← catalogue

Kunnanlapsi

by Marie von Ebner-Eschenbach · Finnish · Gutenberg #48632 · 403,148 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kunnanlapsi
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kunnanlapsi

Author: Marie von Ebner-Eschenbach

Translator: Ester Peltonen


        
Release date: April 4, 2015 [eBook #48632]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48632

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNNANLAPSI ***

KUNNANLAPSI

Kirj.

Marie von Ebner-Eschenbach


Tekijättären luvalla suomentanut Ester Peltonen


WSOY, Porvoo, 1903.






MARIE VON EBNER-ESCHENBAGH.


Kreivittärenä syntynyt, linnassa kasvanut, saanut hienon
saksalais-ranskalais-englantilaisen sivistyksen, ylhäisen sotamarskin
puoliso, synnyltään ja arvoltaan ylimyspiireihin kuuluva -- ja
sentään kirjailija ja kansanelämän kuvaaja! Onhan se jokseenkin
harvinaista, vaikka olemmekin kirjailijain suhteen jos jonkinlaisiin
yllätyksiin tottuneet.

Ja kuitenkin voimme sanoa, että juuri syntynsä on hänestä
kirjailijan tehnyt. Paroonitar Marie von Ebner-Eschenbach on nim.
Itävallan tsekkiläinen, omaa sukua Dubsky ja syntynyt Zdislaviein
kreivillisessä linnassa Mährissä 13 p. syysk. 1830. Lapsuusvuotensa
ja aikaisimman nuoruutensa päivät hän vietti kotiseudullaan,
tutustuen niin hyvin kylien kuin linnojen asukkaisiin. Jouduttuaan
jo 18 vuoden vanhana naimisiin ylhäisen upseerin, nykyisen
sotamarskin von Ebner-Eschenbachin kanssa, hän siirtyi Wieniin,
mutta nuo lapsuudenaikaiset kotiseudun muistot ne olivat, jotka
tekivät hienojen salonkien naisesta kirjailijan. Hän tosin alotti
näytelmänkirjottajana, käsitellen sellaisia aiheita kuin "Maria
Stuart", "Doktor Ritter" j.n.e., mutta vasta siirtyessään rakkaita
tsekkiläisiään kuvaamaan, hän löysi oikean alansa ja alkoi mainetta
saavuttaa. Ei niin, ettei hän olisi näytelmissäänkin kutakuinkin
onnistunut -- päinvastoin jotkut niistä pysyivät pitkät ajat Wienin
näyttämöllä, ja tekijän draamallisia taipumuksia osottaa m.m. sekin,
että hänen kertomuksissaankin ovat henkilöt, toiminta ja tapaukset
aina pääasia ja esitys enemmän puhelua kuin eepillistä kertomista
tai kuvailemista -- mutta novellin ala oli joka tapauksessa se
luvattu maa, jossa hänen viinirypäleensä ja granaattiomenansa
kasvoivat. Ja sillä alalla hän on ollut tuottelias, kertomuskokoelma
kertomuskokoelman, novelli novellin jälkeen on hänen kynästään
lähtenyt -- niiden luku nousee aina 30:een -- ja enimmistä on
otettu useita painoksia, niinpä esim. nyt suomeksi ilmestyvästä
"Kunnanlapsesta" kahdeksan.

Itsestään selvää on että kasvatus ja ympäristö painavat aina
jossain määrin ihmiseen leimansa. Niinpä tapaa rouva von E-E:nkin
aikaisemmissa tuotteissa ylimyksellisen katsantokannan piirteitä ja
aikaisemman ranskalaisen novellitekniikan vaikutuksia. Mutta sitte
lähtee hänen kynästään "Kunnanlapsi": ylimyksellinen kirjailija ottaa
kuvatakseen yhteiskunnan kurjimpia, ja silloin unohtuvat kaikki muut
vaikutteet, tekijä esiintyy silminnäkijänä, siirtyy taiteelliseen
realismiin ja piirtää teoksen, joka huokuu puhtainta ihmisyyden
evankeliumia. Oikeutta kaikille, sekä pienille että suurille!
kaikuu teoksesta niin voimakkaasti, ettei sitä hevin unohda. Ja
sama ylevä ihmisyys on pohjasävelenä hänen kaikissakin teoksissaan,
kuvasipa hän linnojen tai mökkien asukkaita. Hän on vapaamielinen
ja lämminsydäminen, siksi hän antaa kaikkien äänien kuulua, tuntien
rakkautta ja osanottoa kaikkia kohtaan, jotka elämän taakkaa
kantavat, olivatpa ne eläimiä tai ihmisiä. Hän on hyväntahtoinen ja
myötätuntoinen, siksi on kertomistapansa levollista ja hilpeätä,
kurjuudenkin keskellä aina joku päiväpaisteinen pilkahdus, ja
ihmisten heikkouksista ja omituisuuksista ei hän koskaan piirrä
pilakuvaa, vaan esittää ne hyväntahtoisen leikillisesti. Milloin hän
esiintyy tuomarina, on tuomarin ojennusnuorana aina lempeys.

Kaikkein valtavimmin vaikuttaa rouva von E-E:n teoksissa kuitenkin
hänen suoruutensa, luonnollisuutensa ja totuudenrakkautensa. Hän on
aatesuunnaltaan ihanteellinen, mutta kertojana todenpuhuja. Hän ei
kierrä eikä kaarra, ei koristele eikä silottele, vaan kertoo juuri
niinkuin on asian nähnyt ja käsittänyt. Eräissä nuoruudenteoksissa,
niinkuin "Unsühnbar" ja "Margarethe", se saattoi ilmetä melkein
liiallisena vääjäämättömyytenä, mutta näitä harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta ei hän koskaan astu sopivaisuuden rajan yli. Ja
juuri tuo suoruus ja välittömyys vaikuttaa lukijaan niin syvästi,
sillä hän näkee edessään elävän, todellisen elämän vaistoineen
ja intohimoineen. Mitä olisi esim. Pavel Holub "Kunnanlapsessa"
ilman tuota voimakasta eroottista pohjavirtaa? Varjo, eikä muuta
-- sen tietää jokainen, ken tuntee Pavelin tapaisia luonteita ja
ymmärtää ihmisen sielunelämää ja sen mutkikkaita polkuja. Tekijä on
_voimakas_ persoonallisuus, joka tuntee syvästi ja jolla on tarkka
psykolooginen silmä, siksi hänen henkilönsäkin on todellisuuden
lihaa ja verta, teot suoraan sielunliikunnoista pulppuavia. Huomioon
on otettava vielä sekin, että kaikki tekijän huomatuimmat teokset
ovat siltä ikäkaudelta, kun hän itse jo oli sivuuttanut melkeinpä
puoli vuosisataa -- ne eivät siis ole nuorukaisen tarinoita, vaan
elämän syviin pohjavesiin kurkistaneen kirjailijan todellisuuden
kuvia. Hän ei ole maailmanmullistaja, mutta hänellä on vakaantunut
elämänkatsomus, ja se elämänkatsomus on ylevä, rikas ja täyteläinen.
Hän kertoo arkojakin asioita, mutta tavalla, joka syventää, jättäen
aina kohottavan ja avartavan loppuvaikutuksen.

Tekijän luonnollisuutta ja voimakasta persoonallisuutta todistaa
tyylikin. Se on lyhyt, suora ja koruton; se ei ole loistelias eikä
hijotun hieno, mutta se on voimaa ja joustavuutta täynnä -- tuntuu
lukiessa kuin sen alla kulkisi ryöpeä virta, josta vain pienet
hillityt kuohahdukset siellä täällä nostavat päitään. Niinkuin
tapausten taustana aina on paikalliset olot, niin on puhelussakin
paikallista väritystä ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman
kajastusta. Vertauksia ja kuvia hän ei käytä tuhlaellen, mutta
milloin käyttää, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä, suoraan elämästä
otettuja ja aina naulaan sattuvia -- maalaisolojen tuntija joskus
hämmästyy kuinka ylhäisten piirien eläjällä on ollut silmää tehdä
niin yksityiskohtaisia havaintoja. Hän on lämmin ja myötätuntoinen,
mutta luonnollisuus suojelee häntä tekohartaudesta ja todellisen
tunteen voimakkuus hempeämielisyydestä.

Selvää on että tällaisten kirjailijaominaisuuksien on täytynyt
hankkia omistajalleen menestystä ja kuuluisuutta. Tekijä on nyt jo
73 vuoden ikäinen, ja 3 vuotta takaperin juhli koko saksankielinen
kirjallinen maailma hänen 71:nä syntymäpäivänään. Wienin yliopisto
kutsui hänet silloin kunniatohtorikseen ja nimitti tätä etevää
kirjailijaa tohtorindiplomissaan "suurimmaksi saksankieliseksi
runoilijattareksi ja ensimäiseksi kaikista Itävallan nykyään elävistä
kirjailijoista". Omien kansalaisten kiitoslauseet ovat usein
ylitsevuotavia, mutta tuskinpa tässä tapauksessa, sillä rouva von
Ebner-Eschenbachista täytyy jokaisen puolueettoman syrjäisenkin antaa
se tunnustus, että hän on koko nykyajan ensimäisiä kertojoita.



        "Tout est l'histoire."

                       George Sand
        Histoire de ma vie. 1 p. 268.




I.


Lokakuussa vuonna 1860 otettiin maakunnan pääkaupungissa B:ssa
lopullisesti käsiteltäväksi tiilentekijä Martin Holubia ja hänen
vaimoansa Barbara Holubia koskeva oikeusjuttu.

Pariskunta oli kesäkuun lopulla samana vuonna saapunut kotipaikastaan
Soleschausta kahden lapsensa, kolmentoistavuotisen pojan ja
kymmenvuotisen tytön kera Kunovicin kirkonkylään, joka sijaitsee
Hrad-nimisen kukkulan juurella Marsvuoristossa. Heti ensi päivänä
oli mies tehnyt työsopimuksen kylän suurtilallisen kanssa, vienyt
vaimonsa, poikansa ja eräät päiväpalkkalaiset työpaikalle ja sen
jälkeen mennyt itse kapakkaan juopottelemaan. Samaan tapaan jatkui
elämä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä perhe oli Kunovicissa.
Vaimo ja poika Pavel tekivät työtä. Mies oli joko täydessä
humalassa tai sellaiseen hommautumassa. Monesti hän saapui horjuen
tiilityöhyeen yhteiseen makuupaikkaan: lautavajaan, ja semmoisen
tapauksen jälkeisenä aamuna ilmestyivät muut perheenjäsenet aina
mustelmilla koristeltuina ja ontuvina savikuopalle. Päiväläiset,
jotka eivät suostuneet tiilentekijän heihinkin ulotuttamaan
kotikuriin, läksivät tiehensä; uusia tuli, mutta ne katosivat
yhtä nopeaan kuin edellisetkin. Vihdoin ei työpaikalla ollut enää
muita kuin vaimo ja lapset. Äiti oli kookas, voimakas nainen,
päivänpaahtamissa kasvoissaan yhä vieläkin muinaisen kauneuden
häviämättömiä merkkejä; poika kömpelö, lyhytniskainen, takkuinen
karhunpenikka. Tyttönen, Milada nimeltään, oli siro, hintelä
olento, jonka kirkkaansinisistä silmistä säteili hilpeyttä ja
älyä enemmän kuin Barbaran ja Pavelin tummanruskeista yhteensä.
Pienokainen toimitti jonkunlaista tarkastajan virkaa heidän suhteensa
ja oli apuna kaikellaisissa pikkuasioissa. Ilman tyttöstä ei
tiilenlyöntipaikalla olisi milloinkaan vaihdettu sanaakaan, sillä
äiti ja poika ahertivat aamunsarastuksesta yöpimeään levähtämättä,
synkkinä ja äänettöminä.

Sellaista oli elämä päivästä toiseen, eipä edes pyhäisin tai
juhlapäivinäkään heretty työstä. Se sai kylän hurskaat kauhistumaan
ja asia joutui vihdoin papinkin korviin. Hän kielsi jyrkästi perheen
moista vallattomuutta harjottamasta. Mutta kieltoa ei toteltu.
Silloin saapui hengellinen herra Marian taivaaseennousemisjuhlan
iltapäivänä itse paikalle ja käski Holubin vaimon tuossa tuokiossa
lopettamaan juhlapäivän pyhyyttä loukkaavan toimensa. Nytpä sattui
onnettomuudeksi että isä Martin, joka juuri selvitteli vajassa
äskeistä humalaansa, heräsi tuona sopimattomana hetkenä, nousi
vuoteeltaan ja syöksähti paikalle. Ensi huomio: Pavel seisoo suu
auki, käsivarret velttoina sivulla riippuen ja nähtävästi täynnä
hartautta papillista nuhdesaarnaa kuunnellen; silmänräpäys: Holub
iskee kuin haukka takaapäin pojan niskaan. Kirkon mies rientää
pikaisesti pojan avuksi ja pelastaa hänet isän pahoinpitelystä, mutta
vetää samalla tiilentekijän kiukun itseään kohti. Kaikkien niiden
läsnäollessa, jotka Holubin huutojen kutsumina kerääntyvät paikalle,
syytää tuo raivoisa mies häntä kohtaan haukkumasanoja ja juoksee
äkkiä, nyrkkiin puristettu käsi ojona hänen eteensä. Pappi, joka
ei kadota hetkeksikään mielenmalttiaan, kääntää inhoten päätään ja
antaa suojakseen kohottamallaan kepillä humalaiselle keveän lyönnin
päälakeen. Martin rupee kiljumaan, heittäytyy maahan, kiemurtelee
kuin mato ja ulvoo että hengellinen herra on lyönyt hänet kuoliaaksi
-- aivan kuoliaaksi.

Aluksi hän sai osakseen yleisen pilkkanaurun, mutta lopulta ilmaantui
utelevien joukosta joitakuita puolustajiakin. He kohottivat
äänensä hänen hyväkseen, kohtasivat vastarintaa ja vastasivat taas
vuorostaan tavalla, joka oli vähällä johtaa yleiseen käsikähmään.
Kunnioitus pappia kohtaan vaikutti kuitenkin sen verran, että
kastelijat siirtyivät toiseen paikkaan. He läksivät kapakkaan, jossa
hengellisen herran lyömä mies piti sellaista melua, että vihdoin
joukko nuoria talollisten poikia koetti tehdä lopun tuon metelöivän
joukon rähinästä. Nytpä syntyi tappelu, jommoista ei oltu nähty
sitte viimeisten suurten häitten. Kylän poliisivoima salli myrskyn
riehua vapaasti ja sai tämän viisaan varovaisuutensa palkaksi koko
kylän seuraavana aamuna puolelleen. Yleinen mielipide oli, että
asiassa oli yksi ainoa syyllinen -- tiilentekijä, ja hänelle ei suotu
vähintäkään armoa. Suurtilallinen suostui mielellään työsopimuksen
purkamiseen; Martin ei olisi ilman sitäkään missään tapauksessa enää
kyennyt sopimustaan täyttämään, sillä niin uutteria kuin vaimo ja
lapset olivatkin, loihtia he eivät toki osanneet. Holub sai eronsa ja
poistumiskäskyn. Palkasta, joka oli hänelle vielä tuleva etukäteen
nostamansa summan lisäksi, hän ei nähnyt kreutzeriäkään; sen korjasi
kapakan isäntä.

Koetettuaan turhaan hankkia itselleen luuloteltua oikeuttaan,
ei miehelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä matkaansa.
Tiilentekijänjoukon lähtö tapahtuikin heti sen jälkeen. Etunenässä
kulki perheen pää, puettuna ahtaisiin, kuluneisiin pumpulihousuihin
ja repaleiseen siniseen työtakkiin. Rikkonainen hattu reuhotti
vinosti päässä, punakat juoponkasvot olivat pöheessä ja huulilta
tulvi kirouksia pappia ja papinhännystäjiä kohtaan, jotka olivat
riistäneet häneltä rehellisen elatuksensa.

Paria askelta jälempänä asteli vaimo. Hänen otsansa oli sidottu ja
vaikka näytti että hän kykeni vaivoin itsekään eteenpäin hilautumaan,
veti vaimorukka kuitenkin perässään pieniä vankkureita, joissa oli
työaseita ja muutamia talouskapineita sekä niiden keskellä Milada
peitteeseen käärittynä. Sairaana? Piestynäkö? Viime otaksuma oli
nähtävästi todenmukainen, sillä juuri ennen lähtöä oli Martin
raivonnut kauheasti omaisiaan kohtaan. Joukon viimeisenä kulki Pavel.
Hän työnsi vankkureita takaapäin voimakkaasti molemmin käsin, jopa
väliin alaspainuneella päälläänkin, milloin nimittäin tiellä sattui
vastaan kyläläisiä, jotka seurasivat poislähteviä joko myötätuntoisin
katsein tai Holubin rajuihin haukkumasanoihin yhtyen.

Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä myrskyisenä, pilvisenä syyskuun
aamuna huomasi kirkonpalvelija, mennessään kirkkoherrantaloon
kirkon avaimia noutamaan, että sakariston ovi oli ainoastaan kiinni
sysättynä. Hämmästyneenä ja aluksi epätietoisena mitä asiasta
ajatella, astui hän sakaristoon, näki kaapit avoinna, messuvaatteet
pitkin lattiaa sirotettuina ja kultaisia reunuksiaan vailla.
Kirkonpalvelija tarttui molemmin käsin päähänsä, astui kirkkoon ja
huomasi alttarikaapin murretuksi ja ryöstetyksi.

Häntä rupesi vapisuttamaan. "Varkaita!" voihkasi hän, "varkaita!"
Tuntuipa siltä kuin olisi joku tarttunut häntä niskaankin, eikä hän
enää tiennyt mitenkä päästä kirkosta pois ja tien yli pappilaan.

Kirkkoherralla ei ollut tapana milloinkaan lukita oviaan. "Mitähän
minultakin juuri voisi ottaa?" oli hänen tapana sanoa. Niinpä ei
tarvinnut kirkonpalvelijakaan muuta kuin avata oven. Sen hän
tekikin ... mutta oi hävityksen kauhistus! Etehisessä makasi
kirkkoherran vanha palvelijatar verissään ja tiedotonna. Kylmän viiman
syöksähtäessä avatusta ovesta sisään, hän liikautti itseään, tuijotti
kirkonpalvelijaan ja viittaili kädellään heikosti mutta merkitsevästi
isäntänsä ovea kohti.

Kauhusta miltei mieletönnä astuu mies pari askelta eteenpäin,
katsoo ympärilleen, huudahtaa ja lankee näkemästään tyrmistyneenä
polvilleen --

Neljännestuntia myöhemmin tietää koko kylä: kirkkoherra on viime yönä
murhattu, nähtävästi kirkonavaimista taisteltaessa. Kaikesta päättäen
on kamppailu ollut ankara.

Tämän hirmutyön tekijästä ovat kaikki yksimielisiä. Ilman
palvelijattaren tiedonantojakin olisi jokainen tiennyt Martin Holubin
murhaajaksi. Häntä etsiskellään ensin Soleschausta. Siellä hän oli
ollutkin aivan äskettäin, mutta oli jättänyt lapsensa kunnanpaimenen
hoitoon ja lähtenyt jälleen vaimoineen paikkakunnalta.

Tuskin viikkoa myöhemmin tavattiin pariskunta muutamasta rajan
luona olevasta varkaiden pesästä, juuri kun Holub aikoi myydä
kappaleen rikkisäretystä Kunovicin ehtoollisleipärasiasta eräälle
kulkukauppiaalle. Roisto saatiin vangituksi vasta kiivaan vastarinnan
jälkeen. Vaimo tyytyi tylsän välinpitämättömänä kohtaloonsa. Pian sen
jälkeen astuivat molemmat B:ssä oikeuden eteen.

Jutun käsittely, jota ei mikään välikohtaus katkaissut, edistyi
nopeasti. Alusta pitäen väitti Martin Holub ettei hän ollut rikosta
suunnitellut eikä toimeenpannut, vaan että se oli hänen vaimonsa, ja
yhtä usein kuin tämän väitöksen uskomattomuus hänelle esitettiin,
yhtä usein hän sen toisti. Ja niin hän sekaantui omaan törkeään
valheverkkoonsa, esittäen tuota inhottavaa, sadasti nähtyä näytelmää:
katumatonta pahantekijää, jonka puolustelut vain vahvistavat hänen
syyllisyyttään.

Vaimon käytös sitä vastoin oli kummallinen.

Hänen lausuntonsa muistutti yksitoikkoisella yhdenmukaisuudellaan
tunnettua: _se ei minua liikuta_. Se kuului muuttumattomasti:

"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."

Miehen läsnäollessa hän seisoi liikkumattomana, tuskin hengittäen,
tuskan hiki otsalla helmeillen ja silmät pelokkaan kysyvästi häneen
suunnattuina. Vaikkei mies edes ollut oikeussalissa eikä hänen
näkyvissään, otaksui hän kuitenkin hänen olevan läheisyydessä:
pelokas katseensa harhaili etsivästi ympäri ja kiinnittyi äkkiä
tyrmistyneen tylsästi tyhjään ilmaan. Oven avaaminen, hiljaisinkin
kuiskaus saattoi hänet vapisemaan ja värisemään ja kauhistuneen
tylsästi uudistamaan yksitoikkoisen lauseensa:

"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."

Turhaan häntä varotettiin: "vahvistat oman kuolemantuomiosi!" --
se ei häneen vaikuttanut eikä häntä pelottanut. Hän ei pelännyt
tuomareita eikä kuolemaa, hän pelkäsi vain "miestä".

Tähän mielettömyyteen vivahtavaan pelkoon miestänsä ja kiduttajaansa
kohtaan vetosi hänen asianajajansakin ja vaati loistavassa,
suojattinsa ilmeiseen vastuunalaisuudentunteen puutteeseen
vetoavassa puolustuspuheessaan tämän vapauttamista. Vapautusta ei
kuitenkaan voitu suoda, mutta rangaistus, joka hänelle raskaaseen
rikokseen osallisena määrättiin, oli verraten lempeä. Tuomio kuului:
"Hirttokuolema miehelle, kymmenvuotinen kuritushuonerangaistus
vaimolle!"

Barbara Holub ryhtyi heti rangaistustaan suorittamaan ja määrätyn
laillistuttamisajan kuluttua pantiin tuomio Martin Holubinkin suhteen
täytäntöön.




II.


Soleschaun kunnallishallinto sai nyt ratkaistavakseen kysymyksen:
miten oli meneteltävä tuomittujen lasten suhteen? Sukulaisia, jotka
olisivat olleet velvotetut pitämään heistä huolta, ei ollut, ja
sulasta ihmisrakkaudesta ei kukaan asiaan puuttunut.

Neuvottomuudessaan läksi kunnallishallinnon esimies, Pavel ja Milada
mukanaan, linnaan pyytäen saada tavata linnanrouvaa.

Niinpian kun tuo vanha rouva oli kuullut mistä oli puhe, riensi
hän kiireisesti pihalle, niin kiireisesti kuin vanhat jalkansa,
joista toinen oli huomattavasti toista lyhyempi, suinkin myönsivät.
Jyrkkäpiirteiset kasvot eteenpäin kurotettuina, kotkan-nenällä
silmälasit, kyynärpäät loitos taakse työnnettyinä nilkutti hän
odottavien luo. Kunnanesimies, muhkea mies parhaimmassa ijässä, nosti
hattuaan ja raapasi kunnioittavasti jalallaan.

"Mitä te tahdotte?" sanoi linnanrouva katsoen häneen tiukasti.
"Tiedän sen liiankin hyvin; mutta siitä ei tule mitään! Sen rosvon
lapsista, joka on murhannut hyvän kirkkoherramme, en tosiaankaan
välitä... Siinähän se on poika. Minkä näköinen hän onkaan! Kyllä minä
hänet tunnen; hän on varastellut minun kirsikoitani. Eikö niin?"
Rouva kääntyi Paveliin, joka sävähti tummanpunaiseksi ja alkoi
hädissään katsoa kieroon.

"Miksei hän vastaa? Miksei hän ota lakkia päästään?"

"Koskei hänellä ole lakkia", selitti kunnanesimies.

"Vai niin? Mikä hänellä sitten on tuossa päässä?"

"Pörröinen tukka, teidän ylhäisyytenne."

Kuului heleätä naurua, joka kuitenkin heti vaikeni vanhan rouvan
kohottaessa uhkaavasti kuivaa etusormeaan naurajaa kohti.

"Ja tuossa on tyttö. Tule tänne!"

Milada lähestyi luottavasti ja linnanrouvan ankaruus lientyi
vähitellen katsellessaan tytön ystävällisiä kasvoja. Hänen katseensa
tarkasteli hetkisen pientä ryysyistä olentoa ja siirtyi vihdoin
hentoihin, likaisiin jalkoihin.

Vanhassa rouvassa tapahtui äkkiä muuan noita hänelle tavallisia
mielenmuutoksia.

"Tytön tahdon kuitenkin ottaa pois kunnan käsistä. En tosiaankaan
tiedä minkätähden minun pitäisi huolehtia kunnan hoidokkaista. Mutta
sen tiedän, että lapsi teidän huostassanne menee tärviölle, ja lapsi
ei ole syntynyt teidän tärveltäväksenne."

Kunnanesimies yritti panemaan häveliään vastalauseen.

"Parasta, kun ette puhu mitään", keskeytti häntä linnanrouva. "Kyllä
minä tiedän. Ne lapset, joiden koulunkäynnistä kunnan tulisi pitää
huolta, eivät vielä kahdentoista vanhoinakaan osaa erottaa A:ta
Z:sta." --

Rouva pudisti moittivasti päätään, katsoi jälleen Miladan jalkoihin
ja jatkoi: "Ja ne lapset, joille kunnan pitäisi hankkia kengät,
juoksevat aina avojaloin. Minä tunnen teidät", sanoi hän ehkäisten
esimiehen uudistetun vastaväite-yrityksen. "Olen jo aikoja
sitte luopunut kaikista puuhista saada mitään muutoksia aikaan
laitoksissanne. Ottakaa te poika mukananne ja pitäkää hänestä huolta
omalla tavallanne; hän joutaa kyllä kuleksia kunnanlapsena. Tyttö
jääköön tänne."

Vanhan rouvan viittausta noudattaen poistui esimies, hyvillä mielin
kun oli vapautunut edes toisesta puolesta kylän osaksi joutuneesta
taakasta. Pavel seurasi häntä pihan toiseen päähän saakka, mutta
jäi sinne seisomaan katsellen taakseen sisartaan. Paikalle oli jo
saapunut joku palvelijatar, jolle armollinen rouva antoi käskyjään
Miladan suhteen.

"Kylvettäkää!" kuului käsky. "Polttakaa rääsyt ja hakekaa vaatteita
joululahjavarastosta!"

"Saako hän myös jotain syödäkseen?" johtui Pavelin mieleen. Tyttö on
varmaankin nälissään. Siitä asti kun poikanen kykeni ajattelemaan,
oli hänen suurimpana huolenaan ollut suojella lasta nälältä. Vaatteet
ovat kyllä hyviä, kylpeminenkin käy laatuun, varsinkin suuressa
joukossa hevosuittopaikoilla. -- Kuinka usein olikaan Pavel kantanut
pienokaisen veden ääreen antaakseen tytön sitte siellä mielinmäärin
pulikoida! -- Mutta pääasia oli kuitenkin -- saada jotakin suuhunsa.

"Sano, että olet nälissäsi!" huusi poika neuvoen sisarelleen.

"Vieläkö se poika siellä vetelehtii! Laittau tiehesi!" kuului ääni
linnasta päin.

Esimies, joka oli jo ennättänyt puutarhan kulmaukseen, kääntyi
ympäri, tarttui Pavelin kaulukseen ja veti hänet mukanaan.

Kolme päivää neuvotteli kunnallishallinto Pavelin kohtalosta.
Vihdoin syntyi heissä oiva ajatus, jota kiiruhtivat heti
toteuttamaan. Linnaan laitettiin lähetystö, joka teki paroonittarelle
alamaisimman anomuksen: koska hän jo oli ollut niin _dobrotiva_
(kaikkeinarmollisin) että oli ottanut huostaansa onnettoman Holubin
tyttären, eikö hän tekisi samoin pojankin suhteen?

Kylän isät saivat jyrkästi kieltävän vastauksen ja neuvottelut
alkoivat uudelleen.

Mitä tehdä?

"Mitäpä muutakaan, kuin mikä on tällaisissa tapauksissa tavallista",
arveli kunnanesimies. "Poika kiertäköön talosta taloon ja saakoon
kustakin päivän kerrallaan ruokansa ja ylläpitonsa."

Kaikki talonpojat kieltäytyivät. Ei kukaan halunnut murhaajan poikaa
omain lastensa toveriksi edes päiväksi kerrallaan.

Viimein päästiin asiasta yksimielisyyteen: poika jääköön samaan
paikkaan, missä on - minne oma isänsäkin oli hänet jättänyt:
huijarin, kunnanpaimenen luo.

Jos kunta olisi suonut itselleen sellaista ylellisyystavaraa kuin
omatunto, ei moinen päätös olisi edes päähän pälkähtänyt. Paimen
(jolla oli klassillinen nimi Virgil) ja hänen vaimonsa sekä se
mökkiläinen, jonka luona he asuivat, olivat seudun huonomaineisimpia
eläjiä. Mies oli juopporatti, vaimo viekas ja ilkeä, oli useat kerrat
vedetty oikeuteen puoskaroimisesta, mutta jatkoi siitä huolimatta yhä
salaperäistä ammattiaan.

Kenenkään mieleen ei olisi johtunut luovuttaa ketään muuta lasta
moisiin käsiin, mutta Pavel ei muka tulisi siellä näkemään sen
huonompaa kuin mitä jo sadasti oli omassa kodissaankin nähnyt.

Näin siis nujerrettiin hävyltä niskat ja suostuttiin maksamaan
vuosittain 4 mittaa jyviä Pavelin ylläpidosta. Paimen sai oikeuden
käyttää poikaa karjan ajamiseen ja paimentamiseen sekä lupasi
puolestaan valvoa, että tämä sunnuntaisin kävisi kirkossa ja talvisin
niin usein kuin mahdollista koulussa.

Virgil asui perheineen pienessä huonepahasessa kylän laidalla
olevassa hökkelissä. Huone oli sylen pituinen ja saman verran leveä
ja siinä oli neliruutuinen ikkuna, kukin ruutu puolen tiilikiven
kokoinen. Ikkunaa ei voitu koskaan avata, sillä silloin olisivat sen
mädänneet puitteet särkyneet. Ikkunan alla huoneessa oli penkki, joka
oli paimenen makuusijana, ja vastapäätä penkkiä oljilla täytetty
sängyntapainen, jossa vaimo ja tytär nukkuivat. Huoneeseen johti
kapea etehinen, jonka toisessa päässä oli tulisija. Se olisi samalla
voinut käydä lämmitettävästä uunistakin, mutta sitä käytettiin
harvoin kumpaiseenkaan tarkotukseen, sillä puiden varastaminen oli
käynyt yhä vaikeammaksi. Nyt siinä säilytettiin perheen niukkaa
vilja- ja leipävarastoa; siellä ajelehti niinikään Virgilin aina
likaiset saappaat, ruoska ja sauva; sitte kaikenmoista likaista
sekatavaraa, vanhoja pulloja, sangattomia koreja, astiansirpaleita
y.m. rojua.

Tähän romukasaan oli Pavel sovittanut Miladan makuusijan, ja siellä
nukkui tyttönen kokoonkääriytyneenä kuin kissanpoika. Itse hän
oikasihe lattialle, aivan tulisijan kupeelle, ja kun tyttönen yöllä
sattui heräämään, tavotti hän käsineen veljeään, veti häntä tukasta
ja kysyi: "Oletko siellä, Paveliseni?"

"Täällä olen, nuku sinä vaan", murisi poika vastaukseksi, purren
toisinaan tyttöä leikillään sormeen. Tämä siitä taas leikillään
huudahtamaan, niin että Virgil ärjäsi heille asuinhuoneesta: "Hiljaa
siellä, senkin marakatit!"

Vavisten vaikeni Milada ja Pavel kohosi kuulumattomasti polvilleen,
silitteli lasta ja kuiskaili hänelle hiljaa, kunnes tämä rauhottui ja
nukkui uudelleen.

Kun poika laskeutui ensimäistä kertaa vuoteelleen ilman sisartaan,
ajatteli hän: "Nytkös kelpaa, nyt ei ainakaan tyttöriepu häiritse
untani". Mutta jo aamun sarastaessa juoksi hän pitkin kyläkatua
suoraa tietä linnaan. Se sijaitsi puutarhan keskellä, jota ympäröi
metallinen lanka-aita ja tiheä, aina viheriöivä kuusinen pensasaita,
joka esti kaiken näköalan tähän pyhättöön. Pavel asettui portin
luo, vastapäätä rakennuksen ovea, painoi kasvonsa sen rautalisteitä
vasten ja odotti. Kotviin ei kuulunut mitään, mutta äkkiä oli
Pavel kuulevinaan ikkunoiden ja ovien avaamista ja sulkemista sekä
epäselviä huutoja, joiden joukossa oli tuntevinaan Miladankin
äänen. Samassa ryöpsähti äkkinäinen tuulenpuuska, irrottaen puista
kuivuneita oksia ja kiidättäen kuivia lehtiä hurjaa vauhtia
ilmassa. Palvelijain puolelta tuli kaksi palvelustyttöä juosten
päärakennukseen; toinen oli vähällä kompastua vanhaan riikinkukkoon,
joka kävellä kääntelihe juhlallisesti pihalla. Tämä hyppäsi syrjään
niin hullunkurisesti, että Pavelin piti nauraa ääneensä. Elämä alkoi
vilkastua linnassa ja sen ympärillä, käytiinpä jo puutarhanportinkin
kautta. Mutta jokainen, joka siitä kulki, sulki sen huolellisesti
jälkeensä. Se oli varokeino, joka uutuutensa vuoksi herätti monen
ohikulkijan huomiota. Puutarhanportti sulettuna keskellä päivää, mitä
se oli olevinaan? Moinen järjestys tuskin kauvan pysyisi käytännössä.

Mutta se pysyi, kyläläisten yleiseksi ihmetykseksi ja harmiksi.
Vähitellen saatiin syykin tietää.

Pavelille kertoi asiasta Vinska, ruman paimenen kaunis tytär,
seuraavasti:

"Sinä retvana, sisaresi on samanlainen retvana kuin sinäkin.
Patruscka, joka on kyökkipiikana linnassa, sanoo että armollinen
rouva kohtelee sisartasi kuin omaa lastansa, mutta sisaresi vain
tahtoo livistää tiehensä. Sentähden on linna nykyään sulettuna kuin
rahakirstu. Olisinpa minä armollisen rouvan sijassa, niin enpä
kärsisikään moisia metkuja. Kyllä tiedän, mitä tekisin... Sinun isäsi
on hirtetty, sisareltasi sitoisin kädet ja jalat ja ripustaisin
mokoman otuksen seinään riippumaan."

Tämä kuva väikkyi Pavelin silmissä pitkin päivää ja yöllä se
sekaantui erääseen toiseen aikaisemmilta lapsuuden ajoilta. Silloin
hän oli kerran nähnyt miten metsäherra kantoi kotiin metsässä
kiinniottamaansa nuorta kaurista. Sen jalat oli sidottu nuoralla
yhteen ja otus riippui niistä kepissä metsäherran selässä. Pavel
muisteli miten sen hintelä kaula oli kaartunut, miten se oli korviaan
höristänyt ja pyrkinyt päätään kohottamaan, muisteli tuon hennon
eläimen epätoivoista katsetta.

Nyt hän näki unissaan nuo samat silmät -- mutta ne olivatkin Miladan
silmät.

Kerran huusi hän ääneensä: "Oletko sinä siellä?" nousi istualleen
ja toistaen "oletko sinä siellä?" haparoi etsien ympärilleen,
jolloin heräsi. Salaman nopeudella ja myrskyn voimalla yllätti hänet
lamauttava yksinäisyyden tunne. Kovapintainen poika puhkesi kyyneliin
ja kiihkeihin nyyhkytyksiin herättäen ulvonnallaan sekä isäntäväkensä
että seinän toisella puolella nukkuvan mökkiläisperheen. Koko joukko
tuli paikalle koettaen saada uhkauksilla häntä vaikenemaan, mutta
kun niistä, ankarimmistakaan, ei ollut mitään apua, heitettiin hän
lopulta yhteisin voimin ovesta ulos.

Olihan tuollainen keikaus omansa taltuttamaan kiihkeimmätkin
tuskan tunteet. Pavel jäi hetkiseksi makaamaan aivan hiljaan ja
rauhallisesti kovaksi jäätyneelle maalle. Tuo uusi ja järisyttävä
ikävöimisen tunne haihtui vähitellen ja sijaan astui vanha tuttava:
uhkamielisyys, kylmä jäytävä viha.

"Odottakaahan", ajatteli hän, "odottakaahan hiukan, vielä minä...!"

Samassa syntyi hänessä päätös tehdä loppu asian nykyisestä tilasta.
Suunnitelma valmistui vitkalleen Pavelin hitaasti työskentelevissä
aivoissa. Mutta kun se pingotus, minkä suunnitelman laatiminen oli
hänelle tuottanut, oli loppuun kestetty, näytti kaikki leikiltä. Hän
tunkeutuu linnaan, riistää sieltä sisarensa ja menee hänen kanssaan
vuorten yli vieraaseen seutuun, hankkii siellä itselleen työtä eikä
koskaan enää kuule vanhemmistaan muistutettavan.

Voittajan tuntein nousi Pavel maasta ja kiersi suuressa kaaressa
kylän rakennusten takaa linnan puutarhaa kohti. Yövartijan pilli
varotti häntä ystävällisesti kiellettyjä teitä astumasta. Vainioita
peitti kova, paksu lumivaippa, maa hohti vaaleampana kuin taivas,
jolla kelmeä kuu sukelsihe yhä uudestaan ja uudestaan kiitävien
pilvien taa. Pavel ennätti puutarha-aitauksen luo, kiipesi sen
yli, nousi kuusiaidan huippuun ja laskeutui sieltä oksa oksalta
maahan. Nyt hän siis oli puutarhassa, tiesipä vielä tarkoin missä
kohti kylään nähden, ja että se oli paras paikka, minkä hän
oli voinut valita sekä tuloaan että myöhempää pakoaan varten.
Yhä kasvavan luottamuksen kannustamana astui hän eteenpäin ...
suoraan eteenpäin astumallahan hänen pitäisi lopulta saapua linnan
eteen. Mitä sitten olisi tehtävä, siitä hän ei ollut vielä aivan
selvillä. Hän meni Miladaa vapauttamaan, se oli varmaa, ja mitä
epäilyksiä ja neuvottomuutta lie mielessään liikkunutkin, tuo ajatus
kuitenkin hänen sieluaan kirkasti, siitä hän piti kiinni. Sekään
ei huolestuttanut, että häntä alkoi kovasti paleltaa kurjissa
vaatteissaan ja että jäsenensä olivat vilusta kangistua. Paljoa
pahempi oli, että yö kävi yhä pimeämmäksi, niin että Pavel töytäsi
tuon tuostakin jotain puuta vasten ja kaatui. Ensi kerralla hän
ponnahti kuin jousi jälleen jaloilleen, mutta jo toisella ilmestyi
viettelijä: "jää toki hiukan lepäämään, makaa, nuku!" Siitä
huolimatta hän lujasti voimiaan ponnistellen nousi ylös, kaatui
jälleen ja saapui vihdoin määräpaikkaansa -- linnaan. Kovasti
tykytti sydämensä, kun hän kosketti vanhaan, rapistuneeseen muuriin.
Kukaties hän on hyvinkin lähellä sisartaan, kukaties tyttönen nukkuu
juuri siinä huoneessa, jonka ikkunan luona hän nyt seisoo, jota hän
ylettyy käsin koskettamaan... Voisihan se olla _mahdollista_ --
miksikäs ei? Ja hän alkaa hiljaa, aivan hiljaa koputtaa... Silloin
hän kuulee vieressään murisevaa ääntä, joku lyhytsäärinen olento
tulee hiipien paikalle ja syöksyy silmänräpäyksessä hänen päälleen
kurkkua tavottaen. Pavel tukehuttaa esiinpuristautuvan tuskanhuudon
ja vastustaa koiraa kaikin voimin. Mutta se on häntä voimakkaampi,
tottunut vihollisten ahdistaja. Sen ulvonta herättää linnan väen. He
juoksevat unisina ja pelästyneinä paikalle, mutta nähdessään että
rauhanhäiritsijä onkin vain lapsi, kasvaa heidän rohkeutensa. Pavel
piiritetään ja voitetaan, vaikka hän puolustautuukin villipedon
raivolla.




III.


Pavel ei ilmaissut kenellekään mitä hän oli aikonut linnassa
toimittaa, ja juuri tuo salaperäisyytensä oli muiden mielestä
selvin todistus siitä, että hänellä oli täytynyt olla mitä
kehnoimmat aikeet. Luultavasti murtovarkaus tai murhapoltto -- siitä
ilkimyksestä voi uskoa mitä tahansa. Se oli yleinen mielipide ja
vanhempain oikeudet omistava kunta määräsi Pavelin perinpohjaisesti
kuritettavaksi kylän opettajan herra Habrechtin käden kautta, koko
koulunuorison läsnäollessa.

Opettaja, kivuloinen ja hermostunut mies, suostui varsin
vastahakoisesti rangaistustuomion toimeenpanemiseen. Hänen
mielipiteensä oli, että tuollaisen nuoren katsojakunnan edessä
suoritettu kuritus harvoin hyödyttää sitä, joka sen alaiseksi
joutuu, ja aina vahingoittaa niitä, jotka ovat katsojina. "Julkinen
selkäsauna tekee elukan vielä äkäisemmäksi elukaksi", kuului hänen
kasvattajalle hiukan karkea lauseensa. Usein ennen oli hänen
vastaväitteensä otettu huomioon, mutta tällä kertaa siitä ei ollut
vähääkään apua.

Sinä päivänä, jolloin yöllinen sisäänmurtaja oli rangaistava,
otti opettaja hänet huoaten poliisin käsistä ja talutti tukasta
kouluhuoneen oven eteen. Sinne päästyä hän kohotti pojan rinnoille
painunutta päätä ja sanoi:

"Katso minuun, äläkä maahan, sinä lurjus!"

Sanat eivät olleet suinkaan ystävälliset, mutta mistä lie
johtunutkaan että ne vaikuttivat Paveliin tyynnyttävästi, ja
että sekin tapa, millä opettaja häntä samassa tukisti, herätti
jonkunlaista luottamusta ja miltei vahvisti sydäntä?

"Pelkää, sinä ilkimys, sinä uppiniskainen junkkari, pelkää!" jatkoi
opettaja edelleen, katsoi julmasti poikaan ja heilautti merkitsevästi
käsivarttaan. Pavel, joka ei ollut suvainnut kolmeen päivään lausua
kenellekään halaistua sanaa, joka kolmeen päivään ei ollut katsonut
ketään ihmistä kasvoihin, suuntasi aran katseensa opettajaan ja
virkahti silmiään vilkuttaen ja puolittain nauraen:

"Mutta minäpä en pelkää."

Koulusalista oli aikaisemmin kuulunut mehiläispesäntapaista surinaa,
sitte oli surina muuttunut äänekkääksi meluksi, ja paraikaa siellä
tapeltiin paraimmista katsojapaikoista alkavassa näytelmässä.
Opettaja murahti itsekseen ja ravisti uudelleen Pavelia:

"Vaikket pelkäisikään, niin huuda toki, huuda minkä jaksat, sen
neuvon annan sinulle!" sanoi hän, avasi oven ja astui sisään.
Samassa hiljeni elämä salissa, ei kuulunut enää kuin yksityisiä
tyytyväisyyden ilmauksia alkavasta nautinnosta; ystävällisesti
tunkeiltiin toisiaan lähelle penkeissä, yleinen sopu vallitsi
kaikkialla. Opettaja asetti Pavelin kateederin viereen ja katseli
ympärilleen etsien raippaa. Kun hän ei sitä kohta löytänyt tai
ei ollut löytävinään, huusi joku joukosta: "Siellä se on ikkunan
nurkassa." Ääni tuli viimeiseltä riviltä ja huutaja oli Arnost,
sen mökkiläisen poika, jonka luona Virgil asui vuokralla. Pavel
näytti hänelle nyrkkiä, mikä nosti oppilasjoukossa suuttumuksen
murinan. Toistasataa silmää katsoi vahingoniloisesti ja vihan innoin
päivettynyttä, ryysyistä poikaa. Hänen sappensa kiehui ja hän
ajatteli itsekseen niin selvään kuin ajatella saattoi: "Mitä minä
olen teille tehnyt? Minkätähden te olette minun vihollisiani?"

Habrecht vaati hiljaisuutta ja piti puheen, joka oli oppilaille
hämmästyttävä pettymys. "Olette riemua täynnä. Minkätähden? Tuntuuko
hyvältä että toinen saa selkäänsä? Malttakaapas! Se tulee koskemaan
teihinkin! Jokainen teistä" -- opettajan ääni aleni salaperäiseksi
kuiskaukseksi ja hän ojensi hitaasti etusormensa kuulijakuntaa
kohti -- "jokainen, joka siellä nyt istuu ja on vahingonilosta
puhkeamaisillaan, on pian tuskasta puhkeava. Jokainen, joka kurkistaa
tänne ja katselee tätä selkäsaunaa, saa tuntea sen omassa
nahkassaan ... omassa nahkassaan!" toisteli hän salaperäistä
ennustustaan, joka näytti häntä itseäänkin värisyttävän. "Ja nyt
katsokaa, mihin opettaja pystyy!"

Kaikki lapset kauhistuivat sitä ihmettä, mikä heitä tulisi
kohtaamaan; vain syrjästä heitettiin arkoja silmäyksiä tuohon
pelottavaan mieheen, jonka pitkässä, laihassa olennossa oli jotain
aavemaista. Pojat tuijottivat lattiaan, tytöt peittivät kasvonsa
esiliinoillaan.

Opettaja ryhtyi rivakasti toimeensa. Huimaavalla nopeudella
pyöritteli hän vitsaa rangaistavan korvien ympärillä antaen
sen jälkeen muutamia lyöntejä, jotka poika otaksui varsinaisen
selkäsaunan alkajaisiksi. Mutta sen sijaan, että se olisi seurannut,
keskeytti opettaja äkkiä toimensa sanoen: "Katsokaahan, lasinikin
jo putosivat... Nosta ne lattialta... Rangaistuksesta voit kiittää
tunnin loputtua."

Pavel tuijotti häneen tylsän kummastuneesti, odottaen yhä vielä
varsinaista selkäsaunaa. Mutta silloinpa poika kuulikin sen jo
saaneensa ja sai käskyn istuutua viimeisen penkin viimeiselle sijalle.

Opettaja veti nenäliinansa esiin, pyyhki hikeä otsaltaan, otti aimo
hyppysellisen nuuskaa ja alotti opetuksen.

Arnost, joka punotti kuin krapu, kuiskasi naapurilleen: "Katsoitko?"
-- "Pikkusen", vastasi tämä. -- "Tunsitko mitään?" -- "Tuntuu
selässä." -- "Minun korviani kuumottaa." -- Muuan pieni utelias
tytöntypykkä, jonka silmä sattumalta oli osunut esiliinassa olevan
reijän kohdalle ja siitä hiukan kurkistanut, tunnusti muutamille
tovereilleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi istunut herneitten
päällä.

Oppitunnin päätyttyä aikoi Pavel poistua muiden kera, mutta
koulumestari pidätti hänet, katsoi häneen kauvan tiukasti ja kysyi
lopulta eikö häntä hävettänyt.

"Ei", vastasi Pavel hiljaa.

"Eikö? Vai ei? Olet siis kaiken häpysi kadottanut?"

Poika aikoi jälleen itsepintaisesti vaijeta, menettely jonka opettaja
tunsi ennestäänkin koulunsa kurjimpien oppilaiden kautta. Tähän asti
hän oli jättänyt pojan oman onnensa nojaan, mutta tänään, jolloin
hänen oli pitänyt häntä rangaista todistamattomasta rikoksesta, tunsi
hän tuota hylkiötä kohtaan myötätuntoisuutta. Pojan tila suorastaan
koski häneen ja hän jatkoi katkerasti:

"Häpeässä kasvanut, niin todellakin _kasvanut_, -- pian jo neljäntoista
vanha -- häpeään tottunut, ei enää tiedä miltä se tuntuukaan!"

"Tiedänpä jo!" virkkoi Pavel ja lapsen suupieliin ilmausi vanhan
ihmisen kivettynyt katkeruuden piirre. Hän ei ollut käsittänyt, mitä
opettaja oli aikaisemmin tarkottanut noilla lyönneillään, jotka
tuskin koskettivat häntä; mutta sen hän ymmärsi, että tämä keskustelu
kosketti hänen viheliäiseen elämäänsä.

"Tiedänpä jo", toisti hän äänellä, jossa teeskennellystä reippaudesta
huolimatta ilmeni syvä tuska.

Opettaja katsoi häneen tarkkaavasti. Poika oli kaiken viheliäisyyden
perikuva! Luonto ei siihen ollut syypää -- siinä suhteessa Pavel
oli moitteeton ja terve. Sitä osotti leveä rinta, punaiset huulet
ja vahvat, kellahtavat hampaat. Mutta luonnon hyvät tarkotukset
olivat menneet hukkaan kovan työn, huonon ravinnon ja kaikellaisten
laiminlyöntien kautta. Sellaisena kuin hän siinä seisoi: ruskeine,
takkuisine pörhötukkineen, jonka vuoksi alati rinnoilla riippuva
pää näytti luonnottoman suurelta, kuoppaisine poskineen, ulkonevine
poskipäineen, laihoine luisevine ruumiineen, jota ympäröi ryysyinen,
vihreä kesätakki, rääsyihin käärittyine jalkoineen, oli hän yhtä
vastenmielisen kuin surkuteltavan näköinen, koskapa näytti jotenkuten
itsekin tietävän viheliäisen tilansa. Opettaja vaikeni pitkään,
samoin Pavel, mutta pojan alahuuli venyi yhä pitemmälle ja hän alkoi
vilkuilla oveen päin, ikäänkuin etsien tilaisuutta poistuakseen.

Silloin virkahti opettaja vihdoinkin: "Älä ole niin typerä! -- Kun
olet koulusta poissa tuolla ulkona, pitää sinun ajatella miten
pääsisit sisään, eikä silloin kuin olet sisällä, miten pääsisit
ulos". Pavel säpsähti. Tämä oli taasen aivan käsittämätöntä
ja viittasi siihen käsitykseen, mikä kansalla yleensä oli
koulumestarista: että tämä kykeni ihmisten ajatuksia lukemaan.

"Mene", jatkoi opettaja, "ja tule takaisin huomenna ja
ylihuomennakin, ja jos teet niin kahdeksan päivää peräkkäin, saat
minulta parin oikeita saappaita."

Saappaat! -- Semmoiset kuin talonpoikainkin lapsilla? Oikeat
pitkävartiset saappaat? Pitkin kotimatkaa toisti Pavel lakkaamatta
noita sanoja, se tuntui suorastaan satumaiselta. "Oikeat saappaat!"
Hän unohti innoissaan senkin, että oli aikonut antaa Arnostille
selkään; seisoi seuraavana aamuna koulunoven ulkopuolella jo ennen
kuin se avattiinkaan ja ahersi pitkin tuntia tulisella innolla.
Eikä hän ottanut kuuleviin korviinsakaan Virgilin ja hänen vaimonsa
jyrkkiä varotuksia, joiden tarkotus oli pakottaa häntä menemään
tehtaaseen työhön sen sijaan että suotta koulussa huvitteleisi. Tosin
pakotuskin oli hiukan salamyhkäistä, sillä julkista pakkoa he eivät
rohjenneet käyttää estääkseen poikaa talvisaikana koulua käymästä,
sehän olisi liian huomattavasti poikennut kunnan kanssa tehdystä
sopimuksesta.

Kului niin nuo seitsemän päivää, ja viimeisen iltapäivänä tuli Pavel
juoksujalassa kotiin, kummassakin kädessä uusi saapas.

Vinska oli yksin kotona, kun Pavel astui sisään. Hän tarkasteli
poikaa, kun tämä asetti nuo kiiltävät jalkineet tulisijan nurkkaan
ja meni sitte itse jonkun matkan päähän vaipuen hiljaiseen ihailuun.
Iloa eivät nuo katkerapiirteiset kasvot voineet ilmaista, mutta ne
näyttivät tavallista vilkkaammilta ja niissä kuvastui jonkunlainen
kömpelö tyytyväisyys.

Kerran hän astui lähemmäksi, kohotti ilmaan toista saapasta, hankasi
sitä hihallaan, suuteli ja pani jälleen paikoilleen.

Asuinhuoneesta kajahti silloin äänekäs ivanauru. Vinska astui
kynnykselle ja nojaten hartioitaan ovipieltä vasten (ovea ei
ollutkaan huoneen ja porstuan välillä) kysyi hän:

"Mistä olet saappaat varastanut, roikale?" Poika ei edes kääntänyt
päätään häneen päin, vastauksesta ei puhettakaan. Mutta kun Vinska
yhä uudisti ja uudisti kysymyksensä, härnäsi Pavel lopulta takaisin:

"Varastanut, aivan niin, varastanut!"

"Aasi!" jupisi tyttö. "Nythän sen itsekin myönnät."

Vinskan harmaat silmät siirtyivät mielitekoisesti vuoroin
saappaisiin, vuoroin omiin, siromuotoisiin paljaisiin jalkoihinsa.
Pavel oli kyykistynyt maahan uuden kallisarvoisen omaisuutensa
viereen. Tuntui kuin hänen pitäisi sitä suojella lähenevältä
vaaralta ja hän koetti rohkaista itseään. Vinska kallisti päätään,
hymyili äkkiä pojalle, joka katsoi häneen uhmaten ja laverteli
mielistelevästi:

"Kuulehan, sano mulle mistä olet ne saanut?" Pavel ei ymmärtänyt
mitä hänelle nyt tapahtui. Tuolla samalla äänellä oli hän äskettäin
kuullut Vinskan puhuttelevan Peteriä, joka oli hänen rakastajansa.
Kuumat aallot kohosivat hänen rintaansa, hän ahmi silmineen
viekottelevaa asuinkumppaniaan ja luuli tuota ahdistavaa tunnetulvaa
haluksi rynnätä hänen kimppuunsa, antaakseen tytölle perinpohjaisen
selkäsaunan.

Kaiken tuon ohessa hän ei liikahtanut paikaltaan, avasihan vain
sangen vastahakoisesti huulensa ja sanoi:

"Opettaja on ne minulle antanut." Vinska alkoi hiljaa kikittää: "Vai
niin -- vai se! Kun olet ne häneltä saanut, silloin ei sinulla mitään
olekkaan."

"Mitä -- eikö mitään?"

"Ei kerrassaan mitään! Huomenaamuna, kun heräät, ovat saappaat
kadonneet."

"Kadonneet?... Mikseivät nyt heti!"

"Niin vaan on: mitä opettaja antaa lahjaksi, se ei säily yön yli.
Tiedäthän että hän on noita."

Pavel innostui: "Tiedän ettei hän ole mikään noita."

Tyttö nyrpisti halveksivasti huuliaan: "Sinä pölhö! Hän oli kolme
päivää kuolleena kirstussa, eikö niin? Ja tietäähän jokainen lapsikin
että se, joka on kolme päivää kuolleena, on ennättänyt oppia
manalassa koko joukon paholaisen temppuja."

Pavel tuijotti sanaakaan sanomatta tyttöön ja häntä alkoi pelottaa.
Vinska haukotteli, painoi poskeaan olkapäätä vasten ja sanoi hetken
päästä niin huolimattomasti, kuin olisi kertonut vanhaa, sata kertaa
ennen kuultua juttua:

"Vanha sokea Marska, joka kuoli viime vuonna täällä luonamme, sai
häneltä myöskin parin kenkiä. Illalla hän pani ne sänkynsä viereen
ja kun aikoi aamulla vetää ne jalkaansa, olikin niiden sijalla vadin
kokoinen sammakko."

"Se ei ole totta!" huusi Pavel. Kuuman ja kylmän väreet risteilivät
hänen ruumiissaan ja harmin kyyneleet tulvahtivat silmiinsä.

Vinska heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja kääntyi takaisin
asuinhuoneeseen.

Illalla koetti Pavel pysyä valveilla, voidakseen vartioida
aarrettaan. Hän rukoili toisen "isä-meidän" toisensa perästä
manatakseen pahojahenkiä loitos. Kaikesta huolimatta hän vaipui
kuitenkin uneen ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, oli Vinskan
ennustus käynyt toteen -- saappaat olivat kadonneet.




IV.


Pavel ei maininnut sanallakaan onnettomuudestaan kenellekään. Kun
Vinska veitikkamaisesti hymyillen kysyi saappaita, viritti poika
häntä kohti sellaisen iskun, että tyttö juoksi huutaen pakoon.
Koulutovereinsa kysymyksistä hän niinikään suoriutui nyrkeillään.
Pahimpaan pulaan joutui Arnost, joka siitä syystä kävi valittamassa
opettajalle. Siellä hän ei kuitenkaan voittanut mitään, sillä
opettajan omituisuuksiin kuului että kaikki hänen oppilaittensa
toisiaansyyttelemiset kaikuivat kuuroille korville. Viikon päästä
ei Pavelia enää nähty koulussa; hän meni vapaaehtoisesti tehtaaseen
ja työskenteli siellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Useita
kertoja lähetti opettaja hänelle käskyn tulla jälleen kouluun, mutta
kun siitä ei ollut apua, meni hän vihdoin itse omassa persoonassaan
Virgilin asuntoon poikaa hakemaan. Paimenen vaimo otti hänet vastaan
äänekkäillä valituksilla ennenkuin opettaja ennätti sanoa halaistua
sanaa. Viiden minuutin päästä tuntui opettajasta kuin hän olisi
seisonut tippuvan räystään alla, mutta vesipisarain asemesta putoili
täällä haulia. Hänen väsynyt ja särkevä päänsä oli mennä aivan
sekaisin.

Vaimo huusi Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä todistamaan heidän
kärsimyksistään. Ei, hän ei ollut voinut aavistaa minkä ristin otti
hartioilleen suostuessaan ottamaan luokseen hirtetyn miehen ja
kuritushuoneessa olevan vaimon lapsen. Paljo hän oli elämänsä aikana
nähnyt, mutta ei mitään niin kelvotonta kuin tuo poika. Jokainen
sana, minkä se puhuu, on petosta ja valetta. Eikö hän ollut kertonut
sitäkin, että hänen hoitajansa koettivat estää häntä koulua käymästä
ja että he pidättivät hänen viikkopalkkansa, jonka hän tehtaalla
ansaitsee?

Ja kauhun valtaamana lisäsi hän, ilkeät silmät selällään ja katse
merkitsevästi vieraaseen iskettynä:

"Ja eikö hän puhu aivan toisellaisistakin ihmisistä kuin meistä
raukoista -- kunnioituksella sanoen julmia juttuja?"

Opettaja veti esiin nenäliinansa, painaen sillä paljasta päälakeaan.
Hän tunsi ne huhut, jotka hänestä liikkuivat; toisinaan ne häntä
harmittivat, toisinaan huvittivat siinä määrässä, että hänen teki
mieli antaa niiden uskottavaisuudelle vain yllykettä. Tänään ne
taasen harmittivat ja hän teki ehkäisevän kädenliikkeen:

"Vait, vait! Pitäkää suunne kiinni!"

"Oi pyhä neitsyt, minäkö!" huusi vaimo. "Minä en puhu enää sanaakaan,
ennemmin puren kieleni poikki... Sanon ainoastaan ettei teidän, herra
opettaja, pitäisi enää rahtuakaan välittää tuosta lurjuksesta...
Ja ne kauniit saappaat! Kahta päivääkään ne eivät olleet hänen
hallussaan."

"Vai niin, missä ne sitte ovat?"

Virgilova (näin häntä kylässä nimitettiin) syyti suustaan uuden
sanatulvan: "Mihinkä saappaat ovat joutuneet, sitä voi herra opettaja
kysyä juutalaiselta, jolle poika ne möi. Juutalainen tietysti kieltää
koko asian." Hän huusi tämän kaiken niin kimakalla äänellä, että
Habrecht aivan kuurona ja korviaan pidellen poistui hökkelistä.
Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi, kääntyi ympäri ja
käski vaimon ehdottomasti lähettämään Pavelin seuraavana aamuna
kouluun. Hän lupasi toimittaa asian ja teki sen siten, että illalla
kertoi Pavelille opettajan käyneen siellä ja jyrkästi kieltäneen
hänen enää tulemasta silmiensä eteen.

Varotus oli tarpeeton, Pavel väisti ilman sitäkin jo sadan askeleen
päässä opettajan tieltä syrjään. Vinskaa hän sitä vastoin seurasi
uskollisesti ja totteli häntä kuin vihainen koira, joka on herraansa
tyytymätön, aina uppiniskainen, mutta kuitenkin aina alistuva. Tytön
tahto täyttyi kaikessa: Pavel juoksi hänen asioitaan, hänelle hän
varasti puita metsästä ja munia talonpoikien ladoista. Vinska ymmärsi
pitää hänet kokonaan vallassaan.

Ja kaiken tämän ohessa, mitä Pavel muuten toimittikin ja minne
menikin -- yhtä asiaa ei hän milloinkaan unohtanut, erästä
kierrosta ei milloinkaan jättänyt tekemättä. Jokainoa päivä hän
saapui linnanpuutarhan portille, katseli sieltä pihaan ja tähysteli
rakennuksen ikkunoihin. Alussa toivonsekaisen kaipuun kannustamana,
sittemmin, kun toivo vähitellen sammui, pelkästä tottumuksesta.

Eräänä kauniina toukokuun iltapäivänä, tullessaan taasen
tavalliselle vartiopaikalleen, hän näki puutarhanportin suureksi
hämmästyksekseen selki seljällään. Sisäänkäytävän pylväiden luona
oli paroonittaren ajopelit, katolliset vaunut, joiden eteen oli
valjastettu pari lihavaa, täplikästä kimoa. Palvelijakunta hyöri
kumarrellen ja niijaillen vaunujen ympärillä, joiden taakse oli
kapsäkki kiinnitetty. Nyt sulettiin vaunujen ovet, lakeija hyppäsi
kuskin viereen, raskas kapsäkki huojahti vietereillä ja ajopelit
läksivät liikkeelle. Ne kaarsivat hiljaista ravia pihan läpi,
kääntyivät hitaasti portinkulmauksessa ja vierivät kylätielle.
Pavel heitti pikaisen silmäyksen ohikiitävien vaunujen ikkunasta
sisään ja pysähtyi äkkiä kuin soaistuna. Hän painoi kasvoina muuria
vasten, sulki silmänsä ja näki kuitenkin, näki suletuinkin silmin
selvästi mitä äsken oli nähnyt avoimin -- paroonitar ei ollut yksin
ihmeteltävissä vaunuissaan, vaan hänen vieressään istui pieni,
kauniisti puettu neiti, päässään pieni hatunhattara. Kasvot olivat
tutut -- Miladan kasvot, vaikka posket niin pyöreät ja rusottavat,
ettei hänen sisarellaan milloinkaan ennen sellaisia.

Äkkiä oikasihe poika ja alkoi juosta rajusti vaunujen jälestä. Ne
olivat juuri tehneet käännöksen ja vierivät nyt jarrun hillitseminä
aivan hitaasti linnanvuoren rinnettä alas. Pavel juoksi suoraan
vihreän niityn poikki, ennätti tielle ennen vaunuja ja odotti
tiepuolessa sykkivin sydämin. Ajopelit lähestyivät kitisten ja
ratisten, poika kurottautui, kurkisti vaunujen sisään ja huomasi
siellä istuvan saman rakastettavan olennon kuin äskenkin. Nytpä
hänkin tuli huomatuksi ja korviinsa kaikui Miladan riemukas huuto:
"Pavel, Pavel!" Pieni tyttö heittäytyi vaununikkunaa vasten
sellaisella innolla, että ruutu sälähti kappaleiksi. Samassa
pysähtyivät vaunut ja palvelija yritti laskeutumaan kuskilaudalta.
Äkkiä komensi paroonitar: "Istukaa paikoillanne, eteenpäin; ajakaa
poika tiehensä!" Piiska vingahti Pavelin korvien ympärillä ja
vaunujen sisästä kuului äänekkäitä tuskanhuutoja ... niiden lomassa
vakavaa, lempeää puhuttelua. -- Pavel näki että vanha rouva oli
vetänyt lapsen puoleensa ja että tyttö itki hänen sylissään. Tuo itku
meni hänen luittensa ja ytimiensä läpi, tuon itkun pitää tauvota,
hänen pitää tehdä siitä loppu.

Ja niin hän yhtäkkiä remahti raikkaaseen, vallattomaan nauruun ja
alkoi, pysyttäytyen sopivan matkan päässä kuskin piiskasta, tehdä
kömpelöitä kuperkeikkoja ja hyppyjä minkä kerkesi. Kun hän vihdoin
hengästyneenä herkesi kujeilustaan, alkoi hän nauraa tyttöselle,
tehden jos jonkinlaisia eleitä, kunnes sisar purskahti iloiseen
nauruun. Oi, kuinka hänen sydämensä sykähti, kuullessaan taas kerran
hänen rakkaan naurunsa.

Vaunut loittonivat yhä kauvemmas.

Pavel ei enää juossut eikä hyppinyt. Hän astui hitaasti eteenpäin, ja
saapuessaan suuren vuoren juurelle, näkyivät kimot jo ennättäneen sen
kukkulalle. Vaivaloisesti nousi poika rinnettä ylös ja vaipui sinne
päästyään maahan tykkivin ohimoin, punerva valohuikasu kuumeisissa
silmissään. Edessään levittihe auringonvalossa välkkyvä tasanko ja
tuolla kaukana oli kaupunki, jonka jotkut yksityiset rakennukset
hohtivat lumivalkoisilta ja kirkontornien kullatut huiput tuikkivat
kuin tähdet keskipäivän sinisellä taivaalla. Kaupunkiin johtava tie
pujottelihe kiemuroiden vihreiden vainioiden halki ja tiellä vieri
musta pilkku, jota Pavel seurasi katseillaan niin innokkaasti, kuin
hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, ettei se häipyisi
näkyvistä. Kun vihdoin kuitenkin kävi niin, kun pieni pilkku katosi
niittyjen varjoon eikä enää uudelleen ilmaantunut, heittäytyi Pavel
pitkäkseen maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana kuin kuollut...
Hänen sisarestaan oli tullut neiti ja hän oli lähtenyt kaupunkiin.
Kun Pavel tästälähtien kulkee puutarhanportin ohi, ei hänen enää
kannata sisään kurkistaa.

Katkeralta ja lohduttomalta tuntui pojasta ainoan ilonsa
menettäminen. Mielellään hän olisi itkenytkin, jos olisi osannut,
taikka kuollut siihen paikkaan. Pavel oli usein kuullut muitten
ihmisten ja oman isänsä toivottelevan häntä kuolleeksi, mutta
itsestään se oli tuntunut kauhealta -- nyt hän sen sijaan suorastaan
ikävöi kuolemaa. Ja kun ihminen kerran sitä itse toivoo, silloin
ei loppukaan voi olla hyvin kaukana, ajatteli hän itsekseen. Eikö
hänen omassa vallassaan ollut jouduttaakin sen tuloa? Olihan niitä
kaikellaisia keinoja. Voihan esimerkiksi pidättää henkeään; se ei
ole mitään vaikeata, koko asia vaatii vaan kylliksi kestävyyttä.
Pavel ryhtyi heti jäykän päättävästi kokeeseen, mutta kun hän painoi
päänsä maata vasten, liikkui samalla jotain läheisyydessä ja hän
kuuli hiljaista, siipien räpytystä muistuttavaa suhinaa. Pavel katsoi
ympärilleen...

Muutamien askelien päässä istuu pesänsä reunalla peltopyy, silmät
kauhua täynnä tähdättyinä erääseen viholliseen, joka lähestyy
hiipien ruohikon läpi. Se oli uhkaava, harmaa kissa. Nyt se seisoo
aivan pesän vieressä ja Pavel näkee miten se nuolee suutaan,
kyyristäytyy ja valmistuu hyökkäykseen. Yksi ainoa siipien ponnahdus
vaan, ja lintu olisi pelastunut vaarasta, mutta se ei liikahtanut
paikaltaan. Huolissaan linnun kohtalosta oli Pavel unohtanut kaikki
itsemurha-aikeensa. -- Lennä, lennä, tyhmyri! ajatteli hän itsekseen.
Mutta sen sijaan että olisi paennut, kyykistyi peltopyy vieläkin
syvempään pesänsä suojaksi ja seurasi tummine silmineen hyökkääjän
jokaista liikettä. Pavel irrotti maasta savikokkareen, juoksi äkkiä
ylös ja lennätti sen niin voimakkaasti kissan päähän, että eläin
pyörähti keränä ympäri ja sokaistuna ja pärskyttäen juoksi tiehensä.

Poika katsoi kissan jälkeen, tuntien samalla sekä surua että
mielihyvää. Hän oli itse kokenut suurta surua ja hän oli tehnyt
hyväntyön. Heti sen jälkeen, kun hän viheliäisenä ja hylättynä oli
ollut valmis kuolemaan, alkoi hänessä hämärtää aavistuksentapainen
tunne sielussaan uinuvasta voimasta ... toisesta, korkeammasta kuin
se, mikä perustui voimakkaisiin käsivarsiinsa ja synkkään uhmaansa.
Mikähän se olikaan? Epäselvänä nousi tämä kysymys hänen hämärästä
käsitemaailmastaan ja poika vaipui tähän saakka outoon, työlääseen
mutta kuitenkin mieluiseen mietiskelyyn.

Hänet herätti unelmistaan voimakas huuto: "Pavel, Pavel; tulehan
tänne!"

Tiellä seisoi opettaja, joka oli tavallisella iltapäiväkävelyllään ja
joka jo jonkun aikaa oli pitänyt poikaa silmällä. Kädessään hänellä
oli ryhmysauva, jonka piilotti nopeaan selkänsä taakse Pavelin
lähestyessä.

"Mitä teet, onneton?" kysyi hän. "Luulenpa sinun ryöstävän peltopyyn
pesiä?"

Pavel vaikeni, niinkuin oli tapansa aiheettomia syytöksiä
kuullessaan, ja koulumestari jatkoi uhkaavasti:

"Älä suututa minua, vaan vastaa... Vastaa, sanon minä sinulle!"

Ja kun poika jatkoi vaitioloaan, kohotti opettaja äkkiä sauvansa
ja suuntasi Paveliin iskun, jota tämä ei väistänyt, vaan alistui
vastustamatta vastaanottajaksi.

Habrechtin sydäntä sykähytti samassa sekä myötätuntoisuus että
katumus.

"Pavel!" sanoi hän lempeän surullisesti. "Valitettavasti kuulen
sinusta ainoastaan pahaa -- olet huonoilla jäljillä; mikä sinusta
lopulta tuleekaan?"

Tämä tunteenpurkaus ei poikaa liikuttanut, päinvastoin: hänen
vihaansa tuota vanhaa noitaa kohtaan, joka oli hänet pettänyt,
sekaantui vielä koko joukko halveksimista.

"Mikä sinusta lopulta tuleekaan?" toisti opettaja.

Pavel oikasihe, nosti kädet puuskaan lanteille ja ilvahti:

"Varas!"




V.


Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin.
Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian
tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten
sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja
jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli
suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt
sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä
kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa
Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta
puita linnan metsästä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Vanhan metsäherran jouduttua
eläkkeelle ja hänen poikansa astuttua sijaan, kiellettiin pääsy
metsään kokonaan kaikilta syrjäisiltä. Uusi säädös herätti
suuttumusta ja kiihotti vastarintaan. Niin muodostui mökkiläisten
lapsista kokonainen varasjoukkio, jonka luonnolliseksi johtajaksi
tuli Pavel. Pienissä parvissa läksivät he retkilleen, iloisina,
rohkeina ja viekkaina. He tunsivat piilopaikat ja salaiset polut
paremmin kuin itse metsänvartija ja riensivät jännitetyin mielin
seikkailuunsa, joka voi päättyä vain kahdella tavalla. Joko he
palasivat onnellisesti kotiin, selässään kantamus varastettuja puita,
saaden palkakseen kiitokset ja lämpimän illallisen, taikka joutuivat
metsässä kiinni ja saivat selkäänsä, ensinnäkin itse paikalla
varkaudesta ja sitten kotona siitä, että olivat niin huonosti
asiansa suorittaneet. Viimemainittu kohtalo koitui useimmiten
Pavelin osaksi, sillä hänen tehtävänsä oli paluuretken suojeleminen
ja hänet jätettiin huoletta pulaan, kun oltiin varmoja hänen
vaiteliaisuudestaan. Pavel ei ilmaissutkaan koskaan muita yrityksen
osanottajia, ja vaikka hän olisi sen tehnytkin, niin kukapa olisi
uskonut moisen ilkimyksen puheita.

Hänen maineensa kävi päivä päivältä kurjemmaksi. Jos metsässä
tehtiin mikä ilkityö tahansa, niin se luettiin hänen syykseen. Jos
siellä tavattiin viritetty ansa, niin se oli hänen laittamansa;
jos talonpojat kaipasivat kanojaan, potaattejaan, päärynöitään
j.n.e. -- hän ne kaikki oli varastanut. Ja jos joku häntä näistä
asioista moitti, silloin poika seisoi jäykkänä ja tuijotti äänetönnä
puhujan kasvoihin. Vanhemmat ihmiset eivät enää rohjenneet häntä
moittiakkaan; arvelivat hänen voivan ruveta kostoksi vielä heitä
kivittelemään. Lopulta hän esiintyi kaikille niin huonossa valossa,
että Virgilin perhe häneen verraten oli kuin itse viattomuus.

He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen
suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä
syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen.
Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään
sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis
panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella
nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita
pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat
heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän
vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen
tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.

Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen
päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä
vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana
polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa
alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi
sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän
pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä,
vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine
ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan
vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta
ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin
korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri
aikonut kahlata puron yli.

Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla
sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein
kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä;
viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät
seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen
sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori
pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita
huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot
vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa
oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta,
että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean
kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja
koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen
kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli
Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman
talonpoikaistalon perillinen.

Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon
suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät
kiireistä vauhtia kylätietä myöten. -- Aivan viimeisenä ja yksin
läheni Vinska, vetäen pian puoleensa Peteriä ympäröivän joukon
huomion.

"Hei vaan!" huudahti joku. "Onpas Vinska tänään korea! -- Miten
muhkea huivi hänellä on! -- Totta toisen kerran, eikö se olekkin
silkkiä! -- Ja sillä on päällään ainakin kuusi hametta! -- Ja miten
häveliään näköinen se on -- oo pyhä neitsyt!"

Jokaisella oli hänestä sana sanottavana, joko moite tai moitettakin
purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen
tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt
lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian
kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja
Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:

"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen
ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."

Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän,
"haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin
kauniit vaatteet."

Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita
eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin
saappaansa. -- Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja
katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän
muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.

Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla
sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!"
Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään,
vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui
kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän
raapaisten otsaansa, -- "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo
tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään
olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi
sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa
uudelleen kahta voimakkaampana.

Jumalanpalvelus kesti kauvan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun
laulu ja soitto vihdoin taukosi ja ihmisjoukko suoltautui kirkosta
ulos yhtä kiireisesti kuin äsken sisään. Pavel tähysteli sitä yhtä,
vaan ei saanut häntä näkyviinsä edes silloinkaan, kun kansanjoukko
jo oli hajaantunut ja osa ympäröi markkinakojua, toinen osa harvoin,
helposti tarkastettavin ryhmin astui pitkin kyläkatua. Vinska oli
kuin kadonnut, ja hänen kanssaan Peter.

Messun jälkeen olisi Pavelin pitänyt mennä kotiin ajamaan
Virgilin kanssa karjaa laitumelle, mutta nyt se ei johtunut hänen
mieleensäkään. Hän kuleksi lähiseudun metsässä ja vainioilla hakien
Vinskaa. Raivonsekainen levottomuus riehui hänen rinnassaan ja
vihdoin alkoi nälkäkin ahdistaa.

Illemmalla hän tuli kapakan luo, jonka ulkopuolella pidettiin hauskaa
elämää. Juopot lauloivat, pojat löivät painia, pikkutyttöjä hyppi
piirissä symbalin ja viulujen mukaan, joiden ääni tunkeutui avoimesta
ovesta kadulle. Uteliaat joukot piirittivät tanssituvan ikkunoita,
katsellen mitä sisässä tapahtui ja viskellen kompasanojaan.
Pitkällisen taistelun jälkeen vallotti Pavel vihdoin itselleen paikan
heidän keskuudessaan ja näki tanssivien parien pyörivän hämyisessä,
niukasti valaistussa huoneessa. Aivan lähellä sitä ikkunaa, jonka
ääressä Pavel seisoi, pyöritteli Peter Vinskaa. Hän näytti olevan
jo hyvässä nousuviinassa, oli heittänyt takin päältään ja sen
mukana ylhäisen käytöksensäkin. Peter paitahihasillaan oli yhtä
jokapäiväinen ilmiö kuin mikä renginretus tahansa.

Vinska, hänen käsivarteensa nojautuneena ja katse häveliäästi alas
suunnattuna, karahti tulipunaiseksi sanoista, joita Peter hänelle
kuiskasi, ja suudelmista, joita hän häneltä ryösti.

Tämän nähdessään unohti Pavel nälkänsä -- hänen maltittomuutensa
haihtui erään toisen, raivoavan, hänelle käsittämättömän tuskan
tieltä. Hän vääntelihe kuin peto häkissä ja kurkustaan tunkeusi
kamala mylvinä.

Ympärillä seisovat pelästyivät ja hänet työnnettiin syrjään, eikä hän
vastustellutkaan, vaan hiipi alkavassa hämärässä hitaasti tiehensä
kolkkoa kotiaan kohti. Mökistä loisti häntä vastaan harvinainen valo:
palava kynttilä. Se oli asetettu ikkunanlaudalle ja sen valossa istui
tuvan penkillä Virgil vaimoineen, välillään lautasellinen paistia ja
viinapullo. Vanhukset olivat hyvällä tuulella, istuivat, söivät ja
joivat. Pavel katseli heitä hetkisen pihalta, kääntyi sitte ympäri
ja astui alas mökin kohdalla olevan solatien suulle, jossa oikasihe
pitkäkseen sisäänkäytävän kuluneille tiiliportaille, päätään ovea
vasten varaten.

Siten olisi hänen pakostakin herääminen Vinskan kotiintullessa,
vaikkapa sattuisi nukkumaankin. Tunnit kuluivat. Ikkunalla palavan
kynttilän heikko valo sammui. Taivaalla kiitivät pilvet ja niiden
varjostama kuu muistutti Pavelia siitä talviyöstä, jolloin hän oli
lähtenyt Miladaa vapauttamaan.

Mikä narri hän oli silloinkin ollut -- minkälaisena narrina kulkenut
tähän päivään saakka!

Siitä ainoasta, joka ei ollut häntä milloinkaan häväissyt, ainoasta,
joka oli osottanut hänelle hyväntyön, hänestä hän oli kääntynyt
tyhmän epäluuloisena ja antautunut valheelliselle naiselle, joka
oli käyttänyt häntä hyväkseen, varastanut häneltä ja nyt nauroi
hänelle... Oih -- aivan varmaan sekä nauroi että pilkkasi! Vinska oli
niin kärkäs ivaamaan paljoa vähäpätöisemmistäkin asioista kuin mihin
hänen rajaton tyhmyytensä antoi aihetta.

"Mitä minä hänelle teen?" kysyi hän äkkiä ja vastasi samalla: "Lyön
kuoliaaksi!"

Ei mitään mietiskelyä -- mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut
vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä
siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.

Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta
ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen
asemaansa.

Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei
syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua
öisin ulkona hevoslaitumella.

Aamun sarastaessa keveät askeleet hänet herättivät. Se oli Vinska.
Hilpeänä ja velton tyytyväisenä saapui hän paikalle, viattoman
veitikkamainen ilme kasvoillaan, viivytteli hetkisen nähdessään
Pavelin makaavan, nousi hiljaa portaille ja kumartui sysätäkseen
hänet syrjään. -- Silloin tarttui tämä tytön jalkaan ja veti hänet
maahan. Vinska kaatui sanaakaan sanomatta, mutta nousi samassa
polvilleen kun Pavel tavotti sauvaa... Yksi ainoa katse pojan
kasvoihin ajoi veren hänen poskiltaan.

"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on -- ethän toki aijo lyödä minua?"

Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen
tuskallisesti ja vavisten.

"Lyödäkkö? En -- _tapan_ sinut!" vastasi hän kääntäen päätään
välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat
jalastasi!"

"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"

"Niin!"

"Älä huuda noin... Vanhukset heräävät."

"Yhdentekevää."

Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen
huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut
kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."

Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta
puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä
kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui
hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.

"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että
tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut
vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa -- lyö minut sitte kuoliaaksi,
sinä tyhmä poika" -- ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja
voitonvarmana.

Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille,
välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. --
Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt
mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän -- hänen syliinsä.

"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin
ollaksesi!"

Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva
oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään
liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua,
ei kenenkään tulisi niin ikävä Vinska-raukkaa kuin sinun."

"Et ole mikään raukka!" raivosi hän. "Kelvoton olet -- ja minä menen
huomenna piirioikeuteen sinua syyttämään!"

"Saappaistako?" kysyi tyttö sydämellisesti ja hilpeästi nauraen.

"Niin."

Silmänräpäyksessä istuutui Vinska portaille, veti saappaat jalastaan
ja asetti ne Pavelin eteen. "Siinä ne ovat, saituri! En tarvitse
niitä! -- Kun virkan sanankin Peterille, niin hän ostaa minulle
toiset, paljoa kauniimmat."

Tuskissaan karjui Pavel: "Ei, ei! Ota minun, lahjotan ne sinulle. Kun
et vaan enää ole Peterin kanssa... Lupaatko?" Hän tarttui Vinskaa
olkapäihin ravistaen niin, että tämä ei enää lopulta kuullut eikä
nähnyt mitään: "Lupaatko, lupaatko?"

"Ole rauhallinen -- lupaan sen", vastasi tyttö. Mutta hänen äänensä
oli tätä lausuessaan niin epäluotettava ja kasvoillaan niin omituinen
ilme, että Pavel uhkasi nyrkkiä puiden:

"Varo itseäsi!"




VI.


Seuraavalla viikolla oli monta sadepäivää ja jokaisena sumuisena
aamuna kokosi Pavel koulukapineensa ja meni kouluun kaikkien
niiden pilkan esineenä, jotka hänet matkalla kohtasivat. Perillä
hän, miltei jo aikuinen mies lasten joukossa, istui aina samalla
paikalla, viimeisenä viimeisellä penkillä. Alussa ei opettaja ollut
häntä huomaavinaankaan, vasta aikaa myöten hän alkoi jälleen omistaa
Pavelillekin huomiota. Kun kerran tunnin loputtua ja koulusalin jo
tyhjennyttyä Pavel yhä viivytteli lähtöään, kysyi opettaja:

"Mitä tahdot oikeastaan? Sinun ammattiisi et voi minun luonani
kehittyä."

Pavel katsoi häneen hämmästyneenä ja opettaja jatkoi: "Sanoithan
minulle kerran, että tahdot tulla varkaaksi. Ja nyt, poikalurjus,
luuletko minun antavan varastamisessa opetusta!"

Pavelin mielessä liikkui jo vastaus: "Siinä en opetusta kaipaakkaan,
osaan ilmankin", mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan:
"Tahtoisin oppia lukemaan ja kirjottamaan".

"Osaathan jo sen verran, että aikaan tulet."

"Juuri niin paljon en osaa."

"No, sitte sinun täytyy vaivata itseäsi vähän enemmän."

"Olen sitäkin koettanut, vaan en osaa kuitenkaan."

"Tuo kirjasi tänne!"

Pavel pudisti päätään: "Kirjasta osaan jo, mutta tästä" -- hän pisti
vavisten kätensä poveen ja veti esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän on
kirjeenkantaja minulle tuonut..."

"Kirjotettua? Vai niin, sehän on toinen asia; silloin kai täytyy
minun vaivata itseäni."

Häntä kadutti pilapuheensa, kun Pavel luuli sen todeksi ja vastasi
ensi kerran elämässään nöyrästi: "Uskallan kuitenkin pyytää, että
opettaja olisi hyvä ja koettaisi."

Pavel aivankuin suuteli katseillaan kirjettä, jonka jälkeen ojensi
sen opettajalle huolellisesti ja varoen kuin aarretta, joka voisi
helposti vahingoittua.

Opettaja avasi kirjeen ja luki sen läpi. "Tiedätkö, Pavel, keneltä
kirjeesi on?"

"Luulen sen olevan Milada sisareltani luostarista."

"Ei; ei se ole luostarista."

"Eikö?"

"Se on äidiltäsi --" Opettajan ääni katkesi ja poika lisäsi äkkiä
muuttunein kasvonilmein ja raa'alla äänellä:

"Kuritushuoneesta."

"Tahdotko kuulla?"

Pavelin pää oli painunut alas ja hän vastasi ainoastaan äänettömällä
nyökäyksellä. Opettaja luki:

    "Poikani Pavel!

    Kolme kuukautta sitten otin kynän käteeni ja kirjotin muutamia
    riviä Milada tyttärelleni luostariin mutta minun tyttäreni Milada
    ei ole kirjettäni saanut käsiinsä kun luostarin sisaret eivät ole
    sitä hänelle antaneet vaan he ovat käskeneet minulle ilmottaa
    että on parasta ettei hän kuule äidistään mitään ja nyt en tiedä
    teenkö oikein kun kirjotan sinulle Pavel rakas poikani pyytäen
    että sinä vastaisit minulle ovatko minun rivini tavanneet sinut
    ja rakkaan Milada sisaresi terveenä mitä minuun tulee olen terve
    ja tähän saakka olooni tyytyväinen.

                                                   Äitisi.

    Öin ja päivin rukoilen puolestanne rakkaat lapset ja luulen myöskin
    että tyttäreni Milada tulee pieneksi luostarinsisareksi kun aika
    joutuu ja teen ahkerasti täällä lasteni tähden kaikki mitä minulle
    määrätään...

    Kuuden vuoden päästä tulen jälleen kotiin rakas Pavel poikani ja
    pyydän vielä että useasti rakkaudella muistelette äitiänne joka on
    onnettomin ihminen maailmassa."

Kirjaimet olivat jäykästi ja hitaasti piirretyt, jälkikirjoituksessa
oli käsi vavissut ja paperilla olevat suuret, himmeät täplät
osottivat, että sitä oli itkien kirjotettu. Vaivoin sai esiinlukija
noista tahraantuneista riveistä selvän, ja häntä liikutti se suru ja
rakkaus, joka ilmeni tuossa surumielisessä kirjeessä.

"Pavel", sanoi hän, "sinun täytyy heti vastata äidillesi."

Poika oli kääntynyt syrjin ja tuijotti synkästi eteensä. "Mitä minä
hänelle vastaan?" mutisi hän.

"Sitä, mitä tunnet sydämessäsi onnetonta vaimoa kohtaan."

Pavel väänti suutaan: "Onhan hänen siellä hyvä olla".

"Hyvä, sinä tyhmeliini? Hyväkö vankilassa?"

Vanha mies innostui, hän lämpeni ja muuttui kaunopuheiseksi.
Mutta kaikki kauniit sanansa liikuttivat ainoastaan häntä itseään
jättäen Pavelin kylmäksi. Hänellä oli opettajansa väitteisiin vain
kaksi vastausta, joita hän itsepintaisesti toisti sopivissa ja
sopimattomissa kohdissa: "Hän sanoo itse, että hänen on hyvä olla" ja
"sisarenikaan ei kirjota hänelle, miksi minä kirjottaisin?"

"Etkö sitte tunne mitään äitiäsi kohtaan?" kysyi lopulta opettaja.

"En", vastasi Pavel.

Vanhus vapisi tuskastumisesta. "Ajattelen sitä aikaa, jolloin
olit lapsi", sanoi hän, "ja kelpo poikana teit työtä kelpo äitisi
johdolla, joka oli sinut työhön totuttanut... Mitä katsot?
-- Kelvollinen ja rehellinen, sanon minä. Se hän oli, mutta
valitettavasti liian arka ja pelkäsi aina mielettömästi kurjaa
miestään... Oi!" sanoi hän -- "jokainen on tuntenut myötätuntoisuutta
häntä kohtaan, itse tuomaritkin ovat häntä surkutelleet; ainoastaan
sinä, hänen poikansa, et häntä sääli. Minkätähden, mistä syystä?
Kysyn sinulta; vastaa, puhu!" Hän työnsi silmälasit ylemmäksi ja
läheni Pavelia. Pojan piirteissä ilmeni rautaista vastustushalua ja
synkistä silmistä säihkyi sellainen päättäväisyys, että se, suureen
asiaan kohdistettuna, tekee ihmisestä marttyyrin.

Vanhus huokasi, peräytyi ja sanoi: "Mene, sinusta ei saa kalua".
Kun Pavel oli ennättänyt jo ovelle asti, käski hän pojan kuitenkin
pysähtyä. "Tahdon vain sanoa sinulle yhden asian. Ihmisten
sättiminen ei ole sinulle aivan yhdentekevää; voi tulla aika,
jolloin mielelläsi olisit hyvässä sovussa ihmisten kanssa ja halusta
kuulisit sanottavan: nuoruudessaan oli Pavel suuri lurjus, mutta
nyt hän on kunnon mies. Sentähden varo itseäsi, varo Pavel", uudisti
hän painokkaasti ja hänen harmaankalpeille poskilleen kohosi heikko
punerrus: "älä itse parjaa itseäsi. Se paha, mitä muut sinusta
sanovat, voi joutua epäilyksen alaiseksi ja unohtua, sen voit omalla
elämälläsi painaa unheeseen. Mutta se paha, kierous ja tuhmuus, mitä
itse sanot itsestäsi, se ei häivy niin helposti, se istuu sinussa
kuin oma nahkasi -- se elää vielä jälkeesikin!"

Hän nosti kätensä ilmaan ja hoippui avuttomana ympäri huonetta kuin
makuupaikastaan pelotettu yöperhonen, huokasi ja voihki: "Unohda
minun puolestani kaikki, mitä olen sinulle sanonut, mutta neuvoani
älä unohda; sen olen antanut sinulle omasta kokemuksestani!"

Pavel katseli miettiväisenä opettajaa. Hänen tuli sääli tuota vanhaa
herraa, joka samalla näytti hänen mielestään hassunkuriselta. Mitä
hän pallotteli? Voikohan se olla sitä, että ihmiset sanovat häntä
noidaksi?... Mitä se sekin kannatti!

Kovin mielellään hän olisi ottanut asiasta selkoa, vaan ei tiennyt
miten kysyä. Hän ei ollut kotviin huomaavinaankaan opettajan
poistavia kädenliikkeitä, kunnes tämä huusi kiivaasti: "Mitä sinä
vielä tahdot?" Silloin vastasi poika:

"Tietää mikä opettajaa vaivaa."

Habrecht ailahti taaksepäin, veti syvän henkäyksen ja sulki silmänsä.
"Myöhemmin, Pavel, myöhemmin; nyt et minua vielä käsittäisi."

Silloin Pavel yhtäkkiä tokasi: "Sekö se noituus juttu?"

"Niin, niin!" huudahti opettaja miltei tahtoamattaan, tarttui poikaa
olkapäähän ja työnsi hänet ovesta ulos.

Siis sittenkin! Vanhus kärsi juorupuheesta, mikä hänestä kylällä
kulki. -- Se tuntui Pavelista käsittämättömän lapsekkaalta. Hänen
suosijansa oli tästä lähtien hänen silmissään raukka ja hän karisti
mielestään hänen painavat varotuksensa, jopa ärsyytyi toimimaan ihan
päinvastoin. Ihmiset saisivat kernaasti pitää häntä huonompana kuin
olikaan, sitä hän halusikin -- kiitosta ja rakkautta ikävöivät vaan
pelkuriraukat. Voimakkaan sielun suurin tyydytys on rohjeta sanoa:
olen parempi kuin kukaan aavistaakaan!

Pavel koetti tavailla äitinsä kirjettä, ja nyt, kun hän tunsi sen
sisällyksen, se onnistuikin kutakuinkin. Vinska yllätti hänet kerran
semmoisessa puuhassa, tahtoi tietää mitä Pavel luki, ja kun poika
kieltäytyi sitä ilmottamasta, koetti riistää paperin hänen kädestään.

"Mitä?" huudahti hän kiukustuen, kun poika vastusti. "Sinä tahdot
kieltää minua olemasta Peterin seurassa, mutta itse sinulla on
asioita, joita salaat minulta; saat kirjeitä, joita piilottelet." Hän
sipristi kauniita kulmakarvojaan ja suupielissä värähteli lumoava
hymyily: "Luuletko etten minäkin osaa olla mustasukkainen?"

Tyttö laski leikkiä, hän pilkkasi häntä, Pavel tiesi sen ja --
väreili onnesta että tyttö sillätavoin leikki hänen kanssaan.
"Niin juuri -- mustasukkainen! Paras elävä mustasukkaisuutta
tuntemaan" mutisi hän, ja eteensä avautui kuin taivaan autuus
ajatellessaan miltä tuntuisikaan, jos leikistä kerran tulisi tosi.
Kerran, kaukaisessa tietämättömässä tulevaisuudessa, joka oli hänen
edessään ja johon hän veisi mukanaan ellei muuta, niin ainakin lujan
luottamuksen omiin voimiinsa.

Vinska seisoi toinen käsi kiemailevasti hoikilla uumilla, toinen
Pavelia kohti ojennettuna. "Keneltä oot kirjeen saanut, Paveliseni?"
kysyi hän veitikkamaisesti mielistellen, "kirjeen, jota sydämesi
kohdalla piilotat?"

"Äidiltäni", vastasi hän nopeaan ja kääntyi pois.

Vinskalta pääsi hämmästyksen huudahdus: "Onko se totta? En olisi
koskaan uskonut että kuritushuonelaiset saavat kirjeitä kirjottaa.
Mitähän sieltäkin on kirjottamista? Kai hyviä neuvoja siitä, kuinka
voi hankkia itselleen vapaan ylöspidon."

Pavel purasi harmistuneesti huultaan.

"Heitä se kirje pois", jatkoi Vinska, "äläkä sano kenellekään että
olet semmoisen saanut. Meistä ei saa kuulua kylällä, että tänne tulee
kirjeitä kuritushuoneesta. Ihmiset puhuvat meistä ilmankin kylliksi
pahaa."

"Aina sentään vähemmin kuin mitä ansaitsette!" kivahti Pavel. Vinska
punastui ja sanoi hämmentyneen lempeästi:

"Ajattelen ainoastaan sinun parastasi. Olen ommellut sinulle koko
eilisen päivän; olen tehnyt sinulle aivan uuden paidan."

"Paidan -- vai niin?"

"Mutta usko minua, äitisi kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä;
usko minua, hän olisi ansainnut hirsipuun paremmin kuin isäsi, ja
tämä oli varmaankin oikeassa kun alituiseen toisti oikeudessa:
vaimoni on minut vietellyt... Isäsi ei ollut oikein tolkussaan,
hänhän oli aina humalassa, mutta vaimo -- oi, hänelle oli koko asia
päivänselvä ... sama juttu kuin Aadamilla ja Eevalla paratiisissa."

Vinska tähysti häneen uteliaalla syrjäkatseella ja näki hämmästyksen
kuvastuvan hänen kasvoillaan.

"Oliko Aadamkin humalassa?" kysyi hän rehellisen tiedonhaluisesti.

Vinska tarttui häntä molempiin korviin ja ravisti niistä nauraen:
"Oletpa sinä aika tuhmeliini! Nyt ei ole puhe Aadamista, vaan
isästäsi ja siitä että äitisi on viekotellut hänet murhaamaan
kirkkoherran."

"Ole vait!" huusi Pavel. "Sinä valehtelet."

"Enpä valehtele, sanon vaan mitä itse uskon ja mitä muut uskovat."

"Kuka, kuka niin uskoo?"

Vinska vastasi vältellen, mutta Pavel puristi häntä lujasti
käsivarsista, veti hänet luokseen ja uudisti: "Kuka niin sanoo, kuka
semmoista uskoo?" kunnes tyttö hädissään ja tuskissaan huudahti:

"Arnost."

"Sanokoon hän sen minullekin, sanokoon; lyön hampaat suustaan ja
rutistan hänet mäsäksi!"

"Ei hän sitä sinulle sano, sinua hän pelkää -- päästä minut irti,
minäkin pelkään; päästä minut, Pavel hyvä!"

"Aha, vai pelkäät; pelkää vaan!" sanoi hän riemuiten -- ja
lauhtuneena. Leikillään hän kisaili vielä hiukan hänen kanssaan ja
päästi sitte tytön äkkiä irti. Pavel sai jalomielisyydestään runsaan
palkinnon: Vinska katsoi häneen lempeästi ja nojasi hetkisen päätään
hänen olkaansa. Ilon väreet sykäyttivät pojan ruumista, mutta hän ei
liikahtanut paikaltaan ja koetti näyttää välinpitämättömältä.

"Pavel!" sanoi Vinska hetken päästä. "Minulla olisi sinulle muuan
pyyntö, aivan pieni vain. Tahdotko sen täyttää? -- se ei ole edes
vaikeatakaan."

Pojan kasvot synkistyivät: "Niin sinä aina sanot, tiedän sen
vanhastaan. Mitähän se nyt olisi?"

"Linnan vanhalla riikinkukolla on vielä pari kaunista sulkaa", sanoi
hän; "nykäse ne pois ja tuo minulle."

Hän pyysi niin lapsellisella äänellä, hänen kasvonilmeensä oli
niin viaton ja Pavel kokonaan hurmaantunut. Hän ei ollut pyyntöä
huomaavinaan, mutisihan vain jotain käsittämätöntä ja työnsi
kyynärpäällään tytön hiljaa luotaan. Sitte otti hän ruoskansa
tulisijan luota ja meni uittopaikalle kokoomaan hevoset, joiden
kanssa aikoi yöpyä laitumella.

Laidun oli eräässä alanteessa kylän vieressä, ei kaukana
hautausmaalta, joka muodosti pitkähkön nelikulmion ja ulottui
korkean, valkoisen muurin ympäröimänä aina peltojen keskelle. Yö oli
lämmin kuin kesällä, kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valaisema
niitty välkehti kuin tyyni vedenpinta. Hevoset söivät rauhallisesti.
Pavel makasi paimenmajassa pitkällään, käsivarret maassa ja
kasvot käsien varassa, katsellen holhottejaan. Kunnanesimiehen
punainen liinaharja varsa oli ennen ollut hänen lemmikkinsä, mutta
siitä asti kun hän vihasi esimiehen poikaa, vihasi hän hänen
varsaansakin. Se tuli, vanhaan ystävyyteen vedoten, luottavasti hänen
luokseen, pärskytti ystävällisesti ja puhalsi häntä kohti lämpimän
hengähdyksen. Kirouksella ja navakalla nyrkiniskulla turpaan vastasi
Pavel hänen hyväilyynsä. Varsa väistyi pikemmin ihmetellen kuin
pelästyen, Pavelin uhkausten saattamana. Hän olisi tahtonut hävittää
maailmasta kaikki, millä oli jotakin yhteyttä hänen kilpailijansa
kanssa. Vinskan lupaus ei hänessä herättänyt luottamusta, se
oli liian nopeasti annettu ja muistutti liiaksi ärtyisen lapsen
tyynnyttämistä.

Hän -- tuo tyttö -- tahtoo karttaa kaikkea huomiota ja kaikkia
juoruja, onpa viime aikoina käyttäytynyt kunniallisesti ja luopunut
entisestä ylimielisyydestään ja välinpitämättömyydestään sen
suhteen, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Pavelin korvissa kaikui
vielä se tuska ja hätä, jolla hän oli huudahtanut: "Meistä ei saa
kuulua kylällä, että meille tulee kirjeitä kuritushuoneesta".
Hänestä tuntui kuin olisi povellaan oleva kirjelappu polttanut; hän
tempasi sen esiin ja rutisti palleroksi käsissään. Miksi pitikään
äidin hänelle kirjotella? Eikö hän ollut jo saattanut hänelle aivan
tarpeeksi häpeätä? Äiti seisoi hänen ja kaikkien muitten ihmisten
välillä. Mutta Vinskan ja hänen väliinsä hän ei saa astua, siksi
kallis oli tyttö hänelle nyt... Sisimmässä sydämessään hän uskoi,
jopa oli varma, ettei äitinsä ollut syypää siihen rikokseen, josta
häntä syytettiin, ja kuitenkin hän epäselvän vaiston johdattamana
koetti uskotella itselleen että voi niinkin olla... Ja kaikista
noista häilyvistä epäilyksistä kehittyi varma päätös: en tahdo
enää olla missään tekemisissä äidin kanssa. Kirjeen hän repi
palasiksi. Viimeisessä palasessa, mikä hänelle käteen jäi, näkyivät
vielä sanat: "Äitinne, joka on onnettomin ihminen maailmassa..."
"Niin olet", huokasi hän surumielisesti, "ja onneton sinä olit
jo ennenkin..." Hänen sielussaan kuvastui äitinsä kookas, vakava
ja vaitelias olento. Iltaisin työn, puutteen ja pahoinpitelyn
uuvuttamana, aamuisin jälleen väsymättömänä toimessaan. Hän näki
itsensä lapsena, hänen rinnallaan, hänen esimerkkinsä rohkaisemana,
miltei yhtä hiljaisena ja kärsimyksiin tottuneena kuin äitikin.
Hän muisteli monia ankaroita nuhteita ja oikaisuja, ei koskaan
sydämellisyyttä ... mutta sen sijaan kyllä monta hiljaisen
huolenpidon piirrettä, varsinkin jokapäiväisessä leivän jaossa. Suuri
kappale molemmille lapsille, pieni itselleen...

Pavel poimi kirjeenpalaset maasta ylös, pani ne yhteen läjään ja
katseli niitä hetkisen epätietoisena mitä tehdä. Vihdoin hän vei
ne hautausmaalle ja hautasi sinne muurin juurelle, riippaoksaisen
saarnin alle.

Tultuaan takaisin majaansa, paneutui hän maata ja näki unta kauniista
paidasta, jonka Vinska oli hänelle ommellut ja jonka muuan kookas,
tummiin vanginvaatteisiin puettu ja peitetyin kasvoin kulkeva nainen
koetti riistää hänen käsistään. Tuo kuva seurasi häntä yhä edelleen,
ja katsoessaan kuuvaloisina öinä yhtäkkiä hautausmaan muureille, näki
hän sen ilmestyvän sumusta ja usvasta ja liitävän pitkin hohtavaa
muuria ohitse. Pavel tuijotti näkyyn kauhistuneena ja ajatteli
itsekseen: "Äitini on luultavasti kuollut ja ilmestyy nyt minulle".

Vinskalle hän ei kertonut mitään koko asiasta, eikä olisi saanut
siihen tilaisuuttakaan. Tyttö oli hänelle epäystävällinen, vilkasi
aina Pavelin kotiin tullessa hänen käsiinsä sanoen pisteliäästi:
"Kiitos sulista!" -- ja väistyi happaman näköisenä hänen tieltään.
Poika huomasi ettei heidän välinsä selviäisi ennenkuin hän oli
tehnyt tytön tahdon mukaan, ja niin hän päätti toteuttaa tuon
lapsekkaan toivomuksen, varsinkin kun se näytti niin tuiki helpolta.
Miladan lähdöstä asti oli näet linnan puutarhanportti ollut jälleen
avoinna aamusta iltaan ja vanha riikinkukko tepasteli pitkin päivää
lukemattomia kertoja siitä ohitse.

Sillä oli enää jälellä ainoastaan jätteitä kesäisestä
höyhenpuvustaan, kolme komeata, naurettavan pitkää sulkaa. Eräänä
päivänä väijyi Pavel sitä, ja nähdessään linnun tulevan, hiipi sen
jälestä puutarhaan. Pitkin kapeata polkua, joka puiden ja pensasten
suojaamana ei näkynyt taloon, asteli lintu hitaasti eteenpäin
nokkaisten sieltä täältä hyönteisen maasta. Se oli varmaankin
kuullut Pavelin askeleet, niin hitaasti kun tämä liikkuikin, sillä
se pysähtyi äkkiä, kohotti kaulansa ja kääntyi vainoojaansa päin
ikäänkuin kysyen: "Mitä sinä tahdot?" -- Sen näet heti, ajatteli
poika, ja kun riikinkukko jatkoi kulkuaan vähän nopeammin, otti Pavel
pari hyppäystä, kompastui ja kaatui, mutta ei menettänyt kuitenkaan
mielenmalttiaan, vaan ojensi kätensä ja tempasi lujalla, varmalla
nykäsyllä linnulta yhtaikaa sen viimeiset koristeet. Tämä päästi
kauhean hätähuudon ja kääntyi ympäri, ja ennenkuin vielä maassa
makaava Pavel ennätti ajatellakkaan, oli vihastunut eläin hyökännyt
hänen riiskaansa ja iskenyt kovalla, terävällä nokallaan häntä
päähän. Se koski, mutta Pavelista tuntui hassunkuriselta että lintu
antautui hänen kanssaan taisteluun. Hän nauroi -- tosin jonkun verran
hermostuneesti -- ja ponnisteli kaikin voimin päästäkseen vapaaksi.
Mutta lintu iskeytyi yhä lujemmin kiinni, räpytteli siipiään ja yhä
huutaen kurotti pientä päätään tavottaen nokallaan vihollisensa
silmää...

Silloin poikaa alkoi pelottaa... Hän tarttui molemmin käsin linnun
pitkään siniseen kaulaan, jonka höyhenpeite pörhistyi pystyyn hänen
sormiensa lomitse, ja puristi sitä lujasti. Eläin päästi kimakan
tuskanhuudon, jonka jälkeen se luisui Pavelin olkapään yli maahan,
johon jäi makaamaan käpristynein, suonenvetoisesti nytkähtelevin
jaloin -- kuolleenako, siitä ei voittajalla enää ollut aikaa ottaa
selkoa. Hän näki linnasta rientävän paikalle väkeä, tempasi sulat
ruohikosta ja kiisi nuolena ulos puutarhasta. Kadulle päästyään hän
hiljensi vauhtia, jottei vetäisi puoleensa ohikulkijain huomiota.
Hänen sydämensä löi raivokkaasti ajatellessaan sitä melua, mikä
syntyisi linnassa viimeisiään potkivan riikinkukon ympärillä. Niitten
etunenässä, jotka eläimen huuto oli kutsunut taistelupaikalle, oli
hän ollut tuntevinaan paroonittaren.

Hetken aikaa kulki Pavel esteettömästi tietään ja toivoi jo
pelastuneensa pälkähästä, kun korviinsa kuului huuto: "Hirtehinen,
pahantekijälurjus!" mikä ilmotti asian olevan toisin. Nopeasti
taakseen katsahtaen huomasi hän takaa-ajajikseen hoikan,
pyöreäniskaisen puutarhurin ja kahden vanhan työmiehen. "Ottakaa
kiinni, senkin kantturat!" ivaili Pavel ja porhalsihe hurjaan karkuun.

Hän oli hyvän matkaa vainoojiensa edellä ja väli piteni hetki
hetkeltä. Nyt hän ei enää välittänyt syrjäisten huomion
herättämisestä, vaan ainoastaan siitä, että saisi saaliinsa
korjatuksi. Palavissaan, silmät säihkyvinä ryntäsi hän mökin ovesta
sisään. Vinska seisoi yksinään porstuassa ja punastui ilosta Pavelin
ojentaessa hänelle sulat. Pojan hätäisistä sanoista: "Kätke ne, kätke
itsesi!" pelästyi hän kuitenkin kovin ja kysyi: "Mikä niitä vaivaa?
En huoli niistä ensinkään, jos siinä on jotain pahaa." Pavel pisti
varastetun tavaran hänen käteensä, työnsi tytön asuinhuoneeseen
ja astui itse ulos mökin ovelle, jossa nojautui pihtipieleen ja
käsivarret rinnoilla ristissä odotti uhkamielisenä takaa-ajajiaan.

Heidän johtajansa oli niin kiihtynyt, että ainoastaan katkonaisin
sanoin kykeni antamaan käskyjään. "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni
se koira! Viekää linnaan!" huusi hän seuraajilleen, kahdelle
saamattomalle, rauhaarakastavalle ukolle, jotka katsoivat
toisiinsa, sitten käskijäänsä ja taas toisiinsa. -- Ottakaa kiinni?
Oliko se heidän asiansa?... He olivat mielestään ansiokkaita
puutarhurinapulaisia, kun tarttuivat kiireisesti haraviinsa
nähdessään linnanrouvan lähestyvän käytävää myöten. Lopun päivää
he makasivat ruohikossa, napsivat ryyppyjä ja polttelivat välillä
tupakkaa, enimmäkseen sentään nukkuivat.

Pavelille olisi ollut kuin leikintekoa ja samalla tuottanut
todellista nautintoa hyökätä vastustajiensa kimppuun ja iskeä ne
maahan, mutta Vinskan tähden ja peläten tuota hänen kammoamaansa
häväistystä, kieltäytyi hän tästä huvista ja antoi ukkojen
rauhallisesti tarttua itseään kaulukseen. Sen he tekivät hidastellen
ja ilman sisällistä vakaumusta, mutta rohkeutensa kasvoi pian
nähdessään Pavelin antautuvan vastuksetta kohtaloonsa, jopa
oikein pullistutti rintaa kulettaessaan kylän läpi vankina tuota
rajua poikaa, jonka edestä muulloin jo kaukaa väistyivät syrjään.
Saattojoukon muodosti puutarhuri, joka haukkui ja sadatteli Pavelia,
ja hänen rinnallaan juoksevat katupojat. "Mitä hän on tehnyt?"
kyselivät ihmiset toisiltaan. Hän kuuluu murhanneen... Kenen? Sitä
ei vielä kukaan tietänyt, mutta sen tiesivät kaikki: poika joutuu
kuritushuoneeseen niinkuin äiti, ja kuolee hirsipuussa niinkuin
isä. Nyrkkejä puidaan uhkaavasti, kiviä lentää ilmassa, vaan ei
satu maaliinsa, mutta sanoja, kiviäkin teräväsärmäisempiä, sattuu
kyllä ja tarkasti. Pavel katseli rohkeasti ympärilleen ja tunto
sammumattomasta vihasta kanssaihmisiään kohtaan virkisti hänen
sydäntään.

Rauhallisena astui hän linnanpihaan ja saatettiin samassa erääseen
maanalaiseen, rautaristikolla varustettuun huoneeseen, jonka ovi
sulkeutui hänen jälkeensä.

Se oli muuan talon vierashuoneita eikä Pavel ollut vielä milloinkaan
nähnyt moista komeutta. Silkkikangasta, vihreää ja kimaltelevaa kuin
kissansilmät, riippui ikkunain ja ovien edessä niin monilaskoksisena
kuin Vinskan uusi pyhähame, ja samalla kankaalla olivat päällystetyt
selkänojalla varustetut istuimetkin. Seinillä riippui kuvia tai
oikeammin puitteisiin pantuja tummanruskeita kankaanpalasia, joista
eri paikoin näytti pilkistävän valkoiset kasvot tai vilkuttavan
joku kalpea kuolonkäsi... Siellä oli suuri kaappi, samallainen
kuin kirkonalttari, ja ikkunanpielessä peili, jossa Pavel saattoi
nähdä itsensä koko kurjassa ryysyisyydessään. Siihen katsoessaan ja
ajatellessaan: "Tuollainenko minä olen?" huomasi hän päänsä kohdalla
kummallisen esineen. Se näytti olevan sileä, rautainen astia,
josta ulkoni kultaiset käsivarret, ja riippui katosta tavattoman
hienossa nauhassa. Pavel hypähti paikalla syrjään katsellen kaukaa
epäluuloisesti uhkaavaa esinettä. Sillä ei näyttänyt olevan muuta
tarkotusta kuin pudota niiden niskaan, jotka varomattomasti astuivat
sen läheisyyteen, ja murskata heidät siihen paikkaan.

Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja
paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten,
oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään
seurasi -- opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan
kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö
käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin
Pavelin huomiota.

"Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten
toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka
paroonittaren valitsemista helpottaakseen.

"Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui
aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin
syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.

Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen
rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä hänen päänsä yli uhkaavasti
rikoksentekijään, milloin kauhunsekaisin katsein, milloin koettaen
surullisin kasvonilmein hänen mieltään liikuttaa.

Paroonitar varjosti kädellään punareunaisia silmiään ja kiinnittäen
katseensa Paveliin puheli: "Olet kasvanut suureksi lurjukseksi. Kun
näin sinut viime kerta, olit vielä pieni. Kuinka vanha olet?"

"Kuudentoista vanha", vastasi poika hajamielisesti. Hennosta nauhasta
riippuva rautainen esine veti kokonaan hänen huomionsa puoleensa. Hän
näki hengessään sen putoovan alas ja musertavan tuomarinistuimella
istuvan paroonittaren litteäksi kakuksi.

"Älä katso tyhjään ilmaan, katso minuun kun puhut kanssani!...
Kuudentoista vanha... Kolme vuotta sitten varastelit kirsikoitani,
tänään tapoit kelpo riikinkukkoni, joka oli minulle rakkaampi kuin
moni ihminen."

Opettaja kohotti ristiinpuristetut kätensä rukoilevaan asentoon,
antaen siten pojalle viittauksen jotta hänen pitäisi tehdä samoin.
Pavel ei ottanut kehotusta huomioon.

"Miksi olet niin tehnyt?" jatkoi paroonitar. "Vastaa!"

Pavel vaikeni ja veri kohosi vanhan rouvan kasvoille.

Poika ravisti päätään ja tirkisti, lievä hymynväre huulillaan, paksun
tukkansa alta suuttuneeseen rouvaan.

Vanha nainen sydämistyi.

"Häpeemätön!" huusi hän, tarttui keppiinsä ja lyödä sujautti poikaa
kummallekin olkapäälle.

Kas niin, ajatteli Pavel, taasen selkäsauna, aina vaan selkään ... ja
hän huokaili hiljaa rautaiselle esineelle: oi jos sentään putoisit
alas, kun putoisit keskelle päälakea!

Habrecht kumarsi paroonittarelle kunnioittavasti hänen selkänsä
takana. "Teidän Armonne on Pavel Holubille antanut tuntuvan
muistutuksen", sanoi hän. "Se oli hyvä ja sopi hyvästi kuulustelun
valmistukseksi, johon nyt teidän Armonne luvalla tahdon ryhtyä."

Vanha rouva ei ollut väkivaltaisen tekonsa jälkeen oikein hyvillä
mielin. Hän oli yhdellä kertaa tyhjentänyt vihansa ja tunsi nyt
pettymystä, vastenmielisyyttä ja surunvoittoista alakuloisuutta.
"Mitä kuulustelemista siinä on?" sanoi hän. "Tuo ilkeä poika on
tappanut riikinkukkoni eikä tahdo sanoa mistä syystä, koska hänen
silloin täytyisi sanoa sen tapahtuneen -- ilkeydestä!"

"Niin se on, ihan varmasti!" vakuutteli opettaja. "Riikinkukkoraukka
oli silloin, kun hänet tavattiin kuolleena, viimeisiä pyrstösulkiaan
vailla; ne on varmaankin tuo ilkeä poika siltä riistänyt --
ilkeydestä!"

"Tuo taas on pelkkää puhetta, koulumestari!" keskeytti paroonitar
harmistuneena. "Jos poika -- niinkuin monet muut typerät pojat ennen
häntä -- olisi tahtonut riistää riikinkukkoraukaltani ainoastaan
sulat, ei se vielä olisi mikään ilkeyden merkki. Se olisi ollut
ainoastaan tuhmuutta ja varkautta."

"Oi niin!" vastasi Habrecht. "Tyhmyyttä ja varkautta, juuri sitä eikä
mitään muuta, teidän Armonne."

"Olisiko se niin? Kuka sen voi tietää?"

"Aivan oikein, kuka ... kuka muu kuin -- teidän Armonne, joka juuri
on asian valaissut. Sulkia riistää? Oi, oi oi! Sulkia poika halusi;
sen kautta hän on ärsyttänyt kukkoa ja saanut aikaan taistelun, jossa
tuo oiva eläin on kaatunut."

Niinkuin Odinin kotka kumartui Habrecht paroonittaren puoleen
kuiskaten hänen korvaansa: "Ei kuitenkaan jättämättä viholliseensakin
urhoollisuutensa merkkejä. Suvaitkaa vakuuttautua että pojan otsa on
rikkilyöty ja verissä."

"Niinkö? Aivan oikein -- siltä minustakin näyttää..."

"Puhu, Holubin Pavel!" huudahti opettaja jälleen kohoutuen. "Puolusta
itseäsi. Sulkia sinun teki mielesi, tyhmä poika; et ole mitään sen
pahempaa aikonut."

"Puhu!" kehotti paroonitarkin. "Onko joku sinua houkutellut sulkia
ryöstämään? Sillä tarkemmin ajatellen", sanoi hän miettiväisesti,
"mitäpä sinä niillä itse tekisitkään?"

"Tosiaankin, mitäpä tuollainen kerjäläinen riikinkukonsulilla..."

Joka kerta kun "sulkia" mainittiin, alkoi poikaa puistattaa, mutta
kun opettaja rupesi häntä ahdistamaan tiukoilla kysymyksillään: "Kuka
sinua on viekotellut? Eikö se ollut tuo kaunis Vinska?" -- silloin
hän joutui huutavaan hätään ajatellessaan mitä seurauksia jutusta
voisi koitua paimenen tyttärelle, ja päättäen vakaasti poistaa tuon
vaaran, sanoi hän synkällä äänellä: "Ei kukaan ole minua vietellyt;
olen sen tehnyt ilkeydestä".

Paroonitar kopautti kiivaasti keppiään lattiaan ja kohosi
seisoalleen. "Siinä sen kuulette", sanoi hän opettajalle, "siinä sen
kuulette ... luopukaa turhista toiveistanne, tuosta ei tule koskaan
ihmistä."

"Armahtakaa, teidän Ylhäisyytenne!" rukoili vanhus. "Älkää uskoko
häntä. Tuo ajattelematon raukka valehtelee olevansa roisto; se raukka
ei tiedä mitä tekee, teidän Armonne."

Vanha rouva viittasi hänet vaikenemaan ja astui Pavelin luo. Hänen
väsyneet silmänsä tarkastelivat surullisesti hurjastelijaa. "Ja tuo
on rakkaan lapsukaiseni veli", sanoi hän syvään huoaten. "Joka kerta
kun lapsi minulle kirjottaa ja joka kerta kun hänet näen, kysyy hän:
'kuinka voi Paveliseni, koska Pavelini tulee luokseni?'... Lapsi
tietää, etten tahdo olla tekemisissä sinun kanssasi, olen sen hänelle
sanonut järkähtämättömänä päätöksenäni ja pysyn siinä, mutta hän
kysyy kuitenkin..."

Pavel säpsähti, räväytti silmänsä selälleen ja sieraimensa värisivät:
"Mikä lapsi? -- Miladako?"

"Koska tulee Pavelini luokseni?" toisti paroonitar liikutettuna,
taistellen kyyneliään vastaan. "Mutta enhän voi sinua lähettää hänen
luokseen, sinä varas, lurjus, kylänheittiö!... Enhän voi?"

"Lähettäkää minut!" sanoi Pavel hiljaa.

Opettaja kohautti olkapäitään ja työnsi leukansa eteenpäin, antaen
pojalle mitä selvimpiä viittauksia: "Teidän Armonne, olkaa niin
armollinen, pyydän nöyrimmästi, teidän Armonne! -- niin pitää sanoa."

Mutta Pavel seisoi ristissä käsin sormiaan rutistaen; hänen rintansa
kohoili kiihkeästi ja kyynelettömien nyyhkytysten väliltä kuului
vielä kerran: "Lähettäkää minut!"

Paroonitar kääntyi opettajan puoleen: "Se näyttää häneen vaikuttavan".

"Se tekee häneen erinomaisen vaikutuksen. Teidän Armonne on osunut
oikeaan tehdessään tuon viisaan päätöksen..."

"Päätöksen? Mistään päätöksestä ei ole puhettakaan."

Vastaväitettä huomioon ottamatta jatkoi opettaja: "Tuo viaton lapsi
voi paremmin kuin kukaan muu vaikuttaa hänen mieleensä, lapsi..."

"Lapsi", keskeytti paroonitar, "on luostarin ylpeys ja kaikkien
lemmityinen."

"Niin juuri, teidän Armonne!... Ja mikä olisikaan tuolle
turmeltuneelle pojalle terveellisempää ja kehottavampaa kuin nähdä
hyvinkasvatettua sisartaan, nähdä hänen hyvää esimerkkiään, kuulla
hänen varotuksiaan?"

"Ehkä", vastasi vanha rouva miettivästi. "Koetetaanhan Jumalan
nimessä... Viimeinen keino. Jos tämä pettää, silloin -- uskokaa
sanani: seuraavasta rikoksestaan hän ei enää suoriudu minun kanssani,
vaan saa tekemistä piirioikeuden kanssa."

"Kuuletko mitä hänen Armonsa sanoo?" huusi opettaja ja Pavel mutisi
hajamielisesti: "Kyllä". Itse asiassa hän ei kuitenkaan tiennyt
oliko enää ylipäätään puhuttu mitään siitä alkaen, kun hänessä
oli herätetty toivo Miladansa mahdollisesta jälleennäkemisestä.
Hänen vuosikausia kyteneen ikävöimisensä päämaali oli noin äkkiä
lähestynyt; hänen kiihkein toivonsa, josta hän oli tuhat kertaa
kirvelevin mielin luopunut, täyttyi näin odottamattomalla tavalla.
Hänen sydämensä hypähti riemusta; ilonhuuto, jota hän ei enää voinut
tukehuttaa, tunkeutui hänen kurkustaan ja kantapäillään pyörähtäen
hän virkkoi: "Ja nyt minä menen Miladan luo!"

"Seis!" huusi paroonitar. "Oletko päätön? Noin suoraapäätä ei sentään
mennä Miladan luo. Nyt lähdet kotiin ja lauvantaina tulet linnaan
saadaksesi kirjeen rouva johtajattarelle. Sen viet sitte sunnuntaina
luostariin, jolloin ehkä saat nähdä sisaresi."

"Varmaan! Aivan varmaan saan hänet nähdä, kunhan vaan kerran pääsen
sinne!" sanoi Pavel vetäen vaistomaisesti hihansa ylös.

"Älä luota liiaksi itseesi!" huomautti paroonitar. Hän oli väsynyt
seisomiseen ja aikoi taasen istuutua entiselle paikalleen. Silloin
juoksi Pavel luo, työnsi rouvan nopeasti syrjään ja tempasi
nojatuolin kynttiläkruunun alta toiseen paikkaan. "Nyt", huusi hän,
"nyt istukaa!"

Vanha rouva oli vähällä kaatua saadessaan levähdyspaikan sijasta
sysäyksen. Pelosta huudahtaen tarttui hän mitä syvimmällä
kunnioituksella tarjottuun opettajan käsivarteen. Habrecht talutti
armollisen rouvan paikoilleen ja pui suuttumuksesta kuohuen nyrkkiä
Pavelille.

"Mitä sinä teet? Mikä päähäsi pälkähtikään -- lurjus!"

Pavel osotti rauhallisesti kynttiläkruunun kannatusnyöriä:

"Hänhän kuolee, jos tuo nauha katkeaa", sanoi poika.

"Aasi, pöllöpää! -- Pois täältä, ulos!" huusi Habrecht ja poika
totteli, tuhlaamatta aikaa hyvästelyihin.

Paroonitar rauhottui vähitellen ja sanoi:

"Hän on hirmuisen typerä, mutta hänellä oli ainakin hyvä aikomus."

"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi opettaja. -- "Kunpa vaan teidän
Armonne ei olisi niin kovin pelästynyt!"

"Mitä vielä, se ei mitään tee." Paroonitar veti esille nenäliinansa
ja paineli sillä otsaansa. "Paljoa pahempi, paljoa pahempi on,
että olen kerran taasen ollut epäjohdonmukainen... Kuinka usein
olenkaan päättänyt: pysyn järkähtämättömänä, minun Miladani ei saa
enää nähdä veljeään -- ja nyt lähetän hänet itse tytön luo!... Ei
enää tahdonvoimaa, ei lujuutta, vain pieni ulkonainen tapaus ja --
lujinkin päätökseni luhistuu murskaksi."

"Se johtuu vanhuudesta, teidän Armonne", keskeytti Habrecht
rakastettavan anteeksiantavalla äänellä. -- "Sille ei teidän Armonne
voi mitään... Ihminen muuttuu. Ajatelkaahan vaan, teidän Armonne!
Hampaatkin, joilla nuoruudessa särimme kovimmatkin pähkinät,
katkeavat vanhuudessa leipäviipaletta purressamme."

"Vastenmielinen vertaus", vastasi paroonitar. "Säästäkää minua,
opettaja, noin vastenmielisiltä vertauksilta!"




VII.


Lauvantain ja sunnuntain välisenä yönä ei Pavel saanut rahtuakaan
unta. Hän makasi kuin kuumeen houreissa kuvitellen lakkaamatta
että joku tulisi sisään ja riistäisi häneltä tuon kirjeen, jonka
paroonitar oli illalla lähettänyt ja joka hankkisi hänelle pääsön
luostariin. Jospa linnanrouva muuttaisikin mieltään ja katuisi
hyvyyttään... Pavel vääntelihe kurjalla vuoteellaan ja teki hurjia
päätöksiä sen mahdollisuuden varalta, että pelkonsa toteutuisi.

Vihdoin valkeni aamu, mutta Pavel ei voinut vieläkään täydelleen
rauhottua. Ja kello 4 aikaan seisoi hän kaivon luona, peseytyi
kiireestä kantapäähän, puki päälleen paidan ja housut sekä takin,
jota oli tuntuvasti siistitty. Sen kuluneimmassa paikassa, aivan
sydämen kohdalla, upeili kirjava tilkku, kämmenen kokoinen
kankaanpala, joka oli jäänyt tähteeksi Vinskan uutta röijyä
leikatessa. Pavel päätti ratkoa sen irti ja lahjottaa pikku
Miladalle, jos se miellyttäisi tyttöä yhtä paljon kuin häntä itseään.

Näin hän läksi matkalle iloisena ja reippaana kohtaamatta koko
kylässä ainoatakaan elävää sielua liikkeellä. Linnanpuutarhan muurin
hän sivuutti tavallista nopeammin ja alkoi nousta vuorenrinnettä,
sydämessä yhä tuo hiljainen pelko: kunpa vaan ei kukaan tulisi
jälestäni ja veisi minua takaisin!

Saavuttuaan sille kohdalle, josta lähes kaksi vuotta takaperin
oli katsellut sisartaan kulettavien vaunujen jälkeen, hengitti
hän vapaammin. Poika muisteli miten kauniisti kaupungin tornit
olivat silloin välkkyneet. Tänään ne olivat syyssumun peitossa. Ja
vainioilla, jotka silloin olivat upeilleet kesäisessä vihreydessään,
näkyi nyt auran kääntämiä harmaita multaviiluja metallinkiiltoisine
pintoineen. Hän astui eteenpäin, kadotti usein päämaalin silmistään,
mutta seurasi sitä kuitenkin eläimen vaistolla; mieleensäkään ei
johtunut että hän voisi eksyä.

Kolme tuntia astuttuaan kuuli hän kellon lyöntiä jostakin
kirkontornista ja saapui pian sen jälkeen esikaupunkiin.

Edessään oli silta, jonka alitse kuohui mahtava virta. Pavel ei ollut
tiennyt että niin suuria vesiä on olemassakaan. Ja tätä ihmettä, joka
häntä nyt hämmästytti, saa Milada ihailla joka päivä, ajatteli Pavel
tuntien samalla sekä ylpeyttä että kunnioitusta sisartaan kohtaan.

Sillankorvalla istui vanha omenia myyskentelevä vaimo. Milada varmaan
syö omenia yhtä mielellään kuin ennenkin -- mitäpä jos veisi niitä
hänelle pari kappaletta? Myyjätär kääntää selkänsä häneen päin
ottaakseen lisiä varastolaatikostaan, helppo olisi tuosta siepata
pari omenaa. Otanko vai enkö? -- Sisäinen ääni varottaa: varastettu
tavara ei sovi enää Miladalle... Poika seisoo empien.

Silloin kääntyy vanhus, näkee hänet, kiittää tavaroitaan ja kehottaa
häntä ostamaan.

"Minulla ei ole rahaa", sanoo Pavel hitaasti.

Myyjättären ystävällisyys katoaa tuossa tuokiossa ja hänen
kehotuksensa kuuluu nyt: "Ellei sinulla rahaa ole, niin laittau
tiehesi!"

Tuo on taasen tuttua ääntä, se tuntuu Pavelista melkein kodikkaalta
ja hän kysyy tuttavallisesti tietä luostariin.

"Mitä sinä luostarissa?" mutisee nainen. "Olisit tullut eilen.
Lauvantaisin siellä köyhille jaetaan."

Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa
tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon
saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän
keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat
silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa
muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän
neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan,
mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen
koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä
juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä
takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu
soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel
astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin
lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa
kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita
täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja
kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"

"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli
saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä.
"Missä hän on?" huusi poika.

"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä,
olet varmaankin erehtynyt."

Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan
olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.

Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän.
"Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä
nyt tavata, hän on kirkossa."

Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan
ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme,
että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että
hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen
vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.

Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi,
mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla
varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä
leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin
muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti
ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut... Kunpa hän vaan
tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!... Kello kilahti
-- nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti:
"Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja
odotti -- kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen,
mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään
oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän
ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä
eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja
jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä
vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle
suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien
kera oli huoneen ainoana kalustuksena.

Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne
-- näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen,
lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä
raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin
syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan
kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta
kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:

"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"

Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn -- katseli, punastui, olisi
mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt -- halusi sulkea hänet
syliinsä, vaan ei rohennut. -- Kauniiksi ja ihanaksi oli hän
sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän
todellisuudessa oli!

Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti
pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti.
Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin,
mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä
kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.

Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä
ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.

Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa,
mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat
pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen
hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä
ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää
miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä
sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa
viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin
paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että
muutkin sen tunnustaisivat.

"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia,
mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja
huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän
olet myöskin hyvä?"

"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. -- "Miten minä
olisin hyvä?"

Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä
oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:

"Miten sinä olisit hyvä? -- Aivan niinkuin -- niinkuin ollaan oikein
hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä... Ethän sinä toki tee mitään
väärää?"

Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen
katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän
sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."

"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"

"Mitäkö vääryyttä?... Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan..."

"Mitä tavaroita?"

"Mitäpä noista kyselet? -- Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut:
hedelmiä, tai nauriita, tai puita..."

Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan
sinä olet varas!"

"Niin olenkin."

"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan
tähden, sano, sano..."

Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel
puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan
vanhemmatkin olleet huonoja."

"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? -- Juuri sentähden
olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko
kylässä... jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta
heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi... Ajattele isän sielua,
missä se nyt on..."

Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän
täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä
ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan
sieluraukan puolesta'".

Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin,
varmaankin se palaa".

"Oi taivaan Jumala!... Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi
pienokainen. -- "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä
tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta
esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet..." Tyttö keskeytti puheensa,
nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät
selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä
hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen
kasvojaan vasten ja kysyi:

"Miksi varastat?"

"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"

Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti:
"Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen,
alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden... Sinun on
kenties usein nälkä?"

Pavel hymyili rauhallisesti: "Minun on aina nälkä."

"Aina!"

"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun
Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen
ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.

Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi
kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle
ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.

Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli
hämmästyttävän pian kylläiseksi.

"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar
katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan
tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän
tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.

"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."

"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"

"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!"
vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin
suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.

"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää
kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!"
kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:

"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää
pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa,
muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy
ilmoittaa."

Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään
ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.

"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken
päästä.

Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi
korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".

"Uskoo kuitenkin?... Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?... Ja
mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?... Minä
vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että
ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt!
-- Mutta sinä et vaikene samasta syystä."

"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja
ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta."
Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat
tyytyväisyydestä -- "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."

Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi
Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota
sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo
mitään muuta kuin tulla pyhäksi... Niin ... ja kirjota että huolehdin
hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakin _yhden_
hyväntyön... Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään
olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"

"Minäkö?" vastasi poika. -- "En niin mitään".

"Älä sano niin! Sinunkin pitää tehdä jotain..."

"Mitä minä tekisin? En ymmärrä mitä?"

"Minäpä sanon sinulle! -- Sinun pitää ajatella äidin kotiintuloa.
Minne hän menee, missä hän asuu, äiti raukka?"

Ja nyt esitti Milada aivan valmiin suunnitelman: Pavel ostaa
maapalstan ja rakentaa äidille mökin.

Poika harmistui: "Miten minä mökin rakentaisin? Eihän minulla ole
rahaa."

"Mutta minulla on!" huusi tyttö. "Odotahan hiukan, tuon ne sinulle ...
istu vaan rauhassa ja odota."

Kiireisesti riensi tyttö ulos, mutta viipyi kauvan ennenkuin jälleen
palasi. Mukanaan oli nyt ovenvartijatar, joka piti tarkasti silmällä
erästä Miladan kädessä olevaa esinettä.

"Seis!" sanoi luostarinsisar. "Mitä aijotte sillä tehdä?"

"Lahjotan sen veljelleni; olen saanut luvan arvoisalta Äidiltämme."

Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen
"todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.

Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista
silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen
säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut
viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin
tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta
mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka
tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa.
Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi
pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain
ansaitakseen.

Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan
kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään... Mutta!"
huudahti hän -- "mutta jos..." hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä
harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan --
"jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito... jos
voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"

"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle
jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa,
tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi
enää palata kylään."

Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan
puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa
kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen
hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei
kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte
pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen
mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa
läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua,
niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi
onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi
-- Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi
hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota
nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä
tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan
kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun
valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.

"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen
riemuissaan ... silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä,
ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.

"Merkki", sanoi hän.

"Mikä merkki?"

"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."

"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!"
huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä:

"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."

Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle
ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä
kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.

Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaen
Pavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.
Joutuun, joutuun!"

Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar
uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää
alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia.
Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren,
pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi
Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin
astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.

"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen
äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon
vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus
ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet
erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat.
Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte
äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.

Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret,
jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen.
"Odota", huusi hän -- "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä
täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"

Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria,
jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen
luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä
puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono
nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan
kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan,
suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina
kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen
kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret
niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään
olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.

"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä
suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä
tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa.
"Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"

Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin
sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen
esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli
syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.

"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu,
lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."

Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät
ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan.
Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi
hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan.
Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun
hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin
puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden
pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa
sopersivat hiljaa ja hartaasti:

"Armahtakaa, armahtakaa!"

Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja
alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä:
"Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"

Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle
ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin
ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."

Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen
hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan
käheitä, epäselviä ääniä.

"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.

"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi
liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan
lehmiä tai hevosia."

Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja
pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.

"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut
hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka
vapaana?"

"Ei ole", vastasi puhuteltu.

Pavel kuvitteli molempien naisten vaihtavan keskenään selittäviä
silmäyksiä. Johtajatar kysyi uudelleen:

"Ehkä pehtoori aikoo päästää palveluksesta jonkun rengin? Poika on
voinut siitä kuulla ennemmin kuin me; eiköhän se olisi mahdollista?"

"Ei, tiedän aivan varmaan ettei pehtoori ajattele luopua ainoastakaan
rengistään?"

"Vai niin", sanoi johtajatar. "Sille asialle ei siis voi mitään,
lapseni; se, joka on sinut meille neuvonut, ei ole tiennyt asian
oikeata laitaa. Mene kotiin, lapseni; mene Herran rauhaan! Ja sinä
pieni Maria, kiirehdi luokalle -- luokalle!"

Johtajatar aikoi poistua jatkaakseen matkaansa, mutta poika
heittäytyi hänen eteensä. Kunnioittava pelko oli tähän saakka sitonut
hänen kielensä, epätoivon tuska nuo siteet nyt irrotti.

"Jumalan tähden, hyvä siunattu luostarinäiti!" huusi hän tarttuen
johtajattaren vaatteisiin. "Jumalan tähden, antakaa minun jäädä
tänne, älkää lähettäkö minua takaisin kylään... Minun Miladani sanoo
että minun pitää tulla hyväksi, kylässä en voi tulla hyväksi...
Täällä tahtoisin olla hyvä, pitäkää minut täällä... Kylässä olen
varas ja minun täytyy varkaana pysyä..."

"Lapsi, lapsi; mitä puhutkaan?" vastasi Kunnianarvoisa. "Ei kenenkään
tarvitse olla varas, jokainen ihminen voi ansaita rehellisesti
leipänsä."

"Minä en!" huusi Pavel torjuen kaikin voimin kahden nunnan yrityksiä,
jotka olivat astuneet esiin ja koettivat irrottaa hänen käsiään
johtajattaren hameesta. "Minä en voi!... Sen minkä ansaitsen,
hävittää Virgil väkijuomiin, ja minun täytyy tehdä kaikki hänen
työnsä saamatta siitä mitään... Kunnan pitäisi antaa minulle
vaatteita, vaan se ei anna ... ja kun Virgilova menee sinne sanoen:
pojalla ei ole paitaa, pojalla ei ole takkia, silloin he sanovat:
meillä ei ole rahaa ... mutta kun menevät metsästämään tai kapakkaan,
silloin heillä on kyllä rahaa..."

Epäillen pudisti johtajatar päätään tehden vastaväitteitä, jotka
Pavel kumosi. Harvasanainen poika osotti jonkinlaista lyhyttä,
sattuvaa kaunopuheisuutta. Sanat eivät olleet pitkällisen miettimisen
tuloksia. Tunto koko viheliäisyydestään selvisi samana hetkenä,
kun hänelle avautui mahdollisuus vapautua tuosta kurjuudesta, ja
jokainen uusi syytös huonoa kasvatusäitiä tai kuntaa kohtaan,
jokainen epätoivon ja valituksen purkaus loppui aina kiihkeään
rukoukseen: "antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö takaisin
kylään!" Mutta -- katsoipa hän tuskaisin tai toivehikkain silmin
tuohon korkeaan olentoon, jolla hän luuli olevan vallan muuttaa
hänen toivottoman kohtalonsa onnellisemmaksi, aina kohtasi häntä
sama lempeä taipumattomuus. Ja niinkuin johtajatar katseli eteensä
äärettömän hurskaana ja kylmän korkeana, samoin teki koko hänen
seurueensa, ja hidasajatuksinen Pavel ymmärsi vihdoinkin että kaikki
hänen rukouksensa olivat turhat.

"Mene, lapseni!" sanoi johtajatar. "Mene Herran haltuun ja ajattele
että missä ikänä vaellatkin, niin vaellat hänen silmiensä edessä
ja hänen turvissaan. Ja kun hän on kanssamme, mitä voivat ihmiset
meille silloin, mitä heidän huono esimerkkinsä ja huonon esimerkkinsä
kiusaus? Mene rauhassa, lapseni; Herra askeleesi johtakoon!"

Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan
etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel
ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli
tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta
tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä,
juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän,
heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel
raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä
nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat
lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää
minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on
varas... Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään
syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo
syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu
kadotukseen!"

Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä
hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta
rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena --
ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän
piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret
hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön
ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman
vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen
osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla,
kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.

"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas
pois ... mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin,
niinkuin silloin kuin olimme pieniä... Minä tahdon pitää huolta ettet
enää varasta. -- Riistä minut irti!... Ota minut mukaan!... Älä mene
yksin ... en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. -- He
eivät enää koskaan päästä sinua luokseni ... ei milloinkaan!"

Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään.
Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään
ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän
pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa,
eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin
väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten
muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut
kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli
hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli,
tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin... Pavel kuunteli
henkeään pidättäen -- pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain
tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä
tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin
hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin
murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut
vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi
ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki
Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja
vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina,
silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!... Paveliin tarttui
miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen
kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut
vapauden -- ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa
luostarinsisaret juosta hänen jälessään!... Mutta sitte? Mihin hän
vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti
äkillisen kiusauksensa.

"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"

Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen
takaisin!"

Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan
kohottamatta: "Saako hän tulla?"

"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu
minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina,
jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" -- puhuja pani erikseen
painoa tälle sanalle -- "etkä ole kärsimätön."

"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen
ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat
lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen
ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja
suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja
kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren
kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin
ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka
oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin
katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan
häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä
niin suuresti! -- Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin
talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa ... jopa varman
taivaaseenpääsönkin...

Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla
hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin
luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen
sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta
ja outoa, sehän oli -- onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen
alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa
ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui
noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että
hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman,
paremman elämän salaperäinen alku.

Astuttuaan tunnin verran ja ennätettyään tuskin neljättä osaa
matkasta, saavutti hänet paroonittaren lähetti, joka niinikään
oli matkalla kaupungista kylään. Se oli vanha tuttava, yövartija
Vendelin Much, jonka paroonitar lähetti joka sunnuntaiaamu aikaisin
luostariin. Hän vei sinne Miladan taskurahat, kirjeen johtajattarelle
sekä lahjoja köyhille ja toi mukanaan armolliselle rouvalle
viikkokertomuksen pienestä holhokista. Siihen, jonka korkea-arvoisa
johtajatar tänään lähetti, oli kiireessä lisätty seuraavat sanat:

"-- Sisarusten tapaamisesta ei ole ollut toivottuja seurauksia.
Se päinvastoin vain kuohutti sitä kulkuriveri-pisaraa, mikä
valitettavasti lemmikkimme suonissa virtailee. Pelkäämme kestävän
kauvan, ennenkuin meidän onnistuu poistaa tämän sisarusten
ensimäisen, ja jos Te, rouva Paroonitar, seuraatte neuvoamme,
_viimeisen_ kohtauksen seuraukset."




VIII.


Kun Pavel myöhään saman päivän iltapuolella saapui kotiin, näki hän
jo kyläkadun alkupäähän Virgilovan seisovan ikäänkuin väijyksissä.
Hän huusi pojalle jo kaukaa, tervehti häntä erittäin ystävällisesti
ja kysyi osanottavasti hänen vaiheitaan. Pavel vastasi yksikantaan,
katsoi syrjästä epäluuloisesti vanhukseen ja ajatteli: mitähän sillä
vanhalla noidalla nyt on mielessä?

Epätietoisuuttaan ei kestänyt kauvan. Oikealle tolalle hän
joutui eukon pysytellessä itsepintaisesti hänen kintereillään ja
hätääntyneesti toistellessa varotuksiaan: "Odotahan ... älä toki noin
kiirehdi!" Vanhus tahtoi häntä pidättää mökkiin menemästä, siellä
varmaan tapahtui jotain, jota hän ei saisi nähdä. Tämä epäluulo
vain kiirehti hänen askeleitaan, hän oli tuossa tuokiossa perillä,
lykkäsi oven kiivaasti auki ja astui etehiseen. Ensi katseensa
lennähti tupaan. Siellä istui kauniisti puettu Vinska sängynlaidalla,
nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä. Kuin vaivainen syntinen
seisoi hänen edessään Peter, kasvot tulipunaisina ja kolmen
riikinkukonsulan koristama hattu syvälle niskaan painettuna.

Pavelin astuessa kynnyksen yli, nousi Vinska nopeasti seisoalleen:
"Oletko jo kotona? Mitä tahdot? Mitä etsit?"

Poika tähysti synkkänä ja suuttuneena Peterin hatussa olevia sulkia
ja kysyi: "Oletko antanut ne hänelle?"

Vinska oli hämillään, mutta esimiehenpoika röyhisti rintaansa:
"Kaikkia se tuokin koira kyselee! -- Koskeeko se sinuun? Mars
matkaan!"

Pavel asettui hajasäärin ja työnsi jalkansa niin tanakasti lattiaan,
kuin olisi siihen kiinnikasvanut. "Sinua varten en ole noita sulkia
varastanut. Ne ovat Vinskan. Anna ne Vinskalle takaisin!"

Peter käänsi päänsä, ärjäsi uhkaavasti "sinä!" ja pui Pavelille
nyrkkiä. Samana hetkenä sujahti Vinska Peterin käsivarrelle, nojaten
siron voimakasta vartaloaan häneen ja pyyhkien poskellaan vielä
olevan kyyneleen hänen olkapäähänsä. "Älä tee hänelle mitään, hänhän
ei tiedä mitään", puheli tyttö. "Hän on niin typerä!"

"Kuka?" ärähti Pavel ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

"Se, joka kysyy!" vastasi tyttö. "Ja nyt kuule ja ymmärrä: se mikä
kuuluu minulle, kuuluu myöskin hänelle" -- hän kosketti sormellaan
Peterin rintaan -- "minun ei ole tarvis ensin sulkia hänelle
lahjottaa, koska kuulun itsekin hänelle ruumiineni sieluineni. Ja
niin kauvan kuin hän tahtoo minut pitää, on kaikki hyvin, ja kun hän
ei enää minusta huoli, menen kaivoon!"

Esimiehenpoika toisti aikaisemmin lausumansa "sinä!", mutta tällä
kertaa rakastettuunsa kohdistettuna. Tuo sana sisälsi hellän nuhteen,
ja niin pyylevänä ja itsetietoisena kun hän siinä seisoikin ja niin
avutonna ja antautuvana kun tyttö häneen nojautui, näytti jälkimäinen
kuitenkin vahvemmalta puolelta.

"Hyvä on, hyvä on; tiedän että minun täytyy kuitenkin kaivoon mennä",
sanoi hän huoaten. "Eihän armaani voi mitenkään naida minua, köyhää
tyttöparkaa."

"Naida, tuo -- sinut?" Pavel remahti nauruun. "Naida?... Sitäkö olet
kuvitellut?"

"En milloinkaan --", vastasi Vinska surumielin. "En ole milloinkaan
ajatellut muuta kuin: hän on minun armaani; joskus eroan hänestä,
eroavathan monet muutkin rakkaimmastaan. Mutta nyt huomaan etten
voikkaan sitä tehdä, ja sinä päivänä kun sanotaan: Peter tottelee
isäänsä ja nai rikkaan Miloslavan, sinä päivänä minä sanaakaan
virkkamatta menen kaivoon."

"Tyttö, tyttö!" huusi Peter, polki jalkaansa lattiaan, tarttui
molemmin käsin hänen pyöreään päähänsä ja painoi intohimoisen
suudelman hänen huulilleen.

Pavel syöksyi mökistä ulos.

Ulkoilmaan päästyään hän pudisti itseään kuin päästäkseen vapaaksi
kimppuunsa hyökänneestä ampiaisparvesta. Sitte hän alotti,
väsymyksestään huolimatta, uupumattoman astuntansa kylän läpi. Että
Vinska lupauksestaan huolimatta oli antautunut Peterin rakastetuksi,
se ei häntä enää -- oman luulonsa mukaan liikuttanut. Mutta että
hän, juopporatin Virgilin ja hänen halveksitun vaimonsa tytär, oli
rohennut toivoa pääsevänsä esimiehenpojan vaimoksi, se näyttäytyi
anteeksiantamattomalta ja rikokselliselta. Siitä ei voinut suoriutua
rangaistuksetta, ja sentähden täytyisi Vinskan lopultakin mennä
kaivoon.

Tätä ajatellessaan tarttui häneen polttava, sietämätön tuska
ja samalla raivoava halu tasata kärsimyksistään hiukan noille
toisillekin. Pimeä oli jo alkanut, syvä rauha vallitsi kaikkialla, ja
tuo rauha sai hänen, rauhattoman, joka vaelsi ympäri sydämistyneenä
ja veri vihasta kuohuen, raivostumaan. Hän oli etääntynyt
itsellismökeistä ja hiipi nyt korkea-aitaisen kapakan ulkopuolelle.
Sitä vastapäätä oli kunnanesimiehen talo, jonka ovi samassa avautui
ja kaksi miestä astui ulos. Pavel tunsi heidät äänestä, kun he
astuivat kadun poikki. Ne olivat kaksi vanhinta valamiestä.

"Hänen laitansa on huonosti, loppu ei ole enää kaukana -- vai mitä
arvelet?" sanoi toinen.

"Tuskinpa hyvinkään kaukana", vastasi toinen.

Kenen? -- Jumalan tähden, kenen loppu ei ole enää kaukana?...
Kunnanesimiehenkö?... Pavel muisteli äkkiä tulleensa hiljattain häntä
vastaan eikä ensin tunteneensa, niin oli muuttunut. Kunnanesimies on
sairas ja kuolee, silloin on Peter oma herransa ja voi naida Vinskan
-- jos haluaa.

Talonpojat astuivat kapakkaa kohti, Pavel seurasi heitä koettaen
kuunnella tarkoin heidän puhettaan, mutta ei erottanut tavuakaan.
Ankara kolkutus ja suhina hänen päässään esti ulkoa tulevia ääniä
kuulumasta. Ajatus, joka vastikään häntä raivostutti, kadotti
kammottavaisuutensa toisen edessä, joka oli yhtä tuskallinen
jopa kahta kauheampi, koska se osotti mahdottoman voivan muuttua
mahdolliseksi ja näytti hänelle vihattunsa ja rakastettunsa alttarin
edessä morsiusseppeleessä, joka ei hänelle enää soveltunut.
Sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään ja mielessään syntyi julma
toivomus: jospa hänen täytyisi sentään jo ennemmin mennä kaivoon!

Hänen edessään hitaasti asteleviin miehiin liittyi toisia, ryhmä jäi
joksikin aikaa harvakseen haastellen seisomaan avonaisen kapakanoven
ulkopuolelle ja astui sitte ravintolahuoneeseen. Pavel hiipi
heidän jälessään etehiseen, kauvemmas hän ei uskaltanut. Huone oli
täpösen täynnä väkeä, tanssia ja soittoa ei kuitenkaan kuulunut,
sen sijaan pelattiin korttia, tupakoitiin, juotiin ja kiisteltiin.
Muutamat pojat tarjosivat tytöilleen paistia ja viiniä. Erään pöydän
vieressä istui Arnost postimestarin piian ja rengin välissä ja
edessään olutlasi, josta kaikki kolme vuoroin maistelivat. Hoikka
itsellispoika oli viime aikoina aika lailla pulskistunut, oli ravitun
näköinen ja hyvin puettu, jopa hänellä oli piippukin. Vuosi sitten
oli hänellä ollut onni kadottaa kuoleman kautta juopon isänsä,
ja siitä lähtien olivat asiat muuttuneet. Hän elätti itsensä ja
äitinsä kättensä työllä eikä suvainnut enää vanhuksenkaan jatkavan
entistä varastelemistaan. Kun tämä kuitenkin vielä joskus yritti
vanhoja konstejaan ja poika tapasi äitinsä moisessa puuhassa, antoi
hän hänelle armotta selkään ja vannoi kyllä ajavansa vanhankissan
nahkasta rotanpyyntihalun. Nuoruudenaikaisten keppostoveriensa kanssa
hän ei antautunut mihinkään tekemisiin eikä olisi koskenut Paveliin
edes sormellaan; päinvastoin hän teki tälle silloin tällöin pieniä
palveluksia muistellessaan niitä monia lyöntejä, jotka paimenpoika
oli hänen tähtensä saanut.

Nähdessään Pavelin tirkistävän ovesta sisään, huomautti hän siitä
muillekin ja arveli että tuo raukka oli aina niin nälkäisen
näköinen. Pieni seurue nousi ja Arnost maksoi, mutta piteli
muuatta takaisinsaamaansa kreutzeriä ilmassa ja heitti sen sitte
komeanylhäisesti Pavelille. Tämä sieppasi lentävän rahan kopiksi,
piteli sitä hetkisen ilmassa suletussa kädessään ja antoi sitte
pudota lattialle.

Arnost kiivastui: "Tyhmeliini, hae se lattialta, hae kreutzeri!"
Mutta Pavel pisti kädet taskuunsa. "Hae itse; en tarvitse sinun
lanttejasi, minulla on rahaa itsellänikin!" vastasi poika, veti
kukkaronsa esille ja heilutti sitä riemuiten, niin että hopeaguldenit
helisivät.

"Rahaa! Risamekolla, kerjäläisellä rahaa!" Syntyi yleinen hälinä,
monet nousivat istuimiltaan ja ovessa syntyi tungos. Ravintolan
renki tarttui Pavelia kaulukseen ja ravisteli lujasti kysyen: "Mistä
olet ne ottanut? Mistä? Varas!" Poika voi iloita että takkinsa oli
niin hauras että se repesi, kun hän asetti jalkansa rengin jalkoja
vastaan ja voimakkaalla nykäyksellä riuhtasi itsensä irti. Jättäen
ahdistajansa käteen kappaleen vanhaa takkiaan, juoksi hän ovesta ulos
ja portaita alas suojelevaan pimeyteen.

Tuskin ovesta päästyään ja ahdistajansa vielä aivan kintereillään,
huusi hän heille: "Mistäkö olen ottanut? -- varastanut tietysti!"
ja riensi eteenpäin pilkallisesti nauraen ja siten itse johdattaen
jälkeensä sadattelevia takaa-ajajiaan, joiden etunenässä oli Arnost.

Hän juoksi kyläkatua ylöspäin sille kadulle, jonka varrella koulutalo
sijaitsi. Kulmauksessa hän törmäsi yhteen rauhallisesti edestakaisin
astelevan yövartijan kanssa, tuuppasi vanhuksen kumoon kuin kuivan
olkikuvon, kompastui itse, ponnahti ylös ja juoksi eteenpäin
sillaikaa kun yövartija huudoillaan johti takaa-ajajat jälleen oikealle
tolalle. Pakenijalle jäi kuitenkin kylliksi aikaa ennättääkseen
koulutalolle. Ovi oli sulkematta, hän astui sisään, sulki oven,
työnsi salvan eteen ja nousi portaita opettajan huoneeseen sillaikaa,
kun Arnost seuralaisineen jo koputti meluten rakennuksen ulko-ovella.

Habrecht istui keskellä huonetta pöydän ääressä, lukien pienen
kirkkaasti loistavan lampun valossa. Pää oli tuettuna käsien varaan
ja nuo tavallisesti niin kalpeat posket punottivat nyt ja muulloin
niin väsyneet ja kelmeät silmänsä hehkuivat oudosta innostuksesta.
Aivan kuin hänet olisi riistetty korkeammasta, surumielisen
ihanasta maailmasta takaisin maalliseen kurjuuteen, katsoi hän
puolittain suuttuneesta, puolittain pelästyneesti sisäänryntäävään
rauhanhäiritsijään ja peitti samalla vaistomaisesti molemmin käsin
edessään olevan kirjan avatut sivut.

"Herra opettaja!" läähätti Pavel hengästyneenä. "Herra opettaja,
kätkekää minun rahani!" Hän ojensi pienen kukkaron kertoen nopein,
katkonaisin lausein mitenkä hän oli tuon omaisuuden saanut ja
millaisen epäluulon hän oli herättänyt noissa ulkona meluavissa
ihmisissä.

"Onko pahahenki sinut jälleen riivannut?" huudahti Habrecht, juoksi
ikkunaan, avasi sen ja käski kirkuvan joukon poistua. Hän itse
ottaa pojan huostaansa, hän vastaa hänestä ja vie hänet huomenna
kunnanesimiehen luo. Mutta mikään ei auttanut, hänen täytyi lähteä
alas ryntääjien luo estääkseen heitä ovea särkemästä. Ja sillaikaa,
kun vanhus neuvotteli kadulla, seisoi Pavel huoneessa jyskyttävin
aivoin ja painaen vaaranalaista aarrettaan sydäntään vasten. En enää
toiste tee niin, en enää milloinkaan puhu sellaista, ajatteli hän
itsekseen.

Kului hänen mielestään äärettömän pitkä aika, ennenkuin melu
vähitellen hiljeni. Arnost ja seuralaisensa peräytyivät, mutta vielä
kauvan kuului heidän kiihtyneitä ääniään. Opettaja astui huoneeseen
kiihottuneena ja ohut tukka suunnattomassa epäjärjestyksessä.

"Nyt he ovat poissa", sanoi Pavel. "Kunpa eivät tulisi takaisin!"
murahti Habrecht.

"Koettakoothan!" huusi poika, katsahtaen merkitsevästi sängyn
vieressä olevaan vesiruukkuun. "Jos tulevat takaisin, niin heitän
vettä niskaansa."

"Sen jätät tekemättä; ajattele ensin minne piilotat rahasi. Katsoppas
tänne!" Opettaja siirsi pöydän seinää vasten ja nosti lattiapalkissa
olevan irtonaisen kappaleen ylös. Sen alta näkyi pieni, tyhjä kolo,
johon opettaja pani äsken lukemansa kirjan ja rahat, peittäen
molemmat huolellisesti.

Poika oli seurannut hänen puuhiaan mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella, ja kun kaikki oli taas entisessä järjestyksessä
ja pöytä vanhalla paikallaan, kysyi hän:

"Miten on tuon kirjan laita? Onko se loitsukirja?"

Habrecht suuttui: "Kuinka ymmärtämättömästi ja häpeämättömästi
puhutkaan! Niinkuin et tietäisi, mikä minua eniten harmittaa;
tahdot tehdä minutkin viholliseksesi, niinkuin ei sinulla olisi
niitä kylliksi ennestään! Olen monesti ihmetellyt", sanoi hän yhä
kiihtyneemmin, "miksi kaikki ihmiset ovat sinua vastaan; mutta minun
ei olisi pitänyt sitä ihmetellä, toisin ei voi ollakkaan, se on oma
syysi. Mikä sinä olet olevinasi? Ketä sinä kunnioitat?... Et edes
minua!... Loitsukirja!"

Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja
käsiään väännellen.

Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen
huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa
uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen.
Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin
pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti -- ajatellut järkevästi,
toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän
tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä,
pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista,
minä ... vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti
etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan
suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan
vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja
-- aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden
kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi.
Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin
muistelet sanojani, silloin -- kun olet vanha. Silloin ymmärrät,
että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään.
Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa
ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä,
narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi
sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään
sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi
pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli
kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli
häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä
mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää
itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on
nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?... Pavel ei
ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina
halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä,
sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan
tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän
oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.

"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti
hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan;
minulla on jotakin sanottavaa."

Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet
täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. -- Mene!" toisti hän ankarasti,
kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.

Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut
päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että
kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi
tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt
hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.

"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"

"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa
siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi
pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi
miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen
luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan
jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan
huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi
nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä
olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä.
Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän
olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle
ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella
tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän
olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan
ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja
niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan
-- hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei
ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo
lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti
opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" -- hän
aikoi jo sanoa -- loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat
ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset -- "ja sillaikaa lasken
minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin
tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi
kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.

"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä
kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään
mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."

"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli
Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti
vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että
opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän
sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin
takkiainen!"

Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän
sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"

Opettaja moitti hänen rajuuttaan, ja yhä edelleenkin moitiskellen
mutta kuitenkin vanhoilla harmahtavilla kasvoillaan harvinainen
sisällisen tyytyväisyyden ilme ryhtyi hän toimenpiteisiin vieraansa
ravitsemiseksi ja sijottamiseksi. Pavel sai voileivän, joka maistui
niin erinomaiselta, ettei voileipä milloinkaan ennen sellaiselta;
sen jälkeen hän sai siirtyä viereiseen kamariin nukkumaan. Opettaja
levitti lattialle ryijyn: "Pane maata ja nuku heti!" kehotti hän
ja peitti pojan vanhalla, kuluneella vaipalla, sulki sitte oven
ja meni omaan huoneeseensa. Pavel jäi pimeään ja koetti parastaan
seuratakseen opettajan viimeistä neuvoa, mutta se ei onnistunut,
hänen sielunsa oli liian täynnä riemua. Näin oli siis tuo uusi elämä
alkanut! Hän ei enää maannut vilusta kokoonkäpristyneenä paimenen
etehisessä, jäätävän tuulen puhaltaessa ammottavista ovenraoista.
Hän makasi oikean kangaspeitteen alla huoneessa, jossa ilma oli
tarkasti sulkeuksissa ja hajahti kaikellaiselta hyvältä, niinkuin
vanhojen vaatteiden, torakkain, saappaiden ja hapanneen maidon
tuoksulta. Miten hyvä hänen olikaan olla ja miten hän nauttikaan
edeltäkäsin Miladan ilosta, kun hän saisi kuulla tämän käänteen!
Sisartaan ajatellen hän sulki silmänsä, ja kun hän ne jälleen avasi,
kurkisti hoikkasarvinen uusikuu ikkunasta sisään. Hän tervehti sitä
riemuiten: "Sinäkin alotat, me alotamme molemmat!" Samassa valtasi
hänet, huolimatta uudesta ympäristöstään ja kaikesta uudesta, mikä
hänen sisässään kuohui ja muotoutui, ensimäisen kerran hyvin pitkästä
ajasta kodin tunnelma. Mielessään heräsi äkkiä muisto öistä, joita
muinoin oli viettänyt vanhempiensa kanssa tiilivajoissa, tosin
vieraiden vajoissa, mutta kuitenkin kotonaan, sillä olihan koko
kotoinen kurjuus siellä yhteenkoottuna. Ja nyt oli hänellä jälleen
koti, parempi kuin entinen; hänen ei enää tarvinnut pelätä isäänsä ja
äiti oli kaukana. Äiti tosin palaa jälleen, ja silloin... Väristys
kävi hänen ruumiinsa läpi, hän kääriytyi tarkemmin peitteeseensä ja
lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen, jonka pääsisältö oli seuraava:

"Rakas Jumala, näet että olen alkanut vaeltaa oikealla tiellä; nyt,
rakas Jumala, pidä vaari etten enää takaisin horjahtaisi!"




IX.


Kun opettaja seuraavana päivänä tuli kunnanesimiehen luo, makasi
tämä tuskissaan vuoteellaan. Hän ei kurjassa tilassaan voinut
tuntea vähintäkään osanottoa muiden ihmisten toimiin ja tarpeisiin.
Joka kerta kun Habrecht alkoi puhua Pavelista, palasi sairas
omiin asioihinsa, kärsimyksensä, valituksiinsa lääkärin suhteen,
joka juoksee siellä kaiket päivät ja vie häneltä rahat, mutta ei
kykene auttamaan. Kuinka paljoa paremmin olikaan käynyt hänen
palvelustytölleen! Nähkääs, kun tyttö oli pari viikkoa sitte niin
sairaana ja heikkona, että tuskin kykeni jaloilleen, mutta nyt
hän oli terve ja reipas. Ja mistä syystä? Aivan yksinkertaisesti
sentähden, ettei alunpitäinkään huolinut lääkäristä, vaan lähetti
muitta mutkitta hakemaan rohtoja paimenen eukolta. Ne auttoivat, ja
tunnin päästä hän oli terve.

Opettaja sanoi: "Hm, hm!" ja otti uudelleen puheeksi Pavelin asian,
jonka jälkeen sairas jälleen kertoi jutun palvelijansa merkillisestä
parantumisesta.

"Mitä päätätte Pavelista?" kysyi koulumestari, saaden lopullisesti
tietää että hänen piti kääntyä neuvosmiesten puoleen.

Ja niin hän teki kierroksen neuvosmiesten luona. Ne kuuntelivat häntä
totisina ja kärsivällisinä ja jokainen sanoi: "Tässä tapauksessa
menkää ensin kunnanesimiehen luo".

"Esimies lähetti minut teidän luoksenne."

"Jaa. -- Menkää sitte molempien toisten neuvosmiesten luo."

Rauhallisella puheella oli mahdotonta saada heitä tekemään asiassa
päätöstä tai edes lausumaan ajatustaan, ja Habrechtin piti karttaa
innostusta, jottei herättäisi epäluuloisissa kylän-isissä epäilyksiä
itsekkäistä tarkotuksista.

Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa
hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli
tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä,
että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan
Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi
koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman
onnensa nojaan.

Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä
Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti
kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta
kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä
olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille
takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi
jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä
rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan
voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"

"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu;
siellä on maksa."

"Maksa? Vai niin -- te sanotte edes jotain, te!... Sanotte että
se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään
muustakaan."

"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.

"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."

Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja
virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee
miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"

Sairas kohoutui vuoteellaan: "Niinkö arvelet?... Auta sitte!"

"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä.
"Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!... Neljässätoista päivässä
olisitte terve."

"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!... Mutta -- suu
kiinni ... ymmärrätkö?"... Hän keskeytti puheensa kuunnellen
levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi
sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."

"Lähetän pojan tuomaan, se on parempi. Silloin te samalla neuvotte
häntä ja sanotte että hänen pitää palata sinne, mihin kuuluu. Tyttö
odottakoon tallinoven luona."

Esimies huitoi kiivaasti käsiään: "Yhdeksän aikana. Menkää tiehenne
-- menkää!"

Virgil ja hänen vaimonsa tottelivat nopeasti, mutta sattuivat ulos
tullessaan kohtaamaan Peterin ja lääkärin. Viimemainittu ahdisti
laitonta ammattitoveriaan kysyen ankarasti mitä hänellä oli täällä
tekemistä. Yhtä epäilevänä ja paljoa tylymmin käski Peter vanhuksien
mennä tiehensä. Aviopari astui vaijeten kotiinsa. Mökkiin saavuttuaan
riensi vaimo paikalla kirstun luo, kaivoi sieltä esiin likaisen,
rääsyihin käärityn rasian, josta otti kaksi pientä pulloa. Toisen
kyljessä oli kaupungin apteekin nimilappu päällekirjoituksella
"juhannuskukkatippoja". Toisen pullon sisällys oli keltaisenharmaata,
pohjalla paksu, valkoinen pohjasako. Tarkkaavasti katseli vaimo
pulloa valoa vasten ja alkoi pyöritellä sitä hitaasti sormiensa
välissä.

Virgil oli istuutunut penkille. "Mitä sinä teet?" kysyi hän äkkiä,
"Miksi häntä autat? Anna hänen olla!"

"Häntä ei voi kukaan auttaa", vastasi vaimo.

"Hänen täytyy kuolla."

"Täytyy kuolla? -- Mitä ajatteletkaan?... Älä sekaannu siihen asiaan."

Vaimo kohautti olkapäitään: "Kolmeneljännes vuotta tai ehkä
kokonaisen voi hän vielä elää kituuttaa."

"Kokonaisen?" uudisti Virgil säikähtyneenä, ajatteli hetkisen ja
huudahti äkkiä suuttuneena: "Näitkö, miten hänen poikansa meitä
kohteli?"

"Pelkää isäänsä -- siinä kaikki. Hän voisi antaa meille selkään
pelkästä pelosta... Ja tytölle hän myöskin antaa selkään -- ja
silloin!" Hän pani erittäin suuren painon viimeiselle sanalle
vilkuttaen vaaleita kissansilmiään. "Silloin -- kun rakkaus sammuu,
ja se sammuu pian, semmoisia ovat miehet. Mene tiehesi, sanotaan
silloin, ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi! Ja tyttö
tietää että niin voi käydä, ja silloin hän menee kaivoon."

Virgil huudahti käheästi ja teki kolme ristinmerkkiä peräkkäin:
"Lorua! Paljasta akkaväen lorua!"

"Meidän tyttö ei puhu lorua", vastasi vaimo vakuuttavasti. "Hän tekee
niinkuin sanoo."

"Eipä teekkään!"

"Saat sitte nähdä."

"Siitä välitän vähät. Menköön minun puolestani, senkin tolvana!"

"Ja menee. Silloin on yksi tyttöraukka vähemmin maailmassa. Mutta
minä olisin hyvilläni, jos vanhus kuolisi aikaisemmin, nyt heti!
Niinkauvan kun vielä Peter hänet ottaisi, jos uskaltaisi... Ja kun
tyttö hänet kerran saisi! Kunpa vaan saisi!" Vaimo purskahti nauruun.
"Silloin se olisi Peter, joka saisi selkäänsä."

Virgil ensin yhtyi hänen äänekkääseen riemuunsa, mutta vaikeni pian,
supisti suutaan tekopyhästi ja sanoi syvään huoaten: "Jumala suokoon
että arvoisa herra kunnanesimies pian vapautuisi tuskistaan."

"Ehkä hän sen suo", vastasi vaimo raa'alla äänellä. "Ja nyt mene pian
poikaa hakemaan."

"Hänpä ei tule."

"Sano että esimies käskee."

"Hän ei tule sittenkään."

"Niinpä sano että Vinska pyytää hänen tulemaan."

Paimen nousi ja meni ovea kohti. Siellä hän kuitenkin pysähtyi ja
sanoi ympärikääntyen: "Kuulethan -- ei häntä pidä auttaa, mutta ei
tehdä vääryyttäkään."

Vaimo katsoi häneen pilkallisesti ja ohuet, tiukasti hampaisiin
puristetut huulensa sävähtivät vihreiksi. "Sittepähän nähdään!"

Sitä ei mies enää kuullut, hän jo nilkutti hiljaa tiehensä.

Kaksi pitkää tuntia odotutti Pavel itseään. Oli miltei yö, kun hän
vihdoinkin tuli, koputti oveen ja kysyi Vinskaa. Mökkiin hän ei
astunut millään ehdolla.

Paimen, joka oli häntä seurannut, nojautui seinää vasten.
Naapurihuoneessa vallitsi hiljaisuus, kuului vain silloin tällöin
ikkunan läheisyydessä nukkuvan Arnostin voimakkaat kuorsaukset.

Virgilova tuli kynnykselle. "Vinska jo nukkuu", sanoi hän. "Et voi
häntä enää tavata, miksi tulit niin myöhään. Sitäpaitsi täytyy sinun
heti mennä esimiehen luo."

"Minun?"

"Sinun pitää itse pyytää että hän sallii sinun jäädä opettajan luo
ja" -- hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi, "sitte sinun
pitää viedä hänelle rohtoja."

"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt
usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona
ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä
voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.

Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä,
painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä
"kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika
näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain.
"Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää
tulostasi ja avaa oven."

Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä
kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten,
sitte oli kaikki kadonnut.

Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti
hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano
hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juoda _tämä_
loppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen
survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle,
muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna
tämä."

Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä
kosketus sai miehen värisemään.

"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"

"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."

"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi
suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden
minun pitää se sinne viedä?"

Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä
en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi
tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja
nyt ala laputtaa!"

Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.

"No anna hänen sitte kärsiä!... Ei kukaan voi aavistaa miten
kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi
tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan.
Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon
sinut!... Mene, mene!... Etkö vieläkään?... No kärsiköön sitten kuin
vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska
kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."

Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli
hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön
tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen
Jumalan tähden."

Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä
vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.

"Jumalan tähden?... Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja
lähti menemään.

Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja
kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi
Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin...
Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta,
huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja.
Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä
suutelee ja hyväilee -- tytönletukka, jonka tähden minun täytyy
mennä tappamaan... Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä
ja kuukauden päästä menen uudestaan... Ja tätä en voi rippi-isälle
tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten
on ainoastaan helvetin liekit. -- Viime sunnuntaina puhui pastori
laajasti helvetistä ja sen tuskista.

Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa
pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja
sitä on jo hänen sisässään... Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin,
pimeyskin kuuluu helvettiin... Ja mikä tuolla käveleekään hänen
edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? -- Oi, se
on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä -- huuda
häntä, kehottaa hän itseään... Minkätähden? No niin, antaaksesi
hänelle myrkyn... Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä
tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja
niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin
viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen
tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei
ole mahdollista, ei, ei... Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen
Jumala!... Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se
on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka
ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil
häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei,
ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu
kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän
nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel
kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"

"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin.
"Minäkö -- en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä
tee..."

Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta,
polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.

"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."

"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika,
irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli
puutarhaan.

Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen
pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja
syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja
soittamaan!"

"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.

"Kunnanesimiehelle."

Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.

"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta",
puheli Habrecht rientäen ulos.

Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla
oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli
kuollut eikä tervehtynyt!... Rohdot eivät olleet auttaneetkaan!
Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi
Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen
kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.

Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan.
Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen
ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden
puolesta.

Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi
kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua
kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja
pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä
tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi
rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä
vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"

Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi
sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.

Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan,
sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat.
Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.

"Armahda!" huusi hän. "Sinä olet parempi kuin me kaikki muut. Hyvä
Pavel, armahda meitä, koska olet niin hyvä... Olemme aina olleet
pahoja sinua kohtaan, mutta armahda kuitenkin, armahda vanhaa isääni
ja vanhaa äitiäni, armahda minua!"

Hän puristi kasvojansa hänen polviaan vasten, kietoi käsivartensa
niiden ympäri ja katsoi häneen rukoilevasti. Pavel kalpeni
vielä enemmän kuin tyttö, hänen olentoaan puistatti tuskallinen
hyväntuntemus: "Mitä tahdot?" kysyi hän.

"Pavel", vastasi tyttö puristautuen yhä lujemmasti häneen, "pullo,
jonka eilen veit sinne, oli vainajan kädessä kun hänet tavattiin
kuolleena ja ihmiset sanovat -- ja Peterkin sanoo, että siinä on
myrkkyä."

"Myrkkyä?" Pavelin mieleen johtui äkkiä yöllinen kohtaus Virgilin
kanssa. "Niin, myrkystähän isäsi puhui... Te kyykäärmeensikiöt!
Olette aikoneet myrkyttää esimiehen..."

"Niin totta kuin Jumala elää", vakuutti Vinska, "en minä ole
tiennyt asiasta mitään... Ja myöskin niin totta kuin Jumala elää,
mitään pahaa ei ole tapahtunut... Usko minua. -- Esimies on kuollut
sairaudestaan, mutta aikaisemmin kuin lääkäri oli arvellut, ja
rohdot, jotka hänelle veit, olivat hyviä... Se nähdään kyllä
oikeudessa, sillä sinne asia lykätään, Peter tahtoo niin!"

Läähättäen, liikutuksesta aivan suunniltaan, lausui hän nämä sanat,
katse jäykästi poikaan kiinnitettynä.

"Jos niin on", vastasi Pavel, "mitä sinä sitte pelkäät?"

"Mitäkö? Etkö tiedä millaisia ihmiset ovat?... Jos äiti joutuu
oikeuteen, niin, vaikka hänet julistettaisiin kymmenesti syyttömäksi,
niin kuitenkin sanotaan: vapautettu ei ole yhtä kuin viaton... Äiti
ei saa joutua oikeuden eteen, Pavel -- Pavel!"

Hän toisti valittaen hänen nimeään kaikissa äänilajeissa ja
hoikka vartalonsa puristautui käärmeentapaisesti Pavelia vasten.
Vastaanponnistellen, täynnä epäilystä ja vihaa ahmi poika häntä
silmineen.

"Mitä minä sille voin", mutisi hän.

"Sinä voit! Sinun tarvitsee vain tahtoa, sinun tarvitsee vain
sanoa ... sano se Pavel; hyvä, hyvä Pavel!"

"Mitä sitte? Mitä minun pitäisi sanoa?"

"Ettei kukaan ole sinua lähettänyt", sopersi hän, "että olet omin
päin mennyt hänen luokseen."

"Omin päin?" huudahti hän. "Mitenkä minä saattaisin omin päin hänen
luokseen mennä? Mitä minä omin päin hänelle antaisin? Enhän minä
tiedä mitään."

"Oi rakas, sinä kaikkein rakkain! Paimenet tietävät aina jotain.
Olethan usein keittänyt yrttejä sairaille vuohille ja lampaille ja
olet ehkä arvellut että se, mikä niitä parantaa, voi olla sairaalle
ihmisellekin hyödyksi... Sano niin, Paveliseni, jos he sinulta
kysyvät." Hän painoi pojan polttaville huulille suudelman -- pojan,
joka ei enään vastustanut. "Sano niin ja kerro sitte kaikki, miten
huoneeseen pääsit ja mitä sairas sanoi."

"Eihän hän sanonut mitään."

"Eikö mitään?"

"Ei mitään, katsoi vaan kauheasti."

"Entäs sinä?"

"Minä pyysin että hän antaisi minun olla opettajan luona."

"Ja sitte? Kerro, Paveliseni, kerro!"

"Silloin hän pudisti kieltävästi päätään ja katsoa tuijotti rohtoihin
kahta kauheammin ja viittasi että minä antaisin hänelle niitä."

"Ja sinä annoit?"

"Niin."

"Eikö ketään muuta ollut läsnä?"

"Ei ketään."

"Entä palvelija? Oliko hän ulkona oven takana?"

"Hän oli oven takana."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: Jumala suokoon että rohdoista olisi apua!"

"Entä sinä?"

"Minä sanoin myöskin: Jumala suokoon!"

"Ja kun sinä tulit ulos puutarhaan, ei siellä ollut ketään?"

"Peter", vastasi Pavel varmasti. "Hän kuuli minun tulevan ja huusi
minun jälkeeni."

"Se on hyvä, kaikki on hyvin, tuo kaikki täytyy sinun kertoa",
kuiskasi Vinska syleillen niin rajusti kuin olisi tahtonut hänet
tukehuttaa. "Sinun ei tarvitse mitään kärsiä ja me tulemme
autetuiksi ... rukoilen siis sinua: armahda, armahda meitä!"

Tyttö katsoi häneen kuin kuolontuskissa kamppaileva pelastajaansa, ja
ihana voiman tunne paisutti ylenkatsotun nuorukaisen rintaa.

"Mitä minä saan, jos niin teen?" huudahti hän ylimielisesti, tarttuen
tytön molempiin käsivarsiin. "Jätätkö silloin Peterin ja otat minut?"

Vinskan kasvoille sävähti raju epätoivo ja vihan vimmassa hän unohti
kaiken varovaisuutensa: "Tyhmä nulikka -- sitä en tarkottanut!"

Hän miltei huusi ja koetti irtaantua pojasta.

Pavel ivaili: "Vai et tarkottanut? Entäs se suudelma ja entäs se
kaikkein rakkain?... Pitääkö minun mennä oikeuteen, jotta Peter voisi
sinut naida. Sitäkö tahdot?"

"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä.
Typerä nulikka!..." Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin
puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi
taikka mennä kaivoon".

"Sinun täytyy? -- täytyy? -- täytyy?..." Poika ymmärsi vihdoinkin ja
sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"

Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia.
"Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui
hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."

Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat
he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni
surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.

"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin
kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.

"Mitä -- hyvä, hyvä Pavel?"

"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.

Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel
hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi
Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:

"Mitä sanot oikeuden edessä?"

"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"

Vinska totteli.




X.


Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä
kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille
joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä
kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten
paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt... Miten
hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä
hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön
lääkärin luo... Ja miten molemmat olivat myöhästyneet... Ja miten
lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata
hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi
tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet
vielä pitelivät.

Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, ja
Peter jatkoi:

"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin,
mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän
kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on
kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne
on juhannuskukkatippoja!"

"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.

"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut.
Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin
hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä
korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? -- Pavel,
sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt
että hänet on laskettava sisään... Lyökää minut vaikka kuoliaaksi,
mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että
hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."

Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan
itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea,
kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte
kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja
hylätty!"

Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa
purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus
on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin
vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua
liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman
esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen
itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut
esimiehen pois ihmisten ilmoilta.

Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin
luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä
menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön
että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan
aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään
kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille
tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli,
heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta,
kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin
luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä
muutamia talonpoikia.

Kirkkoherra istui suuressa mustassa nojatuolissa ikkunan luona;
toisen ikkunan luona seisoi tohtori kädet selän takana. Molempien
virkaylimysten edessä seisoivat puolipiirissä talonpojat.

"Kas, siinähän tulee opettaja!" sanoi kirkkoherra hiljaisella, hiukan
käheällä äänellään.

"Luultavasti tiedätte jo mistä on kysymys", virkkoi tohtori, jonka
sinertävillä huulilla väikkyi tuskin huomattava hymy.

Peter huusi: "Pavel on myrkyttänyt isäni!"

"Sitä ei vielä tiedetä", mutisi Anton.

"Ja hänen täytyy rikosoikeuden eteen!" jatkoi Peter.

"Sitä ei vielä tiedetä", toisti Anton.

"En tyydy vähempään, hänen täytyy rikosoikeuteen!" huusi Peter.

"Toistaiseksi olen hänet teljennyt kouluhuoneeseen", sanoi Habrecht.

Kirkkoherra säpsähti: "Siis tekin uskotte?..." Hän keskeytti miltei
pelästyen, niinkuin se, jolta on ajattelematon sana luiskahtanut
vasten tahtoaan.

Habrecht huomasi sen ja tarttui vahingoniloisesti juuri tuohon
varomattomaan sanaan. "Minäkin", toisti hän painokkaasti, "nimittäin
samoin kuin teidän Korkea-arvoisuutenne?"

Papin sisäänpainuneille poskille kohosi heikko puna.

"Ajattelin kansan ääntä", sanoi hän.

"Vai niin -- tuota väärennettyä Jumalan ääntä!"

Samassa avautui ovi ja sisään astui kookas, vanhuuttaan jo
kumaraharteinen mies, tukka harmaankeltainen, kasvot tiilenväriset.
Hän, neljänneksenomistaja Barosch, meni kirkkoherran luo, suuteli
hänen kättään ja ilmotti santarmin jo tulevan.

"Mitä täällä santarmilla tehdään?" huudahti Habrecht. Barosch katsoi
jäykkine, aina hämmästyneine, aina anteeksipyytävine juoponsilmineen
nöyrästi opettajaan ja vastasi:

"Hän vie pojan piirioikeuteen."

"Mitä poika piirioikeudessa?"

"Tunnustaakseen."

"Mitä?"

"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."

"Sen hän tunnustaa muutenkin."

"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."

"Sen hän tunnustaa teillekin."

"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa
niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."

"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos.
Anton pidätti häntä:

"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen,
opettaja."

Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi
hetken päästä suojattinsa mukanaan.

Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä
pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin
näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa
tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"

Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman
tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä.
Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui
hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen
välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä
kohti.

Habrecht laski kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet kirkkoherraa ja
tohtoria kohti.

Kirkkoherra katsoi vaijeten, yskähti ja kysyi rauhallisen
virallisesti: "Onko totta, että sinä eilen illalla salaa hiivit
esimiehen taloon ja veit hänelle jotakin?"

Pavel nyökäytti päätään ja talonpoikien keskuudesta kuului
voitonriemuinen, kauhunsekainen murina.

"Mitä sinä hänelle veit?"

"Hyviä rohtoja."

"Mistä olit saanut noita hyviä rohtoja?" keskeytti äkkiä Habrecht.

Pavel vaikeni ja opettaja jatkoi: "Eikö mahdollisesti joku sinua
lähettänyt viemään esimiehelle tuota hyvää lääkettä?"

Poika säikähti ja vastasi reippaasti: "Ei, olen sen vienyt omin päin".

"Miten sinä olet yhtäkkiä oppinut lääkkeitä tuntemaan?" sanoi
tohtori, ja Pavel vastasi: "Paimen tietää aina jotakin."

"Hän valehtelee", sanoi opettaja. "Hän joko ei tahdo tahi ei uskalla
sanoa totuutta."

"Mikä sitte on teidän mielestänne totuudenmukaista?" kysyi
kirkkoherra, jonka rauhallisuus erottautui edullisesti Habrechtin
levottomuudesta. Viimemainittu vastasi:

"Totena pidän, että joku on pojan lähettänyt sairaan esimiehen luo,
ja sen on tehnyt puoskarivaimo, paimenen emäntä."

Pavel huudahti: "Hän ei ole minua lähettänyt! Olen mennyt aivan omin
päin", ja Peter toisti suuttuneena:

"Omin päin, hän myöntää itse tekonsa, vaan ei herra opettaja.
Opettaja tahtoo sekottaa asiaan viattomia ihmisiä; suokoon Jumala sen
herra opettajalle anteeksi. Pojalla ei ole pitkiin aikoihin ollut
mitään tekemistä niitten ihmisten kanssa, jotka opettaja tahtoo
sekottaa tähän juttuun. Poika on jo kauvan aikaa asunut opettajan
luona koululla."

"Minua ihmetyttää vaan", sanoi tohtori Peterille, "että isäsi noin
muitta mutkitta nautti lääkettä, jota poika hänelle toi. Sitä paitsi
-- siinäkin tapauksessa hän olisi tilannut sen varta vasten pojalta,
asia, joka ei minusta näytä lainkaan uskottavalta."

"Kerro aivan tarkasti kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi kirkkoherra
Pavelin puoleen kääntyen. "Sinä siis eilen hiivit esimiehen luo?"

"Niin."

"Ja mitä sanoit siellä?"

"Hyvää iltaa, herra esimies."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei mitään."

"Mitä hän teki?"

"Viittasi minulle että antaisin hänelle rohdot."

"Hän on siis tiennyt, että sinun piti hänelle tuoda lääkkeitä?"

Pavel ei vastannut. Hän oli kumartunut eteenkäsin ja kuunteli oven
takaa kuuluvia askeleita ja puheen ääntä. Vihdoin ovi avautui ja
sisään astui Kohautek niminen santarmi, myöskin "kuumaksisantarmiksi"
sanottu, kunnan neuvosmiehet kintereillään.

Huoneessa vallitseva kuumuus lisääntyi äkkiä siihen määrään, kuin
jos olisi sisään tuotu tulinen kamiini, ja kaikki tuo kuumuus näytti
säteilevän virkaintoa hehkuvasta Kohautekistä. Mutta sisäiset liekit
leiskuivat ainoastaan silmistä, ja lämmön määrää osottivat vain
pienet hikikarpalot, jotka helmeilivät pitkin nenävartta.

Hän alotti heti virantoimituksen ja ryhtyi alkuvalmistuksiin. Koko
mies oli uhkaa täynnä kohdistaessaan kysymyksensä syytettyyn, joka
kuitenkin tunsi itsensä santarmin läsnäollessa rauhallisemmaksi ja
turvallisemmaksi. Hän luuli olevansa Kohautekin suosiossa siitä
asti, kun kerran eräässä lintuvarkaudessa tämä oli häntä epäillyt,
vaan myöhemmin huomannut hänet syyttömäksi. Santarmi teki hänelle
jokseenkin samat kysymykset kuin jo ennen oli tehty, sai samat
vastaukset ja johtui lopulta tuohon asian himmeään puoleen, itse
rikosesineeseen, "pulloon". Siitä piti pojan nyt antaa lausuntonsa.
Hänen täytyi! Kohautek teki kaiken voitavansa saadakseen hänet
tunnustamaan; hän kyseli, rohkaisi ja varotti vaarasta, johon Pavel
heittäytyi itsepäisellä vaikenemisellaan. Kaikki turhaa. Poika
katsoi häneen miltei luottavaisesti ja pysyi kuurona sekä hänen että
papin varotuksille, samoinkuin Habrechtin rukoileville pyynnöille,
kuunnellen välinpitämättömästi haukkumasanoja, joita Peter ja hänen
henkiheimolaisensa hänelle syytivät.

Viimein hän vaikeni kokonaan ja talonpojat pitivät sitä varmimpana
syyllisyyden todistuksena. Peter sylkäsi hänen eteensä:

"Hänen täytyy rikosoikeuteen! Hän on myrkyttänyt isäni."

"Juhannuskukkatipoilla!" hymähti tohtori, otti pullon taskustaan ja
ojensi sen seuran järkevimmän, Antonin haisteltavaksi.

Seppä haisteli, kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin, niin --
juhannuskukkatipoilta se kyllä haisee -- mutta..."

"No? -- Mutta?"

"Mutta mitä se _on_, sitä ei voi tietää." Opettaja, joka vapisi
liikutuksesta ja mutisi alituiseen itsekseen: "Järkevyyttä,
järkevyyttä, olkaa rauhalliset hermoni!" sanoi nyt: "Mitä arvelette,
jos tämä olisi myrkkyä, joisinkohan minä sitä? Katsokaa! Minä juon!"
Hän pyysi tohtorilta pullon ja joi siitä siemauksen: "Niinkuin
näette, olen juonut ja olen täysin terve, nyt niinkuin vielä
huomennakin."

Talonpojat hiukan hätkähtivät, vilkuivat syrjäsilmällä opettajaan,
astuivat toisiaan lähemmäksi ja kuiskailivat keskenään.

"Mitä teillä on mielessä? Mitä kuiskailette?" kysyi Habrecht.

Barosch huokasi, pudisti päätään ja väänteli leveää, hymyilevää
suutaan. "Niin", sanoi hän lopulta, "eihän se ole mikään ihme -- ei
kai siinä enää ole mitään myrkkyä."

"Kuinka niin? Pullo on sama ja siinä on samaa ainetta kuin ennenkin,
ainoastaan hiukan vähemmin."

"Mutta myrkky on siitä jo juotu, sen on esimies niellyt ensi
siemauksella... Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla."

"Pysyy pinnalla!" rähisi Peter ja opettaja hytkähteli vihasta ja
harmista.

"Kuuletteko, kuuletteko!" huusi hän kirkkoherralle. Hengellinen
säilytti tasapainonsa ja välinpitämättömyytensä ja vastasi Habrechtin
huudahdukseen ainoastaan surkuttelevalla kädenliikkeellä. Santarmi
seisoi liikkumattomana yhä kuumuutta säteillen, mutta tohtori
kadotti kärsivällisyytensä. Hän, jota tavallisesti sanottiin niin
harvasanaiseksi, kuin olisi jokainen sana maksanut hänelle guldenin,
puhkesi puhumaan:

"Oi sinä kukistumaton, ijäti riemuitseva typeryys! Myrkky on
keveämpää ja pysyy pinnalla. -- Siinä se on, nyt sen tiedämme,
parempaa vakuutusta ei voi meille antaa mikään valta maailmassa.
Ja vaikka Kaikkitietävä itse astuisi taivaasta alas asiasta toisin
todistamaan ja vakuuttamaan, niin turhaan hänkin matkansa tekisi."

Talonpojat kuuntelivat näitä syytöksiä oikein tietämättä mitä
piti uskoa, mutta Pavel seurasi niitä kuohuvalla ihastuksella.
Lääkäri hämmästyi sitä voitokasta ja riemuitsevaa välkettä, mikä
säihkyi häntä kohti pojan silmistä. Ensi kerta elämässään seisoi
hän pää pystyssä, ylpeänä ja suorana, imien sieluunsa tohtorin
jokainoan sanan, ja viimeisen lauseen loputtua purskahti hän rajuun,
ärsyttävään nauruun.

Silloin puhkesi suuttumus häntä kohti valloilleen. Kohautek ei
kyennyt ensi hetkenä mitenkään syytettyä suojelemaan; rajusta
vastustuksesta huolimatta Pavel heitettiin maahan, häntä lyötiin,
potkittiin ja polettiin. Santarmin piti käyttää koko virkamahtiaan
ja Antonin, joka riensi hänen avukseen, nyrkkiensä koko painoa
pelastaakseen pojan noiden toimeensa valtuuttamattomien tuomarien
käsistä. Pikaisen, lyhyen neuvottelun jälkeen hengellisen,
opettajan ja tohtorin kanssa Kohautek päätti viedä Pavelin mukanaan
säilytysvankeuteen.

"En tee sitä sentähden, että pitäisin häntä syyllisenä", huusi hän;
"teen sen koska te olette petoja, ja tahdon saattaa hänet turvaan.
Kuka valjastaa hevosen?"

"Minä", huusi Peter, "minä vien hänet." Silmänräpäyksessä syöksyi hän
huoneesta kadulle.

Hengellinen katsahti ikkunasta ulos. Talon eteen oli kokoontunut
ihmisjoukkoja, jotka kuuntelivat kadulle tunkeutuvaa rähinää ja
suurella mielenjännityksellä toistivat korviinsa yltäviä yksityisiä
sanoja.

Mielten kiihko nousi ylimmilleen, kun Peter ajaa karautti
pienillä vaunuillaan paikalle ja tohtorin ovessa näkyi santarmi
Pavelin kanssa ja opettaja, joka ei tahtonut luopua pojasta hänen
vaikealla retkellään. Habrecht nousi etuistuimelle Peterin viereen,
takaistuimelle asettuivat santarmi ja syytetty. Kirouksia, uhkaavia
silmäyksiä ja eleitä seurasi poistuvia ajoneuvoja. Peter ajoi
mahdollisimman hiljaa kylän läpi, jotta katunuoriso ennättäisi
liittyä häneen ja seurata kulkuetta. Sen se tekikin riemuiten.
"Siellä se menee!" huusi ääni joukosta. "Siellä se menee!" huudettiin
kuorossa.

"Minne menet?" huusi pieni vaivainen poikapahanen ja muuan
kuvankaunis itsellisenlapsi, sinisilmäinen tyttönen, yksi tuon hurjan
partiojoukon lystikkäimpiä jäseniä, jota Pavel muinoin johti metsään
puidenryöstöretkille, nauroi häntä vasten silmiä:

"Menetkö isäsi vai äitisi luo?"

Se oli tunnussana, joka lennähti tuhansin toistettuna ilman läpi,
vallattomuus kävi yhä yltiömäisemmäksi, kunnes Peter vihdoin
santarmin käskystä heilautti piiskallaan vahingoniloiseen ja
kiduttamishaluiseen joukkoon. Se näytti hajaantuvan, mutta valitsi
itse asiassa vain lyhyemmän tien kokoontuakseen kylän loppupäässä
olevan Johannes-patsaan taakse. Vaunujen saapuessa paikalle,
otettiin se vastaan äänekkäillä halloo-huudoilla ja savikokkare- ja
kivisateella. Kohautek kirosi, Peter joudutti hevosia, Habrecht veti
takin korviensa yli, Pavel istui paikallaan hievahtamatta. Vasta kun
vaunut olivat vapautuneet kiihkeimmistä takaa-ajajistaan, kumartui
hän ja heitti vaunuihin pudonneet kivet rauhallisesti tielle --
kaikki paitsi viimeistä pienintä, jota hän katseli tarkkaavasti ja
miettien, pistäen sen lopulta taskuunsa.

"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.

"Kun kerran rakennan itselleni mökin -- ja sen vielä teenkin" --
kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta
muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua
häväisseet."

Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari
kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan
hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa
sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein
alhaisinta."

Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi.
Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin
itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja
todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli
myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana
ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa
kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen
oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman
virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä
lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että
esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.

Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden.
Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.

Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa,
oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä
jälleennäkeminen syvästi liikutti.

"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet
antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo
pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon,
kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli
ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.

"En juuri mitään; öisin nukun ja päivillä teen työtä; he ovat
antaneet minulle työaseita", vastasi Pavel ja veti sänkynsä alta
esiin mökkinsä mallin. Se oli hänen tuleva asumuksensa, jonka hän
oli kyhännyt mitä suurimmalla tarkkuudella ovineen ja ikkunoineen
ja olkikattoineen. Merkillinen vastakohta: pojan kädet kuin karhun
kämmenet ja tämä siro työ. Hän oli sen tehnyt Milada sisarelleen
ja pyysi nyt Habrechtin ottamaan sen mukaansa, lähettämään tytölle
sekä samalla kirjottamaan hänen viattomuudestaan. Habrecht lupasi
tehdä niin, ilmottamatta ollenkaan että hän oli kirjottanut jo kaksi
pitkää kirjettä luostarin arvoisalle johtajattarelle, kertoen asiat
omantunnon mukaisesti ja kyllin laajasti, niin että Pavel esiintyi
yhtä viattomana kuin sokerista tehty pääsiäislammas. Molemmat kirjeet
huokuivat mitä syvintä osanottoa ja palavinta totuudenrakkautta.
Valitettavasti ne jäivät seurauksitta, sillä kumpaiseenkaan ei
Habrecht saanut vastausta.

       *       *       *       *       *

Oli tammikuun loppupuoli, päivä lämmin, lumi hyvää vauhtia sulamassa
ja kapeina, ruskeina puroina rinteitä alas vyörymässä. Surumielisenä
pilkisti aurinko valkoisten pilvien takaa, tien vieressä olevat
lehdettömät puut heittivät kelmeitä varjojaan mutaiselle peltotielle,
jota pitkin Pavel asteli kylään takaisin.

Vankilassa hän oli usein ajatellut, että kun hän vaan kerran saisi
vapaasti hengittää ulkoilmaa, kun jälleen saisi vapaasti liikkua,
silloin olisi kaikki hyvin. Nyt hän oli vapaa, matkalla kotiin,
mutta hyvältä ei sittekään tuntunut. Yhtä kolkkona, yhtä tyhjänä ja
ilottomana kuin tuo maisema talvisessa köyhyydessään häämötti hänen
oma tulevaisuutensakin.

Hänen ensimäinen kylässäkäyntinsä tarkotti paimenen mökkiä. Etehisen
tulisijasta oli poistettu tuo kuuluisa romukasa, joka sitä ennen
täytti. Vinska oli polvillaan lattialla, puhaltaen iloisesti
räiskivää tulta. Vaijeten, puoleenkaan katsomatta astui Pavel
hänen ohitsensa suoraa tietä asuinhuoneeseen. Virgil ja vaimonsa
huudahtivat pelästyksestä hänet nähdessään; vaimo peitti kasvonsa
esiliinallaan, ukko vapisi koko ruumiiltaan ja kohotti rukousnauhan
tulijaa kohti, ikäänkuin pahaahenkeä manatakseen. Mutta Pavel virkkoi
käsivarret rinnoilla ristissä:

"Konnat! Olen täällä jälleen ja taskussani on todistus, ettei minulla
ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Nyt annan teille sen neuvon,
että annatte minun olla rauhassa opettajan luona, muuten teidän käy
huonosti. Kieleni ei ole missään tapauksessa kasvanut suulakeen
kiinni. -- Ja muuta ei minulla sanomista ollutkaan", lopetti hän ja
astui ulos.

He katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä. Paljon hän oli muuttunut
noina kahtena kuukautena!... Hän oli mennyt poikana ja palasi nyt
nuorukaisena; hän oli kasvanut, mutta ei suinkaan hoikistunut.




XI.


Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli
peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty
hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt
hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota
nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään.
Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä
guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli
armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan
oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut
ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen
vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli -- Pavel Holub.

Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta,
ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt
aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei
katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut
häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä,
jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän
vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan
maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän
Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai
metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan
pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun
antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa
lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin
tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt.
Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän
nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti
kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai
kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa
Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä,
jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan
takaa: "Myrkynvalmistaja!... Olet sittekin myrkynvalmistaja!"

Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti
harmiaan.

"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä
onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta
ajattelivat tai sanoivat?"

Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".

"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen
selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän
kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta
juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys.
Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten
tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa
rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin
aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!... Tänään lankeisin
iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi
kuin hän itsekin on."

Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.
Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.

Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja
asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn
suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on
rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.

Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean
hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän
oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään
ilmaiseksi.

Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian
suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen
ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan
omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää,
jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.

Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel
levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan,
loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine
sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus
laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan
pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen
sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa
riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista
summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia
vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen
laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi,
kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin
mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.

Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti
huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:

    "Milada,

    rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta
    luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on
    heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan
    johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta
    että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja
    olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä
    rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi
    olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte
    luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."

Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että
äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.

Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja
ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan
suuren pettymyksen.

    "Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" -- näin
    kuului kirje -- "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän
    katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän
    rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa
    sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin
    aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä
    vapaa

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48632