← catalogue

Merisusi

by Jack London · Finnish · Gutenberg #48489 · 658,167 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Merisusi
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Merisusi

Author: Jack London

Translator: Helmi Krohn


        
Release date: March 14, 2015 [eBook #48489]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48489

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERISUSI ***

MERISUSI

Kirj.

Jack London


Suom. Helmi Krohn



Otava, Helsinki, 1915.






Ensimmäinen luku


Enpä oikein tiedä mistä päästä aloittaisin, vaikka joskus piloillani
olenkin väittänyt, että Charley Furuseth oli syynä koko juttuun.
Hänellä oli Mill Valleyssa, Tamalpais-vuoren juurella huvila,
jossa hän oleskeli vain talvikuukausina lueskellen Nietzscheä ja
Schopenhaueria aivojensa lepuutukseksi. Kesällä hän mieluummin
hikoili kuumassa ja tomuisessa kaupungissa kovassa työssä ja
puuhassa. Jollei minulla olisi ollut tapana joka lauantai matkustaa
hänen luokseen ja viipyä siellä maanantai-aamuun saakka, niin en
eräänä tammikuun maanantaina olisi ollut San Franciscolahdella.

Laiva ei ollut kuitenkaan mikään huono alus, sillä _Martinez_ oli
aivan uusi lauttalaiva, joka kulki vasta neljättä tai viidettä
kertaa Sausaliton ja San Franciscon vähä. Vaara piili sumussa,
joka laskeutui lahdelle, ja josta minulla, maamyyrällä, ei ollut
aavistustakaan. Muistanpa selvästi, että kävin hyvillä mielin
istumaan yläkannelle kokkaan, aivan perämiehenkojun alle ja annoin
salaperäisen sumun kietoa mielikuvitukseni pauloihinsa. Raitis
tuuli puhalsi ja hetken aikaa olin yksin kosteassa pimeydessä -- en
kuitenkaan aivan yksin, sillä epämääräisesti tunsin, että luotsi ja
joku, jota luulin kapteeniksi, olivat lasikojussa pääni yläpuolella.

Muistan ajatelleeni, kuinka mukava työnjako kuitenkin on, kun
minun ei tarvinnut tutkia sumua, tuulia, veden nousua ja laskua
eikä merenkulkua päästäkseni ystäväni luo, joka asui lahden
toisella puolella. Mikä erinomainen asia, että ihmiset antautuivat
erikoisaloille, arvelin minä. Luotsin ja kapteenin ammattitiedot
riittivät siten monelle tuhannelle ihmiselle, jotka eivät
ymmärtäneet merestä ja merenkulusta enemmän kuin minäkään. Ja sitä
paitsi, sen sijaan, että olisin käyttänyt tarmoani oppiakseni koko
joukon asioita, saatoin nyt keskittää sen muutamiin harvoihin
erikoisasioihin, esimerkiksi selvitelläkseni runoilija Poen asemaa
amerikkalaisessa kirjallisuudessa -- olin vastikään julkaissut
siitä tutkielman aikakauskirjassa _Atlantic_. Tullessani laivaan ja
kulkiessani salongin läpi olivat väijyvät silmäni huomanneet kookkaan
herrasmiehen, joka luki _Atlanticia_ juuri siltä kohtaa, missä
minun kirjoitelmani oli. Ja minun mieleeni tuli jälleen työnjako --
luotsin ja kapteenin erikoistiedot antoivat tälle kookkaalle herralle
tilaisuuden lukea minun erikoistietojani Poesta, sillä välin kun he
kuljettivat häntä San Franciscoon.

Eräs punakka mies, joka viskasi kovalla kolinalla salongin oven
jäljessään kiinni ja kulki kopistaen jalkojaan kannella, keskeytti
mietiskelyni, vaikka olinkin jo ennättänyt merkitä muistiin nämä
ajatukset, voidakseni käyttää niitä vastaista kirjoitusta varten,
jonka nimeksi olin suunnitellut "Vapauden välttämättömyys: mietteitä
taiteen harjoittajille". Punakka mies heitti silmäyksen peränpitäjän
kojua kohti, tuijotti sitten sumuun, astui raskain askelin kannen
poikki ja taas takaisin (hänellä varmaan oli puujalat), ja pysähtyi
sitten hajasäärin minun eteeni, kasvoillaan tyytyväinen ilme. Olin
varmaan oikeassa olettaessani, että hän oli viettänyt koko elämänsä
merillä.

"Juuri tällainen ilkeä ilma harmentaa hiukset ennen aikojaan", sanoi
hän nyökäyttäen päätään perämiehen kojua kohti.

"En luullut heillä olevan minkäänlaisia vaikeuksia", vastasin minä.
"Kaikki näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin aapinen. Kompassi neuvoo
heille suunnan, ja he tuntevat etäisyyden ja nopeuden. Minä tahtoisin
sanoa sitä vain matemaattiseksi aksiomiksi."

"Eikö muka vaikeuksia!" hän puhisi. "Yhtä yksinkertaistako kuin
aapinen! Matemaattinenko aksiomi!"

Hän näytti ojentavan vartaloaan ja nojautuvan vasten ilmaa
katsellessaan minua. "Entäs tämä virta, joka kulkee Golden Gatesta?"
hän kysyi tai pikemminkin huusi. "Kuinka nopeasti se virtaa? Kuinka
suuri voima sillä on? Ajatelkaahan vain! Nyt meillä on signaalipoiju
aivan edessä! Katsokaas, miten he muuttavat suuntaa!"

Sumusta kajahti kellon synkkä ääni, ja minä näin, miten luotsi käänsi
nopeasti peräsimen pyörää. Kellon kilinä, joka äsken oli kuulunut
suoraan edestä, tuli nyt sivulta. Meidän laivamme vihelsi käheästi,
ja ajoittain kuului toisiakin vihellyksiä sumusta.

"Tuo ääni tulee jostakin lauttalaivasta", sanoi punakka mies ja
viittasi oikealle, mistä vihellys kuului. "Ja tuossa! Kuulitteko?
Se oli torven ääni! Varmaan jokin laakeapohjainen kuunari. Pitäkää
varanne, herra kuunarinkapteeni! Niin, senhän arvasinkin! Piru on
merrassa!"

Näkymätön lauttalaiva antoi merkin toisensa jälkeen ja toitotti
torvea kauheasti.

"Nyt he vakuuttavat kunnioitustaan toinen toiselleen ja valmistuvat
kääntymään", jatkoi punakka mies, kun kiihkeät vihellykset vaikenivat.

Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmissään paloi innostuksen tuli,
kun hän selitti ihmiskielellä, mitä nuo vihellykset ja sumutorvet
tarkoittivat: "Nyt höyryvihellin väistyy vasemmalle. Kuuletteko tuota
poikaa, joka kurnuttaa kuin sammakko? Luultavasti höyrylaiva, joka
tulee Headsista ja ponnistelee vastavirtaan."

Kimakka, pieni vihellin, joka piti pahaa ääntä, ikäänkuin olisi ollut
hullu, suuntasi aivan läheltä meitä vastaan.

Gong-gong vastasi _Martinez_-laivalta. Meidän pyöräsiipemme
pysähtyivät, niiden valtimon iskut lakkasivat ja alkoivat sitten
jälleen. Kimakka, pieni vihellin, joka kuulosti sirkan sirinältä
keskellä petoeläinten karjuntaa, tunkeutui sumun läpi hiukan
sivummalta ja heikkeni heikkenemistään. Minä katsahdin kysyvästi
toveriini.

"Se on tuollainen uhkarohkea höyryparkaasi", sanoi hän. "Toivonpa
melkein, että olisimme ajaneet sen upoksiin, tuon pienen raukan!
Sellaiset tuottavat vain harmia. Mitä hyötyä niistä on? Mikä aasi
tahansa voi hoitaa sellaista ja ohjata sen suoraan helvettiin
toitottaen torvea voimainsa takaa ja vaatien, että koko muu maailma
väistyy sen tieltä, koska se juuri on tulossa eikä tahdo varoa muita.
Koska se on tulossa! Ja siinäpä sitä vasta saakin pitää varansa!
Sillä heillä ei ole aavistustakaan siitä, että pitäisi väistyä
syrjään, niinkuin tavallinen soveliaisuus vaatii."

Hänen aiheeton harminsa huvitti minua suuresti, ja sillä välin kun
hän äkeissään astui edestakaisin, vaivuin minä omiin mietteihini
ajatellen, kuinka romanttista tuo sumu, joka ikäänkuin ääretön
salaperäinen harmaa varjo oli peittänyt osan liitävää maapalloa.
Entäs ihmiset, nuo säkenöivän valon atomit, joita painaa mielettömän
toiminnanhalun kirous ja jotka ohjaavat puu- tai rautahevosensa
keskelle salaperäisyyttä, sokeasti hapuillen näkymättömän läpi ja
meluten ja laverrellen lohduttavia sanoja, vaikka epävarmuus ja pelko
painostaakin heidän sydämiään.

Toverini ääni herätti minut jälleen ja minä naurahdin. Minäkin olin
hapuillut ja pyörinyt sinne tänne, vaikka luulin selvästi nähneeni
salaperäisyyden läpi.

"Halloo! Joku tulee meidän tiellemme!" sanoi hän. "Kuuletteko? Ja
aivan täyttä vauhtia. Suoraan eteenpäin. Varmaan hän ei ole vielä
huomannut meitä. Tuuli käy toisaalta."

Raitis tuuli puhalsi aivan suoraan meitä vastaan, ja minä kuulin
selvästi lähestyvän vihellyksen jonkin matkan päästä, hiukan syrjästä.

"Lautta-alusko?" kysyin minä.

Hän nyökkäsi ja sanoi sitten: "Muut eivät kulje yhtä nopeasti." Hän
naurahti. "Nyt tuolla ylhäällä on varmaan hätä käsissä."

Minä silmäsin ylös. Kapteeni oli pistänyt päänsä ja hartiansa
ulos perämiehenkojusta ja katseli lakkaamatta sumuun, ikäänkuin
hän pelkällä tahdonvoimallaan olisi voinut nähdä sen läpi. Hänen
kasvojensa ilme oli levoton, samoin kuin toverinikin, joka oli
hyökännyt laivan reunalle ja tuijotti hellittämättömästi kuin
kapteenikin siihen suuntaan, mistä näkymätön vaara uhkasi.

Sitten tapahtui jotakin, ja aivan tavattoman nopeasti. Sumu
näytti hajaantuvan ikäänkuin salama olisi iskenyt nuolensa sen
keskelle, ja laivan keula tuli esiin heittäen sumupyörteitä
kummallekin puolelleen, aivan kuin leviatan, joka viskelee
kärsällään meriruohoa. Minä näin perämieskojun sekä valkeapartaisen
miehen, joka nojautui kyynärpäittensä varassa siitä ulos. Hän oli
pukeutunut siniseen univormuun, ja muistan erityisesti huomanneeni,
että hän näytti hienolta ja levolliselta. Hänen tyyneytensä teki
minuun tuona hirveänä hetkenä aivan kauhistuttavan vaikutuksen.
Hän alistui kohtaloonsa, kulki käsi kädessä sen kanssa ja laski
vain kylmäverisesti, milloin isku hänet yllättäisi. Nojautuessaan
eteenpäin hän tarkasteli meitä levollisesti ja tutkivasti, ikäänkuin
olisi tahtonut aivan hiuskarvalleen määrätä yhteentörmäyspisteen,
eikä näyttänyt vähintäkään välittävän meidän luotsistamme, joka
kiukusta kalpeana huudahti: "No, onpas tämä nyt kaunista!"

Muistellessani tätä hetkeä täytyy minun tunnustaa, että tämä
huomautus oli siksi selvä, ettei se kaivannut mitään vastausta.

"Tarttukaa johonkin ja pitäkää lujasti kiinni", sanoi punakka
mies minulle. Häntä ei haluttanut enää lörpötellä, ja luonnoton
levollisuus näytti tarttuneen häneenkin. "Kuunnelkaa, mitä naiset
huutavat", sanoi hän äkäisesti -- melkein katkerasti, ikäänkuin hän
jo ennenkin olisi kokenut jotakin saman tapaista.

Laivat törmäsivät yhteen, ennenkuin ennätin seurata hänen neuvoaan.
Toinen alus oli varmaan iskenyt jokseenkin keskelle meidän laivaamme,
sillä en voinut nähdä yhtään mitään, vieras alus oli kokonaan
kadonnut näkyvistäni. _Martinez_ kallistui pahasti, ja murtuvat
lankut ratisivat ja ryskyivät hirveästi. Minä kaaduin pitkäkseni
märälle kannelle, ja ennenkuin pääsin pystyyn, kuulin naisten
huutavan. Aivan varmaan nuo kauheat äänet, jotka saivat veren
suonissani jähmettymään, herättivät minussa silmittömän kauhun.
Minun mieleeni muistui, että salongissa oli pelastusvöitä, mutta
ovella hyökkäsi vastaani joukko miehiä ja naisia, jotka työnsivät
minut syrjään. En muista enää, mitä seuraavina silmänräpäyksinä
tapahtui, mutta sen vain tiedän, että hetken kuluttua vedin alas
korkeilta hyllyiltä pelastusvöitä, ja että punakka mies sitoi niitä
kiihottuneiden naisten vyötäisille. Tämä muisto on painunut yhtä
selvästi mieleeni kuin jokin näkemäni taulu. Se oli elävä taulu,
voin nähdä sen milloin tahansa edessäni -- salongin seinässä ammotti
reikä, jonka reunat olivat pirstaleina ja josta tunkeutui harmaata
sumua sisään; tyhjillä, pehmeillä istuimilla näkyi äkillisen paon
jälkiä: matkasälyä, käsilaukkuja, päivänvarjoja ja päällysvaatteita;
vieressäni seisoi samainen kookas herra, joka oli lukenut
kirjoitelmaani, kiedottuna korkkivöihin ja jäykistekankaaseen,
aikakauskirja yhä kädessä, ja kysyi yhä uudestaan yksitoikkoisella
äänellään tokko luulin vaaran uhkaavan meitä; punakka mies astuskeli
rohkeasti puujalkojensa varassa auttaen kaikkien lähellä olevien ylle
pelastusvöitä; ja keskellä sekasortoa kajahti naisten mieletön huuto.

Tuo naisten huuto koski kaikkein kipeimmin hermoihini. Varmaan
se koski myös punakan miehen hermoihin, sillä silmissäni näkyi
toinenkin kuva, jota en saa koskaan mielestäni haihtumaan. Kookas
herrasmies pistää aikakauskirjansa päällystakkinsa taskuun ja
katselee uteliaasti ympärilleen. Joukko naisia, kasvot vääntyneinä,
kalmankalpeina, suut selkosen selällään, huutavat niin tuskallisesti
kuin kadotukseen tuomitut sielut; ja punakka mies, joka seisoo nyt
kasvot aivan tummanpunaisina vihasta, kädet koholla pään päällä,
ikäänkuin hän tahtoisi iskeä kuin salama ympärilleen huutaa: "Hiljaa!
Hiljaa!"

Muistan, että tämä näky sai minut äkkiä purskahtamaan nauruun, ja
seuraavassa hetkessä huomasin, että minäkin olin joutua aivan pois
suunniltani. Sillä nuo naiset olivat samanlaisia kuin minä itsekin,
he muistuttivat äitiäni ja sisariani, he vapisivat kuolemanpelosta
eivätkä tahtoneet kuolla. Muistan senkin, että he huusivat aivan
kuin siat olisivat vinkuneet teurastajan käsissä, ja tämä tavaton
yhtäläisyys kauhistutti minua. Nuo naiset, joiden sydämessä liikkui
jaloja ja helliä tunteita, huusivat nyt täyttä kurkkua. He tahtoivat
elää, mutta he olivat yhtä avuttomia kuin rotat satimessa ja
kirkuivat voimiensa takaa.

Tuo kauhu ajoi minut ylös kannelle. Olin aivan sairas, minua
kuvotti ja kävin istumaan penkille. Tunsin epäselvästi, että
huutavia miehiä kiiruhti kannella edestakaisin koettaen irroittaa
veneitä. Kaikki kävi juuri samalla tavalla kuin kirjoissa kerrotaan
tällaisista kohtauksista. Köydet takertuivat kiinni. Ei mikään
tehnyt tehtäväänsä. Vene laskettiin veteen, naiset ja lapset
hyökkäsivät siihen, vesi kohosi laitojen vii ja vene kaatui kumoon.
Toista venettä yritettiin irroittaa, mutta se jäi toisesta päästään
riippumaan kiinni ja jätettiin sellaisena siihen. Ei jälkeäkään
näkynyt vieraasta aluksesta, joka oli saanut onnettomuuden aikaan,
mutta kuulin joidenkuiden sanovan, että se varmaan lähettäisi veneitä
meidän avuksemme.

Astuin alakannelle. _Martinez_, vajosi nopeasti, vesi oli jo aivan
lähellä. Joukko matkustajia hyppäsi mereen. Toiset, jotka olivat jo
vedessä, huusivat ja pyrkivät takaisin laivaan. Ei kukaan välittänyt
heistä. Samassa huudettiin, että laiva heti uppoaa. Kauhu, jonka tuo
tieto sai aikaan, valtasi minutkin, ja äkkiä olin joutunut laidan yli
veteen keskelle lainehtivaa ihmismerta. Kuinka oikeastaan jouduin
sinne, sitä en tiedä, sen nyt vain tiesin, miksi nuo ihmiset heti
pyrkivät takaisin laivaan. Vesi oli kylmää -- niin kylmää, että se
aivan kirveli. Pudotessani veteen tunsin äkillistä ja viiltävää
kipua, ikäänkuin tuli olisi minut polttanut. Se viilsi aivan ytimiä
myöten. Tuntui siltä, kuin olisi joutunut suoraan kuoleman kitaan.
Minä läähätin tuskasta ja hengitin syvään, ennenkuin pelastusvyö
nosti minut jälleen veden pintaan. Tunsin väkevää suolan makua
suussani ja olin vähällä tukehtua siihen kitkerään nesteeseen, joka
tunkeutui kurkkuun ja keuhkoihin.

Kylmyys oli kuitenkin kaikkein pahinta. Tunsin selvästi, etten
kestäisi sitä kuin muutamia minuutteja. Ympärilläni ihmiset
ponnistelivat ja polskuttivat vedessä. Kuulin heidän huutavan
toisilleen. Kuulin myöskin airojen loisketta. Hetken kuluttua
ihmettelin, että olin vielä hengissä. Alaraajoistani oli tunto
kokonaan kadonnut, ja jäytävä kylmyys hiipi vähitellen sydämeeni.
Pienet laineet, joiden harjat sähättivät pahanilkisesti, huuhtelivat
alituisesti ylitseni ja tunkeutuivat suuhuni, niin että sain
kuvotuskohtauksen toisensa jälkeen.

Kaikki äänet muuttuivat vähitellen epäselviksi, vihdoin kuulin vain
hirveän tuskanhuudon jonkin matkan päästäjä tiesin, että _Martinez_
oli nyt uponnut. Sen jälkeen -- kuinka paljon myöhemmin, sitä en
yhtään voi laskea -- toinnuin jälleen ja hätkähdin pelosta. Olin
aivan yksin. En kuullut huutoja, en ainoatakaan ihmisääntä -- laineet
vain loiskivat, ja niiden ääni kuulosti kammottavan ontolta ja
kumealta sumussa. Kauhu keskellä suurta ihmisjoukkoa, jossa kaikilla
on melkein samat pyyteet, ei ole niin hirvittävä kuin jos se valtaa
mielen yksinäisyydessä -- ja sellainen kauhu yllätti nyt minut. Minne
aallot ajoivat minua? Punakka mies oli sanonut, että virta kulki
Golden Gatesta. Ehkäpä se kuljetti minut valtameren selälle? Entä
pelastusvyö, joka kannatti minua? Eikö se milloin tahansa voinut
mennä rikki? Olin kuullut sanottavan, että niitä tehtiin paperistakin
ja ontoista ruovoista, ja että ne hyvin pian vettyivät ja kadottivat
kantovoimansa. Minä en voinut uida. Olin aivan yksin ja ajelehdin --
siltä ainakin tuntui, keskellä harmaata alkuajan avaruutta. Minun
täytyy myöntää, että jouduin aivan mielettömyyden valtaan, että
huusin yhtä hurjasti kuin nuo naisetkin olivat huutaneet ja loiskutin
vettä jäykistyneillä käsilläni.

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan tätä kesti, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä
vaivuin horrokseen, josta en muista sen enempää kuin jostakin
levottomasta ja tuskallisesta unesta. Kun toinnuin jälleen, tuntui
minusta kuin vuosisatoja olisi kulunut, ja näin aivan pääni
yläpuolella, keskellä sumua laivan keulan sekä kolme kolmikulmaista
purjetta, jotka pullottivat tuulessa. Laivan kaulan halkaistessa
laineita porisi ja kuohui vesi aivan kauheasti, ja minä kelluin aivan
keskellä väylää. Koetin huutaa, mutta olin liian väsynyt. Keula
kynti edelleen, se kulki aivan vieritseni ja viskasi vesiryöpyn
pääni yli. Sitten laivan musta kylki hipaisi niin läheltä ohitseni,
että olisin voinut sitä käsin kajota. Koetinkin sitä tehdä, sillä
mielettömyydessäni ajattelin voivani tarttua kynsin kiinni puuhun,
mutta käsivarteni olivat raskaat, enkä voinut niitä liikuttaa. Vielä
kerran yritin huutaa, mutta ääntä ei päässyt huuliltani.

Laivan perä kulki ohitseni ja painui samassa kahden aallon
lomaan; vilahdukselta näin miehen, joka seisoi peräsimessä ja
vielä toisenkin, joka näytti vain polttavan tupakkaa. Näin savun
tunkeutuvan hänen huuliensa yli, kun hän hitaasti käänsi päätään ja
katseli merelle siihen suuntaan, missä minä olin. Hän katsoi vain
aivan välinpitämättömästi eteensä, ilman minkäänlaista tarkoitusta,
niinkuin ihmiset usein aivan sattumalta katsovat, kun heillä ei ole
mitään erityistä tekemistä, mutta toimivat vain siksi, että he elävät
ja että heidän täytyy tehdä jotakin.

Tuosta katseesta riippui nyt koko elämäni ja kuolemani. Näin sumun
nielevän laivan; näin perämiehen selän ja toisen miehen kääntyvän
hitaasti tuijottaessaan ulapalle ja sattumalta luodessaan katseensa
minuun. Hänen kasvojensa ilme oli miettivä, ja minä pelkäsin, ettei
hän huomaisi minua, vaikka hänen katseensa osuisikin minuun. Mutta
hänen silmänsä keksivät minut ja hän katsoi suoraan minuun -- näki
minut, sillä hän juoksi peräsimen luo, työnsi toisen miehen syrjään,
ja kiersi peräsintä kerran toisensa jälkeen, tarttuen toisella
kädellään toisen yli ja antaen samalla jonkinmoisia käskyjä. Laiva
näytti kulkevan edelleen entistä suuntaansa ja katosi melkein samassa
silmänräpäyksessä sumuun.

Olin vähällä taas mennä tainnoksiin ja ponnistin kaikki voimani
voittaakseni tuon tukahduttavan tyhjyyden ja pimeyden, joka painosti
minua. Hetken kuluttua kuulin airojen loisketta, joka lähenemistään
läheni, kuulin myöskin miehen äänen, joka huusi. Kun mies tuli aivan
lähelle, kuulin hänen huudahtavan harmissaan: "Miksikä hemmetissä
ette vastaa?" Tiesin, että hän tarkoitti minua, mutta samassa pimeys
ja tyhjyys sai minut valtoihinsa.




Toinen luku


Minusta tuntui, kuin olisin leijaillut kiertorataa myöten
avaruudessa. Säkenöiviä valotäpliä tanssi ympärilläni ja kiiti
ohitseni. Kiertäessäni aurinkojen ympäri vilisi kaikkialla tähtiä
ja komeettoja. Niin pian kuin olin päässyt ratani päähän ja aioin
kääntyä takaisin päinvastaiseen suuntaan, kajahti ukkosen voimalla
suunnattoman gong-gongin ääni. Määräämättömän ajan kuluessa, jolloin
keinuin levollisesti soljuvien vuosisatojen aallokossa, nautin
lennostani ja ihmettelin sitä.

Mutta unelmani muuttui, sillä muuksi kuin uneksi en voinut sitä
ymmärtää. Minä kiidin yhä nopeammin ja nopeammin. Minä pyörin ympäri
huimaavaa vauhtia. Tuskin saatoin hengittää, niin nopeasti liidin
avaruuden halki. Gong-gongin ukkosääni yhä yltyi ja paisui. Minä
odotin sitä yhä kiihtyvällä tuskalla. Samassa minusta tuntui, kuin
olisin laahautunut karkealla hiekalla, joka valkeana ja kuivana
loisti auringossa. Se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa ja kipua.
Ihoni oli kuin tulessa. Gong-gong jyrisi ja rämisi. Säkenöivät
valopilkut suhahtivat ohitseni loppumattomana virtana, ikäänkuin koko
tähtitaivas olisi kiitänyt avaruuden halki. Minä läähätin, vedin
raskaasti henkeä ja avasin silmäni. Kaksi miestä oli polvillaan
edessäni ja puuhasi kanssani. Tuo huojuva liike syntyi sen johdosta,
että laiva lakkaamatta kohosi ja laskeutui kulkiessaan eteenpäin.
Peloittava gong-gong oli paistinpannu, joka riippui seinällä ja
paukkui ja helisi joka kerta, kun laiva heilahti. Karhea, polttava
hiekka oli miehen karheat kädet, jotka hieroivat paljasta rintaani.
Minä vääntelin tuskasta hänen hieroessaan minua ja kohotin hiukan
päätäni. Rintani oli punainen ja haavoja täynnä, ja pieniä
veripisaroita puhkesi esiin hankautuneen ja tulehtuneen ihon alta.

"Jo riittää, Yonson", sanoi toinen miehistä. "Ettekö näe, että olette
melkein nylkenyt nahan häneltä?"

Mies, jota sanottiin Yonsoniksi, -- hän näytti kömpelöltä
skandinaavilta -- lakkasi hieromasta ja nousi hämillään pystyyn.
Toinen, joka oli puhutellut häntä, oli varmaan lontoolainen,
hänen hienot piirteensä ja pehmeät, melkein naiselliset kasvonsa
todistivat, että hän rintalapsena oli kuullut St. Mary le Bow'n
kirkon kellon äänen. Ryppyinen, ohut lakki ja likainen, karhea
säkkikangas hänen vyötäisillään olivat omansa todistamaan että hän
oli kokki siinä varsin likaisessa keittiössä, jossa minä makasin.

"Kuinka te nyt voitte, herra?" kysyi hän mielistelevästi hymyillen,
mikä ilmaisi aivan selvästi, että hän monessa sukupolvessa oli
perinyt sen juomarahanhimoisilta esi-isiltään.

Vastaukseksi kohosin vaivoin istualle, ja Yonson auttoi minut
pystyyn. Paistinpannun kolina ja pauke tärisyttivät hirveästi
hermojani. En voinut pitää koossa ajatuksiani. Tartuin kiinni
kojun laudoitukseen saadakseni hiukan tukea -- se oli kuitenkin
niin likainen, että kosketus tuotti melkein pahoinvointia -- ja
kurottauduin kuuman lieden yli ylettyäkseni rämisevään pannuun, jonka
otin alas naulasta ja laskin hiiliastiaan.

Kokki irvisteli salaa heikkohermoisuudelleni ja antaen käteeni
höyryävän kulhon hän sanoi: "Kas tässä, tämä tekee teille hyvää!" Se
oli kauheaa sotkua -- laivakahvia -- mutta kuuma juoma virkisti minua
sittenkin. Nielaistuani muutamia kulauksia tuota höyryävää sekoitusta
tarkastelin hankautunutta ja veristä rintaani ja käännyin sitten
skandinaavin puoleen.

"Kiitos, mr Yonson", sanoin hänelle, "mutta etteköhän ole pidellyt
minua hiukan liian kovakouraisesti?"

Hän näytti käsittävän moitteen, joka pikemmin ilmeni teoissani kuin
sanoissani, sillä hän kohotti kätensä ja tarkasteli sitä. Se oli
täynnä känsiä. Silitin kädelläni sen sarvimaisia pahkuroita, jotka
raapivat minua niin kovasti, että suorastaan tunsin väristystä
ruumiissani.

"Nimeni on Johnson -- eikä Yonson", sanoi hän hyvällä
englanninkielellä, jossa tuskin nimeksikään tuntui
vieraanvoittoisuutta, vaikka hän äänsikin sanat kovin hitaasti.

Hänen vaaleansinisissä silmissään oli lempeä, vastustava ilme, ja
samalla ne kuvastivat ujoa rehellisyyttä ja miehuullisuutta, mikä
kokonaan voitti minun myötätuntoni.

"Kiitän teitä vieläkin kerran, mr. Johnson", sanoin minä ja ojensin
hänelle käteni.

Hän epäröi hämillään, nojautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen
jalkaansa, mutta tarttui vihdoin kömpelösti käteeni ja pudisti sitä
perinpohjaisesti.

"Onko teillä kuivia vaatteita, joita voisitte lainata minulle?"
kysyin kokilta.

"Kyllä, herra", vastasi tämä iloisesti ja innokkaasti. "Minä juoksen
alas tarkastamaan vaatevarastoani, jos tyydytte minun vaatteisiini,
herra."

Hän pujahti ulos -- tai pikemmin hän soljui ulos ovesta nopeammin ja
kevyemmin kuin kissa, hänen käyntinsä muistutti lähinnä ehkä vuotavaa
öljyä. Tämä öljymäisyys ja rasvamaisuus oli arvatenkin -- niinkuin
myöhemmin myöskin huomasin -- hänen luonteensa silmiinpistävin
ominaisuus.

"Entäs missä minä olen?" kysyin Johnsonilta, jonka otaksuin olevan
laivamiehen. "Mikä laiva tämä on ja minne se on matkalla?"

"Se tulee Farallonesista ja kulkee lounaiseen", vastasi hän hitaasti
ja selvästi, ikäänkuin olisi koettanut panna parhaan englantinsa ja
vastata aivan täsmällisesti kysymyksiin. "Kuunarin nimi on _Ghost_ ja
se on menossa Japaniin hylkeitä pyytämään."

"Kuka on laivan kapteeni? Minun täytyy saada puhutella häntä heti kun
olen pukeutunut."

Johnson näytti nololta ja kiusaantuneelta. Tuntuipa siltä, kuin hän
olisi etsinyt koko sanavarastonsa läpi keksiäkseen täysin pätevän
sanan. "Kapteenin nimi on Susi-Larsen, siksi häntä aina nimitetään.
En ole koskaan kuullut muuta nimeä. Mutta minä neuvoisin teitä
puhuttelemaan häntä siivosti. Hän on tänään aivan vimmoissaan.
Perämies..."

Tähän hänen puheensa keskeytyi. Kokki solahti sisään.

"Pitäkää kiirettä, Yonson", sanoi hän. "Ukko ylhäällä kannella tahtoo
puhutella teitä, eikä hänen sovi antaa odottaa."

Johnson kääntyi tottelevaisesti ovelle ja vilkaisi minuun kokin
olkapään yli hämmästyttävän vakavasti ja ikäänkuin varoittaen,
niinkuin hän olisi tahtonut panna vielä enemmän painoa keskeytyneelle
puheelleen ja uudestaan varoittaa minua, jotta puhuisin vain siivosti
kapteenin kanssa.

Kokin käsivarrella oli avara ja ryppyinen, kulunut ja pahalta haiseva
puku.

"Ne ovat maanneet kosteina, herra", selitti hän arvokkaasti. "Mutta
voivathan ne kelvata sen aikaa, kunnes olen kuivannut teidän omat
vaatteenne."

Nojaten seinään ja horjahtaen joka kerta, kun laiva heilahti, sain
vihdoin kokin avulla karhean villapaidan ylleni. Tuo epämiellyttävä
kosteus sai aikaan sen, että tunsin pistelyä ja kihelmöimistä
ihossani. Kokki, joka huomasi, että värisin ja irvistelin
vaistomaisesti, sanoi hymyillen:

"Toivottavasti teidän ei koskaan elämässänne tarvitse tottua
tällaiseen, sillä teillähän on hieno iho kuin naisella, en mokomata
ole ennen nähnyt. Heti teidät nähtyäni olisin voinut vaikka vannoa,
että olette hieno herra."

Alusta alkaen olin tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuo
tunne vain lisääntyi hänen auttaessaan vaatteita ylleni. Minusta
tuntui vastenmieliseltä tulla hänen lähellensä. Minä peräydyin aina,
kun hän kosketteli minua; luontoni nousi häntä vastaan. Ja tämän
tunteen vallassa sekä kiusaantuneena siitä hajusta, joka läksi
monista liedellä kiehuvista ja porisevista pannuista, pyrin niin pian
kuin suinkin raittiiseen ilmaan. Sitä paitsi tahdoin mitä pikimmin
tavata kapteenia saadakseni tietää, mihin keinoihin he saattoivat
ryhtyä viedäkseen minut maihin.

Yksinkertainen pumpulipaita, jonka kaulus oli repaleinen ja rinta
tahraantunut, ikäänkuin siinä olisi ollut vanhoja veripilkkuja,
puettiin ylleni hartain anteeksipyynnöin ja selityksin. Sitten sain
kömpelöt kengät jalkaani sekä vaaleansiniset, virttyneet housut,
joista toinen lahje oli ainakin kymmenen tuumaa pitempi toista. Tuo
lyhyempi lahje teki minuun sen vaikutuksen kuin piru olisi aikonut
siepata itselleen kokin sielun, mutta saanutkin palan todellisuutta
varjon asemesta.

"Ketä minä saan kiittää tästä ystävällisyydestä?" kysyin minä
ollessani täysissä tamineissa, päässä pieni pojanlakki ja yllä
takin sijasta likainen, raidallinen pumpulimekko, joka riippui vain
vyötäisille saakka ja jonka hihat eivät ulottuneet kyynärpäitä
pitemmälle.

Kokki ojensi vartaloaan sirosti, vaikka samalla nöyrästi ja hänen
huulillaan karehti mielistelevä hymyily. Sen kokemuksen nojalla, mikä
minulla oli valtameren laivojen palvelusväestä, matkan lähetessä
loppuaan, olisin voinut vannoa, että tuo asento oli aivan tiedoton.
Epäilemättä se johtui vain perinnöllisestä matelevaisuudesta.

"Mugridge, herra", leperteli hän rasvaisen hymyn levitessä hänen
naisellisten kasvojensa vii. "Thomas Mugridge, herra, nöyrin
palvelijanne."

"Hyvä, Thomas", sanoin. "Pidän teitä mielessäni, kun vaatteeni ovat
kuivuneet."

Lempeä välke kirkasti hänen kasvojaan, ja hänen silmänsä kiilsivät,
ikäänkuin jossakin syvällä hänen sielussaan hänen esi-isänsä olisivat
heränneet ja muistelleet hämärästi niitä juomarahoja, joita he
entisen elämänsä aikana olivat saaneet.

"Kiitos, herra", sanoi hän samalla kertaa sekä nöyrästi että
kiitollisena.

Yhtä hiljaa kuin ovi, joka avautui, hän soljui syrjään, ja minä
astuin kannelle. Olin vielä uuvuksissa pitkällisen vedessä-oloni
jälkeen. Tuulenpuuska tarttui minuun, ja minä horjuin pitkin keinuvaa
kantta kajuutan nurkkausta kohti, josta pidin kiinni saadakseni
hiukan tukea. Kuunari heilui hirveästi kyntäessään Tyynen meren
loivia laineita. Jos laiva, niinkuin Johnson oli sanonut, oli
matkalla lounaiseen, niin tuuli minun laskuni mukaan puhalsi melkein
etelästä. Sumu oli hälvennyt, ja kimalteleva aurinko loisti meren
pinnalla. Käännyin itää kohti, jossa tiesin Kalifornian olevan,
mutta en voinut nähdä muuta kuin matalia sumusärkkiä -- varmaan sama
sumu oli _Martinez_ laivankin tuhonnut ja saattanut minut nykyiseen
tilaani. Pohjoisessa, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, kohosi
vedenrajan yläpuolella ryhmä paljaita kallioita, ja yhdellä niistä
saatoin erottaa majakan. Lounaisessa, melkein aivan edessämme,
häämötti jotakin pyramidintapaista, siellä oli varmaan purjelaiva.

Tarkasteltuani taivaanrantaa käänsin katseeni lähempää ympäristöä
kohti. Kaikkein ensiksi iski mieleeni se ajatus, että mies, joka oli
pelastunut haaksirikosta ja ollut aivan kuoleman kielissä, olisi
ansainnut enemmän huomiota, kuin mitä minun osakseni tuli. Perämies
tuijotti uteliaana minuun, mutta muuten ei kukaan välittänyt minusta
vähääkään.

Sen sijaan kaikkien huomio näytti kiintyneen johonkin, mikä tapahtui
keskilaivalla. Siellä kookas mies makasi selällään laivaluukulla.
Hän oli täysissä pukimissaan, mutta paita oli rinnasta reväisty
auki. Ihoa ei näkynyt kuitenkaan yhtään, sillä rintaa peitti musta
karva, aivan kuin koiran pörröinen turkki. Kasvot ja kaula olivat
mustan, harmahtavan parran peitossa, joka luonnostaan olisi ollut
jäykkä ja tuuhea, mutta valui nyt velttona ja vetelänä ja likomärkänä
rinnalle. Silmät olivat suljetut, ja mies nähtävästi aivan tajuton,
mutta suu oli silti selkosen selällään ja rinta kohoili, ikäänkuin
hän olisi ollut tukehtua ja koettanut kiihkeästi vetää henkeään.
Vähänväliä, aivan koneellisesti ja jonkinmoisella tottumuksella, eräs
laivamiehistä laski nuoran varassa kankaisen sangon mereen, hilasi
sen vähitellen ylös ja kaatoi sen sisällyksen tajuttoman miehen
päälle.

Mies, joka sattumalta oli luonut katseensa merelle ja siten
pelastanut minut veden vallasta, astui nyt edestakaisin aukeaman
kohdalla ja pureskeli äkeissään sikarinsa päätä. Hän oli ainakin
viiden jalan ja kymmenen tuuman pituinen, mutta hänen pituutensa
ei sittenkään ensi hetkessä tehnyt minuun syvintä vaikutusta, vaan
hänen voimansa. Ja kuitenkaan, vaikka hän oli karkeatekoinen,
hartiakas ja korkearintainen, en sanoisi, että hänen ruumiinvoimansa
olisi ollut aivan kiinteää laatua. Se oli pikemmin jäntevää ja
luisevaa, sellaista, jota tavallisesti näkee laihoilla ja sitkeillä
ihmisillä, mutta hänen jykevä ruumiinrakenteensa muistutti ensi
sijassa jotakuta uutta gorillalajia. Ulkonaisesti hän ei kuitenkaan
yhtään ollut gorillan näköinen. Minä yritänkin vain kuvata tuota
voimaa sellaisenaan, panematta huomiota hänen ulkonaiseen hahmoonsa.
Hänessä oli samanlaista voimaa kuin esimerkiksi alkuperäisissä
esineissä, villeissä eläimissä ja niissä olennoissa, jommoisiksi
me kuvittelemme puissa eläneet perikuvamme -- tuollaista hurjaa ja
julmaa voimaa, jossa itsessään on eloa, sitä elämän nestettä, joka
kykenee liikkumaan, itse alkuainetta, josta monet elämänmuodot ovat
syntyneet: sanalla sanoen, sitä voimaa, joka saattaa käärmeen ruumiin
kiemurtelemaan vielä sittenkin, kun sen pää on murskattu ja käärme
sellaisenaan kuollut, tai joka piilee muodottomassa kilpikonnan
lihamöhkäleessä ja saattaa sen värähtelemään, jos sormella sitä
koskettaa.

Sellaisen voimakkaan vaikutuksen teki minuun tuo mies, joka
kulki siinä nyt edestakaisin. Koko hänen ryhtinsä oli luja ja
vakava, askeleet tasaiset ja varmat. Pieninkin lihaksen liike,
sekä hartioiden kohoaminen että huulten pinnistys niiden lujasti
pusertaessa sikaria, ilmaisi vastustamatonta ja yliluonnollista
voimaa. Mutta vaikka tämä voima näytti hallitsevan jokaista hänen
tekoansa, niin sittenkin se ikäänkuin vain kuvasti toista, vieläkin
suurempaa voimaa, joka oli kätketty häneen, joka uinaili ja vain
silloin tällöin näyttäytyi, mutta joka milloin hyvänsä saattoi
herätä, riehua ja raastaa aivan kuin ärsytetty jalopeura tai raivoava
myrsky.

Kokki pisti päänsä keittiökojunsa ovesta ulos ja irvisteli minulle
rohkaisevasti, viitaten peukalollaan siihen suuntaan, missä tuo
voimakas mies astui. Siten hän tahtoi ilmoittaa minulle, että tuo
mies oli kapteeni, "ukko", niinkuin kokki oli häntä nimittänyt,
se henkilö, jonka puoleen minun tuli kääntyä ja pyytää, että
hän jollakin keinoin saattaisi minut maihin. Olin juuri astunut
pari askelta, jotta niin pian kuin suinkin saisin suoritetuksi
tuon viiden minuutin keskustelun, jonka pelkäsin käyvän varsin
myrskyisäksi, kun onneton olento, joka makasi kannella, sai
entistään kovemman tukehduskohtauksen. Hän väänteli ja heitteli
itseään suonenvedontapaisesti. Leuka ja märkä, musta parta kohosi
yhä korkeammalle, selkälihakset pingoittuivat ja rinta paisui
ponnistellen tiedottomasti ja vaistomaisesti saadakseen enemmän
ilmaa. Vaikka en nähnytkään mitään, niin tiesin sittenkin, että iho
parran alla muuttui sinipunertavaksi.

Kapteeni eli Susi-Larsen, niinkuin miehet häntä nimittivät, pysähtyi
ja tarkasteli kuolevaa. Hänen kuolinkamppailunsa oli niin raju,
että se miehistä, joka huuhteli häntä vedellä, lakkasi työstään ja
tuijotti uteliaana häneen, kallistaen sankoa, jotta vesi virtasi
siitä kannelle. Kuoleva rummutti koroillaan laivaluukkua, ojensi
suoraksi jalkansa, pingoitti ruumistaan hirveällä ponnistuksella ja
heitteli päätään edestakaisin. Sitten hänen lihaksensa herposivat,
pää ei enää viskautunut puolelle eikä toiselle ja syvä helpotuksen
huokaus pääsi hänen huuliltansa. Alaleuka painui alas, ylähuuli
vetäytyi ylöspäin, ja kaksi tupakasta ruskettunutta hammasriviä tuli
näkyviin.

Ja nyt tapahtui jotakin hyvin kummallista. Kapteeni alkoi kuolleelle
purkaa vihaansa kuin ukkonen. Kirouksia tulvi virtanaan hänen
suustaan. Eivätkä ne olleet mitään mietoja kirouksia eikä vain raa'an
luonteen purkauksia. Jokainen sana oli oikea herjaus, eikä häneltä
puuttunut sanoja. Ne pihisivät ja räiskyivät kuin sähkökipinät.
En eläissäni ollut kuullut mitään senkaltaista, en olisi edes
luullut mitään sellaista mahdolliseksikaan. Minä, joka harrastin
kirjallisuutta ja suosin jossakin määrin voimakkaita kuvia ja sanoja,
uskallan väittää, että käsitin paremmin kuin kukaan muu sen erikoisen
voiman ja eloisuuden sekä sen hirveän herjauksen, joka puhkesi esiin
tuossa hänen sanatulvassaan. Syynä hänen vihaansa luullakseni oli
se, että vainaja, laivan perämies, oli elänyt kevytmielisesti San
Franciscossa ennen matkallelähtöä, ja oli nyt pahaksi onneksi kuollut
aivan matkan alussa, jotta Susi-Larsenilla ei ollut enää riittävästi
miehistöä.

Turhaa minun on mainita, ainakin ystävilleni, että mieleni joutui
aivan kuohuksiin. Kiroukset ja kaikenlaiset rivot puheet olivat
aina olleet minulle vastenmielisiä. Minut valtasi kuvottava tunne,
sydämenahdistus, miltei pyörrytys. Kuolema oli aina merkinnyt minulle
jotakin juhlallista ja arvokasta, joka levitti ympärilleen rauhaa ja
toi mukanaan pyhiä menoja. Kaikki sen synkemmät ja kammottavammat
muodot olivat minulle aivan outoja. Minä toistan vieläkin, että
samalla kun osasin panna arvoa tämän hirveän herjaustulvan hurjalle
voimalle, joka virtasi Susi-Larsenin huulilta, olin aivan poissa
suunniltani. Tuo kuohuva laavavirta oli polttavan kuuma, enkä olisi
lainkaan ihmetellyt, jos kuolleen märkä musta parta olisi alkanut
käpertyä ja äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin. Mutta mies makasi siinä
aivan hiljaa. Hän irvisteli yhä edelleen ivallista, leikkisää,
kyynillistä, pilkkaavaa ja uhmailevaa irvistystään. Hän oli tilanteen
herra.




Kolmas luku


Susi-Larsen lakkasi kiroilemasta yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin.
Hän sytytti sikarinsa uudelleen ja katseli ympärilleen. Hänen
katseensa osui sattumalta kokkiin.

"No, kokki?" sanoi hän lempeällä äänellä, joka oli samalla kylmä kuin
teräs.

"Mitä, herra?" vastasi kokki innokkaasti, levollisen ja
anteeksipyytävän matelevasti.

"Etteköhän ole jo kylliksi kurottanut kaulaanne? Se voi vahingoittaa
teitä, nähkääs. Perämies on kuollut, eikä minulla ole varaa
kadottaa vielä teitäkin. Teidän täytyy varoa terveyttänne, kokki,
ymmärrättekö?"

Hänen viimeiset sanansa, jotka olivat räikeänä vastakohtana sille
lempeälle äänelle, jolla hän vasta oli puhunut, tuntuivat ikäänkuin
kiivaalta piiskaniskulta. Kokki käpristyi aivan kokoon.

"Kyllä, herra", vastasi hän nöyrästi, ja pää katosi keittiön ovesta.

Tämä ankara, yleinen nuhtelu, jonka kokki läsnäolollaan oli
aiheuttanut, vaikutti sen, että toisetkin miehet kävivät
välinpitämättömiksi ja ryhtyivät työhön, mikä mihinkin. Muutamat
miehet, jotka seisoivat keittiön ja laivaluukun välisillä
portailla eivätkä näyttäneet laivamiehiltä, keskustelivat yhä
edelleen matalalla äänellä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat
pyyntimiehiä, joiden oli määrä ampua hylkeitä ja jotka omasta
mielestään olivat paljon parempia kuin tavalliset merimiehet.

"Johanson!" huusi Susi-Larsen. Yksi laivamiehistä lähestyi häntä
kuuliaisesti. "Noutakaa purjekinnas ja neula ja ommelkaa tuo rahjus
pussiin! Purje-arkussa on palanen vanhaa jäykistevaatetta. Katsokaa
että se riittää."

"Mitä minä panen hänelle jalkoihin, herra?" kysyi Johanson
vastattuaan tavanmukaisesti: "Kyllä, herra!"

"Kyllä me siitä huolen pidämme", vastasi Susi-Larsen. "Kokki!" huusi
hän kovalla äänellä.

Thomas Mugridge hyökkäsi keittiöstä aivan kuin vieterinukke rasiasta.

"Mene alas ja pane hiiliä säkkiin!"

"Onko kellään teistä raamattua tai rukouskirjaa!" kysyi kapteeni
taaskin, kääntyen tällä kertaa pyyntimiesten puoleen, jotka seisoivat
portaille.

He pudistivat päätään, ja joku heistä sanoi jotakin nauraen, vaikken
voinutkaan kuulla mitä se oli, mutta se herätti aivan yleisen naurun.

Susi-Larsen teki nyt saman kysymyksen laivamiehille. Raamatut ja
rukouskirjat näyttivät olevan täällä harvinaista tavaraa, mutta joku
laivamiehistä lupasi kysyä alhaalla lepovuorolla olevilta. Hetken
kuluttua hän palasi ilmoittaen, ettei sielläkään sellaista ollut.

Kapteeni kohautti olkapäitään. "Sitten me upotamme hänet mereen
ilman minkäänlaisia metkuja, jollei pappimainen löytöläisemme osaa
hautajaiskaavaa ulkoa."

Hän oli kääntynyt taakseen ja katseli minua suoraan silmiin.

"Te olette kai pappi?" kysyi hän.

Kaikki hylkeenampujat -- heitä oli kuusi -- kääntyivät nyt myös
taakseen ja tarkastelivat minua. Tunsin vaistomaisesti, että näytin
varmaan linnunpelättimeltä. Nauru kajahti, kun he näkivät minut --
nauru, jota ei hillinnyt eikä taltuttanut vähintäkään se seikka, että
kuollut makasi pitkänään ja irvisteli meidän edessämme kannella;
-- nauru, joka oli yhtä raakaa, kovaa ja voimakasta, kuin itse
valtameri, ja jota vain ne osaavat nauraa, jotka mieleltään ovat
raakoja ja tunteeltaan tylsistyneitä ja jotka yhtä vähän ymmärtävät
kohteliaisuuden kuin ystävällisyyden vaatimuksia.

Susi-Larsen ei nauranut, vaikkakin hänen harmaissa silmissään
piili veitikka. Olin astunut aivan hänen lähelleen, ja tällä
hetkellä sain ensimmäisen vaikutuksen miehestä itsestään, miehestä,
ottamatta lukuun hänen vartaloaan ja sitä kiroustulvaa, joka minun
läsnäollessani oli syössyt hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa olivat
suuripiirteiset ja voimakkaat, leveät ja täyteläiset ja tekivät ensi
näkemällä jykevän vaikutuksen. Mutta hänen kasvojensa laita oli
aivan sama kuin hänen vartalonsakin, tuo jykevyyden tunne katosi
ja tuntuipa melkein siltä, kuin hänen sielussaan olisi syvällä
uinunut tavaton ja hirvittävä henkinen voima. Poskipielet, leuka,
kaareva otsa, joka painui ulospäin silmien yläpuolella, -- kaikki
nuo yksityiskohdat, vaikka ne itsessään olivatkin äärettömästi
voimakkaita, näyttivät ilmaisevan tavatonta henkistä joustavuutta ja
voimaa, jota silmin oli mahdoton nähdä. Aivan turhaa olisi myös ollut
koettaa tutkia sellaista henkeä, mitata sen syvyyttä ja määrätä sen
laajuutta ja rajoitusta, luokittaa sitä johonkin määrättyyn luokkaan
samantapaisten tyyppien joukkoon.

Ja hänen silmänsä -- kohtalo piti huolta siitä, että sain tutustua
niihin varsin hyvin -- olivat suuret ja kauniit, avonaiset niinkuin
suurien mestarien muotokuvissa, voimakkaan otsan ja tuuheitten
mustien kulmakarvojen varjostamat. Hänen silmänsä olivat harmaat,
tuota ihmeellistä, alituisesti vaihtelevaa harmaata väriä, joka
vivahtelee ja vaihtelee väriltään aivan kuin monivärinen silkki
auringonpaisteessa, joka on sekä vaalean- että tummanharmaata,
vihertävänharmaata, vieläpä joskus syvänsinistäkin kuin meri. Nämä
silmät saattoivat salata sielun syvyyttä tuhannella eri tavalla,
mutta sattuipa joskus, että ne avautuivatkin ja päästivät sielun
valloilleen, antoivat sen ikäänkuin hyökätä alastomana maailmaan
keskelle jotakin ihmeellistä seikkailua. Nuo silmät saattoivat vaipua
mietteihin yhtä toivottoman synkkinä kuin lyijynraskaat pilvet; ne
saattoivat salamoida ja kipinöidä ikäänkuin ne olisivat heitelleet
ympärilleen liekehtiviä miekkoja; ne saattoivat olla yhtä jääkylmät
kuin napamaisema, mutta ne saattoivat myös lämmetä ja pehmetä
ja säteillä syvää, miehuullista hellyyttä, vetää ja viekoitella
puoleensa tavalla, joka sekä lumoaa että hallitsee naisia, kunnes he
ilolla, huojennuksella ja auliudella ovat valmiit antautumaan.

Mutta palatkaamme asiaan. Minä vastasin hänelle, että ikävä kyllä en
voinut suorittaa hautausmenoja, koska en ollut pappi, ja silloin hän
kysyi:

"Millä tavalla te sitten ansaitsette elatuksenne?"

Minun täytyy myöntää, ettei minulle koskaan ennen ollut tehty
sellaista kysymystä; enkä itsekään ollut sitä koskaan pohtinut.
Seisoin siinä aivan ymmällä, ja ennenkuin toinnuin hämmästyksestäni
olin typerästi kyllä sammaltanut:

"Minä minä olen herrasmies."

Hänen ylähuulensa käpertyi ivallisesti.

"Kyllä minä olen tehnyt työtä -- ja teen yhä vieläkin!" huudahdin
innokkaasti ikäänkuin hän olisi ollut tuomarini ja minun olisi ollut
pakko puolustautua hänen edessään. Samalla tunsin, kuinka typerästi
menettelin antautuessani keskustelemaan tästä asiasta.

"Elatukseksenneko?"

Hänen olennossaan oli jotakin niin käskevää ja hallitsevaa, että olin
aivan ymmällä -- "nolona" niinkuin Furuseth olisi sanonut -- aivan
kuin lapsi, joka vapisee ankaran koulumestarin edessä.

"Kuka elättää teitä?" kuului hänen seuraava kysymyksensä.

"Minä elän koroillani", vastasin rohkeasti, mutta jo seuraavassa
hetkessä olisin voinut purra kieleni poikki. -- "Tällä asialla --
suokaa anteeksi, että sen sanon -- ei ole kuitenkaan mitään tekemistä
sen kanssa, josta haluan puhua teidän kanssanne."

Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota vastustukseeni.

"Kuka on ansainnut teidän kapitaalinne? Mitä? Senhän arvasin.
Tietysti teidän isänne. Te elätte siis vainajien kustannuksella. Te
ette ole koskaan seisonut omilla jaloillanne. Te ette voisi omin
neuvoin elää edes vuorokautta, ette hankkia edes kolmea ateriaa
vatsanne täytteeksi. Näyttäkääpäs minulle kätenne!"

Varmaan se ääretön voima, joka uinui hänessä, äkkiä heräsi, tai
ehkäpä minä hetken aikaa olin aivan raukea, sillä ennenkuin
ymmärsin asiatakaan, oli hän astunut pari askelta lähemmäksi,
tarttunut oikeaan käteeni ja kohottanut sen tarkastellakseen sitä.
Yritin vetää pois sen, mutta hänen sormensa pusertuivat ilman
vähintäkään ponnistusta yhä lujemmin sen ympärille, jotta luulin
sen aivan musertuvan. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea ylläpitää
arvokkuuttaan. Enhän voinut väännellä itseäni enkä riistäytyä
irti kuin koulupoika. En myöskään voinut hyökätä tuon karhun
kimppuun, jonka ei tarvinnut muuta kuin hiukan vääntää käsivarttani
taittaaksensa sen poikki. Ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa hiljaa
ja alistua. Minulla oli aikaa nähdä, että kuolleen perämiehen taskut
tyhjennettiin ja että hänen ruumiinsa ja irvistelevät kasvonsa
peitettiin kankaan alle, jonka laivamies Johanson ompeli kiinni
karkealla, valkoisella purjelangalla, työntäen neulaa kankaan läpi
nahkaisen purjekintaan avulla.

Susi-Larsen päästi irti käteni halveksivalla liikkeellä.

"Kuolleiden ihmisten kädet ovat säilyttäneet sen pehmeänä. Ei kelpaa
muuhun kuin laivapojan töihin."

"Minä haluan päästä maihin", sanoin lujalla äänellä, sillä olin taas
aivan levollinen. "Minä maksan teille vaivanne ja ajanhukkanne."

Hän katseli minuun uteliaasti. Silmissä piili iva.

"Minulla on vastaehdotus, joka varmaan olisi teidän sielullenne
hyväksi. Perämies on kuollut, ja täällä tapahtuu useita ylennyksiä.
Yksi laivamiehistä pääsee perämieheksi, laivapoika ylenee
laivamieheksi ja te saatte ottaa laivapojan paikan ja tehdä
kontrahdin täksi matkaksi, saatte kaksikymmentä dollaria kuussa ja
vapaan ylläpidon. No, mitä arvelette? Muistakaa, että se koituu
teidän sielunne hyväksi. Se kasvattaa teitä. Te saatte ajoissa
oppia seisomaan omin jaloin, ehkäpä pääsette hiukan eteenpäinkin
hoipertelemaan."

Mutta minä en ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviin. Purjeet,
jotka siinsivät lounaisesta, yhä suurenivat ja selvenivät. Köysistö
oli siinä samanlainen kuin _Ghost_-laivassakin, mutta laivan runko
oli pienempi. Kaunista oli nähdä tämän kuunarin keinuvan ja liitävän
meitä kohti, varmaan se sivuuttaisi meidät aivan läheltä. Tuuli oli
äkkiä parantunut, ja aurinko oli piiloutunut pilveen kimalleltuaan
hetken aikaa veden pinnalla. Meri oli lyijynharmaa ja kuohui
yhä kiivaammin, niin että valkopäisiä aaltoja hyrskyi korkealle
ilmaan. Nopeus kiihtyi, ja laiva keinui entistä enemmän. Kovassa
tuulenpuuskassa laivan parras sukeltui veden alle ja kannelle tulvasi
samalta puolelta niin runsaasti vettä, että muutamat pyyntimiehet
nostivat nopeasti jalkojansa.

"Tuo laiva kulkee heti meidän ohitsemme", sanoin oltuani hetken aikaa
ääneti. "Ja koska se kulkee päinvastaiseen suuntaan, niin se varmaan
on matkalla San Franciscoon."

"Se on hyvin luultavaa", vastasi Susi-Larsen, kääntyen sivulle ja
huutaen: "Kokki! Hohoi, kokki?"

Kokki hyökkäsi ulos keittiökojusta.

"Missä laivapoika on? Käske hänet tänne."

"Kyllä, herra." Thomas Mugridge liukui nopeasti perälle ja katosi
toisia portaita alas, jotka olivat lähellä peräsintä. Hetken
kuluttua hän palasi, ja aivan hänen kintereillään seurasi luiseva,
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jonka kasvot olivat
punakat ja jöröt.

"Tässä hän on, herra", sanoi kokki.

Mutta Susi-Larsen ei edes katsonut sanantuojaan, vaan kääntyi heti
laivapojan puoleen.

"Mikä sinun nimesi on, poika?"

"George Leach, herra", vastasi poika ynseästi. Nuorukaisen
käytöksestä saattoi huomata, että hän arvasi miksi hänet oli kutsuttu
paikalle.

"Se ei ole mikään irlantilainen nimi", sanoi kapteeni terävästi.
"O'Toole tai McCarthy sopisi perhanan hyvin sinun kärsällesi. Mutta
ehkäpä äitisi halkopinossa piili joku irlantilainenkin."

Huomasin, että pojan kädet puristuivat nyrkkiin kuullessaan tämän
loukkauksen, ja hänen kasvoilleen levisi puna aivan kaulaa myöten.

"No, yhdentekevää", jatkoi Susi-Larsen. "Ehkäpä sinulla on syytäkin
unohtaa oikea nimesi, enkä minä laske sitä sinulle viaksi, niin kauan
kuin hoidat kunnolla työsi. Sinä tulit tietysti Telegraph Hillistä.
Se näkyy kärsästäsikin. Yhtä topakka kuin kaikki muutkin ja kahta
vertaa jörömpi. Kyllä minä ne miehet tunnen. No, ole huoleti, kyllä
se sinusta täällä saadaan. Ymmärrätkö? Kuka pestasi sinut?"

"McCready & Swanson."

"Herra!" lisäsi Susi-Larsen ukkosäänellään.

"McCready & Swanson, herra!" oikaisi laivapoika silmissään tuima
tuike.

"Kuka sai ennakkomaksun?"

"He saivat sen, herra."

"Sen minä arvasinkin. Sinä olit tietysti peevelin iloinen, kun he sen
saivat. Et voinut päästä kyllin pian matkaan, kun tiesit eräänlaisten
herrojen seuraavan kintereilläsi."

Nuorukainen tuli aivan hurjaksi. Hän kumartui alas ikäänkuin hän
olisi aikonut hyökätä toisen kimppuun, ja näytti aivan ärsytetyltä
pedolta työntäessään sanat suustaan: "Se on..."

"Mikä?" kysyi Susi-Larsen omituisen lempeällä äänellä, ikäänkuin
olisi ollut pakahtua uteliaisuudesta.

Nuorukainen epäröi, mutta hillitsi sitten itsensä. "Ei mitään, herra.
Minä peruutan sanani."

"Ja sillä sinä myönnät minun olleen oikeassa." Hän hymyili
tyytyväisesti. "Mitenkä vanha olet?"

"Täytin vasta kuusitoista vuotta, herra."

"Se on vale. Olet jo yhdeksännellätoista. Suurikasvuinen ikääsi
nähden, lihakset kuin hevosella. Kokoo kampsusi ja siirry kanssiin,
keulapuolelle. Sinä olet nyt laivamies. Ylennyt virassasi,
ymmärrätkö?"

Odottamatta nuorukaisen myöntävää vastausta kääntyi kapteeni sen
miehen puoleen, joka juuri oli lopettanut kammottavan työnsä ja
ommellut kuolleen ruumiin pussiin. "Onko teillä aavistustakaan
merenkulusta, Johanson?"

"Ei, herra."

"No, yhdentekevää; te olette nyt joka tapauksessa perämies. Muuttakaa
tavaranne perämiehenkojuun."

"Kyllä, herra!" vastasi Johanson iloisesti ja läksi keulapuolelle.
Entinen laivapoika ei sillä välin ollut liikahtanut paikaltaan.

"Mitäs sinä siinä odotat?" kysyi Susi-Larsen.

"Minä en ole ottanut pestiä laivamieheksi, herra", kuului vastaus.
"Minä otin laivapojan pestin. En minä halua ruveta laivamieheksi."

"Ota tavarasi ja mene keulapuolelle."

Tällä kertaa Susi-Larsenin käsky oli peloittavan jyrkkä. Nuorukainen
vilkaisi ynseästi häneen, mutta ei liikahtanut.

Nyt Susi-Larsenin hirveä voima pääsi jälleen valloilleen. Se tapahtui
aivan odottamatta ja äkkiä. Hän hyppäsi kuusi jalkaa eteenpäin ja
iski poikaa nyrkillään vatsaan. Samalla tunsin tuskallista kipua
aivan samalla kohtaa, ikäänkuin isku olisikin osunut minuun.
Mainitsen tämän vain todisteena siitä, kuinka kiihottuneet hermoni
olivat ja kuinka tottumaton olin raakoihin kohtauksiin. Laivapoika --
hän painoi ainakin satakuusikymmentäviisi naulaa -- käpertyi kokoon,
ja hänen ruumiinsa retkotti hervottomana nyrkin varassa kuin vanha
riepu kepin nenässä. Sitten hän heilahti ilmaan, pyörähti ympäri ja
putosi pää edellä kannelle vainajan ruumiin viereen, mihin hän sitten
jäi makaamaan väännellen itseään tuskissaan.

"No?" kysyi Larsen minulta. "Joko olette päättänyt?"

Olin pitänyt hiukan silmällä kuunaria, joka kulki nyt melkein meidän
rinnallamme, vain parin sadan yardin päässä meistä. Se oli siro ja
soma pieni alus. Saatoin erottaa suuren mustan numeron purjeessa,
kuvia luotsilaivoista olin ennen nähnyt.

"Mikä laiva tuo on?" kysyin.

"Luotsilaiva _Lady Mine_", vastasi Susi-Larsen äreästi. "Se on
päässyt kaikista luotseistaan ja on nyt matkalla San Franciscoon.
Tällä tuulella se ehtii perille viidessä, kuudessa tunnissa."

"Olkaa hyvä ja antakaa sille merkki, jotta voin päästä maihin!"

"Signaalikirja pahaksi onneksi on pudonnut mereen", selitti hän.
Kaikki hylkeenampujat irvistelivät.

Tuumin hetken aikaa, katsellen kapteenia suoraan silmiin. Olinhan
nähnyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut laivapoikaa ja tiesin, että
minuakin kohdeltaisiin yhtä julmasti, jollei vieläkin julmemmin -- ja
siksi tein jotakin, joka mielestäni on uhkarohkeinta mitä eläissäni
olen tehnyt. Hyökkäsin laivan reunalle, huidoin käsilläni ja huusin:

"_Lady Mine_, ohoi! Ottakaa minut mukaan! Tuhat dollaria, jos viette
minut maihin!"

Odotin ja tarkastelin innokkaasti kahta miestä, jotka seisoivat
peräsimessä. Toinen piti perää. Toinen kohotti huutotorven
huulilleen. En kääntänyt päätäni, vaikka joka hetki odotin, että
peto iskisi selkäni takaa minuun. Vihdoin, kun odotus mielestäni
oli tuntunut pitkältä kuin vuosisata, en voinut enää kestää
sielunjännitystä. Katsoin taakseni. Hän ei ollut liikahtanut
paikaltaan. Siinä hän seisoi samassa asennossa kuin ennenkin, hiljaa
huojuen laivan keinuessa puolelta toiselle ja sytytti parhaillaan
uutta sikaria.

"Mikä hätänä? Onko jotakin hullusti?"

Huuto kajahti _Lady Mine_-laivasta.

"On!" huusin niin kovasti kuin keuhkoni sallivat. "Henki on
kysymyksessä! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"

"Elämä Friscossa ei ole ollut minun miehistölleni hyväksi", huusi
Susi-Larsen vastaan. "Kas tätä" -- hän osoitti minua peukalollaan,
"hän hourailee parast'aikaa merikäärmeistä ja marakateista".

Mies _Lady Mine_-laivalla nauroi torveensa. Ja luotsilaiva kulki
eteenpäin.

"Piru hänet periköön!" kajahti vielä lopuksi ja molemmat merimiehet
huitoivat käsiään hyvästiksi toisilleen.

Kumarruin epätoivoissani reunan yli ja näin kuinka pian veden harmaa
pinta suureni ja laajeni meidän ja siron pienen kuunarin välillä.
Tuo kuunari pääsisi varmaan viiden tai kuuden tunnin kuluttua San
Franciscoon! Pääni oli vähällä haljeta! Tunsin tuskallista kipua
kaulassani, ikäänkuin sydämeni olisi noussut kurkkuun saakka. Sitten
kuohuva aalto iski laivan kylkeä vasten, niin että suolainen vaahto
pirskahti huulilleni. Sitä seurasi kova tuulenpuuska, _Ghost_
keikahti toiselle puolelle, ja suojanpuoleinen parras painui veden
alle. Kuulin veden virtaavan alas kannelle.

Kun samassa käännyin taakseni, näin laivapojan nousevan horjuen
pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet tuskasta.
Hän näytti hyvin sairaalta.

"No, Leach, oletko menossa keulaan?" kysyi Susi-Larsen.

"Kyllä, herra", kuului murtuneen sielun vastaus.

"Entäs te?" tämä kysymys tarkoitti minua.

"Paha teidät periköön...", aloitin minä, mutta puheeni keskeytyi.

"Säästäkää sanojanne! Aiotteko hoitaa laivapojan tehtäviä? Vai
pitääkö minun ensin kurittaa teitä?"

Mitä minä saatoin tehdä? Mitä hyötyä minulla olisi ollut siitä, jos
hän olisi raa'asti lyönyt minua tai ehkäpä tappanutkin minut. Minä
katsoin lujasti noihin julmiin, harmaihin silmiin. Ne olivat niin
kylmät ja kovat kuin graniitti. Ihmisten silmistä pilkistää usein
heidän sielunsa esiin, mutta Susi-Larsenin silmät olivat yhtä sileät
ja kylmät ja harmaat kuin itse meri.

"No?"

"Kyllä", vastasin minä.

"Sanokaa: kyllä, herra!"

"Kyllä, herra", toistin minä.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Van Weyden, herra."

"Entä etunimenne?"

"Humphrey, herra; Humphrey van Weyden."

"Kuinka vanha?"

"Kolmekymmentäviisi, herra."

"Hyvä. Menkää kokin luo, niin saatte tietää, mitä teidän tulee tehdä."

Ja siten minä tahtomattani jouduin Susi-Larsenin palvelukseen. Hän
oli voimakkaampi minua, siinä kaikki. Mutta se tuntui minusta aivan
käsittämättömältä, ja kun nyt palautan mieleeni tuon ajan, tuntuu se
minusta vieläkin mahdottomammalta. Tuo aika on aina pysyvä mielessäni
ihmeellisenä, käsittämättömänä, hirveänä ja ahdistavana unena.

"Malttakaapa! Älkää menkö vielä!"

Pysähdyin kuuliaisesti keittiön ovelle.

"Kutsukaa miehistö paikalle, Johanson! Nyt, kun kaikki on
järjestyksessä, niin pitäkäämme hautajaiset, jotta saamme kannen
puhtaaksi tuosta roskasta."

Sillä välin kun Johanson kävi kutsumassa lepovuoron miehiä alhaalta,
asettivat muutamat laivamiehet kapteenin käskystä säkkikankaaseen
ommellun ruumiin laivaluukulle. Molemmin puolin kantta oli
kiinnitetty koko rivi pieniä veneitä reunan varaan, pohjat ylöspäin.
Miehet nostivat ylös luukun sekä sen synkän taakan, kantoivat sen
suojapuolelle ja asettivat sen veneitä vastaan, jotta ruumiin jalat
riippuivat reunan yli. Jalkapuoleen oli kiinnitetty hiilisäkki, jonka
kokki oli tuonut.

Olin aina kuvaillut mielessäni, että hautaus merellä olisi hyvin
juhlallinen ja kunnioitustaherättävä toimitus, mutta tässä
tilaisuudessa kaikki nämä kuvitteluni katosivat, ainakin näihin
hautajaisiin nähden. Eräs hylkeenampujista, pieni tummasilmäinen
mies, jota toiset kutsuivat nimeltä "Smoke", kertoi parast'aikaa
jotakin juttua, jota hän höysti kirouksilla ja hävyttömyyksillä, ja
noin kerran minuutissa koko pyyntimiesparvi purskahti kovaan nauruun,
joka kuulosti minun mielestäni susien ulvonnalta ja helvetinkoirien
haukunnalta. Miehistö astui meluten peräpuolelle, muutamat levolla
olleet hieroivat unta silmistään ja keskustelivat puoliääneen. He
näyttivät miettiviltä ja harmistuneilta. Saattoi selvästi huomata,
ettei matka tämän kapteenin seurassa miellyttänyt heitä, se kun
oli alkanut näin ikävästi. Vähän väliä he katsoivat salavihkaa
Susi-Larseniin, ja minä huomasin, että he pelkäsivät häntä.

Susi-Larsen astui laivaluukun ääreen ja kaikki paljastivat päänsä.
Minä tarkastelin miehistöä -- heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä
henkeä, siis kaksikolmatta yhdessä perämiehen ja minun kanssani.
Olihan varsin ymmärrettävää, että katselin uteliaisuudella näitä
ihmisiä, koska kohtalo näytti määränneen, että minun piti elää
vankina heidän kanssaan tässä pienessä, veden varassa kelluvassa
maailmassa kukaties kuinka monta viikkoa tai kuukautta. Melkein
kaikki nämä merimiehet olivat englantilaisia tai skandinaaveja, ja
heidän kasvonsa olivat karkeat ja tylsät. Pyyntimiesten kasvot sitä
vastoin ilmaisivat enemmän voimaa ja luonteenlujuutta, piirteet
olivat kovemmat ja niissä näkyi hillittömien intohimojen selvät
jäljet. Ihmeellistä kyllä -- tuo seikka pisti heti silmääni --
Susi-Larsenin kasvoissa ei ollut tätä leimaa. Niissä ei näkynyt
vähintäkään paheen jälkeä, kaikki piirteet ilmaisivat vain
lujuutta ja päättäväisyyttä. Ne näyttivät pikemmin avonaisilta
ja rehellisiltä, ja tämä vaikutus oli sitä tuntuvampi, kun hänen
poskensa olivat sileäksi ajetut. Saatoin tuskin uskoa -- ennenkuin
näin uuden todistuksen -- että sellainen mies saattoi kohdella niin
julmasti toisia, kuin hän oli kohdellut laivapoikaa.

Kun hän nyt avasi suunsa puhuaksensa, heilautti iloinen tuulenpuuska
toisensa jälkeen kuunaria niin kovasti, että parras painui veden
alle. Tuuli vinkui hurjasti köysissä. Hylkeenampujista jotkut
tähystelivät levottomina ylöspäin. Suojanpuoleinen parras, missä
ruumis lepäsi, oli veden alla, ja kun laiva jälleen kohosi, huuhteli
vesi kantta ja kasteli meiltä kengänkärjet. Kova sadekuuro iski äkkiä
päällemme, ikäänkuin pisarat olisivat olleet rakeita. Kun kuuro oli
mennyt ohi, alkoi Susi-Larsen puhua paljaspäisten miesten heiluessa
edestakaisin laivan tahdissa.

"En muista hautajaismenoista muuta kuin pari sanaa", sanoi hän, "ja
ne kuuluvat: Ruumis on laskettava mereen. Nyt te saatte laskea sen
mereen!"

Hän vaikeni. Miehet, jotka pitivät kiinni laivaluukusta, jolla ruumis
lepäsi, näyttivät noloilta, varmaan juhlamenojen lyhyys hämmästytti
heitä. Susi-Larsen joutui vimmoihinsa.

"Kohottakaa toista päätä, sen vietävät! Piruko teitä riivaa?"

Miehet kohottivat äkkiä luukun toisen pään pystyyn, ja aivan kuin
koira, joka heitetään mereen, liukui vainaja jalat edellä veteen.
Hiilisäkki painoi hänet syvyyteen. Hän oli poissa.

"Johanson", sanoi Susi-Larsen nopeasti uudelle perämiehelle. "Kaikki
miehet työhön, kun he nyt kerran ovat täällä. Ottakaa alas laiva- ja
viistopurjeet ja tehkää se pian. Me saamme kohta aika puuskan
kaakosta. Reivatkaa fokka- ja isopurje saman tien."

Hetken kuluttua kaikki miehet olivat kannella täydessä työssä.
Johanson antoi käskyjä, ja laivamiehet hilasivat ja höllittivät
monenlaisia köysiä -- mikä tietysti tuntui vain hirveältä
sekamelskalta tällaisen maakravun silmissä kuin minä olin. Mutta
kaikkein enimmin hämmästytti minua koko jutussa miesten tavaton
sydämettömyys. Vainaja oli haihtunut kaikkien mielestä, ei kukaan
ajatellut enää koko tapausta, ei muistanut miestä, joka makasi
rääsyihin ommeltuna, hiilisäkki jaloissaan, laivan jatkaessa
matkaansa ja miesten suorittaessa töitään. Ei kukaan osoittanut
vähintäkään liikutusta. Hylkeenampujat nauroivat jälleen Smoken
jutuille; laivamiehet hilasivat ja vetivät, ja kaksi heistä kiipesi
ylös köysitikapuita; Susi-Larsen tarkasteli synkkää taivaanlakea
tuulenpuolelta; ja vainaja, joka oli kuollut niin inhottavalla
tavalla ja saanut niin surkean hautauksen, vajosi yhä syvemmälle
merenpohjaan...

Meren julmuus, sen säälimättömyys, sen peloittavuus valtasi nyt
mieleni. Elämä oli muuttunut äkkiä aivan arvottomaksi, se oli kuin
raaka ja tolkuton olento, liikkeiltään yhtä sieluton kuin lieju tai
lima. Minä seisoin tuulenpuolella, köysitikapuiden luona, pidellen
kiinni laivan reunasta, ja annoin katseeni kulkea autioiden,
vaahtopäisten laineiden yli matalia sumusärkkiä kohti, jotka
peittivät San Franciscon ja Kalifornian rannan. Sadekuuroja iski
alas vähän väliä, niin että töin tuskin saatoin nähdä sumua. Ja tämä
kummallinen alus ja sen peloittava miehistö keinui lakkaamatta tuulen
ja meren painamana ylös ja alas ja kulki suoraan lounaista kohti,
Tyynen meren loppumattomalla ja autiolla pinnalla.




Neljäs luku


Koettaessani alistua uusiin oloihin _Ghost_-laivassa sain ensi alussa
kokea vain nöyryytystä ja kiusaa. Kokki, jota miehistö nimitti
"tohtoriksi", hylkeenampujat "Tommyksi" ja Susi-Larsen tavallisesti
vain nimellä "Cooky", oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Se
käänne, joka minun elämässäni oli tapahtunut, sai aikaan vastaavan
muutoksen siinä tavassa, jolla hän minua nyt kohteli. Yhtä mateleva
ja mielistelevä kuin hän aluksi oli ollut, yhtä kopea ja ärtyisä hän
nyt oli. Minä en ollut enää mikään herrasmies, jolla oli hieno iho
kuin "naisella", vaan aivan tavallinen, kehno laivapoika.

Itsepäisesti hän piti kiinni siitä vaatimuksesta, että minun
puhutellessani häntä tuli sanoa "mr Mugridge", ja neuvoessaan minulle
tehtäviäni hän teki sen aivan sietämättömän kopeasti. Paitsi kaikkea
sitä työtä, jota minun tuli suorittaa kajuutassa sekä neljässä
pienessä kojussa, täytyi minun myös auttaa häntä keittiössä, ja koska
olin aivan tottumaton sellaisiin toimiin kuin perunoitten kuorimiseen
tai likaisten patojen puhdistamiseen, niin taitamattomuuteni oli
alituisena ivan ja hämmästyksen lähteenä. Hän ei tahtonut lainkaan
ottaa huomioon asemaani, tai oikeammin niitä oloja, joissa olin
elänyt ja joihin olin tottunut. Tämä oli vain toinen puoli siitä
tavasta, jolla hän oli päättänyt minua kohdella, ja minun täytyy
myöntää, että ennenkuin päivä oli loppuun kulunut, minä vihasin häntä
kiihkeämmin kuin ketään muuta ihmistä eläissäni.

Tämä ensimmäinen päivä oli minulle kovin tukala myös sen vuoksi, että
_Ghost_ kulki eteenpäin pohjaanreivatuin purjein -- tällaisia termejä
minä opin vasta myöhemmin -- "ulvovassa lounaistuulessa", niinkuin mr
Mugridge sanoi. Puoli kuuden aikana olin hänen käskystään asettanut
kajuutassa myrskyastiat telineineen pöytään, ja sen jälkeen oli minun
määrä viedä teetä ja lämmintä ruokaa keittiöstä. Tässä yhteydessä en
malta olla kertomatta, miten ensikerran jouduin tekemisiin aaltojen
kanssa, jotka valtasivat koko laivan.

"Pitäkää varanne, ettei meri vie teitä", kuului mr Mugridgen
jäähyväisvaroitus, kun astuin ulos keittiöstä mahtava teekannu
toisessa ja useita vastaleivottuja leipiä toisessa kädessä. Eräs
hylkeenampujista, pitkä, veltto mies nimeltä Henderson, oli menossa
peräpuolelle kajuuttaan "välikannelta", joksi metsästäjät piloillaan
nimittivät keskilaivalla sijaitsevia makuupaikkojansa. Susi-Larsen
seisoi ylävällä peräkannella ja poltti ikuista sikariansa.

"Tuossa se tulee -- varokaa!" huusi kokki.

Pysähdyin epäröiden, sillä en tiennyt lainkaan, mikä oli tulossa,
ja näin keittiön oven paukahtavan kiinni. Samassa huomasin,
että Henderson tarttui kuin hullu taklaukseen kiinni ja kiipesi
köysitikapuita myöten ylöspäin, kunnes oli monen jalan korkeudessa
pääni yläpuolella. Näin myöskin, että ääretön väreilevä ja vaahtoava
aalto kohosi korkealle laivan reunan vii. Ja itse seisoin aivan sen
alapuolella. Ajatukseni eivät voineet kulkea nopeasti, sillä kaikki
oli minulle niin vierasta ja outoa. Ymmärsin vain, että vaara uhkasi
minua, mutta en mitään muuta. Seisoin aivan hiljaa vapisten kauhusta.
Susi-Larsen huusi peräkannelta:

"Tarttukaa kiinni johonkin, Hump!"

Mutta se oli myöhäistä. Hyökkäsin taklausta kohti, johon olisin
voinut tarttua kiinni, mutta vesiryöppy syöksyi vastaani. Ja kaikki
se, mikä nyt seurasi, sai pääni aivan pyörälle. Jouduin veden alle,
olin vähällä tukehtua ja hukkua. En pysynyt enää pystyssä, vaan
pyörähdin ympäri ja vesi huuhteli minut mukanaan -- minne, sitä en
tiennyt. Useamman kerran kolahdin kovia esineitä vasten, kerran oikea
polveni sai ankaran tärähdyksen. Sitten vesitulva vähitellen vähentyi
ja saatoin jälleen hengittää. Se oli laahannut minut keittiön
puolelle, välikannen portaitten ohi suojapuolelle, valureikien
luo. Loukkaantuneeseen polveeni koski kauheasti. En voinut nojata
jalkaani, tai ainakin luulin, etten voisi sitä tehdä -- aivan varmaan
se oli katkennut. Mutta kokki oli kintereilläni, hän huusi keittiön
ovelta, suojapuolelta.

"Tulkaa tänne! Ette te kaiken iltaa saa maata ja puhkia tuolla! Missä
teekannu on? Meressäkö? Sitä teille olisi pitänytkin, että niskanne
olisi mennyt nurin!"

Pääsin vihdoin jalkeille. Iso teekannu oli yhä minulla kädessä.
Onnuin keittiöön ja ojensin sen hänelle. Mutta kokki näytti olevan
aivan vimmoissaan, joko hänen vihansa oli sitten todellista tai vain
teeskentelyä.

"Jumala paratkoon, olettepa te aika rähjys! Mihin te oikeastaan
kelpaatte, tahtoisinpa tietää? Mitä? Onko teistä vähintäkään apua?
Ette osaa edes kantaa teekannua tärvelemättä sitä! Nyt minun täytyy
keittää uutta teetä."

"Ja mitäs te siinä puhkutte?" hän huusi jälleen vihoissaan. "Siksikö
että mamman lellipoika satutti hiukan pientä jalkaansa?"

En minä puhkinut, mutta voihan olla, että näytin hiukan surkealta,
sillä jalkaani särki kovin. Minä hillitsin kuitenkin itseni, purin
hammasta ja nilkutin sen suuremmitta ikävyyksittä keittiön ja
kajuutan väliä. Kaksi ikävää seurausta oli tällä tapahtumalla:
loukkaantunut polveni, jota ei kukaan hoitanut, kiusasi minua useita
kuukausia ja nimi "Hump" [= kuhmu, sanaleikki nimestä Humphrey],
jonka Susi-Larsen antoi minulle, jäi todellakin nimekseni. Siitä
hetkestä alkaen kaikki nimittivät minua sillä nimellä, niin että se
vihdoin yhdistyi kokonaan ajatuksiini, tuli osaksi minusta itsestäni,
olin omastakin mielestäni vain "Hump", ikäänkuin "Hump" todellakin
olisi ja aina olisi ollut minä itse.

Ei ollut lainkaan helppoa tarjota ja palvella pöydässä, jossa
Susi-Larsen, Johanson ja kuusi hylkeenampujaa istuivat. Ensinkin oli
kajuutta kovin pieni, ja laivan kovasti keinuessa oli varsin vaikea
kiertää pöydän ympäri, niinkuin minun oli pakko tehdä. Mutta kovimmin
koski minuun se seikka, etteivät ne, joita palvelin, osoittaneet
vähintäkään sääliä minua kohtaan. Tunsin polveni paisuvan yhä enemmän
vaatteiden alla ja tuskat tekivät minut aivan kipeäksi. Seinäpeilistä
näin silloin tällöin oman kuvani, kasvoni olivat kammottavan kalpeat
ja vääntyneet tuskasta. Kaikki huomasivat varmaan, kuinka kovin minä
kärsin, mutta ei kukaan sanonut sanaakaan, ei kukaan pannut minuun
vähintäkään huomiota, joten olin melkein kiitollinen Susi-Larsenille,
kun hän jälkeenpäin, minun pestessäni astioita, sanoi:

"Älkää surko noin vähäpätöistä asiaa! Kyllä te sellaiseen totutte
vähitellen. Jos saattekin siitä vähäisen vamman, niin opitte samalla
astumaan omin jaloin. Se on kai teidän mielestänne paradoksi, vai
mitä?" lisäsi hän.

Hän näytti tyytyväiseltä, kun minä nyökkäsin päätä ja vastasin
tavanmukaisesti: "Kyllä, herra."

"Teillä on kai hiukan kirjatietoja? Mitä? No, sepä hyvä! Minäpä
juttelen teidän kanssanne toisen kerran."

Ja välittämättä minusta sen enempää hän käänsi minulle selkänsä ja
meni ylös kannelle.

Kun olin lopettanut kaikki loppumattomat työni illalla, sain mennä
nukkumaan välikannelle, missä laitoin itselleni vaatimattoman kojun
kuntoon. Olin tyytyväinen, kun pääsin erilleni tuosta inhottavasta
kokista ja sain laskeutua levolle. Ihmeekseni olivat vaatteet
kuivuneet päälläni enkä huomannut vähintäkään vilustumisen merkkiä,
yhtä vähän viimeisen kastumiseni kuin pitkällisen vedessä-oloni
jälkeen _Martinez_-laivan hukkuessa. Tavallisissa oloissa olisin
kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen joutunut sairasvuoteelle ja
tarvinnut koulutetun sairaanhoitajan apua.

Mutta polveni kiusasi minua kauheasti. Sen verran kuin ymmärsin
asiaa, oli polvilumpio murtunut ja terävä luu pisti esiin paisuneesta
polvesta. Istuessani kojussani ja tutkiessani polveani -- nuo
kuusi hylkeenampujaa olivat entisellä paikallaan ja tupakoivat ja
juttelivat kovalla äänellä -- kulki Henderson ohitseni ja katseli
polveani.

"Se näyttää pahalta", sanoi hän. "Sitokaa riepu sen ympärille, kyllä
se sitten paranee."

Siinä kaikki. Maissa olisin saanut maata vuoteessa tämän vuoksi
ja kirurgi olisi hoitanut minua ja käskenyt minua pysymään aivan
alallani. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etteivät nämä ihmiset
osoittaneet suurempaa kylmäverisyyttä minun kärsimyksiäni kohtaan
kuin omiansakaan, kun heille itselleen jotakin sattui. Luullakseni
se osittain johtui tottumuksesta, mutta toisaalta myöskin siitä
seikasta, että he luonteeltaan olivat vähemmän arkoja. Luulen
todellakin, että ihminen, jolla on hienompi ruumiinrakenne ja
heikompi hermosto, kärsii monta vertaa enemmän kuin he samasta
kivusta.

Vaikka olinkin kovin väsynyt -- kerrassaan raukea -- niin en
sittenkään saanut polveni kivuilta nukutuksi. En voinut muuta kuin
purra huultani, jotta en valittaisi ääneen. Kotona olisin varmaan
päästänyt tuskani valloilleen, mutta uusi, alkuperäinen ympäristöni
näytti vaativan tavatonta itsehillitsemistä. Aivan kuin villi-ihmiset
nämä miehet näyttivät olevan horjumattomia suurissa asioissa, mutta
sitä vastoin lapsellisia, kun joku pieni seikka oli kysymyksessä.
Muistan, että kerran matkan varrella Kerfoot, eräs hylkeenampuja,
menetti sormensa, se murskaantui näet kokonaan, mutta mies ei
päästänyt ainoatakaan ääntä, ei ainoakaan ele hänen kasvoissaan
muuttunut. Mutta sama mies saattoi kerta toisensa jälkeen joutua
aivan vihan vimmoihinsa jostakin pikkuseikasta.

Parast'aikaa hän oli vihoissansa, hän huusi, melusi, huitoi käsiään
ja kiroili kuin hullu, ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että
hän kiisteli erään toverinsa kanssa siitä, osasiko hylkeenpoika
luonnostaan uida vai eikö. Hän väitti, että hylkeenpoika osaa heti
synnyttyään jo uida. Toinen -- hänen nimensä oli Latimer, laiha
roikale, oikea yankee-naama, jolla oli kapeat, viekkaat silmät
-- väitti päinvastoin. Hän piti kiinni siitä väitteestään, että
hylkeenpoika syntyi maalla juuri siksi, ettei se osannut uida, ja
että sen emän täytyi opettaa sitä samoin kuin linnut opettavat
poikasiaan lentämään.

Enimmäkseen muut neljä pyyntimiestä istuivat kyynärpäät pöydän
nojassa tai makasivat kojuissansa antaen riitapukarien yksin
kiistellä. Mutta he olivat hyvin huvitetut asiasta, asettuivat
puolelle tai toiselle, ja väliin kaikki puhuivat yhteen aikaan,
niin että heidän äänensä kohosivat ja laskivat ääniaaltoina, jotka
ahtaassa huoneessa tuntuivat ukkosen jyrinältä. Itse kiistanaihe
oli kovin lapsellinen ja vähäpätöinen, ja heidän väittelynsä
vieläkin lapsekkaampaa. Tuskin sitä saattoikaan sanoa miksikään
keskusteluksi. He kiistelivät vain heittäen toisiaan vastaan kiivaita
väitteitä, otaksumisia ja paheksuvia huudahduksia. He todistivat,
että hylkeenpoikanen syntyessään maailmaan osasi tai ei osannut uida
lausumalla väitteensä hyvin riitaisella äänellä ja hyökkäsivät sitten
vastaväittäjän kimppuun, moittien hänen mielipidettään, tervettä
järkeään, kansallisuuttaan tai entistä elämäänsä. Ja vastustaja
piti puoliaan aivan samalla tavalla. Olen kertonut tämän vain
osoittaakseni millä henkisellä tasolla nämä ihmiset olivat, joiden
yhteyteen nyt olin joutunut. Siinä suhteessa he olivat täysin lapsia,
vaikka he ruumiillisesti olivatkin kehittyneitä miehiä.

Ja he tupakoivat, tupakoivat aivan lakkaamatta -- polttivat jotain
karkeaa, halpaa, pahalta haisevaa tupakkaa. Ilma oli paksu ja sakea
tupakansavusta, ja tässä savussa sekä laivan kovasti keinuessa,
sen ponnistellessa myrskyssä eteenpäin, olisin varmaan tullut
merikipeäksi, jos minulla olisi ollut taipumusta tähän tautiin. Mutta
en tuntenut kuitenkaan muuta kuin äitelyyttä, vaikka se ehkä osittain
johtui polveni kivustakin ja yleisestä väsymyksestä.

Maatessani nyt siinä ja tuumiessani pyörivät ajatukseni tietysti
itseni ja oman kohtaloni ympärillä. Olihan jotakin kuulumatonta,
jotakin, jota olisi ollut aivan mahdoton edeltäpäin aavistaa, että
minä, Humphrey van Weyden, oppinut mies ja jos niin tahdotte, taiteen
ja kirjallisuuden harrastaja, loikoilin hylkeenpyytäjälaivalla
kaukana Beringin merellä. Ja päällepäätteeksi laivapoikana! Minä,
joka en koskaan ollut tehnyt mitään karkeaa työtä käsilläni enkä
ikipäivinä askaroinut keittiössä! Koko ikäni olin viettänyt
levollista, yksitoikkoista ja hiljaista elämää, niinkuin lukuja
harjoittava mies ja erakko ainakin, kun hänellä on varma ja riittävä
toimeentulonsa. Myrskyisä elämä ja urheilu ei ollut koskaan
miellyttänyt minua. Kirjatoukka minä aina olin, siksi ainakin isäni
ja sisareni olivat nimittäneet minua jo lapsena ollessani. Yhden
ainoan kerran eläissäni läksin seikkailuretkelle, mutta erosin
melkein heti tovereistani ja palasin mukavaan kotiini. Ja tässä
minä nyt elin ja sain luultavasti loppumattomasti kattaa pöytää ja
palvella toisia, kuoria perunoita ja pestä astioita! Ruumiiltani
en ollut lainkaan voimakas. Lääkärit olivat aina sanoneet, että
ruuminrakenteeni oli erinomaisen hyvä, mutta etten ollut kylliksi
kehittänyt sitä. Lihakseni olivat heikot ja pehmeät kuin naisen --
sitä ainakin lääkärit useasti olivat väittäneet kehoittaessaan minua
ottamaan osaa uudenaikaisiin urheiluihin. Mutta minä tein mieluummin
työtä aivoillani kuin ruumiillani; en ollut siis lainkaan valmistunut
siihen kovaan elämään, joka minulla nyt oli edessä.

Tämä oli vain vähäinen osa niistä ajatuksista, jotka risteilivät
aivoissani, ja minä mainitsen sen vain siksi, että voisin
edeltäpäin hiukan puolustaa heikkouttani ja avuttomuuttani siinä
osassa, jota minun nyt tuli näytellä. Ajattelin myöskin äitiäni
ja sisaruksiani, ja kuvailin mielessäni heidän suruaan. Minä olin
ollut niiden joukossa, jotka Martinez-laivan haaksirikossa olivat
saaneet surmansa, minun ruumistani ei koskaan löydettäisi. Olin
näkevinäni lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet sanomalehdissä;
näin toverini Yliopisto-klubissa ja "Bibelot"-seurassa pudistavan
päätään ja sanovan: "Poikaparka!" Ja näin Charley Furusethin edessäni
sanoessani hänelle jäähyväiset aamulla lähtiessäni -- hän loikoili
yönutussaan sohvalla ikkunan luona ja kevensi mieltään päästämällä
huuliltaan kokonaisen tulvan kaunopuheisia ja synkkämielisiä
mietelmiä.

Ja kaiken aikaa kuunari keinui, kynti eteenpäin, kohosi liikkuvien
vuorien harjalle ja laskeutui vaahtoaviin laaksoihin, ponnistellen
yhä eteenpäin Tyynellä merellä -- ja minä olin siinä mukana. Kuulin
tuulen vinkuvan yläpuolellani. Sen ääni tunkeutui luokseni kumeasti
karjuen. Vähän väliä kajahti askelten ääntä pääni päältä. Kaikkialta
kuului hirveää ratinaa, palkit ja taklaus narisivat ja vinkuivat ja
valittivat tuhansissa eri äänilajeissa. Hylkeenampujat riitelivät ja
huusivat yhä edelleen aivan kuin ihmishaamun saaneet matelijat. Ilma
oli täynnä kirouksia ja ruokottomuuksia. Näin heidän pahanilkiset
ja kiihottuneet kasvonsa, jotka edestakaisin heiluvien lamppujen
kalpeankeltaisessa valossa näyttivät vielä monta kertaa raaemmilta.
Paksussa savussa olisi voinut luulla kojuja eläintarhan häkeiksi.
Seinillä riippui öljyvaatteita ja pitkävartisia saappaita, ja siellä
täällä oli rihlapyssyjä ja muita ampumakojeita telineissänsä. Siinä
oli koko varustus, joka olisi kelvannut entisajan merirosvoille.
Mielikuvitukseni oli koko ajan liikkeessä, mutta en voinut nukkua. Ja
yö tuntui pitkältä, vaivalloiselta ja ikävältä, ennen kaikkea hirveän
pitkältä.




Viides luku


Mutta tämä ensimmäinen yöni hylkeenampujain välikannella oli myös
viimeiseni. Seuraavana päivänä Susi-Larsen ajoi uuden perämiehen,
Johansonin, pois kajuutasta ja lähetti hänet välikannelle, missä hän
sai makuupaikkansa, jota vastoin minä sain huostaani pienen kajuutan
viereisen kojun, jolla matkani ensimmäisen vuorokauden kuluessa oli
ollut jo kaksi eri omistajaa. Metsästäjät huomasivat heti, miksi tämä
muutos oli tapahtunut, ja osoittivat sen johdosta tyytymättömyyttään.
Tuntuipa siltä, kuin Johanson joka yö olisi uudestaan elänyt
edellisen päivän kaikki tapahtumat. Hän puhui yhtämittaa, huusi ja
komensi unissaan, häiriten siten Susi-Larsenin unta, ja siksi hän oli
siirtänyt tämän vastuksen pyyntimiesten puolelle.

Unettoman yön jälkeen nousin vuoteeltani väsyneenä ja tuskaisena
yrittääkseni jälleen töihini. Thomas Mugridge ajoi minut ylös
kello puoli kuusi, aivan samalla tavalla kuin Bill Sykes [erään
Dickensin romaanihenkilön nimi] potkaisee hereille koiransa. Mutta
mr Mugridgelle maksettiin hänen raakuutensa takaisin ja vieläpä
korkoineen. Pitäessään turhanpäiten melua -- olinhan maannut koko
yön silmät auki -- hän varmaan herätti jonkun hylkeenampujan, sillä
raskas kenkä lensi äkkiä ilman halki puolipimeässä, ja kirkaistuaan
tuskasta pyysi mr Mugridge jokaiselta nöyrästi anteeksi. Tultuani
keittiöön huomasin, että hänen toinen korvansa oli veressä ja
paisunut. Se ei koskaan tullut aivan entiselleen, eikä miehistö
nimittänyt häntä siitä pitäen enää muuksi kuin "kukkakaalikorvaksi".

Koko päivä oli täynnä surkeutta ja ikävyyttä. Edellisenä iltana olin
ottanut omat kuivuneet vaatteeni keittiöstä ja kaikkein ensiksi
vaihdoin kokin lainavaatteet niihin. Tunnustelin kukkaroani. Paitsi
hiukan kuparirahaa -- tuollaisissa asioissa minulla oli tarkka
muisti -- oli siinä ollut satakahdeksankymmentä dollaria kullassa ja
seteleinä. Kukkaro oli tallella, mutta kaikki rahat, paitsi kuparit,
olivat kadonneet. Mainitsin siitä kokille tullessani kannelle töihin,
ja vaikka olinkin valmistunut kiivaaseen vastaukseen, niin en
kuitenkaan koskaan olisi voinut olettaa saavani vastaani niin äkäistä
sanatulvaa.

"Kuulkaapa, Hump", murahti hän vihaisesti, silmissään pahaaennustava
välke, "tahdotteko, että lyön teitä vasten turpaa? Jos luulette, että
olen varas, niin on parasta, että pidätte epäilyksenne ominanne, tai
muuten näytän teille, kuinka suuresti te olette erehtynyt! Olettepa
te tosiaankin kiitollinen! Te tulette tänne, tuollainen surkea,
hunningolle joutunut ihminen, ja minä otan teidät keittiööni ja
kohtelen teitä oikein siivosti, ja saan nyt tämän palkakseni. Ensi
kerralla saatte mennä helvettiin, tekisipä mieleni hiukan auttaakin
teitä sillä matkalla."

Näin sanoen hän kohotti nyrkkinsä ja hyökkäsi askeleen minua
kohti. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että väistyin syrjään ja
pakenin keittiön ovesta ulos. Mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä?
Raaka voima -- eikä mikään muu -- hallitsi tässä petomaisessa
laivassa. Järkisyyt eivät merkinneet täällä mitään. Ajatelkaahan:
keskikokoinen, ruumiinrakenteeltaan hento mies, jonka lihakset olivat
heikot ja kehittymättömät ja joka on viettänyt hiljaista, rauhallista
elämää kaukana kaikista väkivaltaisuuksista -- mitäpä hän olisi
voinut tehdä! Yhtä vähän olisin voinut otella tämän ihmispedon kuin
jonkun villin eläimen kanssa.

Sillä tavalla minä ajattelin, sillä tahdoin jollakin keinoin
puolustaa itseäni ja rauhoittaa omaatuntoani. Mutta se ei kuitenkaan
tyydyttänyt minua. Yhtä vähän muistellessani näitä tapauksia voin
nytkään olla täysin tyytyväinen. Asema oli sellainen, että siihen
olisi pitänyt kovakouraisesti tarttua kiinni, ei siinä kylmäverinen
pohdinta riittänyt. Jos tarkastelee asiaa muodollisen logiikan
valossa, ei siinä ole vähintäkään häpeämisen syytä -- mutta sittenkin
minä häpeän joka kerta, kun ajattelen sitä, ja ylpeyteni sanoo
minulle, että se jollakin selittämättömällä tavalla on tahrannut
ihmisarvoani.

Tämä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu kertomuksen kulkuun.
Kiiruhtaessani keittiöön tunsin kovaa kipua polvessani ja avuttomana
vaivuin peräkannelle johtavalle portaalle. Mutta kokki ei ollut
seurannut jäljessäni.

"Katsokaahan kuinka hän juoksee! Katsokaa häntä!" kuulin hänen
huutavan. "Tulkaa tänne, mamman pikku lellipoika parka. En minä tee
teille mitään pahaa; en totta tosiaankaan."

Minä käännyin ja jatkoin työtäni; siten tämä kohtaus loppui tältä
kerralta, vaikka sitä myöhemmin vielä jatkettiinkin. Minä katoin
aamiaispöydän kajuuttaan ja tarjosin ruokaa hylkeenampujille
ja päällikölle kello seitsemältä. Myrsky oli heikontunut yön
aikana, vaikka vieläkin aallot kävivät korkeina ja tuuli oli kova.
Aamuvahdin aikana oli purjeita taas lisätty, joten _Ghost_ kiiti
nyt eteenpäin täysin purjein, molemmat laivapurjeet ja jaakari
vain puuttuivat. Mutta keskustelusta pöydässä kuulin, että nuo
kolme purjetta nostettaisiin heti aamiaisen jälkeen. Kuulin
myöskin, että Susi-Larsen tahtoi käyttää hyväkseen myrskyä niin
paljon kuin suinkin, sillä se ajoi laivan lounaaseen, siihen osaan
valtamerta, missä hän toivoi kohtaavansa luoteisia pasaatituulia.
Tässä tasaisessa tuulessa hän arveli siten pääsevänsä suurimman
osan matkasta Japaniin, ja tehtyään kaarroksen etelään päin kuumaan
vyöhykkeeseen ja päästyään Aasian rannikon läheisyyteen hän aikoi
suunnata kulun jälleen pohjoista kohti.

Aamiaisen jälkeen sattui minulle uusi ikävyys. Lopetettuani
astioiden pesun puhdistin kamiinan kajuutassa ja kannoin tuhkan ulos
heittääkseni sen mereen. Susi-Larsen ja Henderson seisoivat peräsimen
luona ja keskustelivat innokkaasti keskenään. Johanson piti perää.
Kun astuin tuulen puolelle, teki hän äkkiä liikkeen päällään, jonka
minä käsitin vain tervehdykseksi. Hän tarkoitti kuitenkin sillä,
että minun piti heittää tuhka suojapuolelta mereen. Aavistamatta
erehdystäni astuin Susi-Larsenin ja metsästäjän ohi ja heitin tuulen
puolelta tuhkan laivan reunan yli veteen. Mutta tuuli tarttui tuhkaan
ja tuprutti sitä sekä minun että Susi-Larsenin ja Hendersonin
silmille. Samassa Susi-Larsen potkaisi minua, aivan kuin olisin ollut
koira. En koskaan ollut aavistanut, että potku voisi tehdä niin
kipeätä. Horjahdin ja nojauduin puoleksi tajuttomana kajuutan seinää
vasten. Kaikki pyöri silmissäni, tunsin itseni aivan sairaaksi,
minua kuvotti, ja vaivoin pääsin takaisin laivan reunalle. Mutta
Susi-Larsen ei vilkaissutkaan minuun. Hän karisti tuhkan vaatteistaan
ja jatkoi keskusteluaan Hendersonin kanssa. Johanson oli nähnyt koko
tapauksen ylävältä paikaltaan, ja käski parin laivamiehen siivota
jälkeni.

Myöhemmin aamupuolella tapahtui minulle aivan toisenlainen yllätys.
Kokin käskystä olin mennyt Susi-Larsenin kojuun laittamaan hänen
vuodettaan ja siivoamaan. Aivan päänaluksen yläpuolella oli hylly
täynnä kirjoja. Silmäsin niitä ja huomasin hämmästyksekseni siellä
Shakespearen, Tennysonin, Poen ja De Quincyn teoksia. Olipa siinä
tieteellisiäkin kirjoja, niinkuin Tyndallin, Proctorin ja Darwinin
teoksia. Tähtitiede ja fysiikkakin oli edustettuina, ja näinpä siellä
Bullfinchin Sadun aikakauden, Shaw'n Englantilaisen ja amerikkalaisen
kirjallisuudenhistorian sekä Johnsonin Luonnonhistorian kahtena
paksuna nidoksena. Sitä paitsi siellä oli koko joukko kielioppeja,
esim. Metcalfin ja Reed & Kelloggin kieliopit -- enkä voinut olla
vetämättä suutani nauruun, kun näin teoksen, joka käsitteli Englannin
kirkkokieltä.

Minun oli aivan mahdoton huomata mitään yhdyssidettä näiden
kirjojen ja sen Susi-Larsenin välillä, jonka minä tunsin, ja
ihmettelin itsekseni, tokko hän todellakin pystyi niitä lukemaan.
Mutta ruvettuani laittamaan vuodetta kuntoon löysin vaippojen
joukosta kirjan, joka varmaan oli pudonnut häneltä kädestä hänen
vaipuessaan uneen -- siinä oli Drowningin kootut teokset. Kirja
oli avattu "Parvekkeella" runon kohdalta ja siellä täällä oli
lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia. Laivan heilahtaessa äkkiä putosi
kirja kädestäni ja sen sisästä lensi paperipala, joka oli täynnä
mittausopillisia kuvioita ja laskuja.

Aivan selvää siis oli, että tuo kauhea Susi-Larsen ei ollut mikään
oppimaton hölmö, niinkuin olisi voinut päättää hänen raa'asta
käytöksestään. Hän oli minulle nyt täydellinen arvoitus. Kumpaisetkin
puolet hänen luonteestaan olivat täysin ymmärrettäviä, mutta molemmat
yhdessä sitä vastoin kerrassaan käsittämätöntä. Taisin jo mainita,
että hän puhui hyvin puhtaasti englanninkieltä ja teki vain aivan
vähäisiä virheitä. Jokapäiväisessä puheessaan hylkeenampujain ja
miehistön kanssa hän teki tosin koko joukon kielivirheitä, joita
saattoi pitää murteellisuuksina, mutta ne harvat sanat, jotka hän
minulle oli lausunut, olivat olleet aivan virheettömiä ja oikeita.

Huomatessani tämän uuden puolen Susi-Larsenissa kasvoi rohkeuteni, ja
päätin puhua hänelle kadonneista rahoistani.

"Minun rahani on varastettu", sanoin hänelle hetken perästä, kun hän
astui yksin peräkannella edes ja takaisin.

"Herra", oikaisi hän ankarasti, vaikkei äreästi.

"Minun rahani on varastettu, herra", toistin nöyrästi.

"Miten se on tapahtunut?" kysyi hän.

Minä kerroin hänelle koko tapauksen -- sanoin, että vaatteeni olivat
olleet kuivumassa keittiössä ja että myöhemmin olin saada selkääni
kokilta, kun mainitsin vahingostani hänelle.

Hän nauroi kertomukselleni. "Löytötavaraa", sanoi hän; "Cooky ottaa
talteen ne vähät, mitkä hän löytää. Sitä paitsi, eikö teidän kurja
henkenne ole sen summan arvoinen? Voitte pitää tätä terveellisenä
opetuksena. Te olette nyt saanut oppia pitämään itse huolta
rahoistanne. Luultavasti olette tähän asti antanut jonkun juristin
tai muun luottomiehen tehdä sitä puolestanne."

Ymmärsin hänen ivansa, mutta kysyin sitten: "Miten voin saada rahani
takaisin?"

"Se on oma asianne. Täällä ei ole juristeja eikä luottomiehiä
käytettävänä, vaan saatte hoitaa itse asianne. Jos saatte dollarin,
niin pitäkää kiinni siitä. Jollei pidä huolta rahoistaan, niinkuin te
nyt, niin kadottaa ne. Sitä paitsi te olette tehnyt syntiä. Teillä
ei ole oikeutta saattaa lähimmäistänne kiusaukseen. Te saatoitte
kokin kiusaukseen, ja hän lankesi. Te olette syössyt turmioon hänen
kuolemattoman sielunsa. Asiasta toiseen -- uskotteko te sielun
kuolemattomuuteen?"

Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan tehdessään tämän kysymyksen, ja
tuntuipa siltä, kuin hän olisi paljastanut minulle sielunsa syvyyden,
niin että saatoin nähdä aina sen pohjaan asti. Mutta se oli vain
harhaluulo. Ei kukaan ole koskaan nähnyt syvälle Susi-Larsenin
sieluun, tuskin edes vilahdukseltakaan sitä, siitä olen aivan varma.
Myöhemmin sain kokea, että hänellä oli erakon sielu, joka ei paljasta
sisintään kellekään, vaikka hän joskus oli sitä tekevinäänkin.

"Teidän silmissänne kuvastuu kuolemattomuus", vastasin sanomatta
häntä herraksi -- koe, johon minulla mielestäni oli oikeus
keskustelun laatuun nähden.

Hän ei oikaissut minua. "Minä ymmärrän teitä siten, että te näette
niissä jotakin elollista, mutta ei sen sittenkään ole pakko elää
iankaikkisesti."

"Minä näen niissä enemmänkin", jatkoin rohkeasti.

"Silloin te näette niissä myös itsetietoisuutta. Te näette niissä
elävää elämää, mutta se ei ulotu sittenkään sen kauemmaksi -- niissä
ei ole mitään, mikä todistaisi, että tuo elämä jatkuu ikuisesti."

Kuinka selvä hänen ajatuksenjuoksunsa oli ja kuinka hyvin hän lausui
ilmi ajatuksensa! Hän oli katsellut minua uteliaasti, mutta nyt
hän käänsi päänsä ja tarkasteli lyijynväristä vedenpintaa tuulen
puolella. Hänen silmänsä synkkenivät ja ilme suun ympärillä tuli
ankaraksi ja kovaksi. Hän oli epäilemättä raskaalla mielellä.

"Ja mitä hyötyä siitä olisikaan?" kysyi hän äkkiä kääntyen jälleen
minun puoleeni. "Jos olisinkin kuolematon -- niin mitä sitten?"

Minä epäröin. Miten voisin selittää ihanteellista käsityskantaani
tälle miehelle? Miten voisin sanoin selittää tunnetta, joka oli
ikäänkuin unessa kuultua soittoa -- jotakin, josta olin täysin
vakuutettu, mutta jota oli mahdoton sanoin selittää?

"Mitä te sitten uskotte?" sanoin minä.

"Minä uskon, että elämä on vain sekamelskaa", vastasi hän nopeasti.
"Se on kuin hapatus, käyteaine, joka liikkuu ja voi hetken aikaa
olla liikkeessä, tunnin, vuoden tai sata vuotta, mutta joka
lopulta sittenkin kadottaa liikkumiskykynsä. Suuret syövät pienet
voidakseen edelleen olla liikkeessä, vahvat syövät heikot pysyäkseen
voimakkaina. Ne, joilla on hyvä onni, syövät enimmin ja liikkuvat
kauimmin, siinä kaikki. Mihin nuo esimerkiksi kelpaavat?"

Hän osoitti kärsimättömästi muutamia laivamiehiä, jotka puuhailivat
köysien ääressä keskilaivalla.

"He liikkuvat -- ja sitä limaeläinkin tekee. He liikkuvat saadakseen
syödä, jotta voisivat edelleen liikkua. Siinä koko juttu! He elävät
vatsansa vuoksi, ja vatsa on olemassa heidän tähtensä. Se on ikuinen
kiertokulku -- siitä ei pääse minnekään. Eivät hekään. Mutta vihdoin
tapahtuu pysähdys. He eivät liiku enää. He kuolevat."

"Mutta he uneksivat tulevaisuudesta", sanoin minä, "heillä on
kauniita, kirkkaita unelmia..."

"Ruoasta", lisäsi hän painokkaasti.

"Ja sen lisäksi vielä..."

"Ruoasta. Paremmasta ruokahalusta ja tilaisuudesta saada tyydyttää
sitä." Hänen äänensä kuulosti kovalta -- leikinlasku oli hänestä
kaukana. "Sillä katsokaapas, eivät he toivo muuta kuin että
pääsisivät edullisille matkoille, jotka tuottaisivat heille
enemmän rahaa, että ylenisivät perämiehiksi ja voisivat koota
omaisuutta -- sanalla sanoen, että saisivat tilaisuuden nylkeä
lähimmäistään, nukkua rauhassa yönsä, syödä hyvin ja teettää jollakin
muulla raskaimmat työnsä. Entäs te ja minä -- mekin olemme aivan
samanlaisia. Ero on vain siinä, että me olemme syöneet enemmän
ja paremmin kuin he. Minä syön nykyään heidän ja myöskin teidän
kustannuksellanne. Mutta ennen muinoin te söitte enemmän kuin minä.
Te nukuitte pehmeissä vuoteissa, käytitte hienoja vaatteita ja
nautitte hyvää ruokaa. Kuka laittoi teidän vuoteenne? Kuka valmisti
teidän vaatteenne? Kuka keitti teille ruokaa? Ette koskaan itse. Te
ette koskaan ole tehnyt työtä otsanne hiessä. Te elätte rahoista,
jotka isänne on ansainnut. Te olette kuin laivalintu, joka hyökkää
toisten kimppuun ja ottaa toisilta kalan, jonka ne ovat pyytäneet. Te
olette yksi niistä monista, jotka muodostavat niin sanotun yläluokan,
jotka ovat kaikkien muiden herroja, jotka syövät sen ravinnon, jonka
nuo toiset hankkivat ja mielellään itsekin söisivät. Te käytte
lämpimissä vaatteissa. Mutta he ovat valmistaneet nuo vaatteet, ja
kuitenkin he kärsivät vilua riekaleissaan ja kerjäävät teiltä ja
juristiltanne tai luottamusmiehiltänne työtä."

"Mutta tämähän on aivan ulkopuolella meidän keskusteluaihettamme",
huudahdin minä.

"Ei yhtään." Hän puhui nyt hyvin vilkkaasti, ja hänen silmänsä
loistivat. "Se on eläimellistä, mutta elämä on nyt kerran sellaista.
Mitä hyötyä tai järkeä siinä olisi, jos tuollainen eläimellisyys
olisi iankaikkista? Mikä tarkoitus sillä olisi? Mitä hyötyä siitä
olisi? Te ette ole koskaan tehnyt työtä elatukseksenne. Mutta
se ruoka, jonka te olette syönyt tai haaskannut, olisi voinut
pelastaa parikymmentä niistä onnettomista, jotka tekivät työtä
tuon ruoan tähden, mutta eivät saaneet sitä sittenkään syödä. Mitä
kuolemattomuutta te olette ansainnut? Taikka he? Ajatelkaahan nyt
itseänne tai minua. Mitä teidän kehuttu kuolemattomuutenne merkitsee
nyt, kun teidän elämänne on törmännyt yhteen minun elämäni kanssa?
Te tahtoisitte palata maihin, jonne teidän eläimellisyytenne
paremmin soveltuu. Mutta minua huvittaa pitää teidät täällä, missä
minun eläimellisyyteni kukoistaa. Ja täällä minä aion pitääkin
teidät. Se voi olla teille hyödyksi, mutta se voi johtaa teidät myös
perikatoon. Te voitte menettää henkenne tänään, tällä viikolla tai
tämän kuukauden kuluessa. Minä voisin tappaa teidät vaikka tällä
hetkellä, iskemällä teitä nyrkillä, sillä te olette kurja raukka. Jos
me olisimme kuolemattomia -- niin mitä syytä siihen olisi? Harjoittaa
eläimellisyyttä niinkuin te ja minä olemme tehneet koko elämämme
ajan, ei juuri sovi kuolemattomille sieluille. Ja minä sanon vielä
kerran, mitä se hyödyttäisi? Kuinka minä olen voinut pidättää teidät
täällä?"

"Siksi että te olette vahvempi", vastasin nopeasti.

"Mutta miksi minä olen vahvempi?" jatkoi hän heti loppumattomia
kysymyksiänsä. "Siksi että minussa on enemmän käyteainetta kuin
teissä. Ettekö nyt huomaa? Ettekö huomaa?"

"Mutta sehän on aivan toivoton käsityskanta", vastustelin minä.

"Siinä te olette oikeassa", sanoi hän. "Miksi ihminen siis yhtään
liikkuu, koska liikunto on elämää? Ilman tätä liikuntoa -- jollei
ihminen olisi hitunen käyteainetta -- ei olisi olemassa mitään
toivottomuuttakaan. Mutta -- ja siinä se juuri onkin -- me tahdomme
elää ja liikkua, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä, siksi että
elämä nyt kerran on elämistä ja liikuntoa ja että se tahtoo elää ja
liikkua. Jos niin ei olisi, niin elämä olisi kuollut. Tämän elämän
vuoksi, joka teissä on, te uneksitte kuolemattomuudesta. Elämä teissä
on elollista ja tahtoo ikuisesti elää. Pyh! Ikuista eläimellisyyttä!"

Hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui keulaa kohti. Kansikorokkeella
hän pysähtyi ja huusi minut luokseen.

"Paljonko Cooky on ottanut?" kysyi hän.

"Satakahdeksankymmentäviisi dollaria, herra", vastasin minä.

Hän nyökäytti päätään. Kun hetken kuluttua astuin portaita alas
mennäkseni kattamaan päivällispöytää, kuulin hänen keskilaivalla
kiroilevan ja huutavan muutamille miehille.




Kuudes luku


Seuraavana aamuna myrsky oli tauonnut kokonaan ja _Ghost_ keinui
hiljalleen eteenpäin tyynellä vedenpinnalla. Silloin tällöin
tuntui kuitenkin hiukan vetoa, ja Susi-Larsen seisoi koko ajan
ylävällä peräkannella silmäillen koilliseen meren yli, josta suuren
pasaatituulen oli määrä puhaltaa.

Kaikki miehet olivat kannella ja laittoivat veneitä kuntoon pyyntiä
varten. Laivassa oli seitsemän venettä, kapteenin oma vene sekä
kuusi muuta, yksi kutakin ampujaa kohti. Jokaiseen veneeseen kuului
kolme miestä -- yksi ampuja, soutaja sekä peränpitäjä. Laivassa nämä
soutajat ja perämiehet kuuluivat miehistöön. Ampujatkin komennettiin
vahtiin ja heidän oli aina pakko totella Susi-Larsenia. Kaiken
tämän ja paljon lisää sain nyt tietää. _Ghost_ oli nopein kuunari
sekä San Franciscon että Victorian laivaston aluksista. Alkujaan
se oli ollut jonkun yksityisen pursi ja rakennettu vartavasten
hyvin nopeakulkuiseksi. Laivan muoto ja varustus puhuu aina omasta
puolestaan, vaikka minä en sellaisesta ymmärräkään mitään. Johnson
kertoi minulle kaiken tämän keskustellessani hetken aikaa hänen
kanssaan eilen, toisen iltapäivävahdin aikana. Hän kertoi yhtä
innokkaasti tämän laivan erinomaisuudesta kuin monet ihmiset puhuvat
kauniista hevosistansa. Hän oli kuitenkin hyvin tyytymätön toimeensa,
ja sikäli kuin saatoin ymmärtää, on Susi-Larsen laivurina hyvin huono
mies. Itse laiva viekotteli Johnsonia ottamaan pestin, mutta hän on
jo alkanut sitä katua.

Hän sanoi, että _Ghost_ on kahdeksankymmenen tonnin kuunari ja
erittäin kaunista tekoa. Se on kolmekolmatta jalkaa leveä ja yli
yhdeksänkymmentä jalkaa pitkä. Tavaton lyijyköli, jonka painoa
tarkoilleen ei tiedetä, tekee sen hyvin vakavaksi, ja purjeet ovat
suunnattoman suuret. Se on toista sataa jalkaa korkea kannelta
laskien isonmaston ylimpään huippuun asti; keulamasto latvamastoineen
on kahdeksan tai kymmenen jalkaa lyhyempi. Mainitsen nämä
yksityisseikatkin, jotta lukija voisi kuvailla mielessään kuinka iso
tämä pieni veden varassa kelluva maailma oli, jossa eli kaksikolmatta
miestä. Olihan se varsin pieni maailma -- tomuhiutale, pieni pilkku
-- ja minä ihmettelin, miten ihmiset saattoivat uskaltaa lähteä
keskelle valtamerta niin pienessä ja hauraassa kojeessa.

Susi-Larsenilla on myöskin se maine, että hän on aivan
tavattoman uhkarohkea merellä. Kuulin Hendersonin ja erään toisen
hylkeenampujan, Standish-nimisen kalifornialaisen, puhuvan siitä.
Pari vuotta sitten olivat _Ghostin_ mastot taittuneet myrskyssä
Beringin merellä, jolloin nykyiset hankittiin sijaan, ja ne ovat
kaikella tavalla sekä isommat että järeämmät. Kun ne pystytettiin,
kuului Susi-Larsen sanoneen, että hän pikemmin antaisi laivan mennä
kumoon kuin luopuisi mastoistansa.

Jokainen mies laivassa, paitsi Johanson, joka on aivan haltioitunut
ylennyksestään, koettaa jollakin tavalla puolustaa oloaan tässä
laivassa. Toinen puoli miehistöä on ollut ennen pitkillä matkoilla
ja he puolustautuvat sillä, etteivät edeltäpäin tietäneet mitään
koko laivasta eikä sen kapteenista. Ne, jotka tuntevat olot täällä,
kuiskailevat salaa, että mukana seuraavat ampujat tosin ovat taitavia
pyssymiehiä, mutta ovat tunnetut riitaisuudestaan ja huonoista
taipumuksistaan eivätkä olleet saaneet pestiä mihinkään kunnon
laivaan.

Olen nyt tutustunut erääseen toiseen laivamieheen. Hänen nimensä
on Louis ja hän on irlantilainen, kotoisin Nova Scotiasta;
hänellä on pyöreät ja hauskat kasvot, hän rakastaa seuraa ja on
halukas juttelemaan niin kauan kuin joku vain viitsii kuunnella
häntä. Iltapuolella, kun kokki nukkui ja minä kuorin ikuisia
perunoitani, tuli Louis keittiöön juttelemaan. Hän puolusti oloaan
_Ghost_-laivassa sillä, että hän pestiä ottaessan oli juovuksissa.
Hän vakuutti minulle kerta toisensa jälkeen, ettei hän koskaan olisi
sitä tehnyt selvällä päällä. Hän näyttää viimeisinä kahtenatoista
vuonna joka talvi olleen hylkeenpyynnissä ja kuuluu olevan kummankin
laivaston kaikkein parhaita veneenohjaajia.

"Poika rukka", sanoi hän pudistaen vakavasti päätään, "sen pahempaan
kuunariin ette olisi voinut joutua, ja kuitenkaan ette ollut
humalassa niinkuin minä. Purjelaiva on merimiesten onnela, mutta
toisenlaiset laivat sitä olla pitää. Perämies oli ensimmäinen uhri,
mutta painakaa mieleenne mitä nyt sanon -- ennenkuin tämä matka
on loppunut, on täällä useampiakin ruumiita. Minäpä sanon teille
näin meidän kesken, että tuo Susi-Larsen on oikea piru, ja tässä
laivassa on aina eletty kuin helvetissä siitä saakka kun hän sai
sen haltuunsa. Enkö minä muka sitä tietäisi? Enkö minä muka muista,
miten hän Hakodatessa kaksi vuotta sitten riitaantui miehistön kanssa
ja ampui neljä kappaletta. Minä olin silloin _Emma L._-laivassa,
vain kolmensadan yardin päässä! Ja samana vuonna hän tappoi miehen
nyrkillään. Niin, herra, tappoi hänet kerrassaan. Musersi hänen
kallonsa kuin munankuoren. Ja sitten Kura-saaren kuvernööri ja
poliisipäällikkö -- he olivat japanilaisia herrasmiehiä kumpikin,
herra -- tulivat vaimoineen hänen luokseen vieraisille laivaan, ne
rouvat olivat tuollaisia pieniä olentoja, joita näkee kuvattuina
viuhkoissa. Ja sitten laiva pantiin käyntiin, ja hänen toimestaan nuo
suloiset aviomiehet astuivat ensin veneesen, mutta vene irtaantuikin
aivan kuin vahingossa ja vei miehet mukanaan selälle. Vasta viikkoa
myöhemmin rouvat vietiin maihin saaren toiseen päähän, eikä heillä
ollut muu edessä kuin lähteä jalan vuorten yli vaeltamaan kotiansa
kohti pienissä, ohuissa olkisandaaleissansa, jotka eivät kestäneet
koossa ensimmäistä mailiakaan. Niin, kyllä minä tiedän, millainen hän
on. Oikea peto hän on, tuo Susi-Larsen -- samanlainen hirviö, josta
Ilmestyskirjassa puhutaan, ja lopulta hukka hänet varmaan perii.
Mutta muistakaa, minä en ole sanonut yhtään mitään. En ole hiiskunut
ainoatakaan sanaa -- sillä vanha paksu Louis tahtoo kunnialla päättää
tämän matkansa, vaikka joka ainoa teistä joutuisikin kalanruoaksi."

"Susi-Larsen!" hän jatkoi hetken kuluttua. "Ajatelkaa tuota nimeä!
Susi -- sehän hän juuri onkin. Hänellä on kova sydän, niinkuin
monella muulla. Sillä hänellä ei ole sydäntä nimeksikään. Merisusi,
se juuri hän onkin. Eikö teidänkin mielestänne se nimi sovi hänelle?"

"Mutta jos kaikki tietävät millainen hän on", sanoin minä, "niin
kuinka hän voi saada miehistöä lainkaan laivaansa?"

"Niin, mistä se johtuu, että voidaan saada ihmisiä tekemään vaikka
mitä sekä maalla että merellä?" huudahti Louis kelttiläisen
kiivaudella. "Luuletteko, että minä olisin nyt täällä, jollen olisi
ollut sikahumalassa ottaessani pestiä? On sellaisia, jotka eivät
voi purjehtia kunnon ihmisten kanssa -- niinkuin nämä pyyntimiehet
esimerkiksi -- ja sitten on sellaisiakin, jotka eivät tunne häntä,
niinkuin nuo raukat tuolla keulassa. Mutta kyllä he sen vielä
oppivat, kyllä he sen vielä oppivat, ja saavatpa vielä surra
sitäkin, että lainkaan ovat maailmaan syntyneet. Voisinpa itkeä
noiden raukkojen tähden, jos vain voisin olla ajattelematta paksua
Louis-parkaa ja hänen huoliaan. Mutta minä en ole sanonut sanaakaan,
muistakaa se -- en koskaan yhtä ainoatakaan sanaa!"

Hän vaikeni hetkeksi, mutta häntä näytti vaivaavan kroonillinen
kielevyys, sillä hän aloitti melkein heti uudestaan: "Nuo
pyyntimiehet ovat kelvotonta joukkoa, mutta malttakaahan, kunnes ne
alkavat riidellä ja juonitella, niin kyllä hän saa ne vaikenemaan.
Hän saa heidän syntiset, mädäntyneet sydämensä pelkäämään Jumalaa.
Hylkeenampuja Horner, tiedättehän, 'Jock' Horner, niinkuin he
nimittävät häntä -- hän, joka on niin hiljainen ja sävyisä ja puhuu
niin lempeästi kuin nainen, tuo simasuu -- uskotteko, hän tappoi
viime vuonna veneensä ohjaajan? He väittivät, että se tapahtui
vahingossa, mutta minä tapasin jälkeenpäin soutajan Yokohamassa,
ja hän kertoi koko jutun juurta jaksain. Ja tuo pieni musta piru,
Smoke, hän harjoitti salakalastusta Copper-saarella, joka on ryssäin
aluetta, ja sai istua kolme vuotta Siperian suolakaivoksissa. Siellä
hänet kahlehdittiin sekä kädestä että jalasta toiseen mieheen
kiinni. Mutta nuo miehet riitaantuivat jollakin tavalla, ja Smoke
lähetti silloin toisen kiulussa ylös kaivoksesta. Se kävi vain vähän
kerrallaan, nähkääs, ensimmäisenä päivänä hän lähetti jalan, toisena
käsivarren, kolmantena pään ja niin edespäin."

"Ette nyt tarkoita täyttä totta!" huudahdin minä kauhuissani.

"Mitä?" kysyi hän nopeasti. "Minä en ole sanonut mitään. Minä olen
sekä kuuro että mykkä -- ja niin on paras teidänkin olla, äitinne
tähden. Joka kerta avatessani suuni olen puhunut vain hyvää heistä ja
hänestä -- Jumala tuomitkoon kadotukseen hänen sielunsa, kärventyköön
hän tuhat vuotta kiirastulessa ja menköön sitten suoraa päätä
pahimpaan ja syvimpään helvettiin!"

Johnson, mies, joka oli hieronut minut verille tullessani laivaan,
näytti vähimmin epäilyttävältä kaikista sekä keula- että peräkannen
miehistä. Hänessä ei todellakaan ollut mitään oudoksuttavaa. Hänen
suoruutensa ja miehuutensa pisti heti silmiin, ja sen ohella hän teki
tavattoman vaatimattoman, melkein ujon tai pelokkaan vaikutuksen.
Mutta mikään pelkuri hän ei ollut. Päinvastoin hän oli rohkea ja
miehuullisen varma. Siksipä hän heti tuttavuutemme alussa pani
jyrkästi vastaan, kun sanoin häntä Yonsoniksi. Ja nyt alkoi Louis
puhua hänestä.

"Hän on kelpo mies, tuo kunnon Johnson", sanoi hän, "paras kaikista
laivamiehistä. Hän on minun soutajani. Mutta pelättävää on, että hän
joutuu riitaan Susi-Larsenin kanssa, kun täällä alkaa säkenöidä.
Kyllä minä sen tiedän. Minä näen sen hiljalleen lähestyvän aivan kuin
rajuilman. Olen puhunut hänelle kuin veljelle, mutta hän ei tahdo
purjehtia väärän lipun alla eikä salata ajatuksiaan. Hän ei voi olla
vaiti, kun hänen mielestään täällä tehdään vääryyttä, ja ainahan sitä
joku käy kielimässä Sudelle. Ja susi on väkevä -- hänen susiluontonsa
ei siedä toisia voimakkaita luonteita, ja Johnsonilta ei voimaa
puutu, sen hän saa nähdä, hän ei alistu eikä vastaa haukkumisiin ja
lyönteihin vain siivosti: 'kyllä, herra, nöyrin kiitos, herra'. Oi,
kyllä siinä vielä peli syntyy! Ja Jumala tiesi mistä minä saan toisen
soutajan! Luuletteko, että se tälle koskaan sanoo muuta kuin: 'Nimeni
on Johnson, herra!' kun ukko nimittää häntä Yonsoniksi? Ja ensi
kerralla hän tavasi nimensä kirjain kirjaimelta. Olisittepa nähnyt
silloin Sutta! Luulin, että hän karkaisi hänen niskaansa. Sitä hän ei
kuitenkaan tehnyt, mutta kyllä se aika vielä tulee -- hän nitistää
tuon kelpo Johnsonin, jos tunnen oikein meritavat ja menot."

Thomas Mugridge käy yhä sietämättömämmäksi. Minun täytyy sanoa häntä
herraksi joka kerta puhuessani parikin sanaa hänelle. Osittain
siihen on syynä se, että Susi-Larsen näyttää suosivan häntä. Enpä
usko kenenkään koskaan kuulleen, että kapteeni ja kokki samassa
laivassa olisivat ystäviä, mutta niin täällä kuitenkin on laita.
Pari kolme kertaa on Susi-Larsen jo pistänyt päänsä keittiön ovesta
sisään ja jutellut ystävällisesti Mugridgen kanssa, ja kerran --
juuri tänään iltapuolella -- hän seisoi kannelle johtavien portaiden
luona ja puheli hänen kanssaan runsaan neljännestunnin. Keskustelun
loputtua Mugridge palasi keittiöön kasvot tyytyväisyyttä loistaen, ja
askaroidessaan hän hyräili merimieslauluja hermostuttavan kimakalla
äänellä.

"Minä voitan aina päällikköjeni suosion", sanoi hän minulle
tuttavallisesti. "Sillä minä tiedän, miten heitä on mielisteltävä,
nähkääs. Entinen laivurini -- hän kysyi aina, enkö halunnut pistäytyä
kajuuttaan hetkeksi juttelemaan hänen kanssansa ja kallistelemaan
lasia kaikessa ystävyydessä. 'Mugridge', sanoi hän minulle, 'te
olette joutunut väärälle uralle'. 'No, mikäs minusta sitten
olisi pitänyt tulla?' sanoin minä. 'Te olisitte ollut kuin luotu
herrasmieheksi, ja silloin teidän ei olisi tarvinnut tehdä työtä
elatukseksenne', sanoi hän. Pääni pantiksi, Hump, jollei hän sanonut
aivan niin, kun minä istuin hänen omassa kojussansa ja mukavasti
poltin hänen sikarejansa ja join hänen rommiansa."

Hänen lorunsa olivat vähällä tehdä minut hulluksi. En koskaan
ole vihannut kenenkään ääntä niin syvästi kuin hänen. Hänen
rasvainen, mielistelevä puhetapansa ja hänen tavaton itserakkautensa
hermostutti minua siinä määrin, että usein koko ruumiini vapisi.
Sen vastenmielisempää ihmistä en eläissäni ole nähnyt. Mahdotonta
on kuvailla, kuinka epäsiististi hän valmisti ruokaa, ja koska hän
keitti joka palan, jota laivassa syötiin, täytyi minun suurella
varovaisuudella valita ruokani, jotta saisin vähimmin sotkuiset palat
hänen laitoksistansa.

Käteni tuottivat minulle suurta vastusta, ne kun olivat aivan
tottumattomat työhön. Kynnet mustuivat ja iho kävi niin likaiseksi,
etten edes harjalla voinut saada sitä puhtaaksi. Lisäksi sain
rakkoja kädet täyteen ja toiseen käsivarteeni ison palohaavan, kun
kerran laivan pahasti heilahtaessa menetin tasapainoni ja törmäsin
vasten kuumaa rautauunia, ja polveni oli yhä kipeä. Turvotus ei
ollut hävinnyt, ja lumpio törrötti pystyssä niinkuin ennenkin. Se ei
parantunut siitä vähääkään, että minun täytyi nilkuttaa sillä päivät
pitkät.

Olisin tarvinnut lepoa ja rauhaa, jotta se olisi voinut parantua.

Lepoa! En koskaan ennen ollut ymmärtänyt tämän sanan merkitystä. Olin
levännyt koko ikäni tietämättä sitä. Mutta jos nyt olisin saanut
istua edes puolen tuntia työttömänä, tarvitsematta edes ajatella,
niin olisi se mielestäni ollut parasta maailmassa. Toiselta puolen
elämänkokemukseni suuresti lisääntyi. Tämän jälkeen voin antaa oikean
arvon työväenluokan elämälle. En voinut uneksiakaan, että työ olisi
niin kauheaa. Kello puoli kuudesta aamulla kymmeneen illalla olen
ympäristöni orja, en ainoatakaan hetkeä ole oma herrani, jollen
ota lukuun muutamia minuutteja, joita saatoin varastaa itselleni
toisen iltapäivävahdin jälkeen. Jos hetkenkin katselen, miten aallot
kimaltelevat auringonpaisteessa tai joku laivamiehistä kiipeää
kahvelihuippupurjeesen tai kulkee pitkin kokkapuuta, voin olla varma
siitä, että hirveä ääni karjaisee minulle: "Tulkaa tänne, Hump! Ei
nyt ole aika uneksia! Kyllä minä pidän teitä silmällä!"

Keskikannella näyttää paha tuuli olevan vallalla, ja huhu käy
miehestä mieheen, että Smoke ja Henderson ovat riidassa. Henderson
on epäilemättä hauskin hylkeenampujista, hiljainen ja rauhallinen
mies, joka ei hevin suutu. Mutta varmaan he ovat nyt saaneet hänet
suuttumaan, sillä Smoken toinen silmä on musta ja paisunut ja hän
näytti aivan erityisen äkäiseltä tullessaan kajuuttaan illalliselle.

Juuri vähää ennen oli tapahtunut jotakin hyvin inhottavaa,
jotakin, mikä oli erittäin kuvaavaa näille sydämettömille ja
raaoille miehille. Miehistössä on eräs aivan nuori poika, kömpelö,
maalta kotoisin oleva nuorukainen nimeltä Harrison, joka varmaan
seikkailuhalusta on lähtenyt tälle ensimmäiselle matkallensa.
Vaihtelevien tuulien puhaltaessa oli laivaa useamman kerran käännetty
tuuleen, jolloin purjeet aina siirrettiin toiselta puolelta
toiselle ja joku mies lähetettiin ylös mastoon siirtämään etumaista
kahvelihuippupurjetta. Kun Harrison oli maastossa, sattui köysi
jollakin tavalla takertumaan väkipyörään, jonka läpi se kahvelin
päässä juoksee. Ymmärtääkseni vahinko olisi voitu kahdella tavalla
korjata -- joko laskemalla fokki alas, mikä oli verrattain helppoa ja
vaaratonta, tai kiipeämällä itse kahvelin päähän, mikä olisi hyvin
vaarallista.

Johanson huusi Harrisonille, että hänen piti kiivetä kahvelin
päähän. Kaikki näkivät, että poika pelkäsi. Ja siihen oli syytäkin,
sillä eipä ollut mikään vähäinen asia heittäytyä noiden ohuiden ja
heiluvien köysien varaan kahdeksankymmenen jalan korkeudessa ilmassa.
Jos tuuli olisi ollut tasainen, niin se ei olisi ollut niin vaikeata,
mutta _Ghost_ keinui aikalailla aallokossa, ja joka kerta kun laiva
keinahti, paukkuivat ja lepattivat purjeet, ja nostoköydet vuoroin
höltyivät ja kiristyivät. Mies olisi yhtä helposti pudonnut sieltä
alas kuin kärpänen piiskansiimasta.

Harrison kuuli käskyn ja ymmärsi mitä häneltä vaadittiin, mutta hän
epäröi. Luultavasti hän ensi kertaa eläissään oli niin korkealla
ilmassa. Johansoniin näytti tarttuneen Susi-Larsenin itsevaltius,
sillä hän alkoi kiroilla ja sättiä minkä kerkesi.

"Jo riittää, mr Johanson", sanoi Susi-Larsen äreästi. "Minä tahdon
vain sanoa teille, että minä tässä laivassa pidän kiroilemisesta
huolta. Jos tarvitsen siinä suhteessa teidän apuanne, niin ilmoitan
teille!"

"Hyvä, herra", vastasi perämies nöyrästi.

Sillä välin Harrison läheni nostoköyttä. Minä seisoin keittiön ovella
ja katselin, ja huomasin, että hän vapisi kovasti, ikäänkuin hänessä
olisi ollut vilutauti.

Hän siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin, tuuma tuumalta. Kuvastuessaan
taivaan kirkasta sineä vasten hän näytti isolta hämähäkiltä, joka
kömpi eteenpäin verkkonsa keskellä.

Tie kulki suoraan ylöspäin, sillä fokki pistäikse korkealle ilmaan ja
nostoköydet, jotka kulkivat useiden väkipyörien läpi sekä kahvelissa
että mastossa, tarjosivat käsille ja jaloille tukikohtia. Mutta vaara
oli siinä, että tuuli ei ollut kyllin vahva eikä tasainen, jotta
purjeet olisivat pysyneet pullollaan. Kun Harrison pääsi puolitiehen,
keikahti _Ghost_ hitaasti tuulenpuolelle ja taas takaisin
kahden hyökyaallon välissä. Hän seisahtui ja tarrautui kiinni.
Kahdeksankymmentä jalkaa alempana näin hänen lihastensa tuskallisesti
jännittyvän, kun hän henkensä kaupalla tarrasi kiinni. Purje riipotti
rentona ja kahveli ponnahti laivan keskelle. Nostoköydet höltyivät,
ja vaikka kaikki tapahtui hyvin nopeasti, niin näin niiden sittenkin
taipuvan hänen ruumiinsa painon alla. Sitten kahveli kääntyi aivan
äkkiä sivulle, isopurje paukkui kuin kanuunanlaukaus ja reivinuorat
hakkasivat purjetta vasten kuin pyssynluodit. Harrison piti kiinni ja
seurasi mukana huimaavassa kulussa ilman halki. Mutta matka loppui
äkkiä. Nostoköydet pinnistyivät salaman nopeudella. Vaikutus oli kuin
piiskansiiman isku kärpäselle. Hän ei jaksanut enää pitää kiinni.
Toinen käsi irtaantui. Toinen pysytteli vielä hetken aikaa nuorassa,
mutta seurasi sitten toisen esimerkkiä. Ruumis heilahti alaspäin,
mutta hänen onnistui jollakin tavalla pysyä jaloillaan kiinni ja
hän jäi riippumaan pää alaspäin. Kauheasti ponnistaen hän vihdoin
sai tarratuksi nostoköysiin, mutta kesti kauan, ennenkuin hän pääsi
entiseen asentoonsa. Ja siinä hän nyt riippui surkean näköisenä.

"Lyönpä vetoa, ettei hänelle tänään illallinen maita", kuulin
Susi-Larsenin sanovan. Hänen äänensä tunkeutui korviini keittiön
toisesta päästä. "Varokaa, Johanson, älkää seisoko aivan hänen
alapuolellaan! Varokaa, nyt sitä tulee!"

Harrison oli todellakin hyvin sairas, niinkuin ainakin merikipeä
ihminen, ja hyvän aikaa hän piti vain kiinni horjuvasta tuestaan
koettamattakaan liikkua eteenpäin. Johanson kehoitti kuitenkin
lakkaamatta ja raa'asti häntä saattamaan työnsä täytäntöön.

"Mikä häpeä", kuulin Johansonin mutisevan kiusallisen pitkäveteisesti
ja virheettömästi englanninkielellä. Hän seisoi köysien ääressä parin
jalan päässä minusta. "Poika on varsin sävyisä. Kyllä hän on hyvä
oppimaan, kun hänelle vain annetaan tilaisuutta siihen. Mutta tämä
on suorastaan...", hän vaikeni kesken, mutta hänen aikomuksensa oli
sanoa "murhaa".

"Olkaa vaiti!" kuiskasi Louis hänen korvaansa. "Ajatelkaa Jumalan
tähden äitiänne -- ja pitäkää suunne kiinni."

Mutta Johnson katseli ylös ilmaan ja mutisi edelleen.

"Kuulkaahan, kapteeni", sanoi hylkeenampuja Standish Susi-Larsenille,
"tuo on minun soutajani, enkä minä tahdo kadottaa häntä".

"Aivan oikein, Standish", kuului vastaus. "Hän on teidän soutajanne,
kun hän on teidän veneessänne, mutta hän on minun laivamieheni niin
kauan kuin hän on laivassa, ja silloin minä teen hänelle mitä ikinä
haluan."

"Mutta ei suinkaan ole syytä...", aloitti Standish innokkaasti.

"Kyllä se asia on järjestetty", selitti Susi-Larsen. "Olen sanonut
teille niin paljon kuin on tarpeen ja sillä hyvä. Mies on minun, ja
minä voin vaikka keittää soppaa hänestä ja syödä hänet, jos tahdon."

Pahanilkinen välke syttyi hylkeenampujan silmiin, mutta hän kääntyi
äkisti pois ja astui välikannelle vievään porraskäytävään. Siihen hän
pysähtyi ja katsoi ylös. Kaikki miehet olivat kerääntyneet kannelle
ja kaikkien katseet olivat suuntautuneet sinne, missä ihmishenki
kamppaili kuoleman kanssa. Nuo miehet, joille elinkeinojärjestys oli
antanut vallan toisten ihmisten yli, olivat äärettömän sydämettömiä.
Minä, joka olin elänyt maailman hyörinän kiertokulun ulkopuolella, en
koskaan olisi voinut uneksiakaan, että työtä tehtiin sillä tavalla.
Ihmishenki oli aina minun mielestäni ollut jotakin tavattoman
pyhää; täällä sitä vastoin sillä ei ollut minkäänlaista arvoa, se
oli vain tekijä kauppalaskennossa. Minun täytyy kuitenkin lisätä,
että itse miehistöllä oli enemmän inhimillisiä tunteita, mikä kävi
ilmi Johnsonin käytöksestä. Mutta heidän päällikkönsä sen sijaan --
hylkeenampujat ja kapteeni -- olivat sydämettömän välinpitämättömiä.
Standishin vastustus johtui vain siitä, ettei hän tahtonut menettää
soutajaansa. Jos Harrison olisi ollut jonkun muun ampujan soutaja,
niin hän samoin kuin toinenkin olisi vain nauranut koko tapaukselle.

Mutta palaan Harrisoniin. Johansonin täytyi torua ja komentaa
poikaparkaa kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai hänet
taas liikkeelle. Hetken kuluttua hän pääsi kahvelin päähän, missä
hän kävi kahdareisin istumaan itse puomille, ja siinä hänen oli
myös helpompi pysytellä kiinni. Hän irrotti köyden ja aikoi palata
nostoköyttä myöten maston luo. Tie oli hiukan viettävä. Mutta nyt
hänen rohkeutensa oli kokonaan lopussa. Vaikka hänen asemansa olikin
kovin epävarma, niin hän ei sittenkään halunnut vaihtaa sitä vieläkin
epävarmempaan laskeutumalla köyttä myöten alas.

Hän silmäsi köyttä ja katsoi sitten alas kannelle. Hän tuijotti
eteensä silmät selkoselällään, ja hänen ruumiinsa vapisi. En
eläissäni ole nähnyt ihmiskasvoissa kuvastuvan niin kauheaa pelkoa.
Johanson käski turhaan häntä laskeutumaan alas. Joka hetki hän
oli vaarassa pudota, mutta pelko teki hänet aivan avuttomaksi.
Susi-Larsen astui edestakaisin keskustellen Smoken kanssa, eikä
pannut vähintäkään huomiota Harrisoniin, vain kerran hän huusi
ankaralla äänellä peränpitäjälle:

"Te ette pysy oikeassa suunnassa, tyhmeliini! Hoitakaa kunnolla
peräsintä, jos tahdotte välttää ikävyyksiä."

"Kyllä, kyllä, herra", vastasi mies ja käänsi peräsintä.

Hän oli useamman kerran poikennut hiukan oikeasta suunnasta, jotta
keulapurje kokoaisi niin paljon tuulta kuin suinkin ja pysyisi
vakavana. Hän oli koettanut auttaa Harrison-parkaa, välittämättä
siitä, vaikka Susi-Larsen sen johdosta häneen vihastuisikin.

Aika kului ja jännitys oli aivan kauhea. Thomas Mugridgen mielestä
koko tapaus oli vain naurettava juttu -- vähän väliä hän pisti
päänsä keittiön ovesta ulos ja teki leikillisiä huomautuksia. Kuinka
minä vihasin häntä! Vihani yltyi yltymistään tänä hirveänä hetkenä,
kunnes sillä ei ollut enää minkäänlaisia rajoja. Ensimmäisen kerran
eläissäni minun teki mieleni tappaa -- näin "punaista edessäni",
niinkuin joku kirjailijoistamme on kuvannollisesti sanonut. Elämä
semmoisenaan saattoi vielä olla pyhää, mutta Thomas Mugridgeen nähden
se oli kadottanut kaiken pyhyytensä. Kun minulle selvisi, että näin
"punaista edessäni", valtasi minut kauhu, ja mieleeni iski ajatus,
että ehkä ympäristöni raakuus oli tarttunut minuunkin -- minuun,
joka olin vastustanut kuolemanrangaistuksen oikeutusta silloin, kun
kaikkein inhottavimmat rikokset olivat kysymyksessä!

Puoli tuntia kului, ja nyt huomasin, että Johnson ja Louis olivat
joutuneet jonkinlaiseen kiistaan. Se päättyi siten, että Johnson
työnsi syrjään toisen käsivarren, joka yritti pidättää häntä,
ja hyökkäsi eteenpäin. Hän kiiruhti suoraan kannen yli, hyppäsi
etumaisiin köysitikapuihin ja alkoi kiivetä. Mutta Susi-Larsenin
terävä silmä huomasi hänet.

"Halloo -- mitäs te siellä teette?" huusi hän.

Johnson pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi kapteeniaan suoraan silmiin ja
vastasi hitaasti:

"Minä kiipeän pojan avuksi, jotta hän pääsee alas."

"Laskeutukaa tikapuilta alas ja heti paikalla -- kuuletteko? Alas!"

Johnson epäröi, mutta totunnainen kuuliaisuus sai vallan hänessä. Hän
laskeutui vastahakoisesti alas ja palasi keulapuolelle.

Puoli kuuden aikaan menin kattamaan pöytää kajuuttaan, mutta minä
tuskin tiesin mitä tein, sillä silmissäni ja aivoissani kummitteli
koko ajan kalmankalpean ja vapisevan pojan kuva; hän muistutti
naurettavasti täitä kompuroidessaan pitkin heiluvaa kahvelia. Kun
minun kuudelta tuli tarjota illallista ja astuin kannen poikki
hakeakseni ruokaa keittiöstä, näin Harrisonin yhä entisessä
asennossaan. Keskustelu pöydässä liikkui aivan muissa asioissa. Ei
kukaan näyttänyt välittävän nuorukaisesta, joka aivan turhan päiten
oli hengenvaarassa. Mutta kun hiukan myöhemmin menin uudestaan
keittiöön, näin ilokseni, että Harrison astui vaivalloisesti ja
horjuen köysitikapuiden luota kansiluukkua kohti. Hän oli siis
vihdoinkin uskaltanut tulla alas.

Ennenkuin lopetan kertomukseni tästä tapahtumasta, tahdon myös kertoa
osan siitä keskustelusta, joka minulla oli Susi-Larsenin kanssa
alhaalla kajuutassa, pestessäni astioita illallisenjälkeen.

"Te olette näyttänyt kovin surkealta tänään iltapuolella", aloitti
hän. "Mistä se johtuu?"

Huomasin kyllä, että hän tiesi, mikä oli tehnyt minut melkein yhtä
sairaaksi kuin Harrisoninkin, ja että hän tahtoi vain tietää mitä
minä ajattelin, ja siksi vastasin: "Se johtuu vain siitä, että
Harrisonia on raa'asti kohdeltu."

Hän naurahti. "Se on vain meritautia, vai mitä? Toisilla on siihen
taipumusta, toisilla ei."

"Sitä se tässä tapauksessa ei ole", väitin minä vastaan.

"Onpa sittenkin", selitti hän. "Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin
meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä
kaikki."

"Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen
mitään arvoa?"

"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa
oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni
niissä kyynillistä hymyä. "Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte
sitä? Ja kuka arvioi sitä?"

"Minä", vastasin.

"No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen ihmisen
henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa, minkä arvoinen se on?"

Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä?
Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille,
vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin
olen tullut siihen johtopäätökseen, että se osittain johtui miehen
persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen
käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen
ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokin
yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut
mitään yhteistä. Ehkäpä minua myös hämmästytti hänen alkuperäinen
luonnollisuutensa. Hän kävi aina ihan suoraan käsiksi kysymykseen,
riisti siltä kaikki liiat sivuseikat, ja teki sen niin suurella
varmuudella, että minä taistelin ikäänkuin syvässä vedessä ilman
minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? Mitenkä voisin vain ilman muuta
vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään
selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan
ollut osannut epäillä. Mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta, jäin
minä vastausta vaille.

"Mehän puhuimme siitä eilen", sanoi hän. "Minä väitin, että elämä
oli kuin hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää.
Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin
menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjona
ja mitä kysytään, niin on elämä kaikkein halvinta maailmassa. Täällä
on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata, niin ja
niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan, sitä
on mahdoton määrätä. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja
ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin
ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos
meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista
hitusta syntymätöntä elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän
kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Puh!
Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista olioista se on
kaikkein arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto
sirottelee sitä kaikkialle molemmin käsin. Siihen, missä olisi vain
yhdelle tilaa, se kylvää tuhansia ja siksi toinen elämä syö toisen,
kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."

"Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. "Mutta te olette
käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että taistelu
olemassaolosta antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."

Hän kohautti olkapäitään. "Te tiedätte, että tuo teidän mielipiteenne
kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja
lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei
kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä
siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi
se muka on jotakin muuta. Miksi minä siis säästäisin elämää, joka
on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa
tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa
voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti,
että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän
ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa
enemmän köyhiä, kuin mistä te voitte pitää huolta -- sellaisia, jotka
kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko
koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan
työstä kuin villipedot?"

Hän astui portaitten luo, mutta käänsi siinä päätään ja sanoi:
"Ettekö tiedä, ettei elämällä ole muuta arvoa kuin se, minkä se itse
antaa itselleen? Ja tietysti se antaa itselleen liian suuren arvon,
sillä sen täytyy olla puolueellinen itseänsä kohtaan. Ajatelkaa
laivamiestä tuolla ylhäällä. Hän piti kiinni köydestä niin lujasti,
kuin hän olisi ollut kallisarvoisempi kuin timantti tai rubiini.
Oliko hän teille niin kallisarvoinen? Ei. Minulle? Ei tietenkään.
Itselleen? Oli. Mutta minä en hyväksy hänen arvioimistaan. Hän arvaa
oman arvonsa aivan liian suureksi. On niin lukemattoman monta elämää,
jotka haluavat päästä maailmaan. Jos hän olisi pudonnut alas ja hänen
aivonsa olisivat vuotaneet kannelle niinkuin hunaja kennosta, niin
maailmalla ei olisi ollut siitä mitään vahinkoa. Maailmalle hän ei
merkinnyt mitään. Maailmassa on aivan liian monta elämää tarjona.
Vain hänelle itselleen oli hänen elämällään arvoa, ja todisteena
siitä, kuinka arvoton tämänkin arvo on itsessään, on se, ettei hän
kuoltuaan edes tiedä kadottaneensa elämäänsä. Hän oli vain itse
antanut itselleen suuremman arvon kuin timanteille tai rubiineille.
Mutta timantit ja rubiinit ovat olleet ja menneet -- ne ajelehtivat
kannella ja ämpärillinen merivettä voi huuhtoa ne mereen, eikä hän
edes tiedä, että timantit ja rubiinit ovat hukkaan menneet. Hän ei
kadota mitään, sillä samalla kun elämä häneltä häviää, ei hän enää
tiedä mitä tappio merkitsee. Ettekö te sitä ymmärrä? Mitä te tähän
voitte vastata?"

"Että te ainakin olette johdonmukainen", sen enempää en voinut sanoa.
Ja minä jatkoin lautasten ja vatien pesemistä.




Seitsemäs luku


Kolmen päivän vaihtelevien tuulien jälkeen olemme vihdoinkin saaneet
koillisia pasaatituulia. Nukuttuani hyvin yöni, vaikka polveani
pakottikin, nousin kannelle ja huomasin, että _Ghost_ kiiti eteenpäin
raittiissa myötätuulessa vaahtoavaa merenpintaa pitkin, se lensi
täysin purjein, ainoastaan viistopurjeet puuttuivat. Oi, tämä
ihmeellinen pasaatituuli! Koko yön ja päivän me purjehdimme, ja
koko seuraavan ja sitä seuraavan päivän -- päivän toisensa jälkeen,
alati myötätuulessa, joka puhalsi tasaisesti ja voimakkaasti. Laiva
hoiti itse itsensä. Ei tarvittu hilata eikä vetää jalusnuoria ja
nostoköysiä, ei kääntää latvapurjeita, miehistöllä ei ollut mitään
muuta työtä kuin vain hoitaa peräsintä. Iltaisin, kun aurinko meni
mailleen, päästettiin purjeet höllälleen, ja aamuisin, kun yöllinen
kaste hävisi, tiukennettiin niitä jälleen -- siinä kaikki.

Kymmenen solmua, kaksitoista solmua, yksitoista solmua -- siten
meidän nopeutemme vaihtelee. Ja yhtämittaa tuo ihana tuuli puhaltaa
koillisesta ja ajaa meitä kaksisataaviisikymmentä mailia eteenpäin
vuorokaudessa. Minä iloitsen ja olen pahoillani samalla kertaa tästä
nopeudesta, joka vie meidät yhä kauemmaksi San Franciscosta ja yhä
lähemmäksi kuumaa vyöhykettä. Joka päivältä lämpimyys huomattavasti
enenee. Toisen iltapuolivahdin aikana tulevat laivamiehet alastomina
kannelle ja heittelevät ämpärillä vettä toistensa päälle. Lentokaloja
ilmestyy näkyville, ja öisin kuulen, miten vahti hyökkää kannen
poikki, koettaen ottaa kiinni niitä, jotka ovat pudonneet laivaan.
Aamuisin, kun Thomas Mugridgea on lahjottu, leviää mieluisa paistetun
kalan haju keittiöstä, ja delfiininlihaa tarjotaan kaikille niinä
päivinä, jolloin Johnson, istuessaan kokkapuun varassa, on saanut
pyydetyksi jonkun näistä kimaltelevista kaunottarista.

Johnson näyttää istuvan kaikkina vapaahetkinään tuolla kokkapuulla
tai ylhäällä saalingissa katsellen miten _Ghost_ viiltää vettä
purjeiden painon alla. Hänen silmissään kimaltelee intohimoinen
ihailu, ja hän kulkee ylt'ympäri haltioituneena, silmäillen
ihastuneena pullistuneita purjeita, kuohuvaa vanavettä ja laivan
keinuvaa kulkua kirkkailla laineilla, jotka aaltoilevat eteenpäin
juhlallisessa kulussa.

Sekä päivät että yöt ovat täynnä ihmeitä ja hurjaa huimausta,
ja vaikka minulla ei olekaan monta vapaata hetkeä ikävän työni
lomassa, katselen kuitenkin varkain silloin tällöin tätä ihmeellistä
ihanuutta, jommoista en koskaan olisi voinut uneksiakaan maailmassa
olevan. Yläpuolellamme kaareutuu kirkas syvänsininen taivas -- se on
yhtä sininen kuin itse meri, joka laivan keulapuolessa kimaltelee
kuin taivaansininen silkki. Ylt'ympärillä taivaanrannassa valoisia,
villavia pilviä, jotka eivät muuta muotoaan eivätkä liikahda
paikaltaan, vaan näyttävät ikäänkuin tahratonta, turkoosinsinistä
holvia ympäröivältä hopeakehykseltä.

En koskaan voi unohtaa erästä yötä, jolloin loikoilin kannen
katoksella ja katselin veden ihmeellistä kuohua, joka ryöppysi
_Ghostin_ keulan kummallekin puolen. Se kohisi aivan kuin puro,
joka kuohuu sammaleisten kivien yli rauhallisessa notkossa, ja tämä
soriseva laulu viekotteli minut kauaksi, kauaksi itsestäni, niin
etten enää ollut laivapoika Hump enkä liioin Humphrey van Weyden,
joka oli uneksinut kolmekymmentäviisi vuotta kirjojen parissa.
Mutta ääni, joka tuli selkäni takaa, herätti minut unelmistani, ja
minä jäin kuuntelemaan runoa, jota Susi-Larsen lausui tavattoman
miehuullisella varmuudella ja samalla pehmeällä äänellä, joka ilmaisi
hänen käsittävän runoilijan sanoja.

"No, mitä te siitä pidätte, Hump?" kysyi hän hetken kuluttua.

Minä katselin häntä. Hänen kasvonsa loistivat aivan kuin merikin, ja
hänen silmänsä tuikkivat tähtien valossa.

"Minusta, suoraan sanoen, on hyvin ihmeellistä, että te voitte
innostua mihinkään", vastasin kylmästi.

"Katsokaa, tämä on elämää, oikeaa elämää!" huudahti hän.

"Puh! Eihän elämällä ole mitään arvoa", vastasin hänen omilla
sanoillaan.

Hän nauroi, ensi kertaa vasta kuulin hänen äänessään iloa.

"Onpas se, etten voi saada teitä ymmärtämään, etten voi ajaa teidän
päähänne mitä elämä on. Tietysti se on arvotonta, kaikille muille
paitsi ihmiselle itselleen. Ja minäpä voin sanoa teille, että minun
elämäni tänä hetkenä on hyvin suuren arvoinen -- minulle itselleni.
Sen arvo on aivan verrattoman suuri, ja se tietysti on ääretöntä
liioittelua, se teidän täytyy myöntää, mutta minä en mahda sille
mitään, siksi että elämä, joka on minussa, on määrännyt sen arvon."

Hän näytti etsivän sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja vihdoin hän
jatkoi:

"Minä olen ihmeellisen mielialan vallassa; tuntuu aivan siltä,
kuin koko menneisyys kajahtaisi minussa, kuin kaikki voima olisi
minun. Minä näen totuuden, voin erottaa ehdottomasti hyvän pahasta,
oikean väärästä. Minä näen selvästi ja kauaksi. Voisinpa melkein
uskoa Jumalaan! Mutta" -- hänen äänensä sävy muuttui, ja valoisa
välke katosi hänen kasvoiltansa -- "mitä tämä mieliala oikeastaan
on? Tämä elämänilo? Tämä elämään haltioituminen? Tämä inspiraatio,
joksi sitä kai voisi nimittää? Niin, se on mieliala, joka valtaa
ihmisen silloin, kun ruoansulatus ei ole epäkunnossa, kun vatsa tekee
tehtävänsä, ruokahalu on hyvä ja kaikki käy hyvin. Se on jotakin,
joka lahjoo ja lumoo ihmisen, se on veren samppanjaa, käyteaineen
kuohua -- joka toisissa ihmisissä herättää pyhiä ajatuksia, toisten
eteen loihtii Jumalan, tai luopi hänet, jolleivät he itse voi häntä
nähdä. Siinä kaikki, elämän huumausta, käyteaineen kuohumista
ja paisumista, elämän poreilua, joka hurjasti iloitsee omasta
olemassaolostaan. Puh! Huomenna saan maksaa sakkoa huumeestani
niinkuin juopunut. Ja silloin minulle selviää, että minun täytyy
kuolla, luultavasti merellä, minun oma mateluni loppuu ja minut
heitetään yhdessä kaiken muun mädänneen kera mereen; minun lihaksieni
voima ja liikuntakyky lakkaa, jotta kalojen evät, suomukset ja suolet
saisivat voimaa ja liikuntakykyä. Puh! Samppanja on jo laimentunut.
Se ei enää poreile ja kuohu, juoma on mautonta ja äitelää."

Hän läksi luotani yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja hyppäsi
kannelle voimakkaasti ja notkeasti kuin tiikeri. _Ghost_ kynti
tietään edelleen. Veden porina kokassa kuului minusta ikäänkuin
kuorsaukselta, ja kuunnellessani tätä ääntä haihtui vähitellen
mielestäni se vaikutus, jonka Susi-Larsenin huumauksen äkillinen
vaihtuminen epätoivoksi oli jättänyt minuun. Sitten kuulin erään
pitkämatkaisista merimiehistä laulavan kauniilla tenoriäänellään
laulua pasaatituulen ylistykseksi.




Kahdeksas luku


Joskus luulen Susi-Larsenia hulluksi, tai ainakin puolihulluksi,
hänellä kun on niin paljon kummallisia oikkuja ja päähänpistoja.
Toisin ajoin hän mielestäni on suuri mies, joka on joutunut väärälle
uralle. Ja lopulta minä olen aivan vakuutettu siitä, että hän on
alkuperäisen ihmisen täydellinen tyyppi, joka on syntynyt maailmaan
tuhatta vuotta tai ihmispolvea liian myöhään -- suoranainen
anakronismi tässä korkeampaan sivistykseen kohonneessa vuosisadassa.
Hän on aivan varmaan kaikkein selvä tyyppisin individualisti. Eikä
yksin sitäkään, hän seisoo myös aivan yksin. Hänen ja laivan muiden
miesten välillä ei ole vähintäkään sielunsukulaisuutta. Hänen tavaton
miehuuden- ja sielunvoimansa antaa hänelle erikoisaseman. Muut
ovat vain lapsia hänen rinnallansa, yksinpä pyyntimiehetkin ja hän
kohtelee heitä myös kuin lapsia, laskeutuu suurella vaivalla heidän
tasollensa ja leikittelee heidän kanssaan kuin penikoiden kera. Tai
hän tutkii heitä yhtä kylmäverisesti kuin leikkauksentekijä, kopeloi
heidän sisuksiaan ja tutkii heidän sielujaan, ikäänkuin tahtoisi
ottaa selkoa siitä, mistä aineesta he ovat tehdyt.

Lukemattomia kertoja olen nähnyt hänen pöydässä loukkaavan milloin
mitäkin hylkeenampujaa katsellen heitä kylmästi ja tutkivasti ja
jonkinmoisella mielenkiinnolla, tai tarkaten heidän tekojaan,
vastauksiaan ja harmistuneita huudahduksiaan uteliaisuudella, joka
tuntui melkein naurettavalta sivullisen mielestä. Mitä hänen omiin
vihanpurkauksiinsa tulee, niin olen vakuutettu siitä, että ne eivät
ole luonnollisia, ei useinkaan mitään muuta kuin kokeiluja, mutta
etupäässä sittenkin vain paha tapa, jolla hän kohtelee muita ihmisiä.
En koskaan, paitsi ehkä perämiehen kuollessa, ole nähnyt hänen toden
perästä suuttuvan. Enkä tahtoisikaan nähdä häntä oikein täydessä
raivossaan, jolloin hän laskisi koko voimansa valloilleen.

Mitä hänen oikkuihinsa ja päähänpistoihinsa tulee, niin kerronpa,
mitä Thomas Mugridgelle tapahtui kajuutassa, ja samalla voin myöskin
täydentää erästä jo mainitsemaani tapausta. Eräänä päivänä, kun
aamiainen oli jo syöty ja minä olin korjannut ruoat pöydästä, astui
Susi-Larsen portaita ylös, Thomas Mugridge jäljessä. Kokilla oli
tosin pieni koju kajuutan takana, mutta itse kajuutassa hän ei
koskaan uskaltanut viipyä, vaan kiiruhti joka kerta sen läpi kuin
pelästynyt kummitus.

"Vai niin, osaatteko te pelata 'nap'-peliä, Cooky", sanoi Susi-Larsen
tyytyväisenä. "Olisihan minun pitänyt se tietää, koska olette
englantilainen. Minä olen itsekin oppinut sen pelin englantilaisessa
laivassa."

Thomas Mugridge oli aivan hulluna ylpeydestä, kun hän täten pääsi
kapteeninsa ystävyyteen. Hänen kasvojensa eleet ja hänen yrityksensä
käyttäytyä yhtä luontevasti kuin syntymänsä kautta arvokkaan
aseman saavuttanut mies ainakin olisi suorastaan tehnyt inhottavan
vaikutuksen, jollei se samalla olisi ollut niin naurettavaa. Hän
ei ollut yhtään huomaavinaan minua, ja luulenpa melkein, ettei hän
edes nähnytkään minua. Hänen vaaleat, ympyriäiset silmänsä pyörivät
päässä, mutta mitä suloisia näkyjä ne näkivät, siitä minulla ei ole
aavistustakaan.

"Menkää hakemaan kortit, Hump", käski Susi-Larsen, kun he kävivät
pöydän ääreen istumaan. "Ja tuokaa tänne sikarit ja whiskypullo
hytistäni."

Tulin juuri parahiksi takaisin näine tavaroineni kuullakseni kokin
kertovan, että hänen elämässään oli jotakin salaperäistä -- hän oli
muka herrasmiehen poika, joka oli joutunut harhaan elämässä, tai
jotakin sentapaista. Sitä paitsi hän oli rahamieskin, sai maksun
siitä, että hän pysytteli poissa Englannista. "Minulle maksetaan
oikein hyvin, herra", selitti hän, "niin hyvin, etten koskaan ole
ilman rahaa".

Olin ottanut esille tavallisia laseja, mutta Susi-Larsen rypisti
kulmiaan, pudisti päätään ja käski vaihtaa lasit isoihin pikareihin.
Hän täytti ne puolilleen whiskyllä -- "se on herrasmiehen juomaa",
selitti Thomas Mugridge. Ja sitten he kilistelivät lasejaan ja
valmistuivat pelaamaan "nap'ia", sytyttivät sikarinsa, sekoittivat
kortit ja jakoivat ne.

He pelasivat rahasta. He lisäsivät yhä panosten määrää. He joivat
whiskyä, tyhjensivät pullon, ja minä sain hakea toista. En tiedä
tokko Susi-Larsen petkutti pelatessansa vai ei -- se ei suinkaan
olisi ollut mahdotonta -- mutta hän voitti alituisesti. Kokin täytyi
vähän väliä hakea lisää rahoja. Joka kerralta hänen askeleensa
tuntuivat yhä hoippuvammilta, mutta hän ei koskaan ottanut muuta kuin
muutamia dollareita kerrassaan. Hän oli vähän väliä purskahtaa itkuun
ja puhui aivan tuttavallisesti, lopulta hän ei voinut enää erottaa
kortteja toisistaan eikä istua suorana. Kun hänen jälleen täytyi
mennä kojuunsa hakemaan rahaa, hän tarttui kiinni Susi-Larsenin
napinreikään ja sanoi kerta toisensa jälkeen: "Minulla on rahaa,
tiedättekö, minä olen saanut rahaa -- sillä minä olen herrasmiehen
poika."

Whisky ei vaikuttanut Susi-Larseniin kerrassaan mitään, vaikkakin hän
tyhjensi lasin toisensa jälkeen, vieläpä kaasi omansa täydemmiksikin
kuin kokin. Hänessä ei voinut huomata vähintäkään muutosta. Kokin
narrimaisuus ei näyttänyt edes huvittavan häntä.

Vihdoin oli Mugridge, joka vaakutti kovalla äänellä, että hän osasi
hävitäkin kuin herrasmies, kadottanut viimeisetkin rahansa. Sitten
hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Susi-Larsen katseli häntä
uteliaasti, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sieluunsa,
leikata hänet elävältä, mutta muuttikin päätöksensä, hän tiesi kai
entisistä kokeiluista, ettei siinä ollut mitään uutta.

"Hump", sanoi hän minulle tavattoman kohteliaasti, "olkaa hyvä ja
tarjotkaa käsivartenne mr Mugridgelle ja taluttakaa hänet kannelle.
Hän ei voi oikein hyvin. Ja sanokaa Johnsonille, että hän viskaa pari
sangollista vettä hänen niskaansa", lisäsi hän kuiskaten, niin että
minä yksin kuulin sen.

Minä jätin mr Mugridgen kannelle, jossa pari irvistelevää laivamiestä
otti hänet huostaansa. Mr Mugridge soperteli unisena, että hän oli
herrasmiehen poika. Mutta kun astuin alas portaita järjestääkseni
pöytää, kuulin hänen kirkuvan saadessaan vettä niskaansa.

Susi-Larsen laski parhaillaan voittoaan.

"Tasan satakahdenksankymmentäviisi dollaria", sanoi hän ääneensä.
"Aivan niinkuin otaksuinkin. Tuo lurjus tuli laivaan aivan tyhjin
taskuin."

"Ja nuo rahat, jotka te olette voittanut häneltä, ovat minun, herra",
sanoin rohkeasti.

Hän katseli ivallisesti minuun. "Olen lukenut hiukan kielioppia
eläissäni, Hump, ja te ette käytä oikeaa aikamuotoa. 'Olivat minun',
olisi teidän pitänyt sanoa, eikä 'ovat minun'."

"Se kysymys ei koske kielioppia, vaan etiikkaa", vastasin minä.

Hän oli ehkä minuutin aikaa ääneti.

"Tiedättekö, Hump", sanoi hän sitten hitaasti ja vakavasti, melkeinpä
surunvoittoisesti, "ensi kertaa minä nyt kuulen sanan 'etiikkaa'
jonkun ihmisen huulilta. Ja te ja minä olemme ainoat koko laivassa,
jotka tiedämme mitä se merkitsee. Kerran eläissäni uneksin", jatkoi
hän oltuaan taas hetken aikaa ääneti, "että saisin puhua miesten
kanssa, jotka käyttävät sellaisia sanoja -- että minä voisin kohota
siitä asemasta, johon elämä oli minut pannut, ja seurustella
ja jutella juuri sellaisten kanssa, jotka käyttivät puheessaan
tuollaisia sanoja kuin etiikka. Ja tämä on todellakin ensi kerta,
jolloin kuulen tätä sanaa lausuttavan. Se ei kuitenkaan ollut
paikallansa, sillä te olette väärässä. Tätä kysymystä ei etiikka
enemmän kuin kielioppikaan voi ratkaista, vaan tosiasia."

"Kyllä ymmärrän", sanoin minä. "Ja se tosiasia on se, että teillä on
rahat."

Hänen kasvonsa kirkastuivat. Minun käsityskykyni näytti huvittavan
häntä.

"Mutta sen kautta me vältämme itse varsinaisen kysymyksen", jatkoin
minä, "ja se koskee sitä mikä on oikein".

"Ahaa!" sanoi hän rumasti irvistellen, "kyllä ymmärrän, te uskotte
vielä sellaisiin seikkoihin kuin oikeaan ja väärään".

"Entäs te sitten? Ettekö te usko?" kysyin minä.

"En ensinkään. Valta merkitsee oikeutta, siinä kaikki. Heikkous on
vääryyttä. Toisin sanoen: on hyvä olla voimakas, mutta paha olla
heikko -- tai vieläkin toisin: on hauska olla voimakas, koska se on
edullista, ja ikävä olla heikko, siksi että se tuottaa ikävyyksiä.
On hauska omistaa rahoja. On hyvä omistaa niitä. Koska minä voin
omistaa rahaa, niin tekisin vääryyttä itselleni ja sille elämälle,
joka minussa on, jos antaisin ne teille ja turmelisin sen ilon, mikä
minulla niiden omistamisesta on."

"Mutta te teette minulle vääryyttä pitämällä ne itse", sanoin minä.

"En ensinkään. Toinen ei voi tehdä toiselle vääryyttä. Ainoastaan
itselleen. Ja minä teen itselleni vääryyttä, jos otan huomioon
toisten etuja. Ettekö ymmärrä sitä? Kuinka kaksi käyteaineen hitusta
voisi tehdä vääryyttä toisilleen koettamalla hävittää toisiaan? Onhan
niiden synnynnäinen ominaisuus juuri se, että ne koettavat syödä
toisia ja estää syömästä niitä. Jos ne tästä poikkeavat, tekevät ne
syntiä."

"Te ette siis usko altruismiin?" kysyin minä.

Tuon sanan hän oli varmaan kuullut ennen, mutta hänen katseensa
muuttui miettiväksi. "Malttakaahan -- se tarkoittaa kai
yhteisvaikutusta vai kuinka?"

"Niin, tavallaan se tarkoittaa jonkinmoista yhteyttä", vastasin minä.
Tuollaiset aukot hänen sanakirjassaan eivät enää hämmästyttäneet
minua, sillä hän oli hankkinut kaikki tietonsa omin päin lukemalla
itsekseen ja kehittämällä itseään ilman minkäänlaista johtoa,
ajattelemalla vain paljon ja puhumalla vähän, jos yleensä lainkaan.
"Altruistinen teko on sellainen, joka tarkoittaa toisten hyvää. Se on
epäitsekäs ja siis itsekkään teon täysi vastakohta, joka tarkoittaa
vain omaa itseä."

Hän nyökkäsi. "Niin -- nyt muistan. Olen lukenut siitä Spencerin
teoksissa."

"Spencer!" huudahdin minä. "Oletteko te lukenut Spenceriä?"

"Hyvin vähän", selitti hän. "Ymmärsin koko lailla hänen 'Ensimmäisiä
periaatteitaan', mutta hänen 'Biologiassaan' en päässyt minnekään ja
'Psykologia' pani pääni moneksi päiväksi pyörälle. Suoraan sanoen,
minä en ymmärtänyt, minne hän tahtoi tulla. Minä oletin silloin, että
se johtui minun puutteellisesta käsityskyvystäni, mutta myöhemmin
olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ollut kylliksi
perustusta. Alkutiedot puuttuivat minulta. Vain Spencer ja minä itse
tiedämme, kuinka minä ahkeroitsin hänen kirjojensa ääressä. Hiukan
minä sittenkin opin hänen 'Etiikastaan'. Siinä kirjassa minä kohtasin
sanan 'altruismi', ja nyt muistan, mitä sillä tarkoitettiin."

Minä ihmettelin itsekseni, mitähän Susi-Larsen oli voinut oppia
sellaisesta kirjasta. Muistin sen verran Spencerin teoksia, että
tiesin altruismin kuuluvan myös siihen elämänihanteeseen, jonka
hän asetti korkeimmaksi. Susi-Larsen oli varmaan seulonut suuren
filosofin oppeja hylännyt tai hyväksynyt niitä oman mielensä ja
tarpeensa mukaan.

"Mitä muuta te opitte häneltä?" kysyin minä.

Hänen otsansa meni ryppyyn hänen koettaessaan sopivalla tavalla
lausua ilmi ajatuksiaan, joita hän ei koskaan ennen ollut pukenut
sanoiksi. Minä olin oikein innoissani. Nyt minä tutkin hänen
sieluaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä muille. Minä tarkastin
aivan raivaamatonta maaperää. Omituinen -- kauhistuttavan omituinen
maa-ala oli siinä edessäni.

"Minä sanon sen teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista", alkoi
hän. "Spencer opettaa suunnilleen näin: Kaikkein ensiksi ihmisen
tulee toimia omaksi hyväkseen -- se on sekä siveellistä että hyvää.
Sitten hänen tulee tehdä työtä lastensa hyväksi. Ja kolmanneksi koko
suvun hyväksi."

"Ja kaikkein jaloimmat ja kauneimmat ja oikeimmat ovat sellaiset
teot, jotka samalla kertaa tarkoittavat meidän omaa, meidän lastemme
ja meidän sukumme parasta", lisäsin minä.

"Siihen minä en pannut erityistä huomiota", selitti hän. "En
voinut huomata sen opin välttämättömyyttä, en edes sitä, että
se olisi järkevä. Siksi minä hylkäsin sekä lapset että suvun.
Niille minä en tahtonut uhrata mitään. Sehän on vain tuollaista
hempeämielistä pötyä, sen te kai myönnätte, sitä se on ainakin sille,
joka ei usko iankaikkiseen elämään. Jos minä tietäisin varmaan
saavuttavani iankaikkisuuden, niin altruismi voisi tulla edulliseksi
liikekeinotteluksi. Minähän voisin silloin korottaa sieluni kuinka
korkeaan asteeseen tahansa. Mutta kun en edessäni näe muuta kuin
kuolemaa, ja kun vain lyhyen aikaa saan nauttia tuosta kiehuvasta
ja kuohuvasta matelemisesta, jota sanotaan elämäksi, niin olisi
suorastaan epäsiveellistä, jos uhrautuisin toisten tähden. Jokainen
uhraus, joka anastaa minulta tilaisuuden liikkua yhtä vapaasti kuin
ennen, olisi hulluutta -- eikä yksin sitäkään, sillä samalla tekisin
vääryyttä itselleni, ja se olisi huono teko. En saa laiminlyödä
ainoatakaan liikettä, jos minun tulee käyttää hyväkseni kaikkea sitä
käyteainetta, joka minussa on. Eikä se uhrautuvaisuus eikä itsekkyys,
jota minä käydessäni ja madellessani olen osoittanut, voi tehdä
helpommaksi eikä vaikeammaksi sitä hiljaisuutta, joka odottaa minua."

"Te olette siis individualisti, materialisti ja loogilliselta
kannalta katsoen hedonisti."

"Suuria sanoja", hän sanoi hymyillen. "Mikä on hedonisti?"

Hän nyökäytti myöntävästi päätään, kun olin selittänyt hänelle tämän
sanan.

"Ja te olette mies", jatkoin minä, "johon ei koskaan voi luottaa, ei
pienimmässäkään asiassa, jolla itsekkyys on kaikki kaikessa".

"Nyt te alatte ymmärtää minua oikein", sanoi hän, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.

"Teiltä puuttuu kokonaan se, mitä maailma sanoo moraaliksi."

"Aivan niin."

"Te olette mies, jota alati täytyy pelätä..."

"Juuri niin."

"Samalla tavalla kuin pelätään käärmettä, tiikeriä tai haikalaa."

"Nyt te tunnette minut", selitti hän. "Tunnette minut siltä puolelta,
jolta minut yleensä tunnetaan. Minua sanotaan 'Sudeksi'."

"Te olette oikea peto", jatkoin rohkeasti. "Caliban, joka tahtoisi
olla Setebos-jumalan kaltainen ja joka aivan kuin tekin seuraa alati
vain oikkujansa."

Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn tehdessäni tuon viittauksen. Hän ei
ymmärtänyt sitä, ja minä huomasin, ettei hän ollut lukenut tätä runoa.

"Minä luen parhaillaan Browningin runoja", sanoi hän, "ja se on
varsin kovaa työtä. En ole päässyt pitkälle, en jaksa oikein niitä
sulattaa."

Tahdon nyt vain mainita, että hain kirjan hänen hytistään ja luin
hänelle ääneen "Caliban" runon. Susi-Larsen oli ihastuksissaan.
Hän ymmärsi täydellisesti runon alkuperäisen käsityskannan ja
ajatuksenjuoksun. Hän keskeytti minut alituisesti lisäyksillään
ja huomautuksillaan. Kun olin lukenut sen läpi, tahtoi hän, että
lukisin sen vielä toiseen ja kolmanteen kertaan. Me syvennyimme
keskustelemaan filosofiasta, tieteestä yleensä, kehitysopista,
uskonnosta. Hänen tietonsa olivat puutteellisia niinkuin itseoppineen
miehen ainakin, mutta hänen sanoissaan ilmeni sen sijaan alkuperäistä
varmuutta ja välittömyyttä. Tässä yksinkertaisuudessa juuri piili
hänen voimansa, ja hänen materialismissaan oli paljon enemmän voimaa
kuin Charley Furusethin älykkäissä, monimutkaisissa todisteluissa.
Tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä siten, että minä -- ilmeinen ja
synnynnäinen idealisti, niinkuin Furuseth väitti -- olisin tullut
voitetuksi; mutta Susi-Larsen ryntäsi kaikkien minun perustelujeni
kimppuun sellaisella voimalla, joka herätti kunnioitustani, jos kohta
hän ei voinutkaan muuttaa vakaumustani.

Ilta kului. Oli jo illallisen aika, eikä pöytä vielä ollut katettu.
Tulin levottomaksi ja rauhattomaksi, ja kun Thomas Mugridge kurkisti
ovesta sisään sairaan ja äkäisen näköisenä, aioin tehdä lähtöä
suorittaakseni toimeni. Mutta Susi-Larsen huusi Mugridgelle:

"Jouduttakaa töitänne, Cooky. Minä tahdon jutella Humpin kanssa, ja
te saatte tulla toimeen ilman häntä niin hyvin kuin voitte."

Ja taaskin tapahtui jotakin käsittämätöntä. Sinä iltana minä istuin
pöydässä kapteenin ja pyyntimiesten kanssa, ja Thomas Mugridge
palveli meitä ja pesi astiat jäljestäpäin se oli Susi-Larsenin
oikku, Calibanin päähänpisto, josta minulle tietysti koitui
ikävyyttä perästäpäin. Ja koko ajan me keskustelimme lakkaamatta --
pyyntimiesten suureksi harmiksi, sillä he eivät ymmärtäneet sanaakaan
siitä mitä me sanoimme.




Yhdeksäs luku


Kolme kokonaista päivää, kolme ihanaa päivää sain nyt levätä
Susi-Larsenin kanssa. Minä söin hänen pöydässään enkä tehnyt muuta
kuin keskustelin kaikenlaisista kysymyksistä, jotka koskivat elämää,
kirjallisuutta ja koko luomakuntaa, ja sillä välin puhisi ja raivosi
Thomas Mugridge ja suoritti oman työnsä ohessa kaikki minunkin
askareeni.

"Varokaa vihuria, muuta en voi sanoa teille", varoitti Louis, kun
Susi-Larsen oli asettamassa jotakin riitaa pyyntimiesten kesken ja
minä vietin loma-aikaa kannella.

"Ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu", jatkoi Louis, kun pyysin
häntä tarkemmin selittämään sanojansa. "Hän on yhtä vaihtelevainen
kuin tuuli ja aallot. Ei voi koskaan tietää, mikä hänen päähänsä
pistää. Juuri kun luulette tuntevanne hänet niin perin pohjin, että
voitte hyvin tulla toimeen hänen kanssaan, hän tekee äkkikäänteen,
nousee teitä vastaan ja repii rikki kaikki teidän hyvänilman
purjeenne."

En siis hämmästynyt kovinkaan suuresti, kun Louisin ennustama
vihuri kohtasi minua. Olimme keskustelleet kiivaasti yhdessä --
elämästä tietystikin -- ja minä olin siksi rohkea, että ahdistin
Susi-Larsenia itseään ja hänen elämäänsä. Minä suoraan sanoen
tein oikean leikkauksen, tutkin hänen sieluaan yhtä rohkeasti ja
perinpohjaisesti, kuin hän tavallisesti tutki toisia. Minulla on ehkä
joskus tapana puhua hiukan loukkaavasti, sillä minä heittäydyin nyt
aivan vapaaksi ja iskin ja pistelin, kunnes Susi-Larsen aivan puhisi
vihasta. Hänen tummanruskeat, ahavoituneet kasvonsa mustuivat, ja
hänen silmänsä paloivat. Hänessä ei ollut enää vähintäkään levon eikä
järjen jälkeä -- hän raivosi vain kuin mieletön. Minä sain nyt nähdä
suden hänessä, äärimmäisyyteen asti ärtyneen suden.

Hän hyökkäsi kimppuuni melkein ulvoen ja tarttui käsivarteeni.
Minä olin terästänyt itseäni siihen määrään, että uhkarohkeasti
ojensin käteni häntä vastaan, vaikka sisällisesti vapisinkin, mutta
Susi-Larsenin tavaton voima oli minulle kuitenkin liikaa. Toisella
kädellä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja rutisti sitä, jotta minun
täytyi huutaa kivusta. Jalat horjahtivat allani, en suorastaan voinut
kivulta pysyä pystyssä. Lihakseni eivät tehneet enää tehtäväänsä.
Tuska oli siksi suuri. Käsivarteni oli musertua aivan murskaksi.

Hän näytti jälleen tointuvan, sillä hänen silmissään välkähti ja
naurahtaen hän päästi käsivarteni irti, vaikka hänen naurunsa
kuulostikin melkein mörinältä. Minä kaaduin maahan ja voimani olivat
aivan lopussa. Hän kävi istumaan, sytytti sikarin ja väijyi minua
aivan kuin kissa hiirtä. Kun minä vääntelin itseäni, niin huomasin
hänen katselevan minua yhtä suurella uteliaisuudella, kuin olin ennen
nähnyt hänen tarkkaavan muita. Hänen katseensa ilmaisi hämmästystä ja
ihmettelyä, se oli niin tutkiva, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää
mistä oikeastaan oli kysymys.

Vihdoin minä kömmin pystyyn ja nousin kajuutanportaita ylös. Kaunis
ilma oli nyt loppunut, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin palata
keittiöön. Vasen käsivarteni oli aivan halvaantunut, ja kesti useita
päiviä, ennenkuin saatoin sitä taas käyttää -- vasta viikkojen
kuluttua jäykkyys ja kivut siitä kokonaan katosivat. Eikä hän
sittenkään ollut tehnyt mitään muuta kuin puristanut kättäni. Hän
ei ollut sitä vääntänyt eikä rytyyttänyt. Hän oli vain tarttunut
siihen lujasti kiinni ja puristanut sitä. Vasta seuraavana päivänä
käsitin täydellisesti, mitä hän olisi voinut tehdä minulle, kun hän
pisti päänsä keittiöön ja ikäänkuin hieroen ystävyyttä kysyi minulta,
mitenkä käsivarteni laita oli.

"Olisi sen voinut käydä pahemminkin", sanoi hän hymyillen.

Minä kuorin parasta aikaa perunoita. Hän otti perunan vadista.
Se oli iso, luja ja kuorimaton. Hän litisti sitä kädessään -- ja
peruna puristautui soseena hänen sormiensa lomitse. Hän viskasi
jätteet takaisin vatiin ja meni tiehensä -- ja minä ymmärsin nyt
täydellisesti, mitenkä minunkin olisi käynyt, jos hän koko voimallaan
olisi käynyt minuun käsiksi.

Mutta nuo kolme rauhallista päivää olivat sittenkin tehneet minulle
hyvää, sillä sinä aikana oli polveni saanut levätä. Se oli nyt
paljon parempi, pöhötys oli vähentynyt, ja polvilumpio näytti
asettuneen paikoilleen. Mutta nuo kolme rauhallista päivää tuottivat
minulle myös sen ikävyyden, jota edeltäpäin jo olin aavistanut.
Thomas Mugridge näytti aikovan kostaa minulle näiden päivien
rauhan. Hän kohteli minua hyvin ilkeästi, kiroili alituisesti ja
sälytti minun hartioilleni osan omia töitänsäkin. Uskalsipa hän
uhata minua nyrkilläkin, mutta minäkin olin jo muuttumaisillani
pedoksi ja sähätin hänelle niin julmasti vasten kasvoja, että
hän peloissaan väistyi syrjään. Enpä voi väittää, että tuo
muisto itsestäni -- Humphrey van Waydenistä -- olisi ollut kovin
miellyttävä, minun seisoessani haisevassa keittiössä, kumartuneena
työni yli, kasvot kääntyneinä kokkiin, joka oli aikeissa lyödä
minua, huulien värähdellessä kuin murahtavan koiran ja silmien
säihkyessä pelkoa ja avuttomuutta sekä sitä rohkeutta, joka johtuu
pelosta ja avuttomuudesta. Tuo kuva ei miellytä minua. Se muistuttaa
liian selvästi satimeen joutunutta rottaa. En mielelläni edes
sitä ajattelekaan -- mutta se teki kai sittenkin kokkiin hyvän
vaikutuksen, sillä uhkaava isku ei kohdannutkaan minua.

Thomas Mugridge astui askeleen taakse ja tuijotti minuun yhtä
uhkaavasti ja ilkeästi kuin minäkin. Me olimme petoja kumpikin,
jotka oli suljettu samaan häkkiin ja näyttivät hampaita toisilleen.
Mugridge ei uskaltanut lyödä minua siksi, etten edeltäpäin
valittanut; ja sentähden hän koetti toisella tavalla peloitella
minua. Keittiössä oli yksi ainoa hyvä veitsi. Vuosien kuluessa sen
terä oli kulunut ohueksi ja pitkäksi. Se näytti kovin vaaralliselta,
ja alussa minä värisin joka kerta, kun minun oli pakko tarttua
siihen. Kokki pyysi nyt Johansonilta lainaksi kovasinta ja alkoi hioa
veistä. Hän teki sen suurella komeudella ja katseli merkitsevästi
minuun. Kaiken päivää hän hioi sitä. Joka hetki, kun hänellä oli
hiukankin aikaa, hän istui veitsi ja kovasin kädessä ja hioi sitä
tavattoman huolellisesti. Terä tuli teräväksi kuin partaveitsi. Hän
koetteli sitä peukaloaan ja kynsiään vasten. Sitten hän ajoi karvoja
kädestään, tarkasteli terää hyvin tarkasti ja huomasi -- tai oli
huomaavinaan siinä aina jonkun epätasaisuuden. Sitten hän tarttui
jälleen kovasimeen ja hioi ja hioi niin ahkerasti, että olisin voinut
purskahtaa nauruun -- niin koomilliselta se näytti.

Mutta olipa asialla vakavakin puolensa, sillä sain kokea, että hän
osasi käyttääkin veistänsä -- että kaiken hänen pelkurimaisuutensa
takana piili pelkurin rohkeuttakin, aivan kuin minulla itsellänikin,
mikä saattoi johtaa hänet tekoon, jota koko hänen luontonsa vastusti
ja pelkäsi panna toimeen, "Cooky hioo veistään Humpia varten",
kuiskailivat miehet, ja toiset alkoivat moittia hänen käytöstään.
Mutta sitä hän ei pannut yhtään pahakseen, hän nyökkäsi vain
salaperäisesti päätään, ja vihdoin entinen laivapoika George Leachkin
laski karkeaa leikkiä asiasta.

Asian laita oli nyt sellainen, että Leach muiden muassa oli saanut
käskyn kaataa vettä Mugridgen niskaan hänen pelattuaan korttia
kapteenin kanssa. Ja Leach oli varmaan suorittanut tämän tehtävän
niin perinpohjaisesti, ettei Mugridge ollut sitä unohtanut, sillä
heidän välillään syntyi sanakiista ja he haukkuivat toisiaan minkä
ennättivät. Mugridge uhkasi veitsellä, jota hän hioi minua varten.
Leach nauroi ja sätti häntä edelleen, ja ennenkuin hän tai minä
tiesin asiatakaan, oli veitsi iskenyt haavan Leachin käsivarteen
kyynärpäässä aina ranteeseen asti. Kokki vetäytyi veitsi ojossa
syrjään, kasvoillaan pirullinen ilme. Mutta Leach näytti aivan
rauhalliselta, vaikka verta juoksikin haavasta kannelle aivan kuin
vettä lähteestä.

"Kyllä minä tämän vielä maksan", sanoi Leach, "ja oikein korolla.
Mutta ei sillä mitään kiirettä ole. Ilman tuota veistä te saatte
olla, kun minä maksan velkani."

Näin sanoen hän kääntyi pois ja meni levollisesti kokkapuolelle.
Mugridge oli kalmankalpea, sillä sekä hänen oma tekonsa että toisen
uhkaus peloitti häntä. Mutta hän kohteli sen jälkeen minua vielä
entistäänkin pahemmin. Vaikka hän pelkäsikin toisen kostoa, niin oli
tämä kohtaus hänen mielestään hyvä opetus minulle, ja sen vuoksi hän
käyttäytyi vielä entistä varmemmin ja pöyhkeilevämmin. Nähdessään
veren, jonka hän itse oli vuodattanut, valtasi hänet himo, joka
tuntui melkein mielettömältä. Hän alkoi kaikkialla nähdä punaista.
Tosin tätä seikkaa on psykologisesti varsin vaikea selittää, mutta
minä saatoin sittenkin lukea hänen ajatuksensa yhtä selvästi kuin
avonaisesta kirjasta.

Useita päiviä kului, _Ghost_ kiiti yhä edelleen pasaatituulessa, ja
olisin voinut vaikka vannoa, että mielenhäiriö, jonka näin Mugridgen
silmissä palavan, yhä vain lisääntyi. Myönnän, että minua peloitti,
aivan kauheasti peloitti. Hän hioi ja hioi ja hioi kaiket päivät.
Ilme hänen silmissään, kun hän koetti veitsen terää ja katsoi minuun,
oli suorastaan ihmissyöjän. Minä en uskaltanut kääntyä häneen
selin, vaan kuljin aina takaperin keittiöstä ulos -- miehistön ja
metsästäjien suureksi iloksi, jotka kerääntyivät katselemaan minua.
Jännitys tuli aivan liian suureksi. Joskus luulin tulevani hulluksi
-- mikä ei olisi ollut kummakaan näitten petojen ja hullujen parissa.
Joka tunti, joka hetki uhkasi vaara minua. Ihmissielu oli suuressa
hädässä, mutta ei kukaan ympäristössäni säälinyt sen vertaa, että
olisi tullut avukseni. Joskus aioin turvautua Susi-Larsenin apuun
ja vedota hänen sääliinsä, mutta muistaessani hänen pirullisia
silmiänsä, jotka katselivat vain kysyen elämää ja pilkkasivat sitä,
luovuin tästä ajatuksestani. Toisin hetkin tuumin vakavasti tehdä
itsemurhan, ja yön pimeydessä olisinkin varmaan heittäytynyt mereen,
jollei valoisa elämänkäsitykseni olisi tullut avukseni.

Susi-Larsen koetti useamman kerran viekoitella minua jälleen
keskusteluihin, mutta minä vastasin vain aivan lyhyesti ja vältin
häntä. Vihdoin hän käski, että aterioitsisin jälleen hänen kanssansa
kajuutassa ja antaisin kokin suorittaa työni. Silloin minä puhuin
suuni puhtaaksi, sanoin hänelle, mitä noiden kolmen päivän tähden,
jolloin hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, olin saanut
keittiössä kärsiä. Susi-Larsen katseli minua hymyillen.

"Vai niin, te pelkäätte -- vai mitä?" kysyi hän pilkallisesti.

"Kyllä", vastasin minä uhkarohkeasti ja rehellisesti, "minä pelkään."

"Sellaisia te ja teidän kaltaisenne aina olette", sanoi hän puoleksi
harmistuneena, "te puhutte niin hempeämielisesti kuolemattomista
sieluistanne ja pelkäätte kuitenkin kuolemaa. Nähdessänne terävän
veitsen tuollaisen pelkurin kädessä te unohdatte kokonaan rakkaan
unelmanne ja takerrutte kaikin voimin elämään kiinni. Mutta, rakas
Hump -- tehän elätte ikuisesti! Te olette Jumala, eikä Jumalaa voi
tappaa. Eihän Cooky voi tehdä teille mitään vahinkoa. Tehän tiedätte
aivan varmaan nousevanne jälleen kuolleista. Mitä te siis pelkäätte?
Onhan teillä ikuinen elämä edessänne. Te olette miljonääri, kun
kuolemattomuudesta on kysymys -- miljonääri, jonka omaisuus ei voi
joutua hukkaan; jonka rikkaus on katoamattomampi kuin tähdet ja
joka on yhtä kestävä kuin aika ja paikka. Teidän on aivan mahdoton
hävittää kapitaalianne. Kuolemattomuudella ei ole alkua eikä loppua.
Ikuinen on ikuisesti olemassa ja jos te täällä kuolettekin, niin
elätte te jossakin muualla jäljestäpäin. Ja onhan se kaunista, kun
ihminen pudistaa yltään ruumiin, ja vapautunut henki liitää kohti
korkeutta. Ei, Cooky ei voi vahingoittaa teitä. Hän voi vain antaa
teille pienen nykäyksen sillä tiellä, jota teidän täytyy ikuisesti
kulkea. Ja jos teidän ei nyt juuri tee mielenne saada tuota nykäystä,
niin miksikä te ette itse anna tuota nykäystä Cookylle? Onhan
teidän käsityksenne mukaan hänkin kuolematon miljonääri. Ette te
mitenkään voi sallia, että hän tekee vararikon. Hänen paperinsa
täytyy aina olla täydessä kurssissa. Te ette voi lyhentää hänen
elämäänsä tappamalla häntä, sillä hänellä ei ole alkua eikä loppua.
Hänen on pakko elää jossakin jollakin tavalla. Antakaa hänelle siis
pieni nykäys. Pistäkää häntä veitsellä, niin hänen henkensä pääsee
vapaaksi. Nykyään se oleskelee varsin inhottavassa vankilassa, ja
te tekisitte siis vain ystäväntyön, jos murtaisitte sen oven. Ja
ken tietää -- ehkäpä hyvinkin kaunis henki liitää taivaaseen hänen
ruumiistaan. Antakaa hänelle nykäys, niin te saatte hänen paikkansa
-- hänellä on neljäkymmentäviisi dollaria kuussa."

Päivänselväähän oli, etten koskaan voisi saada mitään apua enkä
myötätuntoa Susi-Larsenin puolelta. Mitä ikänä oli tehtävä, se
oli minun yksin suoritettava, ja minä päätin, sillä rohkeudella,
jonka pelko herätti minussa, voittaa Thomas Mugridgen hänen omilla
aseillansa. Minä lainasin kovasimen Johansonilta. Louis oli varhemmin
pyytänyt ja rukoillut, että hankkisin hänelle hiukan säilykemaitoa
ja sokeria. Ruokasäiliö, jossa sellaisia herkkuja talletettiin, oli
kajuutan lattian alla. Sopivassa tilaisuudessa varastin sieltä viisi
purkkia maitoa, ja illalla, kun Louis oli kannella vahdissa, vaihdoin
ne tikariin, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin Mugridgen veitsi.
Tikari oli ruosteinen ja tylsäpäinen, mutta minä väänsin tahkoa
Louisen teroittaessa tikarin päätä. Sinä yönä nukuin paremmin kuin
moneen aikaan.

Seuraavana aamuna, ennen aamiaista, alkoi Mugridge hioa ja hioa
niinkuin tavallisestikin. Minä vilkaisin häneen sivulta, sillä olin
polvillani maassa ja tyhjensin tuhkaa uunista. Heitettyäni tuhkan
mereen palasin keittiöön ja kuulin hänen silloin keskustelevan
Harrisonin kanssa, jonka rehelliset orjankasvot loistivat ihastusta
ja ihmetystä.

"Niin", sanoi Mugridge juuri minun astuessani sisään, "sen vuoksi
sain istua kaksi vuotta Readingin vankilassa. Mutta mitäpä minä siitä
olisin välittänyt. Toinen oli saanut aivan kyllikseen. Olisittepa
vain nähnyt hänet! Veitsi oli juuri tällainen. Minä iskin sen häneen
niin kevyesti, ikäänkuin mies olisi ollut voita, ja hauskempi oli
kuulla hänen huutavan kuin käydä teatterissa," Mugridge vilkaisi nyt
minuun nähdäkseen olinko kuullut siitä osani, ja jatkoi sitten: "'En
minä mitään tarkoittanut, Tommy', sanoi mies surkealla äänellä, 'ei,
jumal'avita, en minä mitään tarkoittanut'. -- 'Kyllä minä sittenkin
annan sinulle tästä, jotta tiedät', sanoin minä ja seurasin hänen
kintereillään. Minä iskin sen suoraan kylkiluiden väliin, ja hän
valitti ja huusi koko ajan. Kerran hän tarttui veitseen ja koetti
riistää sen minulta. Mutta minä riuhtaisin sen irti ja viilsin hänen
sormensa luita myöten. Se vasta joltakin näytti, sen minä voin teille
vakuuttaa."

Perämiehen huuto keskeytti tämän julman jutun, ja Harrison kiiruhti
perälle. Mugridge kävi istumaan korkealle keittiön kynnykselle ja
alkoi taas hioa veistään. Minä laskin kädestäni kihvelin ja kävin
levollisesti istumaan hiililaatikolle aivan häntä vastapäätä. Hän
tuijotti ilkeästi minuun. Yhtä levollisesti kuin äskenkin, vaikka
sydämeni tykyttikin kuin hullu, otin esille tikarin, jonka olin
vaihtanut itselleni ja aloin hioa sitä. Olin odottanut, että Mugridge
alkaisi sättiä minua, mutta suureksi ihmeekseni hän ei edes näyttänyt
huomaavan mitä tein. Hän hioi yhä edelleen veistään. Minä tein
samoin. Ja kaksi kokonaista tuntia me istuimme siten vastatusten ja
hioimme lakkaamatta, kunnes huhu levisi ylt'ympäri laivaa ja toinen
puoli miehistöä keräytyi keittiön ovelle katselemaan meitä.

Siinä sitä annettiin runsaasti sekä neuvoja että kehoituksia, ja Jack
Horner -- tuo levollinen ja hiljainen pyyntimies, joka ei näyttänyt
tahtovan tehdä kärpäsellekään pahaa -- kehoitti, että jättäisin
kylkiluut rauhaan, mutta sensijaan pistäisin häntä puukolla vatsaan
ja iskiessäni vääntäisin puukkoa niinkuin espanjalaisilla on tapana
tehdä. Leach, jonka käsivarsi oli sidottu, tunkeutui toisten eteen
ja pyysi että jättäisin jonkin verran työtä hänellekin. Susi-Larsen
pysähtyi pari kertaa peräkannen astimelle ja katseli uteliaasti
meidän hommiamme, mikä hänen mielestään oli kai vain sen käyteaineen
nousemista ja liikkumista, jota hän nimitti elämäksi.

Ja minun täytyy tunnustaa, että sinä hetkenä elämä oli minunkin
mielestäni melkein yhtä arvotonta. Siinä ei ollut mitään kaunista
eikä jumalallista -- emmehän me olleet muuta kuin kaksi toisiaan
pelkäävää, liikkuvaa esinettä, jotka hioimme veitsiä, ja nuo toiset
liikkuvia esineitä, jotka pelokkaasti tai rohkeasti katselivat noiden
kahden tointa. Puolet heistä -- siitä olen aivan vakuutettu -- olisi
hyvin mielellään tahtonut nähdä meidän vuodattavan toistemme verta.
Enkä usko, että ainoakaan olisi koettanut estää, jos me olisimme
ruvenneet tappelemaan oikein henkemme kaupalla.

Toisaalta koko tämä juttu oli sekä naurettava että lapsellinen.
Siinä sitä vain hiottiin ja hiottiin -- ajatelkaahan vain, Humphrey
van Weyden, joka istui laivakeittiössä, hioi veistään ja koetteli
sen terää peukaloaan vasten! Kaikista kohtauksista oli tämä ehkä
sittenkin kaikkein mahdottomin. Ehkäpä minua täydellä syyllä aina
oli nimitetty "Sissy" van Weydeniksi -- ja että "Sissy" van Weyden
saattoi tehdä jotakin tällaista, oli ehkä kaikkein hämmästyttävintä
itse Humphrey van Weydenille, joka ei tietänyt, pitikö hänen sen
johdosta nauraa vai hävetä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Kahden tunnin kuluttua Thomas Mugridge
laski pois veitsen ja kovasimen ja ojensi kätensä.

"Ei meidän kannata istua tällä tavalla ja näytellä itseämme tuolle
roskajoukolle", sanoi hän. "He eivät pidä meistä ja kylläpä he
riemuitsisivat, jos me katkaisisimme toistemme kaulat. Te olette
kelpo mies, Humph! Te vasta olette poikaa, niinkuin sanotaan, ja minä
tavallani pidän teistä. Ojentakaa minulle kätenne."

Vaikka olinkin suuri raukka, niin en sittenkään pelännyt yhtä pahasti
kuin hän. Minä olin voittanut, enkä tahtonut vähimmälläkään tavalla
antaa myöten, en edes puristamalla hänen inhottavaa kättänsä.

"Samapa se", sanoi hän vaatimattomasti, "ojentakaa kätenne minulle
tai olkaa ojentamatta, en silti pidä teistä sen vähemmän". Ja
pelastaakseen kunniansa hän kääntyi kiivaasti katselijoidemme
puoleen. "Pois minun oveltani, senkin kirotut vääpelit."

Varmuuden vuoksi hän tarttui kiehuvaan vesikattilaan, ja silloin
merimiehet heti katosivat. Tämä merkitsi jonkinmoista voittoa
Mugridgelle, ja sen kautta hänen oli helpompi kestää varsinaista
tappiotaan, vaikka hän tietystikin oli siksi varovainen, ettei edes
yrittänytkään ajaa pyyntimiehiä pois.

"Nyt Cookyn valta on loppunut", kuulin Smoken sanovan Hornerille.

"Se on varma!" kuului vastaus. "Tästä lähin Hump hallitsee
keittiössä, ja Cooky saa pistää kyntensä piiloon."

Mugridge kuuli kaikki ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta minä en
ollut tietävinänikään mistään. En voinut aavistaakaan, että voittoni
olisi niin suuri ja täydellinen, mutta minä päätin, etten päästäisi
sitä käsistäni. Smoken ennustus näytti täyttyvän. Kokki oli nöyrempi
ja alistuvaisempi minulle kuin itse Susi-Larsenillekaan. Minä en
nimittänyt häntä enää herraksi, en pessyt enää likaisia pannuja enkä
kuorinut perunoita. Minä hoidin vain omat askareeni enkä mitään
muuta, ja suoritin ne milloin ja miten itse arvelin parhaaksi. Sitä
paitsi ripustin tikarin merimiesten tapaan vyölleni ja kohtelin
Thomas Mugridgea aina jonkinmoisella ylemmyydellä, pilkalla ja
halveksumisella.




Kymmenes luku


Susi-Larsenin ja minun ystävyyteni suurenee -- jos tämä sana on
omansa kuvaamaan herran ja palvelijan, tai oikeammin kuninkaan
ja ilvehtijän välistä suhdetta. Minä en merkitse hänelle muuta
kuin leikkikalua, eikä hän pane minuun suurempaa arvoa kuin lapsi
leluunsa. Minun tehtäväni on huvittaa häntä, ja niin kauan kuin minä
teen sitä, käy kaikki hyvin. Mutta, jos hän suuttuu tai tulee pahalle
tuulelle, niin hän karkottaa minut heti kajuuttapöydästä keittiöön --
ja saanpa vielä kiittää onneani, jos pääsen hengissä ja ehein nahoin
karkuun.

Vähitellen on minulle selvinnyt, kuinka erillään kaikista muista tämä
mies elää. Ei ole ainoatakaan miestä laivassa, joka ei vihaisi tai
pelkäisi häntä, eikä siellä myöskään ole ainoatakaan, jota hän ei
halveksisi. Hänen ääretön sisällinen voimansa suorastaan riuduttaa
häntä, sillä se ei ole koskaan päässyt kokonaan purkautumaan esiin.
Samanlainen kuin hän olisi epäilemättä Luciferkin, jos tämän kopean
hengen olisi pakko oleskella sieluttomien kummitusten parissa.

Tämä yksinäisyys on itsessäänkin hänelle kovin tukalaa, mutta
se on sitä vaikeampaa, kun rodun alkuperäinen raskasmielisyys
painostaa häntä. Opittuani tuntemaan häntä ymmärrän entistä
selvemmin skandinaavien vanhoja muinaistaruja. Nuo vaaleaveriset,
vaaleatukkaiset jättiläiset, jotka loivat tämän hirvittävän
panteonin, olivat kaikki samaa ainesta kuin hänkin. Hänessä ei ole
jälkeäkään nauruarakastavan romaanisen kansan kevytmielisyydestä.
Kun hän nauraa, niin se johtuu vain julmuudesta. Mutta hän nauraa
harvoin, enimmäkseen hän on synkkä. Ja tällä synkkyydellä on yhtä
syvät juuret kuin hänen rodullaankin. Se on pohjoismaisen rodun
perintöä -- tuo surumielisyys, joka on tehnyt koko sen rodun
raskasmieliseksi, taipuvaksi puhtaaseen elämään ja fanaattiseen
siveellisyyteen, mikä Englannissa reformeeratun kirkon ja
sopivaisuuden ankarina vaatimuksina on kohonnut korkeimpaan
huippuunsa.

Se ainakin on varmaa, että tämän rodun raskasmielisyys on puhjennut
kaikkein vakavimmin ilmi uskonnossa ja sen itsekiduttavissa
muodoissa. Mutta tätä korvausta ei Susi-Larsenille ole suotu. Hänen
materialistinen käsityskantansa riistää häneltä kaiken uskonnon.
Ja kun hurja luonto saa hänessä vallan, niin hän ei voi olla muuta
kuin pirullinen. Jollei hän olisi niin julma, niin voisin joskus
sääliä häntä -- esimerkiksi eräänä aamuna kolme päivää sitten,
jolloin vein vettä hänen kojuunsa ja sattumalta tapasin hänet siellä.
Hän ei huomannut minua. Hän istui kasvot käsien peitossa ja hänen
hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin hän olisi
nyyhkyttänyt. Näyttipä siltä, kuin jokin suuri suru olisi kalvanut
häntä. Minä vetäydyin varovaisesti pois, mutta kuulin samassa hänen
hiljaa valittavan: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" En usko, että hän
todellakin rukoili Jumalaa -- se oli vain jonkinmoinen huudahdus,
mutta se tuli suoraan sielusta.

Päivällisen aikana hän kysyi pyyntimiehiltä, tiesivätkö he mitään
lääkkeitä päänsärkyä vastaan, ja illalla tuo voimakas mies oli
puolisokea ja astui horjuen kajuutan läpi.

"En koskaan eläissäni ole ollut sairas, Hump", sanoi hän, kun talutin
häntä kojuunsa. "Minulla ei ole edes ollut päänsärkyä muuta kuin
yhden ainoan kerran, kun kuuden tuuman pituinen haava, jonka vintturi
oli iskenyt päähäni, alkoi parantua."

Kolme päivää hän sairasti tätä hirveää päänsärkyä, ja hän kesti
kipua samoin kuin villit eläimet -- ja niinkuin yleensä laivassa
näytti olevan tapana: valittamatta, aivan yksin, vailla kenenkään
myötätuntoa.

Kun sitten aamulla tulin hänen kojuunsa laittamaan vuodetta ja
siivoamaan, oli hän taaskin terve ja täydessä työssä. Pöytä ja penkki
oli täynnä papereita, piirustuksia ja laskuja. Edessään hänellä oli
iso arkki läpinäkyvää paperia ja kompassin ja kulmaviivoittimen
avulla hän kopioi siihen jotakin, joka näytti jonkinmoiselta
mittakaavalta.

"Halloo, Hump!" tervehti hän minua iloisesti. "Minä vedän juuri
viimeisiä viivoja. Tahtoisitteko nähdä tätä työtä?"

"Mitä se on?" kysyin minä.

"Se on keksintö, joka säästää suuresti merimiesten työtä -- sen
avulla koko merenkulku muuttuu vain lasten leikiksi", vastasi hän
iloisesti. "Nyt voisi lapsikin ohjata laivaa. Ei mitään monimutkaisia
laskuja tarvita enää! Yksi ainoa tähti taivaalla riittää, jotta
kolkkona yönä voi saada selkoa laivan asemasta. Katsokaahan! Minä
asetan tämän läpinäkyvän paperin tälle tähtikartalle ja käännän
mittakaavan pohjoisnavan puolelle. Mittakaavalle olen laskenut
korkeusympyrät ja suuntaviivat. Minä tähtään vain yhteen tähteen
ja käännän mittakaavan siten, että se joutuu suoraan vasten noita
kartalla olevia numeroita, ja siitä voin heti tarkoilleen määrätä
laivan aseman."

Hänen äänessään oli riemua, ja hänen silmänsä olivat tänä aamuna yhtä
kirkkaat kuin meri; ne loistivat valoa.

"Te olette varmaan hyvin perehtynyt matematiikkaan", sanoin minä.
"Missä te olette käynyt koulua?"

"Pahaksi onneksi en ole edes koskaan nähnyt, miltä koulutalo
sisältä näyttää", kuului vastaus. "Minun on täytynyt omin voimin
kulkea eteenpäin. -- Ja miksi te luulette minun tämän tehneen?" hän
kysyi nopeasti. "Luuletteko minun uneksivan, että tahtoisin painaa
jälkeni elämän hiekkaan?" Hän naurahti pilkallisesti, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä. "En ensinkään. Minä tahdon saada patentin
keksinnölleni ja ansaita sillä rahaa, voidakseni kaikin voimin
rypeä eläimellisyydessä ja antaa toisten suorittaa kaiken työn.
Se on minun tarkoitukseni. Ja sitä paitsi minulla on ollut iloa
työnsuorittamisesta."

"Luomisen iloa", sanoin hiljaa.

"Luullakseni on sitä nimitettävä siten. Vaikka oikeastaan se on vain
uusi tapa, millä elämisenilo ilmenee elävässä olennossa -- liikunnon
voitto aineen yli -- elävän lihan voitto kuolleen yli -- käyteaineen
ylvästelyä siitä, että se on käyteainetta ja että se voi liikkua."

Tämä hänen piintynyt materialisminsa sai minut tekemään epätoivoisen
liikkeen kädelläni ja sitten jatkoin taas työtäni. Hän jäljensi
edelleen viivoja ja numeroita läpinäkyvälle mittakaavalle. Tuo työ
vaatii tavatonta tarkkuutta ja täsmällisyyttä, ja se tapa, millä
hän hillitsi voimaansa, jotta se voisi soveltua työn keveyteen ja
hienouteen, herätti ihastustani.

Kun olin laittanut vuoteen kuntoon, huomasin ihmeekseni, että
tarkastelin häntä jonkinmoisella ihastuksella. Hän oli epäilemättä
varsin kaunis mies -- kaunis maskuliinisessa merkityksessä. Samalla
tein jälleen sen huomion, ettei hänen kasvoissaan voinut huomata
vähintäkään paheen, huonouden tai synnin jälkeä. Olen aivan
vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat aivan tyypilliset
miehelle, joka ei tehnyt mitään väärää. Toivon, ettei tätä minun
väitettäni käsitetä väärin. Minä tarkoitan, että mies, joka
ulkomuodoltaan on sellainen kuin hän, ei voinut tehdä mitään
omaatuntoaan vastaan, tai ettei hänellä yleensä ollut mitään
omaatuntoa. Olen halukas pitämään oikeampana tätä viimeistä
väitettäni. Hän oli perinyt esi-isiensä huomattavimmat ominaisuudet,
hän oli niin alkuperäinen ihmisenä, että hän kuului suorastaan siihen
tyyppiin, joka oli olemassa jo ennen siveellisen luonnon kehitystä
Hän ei ollut epäsiveellinen, mutta häneltä puuttui kokonaan moraalia.

Sanoin äsken, että hänen kasvonsa olivat kauniit maskuliinisessa
merkityksessä. Ne olivat sileäksi ajetut, ja piirteet olivat puhtaat
ja hienot. Meri-ilmassa ja auringossa hänen alkujaan vaalea ihonsa
oli muuttunut tumman pronssin väriseksi; se ilmaisi taistelua, mutta
samalla teki hänet hurjan näköiseksi ja kohotti hänen kauneuttaan.
Huulet olivat täyteläiset, mutta samalla lujat, melkeinpä kovat,
mikä muuten on kuvaavaa vain ohuille huulille. Koko alapuoli kasvoja
-- suu ja leuka -- olivat yhtä lujat ja kovat, ne ilmaisivat miehen
lannistumatonta voimaa ja rohkeutta -- yksinpä nenäkin. Sellainen
nenä oli vain sillä miehellä, joka oli tottunut käskemään ja
hallitsemaan. Se muistutti kotkan nokkaa. Yhtä hyvin se olisi voinut
olla kreikkalainen kuin roomalainenkin, mutta ollakseen kreikkalainen
se oli kuitenkin liian jykevä ja roomalaiseksi hiukan liian hieno.
Ja samalla kuin väkivalta ja voima oli ikäänkuin ruumistunut hänen
kasvoillensa, tuntui tuo perinnöllinen, painostava raskasmielisyys
suurentavan hänen suunsa, silmiensä ja otsansa piirteitä, jotta ne
näyttivät kauniimmilta ja täydellisemmiltä kuin mitä ne oikeastaan
olivat.

Ihmeekseni huomasin seisovani aivan toimettomana ja katselevani
vain häntä. Minun on aivan mahdoton selittää, missä määrin tuo mies
herätti mielenkiintoani. Kuka hän oli? Mikä hän oli? Miten hän oli
sellaiseksi tullut? Hänessä näytti olevan niin sanomattoman paljon
mahdollisuuksia, niin paljon kykyä -- eikö hän tosiaankaan ollut
muuta kuin halpa laivuri, joka hylkeenpyytäjien parissa oli kuuluisa
peloittavasta raakuudestaan?

Uteliaisuuteni pääsi valloilleen kokonaisena sanatulvana. "Mistä se
johtuu, että te ette ole saanut aikaan jotakin suurta maailmassa?
Teidän lahjoillanne te olisitte voinut päästä vaikka kuinka pitkälle.
Te, joka olette vailla omaatuntoa ja moraalista vaistoa, olisitte
voinut tulla koko maailman herraksi, olisitte voinut murskata
sen voimallanne. Ja kuitenkin te, seisoessanne juuri elämänne
korkeimmalla huipulla, jolloin voimat hitaasti alkavat mennä alaspäin
ja kuolema vähitellen lähestyy, vietätte vain kurjaa elämää,
pyydystätte merieläimiä, joilla tyydytetään naisten turhamaisuutta
ja koreilunhalua, ryvette eläimellisyydessä -- käyttääkseni teidän
omia sanojanne -- mikä on kaikkea muuta kuin kunniakasta. Miksette
ole ihmeellisellä voimallanne toimittanut jotakin suurta? Eihän
mikään olisi ollut teidän tiellänne, eihän mikään olisi voinut estää
teitä. Mistä se riippuu? Eikö teillä ole ollut kylliksi kunnianhimoa?
Jouduitteko te jonkin kiusauksen uhriksi? Mikä oli siihen syynä?
Mikä?"

Hän kohotti silmänsä minuun, kun aloin puhua, ja hän katseli
minua levollisesti, kunnes olin lopettanut ja seisoin siinä aivan
hengästyneenä ja ymmällä. Hän oli hetken aikaa vaiti, ikäänkuin hän
olisi tuuminut mitä sanoa ja alkoi sitten:

"Oletteko lukenut vertausta kylväjästä, joka läksi kylvämään, Hump?
Siinä tapauksessa te ehkä muistatte, että osa siemenistä lankesi
kivistöön, jossa ei ollut paljon maata, ja ne itivät nopeasti, siksi
ettei niillä ollut syvää maata. Mutta kun aurinko nousi, niin pouta
poltti ne ja ne kuivettuivat, siksi ettei niillä ollut juuria. Ja osa
lankesi orjantappuroihin ja orjantappurat kasvoivat ja tukahduttivat
ne."

"No hyvä?", sanoin minä.

"No hyvä?" toisti hän puoleksi harmistuneena. "Ei se ollut yhtään
hyvä. Toinen noista tapauksista soveltuu minuun."

Hän kumartui jälleen työnsä yli ja jatkoi jäljentämistään. Minä
lopetin askareeni ja olin jo avannut oven lähteäkseni, kun hän
puhutteli minua jälleen.

"Jos te tarkastelette kartalla Norjan länsirannikkoa, Hump, niin
näette siinä syvän uurteen, jota sanotaan Romsdalin vuonoksi. Minä
synnyin sadan mailin päässä tämän vuonon suusta. Mutta minä en ole
norjalainen. Olen tanskalaista syntyperää. Vanhempani olivat kumpikin
tanskalaisia, en tiedä, miten he joutuivat tuohon autioon seutuun
länsirannikolle. En ole koskaan kuullut siitä. Muuten siinä jutussa
ei ole mitään salaperäistä. He olivat köyhiä ja oppimattomia. He
olivat köyhien ja oppimattomien ihmisten lapsia -- noita meren
kylväjiä, jotka niittävät aalloista satonsa, niinkuin aina maailman
alusta asti on tehty. Ei siitä ole sen enempää sanottavana."

"Onpa niinkin", vastustin minä. "Koko asia on vieläkin yhtä hämärä."

"Mitä minä sitten sanoisin teille?" kysyi hän kiivaasti. "Kerronko
teille lapsen ilottomasta elämästä? Kalaruoasta ja kaikin puolin
tukalasta elämästä? Veneretkistä, joilla olin mukana niin pian kun
osasin kävellä? Veljistänikö, joista toinen toisensa jälkeen läksi
pitkille matkoille eikä koskaan palannut? Itsestänikö, joka ennenkuin
osasin edes kirjoittaa tai lukea, jouduin jo kymmenen vuoden vanhana
laivapojaksi rannikkolaivaan? Huonosta ruoastako ja vielä huonommasta
kohtelusta -- jolloin lyönnit ja potkut useinkin saivat palkita
vuoteen ja aamiaisen, ja jolloin pelko ja viha ja tuska alituisesti
valtasivat mieleni? En tahdo muistella tuota kaikkea, sillä vain
ajatellessanikin tuota aikaa tunnen tulevani melkein hulluksi. Mutta
tuolla rannikolla on laivureita, jotka mieheksi vartuttuani olisin
voinut tappaa, jollei kohtalo olisi vienyt minua kauaksi niiltä
seuduilta. Äskettäin kävin siellä, mutta pahaksi onneksi nuo laivurit
olivat jo kaikki kuolleet, paitsi yksi ainoa. Hän oli perämies,
kun muinoin erosin hänestä, ja laivuri tavatessani hänet jälleen.
Lähtiessäni tuonnoin hänen luotaan oli hän raajarikko, joka ei
koskaan enää voinut astua askeltakaan."

"Mutta kuinka te, joka luette Spenceriä ja Darwinia ettekä
koskaan ole edes nähnyt koulua -- kuinka te opitte lukemaan ja
kirjoittamaan?" kysyin minä.

"Palvellessani englantilaisissa kauppalaivoissa. Kaksitoistavuotiaana
tulin kajuutanvahdiksi, neljäntoista vuoden vanhana laivapojaksi,
kuudentoista jungmanniksi, seitsemäntoista-vuotiaana laivamieheksi
ja sitten kokiksi. Ääretön kunnianhimo ja alituinen yksinäisyys
pakotti minua lukemaan omin päin -- minä luin merenkulkutiedettä,
matematiikkaa, tieteellisiä teoksia, kaunokirjallisuutta, kaikkea!
Ja mitä hyötyä siitä on ollut? Tultuani nyt elämäni korkeimmalle
huipulle, jolloin, niinkuin te sanotte, voimani alkavat mennä
alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, omistan minä oman laivan.
Kurjaa se on, eikö totta? Ja kun aurinko nousi, niin pouta poltti
minut ja minä kuivetuin, siksi ettei minulla ollut juuria."

"Mutta historia tietää kertoa orjista, jotka voittivat itselleen
purppuran", sanoin minä moittivasti.

"Ja historia kertoo myöskin niistä tilaisuuksista, jolloin orjat
saattoivat anastaa itselleen purppuran", vastasi hän äreästi. "Ei
kukaan ihminen voi itse luoda sellaisia tilaisuuksia. Kaikki, mitä
tuollaiset suuret miehet saivat aikaan, riippui kokonaan siitä
tilaisuudesta, mikä heille tarjoutui. Siten korsikalainen teki. Minun
unelmani ovat olleet yhtä suuret kuin konsanaan hänen. Minä olisin
ottanut tilaisuudesta vaarin, jos se olisi tullut, mutta sitä ei
tullut koskaan. Ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat minut. Ja nyt
voin sanoa teille, Hump, että te tiedätte minusta enemmän kuin kukaan
muu elävä olento, omaa veljeäni lukuunottamatta."

"Kuka hän on? Ja missä hän on?"

"Hän kuljettaa _Macedonia_-laivaa, hän on hylkeenpyytäjä", kuului
vastaus. "Me tapaamme hänet varmaan Japanin rannikolla. Häntä
sanotaan Surma-Larseniksi."

"Surma-Larseniksi!" huudahdin minä. "Onko hän teidän kaltaisenne?"

"Tuskinpa vain. Hän on oikea karhu ja pölkkypää. Hän on saanut kaiken
sen, mikä minussa on..."

"Raakaa", ehdotin minä.

"Niin -- kiitos, että autoitte minua, kaiken sen mikä minussa on
raakaa, hän osaa töin tuskin lukea ja kirjoittaa."

"Ei suinkaan hän koskaan haudo mielessään kaikenlaisia
elämänkysymyksiä", lisäsin minä.

"Ei", vastasi Susi-Larsen tavattoman surullinen ilme kasvoillaan.
"Hänen elämänsä on paljon onnellisempi, sillä hän on antanut elämän
olla rauhassa. Itse eläminen vaatii kaikki hänen ajatuksensa, niin
ettei hän ennätä sitä surra. Kuinka paljolta olisinkaan säästynyt,
jollen minäkään olisi ruvennut lukemaan kirjoja!"




Yhdestoista luku


_Ghost_ on tehnyt kierroksensa Tyynellä merellä niin kauaksi etelään,
kuin sen oli määrä, ja on nyt suunnannut kulkunsa luoteeseen erästä
asumatonta saarta kohti, missä meidän tulee ottaa vettä, ennenkuin
jatkamme matkaa Japanin rannikolle ja ryhdymme hylkeenpyyntiin.
Ampujat ovat koetelleet pyssyjänsä, ja soutajat ja veneiden ohjaajat
ovat laittaneet kuntoon purjeensa, kietoneet nahkaa ja plattinkia
airojen ja hankatappien ympärille, jotta voisivat äänettömästi päästä
hylkeitten läheisyyteen, ja siistineet veneensä hienoiksi kuin
omenapaistos -- käyttääkseni Leachin hauskaa puheenpartta.

Hänen käsivartensa oli parantunut varsin hyvin, mutta arpi siihen
jää ikipäiviksi. Thomas Mugridge pelkää häntä aivan kauheasti eikä
uskalla mennä kannelle pimeän tultua. Kanssissa on pari kolme
seisovaa riitakysymystä vireillä. Louis on kertonut minulle, että
miehistön puheet ovat levinneet peräkannellekin ja että toverit
ovat aika tavalla läksyttäneet juorujen levittäjiä. Hän pudistaa
huolissaan päätään puhuessaan Johnsonista, joka on soutajana samassa
veneessä kuin hänkin. Hän pelkää, että hänen käy vielä huonosti,
sillä hän on ollut liian varomaton puheissaan, ja pari kolme kertaa
hän on joutunut kiistaan Susi-Larsenin kanssa nimensä ääntämisen
johdosta. Johansonille hän eräänä iltana antoi aika selkäsaunan
välikannella, ja siitä pitäen on perämies lausunut oikein hänen
nimensä. Mutta eihän Johnson voi koettaa samaa keinoa Susi-Larsenille.

Louis on myös kertonut minulle yhtä ja toista Surma-Larsenista, ja
nuo tiedot pitävät aivan yhtä kapteenin antaman kuvauksen kanssa.
Me tapaamme Surma-Larsenin luultavasti Japanin rannikolla. "Silloin
vasta nousee oikea vihuri", ennustaa Louis, "sillä nuo veljekset
vihaavat toisiaan kuin sudenpenikat ja sudenpenikoita he juuri
ovatkin! Surma-Larsen on laivurina _Macedoniassa_, joka on ainoa
höyryalus koko hylkeenpyyntilaivastossa. Ja hänen laivassaan on
neljätoista venettä, jota vastoin muissa kuunareissa on vain kuusi.
Kerrotaanpa aivan yleisesti, että hänellä on tykkejäkin laivassaan,
ja että se tekee hyvin kummallisia retkiä -- kuljettaa salaa oopiumia
Yhdysvaltoihin ja aseita Kiinaan, harjoittaapa sitä paitsi julkista
merirosvoustakin." Minun täytyy ehdottomasti uskoa Louisin sanoja,
sillä en kertaakaan ole saanut häntä kiinni valheesta, ja hän tuntee
perinpohjin kaikki laivat ja laivurit.

Elämä tässä hirvittävässä helvetinlaivassa on samanlaista
välikannella ja perällä kuin kanssissa ja keittiössäkin. Kaikkialla
tapellaan aivan hurjasti ja väijytään toisten henkeä. Pyyntimiehet
odottavat joka hetki, että pyssynkuula ratkaisee Smoken ja
Hendersonin välisen riidan, ja Susi-Larsen on suoraan sanonut, että
hän puolestaan tappaa toisen, jos he tekevät itsensä syypääksi
sellaiseen tekoon. Hän on myös aivan peittelemättä selittänyt, ettei
siihen ole syynä mikään moraalinen periaate, sillä hänen puolestaan
ampujat saavat kyllä tappaa ja syödä toisensa, mutta hän tarvitsee
heitä pyyntiin. Ja jos he pysyvät vain aisoissa kunnes pyyntiaika on
päättynyt, niin hän lupaa panna toimeen suuret kemut, jossa kaikki
riidat voidaan ratkaista ja jolloin henkiinjääneet saavat heittää
kuolleet mereen ja hyväksi lopuksi keksiä jonkin kauniin jutun, miten
nuo vainajat ovat heittäneet henkensä merellä.

Luulenpa, että hänen kylmäverisyytensä hämmästyttää
hylkeenampujiakin. Sillä turmeluksestaan huolimatta he sittenkin
pelkäävät häntä.

Thomas ryömii edessäni kuin koira, mutta sittenkin minä pelkään
häntä. Pelko voi tehdä hänet rohkeaksi -- tuo tunne on minullekin
niin ihmeen tuttu -- ja minä hetkenä tahansa tuo rohkeus voi saada
vallan hänessä ja hän voi ottaa minut hengiltä. Polveni on nyt
paljon parempi, jos kohta sitä ajoittain särkeekin, ja jäykkyys
käsivarressani, jota Susi-Larsen puristi, alkaa jo hävitä. Muuten
voin erinomaisen hyvin. Lihakseni ovat tulleet voimakkaammiksi ja
jykevämmiksi. Mutta käteni ovat surkean näköiset. Ne ovat ikäänkuin
keitetyt, kynnet ovat mustat ja halkeilleet ja nahka on kasvanut kuin
sieni niiden päälle. Olen sitä paitsi saanut äkämiä, luultavasti
ruoan johdosta, sillä sellaisia minulla ei koskaan ennen ole ollut.

Eräänä iltana ihmeekseni näin Susi-Larsenin lukevan raamattua.
Raamattu, jota hän matkan alussa oli turhaan etsinyt, oli sittemmin
löytynyt vainajan arkusta. Minä ihmettelin mitähän hyvää Susi-Larsen
saattoi löytää siitä kirjasta, ja hän alkoi lukea minulle ääneen
Salomon Saarnaajaa. Hänen lukiessaan tuntui minusta ikäänkuin hän
olisi lausunut ilmi omat ajatuksensa, ja hänen syvä, surullisesti
värähtelevä äänensä viehätti ja ihastutti minua. Olkoon, että hän on
sivistymätön, mutta hän osaa sittenkin lukea oikealla painolla. Voin
kuulla hänen äänensä milloin hyvänsä -- en voi koskaan unohtaa, miten
hän luki seuraavat sanat äänessään surumielisen värähtelevä sointu:

"Minä kokosin myös itselleni hopiaa ja kultaa ja tavaraa kuninkailta
ja maakunnista; minä toimitin itselleni veisaajia, miehiä ja vaimoja,
ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet.

"Ja tulin suureksi ja menestyin enempi kuin kaikki, jotka minun
edelläni olivat Jerusalemissa: minun viisauteni pysyi myös minun
tykönäni.

"Ja kaikkia, mitä silmäni toivoivat, olen minä heille antanut...

"Mutta kun minä katsoin kaikkia töitäni, jotka käteni olivat tehneet,
ja vaivaa, jolla minä itseni olin vaivannut: niin katso, se oli
kaikki turhuus ja hengen vaiva, eikä auringon alla ole mitään muuta.

"Kaikkien on laita sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin,
hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin, niin sen joka uhraa, kuin
senkin, joka ei uhraa, niinkuin hyvien niin syntistenkin, niin
vannojan kuin sen, joka valaa pelkää.

"Se on paha kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu, että yhdelle
käy niinkuin toisellekin, josta myös ihmisten lasten sydän täyttyy
pahuudella ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he
elävät; sitten täytyy heidän kuolla.

"Mitä pitää siis jonkun valitseman? Niin kauan kuin eletään, on
toivo, sillä elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.

"Sillä elävät tietävät kuolevansa, mutta eivät kuolleet tiedä mitään,
eivätkä he mitään enää ansaitse, sillä heidän muistonsa on unohdettu.

"On myös heidän rakkautensa ja heidän vihansa ja vainonsa jo rauennut
eikä heillä ole yhtään osaa maailmassa kaikessa, mitä auringon alla
tapahtuu."

"Kas tässä se nyt on, Hump", sanoi hän sulkien kirjan ja katsoen
minuun. "Salomo, Israelin kuningas Jerusalemissa, ajattelee aivan
samoin kuin minä. Te sanotte minua pessimistiksi. Eikö tämä nyt ole
kaikkein synkintä pessimismiä? Kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa.
-- Kaikkien laita on sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin,
hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin -- ja tämä kaikki on
kuolemaa ja pahuutta. Sillä Salomo rakasti elämää eikä tahtonut
kuolla, ja niinpä hän sanoi: 'Elävä koira on parempi kuin kuollut
jalopeura.' Hän pani enemmän arvoa turhuuteen ja hengen vaivaan kuin
haudan hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Minä teen samoin kuin
hänkin. Matelu täällä maan päällä on eläimellistä, mutta inhottavaa
olisi ajatella, etten voisikaan sitä tehdä, vaan että olisin vain
kuollut möhkäle tai tukki. Se inhottaa sitä elämää, joka on minussa,
tätä elämää, jolle liikunta on kaikki kaikessa, jolla on kykyä
liikkua ja joka tietää itse omistavansa tämän kyvyn. Elämä itse
ei tuota tyydytystä, mutta vieläkin vähemmän voi kuoleman ajatus
tyydyttää."

"Te istutte siinä vielä paljon lujemmin kiinni kuin Omar",
sanoin minä, "hän heittäytyi nautintoihin päästyään nuoruusajan
raskasmielisyydestä vapaaksi ja käsitti materialisminsa aivan
toiselta kannalta."

"Kuka on Omar?" kysyi Susi-Larsen -- ja sinä päivänä en suorittanut
sen pitemmältä askareitani, enkä liioin seuraavana enkä sitä
seuraavanakaan päivänä.

Ahmiessaan mitä erilaisimpia kirjoja ei hänen käsiinsä koskaan
ollut sattunut persialaisen runoilijan Omarin Rubaiyat-nimistä
mieterunoelmaa ja siitä tuli hänelle nyt aivan pohjaton aarre.
Muistin sen melkein kokonaan ulkoa, ainakin kaksi kolmannesta
siitä, ja helposti muistui loputkin mieleeni. Tuntikausia me
keskustelimme erinäisistä säkeistä, ja hän huomasi niissä haikeutta
ja kapinahenkeä, mikä ei koskaan ollut pistänyt minun silmiini. Minä
lausuin jotakuinkin vilkkaasti, ja hyvämuistinen kun oli, hän oppi
usein säkeistön ulkoa kuultuaan sen kahdesti, vieläpä joskus ensi
kerrallakin. Ja hän lausui niitä suurella hehkulla ja intohimoisella
kapinahengellä, joka todellakin oli vakuuttava.

Minua huvitti tietää, mikä runo miellyttäisi häntä enimmin, enkä
lainkaan ihmetellyt, kun hän mainitsi erään, joka varmaan oli
syntynyt hetken kiihkeydessä ja kokonaan soti persialaisen runoilijan
tyyntä filosofiaa ja nerokkaita elämänohjeita vastaan.

"Suurenmoista!" huudahti Susi-Larsen luettuani sen vielä kerran,
"suorastaan suurenmoista! Ihminen heitetään tähän elämään vastoin
tahtoansa, ja vasten tahtoansa hän taas karkotetaan täältä. Se on
julkeutta -- aivan niin! Sen paremmin runoilija ei olisi voinut tuota
ajatusta kuvata!"

Turhaan koetin vastustaa häntä. Sain kokonaisen tulvan vastaväitteitä
vastaani.

"Elämä on nyt kerran sellainen, se ei voi olla toisin. Elämä nousee
aina kapinaan lopun lähestyessä. Sitä ei voi auttaa. Salomon mielestä
elämä ja kaikki sen toimet eivät ole mitään muuta kuin turhuutta ja
hengen vaivaa, jotakin pahaa -- mutta kuolema, jolloin ihminen ei
voi enää ajaa takaa turhamaisuutta, oli hänen mielestään vieläkin
pahempi. Luku luvulta hän suree sitä pahaa, joka tulee jokaisen
osaksi. Siten Omarkin tekee, ja niin minä ja tekin teette, niin, sen
tekin teette, sillä te kapinoitte kuolemaa vastaan, kun Cooky hioo
veistään tappaakseen teidät. Te pelkäätte kuolemaa -- elämä, joka
on teissä, joka on parasta mitä teissä on, joka on enemmän kuin te
itse, ei tahdo kuolla. Te olette puhunut kuolemattomuudenvaistosta.
Minä puhun sen sijaan elämänvaistosta, joka kuoleman lähestyessä
voittaa niin sanotun kuolemattomuudenvaiston. Siten teidän kävi --
sitä te ette voi kieltää -- siksi että te näitte tuon hullun kokin
hiovan veistänsä. Te pelkäätte häntä yhä vieläkin. Ja te pelkäätte
minuakin. Sitä te ette voi kieltää. Jos minä tarttuisin teitä
kurkkuun kiinni, kas näin", -- hän puristi minua kurkusta niin etten
voinut vetää henkeä -- "ja puristaisin teistä hengen -- kas näin ja
näin -- niin teidän kuolemattomuudenvaistonne katoaisi aivan heti
ja teidän elämänvaistonne, se joka tahtoo elää, leimahtaisi ilmi
liekkiin, ja te taistelisitte henkenne puolesta. Mitä? Minä näen
nyt jo kuolemanpelon teidän silmissänne! Te huidotte käsiänne. Te
ponnistatte koko vähäisen voimanne saadaksenne elää. Teidän kätenne
tarttuu minun käsivarteeni, vaikka sen kosketus on yhtä kevyt kuin
perhosen. Teidän rintanne kohoaa, kielenne riippuu ulos suusta,
kasvonne mustuvat ja silmänne vuotaa vettä. 'Minä tahdon elää,
elää, elää!' huutaa ääni teidän rinnassanne, ja te tahdotte elää
täällä ja juuri tänä hetkenä, eikä vasta kuoleman jälkeen. Ehkäpä te
ette uskokaan kuolemattomuuteen? Hahahaa! Te ette ole oikein varma
asiastanne. Te pelkäätte, että tulette petetyksi. Te voitte olla
täysin varma vain tästä elämästä. Mutta teidän silmissänne mustuu yhä
enemmän. Kuoleman pimeys ympäröi teitä, laskeutuu teidän ylitsenne,
kasaantuu teidän eteenne -- te ette elä enää, ette tunne, ette voi
liikkua enää. Ja teidän silmänne jäykistyvät, tulevat lasimaisiksi.
Te kuulette vain epäselvästi minun ääneni, ikäänkuin olisin kaukana
teistä. Te ette voi enää erottaa kasvonpiirteitäni. Ja sittenkin te
ponnistatte kaikki voimanne päästäksenne irti minusta. Te potkitte.
Teidän ruumiinne kiemuroi kuin käärme. Ja rintanne kohoaa... Niin,
elää, elää, elää..."

En kuullut sen enempää. Minä vajosin pimeyteen, jota hän niin
sattuvasti oli kuvannut, ja kun toivuin jälleen, makasin pitkänäni
maassa. Susi-Larsen poltti sikariaan ja katseli minua uteliaasti.

"No, uskotteko nyt minua?" kysyi hän. "Kas, juokaa hiukan. Minä
tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä."

Minä pudistin päätäni. "Teidän todistuksenne ovat liian
väkivaltaisia", onnistui minun suurella vaivalla saada sanotuksi,
sillä kurkkuani kirveli pahasti.

"Te olette aivan reipas puolen tunnin kuluttua", vakuutti hän. "Ja
minä lupaan, etten käytä enää toiste ruumiillisia todisteita. Nouskaa
nyt ylös! Te voitte käydä tuolille istumaan."

Minähän olin vain leikkikalu tuon pedon käsissä, ja me jatkoimme
keskustelua Omarista ja Salomosta. Keskustelimme aina puoliyöhön asti.




Kahdestoista luku


Tänä viimeisenä vuorokautena on raakuus suorastaan puhjennut
kukkaansa laivassa. Se on levinnyt kuin tarttuva tauti kajuutasta
kanssiin. Enpä tiedä mistä oikein aloittaisinkaan. Syynä kaikkeen
on ollut Susi-Larsen. Johnson oli varmaan ostanut öljykankaisen
vaatekerran varastosta ja huomannut, että se oli varsin huonoa
lajia. Hän oli heti valmis lausumaan ilmi ajatuksensa. Laivan
pukuvarastossa on tarjona kaikenlaisia esineitä, joita merimiehet
voivat tarvita matkalla, ja tuollaisia pienoiskauppoja on kaikilla
hylkeenpyyntilaivoilla. Merimiesten ostot vedetään sitten pois heidän
tuloistaan pyyntiaikana. Sekä ampujat että soutajat ja veneiden
ohjaajat ovat kaikki samassa asemassa -- palkan asemesta he saavat
määrätyn prosentin saaliista, niin tai niin paljon kustakin nahasta,
jonka kukin on pyytänyt.

En ollut kuullut lainkaan, että Johnson oli tyytymätön saamaansa
vaatetukseen, ja siksi kaikki siitä johtuvat seuraukset yllättivät
minut aivan äkkiä. Olin juuri lakaissut kajuutassa ja keskustelin
parast'aikaa Susi-Larsenin kanssa Hamletista -- Shakespearen
henkilöistä Hamlet huvitti häntä kaikkein enimmin -- kun Johanson
tuli alas portaita ja Johnson seurasi hänen jäljessään. Viimeksi
mainittu otti lakin päästään niinkuin tapa vaati, ja hän seisoi
siinä keskellä lattiaa katsellen kunnioittavasti kapteeniin, vaivoin
pysytellen tasapainossa laivan heiluessa puolelle ja toiselle.

"Sulkekaa ovi ja vetäkää salpa eteen", sanoi Susi-Larsen minulle.

Täyttäessäni hänen käskyjään näin Johnsonin silmissä levottoman
ilmeen, mutta en voinut aavistaa mikä siihen oli syynä. Yhtä vähän
saatoin edeltäpäin ymmärtää sitä, mikä nyt tapahtui, ennenkuin se oli
jo tapahtunut, mutta hän aavisti kaikki edeltäpäin ja odotti vain
rohkeasti. Ja hänen käytöksensä hyvitti täydellisesti Susi-Larsenin
materialismin. Merimies Johnson seurasi häikäilemättä yhtä ainoaa
ajatusta, yhtä periaatetta, hän tahtoi pysyä totuudessa ja olla
rehellinen. Hän oli oikeassa, hän tiesi olevansa oikeassa, ja
siksi hän ei pelännyt. Hän oli valmis vaikka kuolemaan oikeuden
puolesta, jos se olisi tarpeen, hän tahtoi olla uskollinen itselleen,
rehellinen omalle sielulleen. Se oli sattuva todistus hengen voitosta
lihan yli, sielun lannistumattomuudesta ja siveellisestä voimasta,
jolla ei ole minkäänlaisia rajoja, vaan joka kohoaa yläpuolelle sekä
aikaa että paikkaa ja toimii semmoisella varmuudella ja voimalla,
joka ei voi johtaa alkuperäänsä muusaa kuin ikuisuudesta ja
kuolemattomuudesta.

Mutta palatkaamme asiaan. Minä huomasin levottoman ilmeen Johnsonin
silmissä, mutta käsitin sen väärin -- luulin sen johtuvan hänen
perinnöllisestä arkuudestaan ja kömpelyydestään. Perämies Johanson
seisoi hänen vieressään, jonkin matkan päässä, ja noin kolme yardia
hänestä, aivan hänen edessään istui Susi-Larsen kääntötuolissa.
Suljettuani ovet ja vedettyäni salvan eteen seurasi hetken hiljaisuus
-- äänettömyyttä kesti varmaan minuutin verran. Susi-Larsen puhkesi
ensimmäisenä puhumaan.

"Yonson", aloitti hän.

"Nimeni on Johnson, herra", oikaisi merimies pelotta.

"No Johnson sitten -- piru vieköön! Voitteko arvata, miksi minä
käskin teidät tänne?"

"Kyllä -- tai en kuitenkaan", kuului pitkäveteinen vastaus. "Olen
suorittanut kunnollisesti työni. Perämies sen kyllä tietää, ja tekin
sen tiedätte, herra. Sen johdosta ei ainakaan ole valittamisen syytä."

"Ettekö tiedä mitään muuta?" kysyi Susi-Larsen. Hänen äänensä oli
lempeä, hiljainen ja kehräävä.

"Minä tiedän, että te tahdotte vahingoittaa minua, herra", jatkoi
Johnson yhä edelleen hitaalla äänellä, pannen jokaiselle sanalle
aivan erityistä painoa. "Te ette pidä minusta. Te -- te..."

"Jatkakaa vain", kehoitti Susi-Larsen. "Älkää pelätkö loukkaavanne
minun tunteitani."

"En minä pelkää", vastasi merimies, ja äkillinen närkästyksen puna
tunkeutui päivetyksen läpi. "Syynä siihen, etten osaa puhua nopeasti,
on se, etten ole ollut kyllin kauan poissa vanhasta maailmasta,
herra. Te ette pidä minusta siksi, että minussa on liiaksi miestä --
siinä koko syy, herra."

"Teissä on liiaksi miestä totellaksenne laivakuria, jos te sitä
tarkoitatte -- ja jos te mahdollisesti ymmärrätte mitä tarkoitan",
vastasi Susi-Larsen.

"Minä osaan englanninkieltä ja tiedän, mitä te tarkoitatte, herra",
vastasi Johnson. Puna hänen kasvoillaan tummeni, kun toinen niin
pilkallisesti vetosi hänen kielitaitoonsa.

"Johnson", sanoi Susi-Larsen ikäänkuin hän nyt vasta olisi siirtynyt
varsinaiseen asiaan, "olen kuullut, että te ette ole oikein
tyytyväinen öljyvaatteihinne?"

"En olekaan. Ne eivät ole hyvät, herra."

"Ja te olette valittanut siitä toisille."

"Minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi merimies rohkeasti. Mutta
hän ei puhunut niin juhlallisen kohteliaasti kuin hänen olisi pitänyt
tehdä, hän unohti sanoa "herra".

Samassa silmäni sattumalta osuivat Johansoniin. Hän seisoi siinä ja
pui isoja nyrkkejänsä, avasi ja puristi ne yhteen vähän väliä, ja
hänen kasvonsa ilme oli suorastaan pirullinen, niin ilkeästi hän
katseli Johnsonia. Hänen toisen silmänsä alla oli mustelma, pieni
merkki siitä rangaistuksesta, jonka nuori merimies oli hänelle
antanut. Ensi kertaa heräsi nyt hämärä aavistus sielussani, että
jotakin kauheaa tulisi tapahtumaan -- mutta mitä, sitä en voinut
lainkaan kuvailla mielessäni.

"Tiedättekö miten sen käypi, joka moittii minua ja minun varastoani,
niinkuin te olette tehnyt?" kysyi Susi-Larsen.

"Kyllä minä sen tiedän, herra", kuului vastaus.

"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Susi-Larsen terävällä ja käskevällä
äänellä.

"Mitä te ja perämies aiotte minulle tehdä, herra."

"Katsokaa häntä, Hump", sanoi Susi-Larsen minulle, "katsokaa
tätä elävää ainemöhkälettä, joka liikkuu ja hengittää ja nousee
vastarintaan ja on aivan vakuutettu siitä, että hänessä on jotakin
hyvää -- häneen on tarttunut muutamia inhimillisiä kuvitteluja,
niinkuin rehellisyyttä ja kunniantuntoa, ja hän tahtoo elää niiden
mukaan, kaikista persoonallisista ikävyyksistä huolimatta. Mitä te
hänestä ajattelette, Hump? Mitä te ajattelette hänestä?"

"Minä ajattelen, että hän on parempi ihminen kuin te", vastasin
minä, sillä äkkiä teki mieleni saada edes osa siitä vihasta, joka
uhkasi Johnsonia. "Hänen inhimilliset kuvittelunsa, joksi te niitä
nimitätte, todistavat jaloutta ja miehuullisuutta. Teillä ei ole
sellaisia kuvitteluja, teillä ei ole unelmia eikä ihanteita. Siinä
suhteessa te olette aivan köyhä."

Hän nyökkäsi mielissään päätään. "Aivan oikein, Hump, aivan oikein.
Minulla ei ole jaloja eikä miehuullisia kuvitteluja. Elävä koira
on parempi kuin kuollut leijona, sanon minä samoin kuin Salomokin.
Minun ainoa periaatteeni on oman edun valvominen, ja se antaa minulle
voimaa elämiseen. Tuossa käyteaineen möhkäleessä, jota te nimitätte
'Johnsoniksi', ei ole enemmän jaloutta kuin missä aineessa tahansa,
niin pian kuin hän ei enää ole käyteainetta, vaan ainoastaan tuhkaa
ja tomua, mutta minä sen sijaan olen yhä edelleen elossa ja voin
mieleni mukaan raivota. Tiedättekö mitä aion tehdä?"

Minä pudistin päätäni.

"Minä aion käyttää hyväkseni raivoamisoikeuttani ja minä näytän
teille miten jalouden sitten käy. Katsokaa nyt!"

Hän istui kolmen yardin päässä Johnsonista. Yhdeksän jalan päässä!
Hän hyökkäsi tuoliltaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousematta
edes pystyyn. Hän hyökkäsi paikaltaan aivan siinä asennossa kuin hän
oli istunut -- heittäytyi kumarassa eteenpäin ikäänkuin villi eläin,
kuin tiikeri -- ja kuin tiikeri hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Turhaan Johnson koetti väistää tätä raivoavaa laviinia. Hän varjeli
vatsaansa toisella käsivarrellaan, toisella hän peitti kasvonsa.
Mutta Susi-Larsenin nyrkki osui näiden molempien väliin, suoraan
rintaan, ja sen isku oli murskaava. Johnson ei saanut hengitetyksi,
hän haukkoi vain ilmaa voimatta vetä

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48489