
Gutenberg · ebook 48585
Kerjäläissoturit: Historiallinen romaani
by J. B. de Liefde · Finnish · public domain in the US
Historiallinen romaani
Kirj.
J. B. DE LIEFDE
Suomentanut Kaarlo Forsman
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.
Isak Julinin kirjapaino, Tampere.
SISÄLLYS:
I. Yleiskatsaus.
II. Kaksi siivoa Kerjäläistä.
III. Ketun koukku.
IV. Kaksi keskustelua.
V. Itseensä tyytyväinen mies.
VI. Vaarallinen kohtaus.
VII. "Ad patibulum".
VIII. Kerjäläisten pesä.
IX. Valinta.
X. Kiinni.
XI. Pikkuinen tiikeri.
XII. Liha on heikko.
XIII. Herra ja palvelija.
XIV. Eläköön Geusit!
XV. Kuoleman kielissä.
XVI. Tautivuoteella.
XVII. Surullinen juttu.
XVIII. Liian hyvä koiran nimeksi.
XIX. Vanhastaan tutut kasvot.
XX. Hartausseura.
XXI. Galaman silmät aukenevat.
XXII. Kerjäläisten tapoja.
XXIII. Toivoton tila.
XXIV.
Laiva näkyvissä!
XXV. Kolmen tuttavan kohtaus.
XXVI. Ihminen päättää, Jumala säätää.
XXVII. Vihdoinkin lepoon.
XXVIII. Huhtikuun ensimäinen päivä.
XXIX. Löydetty.
XXX. Esirippu laskee.
I.
YLEISKATSAUS.
Brüsselin tori tarjosi kesäkuun 5 p:nä 1568, kun aurinko kohosi kaupungin yli, surullisen näyn. Ison, uhkean rakennuksen edustalle oli pystytetty mestauslava, jolla aiottiin teloittaa kaksi maan etevintä, mainiointa miestä, kreivit Egmont ja Horn. Nämä olivat ne uhrit, joitten veri pyhitti Alankomaitten tantereen siksi näyttämöksi, jolla taisteltiin kenties jaloin taistelu, minkä kuudennentoista vuosisadan historia tietää mainita.
Tämä taistelu koski ihmisen pyhimpiä ja kalleimpia aarteita, uskonnollista ja kansallista vapautta. Näitten etujen ensimäisiä puolustajia elähytti lannistumaton vapauden halu; heitä vahvisti luottamus Jumalan sanaan, josta on kirjoitettu: "se on voitto, joka maailmasta saatu on". Sortajat, joita he vastustivat, olivat silloisen ajan suurimmat mahdit, Rooman paavi, Espanjan kuningas ja näitten väkevä ase, inkvisitsioni. Jos pappisjuonet ja hirmuvalta milloinkaan olivat yhdistäneet kavaluutensa ja voimansa hyvää asiaa kukistaakseen, tapahtui se tässä sitkeässä sodassa, jota kesti kokonaista kahdeksankymmentä vuotta.
Mutta tässä sodassa nähtiin myös, että vähäinenkin ja heikko kansa voi suurimmankin vallan masentaa, jos se yksimielisesti päättää panna henkensä alttiiksi vapauden ja uskon puolesta.
Alankomaiksi nimitetään tätä nykyä ainoastaan Hollannin kuningaskuntaa. Kuudennellatoista vuosisadalla sen sijaan tämä nimi käsitti joukon maakuntia, jotka Zuyderseestä ja Dollartista ulottuivat Ranskan pohjoisrajoihin asti ja yhteensä muodostivat tuon viljavan liejumaan, jonka sittemmin Hollannin ja Belgian kuninkaat ovat keskenään jakaneet. Nämä maakunnat olivat kertomuksemme aikana Espanjan kuninkaan Filip II:n vallanalaisia. Hän hallitsi niitä Alankomaitten kreivin Filip III:n nimellä. Hän oli perinyt tämän alusmaan isältänsä Kaarle V:ltä ja se oli epäilemättä hänen lavean valtakuntansa kauneimpia osia.
Teollisuuden yhtämittainen edistys, äly, rohkea ja varovainen keinottelu, oli viidennentoista vuosisadan lopulla Alankomaitten kansalle tuottanut niin suuren varallisuuden, ettei sen vertaista nähty muualla maailmassa. Alankomaalaiset olivat aikansa uskaliaimpia merenkulkijoita. Heidän sametti-, silkki-, matto- ja palttinakankaitansa pidettiin arvossa kaikkialla, missä niistä tiedettiin, ja -- ihmeellistä kyllä -- tässä maassa, jonka luonnolta melkein kokonaan puuttuu romanttista ihanuutta, syntyi maalarikoulu, jolta vain roomalaiset taiteilijat veivät voiton. Asukasten varallisuus oli käynyt puheenparreksi.
He tuhlasivat asuntoihinsa ja pukuihinsa niin paljon rikkautta, että eräs ruhtinatar, joka kerran asteli pääkaupungin katuja, kummastuneena huudahti, että "hän luuli käyvänsä prinssien eikä porvarien joukossa".
Ei siis sovi ihmetellä, että Filip luuli suuren vahingon tapahtuvan itselleen, jos hän menettäisi nämä rikkaat maakunnat -- eikä hänen pelkonsa ollutkaan aiheeton. Alankomaalaiset olivat hänelle epäilemättä niin uskolliset ja kuuliaiset, kuin odottaa sopi.
He tosin tarkasti valvoivat etuoikeuksiaan ja pyrkivät yhä vapaaseen itsehallintoon, mutta se ajatus ei milloinkaan tullut heidän mieleensä, että he irroittaisivat itsensä Espanjan ylivallasta; päinvastoin he olivat siitä aikeesta niin kaukana, että vasta silloin rohkenivat pyrkiä itsenäiseksi kansaksi, kun Filip puolestaan mitä tylyimmällä ja kehnoimmalla tavalla oli katkaissut siteet, jotka liittivät tämän uskollisen kansan hänen valtaistuimeensa.
Mutta uskonpuhdistuksen valo, joka sytytti ilmituleen koko Saksanmaan, oli tunkeunut näihinkin seutuihin. Filip, joka oli yhtä harras paavinuskolainen kuin julma tyranni, aavisti, että hänen huonekunnalleen ja Alankomaille välttämättömästi tulisi ero, jollei hän aikanaan estäisi tuota hirveää harhauskoa leviämästä noihin maakuntiin. Kun hän v.
1559 kävi tässä valtakuntansa osassa, oli hän kauhukseen huomannut, että pahuus jo oli paisunut huolestuttavassa määrässä ja oli kaiken lisäksi vaarallisinta laatua, sillä tänne oli päässyt kalvinilainen eli reformeerattu harhaoppi, jota sanottiin vallankumoukseen ja kapinan vehkeisiin paljon Lutherin oppia taipuvaisemmaksi. Vihan vimmassa hän päätti ettei hän lepää, ennenkuin on hävittänyt maasta protestanttisuuden kaikkineen päivineen.
Ranskan kuninkaan Henrik II:sen kanssa hän neuvotteli, kuinka he tulella ja miekalla tuhoisivat kaikki eri-uskolaiset, niin ylhäiset kuin alhaiset, ja näin vapauttaisivat maailman tuosta "kirotusta turilas-parvesta".
Nämä hankkeet ilmoitettiin varomattomasti Oranian prinssille Vilhelmille, joka oleskeli silloin panttivankina Ranskan kuninkaan hovissa. Tästä hetkestä alkaen jalo prinssi päätti, henkensäkin uhalla, suojella viatonta Alankomaitten kansaa. Mutta tätä prinssin aikomusta ei Espanjan kuningas tuntenut, sillä siinä tapauksessa hän ei suinkaan olisi antanut tämän hallittavaksi neljää rikkainta ja mahtavinta pohjoismaakuntaa, nim. Hollantia, Seelantia, Länsi-Frieslantia ja Utrechtia.
Koko maan hallitus oli uskottu kuninkaan sisarelle, Parman herttuattarelle Margarethalle. Hänen apunaan tässä toimessa oli kardinaali Granvella ja maan ylimyksistä koottu neuvoskunta, jossa paitsi Oranian prinssiä kreivit Egmont ja Horn sekä parooni Berlaiment olivat mahtavimmat. Pian havaittiin kuitenkin, että kuningas oli päättänyt hallita oman mielensä mukaan, huolimatta kansan tahdosta, sellaisena kuin se ilmeni säätyjen kokouksessa ja aateliston neuvoskunnassa. Välittämättä vastarinnasta ja syrjäyttäen kaikki kansan etuoikeudet, toi kardinaali Granvella maahan espanjalaisen inkvisitsionin, jonka jälkeen heti alkoi kiivas ja yleinen vaino.
Jesuiitta-seuran jäseniä hiipi joka perheeseen urkkien salaisimpiakin seikkoja. Inkvisitsionin virkamiehet, joitten häijynilkinen julmuus ei aina pukeunut edes hurskauden verhoon, hätyyttivät jokaista, ken vain ei osoittanut matelevaa nöyryyttä.
He hirttivät, polttivat, silpoivat ja kahlitsivat tuhansia, eikä kuitenkaan puuttunut niitä, jotka rohkenivat tunnustaa puhdasta evankeliumia ja vastustaa kirkon erhetyksiä, vaikka heitä uhkasi köyhyys ja elinkautinen vankeus, vaikka heitä surmattiin hirttämällä, kuristamalla, elävältä nylkemällä tai polttamalla ja muilla hirveillä, usein toista vuorokautta kestävillä kidutuksilla.
Kansassa syttyi kapinan henki. Eivät katoliset itsekään jaksaneet tätä enää kärsiä. Mutta paavillisia pullia ja pannakirjoja sateli yhtämittaa onnettomaan maahan. Keisarillisia asetuksia julkaistiin ja pantiin voimaan vierasten sotajoukkojen avulla; näitä sotajoukkoja palkittiin niillä tavaroilla, joita sortajat uhreiltaan riistivät.
Kauppalaivoilla, jotka ennen olivat kuljettaneet tavaroita kaikkiin maailman satamoihin, pakeni nyt lukuisasti kauppiaita, jotka asettuivat Saksaan ja Englantiin vieden näille maille pääomansa ja liikeälynsä. Lukuisat ja avarat vankihuoneet olivat syyttömiä täpötäynnä, mutta pahantekijät pääsivät irralle, kun vain olivat köyhiä ja osasivat supista "Ave Mariaa". Ihmiset eivät enää uskoneet läheisimpiään, omia lapsiaan, vaimojaan, miehiään. Ei kukaan uskaltanut julkisesti puhua uskonnosta, ja ainoastaan siellä missä kaksi tai kolme uuden opin harrastajaa sattui yhteen, huojensivat he keskenään sydäntään, etsien voimaa ja lohdutusta uskostaan.
Tämä menettely, joka polki kaikkien oikeuksia, yllytti mahtavan aateliston vihaan. Hallitsijattarelle (Parman herttuattarelle) tuotiin ylenmäärin moitteita, valituksia ja uhkauksia. Hän oli helläsydäminen nainen ja valitukset koskivat kipeästi häneen, mutta hän ei voinut aatelisille antaa rauhoittavaa vastausta; hän ei voinut heille sanoa, ettei vika ollut hänen, vaan kuninkaan ja ennenkaikkea kardinaalin.
Mutta he huomasivat sen itse ja Oranian prinssi, jota pidettiin maan ensimäisenä miehenä ja joka suuresti vaikutti kansaan, tuimistui heidän vapautensa kirkolliselle sortajalle. Nyt vaadittiin, että kardinaali erotettaisiin virastaan. Ensin kuningas kylmäkiskoisena ja ylpeänä ei virkkanut mitään, sitten hän antoi armollisen, mutta karttavan vastauksen. Mutta tämä ei tyydyttänyt aatelismiehiä. He solvasivat ja pilkkasivat kardinaalia, he uhkasivat kuningasta ja puhuivat kapinasta.
Kuningas vimmastui, työnsi heidän uhkauksensa karttuneella katkeruudella takaisin, mutta myöntyi vihdoin ja kardinaali lähti tiehensä v. 1564.
Tämä tapaus herätti maakunnissa suurta riemua ja nyt odotettiin kultaista aikakautta. Tosin inkvisitsioni ei poistunut kardinaalin kanssa, mutta hallitsijatar osoitti nyt suurempaa lempeyttä ja vaino taukosi pitkäksi aikaa melkein kokonaan. Aatelisto ja säädyt kutsuttiin taas kokoon, puhtaan opin vainotut harrastajat eivät etsineet enää piilopaikkoja, ihmiset kulkivat usein peninkulmamääriä harrasta saarnamiestä kuullakseen, ja miehet kuljettivat myötänsä nuijia ja miekkoja, häntä suojellakseen. Kansa virkistyi uudelleen.
Se toivoi, että sille suotaisiin ainakin uskonvapaus; se toivoi, että rauha ja onni vihdoinkin majoittuisi rehellisten Alankomaitten asukkaitten luo.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuulla v. 1566 sattui tapaus, joka mursi kaikki toiveet. Tarkoitamme tuota äkkinäistä uskonvimmaa, jota ei vieläkään ole voitu täydelleen selittää, ja jota historiassa nimitetään kuvainraastoksi. Pahan hengen voimalla se tempasi pyörteeseensä kansan, varsinkin alhaisemmat luokat. Neljänä päivänä hävitettiin neljäsataa kirkkoa ja kaikki mitä niissä oli.
Tieto tästä ilkityöstä saattoi kuninkaan raivoon. Hän päätti nyt mitä suurimmalla ankaruudella uudistaa vanhat vainopäivät.
Kardinaali Granvellan sijaan hän lähetti Alankomaihin elokuulla v. 1567 Alban herttuan ja tämän kanssa 30,000 miestä. Tuosta seurasi kuusi kurjuuden vuotta, joitten historia on kirjoitettu verellä ja kyyneleillä. Kardinaali oli ollut ruoska, herttua oli skorpioni. Hän oli ankara sotapäällikkö, mutta vielä ankarampi uskonkiihkossaan, teräväjärkinen, lujatahtoinen, nopea toimissaan, pelkäämätön ja säälimätön. Filipillä ei ollut ainoatakaan niin uskollista palvelijaa, paavilla ei ainoatakaan niin harrasta alamaista, jesuiittaseuralla ei kelvollisempaa asetta.
Tuskin hän oli kuukauttakaan johtanut pahamaineista "verineuvostoa", kun hän jo oli pannut vankeuteen tai mestauttanut kaikki etevimmät aatelismiehet ja porvarit. Mutta tämä oli vain tulevien tapausten alkunäytös; kuukauden kuluessa hän oli julistanut kuolemantuomion jokaiselle maan asukkaalle.
Kansa vapisi. Ken saattoi, möi omaisuutensa ja jätti maan, jos kohta suurikin vaara ja tappio uhkasi häntä. Ken ei voinut, taipui hiljaisuudessa ikeen alle ja loi silmänsä "prinssiin", ainoaan mieheen, joka, kuten tiedettiin, kykeni auttamaan. Mutta Oranian prinssi, joka oli aikansa järkevimpiä ja taitavimpia valtiomiehiä, tunsi Espanjan kuninkaan sekä hänen edusmiehensä, herttuan, aivan hyvin, eikä siltä puolelta odottanutkaan laupeutta eikä armoa.
Sentähden hän, saatuaan tietää, että Alba teki tuloa, heti ryhtyi toimiin ja jätti maan viisi kuukautta ennen kuin herttua sinne astui. Turhaan koetti hän vakuuttaa muitakin aatelismiehiä tämän keinon tarpeellisuudesta. Turhaan muistutti hän heitä Filipin ja Alban luonteesta, uhkauksista, joita he jo olivat saaneet kuulla, ja salaisista tiedoista, joita hän itse oli saanut heidän aikomuksistaan. Muutamat uskoivat ja noudattivat varoitusta. Hän itse vetäytyi, veljineen saksalaisille tiluksilleen, siellä vartoen ennustustensa toteutumista. Niistä tulikin tosi pikemmin kuin hän oli ajatellutkaan.
Elokuun viimeisinä päivinä v. 1567 saapui Alba Brüsseliin.
Neljätoista päivää sen jälkeen kutsuttiin Egmont ja Horn hänen luokseen päivällisille. Kaikkialta varoitettiin Egmontia sinne lähtemästä. Vieläpä aterian kestäessä joku kuiskasi hänen korvaansa, että hän pakenisi; mutta hän ei tahtonut uskoa pahaa isännästään.
Puolen tuntia sen jälkeen hän ja Horn olivat vankeja ja muutaman viikon päästä heidät vietiin Gentin linnaan, jossa heitä pidettiin yhdeksän kuukautta, kunnes heidät tuotiin takaisin Brüsseliin mestattavaksi.
Kuvaamaton oli se hämmästys, joka syntyi maassa, kun tieto tästä vangitsemisesta levisi. Yleisesti kunnioitettiin ja rakastettiin molempia kreivejä, varsinkin Egmontia, joka mainioitten urotöittensä vuoksi Ranskan sodassa oli päässyt armeijan suosikiksi. Mutta kun heidän jälkeensä vielä monta muuta etevää miestä pantiin kiinni, oli kammo kahta suurempi. Oranian prinssi, joka oli maanpakolaisuudessa, jonka omaisuus oli otettu takavarikkoon ja jonka ystävät suurimmaksi osaksi olivat vangittuina, ei voinut juuri mitään Alban ylivallalle.
Tosin oli alussa vuotta 1568 ja kuukautta ennen kuin kertomuksemme alkaa, hänen veljensä kreivi Louis Frieslandissa saanut voiton espanjalaisista, mutta muutamia päiviä sen jälkeen hänen palkkasoturinsa havaitessaan turhaan toivoneensa ryöstöä, nousivat kapinaan; ja näin taistelun hyvät hedelmät jälleen menivät hukkaan.
Niinpä siis kuninkaan ja hänen apuriensa mieletön uskonkiihko pakotti vihdoin Oranian prinssin kuulemaan vaivatun kansansa valitushuutoja ja oman sydämensäkin käskyä, ja pakotti hänet nostamaan kapinan lipun, josta kapinasta ennen pitkää kasvoi varsinainen sota. Ensin käytiin tätä sotaa ainoastaan Alban herttuaa ja muita espanjalaisia virkamiehiä vastaan; mutta kolmentoista-vuotisen verisen taistelun perästä pohjoisetkin maakunnat luopuivat kuninkaasta. Kun ne miehet, jotka yrittivät hävittää uuden uskonnon, samalla koettivat uuvuttaa kansaa valtiolliseenkin orjuuteen, kiihtyi vastustushalu niin valtiollisista kuin uskonnollisistakin syistä.
Muutamat tarttuivat aseisiin, puolustaakseen omantunnon vapautta, mutta useat -- ja näihin kuului suurin osa -- taistelivat valtiollisen vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, kun taas useita elähytti pelkkä koston- taikka saaliinhimo.
Tällä tavalla yhdistyivät suuret joukot miehiä -- niitten joukossa monta sangen jalosukuistakin, joilta oli viety kaikki, mitä maailmassa on kalleinta -- sissikuntiin, jotka hätyyttivät kostonhimoisina, missä ikänä tapasivat, vihollisiaan espanjalaisia ja pappeja, joita he katsoivat kaiken pahuuden päälähteeksi. He nimittivät itseään "Kerjäläisiksi" eli "Geuseiksi" -- minkätähden, se selitetään edempänä.
Usein nämä rohkeat ja osaksi jumalattomat miehet eivät muuta kuin ryöstivät, raastoivat ja murhasivat, vaan usein he myöskin suuresti edistivät vapauden pyrintöjä, kaapaten Alballe meneviä ruokavaroja ja kirjeitä. Muutamat olivat niin jalomielisiä, että ottivat toimittaakseen asioita, jotka tuottivat niin paljon vaaroja ja niin vähän palkintoa, että täytyy kummastella, kun lukee näiden sankarien uskaliaista vehkeistä.
He kuljettivat salakirjeitä Saksassa olevan prinssin ja hänen kotimaisten ystäväinsä välillä, saattaakseen hänen tietoonsa kaikki, mitä Alankomailla tapahtui, ja joka hetki nämä uroot panivat henkensä alttiiksi.
Vähän kreivi Louisin voiton perästä Frieslannissa tuli tiedoksi, että herttua itse espanjalaisten soturiensa etunenässä aikoi marssia häntä vastaan; eikä aikaakaan kun jo toinen vielä kamalampi sanoma liikkui maassa. Kerrottiin, näet, että herttua, ennenkuin hän lähti liikkeelle, aikoi olla saapuvilla, kun etevimmät aatelismiehet ja niitten joukossa molemmat kreivit Egmont ja Horn mestattiin. Huhussa olikin perää. Näön vuoksi nostettiin oikeusjuttu, jota ajettiin lakia ja oikeutta vastaan. Kreivit tuomittiin kuolemaan, vietiin vahvan vartija-joukon saattamana Gentistä Brüsseliin ja teljettiin Broodhuysiin.
Nuolen nopeudella levisi tieto tästä kautta kaupungin ja maan.
Kansalaiset olivat ikäänkuin ukkosen huumeissa ja kulkivat toinen toisensa ohitse, sanaakaan puhumatta. Valtiollinen näköpiiri synkistyi synkistymistään. Kylät ja kaupungit olivat miltei tyhjät, kun kaikki jalot, rikkaat ja älykkäät asukkaat joko harhailivat pakosalla, kantoivat kahleita, tai kävivät sissisotaa. Sortava ies kävi päivä päivältä raskaammaksi ja näytti todella siltä, kuin Jumala olisi heidät kokonaan hyljännyt.
II
Kaksi kunniallista kerjäläistä.
Näitä surullisia seikkoja ajatteli kenties eräs nuori ratsumies, kun hän synkkänä ajoi vinhaa vauhtia Soignes'n metsän halki, joka ulottuu Brüsselistä monta penikulmaa eteläänpäin. [Kaikkialla tässä kirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita menee noin kuusi yhteen suomalaiseen.] Nuoren miehen ulkoasusta päättäen ei tuota juuri olisi luullut, sillä hänellä oli espanjalaisen upseerin puku ja häntä seurasi espanjalainen sotilas palvelijana.
Hänen kauniita kiharia hiuksiaan peitti kallis, sirotekoinen kypärä, johon espanjalaiset olivat saaneet mallin maurilaisilta. Haarniska, joka suojeli hänen rintaansa, oli yhtä kallisarvoinen ja vaikka hänen käsivartensa ja säärensä olivat suojattomat, näyttivät kuitenkin pistoolit satulan-taskussa ja valtava miekka hänen kupeellaan täysin riittävän turvaamaan häntä näihin aikoihin, jolloin vuosia takaperin oli lakattu keihästä ja tapparaa käyttämästä.
Hänen kono-housunsa ja ihotakkinsa vetivät vertoja kalliille haarniskalle mikäli niitä voi nähdä; kirjailtu nahkahankkilus, joka riippui hänen olkapäältään, sekä taiten taottu miekan kahva todistivat, ettei hänellä suinkaan ollut halpa asema Espanjan armeijassa.
Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi osoittanut espanjalaista sukuperää. Hänen keltaiset kiharansa, hänen siniset, henkevät silmänsä, hänen poskensa, joita ei aurinko eikä maurilais-sekainen veri ollut tummentanut, ja hänen suora, solakka vartalonsa ilmaisivat jo ensi näkemältä, että hän oli pohjanpuolen lapsia. Hänen ohuet, tiukasti suljetut, huulensa tekivät hänet lujatahtoisen näköiseksi. Välistä kun hän syvien ajatustensa vallassa ummisti huulensa vielä kiinteämmin ja kypäränsä alla rypisti otsaansa, kävivät hänen kasvonsa, vaikka tuskin olivat nähneet kahtakymmentä kesää, niin ankaroiksi ja totisiksi, että häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Hän ohjasi komeaa hevostaan taitavasti ja vaivatta, mutta katsahti sitä tavan takaa levottomin silmin ja taputti sen kaulaa, sillä se osoitti väsymyksen oireita, matka kun oli ollut pitkä.
Hänen toverinsa oli ihan toisellainen mies. Tämän lyhyt, jäntterä vartalo, leveät hartiat ja jykevät käsivarret, rautainen kypärä eli patalakki, joka peitti hänen päänsä, ja tavallisen soturin haarniska ilmaisivat, että hän oli alhaista säätyä. Mutta jos katseli hänen kasvojaan, näki helposti, ettei niissä kuvastunut silloisille sotamiehille ominaista tyhmyyttä ja raakuutta. Hänellä oli musta parta, joka leualta oli leikattu suipoksi ja poskilta lyhyeksi.
Hirveä arpi kävi oikeasta korvasta suupieleen ja teki hänen kasvonsa peloittavan näköisiksi, mutta naurava suu ja mustien silmien iloisa loiste lievitti niiden rumuutta. Nuo kasvot kuvastivat hauskaa, leikkisää luonnetta, uskollisuutta ja rohkeutta, ja vain joskus vaan, kun viha veti kulmakarvat yhteen, havaitsi kyllä, että rohkeus saattoi yltyä hurjuudeksikin.
Hänen asepukunsa ei ilmeisesti ollut niin sievätekoinen kuin hänen isännällään; näytti päinvastoin siltä kuin se olisi ollut toista varten valmistettu, sillä vaikka hänen sotisopansa oli pinnistetty lujasti kiinni, ei se ylettynyt hänen leveän rintansa ympäri, ja kypärä, joka näytti raskaalta, heilahteli sinne tänne hänen päässään.
Hän puhkaili ja läähätti hankalan taakkansa alla ja ne lyhyet huomautukset, joita hän toisinaan lausui, osoittivat, ettei hän ensinkään olisi paheksinut, jos hänen herransa olisi ajanut vähän hiljempaa. Mutta nuorukainen ei ottanut vaaria näistä viittauksista, vaan istui ajatuksissaan suorana satulassa eikä huomannut mitään ympärillään.
Aurinko alkoi jo aleta. Vaikka sen säteissä vielä oli voimaa, eivät ne kuitenkaan tunkeneet paksun lehtikatoksen lävitse, joka varjosti matkustajia. Vain joskus osui joku säde pölyiselle ja huonolle maantielle, joka tuskin sellaisen nimeä ansaitsikaan. Kavioiden kapse, joka kajahteli pitkin metsää, säikytti tämän asukkaita, kauriita, kaniineja, jäniksiä ja epälukuisia lintuja, liikkeelle heidän leposijoiltaan; mikä kirkuen, mikä kiitäen ne riensivät pakoon noitten kahden miehen edestä, jotka tällä hetkellä ajattelivat ihan toista kuin heidän ahdistamistaan.
Tuota menoa jatkettiin kauan aikaa aivan ääneti ja yhä useammin palvelija osoitti karttuvaa mallittomuuttansa, kunnes vihdoin hänen isäntänsä hevonen sai aikaan sen, mitä hän ei itse voinut.
Nuorukainen ei luultavasti ajatellut tämän tilaa, vaan kannusti sitä. Se hypähti kerran eteenpäin, kompastui ja olisi ilman ratsastajansa taitoa syöksynyt maahan. Palvelijan kasvot välähtivät tyytyväisyydestä.
"Me olemme kulkeneet jo hyvän matkaa, Yonker, eikä hevosista ole enää mihinkään, ellemme säästä niitä", sanoi hän, hevostaan pidättäen.
"Meidän täytyy antaa niille vettä. Onko sellaista paikkaa lähellä?" kysyi nuori mies, jota oli puhuteltu Yonker'iksi. [Lyhennys sanasta Yonkherr, nuori herra.]
"Sata askelta tästä on 'Herttua'", vastasi palvelija, maiskutellen jo edeltäpäin huuliaan.
"Tule siis!" sanoi Yonker.
Hitaasti ajaen he hetken päästä saapuivat huononnäköiseen ravintolaan, jossa kyltti-rauskalle sivelty kummallinen värien sekasotku matkustajille ilmoitti, että tämä oli "Herttua", missä muka sekä ihminen että eläin voi viettää kelpo pidot.
Mitä eläimiin tuli, näytti kyltti puhuvan totta, sillä huoneen edustalla aterioi onnellinen sikaperhe suurien puitten varjossa, jotka ympäröivät kapakkaa.
Jättäen hevosensa palvelijan haltuun, päätti nuori mies tutkia, oliko toinenkin puoli päällekirjoitusta totta; hän astui sisälle matalaan, kehnosti kalustettuun suojaan ja pyysi kannullisen olutta. Ilma oli sangen lämmin ja olut välttävää, niin että Yonker nautti juomansa hyvällä halulla. Mutta äkkiä laski hän pikarin pöydälle, kapsahti pystyyn ja riensi vastakkaisen oven luo. Täältä kuului kiivasta väittelyä, jota säesti miekkojen kalske.
Vähäiselle pihamaalle tultuaan näki hän palvelijansa juuri hankkiutuvan tappeluun erään oudon miehen kanssa; hän saapui hyvään aikaan estämään taistelua, sillä molemmat olivat jo vetäneet esiin miekkansa.
Riidan syy oli tämä:
Palvelija oli, herransa käskyä totellen, vienyt molemmat hevoset huoneen takaiselle pihalle, hoidellakseen niitä siellä. Tätä varten oli talon isäntä antanut hänen käytettäväkseen sangon ja ruuhen.
Kun hän ruokki hevosia ja valeli niiden jalkoja kylmällä vedellä, alkoi hän hiljaisella äänellä laulaa yhtä niistä monista lauluista, jotka siihen aikaan olivat ainoana kansan kirjallisuutena. Se oli Retorein (Rederykes) veljeskunnan sepitelmiä. Tämän jäsenet kuuluivat keskisäätyyn. He ilmaisivat tunteensa ja mielialan runoissa, jotka tosin olivat taiteellisesti ala-arvoisia, mutta salaisen ivansa ja pistävän sukkeluutensa vuoksi miellyttivät kansaa paljon enemmän kuin ajan jalommat kirjalliset tuotteet.
Retoreita oli joku aika takaperin kielletty pitämästä kokouksia, ja oli kovin vaarallista laulaa heidän laulujaan, jos joku Alban puoluelaisista sattui kuulemaan; mutta monella rohkealla miehellä ja erittäin Geuseillä (kerjäläisillä) oli salainen ilo siitä, että he lauloivat niitä missä ikänä voivat, ja niitä nähtiin usein naulattuina kadun kulmiin ja torien äärille.
Palvelijan hyräillessä lauluaan, sattuivat hänen silmänsä hevoseen, joka seisoi pihan nurkkauksessa kiinnitettynä toiseen ruuheen. Se oli jotenkin peitossa riippuvien puunoksien takana, mutta siltä puolen kuuluva ryske herätti palvelijan huomiota. Hän älysi kohta ettei se ollut kapakan hevosia, sillä satula ja ohjakset osoittivat, että sen omistaja oli matkamies, varakas matkamies, vieläpä korkea-arvoinenkin.
Vaistomaisesti hän herkesi laulamasta ja vilkasi ympärilleen, oliko hevosen omistaja ollut lähettyvillä ja kenties kuullut hänen laulunsa. Tämä varovaisuus oli kuitenkin liian myöhäistä. Hänen ahkerasti puuhaillessaan hevosen vieressä, oli nimittäin eräs ravintolan taka-ovella seisova mies tarkoin katsellut häntä ja hänen kasvoilleen välähti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli tunnetun kerjäläislaulun sanat ja sävelen.
Vaikka vieras oli samanikäinen kuin palvelija -- nimittäin puolivälissä neljättäkymmentä -- oli hän ulkonäöltään tämän täydellinen vastakohta. Hän oli laiha, kookas ja sen ohessa varreltaan kyllin väkevä pitääkseen kelpolailla puoliaan, jos hänen kimppuunsa käytiin. Hänen kasvonsa, vaikka niitä ympäröi samallainen musta parta kuin toisenkin kasvoja, olivat ihan erilaiset. Ne olivat pitkähköt, luisevat, silmiinpistävät.
Korkea ja kapea otsa, johon huolet olivat uurtaneet monta vakoa, syvällä kuopissaan hehkuvat silmät, jotka salamana välähtivät esineestä toiseen ilmaisematta muuta kuin täydellistä mielentyyneyttä ja kylmäkiskoisuutta, kyömynenä, korkeat poskipäät ja ohuet huulet -- tästä kaikesta syntyi kokonaisuus, joka väkisinkin herätti huomiota, mahdollisesti myöskin vastenmielisyyttä.
Ainakin Yonkerin palvelijaa näytti hän harmittavan; sillä kun hän oli vierasta aikansa katsellut, jonka toinen kohteliaalla hymyllä suvaitsi, kysyi hän äänellä, joka ilmeisesti oli aiottu loukkaavaksi:
"No, mieskulta, te näytätte julmasti rakastavan laulua, koska minua niin hartaasti kuuntelette."
"Saattaa olla", vastasi vieras, "mutta minä neuvon sinua, ystäväni, hillitsemään soitannollista intoasi, sillä puillakin on tähän aikaan korvat, kuten tiedät."
Näin puhuen hän lähti ovelta lähemmäksi ruuhta.
Palvelija tähyili häntä kypäränsä alta ja hänen silmänsä iskivät tulta. Vieras oli puhunut tyynellä ja vakavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi tottunut käskemään ja tälläkin kertaa vain olisi nuhdellut omaa palvelijaansa. Nuhdeltu ei vastannut mitään, vaan otti sangon ja valeli hevosiaan vedellä. Hän huomasi tehneensä sangen tyhmästi, koska outo luultavasti oli espanjalainen tai vakoilija, joka voisi saattaa hänet pahaan pulaan. Hänen päätöksensä oli valmis silmänräpäyksessä. Hän aikoi karskisti ruveta riitaan miehen kanssa, siten välttääkseen vaaran.
Siksi hän, kun vieras verkalleen lähestyi, vikkelästi pisti sangon hänen jalkainsa eteen siten, että tämän täytyi joko potkaista se kumoon taikka kompastua siihen ja kaatua.
Vieras teki edellisen tempun ja potkaisi sangon menemään pitkin pihaa.
"Niin totta kuin nimeni on Hannu", huusi palvelija, asettuen vieraan eteen ja teeskennellen hämmästystä ja suuttumusta, "mitä tuo tietää?
Eikö riitä, että otatte minua opastaaksenne, täytyykö teidän myöskin loukata minua?"
"Hiljaa, hyvä Hannu, en aikonut loukata sinua. Varoitus aikanaan on hyödyllinen ja kerjäläistoimesi salaisuus säilyy yhtä hyvin minun takanani kuin itselläsikin. Ei, älä lähesty minua -- vihaan tarpeetonta riitaa; sitäpaitsi en milloinkaan taistele palvelijan kanssa, kun hänen herransa on lähellä. Pois tieltä!"
Näin sanoen vieras, joka oli pysynyt aivan levollisena, vähän sysäsi palvelijaa. Mutta tämä näytti selvästi tahtovan tappelua, sillä hän vastasi pilkallisella ja kiukkuisella äänellä. Eikä aikaakaan, niin kumpainenkin oli jo vetänyt esiin miekkansa ja ottelu oli juuri syntymäisillään, kun nuori herra ilmestyi näyttämölle ja astui riitaveljesten väliin.
"Mitä Jumalan äidin nimessä täällä tapahtuu?" kysyi hän. "Mitä sinä teet, Hannu?"
Molemmat miehet laskivat aseensa ja kääntyivät puhujan puoleen.
"Hän oli vähällä estää erään teidän hyvän ystävänne saapumasta tänä iltana Rookeryyn", sanoi vieras Yonkerille.
Viime mainittu katseli ensin palvelijaansa, sitten vierasta, hieman kummastellen.
Vieras jatkoi:
"Hannun olisi sopinut säästää urhoollisuutensa sellaisen vihollisen varalle, joka paremmin kuin minä olisi vastannut hänen taitoaan ja kykyään."
Herra ja palvelija vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.
"Te näytte tuntevan palvelijani", sanoi Yonker kylmäkiskoisesti.
"Tunnenpa teidätkin, Yonker", vastasi vieras, hienosti kumartaen. "Pietari Blink ei ole turhaan antanut tarkkaa kuvaustaan. En luule erehtyväni, kun otaksun, että puhuttelen Yonker Karel Galamaa.
Tuntisinpa hänet vaikka hän sata kertaa matkustelisi espanjalaisen upseerin valepuvussa."
Puheen viimeinen osa lausuttiin niin hiljaa, että isäntä ja emäntä, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja kummastellen katselivat näytelmää, eivät kuulleet mitään. Nuorukainen, jota oli puhuteltu Galamaksi, seisoi tuokion aikaa epäröiden, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päättää, millä silmin hän katselisi tulokasta. Hän tarkasti tätä kiireestä kantapäähän, jonka toinen aivan tyynesti salli. Vihdoin Galama, nähtävästi jotenkin rauhoittuneena, lausui:
"Te puhuitte vastikään Blink'istä. Selittäkää tarkemmin. Tunnetteko hänet?"
"Ehkä tämä paperilippu antaa teille paremman selityksen kuin minä", sanoi vieras, pistäen kätensä takin alle ja vetäen esille pienen paperikäärön, joka oli sidottu kiinni silkkilangalla. Yonker avasi paperin ja luki seuraavat muinaisgoottilaisilla kirjaimilla kyhätyt rivit Hannun kurkistaessa hänen olkapäänsä yli:
Tämän tuoja on tietääkseni hyödyllinen apumies. Hän osaa hyvin
käyttää piirustinta ja on taitava laskija. Te voitte luottaa
häneen. Hänen nimensä on Gerard Bock. Jumala teitä suojelkoon.
Pietari Blink.
"Nimenne on, kuten näen,--?" sanoi Galama, katsahtaen ylös paperista, kun oli sen loppuun saakka lukenut.
"Gerard Block", sanoi vieras ja kumarsi kohteliaasti.
"Gerard mikä?" tutki Hannu ja teki sellaisen liikkeen, kun olisi hän mielinyt käydä vieraan kimppuun, mutta hänen herransa pidätti häntä.
"Gerard Block", vastasi vieras, kun Yonker toisti kysymyksensä. "Eikö kirjeessä ole niin?"
"Ei", vastasi Galama, "täällä mainitaan nimi Bock."
"Siinä varmaan on erehdys", sanoi vieras. "Olen tietääkseni kastettu Amsterdamin Nikolain kirkossa Gerard Block'iksi. Niin ainakin äitini sanoo."
"Minun mielestäni teidän olisi pitänyt jäädä kastamatta ja syntymättä", mutisi Hannu, sysäten kypäränsä kallelleen.
"Minua ei kummastuta, että Pietari Blink erehtyy", sanoi Galama. "Eipä hänestä koskaan ollut kynäilijäksi."
"Mutta, Yonker, l-kirjaimen kirjoittamiseen ei mahtane mennä pitkää aikaa!" sanoi Hannu. "Ja jos siinä on erehdys, niin miksi ei hän ole sitä ennen huomannut? Varmaan hän kuitenkin on kirjeen lukenut." Ja hän osoitti vierasta.
Tämä puri huultaan ja lausui ikäänkuin ei olisi kuullut Hannun sanoja:
"Se on minusta sitä kummempaa kun Pietari on tuntenut minut niin kauvan aikaa ja on tavallisesti hyvin tarkka. Onneksi on minulla hallussani muitakin todistuksia, jotka voivat teitä vakuuttaa ystävällisistä aikeistani."
Taas pisti hän kätensä takin alle ja veti näkyviin sinisen silkkinauhan, joka riippui hänen kaulassaan. Siihen oli ripustettu pieni vaskiraha, jonka toiselle puolelle oli piirretty Filipin, maakuntain hallitsijan kuva, ja toiselle kerjäläispussi ynnä kirjoitus: "Fidèles au roy jusqu'à la besace" (Kuninkaalle uskolliset kerjuupussiin saakka).
Nuori aatelismies katseli rahaa ja hymyili lausuen äänellä, josta pieninkin epäluulon vivahdus oli kadonnut:
"Yksin tämä, mestari Block, voisi meistä tehdä ystävykset. Utelias olen sentään kuulemaan, kuinka löysitte minut ja miksi olette täällä. Mutta on jo myöhäinen. Mene sisälle ja juo oluesi, Hannu, ja lähtekäämme sitten pois. Arvatenkin te kuljette samaa tietä kuin me; jos niin on, sopii meidän matkalla lähemmin tutustua," lisäsi hän, kääntyen vieraaseen kohteliaan miehekkäästi, joka osoitti että hänen luonteensa, vaikka hän oli nuori, jo oli elämän kokemusten kypsyttämä.
"Hm!" jupisi Hannu, vitkaan sisälle käydessään, jossa kannullinen olutta vartoi häntä. "Tuo mies ei ensinkään miellytä minua. Block!
Bock! Block! Niissä on melkein sama sointu, mutta on kuitenkin sen verran eroa, ettei Pietari olisi voinut siihen kompastua. Ja kaiken lisäksi hänellä oli rautapaita: se vasta kummallista. Minä en muista nähneeni kellään meikäläisistä sellaista. Se on liian raskas eikä kyllin vahva. Pidän kun pidänkin miestä silmällä. Yonker ei kelpaa häntä kaitsemaan. Hänellä ei ole minun silmiäni; hän ei tee muuta kuin ajattelee, ajattelee, ajattelee."
Hannu joi oluensa ja näki, palatessaan pihalle, molemmat miehet jo satulassa. Hän hyppäsi hevosensa selkään ja hetken kuluttua oli kavioiden kapse etäällä vaiennut.
III
Ketun koukku.
"Ja mikä oli syynä tuohon tuliseen riitaan?" kysyi Karel Galama vieraalta, kun he olivat ratsastaneet muutaman minuutin ääneti toinen toisensa rinnalla.
"Totta puhuen, en tiedä", vastasi Gerard Block. "Näinä pahoina päivinä syyt usein unohtuvat, kun loppupäätös on hauska."
"Joko sinä taas olet omaksi huviksesi alottanut riidan?" puhutteli Galama ankarasti palvelijaansa, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. "Kuinka usein olen sinulle sanonutkaan, että röyhkeä käytöksesi tuottaa meille enemmän haittaa kuin hyötyä!"
"No, mikä auttaa", vastasi Hannu nyreästi, "kun laulaa kerjäläislaulua, ja tuollainen känttyrä, ruma -- suokaa anteeksi -- tuollainen muukalainen seisoo lähettyvillä vakoilemassa? Minun ei sopinut suoraa päätä lävistää häntä miekallani, oli siis ainoa keino rakentaa riitaa ja sitten vasta--. Ja eiköhän se olisi ollutkin parasta?" lisäsi hän hiljaa.
"Vaiti!" sanoi hänen herransa, otsaansa rypistäen. "Sinä et saa vedellä virsiäsi missä hyvänsä, et ainakaan sellaisissa paikoissa, joissa vieraat voivat sinua kuulla. Ymmärrätkö?" Ja kääntyen vieraan puoleen, hän sanoi: "Olen pahoillani siitä että tuttavuutemme on alkanut niin ikävällä tavalla."
"Mitä vielä, Yonker -- älkää olko millännekään", keskeytti Block. "En voi muuta kuin ihmetellä palvelijanne käytöstä, vaikka olinkin hengen vaarassa. Hänenä -- sen uskallan sanoa -- olisin tehnyt juuri samalla tavalla. Myönnän hänen tehneen varomattomasti siinä, että hän lauloi taikka vain hyräili lauluaan, sillä jollen olisi niin harras isänmaan ystävä, olisin helposti voinut epäillä häntä. Hän menetteli asiassa parhaan ymmärryksensä mukaan ja olisi kai ilman teitä tehnyt minusta lopun."
"Te olette sangen nöyrä, mestari Block, arvostellessanne omaa puolustustaitoanne", sanoi Yonker hymyillen. "Näyttää siltä kuin olisitte yhtä ja toista maailmassa kokenut eikä tämä liene teidän ensimäinen eipä kymmeneskään tappelunne. Kauanko jo olette kuulunut joukkoomme?"
"Olen pitänyt prinssin puolta siitä asti kuin voin muistaa", sanoi Block, "ja kannoin hänen tunnusmerkkiään jo siihen aikaan kun kreivi Brederode oli Amsterdamissa. Minulla oli muistaakseni silloin ilo nähdä eräs teidän perheenne jäsenistä hänen seurassaan. Ainakin oli muuan Galama-niminen aatelismies hänen vakinaisena toverinaan."
"Tiedän sen", sanoi Galama alakuloisella äänellä; "molemmat setäni teloitettiin eilen tai toissapäivänä, ellei ole tapahtunut ihmettä.
Sillä Alba kuuluu antaneen käskyn, että nämä ynnä kuusi muuta aatelismiestä hirtettäisiin".
Vieras silmäili nuorukaista jonkunlaisella kummastuksella. "Ja aiotte kuitenkin lähteä Brüsseliin?" kysyi hän, "sillä arvaan, että matkanne on sinnepäin". "Kun velvollisuus kutsuu, ei ole varaa valita", vastasi Galama. "Mutta te näytätte tuntevan hyvin tämän kaupungin ympäristöt?"
"Niinpä luulisin", vastasi Block. "Olen Brüsselissä syntynyt ja lähdin sieltä vasta pari päivää ennen herttuan tuloa."
"Ähä, nyt olette puhunut päänne paulaan, mestari", sanoi Hannu katsellen vierasta. "Vastikään sanoitte olleenne Amsterdamissa, kun kreivi Brederode oli siellä ja nyt sanotte olleenne Brüsselissä juuri ennenkuin Alba sinne tuli. Molempain tapausten välillä ei ole viikkoakaan."
Block puri huultaan. Silminnähtävästi hän paheksui Hannun tuttavallista käytöstä; mutta hän näki että jonkinlainen selitys oli annettava ja sanoi sen vuoksi pöyhkeällä äänellä:
"Niitten välillä on lähes neljä kuukautta; ja Pietari Blink neuvoi minua palaamaan Brüsseliin ja myymään kaikki, mitä minulla omaa oli, ennenkuin Alba tuli. Olen noudattanut tätä todellakin hyvää neuvoa ja siten suurimmaksi osaksi pelastanut vähäisen omaisuuteni."
"Kuinka te ja Pietari tutustuitte?" kysyi Galama. "Siitä tavasta päättäen, jolla hänestä puhutte, hän varmaankin on vanha, läheinen ystävänne."
"Me tutustuimme kummallisella tavalla", sanoi Block tuokion kuluttua, "ja minä luulen, ettei se asia äkkiä häivy muistostamme.
Inkvisitsionin ja Granvellan voima oli kohonnut korkeimmilleen, ja meidän perheemme joutui tavalla tai toisella epäluulon alaiseksi.
Asuimme silloin, minä, äitini ja sisareni, eräässä talossa Pitkänkadun varrella, ja koska minä olin taitava kulta-, hopea- ja norsunluun-seppä, tulimme jotenkin hyvin toimeen."
"Eikö isänne silloin enää ollut elossa?" kysyi Galama.
"Hän kaatui St. Quentinin kaupungin piirityksessä", jatkoi Block; "mutta kun minä jo olin aikamies ja ymmärsin ammattini, emme hänen kuolemansa takia joutuneet sanottavaan hätään. Mutta kerran eräs pappi toi minulle ristiinnaulitun kuvan, joka minun piti erityisen mallin mukaan koristaa kullalla ja norsunluulla. Tein työtä käskettyä; mutta hän ei koskaan palannut perimään ristiään, ja minun täytyi myydä se mihin hintaan hyvänsä. Muutama päivä sen jälkeen kysyi minulta outo mies, olinko koristanut sen näköistä ristiä.
Minä myönsin, ja hän sanoi minulle, että tuo koriste oli Jumalaa häväisevä vieraskielinen lause, jota en ymmärtänyt. Minä sanoin hänelle, että työ oli tilattu, mutta kun asiaa koskeva paperi oli hukkaantunut, en voinut sitä näyttää todeksi. Mies lähti; mutta vielä samana iltana minut otettiin kiinni kadulla ja jollei Pietari hyvään aikaan olisi sattunut paikalle auttamaan minua karkoittamaan vihamieheni sekä saattanut minua kotiini, olisivat he vieneet minut vankeuteen.
Kokosin rahani ja vaatteeni matkalaukkuun ja jätin kaupungin vielä samana yönä."
"Ja onko teidän äitinne jatkanut ammattia?" kysyi Hannu uteliaalla äänellä.
Block loi tuiman silmäyksen palvelijaan ja kääntyen Galaman puoleen lisäsi:
"Seuraavana päivänä äitini ja sisareni pantiin kiinni ja jollei kuolema jo ole saavuttanut heitä, viettävät he vielä riutuvaa elämää vankeudessa syytettynä rikoksesta, josta he eivät tiedä mitään."
"Vai niin!" sanoi Hannu, sitkeän epäluuloisena; "minä ymmärsin asian niin, että te juuri ennen Alban tuloa palasitte Brüsseliin, siellä myydäksenne tavaranne. Jos teidän väkenne vangittiin ja te otitte mukaanne kaikki kapineenne, ei saattanut jäädä paljoa myytäväksi."
"Työhuoneeni ja ammattini varastot uskoin eräälle ystävälle ja työn teettäjät mieltyivät häneen niin, että hän menestyi paremmin kuin minä. Minun oli alituisesti ikävä syntymäkaupunkiini, ja kun sinne pääsin, antoi ystäväni jalomielisesti minulle puolet ammattinsa tuloista."
"Olette luullakseni syntynyt Brüsselissä, eikö niin?" kysyi Hannu vähän kohteliaammin. Mutta Block näytti kovin paheksivan hänen kysymyksiään. Hänen synkeistä silmistään lensi vihan salamoita palvelijaa kohti ja hän sanoi Galamalle:
"En tiedä mikä palvelijanne aikomus lienee, Yonker. Kenties se on vihankaunaa; ainakin hän näyttää päättäneen kiusata minua tyhmillä ja turhilla kysymyksillä."
"Ei suinkaan, mestari Block, ei suinkaan", sanoi Hannu, kannustaen hevostaan; "kuten itse muistanette, sanoitte että teidät kastettiin Amsterdamin Nikolainkirkossa; jos siis olette Brüsselissä syntynyt, rupesitte sangen aikaisin matkustelemaan."
"Sinä näytät huonosti tuntevan maamme tilan, kun katsot tuota mahdottomaksi. En luulekaan, että herrasi on yhtä tietämätön kuin itse olet. Neuvon senvuoksi sinua odottamaan siksi kunnes saat hiukan enemmän kokemusta. Oli miten oli, mutta älä enää vaivaa minua, muuten täytyy minun jatkaa matkaani yksin."
"Vuottakaa!" sanoi Hannu, välittämättä Blockin suuttumuksesta; "minulla on vielä jotakin sanottava. En luule, että Pietari Blink koko elinaikanaan on käynyt Brüsselin kaupungissa".
"Vaiti, Hannu", lausui Yonker ankarasti, "hillitse kielesi ja säästä mietteesi toiseen aikaan ja toiseen paikkaan. Surkuttelen teitä, mestari Block, sillä jouduin itsekin isättömäksi tuon kirotun inkvisitsionin takia. Tässä on käteni todisteeksi että tunnen teitä kohtaan sitä osanottoa, jota onnettomuutenne vaatii."
Vaikka nämä sanat soivat leppeiltä, lausuttiin ne kuitenkin sangen kylmäkiskoisella äänellä eikä kättäkään, johon Block tarttui, tarjottu erityisen innokkaasti.
Vaikka Galama ei tahtonutkaan sitä myöntää, epäili hän nähtävästi yhtä paljon vierasta kuin palvelijakin, mutta hän oli älykkäämpi kuin tämä, ja päätti menetellä oman harkintansa mukaan. Hän käski senvuoksi palvelijansa ratsastaa vähän matkaa edellä, ja alotti mestari Blockin kanssa keskustelun, osoittaen, kuinka taitava hän oli antamaan kiertäviä vastauksia, virittämään kysymyksiä ja onkimaan toiselta niin paljon tietoja kuin mahdollista ilmaisematta itse kuitenkaan enempää kuin mitä hyväksi katsoi.
Mutta Blockin suhteen hän näytti turhaan käyttäneen taitoaan, sillä tämä oli suora ja sydämellinen ja kertoi kaikennäköistä itsestään, tuttavistaan, töistään ja toimistaan, eikä suinkaan säästänyt herttuaa eikä kirkkoa.
Näin he olivat jo ratsastaneet useamman tunnin ja keskustelu, jonka hevosten juoksu silloin tällöin katkaisi, oli joku hetki sitten kokonaan tauonnut. Päivä oli länteen laskemaisillaan, ja viheriän lehtikaton läpi näkivät he illan rusottavat pilvet. Lintujen parvi, joka oli virsillään elähyttänyt salon kolkkoa äänettömyyttä, lähti lepopaikoilleen. Kaikki kävi hiljaiseksi synkässä metsässä. Yhtäkkiä ajoi Hannu herransa rinnalle ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Se on totta!" sanoi Galama havahtuen unelmistaan; "meidän täytyy pysähtyä tähän. Tunnin päästä tulee pimeä ja silloin tarvitsemme hevosiamme kahta paremmin. Aiotteko tekin pysähtyä?"
Gerard nyökäytti suostuen päätään ja kohta sen jälkeen pysäyttivät nuo kolme miestä hevosensa erään ravintolan eteen, joka näytti sangen varakkaalta ja erosi suuresti siitä, jossa he viimeksi olivat levänneet. Suuri rakennus seisoi keskellä avaraa pihaa, jossa oli viisi tai kuusi ruuhta.
Matkustajamme astuivat heti maahan, jättivät hevosensa erään miehen haltuun ja menivät isoon huoneeseen, jonka tammilattialle oli somasti kylvetty valkoista hiekkaa; kalkitut seinät, pienehköt, mutta puhtaat ikkunat sekä muutamat tuolit pöydän ympärillä ynnä penkit tekivät paikan oikein hupaisen näköiseksi. -- Reipas, iloinen isäntä seisoi keskellä huonetta ja tervehti Galamaa ja Hannua tuttavallisesti hymyillen näiden istuutuessa pöydän ääreen akkunan alle.
Viiniä tilattiin ja ennen pitkää virkistivät nuo kolme miestä voimiaan viileällä, suloisella juomalla, joka siihen aikaan oli paljon tavallisempaa ja huokeampaa kuin nykyään.
"Aiotteko todellakin tänä iltana Brüsseliin, Yonker?" kysyi Block.
"En tiedä, lähdenkö tänä iltana", vastasi Galama; "jonakin päivänä tällä viikolla lähden, mutta milloin, se riippuu asianhaaroista. Mikä on teidän aikomuksenne, jos saan kysyä?"
"Totta puhuakseni, tulin tänne etupäässä siinä aikeessa, että auttaisin Kerjäläisiä, sillä tunnen hyvin kaupungin ja voin hankkia kaikenlaisia tietoja. Ensin menen kaupunkiin ja sitten Rookeryyn."
"Tiedättekö te Rookerystä?" kysyi Galama vähän kummastuneena.
Ennenkuin Block ehti vastata, kuului ravintolan takaa koiran haukuntaa ja vaimon ääni, joka koetti vaijentaa koiraa.
Heti sen jälkeen astui isäntä huoneeseen ja lähestyi pöytää.
"Tuhat kertaa anteeksi", sanoi hän, iskien salaa silmää Galamalle, "mutta tallirenki, hölmö, ei tiedä mitä on tehtävä hevosille.
Tahtoisitteko tulla katsomaan? Pelkään ettei yhden ole oikein asiat."
"Todellako!" sanoi Block, hypähtäen ylös ja rientäen ovea kohden. "Vaikka minulle annettaisiin sata tuhatta, en soisi että hevoseni saa mitään vikaa;" ja hän juoksi talliin päin, perässä Hannu, joka nauroi itsekseen.
Tuskin olivat he poissa, kun isäntä kääntyi huoneen takaoveen päin ja kuiskasi:
"Minä sanon sen hänelle."
Kohta sen jälkeen astui huoneeseen pitkä mies, viitta yllään ja musta, pehmeälierinen huopahattu päässään; hän meni suoraa päätä Galaman luo ja tarttui innokkaasti hänen käteensä, sanoen:
"Tervetultuasi, sinä prinssimme rohkea lähettiläs. Mitä uusia häneltä kuuluu?"
Puhuja oli heittänyt viittansa taaksepäin ja kun hän vielä otti hatun päästään, paljastuivat kauniit kasvot, joissa ilmeni sekä jaloutta että ylhäisyyttä. Korkea ja leveä otsa, suuret, ilmehikkäät silmät, soma suu, tummanruskeat viikset -- siinä kasvojen tunnusmerkit.
Hänen pukunsa oli verrattain halpa. Jos katseli hänen mustaa nahkajakkuaan, viiltohousujaan ja terässolkisia kenkiään, olisi helposti luullut häntä käsityöläiseksi tai kunnialliseksi porvariksi
- mutta sirotekoinen miekankahva ja raskas, kultainen sinettisormus
ilmaisivat korkeampaa säätyä. Hänen ulkomuodostaan ja koko olennostaan kuvastui rohkeutta, lujatahtoisuutta ja ennen kaikkea miettiväisyyttä; kun näki hänet Galaman rinnalla, saattoi jo siitä tavasta, jolla toinen lähestyi toista, päättää mikä ero oli tyynen, kokeneen sotamiehen ja nuoren, innokkaan vapaaehtoisen välillä. Se oli Villiam de Blois, Treslongin herra, eräs prinssin hartaimpia puoluelaisia, josta vielä oli tuleva suuri päällikkö vapauden sodassa.
"En tiedä hänestä enempää kuin tekään, herra", vastasi Galama. "Viimeiset viikot olen oleskellut Gentin läheisyydessä ja etsinyt keinoja kreivejä pelastaakseni, mutta kaksi päivää sitten heidät vietiin sieltä pois. Tiedätte kai, että he nykyään ovat Brüsselissä?"
"Tiedän kyllä; ja he ovat majoittuneet erään hyvän tuttavanne luo, Yonker. He oleskelevat Broodhuyissä", vastasi Treslong.
"Niin olen kuullut, vaan en ole voinut sitä uskoa", sanoi Galama. "Sen huhun vuoksi olen kuitenkin tullut tänne. Meillä on kummallakin syytä uuteen vihaan herttuaa vastaan."
Treslongin veli oli yksi niistä aatelismiehistä, jotka teloitettiin samalla kertaa kuin molemmat Galamat.
"Voi veli-raukkaani", huokasi Treslong. "Kenties minä pian seuraan häntä. Ja Nassaun Adolf on myöskin kuollut."
"Eihän toki hirtetty?" kysyi Galama äänessään kauhua. "Sitä ei herttua milloinkaan uskaltaisi tehdä."
"Se ei olisi haitannut; hän olisi kyllä uskaltanut, vaan hänellä ei ollut siihen tilaisuutta. Adolf on kaatunut Heiliger-Lee'n tappelussa, taistellen Aremberg'iä, tuota luopiota vastaan. Mutta kuka teillä on seurassanne ja mitä aiotte tehdä?"
"Jälkimäiseen kysymykseen ensin vastatakseni, olen nyt, kun kuulen että kreivit ovat Broodhuyssä, päättänyt tänä iltana lähteä Brüsseliin Agnesta katsomaan. On hyvin mahdollista, että me yksissä neuvoin keksimme keinon ainakin Egmontin pelastamiseksi. Olen valmis panemaan henkeni alttiiksi tämän yrityksen puolesta ja kaikki mitä minulla on, vaikka minut huomenna nyljettäisiin. Minun ei tarvitse kysyä, tahdotteko auttaa minua, hyvä herra; mutta luuletteko, että Kerjäläisenne ovat siihen myöskin valmiit?"
"Karel", sanoi Treslong totisesti, "nuo miehet ovat enimmäkseen kulkureita, sen myönnän, mutta heitä ei arveluttaisi ryhtyä kuinka vaaralliseen hankkeeseen hyvänsä, jos vain olisi vähänkin toivoa Egmontin pelastamisesta. Mutta te, joka olette tehnyt itsenne niin suuriarvoiseksi prinssille, te ette saa panna henkeänne alttiiksi siten, että lähdette tänä iltana kaupunkiin, jossa varma kuolema vartoo teitä."
"Herra!" vastasi Karel nopeasti, "prinssin selvästi lausuttu tahto on, että ryhdyn tähän--"
Hän vaikeni. Ulkoa kuuluva melu sai heidät molemmat ikkunan luo. He näkivät Hannun istuvan hevosen selässä, joka rajusti hyppi pystyyn ja potki sekä paiskasi hänet lopulta pehmeään ruohikkoon, huoneen viereen. Isäntä ja talon väki seisoivat ääressä sydämen pohjasta nauraen tuolle hupaiselle näylle. Noiden kahden akkunasta katsellessa Hannua, huulet hymyssä, ilmestyivät Blockin kasvot taka-ovelle. Hän loi pikaisen, mutta terävän silmäyksen Treslongiin ja veti heti päänsä takaisin.
Hetken päästä hän tuli juosten pihalle, suu naurussa ja suitsista taluttaen toista hevosta. -- "Olen pyhittänyt elämäni maalleni ja kunnialle", sanoi Galama, kääntyen pois akkunasta. "Toivon, että minua käytetään vaikeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin ja kuolen mielelläni kuinka kurjan, kuinka maineettoman kuoleman hyvänsä, jos sillä voin edistää pyhää asiaamme vaaksankaan verran.
Te näette, että olen valmis kohtaamaan mitä vaaroja tahansa, ja mitä siihen tulee, että lähden kaupunkiin, niin -- enkö ole espanjalainen upseeri? -- ja sen lisäksi: lukekaa tämä;" ja hän antoi toiselle paperin, jonka hän veti esiin haarniskansa alta. Se oli Gentin linnan isännän antama kirje, jonka sisällys tuskin huvittanee lukijaa.
"Kuinka te tuon saitte ja kuinka valepukunne?" kysyi Treslong, kun hän oli lukenut kirjeen ja antanut sen takaisin Galamalle.
"Hannu ne minulle hankki", sanoi Yonker; "vaikka olen pahoillani, ettei niitä saatu ilman veren vuodatusta. Ne ovat sangen suuri-arvoiset minulle. Aiotteko Rookeryyn yöksi? Tulen sinne, kun vain ensin olen puhutellut Agnesta. Sitten saamme miettiä, mitä on tehtävä, sillä luullakseni ei Alba aio kauan viivyttää vankiensa mestausta."
"Tietääkseni on se tapahtuva kolmen neljän päivän päästä", sanoi Treslong; "ei siis auta hukata aikaa. Tulin tänne tavatakseni teitä ja aion palata Rookeryyn, jonne kaikki Kerjäläiset huomisyönä kokoontuvat. Mutta kuka tuo outo on?"
"En tiedä varmaan. Joku Gerard Block, jolla on suosituskirje Pietari Blinkiltä. Sattumalta yhtyi hän matkalla meihin. Hän näkyy hyvin tuntevan Brüsselin ja Rookeryn ja on Kerjäläinen. Kenties hän on meille avuksi. Hän aikoo käydä Brüsselissä ja sieltä lähteä Rookeryyn."
"Mutta hän ei saa tänä iltana lähteä Brüsseliin", sanoi Treslong. "On liikaa, jos teitä kolme yhtaikaa saapuu kaupunkiin. Käskekää hänen jäädä tänne; minä pidän häntä silmällä. Hyvä hevosmies hän on, olkoon kuka tahansa."
"En voi hänelle antaa käskyjä", sanoi Galama, "kun hän ei ole asettunut minun komennettavakseni. Sitä paitsi saattaa Hannu lähteä teidän kanssanne Rookeryyn ja vieras minun seurassani Brüsseliin.
Minulla täytyy olla muassani joku palvelija, koska minä, kuten tiedätte, olen espanjalainen upseeri. Hänen uskollisuuttaan emme vielä voi taata ja sentähden toimitin niin, että minä ja te saimme olla kahden kesken. Mutta en ole hänelle vielä mitään ilmaissut ja hän ei voi meitä vahingoittaa. Hyvästi siis huomiseksi!"
Treslong veti viitan olkapäilleen, painoi hatun päähänsä ja pääsi tuskin taka-ovesta ulos, kun Gerard Block astui sisälle etuovesta Hannun kanssa.
"Olen opettanut teidän palvelijaanne ratsastamaan, Yonker", lausui Block nauraen.
"En ole eläissäni nähnyt moista elukkaa", sanoi Hannu nyrpeissään ja hartioitaan tunnustellen: "mutta sainpa sen viimein nöyräksi."
"Koska te, mestari Block, lähdette Brüsseliin", arveli Galama, "on mielestäni parasta, että me lähdemme yhdessä. Kun saamme siellä asiamme ajetuksi, voimme tavata toisemme jossakin, ehkäpä Nassaun palatsin kulmassa. Sitten sopii meidän yhdessä lähteä Rookeryyn ja siellä ilmoittaa, mitä olemme saaneet tietää. Johtui juuri mieleeni, että näyttäisi vähän epäilyttävältä, jos kolme ratsumiestä auringon laskettua yhtäaikaa tulee kaupungin portista; mutta nyt saatatte käydä minun palvelijastani."
"Sitä virkaa olen pitävä kunnianani, Yonker", vastasi Block.
"Sinä, Hannu, jäät tänne siksi kun olemme lähteneet ja sitten menet yksin Rookeryyn. Jos saavut sinne ennen kuin olemme palanneet, joka ei tapahdu ennen huomisyötä, niin sano vartijoille, että olemme tulossa. Ja ole varuillasi, ettet enää alota riitaa."
Samassa tuotiin hevoset esille, ja kaikki kolme lähtivät ulos.
"Kas tässä, Hannu ystävä", sanoi Block, noustessaan hevosensa selkään ja tarjotessaan Hannulle tukaattia, "juo minun onnekseni äläkä koskaan enää ratsasta tulisella hevosella."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hänen hevosensa alkoi hyppiä ja potkia aivan samalla tavalla kuin äsken Hannun alla; mutta tämä seisoi herransa hevosen vieressä ja nauroi täyttä kurkkua.
Mutta Block oli vikkelämpi kuin Hannu. Hän hyppäsi maahan ja alkoi sovittaa satulavöitä toisin; samassa hän jälleen nousi selkään ja ratsasti Galaman kanssa Brüsseliin päin.
Mutta Hannu, joka seurasi heitä silmillään, ravisteli päätään ja sanoi: "Block! Block! se mies ei miellytä minua."
IV
Kaksi keskustelua.
Mutta rientäkäämme kahden ratsumiehemme edelle ja astukaamme Brüsseliin Cudenbergin portin kautta. Ilta on ihana, mutta ihmisissä eivät ilon tunteet kuitenkaan pääse valloille. Kaupunki, jossa tähän aikaan päivästä tavallisesti on sangen vilkasta, on nyt ihan hiljainen. Tytöt ja pojat, jotka ennen iloisesti hälisten parvittain astelivat katuja, porvarit, jotka seisoivat jutellen keskenänsä huoneittensa edustalla ja hyvillä tai pahoilla mielin haastelivat menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista -- heitä ei enää näy eikä kuulu.
Oluttuvat ovat täynnä sotamiehiä ja kaduilta kaikuu espanjalaisten, saksalaisten ja valloonein lauluja. Siellä täällä puhelee pari kolme miestä hiljaisella äänellä ja heidän kasvonsa kuvastavat mielihaikeaa tai pelkoa; taikka joku ylpeä pappi astelee kaula kenossa niinkuin voiton sankari ja katselee tyytyväisenä kaupunkia, joka näin on nöyrtynyt ja maahan masentunut.
Kuinka toisellainen olikaan Brüssel kolmekymmentä vuotta aikaisemmin!
Se oli silloin maan hallituksen tyyssija; siellä yhtyivät silloin kansan jaloimmat, rikkaimmat, kauneimmat, oppineimmat. Ei ollut sitä päivää, jolloin ei pidetty kemuja, jolloin eivät kaupungin rikkaat, vapaat asukkaat huvikseen ampuneet jousella tai lyöneet kiekkoa.
Mutta kenties elämä oli liian surutonta, liian hauskaa, kenties Jumalan raskasta kättä tarvittiin muistuttamaan kansaa siitä, mitä sen rauhaan sopi.
Jos astumme sisään mainitusta portista ja katua pitkin käytyämme äkkiä poikkeamme vasemmalle, on edessämme Nassaun palatsi. Tämä komea rakennus on vuosisatoja ollut Nassaun huonekunnan oma; mutta kun Oranian prinssi Saksaan paettuaan jätti sen kylmille, on Alban herttua sen anastanut ja myynyt sen kalliin kaluston. Ennen se oli mahtavain ylimysten kokouspaikkana.
Lahjakkaat, miehekkäät ja viisaat henkilöt pääsivät esteettä kokouksiin ja näissä huoneissa sommiteltiin monta tuumaa, tehtiin monta ehdotusta ja ryhdyttiin moneen toimeen, joitten nojalla koetettiin estää kardinaalin ja hänen ilkeitten kumppaniensa menestystä. Jos taas oikealle käännymme, tulemme avaralle Sablon-nimiselle kentälle, jonka toisella puolen on kuuluisa Culemburgin linna. Nykyään se on jaotettu maahan Alban käskystä, joka vimmoissaan sotajoukkonsa tappiosta koettaa hävittää ympäriltään kaikki kansallisen itsenäisyyden muistomerkit.
Siellä kokoontuivat kaksi vuotta sitten maan aateliset, linnanisännän, hienostuneen mutta huolettoman kreivi Brederoden käskystä, ja näiltä ovilta heidän mainio seurueensa vaelsi herttuattaren luo esittämään pyyntöjään. Siellä oli myös sali, jossa muutama päivä sen jälkeen pidettiin ne kuuluisat kemut, joissa syntyi Geusein eli Kerjäläisten veljeskunta. Linnan tukevat kiviseinät, sen kauniit väljät suojat ovat nyt raunioina. Mutta lyhyen ajan kuluttua on voiton patsas kohoava niitten entiselle sijalle.
Kaunis, leveä katu vie täältä siihen linnaan, jossa herttua asuu ja josta hän hallitsee maata. Täällä kuitenkin on elämää ja iloa.
Linnan edustalla nähdään vilkasta hyörinää ja liikettä. Sotamiehiä juoksentelee sinne tänne, upseereita, uljaita espanjalaisia tai hilpeitä ranskalaisia, kävelee edestakaisin tai seisoo ryhmissä iloisesti jutellen. He eivät välitä asukkaitten vaivoista; heillä on palkkansa, heitä ei velo kukaan, ja he ovat sitä mieltä, että saavat jäädä tänne sitä pitemmäksi aikaa mitä vähemmän he osoittavat armoa ja sääliväisyyttä.
"Ja sinä luulet siis, Pietari", sanoo eräs upseeri, jonka ympärillä seisoo muita kapteeneja, "että meidän on ennen pitkää täältä marssiminen? Mistä sinä aina saatkaan uutisesi?"
"Etkö sinä tiedä", sanoo toinen, "että hän tunnustaa syntinsä joka päivä? Palkaksi saa hän papilta kaikki tiedot ja uutiset, jotka pyhä mies on haalinut kokoon."
"Jopa jotakin!" sanoo kolmas. "En minä luule Pietaria niin typeräksi, että hän kävisi synnin tunnustuksilla."
"No", arvelee neljäs hiukan totisena, "ainakin on sillä tavalla mukavaa päästä synneistänsä."
"Varsinkin jos antaa papille puolet saaliistaan", sanoo toinen puhuja.
"Pyh! minä en usko heihin vähääkään", lausui kolmas, "siitä pitäen kun luin Erasmuksen pikku kirjasen heistä. Hän sanoo heitä koiriksi, joitten oikeastaan olisi pitänyt syödä ruuan loppuja, mutta jotka ovat kiivenneet pöydälle ja varastaneet parhaimmat herkut."
"Tuota en voi ymmärtää", sanoi se, jota oli puhuteltu Pietariksi; "meidät on tänne lähetetty ja sitä varten saamme palkkaa, että suojelisimme paavia, katolista uskoa ja muuta senkaltaista, ja vieköön minut peijakas, ellei jokainen teistä ole huonompi katolilainen ja pahempi pakana kuin tämä poloinen kansa -- uskokaa mitä tahdotte."
"Tämä ei ole mitään", sanoi vanha saksalainen soturi, joka oli nähnyt useita taisteluita. "Minä kuuluin ennen saksilaiseen rykmenttiin, ja siitä lienee noin kaksikymmentä vuotta, kun saimme Kaarle keisarilta käskyn marssia Geldernin maahan, yksissä voimin pappien kanssa kurittamaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet kunnioittaa rippileipää.
Mutta hulluinta oli, että toinen puoli meistä oli lutherilaisia ja auttoi kansaa enemmän kuin pappeja."
Tästä syntyi yleinen nauru; samalla isot vaunut ajoivat linnan portille ja vallasnainen astui niistä maahan. Hänen pukunsa oli komea, vaikka tummahko, ja hänen kauniit, jalot kasvonsa olivat kalman vaaleat.
"Kuka se oli, Schwabel?" kysyi eräs upseeri sotavanhukselta, joka oli tervehtinyt naista, kun tämä nopeasti astui linnaan.
"Kreivitär Egmont", vastasi toinen surullisella äänellä. "Voi", hän pitkitti, "olen taistellut kreivin johdolla St. Quentinin luona ja olkoon hän kavaltaja tai mikä hyvänsä, soisin hänen pääsevän vapaaksi vaikka en saisi nähdä ainoatakaan pappia tahi inkvisiittoria. Jumala armahtakoon kreivitärtä!"
Kapteenit vaikenivat ja katsoivat siihen ikkunaan päin, jonka takana tiesivät Alban olevan. He tiesivät myös, että kreivittären käynti oli turha.
Tällaisia olivat ne miehet, joitten avulla Rooman katolinen kirkko koetti palauttaa helmaansa eksyneitä lampaitaan. Useimmat heistä olivat itse luopuneet siitä kirkosta eivätkä tunnustaneet mitään uskoa; moni sitäpaitsi oli kääntynyt reformeerattuun oppiin, jonka kukistamiseksi hänen oli määrä toimia. Luonnollista on, etteivät he sydämestään sitä suosineet; muuten he eivät yhä edelleen olisi saaneet palvella sellaista herraa kuin Filipiä eikä sellaisessa tarkoituksessa.
Mutta kääntykäämme toisaalle. Meillä on parempi paikka käytävänä. Jos kuljemme samaa katua eteenpäin, saavumme vihdoin isolle aukealle. Se on Brüsselin "tori". Toisella puolen kohoaa raatihuone, vanha, kaunis rakennus, toisella Nikolainkirkon tornien ja teurashuoneen välissä Broodhuys. Tämän etusivu on täynnä kalliita koristuksia; siinä on sieviä kivikuvia sekä viisi riviä akkunoita, joita ympäröivät runsaat kukkakiehkurat. Rakennus on vanha ja entis-aikoina siinä myytiin leipää, mutta myöhemmin se on kokonaan muutettu ja kertomuksemme aikana pitivät siinä kaikenlaiset veljeskunnat ja seurat kokouksiaan.
Usein kokoontuivat säädyt ja ylimykset keskustelemaan sen tilavissa saleissa. Mutta nyt on kaksi sen suojaa vankihuoneina. Niissä säilytetään kreivejä Egmontia ja Hornia.
Kahdet leveät portaat kummallakin puolen ovea johtavat suureen etusaliin, joka samoin kuin portaatkin on sotaväkeä täynnä. Mutta me astumme siitä ovesta sisään, josta pääsee alimmaiseen kerrokseen, sinne missä kartanonhoitaja väkineen asuu. Kaksi käytävää muodostaa suorakulmaisen ristin; toisen päässä on portaat ja etupihalle aukeneva ovi. Jos kuljemme tätä käytävää, näemme vastapäätä oven ja kaksi muuta ovea tämän kummallakin puolen; näistä vie keskimäinen takapihalle ja sivuovista tullaan, toisesta perheen keittiöön, toisesta kartanon hoitajan tyttären, Agnes Vlossertin makuuhuoneeseen.
Viimemainittu oli ainoastaan pienehkö kamari ja siitä puuttui moni sellainen esine, josta tavallisesti tunsi hurskaan paavinuskolaisen; niinpä ei siellä näkynyt pientä ristiinnaulitunkuvaa, jota siihen aikaan pidettiin välttämättömänä täysinkalustetussa huoneessa; mutta siellä vallitsi kuitenkin siisteys ja soma järjestys, joka osoitti hienon naiskäden toimintaa. Puhtaat akkunaverhot ja vuoteen eteiset, pienet korukalut ja kapineet takan otsalla, ja kauniit kukkaset pienellä pöydällä akkunan edessä -- kaikki on hyvässä järjestyksessä.
Kummallista on kuitenkin, että ikkuna näin ihanana iltana on suljettu, joten laskevan auringon rusottava valo, kun se pilvistä heijastaa, töin tuskin pääsee pieneen kammioon viidenkymmenen lasiruudun läpi, joita lyijyinen ristikko liittää toisiinsa.
Ne kaksi tyttöä, jotka istuvat huoneessa, eivät näytä kaipaavankaan akkunan avaamista. He puhelevat vilkkaasti keskenään. Tähän aikaan oli maallikkojen vaarallista puhua mistä seikasta hyvänsä ja he olivat tarkasti varuillaan, ettei kukaan kuule. Tyttöjen ijässä ei ole suurta eroa ja vaikka heidän kasvonsa ovat aivan eriluontoiset on niissä sentään sen verran yhtäläisyyttä, että heidät tuntee sukulaisiksi. Toinen heistä istuu suorana ja tukee toista käsivarrellaan. Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja kuitenkin pehmeät.
Hänen silmänsä ovat tunteelliset ja älykkäät, ja katse, jonka hän tavan takaa luo toiseen tyttöön, on niin lempeä ja hellä, että se sulattaa hänen kasvojenilmettään, jonka keskustelu on tehnyt totiseksi.
Toinen tyttö, joka nähtävästi on sairas, nojautuu ystäväänsä yhtä paljon ruumiillisesta heikkoudesta kuin luonnollisesta arkuudesta.
Hän on kaunis hänkin, mutta tämä kauneus on ihan toista laatua.
Hän on Karel Galaman sisar, mutta veljen kasvoissa kuvastuvaa lujatahtoisuutta, ylevyyttä ja intoa ei näe sisaressa. Sisarellakin on vaaleat kiharat ja siniset silmät, friisiläisen syntyperän tuntomerkit, mutta hänen ulkomuodossaan ilmenee ainoastaan hellyyttä, nöyryyttä, vieläpä pelkoakin. Hänen poskensa ovat kalpeat, ja niitten hienosta punasta päättäen hän on joko toipumaisillaan tai riutumaisillaan.
Molemmat olivat orpoja; mutta Agnes Vlossert oli kadottanut aarteen, jota ei mikään korvaa. Hänen äitinsä kuoli, näet, noin neljä vuotta takaperin. Kun hänen tämän tähden oli ollut pakko varhain toimia ja ajatella omin päin oli hän jo kokenut monta kovaa. Mutta se oli hänelle hyväksi.
Hänen isällään, kartanon hoitajalla, jonka hallussa oli koko Broodhuys ja joka sen vuoksi oli saanut käytettäväkseen joukon palvelijoita, oli tietysti varsin vähän aikaa pitää huolta tyttärestään ja tämä kiittikin jälestäpäin usein Jumalaa siitä, että hän juuri samaan aikaan tutustui erääseen Kalvinin apostoliin, Wouter eli Walter Barendsiin, joka salaa saarnasi Brüsselissä ja sen lähitienoilla. Hartaalla halulla kuunteli Agnes armon sanaa, jota pappi julisti, ja painoi ihanat totuudet syvälle mieleensä.
Kun hänen äitinsä oli kuollut, pyysi hän tädiltään, paroonitar Galamalta, joka asui Brielissä, että hänen serkkunsa saisi tulla häntä tervehtimään, ja koska siihen aikaan olot olivat verrattain rauhalliset eikä kukaan vielä ollut peloissaan Alban tähden, suostui täti mielellään tähän pyyntöön. Hän suostui sitä kernaammin, kun Karel Galama samaan aikaan lähti Löwenin yliopistoon lukujaan päättämään ja veli ja sisar näin saivat olla lähempänä toisiaan.
Ei mennyt monta aikaa, ennenkuin Agnes, joka sydämestään oli kiintynyt uuteen uskoonsa, sai Marian mukaansa Walter Barendsia kuulemaan; toinenkin tyttö alkoi epäillä sen uskon totuutta, johon häntä oli lapsuudesta saakka kasvatettu.
Heitä kävi usein tervehtimässä Karel ja hänen setänsä, molemmat Galamat, joitten seurasta ei kuitenkaan ollut paljon apua heidän uuden uskonsa vahvistamiseksi, nämä kolme miestä kun etupäässä harrastivat valtiollista vapautta eivätkä paljon huolineet uskon asioista.
Marian mielipiteet uudesta opista horjuivat vielä sinne tänne, kun Alba äkkiä ilmestyi maahan. Molemmat sedät sekä paljon muita aatelismiehiä vangittiin tai mestattiin. Monet niistä, jotka hänen ja Agnesin kanssa olivat käyneet Barendsin kokouksissa, joutuivat inkvisitsionin kynsiin, jonka entinen verenhimo oli uudelleen syttynyt, ja heidät poltettiin tai hirtettiin usein heidän silmiensä edessä.
Päälle päätteeksi väijyttiin hänen veljeänsä, jota pidettiin mitä hurjimpana Kerjäläisenä, kaikkialla, ja Broodhuysin hoitaja, joka pelkäsi joutuvansa epäluulon alaiseksi, ilmoitti kaikenlaisilla viittauksilla, kuinka mielellään hän soisi, että Maria palaisi Briel'iin. Sitä tämä itsekin tahtoi, mutta tapaukset olivat vaikuttaneet liian syvästi tyttöraukkaan, joka oli nähnyt aivan liian vähän maailmaa. Hän sairastui kuumetautiin, josta hän vasta pari viikkoa sitten oli parantunut. Hän se oli, joka Agnesiin nojaantuen tarkoin kuunteli tämän sanoja.
Vähäinen kirja on avoinna Agnesin polvella. Se on Uusi Testamentti, jonka Liesseldt hiljattain oli kääntänyt hollannin kielelle.
"Se on kyllä totta", sanoi Maria miettiväisellä äänellä. "En voi sitä kieltää, mutta sittenkin --."
"Älä, armaani, väitä vastaan, kun Jumalan oma sana puhuu", sanoi Agnes, laskien kätensä avonaiselle kirjalle. "Sinä näet selvästi sanotuksi, että Herramme Jeesuksen veri yksinään voipi puhdistaa meidät kaikista synneistämme."
Maria oli ääneti. Hän otti kirjan ja katseli uudelleen sitä kohtaa, jonka hänen serkkunsa oli hänelle lukenut.
"Ei ainakaan pappi voi pyyhkiä pois syntiämme", lausui Agnes hartaalla äänellä; "Jeesus yksinään voi sen tehdä".
"Muista kuitenkin", sanoi Maria, "että hyvä Herramme on asettanut papit, jotka hänen puolestaan antavat synnit anteeksi".
"Eipä olekaan, kultani; sinä erehdyt. Olen tutkinut Jumalan sanan laidasta laitaan, mutta en ole mistään löytänyt sellaista määräystä."
"Mutta eikö Herra ole antanut taivaan avaimia Pietarille? Ja eikö paavi ole Pietarin jälkeläinen? Eikö hän määrää ja aseta pappeja? Ja eikö heillä ole siis valta sitoa ja päästää meitä?"
"Ei, ystäväni; sinä olet aivan väärässä", sanoi Agnes, avaten sen raamatunkohdan, joka koskee Pietaria. "Sinä näet, ettei Jeesus valtuuta ainoastaan häntä, vaan kaikkia opetuslapsiaan julistamaan syntejä anteeksi hänen veressään. Ja mitä tuohon voimaan tulee, jonka nojalla taivaan portit avataan ja suljetaan, niin kuule mitä Herra sanoo Johanneksen Ilmestyksessä: 'Minä olen elävä, ja olin kuollut, ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen: amen! Ja minulla ovat helvetin ja kuoleman avaimet. Minä se olen, joka avasin, eikä kukaan ihminen sulkenut, minä suljin, eikä kukaan avannut.'"
He vaikenivat kumpikin. Sanat nähtävästi vaikuttivat syvästi Mariaan.
"Papit ovat syntisiä niinkuin mekin", jatkoi Agnes; "heillä ei ole valtaa poistaa edes omia syntejään, vielä vähemmin muitten. Sen voi yksin Jeesus tehdä. Hänen luokseen on meidän mentävä, eikä kenenkään papin luo. Luota häneen, anna sydämesi hänelle, ja sinä olet pelastettu -- sinä saat synnit anteeksi."
"Voi Agnes, tiedätkö, mitä sanot?" lausui Maria. "Se on niin hirveätä!"
"Hirveätä?" huudahti Agnes, silmät palaen pyhästä innosta. "Hirveätä!" toisti hän, pannen kätensä ristiin ja hämmästyneenä katsellen Mariaa silmiin. "Kuinka voit puhua tuolla tavalla, kultani?
Saattaako mikään asia tuottaa suurempaa iloa kuin se, että esteettä pääsemme suoraan Jeesuksen luo ja hänen omasta sanastaan saamme vakuutuksen siitä, että syntimme ovat täydelleen annetut anteeksi.
Mikä on tosi rauha ellei tämä? Se on pelastus ja sanomaton autuus."
"Epäilemättä", vastasi Maria, vähän hämillään serkkunsa innosta, "vaan minä en tarkoittanut sitä. Minä tarkoitin vain, että uuden opin tunnustamisella on niin hirveät seuraukset. Jos papit olisivat kuulleet, mitä kaikkea sinä nyt juuri olet sanonut, olisit kuoleman oma. Se ajatus värisyttää minua."
Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Onhan aika raskas ja tukala", sanoi Agnes, "ja antakoon Herra meille järkeä viisaasti vaeltaa. Mutta vielä hirveämmin kävisi, jos me ihmisten edessä kieltäisimme Jeesuksen. Sitten hän varmaankin kieltäisi meidät Isänsä ja enkeleittensä edessä. Ajallisen kuoleman me ehkä voisimme hetkeksi välttää, mutta ijankaikkinen tulisi epäilemättä osaksemme."
"Mutta eihän meidän Jeesusta tarvitse kieltää, tarvitseeko?" sanoi Maria. "Papit eivät vaadi meitä kieltämään, että Jeesuksella on valta antaa synnit anteeksi."
"Totta kyllä; mutta he vaativat meitä suutelemaan ristinkuvaa, rukoilemaan Neitsyt Maariaa ja pyhiä, lankeemaan polvillemme rippileivän edessä ja uskomaan että kaikilla näillä asioilla on autuuttava voima. Jos uskomme tämän, kiellämme Kristuksen."
"Oi, sinä olet oikeassa", huokasi Maria. "Onhan selvästi sanottu, että Jumalalla ja ihmisellä on ainoastaan yksi Välimies, Jeesus Kristus."
Samalla kuului ovelta liikettä. Se johtui vain siitä, että joku palvelija kulki ohitse, mutta Marian koko ruumista puistatti.
"Pyhä Neitsyt!" hän äännähti, "onkohan kukaan meitä kuunnellut?"
"Älä turhia tuskaile!" sanoi Agnes, surullisesti hymyillen, "niin pian he eivät sentään sieppaa meitä."
"Ah, mutta se on kauheata", valitti tyttöparka; "ajattele vain inkvisitsionia, kiristyspenkkiä, vääntimiä ja muita hirmukoneita".
"Maria, Maria", nuhteli Agnes, tarttuen serkkunsa käteen, "kuinka heikko on sinun uskosi! Eikö Jeesus ole kyllin väkevä sinua suojelemaan. -- Kammosiko hän sitä ristiä, jonka kautta hän pelasti meidät?"
Marian silmät täyttyivät kyyneleillä.
"Voi, rukoile minun puolestani", sanoi hän. "Jospa minulla olisi sellainen usko kuin sinulla! Minä muistan noita kahta kreiviä", jatkoi hän tuokion kuluttua, "jotka nykyään oleskelevat tuolla ylhäällä päämme päällä joka hetki kuolemaansa odotellen. Eikö mieli käy surulliseksi, kun ajattelee noita jaloja kärsijöitä?"
"Varsinkin on kreivi Egmontin tila onneton", sanoi Agnes, "sillä kreivi Horn on protestantti ja voi pitää kuolemaansa marttyyrikunniana. Mutta kreivi Egmont on harras katolilainen. Hän on aina totellut ja kunnioittanut pappeja, vieläpä ahdistanut meitä, puhtaan opin tunnustajia; -- ja vaikka hän on näin tehnyt, hänet sittenkin teloitetaan."
Hetken aikaa oltiin ääneti. Kamariin kuului sotamiesten naurua ja taka-ovelle asetetun vahdin vakavaa astuntaa.
"Minä vihaan noita sotamiehiä", lausui Maria; "ne ovat raakaa ja jumalatonta väkeä eivätkä välitä mistään. Luullakseni he ansaitsisivat yhtä hyvin ja paremminkin rangaistusta kuin kreivit."
"Soisin, että keksisin jonkun keinon pelastaakseni heidät", sanoi Agnes. "Minä koettaisin sitä. Kreivi Egmont lienee, luullakseni, näihin aikoihin oppinut, ettei ruhtinoihin ole luottamista. Mutta, Maria, sinun täytyy nyt mennä levolle. Et ole vielä tarpeeksi terve ja meidän täytyy laittaa sinut valmiiksi, voidaksesi lähteä Brieliin."
"Minulla ei ole varsin kiirettä Brieliin", sanoi Maria, "sillä siellä minun, niinkuin tiedät, on kovin ikävä, eikä minulla nyt, kun Karel on poissa, ole ketään toveria."
"Sinulla on sentään paroonitar", sanoi Agnes pahankurisesti. "Eipä sinulla ennenkään ollut muuta toveria, sillä Karelista ei suinkaan ollut paljo seuraa, vai oliko?"
"Oi Agnes, kuinka saatat noin sanoa?" lausui Maria lempeästi nuhtelevalla äänellä. "Enkö näinä viitenä kuukautena, siitä asti kun Karel lähti täältä, ole nähnyt sinun salaa olevan ikävissäsi? Ja milloin vain Kerjäläisistä puhutaan, tiedustelet niin hartaasti hänen nimeään etten minä hetikään vedä sinulle vertoja. Olisin luullut, että kaikki muut, ennenkuin sinä, olisivat niin sanoneet."
Agnes suuteli serkkuaan hellästi eikä sanonut mitään siitä syystä, ettei siihen ollut mitään sanottavaa. Vähäisen vastarinnan perästä suostui Maria serkkunsa tahtoon ja paneutui maata. Agnes vartoi, kunnes toinen vaipui unen helmoihin; sen jälkeen hän hiljaa hiipi huoneesta ja meni käytävän poikki keittiöön, jossa Gritta, palvelustyttö, parhaillaan kiilloitti vaskiastioita hyräillen itsekseen.
Vaihdettuaan hänen kanssaan pari ystävällistä sanaa lähti Agnes huoneen toisessa päässä olevasta ovesta perheen tavalliseen asuinhuoneeseen ja heti sen jälkeen hänen pieni jalkansa pyöritteli ahkerasti rukin ratasta.
V
Itseensä tyytyväinen mies.
Adrian Vlossert, Broodhuysin kartanon hoitaja, ei ollut mikään erinomainen mies. Vaaran sattuessa häneltä puuttui urhoollisuutta; sen ohessa oli hän suuressa määrin ahne ja taikauskoinen. Ylimalkaan ilmeni hänen käytöksestään eri tiloissa, että häneltä kokonaan puuttui periaatteita. Hänen päätehtävänään oli imarrella ylhäisiä miehiä ja miellyttää niitä, jotka kulloinkin olivat vallassa, varsinkin niitä, joitten vallanalaisena hän itse oli. Epäsuosioon joutuminen, vaikka jalostakin syystä, oli hänestä suurin onnettomuus, ja säälien katseli hän niitä, jotka mieluummin heittivät kaikki, mitä heillä oli, kuin luopuivat siitä, mitä pitivät oikeana.
Ei hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan piti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä kohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen ansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin nykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä edes sitä ajatella.
Silloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti Kaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä sen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit häntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt harhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut kaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä uskonvapauteen.
Mutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan kaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä heilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa, nöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa sai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen kaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi, ja muutti kokonaan käytöstään.
Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman vuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa hallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen säännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä, hän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin suuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä saatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt nykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton.
Niinpä hän julkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja taitava hallitsija kuin hänen isänsä.
Hänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti puolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa oli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon varsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi hartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat olisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut orjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja kykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan.
Nyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut häneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta kuin ylenkatsoa häntä.
Ainoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti ja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko hän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen sydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle itseään -- ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin hänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö?
Mutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää isäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän itse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä pyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala on uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä; tällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän sanoi: "Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan päälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan ihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan."
Vlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia niitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia vankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet hänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea: kirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka ulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus, huopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla, samallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä -- siinä miehen koko asu.
Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä portaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli tyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän ja Agnes tavallisesti asuivat.
Huone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti ja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä lasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot.
Sen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa hänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa liitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.
"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?" sanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen marmorinvaaleaa poskeaan.
"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?" lausui toinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.
"Ahaa, Agnes!" sanoi isä viekkaasti, "onko kapteeni Pedro, tuo vintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se näyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika, vaikka kenties liian hurjapäinen."
"Ei, isäni. Olen kalpea samasta syystä kuin melkein kaikki Brabantin ja Alankomaitten naiset tähän aikaan."
"Mikä se lienee?" sanoi isä heittäytyen nojatuoliin; "eihän heillä kaikilla ole Pedro-kapteeneja puhekumppanina?"
"Heillä ei ole häntä eikä ketään muutakaan noista vieraista palkkasortajista luonaan", sanoi Agnes ja hänen vienossa sointuvassa äänessään oli ylenkatseellinen vivahdus. "Te tiedätte, isä, yhtä hyvin kuin minäkin, että heidät on pantu tänne sortamaan kansaparkaa ja ryöstämään tyhjäksi sen parhaimmiston."
"Jesus! Maria! lapsi, hillitse vaarallista kieltäsi taikka, kautta pyhän Annan, meidät molemmat vielä tänä iltana pistetään tyrmään.
Muista, että äänesi voi helposti kuulua noiden ohuitten akkunain läpi, ja tuollaiset puheet ovat saattaneet mestauslavalle monta parempaa kuin sinä olet."
"Kuten taaskin ennen pitkää käy", sanoi Agnes, isän nuhteista huolimatta. "En sano muuta kuin mikä on totta, isäni, ja minkä tuhat todistajaa voi taata todeksi. Ettekö ensinkään sääli noita kahta kreiviä, jotka istuvat tuolla ylhäällä? Ja oletteko vielä valmis palvelemaan miestä, joka tuolla tavalla palkitsee parhaimpia palvelijoitaan?"
"Kautta kolmesti siunatun Jumalanäidin!" lausui Vlossert närkästyen, "älä puhu niin kovalla äänellä ja sulje suusi kerrassaan, jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa. Etkö tiedä, että tuo on julkista kapinaa kuningasta ja hänen ylhäisyyttään herttuaa vastaan? Kuten uskollisen soturin ainakin, pitäisi minun antaa sinut ilmi, mutta minä vain varoitan sinua aikanaan, jotta katuisit kapinallista mieltäsi ja kiittäisit minua lempeydestäni."
"Kapinallista mieltäni!" toisti Agnes. "Kapinallistako mieltä se on, kun armahtaa miestä, joka on vähällä joutua surmatuksi keskellä katua? Mutta minä tiedän; te puhutte näin sentähden, että pelkäätte jonkun teitä kuulevan, koska vapaa brüsseliläinen ei enää saa elää omassa huoneessaan tarvitsematta peljätä, että joku kavala jesuiitta kuuntelee avaimenläven tai akkunan takana. Mutta teidän ei tarvitse peljätä, isäni", jatkoi hän, hyväillen hänen hiuksiaan, "te pidätte heidän puoltaan niin hartaasti, ettei kukaan voi epäillä. Ja paitsi sitä on verikoirain vainu nykyään kohdistunut toisellaisiin marttyyreihin kuin Adrian Vlossertiin."
"Marttyyreihin! Mistä marttyyreistä puhut, lapsi?" lausui kartanon hoitaja. "Työskentele sinä rukkisi ääressä ja pidä huolta vieraastamme, jonka veli on pahin Kerjäläinen ja kiertolintu auringon alla. Jospa näkisin hänen riippuvan hirressä vielä tänäpäivänä!
Se poika ja meidän välinen sukulaisuutemme panee meidät vielä pinteeseen."
"Karel ei ole mikään kiertolintu, isäni", sanoi Agnes kiivaasti ja punastuen. "Hän on meidän vapautemme jalo puolustaja ja hän sekä hänen setänsä ansaitsevat yhtä vähän kuin prinssi itse riippua hirressä."
"Niin, minun mielestäni prinssi sopisikin Egmontin toveriksi. Hän ei muuta kuin saa aikaan paljasta levottomuutta ja kun joku sanoma hänestä tulee, juoksee kansa kuin puolihullu."
"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin heistä molemmista", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten sitä isälleen. "Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin taistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa suurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi saisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat."
"Niin Agnes", vastasi Vlossert nopeasti, "sellainen aika on ollut, sen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta sen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä vastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle kirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis poistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö hän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut kavaltajan tavalla?
Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä päivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan lausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian katoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä tarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko kreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon jälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?"
"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää", sanoi Agnes, joka ei hevillä taipunut. "Tietysti he eivät mestauta häntä samalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät saa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen kuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta puhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli esittänyt maljansa, te huusitte --"
"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi!
Anna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan kirjettä. Älä virka sanaakaan enää!"
"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin muutkin", jatkoi Agnes itsepintaisesti, "ja te sanoitte että hänen puheensa oli suuresti miellyttänyt teitä."
"Ei, loruja!" sanoi Vlossert pelokkaasti. "Taputinko minä käsiäni?
Sinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani kardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies.
Pyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi, kun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta."
"Laillinen tutkinto!" sanoi Agnes halveksien, "mikä tutkinto? Millä tavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain takana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa asiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun herttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos hän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen vertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria voivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita?
Mutta heidät molemmat on tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian heidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä onnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka se oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia kansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi soi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!"
Vlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat innosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä myönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli viisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.
"Hiljaa tyttäreni!" sanoi hän, "sinun tulee muistaa, että kardinaali on hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri synti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi."
"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen", vastasi Agnes sydämensä pohjasta.
Vlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen vapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin osasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi harhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater Floriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät vahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös, tarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:
"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse synninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset panneet pääsi pyörälle?"
Agnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi millainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut kertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän nyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi hänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi ja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta tekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.
"Pyhä Neitsyt", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, "katselee puoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä palvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka puhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit siitä päästä vapaaksi."
Hän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen tyttärensä tarttui häneen.
"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni", sanoi Agnes, puhuen tyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; "sillä hänestä ei ole minulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta minä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa syntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta."
"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi", sanoi Vlossert. "Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden, pyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet sydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta."
Mutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.
"Armas isäni", sanoi hän surullisesti, "ikuisen autuuteni tähden juuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille olisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit, kalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota autuutta."
"Jeesus! mitä on minun tehtävä?" huusi säikähtänyt sotilas väännellen käsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. "Ajattele, Agnes, mikä kauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet lausunut, -- voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun olisi käynyt."
"Hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori ei voi tehdä minulle enempää kuin Jumala sallii", vastasi Agnes rohkeasti, "ja jos saisin valita, kärsisin täällä mieluummin ajallista, kuin tuolla ijankaikkista vaivaa. Vaan miksi olette niin levoton, armas isäni? Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin ennenkin, -- ei, vielä enemmän, sen jälkeen kun kaikki ihmiset ovat käyneet minulle kahta rakkaammiksi."
"Oi Agnes, lapseni!" sanoi Vlossert, asettuen tyttärensä eteen ja puhuen äänellä, joka värisi mielenliikutuksesta, "minä olen ollut sinulle hyvä isä. Minä en ole koskaan sallinut sinulta puuttua mitään, jota olen voinut hankkia. Minä olen antanut sinun oppia kaikkea, mikä sinun säätyisellesi sopii, ja sen vuoksi vaadin, että tottelet minua niinkuin kuuliainen lapsi. Minä käsken sinun peruuttaa nämä sanat eikä enää hiiskua mitään näistä seikoista. Sinun täytyy, sinun pitää!"
Agnes pudisti päätään. Kyyneleet vierivät hänen silmistään ja hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:
"Minä en saata, isä. En milloinkaan ennen ole ollut tottelematon.
Tässä täytyy minun kuitenkin enemmän totella Jumalan käskyä kuin teidän. Mutta älkää vihastuko minulle."
"Hm, tuo on todellakin jalo uskonto, joka opettaa lapsille tottelemattomuutta ja tuottaa huonekunnalle häpeää ja onnettomuutta!
Sinä, joka sanot palvelevasi Jumalaa, sinä sanot minulle, ettei sinun tarvitse minua totella ja puolustat itseäsi tuolla tapaa! Sinä, joka soimaat pappeja ja pyhiä isiä, tahdot itseäsi varten säätää oman siveysopin! Tämä siis on se uskonto, jota sinulle on saarnattu!
Minä jätän sinut yksiksesi täksi iltaa, mutta huomen aamulla tuon isä Floriszin luoksesi, ja kirottu olet sinä kuolinpäivääsi saakka, jollet tunnusta hänelle kaikkea, ja luovu harhauskostasi!"
Ja kääntäen selkänsä jätti hän tyttö raukan istumaan itkusilmin ja allapäin. Isän viha oli koskenut häneen kipeämmin kuin hän olisi luullutkaan ja vaikka hän tiesi olevansa oikeassa, täytyi hänen kuitenkin kyynelvirralla lievittää mielihaikeaansa.
Yhtäkkiä jäntevä käsivarsi kiertyi hänen vartalonsa ympäri, joku tarttui lempeästi hänen käteensä ja hiljainen ääni sanoi hellästi:
"Näinkö surullisena tapaan Agnesini? Mikä on näitten kyynelten syynä?"
Tyttö katsahti ylös -- hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hypähtäen ylös vaipui hän Karel Galaman syliin.
VI
Vaarallinen kohtaus.
Vanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä ilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä keittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.
Jo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta takakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka poikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä huoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen, kukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat olivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen huone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset suojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin palveluskunnan käytettäviksi.
Tästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu kohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni poikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo sievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen aikana kehräten pellavia emännälleen.
"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen", sanoi saksalainen sotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt, laskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.
"Menkää tiehenne!" vastasi tyttö, pudistaen päätään, "minun ei tee mieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä vilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi minulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen."
"Kummallinen sattuma", sanoi sotamies, "minä olen niinikään syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen kunniallinen."
"Todellako?" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, "oletteko myöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin rikkaaksi, jos niin olisin tehnyt."
"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään", lausui miekankantaja, "mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani niin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti.
Mutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi sitä tehdä."
"Ah, kuinka ihmeellistä", sanoi tyttö kummastellen, "te olette ensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta kysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?"
"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!" sanoi sotamies, vetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä käsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. "Ja parasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene.
Mitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä ajattelette?"
"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan hiusten", sanoi Gritta, ovea lähestyen, "sillä isä Florisz on itse minulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja että hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä kalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet varpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa.
Minä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia", lisäsi hän, näyttäen suurenkin aarteen omistajalta.
"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta", sanoi sotilas, astuen lähemmäksi.
Ensin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän sentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista tavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen lampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan alla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös, kirkaisi ja pudotti lampun lattialle.
Sotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että saisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä rupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut sormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että "vanha Erkki" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän takkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän Gudulan hiussuortuvan.
Oli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt rakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset hiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että Grittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi saada leikata niistä pienen suortuvan.
"Menkää matkoihinne", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun tämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. "Olen luvannut pyhällä äidille, etten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi yhdellä ehdolla."
"Sano minulle se ehto", lausui sotamies, "ja minä vannon kaikkien pyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova tahansa."
"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita", sanoi tyttö pudistaen päätään, "tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon täyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en minä itsekään tahtoisi."
Poikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja kalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.
"No hyvä", sanoi Gritta; "teidän tulee ottaa tämä vahakynttilä ja tämä kannu, mennä alas viinikellariin suuren tynnyrin luo, jonka näette perimmäisessä nurkassa, lyödä siihen nyrkillänne kolme kertaa ja huutaa: 'tule! tule! tule!' Sitten teidän tulee harvakseen laskea sataan asti ja, jollei mitään tule, laskea kannu täyteen viiniä ja palata luokseni. Siinä kaikki."
Urhea sotilas seisoi tuokion aikaa epäillen.
"Entä jos upseeri tulee?" arveli hän. "Pyhä Anna, silloin käy minun nolosti."
"Sepä se on, tiesinhän minä, ettette uskaltaisi. Menkää pois ja jättäkää minut, poloinen tyttö, rauhaan, taikka minä huudan apua.
Auttakaa! auttakaa!"
"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu", sanoi mies, asettaen päättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo molemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.
"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa", kuiskasi hän, kun toinen, kynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian tikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne hävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi takaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä.
Mutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt "st!", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa ja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella ja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven.
Viitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.
Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö, hämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt puhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja sydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja heti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että hän tulisi sisään huoneeseen.
"Oi, Yonker Karel", sanoi hän vihdoin nopeasti, "paetkaa, paetkaa viipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he surmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää jääkö tänne minuutiksikaan!"
Nuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.
"Onko Agnes täällä?" kysyi hän kuiskaten. "Missä hän on ja missä sisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta -- ei ole pelon syytä."
"Onpa kyllä", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen ovea. "Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun kurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä eroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette hukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä päivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma merkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te olette surman suussa."
Mutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman rohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti vähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:
"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on?
Minun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua kohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo poika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan minua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?"
Ja hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen ja tarttui hänen takkiinsa.
"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!" kuiskasi hän. "Kartanon hoitaja on siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen tuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos sinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne kaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka tulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker
- tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte --?"
Nuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen.
Hän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin verran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka Vlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa kerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut tältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.
Sillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus.
Säikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.
"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo päästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä pikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi, sentään!"
Kolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.
"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta", kuiskasi Galama. "Mutta älä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?" ja hän pujahti hiljaa huoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.
Pari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan odottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara kumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa lausui Agnes pelokkaalla äänellä:
"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi palata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän sinut kiinni?"
"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?" sanoi Galama, syleillen morsiantaan. "Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä saakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt jo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut yksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme varoa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun, pötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme tottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt huoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin, Agnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt sanoa se."
Agnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä uhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän kuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin askelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan ääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:
"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi joku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi.
Meidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja laskea alas varjostimet, että --"
Hän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen kättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt pikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun hän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön luo.
"Mikä nyt on?" kysyi hän hämmästyneenä. "Etkö voi hyvin?"
"Ei se ole mitään", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. "Kun avasin akkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat sisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi vaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta."
"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi", sanoi Galama; "hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden vuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi", ja hän osoitti keittiön ovea, josta oli tullut sisään. "Ja nyt Agnes, armaani", jatkoi hän, vieden tytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle hänen jalkainsa juureen, "puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista, jotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni."
Hän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä lattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin, vaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan hämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä aikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa tapahtunut suuri muutos.
Kun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut isänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen hän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli muuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin Jumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet hyljännyt.
Agnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen palautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi hänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut harrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä Karelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.
"En tiedä, Agnes", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, "ovatko mielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi sinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen, sitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä olen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan vielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä mielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja oikeutta.
Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian prinssin -- Jumala siunatkoon häntä! -- sankaritöistä. Mutta minä pelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat sinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät maataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia huonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen pitkää maatuvat mullaksi -- minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja väitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka kannattivat sinun pyhää intoasi.
Sano, onko minulla syytä pelkooni?
Jos on, -- jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan sinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi."
Hän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.
"On totta, Karel", sanoi Agnes, "että minä, kun me viimeksi olimme yhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut, mutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän, että ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin Albaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla kaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa uhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn.
Mutta paitsi tätä on minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja -- suokoon Jumala, että sinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten kuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen avullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa ketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit koettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän mitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi pyhää tulta eikä koston himoa.
Minä toivon että Jumala joka päivä lisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä tunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme puolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme.
Mutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän puolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen sortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän puolestaan, täytyy meidänkin yrittää."
Liikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti.
Tuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt toista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.
"Sinä olet parempi kuin minä", sanoi hän. "Jumala tietää, että aina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle puhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä, jota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan pettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi kieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin tärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla niinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön hävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö siis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?"
Tuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä ojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.
"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi ylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. "Istu ja kerro minulle."
"Minä unohdin", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, "etteivät muut ajattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin toivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä.
Onko siis toivoa, onko toivon kipinää?"
"Kreivin pelastamisestako?" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein olisi voinut käsittää sitä ajatusta. "Ei ole."
"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he ovat?"
"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen kerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä, ettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan huoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa."
Mutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.
"Se ei ole mahdotonta", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; "kaikki Kerjäläiset ovat valmiit yrittämään."
"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään," vastasi Agnes. "Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta.
Ensiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä kantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja toiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti vartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on vartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta tänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman päällikön tai isäni suostumusta."
"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään sotamiehen estämättä?" kysyi Galama tuokion päästä.
"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan", vastasi Agnes.
"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne huomenaamulla?"
"Tosiaankin", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui äskeinen kohtaus. "Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen tulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman."
"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä", kuiskasi Karel innokkaasti. "Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo sen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja jos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä illalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten Grittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan.
Sillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; -- hän on dominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon ja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis kuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa pakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään."
Tuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle selveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää kuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän edessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin yrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen armaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä luopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki vaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse viimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa kaikki, mutta turhaan.
Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että friisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos isänmaallinen innostus kiihottaa sitä.
"Viimeisen kerran, Karel -- malta mielesi", sanoi hän lopuksi itkusilmin. "Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki alttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua sellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen valmis häntä auttamaan."
"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?" sanoi Galama ankaralla äänellä, "suositko minua enemmän kuin isänmaatasi, kansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin -- sillä minun täytyy nyt mennä -- että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni valita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua niinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole mies miestä parempi. Lupaatko?"
"Lupaan", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.
"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet rukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä vihamiehiltä!"
Polvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää rintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle, jota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa.
He syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi lähteäkseen.
Kun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt ketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan, kääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki mustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja kaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten asukkaat.
VII
"Ad patibulum."
Hypättyään akkunasta, kääntyi Yonker Galama vasemmalle ja riensi eteenpäin pitkillä askeleilla käyden huoneitten ohi niin läheltä, kuin hän suinkin saattoi. Oli pilkkoisen pimeä. Synkät pilvet vaelsivat taivaalla ja peittivät kuun. Näytti melkein siltä kuin olisi kaikki liike ja elämä kaupungista kokonaan kadonnut päivän valkeuden keralla. Kauppapuotien akkunat, joitten takana tavallisesti vilisi vilkas elämä, olivat nyt suljetut ja jollei tuolloin tällöin heikko valon säde olisi loistanut luukkujen lomista, olisi luullut, että asukkaat tässä kaupungissa, joka kuitenkin oli maailman ensimäisiä, viettivät iltapuhdettaan pilkko pimeässä.
Kun Galama oli kulkenut Broodhuysin vieressä olevan talon ohi, jossa myytiin lihaa, kääntyi hän vähän enemmän vasemmalle ja tuli pääkadulle, joka Cudenbergin portista vie torille. Meidän aikoinamme herättäisi suurta ihmetystä, jos Galaman kaltainen kapinoitsija uskaltaisi yölläkään käydä pääkaupungin katuja, mutta lukijan tulee muistaa, ettei siihen aikaan ollut vielä tapana valaista katuja, jonka tähden siis jokaisen, joka tahtoi nähdä missä ja miten hän kulki, täytyi ottaa mukaansa valkeata taikka, jos hän oli rikas, kuljetuttaa sitä edellään.
Galama kulki siis verrattain turvassa, kun hän tuossa asteli eteenpäin pimeässä; mutta hän piti sittenkin korvansa herkkinä, sillä joka kadun kulmassa hän saattoi kohdata vihollisen, joka oli valkealla varustettu, ja siinä tapauksessa uhkasi häntä suuri vaara.
Mutta kaikeksi onneksi hän ei kohdannut ketään. Kuljettuaan reippaasti viisi tai kuusi minuuttia, pysähtyi hän Nassaun linnan edustalle. Siinä oli hänen ja Blockin ollut määrä yhtyä. Mutta tämä nähtävästi ei vielä ollut saapunut. Yhtäkkiä kuului ääniä ja tulta välähti paikalla. Ilmeisesti saapui siellä jokin seurue, joka epäilemättä oli lukuisa ja aseilla varustettu. Galama etsi itselleen paikkaa, johon hänen sopisi piiloutua lähenevältä joukolta. Muuan porttivaja, joka oli toisia syvempi, näytti kelpaavan piilopaikaksi.
Hän pujahti heti sinne ja, peittäen itsensä mustalla viitallaan, astui lähemmä seinää erään pylvään taa.
Hän ehti sinne juuri parahiksi. Joukko miehiä poikkesi kulmasta sille kadulle, jota hän itse vastikään oli tullut. Heitä oli kymmenkunta tulisoihdun kantajaa, joista viisi, kuusi oli espanjalaisia sotilaita; herrat taas, joita he seurasivat, näyttivät vaatetuksesta ja puheesta päättäen olevan ylhäisiä miehiä.
"No, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi yksi herroista, puhutellen jäntterää miestä, jolla kuten eräällä toisellakin seuran jäsenellä oli siviilipuku, "minun sopii, luulen ma, kehua, että olen kunniallisesti voittanut vetoni ja että patibulum (hirsipuu) on hävinnyt gladius'en (miekan) rinnalla -- ainakin tällä kertaa."
Toisen vastausta ei saattanut kaukaa erottaa, mutta Yonker oli jo kuullut niin paljon, että hän kiristi hampaitaan. Hän oli tuntenut ainakin kaksi joukon päämiestä. Toinen niistä oli Julian de Vargas, "veri-neuvoston" kuuluisa johtaja, jonka ääretön julmuus ja petomaisuus vielä nytkin, kolmen vuosisadan kuluttua, on puheenpartena Alankomaissa. Toinen oli tuo melkein yhtä peljätty Hessels, saman neuvoston jäseniä hänkin, jonka käytöstapa tämän ohessa oli jonkunverran narrimainen. Muutama selittävä sana lienee tässä paikallaan.
Kun herttua Alba oli varma siitä, etteivät tavalliset, säännölliset oikeusistuimet tuomitsisi kuin harvoja kuolemaan ja vielä harvempien omaisuuden takavarikkoon pantavaksi, asetti hän maahan tultuaan oman oikeusistuimen, jota hän nimitti "kapina-neuvostoksi". Sen tuli yksin vallita maassa ja kumota kaikki muut tuomiot. Siinä oli kaksitoista jäsentä, joista kuitenkin vain kahdella oli valta lopullisesti ratkaista syytettyjen kohtalo, muiden ollessa saapuvilla ainoastaan sen vuoksi, että menettely saisi laillisuuden muodon.
Niin tylyä oli tämän mielivaltaan perustuvan oikeusistuimen menettely, että kolmen kuukauden kuluttua siitä kuin se oli asetettu, lähes kaksituhatta ihmistä sen päätöksestä ja etenkin sen esimiehen de Vargas'in toimesta menetti henkensä. Mainitsimme jo että ainoastaan kahdella jäsenellä oli täysi äänivalta: toinen oli Vargas, toinen del Rio, molemmat espanjalaisia. Mutta muitten jäsenten joukossa, jotka ainoastaan muodon vuoksi lausuivat mielipiteensä, oli myös edellämainittu Hessels.
Tämä istui tavallisesti silloin kun asioista keskusteltiin mukavassa tuolissaan, nauttien suloista unta. Mutta kun hänen vuoronsa oli lausua ajatuksensa, sysäsi joku vieressä istuva häntä kylkeen ja hän sopersi unisella äänellä "ad patibulum" (hirsipuuhun!), jonka jälkeen hän jatkoi entistä työtään, -- kuorsaamista. Tätä asiaa tarkoitti verenhimoinen de Vargas, joka äskeisillä sanoillaan tahtoi ilmoittaa, että molemmat kreivit oli tuomittu hänen eikä Hessels'in mielipiteen mukaan.
Näitten kahden konnan ilmestyminen sai Yonkerin veren kiehumaan.
Hän tarttui miekkaansa kiivaalla, miltei hurjalla liikkeellä ja hänen mielestään olisi ollut suurin ilo saada työntää se ilkimysten rintaan. Hän oli tullut esille piilopaikastaan ja katseli ohimennyttä joukkoa mikäli sitä valkean punaisessa loisteessa näkyi. He olivat nähtävästi puhuneet onnettomien kreivien kohtalosta, joka nyt oli lopullisesti päätetty. Nyrkkiään heristellen hän itsekseen kirosi maansa sortajat.
"Halloo, kuka täällä on?" lausui hänen takanaan ääni espanjan kielellä.
Galama kääntyi. Muuan sotamies, joka nähtävästi kuului äskeiseen joukkoon, tuli juosten soihtu kädessä, ja vähän matkaa hänen jälessään tuli kaksi muuta, joilla oli toinen tulisoihtu. Hän pysähtyi parin askelen päähän Galamasta ja näytti epäilevän mitä oli tehtävä. Friisiläisen käytös ja muoto olivat ristiriidassa hänen pukunsa kanssa; sitäpaitsi ei hänellä ollut tulen-kantajaa eikä palvelijaa. Tämä herätti sotamiehessä epäluuloa. Hän läheni Yonkeria huutaen tovereitaan kiireesti tulemaan avuksi. Tappeluun ei Karel koskaan tarvinnut pitkiä valmistuksia. Vaikka hän oli nuori, oli hän jo monet vaarat kestänyt ja harvoin hän joutui neuvottomaksi.
Levollisena vartoi hän sotilasta. Yhtäkkiä, kun tämä oli tarpeeksi lähellä, sieppasi hän häneltä tulisoihdun. Tämän palavalla päällä survaisi hän poikaa vasten silmiä, kääntyi, kun näki vastustajansa vaipuvan raskaan ja arvaamattoman iskun alle, ja pakeni molempia toisia -- ja kaikki tuo oli silmänräpäyksessä tehty. Nämä riensivät heti ajamaan häntä takaa, mutta hän oli viekkaampi kuin he luulivatkaan. Vähän matkaa juostuaan ja laskettuaan vihollisensa jotenkin lähelle itseään, kääntyi Galama äkkiä heihin päin, pujahti heidän välistään ja pakeni niin nopeasti kuin jaloista lähti vastaiseen suuntaan Cudenbergin porttia kohden.
Hän tiesi kyllä olevansa suuressa vaarassa, mutta ei menettänyt hetkeksikään malttiaan. Hän tiesi, ettei hänen sopinut mennä kuin yhtä tietä ja tämä vei oikealle sen kapean kadun kautta, joka ulottui Nassaun linnan ohi, ja johti sieltä kaikenlaisten pikkukatujen, kujien ja solien eksyttävään sokkeloon. Jos hän pysyi pääkadulla, tiesi hän että hän päätyisi portille, jossa sotamiehet helposti saisivat hänet kiinni.
Jos hän kääntyisi vasemmalle, tulisi hän kuninkaallisen linnan tienoille, jossa häntä uhkasi vielä suurempi vaara, koska sotamiehiä alati hyöri sen ympärillä. Niinpä hän luottaen onneensa kääntyi siis oikealle ja pakeni eteenpäin vainoojat läähättäen ja kiroillen perässä. Mutta suuressa kiireessä hän ei ollut kyllin varovainen. Hän ei ollut juossut pitkältä, kun hän astui harhaan, kompastui ja lankesi.
Kohoten toiselle polvelleen veti hän miekkansa ja valmistautui tekemään vastarintaa sotamiehille, jotka useamman askeleen päässä toisistaan lähenivät häntä. Hänen ensi iskunsa tavoitti tulisoihtua, jota etumainen mies piti vasemmassa kädessään samalla kun hän oikealla veti miekkaansa tupesta. Kun paljastettu miekka välkkyi soihdun valossa, iski Galama soihdun maahan ja heti sen jälkeen kuului miekan kalsketta. Näin epätasainen taistelu ei kuitenkaan olisi voinut kauan kestää, ellei Karel aivan arvaamatta olisi saanut apua.
Samassa silmänräpäyksessä, näet, kun toinen sotilas saapui paikalle ja ryhtyi auttamaan toveriaan, hyökkäsi musta haamu, joka, kuten näytti, oli seurannut heitä, niinkuin tiikeri hänen niskaansa. Miesparka äännähti kerran ja kaatui hengettömänä toverinsa jalkoihin. Kohta sen jälkeen sai toinen sääriinsä sellaisen iskun, että hän lyyhistyi kokoon ja kellistyi kummastuneen Galaman eteen.
Musta haamu juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Tulkaa pois, Yonker, rientäkäämme Rookery'yn, sillä tämä leikki käy vaaralliseksi", kuiskasi ääni, jonka Galama tunsi matkatoverinsa Gerard Block'in omaksi.
"Ei ennen kuin olen kiittänyt henkeni pelastajaa", sanoi Galama, puristaen toisen kättä. "Palkitkoon Jumala teitä tästä hyvästä työstä, jonka te, jalo Gerard, olette tehnyt minulle ja meidän koko asiallemme; vaan mihinkä nyt?"
"Tulkaa! Olen hankkinut itselleni tunnussanan, kuten lupasin. Mitä pikemmin pääsemme ulos, sitä parempi; siitä syntyy kelpo meteli, jos joku noista pojista virkoaa henkiin. Minulle on käynyt paremmin kuin uskalsin toivoa, ja minä olen saanut muutamia tietoja, jotka ovat meille erittäin tärkeitä. Mutta rientäkäämme ulos, sillä täällä seinätkin kuulevat."
Puhellessaan tai oikeammin kuiskatessaan, oli hän tarttunut Karel'in käsivarteen ja muutaman minuutin päästä näkivät he portin edessään.
Kun he saapuivat tämän raskaan ja korkeatekoisen rautaportin luo, huomasivat he sen lukituksi, ja sen edessä asteli sotamies kivääri olalla, toisten heittäessä noppaa läheisessä vahtihuoneessa.
Vahtimies katseli karsaasti molempia ystäviämme, kun he astuivat hänen luokseen, ja huusi alaupseeria, joka oli sisällä. Mutta heti kun he näkivät espanjalaisen upseerin sotapuvun, osoittivat he suurempaa kunnioitusta, ja kun Gerard Block lausui tunnussanan, avattiin portti ja molemmat Geusit seisoivat ulkopuolella kaupunkia.
Galama veti syvään henkeään, kun pahin vaara oli ohitse, mutta hän oli sentään selvästi tietoinen siitä, että heidän tilansa oli vielä kyllin arveluttava. Tuokion seisoi hän itsekseen miettien, mitä olisi tehtävä, kun sotamiehiä pantaisiin epäilemättä heitä takaa ajamaan.
Vesisade oli alkanut ja kävi yhä rankemmaksi.
"Meidän on aikamme sangen vähissä", sanoi Block Galamalle, kun tämä oli pysähtynyt kiven heiton päähän portista, "paetkaamme ensin ravintolaan ja sitten Rookery'yn."
"Se olisi huono tuuma", vastasi Galama. "Meitä ajetaan takaa ja ensimäiset paikat, josta he meitä etsivät, on metsä ja ravintola -- ja sinne meidän siis ei ole menemistä. Tulkaa perässäni!"
Hän kääntyi vasemmalle ja lähti juoksemaan nopein, mutta äänettömin askelin. Block seurasi hänen jäljissään. Ennen pitkää he saapuivat Grell'in rannalle. Se on yksi noista epälukuisista pikkuhaaroista, joihin Senne-virta jakaantuu kaupungin lähellä. Pakolaiset menivät rantaa pitkin alaspäin, kunnes he tulivat sellaiselle paikalle, josta kahlaamalla pääsivät joen poikki; tästä nousivat he jonkunlaiselle saarelle, joka oli Grellen ja erään toisen jokihaaran välissä.
"Tuolla saarella asuu eräs pikkutalollinen, joka on meidän miehiämme", sanoi Galama. "Hän antaa meille yösijan. Mutta minä olen kuulevinani jonkun lähestyvän. Pannaan maata laihoon, siksi kun se on kulkenut ohi."
Tuo oli sentään tyhjää pelkoa, ja miehet jatkoivat matkaansa äänettöminä. Viho-viimein kuului koiran haukuntaa ja Galama käski toverinsa piiloutua laihoon, siksi aikaa kun hän kävi taloa katsastamassa. Vähän aikaa poissa oltuaan, hän palasi ja saattoi Block'in huoneeseen, jossa isäntä-ukko ja hänen vaimonsa, kaksi kunnon ihmistä, kohtelivat heitä sangen ystävällisesti.
"Ei minulla enää ole pitkältä elinaikaa eikä suuria tavaroita", sanoi vanhus, kun hän vierailleen laati vuodetta ja ateriaa, "mutta, jos Jumala suo, aion antaa sen kaiken Yonker Willemille ja hänen ystävilleen."
"Yonker Willem" oli Oranian prinssin tavallinen nimi kansan keskuudessa. Jälkeenpäin kun kansa todella alkoi huomata, mitä hän oli tehnyt, kärsinyt ja pannut alttiiksi sen puolesta, muutettiin tämä nimi "Isä Villemiksi;" ja sillä nimellä kiitolliset alankomaalaiset vielä tänäpäivänä häntä muistavat.
Kahden Kerjäläisemme onneksi ei kenenkään mieleen johtunut etsiä heitä matalasta, yksinäisestä maatalosta ja he olivat siis hyvässä turvassa sekä tämän yön että toisenkin päivän; mutta heidän mielensä hehkui halusta ryhtyä toteuttamaan tuumiaan.
VIII
Kerjäläisten pesä.
Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille, jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen esimerkkiään.
Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:
"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni tavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei olisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt sitä ohjaamaan -- sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong lienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; -- toivon, ettei hän palaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa."
"Hannu! Hannu!" kuului Treslongin kuiskaava ääni.
Hannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän kuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta tikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin kasvot.
"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä saa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit satulan kokonaan pois hevosen selästä."
Hannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä, joka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän kutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka sisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista kellojen kilinää.
"Kuuletko tuota?" sanoi Treslong; "nuo kellot varoittavat minua lähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen vaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko vakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta mistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?"
"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne", sanoi Hannu mielissään, "mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva mies sen selässä pysyy".
"Sitä minäkin ajattelin", sanoi Treslong vakavasti, "kun tänään näytit ratsastustaitoasi pihamaalla".
"Se oli Blockin hevonen eikä minun", vastasi Hannu viattomasti; "se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä luiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni."
"Vai niin!" vastasi Treslong; "minä luulin sitä pahankuriseksi elukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa".
Hänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä näytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut, mitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui ystävällisesti:
"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit taitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että Block, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle tepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen ei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne, käskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai kokea samaa kuin sinäkin." -- "Kyllä minä vielä maksan hänelle takaisin tämän ketun koukun", arveli Hannu.
Samassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli tallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen sidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.
"Mikä vahinko", kuiskasi Treslong, "etten tuosta tiennyt mitään! Jos tänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet noitten poikien kimppuun matkalla -- heillä on varmaan hyvät rahat myötänsä -- ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut sotaretkelle Frislantia vastaan."
Dirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä Waterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.
"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan", arveli Hannu. "Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?"
"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna", vastasi Treslong; "mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian lähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän täytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi viimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?"
"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti tänä aamuna", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut päivällisruuastaan.
"Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei tahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?" Tästä jutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista kapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan, alottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja panneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten Hannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin kuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne ylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa.
Näin täytyi jaloimpainkin miesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan käyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama olisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka suoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta, menetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman luonteensa mukaista.
Heidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja ääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti ja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut, vedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran ja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän isännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta yllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.
"Te näette, isäntä", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien päämies, "ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on vielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan.
Paitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa tilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa, täytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät vahingoita teitä millään tavalla."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette.
Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa.
Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran, että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla vajassa."
"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän jätti tallin.
Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.
"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän; "espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä tehdään?"
Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka.
He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.
Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten kokouspaikkaan.
Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa.
Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta, havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi, mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän vanhat etuoikeutensa takaisin.
Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä, joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen, vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar, neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa.
Tällöin Barlaiment, hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]
Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja painui syvälle heidän mieleensä. -- Kun hallitsijatar 6:nnen päivän iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja.
Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan, toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)
Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin, kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.
Kuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä, kun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka säilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän nimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane ketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta hyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois kirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta, mitä tapahtui.
Alba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen näitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta päämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada haltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus käsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet niin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua, jesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että asia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet syyllistä kiinni.
Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten huolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat, joitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja Hannun seurassa.
Vaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä.
Taivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua, ollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei ihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä osasivat tiensä aivan täsmälleen.
Treslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti, mutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne oksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia myöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti siltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen, kunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.
Heidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä kirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt lintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun hän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla, jonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui pari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni Treslongia vastaan ja kuiskasi:
"Kuka teidän kanssanne on?"
"Tuttavasi, Jonathan, -- Musta Hannu", vastasi Treslong.
"Hyvä!" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen sydämellisesti sitä puristaen. "Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole nähnyt sinua moneen aikaan."
"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana", sanoi Hannu katellen sydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. "Missä hän on?"
"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas."
Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta, varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa linnansa vahvain muurien sisään.
Näistä ei enää ollut pystyssä kuin kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti tiheästi seiniläitä ja pensaita.
Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, -- siinä koko tuo ennen varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt, kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.
Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen, jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi: "tunnussana!"
Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja kätteli sydämellisesti vastatulleita.
"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong vahtimieheltä.
"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"
"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."
Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan laskuoven ja teljetä sen.
He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään, jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.
Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä.
Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.
Sillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi miestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden välimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden ystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä heitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty oljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä ja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin kuvattavaksi!
Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea maamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin kaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta, joka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa istui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli hänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia; toisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset posket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli haavakuumeen synnyttämää.
Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen miekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun esimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten keskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty kirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon kirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella omituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti aikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.
On selvää, että vastatulleet miehet liittyivät kumpainenkin siihen seuraan, joka parhaiten vastasi hänen virkaansa ja säätyänsä. Niinpä Hannukin, tervehdittyään nöyrästi noita viittä miestä tikapuitten vieressä, meni pöydän alapäähän, jossa hänen hilpeät toverinsa, jotka näyttivät erittäin suosivan häntä, sydämellisesti, melkein meluten, ottivat hänet vastaan ja tarjosivat hänelle sijaa keskellään.
"Onko kukaan tuonut uutisia Brüsselistä sillä aikaa kun minä olin poissa?" kysyi Treslong vanhanpuoleiselta mieheltä, joka oli jalon, mutta surumielisen näköinen.
"Mikäli tiedän, ei kukaan ole tuonut", vastasi eräs, jonka nimi oli Verveen, "mutta minun luullakseni ei tarvitse epäilläkään, että mestaus tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. -- Odotin, että teillä olisi Yonker Galama mukananne. Missä hän on?"
"Hän on lähtenyt Brüsseliin, mutta palaa tänne ennen pitkää. Hän on hankkinut itselleen espanjalaisen upseerin vaatteet, eikä siis ole paljon pelkäämistä. Hän voi hankkia meille parhaimmat tiedot, sillä hän käy Broodhuysissä, jonka hoitaja tyttärineen on hänen tuttavansa, kuten ehkä tiedätte."
"En luule, että hän näyttäytyy kartanon hoitajalle", sanoi ensimäinen puhuja; "mutta eikö Yonkerilla liene tietoja prinssistä?
Olen kuullut, että tämä aikoo viedä Frislantiin lisävoimia kreivi Ludvigille; sillä jos siinä on perää, että Alba itse lähtee sinne, saa kreivi nähdä kovat. Minä pelkään ettei hän voi mitään Alban kourissa. Hän on niin nuori ja niin pikainen."
"Se se on, joka pilaa kaikki meidän hankkeemme, ja minä pelkään, että sen kautta koko asiamme vielä joutuu hukkaan", sanoi maltittomasti muuan toinen vastapäätä häntä. Hänellä oli sotaisa ulkomuoto, mutta hänen kasvoistaan näki, ettei hänessä ollut rahtuakaan Treslongin vankkaa ryhtiä eikä itsenäisyyttä. Vähäpätöisemmistä toimista hän kyllä kunnolla suoriutui, mutta päälliköksi hän ei sopinut. Hän oli nuorin vesa von Hagendorp'ien vanhasta suvusta ja oli ollut niitten liitossa, jotka veivät valituskirjan Margarethalle.
"Minä tiedän", lausui hän, "että kymmenestä maakuntalaisesta yhdeksän julkisesti menisi prinssin puolelle, jos vain saisimme kelpo kenraalin, jonka kyky herättäisi luottamusta. Mutta kukapa nyt moittii ihmisiä siitä, etteivät he tottele meidän kehoitustamme, kun sellaisia kummia tapahtuu, että vihollinen hävittää itseään puolta suuremman sotajoukon, kuten tuon kavaltajan Villars'in johdolla kävi."
Pietari Blink
Kova naurun remahdus pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa. Kun hän loi silmänsä sinnepäin, näki hän, kuinka Hannu, komea messukasukka yllään, istui tyhjän viinitynnyrin päällä ja oli lukevinaan tai veisaavinaan jotakin kirjasta, jota hän piti kädessään. Kerjäläiset hänen ympärillään nauraa hohottivat täyttä kurkkua.
Treslong koputti tikarinsa kahvalla kolmasti pöytään ja saatuaan näin naurun vaikenemaan lausui hän:
"Toivoakseni liittolaiset eivät unohda, että asiamme on pyhä, että täältä Brüsseliin on tuskin kolmea peninkulmaa ja että meidän pitää karttaa kaikkea tarpeetonta hälinää. Meidän tulee ajatella, ettemme ole tulleet tänne huvittelemaan."
Kun hän näki sanansa tehoavan kuten hän oli tahtonut, jatkoi hän keskeytynyttä puheluaan von Hagendorpin kanssa:
"Minä en moiti kansaa siitä, ettei se nosta kapinaa; mutta siitä täytyy minun sitä moittia, ettei Pietari Blink se runsaammin anna rahallista avustusta. Te tiedätte kuinka pahasti prinssi pettyi, kun hän huomasi, että ainoastaan puolet siitä rahasta, joka tarvittiin armeijan asettamiseen, oli saatu kokoon. Ja kuinka voitte toivoakaan, että hyvä kenraali suostuu johtamaan armeijaa, kun hän tietää, että sotaväki ennenkuin kuukausi on kulunut ryhtyy kapinaan palkan puutteesta? Jos ihmiset pelkäävät joutuvansa vankeuteen tai teloituslavalle, sentähden että herttua himoitsee heidän tavaraansa, niin miksi eivät he anna sitä niille, jotka taistelevat heidän turvallisuutensa puolesta?
Kreivi Ludvig voisi tällä hetkellä marssia Brüsseliä vastaan, jollei hänen väkensä olisi kapinanhankkeissa."
"Luuletteko että voimme Ranskasta toivoa jotain apua?" kysyi Verveen, joka ennen oli ollut sihteerinä jonkun mahtavan aatelisherran luona ja tavallaan siis oli valtioviisas. "Kuningas on sopinut hugenottein kanssa ja näyttää suosivan meitä. Coligny tajuaa hyvästi kaikki sota-asiat ja hän suostuttaa kyllä kuninkaan meitä auttamaan, kun hän vain saa tietää, että me haluamme tunnustaa hänet maakuntain herraksi."
"Ja sitäkö te haluatte?" kysyi neljäs, jolla oli osaksi siviili-, osaksi sotamiehen puku, ja jonka kasvoista, kun hän puhui, välähti intoa ja virkeyttä. Hän oli samalla sekä pappi että soturi. Hän oli saarnannut suurille kuulijakunnille ja johdattanut monta sielua totuuden tielle, mutta koska hänellä ei enää ollut tähän tilaisuutta, otti hän miekalla puolustaakseen niitä totuuksia, joita hän ennen oli julistanut. -- "Ja haluatteko sillä ehdolla hänen apuaan?
Minä puolestani pidän Filipiäkin kernaammin herranamme. Vaikkemme taistelisi kuin kansalaisvapautemme hyväksi, arveluttaisi tuo apu minua, sillä ei Ranska, eikä Medicin huonekunta salli meidän itse järjestää asioitamme. Mutta me harrastamme, vieläpä ensisijassa uskon vapautta ja sitä -- sen te myönnätte -- nämä eivät antaisi meille."
"Mutta eikö kuningas ole suonut sitä hugenoteille?" kysyi Verveen.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" sanoi toinen. "Kuukaudeksi, kenties vuodeksi. Uskokaa minua, mestari Verveen, niin kauan kun kuninkaita ja hallitsijoita ohjaa valta, jota heidän täytyy totella, kuten nyt paavin valtaa, eivät he voi antaa kestävää vapautta. Paitsi sitä, kuka voi maassa, jossa hallitsijan teot riippuvat hänen omasta mielivallastaan, sanoa, vahvistaako toinen kuningas sen mitä edellinen on meidän kanssamme sopinut? Ei, jos meillä täytyy olla vierasta apua, niin älkäämme etsikö sitä Ranskasta. Saapukoon se meille vapaasta, protestanttisesta Englannista."
"Minä sanon teille", -- kuului samassa Hannun ääni, -- "minä olen parempi mies, kuin te luulettekaan. Kun viimein olin Dillenburgissa, sanoi prinssi minulle: 'No, Hannu, minkä neuvon sinä annat?' -- 'Teidän Korkeutenne', sanoin minä, 'minä lähettäisin yhden sotajoukon Teidän Korkeutenne veljen johdolla Frislantiin ja toisen jonkun etevän kenraalin johdolla Brabantiin. Alba ei voi tapella molempia vastaan yhtaikaa.
Mutta', sanoin minä, 'älkää ottako Villarsia, sillä hän ei kelpaa mihinkään'. -- 'Oho', sanoi hän, 'Villars on juuri sopiva mies.' -- 'No, saadaanpa nähdä', sanoin minä. -- Ja kumpiko meistä oli oikeassa? Minä voin vakuuttaa teille, että --"
Hän vaikeni; sillä istuessaan selkä Treslongiin päin, oli hän kokonaan unohtanut tämän, mutta nyt havaitsi hän kuulijainsa pilkallisesta hymystä, viittauksista ja äänettömyydestä, että hän oli kiinnittänyt puoleensa yhteisen huomion. Hän katsoi ympärilleen ja samalla kaikki luolassa olijat, paitsi häntä itseään, purskahtivat suureen nauruun, jonka hän, naurun esine ja syy, kesti aivan tyynesti ja rauhallisesti.
"Mikä itserakas houkka tuo poika on!" mutisi Verveen halveksien, heti kun nauru taukosi.
"Soisin, että minulla olisi monta tuollaista houkkaa, mestari Verveen", sanoi Treslong. "Hän on tosin paha kerskailemaan, mutta ei hän sillä ketään loukkaa, enkä tiedä ainoatakaan uskollisempaa, järkevämpää ja rehellisempää jäsentä koko liittokunnassamme."
"Ja mahdollista on", sanoi saarnaaja, "että sellaisessa maassa sanan siemen kantaa hyvän hedelmän; mutta mitä noihin tovereihin tulee, jotka seisovat hänen ympärillään, pelkään minä, että hyvä siemen heissä on tukahtunut orjantappuroihin."
"Äskeiseen keskusteluun palataksemme", sanoi Verveen, jota tuo soimaus näytti suututtavan, "on teidän mielestänne siis kuningatar Elisabet sopivin meitä auttamaan ja te sanotte häntä sekä protestantiksi että vapaaksi. Olkoon niin, mutta te ette näytä tietävän, että hän, vaikka onkin protestantti, on kieltäytynyt auttamasta Ranskan hugenotteja, ja kuitenkin olen varma siitä, että häntä paljoa vähemmin arveluttaisi sotia Ranskaa kuin Espanjaa vastaan. Kenties hän ei ole niin vihamielinen ja julma kuin hänen sisarensa, mutta ei hän ainakaan ole mieltynyt veljiimme, puritaaneihin."
"Mutta hänen paras neuvonantajansa, Sir William Cecil", sanoi Treslong, "kuuluu kuitenkin suuresti suosivan puritaaneja, ja sentähden toivon, että me, jos antaudumme hänen turviinsa, vihdoinkin pääsemme irti orjuuden ikeestä ja saamme tuhat kertaa suuremman vapauden kuin mikä meillä nyt on. Te ette saa unohtaa, että Elisabetin asema on nykyään sangen vaikea ja ettei hän ole osoittanut muuta kuin hyvyyttä ja ystävyyttä niille meidän maamiehillemme, joitten on onnistunut paeta Englantiin. Hän tosin ei ole puritaani, mutta ei hän ainakaan ole katolilainen."
Tässä uusi meteli taas katkaisi heidän keskustelunsa. Kerjäläiset, jotka viini oli saattanut rajulle tuulelle, olivat kokoontuneet kahden toverinsa ympärille, jotka ajan ratoksi miekkailivat keskenänsä. Treslong, joka pelkäsi, että leikistä voisi tulla tosi, aikoi juuri astua väliin, kun pöllöhaukan kimeä kirkuna tunkeutui holviin.
Kaikki säpsähtivät. Jokainen näytti tietävän tehtävänsä. Lamput otettiin alas ja pantiin niin, että ne saatiin sammutetuksi millä hetkellä hyvänsä. Kaikki nousivat pystyyn ja kuuntelivat, käsi kiinni miekan kahvassa tai pistoolissa, eikä kuulunut hiiskaustakaan. Toisen luolan suu aukaistiin ja pidettiin huolta siitä, että päästäisiin heti pakoon, jos tarve vaati. Yhtäkkiä kuului kaksi kolkutusta ylhäältä, jonka jälkeen lamput heti pantiin entiselle sijalleen.
Tuokion kuluttua aukeni laskuovi, ja Treslong, joka oli käynyt ylhäällä, ilmestyi jälleen ja hänen seurassaan ystävämme Galama ja Gerard Block.
IX
Valinta.
Heidän saavuttuaan vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, ja koska seurakunta nyt oli täysilukuinen, siirtyivät sen jäsenet vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja kokoontuivat pöydän ympärille.
Ne, jotka tähän asti olivat aikansa kuluksi laskeneet pilaa ja leikkiä, seisoivat nyt nöyrinä ja tarkkaavaisina. Heidän viettämänsä kulkurielämä, monenlaiset vaiheet ja vaarat, säännötön, mutta ankara sotakuri ja hurjat yritykset, joihin he alinomaa ryhtyivät, olivat pakoittaneet heidät tottumaan kaikenlaisiin tilanteihin, nukkumaan, syömään, laskemaan leikkiä, tappelemaan millä hetkellä hyvänsä, eikä se nopeus, jolla nämä seikat seurasivat toinen toistaan, ollut heille ensinkään haitaksi.
Treslong, Galama, Block ja nuo viisi päällikköä olivat sijoittuneet pöydän ylipäähän. Muut istuutuivat sen ympärille ja kaikkien silmät kääntyivät Galamaan; häneltä he odottivat niitä suuria uutisia, joista kaikki tehtävät riippuivat. Ja kun hän seisoi siinä kauniine, vaalean tukan ympäröimme kelmeine kasvoineen, silmät säteillen toivosta ja innosta, huulet hymyssä, näytti hän urhoollisuuden ja jalon isänmaallisuuden perikuvalta.
"Minun tulee ensin esittää teille, hyvät herrat, uusi seuramme jäsen", lausui Galama sointuvalla äänellä, kun hän oli sydämellisesti tervehtinyt erityisiä ystäviään ja heidän kanssaan hetken haastellut. "Hänet on lähettänyt meille ystävämme Pietari Blink, joka, kuten kaikki tiedämme, uutterasti valvoo etujamme Hollannin maakunnassa.
Hänellä on mukanaan Blinkin suosituskirje, jossa tämä vakuuttaa, että Gerard Block, se on hänen nimensä, on tekevä paljon hyötyä meille, koska hän on tarkoin tuntenut Brüsselin lapsesta asti.
Minun ei tarvitse kysyä teiltä, mestari Block, oletteko vannoneet uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, tämän maan herralle, Oranian prinssille, hänen ainoalle lailliselle sijaiselleen, ja meidän liitollemme, näitten uskolliselle auttajalle."
Block nyökäytti päätään myöntymyksen osoitteeksi.
Mutta useat Kerjäläiset katselivat häntä karsain, epäilevin silmin.
Galama huomasi sen ja koetti poistaa heidän epäluuloaan.
"Pieninkin epäilys hänen uskollisuudestaan meitä kohtaan", sanoi hän, "on tällä hetkellä kokonaan hävinnyt, sillä minun tulee teille sanoa, että, vaikken ole sen pitempää aikaa häntä tuntenut, on hän jo henkeni pelastukseksi pannut omansa alttiiksi. Ja totisesti olen varma siitä, että ellei hän parhaaseen aikaan olisi niin tehokkaasti auttanut minua, heiluisin ennen pitkää jossakin Brüsselin hirsipuussa."
Kerjäläiset katsoivat leppeämmin Blockia ja Galama jatkoi:
"Minun täytyy huomauttaa teille siitä kovasta iskusta, joka tällä hetkellä uhkaa meitä kaikkia. Minun ei tarvinne kertoa, millä tavalla herttuan ja hänen edeltäjänsä verenhimoiset kätyrit ovat särkeneet kaikki pyhimmät ja hellimmät siteet, joita ihmislapset voivat keskenään solmia ja kuinka he sillä tekosyyllä, että muka suojelevat pyhää kirkkoa, hävittävät talomme ja ryöstävät tavaramme.
Minun luullakseni teissä ei ole ainoatakaan, jota ei joku raskas, kova isku ole kohdannut, joka ei ole kadottanut armasta ystävää tai sukulaista ja nähnyt hänen kuolevan niinkuin kurjimman pahantekijän.
Mutta tällä kertaa emme kuitenkaan mieti kostoa. Nyt meitä kutsutaan hyvällä työllä asiaamme auttamaan, tehtävällä sellaisella, josta pyhä vapautemme saa uutta elinvoimaa. Te muistatte kaikki, millä kehnolla ja kavalalla keinolla Alba, yhdeksän kuukautta sitten, sai haltuunsa molemmat kreivit Egmontin ja Hornin. Kun huhu heidän vangitsemisestaan levisi ympäri maan, ei kukaan sitä uskonut; mutta kun tieto varmeni päivä päivältä ja kun kuninkaan vielä sanottiin hyväksyneen tämän menettelyn, alkoi epäileväinenkin peljätä, että huhussa on perää. Onko minun tarvis muistuttaa, teille, mikä ääretön hyöty kuninkaalla oli heistä, varsinkin kreivi Egmontista?
Tarvitseeko minun mainita hänen urotöistään? Eikö koko maailma ole ihaillen puhunut Lamoral Egmontista? Ja eikö naapurimme, ranskalaiset, vielä tänään häpeällä muista St. Quentinin ja Gravelines'in nimeä? Ja tiedättekö, kuinka nuo hyvät työt palkitaan?
Tänä aamuna hänen julkinen ja yksityinen vihamiehensä herttua on päättänyt julkisesti, Brüsselin torilla, Broodhuysin edustalla, mestauttaa sekä hänet että hänen vankitoverinsa ja ystävänsä kreivi Hornin, -- ja se on tapahtuva huomenaamulla."
Hän herkesi ja katseli ympärilleen. Sanoma, joka nuolen nopeudella oli levinnyt kautta kaupungin miehestä mieheen, näytti jo olevan useimman tiedossa, ja heidän ainoana vastauksenaan oli vielä synkemmät pilvet heidän otsallaan kun he tuijottivat toisiinsa, Galamaan tai alas lattiaan.
"Melkein koko sen ajan, kun kreivit olivat Gentissä vankeina", Galama lisäsi, "yritin salaa vapauttaa heitä, mutta kaikki yritykseni raukesivat tyhjään. Vihdoin tuli tieto, että heidät muutettiin Brüsseliin mestattavaksi. Minä lähetin kohta teille sanan, sillä on mahdollista, että me täällä saamme tehdyksi sen mikä ei Gentissä onnistunut. Minun ei tarvitse teille sanoa, mikä ääretön hyöty kreivi Egmontista olisi meidän asiallemme ja kuinka suurena apuna hän olisi mainehikkaalle päälliköllemme, Oranian prinssille.
Hänen sotataitonsa, joka vetää vertoja Alballe, se kunnioitus, jota kansa ja etenkin sotaväki hänelle osoittaa, tekisi hänet prinssin ja prinssin veljen parhaimmaksi tueksi. Minä kävin eilen illalla Brüsselissä mestari Blockin seurassa, ja me havaitsimme kumpikin kaikenlaista, joka tekee toimemme samalla kertaa sekä helpommaksi että työläämmäksi. Antakaamme ystävämme Blockin ensin ilmaista, mitä hän on kuullut. Sen jälkeen minä kerron teille juttuni."
Kaikkien silmät kääntyivät Blockiin, joka aivan levollisesti lausui:
"Tiedot, jotka olen saanut hankituksi, eivät tosin ole runsaat, mutta tärkeät ja luotettavat, sillä olen saanut ne omalta serkultani, joka on herttuan kamariherra ja salaa kuuluu meidän puolueeseemme.
Hän ilmoitti minulle, että kaupungissa on mahdotonta nostaa kapinaa kreivien pelastamiseksi, vaikka olisimme sata kertaa väkevämmät kuin nyt. Kaksituhatta miestä asetetaan mestauksen ajaksi torille ja kaksi komppaniaa kiertelee katuja, ettemme me tällä tavalla saisi mitään aikaan, vaikka porvaritkin tulisivat avuksemme. Mutta nuo poloiset porvarit ovat niin alakuloisia, niin rohkeutta vailla ja niin säikäyksissään, että tuskin löydämme kymmentä, jotka kuulevat meitä.
Alba on haettanut Ypres'in piispan, joka tänä yönä kahdentoista aikana menee Egmontin luo ja ilmoittaa hänelle hänen läheisen loppunsa. Kreiviä vartioidaan vahvasti ja ellei mitään keinoa keksitä hänen pelastuksekseen, on aikansa suurin sotapäällikkö ja mies, joka ennen muita voi auttaa asiaamme, ennen neljänkolmatta tunnin kuluttua kylmä, hengetön ruumis."
Viimeiset sanat lausuttiin matalalla, värisevällä äänellä ja ne tekivät syvän vaikutuksen. Uhkaava onnettomuus painoi raskaasti jokaisen mieltä. Treslong huomasi surullisen mielialan, rypisti otsaansa ja päätti, jos mahdollista, ohjata ajatukset toisaalle. Hän otti pikaisesti puheenvuoron ja saneli hilpeästi:
"Meidän ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon, vaikka vihollinen tähän aikaan on meitä väkevämpi, ja vaikkemme voi asettaa mitään armeijaa häntä vastaan. Tiedämme, että eräs meidän joukostamme on hiljattain saanut voiton heidän joukostaan Frislannissa, vaikka meikäläisiä oli puolta vähemmän kuin heitä, ja kuka tietää, vaikka meidän vielä onnistuisi kukistaa heidät vähemmilläkin voimilla?
Meidän sopii ainakin yrittää, ja minä puolestani olen valmis siihen, vaikka menisinkin surmilleni. Kun Yonker Galama tuli, olin näkevinäni että hänen kasvoillaan ilmeni jonkun verran toivoa. Me emme ole vielä kuulleet, mitä hänellä on sanottavaa. Kenties eivät porvarit sentään ole niin alakuloisia ja kenties he, jos he saavat tietää, että me olemme lähimailla, uskaltavat käydä yritykseen käsiksi. Mitä tietoja teillä on, Yonker?"
Kun Galama jo oli Treslongille kertonut, mitä hyötyä hänellä oli ollut Brüsselin matkasta, oli tämän sanoilla toivottu vaikutus.
Läsnäolijat odottivat hartaasti, mitä Galamalla olisi sanottavaa.
"Te olette kumpikin oikeassa", sanoi Yonker, "sekä te, herra, että te, mestari Block. Luulen todellakin, että Brüsselin porvarit ovat kärsineet niin paljon, etteivät he uskalla taistella espanjalaista vastaan. Mutta vielä on heidän joukossaan miehiä, jotka eivät tiedä, mitä pelko on. Eilen illalla kävin Broodhuyssä, siellä, jossa kreivejä talletetaan, ja silloin aloin hiukan toivoa, että joku meistä voisi saada kreivi Egmontin pelastetuksi; mutta kreivi Hornin hyväksi pelkään minä, emme voi mitään.
Yritys on kuitenkin perin vaarallinen ja on sen lisäksi tehtävä niin taitavasti, ettemme sekoita vaaraan ketään muuta kuin itsemme. Yhden meistä täytyy, dominikaanimunkiksi puettuna, mennä Broodhuysiin, jossa hänet vartijajonon välitse viedään ullakolle. Sieltä täytyy hänen avaran kamiinin kautta kiivetä alas kreivi Egmontin huoneeseen ja hiljaisella tavalla panna vahtimies siihen tilaan, ettei hänestä ole mitään haittaa.
Sitten kreivi vaihtaa vaatteita vapauttajansa kanssa ja jättää valepuvussa vankihuoneen, sillä välin kun toinen jotenkin koettaa päästä ullakolta viereiseen kalamyymälään. Samaan aikaan yksi meistä kiipeää kaupungin vallille, käy äkkiä vartian kimppuun, ja toiset tulevat samaa tietä. Näiden on määrä silloin kun kreivi lähestyy, hyökätä vahtien päälle ja avata portti, joka ei ole vaikea työ. Niitten, joilla on hevoset, tulee seurata kreiviä hänen pakomatkallaan Ranskaan, toiset pelastakoot itsensä miten voivat.
Tämä on minun tuumani ja se on ainoa, jolla on vähän menestymisen toivoa. Se on hurja yritys ja minä luulen, ettei kukaan ryhdy siihen vapaaehtoisesti. Ottakaa huomioon vaarat: Se, joka lähtee Broodhuysiin, ei saa paljon välittää hengestään; sillä jos nämä vehkeet tulevat ilmi, on hän kuoleman oma, kuten myöskin se, joka --"
Hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkaisi mielensä. Haudan hiljaisuus vallitsi Kerjäläisten joukossa. Vihdoin Treslong lausui:
"Kuka ottaa vapaaehtoisesti toimekseen käydä vartian kimppuun?"
"Minä."
Se oli Block. Hän seisoi suorana ja silmäili joukkoa ympärillään.
"Minä en olisi niin rohkea", sanoi hän, "mutta minä olen pienestä pojasta tuntenut Brüsselin ja kiipeillyt kaikilla sen valleilla, ennenkuin kaupunki joutui piiritystilaan. Tunnen erittäin tarkoin portin läheiset paikat. Siellä olen usein kahlannut kaivannossa ja kontannut edestakaisin viemäreissä. Se on vielä sama kuin ennen, ja minä takaan hengelläni, että toimitan asian kunnollisesti."
Mutta Treslong ja muut liittoveljet näyttivät kuitenkin arvelevan, suostuisivatko he näin rohkeaan tarjoukseen, varsinkin kun se lähti miehestä, joka tänään oli ensikerran heidän seurassaan ja jota ei kukaan heistä tarkemmin tuntenut. Block huomasi tuon.
"Teissä on epäilemättä monta", sanoi hän, "jotka jonkinlaisella epäluulolla katselevat tarjoustani. Mutta suokaa minun lyhyesti ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttiminani. Meillä ei ole kuin puolineljättä tuntia aikaa, joiden kuluessa on kaikki tehtävä, sillä sen jälkeen Ypres'in piispa on vangin luona. Siinä toimessa, johon minä olen tarjoutunut, ei ole kenestäkään mitään apua, ellei hän tarkoin tunne vallia ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, jos ensimäinen yritys menee pilalle, ei tarvitse toista tehdäkään, sillä vahdit osaavat silloin olla varoillaan. Kaikki riippuu siis yhdestä kerrasta. Jos joku luulee paremmin kuin minä voivansa sen tehdä, suon kernaasti hänen mennä.
Mutta minun tekee suuresti mieleni maksaa edes osa velastani noille verikoirille."
Hän puhui kiivaasti ja, kuten näytti, myös sydämensä pohjasta. Hän oli nähtävästi päässyt tarkoituksensa perille ja huomasi hyvillä mielin, että moni, hänen puhuttuaan, osoitti suostumustaan pään nyökäyksellä. Treslong näytti vähän aikaa miettivän ja lausui sitten:
"Niin, ehkä se lienee parasta. Olin ensin aikonut itse ryhtyä siihen toimeen, mutta, lähemmin mietittyäni, luulen, että munkinvirka luonnistuu minulta paremmin. En ole vielä unohtanut kaikkea latinaani ja olen suuttunut tähän laiskurielämään. Kuka siis hankkii minulle munkinkaavun?"
Mutta tässä häntä kohtasi kova vastarinta. Ei kukaan Geuseistä tahtonut suoda hänelle tuota tointa. Muutamat arvelivat, että hänen pitäisi jäädä viemään heitä vallille, toiset taas, että häntä tarvittaisiin järjestyksen valvomiseen, koska ei kukaan muu täyttänyt hänen sijaansa. Toiset laskivat leikkiä hänen epäpapillisesta ulkomuodostaan ja väittivät, ettei häntä milloinkaan laskettaisi portista sisään. Treslong näytti arvelevan.
"Mitä te sanotte, Yonker?" kysyi hän Galamalta.
Kova taistelu oli tällä välin riehunut Galaman rinnassa. Hän hehkui halusta itse tarjoutua tuohon toimeen, mutta lupaus, jonka hän oli antanut Agnesille, sulki hänen suunsa. Hän seisoi siinä, huulet tiukasti suljettuina, poskilla puna. Kun Treslong puhutteli häntä, veti hän raskaasti henkeään, mutta ei lausunut sanaakaan.
Äänettömyys valtasi hetkeksi koko liittokunnan, ja moni näytti epäilevän, miten friisiläisen käytös olisi selitettävissä. Vihdoin lausui Block matalalla ja melkein säyseällä äänellä:
"Suokaa anteeksi, herra de Treslong, mutta minusta ne väitteet, joilla on koetettu estää teidän menoanne, eivät ole aivan perusteettomia. Teidän kasvonne tuntee melkein jokainen brüsseliläinen, sillä kreivi Brederoden uljasta toveria ei voi kukaan Hollannin mies unohtaa. Ja minkä vuoksi te lähtisittekään? Jalo Yonker tässä minun vieressäni haluaa hartaasti tuohon kunniatyöhön, siitä olen varma. Hän osaa kaikkialle Broodhuysissa, häneltä sujuu latina ja hänessä on munkkia ainakin enemmän kuin teissä, Teidän armonne, ja eilisillan pieni kohtaus on osoittanut, ettei häneltä puutu neuvokkuutta ja uskallusta".
Liittolaiset vastasivat Blockin ehdotukseen lujilla suosion osoituksilla. Ainoastaan Treslong ja Hannu olivat eri mieltä. Hannu oli ääneti ja katsoa tuijotti Blockia. Treslong lausui suoraan tyytymättömyytensä, mutta Kerjäläiset, jotka tunsivat hyvin Galaman avut ja ansiot, kumosivat kaikki vastaväitteet ja Yonker itse suostui ehdotukseen mitä suurimmalla halulla. Hän tarttui Blockin käteen ja pusersi sitä hartaasti. Sitten hän lausui, kääntyen Treslongiin:
"Tulkaa, herra, älkäämme enää tuhlatko sanoja. Minä lähden ja saatan, jos Jumala suo, kreivin teidän luoksenne tunnin, parin kuluttua. Aion kaikin keinoin pyrkiä jälleen ulos, ja ellei minun onnistu päästä, kuolen iloisena, jos vain kreivi on vapaana. Hannu, tuo minulle munkinkaapu ja riisu minulta tämä puku, sillä aika on täpärällä ja jokainen silmänräpäys kallis. Vielä yksi asia: kreivi seisahtuu vähäisen ristikadun kulmaan, viheltää hiljaa ja lausuu tunnussanan 'vapaus'. Lopputoimista saatte sopia keskenänne. Missä on Hannu?"
Hänelle sanottiin, että Hannu oli mennyt toiseen holviin hakemaan tarvittavaa pukua; välttääkseen ajan hukkaa nosti Galama heti esiripun ja astui Hannun luo.
Hannu seisoi keskiholvissa ja hänen ympärillään oli kasa kaikenlaisia vaatteita, jotka sikin sokin peittivät permannon. Seinillä riippui joukottain kaikennäköisiä aseita ja eräässä nurkassa sijaitsevat kaksi kolme tynnyriä sisälsivät niitä aineita, joita Kerjäläiset eniten tarvitsivat: viiniä ja ruutia. Heti kun hän näki isäntänsä, laski hän lampun, jota hän piti kädessään, maahan ja avasi Galaman rintahaarniskan. Tämän tehtyään hän kumartui, ikäänkuin etsiäkseen joitakin vaatteita. Mutta oikeastaan hän hyvin tarkoin katseli haarniskaa ja kirjailtua vyötä, jossa Galaman miekka riippui.
Vaikkei tarkastelua kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, näytti se sentään tyydyttäneen Hannua, sillä hän pani pois kummankin esineen ja seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.
Hänen isäntänsä katseli häntä mielihyvällä, sillä Hannu oli yhtä paljon hänen ystävänsä kuin palvelijansa; hän lausui usein yhtä viisaita mietelmiä ja antoi yhtä oivallisia neuvoja kuin älykkäimmät miehet, -- seurasipa usein menestyskin näitä neuvoja. Nyt hän seisoi ja loi herraansa katseen, josta huomasi, että hänellä oli jotain sydämellään, mutta että hänen oli vaikea sitä sanoa. Hänen huolettomasta hilpeydestään ei näkynyt merkkiäkään ja hänen tummista silmistään loisti vakava, miettivä mieli.
"No, Hannu", kysyi Galama, "mitä tuumailet?"
"Hm, Yonker, muistin kreiviä", vastasi Hannu hitaasti, "ja ajattelin miltä hänen olonsa tuntunee huomenna tähän aikaan."
"Sitäkö vain?" sanoi Galama. "Tuntuu varmaan tavattoman hyvältä olla tuolla puolen rajaa."
"Voi olla niinkin, ettei hän tunne mitään", vastasi Hannu kumartuen uudestaan ja kaivellen vaatekasaa.
"Kuinka niin?" kysyi hänen isäntänsä. "Sinä näytät olevan toivoton tuon asian suhteen."
"Tiedättehän Yonker, että yritys on vaarallinen. Ensiksikin tunnetaan teidän kasvonne heti portilla, ja kummastusta herättää, että espanjalainen upseeri tänään tulee munkin puvussa."
"Minä tiedän tunnussanan. Joudu siis!"
"Sitten on tuo Agnes neiti", jatkoi Hannu, puhuen melkein itsekseen.
"Agnes tietää varsin hyvin, mitä on tekeillä", keskeytti Karel hänet maltittomasti.
"En luule, että hän pysyy niin kylmäkiskoisena ja varovaisena, kuin hänen tulisi, ja sitten hän kenties itkee ja koko hanke tulee ilmi ja meidän käy hullusti --"
"Meiltä menee koko aika hukkaan, jos tässä pitemmältä lepertelemme", sanoi Galama yhä kärsimättömämmällä äänellä. "Kaapu tänne, ja kiirehdi, jos et vielä ole sitä löytänyt. Kello on kohta yhdeksän ja kymmeneltä minun täytyy olla siellä."
"Voi Yonker", sanoi Hannu mielenliikutuksesta käheällä äänellä, "minä ajattelin todella, että -- teidän ei tule -- te ette saa --"
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Galama, polkien jalkaa. "Aijotko pidättää minua täällä kaiken yötä, vai mitä? Anna paikalla kaapu minulle, tai malta, minä haen sen itse. Tulen ilman sinuakin toimeen."
Yonker älysi aivan hyvin, mitä Hannu tarkoitti, ja on mahdollista, että sisällinen ääni kuiskasi hänelle uskollisen palvelijan olevan oikeassa. Mutta jo tuo yksistään olisi yllyttänyt itsepintaista friisiläistä noudattamaan omaa päätään. Mutta jos Galama oli itsepäinen, oli Hannu vielä järkähtämättömämpi.
"Hiiteen tuo!" sanoi hän uljaasti, samalla kun hän heitti munkinkaavun menemään ja vakavasti katseli isäntäänsä. "Ettekö ymmärrä, Yonker, ettei teidän sovi mennä? Miksi vastustelette, kun on kysymyksessä kreivi Egmontin, neiti Agnesin ja teidän sisarenne onni?
En väitä, että teiltä muulloin puuttuu karskia mieltä; mutta tällä kertaa sitä puuttuu, siitä panen henkeni, kun teidän on oltava neiti Agnesin ja sisarenne läheisyydessä."
"Se saadaan nähdä", vastasi Karel, ylpeästi oikaisten käsivarttaan. "Kiitän sinua hyvästä tahdostasi ja uskon, että se, mitä lausuit minusta oli hyvin tarkoitettua. Mutta kun minut on tähän toimeen valittu, en kammo sitä, ja vaikka tehtäväni onkin vaikea, olemme kuitenkin jo Agnesin kanssa miettineet kaiken valmiiksi, ja pidän kunniana, että liittoveljeni luottavat minuun. Anna kaapu minulle!"
"Ei" sanoi Hannu isällisellä äänellä, "liittoveljet eivät luottaisi teihin, jos he tietäisivät, mitä minä tiedän. He eivät tunne teitä eivätkä neiti Agnesia, he eivät tiedä, että hän on itkenyt tämän vyön vaaleaksi. Ette voi kieltää, Yonker, että joko hän tai teidän sisarenne tai kumpainenkin on teidän tähtenne vuodattanut kyyneleitä.
Nainen on nainen eikä milloinkaan muuksi muutu. Mutta jos hän nyt jo on itkenyt, niin mitä hän tehneekään vastedes, kun hänen täytyy teidän kanssanne kokea vaaroja? Toisesta on toisella niin paljon huolta, että te molemmat joudutte perikatoon."
Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä. Galamasta saattoi nähdä, että hän katsoi arvoansa loukatuksi; hän tempasi kaapun palvelijansa kädestä ja alkoi, välittämättä toisen inttämisestä pukea sitä ylleen. Hannu pudisti päätään, meni holvin suuhun ja nosti esirippua. Etuholvi oli muuttunut toisennäköiseksi. Pöytä oli siirretty pois, kivet vieritetyt loukkoon. Kerjäläiset valmistautuivat retkelle ja Block oli jo lähtenyt toimiinsa. Kun Hannu pisti päänsä luolan suusta, oli hän vähällä sysätä Treslongia, joka seisoi vieressä, vakavasti keskustellen Verveenin ja saarnamiehen kanssa. Palvelija kosketti päällikön käsivartta. Treslong kääntyi ja näytti kummastuneelta huomatessaan Hannun.
"Toivon, että Teidän Armonne ei pane pahakseen", sanoi Hannu nöyrästi, "mutta Yonker on aivan taipumaton ja minun luullakseni te olette ainoa, joka saatte hänet järkiinsä. Älkää laskeko häntä Broodhuysiin, sillä saatte olla varma siitä, että hän pilaa koko asian."
Treslong naurahti ja lausui katsellen molempia toisia:
"Te näette, etten suotta ole huolissani. Käykäämme hänen luokseen", ja kaikki kolme menivät luolaan, Hannu jälessä iloisena ja kummastellen.
"Minun on juolahtanut mieleeni, Yonker Galama", sanoi Treslong tyynesti, mutta päättävällä äänellä, "että te ette sittenkään ole meistä sopivin tähän yritykseen. Muistaakseni olette minulle sanonut, että sisarenne asuu Broodhuyisissä ja että kartanon hoitaja sekä hänen tyttärensä ovat teidän läheisiä tuttavianne; -- tämän kaiken vuoksi on teidän parasta olla sinne menemättä. Ajatelkaa, ettei tässä kysytä kunniaa, vaan Egmontin henkeä."
Karel Galama, joka seisoi valmiiksi puettuna, munkinkaapu yllään ja rukousnauha vyötäisillään, rypisti otsaansa kuullessaan nämä sanat; hän vaaleni ja ynseä hymy leikki hänen huulillaan. Ajatus, että hän jälleen kävisi Brüsselissä, että hän Agnesin rinnalla astuisi vaaroja kohti, suojelisi häntä ja kuolisi hänen ja kreivi Egmontin puolesta, oli hänestä niin ihana, niin ylevä, niin viehättävä, että hän oli päättänyt vastustaa Treslongin käskyä. Huomatessaan päällikön tyynen ja käskevän katseen, arveli hän, että tämä oli häntä itseään paljon kokeneempi ja että hänellä oli valta estää häntä lähtemästä. Hänen mieleensä johtui myös, mitä Agnes oli sanonut, ja hän päätti myöntyä.
Hetken ääneti oltuaan, virkkoi hän matalalla äänellä:
"Minä tottelen, mitä hyvänsä te käskette." Treslong puristi sydämellisesti Galaman kättä. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä nuorukaisen sielussa liikkui, ja vaikka hän oli päättänyt saattaa perille tahtonsa, antoi hän kuitenkin arvoa niille tunteille, joilla toinen oli kuunnellut hänen sanojaan.
"Nyt on lähinnä kysymys siitä kuka lähtee teidän sijastanne?" sanoi Verveen.
"Minä olen siihen omiani, koska ennenkin olen tällaisessa ollut", sanoi Hannu, astuen esille eräästä holvin sopesta. Hän oli kuten hänen herransakin munkiksi puettu, mutta koska hän oli lihavampi ja kasvoiltaan pyöreämpi, oli hän niin munkin näköinen, että Galamankin täytyi nauraa, ja kun hän vielä lisäksi matalalla äänellä lausui: "Ave Maria, ora pro nobis!" oli häntä mahdoton muuksi luullakaan.
"Hän on oivallinen", sanoi Verveen. "Hän tuntee Broodhuysin tarpeeksi, eikä sen naisia kylläksi, kuten te Yonker", ja hän nyhkäisi leikillisesti tätä kylkeen.
Kun asiaa oli selvitelty suostui Treslong ja Hannulle neuvottiin tarkasti, mitä hänen tuli tehdä. Nopeasti ja hiljaisesti siirrettiin muutamia tynnyreitä ja vaatteita pois, jonka jälkeen Treslong painoi sormellaan erästä rautanastaa ja ovi, joka oli tarpeeksi leveä yhdelle miehelle, aukeni seinästä vieden käytävään, joka oli yhtä leveä. Hannu astui siihen, palava lamppu toisessa kädessä, tikari toisessa, ja katosi näkyvistä.
Vähän aikaa seisoivat miehet ääneti oven suussa, josta kalsea yötuuli puhalsi holviin. Lampun valo himmeni himmenemistään ja katosi viimein. Samalla kajahti pöllöhaukan ääni, häiriten yön hiljaisuutta.
Treslong sulki heti oven ja peitti sen vaatteilla ja astioilla. Sen jälkeen kääntyi hän Galaman puoleen, joka yhä vielä seisoi kädet ristissä miettivän näköisenä, ja puhui hänelle, osoittaen oveen päin:
"Jumala varjelkoon tuota poikaa ja saattakoon hänet hengissä takaisin; sillä hän on harras ja vilpitön sielu, jonka vertaista aniharvoin tapaa."
Galama taivutti päätään ja sanoi: "Amen".
Nuo kolme miestä palasivat nyt etumaiseen holviin; tällä välin oli tapahtunut suuri muutos liittoveljesten ulkomuodossa. Muutamien yltä olivat kummankirjavat puvut kadonneet. Huopahattujen sijaan oli tullut rautaiset kypärät, vöissä kiilsivät tikari ja pistoolit ja rintaa suojelivat teräslevyt. Ei aikaakaan, niin kaikki olivat valmiina ja seisoivat yhdessä joukossa holvin alapäässä. Treslong selitti ensin muutamin sanoin, minkätähden he näkivät edessään Galaman Hannun sijasta, ja jatkoi sitten seuraavaan tapaan:
"Toverit, tämä on luultavasti viimeinen ilta, jonka me yhdessä vietämme näillä tienoilla. On mahdollista, että hankkeemme Egmontin pelastamiseksi onnistuu. Jos niin käy, on teidän seurattava minua puolustaaksenne häntä hänen pakomatkallaan tuolle puolen rajaa.
Mutta mahdollista on sekin, ettei yritys onnistu. Siinä tapauksessa itse kukin hoitakoon oman asiansa. Minä puolestani aijon pyrkiä kreivi Ludvigin sotajoukkoon. Tietääkseni on Alba antanut käskyn armeijalleen heti mestauksen jälkeen lähteä liikkeelle Frislantiin.
Taisteluista siis ei ole puutetta ja joka mies otetaan ilolla vastaan meidän armeijaamme. Mutta ne, joitten mielestä on parempi jäädä tänne, jääkööt vain, vaikka minä en siihen neuvoisi ketään.
Espanjalaiset epäilevät jo tätä paikkaa ja milloin hyvänsä te voitte joutua kiinni täällä. Mutta ainakin tänä yönä, jos yrityksemme epäonnistuu ja meidän täytyy paeta metsään, karttakaa etupäässä tätä paikkaa ja sen seutua. Jos ei asiamme nyt menesty, lakkaan minä teitä johtamasta ja Yonker Galama astuu minun sijaani. Suokaa minun lausua sulimmat kiitokseni siitä vireydestä ja alttiudesta, jolla olette minua auttaneet. Älkää milloinkaan unohtako, että taistelette suuren ja pyhän asian puolesta. Muistakaa, että koko maailma luo katseensa teihin, älkääkä minkäänlaisella kehnolla, kunnottomalla työllä häväiskö liittomme nimeä ja suuren päällikkömme, Oranian prinssin, mainetta.
Juokaamme malja hänen terveydekseen ja meidän onneksemme; sen jälkeen lähdemme heti matkaan."
Pikarit täytettiin nopeasti ja tyhjennettiin "Geusien, prinssin ja Treslongin onneksi", ja tämän ohessa lausuttiin monta kirousta Albaa vastaan.
"Meidän täytyy mennä yksitellen", jatkoi Galama. Metsän rannassa, Ixellesin tien haarassa, noin sata askelta portista me jälleen yhdymme. Yonker van Hagendorp astuu etupäässä.
Van Hagendorp nousi tikapuita ylös ja pian kuuluivat hänen askeleensa käytävästä. Vähän ajan kuluttua kuului pöllöhaukan kirkuna, ja toinen mies lähti menemään. Hetken päästä oli holvi ihan tyhjä. Galama ja Treslong lähtivät sieltä viimeiseksi. Heitä tervehti tulen kantaja, joka kaiken iltaa herkeämättä oli tehnyt vartian virkaa.
"Te olette vartioinut hyvin, Frank. Tämän saatte muistoksi minulta ja antakaa tämä pöllöhaukoille", sanoi Treslong, antaen vartialle muutamia tukaatteja. "Ennen huomista ei kukaan meistä palaa tänne ja teidän sopii nyt levähtää. Jos vihollinen karkaisi tänne meidän poissa ollessamme, on metsäkissan ääni varoitushuutona. Jääkää hyvästi; me emme tapaa teitä enää."
"Aijotteko, Teidän Armonne, jättää meidät?" kysyi mies, langeten toiselle polvelleen ja suudellen kunnioittavasti päällikön kättä. "Minä pelkään, ettei meidän piilopaikkamme enää kauvan pysy salassa.
Kun te ja Yonker lähdette pois, jää joukkomme päättömäksi ruumiiksi."
"Minä ainakin palaan tänne", sanoi Yonker Galama. "Olen päättänyt olla menemättä kreivi Ludvigin luo. Ensin odotan täällä, palajaako Hannu.
Mutta jos huomaan, ettei siitä ole mitään toivoa, panen asiat täällä kuntoon ja ryhdyn entiseen toimeeni, s.o. kuljettamaan kirjeitä prinssin ja mestari Paavali Buysin välillä. Prinssin tahto oli, että tulisin tänne. Mutta olen ollut hänelle niin suureksi avuksi, että hän kaipaa minua takaisin. Sentähden -- Herran haltuun!"
Ja taittaen seiniläitä syrjälle aukon edestä, astuivat molemmat miehet taivasalle.
Yö oli sangen pimeä. Tähtiä ei näkynyt, sillä taivas oli mustien pilvien peitossa ja tuskin saattoi erottaa mitään askeleen päästä.
Ilma oli varsin sovelias aijottuun yritykseen.
Ääneti astuivat miehet sitä polkua, joka vei kaupunkiin, ja kuulivat, suu hymyssä, kuinka vartia ylhäältä heidän lähtönsä osoitteeksi lasketti pitkän jonon haukan huutoja, jotka olivat yhtä luonnollisia kuin haikeita.
Kun he tällä tapaa ääneti ja varovasti olivat kulkeneet puolen tuntia ja enemmänkin, pysähtyivät he. He olivat nyt metsän reunassa, noin tuhannen askeleen päässä kaupungista. Heidän ja kaupungin välinen maa kasvoi matalaa varvikkoa, josta ainoastaan paikottain joukko nuoria puita kohosi. Se oli kaikkein vaarallisin paikka, sillä ihminen, joka kulki matalassa pensastossa, saattoi helposti näkyä, eikä hän saanut suurta suojaa niistä harvoista puista, joita seisoi yksitellen siellä täällä. Miehet olivat kuitenkin varovaisia.
Syvään kumartuneina liikkuivat he hiljalleen ja ääneti eteenpäin, kunnes he ehtivät viimeisen puuryhmän luo, jonka vieressä Ixellesin tie yhtyi metsässä suikerteleviin monilukuisiin polkuihin. Joukko miehiä oli kokoontunut puitten alle.
"Olemmeko kaikki täällä?" kysyi Treslong.
Matalalla äänellä lausuttu: "olemme" kuului vastaukseksi.
"Laskeukaa maahan pensaisiin ja lähde sinä, Jonathan, tiedustelemaan.
Block on varmaan tämän, paikan kohdalla, jos hän ollenkaan on siellä.
Vihellä hiljaa kolmesti, hän vastaa samalla tavalla. Kahlaa kaivannon poikki, hän laskee sinulle nuoranpään. Sido siihen nämä köysitikapuut ja tule tänne takaisin."
Tuokion perästä hiipi Jonathan kuin kissa pensasten välitse ja katosi yön pimeyteen.
"Huomatkaa!" kuiskasi Treslong.
Liittoveljet astuivat lähemmäksi häntä.
"Me nousemme köysitikapuita ylös toinen toisemme jäljessä, ensin minä, sitten Yonker Galama, sitten Hagendorp", ja hän luetteli järjestään miesten nimet. "Vallilla me heittäydymme pitkällemme kivenheiton päähän vahtihuoneesta, kunnes kreivi tulee. Mutta jos yrityksemme joutuisi ilmi taikka meidät petetään, täytyy meidän pysyä koossa ja taistellen tunkea joko portin läpi tai vallin yli.
Kävi miten kävi, älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet minun komentosanani. Ja nyt vaiti!"
Kuka hyvänsä olisi voinut mennä paikan ohi aavistamattakaan siellä löytyvän eläviä olentoja; sellainen haudankaltainen hiljaisuus siellä vallitsi. Vihdoin kuului jälleen Jonathanin ääni. Hän oli kenenkään huomaamatta lähestynyt heitä.
"Tie on puhdas. Tikapuut riippuvat alas, ja kaivannossa ei ole kuin puolen jalan syvyydeltä vettä. Block sanoo, että vartiat melkein kaikki ovat tukkihumalassa."
Silmänräpäyksessä nousivat miehet hiljaa seisaalleen ja astuivat, miekka kädessä, Jonathanin, Treslongin ja Galaman johdolla eteenpäin.
Kolkkoina ja tuhonenteisinä seisoivat Brüsselin vallit heidän edessään. Kaupunkia, joka oli melkein päärynän muotoinen, ympäröi kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen valli sekä kaivanto, joka oli noin kaksi kertaa leveämpi. Tämä sai vetensä Senne-joesta, joka juoksi kaupungin halki, ja se täytettiin partaitaan myöten, kun kaupunki joutui piiritystilaan. Mutta koska tähän aikaan joen vesi oli suuresti laskenut eikä ollut pelkoa siitä, että kaupunkiin rynnättäisiin, jätettiin kaivanto melkein kuiville eikä vesi niillä tienoin ollut kuin puolen jalan syvyistä, vaikka sitä tavallisesti oli usein seitsemättäkin jalkaa.
Miehet luikahtivat perätysten kaivantoon ja heidän mustat haamunsa muodostivat ikäänkuin sillan kaivannon poikki vallin juureen.
Treslong tarttui tikapuihin ja nykäsi niitä. Ne pysyivät kiinni.
"Kun pääsen ylös, annan merkin", sanoi hän kääntyen toisiin.
Sitten hän, miekka hampaissa, alkoi kiivetä ylös.
Hetken perästä Galama tunsi tikapuita nykäistävän, ja hän alkoi samoin kiivetä. Hän pääsi pian ylös ja Treslong, joka oli polvillaan, veti hänet rintasuojan yli muurille.
"Missä Block on?"
"Täällä olen; kuka kysyy?" vastasi Blockin ääni.
"Minä se olen, Galama."
"Galama! Yonker, te täällä? Kuka on Broodhuysissä?"
"Hannu."
Blockilta pääsi kirous. Se oli lyhyt, mutta tuima, ikäänkuin jokin odottamaton vastoinkäyminen olisi kohdannut häntä.
"Mikä nyt on, Gerard?" kysyi Treslong, joka niinkuin muutkin istui ruohossa ja auttoi ylös uusia tulokkaita.
"Ei mikään", vastasi Block, "ajattelin vain, että Yonker olisi paljon paremmin sopinut Broodhuysiin. Mutta vähät siitä; siihen ei enää voi mitään, hiljaa vain."
Yhä ilmestyi uusia miehiä vallille. Ennen pitkää olivat he kaikki ylhäällä ja istuivat ruohossa.
"Seuratkaa minua, mutta astukaa hiljaa", kuiskasi Block.
Jokainen nousi ja lähti liikkeelle. He olivat vielä vallin harjalla.
Vallin takana oli tie, neljä viisi jalkaa vallia alempana. Tie kävi tämän sisäpuolitse yltympäri ja oli niin rakennettu, että se suojeli sotaväkeä vihollisten ammunnalta. Tuollaista tietä sanotaan tavallisesti turvatieksi, mutta vallin harjaa, jota pitkin liittolaiset kulkivat, rintasuojaksi.
"Meidän tulee astua alas turvatielle", kuiskasi Block. "Menkää perätysten."
He astelivat ääneti turvatietä. Yhtäkkiä pamahti pyssynlaukaus ja kuula vingahti ilmassa.
"Meidät on huomattu, me olemme joutuneet ilmi", sanoi Block kuuluvasti, samalla kun hän pysähtyi ja kääntyi Treslongiin ja Galamaan päin, jotka kävivät edellä. "Paetkaamme portille ja syöskäämme siitä läpi."
"Seis!" komensi Treslong. "Tuo laukaus oli tahallinen, vaikka vähän ennenaikainen. Me olemme epäilemättä joutuneet ilmi, ja te --"
Vastaiselta taholta kaikui miesten huutoja, jotka keskeyttivät hänen sanansa.
"Portin luo!" huusi Block, juosten edellepäin. Mutta samassa räjähti neljä laukausta ja hän vaipui maahan, tuskasta valittaen. Samalla ryntäsi joukko sotilaita vallilta alas liittolaisten kimppuun.
Mutta Treslong ei kuitenkaan säikähtänyt. Hän huusi takanaan seisoville miehille:
"Takaisin vallinharjalle! Hypätkää kaivantoon! Pelastakoon kukin itsensä!"
"Block! Ottakaamme Block mukaan", huusi Karel, mutta häntä ei kuullut kukaan ja muut tempasivat hänet seuraansa.
Tuokiossa pakeni koko joukko vallinharjalle, sotamiehet perässä.
Useimmat hyppäsivät arvelematta tuon vaarallisen harppauksen ja tulivat eheinä alas. Kaksi hidastelijaa joutui paikalla sotamiesten käsiin ja heidät hakattiin maahan. Mudan läpi kahlattiin, metsään paettiin. Siihen ei mennyt kuin silmänräpäys. Pyssyn kuulat vinkuivat heidän perässään. Portti aukeni ja viisikymmentä miestä töytäsi ulos ajamaan heitä takaa; mutta kun he hajosivat joka suunnalle, ei ainoatakaan saatu kiinni.
Puolen tuntia juostuaan seisahtuivat Galama ja Treslong, jotka olivat pysyneet yhdessä, erääseen metsän osaan, joka oli kaukana Rookerystä.
He laskeutuivat maahan pensaitten alle ja odottivat. Vasta täällä he selvästi käsittivät tapahtuman seuraukset. Kreivi oli auttamattomasti hukassa, vaikka hänen olisikin onnistunut paeta Broodhuysistä. Siitä ei enää puhumistakaan, että hän pääsisi vartiain ohitse.
"Kukahan lie pettänyt meidät?" sanoi Treslong. "Pelkään pahoin, että se on Block, teidän uusi tuttavanne. Ellei hän itse olisi kaatunut, olisin varma siitä. Olisi hyvä tietää, montako meistä on kaatunut."
"Minä en epäile Blockia", sanoi Galama. "Hän on luullakseni uskollisin meistä kaikista. Teidän täytyy myöntää, että se oli rohkea yritys, ihmeellistä vain, ettei meitä surmattu kaikkia."
"Voi", sanoi Treslong kolkosti, "Brüssel ei ole koskaan tuottanut minulle onnea. Minä jätän huomenna koko seudun. Lähtekäämme Ixellesiin ja heittäkäämme kreivit kohtalonsa huomaan. Jumala armahtakoon heitä!"
He nousivat ja kulkivat Ixellesiin päin, jossa Treslongin hevosta oli säilytetty. Ja kun he kääntyivät selin kaupunkiin, heitti Galama viimeisen silmäyksen sinnepäin, ja lausui itkun tukahuttamalla äänellä: "Hyvästi, päättömät kreivit!"
X
Kiinni!
Samassa huoneessa Broodhuysissä, jossa jo olemme nähneet Galaman ja Agnesin kohtauksen, istui viimemainittu yksinään, kelmeänä, surullisena ja miettivänä. Kauniiksi koristettu lamppu levitti valoansa kammioon. Agnesin rinnassa näyttivät tunteet taistelevan yhtä vastakkaisina toisilleen kuin valkeus ja pimeys. Hän huokasi tuon tuostakin raskaasti; välistä liikkuivat hänen huulensa kuin rukouksessa, samalla kun hän nosti kosteat, kirkkaat silmänsä taivasta kohti anovalla katseella.
Rukin pyörä, joka usein iloisella hyrinällään elähytti huoneen hiljaisuutta, oli nyt vaiti ja näytti melkein siltä, kuin tuolla pienellä koneella ei enää olisi ollut muuta työtä kuin silmien huvittaminen kulta- ja norsunluu-koristeillaan.
Hänen siinä istuessaan aukeni ovi keittiön puolelta. Agnes säpsähti ja kääntäen nopeasti päätään, loi hän tuskallisen, melkein hämmentyneen silmäyksen oveen päin. Mutta jännitys katosi ja hänen kasvonsa kävivät lempeämmiksi, kun hän näki palvelustyttönsä, osaksi säälien osaksi rukoillen, silmäilevän häntä.
"Mitä kuuluu, Gritta?" kysyi Agnes ystävällisesti.
Näin kehoitettuna tyttö astui lähemmäksi, polvistui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. Se oli jäätä kylmempi.
"Voi emäntä", sanoi tyttö säälien ja peittäen suudelmillaan nuo hienot sormet, joita hän koetti lämmittää, "se ei ole oikein, että aina istutte tuolla tavalla itseksenne mietiskellen. Te olette niin kalpean ja väsyneen näköinen. Poskienne puna, joka minua niin miellytti, on kokonaan haihtunut enkä minä ole nähnyt teidän nauravan kertaakaan kokonaiseen vuoteen. Mieltäni karvastelee, kun näen teidän tällä tavalla kärsivän, sillä vaikka ette koskaan valitakaan, näyttää Maria neiti, joka oli niin kipeä, kuitenkin paljo terveemmältä kuin te, ja niin sanoo tohtorikin."
"Gritta", sanoi Agnes, katsellen tyttöä lempeästi, "sitä tautia, jota minä sairastan, ei mikään lääkäri voi parantaa. Mutta näytänkö todella niin huonolta? Tämä valo tekee minut kenties tavallista kalpeammaksi."
"Ei", sanoi Gritta varmasti, päätänsä pudistaen, "olen päivänaikaan tarkannut teidän kasvojanne ja huomannut että ne ovat vielä kalpeammat kuin nyt. Ja värisyttäähän teidän koko ruumistanne. Minä tiedän varmasti, että te olette kipeä ja se tulee noitten kirjojen lukemisesta. Isä Florisz sanoo aina, että minun pitäisi viskata ne tuleen, kun vaan yhdenkään näen, sillä joku häijy henki lentää muka heti minuun, jos niitä luen. Oi emäntäni, ehkä juuri sama henki teitä ahdistaa. Saanko mennä hakemaan isä Floriszia? Hän ajaa sen ulos."
Agnes nojasi päätään kättä vasten ja koetti ankaralla ponnistuksella hillitä tunteittensa kuohua. Hän ajatteli, millä tavalla hän parhaiten, tytön itsenkään tietämättä, saisi hänet taivutetuksi avustamaan pelastustuuman toteuttamista.
Karelin lähdettyä oli Agnes useaksi tunniksi jäänyt istumaan pimeään kamariinsa. Hän taisteli tunteitansa vastaan ja koetti tyynesti harkita mitä hänen oli tehtävä. Agnesilla oli, näet, sisällistä uskallusta eikä hän suvainnut pelkuruutta edes nimeksikään, mutta hän oli kuitenkin vaan heikko tyttö eikä kyennyt urotöitä tekemään paremmin kuin Mariakaan. Seuraavana aamuna oli hän sentään jo paljon paremmalla mielellä ja teeskenteli, omaksi ihmeekseen, sairautta niin mainiosti, että hänen isänsä todella tuli levottomaksi ja Florisz lupasi palata otollisemmalla ajalla, jonka Agnes määräsi illaksi.
Ja nyt käytti hän toista keinoa. Hän sanoi isälleen että olisi aivan turhaa puhua Floriszin kanssa alhaalla, missä sotamiesten hälinä yhtämittaa häiritsisi heidän puheitaan, mutta jos he saisivat mennä ylikerroksen pikkukammioon, tuottaisi heidän keskustelunsa paljon runsaammat hedelmät.
Vlossert ihmetteli tyttärensä pyyntöä, sillä tämä oli tähän asti ani harvoin käyttänyt tuota kamaria. Hän ei kenties olisi suostunut tähän pyyntöön, mutta suuruspöydässä oli hän vähän liiaksi suudellut pulloa ja hänellä oli kiire muutamien upseerien seuraan, jotka huvittelivat itseään nopan heitolla. Paitsi sitä oli eilinen riita Agnesin kanssa vielä tuoreena hänen muistissaan ja kun hän katseli tytärtään, joka istui kalpeana, silmät maassa, heltyi isän sydän. Hän suuteli tytärtään, siunasi häntä hyväksi ja kuuliaiseksi lapseksi, otti kynän ja kirjoitti päästökäskyn.
Tämän tehtyään hän, ikäänkuin raskas paino olisi vierinyt hänen sydämeltään, meni tiehensä viheltäen ja helistellen rahoja taskussansa.
Agnes jäi itsekseen ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään tulevan tapauksen varalle. Hän oli sanonut isälleen, että hän aikoi mennä yläkammioon saadakseen olla rauhassa sotamiesten hälinältä, sillä näiden hallussa oli huoneen alusta, ensimäinen ja toinen kerros ja heidän raaka naurunsa ei ollut mikään pater-nosteriin (isämeitään) soveltuva säestys; mutta nyt, kun hän alkoi miettiä asian eri kohtia, tunsi hän, että joka askeleella oli vastuksia.
Jo silloin kun hänen isänsä katse oli sattunut häneen, oli hän vavahtanut, ja kuinka kävisikään, kun hänen täytyi mennä vierasten sotamiesten välitse ja kuulla heidän törkeitä pilapuheitaan. Hän melkein epäili, voisiko hän milloinkaan päästä tuohon kammioon vieressään Karel, jonka ylpeän luonteen hän hyvin tunsi ja joka -- niin hän pelkäsi -- ei varmaankaan sietäisi sotamiesten pilkkaa niin tyynesti kuin pyhän rippi-isän tulisi.
Hän toivoi hartaasti, että joku muu liittolaisista valittaisiin, sillä hänen täytyi itsekseen myöntää, että Karelin rinnalla koko hänen rohkeutensa lannistuisi.
Mutta millä keinoin pääsisi apumies huoneeseen, kun vartia seisoi sen ovella? Yhtäkkiä, kun Gritta tahtoi mennä isä Floriszia noutamaan, juolahti eräs tuuma Agnesin mieleen.
"Ei, Gritta", sanoi hän suostutellen, "isä Florisz on luvannut tulla tänä iltana ja hänen olisi jo aikaa pitänyt olla täällä. Odota häntä ovella ja kun hän tulee, saata hänet serkkuni Marian luo. Olen kutsuttanut toisen pyhän isän luokseni. Kun tämä saapuu, laske hänet tänne sisään äläkä salli isä Floriszin nähdä häntä. On parasta, että sinä oven suussa varrot tuota toistakin. Nyt jätä minut ja sano, koska isä Florisz on saapunut."
Gritta katseli emäntäänsä vakavasti ja säälien ja lähti huoneesta.
Läheisen Nikolainkirkon iso kello löi kymmenen; hitaasti ja juhlallisesti värähteli sen ääni hiljaisen kaupungin yli. Siihen vastasi toinen yhtä juhlallinen, vaikka erilainen kumea ääni ja Agnes kuuli sellaista jyskettä kuin puusepät olisivat olleet työssä lähipaikoilla. Hän peljästyi ja painoi kädet silmilleen, sillä hän ymmärsi aivan hyvin mitä tuo kumina tiesi. Sen saivat aikaan miehet, jotka rakensivat mestauslavaa torille, sille paikalle, jossa ennen kuin kaksitoista tuntia oli kulunut, verinen työ oli tapahtuva.
"Jos ei hän pian tule, on kaikki liian myöhäistä", sanoi Agnes, astuen akkunan viereen ja vetäen verhoa syrjään. "Ypresin piispa on yhdentoista aikaan täällä ja kello on jo kymmenen. Missä Karel lienee?"
Hän kääntyi toisaalle. Keittiön oven kautta, joka oli puoleksi auki, saattoi hän nähdä kaikki, mitä tapahtui sekä siellä että taka-ovella.
Papiksi puettu mies haasteli vartian ja Grittan kanssa. Kerran käänsi hän vähän päätään ja seurasi sitten Grittaa Marian vastapäätä olevaan huoneeseen. Agnes tunsi hänet isä Florisziksi. Sillä hetkellä tuli hänen mieleensä kaikenlaisia ajatuksia. Tekikö hän oikein jättäessään heikon, epäilevän serkkunsa yksin papin haltuun? Eikö hän siten joutuisi syypääksi Marian uskostaan luopumiseen? Eikö hänen velvollisuutensa ollut jättää kaikki ja suojella serkkuaan? Hän meni jo ovea kohti, kun äkkiä joku ääni hänen takanansa hiljaa lausui:
"Benedictus, qui venit in nomine Domini." [Siunattu hän, joka tulee Herran nimeen.]
Agnes katsoi taakseen. Kaksi mustaa silmää välkkyi häntä kohden munkin hytyrän alta, mutta Agnes ei erottanut, oliko mies akkunan takana vai sisällä huoneessa ja hänen pelkonsa esti häntä astumasta lähemmäksi. Mutta hän tointui jälleen, kun sama ääni lausui:
"Sopiiko tulla sisään, tyttäreni, vai onko vaara tarjona?"
"Tulkaa vain", sanoi Agnes levottomalla äänellä, "mutta olkaa, Jumalan tähden, varovainen". Ja hän riensi keittiön ovelle ja sulki sen.
Hannu kiipesi sisään akkunasta ja veti sen kiinni.
"Kuinka, neiti Agnes", sanoi hän, "te seisotte edessäni ja värisette kuin haavanlehti? Ettekö enää tunne uskollista palvelijaanne, mustaa Hannua?" ja hän heitti hytyrän päästään.
"Hannu!" sanoi Agnes ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä. "Jumalan olkoon kiitos, ettei se ollut Karel. Kuinka on teidän laitanne, uskollinen Hannu ystäväni?" Ja hän kätteli Hannua.
Tämä pudisti kunnioituksella tuota pientä kättä ja nosti sen huulilleen varovaisesti silmäillen ympärillensä.
"Kas", sanoi hän, pitäen kättä suuressa, ruskeassa kourassaan, "kuinka se vapisee! Tein luullakseni oikein estäessäni Yonkerin tänne tulemasta. Rakastavaiset, neiti Agnes, ovat tavallaan hyvät olemassa, kuten vastikään olen havainnut, sillä en olisi millään keinoin päässyt tänne, ellei tuolla vahtitolvanalla olisi ollut niin paljon tekemistä Grittan kanssa. Rakastavaiset ovat tavallaan hyvät, mutta kun heidän tulee yhdessä kokea vaaroja, ei heistä ole mihinkään."
Nämä verrattain merkityksettömät sanat eivät olleet vaikuttamatta.
Hannu seisoi siinä niin levollisena, niin välinpitämättömänä kuin olisi hän koko ikänsä ollut munkki ja nytkin liikkunut samassa virassa ilman vähintäkään pelkoa. Agnes katseli Hannua ja tämän käytös viihdytti häntä paljoa enemmän kuin mitkään sanat.
"Ettekö usko, että minä näytän hurskaalta ja vakavalta papilta?" jatkoi Hannu. "Jo minulle on sanottukin, että minä varsin hyvin sopisin piispaksi. Enpä turhaan ollutkaan luostarissa 14 kuukautta.
Mutta istukaa hetkeksi ja selittäkää täsmälleen, kuinka ryhdymme toimeen."
"Meillä ei ole enää kuin vähän aikaa", sanoi tyttö, paljon levollisempana. "Tunnin sisällä on piispa täällä, ja silloin emme enää voi toteuttaa aikeitamme."
"Tunnin!" sanoi Hannu kummastuneena. "Ja Block sanoi kuitenkin, ettei hän tule tänne ennen kahtatoista ja vast'ikään löi kello kymmenen."
"Hän tulee yhdentoista aikana", sanoi Agnes. "Minulla on pääsykirja ullakolle. Meidän tulee ensin astua keskimäisiä portaita ylös, sitten oikealle Torvensoittajain kahden huoneen läpi. Sieltä vie portaat toiseen kerrokseen j.n.e. ullakolle asti."
"Ja onko meidän mentävä keittiön kautta?" kysyi Hannu, ovea osoittaen.
"Ei, me menemme tästä ovesta heti kun olette valmis."
"Käykää edellä, neiti. Kreivin tähden auttakoon meitä Jumala!"
Agnes oli noussut. Hän oli nyt aivan rauhallinen ja hänen toverinsa peloton käytös viritti hänessä menestyksen toivoa, joka tähän saakka oli ollut sammuksissa. Hän avasi oven ristikäytävään ja kuunteli.
Hänen korviinsa kaikui sotamiesten naurua ja valmistustöitten jyskettä ulkoa torilta ja kehoittaen puolestaan häntä rohkeaan, tehokkaaseen toimeen. Hän viittasi Hannua seuraamaan itseään. Joka askeleelta lisääntyi hänen uskalluksensa ja hän nousi ensimäiseen eli pääkerrokseen vieviä portaita niin reippaasti, kuin hän olisi ollut talon emäntä, jota joukko palvelijoita seurasi.
Broodhuysin suurta, marmorilattialla varustettua eteishuonetta, jota ihana Neitsy Maarian kuva ja kalliit komeat tapetit kaunistivat, vartioi kymmenkunta sotamiestä, joista toiset kävelivät edes takaisin, toiset istuivat rahilla. Kaksi tapparankantajaa seisoi ylhäällä porrasten ensi-astuimella niinkuin patsaat, jäsentäkään liikuttamatta. Solakka mies upseerin puvussa seisoi kymmenen, kaksitoista askelta alempana nojautuen käsipuuhun.
Agnes kääntyi hänen puoleensa näyttäen pääsylippuansa ja osoittaen Hannua. Upseeri loi pikaisen silmäyksen valepukuiseen Geusiin ja käski vartian laskea heidät menemään. Molemmat ystävämme jatkoivat matkaansa ääneti, sydän sykkien iloisesta toivosta.
Mutta heidän tiellään oli viisi kuusi sotamiestä, jotka eivät näyttäneet aikovan päästää heitä yhtä helposti ohitseen.
"Hei", sanoi yksi, astuen ikäänkuin huomaamatta heidän tielleen, "kuka se on? Kaunis neiti ja paksu pappi? Onko tämä myöskin vanki, pyhä isä?"
"Poikani", sanoi munkki kolealla, haudanomaisella äänellä. "Praedicare captivis remissionem veni." (Minä olen tullut vangeille vapautta julistamaan).
Sot
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
KERJÄLÄISSOTURIT
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Kerjäläissoturit: Historiallinen romaani
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kerjäläissoturit: Historiallinen romaani
Author: J. B. de Liefde
Translator: Kaarlo Koskimies
Release date: March 26, 2015 [eBook #48585]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48585
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #48585. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.