← catalogue

Nigelin vaiheet: Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #48508 · 1,079,760 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Nigelin vaiheet: Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nigelin vaiheet: Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta

Author: Walter Scott

Translator: Väinö Hämeen-Anttila


        
Release date: March 16, 2015 [eBook #48508]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48508

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIGELIN VAIHEET: HISTORIALLINEN ROMAANI KUNINGAS JAAKKO I:N AJOILTA ***

NIGELIN VAIHEET

Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta


Kirj.

WALTER SCOTT


Englanninkielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila



Otava, Helsinki, 1914.





SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Kellosepän oppipojat.
  2. Köyhän ylpeyttä.
  3. Outo anomuksen esittäjä.
  4. Raha-asioita.
  5. Anomus esitetään paremmin.
  6. Kiusallinen ritari.
  7. Salaperäinen asukas.
  8. Lemmenvälittäjä.
  9. Anomus kolmannen kerran.
 10. Vertainen ystävä.
 11. Viettelijä.
 12. Hienoston ajanviettoa.
 13. Kaltevalla pinnalla.
 14. Richie tekee eron.
 15. Kolmas varoitus.
 16. Ystävykset riitaantuvat.
 17. Yhteiskunnan ulkopuolella.
 18. Sulkeutunutta elämää.
 19. Naiset neuvottelevat.
 20. Surullinen tarina.
 21. Jin Vin ahtaalla.
 22. Vakaa päätös.
 23. Häiritseviä vieraita.
 24. Tihutyö.
 25. Turvaton.
 26. Aavistamaton auttaja.
 27. Onnistumaton yritys.
 28. Petetty aviomies.
 29. Margaret joutuu tilille.
 30. Huono lohduttaja.
 31. Richie toistamiseen hovissa.
 32. Väkinäinen naiminen.
 33. Kuningas tuomarina.
 34. Juonia.
 35. Vincentin epätoivo.
 36. Kahden konnan loppu.
 37. Isännän ja palvelijan hyvitys.





Esipuhe.


Tähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n:ona)
liitetyssä "Kenilworth"-romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt
määrittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott
tapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin
likeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista
teoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan,
Skotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I:n hovia ja
valtakunnan pääkaupungin silloisia oloja.

Täten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia
luomiansa, "Nigelin vaiheet". Sen suuri menestys ei ollut yksistään
tekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä
suuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen
kirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin
olemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin
ulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden
aikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja
karttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat
aikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset
ja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan
lukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.

Niinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin
teoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa
syrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua.
Pitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti
pysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä -- mitä Scott ei
suinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa
mitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä.
Hovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja
yhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen
vaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia
eloisiin kuvauksiin.

Henkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott
milloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin "Nigelin vaiheita"
kertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen
aatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu
hänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle,
jonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset
vastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. "Jaakko I ihan
elää Scottin romaanissa", lausuu muuan englantilainen arvostelija;
"historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei
antanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä -- historioitsijat eivät
olleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan
omalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan
mukaisesti". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen
arvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi
Kaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on
kuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä
otettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä
ovat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt,
kuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka
suurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa
turvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan
elatuksen ja koulutuksen.

"Nigelin vaiheet" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka
saavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari
jonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten.
Mistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin
hyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja
Jaakko I:n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta,
jolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin
erin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta
nyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua
ja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen
hävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen
luuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut
tiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään
säädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän
tiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen
Whitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa
pyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten
kaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten
järjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan
myöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden
henki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien
tapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä "Nigelin
vaiheiden" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava
kappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa
huolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut
voittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja
huvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton
suosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti
syrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.




l. LUKU.

Kellosepän oppipojat.


Ainaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren
etelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti
rauhaarakastavan Jaakko I:n nouseminen Englannin valtaistuimelle.
Mutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin
sama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet
piintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin
pitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin
Tweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella
vastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.

Nämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään
Jaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen
kuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset
yhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta
ja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli
saattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.

Arkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas
alinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden
riidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa
eläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta
niin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta
esiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä
molemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen
mullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten
aiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita
hovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin
se yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan
alemmissa piireissä.

Pahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä
menestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin
joutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt
syväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan
huonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen
-- joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset
väittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia,
jona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei
kuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta
Temple Barin[1] sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän
Dunstanin kirkosta.

Lontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa
arvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla.
Tavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta
vain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten
kauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien
tilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan
tuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta.
Mutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa
David Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka
muistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen
edustalle pystytettyä telttiä.

Tähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen
vaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan
alaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden
silloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa
puhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti
kauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä
oppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: "mitä saisi
olla? mitä saisi olla?" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi
pitämistänsä esineistä.

Tämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille
lienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten
huostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään
vanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme
aikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat;
nykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja -ilmoitustemme verosta
käänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota
niiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät
niin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella
yleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.

Tuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän
päiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät
monissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin
erikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli
myös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä
on itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja
kehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin -- mutta tämä
on syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin
vaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän
poissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen
lukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon
oppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja
kohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa
kaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta
ilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien
myymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja
vanhan laulun sanojen mukaan, jota t:ri Johnsonilla[2] oli tapana
hyräillä:

    "Ylös nousivat Lontoon oppilaat
    rivakat, virkut ja voimakkaat."

Hurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin
lakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta
mielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs
elinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia
molemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella
poliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin
neuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen
ylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja
Montaguet.[3]

Sellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten
vähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin
ehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti
myymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville,
toimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin
Jenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.

Vincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa
turvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään
lontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja
ujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso
on tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen,
mutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon
potkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava
lyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain
kartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen
pihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä
vireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä
seikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä
saadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen
puolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin.
On kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät
tähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä.
Toisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen
järjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä
-- arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko
koneistoa käyttävän voiman liikamäärää.

Ulkomuodoltaankin Jin Vin -- se oli hänen nimensä tutunomaisena
lyhennyksenä kautta koko kaupunginosan -- edusti luonteestaan
viittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä
huolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea
sysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi
kasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton
tapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä
pitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut,
kadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja
läheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää
ylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.

Vincentillä oli silmät syvällä päässä, -- hohtavan mustat,
tulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän
haasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä
ilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia
antamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen.
Hän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään,
jotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon;
ja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa,
älykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden
välttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn
ostajapiirissä.

Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä
nenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan
vivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi.
Mutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli
hänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen
pystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti
hänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset
puhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen
hammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen
vanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja,
kelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle
majesteetilleen Jaakko I:lle.

Jenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään
oli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan
paljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista
vanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa "tahraton"
syystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa
vaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin
hallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen
puun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se
oli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa
siitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen
leskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun
hän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen
ennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta
tästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut
hyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin
kehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman
ja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää
myös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia
koskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja
laajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.

Vincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa
sovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa
kätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän
kauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana
sanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin
paremmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin
perusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli
toisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian
hyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.

Tunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka
hän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt
koskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli
pitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset,
kasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa
kreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva,
joskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka
melkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa
sovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun
tämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet
tuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin.
Tunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa --
pohjoisten maakuntien asetta -- ja hän oli luonnostaan sekä voimakas
että vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin
näytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan
vapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa
alempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja
vilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties
kokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta,
jollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen
kumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä
ritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.

Toiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä
siirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta
liikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja
mitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni,
tullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta,
vaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän
vain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä
opiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes
käymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä
kohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä
tappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden
ylälehterin kajahtelemaan melullaan.

Sellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David
Ramsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta
iltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan
tai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.

Ylipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä
ja tuskin vähemmin hänkään heihin, -- hyväluontoisena, vaikka
hajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan
joskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä
pohjoismurteellaan noista "kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä,
joita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin
edustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin". Mutta David
Ramsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa,
levitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi
kyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä
tuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin
katselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen
vanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan
valmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille
röyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin
sitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti
pistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, "Frank poika",
hän myönsi, "herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen
ulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä
ei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo
sanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee
niin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias
ja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin
askelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin
mustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia
toisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee,
mies-parkaan", hän sanoi, "niin hän on säädyllinen naapuri ja
tietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä
olisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi
ei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin
alituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen
sekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen
koko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen
koskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä."

Muuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin
Suddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.

Sellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä
maineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina
huhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän
tytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, -- moinen ankara kuri oli
teidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! -- ja sitte
ravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta,
toinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress[4]
Margaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä
pitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat
ohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa
valmisteiden suosituksilla.

On helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa
jätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni
työläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen
vain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: "Mitä saisi olla? Mitä
saisi olla? Lyöpiä kelloja -- taskukelloja -- nenälaseja? Mitä saisi
olla? -- Taskukelloja -- pöytäkelloja -- nenälaseja? Mitä saisi
olla sir?[5] Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja -- taskukelloja --
seinäkelloja?"

Mutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen
ja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen,
suulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan
puhetaitoon. -- "Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla,
kaunoinen madam?" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti
suostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä
miellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita
kuulijoita. "Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon", --
palkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; "kreikka ja heprea ovat
vioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä -- ostakaa pari David
Ramsayn nenälaseja. Kuningas -- jonka pyhälle majesteetille taivas
suokoon elonpäiviä! -- ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman
niitä."

"Tiedätkö sen varmasti?" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava
kirkkoherra. "No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, -- Jumala hänen
pyhää majesteettiaan siunatkoon! -- niin tahdon koettaa, mitä hyvää
niistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan
heprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun -- en sitä enää
muistakaan -- kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle
pari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä
nuorukainen."

"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi
Jenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä
koskettaen esille parin silmälaseja, "jonka hänen kaikkeinsiunatuin
majesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle
siunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten,
jolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi
olleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa
sanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle."

"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas", myönsi arvoisa hengenmies, "on
aina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit,
hyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat
kahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan
kantaja, käy iälliseksi." Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi
silmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli
sen edustalle saapunut.

"Sinun sietäisi hävetä", virkkoi Tunstall kumppanilleen; "nuo lasit
eivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen".

"Sinä olet hupsu, Frank", sanoi Vincent vastaan; "jos kelpo tohtori
olisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä
ennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo
kelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän
parhaat suurentajat. Mitä saisi olla?" huusi hän ryhtyen jälleen
kaupitteluunsa. "Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam;
hiuskoristeenne on hiukan vinossa -- sepä vahinko, koska se on niin
aistikkaasti sommiteltu." Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. "Mitä
saisi olla? -- taskukello, herra lainoppinut, -- kello, joka käy
yhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma
kaunopuheisuutenne?"

"Heitä jo rauhaan siinä", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota
häiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään
kuuluisan asianajajan kanssa; "heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja
Lempolan krouvin ja Guildhallin[6] välillä."

"Kello", kertasi nolostumaton Jenkin, "joka ei jätätä kolmeatoista
minuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa.
-- Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello -- se sanoo teille, herra
runoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää
seuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa." Kirjailija nauroi
ja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan
pyydystetyksi pikku lantin.

"Tuossa testeri[7] älysi virvokkeeksi, hyvä poika", hän sanoi.

"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon
joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat
ja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."

"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa
köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".

"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole
penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain
päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän
seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä.
On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä
juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta
häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon
korvauksen lantistaan, sen takaan. -- Mutta tuoltapa tulee taas
arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä --
näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä
tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala
suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo
hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules,
Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija,
jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta,
herra ties -- hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin
rautaa kahvakseen saanut miekkansa -- harmaa nukkavieru viittansa --
ranskalainen käyntinsä -- espanjalainen katseensa -- kirja vyössä
ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain
koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa,
Frank?"

"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on
arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan
Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee
järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."

"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija
suloisesti laulaa:

    "'Sai Skotlannista paikkatakin
    ja syöttää piti mierollakin.'"

"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".

"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää,
mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa,
että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja
englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme.
Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää
Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja
vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä --
puutunpa häneen hiukan."

"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki -- hän
ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".

"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti
muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani -- ostakaa
kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä
saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat,
nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa
mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka
taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan
skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua
rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja
näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa.
"Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa
tai valoa -- rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella
puolella tietä".

Galenuksen[10] kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella
latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa
puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja
alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista[11]
voidetta, _Flos sulphvr. cum rasva quant. suff_."

"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella
tammisella pyyhkeellä", neuvoi Vincent.

Kunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän
kaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen
juhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää
vuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla
kostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen
suuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista
naljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen
seuraamana.

"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa", sanoi
Tunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut
kaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä
kauvempana pohjoisessa.

"Enpä totisesti tiedä", sanoi Jenkin; "se mies näyttää vaaralliselta
-- hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa!
-- hei, siellä noustaan."

Ja tuttu huuto: "pojat -- pojat! nuijat -- nuijat!" kaikui nyt pitkin
Fleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla
äkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan
karttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli
ja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen
huutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien
kadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa
pitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen
vilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin
tarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät
koholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi
poveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja
kompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun "nuijasotaan"
kerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.




2. LUKU.

Köyhän ylpeyttä.


Vanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että
hänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan.
Vastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän
kummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä
katkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita
joutilaista oppipojistaan. "Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi
olla -- seinäkelloja, pöytäkelloja -- yökelloja -- päiväkelloja?
_Hakapyörän ollessa 48 -- kimmahdusvoiman 8 -- lyöntinastat ovat 48_
-- mitä saisi olla, kunnioitettava sir? -- _Osamäärä -- kerrottava_
-- että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! --
_vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta
59 neljännestä_ -- suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin
-- sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!"

Kiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin
kunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä
tuttavallisesti nimityksellä "Davie, vanha veikko" ja kysyi, mistä
hän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti
puristi hänen kättään.

Vieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin
tavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia,
jonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus.
Ihokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien
vastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla
hopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui
kolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän
käytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja
pientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän
olisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät
matala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät
olisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan
sopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin
näköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä
ja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin
hänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa.
Hän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta
sellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän
ystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen
synnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan
ei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.

Vastaukseksi arvoisan ystävänsä tiedustuksiin Ramsay ähkäisi
raskaasti ja äänsi takaisin kysymyksen: "Mikäkö minua vaivaa, mestari
George? Ka, minua vaivaa kaikki! Sanonpa sinulle, että mies saattaa
yhtä hyvin asua satumaassa kuin Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä.
Oppipoikani ovat muuttuneet pelkiksi koneiksi -- he ilmestyvät ja
katoavat kuin virvatulet, eikä niissä ole enempää säännöllisyyttä
kuin kellossa ilman pidätinratasta. Jos on viskeltävä palloa tai
sonni härnättävänä hulluksi tai akka vajotettavana sukelluksiin
torailusta tai kallo halkaistavissa, niin on Jenkin varmasti puuhan
jommassakummassa päässä, ja sitte livistää Francis Tunstall seuraksi.
Kilpatappelijat, karhuntaluttajat ja silmänkääntäjät ovat ihan
liitossa minua vastaan, rakas ystävä, ja ne sivuuttavat minun taloni
kymmentä kertaa useammin kuin minkään muun. Nyt on tullut maahan
sekin italialainen keinottelija, jota sanovat Punchinelloksi; ja
kaiken kaikkiaan --"

"No niin", keskeytti mestari George, "mutta mitä kuuluu kaikki tämä
tähän tapaukseen?"

"Ka", vastasi Ramsay, "täällä on huudettu varkaita tai murhaa, --
toivoakseni on vähintään sellaista tekeillä näiden englantilaisten
pussivanukas-sikojen keskuudessa! -- ja minut on häiritty syvimmästä
laskeskelusta, mihin kuolevainen ihminen on milloinkaan antautunut,
mestari George".

"Hei, mies, sinun pitää talttua kärsivällisyyteen! Olethan ajan
käsittelijä ja voit mielesi mukaan panna sen kulkemaan nopeasti ja
hitaasti; sinulla koko maailmassa on vähimmin syytä valittaa, jos
siitä hiukkanen hukkaantuu tuolloin tällöin. Mutta tässä poikasi
tulevatkin ja tuovat luullakseni välissään tapetun miehen -- pelkään
pahankin ilkityön tapahtuneen."

"Mitä enemmän ilkeyttä, sitä hauskempaa urheilua", sanoi vanha
käreä kelloseppä. "Hyvilläni olen sentään, ettei se ole kumpikaan
noista viikareista. Mitä varten te tänne tuotte ruumiin, kelvottomat
lurjukset?" lisäsi hän, kääntyen kahteen oppilaaseensa, jotka
kantoivat ruumista välissään, johtaen melkoista omaan luokkaansa
kuuluvaa joukkuetta, josta joissakuissa nähtiin ilmeisiä merkkejä
äskeisestä käsirysystä.

"Hän ei ole vielä kuollut, sir", vastasi Tunstall.

"Viekää hänet sitten apteekkiin", käski hänen isäntänsä. "Luuletteko
minun kykenevän korjaamaan miehen hengen jälleen liikkeeseen niinkuin
tasku- tai pöytäkellon?"

"Luojan tähden, vanha ystävä", sanoi hänen tuttavansa, "ottakaamme
hänet tänne lähimpään paikkaan -- hän näyttää olevan vain pyörtynyt."

"Pyörtynytkö?" murisi Ramsay; "ja mitä asiaa oli hänellä pyörtyä
kadulla? Mutta jos sillä teen ystäväni George mestarin mieliksi,
niin korjaan kattoni alle kaikki Pyhän Dunstanin pitäjän kuolleet.
Kutsukaa Sam portinvartija pitämään silmällä puotia."

Pökertynyt mies, sama skotlantilainen, joka oli vastikään kulkenut
ohi oppipoikien ivaamana, kannettiin käsityöläisen takahuoneeseen ja
asetettiin nojatuoliin, kunnes vastapäisen apteekin omistaja tuli
hänen avukseen. Tällä herrasmiehellä, kuten tieteen edustajille
toisinaan sattuu, oli jonkun verran enemmän oppia kuin tietoa, ja
hän alkoi puhella sinciputista ja occiputista ja cerebrumista ja
cerebellumista, kunnes tyhjensi David Ramsayn lyhyeen loppuvan
kärsivällisyyden.

"Bellum! bellellum!" kertasi hän vihastuksissaan; "mitä merkitsee se
helkkunan helinä, jollette sivalla laastaria miekkosen kiireelle?"

Ajattelevampaa intoa osoittaen kysyi mestari George lääkitsijältä,
eikö olisi hyvä iskeä suonta. Tuokion hymistyään ja kakisteltuaan ei
rohtolan mies kyennyt hetken hopussa esittämään mitään muutakaan,
vaan huomautti sen kaikessa tapauksessa huojentavan aivoja eli
cerebrumia siltä varalta, että ilmenisi oireita ulonneen veren
depositation, mikä haittaisi tuon aran elimen paineena.

Onneksi oli hän pätevä suorittamaan tämän tehtävän. Jenkin Vincent
oli kokenut ruhjevammojen hoitelija ja autteli tehokkaasti
loukkaantunutta runsailla kylmän veden huuhteluilla ja etikalla,
jota hän käytti saman tieteellisen menetelmän mukaan kuin nykyään
pullonpitelijät nyrkkeilynäytöksissä. Haavoittunut alkoi kohoutua
istuimellaan, vetää viittaansa tiukasti ympärilleen ja katsella
huonetta kuin yrittäen saada takaisin tajunsa ja muistinsa.

"Hänen olisi paras laskeutua makuulle pikku takakomeroon", esitti mr.
Ramsayn vieras, joka näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon
mukavuuksiin.

"Hän on tervetullut minun osuuteeni työntösängystä", tarjosi Jenkin,
sillä mainitussa takakomerossa oli molemmilla yhteinen kokoonpantava
makuusija; "minä voin nukkua tiskin alla".

"Minä myös", yhtyi Tunstall, "ja mies-parka voi saada vuoteen koko
yöksi".

"Uni", ilmoitti lääkitsijä, "on Galenuksen mielipiteen mukaan virvoke
ja kuumeenlievike, ja se nautitaan luonnollisimmin työntösängyssä".

"Missä parempaa ei ole saatavissa", täydensi mestari George; "mutta
kelpo poikia ovatkin, kun luovuttavat makuupaikkansa noin auliisti.
No, viitta pois hänen yltään, ja me kannamme hänet vuoteelleen.
Minä lähetän noutamaan t:ri Irvingiä, kuninkaan henkilääkäriä --
hän ei asu kaukana, ja se olkoon minun osuuteni samarialaisen
velvollisuudesta, naapuri Ramsay."

"No niin, sir", sanoi paranteiden myyjä, "teidän vallassanne on
kuulustaa muutakin apua, ja minä en tahdo kieltäytyä neuvottelemasta
t:ri Irvingin tai kenenkään muunkaan taitavan lääkäröitsijän kanssa,
yhtä vähän kuin edelleenkin toimittamasta sellaisia rohtoja kuin
voidaan tarvita minun pharmacopeiastani. Mutta mitä hyvänsä t:ri
Irving, joka luullakseni on suorittanut tutkintonsa Edinburghissa,
tai t:ri Kuka-tahansa-lisäksi, skotlantilainen tai englantilainen,
sanonee vastaan, on uni ajallaan otettuna kuumeenlievike elikkä
sedativi, kuin myöskin virvoke."

Hän jupisi vielä joitakuita oppineita sanoja ja lopetti ilmoittamalla
Ramsayn ystävälle paljoa ymmärrettävämmällä englanninkielellä
kuin oli ollut hänen latinansa, että hän piti tätä maksajanansa
lääkkeistä, hoidosta ja luonakäynnistä, jota oli toimitettu tai
toimitettava tälle tuntemattomalle henkilölle.

Mestari George vastasi vain pyytämällä häntä lähettämään laskunsa jo
tiliinpantavastaan ja olemaan vaivaantumatta sen enempää, jollei hän
lähettäisi sanaa. Rohtokauppias oli viitan hiukan pudotessa syrjään
tehnyt muutamia havaintoja, joiden perusteella hänellä ei ollut
suuriakaan toiveita tämän satunnaisen potilaan maksukyvystä. Mutta
nähdessään vieraan puoltajaksi varakkaan kansalaisen kävi hän hiukan
vastahakoiseksi luovuttamaan miestä hallustaan, ja tämän Temple Barin
Esculapiuksen[12] lähettämiseksi omaan asuntoonsa tarvittiin lyhyt ja
ankara vihjaus mestari Georgen taholta, joka kaikessa sävyisyydessään
kykeni tarpeen tullen ilmaisemaan sellaista pontevuutta.

Heidän päästyään eroon mr. Raredrenchista yrittivät Jenkin ja
Tunstall armeliaasti riisua potilaalta pitkää harmaata viittaa,
mutta kohtasivat lujaa vastarintaa hänen omasta toimestaan. "Ennen
henkeni -- ennen henkeni", jupisi hän epäselvästi. Hänen siten
ponnistellessaan päällysvaatteensa säilyttämiseksi, joka oli liian
hapera kestämään reutomista, repesi se viimein kovasti ritkahtaen.
Potilas oli silloin uudestaan pyörtymäisillään, kun istui siinä
heidän edessään pukineissa, joiden paikattu ja kursittu kurjuus
herätti sekä sääliä että naurua. Siinä oli varmaan ollut syy hänen
vastahakoisuuteensa luovuttamaan vaippaa, joka verhosi niin monia
puutteellisuuksia kuin armeliaisuuden hyve.

Mies itse silmäili köyhyyden ränstyttämää vaatetustaan ja näytti
olevan niin häpeissään paljastuksesta, että hampaittensa välitse
mutisi myöhästyvänsä määräkohtauksestaan ja yritti nousta,
poistuakseen paikalta. Hänet estivät helposti Jenkin Vincent ja
hänen kumppaninsa, mestari Georgen nyökkäyksestä tarttuen häneen ja
pidättäen hänet tuoliinsa.

Potilas silmäili tuokion ympärilleen ja sanoi sitte heikosti leveällä
pohjoismurteellaan: "Onko tämä nyt mielestänne laita kohtelua, hyvät
herrat, kun muukalainen poikkee pikimältään kaupunkiinne? Pääni
puhkasitte -- viittani revitte, ja nyt pidätte minua kiikissä! Ne
olivat viisaampia kuin minä", hän lisäsi tovin vaiti oltuaan, "jotka
neuvoivat minua käyttämään huonoimpia pukeitani Lontoon kaduilla;
ja jos olisin mistään saanut kehnompaa ruumiin verhoa kuin nämä
viheliäiset vaatekappaleet", -- ("varsin vaikeata olisi se ollut",
kuiskasi Jin Vin kumppanilleen) -- "olisivat ne olleet liiankin hyviä
semmoisten miesten kourittaviksi, joille kunniallisen säällisyyden
lait ovat uppo-outoja".

"Totta pulmakseni", tokaisi Jenkin, kykenemättä malttamaan mieltänsä
kauvemmin, vaikka senaikuinen kuri sääsi hänen asemassaan oleville
sellaisen kunnioittavan vähäpätöisyyden ja nöyryyden vanhempiensa,
isäntiensä tai muiden arvokkaampiensa läsnäollessa, että meidän
päivinämme ei ole siitä aavistustakaan, "totta puhuakseni näyttävät
tämän kelpo herrasmiehen vaatteet siltä kuin eivät ne paljoakaan
pitelyä sietäisi".

"Suu kiinni, nuori mies", käski mestari George lujasti; "älä
milloinkaan pilkkaa muukalaista tai köyhää -- musta härkä ei ole
vielä polkaissut varpaitasi -- et tiedä, missä maissa saatat matkata
tai mitä vaatteita kantaa, ennen kuin kuolet".

Vincent painoi alas päänsä ja seisoi nolostuneena, mutta vieras ei
vastaanottanut hänelle epäsuorasti lausuttua anteeksipyyntöä.

"Minä _olen_ muukalainen, sir", hän sanoi, "se on varmaa -- vaikka
minua mielestäni on sellaiseksi kohdeltu hiukan tuttavallisesti tässä
teidän kaupungissanne -- mutta mitä siihen tulee, että muka olen
köyhä, niin ei minua mielestäni ole tarvis köyhyydestä moittia ennen
kuin ruinaan jonkun rahoja".

"Rakkaan maamme tapaista kauttaaltaan", kuiskasi mestari George
kellosepälle, "ylpeys ja köyhyys".

Mutta David oli ottanut esille kirjoitustaulusensa ja hopeisen
kynänsä. Tehtäväänsä syventyneenä harhaili hän luvunlaskun kaikkia
suureita myöten yksiköstä miljooniin, biljooniin ja triljooniin,
kuulematta ystävänsä huomautusta. Nähdessään hänen hajamielisyytensä
kääntyi tämä jälleen skotlantilaiseen.

"Jos nyt vieras tarjoisi sinulle noblen,[13] Jockey, niin taitaisitpa
viskata sen hänelle takaisin päin silmiä?"

"Enkä, jos voisin tehdä hänelle rehellisen palveluksen siitä,
sir", vastasi skotlantilainen. "Olen halullinen toimittamaan mitä
hyödyllistä voin, vaikka polveudunkin kunnianarvoisesta suvusta ja
voin sanoa olevani tavallaan kutakuinkin hyvin turvattu toimeentuloni
puolesta."

"Vai niin!" sanoi kuulustaja; "ja mikä suku lienee saapa kunnian
polveutumisestasi?"

"Ikivanha takki on sen vaakunapohjana", supatti Vincent kumppanilleen.

"No, Jockey, sano pois", pitkitti mestari George huomatessaan, että
skotlantilainen maanmiestensä tavoin otti hiukan aikaa vastatakseen
asialliseen, suorasukaiseen kysymykseen.

"En ole sen enempää Jockey, sir, kuin te olette John",[14] sanoi
muukalainen ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että häntä puhuteltiin
nimellä, jota siihen aikaan käytettiin nykyisen Sawneyn tapaan
yleisenä skotlantilaisen kansallisuuden nimityksenä. "Nimeni, jos
teidän se pitää tietää, on Richie Moniplies; ja minä olen syntyisin
vanhasta ja kunnianarvoisesta Lihalan linnan suvusta, joka on hyvin
tunnettu Edinburghin Länsiportilla."

"Ja mitä sanot Länsiportiksi?" tivasi kuulustaja.

"Ka, kun teidän arvoisuutenne haluaa sitä tietää", kertoi Richie,
joka oli nyt päässyt kylliksi tajulleen huomatakseen mestari Georgen
arvokkaan ulkomuodon ja sen vuoksi sovitti sävynsä kohteliaammaksi
kuin ensimältä, "Länsiportti on meidän kaupungissamme pääsykäytävänä
niinkuin nuo Whitehallin tiilikaaret täällä johtavat kuninkaan
palatsiin, paitsi että Länsiportti on kivestä ja enemmän kaunisteltu
koristuksilla ja pykäyksen taidolla".

"Hitto vieköön, mies, Whitehallin portit suunnitteli suuri Holbein",
vastasi mestari George; "pelkään tapaturmasi sekoittaneen aivosi,
hyvä ystävä. Ehkä seuraavaksesi kerrot minulle, että teillä on
Edinburghissa yhtä komea purjehduskelpoinen virta kuin Thames
kaikkine laivaliikenteineen?"

"Thamesko!" huudahti Richie sanomattoman halveksivasti; "jo nyt
jotakin! Meillähän on Edinburghissa Leithin vesi ja Nor-loch!"

"Ja Pow-Burn ja Murtimokuopat ja Hanhenlätäkkö, senkin valehtelija!"
vastasi mestari George, voimakkaasti ja luontaisen pontevasti
laskettaen Skotlannin murretta. "Sinunlaisesi maankiertäjät ne
petollisilla sievistelyillään tuottavat häpeää koko maallemme."

"Jumala minua armahtakoon, sir", sanoi Richie suuresti kummastuneena,
kun huomasi olettamansa etelämaalaisen muuttuneen synnynnäiseksi
skotlantilaiseksi, "minä otaksuin teidän arvoisuutenne
englantilaiseksi! Mutta käsittääkseni ei ollut mitään väärää oman
maansa kunnian puoltamisessa vieraalla maalla, missä kaikki ihmiset
sitä parjaavat?"

"Sanotko maasi kunniaksi todistusta, että sillä on yhtenä lapsenaan
valheellinen, röyhentelevä lurjus?" kivahti mestari George. "Mutta
hei, mies, älä siitä mene totiseksi, -- tavatessasi maanmiehen olet
tavannut ystävänkin, jos sellaista ansaitset, ja olletikin jos
vastaat minulle totuuden mukaan."

"En näe, mitä hyvää minulle tulisi siitä, että puhuisin mitään muuta
kuin silkkaa totta", vakuutti kunnon pohjoisbritti.

"No siis -- alottaaksemme", sanoi mestari George, "epäilen sinua
vanhan teurastaja Mungo Monipliesin pojaksi, Länsiportilta".

"Teidän arvoisuutenne on luulemma velho", myönsi Richie irvistäen.

"Ja kuinka rohkenitkaan väittää häntä ylimykseksi?"

"En tiennyt, sir", selitti Richie korvallistaan raapien; "olen
kuullut paljon puhuttavan jostakusta Warwickin jaarlista näillä
eteläisillä tienoilla, -- Guy taisi olla hänen nimensä, -- ja hänellä
on täällä suuri maine metsän karjan ja karjujen ja sen sellaisten
lihoiksimuuttajana; ja varmastikin on isäni tappanut enemmän
kaikenkaltaista karjaa ja karjuja, puhumattakaan lampaista, oinaista,
karitsoista ja porsaista, kuin koko Englannin paroonikunta".

"Lörpötystä! Sinä olet ovela vintiö", sanoi mestari George; "hillitse
kieltäsi ja varo nenäkkäitä vastauksia. Isäsi oli rehellinen porvari
ja ammattikuntansa vanhin; minua surettaa nähdä hänen poikansa noin
kehnossa takissa."

"Välttävässä, sir", vastasi Richie Moniplies, katsellen pukuaan;
"juuri välttävässä. Mutta se on köyhien porvarinpoikien
tavanmukaisena livreijana meidän maassamme -- matami Puutteen lahjoja
-- paras kärsiä! Kuninkaan lähtö Skotlannista on vienyt kaiken kaupan
Edinburghista; ja kaduilla tehdään heinää, ja kauppatorilta korjataan
hyvä sato ruoholaukkaa. Sillä paikalla, missä isäni navetta sijaitsi,
on nyt niin rehevä laidun kuin olisi pitkäksi aikaa tarvittu hänen
teurastamiensa elukkain ruokkimiseen."

"Se on liiankin totta", myönsi mestari George; "ja meidän kootessamme
varallisuutta täällä näkevät vanhat naapurimme perheineen nälkää
kotona. Tätä olisi ajateltava useammin. Ja miten sait tuon läven
päähäsi, Richie? -- sanoppa rehellisesti."

"Totisesti, sir, mitäs valheteltavaa minulla siinä olisi", vastasi
Moniplies. "Tulin tätä katua pitkin, ja jokikinen ahdisti minua
ivallaan ja ilvehtimisellään. Ajattelinpa siis itsekseni: teitä
on liian monta minun käydäkseni käsiksi; mutta kunhan tapaisin
teidät Barfordin puistossa tai Vennelin solassa, niin panisinpa
muutamia teistä veisaamaan toista virttä. Sitte suvaitsi muuan
vanha nilkku ruukuntekijän rahjus lynkyttää ihan nenäni alle ja
tarjota minulle saviporsasta muka skotlantilaisen ihovoiteeni
säilyksi,[15] ja minä annoin hänelle tönäyksen, niinkuin oli vain
luonnollista, ja hoippuva ukkeli kuukertui omien porsaittensa sekaan
ja tärveli niistä parikymmentä. Ja sitte nousi rymy, ja jolleivät
nämä kaksi herrasmiestä olisi auttaneet minua pälkäästä, niin
nyrhätty minut olisi ilman armoa. Ja kuinka olikaan, juuri heidän
tarttuessaan käsivarteeni, toimittaakseen minut pois mellakasta, sain
vasenkätiseltä lotjamieheltä mojauksen, joka pökerrytti minut."

Mestari George katsoi oppipoikiin ikäänkuin kysyäkseen jutun
todenperäisyyttä.

"Ihan niin on asia kuin hän sanoo, sir", selitti Jenkin; "minä en
vain kuullut mitään porsaista. Ihmiset sanoivat hänen särkeneen
saviastioita ja huusivat, että -- pyydän anteeksi, sir -- kukaan ei
voinut viihtyä skotlantilaisen ulottuvilla."

"No, vähät siitä, mitä he huusivat; sinä olit kelpo mies, kun
autoit heikompaa puolta. Ja sinä, mies", pitkitti mestari George
maanmieheensä kääntyen, "pistäydyt talooni huomen-aamulla tämän
osoitteen mukaan".

"Kyllä noudatan teidän arvoisuutenne kutsua", sanoi skotlantilainen
kumartaen hyvin syvään, "jos nimittäin arvoisa herrani sallii".

"Herrasiko?" sanoi George. "Onko sinulla mitään muuta herraa kuin
Puute, jonka livreijaa sanot kantavasi?"

"Niin, teidän arvoisuutenne, palvelenkin tavallaan kahta herraa",
selitti Richie, "sillä sekä isäntäni että minä olemme tuon samaisen
pahuksen orjia, jolle luulimme näyttävämme kantapäämme, lähtemällä
Skotlannista. Näette siis, sir, että minä olen jonkunlainen
taka-alustalainen, kuten meidän maassamme sanotaan, ollen palvelijan
palvelija."

"Ja mikä on herrasi nimi?" kysyi mestari George, mutta lisäsi
nähdessään Richien epäröivän: "Ei, älä sano, jos se on salaisuus."

"Salaisuus, jonka säilyttämisestä ei ole suurtakaan hyötyä", tuumi
Richie; "tiedätte vain, että meidän pohjoismaalainen luontomme on
liian ylpeä kutsumaan todistajia hätäämme. Ei herrani silti ole
muuta kuin tilapäisessä pinteessä, sir", hän lisäsi katsahtaen
noihin kahteen englantilaiseen oppipoikaan, "hänellä kun on iso
summa kuninkaallisessa rahastossa -- hänelle nimittäin", hän jatkoi
kuiskaamalla mestari Georgelle, "on kuningas paljon velkaa, mutta
niitä hopeita taitaa olla paha saada. -- Herrani on nuori loordi
Glenvarloch."

Mestari George näytti kummastuvan nimestä. "_Sinä_ nuoren loordi
Glenvarlochin saattolaisia, ja tuossa tilassa?"

"Aivan, ja minussa näette kaikki hänen saattolaisensa, toistaiseksi;
ja iloissani olisin, jos hän olisi paljoakaan paremmassa kunnossa
kuin minä, vaikka minun pitäisi jäädä tällaisekseni."

"Olen nähnyt hänen isänsä, kintereillään neljä herrasmiestä ja
kymmenen lakeijaa kahisemassa pitseissään ja sametissaan", sanoi
mestari George. "No, tämä on muuttelias maailma, mutta tuolla puolen
on parempi. Kunnon vanha Glenvarlochin suku, joka puolsi kuningastaan
ja maatansa viisisataa vuotta!"

"Teidän arvoisuutenne voi sanoa tuhannen", oikaisi toinen.

"Minä sanon mitä tiedän todeksi, ystävä", väitti porvari, "enkä
sanaakaan enempää. Näytät nyt hyvinkin toipuneelta -- pystytkö
kävelemään?"

"Mainiosti, sir", vakuutti Richie; "olin vain hiukan untelona. Olen
kasvatettu Länsiportilla, ja kiireeni kestää jymäyksen, joka kaataisi
mullin."

"Missä asuu isäntäsi?"

"Me asetuimme, teidän arvoisuutenne", vastasi skotlantilainen,
"pieneen taloon erään kujan suuhun, joka laskeutuu virran varteen,
muutaman siivon miehen luo, John Christien, laivatavarain kauppiaan,
kuten sanotaan. Hänen isänsä oli syntyisin Dundeesta. En sen kujan
nimeä tiedä, mutta se on ihan sen ison kirkon mukainen; ja teidän
arvoisuutenne suvaitkoon muistaa, että me esiinnymme pelkällä mr.
Nigel Olifauntin perhenimellä, pysytellen nykyään syrjässä, vaikka
meitä Skotlannissa puhutellaan loordi Nigeliksi."

"Herrasi menettelee siinä viisaasti", myönsi porvari. "Kyllä löydän
asuntonne, vaikka ohjauksesi ei ole selvimpiä." Samalla sujauttaen
kolikon Richie Monipliesille käteen hän käski tämän rientää kotiin ja
olla antaumatta enempiin kiistoihin.

"Varon minä sitä nyt, sir", lupasi Richie tärkeän näköisenä, "kun
minulla on asia toimitettavana. Toivotan siis teille kaikille
menestystä ja kiitän erittäin näitä kahta nuorta herrasmiestä --"

"Minä en ole mikään herrasmies", sanoi Jenkin, paiskaten lakin
päähänsä. "Olen reima lontoolainen oppipoika ja toivon vielä
yleneväni mestariksi. Frank sanoutukoon herrasmieheksi, jos tahtoo."

"Minä _olin_ aikoinani herrasmies", sanoi Tunstall, "ja toivoakseni
en ole tehnyt mitään sen nimityksen menettämiseksi".

"No, no, kuten haluatte", tuumi Richie Moniplies; "mutta hyvin
kiitollinen olen teille molemmille -- ja tuskinpa hivenenkään vertaa
vähemmin pidän sitä mielessäni, vaikka juuri nyt sanonkin siitä
vain vähän. Hyvää yötä teille, kunnon kansalaiseni." Niin sanoen
hän työnsi risaisen ihokkaansa hihasta pitkän luisevan käden ja
käsivarren, jolla lihakset nousivat kuin piiskanletkut. Mestari
George pudisti sitä sydämellisesti, Jenkinin ja Frankin iskiessä
ovelasti silmää toisilleen.

Richie Moniplies olisi sitte kohdistanut kiitollisuutensa puodin
omistajaan, mutta nähdessään hänen, kuten jälkeenpäin sanoi,
"töhertävän pikku kirjaseensa kuin mieletön", hän tyydytti
kohteliaisuutensa "antamalla hänelle hattua", s.o. koskettamalla
päähinettään tervehdykseksi, ja poistui myymälästä.

"Kas, siinä menee skotlantilainen Jockey kaikkine huonoine ja
hyvine puolineen", huomautti mestari George mestari Davidille,
joka vastahakoisestikin pidättyi laskelmistaan ja pitäen kynäänsä
tuuman päässä vihosta tuijotti ystäväänsä suurin ja niin ilmeettömin
silmin, että ne kuvastivat pikemmin mitä tahansa muuta kuin
ymmärrystä tai harrastusta puhuttelijansa sanoja kohtaan. "Tuo mies",
pitkitti mestari George ystävänsä hajamielisyyttä havaitsematta,
"osoittaa hyvin elävästi, miten meidän skotlantilainen ylpeytemme
ja köyhyytemme tekee meistä valehtelijoita ja rehentelijöitä;
ja takaanpa kuitenkin, että se tolvana, jonka joka kolmas sana
englantilaiselle on pöyhkeä valhe, saattelee herraansa vilpittömänä
ja hellänä ystävänä ja on kenties luovuttanut hänelle viittansa
kylmässä tuulessa, vaikka itse joutuisi kävelemään _in cuerpo_, kuten
don sanoo. Kummallista, että urheus ja uskollisuus -- sillä varmasti
uskon sen veitikan kunnolliseksi -- ei saa parempaa kumppania
kuin tämän kerskailevan rehentelyn. Mutta sinä et kuuntele minua,
Davie-veikko."

"Kyllä -- kyllä kuuntelen varsin tarkasti", väitti Davis, "Sillä kun
aurinko kiertää taululevyn neljässäkolmatta tunnissa, lisättäköön
kuun osalle viisikymmentä ja puoli minuuttia."

"Sinä olet seitsemännessä taivaassa, mies", muistutti hänen
kumppaninsa.

"Suo anteeksi", vastasi Davie. -- "Tehköön pyörä A kierroksen
neljässäkolmatta tunnissa -- nyt sen saan -- ja pyörä B
neljässäkolmatta tunnissa viidessäkymmenessä ja puolessa minuutissa
-- seitsemänkuudetta ollessa verrannollinen neljäänkuudetta niinkuin
yhdeksänkuudetta neljäänkolmatta tuntiin viiteenkymmeneen ja puoleen
minuuttiin, taikka hyvin liki -- pyydän sinulta anteeksi, mestari
George, ja toivotan sinulle sydämestäni hyvää yötä."

"Hyvää yötäkö?" sanoi mestari George; "ethän ole minulle vielä
sanonut hyvää päivääkään. Hei, vanha ystävä, pane poikkeen se vihko,
taikka säret _oman_ kallosi sisäkoneiston, niinkuin tuo ystävämme
on saanut omansa ulkokuoreen vamman. Hyvää yötä, hän sanoo! Minä en
aio niin helposti eritä sinusta. Tulin saamaan sinulta kello neljän
välipalan, mies, ja pari luutun säveltä kummityttäreltäni mrs.
Margetilta."

"Hyväinen aika! Minä olin hajamielinen, mestari George -- mutta
tunnethan minut. Milloin vain joudun pyörien sekaan", sanoi mr.
Ramsay, "silloin on --"

"Onni, että olet tekemisissä pienten kanssa", täydensi hänen
ystävänsä, kun Ramsay mietteistään ja laskelmistaan havahtuneena
astui edellä pikku takaportaita toiseen huonekertaan, joka oli hänen
tyttärensä ja vähäisen huonekuntansa hallussa.

Oppipojat asettuivat jälleen paikoilleen myymälän edustalle,
vapauttaen sijaisuudesta Sam vartijan. Jenkin sanoi Tunstallille:
"Näitkö, Frank, kuinka vanha kultaseppä sukoili mieronkiertäjää
maanmiestänsä? Milloin olisi noin äveriäs mies pudistanut niin
kohteliaasti köyhän englantilaisen kättä? No, sen minä sanon
skoteista hyvää, että he syöksyvät päätähavin palvelemaan
kansalaistaan, vaikkeivät sormenkynttäkään kostuttaisi pelastaakseen
kukkumasta etelämaalaista, joiksi he meitä sanovat. Ja sentäänkin on
mestari George vain puolirotuinen skotlantilainen siinä suhteessa,
sillä minä tiedän hänen olleen monasti avulias englantilaisillekin."

"Mutta kuulepas, Jenkin", sanoi Tunstall, "sinä olet mielestäni itse
vain puolirotuinen englantilainen. Kuinka tulit lopultakin iskeneeksi
skotlantilaisen puolella?"

"Ka, niinhän sinäkin teit", vastasi Vincent.

"Niin, kun näin sinun alkavan; ja sitäpaitsi ei ole Cumberlandin
tapoja karata viisikymmentä yhtä vastaan", selitti Tunstall.

"Eikä Kristuksen-kirkon tapoja myöskään", sanoi Jenkin. "Eläköön
rehti peli ja vanha Englanti! Sitäpaitsi, kertoakseni sinulle
salaisuuden, hänen äänessään sorahti sointua -- -- murteen puolesta,
tarkoitan -- joka muistutti minua eräästä pienoisesta kielestä, ja
tätä minä pidän suloisempana -- suloisempana kuin kuulostaa Pyhän
Dunstanin viimeinen kajahdus sinä päivänä, jona minut kirvoitetaan
oppisitoumuksestani. Haa! sinä arvaat, ketä tarkoitan, Frank?"

"En tosiaankaan", vastasi Tunstall. "Skotlantilaista Janetia ehkä,
pesijätärtä."

"Hiiteen Janet omassa pesupöntössään! Ei, ei, ei! Sinä sokea hölmö --
etkö tiedä tarkoittavani sievää mrs. Margetia?"

"Hmh!" vastasi Tunstall kuivasti.

Suuttumuksen välähdys, johon ei ollut sekaantumatta epäluuloa,
leimahti Jenkinin terävissä mustissa silmissä.

"Hmh! -- ja mitä merkitsee hmh? Minä en luullakseni ole ensimäinen
oppipoika naimaan mestarinsa tytärtä?"

"He kai pitivät aikeensa salassa", huomautti Tunstall, "ainakin
kunnes olivat palvelleet oppiaikansa".

"Sanonpa sinulle suoraan, Frank", virkkoi Jenkin terävästi, "että
tuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan
lapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla,
mutta sitä en minä ikinä omaksu".

"Tuossa ovat portaat", sanoi Tunstall tyynesti; "mene ylös ja pyydä
mrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista
naamaa _hän_ kantaa päähineensä alla".

"Enkä mene", vastasi Jenkin; "en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta
minä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua
nolaa, siitä saat olla aivan varma."

Francis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan
myymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.




3. LUKU.

Outo anomuksen esittäjä.


Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi,
apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan
John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten
rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan
kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa
kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.

Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja
soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden,
pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien
hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa
v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa
yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän
aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten
sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät
laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja
pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.

Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut
pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä
mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä
Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen.
Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea
mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut
katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin
täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa
säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.

Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen
nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu
miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla
hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen
kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä
luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei
ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon
suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan
ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien
laivurit -- eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät -- jotka
olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden
lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa
tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon
vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön,
ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta
väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan,
aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli
kyllin paha ilman näitä lisiä.

Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja
hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti
hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen
meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle
maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen,
vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla
sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan
kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi
saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin
vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi
kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut
muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen
mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi
ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi,
sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa
kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen
siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi.
Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta,
ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden
arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja
maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä
hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten
salasikin sen.

Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt -- eli
oikeammin nuori loordi Glenvarloch -- pahasti ymmällä uskollisen
ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren
herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa
majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen
iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän
Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan
neljäänkolmatta tuntiin.

Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan
huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos
mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää
suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa,
suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja
mausti paahdetun leivän omin käsin -- ja omin käsin hän myös laski
tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat
sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.

Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä
oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän
suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten
tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan,
hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää
väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.

"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin
yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin
luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu
olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan
viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän
varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin
avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken
osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli
minusta parikymmentä vuotta edellä -- mutta hän on hyvinvoipa mies
ja ystävällinen puoliso -- ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli
lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole
pahastuttanut teitä pikku leikilläni -- ja toivon oluen olevan teidän
arvoisuutenne mieliksi -- ja lihan -- ja sinapin?"

"Kaikki oivallista -- kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt.
"Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en
tiedä miten elää palatessani omaan maahani -- jos sinne koskaan
palaan."

Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä
säesti syvä huokaus.

"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli
emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä
varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet.
Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet
skotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle
kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley
Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis
mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos
ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen
kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät
tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen;
ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen
vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille,
että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan
minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on
puoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka
meidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän
arvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa
suupalasella ja kulauksella."

"En mitenkään voi, hyvä emäntä", vakuutti Olifaunt. "Olen
tuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa
teidän vaarallisessa kaupungissanne."

Olkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena
lohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun
syy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä
kuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan
varmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi
osoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi
ollut mahdollistakin.

Tällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla
kahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen
Lontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin
kaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se
onneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa
Islingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli
juovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän
Klementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän
esitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut
sattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu
skotlantilaisena Westminsterista.

"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä", vastasi Olifaunt, "että
poika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin
härnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin
minulle kallisarvoista".

"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen", myönsi uupumaton
emäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun
korjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. "Varma olen siitä,
että master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä
jos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä
naapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin
sitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin
luokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan
palasen ähkyjuustoa, -- sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset,
niinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir -- ja tarkoitin pelkkää
kohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin
jäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin
on heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne
palvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän
niillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä,
mutta hän käski minun nukkua."

"Jollei hän tule pian", huomautti nuori ylimys, "niin pyydän teitä
sanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä
mies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin
hänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista".

"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän
ilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa", vakuutti Nelly-emäntä.
"Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen
vuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin
varmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että
ihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa
hänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen
vahvistuksekseen märkyyttä vastaan, -- ja se oli osoitettu hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen
majesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta,
pohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin
sopivan vastauksen."

Sattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään
lohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä
nuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että
hänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle
saataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin
kokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin
mietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä
mahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli
kuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun
vitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen
epäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun
lähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.

"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!" kummastui
kelpo vaimo; "ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin
armollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä
ja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on
kuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja
tämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää
yhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää
kuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria,
jolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin
Whitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä
ystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne
minun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän
arvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä."

"Totta kyllä, emäntä -- totta kyllä, -- toivokaamme parasta; mutta
minun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne
hyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo."

"Totisesti, sir", sanoi rivakka emäntä, "sen voin minä tehdä yhtä
hyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä,
vaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi
puolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa
kuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva
raatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja
minä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä
viisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen.
Mutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin
sen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä."

Olifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo
emäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle
olalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun
ensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen
lähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi.
Onniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita
kohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki
Nelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen
hillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen
käyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien
ryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi
hän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään
jommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.

"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?" alotti Nigel Olifaunt. "Missä
olet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema.
Kätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan
pitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut."

"Tapellut olen", myönsi Richard, "pikku otteen; mutta mitä
päihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä
kaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään
tulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni.
Se ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta,
niin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat
älyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa
kujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian
paljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut
kannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen,
missä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa
niinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta,
tahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin
muuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana."

"Ja mihin aikaan saattoi tuo tapahtua?" kysyi Nigel.

"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä
kolkuttivat juuri kello kuutta."

"Ja mikset tullut kotiin heti kun virkosit?" kummeksui Nigel.

"Totta tosiaan, mylord, jokainen _miksi_ on saanut oman _siksi_, ja
tällä onkin pätevä", selitti hänen saattolaisensa. "Kotiin tullakseni
tarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen
haihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset
nauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että
minä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni;
ja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa
ottamaan yösijani kirkkomaalta."

"Kirkkomaalta?" surkutteli Nigel. "Mutta minun ei ole tarvis kysyä,
mikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen."

"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel",
selitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, "sillä minä en
ollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta
ajattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon
nenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua
raikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä.
Monenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt
Länsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän
Cuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin.
Mutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä
saa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän
niin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka
on, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka
on taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin
hiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko
luopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet
saattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu."

"Ja mihin sitte jouduit?" tiedusti hänen herransa.

"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien
räystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa.
Kyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat
katusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta
saatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää
yötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin,
kun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin
tänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut
niin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa,
vaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä."

"No, niin, Richie", vastasi Nigel, "minua ilahuttaa, että kaikki tämä
on päättynyt näin hyvin -- mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti
tarvitset vahvistusta."

"Kyllä tosiaankin, sir", myönsi Moniplies; "mutta jos teidän
ylhäisyytenne suvaitsee --"

"Unohda ylhäisyys toistaiseksi, Richie, kuten olen jo usein sanonut
sinulle."

"Totta tosiaan", sanoi Richie, "voisin hyvin unohtaa, että teidän
arvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa,
että olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta
kuitenkin", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla
ja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina,
pikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, "hoviin
minä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen
majesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja
vei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen
syönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko
lopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin
syömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella
aatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta
ollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan
ruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin
muiden ihmisten jyvät, -- ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä
näen", huomautti hän äkkiä pysähtyen, "että teidän arvoisuutenne käy
kärsimättömäksi".

"En suinkaan, Richie", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä,
sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan
hoputuksesta; "sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi
oikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain
pyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa
sinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä
seikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen
majesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät
kaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle."

"Niin, mylord", sanoi Richie, "minä en ensin ilmoittanut teille hänen
nimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että
hänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa.
Mutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli
vain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten
isäni oppipoikana."

"Keittiön apulainen -- palvelija!" huudahti loordi Nigel, pahoilla
mielin mitellen lattiaa.

"Mutta ajatelkaa, sir", sanoi Richie levollisesti, "että kaikki
suuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta
teitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä
totisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne
tähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden,
hän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa
huomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman
keittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata
keittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin,
ovat parempia kuin --"

"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä", taipui nuori ylimys.
"Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni
tunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia."

"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt
kauhan varressa", takasi Richie, "vaikka arvatenkinhan hän osaa
nuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta
lyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän
maltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin
kuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille,
niinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen
kaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään
nähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa
hohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas,
sir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään
metsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla
ja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä
oli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran,
veikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas
vanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut
hyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart,
Bothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi
Glenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut
verisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä
päivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla
ajattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla
muuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon.
Laurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes
vaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan
eteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle
käteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän
näki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi
onnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani
ja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas,
joka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli
kuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani --
ja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se
kelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat
kavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa
talossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään
vain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin,
koettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja
kuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei
minulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi,
hänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä,
-- ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja
sitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön
hän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy
pahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen,
hohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin
Laurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun
sitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän
olisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän
tähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte
hän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, -- ja että minun olisi
pitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen
hevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin
temppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin
supliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun
kitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen
ja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta
hänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava;
ja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä
sanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle,
mutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat
taivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen
kohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No
niin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska
olen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot
supliikkeja kutka haluavat, -- lempo Richie Monipliesin periköön,
jos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine
hyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen
mylläkkään, josta äsken kerroin."

"No, kelpo Richie", sanoi loordi Nigel, "yrityksesi oli hyvin
tarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi
ansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi
ääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä".

"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir", kertoi hänen saattolaisensa,
"paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon
herrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli
kojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin
olikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän
kaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän
portugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka -- hitto vieköön,
ajattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen -- ja hän
puhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään".

"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?" huudahti loordi
Nigel vihaisesti. "Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen
moukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään
hätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä
ilmielävänä!"

"Että sanoinko, missä te asutte?" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen.
"Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin
muistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut
nukkua hautuumaalla."

"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme",
varoitti nuori ylimys. "Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata
Paavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa."

"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu",
ajatteli Richie itsekseen; "mutta minun pitää panna hänet toiselle
tolalle".

Ja hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa,
jota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; "sillä minulla kun
on ollut niukalti aikaa tavailla sitä", hän sanoi, "tietää teidän
ylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea
vaakuna ylälaidasta -- jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan
skotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna
silloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen".

Loordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä
ja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen
loukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista
verekseen haavaan.

"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?" kysyi Richie kykenemättä
hillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen.
"En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on
tarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin."

"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin", vastasi
loordi Nigel, "ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme
kiittämättömyyttä".

"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!"
huudahti Moniplies.

"Kuulehan, Richard", selitti Nigel Olifaunt, "tässä paperissa
neuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita
henkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista
hänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja
anomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella,
köyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa
arvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita,
haaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia
viheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'."

"Kumma että laivuri otti meidät matkustajikseen", paisteli Richie.

"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin",
sanoi loordi Nigel, "sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset
joutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen
majesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla,
kaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan -- se merkitsee
arvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta
rikkomusta en näe määriteltynä".

"Tämä tuskin", surkeili Richie, "mallaa vanhaan puheenparteemme:

    "'On kuninkaan katsanto
    armon aurinko.'

"Mutta mitä on paperissa muuta, mylord?"

"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä
ankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia
muka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on
heille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta
kiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä".[19]

"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa", sanoi Richie; "mutta
jokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin
helposti kuin hän".

Heidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt
katsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön,
jota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei
tuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman
osuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta
muka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen
loordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.




4. LUKU.

Raha-asioita.


Nuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen
kylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta,
jolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada
alempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei
näyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille,
jota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän
ulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä,
liikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. "Suokaa minulle anteeksi
tämä säädyttömyyteni, mylord", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; "mutta
minä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin,
kelpo isänne piirteitä".

Syntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä
karttelevaan tapaan: "Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua
ilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta
se asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä
kuten yksityistäkin laatua, ja --"

"Ymmärrän viittauksen, mylord", sanoi mestari George, "enkä tahtoisi
tehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne
tehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein
toimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota
teidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin
kuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta
takaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän
ylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa
minun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun
suojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi
sellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa,
koska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla."

"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "ja
kiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut
niitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja
päättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin,
matkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen.
Voin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa
käytettäväkseni."

Mestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui
hievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin
olisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein
osannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen:
"Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen
suoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle,
että te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti
menee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija
pudistavat kättä ja eriävät."

"Minun asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti
tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".

Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen
ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi
Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.

"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti
ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä
huvipaikoissa -- teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy.
Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn
kappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko
kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"

"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi
viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt
kädessään, -- "oivallinen ja suosittu näytelmä -- _Uusi tapa maksaa
vanhoja velkoja_".

Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip
Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön
hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei
teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua _teihin_
tai teidän vaatimuksiinne?"

"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi
osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän
keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa,
vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta,
joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä
tarpeissa."

"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan!
Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin
ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta -- saatanpa sanoa rohjennut
-- olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka
ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."

"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen
tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".

"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen
esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka
sitte --"

"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen
pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut
Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu
on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja
vaatimattomasti."

Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla
maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista,
että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"

"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi,
"ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen
minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon,
jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä -- siinä
kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään
ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin
hovia."

"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin
herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."

"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja
jolle lienette ollut ystävällinen".

"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta
mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan --"

"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias
sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin
tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli
onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin
apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä
oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan
tavattaviin, -- ja niinpä --"

"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette
te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt
puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"

Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin
yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen
kauvankin.

"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen
epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni
hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa;
ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin
ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa
valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."

"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta
kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä
on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"

"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta
vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä,
ja sen vuoksi --" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen
kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä
leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi
siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne",
pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"

"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies,
nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".

"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi
tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".

"Ja _totuuden_ mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi
ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi
valehtelu".

"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään,
ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen
totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä
muullekin".

"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella",
sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet
luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää
puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."

"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis
kyselkää pois vain, mestari George."

"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä
eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta
loordilta, herraltasi".

"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä
oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".

"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti
luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja
totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa
myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää
todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."

"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi
Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi
se liannut hänen sormiansa."

"Siinä kuulette, sir", huomautti Olifaunt Heriotille.

"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole
poissa paikaltaan -- hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis,
mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja
alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen.
Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut
mitään sen mukana?"

"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestari
George?"

"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää", vastasi kuulustaja.

"No, niin -- en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla
sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta
puolestani, mylordin paperin seurana -- vain säästääkseni hänen
majesteetiltaan vaivaa -- jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne
molemmat."

"Oman anomuksesi, tolvana!" huudahti hänen herransa.

"Voi hyväinen, niin, mylord", sanoi Richie; "köyhillä on omat pikku
supliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä".

"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?"
uteli mestari Heriot. "Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa
mielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta
jutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua
herrallesi."

"Se on pitkä tarina kertoa -- mutta ytimenä siinä oli kovistus
vanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen
majesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui
linnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita
ja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni
kunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee
luottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen
vastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta."

"Mitä häpeämättömyyksien latelua tämä on?" ärjäisi hänen herransa.

"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox", vakuutti
Richie. "Tässä on jäljennös-pahainen supliikista."

Mestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja
luki hampaittensa välitse mutisten: "Nöyrästi osoittaa -- um --
um -- hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti -- um -- um --
oikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21]
-- allaolevan tilin mukaan -- kaksitoista sarvikarjan sorkkaa
hyytelöiksi -- karitsa jouluksi -- rasvassa käristetty salvukukko
neuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa
kanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle
karhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi,
että sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi
hakemusta?"

"En maar pitänytkään", vastasi Moniplies. "Ajattelin antaa mylordin
hakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se
avannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja
kuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne,
taisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani
oli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän
sain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran --"

"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö
sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja
häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"

"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi,
"minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon
-- suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne,
että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla
suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän
itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte
häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän
virheen silleen. Menehän siitä, mies -- minä solmin sinulle rauhan."

"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa
lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä
luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan
palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan
ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi -- ja mieluummin (suuri
kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen
pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän
väliimme."

"Mene sitte", sanoi hänen herransa, "ja laittaudu näkyvistäni".

"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen
hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta -- ja halusta olisin ollut
poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen
pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä
kohu."

Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä
kärsineenä kuin tehneenä.

"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta
kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet
uskolliseksi -- luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä
on hän antanut todisteita -- mutta hän on niin kohoutunut omaan
turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun,
että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä
hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä
valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."

"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä
uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään
palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää
kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai
kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse,
kuinka siinä voi käydä."

"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja
minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne.
Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin --
erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani
on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen
jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni
tavoin."

"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne,
mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai
pudistako päätänne, -- kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä
hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan
alamaisilleen pakottaa hänet sijansa -- niin juuri, mylord, ja
sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen
velvollisuutensa puolta."

"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin --" sanoi Nigel
Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni
jäänyt hyvityksettä".

"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta
herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti -- suosittuna
palvelijana kiitollisesti -- vaan myöskin vapaana ja uskollisena
skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva
pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on
henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia
itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä
tästä, ja tietämättänne."

"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla
teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte
likeisesti tutustunut asioihini".

"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen
pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu
vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole
vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin
vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin
hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen.
Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin
tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään
tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista
tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille,
miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani.
Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin
sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan
valaistusta juttunne esteistä."

"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se
lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin
kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."

"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi
käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan
minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin
lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä
sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien
siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy.
Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta,
jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten
etuoikeuksien valvoja Campveressä."

"En tiedä mitään kiinnityksestä", sanoi nuori loordi; "mutta
sellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä
menetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan -- ja juuri siitä
syystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni
pelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta".

"Vetokirja Skotlannissa", selitti Heriot, "on sama kuin kiinnekirja
tällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne.
Valvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin
loordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa
itse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä
mahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä
Petersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on
unohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen
tempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja
herruuden."

"Voiko se olla mahdollista?" oudoksui loordi Nigel. "Ylikansleri
itki, kun jätin hänelle hyvästi -- sanoi minua serkukseen -- ja
pojakseenkin -- antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä
mitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei
tyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä
suuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi
petosta niin pitkälle."

"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää", sanoi kultaseppä,
"mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja
ajattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä
valheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi
mikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille
ollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?"

"Ei mitään", vastasi Nigel Olifaunt, "paitsi kylmiä tekoja ja
kauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana
tarkoituksenaan oli päästä eroon minusta -- muuan eilen tarjoili
minulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei
puuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni."

"Oikein", vahvisti Heriot; "mieluummin kuin että jäisitte pakenematta
toimittaisivat he itse teille siivet lentääksenne pois".

"Minä lähden heti hänen luokseen", uhkasi tulistunut nuorukainen, "ja
lausun hänelle mielipiteeni hänen halpamaisuudestaan".

"Luvallanne sanoen", esteli Heriot, pidättäen hänet, "te
ette saa tehdä niin. Riidalla te tulisitte tuhonneeksi minut
tiedonantajananne; ja vaikka minä uskaltaisin puolet puotiani teidän
ylhäisyytenne palvelukseksi, niin luullakseni tuskin soisitte minun
joutuvan vahinkoon, kun siitä ei voi olla mitään apua teille."

Sana _puoti_ kuulosti karkealta nuoren ylimyksen korvaan, ja hän
vastasi pikaisesti: "Vahinkoon, sir? -- niin kaukana olen minä
vahingon suomisesta teille, että toivoisin teidän taivaan tähden
herkeävän turhista tarjoumuksistanne sellaisen palvelemiseksi, jolle
ei ole ollenkaan mahdollinen toimittaa lopullista apua!"

"Jättäkää se minun huolekseni", pyysi ammatinharjoittaja; "olettehan
jo erehtynyt yhtä pitkälle toiselta puolen. Sallikaa minun ottaa tämä
anomus -- minä kirjoitutan sen kauniisti puhtaaksi ja valitsen oman
aikani (ja se tapahtuukin pian), asettaakseni sen kuninkaan käteen
varmaankin ymmärtäväisemmin kuin saattolaisenne osasi. Jokseenkin
vastaan siitä, että hän ryhtyy asiaan niinkuin häneltä toivotte
-- mutta ellei hän sitä tee, en vielä silloinkaan luovu hyvästä
hankkeesta."

"Sir", sanoi nuori ylimys, "teidän puheenne on niin ystävällistä ja
oma tilani niin avuton, etten tiedä miten kieltäytyä hyväsydämisestä
tarjoumuksestanne, vaikka minua punastuttaakin sen omaksuminen
vieraalta".

"Emme uskoakseni ole enää vieraita keskenämme", toivoi kultaseppä;
"ja kun välitykseni onnistuu ja teidän omaisuutenne on saatu jälleen
turvatuksi, niin teidän pitää hyvityksekseni tilata ensimäinen
varastonne pöytähopeita George Heriotilta".

"Te saisitte huonon maksajan, mestari Heriot", virkkoi loordi Nigel.

"Sitä en pelkää", vastasi kultaseppä; "ja minua ilahuttaa nähdä
teidän hymyilevän, mylord. Tällöin olette minusta vielä enemmän kelpo
vanhan loordi isänne näköinen, ja se rohkaisee minua sitäpaitsi
esittämään pikku pyynnön -- että tulisitte yksinkertaiselle
päivälliselle luokseni huomenna. Asun ihan likellä Lombard-kadun
varrella. Kestityksenä, mylord, on valkoista lientä, lihava
salvukukko hyvin silavoittuna, häränlihavatkulia vanhan Skotlannin
vuoksi ja kenties pikarillinen oikeata vanhaa viiniä, joka laskettiin
tynnyriin ennen kuin Skotlanti ja Englanti olivat yhtenä. Sitte
seuraksi pari omaa kunnon maanmiestämme -- ja kukaties emäntäni saa
keksityksi hauskan skotlantilaisen tyttösen tai sinnepäin."

"Ottaisin vastaan kohteliaisuutenne, mestari Heriot", sanoi Nigel,
"mutta Lontoon kaupunkilaisneitoset kuuluvat haluavan nähdä miehen
keikarina. Minun ei tekisi mieleni halventaa skotlantilaista ylimystä
heidän käsityksissään, koska epäilemättä olette puhunut parasta
maa-poloisestamme, ja olen tällähaavaa hiukan varojen puutteessa
komeiluun."

"Mylord, suoruutenne johtaa minut askeleen edemmäksi", ilmaisi
mestari George. "Minä -- minä jäin velkaan isällenne jonkun määrän
rahaa, ja -- ei, jos teidän ylhäisyytenne katsoo minuun noin
tiukasti, en ikinä kerro tarinaani -- ja suoraan puhuakseni, sillä
minä en ole eläissäni kertaakaan kyennyt pitkittämään valhetta
kunnolleen loppuun -- ja on mitä asianmukaisinta, että teidän
ylhäisyytenne tätä juttua sopivasti ajaakseen menee hoviin arvoanne
vastaavasti. Minä olen kultaseppä ja elän rahanlainauksella kuten
kalleuksienkin myynnillä. Tahtoisin sijoittaa sata puntaa teidän
haltuunne korkoa kasvamaan, kunnes asianne ovat sovitut."

"Ja entä jos niitä ei koskaan sovita suotuisasti?" epäröi Nigel.

"Silloin, mylord", vastasi kauppamies, "moisen summan hukkaantuminen
merkitsee minulle vähän, muihin pahoittelun aiheisiin verraten".

"Mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "suosionosoituksenne on
jalomielisesti tarjottu ja otettakoon vilpittömästi vastaan. Minun
täytyy olettaa, että te näette tienne selvänä tässä jutussa, vaikka
minä tuskin näen, sillä kaiketi teitä surettaisi lisätä mitään uutta
taakkaa kannettavakseni, kehoittamalla minua antautumaan velkoihin,
joita todennäköisesti en kykenisi suorittamaan. Otan senvuoksi
rahanne siinä toivossa ja luottamuksessa, että te toimitatte minulle
tilaisuuden maksaa takaisin täsmällisesti."

"Saan teidät vakuutetuksi siitä, mylord", takasi kultaseppä, "että
aion menetellä suhteenne kuin velallisen, jolta odotan suoritusta:
jos minulla on myöntymyksenne, niin pitää teidän vahvistaa nimellänne
näiden rahojen saanti ja sitoumus niiden takaisinmaksamisesta".

Hän otti vyöstään kirjoitusneuvonsa, kyhäsi muutamia rivejä
lausumaansa suuntaan, veti viittansa sivutaskusta pienen kultamassin
ja alkoi hyvin järjestelmällisesti lukea sen sisältöä pöydälle
huomauttaen, että siinä piti olla sata puntaa. Nigel Olifaunt ei
voinut olla viittaamatta, että tämä oli tarpeetonta muodollisuutta ja
että hän ottaisi massin kohteliaan saamamiehensä sanan perusteella;
mutta se oli vastenmielistä vanhuksen liiketavoille.

"Suvaitkaa säännöllisyyttäni", hän sanoi, "loordi hyvä, -- me
ammattilaiset olemme varovaista ja toimellista väkeä, ja minä
menettäisin hyvän nimeni ainiaaksi Paavalin-kirkon kellonkaikunan
piirissä, jos antaisin kuitin tai ottaisin tunnusteen, toimittamatta
rahoja nimenomaan laskettavaksi. Määrän pitäisi nyt olla oikea
-- ja toden totta", hän lisäsi katsoen ulos ikkunasta, "tuolla
tuovat poikani muuliani, sillä minun on lähdettävä länttä
kohti. Pankaa rahanne sivummalle, mylord; ei ole hyvä näyttää
sellaisia kultasirkkuja visertelemässä ympärillään lontoolaisessa
vuokratalossa. Luullakseni on lippaanne lukko välttävän hyvä; jollei
ole, niin voin toimittaa teille huokealla lippaan, joka on sisältänyt
tuhansia. Se oli vanhan kelpo Sir Faithful Frugalin; hänen tuhlari
poikansa möi kuoren, syötyään sydämen -- ja siinä oli kaupungissa
kerätyn varallisuuden loppu."

"Toivoakseni teidän varanne saavat paremman määränpään, mestari
Heriot", lausui loordi Nigel.

"Samaa toivon minäkin, mylord", sanoi vanhus hymyillen, mutta
kunnon John Bunyanin puheenpartta käyttäen 'senohella kihahti vesi
hänen silmiinsä'. "Jumala on nähnyt hyväksi koetella minua kahden
lapsen menetyksellä, ja mitä tulee kasvattilapseen, joka elää, niin
-- voi minua! oi tätä maailmaa! Mutta minä olen kärsivällinen ja
kiitollinen, ja mitä Jumalan minulle lähettämään varallisuuteen
tulee, niin siltä ei puutu perillisiä niin kauvan kuin on orpopoikia
Vanhassa Sauhulassa.[22] Hyvästi jääkää, mylord."

"Yhdellä orvolla on jo syytä kiittää teitä", sanoi Nigel saattaessaan
häntä kamarinsa ovelle, missä vanha ammattilainen ehkäisi enemmän
seuraamisen ja poistui kiireesti.

Alas portaita mennessään hän sivuutti puodin, missä emäntä Christie
seisoi niiaillen, ja tiedusti kohteliaasti hänen miestänsä. Emäntä
luonnollisesti pahoitteli tämän poissaoloa; John oli nimittäin
alhaalla Deptfordissa tekemässä tiliä jonkun hollantilaisen laivurin
kanssa.

"Meikäläinen kaupanteko, sir", hän sanoi, "pidättää häntä paljon
poissa kotoa, ja mieheni on oltava jokaisen tervatakin orjana, joka
tarvitsee vain naulankin köysitäpettä".

"Kaikista liikeasioista täytyy pitää huoli, emäntä", huomautti
kultaseppä. "Sanokaa miehellenne terveiseni -- George Heriotin
terveiset Lombard-kadulta. Olen ollut asioissa hänen kanssaan -- hän
on rehellinen ja säntillinen -- pitää ajasta ja sitoumuksista tarkan
vaarin. Olkaa ystävällisiä jalosukuiselle vieraallenne ja huolehtikaa
siitä, että häneltä ei puutu mitään. Vaikka hän katsoo hyväksi
nykyään oleskella hiljaisesti ja syrjässä, on olemassa henkilöitä,
jotka välittävät hänestä, ja minun toimenani on valvoa hänen
tarpeitaan. Antakaahan siis minun tietää miehenne kautta, emäntä
hyvä, miten mylord jaksaa ja puuttuuko häneltä mitään."

"Ja hän siis lopultakin _on_ todellinen loordi?" sanoi emäntä. "Kyllä
minä aina ajattelinkin hänen näyttävän sellaiselta. Mutta miksei hän
sitte mene parlamenttiin?"

"Menee kyllä, emäntä", vastasi Heriot, "Skotlannin parlamenttiin,
omassa maassaan".

"Kas, hän on siis vain skotlantilainen loordi", vähäksyi emäntä; "ja
siitä syystä hän häpeilee arvonimensä omaksumista, kuten sanotaan".

"Älkää antako hänen kuulla _teidän_ sanovan niin, emäntä", huomautti
porvari.

"Mitä, minunko, sir?" puolustausi toinen; "sellaista ei ole
ajatuksissanikaan, sir. Skotti tai englantilainen, hän on ainakin
miellyttävä mies, ja höyli mies; mieluummin kuin hän olisi minkään
puutteessa, palvelisin häntä itse ja tulisin Lombard-kadulle saakka
teidän arvoisuutennekin palvelemiseksi."

"Miehenne tulkoon luokseni, emäntä hyvä", sanoi kultaseppä, joka
kaikessa kokeneessa viisaudessaan ja arvokkuudessaan oli jossain
määrin muodonnoudattaja ja tarkan kurin harrastaja. "Sananlasku
sanoo: 'koti lujilla, kun muijat kujilla!' Ja palvelkoon hänen
ylhäisyytensä oma mies isäntäänsä hänen kamarissaan -- se on
säädyllisempää. Hyvästi vain, emäntä."

"Hyvästi, teidän arvoisuutenne", lausui emäntä hiukan
kylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt
kuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien:
"Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä
oletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin,
ja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole
juuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin
vielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi
sinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin."




5. LUKU.

Anomus esitetään paremmin.


Ei ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki
ratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme
herättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka
tämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo
mies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen
ulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä
Whitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön
tuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään
katsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden
satulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla,
likaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen
kantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä
pitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin
järjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä
usein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön
yrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät
suojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat
myönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja
aateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin,
jotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin
voineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.

Edetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi
George Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän
edustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan
kellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria.
Kutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan
kuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli
vaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä,
että hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin,
ennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan
kutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille,
hänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana
päivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen
nuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.

"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön", mutisi Heriot itsekseen,
ja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: "Kuules, naapuri
David, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista,
minkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin
ja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut
maksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun
täytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua
kahdeksan kuukautta."

Jyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää,
ettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon
se kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti
mietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: "Ka, George, hyvä mies, mitä
varten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko
maailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani,
ja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen
armollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä
kanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän
ylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä
tulet kovistamaan minua tänne."

Heriot nauroi ja vastasi: "Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin
sangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman
miehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty,
syötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi
sievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista
nuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?"

"Glenvarlochin nuorta loordia!" kertasi vanha käsityöläinen.
"Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole
tavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen -- hän oli minusta kaksi
vuotta edellä latinakoulussa -- hän on herttainen nuorukainen."

"Se oli hänen isänsä -- hänen isänsä -- hänen isänsä! -- senkin vanha
hourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin", vastasi kultaseppä.
"Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi,
se arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel."

"Vai poikansa!" älysi Ramsay. "Kenties hän tarvitsee kronometrin tai
kellon -- harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä."

"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee
omilleen", arveli hänen ystävänsä. "Mutta muista lupauksesi, David,
äläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä
ja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka
ehtoopäivällä."

"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan", vastasi David, nyt
ihan valveilla. "Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen
puheenparren mukaan olla myrkkyä."

"Niin", huomautti mestari George, "mutta kun huomenna ei tule sitä
ruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota
ei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo
Malagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis
varma ja pysy tarkkana, Davie."

"Kyllä pysyn -- noudatan aikaa kuin kronometri", vakuutti Ramsay.

"En sinuun kuitenkaan luota", tuumi Heriot. "Kuules, Jenkin poika,
käske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle
mistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen
parhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet
Lombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä
uljaan nuoren skotlantilaisen loordin."

Jenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin
olisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.

"Hm!" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan
mahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. "Mitä sillä tarkoitat?
Toimitatko asian vai etkö, mies?"

"Tietenkin, mestari George Heriot", vastasi oppilas lakkiansa
koskettaen. "Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan
unohda sellaista kutsua."

"No, eipä kylläkään", sanoi mestari George. "Hän on kuuliainen tyttö
kummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja
kuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne
saattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin
sulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan
oleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni
mukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten
ruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen."

"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla",
arveli Jenkin; "älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko".

"Taikka tarpeen tullen", huomautti Tunstall, "on meillä miekkoja yhtä
hyvin kuin lakikoululaisillakin".

"Hyi sentään -- hyi sentään, nuori mies", paheksui porvari.
"Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä
mielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä."

"No niin, sir", lopetti Jenkin, "me otamme asemaamme soveltuvat aseet
ja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi
repiä ylös katukivet".

"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas", kiitti porvari, "ja
hauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä
kaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat -- te
olette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun,
Davie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä." Ja niin sanoen hän
taas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta
tuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa
soveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen
saattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.

Lakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja
pistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla
oli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu
suoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi
kumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa,
jota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä
suurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: "Miten
luistaa liike, Andrew?" -- "Aina paremmin teidän arvoisuutenne
ystävällisellä suosiolla ja kannatuksella."

"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä
kärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se
on tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew -- ne, jotka eivät
piittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen
kirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla."

"Voi, sir!" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen
näköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa
ammattiaan; "kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan
kohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!"

"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita
panna käytäntöön. Ole rehellinen -- ole uuttera -- ole säästäväinen
-- niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä
minulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä
odotan kunnes se on valmis."

Nuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää
kädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari
antoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,[23] käski hänen pitää
henkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi
taas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin
Strandia.

Temple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri
tai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja
hälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota
myöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo
alkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä,
jonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja
hotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat
portaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat
jättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta
Thamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli
niinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa
rakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta
Covent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai
ainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki
ympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa,
joka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä
hallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä
näki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein
avoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään
hovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.

Hän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä
yksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan
Westminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota
myöten Johnsonin sanojen mukaan "pursuaa Lontoon väestön täysi vuo".
Rakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä
antaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.

Viimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin
suunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi
muuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut
Edinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin
laajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.

Jaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka
ikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle
mestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII:n
ja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten
siirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti
kaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas
hankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista
asuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä,
uuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja
sekavan sokkelon.

Kuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi
sikäläisenä pankkiirinakin, -- sillä nämä ammatit eivät vielä olleet
erillään toisistaan, -- oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut
etuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa
ja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle
rakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin
seuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin
miehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä
paashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä,
napittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka
ja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia
ja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa.
Etuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili
tervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.

Sanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain
katsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain
peittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: "Tuonneko on asiaa?"
Porvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin
olisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen
hiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan
leveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. "Laske hänet
oitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta,
että kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?"

Johdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui
hallitsijan työkammioon.

Se sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei
ollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä
oli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne
olivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa
tai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat
näkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden
sekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia,
ja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien
tutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja
arkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä --
siten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä -- sekä
suunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan
koirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.

Kuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi,
että se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä
kömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui
vääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä
hän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen
metsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla,
mutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys.
Päässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa
haikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin
suosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.

Mutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet
olivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi
kuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja
luovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille.
Hän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs
monissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa
mieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta
luontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille
suosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi
näki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa
häntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä
valloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla
kun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella;
kykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne
usein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka
lukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien
ja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei
ollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia
käänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli
työteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä
vaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian
usein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan,
mutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän
oli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta
ajattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt.
Sanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä
tapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän
lujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään,
ja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan
määritelmän, jonka hänestä lausui Sully -- että hän oli kristikunnan
viisain hupsu.

Tämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta
kuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän
sai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta
hänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan;
mutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan
Suur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin
suuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri
tuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun
lohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen
kansalaissodan.

Sellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien
nimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään
kaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi
heti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen
lailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.

"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani", alotti porvari, "minua
liikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean
majesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa
takia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin
tiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden."

"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot -- vaikka, kautta
sieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin
kunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes
oman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi."

"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee", selitti kultaseppä,
"niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia
säästettäisi, ja --"

"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten
parissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla
olisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit
Charles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat
haluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä
tehneet."

George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa
liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella
hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain
hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi
näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin
sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen
hankkinut.

"Italiasta, teidän majesteettinne", vastasi Heriot.

"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi
kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.

"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi
viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."

"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On
hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani
ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä
todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa
uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell,
köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."

Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan
kohokoristeisen tarjottimen -- sillä sellainen se oli, ja tavattoman
isokokoinen -- suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi
parhaiten tarkastelluksi veistoksia.

"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen
kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on,
kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen
esittävän Salomon tuomiota -- ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien
elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."

"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä -- jos
alamainen saa sen verran huomauttaa -- on koskaan saavuttanut".

"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta
hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä
uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen
käsialaa tämä ollee, Geordie?"

"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas
florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle
Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."

"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten
kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies;
se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi
koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! -- ka, hänhän oli
tappeleva hupsu, mies, -- pelkkä hupsu tappelija, -- laittausi
pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos
olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja
jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen.
Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan
Fransin."

"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle", suositti Heriot.

"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas.
"Mutta kuitenkin tuntuu minusta _carnifex_ eli teloittaja tuossa
heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän
on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin
Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän
olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä
loitomma."

George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla
kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään
läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun
etenemäsuhde.

"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella
pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita
rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä
paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin
useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt
katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä
silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana,
mies?"

Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa,
vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.

"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen
korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän
kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."

"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden
eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin,
ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän
majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."

"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa
loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta
sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi
pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään
sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä
monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja
pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"

Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen
hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti
järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi
saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta
hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin,
jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan
suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain
tavallinen korko.

"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän
kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta,
ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell -- vie se pois
ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen
näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken
ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä
puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun
me matkasimme tänne etelään."

George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että
"viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat
johtajansa jäljessä".

"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko,
"sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat
he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja
huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme
jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin
noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."

"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot.
"Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat
tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"

"He ovat käyneet virmapäiksi, mies -- ihan löylynlyömiksi",
kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään
julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi.
Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme
lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen
katuretkale -- rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku
huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä
lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän
kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme
veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti
takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti,
että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan
hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti
suistuneet päistikkaa kivitykselle."

"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä,
ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen
puhutteluunne".

"Tiedän kyllä olevani _pater patriae"_, myönsi Jaakko. "Mutta voisi
luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen
perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan
tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi
majesteetin edessä tehtävä."

"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille",
toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme
parempia tapoja".

"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies,
Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee
opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia
tällä tavoin -- varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että
sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George,
tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä
suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista.
Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja
armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin -- ja viittaamme sinua
nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä
et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat
esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle
kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut
kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi
toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin
velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti
kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen
harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista
ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut
suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa
kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."

"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena,
"antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän
hyväksi?"

"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi -- sitä pahempi, sanon
sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi,
niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta,
että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan.
Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle,
toinen toisensa jälkeen."

"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan
minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista
vaateliaisuutta".

"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan
hulluksi -- _sed semel insanivimus omnes_ -- sinä olet vanha ja
uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain
tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa
minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää
minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies
oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä
pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi
vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa
etnalaisen runoilijan kanssa: _non mea renidet in domo lacunar_ --
sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin
puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat
olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun
meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata
astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme,
kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään
autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua
nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka
olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"

"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy,
pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin
ansainnut muista ilkitöistä".

"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta
hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin
Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat.
Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald
lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita
huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme
eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina
päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. _Cantabit vacuus_ --
vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."

"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä,
"olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita
kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".

"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle
päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka
auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen
ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli
koko Intia varallaan".

"Minä luulen", esitti porvari, "että jos teidän majesteettinne luo
silmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne".

"Vai niin!" sanoi kuningas; "niinkö vain, mies? -- Loordi Glenvarloch
-- se oli tosiaankin hänen nimensä. _Justus et tenax propositi_ --
oikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni.
Hän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal
Olifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen
alamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa -- Randal
on aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie,
niinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?"

"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän
majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa
lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".

"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä
olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä,
ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle
valtiaalle, -- sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan
piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen
karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me
olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka
selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää
valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole _in meditatione fugae_,
mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."

"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi
kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen
hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada
rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine
Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen
koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee
menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."

"Mitä sanotkaan, mies -- mitä sanotkaan?" huudahti kuningas
kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika,
riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden?
Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua -- meidän täytyy
keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."

"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon
teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen
laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin
maksu."

"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes
ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."

"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata,
että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia
ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi,
paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."

"No -- no -- no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka
käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti
sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me
maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle
on maksettava, ja _in verbo regis_ hänelle maksetaan -- mutta miten
päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, -- sinun pitää koettaa
kaupunkia, Geordie".

"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne
luvalla, -- kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen
on kaupunki nykyään --"

"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas.
"Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin
saarnat katumuspsalmeista. _Ex nihilo nihil fit_ -- villiltä
ylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja -- niiden, jotka
tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä
otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän
päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja _in verho regis_ minä
maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä
ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin
uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin,
Heriot, -- onko hän komea -- onko esittelykuntoinen hallitsijansa
silmiin?"

"Ei kukaan paremmin", vakuutti George Heriot; "mutta --"

"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän
sinut. _Res angusta domi_ -- poika-parka -- poika-parka! -- ja hänen
isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän
oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan
saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä -- tässä" --
ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen -- "sinulla on ollut nämä
panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne
vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."

"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen
kirjallisesti", sanoi varova porvari.

"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas.
"Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton
pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle
vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"

"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen", vastasi George Heriot.

Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin
epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George
Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen,
kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille,
Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen
panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla
koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa
jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin,
sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen
hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen
majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin
muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen
hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000
markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti
saatavissa.

"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?"
kysyi kuningas.

George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän
arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.

"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa
lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan
Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi
-- tiehesi, George -- sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me
emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut
puheenamme. _Propera pedem_, oi Geordie. Painalla muuli polviesi
väliin, ja Herra olkoon kanssasi."

Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen
kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.




6. LUKU.

Kiusallinen ritari.


Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen
taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä
hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin
se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät
kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden
ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli
nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa
oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen
käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen
saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja
ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka
oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä
ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt
kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin
hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi
asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu
hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui
kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten,
että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin
osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.

Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin
lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä,
harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana
tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä,
vaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä
yksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton
samettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin,
rauhallisen porvarin tyttärenä.

Kutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita
porvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen,
hyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät
kaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen
pappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa
vanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin
kaupunkilaisiin.

Nämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän
huomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena
aikansa ilmiönä.

Ritari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä
kahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli
kajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia
huomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku
letkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet
saapumaan aikaisemmin.

Kun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin
pelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten
sitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen
majesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta
hänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan
virka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen
kurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa
samoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa
luonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt
sijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana
Jaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti
virkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari
Patrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan
sisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen
lukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon,
että hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen
viralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan
säännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun
ja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen
outoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva,
niin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset
ulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä
olivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken
sen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman
ihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.

Sir Mungo Malagrowther, sillä sen arvonimen hän voitti, sai siten
hovissa varhain jalansijan, jota toinen olisi parantanut ja tukenut.
Mutta hänen vartuttuaan liian isoksi vitsomiseen ei hänellä ollut
mitään muita keinoja tehdäkseen itseänsä otolliseksi. Katkera,
pisteliäs ja panettelunhaluinen mielenlaatu, häijy sukkeluus ja
niiden kadehtiminen, jotka menestyivät paremmin kuin tuollaisten
herttaisten ominaisuuksien haltia itse, eivät tosin aina ole olleet
esteinä hovimiehen kohoamiselle, mutta silloin täytyy niihin sekautua
joku määrä itsekästä viekkautta ja harkintaa, joista Sir Mungolla ei
ollut mitään osuutta. Hänen ivansa pillastui milloin hyvänsä, hänen
kateutensa ei kyennyt piiloutumaan, ja pitkääkään aikaa ei hän ollut
täysi-ikäisenä, kun hänellä jo oli niskoillaan niin monta riitaa,
että niistä vastaamaan olisi tarvittu kissan kaikki yhdeksän henkeä.
Eräässä tuollaisessa ottelussa hän sai kenties onnekseen vamman, joka
kelpasi hänelle estelyksi samanlaisten tarjousten hyväksymiselle
siitä lähtein. Ranagullionin parooni Rullion Rattray sivalsi
kuolettavaksi tahdotussa kaksintaistelussa häneltä kolme oikean
käden sormea, niin että Sir Mungo ei sen koommin pätenyt pitelemään
miekkaa. Myöhemmin hän sepitettyään joitakuita pilkkasäkeitä lady
Cockpenista sai niin tuiman selkäsaunan muutamilta palkatuilta
henkilöiltä, että hänet löydettiin puolikuoliaana paikalta; häneltä
oli katkennut toinen reisi, ja huonosti lastoitettuna jätti se hänen
käyntiinsä onnahduksen, jolla hän nilkutti hautaansa asti. Jalan ja
käden vaivaisuus lisäsi melkoisesti tämän omituisen miehen ulkomuodon
kummallisuutta ja varasi hänelle kaikiksi ajoiksi henkilökohtaisen
koskemattomuuden oman mielenlaatunsa vaarallisemmilta seurauksilta;
ja vähitellen hän vanheni hovin palveluksessa, hengen ja ruumiin
puolesta turvattuna, vaikka saamatta ystäviä taikka ylennystä.
Toisinaan huvittivat kuningasta kyllä hänen purevat kompansa, mutta
hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi taitoa suotuisan tilaisuuden
käyttämiseen hyväksensä, ja hänen vihamiehensä, joina muuten olikin
koko hovi, keksivät aina keinoja hänen suistamisekseen jälleen
pois suosiosta. Kuuluisa Archie Armstrong tarjosi jalomielisenä
Sir Mungolle oman narritakkinsa lievettä, siten antaakseen hänelle
ammatti-ilvehtijän etuoikeudet ja vapaudet, "sillä tänällään Sir
Mungo", sanoi kirjavan kaavun kantaja, "ei saa kelpo pilasta sen
enempää kuin hädin kuninkaan suvaitsemuksen sen tekemiselle".

Lontoossakaan ei ympärillä tihkuva kultasade kostuttanut Sir Mungo
Malagrowtherin kuivettunutta elämänlatua. Hän kävi vanhaksi,
vähäkuuloiseksi ja kärtyiseksi, menetti sen joustavuudenkin, joka
oli ennen elvyttänyt hänen pistelyitään, ja sai osakseen pelkkää
sietämistä Jaakolta, joka oli kyllä itse melkein yhtä elähtänyt,
mutta halusi yhä hartaasti ja liiallisestikin pitää ympärillään
nuorta väkeä.

Siten näivettyneenä vuosiensa ja toiveittensa keltalehtiseen syksyyn
näytti Sir Mungo laihaa runkoansa, ja haalistunutta korukirjaustansa
hovissa niin harvoin kuin velvollisuutensa salli. Hän vietti aikansa
antautumalla ilkkumiseensa julkisilla kävelyteillä ja Pyhän Paavalin
kirkon kuorikäytävillä, jotka olivat silloin uutistenonkijain ja
kaikenkarvaisten liehujain kokouspaikkana, etupäässä seurustellen
sellaisten maanmiestensä kanssa, joita hän piti synnyltään ja
arvoltaan itseänsä alempina. Tällä tavoin hän liike-elämää ja sen
harjoittajia vihaten ja halveksien kuitenkin oleksi melkoisen
paljon niiden skotlantilaisten käsityöläisten ja kauppamiesten
keskuudessa, jotka olivat seuranneet hovia Lontooseen. Näille hän
sai purkaa ynseyttänsä suurtakaan pahennusta tuottamatta, sillä
toiset alistuivat pilkkapuheisiin ja nurinaan hänen syntyperänsä ja
aatelisuutensa johdosta, koska ne tuohon aikaan tuottivat suuria
etuoikeuksia -- kun taasen järkevämmät säälivät ja sietivät sekä
oloiltaan että mielenlaadultaan onnetonta vanhusta.

Jälkimäisiä oli George Heriot. Hänen tapansa ja kasvatuksensa
kehittivät hänessä kyllä ylimysmielisiä tunteita siinä määrin, että
niitä ei nykyään pidettäisi sille yhteiskunnalliselle asteelle
soveliaina, mutta hän oli siksi itsenäinen ja järkevä, ettei
päästänyt Sir Mungon kaltaista henkilöä omavaltaisesti häiritsemään
tai sopimattoman vapaasti kohtelemaan huonekuntaansa. Kuitenkaan
ei hän ollut ritarille ainoastaan kunnioittavan kohtelias, vaan
erityisen ystävällinen ja jalomielinen.

Senvuoksi ilmeni tämä Sir Mungo Malagrowtherin käyttäytymisessä,
hänen tullessaan huoneeseen. Hän tervehti ensin mestari Heriotia
ja siivoa, vanhanläntää, hiukan ankaran näköistä myssypäistä
naishenkilöä, joka täti Juditin nimisenä piti emännyyttä tämän
talossa ja pöydässä. Tällöin ei hän osoittanut juuri nimeksikään
sitä kopeata happamuutta, joka levisi hänen oudoille kasvoilleen,
kun hän kumarsi David Ramsaylle ja sitte noille kahdelle vakavalle
kauppiaalle. Hän työntäysi jälkimäisten keskusteluun, huomauttaakseen
kuulleensa Paavalin kirkossa, ettei nähtävästi ollut odotettavissa
penninkään osinkoa Pindividen vararikkoisesta liikkeestä, tuon suuren
kauppiaan, joka oli hänen sanantapansa mukaan hämmentänyt variksille
huttua ja jonka hän samasta lähteestä tiesi jääneen maksamaan
kumpaisellekin puhuttelemallensa kauppamiehelle; "mennyttä kiluineen
ja kaluineen, laiva ja lasti, köli ja köydet, nyt ja iankaikkisesti".

Kauppamiehet irvistivät toisilleen, mutta liian ymmärtävinä
päästämään yksityisiä asioitansa julkisen keskustelun aiheeksi
he kallistivat päänsä likekkäin ja välttivät enempää haastelua
supatuksella.

Vanha skotlantilainen ritari hätyytti sitte kelloseppää samalla
häikäilemättömällä tuttavallisuudella. "Davie", hän alotti, "Davie,
sinä lapsestunut vanha houkkio, etkö ole vielä tullut hulluksi,
sovelluttaessasi niin sanottua suuretiedettäsi Ilmestyskirjaan? Olen
odottanut sinulta kuuluvaksi selvitystä pedon merkistä, kirkasta kuin
puolen pennyn pillin vihellys."

"Niin, Sir Mungo", myönsi käsityöläinen, työläästi herätettyään
muistiinsa, mitä hänelle oli sanottu ja kuka häntä puhutteli,
"taisittepa osata paremmin pilkkaan kuin itse tiedättekään, sillä
ajatellessanne ensiksikin pedon kymmentä sarvea voitte helposti
arvioida sormillanne --"

"Sormillaniko, senkin riivatun vanha ruosteinen kellorämä!" huudahti
Sir Mungo, puolittain piloillaan ja puolittain tosissaan laskiessaan
miekankahvaan kätensä eli oikeastaan käpälänsä, sillä Sir Rullionin
lyömämiekka oli typistänyt sen siihen muotoon. "Tarkoitatko herjata
minua vammastani?"

Mestari Heriot asettui väliin. "En saa David ystäväämme käsittämään",
hän sanoi, "että raamatun ennustukset ovat aiottuja jäämään
hämäryyteen, kunnes niiden odottamaton tapahtuminen saa täyttymään,
mitä oli kirjoitettu, niinkuin entisinäkin aikoina. Mutta teidän ei
sovi silti käyttää ritarillista uljuuttanne häneen."

"Se menisikin silloin hitto vieköön haaskiolle", sanoi Sir Mungo
nauraen. "Yhtä hyvin lähtisin koirineni ja torvineni metsästämään
kapista lammasta, sillä hän on taas horroksissa ja vajonnut leukaa
myöten numeroihin, osamääriin ja jaettaviin. Mistress Margaret,
sievä simasuuni", sillä nuoren neitosen kauneus sai Sir Mungo
Malagrowtherinkin yrmeät piirteet hiukan höllenemään, "onko isänne
aina yhtä hauska seuramies kuin näyttää tällähaavaa olevan?"

Mistress Margaret hymyili tarkoituksettomasti, heitti niskojaan,
katsahti kumpaisellekin puolelleen ja sitte suoraan eteensä, ja
omaksuttuaan kaikki ujon hämmennyksen ja arkuuden eleet, jotka hänen
mielestään olivat tarpeellisia peittämään hänen luonteeseensa todella
kuuluvaa älykästä kerkeyttä, hän viimein vastasi: "Isä on todella
hyvin mietiskeleväinen, mutta sen mielenlaadun on hän kuulemma
perinyt minun isoisältäni."

"Sinun isoisältäsi!" huudahti Sir Mungo epäiltyään, tokko oli kuullut
oikein. "Isoisältäänkö hän sanoi! Tyttö on päästään pyörällä! En
tiedä tällä puolen Temple Baria ainoatakaan naikkosta polveutuneeksi
niin etäisestä sukulaisesta."

"Hänellä on kuitenkin kummi-isä, Sir Mungo", huomautti George Heriot,
taas asettuen väliin; "ja toivoakseni myönnätte hänelle kylliksi
vaikutusta pyyntöön, että te ette pane hänen sievää kummilastansa
noin punastelemaan."

"Sen parempi -- sen parempi", tuumi Sir Mungo. "Hänelle on kunniaksi,
että hän Bow-teatterin kellonkaikunan piirissä syntyneenä ja
kasvaneena kykenee punastumaan mistään. Ja kautta sieluni, mestari
George", hän pitkitti taputtaen pahastunutta ja vastahakoista
kaunotarta leuan alle, "hän on kyllin viehkeä korvatakseen
sukujuurtensa puutteen -- ainakin Cheapsiden tapaisella seudulla,
missä kattila ei voi sanoa pataa --"

Neitonen punehtui, muttei niin vihastuneesti kuin äsken. Mestari
George Heriot kiirehti keskeyttämään Sir Mungon kotoisen puheenparren
lopun, esittelemällä hänet loordi Nigelille.

Sir Mungo ei saanut ensimältä tajutuksi, mitä hänen isäntänsä sanoi.
"Kuka turkanen, mies?"

Kun hänen korvaansa uudestaan tolkuttiin Nigel Olifauntin,
Glenvarlochin loordin nimi, suoristausi hän ja kestitsijäänsä hiukan
karmeasti silmäillen moitti tätä siitä, että hän ei tutustuttanut
säätyhenkilöitä toisiinsa, heidän voidakseen vaihtaa tervehdyksiä
ennen kuin sekaantuivat muuhun seuraan. Hän suoritti sitte niin
arvokkaan hovikumarruksen uudelle tuttavalleen kuin vialliset
raajansa sallivat, ja huomauttaen tunteneensa vanhan loordin hän
toivotti nuoren ylimyksen tervetulleeksi Lontooseen ja toivoi
saavansa nähdä hänet hovissa.

Nigel oivalsi heti sekä Sir Mungon sävystä että isäntänsä tiukkaan
puristuneista huulista, jotka näyttivät hillitsevän naurunhalua, että
hän oli tekemisissä kaikesta tavallisesta poikkeavan erikoisolennon
kanssa ja vastasi hänen kohteliaisuuteensa soveliaan juhlallisesti.
Sir Mungo sillävälin tähysti häntä hyvin totisena, ja koska
luontaisten etujen näkeminen oli hänelle yhtä kiusallista kuin
varallisuudenkin tai muiden satunnaisten siunausten kohtaaminen,
oli hän tuskin täydellisesti silmännyt nuoren loordin komeata
ryhtiä ja kaunismuotoisia kasvonpiirteitä, kun hän Uzin miehen
lohduttajan lailla vetäysi hänen luokseen ylistämään Glenvarlochin
loordien entistä suuruutta ja pahoittelemaan kuulemaansa tietoa,
että esi-isien omaisuus oli luisumassa heidän nykyisen edustajansa
hallusta. Hän siirtyi kuvailemaan Glenvarlochin päärakennuksen
kauneuksia -- vanhan linnan mahtavaa asemaa -- aavaa järven selkää,
joka antoi runsaasti vesilintuja haukallapyyntiin -- laajaa
rajametsää, joka päättyi hirvien suosimaan vuorenharjanteeseen -- ja
kaikkia muita tuon uhkean ja ikivanhan paroonikunnan hyviä puolia,
kunnes Nigelin täytyi kaikesta vastarinnastaan huolimatta väkisinkin
huoata.

Sir Mungo oli aina näppärä huomaamaan, milloin hänen puhuttelemansa
häväs oli lyöttynyt. Hän havaitsi uuden tuttavansa jo luimistelevan
ja olisi mielellään kehittänyt haastelua, mutta samassa koputti
keittiömestari kärsimättömästi väkipuukkonsa varrella tarjoilupöydän
laitaan ja antoi siten merkin, jonka kumu kuului kautta talon,
kutsuen palvelusmiehet tuomaan päivällisen pöytään ja vieraat
istuutumaan sen ääreen.

Sir Mungo oli hyvän kestityksen ihailija, ja se taipumus muuten
saattoikin jossain määrin suostuttaa hänen arvonsatuntoa näihin
kyläilyihin. Moike sai hänet tuossa tuokiossa jättämään Nigelin
ja muut vieraat rauhaan, kunnes hän oli ehtinyt asettumaan
asianmukaiselle ylemmyyttänsä vastaavalle paikalle runsaan pöydän
ääreen. Siellä hän täti Juditin vasemmalla puolella istuen näki
Nigelin ottavan haltuunsa vielä korkeamman kunniasijan oikealtaan,
erottaen arvoisan vaimon sievästä mistress Margaretista; mutta tämän
havainnon hän teki kärsivällisempänä siitä syystä, että hänen ja
nuoren loordin välissä tuoksusi oivallisesti silavoittu salvukukko.

Päivällinen meni ajan tapojen mukaan. Kaikki oli laadultaan
erinomaista, ja paitsi luvattuja skotlantilaisia herkkuja tarjosi
pöytä häränlihaa ja vanukasta, vanhan Englannin ainaisia ruokavaroja.
Pieni kaapillinen hyvin aistikkaasti ja kauniisti muovattuja
pöytähopeita ei ollut saamatta osakseen muutamien vieraitten
kiittelyjä ja salakähmäistä letkausta Sir Mungolta omistajan
taitavuudesta omassa käsityössään.

"Minua ei hävetä se käsiala, Sir Mungo", virkkoi kunnon porvari.
"Sanotaan hyvän kokin osaavan nuolla oman näppinsä, ja olisi
mielestäni suhdatonta, että minä laajassa Britannian valtakunnassa
puolet korukaappeja hopeilla varustettuani kattaisin oman pöytäni
halvalla tinalla."

Pappismiehen ruokaluku jätti nyt vieraille vapauden käydä käsiksi
heidän eteensä asetettuun maalliseen hyvyyteen, ja ateria jatkui hyvin
säveästi, kunnes täti Judit paremmin suositellakseen salvukukkoa
vakuutti seurueelle, että se oli kuuluisaa siipikarjarotua, jonka hän
oli itse tuonut Skotlannista.

"Sittepä, niinkuin jotkut sen maanmiehet, madam", virkkoi säälimätön
Sir Mungo ja vilkaisi samalla isäntäänsä kohti, "se on hyvin rasvottu
Englannissa".

"On joitakuita toisia sen maanmiehiä", vastasi mestari Heriot,
"joille kaikki Englannin voitelu ei ole kyennyt tekemään samaa hyvää
palvelusta".

Sir Mungo irvisti ja punastui, muu seurue nauroi; ja ivailija, jolla
oli syynsä pidättyä äärimäisyyksistä mestari Georgen kanssa, vaikeni
aterian loppuajaksi.

Ruokalajit vaihdettiin makeisiin ja mitä parhaimpaan viiniin, ja
Nigel näki lontoolaisen ammatinharjoittajan vieraanvaraisuuden
suorastaan voittavan varakkaimpienkin raatiherrain kekkerit, joissa
hän oli käynyt ulkomailla. Kuitenkaan ei ollut havaittavissa mitään
kopeilua tai äveriään porvarin asemaan soveltumattomalta tuntuvaa.

Pitojen pitkittyessä Nigel sen ajan seuratapojen mukaan omisti
puhelunsa etupäässä mrs. Juditille, jonka hän huomasi lujaa
skotlantilaista ymmärrystä edustavaksi naiseksi, enemmän luontuvaksi
puritanien katsantokantaan kuin hänen veljensä Georgen -- sillä
siinä suhteessa olivat he toisiinsa, vaikka jälkimäinen aina sanoi
häntä tädiksi, -- mitä likeisimmin kiintyneeksi häneen ja ahkeraksi
pitämään silmällä hänen kaikkinaista mukavuuttaan. Kun tämän kelpo
vaimon puhelu ei ollut vilkasta eikä huomattavaa, kääntyi nuori
loordi luonnollisesti myös vanhan kellosepän peräti kauniiseen
tyttäreen, tämän istuessa hänen vasemmallaan. Mistress Ramsaylta
ei kuitenkaan ollut saatavissa muita kuin yksitavuisia vastauksia,
ja kun nuori urho oli virkkanut parhaat ja miellyttävimmät
kohteliaisuutensa keksinnöt, väreili tytön sievillä huulilla hymy
niin vienona ja häipyvänä, että sitä tuskin saattoi eroittaa.

Nigel alkoi kyllästyä seuraansa, sillä vanhat kauppiaat haastelivat
talon isännän kanssa liikeasioista ylimykselle tyyten tajuamattomaan
tapaan. Mutta silloin käänsi äkkiä Sir Mungo Malagrowther heidän
huomionsa muuhun.

Tämä rakastettava henkilö oli tovia aikaisemmin vetäytynyt pois
seurasta erään ulkonevan ikkunan komeroon, josta sai katselluksi
talon edustalle ja pitkin katua. Tätä paikkaa piti Sir Mungo
mieluisampana varmaankin niiden näkyjen takia, joilla suuren
kaupungin kadut tavallisesti tehoavat arvosteluhaluisen tarkkailijan
mieleen. Hän ei arvattavasti ollut tähän saakka nähnyt mitään
merkillistä, mutta nyt kuului ulkoa kavioiden töminää, ja ritari
huudahti: "Toden totta, mestari George, sinun on paras pistäytyä
puotiin, sillä tässä tulee Knighton, Buckinghamin herttuan palvelija,
ja hänen takanaan kaksi miestä, niinkuin olisi hän itse loordi
herttua".

"Kassanhoitajani on alhaalla", sanoi Heriot häiriintymättä, "ja hän
antaa minulle tiedon, jos hänen ylhäisyytensä määräykset vaativat
kiireellistä huomiotani".

"Hmh! -- kassanhoitajasi?" jupisi Sir Mungo itsekseen; "hänellä
olisi ollut helppo virka, kun sinut ensin tunsin." "Mutta", sanoi
hän ääneen, "etkö tule edes ikkunaan katsomaan, sillä Knighton on
kierittänyt taloosi jyhkeän hopea-astian? Ha ha ha! -- kierittänyt
syrjällään niinkuin pojanviikari kaahaisi vannetta. En voi olla
nauramatta sen miehen röyhkeyttä -- ha ha ha!"

"Te luulemma ette voisi olla nauramatta", virkkoi George Heriot
nousten istualtaan ja lähtien huoneesta, "vaikka paras ystävänne
makaisi kuolemaisillaan".

"Katkeraa tuo, mylord -- vai mitä?" sanoi Sir Mungo Nigeliin
kääntyen. "Ystävämme ei tyhjänpäiten ole kultaseppä -- hänen älynsä
ei ole lyijyinen. Mutta lähdenpä alas katsomaan, mitä siitä tulee."

Portaissa tuli Heriotia vastaan hänen kassanhoitajansa hiukan
huolestuneen näköisenä. "No, mitä nyt, Roberts", kysyi kultaseppä,
"mikä on hätänä, mies?"

"Siellä on Knighton, mestari Heriot, hovista -- Knighton, herttuan
mies. Hän toi takaisin tarjottimen, jonka veitte Whitehalliin,
paiskasi sen ovikäytävään niinkuin vanhan tinalautasen ja käski minun
sanoa teille, ettei kuningas huoli teidän kamastanne."

"Niinkö vain", sanoi George Heriot. "Vai ei minun kamastani! Tule
tänne konttorihuoneeseen. Roberts. Sir Mungo", hän lisäsi, kumartaen
ritarille, joka oli liittynyt mukaan ja aikoi seurata heitä,
"sallikaahan minun hetkiseksi poistua".

Tämän estelyn johdosta Sir Mungo, joka oli kuten muukin seurue
kuullut George Heriotin ja hänen kassanhoitajansa sananvaihdon,
näki itsensä tuomituksi odottamaan ulommassa liikehuoneessa.
Siellä olisi hän yrittänyt viihdyttää kiihkeätä uteliaisuuttaan
urkkimalla Knightonilta, mutta se suuruuden lähettiläs oli vain
lisännyt herransa töykeään sanomaan hiukan omaa karkeuttaan ja taas
karauttanut länttä kohti, saattolaiset kintereillään.

Sillävälin oli pitohuoneeseen jääneessä seurueessa herättänyt jonkun
verran levottomuutta Buckinghamin herttuan nimi, sekä kuninkaan että
Walesin prinssin kaikkivaltiaan suosikin maininta. Hän oli enemmän
peljätty kuin rakastettu, ja jollei hän ollutkaan ehdottomasti
hirmuvaltainen luonnonlaadultaan, pidettiin häntä korskeana, rajuna
ja kostonhimoisena. Nigelin sydäntä painosti se tunne, että hän
itse saattoi olla alkuperäisenä syynä herttuan närkästymiseen
hänen hyväntekijälleen, vaikka hän ei kyennyt kuvittelemaan miten
tai miksi. Toiset tekivät huomautuksiaan kuiskien, kunnes äänet
ulottuivat Ramsayn kuuluviin. Hän ei ollut edellisestä puhelusta
kuullut sanaakaan, mutta syventyneenä noihin väitelmiin, joiden
mukaan hän selitteli kaikkia tapauksia ja tulevaisia vaiheita,
tarttui hän vain loppusanaan ja virkahti "Herttua -- Buckinghamin
herttua -- George Villiers -- niin -- olen puhunut Lamben kanssa
hänestä."

"Voi hyväinen! Mutta kuinka voitkaan sanoa niin, isä?" varoitti
hänen tyttärensä, joka osasi oivaltaa isänsä koskettavan vaarallista
aihetta.

"Ka, mitäs tyhjää, lapsonen", vastasi Ramsay; "tähdet vain
luonnuttavat, ne eivät voi pakottaa. Mutta tiedäthän niiden, jotka
kykenevät syntymätähtien asemasta ennustamaan, yleisesti sanovan
hänen ylhäisyydestään, että silloin sattui huomattava Marsin ja
Saturnuksen yhtymä -- jonka näennäinen tai oikea aika, sovittamalla
Oranienburgin leveysasteelle tehdyt Eichstadiuksen laskelmat
Lontoon horisonttiin, on seitsemän tuntia viisikuudetta minuuttia
yksiviidettä sekuntia --"

"Olehan vaiti, vanha tietäjä", sanoi Heriot, levollisin ja
vakain kasvoin astuessaan huoneeseen. "Laskelmasi ovat oikeita
ja epäämättömiä, kun ne koskevat messinkiä ja metallilankaa ja
koneellista voimaa; mutta tulevaisia tapauksia vallitsee Hän, joka
pitää kuninkaitten sydämiä kädessään."

"Niin, mutta, George", intti kelloseppä, "sen herrasmiehen
syntymähetkellä havaittiin merkkien yhtymä, joka osoitti hänen
uransa koituvan ihmeelliseksi. Kauvan on hänestä sanottu, että hän
syntyi juuri yön ja päivän vaiheella ja ristiriitaisten vaikutteiden
alaisena, jotka saattavat tuntua sekä meihin että häneen.

    "'Täysi kuu ja korkea meri,
    suuren miehen on sinulla veri;
    punainen koitto ja myrskytaivas
    veriseen kuoloon päättyvät vaivas.'"

"Ei ole hyvä puhua semmoisista asioista", kielsi Heriot, "liiatenkaan
isoisia koskevista. Kiviseinillä on korvat, ja ilman lintu lennättää
tiedon."

Useat vieraat näyttivät olevan isäntänsä mieltä. Molemmat kauppiaat
jättivät lyhyeen hyvästi, ikäänkuin tuntien jotakin olevan vialla.
Oppilasvartionsa ilmestyttyä valmiiksi veti mistress Margaret isäänsä
takinhihasta ja havahdutti hänet aprikoimasta Ajan tai Onnettaren
pyörää. Tyttönen toivotti nyt hyvää yötä ystävättärelleen mrs.
Juditille ja sai siunauksen kummi-isältään, joka samalla pisti hänen
hentoon sormeensa varsin aistikkaan ja hyvinkin kallisarvoisen
sormuksen, sillä hän salli neitosen harvoin poistua luotansa ilman
jotakuta hellyytensä todistetta. Siten kunniakkaasti erinneenä hän
saattueineen läksi tekemään paluuta Fleet-kadulle.

Sir Mungo oli hyvästellyt mestari Heriotin tämän tullessa takaisin
konttorihuoneesta, mutta niin kiintynyt oli hän ystävänsä asioihin,
että hän mestari Georgen mennessä ylikertaan ei voinut olla
poikkeamatta tuohon pyhäkköön katsomaan, missä puuhassa Roberts oli.
Ritari havaitsi kassanhoitajan laativan otteita noista jykevistä
messinkihakaisista nahkaselkäisistä käsinkirjoitetuista niteistä,
jotka ovat liikemiesten ylpeytenä ja turvana sekä armoaikansa umpeen
päästäneiden kauppatuttavien kauhuna. Kelpo ritari tuki kyynäspäänsä
kirjoituspöytään ja virkkoi toimimiehelle surkuttelevalla
äänenpainolla: "Kas, pelkäänpä menettäneenne hyvän liiketuttavan,
mestari Roberts; taidatte valmistella hänelle laskua?"

Roberts sattui olemaan hiukan huonokuuloinen kuten Sir Mungo itsekin
ja osasi myös samoin kuin hän käyttää sitä seikkaa parhaiten. Hän
siis vastasi tahallansa kieroon: "Pyydän nöyrästi anteeksi, Sir
Mungo, kun en ole aikaisemmin lähettänyt laskuanne, mutta mestari
kielsi häiritsemästä teitä. Heti paikalla merkitsen erät kokoon."
Niin sanoen hän alkoi selata kohtalonkirjansa lehtiä, mutisten:
"Hopeasinetin korjaus -- uusi solki virkavitjoihin -- kullattu
koristeneula hattuun, nimittäin Pyhän Andreaksen risti ohdakkeineen
-- vaskella silattu pari kannuksia -- tämä Daniel valurille, me kun
emme pidä sellaisia kaupan."

Hän olisi jatkanut, mutta valmistautumattomana kestämään omien pikku
velkojensa luettelua ja vielä vähemmin halullisena suorittamaan
niitä heti Sir Mungo ritarilliseen tapaan toivotti kirjanpitäjälle
hyvää yötä ja läksi talosta muitta mutkitta. Apulainen hymyili hänen
jälkeensä porvarillisen kohteliaasti ja ryhtyi taas viipymättä
vakavampaan työhönsä, jonka oli Sir Mungo tunkeutumisellaan
keskeyttänyt.




7. LUKU.

Salaperäinen asukas.


Muun seurueen poistuttua mestari Heriotin talosta teki myös nuori
Glenvarlochin loordi lähtöä, mutta isäntä pidätti hänet muutamiksi
minuuteiksi, kunnes ainoastaan pappismies oli jäljellä.

"Mylord", sanoi sitten arvoisa porvari, "meillä on ollut sallittu
hetkemme rehellistä ja vieraanvaraista rattoa, ja nyt mielelläni
viivyttäisin teitä toiseen ja vakavampaan tarkoitukseen, koska meidän
tapanamme on kunnon mr. Windsorin ollessa saapuvilla, että hän lukee
kirkon iltarukoukset ennen kuin eriämme. Teidän kelpo isänne, mylord,
ei olisi poistunut ennen perhehartauden harjoitusta -- samaa toivon
teidän ylhäisyydeltänne."

"Mielelläni, sir", vastasi Nigel, "ja sillä kutsulla lisäätte vain
kiitollisuudenvelkaa, johon jo olette minut jouduttanut. Kun nuoret
miehet unohtavat velvollisuutensa, on heillä suuri syy kiittää
ystävää, joka muistuttaa heitä siitä."

Heidän täten puhellessaan keskenänsä olivat palvelijat siirtäneet
pois saranapöydät, tuoneet kannettavan lukupulpetin ja asetelleet
istuimia ja polvenalusia isännälleen, emännälleen ja jalosukuiselle
vieraalleen. Toinen matala tuoli tai oikeammiten jalku asetettiin
ihan mestari Heriotin istuimen viereen, ja vaikka se oli vähäpätöinen
seikka, johtui Nigel panemaan sen tähdelle, sillä kun hän aikoi
istuutua sille paikalle, esti hänet merkillä vanha kultaseppä,
viitaten hänet hiukan korkeammalle istuimelle. Pappismies asettui
lukupulpetin taakse. Huonekunta, lukuisa ryhmä liikeapulaisia ja
palvelijoita, niiden joukossa Moniplies, saapui huoneeseen hyvin
totisena ja sai istuinsijoikseen raheja.

Koko väki istui ja oli ainakin ulkonaisesti hartaan tarkkaavaisena,
kun huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Mrs. Judit katsahti veljeensä,
ikäänkuin haluten tietää hänen tahtonsa. Tämä nyökkäsi vakavasti ja
silmäili ovea. Judit astui heti lattian poikki, avasi oven ja johti
huoneeseen kauniin olennon, jonka äkillinen ja outo esiintyminen
saattoi hänet näyttämään melkein ilmestykseltä. Hän oli kalmankalpea
-- ei ollut vähäisintäkään elollisen punan häivää elävöittämässä
piirteitä, jotka olivat erinomaisen hienomuotoiset ja olisivat
muutoin voineet olla hämmästyttävän kauneiksi sanottavat. Pitkät
mustat hiukset valuivat hartioille ja alas selälle, suorittuina
säännöllisen sileiksi, mutta ilman minkäänlaista koristusta tai
helyä, mikä näytti kovin omituiselta aikana, jolloin kaikki säädyt
yleiseen käyttivät ainakin jonkunlaista tukan somistelua. Valkoinen
puku oli yksinkertaisinta kuosia ja verhosi hänet kokonaan, paitsi
kurkkua, kasvoja ja käsiä. Vartalo oli pikemmin keskimitan ala- kuin
yläpuolella, mutta niin sopusuhtainen ja siro, että katsojan
huomio aivan syrjäytyi sen koosta. Kaiken muun asun äärimäisen
vaatimattomuuden vastakohtana käytti hän kaulassaan helmirihmaa,
jota olisi herttuatar voinut kadehtia, niin isoja ja hohtavia olivat
sen osaset, ja hänen vyötäisillään hohteli tuskin vähempiarvoinen
rubiininauha.

Huoneeseen astuessaan loi tämä kummallinen olento silmänsä Nigeliin
ja pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, astuako edemmä vai peräytyä.
Hänen katseensa näytti pikemmin ilmaisevan epävarmuutta ja empimistä
kuin häveliäisyyttä tai arkuutta. Täti Judit otti häntä kädestä ja
talutti häntä verkalleen eteenpäin, mutta yhä piti hän Nigeliin
tähdättyinä tummat silmänsä, joiden kaihomielinen ilme vaikutti
katseltuun oudosti. Vielä istuessaan tyhjällä jakkaralla, joka olikin
nähtävästi varattu hänelle, katsoi hän ylimykseen useastikin yhtä
miettivästi, viivyskelevästi ja tiukasti, mutta ilmaisematta edes
sen vertaa ujoutta tai hämiä, että hänen poskilleen olisi kohonnut
hienointakaan punehdusta.

Otettuansa aluselleen lasketun rukouskirjan näytti tämä merkillinen
nainen syventyvän hartauteen; ja vaikka Nigelin tarkkaavaisuutta
jumalanpalveluksen aikana niin suuresti häiritsi ihmeellinen
olento, että hän tuon tuostakin katsahti tätä kohti, ei hän
kyennyt kertaakaan huomaamaan naisen silmien tai ajatusten
hetkeksikään harhautuvan alkaneesta toimituksesta. Nigel itse oli
vähemmän tarkkaavainen, sillä naisen ilmestyminen tuntui niin
eriskummalliselta, että hänen isänsä opettama ehdoton ja sydämellinen
kunnioittava huomaavaisuus hartaudenharjoitusta kohtaan ei voinut
estää hänen ajatuksiansa väkisinkin häiriytymästä valjun kaunottaren
läsnäollessa, ja hän toivotteli rukousten päättymistä, jotta
uteliaisuutensa saisi jotakin tyydytystä. Hartaushetken loppuessa
ja kunkin jäätyä kirkon nöyrän ja jalostavan tavan mukaan toviksi
omaan hiljaiseen rukoiluun, nousi salaperäinen vieras ennen kuin
yksikään muu liikahti, ja Nigel huomasi, että huonekunnan jäsenistä
ei ainoakaan siirtynyt paikaltaan tai edes hievahtanut, kunnes vaalea
nainen oli ensin painunut toiselle polvelleen Heriotin eteen, joka
näytti siunaavan häntä laskemalla kätensä hänen päänsä päälle ja
ilmaisten synkkää juhlallisuutta katsein ja elein. Nainen notkistausi
sitte polvistumatta mrs. Juditille ja nämä kaksi kunnioituksen
osoitusta suoritettuaan poistui huoneesta; mutta juuri lähtiessään
hän vielä kerran käänsi Nigeliin läpitunkevat silmänsä, joiden
kiinteä katse pakotti tämän silmäämään muuanne. Katsahtaessaan
jälleen naista kohti näki Nigel vain hänen valkoisen vaippansa
liepeen häilähtävän ovesta.

Huonekunnan noustua ja hajaannuttua tarjottiin viiniä, hedelmiä ja
mausteita loordi Nigelille ja pappismiehelle, joka pian jälkeenpäin
jätti hyvästi. Nuori loordi olisi mielellään saattanut häntä,
yrittääkseen saada jotakin selitystä näkemästään ilmestyksestä, mutta
hänet pysähdytti talon isäntä, joka pyysi saada puhutella häntä
konttorihuoneessaan.

"Minä toivon, mylord", alotti porvari, "että teidän
valmistautumisenne esiintyäksenne hovissa ovat jo kyllin pitkällä,
voidaksenne lähteä sinne ylihuomenna. Se on toistaiseksi kenties
viimeinen päivä, jolloin hänen majesteettinsa pitää avointa hovia
kaikille syntyperänsä, arvonsa tai virkansa perusteella hänen
luokseen pääseville. Seuraavana päivänä hän lähtee Theobaldin
alueelle, ja siellä on hänellä niin paljon puuhaa metsästyksessä ja
muissa huvituksissa, että hän ei siedä häirintää."

"Laittaudun kaikin puolin ulkonaisesti valmiiksi suorittamaan
velvollisuuteni", selitti nuori ylimys, "mutta halua on minulla
siihen vähän. Kylmäkiskoisiksi ja petollisiksi ovat osoittautuneet
ne ystävät, joilta minun olisi pitänyt saada rohkaisua ja suojelusta
-- en totisesti _heiltä_ kiusaa kannatusta tähän tarpeeseen -- ja
kuitenkin täytyy minun tunnustaa lapsellinen vastahakoisuuteni astua
aivan yksinäni noin uudelle näyttämölle."

"Julkeata on minunlaiseni käsityöläisen tehdä tällaista tarjousta
aatelismiehelle", sanoi Heriot; "mutta minun täytyy joka tapauksessa
käydä ylihuomenna hovissa. Voin saattaa teitä vastaanottohuoneeseen
asti, koska olen etuoikeutettu huonekuntaan kuuluvana. Minä voin
helpottaa pääsyänne, jos kohtaatte vastusta, samaten kuin kykenen
osoittamaan oikean tavan ja ajan lähestymisellenne kuninkaan
kuultaviin. Mutta enpä tiedä", lisäsi hän hymyillen, "tokko nämä
pikku edut vastaavat sitä luonnottomuutta, että aatelismies omaksuu
ne vanhan sepän tarjoamina".

"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel
ojentaen kätensä.

"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari,
"niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa
tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä
nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten
tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja
lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö
nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla
kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias
olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen,
kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."

Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt
nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana
palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle
hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan
toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.

Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton
tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I:n
hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus
savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista
loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi
heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka
olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela
mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi
sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja
helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen
mahdolliseen.

"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä
tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas
saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin
suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin
rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä
muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten
nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".

"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin
ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo
herrasmiestä, joka sinua virkisti".

"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin
vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa,
totta kyllä -- häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää
tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet
omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen
viiniänsäkin."

"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin
sinun olisi pitänyt."

"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies,
"te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen
reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen
hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin -- niin, taisinpa
laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen
vielä konsanaan kuulivat --"

Ja siinä heidän astellessaan katua hän rämähtikin hoilaamaan:

    "Hei, Elsie Marley, -- sä huomaa, veikko, --
    nyt myypikin ohrajuomaa, veikko!
    Kas, Elsie Marley on hieno ja nätti,
    kun ometan hoidon ja läävän jätti. --
        Hei, Elsie --"

Parhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen
herransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän
epäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.

"Pyydän anteeksi, mylord -- nöyrästi pyydän anteeksi -- mutta kun
aattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin
olla hyräilemättä 'Hei, Els --' -- mutta älkää nyt pahaksenne panko,
teidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain
käskette."

"Ei, mies", sanoi Nigel, "puhu pois vain, sillä minä tiedän, että
sinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin
ohjattoman vapauden saaneena. Miten siis?

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48508