← catalogue

Harry: Romaani kansallisen herätyksen ajoilta

by K. A. Järvi · Finnish · Gutenberg #48544 · 314,066 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Harry: Romaani kansallisen herätyksen ajoilta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Harry: Romaani kansallisen herätyksen ajoilta

Author: K. A. Järvi


        
Release date: March 21, 2015 [eBook #48544]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48544

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARRY: ROMAANI KANSALLISEN HERÄTYKSEN AJOILTA ***

HARRY

Romaani kansallisen herätyksen ajoilta


Kirj.

K. A. JÄRVI



Sanomalehti O.-Y. Keski-Suomi, Jyväskylä, 1910.






SISÄLLYS:

    I. Seuraklubin vuosijuhla I.
   II. Seuraklubin vuosijuhla II.
  III. Harry.
   IV. Tervakansa.
    V. "Promenadissa".
   VI. Mamma.
  VII. Pappa.
 VIII. Taistelu ja sen ratkaisu.
   IX. Maisteri Tervo.
    X. Kaksi johtajaa.
   XI. Pääkaupungissa.
  XII. Snellmanin luona.
 XIII. Kotona.
  XIV. Kääntymys.
   XV. Mamman kuolema.
  XVI. Artikkeli "Salamaan".
 XVII. Loppu.




I.

Seuraklubin vuosijuhla I.


On syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti
sentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä.
Lyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen
kiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä
valosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.

Se oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu
sähkövaloa.

Seurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin
valtakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja
nimiä.

Sitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin
puheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.

Seuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu
ruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.

Nyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin
ainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.

Kaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä
muutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme
ensimäistä luokkaa.

Ruotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä
keskipäivän korkeudessaan.

Seuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat
eivät neidot.

Seurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä
sitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on
Seurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen "pikku
Imatra". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii
parvi katupoikia "Susilaan", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.

He ovat kaupitelleet pitkin päivää kaupungilla uutta sanomalehteä,
"Salamaa", josta suomenkielisen lyseon opettaja, maisteri Tervo tänään
näytenumeron antoi.

Mutta kun he jo kaukaa näkivät "Susilan" valossa hohtavan, juoksevat he
kohti omalla tavallaan sitä ihailemaan. Sillä niin vietävän makea
paistetun lihan käry ja kastikkeiden tuoksu sieltä heidän nenäänsä
nousee. Vielä lähemmäksi houkuttelee se kylmässä syysillassa nämä
nälkäiset poikaraiskat.

Mutta nyt kuuluvat puiston karkeassa hiedassa narskuvat askeleet. Ja
pojat lentävät pakoon arkana kuin varpusparvi joka suunnalle.

Tulija on valtioneuvos korkeissa nahkaisissa kokokalosseissaan.

Sentähden hän saapuu ensimäisenä, koska hän on illan varsinainen
isäntä.

Sisäeteisen ovella on vartia, jolla on livree ja kaluunat. Se hyökkää
palvelemaan valtioneuvosta.

Nyt on valtioneuvos puhdas ja soma kuin juuri maalattu vanha laiva.
Mutta toisinaan hän on hyvinkin huoleton puvustaan.

Valtioneuvoksen tukka on hopeanharmaa, kulmakarvat tuuheat ja
valkeat, hieno parta valkoinen ja nenällä kultakehäiset rillit.
Silmät ovat palavat, ruskeat ja katse kuin haukalla. Mutta siinä on
kulttuuri-ihmisen ilme, joskin himokkaisuuden verhoama.

Kun valtioneuvos on riisuutunut, ottaa hänet viinuri palveltavakseen.

Valtioneuvos astuu suureen juhlasaliin ja ajutantiksi hänen taakseen
asettuu viinuri frakkipuvussa valkoinen pyyheliina yli käden
viskattuna.

Katossa sädehtii kynttilöissään suuri kristallikruunu, jonka
messinkikierrokset ovat takojataidetta. Sileä parkettilattia kiiltää ja
suurissa seinäpeileissä, joiden kehykset ovat metallia ja koristellut
monemmoisilla uurretuilla kuvioilla, näyttelee itseään upea
huonekalusto. Pöydillä on haarukkakynttilä-jalat, joita biljardipoika
juoksee sytyttämään, ja kukkamaljakolta. Kookkaissa astioissa
seinävierillä on palmuja ja laakereita tavallista ravintolakokoa.

Vieressä on pieni salonki varattu naisille, kun nekin joskus
Seurahuoneella huvittelivat. Mutta tänään se on kuvernöörille
pyhitetty.

Sitten on lukuisia sivuhuoneita yltä päätä hienoa kalustoa täynnä.

Kaikki nyt on valaistu ja odottaa. Sillä tulossa on vuoden iloisin
hulluttelu.

Viinuri notkeasti suorittaa, kun valtioneuvoksella on jotain
huomautettavaa.

Valtioneuvoksen perästä saapuu paksu Johnson, kaupungin äveriäs
ruotsalainen leipuri, kotoisin Tukholmasta. Mukana on hänellä pieni
käärö. Mitä se sisältää, tietää hän yksin.

Valtioneuvos vie Johnsonin sivuhuoneeseen "pukeutumaan".

Sitten he sieltä palaavat, mutta Johnson nyt naisen yöpaidassa ja
naiseksi naamioituna jokapäiväisessä elämässä hyvin halveksittu
ripa-astia kädessä.

Hän asettuu salin ovelle, sillä hänen on määrä ottaa jokaiselta
tulijalta almu yöastiaansa.

Näin kootaan joka vuosi Seuraklubin vuosijuhlassa klubin pilkkaäijälle
kollehti.

Tämä on "herrassyötinki" Rensten, muuten ohimennen sanottuna
virkaheitto nimismies.

Tämän kollehdin kannon järjestää aina valtioneuvos niin kyynilliseksi
kuin suinkin sietää.

Sillä Rensten on hänen tähtensä menettänyt virkansa ja sen hän tahtoo
näin palkita.

Mutta kun kuvernööri tulee, silloin on määrä Johnsonin kadota
näkyvistä.

Rensteniä nimitetään herrain kesken lisänimellä "Bondas" ja siksi
hänelle naisen haamussa kollehti kootaan, kun ukko-raukka suoranaisesti
pelkää naisia, pelkää niitä enemmän kuin tulta ja vettä. Sillä hänen
luontonsa on nyt sellaisen naisvihaajan.

Johnson asettuu kovin hullunkurisena salin ovelle.

Ja kolmantena saapuu itse "Bondas" eli "herrassyötinki" Rensten.
Hänelle annettiin veljien kesken "herrassyötingin" arvonimi silloin,
kun hän valtioneuvoksen koirankujeen tähden menetti nimismiehen
virkansa.

Hän on suuri punakka mies, valkohiuksinen, violettinenäinen ja siniset
vetiset silmät hänellä on. Hän elää nyt herrain armoilla ja tekee yhtä
ja toista kirjoitustyötä. Hän, miesrukka, joka säikkyy naisia.

Kaikissa herrain juomingeissa on hänellä oma määrätty osansa: Olla
toisten ivattavana ja siitä palkkioksi saada päänsä täyteen.

Johnsonin naishahmossa nähdessään tulee "Bondas" pahalle tuulelle ja
irvistää.

Mutta valtioneuvos viepi hänet ryypylle.

Alkaa saapua muitakin herroja. Ja kaikkein useimmat hevosella. Komeasti
ajavat kuin joihinkin suuriin kutsuihin. Kauppaneuvos Fleege tulee
soreissa vaunuissa edessä parilyhdyt, kuski virkapuvussa ja sivulla
vaunujen nokalla heiluu korkea piiska. Parihevosilla hän ajaa. Hevosten
hännät ovat leikatut ja harjat kiharoihin poltetut. Illan kolakkuutta
vastaan kauppaneuvos on puettu hienoon hilleriturkkiin, mikä on
valmistettu pitkäntakin malliin ja halko takana ulottuu puoliselkään.

Tässä on se kaupungin laajaltitunnettu tervakuningas, joka on
pöyhkeyden kohottanut ihanteekseen.

Hän on komea pystynenä mies ja hänellä on kenraalin ryhti,
taaja korvaparta ja kultaiset tekohampaat. Laivanvarustaja,
sahaliikkeenharjoittaja, monimiljoneeri, kaupungin rikkain mies.

Mutta ennen kaikkea tervakauppias.

Tulee vielä vaunuilla tehtailija Elers, valtiopäivämies, kauppaneuvos,
miljoonamies ja laihanlainen mesenaatti.

Monet ajavat nelipyöräisillä troskilla, joita uutuutena on jo tännekin
ehtinyt.

Niiden joukossa merikapteeni Hartman, Hartmanin miljoneerisuvun enin
puhuttu jäsen. Hän on se mainittu "drummel-prummel" s.o. juoppo,
tappelija, pirstoja ja laajaleukainen merikarhu. Omat merimiehensä ovat
hänestä kyhänneet arkkiveisun, joka nyt on joutunut katupoikien
laulettavaksi.

Kapteenin sivulla istuu hänen eriämätön ystävänsä merikapteeni
Norrgård, tunnettu nimellä "rauhan enkeli", sillä hänenpä tehtävänään
on sovittaa ystävänsä humalarikokset.

Tulee maisteri Littov. Hänkin omassa ympäristössään kuuluisa mies.
Konjakkinenä, jonka kädet vavahtelevat yhtenäisestä lasin
pitelemisestä. Hänellä onkin nyt oma ulkoravintolansa "Promenad" ja
siellä ruotsalaiset tytöt. Vanhapoika, älykäs ja oppinut. On kaupungin
suurimpia terva- ja puukauppioita.

Tulee ruotsinkielisen lyseon rehtori Heideman, kaupungin suurin
kaunopuhuja ja valtioneuvoksen oikea käsi ruotsalaisen sivistyksen
pönkittämisessä.

Ja sitten vielä paljon muita rikkaita miehiä: tehtailijoita,
laivanvarustajia, tukkukauppioita, konsuleja, viinasaksoja y.m. y.m.

Kaikkien näiden edessä juhlasalin ovella temppuilee paksu Johnson
naisen pitkässä valkoisessa yöpaidassa. Ja kädessä ripa-astia, johon
hän tukholmalaisella murteellaan pyytää almua, "Bondaan kollehtia."
Mutta viskaapa samassa paperinaamionsa takaa aika karvasta puhetta
yhdelle ja toiselle.

Muutamat nauravat katketakseen. Mutta kipeäjalkainen merikoulunjohtaja
Abrahamson, parhain vitsinleikkaaja ja ravintolatyttöjen ensimäinen
rakastaja, käy häneen käsiksi: nostaa paitaa, jota Johnson ujolla
liikkeellä suojelee.

Aivan nuoria miehiä ei ole mukana juhlassa muita kuin Harry Nicander,
valtioneuvoksen ainoa lapsi. Vuoden parin ylioppilas ja äsken
ulkomaanmatkalta palannut.

Harry nähdessään Johnsonin punastuu ja häntä inhottaa tuollainen
häpeämättömyys.

Harryä kohdellaan hyvin huomaavasti. Mutta itse hän pyrkii loistamaan
niin vähän kuin mahdollista.

Häntä ujostuttaa tämä ikämiesten seura. Siinä hän tuntee itsensä
vieraaksi ja kävelee levottomana sinne tänne huoneissa kuin jotakuta
etsien.

Näissä klubin kokouksissa ei hän ennen koskaan ole ollut.

Mutta nyt tahtoo pappa näytellä häntä kaikille jonain harvinaisuutena.
Sillä valtioneuvos on silmittömästi ihastunut omaan poikaansa. Ja juuri
vasta palasi Harry ulkomaalta.

Levotonna sukii Harry tilkkaansa, hyräilee hiukan laulua...
kävelee ... kävelee...

Kunnes viskaupi rentona muutamalle sohvalle puolimakuulle, sulkee
silmänsä ja leikkii kultaisilla kellonperillään.

Tämä nyt on laitaa lähteä tällaiseen ukkoseuraan!

Yksi ja toinen koettaa häntä lähennellä. Mutta hän on kylmä,
umpimielinen ja vaitelias. Tämä on paljasta ujostelemista, mutta se
Harryn asemessa olevassa nuoressa miehessä käsitetään liialliseksi
omanarvontunnoksi.

-- Hän on niin ylpeä!

Se on vakiintunut arvostelu Harrystä.

Harryn kulmakarvat ovat närkästyneissä rypyissä. Se lisää sitä luuloa,
että hän uskoo itsestään liian paljon.

Mutta pappa liittää häneen sanomattoman paljon toiveita. Sen hän
itsekin tietää. Ja melkein sitä pelkää.

Harry on läpeensä tunteellinen ja vaikutuksille herkkä. Sen näkee jo
päältäkin värähtelevistä kasvoista, joissa ilme ilmettä ajaa.

Se on äidin perintöä. Sillä mamma on myös tuiki tunteellinen. Tämä
mamma, joka on läheltä Skaran kaupunkia Trotorpin kartanon tytär
Ruotsista. Hän on Länsi-Göthinmaan vanhaa, mutta köyhtynyttä aatelistoa
ja syntyään von Löwenhjelm.

Ulkomuodoltaan on Harry kaunis ja hieno nuoriherra. Sekin mamman
perintöä.

Puku on viimeisintä Englannin muotia, kovin suuriruutukasta
vaaleanharmaata trikoota.

Sillä valtioneuvoksen kutsupaperissa oli nimenomaan määrätty arkipuku.

Nyt tulee Harryn luo hänen entinen opettajansa, rehtori Heideman. Tämä
on karkeatekoinen mies, jolla on suuri kulmikas pää pienen vartalon
nenässä, täysi parta ja sankalasit.

-- Uskallanko lähestyä? kysyy hän kuin arasti varpaillaan astuen.

-- Tekö? Vanha opettajani!

-- Mehän täällä edustamme intelligenssia, me kaksi. Sillä valtioneuvos
on samalla kertaa kaikkea mahdollista taivaan alla.

-- Istukaa, herra rehtori!

-- Minua ilahduttaa nähdä silti näinkin monta ruotsinkielen ystävää
koossa. Sillä oletteko kuulleet...?

Rehtori kävi hyvin salaperäiseksi. Harry säikähti ja värähti.

-- Mitä? En.

-- Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja
suomenkielellä...

-- Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.

Harry nauroi.

-- Miksi nauratte?

-- Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan
häntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika
ärjäisi hänelle: "Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes
sanoa: 'fiini'." Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan
piiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat
hänelle lettuja.

Rehtori ja Harry nauravat yhdessä.

-- Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä
tunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä.
Nyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan,
miten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti
hän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi,
puhuu rehtori.

-- Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme ... hän sama maisteri
Tervo ... räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme
Castor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt
suurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit
kiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi
häneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu
visasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun
sillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan
neekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.

-- Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!

-- Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa
kohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien
myöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.

-- Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista
äidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin
kehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan
kiusoitteli minua.

Rehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.

-- Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja
pää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen
muukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje
syntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa
ja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut
harvinaisuus?

-- Niin kai. Todellakin harvinaisuus.

Rehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme
kasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:

-- Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani
ja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee
vielä jotain meille kaikille kunniakasta.

Rehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.

-- Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia ... todellakin?

-- Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin
nuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?

Harry enemmän hätääntyi. Tuo kettu tiesi, missä olivat hänen arimmat
unelmansa. Totisesti!

Rehtori nautti Harryn lapsekkaasta hätääntymisistä, otti
sikarikotelonsa ja kysyy:

-- Saanko tarjota sikarin?

Kun sikarit ovat leikatut, tarjoaa rehtori vielä tulta kohteliaasti
Harrylle. Sillä hän tahtoo voittaa Harryn omaksi miehekseen.

Rehtori myös sytyttää teeskennellyn hienostuneesti ja taas nousee
varpailleen palava sikari hyppysissä.

-- Saanko kertoa Tervosta pienen anekdotin? Ei juuri hupaisen, mutta
karvaan. Kovin kuvaavan miehen luonnetta.

Harry on kokonaan voitettu.

-- Tehkää hyvin! hän pyytää.

-- Dogmatiikan tunnillla kerran ... muistaakseni kuudennella
luokalla ... ärjäisi Tervo minulle: "Skamlöst är det, att finnarne tala
svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Tietysti
kaikki tämä hänen omalla ääntämistavallaan. Ja sitten hän alkaa
suomeksi selittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Menin,
tartuin häntä korvista -- rehtori mukailee käsillään liikkeensä -- ja
sitten: läiskis! -- läiskis! -- läiskis! "Du, ursinnige viking...!"
ärjyy hän nyt minulle. Määräsin kolme päivää karsseria. Siellä
ollessaan kirjoitti hän seinät täyteen ruotsinkielen haukkumista. Minä
olisin ajanut hänet tyyten pois koulusta silloin, mutta herra
valtioneuvos oli hänen jyrkkä puoltajansa...

-- Papalla oli hänestä suuret toiveet ... hyvinkin suuret. Kun Tervo
miehistyy, niin kyllä raakuutensa heittää, aina sanoi.

-- Mutta heittikö? Valtioneuvos häntä syötti ja vaatetti ja muillekin
suositteli. Juuri tämän klubin ensimäisten avulla Tervo koulunsa kävi.
Mutta heittikö pois raakuutensa? Nyt he saavat kiitokset ... nyt!
Ai ... ai!

Rehtori kiihtyy syvään harmiin ja huudahtaa:

-- Enkö olisi tehnyt oikein, jos hänet koulusta pois työnsin? Enkö
ollut profeetta? Enkö?

Ja hän levittää kätensä kuin suuren ihmeen edessä.

-- Herra kuvernööri tulee! juoksee vahtimestari ilmoittamaan.

Paksu Johnson katoaa ovelta kuin tykillä ammuttuna. Ja tavallinen
kaluunaniekka ovenvartia ottaa paikkansa.

Valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege menevät kuvernööriä vastaan. Juuri
tällaisessa toimessa on Fleege mielellään mukana.

Seurue iloisin voimakkain äänin saapuu sisälle. Edellä Fleege, joka
salin ovella pysähtyy, ottaa paraatiryhdin ja tekee oikealla kädellään
kauniin kaaren juhlasaliin päin kohti herroja, jotka seisovat sisällä
epätasaisessa rintamassa.

Kuvernööri käy kättelemään herroja. Hän viljelee liiaksikin ääntiöitä
puheessaan. Niillä hän aikanaan on vahvistanut ääntään komentaessaan
sotilaita aukealla kentällä.

Mutta se jäikin tavaksi.

Sillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä,
solakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka
onkin uniformuun puettu.

Kun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja
kauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.

Helpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri
ryppäissä istumaan.

Kuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.

-- P--le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni
Hartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.

-- Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri
Littov.

Viinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan
hiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle
huoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.

Mutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään.
Vihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa
kuvernöörin saliin.

Herrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.

Mutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.

Valtioneuvos viepi kuvernöörin suureen nojatuoliin salin perällä ja
itse käy istumaan taka-alalla olevan pöydän taa, millä on
kirjoitusneuvot, jotenkin lähelle kuvernööriä.

Nyt kaikki istuvat.

-- Rehtori Heideman. Olkaa hyvä! Tänne!

Rehtori Heideman astuu varpaillaan niin hienostellen kuin se hänelle
onnistuu, sillä hän on vain köydenpunojan poika, mutta sentäänkin tämän
Seuraklubin sihteeri.

Hän esittää aina oikeata gustaviaania, joka on samalla klassillisesti
sivistynyt.

Rehtori lukee klubin vuosikertomuksen. Sitten seuraavat vaalit ja
sitten...

Valtioneuvos menee maljakulholle, täyttää siitä korkean viinilasin ja
kantaa sen kuvernöörille.

Sitten hän kumartaen lausuu toisille läsnäoleville:

-- Herrat ovat hyvät.

Itsekukin hyökkää saamaan lasin. Kuvernööri nousee lasi kädessä
puhumaan. Sillä hän itse tahtoi esittää klubin kymmenvuotisen maljan.

-- Hyvät herrat. Olemme tu ... ulleet tännee viettä ... mä ... ään
Seuraklubimmee kymmenettää vuosijuhla ... aa. Herrat hyvin tuntevaat
sen suureet ja jaloot tarkoitukse ... eet. Eläk ... öön!

Seurasi voimakas huuto, joka Harryä suututti. Näinkö kehnosti tämä
ruotsalaisen sivistyksen jalo seura saa kymmenvuotisen maljansa? Häpeä!

Harry ei maistanut lasistaan, vaan poistui sivuhuoneihin. Ja ryhtyi
siellä miettimään suurta ja repäisevää maljapuhetta ruotsinkielelle.
Sillä se kieli puustavillisesti on hänen äitinsä kieli. Ujous oli siinä
samassa kuin poispyyhkäisty hänestä.

Ruotsinkielellä Harry puhumaan oppi. Sen kielen opetti hänelle mamma jo
vuosia ennen kuin hän suomea kuuli sanaakaan. Ruotsia hän oli aina
puhunut papan kanssa, joka kyllä oli syntynyt tässä samassa kaupungissa
kuin hänkin.

Suomea hän oppi myöhemmin piioilta ja rengeiltä ja muilta "huonoilta
ihmisiltä".

Ruotsinkielinen lyseo täydensi ruotsalaisen kasvatuksen. Mamma ei häntä
kasvattanut suinkaan miksikään puolueihmiseksi, vaan puhalsi häneen sen
äidillisellä lämmöllä, mikä hänelle itselleen oli rakkainta. Sillä
mammaa oli aina vaivannut kiduttava kotimaan ikävä. Ja kun Harry tuli
hänelle siksi olennoksi, johon hän tätä ikäväänsä voi kuin istuttamalla
istuttaa, ympäröi hän pienestä pitäen Harrynsä sellaisella
ruotsalaisella ilmalla, että tämä aivan upposi siihen. Siksipä Harrystä
aina Ruotsi ja mamma on ollut kuin yksi ja sama käsite. Yksi ja sama.

Tämä syvä sielullinen ruotsalainen hurmaus se nytkin Harryn nuoria
veriä kuohuttaa. Se nostaa hänet innostuksen kultapilviin.

Mutta salissa maljaiilaan, kilistetään. Ja suuressa liemiastiassa on
tuota pikaa pohja näkyvissä.

Viinuri kuljettaa uutta. Samassa palaa Harry saliin. Hän on
taivaallisen innostuksen haltioima. Kilauttaa lasiin. Ja äänet
taukoavat.

Syvä, haudan syvä hiljaisuus. Sillä kaikki huomaavat nyt olevan
kuultavana jotain uutta. Ja myös nähtävänä jotain uutta. Tuo nuori
poika uskaltaa puhua täällä, jossa kuvernööri juuri-ikään puhui.

Paperi hermostuneesti tärisee Harryn kädessä. Se on kömpelöä. Ja hän
työntää paperin alas käden muassa.

Vapaasti ulkoa hän tahtoo puhua. Ja hänen kauneilla nuorilla
kasvoillaan purppuroivat innostuksen ruusut. Mustat kiharat ohimoilla
ovat kuin runoilijan seppele. Silmissä on lämmin henkevä kiilto.

Valtioneuvos silmää poikaansa isällisesti ihastuneena. Sitten hän
katsoo toisiin herroihin ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: näettekö?

Ja kaikki ne näkevät, että Harrypä uskaltaa!

Kuvernööri siristää silmiään ja nousee ylös. Samoin muutkin.

Harry alkaa ääni tunteellisesti värähdellen. Hän näkee nuo herrat
tuolla sekavana epämääräisenä ihmisryhmänä, josta hän ei yksilöitä
eroita. Kaikki seoittuu suureen epämääräiseen sielulliseen hämäryyteen.
Sillä hän on kuin sumussa, josta hän ei tiedä, miten selviytyä. Nyt
vasta hän tuntee, miten hän on mielenliikutuksen vallassa ja miten
hänen jäsenensä värähtelevät.

Mutta siltikin suusta kuohuu kuin runsaasta lähteestä sanoja ...
kultaisia ... hyvin kauniita sanoja...

-- Sinä ruotsinkieli! Sinä äidinkieli, kaunis ja soiva! Sinä korkean
sivistyksen henkevä tulkki! Sinä sydämeni ja sieluni paras aarre!
Sinulle auetkoon nytkin ääneni ylistykseksi! Pohjanlahti on vain se
sininen silta, jonka yli sinä kuljet molempiin koteihisi. Sillä sinulla
on kaksi kotia: Suomi ja Ruotsi. Näissä molemmissa kodeissa on sinua
vaalimassa lastesi rakkaus. Sinulle me kohotamme ylistyslaulumme
molemmilla rannoilla. Hyvät herrat! (Nyt Harry näkee jo selvemmin ja
huomaa papankin riemusta sädehtivät kasvot). Käsi sydämelle ja
hiljainen vala työhön ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen eteen!
Sille työlle yhdeksänkertainen hurraa!

Harry tuntee nyt kuin mamman lämpimän hengityksen poskellaan. Jotain
tällaista juuri mamma kotoa lähtiessä häneltä odotti. Hän nyt kuin
täytti mamman lausumattoman toivomuksen. Sillä poski poskessa ja niin
lähekkäin näistä samoista asioista hän on monen monesti aina
koulupojasta alkaen mamman kanssa puhunut ja innostunut ... kaikkein
pyhimmilleen kun on innostunut, niin kyynel on silmissä kihelmöinyt.

Seurahuoneen seinät järisevät huudon voimasta, mutta miesten silmät
ovat kosteat.

-- Hämmästyttävän kauniisti puhuttu, lausuu sitten ääneen rehtori
Heideman äänettömyyden keskeltä kuin yhteisenä tunnustuksena.

Kuvernööri tulee Harryn luo, kilistää, pudistaa kädestä ja hänenkin
silmissään on tunteellinen kosteus.

Muut jäljessä.

Tuota menoa katselee valtioneuvos säteilevin silmin. Ja hän ajattelee
itsekseen:

-- Juuri niin, Harry!

Sitten hänkin viimeiseksi menee Harryn luo ja sanoo:

-- Tahdotko kilistää papankin kanssa?

Isä ja poika kilistävät. Syrjäisistä se näyttää kuin valtioneuvos
onnitteleisi omaa poikaansa ja Harry kyynel silmässä, syvän
mielenliikutuksen kyynel silmässä, ottaisi onnittelun vastaan. Se on
kaunis kohtaus vieraiden nähdä. Ja kun valtioneuvos siltä retkeltä
palaa, punottavat hänen kasvonsa entistä enemmän.

Harryn pitikin papan mielestä olla päätään ylempänä tätä matalaa
kotikylää.

Nyt näkivät toisetkin sen loiston, mikä on valtioneuvoksen pojassa.

-- Harry voi sanoa kuin Caesar Zelan voitostaan: _veni, vidi, vici_,
kuiskaa Heideman valtioneuvokselle.

Kauppaneuvos Fleege on haltioitunut. Hänkin tahtoo puhua. Ja leikata
laakerinsa.

-- Hänen jalosukuisuutensa ... parooni ... kenraali ... ritari ...
kuvernööri von Hjelm. Minä pyydän juoda pohjaan asti ja sitten huutaa:
Eläköön parooni pilviin asti!

Puhe teki sydämellisen hauskan vaikutuksen. Rehtori Heideman nauroi
vatsaansa pidellen.

Harryn puhaltama juhlatunnelma oli mennyt sen tien.

-- Sinä tervakenraali! äimäilee Harry itsekseen ja pahastuu.

Pahastuu sitä valtioneuvoskin, mutta sentään hyvillä mielin suopi
puolestaan Fleegen tehdä tyhmyyksiään.

-- Miten kohottaa taas pystyyn juhlatunnelma? miettii Harry.

Samassa kannetaan sampanjaa sisälle.

Harry nousee tuolille -- suuri menestys teki hänet yht'äkkiä aivan
huiman rohkeaksi -- ja lausuu teatterimaisella sulolla, koettaen ääntää
ruotsinkielen niin pehmeän-sorahtavasti kuin oikea tukholmalainen,
F.M. Franzénin runon: "Sampanjaviini."

Se naula veti. Taputetaan käsiä ja kuvernööri huutaa ääneen
mieltymystään.

Valtioneuvos on samalla antanut käskyn viinurille ja sampanjapullojen
korkkien poksahduksiin loppuu lausunto.

Nyt seuraa kiihkeä sampanjan maisteleminen. Siihen mukaupi
Harrykin, vaikka hän vielä tähän päivään asti ei ole ollut lasin
pohjaanryyppääjä.

Rehtori Heideman vain ei ole oikein tyytyväinen. Tämä ilta on hänen
mielestään täynnä yllätyksiä. Se on epäjohdonmukaista. Sillä mitä
tekemistä kesken kaiken tuolla runolla nyt näin alkupäässä oli.
Erehdys ... joka on korjattava.

Rehtori kilistää. Vaietaan. Ja noustaan rintamassa ylös. Heideman alkaa
rykien ja asentoja muutellen lasi jäykästi kädessä ja silmät
alasluotuina kuin rukouksessa.

Harry pahasti irvistää. Tämä on sitä vanhan koulun puhujataidetta.

Mutta rehtori ei huomaa mitään. Hän katsoo jäykkänä syvään alas kuin
omaan hautaansa.

Sitä tulee pitkälti ... pitkälti. Hän puhuu valtioneuvokselle klubin
perustajana ja kymmenvuotisena puheenjohtajana. Lopuksi hän huudahtaa:

-- Valtioneuvos Nicanderin malja! Ja se juodaan yhdestä ja samasta
pikarista entisen kauniin tavan mukaan.

Tuodaan esille vanha tuttu suuri pokaali. Rehtori uhraa viiniuhrin
kaatamalla siihen uudet avatut sampanjapullot.

Kun malja on juotu, johtaa valtioneuvos kuvernöörin pieneen salonkiin.
Tällä on tarkoitus saada suurempaa vapautta salissa.

Harrykin suuressa palavassa innossaan katsoo nyt syvälti sampanjalasin
pohjaan. Hän tuntee aivoissaan keveän keinuvan liikkeen. Se on veri,
joka niihin nousee. Se sama lämminnä hyppii pitkin ruumista, kuohuen ja
soluja laajentaen. Tämä on kuin pilviin kohoamista ja vapautumista
maisista siteistä. On lentämistä tunnesiivillä.

Posket hohtaen ja silmissä tuore kostea kiilto imaisee hän taas
korkeasta lasista pitkän siemauksen.

Samassa tuo ovenvartia sanomalehden valtioneuvokselle. Se on uuden
"Salaman" näytenumero, jonka maisteri Tervo tahallaan on pannut
iskemään tulta ensi kerran tänä Seuraklubin vuosipäivänä ja vielä
koirankujeissaan laittanut sen tänne klubiin itse valtioneuvokselle
aivan painotuoreena.

Lehti viedään valtioneuvokselle, joka siinä samassa ilmaupi pienen
salongin ovelle. Hän ottaa lehden lukeakseen. Kultakehyksiset kakkulat
nenällä ikäänkuin kohoavat terästetyn haukan katseen edessä. Ne ruskeat
rivot ilkeänivalliset silmät palavat, kun valtioneuvos lukee lehdestä:
"Suomenkieli on saatava tämän kaupungin virkakieleksi. Se on nostettava
kaikumaan täällä kaikkien huulilla, kaikissa kodeissa, yksin niissäkin,
missä sitä nyt halveksitaan. Suomi suomalaisille, niin on ajan
tunnussana. Jotka luulevat olevansa ruotsalaisia, nostakoot purjeet
pursihinsa ja seilatkoon yli Pohjanlahden. Me vielä potkaisemme purren
irti Suomen rannasta..."

Nyt nousee jo verta valtioneuvoksen kasvoihin hiusrajaa myöten. Vanha
mies tärisee mieli järkkyneenä. Sillä tämä tikari pistää paksuimpaan
lihaan.

-- Näinkö kirjoittaa minun oma kasvattini? Niin totisesti! Tämä on jo
enemmän kuin liikaa, puhkeaa hän kuvernöörille katkerana puhumaan ja
pyytää häntä saliin.

Sillä nyt aikoo valtioneuvos itse puhua. Kun kuvernööri on ottanut
paikkansa, kilauttaa valtioneuvos lasiin.

-- Setä Mortimer aikoo puhua! kulkee kuin tuulen henki salissa miehestä
mieheen.

Ja sitä seuraa mykkä äänettömyys. Sillä kun valtioneuvos esiintyy, niin
silloin ovat kaikki pelkkänä kuuntelevana korvana.

-- Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen
ja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista
juhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi
(valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen
lehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme
näytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat
(valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän
falangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me
ruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me
iloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien
harrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa
barbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian
mongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme
asetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea
paikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme
sitä tunnusta ... emme koskaan!

-- Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.

-- Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo
vuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on
useimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja
kallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä
kaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä
sanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka
ei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei
siihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! _Pereat_ ...
kuolkoon!

-- Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.

Valtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään.
Taas hän jatkaa:

-- Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan
tuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani
jokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan
pojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että
hän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä
kohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi ... on
luopio ... ja sellaisena emme häntä sääli...

Valtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan
jatkaessaan:

-- Sille herralle näin!

-- Näin!

Ja toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää:

-- Kuolkoon lehti ja sen likainen toimittaja ... hylkiö! Näin kuin tämä
lasi!

Valtioneuvos viskaa lasinsa lattiaan kappaleiksi. Ja toiset tekevät
samaten. Sillä sampanja oli jo liiaksi veriä kuumentanut.

Mutta Heideman arvaa nyt olevan sopivan hetken voittaa taas
valtioneuvoksen suosiota. Ukolle on annettava hyvitystä, on osotettava
kunniaa kuvernöörin nenän alla.

Hän vie tuolin valtioneuvoksen selän taakse. Siihen hän istutetaan ja
puujalka-kanttori Krookin marssia soittaessa kannetaan valtioneuvosta
ympäri salia.

Harry ensimäisenä kulkee sampanja-aivoineen tuolin jäljessä ja huutaa
riemastuneena:

-- Lefve pappa! Lefve pappa!

Sitten hajaannutaan sivuhuoneihin, jotta vahtimestarit voivat puhdistaa
lasisirut.

Kuvernööri huomaa mielialan käyvän liian kuumaksi. Hän tekee
poislähtöä.

Valtioneuvos saattaa häntä vaunuihin. Kun ne ovat pois liukuneet,
katsoo hän niiden jälkeen ja puhuu:

-- Bulvaani! Kuka tätä lääniä hallitsee? Sinäkö vai minä?

Hän seisoo ulkona vilvoittelemassa hiestyneenä ja katkerana. Hänestä
tuntuu tässä Seurahuoneen rappusten edessä seisoessaan häikäisevässä
valossa, mikä sisältä tulvaa, kuin tuolta pimeästä syksyisestä yöstä,
joka muutaman askeleen päässä hänen edestään lähtee, nyt astuisi häntä
kohti silmä silmää vasten uusi ja outo vihollinen: maisteri Tervo ja
sen takana kokonainen armeija uuden ajan hirveitä miehiä. Kuin ne
sieltä astuisivat hänen nenänsä eteen, yht'äkkiä raapaisisivat tulen
näkymättömiin soihtuihinsa, joita he ikäänkuin piilossa häneltä
kantoivat, valaisisivat koko tuon suuren synkän pimennon, joka hänen
jalkainsa juuresta lähtee läpi puiston, yli nukkuvan kaupungin, aina
kauas tervamaiden mustille vaaroille asti, ja sitten siinä uudessa
hohteessaan ilkkuen hänelle huutaisivat: "Valtioneuvos! Teidän aikanne
on jo mennyt! Me olemme nyt kansan johtajat ja valistajat".

Ja tuo pimeys tulvahtaa noiden soihtujen loimosta kirkkaaseen hohtoon,
mikä levenee ... levenee nousevan aamun kirkkaaksi valojuovaksi ja
valaisee kansan ennen pimeän-pimeän elämän.

Valtioneuvos ikäänkuin omia mielikuviaan aristuen katsahtaa syksyisen
taivaan tähtirikkaalle laelle. Avaruus äärettömyydellään ajaa pois
hänen sielustaan pikkumaisen ihmispelon. Ja hän pääsee mielen
tasapainoon tähtiä katsellessaan.

Mutta siltikin! Tervo on pahasti nyt hänen ajatuksiinsa takertunut. Hän
uskoi Tervosta tekevänsä uuden Heidemanin, kun vanha jo alkaa
ränsistyä ... mutta ... mutta ... petti ilkiö!

Ilkiö! Sillä mikään muu ei Tervo ole. Monenmonta suomalaispoikaa on
ennenkin koulutettu ja herrastalojen kyökeissä kouluaikanaan syötetty
eivätkä ne ole pettäneet auttajiaan. Heistä on tullut lujia
ruotsalaisen sivistyksen ystäviä ... oivia pappeja tai muita
kaunisavuisia virkamiehiä.

Mutta tämä? On ennen kuulumaton erikoisuus, on personoitu hävyttömyys.

Ja tämän hirvittävän miehen on hän -- valtioneuvos -- ikäänkuin
tyhjästä luonut ... niin juuri _hän!_ ilman hänen omaa hellyyttään ei
olisi nyt maisteri Tervoa ... tätä kansanvillitsijää, joka leimuaa
salamana yli maiden mantereiden. Ei olisi!

Valtioneuvos muistaa tuossa samassa sen päivän, sen elokuun lämpimän ja
tumman iltapäivän, jolloin Matti Tervo tuohikontti selässään ensi
kerran kolkutti hänen ovelleen avustusta anoen. Tuppipuukko
nahkaremmissä oli hänellä kupeella kuten täydellä tervamiehellä
ainakin, valkeanharmahtavat hurstihousut olivat tervan likaamat ja
varsiniekkapieksukengät jaloissa. Huh, sitä ensi näkemistä! Pojalla,
tuolla pitkällä päivän polttamalla villinnäköisellä sikiöllä, oli
taskussaan suosituskirje hänelle kotipitäjänsä rovastilta.

Pelonsekainen kauhu kasvoissaan hän siinä värisi valtioneuvoksen nenän
alla. Sillä kartanolla oli ollut suuren villakoiran Castorin kanssa
tuimantuima ottelu. Ja koira oli repinyt pojan housuntakapuolen
hajalle, mutta silloin saanut pojan puukosta koipeensa, jotta ulisten
nilkutti pikku mökkiinsä pihan perälle.

Sellainen oli ollut Matti Tervon ensimäinen herrastuttavuus.
Valtioneuvos ei ollut sille osannut muuta kuin nauraa, niin surullista
kuin se kuitenkin sekä pojalle että koiralle olikin.

Tuossa suosituskirjeessä vakuutetaan pojan olevan tuiki ahkeran,
siivon, mutta hiukan itsepäisen. Ja nyt hän tulee kouluun, kun
on synti antaa hänen erinomaisten luonnonlahjojen mennä hukkaan.
Oo! valtioneuvos oli huudahtanut ja itsekseen nauranut papin
hulluttelemista. Mutta sitten kysynyt:

-- Onko sinulla isää?

-- Ei ole.

-- Eikö ole ollutkaan?

-- Kuoli ruotilaisena kinokseen.

-- Miksi joutui ruotilaiseksi?

-- Kun Nikanterin virma ryösti talon ja ajoi meidät mierolle.

-- Soo--oh, poika! Etkö tiedä, että minä olen juuri lääninsihteeri
Nicander?

-- Teidänpä sanotaankin sen kodin meiltä ottaneen.

-- Milloin ja missä?

Poika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa
on vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni
kotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.

Silloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli
toisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi
vissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen.
Valtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo
villi poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta
lämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia,
jotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.

Hän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille
suositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän
lopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin
sukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu
niin niin niin katkeralta, että juuri hän ... valtioneuvos ... teki
niin kuin on tehnyt.

Sillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja
kuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu
kaikki alhot valaistakseen.

Valtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.

Hänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan
omille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä
palkitaan?

Siinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.

Ja häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat
omia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka
hän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.

Hän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla
kummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri
pelkääkään, niin kuitenkin inhoo.

Vaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että
juuri hän ... valtioneuvos ... on Tervon kasvatusisä tavallaan.

-- Oih!

Mutta siinä samassa näkyy Harry tulevan ulos häntä kohti. Poika on niin
verevänpunakka, kostea kiilto silmissä ja komea kuin ruhtinaiden
jälkeläinen.

Nyt he ovat kahden suuressa lasikuistissa. Isällinen hellyys kokonaan
valtaa valtioneuvoksen katkeroituneen, viinin kiihdyttämän mielen. Hän
tempaa Harryn syleilyynsä ja kuiskaa aivan kuin nainen:

-- Sinä, rakas lapsi! No sinä et minua koskaan petä niinkuin tuo ilkeä
Tervo ... sinä ... minun oma Harryni.

Harry, jonka veressä kiehuu viinin hurmaus, syleilee lujasti vastaan ja
höpisee:

-- En ... en koskaan, pappa rakas.




II.

Seuraklubin vuosijuhla II.


-- Joko kuvernööri huomasi parhaaksi mennä? kysyy maisteri Littov
palaavalta valtioneuvokselta sivuhuoneessa.

-- Entä sitten?

-- Olikin tarkoituksemme karkottaa hänet pois, jotta saamme vapaasti
huvitella, lisää maisteri.

-- Ja kannoimme setää tuolilla hänen nenänsä alla! huomauttaa samaan
merikoulunjohtaja Abrahamson, jonka elämänhalua kipeät jalat eivät
jaksa sammuttaa.

-- Tässä on herrain kuvernööri, puhuu valtioneuvos ja ojentau
paraatiryhtiin.

-- Älähän nyt! nauraa maisteri Littov.

-- Etkö usko?

-- Kyliä tunnetaan suuri vaikutusvaltasi häneenkin. Mutta sentään älä
paroonilta virkaa riistä ... älä toki! huomauttaa maisteri Littov.

-- En riistäkään. Mutta hän vain allekirjoittaa ja minä hallitsen. Olen
jo kolmekymmentä vuotta neljän kenraalin aikana hallinnut. Niin. Tänne
laitetaan niitä yksi toisensa jälkeen allekirjoittamaan minun
määräyksiäni.

On aivan harvinaista, että valtioneuvos näin julkisesti itse kehuu.
Mutta kova mielenliikutus ajaa hänet pois varovaisuuden tieltä. Sillä
hänen mielessään edelleen vain painaa se outo tunnelma, että nyt
täst'edes hänen vaikutusvaltansa alkaa luisua ... luisua...

-- Tervo kiihotti pahasti vertasi. Koeta tyyntyä, lohduttaa Littov.

-- Tervo silloin syntyi, kun minä rupesin tätä lääniä hallitsemaan.
Vajaan 28-vuotisena tulin tähän kotikaupunkiini lääninsihteeriksi. Ja
silloin se alkoi. Uskallatko lyödä kanssani vetoa?

-- Mistä? utelee maisteri.

-- Siitä että minä hallitsen.

-- Panisit taas toimeen koirankujeitasi. Laittaisit nyt _minulle_
kuvernöörin allekirjoittaman naimakäskyn. Niinhän? Kyllä muistan vetosi
Fleegen kanssa kenraali Stackelbergin aikana. Silloin nimismiesparat
saivat naimakäskyn. Ja kujeesi tähden "Bondas" potkaistiin pois
virastaan. Hah hah!

-- Sentähden kokoankin "Bondaalle" kollehdin, kun hän on minun tähteni
virkaheitto.

Kaikki, jotka huoneessa ovat, nauravat.

-- Ja Fleege uskoo jo, että minä lääniä hallitsen, lisää valtioneuvos.

-- Uskon, veli Mortimer, minäkin. Uskon senkin, että meitäkin
hallitset. Ja vielä rautakouralla. Olet tämän kaupungin despootti.
Mutta "Bondas" parkaa käy säälikseni.

-- Ole huoletta! Nytkin oli kollehti antava.

Littov elostuu ja hänellä on naurava veitikka silmäkulmassa, kun hän
hypähtää ylös sohvalta ja puhuu:

-- Hän vanha mies tulee kadulla minua vastaan kovin ... kovin
murheellisena. Tekee hyvän päivän ja yrittää pysähtyä. Mutta ei oikein
uskalla.

Littov puhuessaan näyttelee "Bondasta".

-- Jään seisomaan ja katson miestä. "Onko nimismiehellä minulle asiaa?"
kysyin. "Herra maisteri! Ro ... rohkenenko?" hän puhuu. Ja on niin
vietävän viheliäinen. "Nimismies puhuu asiansa suoraan", sanon minä.
"Niin n-nähkääs -- tuota minä vähän u-ujostelen sellaisia asioita.
Mutta maisterihan on niinkuin minäkin vanhapoika. Ja nyt ... mutta
maisteri nauraa minulla." "En ollenkaan". "Voisiko maisteri antaa
minulle jotain todistusta, että elän ja aina olen elänyt
säädyllisesti?" "Mutta, herra nähköön, mitä sellaisella paperilla
teette?" "Maisterilla on kaupungissa ma ... mahtava asema ja suku...
Veisin sen paperin kuvernöörille ... nähkääs ... nyt on riivattu
juttu". Oli kesäkuussa. Hänellä oli paksu palttoo käsivarrella ja
musta pitkätakkipuku yllä. Nenäliinallaan hän yhtenään hieroi hikeä
päästään ... tuo turilas.

Maisteri esittää "Bondasta" siinä kaikessa säälittäväisyydessään ja
kauhussaan.

Herrat nauravat.

-- Hän nahjus oli syvästi liikutettu. "Onko valitettu elämästänne?"
kysyin. "On kai ... on kai, kun sain kuvernöörin virkakirjeen, että
minun pitää mennä kuu ... kuukauden kuluessa n-naimisiin ...
avioliittoon ... maisteri ymmärtää?" Minä nauramaan, mutta hän
pyhkäisee nyt nenäliinalla silmiään ja jatkaa valittavasti: "Muuten
virka menee! ... sellainen uhka ... ja minulle, joka _pelkään_ naisia."
Hän ukkorukka vavahteli, kun minä nauraa tirskuin hyväntuulisena.
"Nimismies koettaa onneaan naisten parissa, kun kerran on sellainen
käsky", puhuin. "Ei, herra maisteri, ennen minä kuolen kuin..."
"Soo-oh! Minua tämä hauskuttaa. Menkää vain naimisiin ...
menkää! Kuvernööri antaa vielä myötäjäisetkin. On naimahaluisia
ravintolatyttöjä." "Ennen koskeen kuin akan helmaan!" ärähtää hän ja
lähtee.

Tuon viimeisen esittää maisten repäisevän hauskasti. Ja sitten taas
jatkaa:

-- Oli tullut sitten tänne "Susilaan." Ja juonut kolme munkkia,
ylönantanut, riidellyt bufettitytön kanssa, lyönyt siltä hampaan
poikki, pirstonut kattokruunun ja laseja ikkunoista ja -- menetti
virkansa! Siihen se naimajuttu päättyi...

Littov nauraa kyyneleet silmissä saatuaan taas uusille kuulijoille
kertoa tämän vanhan kaskun. Ja toisillakin on erikoisen hauska.

Valtioneuvos oli tämän edellisen kuvernöörin aikana lyönyt vetoa
kauppaneuvos Fleegen kanssa, että hän saa kuvernöörin allekirjoittamaan
naimattomille nimismiehille naimakäskyn virkakirjeen muodossa
todistukseksi, ettei kuvernööri lue, mitä hän allekirjoittaa. Tämän
naimakäskyn oli "Bondaskin" saanut.

-- Mutta tämän päälle me juomme "Bondaan" maljan, puhuu maisteri
Littov.

-- Se oli Fieegen kanssa se veto. Kaikki naimattomat nimismiehet
saapuivat lähetystönä kuvernööri Stackelbergin luo silloin ja
rukoilevat vesissä silmin anteeksiantoa huonosta elämästään...

Sen anteeksipyynnön esittää valtioneuvos omassa persoonassaan hyvinkin
maukkaasti. Sitten näyttelee valtioneuvos edelleen:

-- "Mitä?" ärjyy Stackelberg. "Fallesmannit ovat hulluja tai
juovuksissa! Mitä? Ulos! Mitä?" Nyt seuraa selvitys nimismiesten
puolelta. Stackelberg lyö kätensä yhteen, siunaa ja lausuu: "Det är
misstag... Joka haluaa, menee naimisiin ... sillä hyvä!" Näin
virkakirje peruutettiin. Mutta Stackelberg, joka minua oli jo kauan
suututtanut, tunsi auktoriteettinsa menneen sen tien ja otti sopivana
hetkenä virkaeron, juttelee valtioneuvos taas tämän vanhan, mutta silti
aina tuoreen lorun mielihyvällä.

-- Niin kävi ja sinun tähtesi Bondas menetti virkansa, lisää Littov.

-- Näin on "Bondaan" hyvä olla. Sillä nyt hänen ei tarvitse mennä
koskaan naimisiin. Ja klubi elättää miehensä.

-- Malttakaapas, vaikka "Bondas" vielä joutuukin naimisiin, huomauttaa
salaperäisesti merikoulunjohtaja Abrahamson, tämä kipeäsääri.

-- Nyt menemme joukolla juomaan "Bondaan" vaahtoavan maljan, esittää
Littov.

Herrat nauraen siirtyvät suureen saliin, mistä lasisirut ovat jo
poistetut. Sinne kokoontuu joka puolelta sivuhuoneista illan vieraita.

-- Nyt on klubin virallinen ohjelma loppunut, hyvät herrat! Alkaa vapaa
ohjelma ja pikkutunnit. Kenellä on huumoria, osottakoon sen teossa!
Kaikkea muuta saa tehdä, mutta ei ... no minun ei tarvitse _sitä_
sanoa, puhuu valtioneuvos nauraen ja merkitsevästi silmäten
merikapteeni Hartmaniin.

Maisteri Littov tilaa viinurilta punssia ja rinkeliä. Sitten pyytää hän
Johnsonilta sen ripa-astian, mikä lähetetään huolellisesti
puhdistettavaksi.

Ja Littovin tummanpunaiset konjakkikasvot, joissa on vieläkin koreampi
nenä, hiilenmustine silmineen ovat hyvin pirullisessa irvistyksessä,
kun hän nyt tuohon ripa-astiaan kaataa keltaista punssia ja sekaan
sipultelee vehnäisrinkeliä.

Koko joukko jännitettynä katsoo toimitusta.

Sitten Littov alkaa puhua:

-- Saan esittää "Bondaan" maljan oikeassa Ruotsin punssissa. Hän on
puhdasverinen puoluetoveri ja ansaitsee yleisen tunnustuksen. On
klubimme virvottava ilonsuoni. Eläköön! Ylös ilmaan!

Miesjoukolla remuten ja nauraa hohottaen viskataan "Bondas" kohti
kattoa ja hurrataan.

Maisteri ensin maistaa maljasta. Muu joukko jäljessä. Kaikilla muilla
paitsi "Bondaalla" on ylen ... ylen hauska. He ovat nauruun katketa.

"Bondas" on lumenkalpea häpeästä ja sisäinen tuska häntä värisyttää.
Sillä hän tuntee karvaasti, että häntä verisesti pilkataan. Ja aina on
tässä seurassa pilkattu.

Mutta hän ei uskalla panna vastaan, vaikka kärsiikin tuosta
marakattiroolistaan.

Kun "Bondaan" malja on juotu, lauletaan: "Minun kultani kaunis on".

Sitten kutsuu valtioneuvos viinurin. Samassa menee hän Harryn luo, joka
on vaipunut syvään sampanjan maistelemiseen Fleegen kanssa. Hän tekee
Harrylle joitakin merkkejä, mutta niitä ei Harry huomaa.

Valtioneuvos poistuu närkästyneenä. Pahatuuli hänen sisuksiaan repii.
Mutta hänkö sitä nyt päällepäin näyttelisi!

Siinä aletaan kantaa pöydälle jotain hyvinkin makeannäköistä monilla
ryyteillä ja kastikkeella höystettyä seosta. Madeirapulloja ja korkeita
viinilaseja seuraa mukana.

Kun kaikki on valmista, katoaa viinuri ja valtioneuvos haastaa
juhlallisesti:

-- Herrat ovat hyvät ja haukkaavat, kunnes illallinen joutuu,
esipalaksi vähän hanhenmaksapasteijia.

Samassa hän etsii kanttori Krook'in, ja viepi puujalkamiehen
käsikoukussa ruoalle.

Toiset samaten paritusten käsikoukussa seuraavat jäljessä.

Maistettuaan ruokaa kohottaa valtioneuvos madeiralasinsa ja esittää
isoisänsä maljan, hän kun kuului olleen mainio hanhien kasvattaja.

-- Missähän tässä on koira haudattuna? miettii Krook ja tuntee
vastenmielisyyttä valtioneuvokseen.

Kun on syöty, kysyy valtioneuvos kasvot pirullisessa irvistyksessä ja
katseessa kaksinkertainen rivous:

-- Miltä pasteiji maistui?

-- Mainiota! huudetaan vastaan.

-- Kiittäkää autuasta isoisääni. Ne olivat hänen säämiskähousunsa,
vastaa valtioneuvos noin vain kuin ohimennen.

Mutta silmälasien takana nauraa silmän syrjässä veitikka.

Yhden ja toisen sisua pyrkii puistauttamaan, kun kuulee, mitä on
syönyt.

Ja seuraa yleinen syljeksiminen kuin merikivussa.

Kun sitä on aikansa tehty, julistaa valtioneuvos:

-- Huuhtokaamme suumme! Voimakas on ihmisen mielikuvitus. Se oli
sittenkin _oikeata_ hanhenmaksapasteijia.

 Nyt räjähtää yleinen nauru ja madeira saa kyytinsä.

Harry on voittanut vastenmielisyytensä seuraan. Kiitos siitä sekä tuon
esiintymismenestyksen että sampanjankin. Ja pappa sitten kokonaan
lumosi hänen puolihumaltuneet aivonsa kiivaalla puoluepuheellaan.

Nyt hän muutaman pöydän ääressä istuen kauppaneuvos Fleegen kanssa
kahden tekee laajalti hänelle selkoa Lontoon Westminister Abbeysta,
jossa hän ulkomaanmatkallaan kävi.

Ja hän yhä nousee humalan hunajavuorta ylös, mistä näkee ympäristön
kirkastetussa hohteessa. Tämä on ratsastamista oman verensä
säkenöivillä mielikuvilla, on huvittelua nuorten hermojen tuoreilla
tunteilla, joihin uppoaa kuin autereisiin avaruuksiin ilman määrää ja
tarkoitusta. Elää vain nykyhetken syvyyttään myöten. Silmissä on
yhtenään kuin kevyt harso, jonka läpi näkee pelkkää iloa, iloa, iloa...

Ja mikä koski suonissa kuohuu!

Tämä on määrätöntä hauskuutta, sillä hermot ottavat ulkomaailmasta
vastaan vain näköhäiriöitä ja sisällä aivoissa palaa kuin tunteiden
ilotulitus.

Fleege kohottaa lasinsa ja kilistää Harryn kanssa. Harry kilistää
vastaan ja lausuu jonkun säkeen Franzénin "Sampanjaviinistä".

-- Tatarant--tatarant--tataraa! kuulee hän samalla kauppaneuvos Elersin
takanaan laulavan. Elers pyytää esittää Harrylle veljenmaljaa.

Mainiota! Harry on valmis. Ja veljenmalja juodaan vanhan hyvän tavan
mukaan oikeat kädet toistensa koukussa.

Seuraa niitä toisiakin veljenmaljoja. Nämä ikämiehet tahtovat hänet
vertaisekseen nostaa. Toiset setiä, toiset veljiä'! Hurraa! Maailma
pyörii kuin korea saippuakupla tyynen illan kimaltelevassa ilmassa.

Valtioneuvos katsoo tuota menoa yhä enemmän närkästyneenä. Joko
laskeupi Harry näiden toisten tasalle? Ei se ole hänen mieleensä, että
Harry noin...

Mutta hän päättää voittaa itsensä ja antaa tällä kertaa anteeksi
Harrylle, jonka hän jo aikaa sitten olisi suonut menneen tiehensä.

Tämän valtioneuvoksen närkästyksen katkaisee iloinen yllätys.

Sillä siinä samassa seisoo salissa neljä nuorta tyttöä, jotka maisteri
Littov on johtanut sinne ja nyt nauraen pakisee:

-- Herrasväki on hyvä ja käy tanssiin.

Ovat oikeita Ruotsin tyttöjä. Kolme on maisteri haetuttanut Fleegen
vaunuilla. "Promenadista" ja neljäs on Seurahuoneen oma tyttö.

Tytöt ovat valkoisissa leningeissä kukat hiuksissa, keveät atlaskengät
jaloissa ja jalkaa verhoaa hieno silkkisukka. Yksi on tumma kuin yö ja
silmissä pohjaton syvyys keimailevaa hymyä, toinen valkea kuin päivä ja
kultakutreissa kaiken maailman toalettiainesten tuoksu, kolmas ohut ja
keveä perhonen, pieni kuin keskenkasvuinen tyttö, mutta silmien alla
viivat, jotka tietävät puhua valvotuista öistä Venuksen temppelissä, ja
neljäs pitkän-pitkä juhlallinen naisvartalo, joka jo vuosia sitten
heitti hyvästit lapsuuden viattomille vähäpätöisyyksille ja käsitti
elämän arvon intohimon tulessa.

Tämä viimeinen on Seurahuoneen oma tyttö. Tyttöjen parissa on maisteri
Littov kuin kala vedessä. Nuo vavahtelevat kädetkin saavat ryhtiä ja
hän pyörästelee kuin nuori kavaljeeri.

Hän tarjoaa kätensä tuolle tummalle immelle. Harry hyökkää perhosen
kimppuun. Merikoulunjohtaja Abrahamson huonoilla jaloillaan kuljettelee
kultakutrista, mutta kapteeni Hartman sitä pitkää tyttöä. Krook asettuu
soittokoneen ääreen. Juhlallinen valssi alkaa ja Elers tilaa tusinan
sampanjaa. Valtioneuvos ottaa "Bondaan" parikseen, Fleege viinurin
j.n.e. Ja nyt mennään kuin lehdet tuulessa. Kun on tanssittu, vievät
herrat naisensa sivuhuoneihin, kantavat sinne sampanjaa ja
lemmenkuhertelu alkaa.

Mutta valtioneuvos on vanha viisas. Hän ei myönnä pitkää väliaikaa, kun
uusi soitto aletaan ja tytöt käydään hakemassa uuteen tanssiin. Näin
jatkuu yö.

Kunnes alkavat herkulliset illalliset, joiden jälkeen valtioneuvos
lähettää humaltuneina "Promenadin" tytöt kotiinsa.

Siitä on tulla riita maisteri Littovin kanssa.

Mutta valtioneuvos niin määrää.

Seuraa näytelmäkappale Seurahuoneen pienellä näyttämöllä. Sen on
valtioneuvos kirjoittanut, Krook säveltänyt ja sen esittävät
Abrahamson, Johnson ja vahtimestari. On naurava pilkka joistakin
läsnä-olevista. Sillä Abrahamson ei ole kukaan muu kuin maisteri
Littov, Johnson ei kukaan muu kuin merikapteeni Hartman ja vahtimestari
ei kukaan muu kuin "rauhan enkeli".

Mutta haavoitetut nauravat mukana. Ja ilo on täydellinen.

Näytelmän jälkeen taas ryypätään. Mutta sitten tulee yön loistonumero:
"Bondaan" naittaminen. Se on Abrahamsonin tämän illan keksintö. Ja
aivan "Bondaan" arvaamatta.

Yks kaks tanssii saliin puolihumalaisena yöpuvussa se pitkä tyttö. Ja
lentää oikopäätä "Bondaan" kaulaan. "Bondas" raukka pakenee ...
pakenee ... syleksii ... vihassa sähisee kuin kissa koiralle ...
suuttuneena ärjyy ja kiukuttelee ... syleksii ja kiukuttelee. Tyttö
vain yltyy häntä ahdistamaan, nostelee kovin sopimattomasti
hamettaan ... kätensä syleilyyn kohottaa.

Kaikki ovat naurusta kuolla. Mutta "Bondas" kauhusta hikoilee.

Nyt loppuu ilveily räiskyvään kätten taputukseen, minkä valtioneuvos
alottaa.

"Bondas" parka on kuin piesty koira häpeissään ja kyynelkarpalo on
hänen silmäkulmassaan.

Nyt valtioneuvos julistaa tämän illan "Bondaan" kollehdin tuottaneen
niin ja niin paljon.

Mutta "Bondas" loukossa itkee ... tietysti aika humalassa.

Siinä samassa helähtää jotain kappaleiksi.

Merikapteeni Hartman viskasi Krookin puujalan, minkä tämä oli
irroittanut vierelleen tuolille, salin suureen seinäpeiliin, kaikista
hienoimpaan tryymoo-kuvastimeen, mikä pirstoiksi särkyy. Sen
kiilloitetun, sirotekoisen puujalan. Ja huutaa samassa kurkuntäydeltä:

-- Kanttori sen rikkipotkaisi!

Hän saa naurajat puolelleen. Mutta merikapteeni Norrgård ymmärtää
hetkensä tulleen: Hartman on taas pirstomisvirmassaan.

Miehissä talutetaan Hartman sivuhuoneeseen, jonne telkitään Norrgårdin
ja sampanjan kanssa. Siellä saa hänet "rauhan enkeli" uneen viihdyttää.

Juominki yltyy. Sillä Hartmania on tähän asti hiukan pelätty.
Seurahuoneen isäntä, saksalainen kellarimestari, pyydetään mukaan.

Viinuri, vahtimestari, biljardipoika, piiat ja rengit juovat herrain
jäänöksiä.

Koko tuo suuri talo on nousuviinassa. Et siinä löytäisi yhtään selvää
ihmistä. Tässä hienon-hienossa, kalliissa ja kauniissa ilolinnassa
kaupungin keskellä!

Syysyön taivaalla kieppuvat kirkkaat tähdet. Toisinaan näkyy
pitkän-pitkä tähdenlento kauniissa kaaressa.

Yö on kylmä ja pimeä. Kadulla kävelevä vartiopoliisi silmää aralla
kunnioituksella valoissaan uivaa "Susilaa". Mutta sen vanhojen
ikkunaverhojen läpi ei pääse tunkeumaan uteliaan silmä. Korva sieltä
vain erottaa yhtä ja toista.

Mutta poliisi ymmärtää velvollisuutensa olevan kulkea korvat tukossa
Seurahuoneen ohi.

Sillä se ja sen hienous on kokonaan ulkopuolella hänen tehtäviään.

Ankarata vaitioloa vaadittiin sisäpuolellakin olijoilta.

Kuitenkin vienoja kuiskeita aina pääsee asianomaisten rouvien korviin.

Niin että tämäkin yö on taas rouvien tuskayö.




III.

Harry.


Kun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry
makaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse
valtioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos
Elersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla
poikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.

Samallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on
lasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja
"Bondas" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla
riisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri
salia.

Koko suuri talo humalassa kuorsaa ... kuorsaa.

Ja kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.

Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet
humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.

Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan
auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.

Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän
kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää,
ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava
tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä
kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä
silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan
kuumassa höyryssä.

-- Voi Jumala sentään!

Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle
nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.

-- Missä minä olen?

Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus
ja sisuksia repii poltteleva katumus.

Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.

Mutta samassa häntä ylönannattaa.

Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja
heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka
kevät oli paljastanut.

Ja lähtee.

Suuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä
sekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja,
toiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä
kuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä
-- on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien
alla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.

-- Onko koko talossa normaali-ihmistä?

Harry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat
kuorsaavat ruumiit.

Hän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia
naisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa
merikoulunjohtaja Abrahamson.

Viinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita
kynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin ... niin
alakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin
sammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.

Hänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään
perin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! -- Voinko minä
enää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle
niin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita ... koreita
kasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja
leikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen
korviinsa ihana laulu: "Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis
olet, oi Harry!"

Niin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.

Mutta nyt ... nyt ... nyt?

Hän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee
kalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee ... näkee -- irvikuvan
siitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!

Tämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili
hänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön
pikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.

-- Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat ...
hipiä ... silmät ... missä ... missä ... missä?

Hänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:

-- Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä ... noissa juoduissa
pulloissa ... rikotuissa laseissa!

Harry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon.
Sammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu
polviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo...

Harry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.

Ulkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta,
jostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt
tuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.

Kokonainen ryhmä säälittäviä ... syvästi säälittäviä olentoja jää hänen
taaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.

Taivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille
silmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää.
Se on kuin ääneen nuhteleisi: "Sinä, roisto, joka tapoit paremman
itsesi ... sinä ... sinä!"

Aamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan.
Mutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä
miestä ja salaperäisesti kuiskaa: "On tässä kylässä renttuja
kasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat".

Linnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat:
"Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa!
Hyi ... hyi!"

Ja lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.

-- Mihin minä menen?

Ennen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla.
Ja nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma,
jolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka,
vaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru,
vaikka huulet ovatkin vaiti...

Raivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen
juopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä,
joka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes
poliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta,
sillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.

Se on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä
levyseppää.

On ennen peljännyt. Mutta nyt ... nyt ... nyt?

Saisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse
leiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät
olivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä ... ne ne samat silmät.
Armahda sitä rutistunutta miestä!

-- Mihin minä menen?

Samassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren
kirkonkellon kumahdus.

Harry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat
äärimmilleen ärtyneet.

Tuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu
syntisiä tilille.

Sieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se
pyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.

Sillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.

-- Pium paum! Pium paum!

Korkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas
malmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä
vaativana.

-- Pium paum! Pium paum!

Voi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna
kirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.

-- Pium paum! Pium paum!

Mutta sellaista on tehty jo miespolvet ... kymmeniä ... kymmeniä
vuosia...

-- Pium paum! Pium paum!

Harrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui
moneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että
_delirium_ kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta
virvottamaan.

-- Pium paum! Pium paum!

Ja pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?

Juuri sama pappa, joka nytkin siellä ... siellä kuorsaa.

-- Oi sentään!

-- Pium paum! Pium paum!

Muutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana
kohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi!
Pappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa
ähkyi ... äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät
valtioneuvosta: "Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä
kerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!"

Ja taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.

Syrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki.
Mutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat ... kuin
katkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki ...
itkemästä päästyäkin itki.

Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.

Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei
sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan
suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan
ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni
Hartmanilla on.

Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som
hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.

Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.

Sillä nyt?

Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun ... oi, niin niin tutun äänen!
Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin ... hyvin rakasta.

Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.

Se kuin etäältä huutaa: "Tule! Tule!"

Ja Harry menee ... menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.

Se koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii,
vaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään:
vallatonna, vapautuneena, himokkaana!

Tämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla
rantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut
Franzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän -- Harry -- nyt seisoo.

Tässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista
nytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.

Hän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu
kyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken
kohinaa. Kuuntelee ... kuuntelee ... sieluunsa ahmii kuin suureen
henkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna
kuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa
monemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä,
jotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa
tuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon
vallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden
vapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut
liikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista
vivahdusta...

Kummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.

Ainakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta
suuresti ja laajasti kuin tuhat ... kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta
hiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.

Sellainen sekava hyvin ... hyvin monien huulten hiljainen supatus on
nyt sen kohinassa. Se rukoilee!

Jo erottaa Harry sanojakin ... jo ... jo. -- Nouse ... nouse ... nou...
Siihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee...

Hän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla
takovan.

Nuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako ... vai omastako
sielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus
tempaa Harryn mukaansa.

Hän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan
makeutta. Lankeemus... Tilapäinen hairahdus...

Kaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli
pois puhaltaa.

Hän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa
hoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti
kestäneet viattomina.

Jokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin.
Mutta kaikki kerran lankeavat.

Se on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden
kompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.

Synti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja
nousta ... se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta
lähtien.

Ja kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain
luulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.

Näin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo
mahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.

Nousemaan!

Eilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen
rypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä ... se, joka
kerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.

Mutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee
lupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin
teräsvanne.

Syvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.

Hänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja
hänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa
kohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan
ihmismielessä suuria aikomuksia.

Ja varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen
humalan niihin kokoamasta verestä.

Siinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa
päällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista
lähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.

Koskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä
lähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana
Pohjolan valoisana kevät-kesän yönä.




IV.

Tervakansa.


-- Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian
ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä
tarkoittaen.

Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.

Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä
milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.

Hän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen
sauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen
silmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen.
Keskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla
toinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä
ja nauravat.

-- Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan
potkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.

Se kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta
paukahtaa.

Sillä vene kulkee aivan törmän reunaa.

Mies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän
ärjäisee:

-- Tshuudilaisia moukkia!

-- Hää? huutaa mies.

-- Suomalaisia perkeleitä!

-- Mitä kiroat? ärähtää vaimo.

-- Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.

-- Ptyih! sylkäisee vaimo.

-- Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä
kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi
sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään
huulille.

Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva.
Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut
lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut
hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin
hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä
likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa,
kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.

Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.

Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.

Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin
kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.

Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat
ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.

Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.

Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.
Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.

Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle
kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka
aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä
kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden
päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka
suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.

Harry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka
huomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja
lukee kädessään olevaa "Salamaa".

Siinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä.
Onhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja
lyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.

-- Aa! Jopas kerkesi "Salama" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry
ja sydäntyy.

-- Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa
Harry tytölle.

-- Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö
nauraen.

Peijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!

-- On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.

-- Vai on.

-- Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa
antoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin
puhumaan.

-- Oo-hoo. Yy-hyy.

Harryllä venyy nenä pitkäksi.

-- Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen,
puhuu Harry.

-- Eipä heitetäkään! Kuuluvat niissä herroja haukuksivan ... niistävän
sellaisia kakkulaneniä kuin sinäkin, joka kiviä rauhallisten kulkijain
veneihin potkit. Maltasta kun ensi kerran tullaan kaupunkiin, niin
haetaan sinut ylös. Lienet jonkun patruunan poika ja noin hävitön
meille köyhille, jotka teille rikkautta keräämme.

Tämä kävi jo Harryn sydämelle.

-- Olen valtioneuvos Nicanderin nuori herra. Teinkin äsken väärin. Ja
tahdon toiste syyni sovittaa. Hakekaa minut ensi kerralla, huutaa
Harry.

-- Kas niin vain! Lääninsihteerin nuori herra. Ja juuri hänen kanssaan
ollaan tervakaupoissa. Arvasinpas! Mutta tiedätkö, kenen sisar on tuo
tyttö, joka tuossa paltamon keskellä istuu? kysyy mies tosissaan.

Tyttö häpeilee. Mutta Harry nauraa. Oli niin koomillisen naivi
tuollainen kysymys hänelle.

-- Se on tuon uuden sanomalehden pääherran sisar, puhuu mies
voitonriemuisena.

-- Maisteri Tervon sisar? Oo!

-- Justiin.

-- Sieltä se on meidän puolen miehiä. Niinkuin herra kyllä hyvin
tietää. Naapurivaarassa vielä äitinsäkin elää. Ja tämä tyttö on meillä
kasvattina.

-- Sillä lailla! Ennen olisi teitä pitänyt tavata, kun teillä on noin
suuria tuttavuuksia.

-- On ne koko suuria. O'on itse Sotkamon Kukkosia.

Väkevässä koskessa meni paltamo aina pari tuumaa eteenpäin yksillä
sauvoimen pamahduksilla. Siten kävi mahdolliseksi tämä keskustelu.

Mutta nyt alkoi vene jo päästä suvantoon. Ja liukua keveämmin
eteenpäin.

Kukkonen nosti lippalakkiaan hyvästiksi Harrylle, joka tuskin vastaan
päätään nyökäytti.

-- Sinne se "Salama" jo matkailee pitkin vesireittiä. Siellä leimahtaa
ja mielet ... tervakansan mielet palamaan lyöpi. Ukkonen sieltä voi
kuulua tänne rantamaahan asti, miettii Harry synkkänä.

-- Papan tervaystävät sitä sinne niputtain vievät riemusydämin...

-- Oi sentään sitä Tervoa! Miten julkeaa palkita hyväntekijöitään!
lähtee hiljaan kuin pakosta Harryn huulilta.

Ja nyt Tervo on ottanut papan tervatuttavat lehtensä asiamiehiksi!
Pappa on epäsuorasti aivan fennomaanian palveluksessa...

Kun veneet nousivat jo tuolla ylhäällä, istuutui Harry uudelleen. Ja
katseli ylimaan tervakansan koskea ylös kapuamista, mikä paikottain
näytti yhtä vaivalloiselta kuin nouseminen ylös jyrkkää vuorta.

Nyt vetävät miehet vitsaköysistä veneitään siellä ylempänä sitä varten
rakennettua kivilaituria pitkin läpi kiivaimpien kuohujen toisten
sauvoimella auttaessa.

Tänne etäälle näyttää se silmään pienoiskoossa. Ja on kuin hauskaa
panoraamaa katselisi. Jylhä mylvivä koski leveänä aallokkona ja sen
kaupunginpuoleisella rannalla pitkän-pitkä nauha tervaveneitä, joissa
miesten käsissä sauvoimet märkyyttään välähtelevät auringon paisteessa
ylös ilmaan nostettaessa. Se nauha luikertaa pitkin vettä kuin suuri
käärme ja hyvin hitaasti mataa ylöspäin. Sillä koski kyllä jaksaa vetää
kissanhäntää miesten kanssa.

Yht'äkkiä Harry muistaa jotain erikoista.

Kun Tervo oli koulun viime luokalla ja hän sen keskimäisellä, niin
Tervo muutamana kevätiltana kuljettaa hänet koskille huudahtaen:
"Ensimäiset tervaveneet ovat jo tulleet".

Se oli Tervosta yhtä riemunsanoma kuin jos ensimäiset pääskyset
olisivat saapuneet.

Ja sitten poikki suurten siltojen kävelivät he ulkosatamaan katsomaan
noita ensimäisiä tervaveneitä.

Siellä Tervo suin-päin hyppäsi veneisiin, kätteli niissä ihmisiä,
puristeli niiden rumia likaisia kouria erityisellä mielihyvällä, söi
näiden ihmisten akanaleipää ja joi niiden kisseränhapanta piimää. Hän
oli niiden parissa kuin kotonaan ja silmissä leimusi lämmin kiilto.
Kyseli kuulumiset, tiedusteli, onko uusia tulijoita. Ja kun sai tietää,
että on, niin heitti pikaiset hyvästit. Ja lähti. Vei Harrynkin
mukanaan pitkin metsäistä tietä ylös kosken alkupäähän, jonne oli monet
virstat. Mutta kevät-yö oli kuin tehty sitä kulkea.

Sillä matkalla avasi Tervo Harrylle ylimaan kurjan kauneuden ja
kertoi hirvittävän nälkäsadun siitä, miten häneltä koti meni
ryöstöhuutokauppaan. Mutta visusti salasi, kenelle se meni.

-- Mutta sinne sitä siltikin mieli palastaa, oli hän lopettanut.

Kosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas
hyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle
kättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.

Harry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo
makein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken
salatun lumouksen. Ja Harry meni.

Mutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen
sisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus
kasvoille lensi.

Mutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta
karusellia, mitä inehmolle tarjona on.

Rannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin
selkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.

Mutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.

Valoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn
hyvin syvän vaikutuksen.

Kaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet.
Sentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla
kulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.

Se koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.

Kosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin
tervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille
kesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja
veneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä
tempasi Harryn puoleensa ja puhui:

-- Noita ihmisiä sinun, Harry, pitäisi paremmin tuntea. Ja jos sinusta
kerran maailmassa tulee tervapatruuna, niin ethän henno heitä nylkeä?
Nyt näit, että oiva ihmisiä ovatkin, kun heihin tutustuu.

Tuona iltana ja tuona yönä tunsi Harry ensi kerran outoa pelonsekaista
nautintoa. Kun hän Tervon kanssa kulki kohti kotia äänettömillä
kaduilla, joiden molemmilla puolin oli nukkuvat talot, tunsi hän
sielullista kiintymistä Tervoon ensi kerran elämässään. Tämä retki oli
kyllä kotiväkeen nähden luvaton retki ja Tervo oli hänet sille
viekotellut. Mutta Harry oli sillä tuntenut ja kokenut niin paljon
uutta ja kaunista, että häntä aivan vapisutti sen riemu. Ja siitä yöstä
se alkoi hänen suuri rakkautensa tähän koskeen.

Tällöin oli Harry ensimäisen ja ainoan kerran seurustellut tervakansan
kanssa. Se yö oli syöpynyt hänen muistiinsa lähtemätönnä tuon oudon ja
kauniin tunnelman vuoksi.

Ei tullut enää uudistetuksi sen perästä koskenlaskua. Sillä se oli
huimaavaa hupia eikä hän siitä uskaltanut mammalle sanaakaan virkkaa.

Mutta se oli sentään hauskanrohkea retki se retki kosken kuohujen
sylissä. Silloin tämä koski nosti hänet ylös vesikäsivarsilleen,
hypitti ja hypytti kuin tulisimman oriin selässä. Ja aina kun Harry sen
retken muisti, kummasteli hän itseään, miten rohkea hän silloin oli
ollut.

Mutta kaikki oli Tervon työtä.

Tällä retkellä Tervo ja Harry ensi kerran veljestyivät. Mutta kohta
taas erkanivat.

Sydän vapisten pelosta oli Harry kotipihaa lähestynyt. Sillä miten
päästä sisään mamman ja papan tietämättä?

Tervo tuli avuksi. Herätti piiat. Ja kyökkitietä pääsi Harry salaa
kamariinsa.

Se retki oli kaikin puolin luvaton retki. Mutta suloinen ja hurmaava
retki.

Jos Tervon kouluaikaa vielä olisi jatkunut, olisi heistä varmasti
tullut hyvät ystävät. Niin vieraat kuin siihen asti olivatkin olleet.
Mutta se kohta loppui. Eikä Tervo sitten palannut tervakaupunkiin kuin
sattumalta käymään.

Tuona yönä oli Tervo hänelle näyttäynyt suurena, uhkarohkeana,
miellyttävänä. Mutta nyt...! Harry vetää tiukemmalle ruumiiseensa
englantilaista kävely-shaaliaan ja laittelee kakkuloita nenällään.

Hänelle se tervamaa on sentään pimeä maa. Jotain likaista ... raakaa se
käsite kaikessa ohuudessaan hänen mieleensä tuopi ... litteitä laihoja
naamoja, nykeröneniä ja kovin luisia poskipäitä, joiden hampaiden
välissä narskaa puolikypsä akanainen pettuleipä. Ja pienestä pojasta
lähtien on hän nähnyt tervamiehiä aina kesäisin satamäärin. Mutta aina
niiden alennustilassa. Milloin kuumilla kaupungin kivikaduilla
parvittain juovuksissa tai ylönantamassa kapakkojen porttipielissä,
milloin suurten tavaramakasiinien välissä omissa tervasatamissaan
eläimellisessä humalassa.

Ja nyt Tervokin -- heidän parhaimpansa -- näin teki! Pilkkaa sitä, mitä
pitäisi pyhänä pitää...

Keskellä Harryn mietteitä alkaa ilma hänen korvissaan ilkeästi täristä.
Hän kääntyy katsomaan. Täyttä juoksua porhaltavat Fieegen parihevoset
leikattuine häntineen ja kiharoituine harjoineen ylös kosken
ensimäiselle jättiläissillalle.

Kuski istuu vaunujen nokalla jäykkänä ammattipuvussaan, kupeella korkea
piiska siima ilmassa häilyen.

Niitä seuraavat Elersin harmaat keisarintallista ostetut papurikot
vaunuineen.

Harry erottaa istujatkin. Ensimäisissä vaunuissa on Fleege ja
valtioneuvos. Toisissa Elers, maisteri Littov ja rehtori Heideman.
Vienoa hölkkää nousevat sillalle, sillä siinä on sakonalaista ajaa
juosten.

Suuri mahtava puusilta korkealla kivisten arkkujen päällä kumisee
hevosten alla. Elersin hevoset astuvat totutussa marssitahdissa. Se on
komeata väkeä päältä-nähden tuo tuossa, joka ajaa. Siellä vaunuineen
korkean-korkealla sillalla ovat kuin pilvissä alhaalta kosken pinnalta
nähden tervamiehen silmään. Sillä nyt taas par'aikaa nousee siinä ylös
uusi raita paltamoita.

Fleege vaunuistaan heittää ylpeän katseen koskelle kohti tervamiehiä.
Tervakuningas siinä katsoo sauvovaa tervamiestä ja sitä vettä, joka
hänelle kultaa kuohuu.

-- Lieneeköhän Elers-veljellä jo ehyt takki? miettii Harry
surunsekaisella hymyllä.

Nyt huomaa Fleege sillan vastakkaisella puolella korkean miesolennon
silkkihattu päässä ja harteilla mahtava levätti.

Hän näkee parhaaksi pitää suunsa kiinni ja tuuppaa valtioneuvosta
kylkeen:

-- Katsoppas tuota, kuiskaa.

-- Itse teidän ylhäisyytenne, naurahtaa valtioneuvos, mutta on
harmistunut.

Fieege parantaa asentoaan, hengittää korkeaksi rintansa ja juhlallisine
laajoine poskipartoineen musta puolisilinterihattu päässään on hän
majesteetillinen koruvaunuissaan.

Valtioneuvos ei ole tietääkseenkään. Istuu ja hohtaa ivanaurussa.

-- Kulkee kuin Caesar togassaan Rooman forumilla! kuuluu klassillisesti
sivistynyt Heideman huudahtavan.

Samassa huomaa Harrykin vaunuja vastaanastuvan Tervon. Maisteri on
tavallisessa laajassa levätissään, jota hän itsetietoisella ryhdillä
kantaa.

Kohtaus on Harrystä huvittava. Siinä tulee vastatusten hyvin
kriitillisenä hetkenä kaksi kenraalia. Toinen on Tervo, joka kai
kuvittelee taakseen taisteluarmeijaksi kaikki erämaiden puolivillit
tshuudit. Toinen on valtioneuvos, tämä ruotsalaisen porvari- ja
virkamiesluokan itsemäärätty johtaja, jonka takana pitäisi olla
kaupungin koko vallasväki eheänä rintamana.

Nyt tullaan silmä silmää vasten.

Kohteliaasti lentää korkealle silkkihattu maisten Tervon kädessä tehden
ilmassa sievän kaaren. Niin samaten vaunuissa olevien päähineet.

Mutta Tervon kasvoilla ilkamoipi pilkka. Sillä hän kyllä arvaa, millä
matkalla ja millä päällä herrat ajavat.

Herroilla olisi tehnyt mieli kääntää Tervolle selkä ja siten jo
toteuttaa yöllistä uhkaa. Mutta nyt näin arkana hetkenä Tervo heidät
näki, että teki hyvääkin päästä näin sievästi ohi.

-- Ovat menossa "Promenadiin" ... sinne Littovin haaremiin ... juhlan
rääpiäisille ... heh! arvailee Tervo.

Sen arvaa Harrykin. Ja hän kääntää päänsä pois, jotta Tervo ei häntä
huomaisi.

Ja vienosti kiroaa. Ei hän kironnut Tervoa. Mutta noita ajavia.

Vaunut menevät menoaan. Ja niiden mukana kaupungin ensimäiset herrat,
joihin rahvas katsoo ylös kuin puolijumaliin.

-- Mutta kuinka kauan? kysyy Tervo ja kääntyy kaupunkiin.

Hän oli silloilla kävelemässä koskimiehiä tähystämässä. Sillä edelleen
hän on koskien punainen ihailija.

Harry kuulee takanaan pehmeitä askeleita ja kirkuvia poikain huutoja.

Kokonainen lauma paljasjalkaisia katuvillejä rientää häntä kohti ja
huutaa:

-- Herrassöötinki ostaa minulta ... minulta ... minulta.

Hänen nenänsä eteen tuuppaa "Salamaa" monta pientä likaista kättä.

-- Paljostako teillä sitä kaikkiaan on? kysyy Harry kovin juhlallisena.

-- Maksaa kymmenen penniä, huudetaan.

-- Nuoko kaikki?

Pojat kummeksivat.

-- Ostan kaikki. Laskekaa!

Alkaa huima sanomalehtien laskeminen. Pojat sitten ilmoittavat hinnan.
Harry maksaa. Ja saa "Salamoita" aikamoisen pinkan.

-- Uusia painosta noutamaan! huutavat pojat iloissaan livistäessään
tiehensä.

Mutta yksi jää syrjästä Harryä ihmettelemään.

Yhden lehden erottaa Harry lukeakseen ja koko muun pinkan lennättää
syksyiseen koskeen.

Mutta se kurkalta katseleva poika arastellen palaa hänen luokseen
kysymään:

-- Ostaako herrassöötinki vieläkin? Kyllä kai.

-- Paljonko teillä niitä vielä on?

-- Painossa noin korkea läjä.

Poika osottaa sylen verran ylös maasta.

-- Ohhoh! En osta enää.

Samassa poika menee onkimaan koskesta lehtiä.

-- Kuule! Ne on minun omaisuuttani. Anna olla siellä. Kuulehan,
hunsvotti.

Mutta poika on nykäissyt lehdet kiveltä, mille ne lensivät ja kiitää
Harryn nenän eteen.

-- Paljonko maksatte, niin viskaan ne takaisin? utelee poika.

-- Annan tästä kepistä sinulle, katurakki, ärjäisee Harry ja kimpoaa
ylös.

Mutta poika on mennyt jo lehtineen sen tien. Eikä Harry osaa muuta kuin
ihmetellä, miten paljon kauppaälyä katu kasvattaa.

-- Tervolla on tänään hyvä onni ... niin on, hymähtää hän ja katsoo
varovasti ympärilleen.

Sitten hän laskeutuu hiukan alemmaksi ja siellä kuin salaa lukee
lehteä.

Tervakansa ... tervakansa ... tervakansa ... sieltä lehdestä yhtenään
hyppii hänen silmiinsä.

Ja se tuskastuttaa. Sillä tässä siis nuo sauvojat löytävät oman
itsensä.

Mutta se on vain yksi ainoa artikkeli, johon hänen silmänsä sattui.
Sillä on muustakin ... ja paljon onkin.

Harry lukee puoliääneen:

-- "Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot
naamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan
eräs vesiselvänä huveihin astuu" -- se on tietysti merikapteeni
Hartman, arvailee Harry -- "niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa
toinen"... Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa
papasta. "Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin" -- on tietysti
merikoulunjohtaja Abrahamson -- "niin hänkin vierailee aivan outona
omassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa
herrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää".

Harryllä sisu nousee.

-- Huh huh! Nytpä ... nytpä ... nytpä ... hä! Raakalainen!

Hän repii lehden, repii ja syleksii.

-- Että kehtaa!

Harrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti
välttämättömästi saada puhua papalle ja muille.

Puhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin
silmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!

Harry silmäsi vielä ylös koskelle.

-- Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon
tervakansan rakkaus? Oh! Kovin ... kovin tervaista...

Mutta tervamiehiä ei enää näkynyt. Ne olivat jo hävinneet omalle
vesitielleen.




V.

"Promenadissa".


"_Vägen tili Promenad_" lukee Harry muutamasta valkoiseksi maalatusta
taulusta maantien poskessa ulkosatamassa. Ja siinä taulussa mustaksi
maalattu käsi viittaa oikealle.

Hän on harmistuneena ja kovassa mielenliikutuksessa perilletullut.
"Promenadissa" ei Harry ollut koskaan ennen käynyt. Sillä se oli
vanhain herrain vieraspaikka.

Ja tämä "Littovin haaremi", joksi sitä kaupungilla sanottiin,
kummitteli hyvin salaperäisenä ihmisten aivoissa. Rouvat siitä
hermostuneella kauhulla toisilleen puhuivat. Ja oikein siistissä
seurassa siitä peräti vaiettiin. Sillä se oli verhottu jonkinmoiseen
hekuman harsoon. Kuiskailtiin, että siellä kaikki kuoleman synnit
olivat kuin kotonaan, että viattomien tyttöjen alla maa siellä poltteli
astua. Ja kaiken tämän syynä olivat "Promenadin" kovin sievät
ruotsalaiset ravintolatytöt.

Harry kääntyy osotetulle lehtokujalle. Tämä on solakoilla koivuilla
kuin holvattu vihreälle nurmelle, joka kyllä nyt vivahtaa keltaiselle.

Riemuissaan tätä tietä kulkija astuu, vaikka nyt koivujen lehdet
ovatkin syksyn puremat ja osaksi jo maahan varisseet.

Tällaista tietä on pitkältä. Sitten aukeaa eteen kaunis puisto, jonka
nurmikot ovat hyvin hoidetut ja istutukset maulla tehdyt. Täällä on
köynnöskasveista muodostettuja pieniä huoneita penkkeineen ja
pöytineen. Ovat n.s. rakkauden luolia. Näihin, kun elokuun kuutamo
tummanhopeisena värisee lämpöisessä kesäyössä, siirtyvät vanhat herrat
tyttöjen ja sampanjan kanssa. Silloin nuortuu vanha veri rakastamaan ja
nauttimaan. Laulu laulettu vanhan miehen särähtelevällä äänellä kuuluu
köynnösmökistä köynnösmökkiin. Ja sitä säestävät sampanjakorkkien
poksahdukset, korkean lasin kilinä ja tyttöjen nauru.

Harry näkee myös suuria kukkalavoja ja erityisiä häkkejä eläimiä
varten. Täällä on siis eläintarhakin. Keskellä on puiden ympäröimänä
aukea ympyrä koristekasveineen, jotka kaartavat vihreätä pylvästä,
minkä nenässä on kiiltelevä suuri metallipallo.

Taka-alalla pilkoittaa puiden sylistä keikaileva huvilarakennus, minkä
eteen vie kuin viivoittimella vedettynä suora hyvin hoidettu hiekkatie.
Huvilan otsalla on Ruotsin sinikeltainen lippu ja sen yläverannalla
ovat vielä kesäiset vaateverhot kuten akuttimet ikkunoissa.

Näkemänsä näin myöhäisellä syksylläkin hurmaa Harrya. "Promenad" kantoi
ulkoravintolan nimeä. Mutta näin päältä nähden tuntuu se Harrystä
miljoonamiehen kesähuvilalta. Niinkuin se olikin.

Mutta miten kumman kiehtova se suvisametissaan mahtoikaan olla!

Ja kuitenkin tämä korea puisto ja tämä sorea huvila salasi sisäänsä
monet julmat tappelut, eläimelliset juomingit, alastomat
sukupuolisuhteet.

Siitä se öinen kaamea maine, joka kaupungilla tämän kasveihin salatun
asunnon päällä leijaili.

Se olikin etäällä ja syrjässä muista huviloista kuin salaisten syntien
erakkotemppelinä.

Mutta meri sille lähetti vierasvaraisena suolaiset hyväilynsä ja
aurinko sitä helli kuin lapsen puhdasta otsaa.

Kaupungin rahvas suoranaisesti pelkäsi tätä ilopaikkaa ja upotti sen
juorujuttujen mustiin maineihin.

Nähdessään talon ja ympäristön riemuitsi siitä Harry.

Mutta samassa kuuluu sisältä läpi avatun ikkunan huikea kirous, erotti
lasin helinää ja "rauhan enkeli" kuljettaa merikapteeni Hartmania ulos
vilvottelemaan.

Se kauniin-kaunis vaikutus Harryn mielestä oli mennyt sen tien.
Synkkänä hän hyppää ylös rappuja ja tulee alakerran eteiseen. Sen
seinät ovat melkein pelkkää peiliä!

-- Renttu! Mitä täällä teet? ärjäistään hänelle samassa aivan puhtaalla
ruotsinkielellä.

Harry on jo pelästyneenä poiskääntyä. Mutta silloin hän huomaa nurkassa
suuressa valkoisessa rautahäkissä koukkunokka papukaijan. Se se hänelle
laittoi noin vilpittömän tervehdyksen. Lintu on niin opetettu ja se on
montakin vierasta, jotka eivät kuuluneet talon tuttavalliseen seuraan,
poisajanut.

Mutta niin on tarkoituskin.

Kun Harry astuu sisähuoneeseen, otetaan hän vastaan räiskyvillä
kättentaputuksilla ja huudetaan:

-- Bravo!

Siinä on seura eileniltaisia ystäviä.

Mutta tähän huoneeseen ei Harry aio jäädä. Hän kävelee sen poikki
bufettiin, jossa taas suurten kaappien seinät ovat pelkkää peililasia.

Siinä tiskiä vasten makaa pari nuorta naista nauraen jutellen. Ne ovat
pyntätyt kuin lasten vauvat kaiken maailman koristeilla.

-- Katso ... katso! Nuori herrassöötinki..! huudahtaa se toinen, joka
on sama eilisen illan tumma tyttö, kumppanilleen, mikä taas ei ole muu
kuin se puolikasvanut perhonen.

-- Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.

Harry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja
alkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan
viskoen.

Toinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.

Kohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä
valssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen.
Ja nyt he yhdessä pyörivät ... pyörivät.

Samassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja
tanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.

Näin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.

Mutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.

Perhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa
merikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.

Muutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä
erityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista
seinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan,
Fleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.

Paksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä.
Ja se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää
syynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.

Harry kuulee, että puhutaan juuri maisteri Tervosta ja "Salamasta".

Kun hän oviverhojen läpi pujottaupi huoneeseen, niin hämmästyvät nuo
absinttilasien ääressä puolitorkkuvat vanhat herrat.

Sillä Harryn ilmestys tänne on heille kaikille yllätys. Mutta he
katsovat merkitsevästi valtioneuvokseen. Ja maisteri Littov ylinnä
ivaten lyö valtioneuvosta tuttavallisesti reiteen ja huomauttaa: papan
poika! Vielä jotain muutakin myrkyllistä.

Valtioneuvos voittaa itsensä, vaikka suuttumus sydänjuuria puree, että
näinkö Harry häpäisee itsensä.

-- Jahah! Sinä, rakas lapsi, tulit pappaa hakemaan, puhuu hän tyyneesti
Harrylle ja vetää hänet muassaan verhon toiselle puolelle.

Mutta täällä hän sanoo tiukasti Harrylle:

-- Sinä olet liian nuori tänne. Mene matkoihisi! Viimeyöllinen riittää
jo sinunlaiselle enemmän kuin kylläksi.

-- Mutta pappa!

-- Ei mitään vastaan. Jos et sinä lähde, niin lähden minä. Mutta
yhdessä emme sovi täällä olemaan.

Tämä oli Harrystä yhtä ryöhkeä tervehdys kuin papukaijan tuolla
eteisessä.

-- Pappa ... pappa! Tulin tärkeän asian vuoksi, puolustaa Harry.

-- Tärkeitä asioita ei täällä ratkaista.

Harry huomaa hehkun papan ruskeissa silmissä ja aristuu.

Hän lähtee. Valtioneuvos palaa herrain luo:

-- Sitä herttaista lasta! Tänne asti oli tullut minulta kohta pyytämään
anteeksi, että viime yönä erehtyi ... kerran hänkin, puhuu
valtioneuvos.

-- Todellakin ... hän on enkeli! huudahtaa Littov, mutta myrkyllinen
iva on hänen suupielissään.

Valtioneuvos sen kyllä huomaa, mutta jatkaa sävyisästi:

-- Sellainen olin minäkin hänen iällään. Niin ettei vielä silti
tarvitse kovin suuria hänestäkään toivoa.

-- Kyllä Harry on paljon lupaava nuorukainen, ehättää Heideman
puhumaan.

Hiljaisuus. Seinäkellon tik-tak tik-tak kuuluu äänekkään-selvästi.

Sitten valtioneuvos ärtyneenä alkaa puhua:

-- Nyt on aika sinun, Littov, lopettaa tämä haaremi. Muuten "Salama"
sen lopettaa. On kuitenkin kunniallisempaa, että sinä itse sen lopetat.
Tiedä että tästä puoleen vaanii jokaista elämämme hetkeä räikeä
paljastus "Salaman" palstoilla! Minä jo edeltäpäin häpeän.

-- Olemme eläneet liian vapaasti, myönnyttelee Heideman.

-- Saisimme tuhkassa katua. Sinä, Littov, et voinut pitää suoranaista
haaremia, kuten turkkilainen pasha. Niin sinä pyysit ja sait
ulkoravintolan oikeudet. Tämä on kuitenkin haaremisi ravintolan
peitossa. Nimen alla kulkee kokonaan toinen liike. Ell'et itse lopeta,
niin kyllä sen muut lopettavat ... minäkin, jos niin tahdot, puhuu
valtioneuvos painavasti ja lisää:

-- Olet rahatoimikamarin puheenjohtaja ja kaupungin raha-asiat ovat
hoidossasi ... mutta sopiiko se kapakoitsijalle?

Siinä sait, ajattelee Littov ja pureksii viiksiään.

-- Kyllä Tervo löytää reiät, joista skandaalirotta sisälle pääsee,
myönnyttelee Heideman.

Fleege istuu kädet ristissä pehmeässä nojatuolissa ja huokaa.

-- Asiaa sietää sinun, Littov, miettiä, ehdottaa Elerskin.

-- Joka on perinyt miljoonia ja pilauneen veren, ei hänestä tule
kristittyä. Minä mieluummin pysynkin pakanana, ivailee vain Littov.

-- Miten todellakin me olemme eläneet ilman kaikkea kritiikkiä.
Huveja ... huveja ... huveja! Mutta minkälaisia? Ei teatteria, ei
orkesteria, ei konsertteja. Vain viiniä ja naisia! Ah! Vanhan Lutherin
parhaita herkkuja kyllä ... mutta sentäänkin... Tässä kaupungissa ei
ole yhtään rakennusta, jota kehtaisi sivistyneelle arkkitehdille
riemuiten osottaa. Ja kuitenkin täällä on viisi miljoonamiestä. Kolme
niistä on tässä saapuvilla. Ja kaikista etumaisimmat. Ei ole mitään
yhteiselle paikalle pystytettyä taideteosta ... ei niin mitään! Vaikka
juuri semmoiset köyhän rahvaankin mielet tekevät suosiollisiksi
"kaupungin isille". Ja iloitsevat niistä yhdessä perustajien ja
kustantajien kanssa. Ajattelepa sitä, Fleege, joka olet valtuusmiesten
puheenjohtaja. Ja ollut jo monet pitkät vuodet. Ulkomaalta palattuaan
puhui minulle Harry kyynelsilmin, miten huonossa ja ymmärtämättömässä
kunnossa ovat koskisaaremme, vaikka ne juuri meidän kaupungillamme ovat
ihmeellinen kalleus, mihin laittaa ulkopuistot. Yhdessä ja kaikista
parhaimmassa perkataan lohia, toisessa rumat tavaramakasiinit
töröttävät ja siellä sinun ikkunasi alla, Elers, on värjäysverstaat ja
tamppilaitokset. Ohhoh sentään. Muistakaapa Rooman ja Ateenan rikkaita!
Kaikki mikä itaruudeltamme on liiennyt, on juotu ja ... ja ... sano
sinä, Littov, se sana, jos kehtaat, puhuu edelleen valtioneuvos.

-- Meillä ei ole Perikleitä, huokaa Heideman ja katsoo nöyrästi
Elersiä.

-- Mutta nyt, hyvät herrat, uusi aika kurkistaa ovelta. Nyt alkaa
kritiikki juosta pitkin kaupungin katuja. Ja se on hirvittävä olento
tällaisessa pesässä, sanon minä, huomauttaa valtioneuvos.

He kaikki sattumalta huokaavat yhteisen suuren pitkän huokaisun.

Synkkä raskas mieliala on pudonnut tämän huoneen istujiin. Heillä on
kuin kyyneleet silmissä ja miljoonat sylissä. Raskaita ovat molemmat
heidän kantaa.

Jonkun ajan takaa alottaa teeskentelevän remuilevasti maisteri Littov
vanhan kuluneen juomalaulun, kilistää ja juo lasinsa pohjaan.

Mutta kukaan muu ei häneen yhdy. Ja sen loputtua on taas hiljaisuus
huoneessa. Tik-tak tik-tak kuuluu niin pelottavan äänekkäästi.

Vieraat ovat vaipuneet tilille oman itsensä kanssa.

Tässä istuu kasa murheellisia vanhoja herroja, joiden johdossa on koko
kaupunki ja lääni.

Talisilmäinen suurivartaloinen Elers panee kätensä ristiin päänsä
taakse, nojaupi enemmän nojatuoliin ja lausuu vähän arastellen:

-- Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?

Hän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.

Valtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:

-- Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä
julkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti
Tervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja ... ja
laitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä
toimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän
voi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole
tehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon
aikeista ... näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme
päälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei ... ei ... ei!

-- Mutta ... mutta jo koulussa ... haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä,
yrittää Heideman puhumaan.

-- No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet
kyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen
yksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.

Heidemanin suu on tukittu.

-- Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri
niin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat
annettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers
valtioneuvokseen kääntyen.

-- En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä
puoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän
mieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi
takaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt
ollaan.

-- Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti
Fleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.

-- Kaunista kuulla! Eikö teillä toisilla ollut yhtä korkealla silmät
päässä tarkastella Tervoa kuin minullakin? Minä vastaan kyllä omasta
avustuksestani. Mutta monta teidänkin soppaanne Tervo on syönyt. Eikä
ole mielestäni syytä niistä minua moittia. Minä suosittelin ... mutta
teillä oli tilaisuus pitää ovenne häneltä suljettuna.

Valtioneuvoksella jo posket vihasta punoittavat. Hän kyllä itse
katkerasti tuntee suuren syyllisyytensä muiden silmissä ja se häntä
sielullisesti repii ja raastaa. Mutta juuri siksi hän panee kovasti
vastaan ja syyttää noita toisia kuin omaa pahaa mieltään keventääkseen.

-- Ja kaiken lisäksi minulla oli erityinenkin syy tukea Tervoa. Mutta
se syy on teille tuntematon ja pysyy sinä, puhuu valtioneuvos.

Littov kallistuu valtioneuvoksen puoleen ja kuiskaa puoliääneen hänen
korvaansa:

-- Eihän vain Tervo ole setä Mortimerin poika?

Kaikki nauravat. Valtioneuvos tulistuu.

-- Minun poikani ei kulje fennomaanian kengissä, puhuu hän.

-- Mutta Tervoako Mortimer niin pelkää? Niinkö? Ja te toiset? Kaipa
minä käyn hakemassa tytöt rohkaisemaan herroja, sanoo Littov ja yrittää
mennä.

Silloin valtioneuvos hyppää tuoliltaan, tarttuu Littovia rintapielestä
ja puhuu:

-- Alvar! Minun tähteni pysy täällä!

Littov istuutuu täysin nolattuna.

-- Mutta mitä oikein tahdotte? kysyy hän kummissaan.

Sillä Littov ei jaksa ymmärtää tätä tällaista.

-- Kerran täälläkin viettää siistin hetken. Sinä, Alvar, et ymmärrä
meitä toisia. Sillä sinulla ei ole henkisiä harrastuksia, vaikka olet
oppinut mies. Lempiaineestasi matematiikastakin sinä aina etsit
aistillisuutta, jota siitä muiden on kai vaikea löytää. Ja geometriassa
ovat käyrät viivat ja ympyrät sinun lemmikkejäsi. Sinä niissä tapaat
yhtäläisyyttä vissien naisruumiin osien kanssa. Niin niin. Jo poikana
olit ... meidän kesken puhuen ... sudenpenikka, joka raatelit
alaikäisiä tyttöjä. Nyt ukkomiehenä olet neitosten pahahenki, puhuu
valtioneuvos koettaen jo hymyillä.

-- Mutta eivät silti pelkää kuten setä Mortimeria, nauraa Littov
mukana.

-- Nainen on aina enimmin rakastanut sitä, joka hänelle tekee enimmin
pahaa. Sen opettaa historia, puhuu Heideman haukotellen ja jäseniään
oikoen.

-- Meillä on nyt, Alvar, henkisten harrastusten hetki, jota sinä et
ymmärrä. Mutta ... mutta jos nyt sinäkin koettaisit ruveta ymmärtämään.
Sillä Tervon ympyrät voivat pian leikata sinunkin ympyriäsi.

-- Tervon? Pah! Ja tätä te pelkäätte? Tämän vuoksi kiellätte itseltänne
iloisen tuokion? Houkkioita! sanon minä.

Littov kaataa lasinsa täyteen, juo sen pohjaan ja lausuu:

-- Meillä on ympyrä, minkä sisään voimme pakottaa Tervon
liikkumattomaksi pisteeksi. Ja se ympyrä on _raha_.

Toiset yltyvät nauramaan ja onnitellaan Littovia sukkelasta
keksinnöstään.

-- Siltikin on oltava varuillaan jo ajoissa. On pantava raha lyömään
rumpua, mikä Tervon pelottaa. Sinun lehtesi, Heideman, sietää tulla
keskustelunalaiseksi. Nykyistä "Österbottenia" ei tarvitse kenenkään
pelätä, lausuu valtioneuvos ja virkistyy.

Littov puhalsi keksinnöllään mielistä pois alakuloisuuden.

Alkaa laaja ja monipuolinen taistelusuunnitelma Tervoa vastaan.

Siihen puhkaisee valtioneuvoskin kaiken pahantuulensa. Siitä tulee
hänelle varaventtiili, mitä myöten purkaa ulos katkeran mielensä liika
kuumuus.

Ja sen ääressä mielet taas toisiinsa sointuvat kuin yksillä aivoilla
ajatellen.

Mutta rakennuksen toisesta päästä tulvii ulkoilmaan laulunloilotusta ja
tanssinpolkemista.

Littov pian rientää sinne hakemaan hauskempaa seuraa.




VI.

Mamma.


Eilen illalla oli Harry tullut mamman huoneeseen tavallista
juhlallisempana ja puhunut kuin riemuissaan:

-- Kuule, mamma. Nytpä et arvaa!

-- Noo?

-- Tiedätkö, mikä tänä iltana on?

-- Kyllä.

-- Siis tiedät?

-- Oikeinkin hyvin.

Mamma siirsi hiilenhehkuvat silmänsä Harryn samallaisiin
hiilenhehkuviin silmiin.

-- Mutta minutkin on kutsuttu!

-- Ja menet?

-- Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?

Mamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika
Bremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan
toisen päälle.

Salaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.

-- Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.

-- Kai siinä romaanissa.

-- Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset ... oi ajatukset ... ne
kiertävät vanhassa kodissa ... siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja
sieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä
näit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?

-- Kaunis ... kaunis ... senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.

-- Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli
pyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka
taitekatto näkyi läpi puiston kauas ... kauas ... nyt aina tänne
Suomeen asti, jossa minä ... niin no...

-- Kärsin...

-- Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät
molemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi.
Minä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.

-- Mamma ... mamma! Sinä aina Suomea solvaat.

-- En solvaa. Mutta sydämeni on siellä ... siellä! Näit kun aurinko
laski ja metsä tummeni. Etkö huomannut siellä ollessasi, että se laski
siellä eri tavalla kuin täällä, että metsä tummeni siellä eri tavalla
kuin täällä tummenee.

-- En. En ollenkaan.

-- Niin. Sinä rakastat tätä maata etkä huomaa. Mutta minä sen huomaan.
Sillä minä olen kärsinyt koti-ikävästä jo kolmattakymmentä vuotta.

-- Ja tahtoisit takaisin?

-- Vain sinun kanssasi. En ... en yksin.

-- Mutta et papan kanssa?

-- Emme puhu siitä. Pappa on hyvä pappa, mutta pienet ja ahtaat olot
täällä hänet kuluttavat. Hän ei lähde Ruotsiin. Sillä hänkin rakastaa
tätä maata, jota minä vihaan. Jo parikymmentä vuotta sitten esitin
hänelle muuttoa. Mutta yhdellä ainoalla kädenliikkeellä hän jyrkästi
kumosi koko tuuman ja kielsi minut ajattelemastakin sitä. Ja kun minä
en päässyt takaisin Ruotsiin, niin jäi ainoaksi onnekseni elää sinussa
uudelleen ruotsalainen sieluni. Minä varjelin sinut Suomelta niinkauan
kuin voin. Mutta sitten loppui se varjelu. Nyt aina uudelleen
muistelemalla elän nuo entiset lapsuuteni vuodet, joina minä yksin olin
sinulle kaikki kaikessa. Silloin _mamma_ oli sinun koko maailmasi,
rakas Harry. Me puhuimme aina Ruotsista. Tummansininen Vennern oli
sinulle kauan ennen tuttu kuin sen näitkään ... ja pyökkipuisto ... ja
satakieli ... ja Trotorpin herraskartano ja se vanha turvekattoinen
mökki, jossa sukumme kantaisä asui ja johon nyt vasta täytenä miehenä
sinä sait astua. Jokaisen loukon kartanossa olin sinulle kuvannut ...
kaikki oli tuttua. Kaiken tämän kotoisen kauneuden huippuna sitten se
riimukivi, joka seisoi kuin koko kaukaisen elämän hautapatsaana
turvekattoisen mökin sivulla ja käärmekoristeissaan kertoi Rangvaldista
ja hänen taisteluistaan kaukana idässä. Tuo Rangvald lie ollut sukumme
ensimäinen ja kaatui täällä idässä. Minä olen sukumme viimeinen ja
kaadun myöskin idässä barbarien sekaan. Nyt tänä kesänä sinä kaikki
sait omin silmin nähdä. Mutta jo pienenä poikana tämän kaiken tunsit.

-- Tunsin tavallaan. Tuota riimukiveä ja sen tarinoita pelkäsin tänne
Suomeen asti, kun siitä kerroit. Mutta nyt kun sen näin, loppui se
pelko peräti, jos sitä enää olikaan. Kaikki olin kuvitellut toisin,
mamma, kuin mitä se todellisuudessa oli. Kun nuo kaukaisesta
lapsuudesta tutut, mutta kuitenkin oudot maat ja mannut nyt näin
silmästä silmään, niin minä pienenin ja ne kasvoivat. Minä vain upposin
niihin tunnelmiin. Ja sen riimukiven edessä nöyränä paljastin pääni ja
sen turvekattoisen tuvan seinään leikkasin omatekoisen runon
veitselläni. Minut valtasi sielullinen hurmaus ja aina ... aina
ajattelin silloin sinua, mamma, että kun sinäkin olisit mukana...

Mamma etsii nenäliinansa ja se kulkee kuin itsestään silmien eteen.

-- Ja kuitenkin kaikki tuo vanha rakas monisatavuotinen kalleus vieraan
käsissä, joka sen konkurssihuutokaupasta osti. Silloin juuri minä
pyysin pappaa muuttamaan Ruotsiin ja ostamaan Trotorpin, kun se
huutokauppaan joutui. Hän olisi voinut sen tehdä. Mutta jyrkällä
kädenliikkeellä hän kaikki hylkäsi. Ja niin jäi minulta näkemättä
tummansininen Vennern ja pyökkipuisto ja siinä laulava satakieli ...
jäi kai ainiaaksi! Mutta nyt elän minä lakkaamatta siellä. Öillä näen
unta Trotorpista ... päivät elän sen muistoissa ... ja kun sinä tulet
lähelleni, tuntuu minusta kuin jokin salainen näkymätön huumaus
vanhasta Trotorpista tuulenhenkäyksen tavalla puhaltaisi päälleni. Niin
niin niin...

Mamma itkee.

-- Ja arvaapa, minkä pappa sanoi syyksi, mikä muka esti häntä silloin
Ruotsiin muuttamasta.

-- Noo?

-- Isiltä peritty tervaliike. Hyi!

Harry hymyilee.

-- Pappa on aina vitsikäs. Hän tahtoi kai sinulle panna koko muuton
leikiksi.

-- Eipäs. Hän haltioissaan selitti, että vain se liike ... yksin se ...
koko muuton estää.

Harry ei voinut olla hymyilemättä.

-- Mutta tervaliike on juuri suomalainen liike. Ja pappa tahtoi olla
suomalainen.

-- Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En
osaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata.
Mutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja
kalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen
ainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen
lapsen.

-- Pidän, mamma ... aina ... aina.

Mamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.

-- Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut
näkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä
esiintyä?

-- Vain sinun antamallasi innostuksella.

Harry suuteli mamman kättä ja lähti.

Mutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika
Bremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota
hän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli
hermostunut, aina siihen eksyi.

-- Siellä klubissa taas ... oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.

-- Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät
hänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni ... näen ...
näen ... ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja
kuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin
tuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että
jätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi,
joka tulee luoksi ja väittää: "Rakastan sinua". Niinkuin minä raukka
tein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen
avioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä...!

Mamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä
huoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee
kuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti:

-- Nyt meni minulta poikakin. Pappa ... mies meni jo kymmeniä vuosia
sitten ... sinne ... sinne pahaan maailmaan.

Mamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen
hyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.

Ja silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu
lujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt
se monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen
päälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon
pahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.

-- Onneton ... onneton! He hänet minulta vievät ja silloin ... olen
taas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.

Yht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:

-- Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen
vallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu ... eikä
papan.

Ja niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan
kestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.

Mamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.

       *       *       *       *       *

On jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy
katsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen
koskematon vuode odottaa.

On jo kello kohta kaksi yöllä, kun mamma taas Harryn huoneeseen menee
kynttilä kädessä. Mutta tyhjä vuode silmiin ottaa.

Nyt hän jää huoneeseen. Istuu keinutuoliin ja aikoo siinä odottaa,
kunnes Harry tulee...

Sillä mamma tahtoo itse nähdä, minkänäköisenä Harry tulee.

Siinä on nyt jo suuri, pelottava tuska. Pitääkö hänen omin silmin nähdä
Harry ... oih!

Sillä miksi hän viipyy näin kauan?

Mamma mielellään lähtisi pois huoneesta ... pakoon tuota pelottavaa
näköä, jos todella Harry...

Mutta hän ei voi lähteä. Näkymätön käsi vetää häntä istumaan tuoliin ja
puristaa häntä siinä.

Sillä mamma tahtoo omin silmin nähdä, minkänäköisenä Harry tulee
klubista.

Jos selvänä ja kuitenkin näin myöhään, niin silloin hän Harryn syliinsä
sulkee kuin suuren sankarin, joka on käynyt tulen ja veden läpi
hiuskarvaa menettämättä. Mutta jos... oih!

Varmuus ... nyt juuri varmuus hänen pitää saada. Ja sitten joko
suuresti riemuita tai ... itkeä verikyyneleitä.

Mamma istuu ... istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta
puolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.

Jospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi,
millä päällä poika kulkee.

Mutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina
puissa:

"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin".

Kuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin
toistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.

Mamma istuu ... istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.

Näin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin
odotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin
jälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.

Siellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän
lakkasi odottamasta.

-- Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei ... ei koskaan!

Yöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa
valaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut
sängystään lepuuttamaan itseään.

Kellon tuntiviisari on jo puoli neljässä. Ja kello löi yhden heläyksen
kuluneen ajan merkiksi. Se heläys meni läpi mamman luiden ja ytimien.

Hän kokosi sitten itsensä, otti kynttilänsä ja lähti omaan
huoneeseensa.

Mutta hänen askeleensa horjuvat.

Ne kaikki vanhat surut taas sieluun nousevat. Kymmeniä vuosia onnetonta
avioelämää ... kymmeniä vuosia kalvavaa kotimaan ikävää. Mutta tässä
mustassa surumeressä kuitenkin kuin tulimajakkana oma Harry, jonka
poski omassa poskessa kyyneleetkin vierivät kuin surunsuloisina, kuin
puolikatkerina. Mutta nyt on tämäkin majakka sammunut ... pimeää
kaikki ... kaikki!

Mamma pukeupi ja lähtee ulos juuri kun kello Harryn kamarissa lyö
kumeasti neljää. Mammasta tuntuu sitä kuullessaan kuin jokainen lyönti
iskisi sydämeen verihaavan.

Kellokin voi joskus aivan kuin murhata ihmisen.

Valtioneuvoksetar Nicander laskeupi ypö yksinään alas kotinsa portaita
pimeään syys-aamuun. Eteisen oven ulkopuolelta reikeliin vääntäessään
tuntuu hänestä itsestään siltä kuin hän ainiaaksi viimeisenkin erän
onnestaan nyt lukkoon löysi omalta itseltään. Hän ... ylhäinen ja rikas
valtioneuvoksetar, jota monet pitävät kaupungin ensimäisenä
vallasnaisena, kulkee yksinään syysyössä.

Mistä saa hän nyt tällaisen rohkeuden? Sitä hän ei osaa itsekään
selittää. Mutta vähemmin hän pelkää täällä ulkona kuin siellä sisällä
huoneessaan.

Täällä eivät tukehduta huoneen seinät eikä katto uhkaa niskaan
romahtaa. Täällä ei kuulu kellon äsken niin kiduttavaa naksutusta, mikä
tänä yönä uhkasi viedä hänet pyörryksiin. Täällä ei tunnu Harryn
kamarissa tuntuva tuoksu, mikä nousi aivoihin kuin rakkaasta vainajasta
jäänyt lemu. Täällä ... täällä on sentään raitis yöilma ja hiljainen
yö, joka tarttuu häntä ikäänkuin kainalosta ja seuraa saattajana joka
askeleella.

Ei koskaan tähän asti ole mamma puhunut papasta Harrylle pahaa sanaa.
Eikä senjälkeen kuin Harry alkoi ymmärtää, hän itkenyt itkujaan Harryn
nähden. Yksin hän suri ja kärsi, mutta kahden Harryn kanssa ihaili
kotimaataan, sen kansaa ja sen luontoa ... kaikkea, mikä oli
ruotsalaista. Ja sai siitä lohdutusta.

Mutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen
sielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua
hänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä
siinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli
näyttäytynyt... Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?

Sillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä
hirmutyötä...

Kun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä
nyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut
syntymämaansa ja kadottanut omaisensa.

Ja kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo,
jonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän
tahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu
pieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä.
Vaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat
huulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.

-- Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas
hänet valtaa.

Sillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten
hiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta
autuudelta.

Kohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne
kuljettaa.

Hän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo
hänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos
rohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.

Mutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.

Tiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta
eteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy
pimeään yöhön yli koko rakennuksen.

Ja nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä
yölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen
täysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa
kuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen
sytyttäjät ovat nukahtaneet.

Mutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin ... ja
kovaa ääntä.

Sillä juuri parhaallaan sisällä "Bondasta" naitetaan.

Sydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle
rakennusta. Ja kuuntelee ... kuuntelee arkana ja väristen.

Sydän hyppää ... hermoissa ottaa kipeälle ... ja jalat vavahtelevat.

Tuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä ... tuo
Elersin ilkeätä naurunhohotusta ... tuo "Bondas" retaleen mylvintää ...
mutta tämä sointuva: "kyss nu, kyss nu!" on hänen oman Harrynsä
puhetta!

-- Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn
hävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa
pettävät.

Hän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan
selvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on
"Bondasta" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin
tehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.

Mutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen
hävyttömyyttä.

Mamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön
etsimäänkin.

Hän on saanut vastauksen kysymykseensä.

Harry kulkee jo papan teitä...

Kotiin päästyään menee mamma Harryn huoneeseen ja suin päin heittäypi
hänen vuoteelleen.

Nyt tässä päällysvaatteissaan Harryn vuoteessa maatessaan itkee mamma
sen itkun, jota itketään vain kerran elämässä...




VII.

Pappa.


Harry tultuaan kotiinsa "Promenadista" peseytyi huolellisesti ja
laskeutui levolle. Hän nukahti kohta, sillä yöllisestä mässäyksestä ja
pitkästä kävelymatkasta ulkosatamaan oli hän peräti väsynyt. Hänen
huoneensa oli salin kupeella. Valkoiset poimukartiinit molemmissa
ikkunoissa, jotka olivat pihalle päin, laski hän alas, sillä hän tahtoi
levätä täysin tyynnyttävässä valaistuksessa. Hän oli kovin arka
erilaisille valovaikutuksille. Jos aurinko paistoi vapaasti huoneeseen,
ei hän saanut mitenkään unta. Tuo suoraantuleva valo kiusasi häntä kuin
jos joku olisi vieressä seisonut ja yhtenään häneen tuijottanut.

Kun hän oli nukkunut joitakin tunteja, heräsi hän oven avauksesta ja
näki kynnyksellä mamman huolestunein silmin.

Harryä hävetti. Hänen sieluunsa läpi unisten aivojen nousi sellainen
sekava surullinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana, kun hän oli tehnyt
jotain kovin typerää.

Mutta mamma ei puhunut mitään. Katsoi vain ja pani oven hyvin varovasti
kiinni.

Eteisestä kuului kuin tukahdutettu syvä huokaus ja poistuvat askeleet.

Harry ei voinut enää nukkua. Nuo mamman huolekkaat silmät jäivät häneen
katsomaan. Ne kuin kaivautuivat hänen sielunsa syvimpiin likoihin.
Penkoivat siellä ja pitivät tarkastusta, joka Harryä kidutti.

Harry nousi ylös, taas peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Pestessään
leikitteli hän vedellä viskoen sitä aina niskaan asti kuin
poisajaakseen noita mamman häneen jääneitä huolekkaita silmäyksiä.

Täysin valmiina hiukset voideltuina ja koko mies hajuveden tuoksussa
hän sitten vaelsi ruokasaliin arka tunto sielun pohjalla.

Mamma katsoi häntä hyvin pitkään kostean hohtavilla silmillään.

Mutta ojensi sitten hänelle kätensä tervehdykseksi.

Mamma virkkaa:

-- On tuskallista, että minun pitää tehdä tällaisia havaintoja
_sinustakin_.

Paino on viime sanalla. Harry ymmärtää niin hyvin kaikki. Mutta on
vaiti.

He syövät äänettöminä. Papan tyhjä tuoli vaivaa molempia.

Aina kun papan tuoli on tyhjänä, on mamma surullinen. Mutta nyt
kaksinkertaisesti tavallista.

On jo iltapuoli. Syötyään ottaa Harry päällysvaatteensa, hansikkaansa,
keppinsä ja hattunsa.

Hän aikoi mennä ulos näkemään sunnuntai-illan katuelämää.

Mamma tuli eteen rukoilevin silmin.

-- Teetkö sinä samoin kuin pappakin? Hänkin aina äänetönnä, kun häntä
muistutan, kokoaa tavaransa ja menee. Mutta palaa sitten ... oih ...
Jumalani!

-- Ole huoletta, mamma! Menen ulos kävelemään. _Minun_ tähteni ei sinun
tarvitse kärsiä, vakuuttaa Harry iloisesti ja hyväilee mamman kättä.

Mutta samassa hän huomaa, miten lämmin liekki syttyi mamman
murheellisissa silmissä.

-- Oikein lapseni! Sinä olet omaa sydäntäni kalliimpi. Kun tulee paha
hetki, niin muista silloin mammaa! Menet nyt. Mutta palaathan yöksi?

-- Kyllä palaan.

-- Pappa on vielä poissa. Mutta minä tiedän, missä hän on.

-- Sehän on vielä klubin kymmenennen vuosijuhlan lystiä.

-- Kyllä tiedän. Sinäkin viime yönä juovuit?

Tuo viimeinen tuli kuin väkinäisesti mamman kurkusta. Hänen äänensä
sitä sanoessaan värähteli.

-- Kyllä vähän.

-- Paljonkin. Minä tiedän.

-- Oli sattuma ... erehdys ... suuri erehdys, rakas mamma, ryhtyy Harry
hätääntyneenä puolustamaan.

-- Joitko sinä ollessasi ulkomailla? Vastaa suoraan kuin Jumalalle!

Mamman silmät naulautuvat Harryn silmiin.

-- En.

-- Hyvä! Minä uskon. Menet nyt. Mutta, Harry, kun tulee kiusaus, niin
muista aina mammaa. Jos sinäkin alat ... juoda ... oi ... niin hiukset
putoavat päästäni. En jaksa enempää. On sentään hyvä, että tähän asti
olet ollut niin kiltti ... hyvä ... hyvä. Menet nyt.

Harry suuteli mammaa. Ja meni. Mutta portailta palasi hän takaisin,
riisuutui ja meni mamman luo.

-- Ei, mamma. Minä en tahdo mennä nyt ulos, kun sinä jäät yksin. Olen
kotona sinun seuranasi.

Taas yhä lämpimämmän loiston huomaa Harry mamman silmissä.

Ja tuossa tuokiossa tulee mamma Harryä kohden levitetyin käsin, sulkee
hänet syleilyyn ja nyyhkyttää.

Harrynkin valtaa mielenliikutus.

-- Viime yö oli niin katkera ... katkera ... huokaa mamma ja lujemmin
puristaa Harryä.

Siinä samassa saapuu pappakin kotiin. Harry huomaa, miten vakoileva on
mamman katse.  Mutta sitten se yht'äkkiä kirkastuu. Sillä pappa on
tullut _selvänä_ kotiin. Ja näin varhain!

-- Oliko se "Salaman" ansio? kysyy Harry itseltään.

Mutta samassa tulee mieleen papan käytös "Promenadissa". Ja Harryn
sieluun tulvehtii tyytyväisyyttä, ettei pappa olekaan niin huono kuin
hän joskus synkkinä hetkinään kuvaili.

-- Ole hyvä ja tule kanssani hetkiseksi kahden, puhuu valtioneuvos
Harrylle.

Ääni on ystävällinen, mutta samalla käskevä!

He menevät perätysten valtioneuvoksen työhuoneeseen. Siellä
valtioneuvos ottaa jäykän, nuhtelevan ryhdin ja alottaa:

-- Harry! Nyt minulla on sinulle paljon sanottavaa ... kovin ... kovin
paljon ikävää.

Harry kuuntelee kalpeana.

-- Olet hienosti kasvatettu nuoriherra. Äitisi on ruotsalainen
aatelisnainen ja isäsi suomalainen valtioneuvos. Sinä ymmärrät, Harry,
että tällainen koti velvoittaa?

-- Ymmärrän.

-- Ja kuitenkin ... sentäänkin käyttäyt kuin mikä resupelle!

Valtioneuvos alkoi tulistua.

-- Mutta, pappa...

-- Vaiti! Minä itse tosin pyysin sinua klubiin, mutta minä luulin, että
mies, joka juuri palaa ulkomailta, ymmärtää, mitä hieno käytös vaatii.

-- Mutta...

-- Puheestasi ja lausunnostasi minä riemuitsin. Ja jos sinäkin poistuit
kuvernöörin jäljestä, niin noiden toisten olisi pitänyt huomata, että
olet nuori tulevaisuuden mies, joka astut heidän päittensä päällä.
Mutta nyt. Hyi! Sinä jäit huvittelemaan kuten hekin. Aivan
puustavillisesti samoin kuin hekin... Minun sydämeni hyppäsi. Ja minä
olin raivostua. Sillä minä luin noiden toisten silmistä: "Ei ole
poikasi parempi kuin mekään." Ja siitä minä syvästi kärsin. Mutta entä
sitten? Istuit aamuun asti, nukuit lattialla ja tulet sitten jatkamaan
seuraavaksi päiväksi kaupungin huonomaineisimpaan paikkaan... Silloin
en enää jaksanut itseäni hillitä. Nuo toiset jo pitivät sinua aivan
vertaisenaan.

-- Enhän minä ... yrittää Harry.

-- Petyin ... verisesti petyin. Kuljet jo silmissäni hyvin matalalla.

-- Enhän minä sitä varten...

-- Me vanhat herrat olemme ivallisia ja katkeria. Ja kun me panemme
toimeen tuollaisia hullutuksia kuin viimeyöllinenkin, niin me samalla
ivaamme itseämme. Siltä kannalta minä ne olen ottanut. Se vapaa ohjelma
ei kuulunut enää sinulle. Mutta kaikista karvainta oli nähdä sinut
vielä "Promenadissa".

-- Enhän tullut sinne muuta varten kuin tekemään sinulle hyvin tärkeän
ehdotuksen ja juuri ... niin juuri ... uskallanko sanoa?

-- Uskallat.

-- Moittimaan ... nuhtelemaan ... varoittamaan _teitä!_

-- Meitä! Niinkö?

Valtioneuvoksen silmät kirkastuvat.

-- Juuri teitä.

-- Mutta me, rakas Harry, olemme parantumattomat. Me olemme jo eläneet
ihmisen ulos itsestämme. Olemme karaistuneet kestämään sellaisia öitä
kuin viimeinenkin. Sillä elämässä ei löydy enää mitään meidän
silmillemme verhottua. Ja me olemme poiskuoleva suku... Mutta te
nuoret!

-- Me nuoret?

-- Saatte koettaa uudella otteella. Teillä on elämä vielä edessänne
suurena ja pyhänä. Ja se avaa teille ihanuutensa ja kysyy: "Kestätkö
minua? Kestätkö viiniä? Kestätkö naista? Jos kestät, niin olet
onnellinen". Tuossa on elämän onni salattuna. Mutta ei missään muussa.
Kestäviäkin ihmisiä löytyy aina joku sadassa. Jokainen isä toivoo, että
hänen poikansa olisi yksi noita valittuja ... noita voimakkaita, joille
luonto on antanut itsekieltäymyksen panssaroidun haarniskan...

Valtioneuvoksella on nyt silmissä outo ja kaunis hohto.

-- Minä itse en ollut noita luonnon valituita voimakkaita luonteita.
Mutta sitä suurempi oli iloni, kun uskoin sinua sellaiseksi, koska
kerran tähän asti olit niin kiltti. Mutta viime yö pani nurin uskoni.
Minä, Harry, olen laskeutunut suurista ja puhtaista ihanteista matalan
tervakauppiaan sielun tasalle. Menetkö sinäkin, Harry, yhtä alas?

Valtioneuvoksen ääni värisee ja hän tarttuu lämpimästi Harryä kädestä.

Harry muisti aamullisen päätöksensä. Nyt ne parannusmielialat
tulvahtavat voimakkaina sieluun ja hänet kokonaan valtasivat.

-- Minäkö? En mene! En totisesti. Olen jo pitänyt ankaraa tiliä itseni
kanssa. Minä vannon...

-- Hyvä! Mitä vannot?

-- Että viinoja ja hekumaa läpi elämäni vihaan.

-- Nyt teit Hannibal-valasi. Käy alttarille ja minä siunaan sinua.

Valtioneuvos puristaa poikansa kuumaan syleilyyn. Harry kuulee, miten
papan rinta rauhattomasti huokaa. Mutta yhä lujemmin hän häntä
puristaa.

Äsken mamman syleilyssä. Ja nyt papan. Harrystä tuntuu, että kaikki on
jo anteeksi annettu. Hän rohkaistuu, varmenee, sielunsa papalle avaa.

-- "Salamasta" minä tulin sinulle ja niille toisille "Promenadiin"
puhumaan. Vain sitä varten minä sinne tulin. Minä luin sitä ja
hämmästyin. Luin ja kuumenin. Luin siitä sinustakin.

-- Ah! Minustakin? Noo ... minä tunnen sen.

-- Sitten minä näin sitä suurin mytyin kuljetettavan ylimaahan
tervakansalle. Mitäs siitä sanot?

-- Se on harmillinen juttu. Tervo näyttää luovan silmänsä erityisesti
juuri sinne. Mutta kai siksi, että siellä on hänen syntymäpaikkansa ...
siellähän jossain tervamännyn juurella on tämän suurmiehen kätkyt
heilahtanut...

-- Juuri parhaallaan matkaa "Salama" arkullisittain ylös koskia.

-- Se on harmillinen juttu. Tervo ymmärtää, että siellä on meidän
kultakaivomme. Hän aikoo nostaa siellä mielet yrmeiksi meitä vastaan.
Ymmärrän ... ymmärrän.

-- Ja minä tein lujan päätöksen...

-- Minkä sitten?

-- Ruveta sinun luvallasi "Österbottenin" toimittajaksi. Se vanha
Heideman ei enää jaksa jousta jännittää tarpeeksi kireälle eikä osaa
myrkkynuolilla ampua niinkuin Tervo. Mutta vihollista vastaan on
taisteltava vihollisen omilla aseilla. Heideman itse kehuu kynäni
terävyyttä ja tyylini lennokasta kärjekästä sattuvaisuutta... Anna
lupa, pappa, ja minä ammun Tervoon kuolettavan nuolen...!

Valtioneuvoksen rivon ruskeissa silmissä taas leimahti ja hän sanoi:

-- Mutta entä juridiikka? Mitä? Ethän sentään aikone publisistiksi
jäädä ... sinä ... ethän?

-- En iäksi, jos niin vaadit. Mutta ainakin alulle järjestää hyvä
taistelu.

-- Jätä se minun huolekseni! Heidemanin nimessä minä kyllä suolaan
Tervon kuin silakan nelikkoon. Jos Tervossa on pirua, niin on sitä
minussakin. Hän alotti persoonatähtäyksellä. Ja otti minut ensimäiseksi
maalitaulukseen. "Promenadissa" sinun lähdettyäsi tutkimme "Salaman"
näytenumeron joka rivin. Ja teimme taistelusuunnitelman. "Österbotten"
puetaan kyllä uuteen haarniskaan. Se lehtiriepu onkin nykyisin kuivunut
vain mamsellien novellikirjaksi ja rouvien uutislehdeksi. Ei Tervon
nykyistä "Österbottenia" tarvitse peljätä. Mutta Heidemanin taakse
asetetaan kokonainen patteri tarkkoja tykkiniekkoja, joita minä johdan.
Hänen taakseen minä järjestän taistelun. Hän on vain lippu, jota edessä
kannetaan. Tietysti sinunkin avustuksesi on tervetullut. Mutta
varsinaiseksi toimittajaksi et rupea. Se ei sovi sinulle eikä se sovi
minulle. Sinä luet juridiikkaasi. Ja kohoat ... kohoat ... noin ...
noin...

Valtioneuvos teki kädellään helppotajuisia liikkeitä aste asteelta
ylemmäksi.

-- Mutta pappa ... sinulla on kovin korkeat unelmat minusta!

-- Niin on. Toiveitani tänään pahasti vikuutit. Sentähden suutuinkin.
Muista nyt täst'edes, että pappa, joka itse on valtioneuvos, toivoo
pojastaan jotain, jota hänkin voisi itseltään kadehtia... Minä elän
ja ... ja kuolen tässä syntymäpesässäni, mutta sinun elämäntyösi ei ole
täällä...

-- Mutta herrainen aika! Pitääkö minusta tulla hovioikeuden
presidentti?

-- Ainoastaan pojalleen voi isä avata -- kerran elämässään hänellekin
-- sielunsa kainoimmat unelmat. Tässä on nyt meidän välillämme
sellainen hetki. Sinä olet tänä päivänä tullut lannistetuksi. Tarvitset
rohkaisua. Ja huomaat silloin, ett'en sinua suinkaan pidä sellaisena
resupellenä kuin tänään silmissäni näyttäydyit. Sinä tiedät, kuka
taburetilla istuu...?

-- Senaattori...!

-- Juuri se. Sinun on tultava siksi. Pappa jo pääsi valtioneuvokseksi.
Yksi askel enään ja minä itse istuisin taburetilla. Mutta tuon askeleen
jätän sinun kiivettäväksesi sukumme kunniavuorelle nousemisessa.
Tulevan senaattorin ei sovi niin elää kuin sinä yöllä ja tänä aamuna
elit.

-- Ei minusta ole senaattoriksi, pappa! huudahtaa Harry kuin
pyörryksissä.

Valtioneuvos tulistuu:

-- Miksi ei? Saanko luvan kysyä?

-- Minulla on ... on huonot hermot.

-- Huonot olivat minullakin. Mutta lääniä olen jo kolmekymmentä vuotta
hallinnut. Kun pääsee senaattoriksi, saa kyllä levätä ja hoitaa
hermojaan. Ei muuta työtä kuin allekirjoittaa.

-- Mutta minäpä en voisi niin tehdä!

-- Elämän varrella muuttuu ihminen vaikka miksi. Mutta nuorena on
kurssi pidettävä korkealla ... muista se ... hyvin korkealla. Maisteri
Littov sanoi tänään, että kun ihminen perii miljoonia ja pahan veren,
niin ei hänestä tule tekemälläkään kristittyä. Hän olikin jo
pikkupoikana sudenpenikka ... täysi tiikeri. Jo silloin alaikäisiä
tyttölapsia raateli. Mutta sinä, Harry, olit eiliseen päivään asti
minun silmissäni puhdas kuin pulmunen lumella. Olkoon sinulla
edelleenkin korkeat ihanteet! Lue Runebergiä, lue Franzénia! Mutta
Snellmania karta! Topelius on puoleksi lapsi eikä ketään vahingoita.
Häntäkin voit lukea. Snellman on se ainainen riitakukko. Mutta hän on
samalla paholainen, jolle kun nuori mies antaa pikkusormensa, niin hän
pian viepi koko kädenkin. Tervo on hänen lumouksessaan. Mutta hänen
Snellman-bystinsä myödään pian ryöstöhuutokaupalla...

-- Ei siltä lähtökohdalta, pappa! Aatetta vastustetaan aatteella.
Ruotsalaisen kulttuurin aate on korkea ja kaunis, vuossataisen
hedelmällisen työn kruunaama... Kyllä se jaksaa painiskella raa'an
fennomaanian kanssa. Vastustamme aatteella!

-- Vaiti! Et ymmärrä. Fennomaanian alta nostaa päätään kansallisuuden
aatteen satapäinen hirviö, jolla on elämisen voimaa enemmän kuin
tarpeeksi. Ja Tervon suonissa on heidän vertaan ... noiden ylimaan
tervamiesten verta, sameata, raakaa, raskasta, häijyä verta. Siinä se
on juuri se suuri vaara. Hän ei ole outo niille, joita hän tahtoo
valvatella. Hän tuntee omansa ja he hänet. Niin juuri. Kuin peilissä
tuntevat he toisensa. Nyt jo lehtensä ensi numerossa hän kääntää
katseensa erityisesti tervakansaan. Joka kuitenkin tähän asti on ollut
meidän tiukissa vöissämme. On ollut meidän tuottavin tulolähteemme.
Vaara uhkaa ensiksi sieltä käsin. Tervamiehet rupeavat vaatimaan
korkeita hintoja ja käteistä rahaa. Sanoit "Salamaa" venekuormittain
rahdatun ylimaahan. Siellä se palo syttyy, minkä savu tuntuu meidän
sieramiimme asti. He rupeavat vaatimaan käteistä rahaa. Sitä hänellä
itsellään ei kyllä ole. Senpä vuoksi ensimäinen ja paras pelastus on
se, että ajamme Tervon konkurssiin. Silloin ei hän saa lupaa
sanomalehteäkään toimittaa. Ja silloin _gloria_ hänen päänsä ympäriltä
häviää. Tervakansa näkee, että mies on yhtä velkainen, yhtä rutiköyhä
kuin he itsekin. Ja mitä köyhä kerjäläinen mahtavan tervapatruunin
edessä voipi, sen he kyllä itse tietävät. Ei muuta kuin kumarrella
varpaihinsa asti. Näin!

Valtioneuvos teki koomillisen tervamiehen kankeaa kumarrusta matkivan
liikkeen ja nauroi.

-- Tervolla on vielä omaisia elossa ylimaassa, puhuu Harry ja katsoo
silmiin pappaa.

Papan katse käy vältteleväksi, kuin araksi, ja hän vastaa:

-- Minä tiedän. Silloin kun hänet koululaisena otin suojelukseeni,
tiedustin hänen perhesuhteensa taki tilaan. Hän tuli kotipitäjänsä
kirkkoherran suosituskirjeet mukanaan tänne kaupunkiin tervaveneessä
ylimaasta juuri ensimäiseksi minun luokseni. Kirkkoherra oli häntä niin
neuvonut ja hänellä oli mukanaan suosituskirje minulle papilta.
Niinkuin sinä sen tiedät. Muistat kyllä sen pitkän laihan punatukkaisen
kesakkonaama pojanvenkaleen, joka tullessaan näytti pihalla puukkoa
"Castorille", se kun haukkui häntä. Mutta siitä se yleni. Nyt hän
näyttää puukkoa minulle. Sinä, Harry, menet vain lukemaan korkeita
tutkinnoita. Minä jään katsomaan Tervon puukon terävyyttä. Ja minua
huvittaa löytää kerrankin vastustaja, joka rohkenee otella. Menemme
iltateelle. Mutta sinä, nuoriherra, valasi muista! Ellet sitä pidä,
niin et kovinkaan pitkälle pääse.

-- Et siis salli minun vuodeksikaan jäädä Heidemanin apulaiseksi? Minä
palan innosta. Ja minä rakastan tätä kotikylääni sydämeni lämmöllä.
Jokainen katukivi on minulle täällä tuttava.

-- En salli. Olet liian suuri näin pieneen asiaan. Et saa ajaa
tulevaisuuttasi karille ... et nyt etkä vasta ... muista se! Annatko
minulle kätesi sen vakuudeksi?

Harry ei vastannut, eikä kättään antanut.

-- Pappa, minä kovasti kärsin. Anna jäädä minut tänne!

-- Mars! Teelle!

Harry pää täynnä kummia ajatuksia astui isänsä jäljessä ruokasaliin
kuin nuori ori taluttajansa kourissa.




VIII.

Taistelu ja sen ratkaisu.


Harry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana
illallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli
iloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta
mielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle
sykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli
Harryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät
koossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn
nousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi
hiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja
entisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä -- Harrystä -- mamman
entisestä "ack, min lille'stä" tulisi senaattori?

-- Mahtaisivatkohan?

Harry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen
puoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi
värjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin
tarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja
itselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta ... hiuksetkin
valkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry -- tuomitsee
väärin. Pappa puhui vakavista taisteluista... Ehkä on pappa kovastikin
kärsinyt ... pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä
ovathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan ... kauan sitten. Ja
surut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden
tähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On
taistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja
laskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa
alamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on
kai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan
kukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa
sanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On
ottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.

Mitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa
enää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.

-- Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!

Nuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan
kunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse
puhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas
siinä vanhan herran moraali!

Harry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa
häneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta,
jonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista
yhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei
omantunnon puhtautta ... eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä
puhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.

-- Armahda! Minusta senaattori!

Ja näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on
kolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!

Siinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten
minä olen todellakin...

Harry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta,
sytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään
tulevana senaattorina.

Nuo suuret haaveikkaat silmät ... jotka onneksi eivät enää verestä ...,
ilmiantavat runoilijan ... hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla
kirjoitettuja runoja ... nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle ...
kun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus
mennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria ... tämä
kalpea hieno hipiä sopii esteetikolle ... estetiikka on aina ollut
hänen lempiaineensa ... ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle
kuin kylmän lain lukijalle ... ylevän aatteen miehelle kuin järjen
jättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää
senaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.

Harry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin
katossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle
senaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?

Nyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista
hohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun
kirkkauteen fantastisesti.

Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa
kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen
silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä
ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain
hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."

Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin
nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.

Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain
säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat
pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.

Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei
ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva
ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta
runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta
kyyneltämään.

Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen
kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren
kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa
uskaltaa nähdä itsensä alastomana.

Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään
ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin
keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa
olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.

Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä
nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen
yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin
fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.

Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui
kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin,
kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui
ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien
sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki
kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.

Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat
paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa.
Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se
lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.

Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se
kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista
elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa
mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.

Aamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan
suuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut
merkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta
uskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle
senaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:

-- Teidän ylhäisyytenne!

Harry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.

Aurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.

Koko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa
kierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.

-- Trala--la--la--la--laa!

-- Noo? kysyy valtioneuvos ja ovesta kurkistaa.

Harry menee hänen luoksensa ja kysyy:

-- Uskotko todellakin, että minusta _voi_ tulla senaattori?

-- Uskon. Ja sinusta _pitää_ tulla.

-- Niin ... niin, hymisee Harry hymyillen vastaan.

Valtioneuvos puristaa poikansa taas syleilyyn. Ja nyt vielä lujemmin
kuin eilen.

Sillä nyt on Harry hänen unelmalleen voitettu.

Ja se tieto sykäyttää syvästi papan sydäntä.

Sillä tänä aamuhetkenä tuo unelma jo tuntuu hänestä kuin puoleksi
todelta.

Se samainen unelma, joka arkana hänen sielunpohjallaan on vuosia
värjöttänyt.

Eikä mitään muuta sen kalliimpaa elämässä ollut enää hänellä
toivottavana.

Nyt se täyttyy!

Valtioneuvoksen vanha isänsydän sulaa tämän tähden kauniiseen
perhetunnelmaan. Veret hänen hienonkalpeille kasvoilleen nousevat kuin
iloliput häätalon harjalle.

Pitkien ... pitkien aikojen takaa tuntee hän taas olevansa onnellinen.

Hän heltyy ja yhä lämpenee. Siihen tulee mammakin. Harry rientää mammaa
syleilemään. Sillä Harrykin on niin kovin onnellinen. Kohtauksessa on
Harrylle veriin menevää lumousta.

Pappa unohtaa kaiken vanhan katkeruuden mammaa kohtaan. Kaikki ne monet
kapakkayöt, jotka jo vuosia ovat hänet ja mamman jyrkästi erottaneet
toisistaan.

Ja hän menee mamman luo kuin anteeksipyytäen ... kuin sovintoa tehden.
Ottaa häntä kädestä ja sitä lämpimästi suutelee.

Mamma punastuu kuin oudoksuen tätä riemullista yllätystä. Hänen
ruumiinsa läpi lyöpi kuin sähköllä lämmin tunnetulva.

Ja kun pappa tarjoaa hänelle käsivartensa, tarttuu mamma siihen yhtä
varmalla luottamuksella kuin vihille vietäessä.

Sitten seisoo aviopari käsi-koukussa Harryn edessä.

Mammankin sydän sulaa kauniiseen perhetunnelmaan.

Tämä on liikuttava perhekohtaus, jollaista Harry ei ole ennen koskaan
nähnyt. Hänen tunteelliseen sydämeensä iskee se syvälle.

Pappa kyllä tietää, missä on mamman kipeä kohta. Ja on ollut jo vuosia.
Mutta nyt tahtoo hän sen lääkitä. Mammalle on annettava lohduttava
sielullinen hyvitys.

-- Saanko mammallekin kertoa eileniltaisen valasi? kysyy valtioneuvos
tuossa samassa juhla-asennossa.

Harry ymmärtää, että nyt on esillä suuri ja pyhä perhehetki, joka
häneltäkin vaatii uhrinsa.

-- Saat ... saat! vastaa Harry kuumasti ja hätäisesti.

-- Eilen lupasi Harry minulle pyhästi karttavansa kaikkea pahaa
suuressa maailmassa. Niinpä väkijuomiakin. Ja erityisesti juuri niitä,
puhuu valtioneuvos mamman puoleen kääntyen ja sitten lisää:

-- Annatko meille molemmille tässä saman lupauksen?

Pappa katsoo silmiään räpäyttämättä Harryyn.

Harry muistaa, että juuri eilen aamulla kosken rannalla tähän samaan
aikaan hän jo itselleen teki tuon sitoumuksen.

Ja hän ottaa tämän tilaisuuden kuin suurella ilolla vastaan.

-- Annan, vastaa hän varmasti.

Mamma lyö riemusta kätensä yhteen ja huudahtaa:

-- Ack, mitt kära barn!

Ja putoaa yks kaks ilon ammeeseen. Hän nuortuu. Hän kaunistuu. Hänen
silmänsä hehkuvat. Ja hopeatukka säteilee auringossa.

Sillä hän muistaa viimeöisen katkeran kävelynsä. Ja mielestä
lähtemättömät ovat ne sydämen kivut, jotka häntä silloin repivät.

Mutta nyt tulee pelastus kuin itsestään. Hän pääsee kuin kokonaisen
vuoren alta. Ja valloittaa itselleen takaisin samalla kertaa sekä
miehensä että poikansa.

Mutta mistä tämä autuus?

-- Minun kasvatukseni sittenkin kestää! huudahtaa hän riemuissaan
papalle.

Ja hän on ilosta pyörtyä. Hän syöksyy Harryn kaulaan, suutelee ja
itkee:

-- Niin niin, rakas lapsi! Johan minä sen arvasinkin, puhuu mamma.

-- Arvaatko, mamma, miksi pappa sanoo minun pääsevän? kysyy Harry.

-- Tst! varoittaa valtioneuvos.

-- No mammalle saamme salaisuuden uskoa. Pappa tekee minusta
senaattorin.

Sitä sanoessaan on Harry ihastuttavan veikeä kuin leikkivä
puolikasvanut poika. Se usko tarttuu mammaankin.

-- Pappa on hyvin viisas, rakas Harry. Jos hän sen sanoo, niin sinusta
tuleekin senaattori. Ja samalla aatelismies, puhuu mamma.

Nyt suutelee mamma. Ja sitten tarttuu toisella kädellään pappaa
käsikoukusta, toisella Harryä ja riemun kyyneleet silmissään alkaa
kävellä heidän keskellään pitkin salin lattiaa ees-taas.

Siinä he kävelevät syvässä perheriemussa. Kaikille heille on onni
pudonnut kuin taivaasta. Kaikki he ovat riemusta juopuneita.

Siinä kolmen rinnakkain toistensa käsikoukussa ja valtioneuvoksetar
keskellä kävelevät jonkun aikaa sanaa puhumatta kuin peläten häiritä
toistensa sielullista riemua. Ja uponneina omaan onneensa.

Nyt on sovinto tehty. Kaikki on unohdettu. Vanha on loppunut ja uusi
alkaa.

Heillä kaikilla on niin keveä ja mieluisa olla.

Syksyinen aurinko kirkastaa koko kohtauksen. Salin hienon-hieno
huonekalusto sen säteissä leikkii monissa värivivahduksissa.

Nyt he istuvat keskustelemaan kuin juhlassa. Mutta lämpimästi ja
sydämellisesti. Puhutaan Harryn yliopistoonmatkasta.

-- Ensi viikolla lähtee "Aavasaksa" etelään. Tahtoisitko siinä
matkustaa? kysyy valtioneuvos.

-- Niin, jos mamma lupaa, vastaa Harry lyhyesti ja hymyilee vastaan.

-- Mene, rakas Harry, ja papan toiveet täytä! Kun palaat, niin vietämme
taas tällaisia hauskoja hetkiä, puhuu mamma.

Harry on huomaavinaan, että mamma aivan silminnähtävästi nuoreni.
Viskasi kuin taikavoimalla päältään alakuloisen murhesävynsä, mikä puki
häntä niin huonosti. Ja monesti suoranaisesti ajamalla ajoi
valtioneuvosta ulos näkemään iloisia ihmisiä.

Kun he ovat siinä aikansa istuneet, nousee valtioneuvos, suutelee
mammaa ja lähtee virastoonsa.

Hänen mentyään nousee mammakin, menee Harryn luo ja tarttuen häntä
kädestä puhuu:

-- Kiitos ... kiitos, rakas oma pieni Harryni... Sinä toit papan
mammalle takaisin. Ja minä kun uskoin sinutkin minulta jo ryöstetyksi.
_Nyt_ alkaa meillä uusi, täysinäinen, onnekas elämä.

Sitten hän painautuu Harryä vasten äänettömän onnellisena ja kuiskaa
hänelle:

-- Nyt on minulla Trotorp täällä Suomessa ... tässä omassa kodissani.
Jumalani! Miten onnellista!




IX.

Maisteri Tervo.


Koulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina
silloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli
aatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen
Suomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki
sinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa
metsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa
oli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa
vesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina
nähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla
pärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille
vaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä
iankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan
halveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella
melulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen
avaraan syliin.

Tämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä
rakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä
kuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt
oli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty
tervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin
lähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne
ylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja
alkukotiaan.

Tällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa
olivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän
kynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa
vitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa
palatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti
vaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi
tietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun
kotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä
täynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa
olikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka
on saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.

Mutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.

Näitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin
olevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun
takaisin kouluun palasi.

Hän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän
joen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se
värähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina
ja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän
harvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat
summattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä
savussa.

Täällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään --
sillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja
houkuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana,
jolloin he perhekunnittain siellä saapastivat -- huusi koski maisterin
korvaan: "Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!"

Ja työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua
työssä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi.
Työtä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen
verensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore
voima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja
hänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän
kuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama
voimaihminen.

Siten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja
avoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki
sauvovia tervamiehiä.

Niitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee
ylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän
ehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta
koko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan
kapeita ukkosia.

Tervo jää katsomaan sauvomista. Sauvain liikettä seuraa hän
persoonallisella mielihalulla. Ja hänestä tuntuu kuin hänen omat
kätensä siinä sauvoisivat, kuin hänen oma verensä noiden likaisissa
ruumiissa olisi matkalla ylimaahan ... lapsuuden kotiin. Synnyinseudun
runoa on hänelle noiden tervamiesten kapeissa paltamoissa, suurissa
tuohikonteissa ja koreissa pienissä matka-arkuissa. Nuo ohutpukuiset
miehet tervaruskeine ihoineen ovat hänen veljiään ja nuo korearöijyiset
naiset leveine rumine kasvoineen hänen sisariaan.

Näkymätön voima on viskata levätin hänen hartioiltaan ja näkymättömät
kädet ovat laskea hänet tuonne pitkään veneeseen sauvomaan ja
ponnistamaan, ponnistamaan munaskuihin asti, niin että veri käsistä
kihoisi. Silloin hän olisi taas tervamies, heimonsa kanssa samaa luuta
ja lihaa.

Mutta eikö hän nytkin sitä ole? Tämä levätti hänen hartioillaan ja tämä
syysauringossa kiiltelevä korkea silkkihattu hänen päässään ovat vain
kulttuurin ulkonaisia merkkejä, jotka eivät millään tavalla erota hänen
sydäntään niistä siellä alhaalla veneessä. Näitä hän kantaa siksi, että
on sivistynyt ja että tahtoo ulkonaisestikin kaupungin porvarein hänet
siksi tunnustavan. Ja siksikin, että paremmin ruotsalaisestakin
ryhmästä saisi oppilaita puolelleen.

-- Tervakansa! Ole huoletta, minä olen kokonaan sinun. Tässä puvussani
ja nykyisessä asemassani voin enemmän hyväksenne. Ylimaa on täynnä
teitä sauvovia, vaikka minä täällä alamaassa kirjoitankin nousevan
aikanne vapauskirjelmän, puhuu Tervo itsekseen alas tuonne koskelle
kuin lohdutukseksi noille sauvoville, jotka suinkaan eivät häntä kuule.

Mutta voimakkaasti tuntevan miehen mieliala se näin itsestään sanoiksi
purkaupi.

Hän nojaupi sillan kaidepuuhun ja siihen unohtuu sauvomista ihailemaan.
Hän nauttii sen näkemisestä kuin äiti katsoessaan lastensa leikkivän
sitä samaa leikkiä, jota hän itsekin lapsena leikki. Miten nokkelasti
nuo miehet kuten oikea koskimies sauvoimiaan heittävät!

Tervon ruumis nytkähtelee siinä nojatessaan sauvojien liikkeiden
mukana. Hänen jäsenensä kertovat sauvojien jäsenten liikkeet.

Kuinka varmasti he kireässä koskessa ymmärtävät puukankensa iskeä
oikeaan paikkaan, jotta pitkän-pitkä vene suorana nousee ylös
aallokkoa! Ja kun he ponnistavat sauvaansa nojaten ja leväten koko
painollaan sen päällä kuitenkin säilyttäen oikean tasapainon, jotta
eivät silmälleen lennä, ovat he kuin kreikkalaisia painijoita
kilpa-arenalla. Heidän laihat, mutta jäntevät vartalonsa ottavat
silloin pyöreät asennot ja suonet heidän ruumiissaan pullistuvat kuin
painiotteessa. Tuon sauvovan tervamiehen asento kelpaisi malliksi
vaikka ensi luokan kuvanveistäjälle, miettii Tervo.

-- Tuossa ... juuri tuossa on plastiikkaa, huudahtaa hän heitä
katsoessaan.

Taas hän uudelleen vaipuu katsomaan ja ihastelee:

-- Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet.
Niissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan
näpeissä.

Nyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä
vetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on
melkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä
luinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset
veneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä
koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa.
Tällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.

-- Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien
vääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua.
Pah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.

Mutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se
hänkin sauvoi ... noin vitsavaulasta tempoi.

Ja vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä
on niin ... niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa
jokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt
ja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat,
ensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma.
Syntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.

Mutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät
vesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä
ihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.

Siltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta
ei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella
eikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen
yhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut
kiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri -- se on tasainen
kuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen
tuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.

Ja siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää,
että sen toisella rannalla on -- Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa
maata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni
viaton sana "ruotsi" aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia
hermoja!

Sillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se
samainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran
ja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä
kidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.

Hän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin
aineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! "Kyllä
tuollainen karhu jaksaa pinnistää", oli Heideman sanonut ja
valtioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän
pappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa
ruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista
herraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen
päällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin
valtioneuvoksen "Castor" koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla
tuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti
sen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja
luiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai
karsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot
polvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä
kiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla
ylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla
koulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne
huutelivat hänelle "tervaruotsia", jolla nimellä ne hänen puhettaan
heidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja
kömpelö oikeata ruotsia ääntämään.

-- Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.
Ja sitten:

-- Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.

Se oli sitä heidän "tervaruotsia", jolla he häntä matkivat. Julmasti he
häntä kiusasivat.

Ja hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei
koskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell'ei valtioneuvos olisi
häntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet
jättiläispotkulla yli koulun aidan.

Sillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata ... kiusata...

Ei kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut
pilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle
joku ystävällinen kehottava sana.

Kovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä ... kovalle!

Maisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa
hän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti,
oli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen
puutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita,
mutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran,
ettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä
vaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta
jokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa
molemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän
sai _suomeksi_ opettaa suomalaisia lapsia.

Kun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan "Salamaan".
Sillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti
ilmestyä.

Snellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.

Mistä hän nyt "pääkirjoituksen" laatisi?

Tervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä
ajatuksenjuoksu.

Hän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii...

-- Oikein!

Hän kirjoittaa _nytkin_ tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat
vääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen
murto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten
tätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja
vaaterihkamassa.

Paljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin
numerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen
parhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan
vastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus
"Österbottenissa" hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille
todelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee
kurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut
pääasiaan.

Mutta ett'ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan,
sitähän varmasti vakuuttivat ne "Brasilian aarteet", joita tämän
kaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä
ylimaan tuotteilla.

Taas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan
jauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen
samaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne
verisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että
kesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias
yksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain
kankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies
osannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti
mitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi "konsulin" ja
"patruunin" papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin
porvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: "Niinkö paljon sitä
jo tuli otetuksi?" Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle
kykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä
kokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan
loppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen
porvarin papereissa.

Näin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri
tuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri
Nicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän
oli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä
tapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa
vaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.

Pitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja
samalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko:
"Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?" Ei sovi sekään. On
liika monikäsitteinen. Mutta tämä: "Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka
vaatii!"

Sopii!

Maisteri ryhtyy kirjoittamaan. Hän kirjoittaa ja pyyhkii ... pyyhkii ja
kirjoittaa. On senkin seitsemän kovaa osata kirjoittaa niin
helppotajuisesti, että rahvas tuntee sen omakseen. Ja ell'ei "Salama"
ensi puheistaan lähtien vie kansaa mukanaan, ovat sen päivät laihat
kuin nälkäisen. Sopivat sanat ... sopivat käänteet ... mutta
viivoittimen suora loogillisuus. Sellaista ymmärtää rahvas.

Sen tiesi jo Gregorius Suuri kirjoittaessaan "Synnintunnustuksensa".

Maisteri lukee sen itsekseen saadakseen kiinni rahvaanomaisesta
tyylistä.

Mutta siinä on tuo kirkollinen sävy, joka ei mukau
sanomalehtiartikkeliin. Vienon huumorin pitäisi kaikki suolata.
Sille se kansa on perso.

Maisteri katsoo Snellman-bystiin.

Se mies ymmärsi myös aina etsiä oikeat sanat. Maisteri hakee esille
"Maamiehen Ystävän". Ja hukkuu sen verrattomaan sanontatapaan.

-- Niin sitä pitää rahvaalle henkistä ravintoa kypsyttää!

Jo löytää maisteri sen oikean tyylin, mitä nyt tarvitaan. Sanat
pirahtelevat paperille hedelmöittävinä kuin suuret täysinäiset
vesinopat viikkokautisten poutien perästä kukanlehdille. Ajatus saa
siivet, mielikuvitus irtaupi henkevänä lentoon, lause ajaa lausetta
täynnä syvän säälin kultakuormia. Hän nauraa ... hän ivaa ... tekee
suuren traagillisen käänteen ... valelee sekaan vienoa virsikirjan
mielialaa ... ja nyt iskee kuin moukarilla uhriaan sitä ennen sitä
naskalilla pisteltyään...

Maisteri innosta kuumenee ... kasvot punoittavat ... aivoissa
leiskaa kuin palava rovio ... ja käsi hiukan vapisee sisäisestä
liikutuksesta ... tästä hedelmällisestä luomisinnosta.

Sillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka
nyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se
aasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.

Ylimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä
hetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa
murhaajalleen.

Sillä siellä _on_ murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen
nälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta
puutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka
nääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.

Luomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä
sielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä
synnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan ...
kuin kiitollisuudesta.

Se oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.

Tervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.




X.

Kaksi johtajaa.


Siinä samassa eteisen ovikello soipi, kuuluu puhetta ja maisterin
työhuoneen ovelle isketään pari kolme hermostunutta napausta.

-- Sisään!

Huoneeseen astuu valtioneuvos varsin huolettomassa puvussa pirun hymy
huulilla ja kädessään virkasalkku, jossa on hopeiset koristeet.

Tervo hyppää ylös kohteliaana. Mutta valtioneuvos antaa kätensä
tervehdykseksi hyvin kylmästi ... aivan kuin vastenmielisesti.

-- Tulinko häiritsemään?

-- Ei mitenkään. Valtioneuvos suvaitsee istua.

Maisteri tarjoaa tuolin valtioneuvokselle niin, että hän tulisi
istumaan vasten Snellmanin kuvaa. Mutta valtioneuvos ikäänkuin
huomaamatta kääntää tuolinsa niin, että hän voi istua selin
Snellmaniin.

-- Vaivaako kirkas keskipäivän aurinko valtioneuvoksen silmiä?
Suvaitsetteko, että lasken ikkunaverhon alas? kysyy maisteri ilkkuen
valtioneuvoksen omaa ottamaa paikkaa.

-- Ei ... kiitoksia. Oli tärkeätä asiata, niin poikkesin vanhan
kasvattini luo.

-- Erittäin hauskaa tavata arvoisaa hyväntekijääni...

-- Muistaako maisteri vielä sitäkin aikaa? kysyy valtioneuvos ja
leikittelee pöydällä olevalla paperiveitsellä.

-- Näyttääkö siltä, että olen sen unohtanut?

-- Ei ensinkään. Maisteri muistaa minustakin yhtä ja toista ja vielä
sanomalehden palstoilla huutaa sen itään ja länteen. Mutta minusta on
se sentään katurakin kiitollisuutta. Niinhän?

-- Onko valtioneuvos tullut minua häpäisemään?

-- Niin no ... jos _osaatte_ hävetä. Kiittää ei maisteri ainakaan osaa.

-- Minun kiittämättömyyteni juuret ovat kai syvemmällä kuin teidän
soppavadissanne.

-- Maisteri kuitenkin vielä muistaa minun soppani ja että se silloin
maistoi makealle?

-- Kiitän siitä nöyrimmästi.

-- Ja maisteri muistaa myös, että minä häntä vaatetin?

-- Siitäkin kost' jumala.

-- Aivan niin. Sivistyneinä miehinä ne nyt sivuutamme... Mutta miksi
maisteri kaupunkiintulonsa jälkeen ei ole meillä käynyt? Oliko siinä
joku arka lohta?

-- Tiesin että ... että valtioneuvos oli ollut minulle liian hyvä ja
sentähden tahdoin välttää, puhuu Tervo ivaillen.

-- Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin
oikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani.
Kiittämätön ... kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette
mitään häpeä ... ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!

-- Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin ...
vanha ... vanha tili.

-- Että mikä tili?

-- Tulemme siihen kohta.

-- Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.

-- Mutta ei minun.

-- Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne
että kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen
kiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni
minulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: "se on
valtioneuvoksen kasvattipoika!" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt
saan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että
ruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.

-- Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko
valtioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?

-- Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos.  -- On
huurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien
uunille...

-- Aivan detaljimaalausta!

-- Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset
uunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma
koti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää.
Perheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä
kolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti ... koti ... oma lämpöinen
pesä on...

-- Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.

-- Vanhin poika ... tämä sama kiittämätön olento...

Maisteri osottaa itseään.

-- Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.

-- Niin ... ja silloin kymmenvuotinen ... on käynyt kerjäämässä
naapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: "Teille tulee tänä
päivänä ryöstöhuutokauppa ... niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin".
Tämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä.
Äiti pyörtyy ... isä kiroilee ... muu väki itkee. Koirakin loukossa
alkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo
vallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin
isän nenän eteen ja sanoo: "Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois
tästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä
odottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo
isäsi alottama..."

-- Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.

-- "Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda", vastaa
isä. "Sitten täytyy talo myödä. Aletaan", puhuu nimismies. Ja talon
huutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne,
juuri _teille_, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen,
että kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen?
Siitäkö?

Maisterin ääni värisee.

-- Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät
kaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa
laki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja
loukkaamaton.

-- Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja
kostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi
maksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain
jäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen.
Pääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti
paimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä
matkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään
merkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli
sovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä
tiloja ostaa ... sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse
määräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa
laaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.

-- Teitä aina sorretaan ... silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat
herraksi ja maisteriksi.

-- Työ siinäkin on minun itseni tekemä.

-- Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.

-- Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua
auttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..?
Ja edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään
sopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.

-- Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta
Heidemania, joka on ihmisten kaunistus.

Maisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.

-- Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä ...
oman isänsä ... oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän
kansamme ikuinen häpeä ... ja suuri ... suuri onnettomuus.

-- Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos
kääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.

-- Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen
Mooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin
katsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.

-- Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.

-- Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa _oikea_ mielipide.

-- Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi,
että minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa,
rakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta
takaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa
Ruotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta
lunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti ... vanha sukukartano ...
monisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle.
Valtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan
Ruotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut
hyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta.
Ja kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän
maan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin
muuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni.
Miettikääpä tätä!

-- Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja
raiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.

-- Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään
vääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata
lain lyömät haavat.

-- Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.

Valtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana,
lyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.

Pieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen
maisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.

-- Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä
pykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä
vuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?

-- Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.

Valtioneuvos ottaa nenäliinansa, niistää ja sitten aivan tyyneesti
puhuu:

-- Suvaitkaa sanoa, millä tavalla.

-- Minun "Salamani" sen lopettaa, vastaa maisteri jyrkästi ja istuutuu.

-- Teidän "Salamanne"? Teidänkö katulehtenne? Oo! Minun valtani --
valtioneuvos levittää kätensä -- on lujemmassa kuin te ja teidän
"Salamanne". "_Parturiunt montes, nascetur ridiculns mus_", sanoo vanha
viisas roomalainen. Minä lopetan teidän "Salamanne". Mutta ensiksi
kaikessa rauhassa pieni kysymys. Sivistyneinä miehinä kai voimme
hillitä itsemme?

Valtioneuvos myös istuutuu.

-- Juuri sitä minä toivon, kun vanhastaan tunnen, miten kiukkuinen
valtioneuvos on.

Valtioneuvos pureksii viiksiään, mutta voittaa itsensä.

-- Maisteri suvaitsee ilmoittaa, miksi hän oikeastaan niin
intohimoisesti ruotsinkieltä vihaa? kysyy valtioneuvos taas iva
huulilla.

-- Antaako valtioneuvos minulle vastapalveluksen ja ensin vaikka
vanhempana miehenä vastaa minulle, miksi hän ruotsinkieltä niin
rakastaa?

-- Se on minun äidinkieleni.

-- Hyvä! Ruotsinkieli on syrjäyttänyt minun äidinkieleni ja juuri
sentähden minä sitä vihaan.

-- Mutta maisteri on saanut sillä kielellä sivistyksensä. Ettekö tunne
siis kiitollisuutta sitä kieltä kohtaan?

-- En ikinä! Koko kouluaikani on minua rääkätty sillä kielellä ...
veristä pilkkaa ... pilkkaa ... pilk-kaa sen tähden olen saanut silmät
korvat täyteen ... öitä olen sen vuoksi valvoa saanut. Rehtori
Heideman ... hän itse suomalaisen rahvaan lapsi ... oli pahin
pilkkaajani.

-- Ja sen vuoksi syntyi maisterissa _mania_ ruotsinkieltä kohtaan eli
sanokaamme paremmin _rabies_.

-- Ei nyt yksin sen tähden. Mutta lopullisesti siksi, että tämä
kieli ... tämä valtioneuvoksen _äidinkieli_ -- maisteri hymyilee
pirullisesti -- henkisesti kuolettaa Suomen kansan.

-- Päinvastoin se on antanut sille länsimaisen kulttuurinsa. Ja yhä
edelleen antaa.

-- Meidän pitää sulattaa länsimainen kulttuuri suomenkielellä.

-- Mutta jospa se ei sillä kielellä sula.

-- Sulaa! Valtioneuvos suvaitsee kuunnella tätäkin kirjoitusta ja minä
takaan, että hän ymmärtää.

Tervo alkoi lukea äsken valmiiksi saamaansa artikkelia tervakaupasta
tehden myrkyllisiä korostuksia äänellään.

-- Hoh helkkari! Jos maisteri tahtoo kulkea sivistyneestä miehestä,
niin hän ei pane tuota kirjoitusta lehteensä. Se on katukoiran
nalkutusta.

-- Syvä harmi puhkaisee monenmoiset purkautumisväylät.

-- Niin minunkin harmini.

Valtioneuvos ottaa salkkunsa, selailee siinä papereita, ottaa sitten
yhden ja pistää keveästi sen kuin riemuiten maisterin nenän eteen.

-- Säästöpankinhallitus sanoo irti maisterin 5,000 markan velan. On
maksettava kuuden kuukauden kuluttua. Laina annettiin ilman takuuta
minun suosituksellani. Vielä silloin luulin maisterista kokonaan
toista...

Valtioneuvos jää katsomaan vaikutusta.

-- Eikö muuta? kysyy Tervo kalpeana ... hyvin kalpeana.

-- Konsortsium, johon kuuluvut kauppaneuvokset Fleege ja Elers,
maisteri Littov ja valtioneuvos Nicander on ostanut sen talon ja
kirjapainon, jossa "Salamaa" aiottiin painaa. Siinä paikassa sen
painattaminen on nyt mahdoton.

-- Siis taivaita tapailevaa vainoamista! Luuletteko ainiaaksi voivanne
totuuden ja oikeuden polkea?

-- Vielä yksi seikka. Jos maisteri ryhtyy tänne puuhaamaan kirjapainoa,
niin talo, mihin sen sijoitatte, ostetaan myös. Ja aina niin edelleen.
On siis paras maisterin tehdä Jobin katumus ja hiljaisesti "Salama"
haudata. Silloin voi jäädä pankkivelkakin toistaiseksi maksamatta.

-- Mutta "Salama" elää ja iskee teidät kaikki vielä pökerryksiin! Sen
takaan. Minä ladon ja painan sen vaikka omassa asunnossani, huutaa
Tervo nyt veripunaisena kasvoiltaan.

-- Mutta siinä tapauksessa voi sattua, ettei maisteri saa asuntoakaan.

-- Luuleeko valtioneuvos pelottelevansa minua mahdillaan kuin
poikapahaista?

Tervon sappi räjähti. Hän tarttui valtioneuvoksen salkkuun, mikä oli
pöydällä, viskasi sen edeltä eteiseen ja kiukusta ärtyneenä puhuu:

-- Jos nyt ei valtioneuvos kohta mene, niin en takaa, miten käypi.
Valtioneuvos on itse kieltänyt itseltään sivistyneen kohtelun.

-- Muistaako Tervo, että minä olen läänin ensimäinen mies? Voin vaikka
vangituttaa sinut murhayrityksestä, tolvana!

Valtioneuvos tärisi vihasta. Maisteri tarttuu häntä käsikoukusta ja
kuljettaa eteiseen.

Tervossa elää nyt taas se luoni, joka koulupoikana näytti puukkoa
herraspojille.

-- Tämä on oleva maisterille ikuiseksi häpeäksi, puhkuu valtioneuvos
vietäessä.

Hän ottaa salkkunsa ja menee. Mutta Tervo palaa huoneeseensa, lyö
kätensä yhteen ja sanoo:

-- Mitä on mies rahatta? Kuin kala kuivalla karilla. Minunkin _pitää_
saada rahaa.

Nyt tiesi maisteri valtioneuvoksesta saaneensa verivihollisen.

Seuraavana yönä pidettiin Tervon asunnon ikkunan alla
kissannaukujaisia, puhallettiin savikukkoihin, mölyttiin, lyötiin talon
seiniin.

Pimeä syksyinen yö salaa toimimiehet helmaansa. On niin pimeä synkkä
musta yö peikkojen siinä mellastaa. Tervo avaa ikkunansa varoittaakseen
hulluttelijoita.

Silloin ikkunasta tulvaavassa valossa tuntee hän siellä Harry
Nicanderin. Ja hän on kuin joukon johtaja.

Samassa suhahtaa kivi Tervon silmäkulmaan.

Se sattui arkaan kohtaan. Pyörtyneenä horjahtaa maisteri sohvalleen.

Mutta räyhääjät pötkivät pakoon.




XI.

Pääkaupungissa.


Istutaan osakunnan vuosijuhlan pikkutunneilla. Tämä vuosijuhla on taas
yksi noita pohjolaisten parhaimpia, aaterikkaimpia juhlia. Sillä suuri
Snellman on ollut läsnä ja puhunut nuorille miehille leimuavia
mietteitään. Jo aikaa sitten oli hän poistunut. Mutta koko nuoriso eli
vielä siinä lumouksessa, jonka hän oli loihtinut. "Sveessit" olivat
allapäin kuin lyödyt koirat ja "fennot" remusivat voimakkaimmassa
juhlatuulessa. Maljoja juotiin, puhuttiin hiessä-päin, puhuttiin
pöydillä ja pöytien ääressä, naurettiin, vihellettiin ja mölyttiin.
Vanha pohjolainen juomataito esitti mestarinäytöstään. Välipalaksi joku
"veteraani" viskattiin tuolille ja kannettiin riemusaatossa ympäri
salia.

Yht'äkkiä nousee "sveessien" puolelta nuori kaunis mies tuolille ja
julistaa selvällä suomenkielellä:

-- Tahtovatko "fennot" ottaa vastaan proselyyttejä?

Hänelle vastataan "fennojen" puolelta K.P.T:n marssilla: "Jos sydän
sulla puhdas on".

Edelleen nuori herra jatkaa:

-- Niinpä julistan tässä kaikkien kuullen, että minä tästä illasta
lähtien olen punainen "fenno". Eläköön Snellman!

Hän siirtyy "fennojen" puolelle ja häntä seuraa kymmenkunta muuta. He
otetaan avosylin vastaan ja juodaan tervehdysmalja.

Se "uudestikastettu" on Harryn asunto-toveri, erään kuolleen
senaattorin poika ja ennen ollut yksi äkäisimpiä "sveessejä".

"Sveessit" ovat hiljaa kuin ruumishuoneessa. Ällistys on heidät lyönyt.

Mutta sitten nousee eräs heistä ja huutaa ruotsiksi puoleksi itkevällä
äänellä:

-- Ne civikset, joille ruotsinkieli on vielä kallis, siirtyvät pois
tästä salista toiselle puolelle.

Itse hän ensinnä lähtee ja häntä seuraa räiskyttävin kämmenin
ruotsalainen leiri ulos ovesta.

-- _Pereat fennomania!_ ärjäistään ovella kuin yhdestä kurkusta.

He saavat laseja selkäänsä. Mutta marssivat tahdissa läpi eteisen
toiselle puolelle rakennusta laulaen: "Hör oss, Svea".

Harry seisoo hajamielisenä ovella. Hän on saanut "kehotuspalkinnon"
osakunnan vuosijuhlassa runoistaan ja miettii nyt, kummalle puolelle
hän menisi. Ettäkö hänellä on siinä miettimistä?

Se se häntä itseäänkin hämmästyttää. Tuonne toiseen saliin häntä vetää
koko entisyys ... kaikki hänen lämmin rakkautensa ruotsinkieleen
ja -mieleen.

Mutta tähän saliin häntä pidättää tämä nyt eletty ilta ja se
sielullinen murros, joka parhaallaan hänen sisällään kuohuu.

Sillä tänä iltana hän ensi kerran kuuli ja näki suuren Snellmanin.

Nyt hän itse kuuli sen miehen puhuvan, jota hänelle monessa muodossa
ennen oli häpäisty.

Ja mitä hän puhui? Se painui syvälle Harryn sieluun.

Tähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään
terve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin
itseluottavaiseksi. Hän -- hän jos kukaan -- oli oikeutettu kantamaan
päätään korkealla... Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana
ja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi
suoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen
elämänkutsumukseen.

Mutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen
ruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi
sydäntä-vihlovasti:

-- Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia
orjantappuroita.

Ja se se pani Harryn miettimään.

Tuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen
päiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti
hänet siihen.

Tästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja
pelottava kysymys.

Kun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta
tuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto
riitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja
ainainen vastaanhangottelija.

Mutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi,
jonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla.
Ja nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on
vahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori
Heidemanilla. Ja kuiskataan: "Tuo on suuri Snellman!" Herra varjele! Ei
tuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin
keksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho ... kaikessa hyvin
kaukana miehen kauneusihanteesta.

Entä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä ... eikä ensinkään
sointuva ... ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa
vivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi... tapaileisi
sanoja ... ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee...

Mutta ... mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava
ajatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on
kumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on
kuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista,
mutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.

Puheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman
hiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan.
Ja niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa
lopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.

Sillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:

-- Teistä nuorista -- niin Snellman lopettaa -- älköön tulko Juudaksia,
kansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille
vieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista
syntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän
valtaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet -- ruotsalaiset
esi-isät -- voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin
teistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden,
kun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa
selville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin
suomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata
erehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten
maljan.

Tätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja
näyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja
halveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.

Siinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä
Harryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut
"kehotuspalkinnon" runoistaan.

Mutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen
sielussaan ja veriä poltteli ... poltteli. Ikäänkuin _hän_ olisi juuri
ollut se kirottu kansansa petturi ... se Juudas, joka möi jotain
huimaavan kallista vieraalle...

Ja tuon manauspuheensa ... tuon kiroustuomionsa saneli hän -- Snellman
-- kuitenkin ruotsiksi.

Juuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.

Se ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.

Suu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!

Jos Snellman olisi purkanut nuo ajatuksensa suomenkielellä, niin
vaikutus häneenkin ... Harryyn ... ei olisi ollut niin puolueettoman
vaikuttava.

Ruotsinkielen täytyi Snellmanillekin olla rakas.

Sillä se oli hänen äidinkielensä. Ja vain sillä kielellä voi hän, sen
mukaan kuin Harry oli tietävänään, tuoda ilmi sielunsa kaikista
hienoimmat värähdykset.

Mutta sentäänkin hän luopui tästä rakkaasta.

Ja mistä syystä? Pyhän velvollisuuden ja terveen järjen pakottamana,
kuten hän sanoi.

Tässä oli Harryllekin ajattelemista. Tässä se kylmä sumu, joka tuon
miehen suusta laskeutui hänen keväiseen aurinkoiseen ruusutarhaansa.

Ja sentähden hän syvästi mietti. Sentähden "fennojen" salin ovelle
unohtui ja heitti kuin epätoivoisen katseen noihin poistuviin.

Harry rakasti palavasti Suomea omana isänmaanaan. Mutta kummassa
huoneessa se nyt on se hänen isänmaansa? Ja kummassa leirissä hänen
omat kansalaisensa, joiden ilot ovat hänen ilojaan ja joiden surut
hänenkin surujaan?

Harry seisoi tienhaarassa. Nuo olivat pelottavia kysymyksiä, jotka
hänen sieluunsa putosivat.

Syvästi koski sekin Harryyn, että Birger Streng, hänen
asuntotoverinsa ... se rakas ja voimakas! ... noin teatterimaisesti ...
noin kylmäverisesti ikäänkuin vielä tapausta suurentaen suin päin
syöksyi "fennojen" syliin. Hänkin...!

Mureneeko maa hänen omienkin jalkojensa alla?

Silmät kosteina siirtyy Harry "sveessien" puolelle sitä ennen pantuaan
merkille, että Birger parhaallaan joi veljenmaljaa "fennojen" johtajien
kanssa.

Harryn mieli oli syvästi järkytetty. Siellä toisella puolella istuu hän
muutaman pöydän ääreen. Yksinään hän siinä istuu, polttelee ja istuu.
Remu vyöryy hänen ympärillään korkeana hummauksena. "Sveessit" tuolta
salista lähdettyään pääsivät kuin häkistä, jonne Snellman oli heidät
teljennyt. Nyt he ovat vapaita ... nyt kaikuu kristallikirkkaana
ruotsinkielinen ylioppilaslaulu.

Harry ei ole mitään juonut. Hän on pitänyt pyhänä lupauksensa papalle.

Mutta nyt hän on murtunut. Ja tarvitsisi virkistystä. Tuli mieleen
mamma. Mutta eikö näillä kaikilla, jotka tässä ympärillä juovat ja
iloitsevat, ole mammat? Sitäpaitsi hän ottaa vain sen verran, että
hermot lämpenevät.

Mutta silti samassa löysi Harry itsensä ovella menossa pois ...
yksinäiseen asuntoonsa.

Sillä miehen on pidettävä sanansa...

Ovella töytää häneen kiinni nuori iloinen remuileva parvi. Kymmenen
kättä häneen tarttui ja hänet vetäistään takaisin toverien piiriin.

-- Nuori runoilija ... lupaava tulevaisuuden mies ... titaani kykyjen
mailta ... miksi olet synkkä ja miksi katselet kulmaisi alta? Harry
Nicanderin malja, veljet!

Harryn käteen työnnettiin korkea kuohuva lasi ja hän kilisti ujona ja
arkana tuttujen ja tuntemattomien kanssa ... kilisti ja lämpeni ... sai
rohkeutensa ... kasvoi ... ja laski lasin pöytään aivan varmana kuin
onnistunein juhlapuhuja.

Siinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään,
joka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku
vanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.

Ja tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien
seurassa.

Hän kaataa suuhunsa syvin siemauksin kuten näkee toistenkin tekevän ja
äskeinen huoli ja apeus on mennyt sen tien. Mutta juomilla on häneen
hypnoottinen voima. Ne kuljettelevat häntä mukanaan taikamaille. Aivot
kuumenevat autuaasta lämmöstä ja veret sähköittyvät. Poskille kohoaa
kaunis puna, silmät käyvät kuin syvemmiksi ja hermot saavat lujan
ryhdikkäisyyden.

Harry tuntee uusia voimia, näkyjä, mielikuvia tulvaavan sieluunsa
lämpöisenä virtana, johon hän kokonaan hukkuu.

Hän vitsailee ... laulaa ... juo veljenmaljoja ... pitää puheen ...
juopi ... juopi.

Ympäristö kuumana, häikäisevänä, polttavana kietoo hänet
aurinkosyliinsä ja kuiskii hänen korviinsa hekumallisia sointuja.

Hän näkee vain mustia frakkipukuja ... laajoja kiiltäviä
rintamuksia ... nuoria kauniita kasvoja ... koreita pulloja ...
suur-suuria kattokruunuja valomaailmoineen ... ja kuulee laajan
kuohuilevan puheenporinan, jonka seasta yks kaks kohoaa riemuitseva
ylioppilaslaulu.

Harry laskee ryöpsähtelevän ilovirran ensimäisessä viikinkipurressa,
sillä hänen ympärillään istuvat ryhmän etumaisimmat nuoret miehet.

-- Nu ska vi ge stryk åt fennomanerna! huutaa korkea bassoääni ja
samassa mäjähtää pöytään, niin että lasit tanssivat, ryhmyinen
kävelykeppi.

Esitys otetaan hurraten vastaan. Varustautaan kepeillä ja minkä
milläkin.

Sitten marssii tuo viinojen rohkaisema sinikeltainen nuoriso "fennojen"
puolelle.

-- Men inte knifvar! kuuluu vielä johtajan varoitus.

Siellä "fennojen" salissa katsotaan silmät pystössä tulevia. Mutta
kohta ymmärretään situatsioni. Ja leikki alkaa.

Harry hyppää Birgerin luo. Sillä nyt tällä kertaa se Birger on hänen
suurin vihollisensa. Ja sille on löyly lyötävä kaikkien nähden.

Birger hänelle nauraa vasten silmiä. Ei ota uskoakseen Harryn hommia.

Mutta siinä samassa lähettää Harry jo häntä kepillään selkään.

Birgerin silmissä viha välähti. Mutta hän voitti itsensä. Erotti Harryn
pois toisista ja salpasi hänet viereiseen tyhjään huoneeseen yksikseen.

Salissa käy tuhattulimmainen tappelu. Kunnes väsytään ja nuollaan
haavansa.

Miten Harry tuli asuntoonsa, oli hänelle itselleen aivan tuntematonta.

Mutta siellä hän vain seuraavana aamuna löysi itsensä aivan
samallaisessa sekasotkussa kuin kuukausi toista takaperin kotikaupungin
Seuraklubin 10:nnen vuosijuhlan hiiloksella.

Mielialatkin, jotka nyt seuraavat, olivat pisteestä pisteeseen
samallaiset.

Hän meni Birgerin huoneeseen. Siellä lumivalkoiset lakanat ja tyynyt ja
koskematon vuode todisti, että huoneenasuja oli viettänyt yönsä
muualla.

Sillä se huone vielä odotti ja vartosi iltaisessa koskemattomuudessaan.

-- Palkittu runoilija! Tuleva senaattori! jahkailee Harry itsekseen ja
kulkee sukkasillaan alusvaatteissaan kiivaasti pitkin huoneen lattiaa
kädet lanteilla kuin voimistelutempussa. Ja kovin ... kovin allapäin.

Sillä nyt on ruusutarha hautaunut tuhkaan ja tulikiveen.

Se ruusutarha, jonka pappa kotoa lähtiessä aitasi ja jonka taimet mamma
kasteli riemunkyynelillään. Mutta jonka hän itse täällä pääkaupungissa
yhtenä syyskautena kasvatti ihaniin nuppuihin, mitkä vain aukeamistaan
odottivat.

Mutta nyt saavat sitä kauankin odottaa.

Sillä puutarhuria on ammuttu suoraan sydämeen kuolettava nuoli.

Kaikki on nurin narin ... nurin narin.

Harry ottaa pitkin lattiaa kiivaamman kävelyn. Kylmät matot polttelevat
hänen jalkainsa alla.

Tuota sisäistä kuumuutta riittää aina varpaiden neniin asti.

Voiko nuori ihminen pahemmin elävänä repeytyä kuin hän nyt? miettii
hän.

Pyhä lupaus vanhemmille ... viime yö ... kokonaan järkytetty
elämänkatsomus...

-- Vanha dillaaja! lähtee sitten synkkänä huulilta.

Ovikello heläjää. Pistetään reikelinavain lukkoon ja eteisestä kuuluu
askeleita.

Sieltä hoipertelee iloisena Birger sisälle kuin itse jumalainen Bacchus
vaatteet rutussa ja kasvot paksussa turvotuksessa. Hattu takaraivolla,
jotta kiharat ovat kuin rypäleseppele ohimoilla.

Sitten pysähtyy hän Harryn eteen, tarkastaa häntä, lyö olalle ja sanoo:

-- Nyt olet mies. Joka kerran on humalassa, on se vielä toisenkin
kerran. Niinhän sanoin. Ja nyt näet.

Harry häpesi, katsoi Birgerin ohi tyhjään ilmaan ja valitti:

-- Päätä leikkaa ... leikkaa...

-- Ole huoletta! Minä lääkitsen.

Hän meni kaapilleen, veti sieltä esiin pienoisen hienon-hienon
konjakkikarahvin vihertävää lasia ja samallaiset pikarit. Kaatoi
kahteen pikariin ja puhuu:

-- Maista, niin terveeksi tulet! Kippis.

He joivat pari lasia mieheen yhteen otteeseen. Sitten Birger riisuutui,
asetti tahrauneet vaatteensa huolella vaatekaappiin, meni vuoteeseen ja
nukkui.

Mutta Harry kaatoi pikariin uutta karahvista, sillä se todella
lääkitsi. Ja tuota pikaa oli jo vieno harso hänen silmissään.

Sitten meni hänkin vuoteeseensa ja nukkui uudelleen.

Herrat kuorsasivat, että seinät järisivät. Asuntorouva hiipi
varpaillaan huoneessa, myhäili ja myhäili:

-- Entä mitä nyt mammat sanoisivat? äännähti hän ja meni menojaan.

Iltapäivällä herrat nousevat, peseytyvät perusteellisesti, pukeutuvat
toiseen pukuun, valelevat hajuvedellä itseään ja painuvat sitten ulos.

Birger huusi ajurin. Käski ajaa Kaisaniemeen. Siellä Birger tilasi
päivällisen kuudelle hengelle. Sillä hänelle piti tulla tänne seuraksi
uusia tovereita. Aamulla erottua oli luvattu illalla täällä yhtyä.

Birger oli ottanut erityisen huoneen, johon hän muutatti punaisen
huonekaluston.

Kaiken piti nyt olla punaista. Odottaessaan toisia joivat he lasin
portteria.

-- Mutta Birger! Miksi eilen niin äkkiä "fennoksi" muutuit? kysyy
Harry.

-- Se on ajan muotia.

-- Pelkkääkö muotia?

-- Niin minulle. Sillä minun esivanhempani ovat Savosta. Ja sitä asiaa
olin minä jo ennemmin ajatellut. Mutta nyt tuli Snellman ja sai minut
yks kaks tekemään koko käännöksen. Sillä mitä muuta minä voisin olla
kuin "fenno".

Harry jäi vaiti.

-- Entä sinun esivanhempasi? kysyi Birger.

Harry ei vastaa.

-- Miksi et vastaa?

-- Kun en itsekään tiedä pitemmälle kuin isoisään asti. Siinä se on
juuri se painava kysymys minulle.

-- Ovat Pohjanmaan kuppareita tai Lapin noitia.

Birger nauroi herttaisesti ... ryyppäsi ja nauroi.

Mutta Harry oli vaiti.

-- Pikku Harry on naivi kuin lapsi. Pikku ... pikku Harry. Omituisen
hentoja koristeita se Pohjanmaan tervakylä laittaakin tänne miesten
joukkoon. Sinussa on liian paljon kokettimaisuutta. No ... olkoon
menneeksi ... kun kerran olet runoilija.

-- Keitä ne toiset ovat, jotka tänne tulevat?

-- Osakunnan "fennojen" nuoret johtajat.

Harry säikähti.

-- Minä lähden pois ... en sovi seuraan ... en toki.

-- Sitten pitää meidän myös lakata ... yhdessä asumasta ... eikö
niin ..., ell'emme sovi saman pöydän ääreen. Mutta minusta on
päivänselvää, että sinustakin tulee "fenno".

-- Ei tule.

-- Tuleepas! Ja sen päälle ryyppäämme.

Harry jätti ryyppäämättä.

-- Tänä iltana sinut kastamme.

-- Kuin pienen lapsen? Niinkö?

-- Miten itse tahdot. Jos täällä istut, niin "fennona" pois lähdet. Sen
takaan.

Harry nousi lähteäkseen.

-- Ja minut jätät tänne yksin? Onpa se, se ... vähän ... noin niinkuin
pelkuruutta, puhuu Birger.

Birger veti hänet takaisin istumaan. Hänen varmalla tinkimättömällä
olemuksellaan oli vetovoimaa Harryyn.

-- Emmekö voisi nyt syödä ilman politiikkaa? kysyi Harry.

-- Se on paras särvin likörin kanssa sitten kuin vatsa on oikein
täynnä. Tunnethan sinä likörin?

-- Tunnen ja en tunne. Se on erään patajuopon herrasmiehen mielijuoma
siellä kotikaupungissa. Sellaisen, joka ei näe selvää päivää.

-- Minulla on myös aikomus päästä niin vietävän kauas. Ei selvää
päivää! Yhtenään kulkea humalan ruusutarhassa ... sitoa seppeleitä
viinanjumalan ohimoille. Ja sitten yks kaks tehdä koko käännös. Näin
oppii elämän tuntemaan kummaltakin puolelta. Ja samalla voi näyttää,
että mies pystyy, mihin itse tahtoo. Se on voiman tie, jolle en
heikkoja kehota. Mutta tällaiset ruumiin ja hengen jättiläiset kuin
minä kestävät kaiken. Ja se on vasta elämä, joka on todellakin
eletty ... joka on todellakin persoonallisesti koettu eikä kirjoista
opittu. Minä rakastan jyrkkiä käänteitä. Sen kai sinä illallakin
huomasit. Se on sielun ja ruumiin energiaa... Mutta aina olla
samallainen kuin vanhapiika parikymmentä vuotta takaperin tehdyssä
pitsiröijyssään ... sepäs on harmaata elämän käsitystä. Käänteitä ...
käänteitä ... rakas ystävä! Oikeaan ... vasempaan...! Se on vasta
marssimista elämän maantiellä...!

-- Mutta jospa kääntymys on vaikea ... on mahdoton?

-- On heikoille. Mutta miehelle, jolla on terveet sielun ja ruumiin
voimat, on se helppoa. Tiedäthän, että historian suurmiehet useatkin
ovat olleet nuorina huimia elostelijoita ... nimiä voisi luetella
kymmenittäin ... mutta sitten tehneet koko käänteen ja tulleet
ihmiskunnan hyväntekijöi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48544