← catalogue

Matkustus maan keskipisteeseen

by Jules Verne · Finnish · Gutenberg #48460 · 444,551 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Matkustus maan keskipisteeseen
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Matkustus maan keskipisteeseen

Author: Jules Verne

Translator: Arvo Airio


        
Release date: March 11, 2015 [eBook #48460]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48460

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKUSTUS MAAN KESKIPISTEESEEN ***

Note: Project Gutenberg also has an HTML version of this
      file which includes the original illustrations.
      See 48460-h.htm or 48460-h.zip:
      (https://www.gutenberg.org/cache/epub/48460/pg48460-images.html)
      or
      (https://www.gutenberg.org/files/48460/48460-h.zip)





MATKUSTUS MAAN KESKIPISTEESEEN

Kirj.

JULES VERNE

Suomentanut Arvo Airio






Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.




JULES VERNE


Jules Verne on kirjailijanimi, joka tuntuu tutulta ja mieluiselta
miljoonille koko sivistyneessä maailmassa. Siihen yhdistyy jotakin
elämän hauskimmista muistoista, mikäli sellaisia jo nuoruudessa on
kirjallisuudesta saatavissa, jotakin salaperäistä ja jännittävää,
mutta samalla opettavaista ja isällisen toverillista. Samalla se
muistuttaa mieleen sen valtavan kehityksen ja ne kunnioitettavat
tulokset, joita viime vuosisadalla saavutettiin nimenomaan
luonnontieteiden alalla. Kun ajatellaan, kuinka ratkaisevasti ja
kehittävästi ne tulokset ovat vaikuttaneet maailmankatsomuksemme
muodostumiseen, voi ymmärtää, kuinka arvokas ja tärkeä on sen
miehen elämäntyö, joka on levittänyt näitä uuden ajan totuuksia ja
kehityssaavutuksia laajempiin piireihin kuin mihin tiede luultavasti
koskaan olisi omine aseineen pystynyt tunkeutumaan. Tässä valossa
on Jules Vernen kirjailijatyö ymmärrettävä, sillä ainoastaan siitä
saadaan sen arvioimiseen oikea mittapuu.

Jules Verne syntyi Ranskassa Nantes'in kaupungissa 1828. Hänen
vanhempansa olivat varakkaita antaen pojalleen hyvän kasvatuksen.
Vaikka hän tunsi jo aikaisin halua luonnontieteellisiin tutkimuksiin,
rupesi hän silti lakimiehen uralle, luopuen siltä kuitenkin pian;
kirjallisuuden tenho houkutteli häntä yhä enemmän. Hän yritti
näytelmäkirjailijaksi, mutta luopui tästäkin, ja oli luultavasti
jonkin aikaa epätietoinen kirjallisesta kutsumuksestaan, koskapahan
koetteli onneaan pörssikauppiaanakin. Tällä välin hän oli kuitenkin
alati harrastanut luonnontieteitä lukien sen alan kirjallisuutta, ja
näiden tutkimusten tuloksena ilmestyi hänen ensimmäinen kuviteltu
matkaromaaninsa "Viisi viikkoa ilmapallossa" (1863); se saavutti heti
suuren menestyksen ja sai tekijän ratkaisevasti antautumaan täten
valitsemalleen alalle. Nopeasti ilmestyi häneltä nyt teos toisensa
jälkeen, jotka pian levisivät kaikkialle, missä oli nuorukaishenkistä
ja tiedonjanoista yleisöä. Mainittakoon niistä tässä m.m.
_Kapteeni Hatteras'in seikkailut; Maasta kuuhun; Kapteeni Grantin
lapset; Kolmen venäläisen ja kolmen englantilaisen seikkailut;
Kahdeksannentoista vuosisadan suuret purjehtijat; Uiva kaupunki;
Matkustus maan ympäri 80 päivässä; Salaperäinen saari; Begum'in 500
miljoonaa; 15-vuotias kapteeni; Sukelluslaivalla maapallon ympäri_;
y.m.

Yleisö otti ne kaikki yhtä suosiollisesti vastaan. Tekijä oli
ymmärtänyt aikansa vaatimuksen luodessaan kirjallisuuden alan,
joka kelpasi samalla sekä opettajaksi että huvittajaksi, opastaen
luonnon tuntemiseen ja luonnontieteellisten asiain ymmärtämiseen.
Lukemattomat, joiden kasvatus tahi aika ei ole sallinut saada näiltä
aloilta sanottavia tietoja ja joiden pohjasivistys on liian pieni
heidän voidakseen menestyksellä lukea tieteellistä kirjallisuutta,
ovat saaneet helposti ja mieltymyksellä Jules Vernen kirjoista
mielenkiintoisia ja valistavia tietoja. Tieteen kansantajuistuttajana
hänellä tuskin lieneekään vertaistaan. Kun lisäksi muistetaan, että
hänen teoksensa ovat aina jännittävän ja hyvin kirjoitetun romaanin
muodossa, voi ymmärtää niiden tavattoman suuren arvon erikoisesti
juuri nuorisokirjallisuutena.

Mitä niiden kaunokirjalliseen asuun tulee, on niillä sitäpaitsi
jo sellaisina suuria ansioita. Hänen kuvauksensa ovat yleensä
hämmästyttävän vilkkaita ja eloisia maistumatta vähääkään pöydän
ääressä tehdyiltä. Jännittävimmissä kohdissa hän kohoaa ytimekkääseen
lennokkuuteen, joka lyhyine lauseineen ja terävine vuorosanoineen
on sukua näyttämö-esitykselle. Tälle kuvausten vilkkaudelle ja
luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jokakesäisillä laajoilla
matkoillaan maailman merillä, vilkkaudelle ja luonnollisuudelle
hän hankki tosipohjan jonne vastustamaton halu oli nuoruudesta
saakka houkutellut häntä. Pitempien matkojen välillä vietti hän
kuukausimääriä purjehdusretkillä kotoisilla rannoilla, kulkien
purjeveneellään pitkin Ranskan ja Espanjan rannikoita. Hänen
kuvauksissaan on paljon vaikutelmia näiltä matkoilta, joilla hän
joskus oli suurissa vaaroissakin. Näin hän, tuo kirjallisuuden
suuri fantasti, sai tavallaan ympäröivästä elämästä ja luonnosta
kuvauksiinsa uutta tuoreutta ja viehätystä.

Toinen kirjailijana onnellinen ominaisuus oli hänen humoristinen
kykynsä. Jules Verne on kaikessa vaatimattomuudessaan suurempi
humoristi kuin ne monet, jotka tahtoisivat tulla siitä erikoisesti
mainituiksi. Samalla kuin hän muutamin vedoin haahmoittelee
henkilönsä ilmieläviksi antaen näiden suorittaa omia yksilöllisiä
tehtäviänsä, hän rupeaa kehittelemään heissä erikoispiirteitä, jotka
lopulta asettavat heidät sangen humoristiseen valoon. Unohtumatonhan
on professori Otto Lidenbrock, esilläolevan kertomuksen sankari,
tuo "pitkä ja laiha mies", jonka kiivas luonto ja sammumaton
tieteellinen innostus, kykenemättömyys lausua mutkallisia oppineita
sanoja ja salainen hellyys suojattejaan kohtaan, oppineen
itserakkaus ja hajamielisyys tekevät kuolemattomimmaksi kaikista
professorityypeistä. Miksi hän on niin laiha? -- siksi, että tiede,
hengen tuli, kalvaa hänestä kaiken liiallisen aineellisuuden; miksi
on hän niin kauhean oppinut? -- siksi, että nerokas ja vilkas
ranskalainen laskee hänen persoonassaan pilaa siitä jylhästä ja
peloittavasta raskaudesta ja syvämietteisyydestä, josta saksalaista
tiedettä on väliin moitittu. Unohtumaton on myös Hannu, tuo vakaa
islantilainen, joka pysyy järkähtämättä sopimuksessaan, olipa sitten
mentävä vaikka kuinka vihamielisten elementtien läpi. Onnellisessa
sopusoinnussa esiintyvät Jules Vernen tuotannossa tiedemies ja
lahjakas kaunokirjailija.

Siirtyäksemme sitten itse teokseen huomautettakoon heti, että
_Matkustus maan keskipisteeseen_ pääsee vasta silloin oikeaan
arvoonsa, kun täysin ymmärretään sen pohjana oleva tieteellinen
tarkoitus, joka on _maapallon muodostumisen ja muinaisen kasvi- ja
eläinmaailman kuvaaminen_. Kirjailija tahtoo tehdä läpileikkauksen
maapallon "kuoresta", vieläpä nähdä tuon läpileikkauksen omin
silmin, ja siksi hän antaa kertomuksensa sankarien astua alas
sammuneen tulivuoren aukosta. Tutustutaan tulivuorten purkausten
yhteydessä oleviin kivennäisiin laava-muodostuksiin, kivihiilikauteen
liuska-, kalkki- ja hiekkakivikerroksineen, kivihiilimetsineen
ja näkinkenkälajeineen, aikaan, jolloin kasvoi ainoastaan
jättiläiskokoisia kortteita, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita
y.m. tuhansia eri lajeja. Alempana tavataan jo kristallirakenteista
kiveä, gneissiä ja katinkultakiveä, kunnes lopuksi saavutaan
järkkymättömän alkukallion, graniitin, muodostamaan kerrokseen.
Viehättyen seuraa lukija kirjailijan vilkkaita kuvauksia näistä
maan uumenista, jotka tuntuvat kätkevän salamyhkäisiä, mieltä
kiehtovia aarteita, kunnes vihdoin saavutaan "Otto Lidenbrockin
merelle", joka on tekijän valtavan mielikuvituksen huippkeksintö
tässä teoksessa. Voidakseen kuvata _paleontologisen_ (tarkoittaa
elollisen maailman muinaisia, nyt jo hävinneitä kehitysasteita)
_elämän_ täydellisyydessään, kuvittelee hän, että maan sisässä,
suunnattoman suuressa luolassa, jossa sähkön y.m. voimain
vaikutuksesta ovat säilyneet elollisen elämän edellytykset, on
vielä vallalla _paleontologinen kehitysaste_, ei ainoastaan
_paleophytologisessa_ (muinaisen ajan kasvistoa koskevassa) ja
_paleozoologisessa_ (muinaisajan eläimistöä koskevassa), vaan myöskin
_paleoantropologisessa_ (muinaisajan ihmistäkoskevassa) suhteessa.
Luolan täyttää suurimmaksi osaksi vesi, jonka syvyyksissä vielä
asustaa kamalia matelijapetoja, joutsenkaulainen _plesiosaurus_
ja kalaa muistuttava _ichtyosaurus_. Luolameren rannoilla kasvaa
diluvianisen kauden metsiä, joissa jättiläismäinen alkuihminen
paimentaa mastodonttilaumojaan. Emme paljasta enempää kirjan
salaisuuksia, ettemme vähentäisi lukijan nautintoa, vaan lausumme
ainoastaan, että kirjailijan "paleontologisissa näyissä" on
puhtaan tietomääränsä lisäksi jotakin jylhän runollista, joka saa
ne unohtumattomasti painumaan mieleen. Näistä kaikista asioista
tehtäväin oppineitten huomioiden ja selitysten lähteenä on tuo
jo mainittu kuuluisa professori Otto Lidenbrock, rautatahtoinen,
suoraan asiaan käypä mies, joka vetää aina vastahankaa, kun yleensä
tunnustetut tieteelliset käsitykset ovat kysymyksessä. Hänen
veljenpoikansa ja matkatoverinsa Akseli muistuttaa väitteillään
ja epäilyksillään aina juuri noista tieteellisistä otaksumista
aiheuttaen täten vilkkaita ja valaisevia väittelyjä, joiden kuluessa
professorin on vaikea hillitä itseään. Näin suoritetaan tuo
merkillinen matka, jossa on osallisena maapallon sekä nykyisyys että
menneisyys ja kaikki sen salatut ja tunnetut luonnonvoimat.

Suomentaja on pitänyt tarpeellisena liittää tekstiin sinne tänne
selvittäviä muistutuksia, jotka auttavat geologian ja paleontologian
alkeisiin perehtymättömiä ymmärtämään oikein sellaiset kohdat.
Toivottavasti teos tässä muodossaan saavuttaa kaiken sen suosion
ja menestyksen, minkä se ansaitsee. Velvollisuus on mainita, että
teoksen vanhasta suomennoksesta on ollut suurta apua, varsinkin kun
käytettävänä ollut ranskankielinen koulupainos on hiukan lyhennetty.

Jules Verne kuoli 1905. Loppuvuosina hän menetti melkein kokonaan
näkönsä, mutta seurasi siitä huolimatta vilkkaasti aikansa
kehitystä. Kun lentokoneet ja sukellusveneet keksittiin, tuntui
hänestä varmaankin siltä, että jonkunmoinen profeetallinen näkemys
oli hänen kynäänsä ohjannut silloin kun hän kirjoitteli niistä
asioista kuin saavuttamattomista ihanteista. Siten aika toteuttaa
uskomattomimpiakin inhimillisistä haaveista. "Runoilijat ovat
tietäjiä".

_Suomentaja_.

_Runoilijan opetus:_

_Vaikka päämäärä näyttäisi olevan saavuttamattomissa, on sitä kohden
arvelematta ruvettava ponnistelemaan, jos sillä kerran on merkitystä
ihmiskunnan onnelle_.




I


Sunnuntaina toukokuun 24 päivänä 1863 tuli setäni, professori
Lidenbrock, pitkin askelin pieneen taloonsa Kuninkaankatu 19; katu on
vanhimpia Hampurin vanhassa kaupunginosassa.

Hänen hyvänsävyinen taloudenhoitajattarensa Martta luuli todellakin
myöhästyneensä askareissaan, sillä päivällistähän oli tuskin vielä
pantu tulelle.

-- Saadaanpas nähdä, mietin minä; -- jos setä, joka on maailman
maltittomimpia ihmisiä, on nälissään, niin hän varmaan nostaa
harmissaan kamalan metelin.

-- Oliko se itse professori? kysyi kunnon Martta hämmästyneenä ja
raotti ruokasalin ovea.

-- Oli, Martta hyvä, mutta päivällisellä ei ole kiirettä, sillä kello
ei ole vielä kahta; vast'ikäänhän se löi vasta puoli P. Mikaelin
kirkon tornissa.

-- No, miksi siis professori on tullut kotiin?

-- Luultavasti hän sanoo sen meille.

-- Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa
te rauhoittaa häntä.

Ja hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.

Jäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista
professoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli
jotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden
vuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani
portin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten
askelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan
työhuoneeseensa.

Mutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää
pähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa
pöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:

-- Akseli! seuraa minua!

En ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo
huusi kiivaasti ja kärsimättömästi:

-- No! Etkö tule jo!

Minä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.

Otto Lidenbrock ei ole paha ihminen, sen mielelläni tunnustan, mutta
ellei joitakin aivan uskomattomia muutoksia tapahdu, hän kuolee
kammottavan omituisena ihmisenä.

Hän oli professorina Johannaeumissa[1] ja piti mineralogian luentoja,
saaden näillä luennoilla säännöllisesti muutamia raivonpuuskia. Hän
ei välittänyt siitä, oliko hänellä ahkeria oppilaita luennoillansa,
eikä siitä, miten tarkasti he kuuntelivat häntä, enempää kuin
siitäkään, minkä verran hänen oppilaansa oppivat hänen luennoistaan;
sellaiset vähäiset seikat eivät hänen rauhaansa häirinneet. Hän
piti luentonsa vain "subjektiivisesti", käyttääksemme saksalaisen
filosofian sanontatapaa, itsekseen, eikä muita varten. Hän oli
oppinut egoisti, tieteen kaivo, jonka nostokoneisto narisi, jos sillä
piti ammentaa jotakin, sanalla sanoen: hän oli saituri.

Sellaisia professoreita on Saksassa paljon. Valitettavasti oli setäni
vaikeaa esittää ajatuksiansa suullisesti, jollei juuri yksityisessä
elämässä, niin ainakin silloin, kun hän esiintyi julkisesti, ja tämä
on paha vika puhujalle. Hänen luennoillansa Johannaeumissa tapahtui
todellakin usein, että professori kävi yht'äkkiä äänettömäksi;
hän taisteli jonkin vastahakoisen sanan kanssa, joka ei tahtonut
suusta sujua, tuollaisen vastustelevan sanan kanssa, joka paisuu ja
purskahtaa viimein esiin niin sanoaksemme vähimmän tieteellisessä
muodossa, nimittäin kirouksena. Ja silloin oli aina seurauksena
suuttumus.

Muutoin on mineralogiassa koko joukko puoleksi kreikkalaisia,
puoleksi latinalaisia nimityksiä, joita on vaikea lausua,
tuollaisia hankaloita nimiä, jotka voivat kuivata runoilijan suun.
En suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa itse tieteestä, -- olkoon se
kaukana minusta! -- mutta kun on puhe sellaisista asioista kuin
romboedrisistä kristalleista, retinasfaltista, geleniitistä, niin
suotakoon anteeksi, jos harjaantuneinkin kieli joskus erehtyy.

Kaupungissa oli tämä setäni anteeksisuotava heikkous tunnettu ja sitä
käytettiin väärin. Häntä pidettiin silmällä, kun hän joutui kankeissa
lauselmissa raivoihinsa, ja hänelle naurettiin, mitä ei voi pitää
sopivana edes saksalaistenkaan keskuudessa. Ja vaikka professori
Lidenbrockin luennoilla aina olikin suuri joukko kuulijoita, niin
harva niitä tarkoin seurasi, sillä useimmat tulivat luennoille vain
saadakseen nauraa professorin vihanpuuskille!

Setäni oli kumminkin, sitä en voi kylliksi usein mainita, todellakin
oppinut mies. Vaikka hän joskus liian kiivaassa tutkimisinnossaan
murensi tutkittavan esineen murskaksi, niin oli hänellä kuitenkin
sekä mineralogin tarkka silmä että geologin nerous. Varustettuna
vasarallansa, alasimellansa, magneettineulalla, juottopillillä
ja salpietarihappopullolla hän oli suuri mies. Kivennäisen
murtumispinnasta, ulkonäöstä, kovuudesta, sulavaisuudesta, helinästä,
hajusta tahi mausta päättäen taisi hän arvelematta määrätä sen oikean
paikan niiden noin kuudensadan eri lajin joukossa, joihin tiede
meidän aikanamme kivennäiset jakaa.

Lidenbrockin nimi olikin sentähden kuuluisa oppineessa maailmassa
ja eri kansojen tiedeseuroissa Humphry Davy,[2] Humboldt[3] ja
kapteenit Franklin[4] ja Sabine[5] eivät lyöneet laimin käydä häntä
tervehtimässä poiketessaan matkoillaan Hampuriin. Becquerel,[6]
Brewster,[7] Dumas[8] ja Milne Edvards[9] keskustelivat mielellään
hänen kanssaan tärkeimmistä kysymyksistä tieteen alalla. Kemiassa hän
oli tehnyt monta tärkeätä keksintöä, ja vuonna 1853 oli Leipzigissä
ilmestynyt professori Otto Lidenbrockin folio-kokoinen värikuvilla
varustettu tutkimus _Transcendentaalisesta kristallografiasta_,[10]
joka kirja ei kuitenkaan maksanut kustannuksia.

Sen lisäksi oli setäni vielä konservaattorina Venäjän lähettilään
Struven[11] mineralogisessa museossa, joka kallisarvoinen kokoelma on
saavuttanut suurta mainetta koko Euroopassa.

Sellainen oli se mies, joka niin maltittomasti kutsui minua luokseen.
Ajatelkaa: pitkä ja laiha mies, terveys vahva kuin rauta, nuorekkaan
vaaleaverinen, ulkonäöltään kymmenkunnan vuotta ikävuosiaan nuorempi.
Hänen suuret silmänsä vilkkuivat aina suurien silmälasien takaa;
hänen pitkä ja kapea nenänsä oli kuin teräväksi hiottu miekka;
väittivätpä muutamat panettelijat, että se oli magneettinen ja että
se muka veti itseensä rautaista viilajauhoa. Pelkkää perätöntä lorua!
Se ei vetänyt itseensä muuta kuin nuuskaa, mutta sitä se vetikin
suoraan sanoen kelpo lailla.

Kun sen lisäksi mainitsen, että setäni aina astui tarkoin puolen
sylen pituisilla askelilla ja että hänellä käydessään oli kädet
lujasti puristettuina nyrkkiin, mikä on kiivasluntoisuuden
tuntomerkki, tuntee hänet jokainen tarpeeksi hyvin.

Hän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli
puoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli
erään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan
kaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa
tulipalossa v. 1842.

Tosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut
hiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12]
ylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut
aihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin
lujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti
rakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi
huoneeseen.

Ollakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen.
Talo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa
kuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias
vierlantilainen[13] tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika,
joka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.

Minä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia
tutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle
ei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.

Sanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi
elää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka
hän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon
minusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi
usein liian malttamattomasti.

Kun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia
posliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka
aamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.

Sellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut
muuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.




II


Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan
näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä
täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen
suureen ryhmään.

Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin
monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä
huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista,
antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja
turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä
lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja
orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut
päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti
keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin
lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat
riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä
yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt
itselleni varsin mukavaksi.

Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan
kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui
Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä
kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.

-- Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.

Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli
joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja
oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan
mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea
sitä.

-- No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre,
jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen
myymälässä.

-- Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.

Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen
kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt
huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu,
jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!

Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.

-- Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis
teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea
aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta
hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan
painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs
tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on
seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat
etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!

Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En
voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään
huvittanut minua.

-- Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin
kiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.

-- Tämä teos, vastasi enoni innostuen, on _Heimskringla_, jonka
on kirjoittanut _Snorre Sturlason_,[14] kuuluisa islantilainen
kirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden
norjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!

-- Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on
saksalainen käännös?

-- Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä
minä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on
alkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla
kielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä
moninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia
sanojen vivahduksia.

-- Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.

-- Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella,
että islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin
kreikan kielessäkin, ja että siinä _nomina propria_ taivutetaan
samalla tavalla kuin latinan kielessä!

-- Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu
edes kauniilla kirjaimilla?

-- Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli!
Vielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on
painettu? Tiedä siis, sinä pöllö, että tämä on käsikirjoitus, vieläpä
riimukirjaimilla kirjoitettu![15]

-- Riimukirjaimillako?

-- Niin juuri! Pitäisikö minun sekin sinulle selittää?

-- Ei tarvitse, vastasin minä kuivasti, sillä itserakkauttani oli
loukattu.

Mutta setäni jatkoi edelleen ja selitti minulle asioita, joista en
paljoakaan välittänyt.

-- Riimukirjaimiksi, kertasi hän, sanotaan niitä kirjoitusmerkkejä,
joita muinoin käytettiin Islannissa, ja jotka, kuten tarina kertoo,
itse Odin on keksinyt! Katso nyt siis itsekin ja ihmettele sinä
epäuskoinen, näitä kirjaimia, jotka ovat tuon muinaisen jumalan
mielikuvituksen keksimiä.

Koska minulta puuttui sopivia sanoja vastaukseksi, aioin jo langeta
polvilleni, sillä olihan tällainen vastaustapa otollinen sekä
jumalille että kuninkaille, varsinkin kun siitä on sitäpaitsi se etu,
että näin vastatessa ei koskaan joudu hämillensä, mutta silloin eräs
tapaus käänsi keskustelun toiseen suuntaan.

Olipahan vain rutistunut pergamenttipalanen, joka luiskahti kirjan
sisästä lattialle.

Setäni syöksyi kiihkeän uteliaana tavoittamaan tue pergamenttipalasta.

Vanha kirjoitus, säilynyt vanhan kirjan sisässä, kenties vuosisatoja,
-- kas sekös hänen mielestänsä oli kallisarvoinen esine!

-- Mitähän siinä on? voihkaisi hän.

Ja samalla hän levitti sen heti huolellisesti pöydälle, se oli viittä
tuumaa pitkä ja kolmea tuumaa leveä pergamenttikappale, jossa oli
rivissä poikkipuolin salaperäisen näköisiä merkkejä.

Tässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan
nähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen
matkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät,
ja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista
vuosisadalla.

[Kuva: Riimukirjoitusta kolmessa sarakkeessa, 132 merkkiä.]

Professori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän
sysäsi silmälasit otsallensa sanoen:

-- Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre
Sturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat
merkitä?

Koska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden
keksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään
surettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin
näytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti
rummuttivat pöytää.

-- Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän
hampaittensa välistä.

Professori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin,
sillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että
hän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja
neljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi,
että hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.

Hän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko
kiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun
pieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.

Samassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:

-- Ruoka on pöydässä!

-- Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että
syöjät!

Martta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin
huomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin
vähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.

Tietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta
päivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä!
Vihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta,
vasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä
sokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.

Vanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut
sikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin
velvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin
hyvin omantunnontarkasti.

-- Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että
professori ei syö päivällistä!

-- Niin, se on todellakin kummallista!

-- Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija
nyökyttäen päätänsä.

Ajattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka
setäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.

Jyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi
minut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista
työhuoneeseen.




III


-- Nähtävästi nämä ovat riimukirjaimia, sanoi professori rypistäen
silmäkulmiaan. Mutta näihin on kätketty jokin salaisuus, ja minun
pitää saada se selville, ellei -- -- --

Kiivas kädenliike päätti hänen lauseensa.

-- Istu tuonne, lisäsi hän viitaten sormellaan pöytään päin, ja
kirjoita!

Silmänräpäyksessä olin valmiina.

-- Nyt luen sinulle jokaisen kirjaimen meidän aakkosista, joka vastaa
kutakin näistä islantilaisista kirjaimista. Saadaanpa nähdä mitä
siitä syntyy. Mutta varo, ettet kirjoita väärin!

Hän alkoi sanella ja minä tein parastani. Jokainen kirjain lueteltiin
yksi erältänsä ja siitä syntyi seuraava käsittämätön kirjainjakso:

m . r n ll s  | e s r e u e l | s e e c l d e
s g t s s m f | u n t e i e f | n i e d r k e
k t , s a m n | a t r a t e S | S a o d r r n
e m t n a e l | n u a e c t   | r r i l s a
A t v a a r   | . n s c r c   | i e a a b s
c c d r m i   | e e u t u l   | f r a n t u
d t , i a c   | o s e i b o   | K e d i i l

Kirjoitettuani tämän sieppasi setäni nopeasti paperipalan, jolle olin
sarjan kirjoittanut, ja tarkasteli sitä kauan huolellisesti.

-- Mitä tämä merkitsee? toisteli hän koneellisesi. Enpä todellakaan
olisi voinut selittää sitä hänelle. Muutoin hän ei minulta
kysellytkään, vaan puheli edelleen itseksensä:

-- Me sanomme tällaista kryptogrammaksi, jupisi hän, jossa ajatus
on salattu siten, että kirjaimet on tahallansa muutettu toiseen
järjestykseen, mutta muodostavat oikeita lauseita, jos ne soveliaalla
tavalla järjestetään. Minua aavistuttaa, että tässä on jonkin suuren
keksinnön selitys tahi ilmoitus!

Minä puolestani arvelin, ettei tuo kirjainsarja merkinnyt mitään,
mutta en virkkanut kuitenkaan halaistua sanaa.

Professori otti sitten kirjan ja pergamenttipalasen verraten niitä
keskenänsä.

-- Nämä molemmat kirjoitukset eivät ole saman miehen kirjoittamia,
sanoi hän; kryptogramma on nuorempi iältänsä kuin kirja, mistä näen
tässä selvän todistuksen. Ensimmäinen kirjain on kaksinkertainen
M, jota turhaan saapi etsiä Sturlasonin kirjasta, sillä se tuli
islantilaiseen kirjaimistoon vasta neljännellätoista vuosisadalla. Siis
vähintäänkin kahdensadan vuoden aika on käsikirjoituksen ja tämän
kirjoitetun pergamentin väillä.

Tämä oli mielestäni jotenkin todennäköistä, sen tunnustan.

-- Tulen siis siihen johtopäätökseen, jatkoi setäni, että joku tämän
kirjan omistajista on kirjoittanut nämä salaperäiset kirjaimet. Mutta
kukahan sen vietävä tuo omistaja oli? Eiköhän tuo ole edes nimeänsä
kirjoittanut johonkin paikkaan tässä käsikirjoituksessa?

Setäni lykkäsi silmälasinsa otsalleen, otti väkevän suurennuslasin ja
tarkasteli kirjan ensimmäisiä sivuja. Toisella sivulla hän huomasi
pilkun, joka pelkällä silmällä katsoen oli kuin musteläikkä. Mutta
tarkemmin katsoen siinä saattoi erottaa muutamia puoleksi hävinneitä
kirjaimia. Setäni ymmärsi, että tämä nyt oli tärkein kohta; hän
käänsi huomionsa kokonaan siihen ja suurennuslasin avulla saattoi hän
viimein selvittää siitä seuraavat merkit, riimukirjaimet, jotka hän
arvelematta luki:

[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]

-- Arne Saknussemm! huudahti hän riemuitsevalla äänellä; mutta sehän
on oikea nimi, vieläpä oppineet islantilaisen miehen nimi; hän eli
kuudennellatoista vuosisadalla ja oli mainio alkemisti.

Katselin setääni ihmetellen.

-- Nämä alkemistit, jatkoi hän, Avicenna, Bacon, Lullus ja
Paracelsus,[16] olivat aikansa ainoita todellisia oppineita miehiä.
He tekivät keksintöjä, joita me saamme ihmetellä. Miksipä ei siis
tämäkin Saknussemm olisi kätkenyt jotakin hämmästyttävää keksintöä
tämmöiseen käsittämättömään kryptogrammaan? Asian täytyy olla niin.
Ja niin se onkin!

Tästä otaksumisesta sai professorin mielikuvitus virikettä.

-- Epäilemättä, uskalsin vastata, mutta mitäpä hyötyä olisi tällä
oppineella miehellä ollut siitä, että hän näin olisi kätkenyt
merkillisen keksinnön?

-- Miksikä? Minkätähden? Hä! Mistä minä sen tiedän? Eikös Galilei[17]
tehnyt samoin, kun hän oli keksinyt Saturnuksen renkaat? Saammepa
nähdä. Minun pitää saada selko tämän kirjoituksen salaisuudesta; en
syö enkä makaa ennenkuin olen ottanut siitä selon.

-- No voi sun! huokailin minä.

-- Etkä sinäkään, Akseli, jatkoi hän.

-- Tuhat tulimmaista! arvelin minä, olipa onni, että söin kahden
miehen edestä!

-- Mutta ensiksi on saatava selville, millä kielellä tämä
salakirjoitus on kirjoitettu, ja se luullakseni ei olekaan vaikeata.

Tämän kuullessani kohautin hartioitani. Setä jatkoi vain puhettaan:

-- Ei mikään ole sen helpompaa. Tässä kirjoituksessa on 132
kirjainta, joista 79 on kerakkeita ja 53 ääntiöitä. Sehän on
likimäärin se suhde, jonka mukaan sanat etelä-Euroopan kielissä ovat
muodostetut, jotavastoin pohjoismaiden kielet ovat monta vertaa
rikkaammat kerakkeista. Siis on nyt kysymys jostakin etelämaisesta
kielestä.

Nämä johtopäätökset olivat liiankin oikeat. Mutta mistä kielestä
sitten?

Tähän pulmaan luulin oppineen professorin kompastuvan, mutta nytpä
huomasinkin, miten älykäs tutkija hän oli.

-- Tämä Saknussemm, jatkoi hän, oli oppinut mies, koska hän
ei kirjoittanut omalla äidinkielellänsä, käytti hän tietenkin
etupäässä sitä kieltä, jota enimmäkseen käytettiin kuudennellatoista
vuosisadalla oppineiden kesken, nimittäin latinaa. Jos siinä
erehtyisin, voisimme koettaa espanjan, ranskan, italian, kreikan
tahi heprean kieltä. Mutta kuudennentoista vuosisadan oppineet
käyttivät kirjoituksissaan parhaasta päästä latinaa. Minä voin siis
ennakkovarmuudella sanoa: Tämä on latinaa.

Minä säpsähdin. Muistin senverran latinaa, etten voinut uskoa
tämmöisen sekasotkun olevan samaa kieltä kuin Vergiliuksen ihanat
runot.

-- Niin, latinaahan tämä on, toisti setä sanansa, mutta kerrassaan
takaperoista latinaa.

-- Olkoon menneeksi, ajattelin, mutta oletpa miesten mies, setä
kulta, jos otat siitä selvän.

-- Koetelkaamme, sanoi hän, ottaen taas paperin, johon olin
kirjoittanut. Tässä on jakso 132:sta kirjaimesta, jotka näköjään ovat
epäjärjestyksessä. Siinä on sanoja, joissa on pelkkiä kerakkeita,
niinkuin esim. ensimmäinen: "mrnlls", toisia taas, joissa päinvastoin
ylen paljon ääntiöitä, niinkuin esimerkiksi viides sana "unteief",
tahi viimeistä edellinen: "oseibo". Tätä jakoa ei ole tehty
umpimähkään, vaan se on _matemaattinen_ tulos siitä järjestelmästä,
jota on käytetty tätä salakirjoitusta laadittaessa. Minusta näyttää
varmalta, että alkuperäinen sisältö on ensin kirjoitettu oikeassa
järjestyksessä ja sitten käännetty jonkin säännön mukaan, tämä
sääntö on saatava selville. Kun vain olisi avain tämän kirjoituksen
selittämiseen, voisi lukea sen esteettä. Mutta mistä löytäisin tämän
avaimen? Akseli, oletko sinä siitä selvillä?

Tähän kysymykseen en vastannut mitään, ja täysin pätevästä syystä.
Katseeni oli näet kiintynyt seinällä olevaan ihastuttavaan kuvaan:
se oli Graübenin kuva. Setäni holhotti oli paraikaa Altonassa
erään sukulaisensa luona, ja hänen poissaolonsa teki minut varsin
alakuloiseksi, sillä, voinhan minä tunnustaa sen nyt, tuo kaunis
vierlantilainen tyttö ja setäni veljenpoika rakastivat toisiansa
oikein saksalaisella pitkämielisyydellä ja tyyneydellä. Me olimme
setäni tietämättä kihloissa, sillä hän oli liiaksi geologi
käsittääkseen sellaisia tunteita. Graüben oli ihastuttava nuori
tyttö, vaaleaverinen ja sinisilmäinen, hiukan hidas ja vakaa
luonteeltaan, ja hän rakasti minua sangen suuresti. Minä puolestani
jumaloin häntä. Vierlantilaisen tyttöseni kuva vei siis minut
todellisuudesta haaveilun ja muistojen maailmaan.

Näin hänet, tuon uskollisen toverin töissäni ja huveissani. Hän
auttoi minua joka päivä järjestäessäni setäni kallisarvoisia kiviä
ja varustaessani niitä nimilipuilla. Graüben-neiti olikin varsin
etevä mineralogi. Hän oli kivennäistieteeseen perehtyneempi kuin
moni oppinut, ja häntä huvitti tutkia juurta jaksain tieteen
vaikeimpia kysymyksiä. Ah, kuinka suloisia hetkiä olimmekaan
viettäneet lukiessamme yhdessä! Ja kuinka minä kadehdinkaan noita
kylmäkiskoisia kiviä, joita hän piteli ihastuttavissa kätösissään!
Entä kun tuli joutohetki! Silloin menimme ulos, käyskentelimme
tuuheissa puistikoissa Alsterjoen[18] varrella kulkien yhdessä
vanhalle tervatulle myllylle asti, joka on niin runollisen näköinen;
matkalla juttelimme ja kävelimme käsityksin. Kerroin hänelle kaskuja,
joille hän aina nauroi niin raikkaasti. Sitten tulimme Elben rannalle
saakka, ja sanottuamme hyvää yötä joutsenille, jotka uiskentelivat
suurien valkoisten lumpeiden keskellä, palasimme satamaan
höyrylaivalla.

Näin pitkälle olin tullut unelmissani, kun setäni kutsui minut
todellisuuteen takomalla kyynärpäitään pöytään.

-- Odotahan nyt, sanoi hän; ensimmäinen keino, jota tulee
ajatelleeksi, kun haluaa myllertää jonkin lauseen kirjaimet, on
mielestäni se, että ne kirjoitetaan pystyriveihin vaakasuorien
asemesta.

-- Kas vain! tuumailin minä.

-- Pitääpä katsoa, mikä tulos siitä olisi. Akseli, kirjoitapas
jokin lause, mikä tahansa, tälle paperille, mutta sen sijaan, että
kirjoittaisit kirjaimet perättäin vaakasuoriin riveihin, järjestä ne
noin viiteen tahi kuuteen pystyriviin.

Minä oivalsin mistä oli kysymys ja kirjoitin heti ylhäältä alaspäin:

    M m n a u n
    i m u ü l i
    n i a b t !
    ä n , e a
    l s G n s
    e i r k e

-- No hyvä, sanoi professori, katsomatta mitä olin kirjoittanut;
asetapa nyt nämä kirjaimet vaakasuoriin riveihin!

Tein niin ja siitä syntyi seuraava kirjainsarja:

Mmnaun imuüli niabt! än, ea lsGns eirke.

-- Hyvä! virkkoi setäni tempaisten paperin käsistäni; tämä on jo
jotenkin vanhanaikuisen kirjoituksen näköistä; ääntiöt ja kerakkeet
ovat samassa epäjärjestyksessä; onpa suuriakin kirjaimia keskellä
sanaa, ikäänkuin välimerkkeinä, aivan samoin kuin Saknussemminkin
kirjoituksessa!

En voinut olla huomaamatta, että nämä muistutukset olivat varsin
älykkäitä.

-- Tahi, sanoi setäni, puhuen nyt minulle, voidakseni siis lukea sen
lauseen, jonka äsken kirjoitit, tarvitsee minun vain ottaa perättäin
ensimmäinen kirjain joka sanasta, sitten toinen, sen jälkeen kolmas
j.n.e.

Ja suureksi hämmästykseksi itselleen, mutta erittäinkin minulle, luki
setäni: _Minä lemmin sinua, Graüben kultaseni!_

-- Mitä! virkkoi professori.

Aivan tietämättäni olin minä rakastunut hupsu kirjoittanut tämän
harmittavan lauseen.

-- Vai niin! Vai rakastat sinä Graübeniä? sanoi setäni oikein
holhoojan äänellä.

Niin ... ei ... änkytin minä.

-- Ahaa! sinä rakastat Graübeniä, toisti hän koneellisesti. Noh!
Käytetäänpä nyt esittämääni keinoa kysymyksessä olevan kirjoituksen
selittämiseksi!

Vaipuen uudestaan syvälliseen mietiskelyynsä unohti setäni jo
ajattelemattomat sanani. Ajattelemattomat, sanon, sillä eiväthän
oppineen miehen aivot käsitä sydämmen salaisuuksia. Mutta kaikeksi
onneksi hän vain ajatteli vanhaa kirjoitustansa.

Professori Lidenbrockin silmät säihkyivät silmälasien takaa, kun hän
oli tekemäisillään pääkokeensa. Hänen sormensa vapisivat tarttuessaan
taas tuohon vanhaan pergamenttiin. Hän oli kovasti liikutettu.
Viimein hän rykäisi ja lausuen perättäin ensimmäisen kirjaimen joka
sanasta, sitten toisen j.n.e. luki hän juhlallisella äänellä minulle
seuraavan kirjainjakson:

_mmessinka SenrA. icefdo K.segnittamurtn
ecertserrette, rotaivsadua, ednecsedsadne
lacartniilu J siratrac Sarbmutabiledmek
meretarciluco I sleffen Sn I_.

Kun olimme lopettaneet, olin minäkin liikutettu, sillä myönnän;
nämä kirjaimet, yksitellen lausuttuina, eivät muodostaneet mitään
lausetta; olin odottanut, että professorin huulilta kaikuisi jokin
lause oivallisella latinan kielellä. Mutta, kuka taisi aavistaa
sellaista! -- ankara nyrkin isku tärisytti pöytää. Kirjoitusmuste
roiskahti ympäri ja kynä putosi kädestäni.

-- Ei se ole niin! huusi setäni, eihän tässä ole rahtuakaan järkeä!

Syöksyttyään kuin luoti huoneen läpi hän töytäisi rappusia alas kuin
lumivyöry, hyökkäsi Kuninkaankadulle ja poistui pitkin askelin.




IV


-- Onko professori mennyt ulos? huusi Martta, joka kiiruhti katsomaan
kuultuaan porstuan oven paukahtavan, sillä se lyötiin kiinni niin
kiivaasti, että koko talo tärisi.

-- On, vastasin, se on varmaa!

-- Entäs päivällinen? sanoi vanha palvelijatar.

-- Professori ei syö päivällistä.

-- Tottahan illallista?

-- Ei illallistakaan!

-- Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.

-- Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä
talossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes
hänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota
on peräti mahdoton selittää!

-- Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla
nälkään!

En uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman
yksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.

Hyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.

Kun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta
Graübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi
palata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä
jos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha
kreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän
tapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?

Parasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri
äskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia
kivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön.
Järjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä
kivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.

Mutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei
lakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti
ja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.

Tunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä.
Silloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet
riipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni
piippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli
kuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni
tupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni
täydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko
portaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä?
Kuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan
vievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden
poikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.

Palaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton,
salaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti
paperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän
kirjainsarjan. Itsekseni sanoin:

-- Mitähän tämä merkitsee?

Koettelin asetella kirjaimia siten, että ne muodostavat sanoja.
Mahdotonta! Asettelipa niitä miten hyvänsä, kaksittain, kolme, viisi
tahi kuusi kerralla, niin ei siitä syntynyt mitään ymmärrettävää.
Muodostivathan neljästoista, viidestoista ja kuudestoista kirjain
englantilaisen sanan "ice"; neljäs-, viides- ja kuudesyhdeksättä
kirjain sanan "Sir". Lopuksi huomasin keskellä kirjoitusta
kolmannella rivillä latinalaiset sanat "rota", "mutabile", "ira",
"nec", "atra".

-- Kissanjalka! ajattelin minä, näistä sanoista päättäen näyttää
siltä, kuin olisi setäni oikeassa mitä siihen kieleen tulee, millä
kirjoitus on kirjoitettu! Vielä huomasin sanan "luco", joka merkitsee
"pyhä metsikkö". Tosin oli kolmannella rivillä sana "tabiled", joka
oli täydellisesti heprealainen, ja viimeisellä rivillä sanat "mer",
"arc" ja "mère", jotka ovat selvää ranskan kieltä.

Mokomastahan saattaa pää mennä pyörälle! Neljä eri kieltä
tuommoisessa hullussa lorussa! Mitä yhteyttä voi olla sellaisten
sanojen välillä kuin "jää, herra, viha, julma, pyhä metsikkö,
muuttuvainen, meri, jousi, tahi äiti?" Ensimmäisen ja viimeisen
voi helposti yhdistää; eihän ollut ihmeteltävää, että Islannissa
kirjoitetussa kirjoituksessa oli kysymys jäämerestä. Mutta toista oli
sentään ymmärtää loppu tuosta kryptokrammasta.

Kuitenkin ponnistelin yhä tuota selittämätöntä vaikeutta vastaan;
aivoni kuumentuivat, silmäni tirkistelivät paperiin, nuo
satakaksineljättä kirjainta näyttivät tanssivan ympärilläni kuin
kiiltävät pisteet, jotka kiitävät ilmassa ohitsemme, kun veri joutuu
nopeaan liikkeeseen.

Olin kuin houreissa; tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani;
minun täytyi saada raitista ilmaa. Koneellisesti löyhyttelin
paperilla, jonka molemmat puolet vuorotellen näkyivät silmiini.

Suuri oli hämmästykseni, kun kerran paperin kääntyessä, juuri kun
paperin takasivu oli minuun päin, luulin näkeväni aivan selviä
latinankielisiä sanoja, muiden muassa sanat "craterem" ja "terrestre".

Äkkiä juolahti mieleeni valoisa ajatus! Nämä viittaukset paljastivat
minulle koko totuuden; olin keksinyt kirjoituksen avaimen!
Ymmärtääkseen kirjoituksen ei tarvinnut edes lukea sitä paperin
lävitse nurealta puolelta katsoen! Ei, aivan semmoisena kuin se
siinä oli, saattoi sen mukavasti lukea. Kaikki professorin älykkäät
arvelut kävivät toteen. Hän oli oikeassa otaksuessaan salaisuuden
olevan kirjainten järjestyksessä ja myöskin siinä, mitä kieleen tuli.
Ainoastaan pieni vähäpätöinen seikka puuttui, ja hän olisi voinut
lukea tämän latinalaisen kirjoituksen alusta loppuun asti; nyt tämä
"vähäpätöisyys" oli sattumalta minulle selvinnyt!

Saattaa arvata, että olin liikutettu! Silmiäni hämärti, enkä voinut
tehdä mitään. Paperin olin laskenut pöydälle, ja minun tarvitsi vain
katsahtaa siihen saadakseni tietää salaisuuden.

Vihdoin onnistui minun hillitä rauhattomuuteni. Pakotin itseni,
rauhoittaakseni hermojani, astumaan kaksi kertaa ympäri huonetta
ennenkuin taas istuuduin mukavalle tuolille.

-- Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.

Nojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle
yksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja
epäilemättä vähääkään.

Mutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin
ensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin
voinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis
ollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... -- -- --

Mutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää
tästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta
matkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä
ei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan
hän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua
mistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin!
Ei koskaan, ei milloinkaan!

Olin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea
kuvata.

-- Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää
sellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties
hän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia
käsissään. Hävittäkäämme koko paperi!

Vielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että
Saknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin
käsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden,
kun ovi aukeni ja setäni astui sisään.




V


Hädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen
takaisin pöydälle.

Professori Lidenbrock näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin. Hänen
kaikkia tutkiva ajatuksensa ei antanut hänelle silmänräpäykseksi
rauhaa; hän oli nähtävästi tutkinut, aprikoinut juurta jaksain asiaa,
käyttänyt kävellessään mielikuvituksensa kaikkia keinoja ja palasi
nyt koetellakseen jotakin uutta selitystapaa.

Hän istahti kiireesti nojatuoliinsa ja rupesi kirjoittelemaan
kaavoja, jotka muistuttivat algebran yhtälöitä.

Katselin hänen vapisevaa kättänsä, panin merkille hänen jokaisen
liikkeensä. Mikähän odottamaton seuraus siitä nyt olisi? Suorastaan
vapisin ajatellessani sitä, vaikka syyttä, sillä koska ainoa oikea
selitys jo oli keksitty, olivat kaikki muut kokeet luonnollisesti
turhia.

Kolme pitkää tuntia teki setäni työtä puhumatta mitään, nostamatta
edes päätään, pyyhkien pois kirjoituksensa ja taas niitä korjaillen,
raappien ja tuhannesti kirjoittaen uudestaan.

Tiesin vallan hyvin, että jos hänelle onnistuisi järjestää nämä
kirjaimet kaikkiin niihin eri asemiin, jotka ne voivat keskenänsä
muodostaa, niin oikeakin lause löytyisi niiden joukosta.
Mutta minä tiesin myöskin, että vaikka olisi ollut ainoastaan
kaksikymmentä kirjainta, olisi ne voitu saada kaksi kvintiljoonaa
neljäsataakolmekymmentäkaksi kvadriljoonaa yhdeksänsataakaksi
triljoonaa kahdeksan miljardia sataseitsemänkymmentäkuusi
miljoonaa kuusisataaneljäkymmentätuhatta kertaa eri asemaan. Ja
kun nyt tässä kirjoituksessa oli satakolmekymentäkaksi kirjainta,
niin nämä 132 kirjainta sisälsivät niin suuren määrän eri
lauseita, että sitä ilmoittava luku merkittäisiin vähintäänkin
sadallakolmellakymmenelläkolmella numerolla, jommoista lukua on
melkein mahdotonta lausua ja joka on käsittämättömän suuri.

En siis pelännyt, että professori pystyisi helposti selittämään tämän
arvoituksen.

Sillä välin kului aika; tuli yö, melu kaduilla vaimeni, setäni pysyi
vain kumartuneena paperinsa yli eikä nähnyt mitään ympärillänsä, ei
edes kelpo Marttaa, joka raotti ovea; setäni ei kuullut mitään, ei
edes rehellisen palvelijattarensa sanoja, kun tämä kysyi:

-- Tuleeko professori tänään illalliselle?

Martta sai mennä saamatta vastausta. Vastustettuani jonkin aikaa unta
jouduin lopuksi väkisinkin sen valtaan ja nukahdin sohvan nurkkaan
sill'aikaa kun setä Lidenbrock yhä vain vuorotellen laski lukujansa
tai pyyhki pois laskujansa.

Kun aamulla heräsin, istui hän vielä uupumatta työssään. Hänen
punareunaiset silmänsä, kelmeä ihonsa, kuumeen hermostuttamien käsien
pörröttämä tukkansa ja punertavat poskipäänsä osoittivat kylliksi
selvästi kuinka hirveätä taistelua hän kävi mahdottomuutta vastaan ja
missä sielun voimain ponnistuksessa sekä aivojen rasituksessa hänen
aikansa oli kulunut.

Minun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista,
joita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi.
Miesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut
suuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet
tuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan
tavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton
jännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.

Yhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut
irroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta
kuitenkaan en sanonut mitään.

Ja minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin
tärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.

Ei! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi
varmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään
pidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi
henkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit
eivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus,
joka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa
kuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos
taitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen
kuolemaansa!

Päätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa
tehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia
tunteja myöhemmin.

Kun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen
iso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut?
Nähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta
kävelyltänsä?

Olikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen
huomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni
olisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja
minun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään
liikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen,
joka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli
suuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän
todellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan
syömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen
ruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia
kouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.

Joka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen,
kuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä
antaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin
pahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin
enemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri
sitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.

Setä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili
sanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja
maallisten tarpeiden ulkopuolella.

Myöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti.
Aavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt
viimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää
mitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä
tässä oikein kunnian asiana.

Kello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi.
Aloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian
tärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain
typeränä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin
väkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna
itsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä
selityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.

Nämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt,
olivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun
olin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.

Miettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian
päätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja
valmistihe lähtemään ulos.

Mitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään.
Se ei saanut tapahtua.

-- Kuulkaapa setä! sanoin minä.

Hän ei näyttänyt kuulevan minua.

-- Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.

-- Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.

-- Avain?

-- Mikä avain? Portinko avain?

-- Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!

Professori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän
huomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui
kiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän
oli kuin elävä kysymysmerkki.

Minä nyökäytin päätäni.

Hän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen
kanssa.

Minä viittasin myöntävästi.

Hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi
uhkaavasti.

Tämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut
välinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan
uskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut
ensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.

Mutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.

-- Niin, tämä selitys -- -- -- sattumalta -- --

-- Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.

-- Kas tässä, sanoin ojentaen hänelle paperilapun, johon olin
kirjoittanut. Lukekaa!

-- Mutta eihän tämä ole mitään! vastasi hän rutistaen paperin kokoon.

-- Niin, ei mitään, jos luetaan alusta alkaen, mutta jos aloitetaan
lopusta -- -- --

En ehtinyt lausettani vielä lopettaa, kun professorilta jo pääsi
kiljahdus, taikka oikeammin sanoen oikein kova ärjyntä! Hänelle
valkeni äkkiä kaikki; hän oli muuttunut.

-- Ah! sinä nerokas Saknussemm! lausui hän, sinä kirjoititkin siis
lauseesi takaperin?

Hyökäten paperin kimppuun luki hän kyynelsilmin ja liikutetulla
äänellä koko kirjoituksen, viimeisestä kirjaimesta ensimmäiseen asti.

Kirjoitus oli tämä:

    _In Sneffels loculis craterem kem delibat
    umbra Scartaris Iulii intra calendas descende
    audas viator, et terreste centrum attinges.
    Kod feci, Arne Saknussemm_.

Sen voinee tästä huonosta latinasta suomentaa näin:

    _Astu alas, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulinrotkoon, jota
    Scartaris'en varjo koskee ennen heinäkuun alkua, niin pääset maan
    keskipisteeseen, kuten olen tehnyt. Arne Saknussemm_.

Tämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa
koskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan,
ilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään
molemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat
pinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia
kiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista
taas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui
nojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.

-- Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.

-- Kolme, vastasin minä.

-- Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen
kuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten -- -- --

-- Sitten?

-- Sitten saat järjestää matkalaukkuni.

-- Mitä! huudahdin minä.

-- Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen
ruokasaliin.




VI


Kuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin
maltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset
perusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia,
ja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan.
Matkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin
perusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.

Turhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää
oltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi
jälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin,
että tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen
harkitsemaan asemaani.

Syödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea
oppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole
vaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua
seuraamaan häntä työhuoneeseen.

Minä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.

-- Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen
nerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä
uupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon
kirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä
ei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun
pitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.

-- Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika
keskustella tuosta kunniasta.

-- Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä
vaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu
kadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei
ole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.

-- Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?

-- Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen
sellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin
kokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin
jälkiä.

-- Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne
Saknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.

-- Kuinka! Eikö sekään kirja, jonka sisästä sen löysimme?

-- No hyvä, minä myönnän, että tuo Saknussemm on kirjoittanet nämä
rivit, mutta tokkohan sentään on välttämätöntä, että hän todella
on tehnyt tällaista matkaa, ja eiköhän tuo lause tässä vanhassa
pergamentissä liene vain pilantekoa?

Kaduin, että olin lausunut tämän viimeisen sanan. Professori rypisti
tuuheita kulmakarvojaan, ja minä pelkäsin, että olin katkaissut
keskustelun. Kuitenkaan ei käynyt niin. Ankaran puhetoverini huulilla
näkyi ikäänkuin hymyn häivettä hänen vastatessaan:

-- Senhän saamme nähdä.

-- No! sanoin minä hiukan rauhattomana, sallikaa toki minun lausua
kaikki väitteeni tätä kirjoitus vastaan.

-- Puhu, poikaseni, äläkä ujostele! Sallin sinun lausua ajatuksesi
täysin vapaasti. Ethän ole enää veljenpoika, vaan virkatoveri. Jatka
siis vain puhettasi!

-- No siis, ensiksi kysyisin teiltä, mitä nuo Jokul, Sneffels ja
Scartaris ovat, sillä niistä en ole koskaan kuullut puhuttavan?

-- Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Juuri äskettäin sain
ystävältäni Augustus Petermannilta Leipzigistä kartan; se ei olisi
voinut tulla sopivampaan aikaan. Ota suuren kirjaston toisesta
osastosta kolmas karttakirja, jakso Z, lehti N:o 4.

Nousin ja menin kirjastoon, josta löysin pian tuon tarkan ilmoituksen
mukaan oikean karttakirjan. Setäni avasi sen ja sanoi:

-- Tämä on parhaimpia Islannin karttoja mitä on olemassa; tämä on
Handerson'in[21] laatima, ja luulenpa, että tämä selittää meille
kaikki epäselvyydet.

Kumarruin katselemaan karttaa.

-- Katsopa tätä saarta, joka on muodostunut tulivuoresta, ja
huomaa, että niillä kaikilla on nimenä Jokul. Tämä sana merkitsee
islannin kielellä jäävuorta, ja koska Islanti on niin pohjoisella
leveysasteella, tapahtuvat useimmat tulivuorien purkautumiset siellä
jääkerroksien läpi. Sentähden sanotaan kaikkia saaren tulivuoria
Jokuleiksi.

-- No hyvä, vastasin minä, mutta missä on sitten Sneffels? Minä jo
toivoin, ettei siihen kysymykseen löytyisikään vastausta, mutta
petyin, sillä setäni jatkoi puhettaan seuraavasti:

-- Seuraa minua pitkin Islannin läntistä rannikkoa. Näetkö
pääkaupunkia, Reykjavikia? Näethän sen. No hyvä! Nouse siitä ylöspäin
pitkin meren syövyttämien rantojen lukemattomia vuonoja ja seisahdu
hiukan alapuolelle kuudettakymmenettäviidettä leveysastetta. Mitä
näet siinä?

-- Näenpä niemen tapaisen, joka on näöltänsä ikäänkuin
poikkikatkaistu sääriluu, joka päättyy mahdottoman suureen
polvilumpioon.

-- Vertauksesi on aivan oikea, poikaseni; no, etkö näe mitään tuossa
polvilumpiossa?

-- Kyllä näen, siinä on vuori, joka näyttää pistäytyvän mereen.

-- Oikein! se on Sneffels.[22]

-- Sneffelskö?

-- Niin juuri; viidentuhannen jalan korkuinen, merkillisimpiä koko
saarella ja varmaan koko maailmassa, jos vain sen aukon kautta pääsee
maan keskipisteeseen.

-- Mutta se on mahdotonta! sanoin minä kohauttaen olkapäitäni ja
vastustaen sellaista otaksumista.

-- Mahdotontako? vastasi professori Lidenbrock ankaralla äänellä.
Miksi se olisi mahdotonta?

-- Sentähden, että tämä aukko on tietysti laava-aineen, tulisten
kivien tukkima, ja siis -- -- --

-- Entäpä jos se on sammunut tulivuori?

-- Sammunut?

-- Niin; tultasyökseviä vuoria ei ole nykyään maailmassa kuin
kolmensadan paikoilla, mutta sammuneita tulivuoria on koko joukon
enempi. Sneffels on viimeksimainittuja, ja historiallisena aikana ei
sillä ole ollut enempää kuin yksi ainoa purkaus, nimittäin vuonna
1219; siitä ajasta alkaen on sen rauhattomuus vähitellen tauonnut
eikä se nyt enää kuulu tultasyöksevien joukkoon.[23]

Näihin varmoihin selityksiin ei minulla ollut mitään vastaamista;
siirryin siis tarkastamaan kirjoituksen niitä kohtia, jotka näyttivät
epäselviltä.

-- Mitä Scartaris merkitsee? kysyin minä, ja mitä tuo Calendas Julii
on merkitsevinänsä?

Setäni mietti muutamia sekunteja. Aloin jo toivoa, 53 ettei hän saisi
tätä selvitetyksi, mutta toivoni petti heti, sillä pian hän vastasi:

-- Mitä sinä sanot epäselväksi, on minulle aivan selvää. Juuri tämä
todistaa sitä nerokasta huolenpitoa, jolla Saknussemm on tahtonut
määritellä keksintönsä. Sneffels-vuoressa on useita aukkoja; oli siis
tarpeellista määrätä, mikä aukko johtaa maan keskukseen. Minkä keinon
keksi nyt tuo oppinut islantilainen? Hän huomasi, että kun heinäkuun
ensimmäinen päivä lähestyi, niin silloin, kesäkuun viimeisinä
päivinä, yksi vuoren huipuista, Scartaris, loi varjonsa kysymyksessä
olevan aukon suulle, ja tämän seikan hän mainitsi kirjoituksessaan.
Voiko ajatellakaan enää tarkempaa määräystä ja onko mahdollista, että
voisi enää syntyäkään epäilyä oikeasta tiestä, kun kerran olemme
päässeet Sneffelsin huipulle?

Setäni osasi selittää kaiken. Näin selvästi, että häntä oli mahdoton
solmita sanoilla asioissa, jotka koskivat tuota vanhaa pergamenttia.
Siis lakkasin häntä hätyyttämästä ja, koska ennen kaikkea oli
tärkeää saada hänet vakuutetuksi asian yleisestä mahdottomuudesta,
turvautumalla tieteellisiin väitöksiin, jotka mielestäni olivat
paljon tärkeämmät.

-- Olkoon menneeksi, sanoin minä, täytyy myöntää, että Saknussemmin
kirjoitus on selvä, eikä voi jättää mitään epäilyksen alaiseksi.
Senkin myönnän, että tuo kirjoitus näyttää olevan alkuperäinen.
Tämä oppinut mies on laskeutunut Sneffelsin pohjaan, hän on nähnyt
Scartarisen varjon siimestävän aukon reunoja ennen heinäkuun 1
päivää; kenties hän on vielä kuullutkin senaikuisia juttuja, että
muka tämä aukko veisi maan keskukseen; mutta mitä siihen tulee, että
hän itse olisi sinne tunkeutunut, että hän olisi tehnyt semmoisen
matkan ja sieltä palannut, jos hän sille matkalle olisi yrittänytkin,
en usko todeksi, en, sata kertaa en!

-- Mistä syystä et? kysyi setäni kummastellen.

-- Siksi, että kaikki tieteelliset teoriat todistavat sellaisen
suunnitelman käytännössä mahdottomaksi.

-- Todistanevatko kaikki teoriat niin? vastasi professori
hyväntahtoisen näköisenä. Nuo kirotut teoriat! Kyllä niistä onkin
meille vastus, noista teoriaparoista!

Minä näin, että hän teki minusta pilkkaa, mutta jatkoin vain:

-- Niin, onhan aivan tunnettu asia, että lämpö lisääntyy noin asteen
verran joka sadankahdeksankymmenen jalan syvyydellä maan pinnasta,
ja kun maapallon säde on kuusisataa peninkulmaa, niin keskipisteen
seudulla kuumuus nousee yli kahdensadankuudentoistatuhannen asteen.
Maan sisässä olevat aineet ovat sentähden valkoisena hehkuvana
kaasuna, sillä metallit, kulta, hopea ja platina tahi kovimmatkaan
kalliot eivät kestä sellaista kuumuutta. Sentähden on täysi syy
kysyä, onko mahdollista tunkea sellaiseen keskipisteeseen?

-- Sinua siis vaivaa liiallinen helle?

-- Epäilemättä. Jos pääsisimme vaikkapa kolmen penikulman syvyydelle,
niin tulemme jo kovan maakuoren rajalle, ja siellä on jo lämpöä
enemmän kuin tuhatkolmesataa astetta.

-- Taidat pelätä sulavasi?

-- Sen kysymyksen saatte itse ratkaista, vastasin närkästyneenä.

-- Kuuntele minua, virkkoi professori Lidenbrock mahtavalla äänellä:
et sinä eikä kukaan muukaan tiedä varmuudella, mitä maan sisustassa
tapahtuu, sentähden, ettei vielä tunneta kahdettatoistatuhannetta
osaa maan säteestä; tiede edistyy alituisesti, ja jokaisen teorian
kumoaa alituisesti jokin toinen teoria. Eikö Fourier'n[24] aikoihin
asti ole luultu, että taivaan avaruudessa lämpö alenee alenemistaan,
ja nyt kuitenkin tiedetään, että kovin pakkanen ei ole suurempi kuin
40 tai 50 astetta C. Miksi ei maan sisällä olevan lämmön laita ole
samoin? Voipihan se jonkin määrätyn matkan päässä kohota johonkin
määrään, josta se ei enää nouse, puhumattakaan siitä, että se
kohoaisi niin suunnattomaksi, että kestävimmätkin metallit sulavat?

Kun setäni täten johti kysymyksen otaksumien alalle, en osannut
vastata mitään.

-- No hyvä. Sanon sinulle, että todellisesti oppineet miehet, kuten
esimerkiksi Poisson,[25] ovat todistaneet, että jos maan keskuksessa
olisi kahdensadantuhannen asteen kuumuus, niin ne hehkuvat kaasut,
jotka syntyvät sulavista aineista, olisivat niin kimmoavia, ettei
kova maankuori kestäisi niiden ponnistusta, vaan räjähtäisi kuin
huono höyrykattila höyryn paineesta.

-- Se on Poissonin arvelu, setäni, ja siinä koko juttu.

-- Sen kyllä myönnän, mutta muutkin nerokkaat maantutkijat arvelevat,
ettei maan sisusta ole kaasua eikä vettä, eikä raskaintakaan
kivilajia, mitä tunnemme, sillä siinä tapauksessa maan paino olisi
kahta vertaa pienempi.

-- Pyhyh!! Kyllähän numeroilla voi todistaa, mitä ikinä tahtoo!

-- Ja tosiseikoilla myöskin, poikaseni! Eikö ole tosi, että
tulivuorien luku on melkoisesti vähentynyt maailman alkupäivistä
asti? Ja jos tuommoista keskuskuumuutta olisi, eikö juuri siitä voisi
päättää, että se kuumuus on jäähtymässä?

-- Setä! Jos menette otaksumisien alalle, niin ei minulla ole mitään
sanottavaa.

-- Mutta minulla on, sillä useimpien niiden oppineitten mielipiteet,
jotka tätä asiaa kykenevät arvostelemaan, yhtyvät tässä. Muistatko,
kun mainio englantilainen kemian tutkija Humphry Davy kävi luonani
vuonna 1825?

-- Kuinka voisin sen muistaa; vastahan minä tulin maailmaan
yhdeksäätoista vuotta myöhemmin.

-- No hyvä! Humphry Davy kävi luonani matkustaessaan Hampurin kautta.
Paitsi muista asioista keskustelimme kauan siitä otaksumasta, että
maan sisus olisi sulaa ainetta. Olimme yksimieliset siitä, ettei se
voinut olla totta, ja seuraavasta syystä.

-- Mistä? kysyin kummastuneena.

-- Siitä, että tämä sula aine olisi, samoinkuin valtameretkin, kuun
vetovoiman vaikutuksen alainen, joten siis kahdesti päivässä syntyisi
sisällinen luode ja vuoksi, jotka kohottaisivat kovaa maankuorta ja
vaikuttaisivat säännöllisesti toistuvia maanjäristyksiä.

-- Mutta selväähän on, että maan pinta on ennen ollut hehkuvassa
tilassa, ja voidaan hyvin otaksua, että puolinen kuori on ensiksi
jäähtynyt ja että kuumuus on vetäytynyt keskipisteeseen päin.

-- Erehdystä, vastasi setäni; maa on kuumentunut pinnan palamisen
kautta, eikä muulla tavalla. Sen pinnalla oli iso joukko metalleja,
niinkuin kaliumia, natriumia ja muuta, joilla on se ominaisuus,
että ne syttyvät palamaan joutuessaan yhteyteen ilman tahi veden
kanssa. Nämä metallit syttyivät tuleen, kun ilmapiirissä olevat
höyryt lankesivat sateena maahan; ja vähitellen, veden tunkeutuessa
maanpinnan rakoihin, ne aiheuttivat uusia räjähdyksiä ja tulipaloja.
Siten voidaan selittää se seikka, että maailman alussa on ollut
tulivuoria enemmän kuin tähän aikaan.

-- Se on todellakin älykäs selitys, huudahdin melkein vasten tahtoani.

-- Jonka Humphry Davy todisti tällä aivan yksinkertaisella kokeella.
Hän teki pääasiallisesti niistä metalleista, joita mainittiin,
pallon, täydellisesti maapallon kaltaisen. Kun annettiin hienon
kasteen langeta sen pinnalle, niin se paisui ja happeutui muodostaen
pienen vuoren, jonka kärkeen syntyi vähäinen aukko; sitten seurasi
tulen purkautuminen, joka teki pallon niin kuumaksi, ettei sitä
mitenkään kärsinyt pitää kädessä.

Vakaumukseni rupesi todellakin jo horjumaan professorin todisteiden
tähden, joita hän tavallisella kiihkollansa ja innollansa väitti
oikeiksi.

-- Nyt käsität, Akseli, lisäsi hän, että geologit ovat maan sisustan
laadusta saaneet monenlaisia käsityksiä; ei ole voitu todistaa tämän
sisällisen tulen olemassaoloa. Minun ajatukseni on, ettei sitä ole
eikä voikaan olla. Sen saamme muutoin nähdä; ja samoin kuin Arne
Saknussemmkin saamme mekin tietää, mitä meidän todella pitää ajatella
tästä kysymyksestä.

-- No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen
kiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä
muutoin voi nähdä mitään.

-- Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat
meille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun
lähestytään keskipistettä.

-- Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.

-- Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti!
Ymmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan
kenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä
ennen meitä!




VII


Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle
kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä
Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua
entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta,
missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän
rautatien välillä.

Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori
Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin
uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan
keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen
hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä
oli totta, ja mikä oli erehdystä?

Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita
niistä ainoatakaan vakaasti.

Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka
intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta
vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi
puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.

Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi
tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista
nousin taas sen pinnalle.

-- Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää
järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle
nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen
varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.

Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin
ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti
minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan
kevein askelin kaupunkia kohden.

-- Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.

Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin
huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen
vierellänsä.

-- Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se
oli hyvin tehty, ystäväni.

Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman
ilmeeni.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.

-- Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.

Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille
neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän
hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta
hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata
askelta eteenpäin.

-- Akseli! lausui hän vihdoin.

-- Armas Graüben!

-- Siitä tulee ihana matka.

Tämän kuultuani suorastaan hypähdin.

-- Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen
veljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin
suurella yrityksellä.

-- No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä
mokomalle matkalle?

-- En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi,
jollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.

-- Puhutko totta?

-- Aivan totta!

Ah! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska
olette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei
ole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan
osaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista
vaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän
kumminkin rakasti!

Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.

-- Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla
tavalla.

-- Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.

Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan
äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.

-- Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1
päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat
parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo
tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin
tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä
sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.

Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta.
Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä
suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet
eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.

-- No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton
mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs
matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat
järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja
säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!

Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain
änkytetyksi seuraavat sanat:

-- Pitääkö meidän siis lähteä?

-- Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että
olisit täällä.

-- Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.

-- Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.

En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.

Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän
hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen
matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä,
tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. -- taakkaa
kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.

Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua
huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka
taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"

Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja
unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja
muuttaisivat hänen mielensä.

-- Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että
olet rauhoittunut yöllä.

-- Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin
todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein
uskomatonta.

-- Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa.
Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että
hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle
aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa;
enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on
antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja
siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet
hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin
vapaa -- -- --

Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät
jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein
Graüben'in professori huoneeseen.

-- Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?

-- Mitä? Epäiletkö sitä?

-- En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä
teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?

-- Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.

-- Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun
loppuun -- -- --

-- Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään
Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin
vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta
olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei
ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.

-- Noh?

-- Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään
nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden
pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan
päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita
matkalaukkusi kuntoon!

Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben
seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten
tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän
liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi
Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman
mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle
järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä
tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän
ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista
työtänsä.

Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin
alakerrokseen.

Tämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen
ilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka
oli vallan ymmällä.

-- Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

-- Ja hän ottaa teidät mukaansa?

Sama liike.

-- Mihin? kysäisi Martta.

Osoitin sormellani maan keskipistettä kohti.

-- Alas kellariinko? parkaisi eukko.

-- Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.

Ilta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.

-- Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme
matkalle.

Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni
palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan
kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni,
laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja
vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä
nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli
vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.

Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama.
Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin
häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En
virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.

Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut
tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat
sovitetut vaunuihin.

-- Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.

-- Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.

-- Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos
myöhästymme junalta!

Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin
kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten
alas, kiiruhtaen itse perässä.

Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin
kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän
suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta
silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.

-- Graüben! sanoin minä.

-- Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta
palatessasi löydät puolisosi.

Minä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja
nuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen
kuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa
Altonaan vievää tietä myöten.




VIII


Altona, Hampurin varsinainen asema, on loppupäässä Kielin rautatietä,
jota myöten meidän piti matkustaa Beltin rannoille. Ei viipynyt
kahtakymmentä minuuttiakaan, ennenkuin jo olimme Holsteinin alueella.

Kello puoli seitsemän vaunut seisattuivat asemalle; setäni
monilukuiset, paljon tilaa ottavat matkakapineet purettiin vaunuista,
vietiin pois, punnittiin, merkittiin ja lastattiin tavaravaunuihin.
Kello 7 olimme istumassa vastatusten samassa matkustajavaunussa.
Höyrypilli vihelsi, juna lähti liikkeelle. Olimme matkalla.

Olinko nyt levollinen? En vielä. Raitis ulkoilma ja ikkunasta näkyvät
maisemat, jotka nopeasti vilahtivat ohitse junan porhaltaessa
eteenpäin, haihduttivat kuitenkin alakuloisuuttani.

Mitä professorin ajatuksiin tulee, niin ne tietysti olivat jo
etempänä kuin tämä juna, joka kulki liian hitaasti tyydyttääkseen
hänen maltittomuuttansa. Olimme kahden vaunussa, mutta emme puhuneet
mitään. Setäni tutki taskujansa erittäin tarkasti, ja näin selvästi,
ettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi aikeittensa
toimeenpanemiseen.

Muun muassa oli hänellä huolellisesti kokoon käännetty paperi,
jossa oli Tanskan konsuliviraston merkki ja johon professorin
ystävä, Tanskan konsuli herra Christensen oli kirjoittanut nimensä;
tarkoituksena oli, että me Kööpenhaminassa sen paperin avulla
helposti saisimme suosituskirjan Islannin kuvernöörille. Huomasinpa
vielä tuon turmiollisen pergamentinkin hyvin kätkettynä kirjalaukun
salaisimpaan osaan. Sydämeni pohjasta kiroten koko pergamentin
rupesin taas katselemaan maisemaa, joka suurimmaksi osaksi oli
yksitoikkoista, mutaista ja hedelmätöntä tasankoa ilman erikoisemmin
silmäänpistäviä kohtia; se oli varsin sopivaa maata rautateiden
rakentamiselle ja hyvin sovelias suorille linjoille, joista
rautatieyhtiöt niin paljon pitävät. Mutta tämä yksitoikkoisuus ei
ehtinyt käydä väsyttäväksi, sillä kolme tuntia lähtömme jälkeen juna
seisattui Kielissä, parin askeleen päässä merestä.

Matkatavaramme merkittiin lähetettäviksi Kööpenhaminaan, meidän
tarvitsematta pitää niistä huolta, mutta professori katseli silti
levottomana, kun niitä muutettiin höyrylaivan lastiruumaan.

Kiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille
jäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva _Eleonora_ lähti vasta
seuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume,
jolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili
sekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta
jotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan
ääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta _Eleonoran_ kapteenia ja
tahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä,
lämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.

Kielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä
kulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä
rannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa
metsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun
rakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita,
joissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi
marssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello
kymmeneen iltasella.

_Eleonoran_ savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen
jyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen
ainoaan hyttiin.

Kun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti,
ja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö
oli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi;
muutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä
majakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä
ensimmäiseltä merimatkalta.

Kello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin
länsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin
junalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin
tasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan
pääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä,
ja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja
kiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.

-- Salmi! huusi hän.

Vasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan
sairaala.

-- Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.

-- Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa
meidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä
sairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni
kaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.

Viimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin
rattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle;
tähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin
ulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut
mukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia,
mutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä
tanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä
selvällä tanskan kielellä vastauksen.

Esimiehenä tässä omituisessa laitoksessa, johon oli koottu niitä
ihmeellisiä esineitä, joiden avulla voi uudelleen sommitella maan
historian ja olot kaikkine vanhoine menoinensa, kiviaseinensa,
juomapikareinensa ja koristeinensa, oli oppinut professori Thomsen,
Hampurissa olevan konsulin ystävä.

Sedälläni oli hänelle lämmin suosituskirje. Ylipäänsä oppinut mies
vastaanottaa toisen oppineen jotenkin kylmäkiskoisesti, mutta
tällä kertaa asia oli vallan toisin. Valmiina auttamaan tervehti
professori Thomsen sydämellisesti sekä professori Lidenbrockia että
hänen veljenpoikaansa. Tuskin tarvinnee mainita, että setäni varoi
huolellisesti ilmaisemasta salaisuuttansa tuolle miellyttävälle
museon johtajalle; hän sanoi vain, että meillä oli aikomuksena käydä
Islannissa muka yleensä vain tieteen harrastajina.

Herra Thomsen antautui kokonaan meidän palvelukseemme, ja kuljimme
laivasillalta toiselle etsien laivaa, joka olisi lähdössä Islantiin.

Toivoin, ettei löytyisi mitään keinoa päästä sinne, mutta ikävä
kyllä ei niin käynyt. Pienen _Valkyyria_-nimisen kuunarin piti
lähteä purjehtimaan Reykjavikiin kesäkuun 2 päivänä. Kapteeni
Bjarne oli laivassa, ja hänen tuleva matkustajansa oli iloissansa
puristaa hänen kätensä murskaksi. Oikeinpa tuo kelpo mies hämmästyi
sellaisesta kädenlyönnistä. Hänestä oli Islantiin purjehtiminen
vallan yksinkertainen asia, sillä sehän oli hänen ammattinsa. Setäni
mielestä se oli jotakin erinomaisen ylevää, ja kapteeni käytti tätä
hänen ihastustansa hyväksensä antaakseen meidän maksaa kaksinkertaisen
matkarahan; mutta siitä emme niin paljon välittäneet.

-- Tulkaa laivaan tiistaiaamuna kello 7, sanoi kapteeni Bjarne
pistettyänsä melkoisen joukon hopeakolikoita taskuunsa.

Kiitettyämme herra Thomsenia hänen suuresta avustansa palasimme
hotelliin.

-- Tämä käy hyvin, vallan hyvin! sanoi setäni. Mikä erikoinen onni,
että sattumalta löysimme tämän lähtövalmiin laivan. Syökäämme nyt
aamiaista, ja käykäämme siten kaupunkia katselemaan.

Menimme säännöttömälle aukealle torille, jonka nimi on Kongens
Nytorv ja jossa oli tykkipatteri; sen kaksi pientä tykkiä ei voinut
säikähdyttää ketään. Aivan lähellä, talossa N:o 5, oli ranskalainen
ravintola, jota piti eräs Vincent-niminen kokki, ja siellä saimme
oivallisen aamiaisen, josta maksoimme vain neljä markkaa hengeltä.

Sitten huvittelin kuin lapsi käyskennellen ympäri kaupunkia; setäni
käytti ajuria eikä nähnyt mitään koko kaupungista, ei vähäpätöistä
kuninkaallista palatsia, ei kaunista siltaa, joka on rakennettu
seitsemännellätoista vuosisadalla museon kanavan poikki; ei
Thorvaldsenin tavattoman suurta muistorakennusta, jonka seinät
ovat ulkopuolelta koristetut epäonnistuneilla maalauksilla, vaikka
se kuitenkin sisältää tämän kuvanveistäjän taideteokset; setäni
ei nähnyt pientä Rosenborgin linnaa, joka on ihastuttavan somasti
rakennettu puistoon, eikä sen kellotornia, joka on muodostettu neljän
vaskisen lohikäärmeen yhteenkietoutuneista pyrstöistä; hän ei nähnyt
valleilla suuria tuulimyllyjä, joiden pitkät siivet paisuivat kuin
laivan purjeet tuulessa merellä.[26]

Kuinka viehättäviä kävelymatkoja olisinkaan voinut tehdä kauniin
vierlantilaisen tyttöni kanssa sille puolelle satamaa, missä
kaksikantiset laivat ja fregatit hiljaa keinuivat laineilla pitkin
Juutinrauman viheriöitä rantoja; keskellä näitä varjoisia lehdikköjä,
joiden helmassa on piilossa linnoitus, jonka tykit ojentavat suunsa
piilipuiden oksien välitse!

Mutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut
toivoakaan saada nähdä häntä enää!

Vaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin
hän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin
Amager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan
kaupunkia.

Minä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen
höyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan
satamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla
työskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan
puettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme
Vor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista.
Mutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin
huomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat
kiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.

-- Nouskaamme ylös! sanoi setä.

-- Minua pyörryttää! väitin vastaan.

-- Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen
täytyy tottua.

-- Mutta -- -- --

-- Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.

Minun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi
meille avaimen, ja aloimme kiivetä.

Setäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten,
sillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole
kotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.

Niin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki
hyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis
ilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo
ilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet,
ja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään
avaruuteen.

-- En voi! vaikeroin minä.

-- Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton
professori.

Minun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin
taisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun
tunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet
kannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin
lopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.

Viimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin
huipussa olevaa palloa.

-- Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy
totuttautua katsomaan syvyyksiin.

Avasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina
pudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka
näköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni,
pallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella
eteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot,
toisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma
kimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia
purjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta
idästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä
äärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.

Minun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa
ympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin.
Kun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan
jäykistyneet.

-- Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.

Ja todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä;
tahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti "ylhäisten katselujen"
taidossa.




IX


Lähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen
antanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi
Trampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin
pormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä
pontevimmin hänen kättänsä.

Kesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset
matkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin
hytteihimme.

-- Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.

-- On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me
pääsemme satamasta merelle täysin purjein.

Muutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin
purjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki
vaipuvan kaukaisiin laineisiin, ja _Valkyyria_ purjehti läheltä
rannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa
näkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti
muistettavilla valleilla.

-- Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille
suostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä
selitystä ikuiseen epäilykseesi?

Mutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna
on paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se
on Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä
purjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.

Kronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella
kohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa
Kattegatilla.

_Valkyyria_ oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä
edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin
lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita
ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa
hortelemaan.

-- Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.

-- Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia
luodetuulia Fär-saarien kohdalla.

-- Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.

-- En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.

Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman
kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen
niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.

Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää
Peterheadin kohdalta, ja _Valkyyria_ kääntyi Fär-saaria kohti kulkien
Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin
valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta
vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä
tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni
suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.

Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin
pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken
aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän
häpeissänsä.

Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta
Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen
helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes
tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään,
jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää,
että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.

Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli
silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka
kohoaa sen yläpuolella.

_Valkyyria_ pysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien
pitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki.
Kohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri
syöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan
valtamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä
pinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää
päästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka
muodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti
setääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja
lounatuulen pieksämiä rannikoita.

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut
pakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi
idästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28] jonka vaaralliset
karit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan,
ja kolmea tuntia myöhemmin _Valkyyria_ laski ankkurinsa Reykjavikin
edustalle Faxa-vuonoon.

Professori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja
uupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli
tyytyväinen katse.

Kaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti
laivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.

Sedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta
vankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän
lähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen
sormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi
huippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.

-- Sneffels! huusi hän, Sneffels!

Viitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen
venheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen
jälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.

Heti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies
kenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra
kreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka
tämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut
suosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä
lyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en
käsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että
kreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.

Pormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin
maaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä
rauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.

Mitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli
juuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten
meille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin
tulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra
Fridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli
sangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan
islannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa
Horatiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet
ymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa
taisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.

Niistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo
erinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne
kapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin
suuresti ällistyivät.

-- Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo
suoritettu.

-- Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.

-- Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!

-- Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on
laskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.

-- Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa.
Menen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja
olisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.

Menin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan
ollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis
tarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin
viittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta
erehdystä.

Kaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden
kukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan
toisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella
puolella on lavea Faxa-vuono, jossa _Valkyyria_ oli tällä kertaa
ankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa
pohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja
ranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat
saaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee
samansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki
kauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut
punaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle,
jonka rannalla on piispan talo.

Pian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös;
välistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta
vaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan
tapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali,
olisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi
jokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman
auringonsäteen.

Viimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli
avara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä
oli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin
raatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön
asuntojen rinnalla.

Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna
protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta
tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli
selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden
kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.

Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin
sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan
ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni
en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun
neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa
heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat
ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.

Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin
läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei
puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja
tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt
maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko
talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten
reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen
lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon
aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä
viheriöitseviltä katoilta.

Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle
oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa
tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet
näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä,
vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan
saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella
ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan,
jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin
hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen
jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan
hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti
tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka",
sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa
kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.

Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli
jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin
liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona
pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli
päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta
vaatteesta tehty koriste.

Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin
taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.




X


Päivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti
käsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt
hänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä.
Ateria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei
ollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli
enemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan
ajan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä
pidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä
itseään.

Keskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa
ja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä.
Puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta
professori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien
silmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.

Heti alussa Fridriksson kysyi sedältäni hänen tutkimuksiensa
menestystä kirjastossa.

-- Teidän kirjastonne! vastasi professori, siinähän on vain
vaillinaisia kirjoja melkein tyhjillä hyllyillä.

-- Mitä? huudahti Fridriksson; meillä on kahdeksantuhatta nidosta,
joista useat ovat kallisarvoisia ja harvinaisia, vanhalla
skandinavialaisella kielellä kirjoitettuja teoksia; sitäpaitsi meillä
on kaikki kirja-uutuudet, mitkä Kööpenhaminassa vuosittain ilmestyvät.

-- Missä ovat sitten nuo kahdeksantuhatta nidosta? Minä
puolestani -- -- --?

-- Oh, herra professori, ne ovat luettavina ympäri maata. Vanhalla
jääsaarellamme on ihmisillä lukuhalua. Täällä ei ole ainoaakaan
vuokraajaa eikä kalastajaakaan, joka ei osaisi lukea ja joka ei
lukisi. Me islantilaiset ajattelemme, että sen sijaan, että kirjat
lahoaisivat rautaristikon takana niiden tarkoituksena pikemmin on
kulua lukijoiden käsissä. Senpätähden nämä kirjat kulkevatkin kädestä
käteen ja kuluvat, niitä luetaan yhä uudelleen, ja usein tapahtuu,
etteivät ne palaa paikallensa ennenkuin vuoden tahi parin kuluttua.

-- Ja sillävälin, vastasi setäni toivossaan pettyneenä, muukalaiset
-- -- --

-- Niin, kukapa sitä voi auttaa! Muukalaisilla on omat kirjastonsa,
ja meidän maanmiehemme tarvitsevat etupäässä valistusta. Sanon
vieläkin: lukemisen halu on islantilaisella veressä. Jo vuonna
1816 me perustimme tieteellisen seuran, joka yhä edistyy;
muukalaiset oppineet pitävät kunniana päästä sen jäseneksi; se
painattaa kirjoja kansalaistemme opetusta varten ja tekee maallemme
todellista hyötyä. Jos te, herra professori, suvaitsette ruveta
sen kirjeenvaihtajajäseneksi, niin tuotatte meille sangen suuren
mielihyvän.

Setäni, joka jo ennestään oli jäsenenä noin sadassa eri
tiedeseurassa, vastaanotti tarjouksen kohteliaasti, mikä suuresti
miellytti herra Fridrikssonia.

-- Olkaa hyvä, jatkoi tämä, ja mainitkaa minulle ne kirjat, joita
haluaisitte saada kirjastostamme; ehkä voisin antaa teille jotakin
tietoa niistä?

Katsahdin setääni; hän epäili, vastaisiko tähän tarjoukseen,
joka näin suorastaan kosketti hänen aiettaan. Mutta muutaman
silmänräpäyksen kuluttua hän päätti puhua.

-- Herra Fridriksson, hän sanoi, olisin tahtonut tietää, onko teillä
kirjastossanne vanhojen kirjojen joukossa Arne Saknussemmin teoksia?

-- Arne Saknussemm! vastasi Reykjavikin professori, varmaan
tarkoitatte tuota oppinutta miestä, joka eli kuudennellatoista
vuosisadalla, oli yht'aikaa suuri luonnontutkija, suuri alkemisti ja
mainio matkustaja?

-- Aivan niin.

-- Joka oli Islannin kirjallisuuden ja tieteiden loistava tähti?

-- Kuten sanotte.

-- Kaikkia muita etevämpi mies?

-- Sen myönnän.

-- Ja jonka rohkeus oli yhtä suuri kuin hänen neronsakin?

-- Huomaan, että tunnette hänet hyvin.

Setäni oli ylenmäärin iloissaan, kun kuuli näin puhuttavan
sankaristansa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta.

-- No, kysäisi hän, entäs hänen teoksensa?

-- Oi! Hänen teoksiansa meillä ei ole.

-- Mitä! Islannissako?

-- Niitä ei ole missään, sillä Arne Saknussemmia syytettiin
kerettiläisyydestä ja hänen teoksensa poltettiin Kööpenhaminassa v.
1573.

-- Varsin hyvin! Oivallista! huusi setäni, luonnontieteen professorin
suureksi hämmästykseksi.

-- Mitä tarkoitatte? hän kysyi.

-- Nyt tulee kaikki ilmi, olen ollut oikeassa, asia on selvä, ja
nyt ymmärrän, miksi Saknussemm ahdistettuna, pakotettuna salaamaan
neronsa keksinnöitä, on käsittämättömään kryptogrammaan kätkenyt
salaisuuden -- -- --

-- Minkä salaisuuden, kysyi Fridriksson innokkaasti.

-- Salaisuuden, joka -- -- -- josta -- -- -- vastasi setäni änkyttäen.

-- Oletteko kenties löytänyt jonkin hänen kirjoituksensa? kysäisi
isäntämme.

-- Ei! lausuin vain arvelun.

-- No hyvä! vastasi Fridriksson, joka oli niin kohtelias,
ettei ruvennut enempää utelemaan huomatessaan vieraansa
hämilläänolon. Toivon, ettette lähde pois saareltamme tutkimatta
sen kivennäisrikkauksia.

-- Se on tietty, vastasi setäni, mutta tulenpa jotenkin myöhään;
onhan täällä ollut tutkijoita jo ennenkin, vai kuinka?

-- On kyllä, herra professori; voin mainita herrojen Olafsenin ja
Povlsenin työt,[29] tehdyt kuninkaan käskystä, Troilin tutkimukset,
herrojen Gaimardin ja Robertin tieteellisen lähetysmatkan
ranskalaisella _La Recherche_[30] korvetilla, sekä viimeiseksi
niiden oppineiden miesten havainnot, jotka olivat _La Reine
Hortense_-nimisellä fregatilla; ne ovat suuresti edistäneet Islannin
tuntemista. Mutta uskokaa minua, paljon on vielä tutkimatta.

-- Niinkö luulette? kysyi setäni suopean näköisenä koettaen salata
silmiensä loistoa.

-- Niin! Kuinka monta vuorta, jäätikköä ja tulitunturia täällä onkaan
tutkittavana, jotka eivät vielä ole tunnettuja! Eikä tarvitse mennä
kauaksikaan: näettehän tuon vuoren, joka kohoaa taivaan rannalla? Se
on Sneffels.

-- Ahaa! sanoi setäni, vai Sneffels. -- Niin, merkillisimpiä
tulivuoria, mitä on; sen aukkoa on harvoin tutkittu.

-- Kenties se on sammunut?

-- Se on sammunut viisisataa vuotta sitten.

-- No hyvä! sanoi setäni, joka hurjasti koetti puristaa säärensä
tiukasti ristiin, ettei hyppäisi korkealle ilmaan; minä haluaisin
aloittaa geologiset tutkimuksen tästä Seffel -- -- -- Fessel -- -- --
mikä se taas olikaan?

-- Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua
puhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin
pysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka
pyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman
tietämättömimmältä ihmiseltä.

-- Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me
koetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen
aukkoakin!

-- Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä
kotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi
saada seurata teitä.

-- Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla
kenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni.
Teidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi
hyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.

Luulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa
huomannut setäni suurta teeskentelyä.

-- Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne
aloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä
on tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta
sanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?

-- Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.

-- Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.

-- Tuhat tulimmaista!

-- Täytyy matkustaa maata myöten pitkin rannikkoa; se on pitempi,
mutta hauskempi matka.

-- No hyvä! Hankin itselleni matkaoppaan.

-- Tiedän siihen toimeen sopivan henkilön.

-- Onko hän älykäs mies?

-- Oikein älykäs; hän on siltä niemeltä kotoisin. Hän on taitava
haahkatelkän pyytäjä; tulette olemaan tyytyväinen häneen. Hän puhuu
sujuvasti tanskan kieltä.

-- Milloin saan tavata häntä?

-- Huomenna, jos haluatte.

-- Miksi ei jo tänään?

-- Sentähden, ettei hän tule tänne ennenkuin huomenna.

-- Huomenna siis, sanoi setäni huoaten.

Tämä tärkeä keskustelu loppui kohta senjälkeen siten, että
saksalainen professori lausui sulimmat kiitoksensa islantilaiselle.
Aterioidessa oli setäni saanut tietää useita tärkeitä seikkoja,
muun ohessa Saknussemmin elämäntarinan ja syyn, miksi hän kätki
keksintönsä kummalliseen kirjoitukseen; sen lisäksi hän sai tietää,
ettei isäntämme seuraisi meitä matkallamme ja että me huomisesta
päivästä alkaen saisimme matkaoppaan mukaamme.




XI


Iltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin
aikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista
laudoista, ja nukuin kohta sikeästi.

Herätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa;
nousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.

Hän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen
kanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli
hyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään
näköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa
olisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa.
Tämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti
vain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa
tahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta,
mutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt
mitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että
hänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä
levottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin
siitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa.
Hän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti
puhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata
kieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain
nyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä
tukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä
liikuntojen säästäminen.

Nähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että
hän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta
käsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?

Tämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen
mies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin
rikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon
liikkuvaisuutta.

Kesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden
väliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin
rannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla
höyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee
linnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä,
jolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki
untuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja
kovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja
enää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras
munii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas
haahkanuntuvien saanti.

Koska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita,
vaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin
islantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta
ponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan
kokoaa sen vain.

Tämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke,
ja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella.
Hän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen
vastakohta setäni käytökselle.

Kuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua
hinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin,
toinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa
helpommin tehty.

Sopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen
kylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta.
Maamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan
parin päivän matka.

Mutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista
penikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen
antaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea
matkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.

Setäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle
ratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa
mukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja
lupasi viedä meidät lyhyintä tietä.

Hänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan
kestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin
tutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa.
Mutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa
maksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.

Lähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa
linnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla
sanalla.

-- Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.

Kun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.

-- Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä
kummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.

-- Hän siis seuraa meitä aina -- -- --.

-- Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.

Vielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti
suureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme
liikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset
kojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja
ruokatavarat toiseen.

Tieteelliset kojeemme olivat:

1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu
sataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian
paljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin
korkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos
piti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.

2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata
suurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen
ilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine
tietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan
pinnan alle.

3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello,
tarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.

4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.

5:ksi. Yökiikari.

6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta
kehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa
mukanansa.[31]

Aseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta
sekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita
otettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä
eikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin
tieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei
pahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.

Työkalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset
portaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia
kiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka
kaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300
jalan pituiset.

Lopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa,
mutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä
oli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa
juoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan;
meillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että
löytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan
koetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia
tahi ettei niitä olisi ollenkaan.

Tehdäkseni täydellisen luettelon tavaroistamme tahdon mainita
kuljetettavan apteekin, jossa oli tylppäkärkisiä saksia, lastoja
luun taittumisen parantamista varten, haavasiteitä ja hauderiepuja,
laastarilappuja, suoneniskuvehkeet, -- kaikki hirveitä kaluja; sen
lisäksi kokoelma pulloja, joissa oli dextriiniä, haavaa lääkitsevää
väkiviinaa, etikkahappoista lyijyhappeumaa, eetteriä ja ammoniakkia
-- kaikkityyni tavaroita, jotka olivat sangen peloittavia -- ja
viimeksi laitteet Ruhmkorffin koneisiin...

Setäni ei unohtanut varustaa itselleen tupakkaa, ampumaruutia ja
taulaa, sekä nahkaista vyötä, jonka hän piti vyöllänsä ja jossa
hänellä oli melkoinen määrä kulta-, hopea- ja paperirahaa. Työkalujen
joukossa oli myös kuusi paria vahvoja kenkiä, jotka oli tehty
vedenpitäviksi tervansekaisella kautsukkivoiteella.

-- Tällä tavoin vaatetettuina ja varustettuina ei meitä mikään estä
kulkemasta kauaksi, sanoi setäni.

Näitä erilaisia tavaroita kokoon pannessamme kului meiltä koko
päivä. Ehtoolla söimme illallista kreivi Trampen luona, Reykjavikin
pormestarin ja tohtori Hyaltalinin, saaren etevän lääkärin, seurassa.
Fridriksson ei ollut kutsuttujen vieraiden joukossa. Sittemmin
sain tietää, että kuvernööri ja hän olivat eri mieltä jostakin
hallintokysymyksestä ja että he eivät sentähden seurustelleet. En
siis ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä lausuttiin näissä puoleksi
virallisissa pidoissa; sen vain panin mieleeni, että setäni puhui
koko ajan.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 15:ntenä, lopetettiin valmistukset.
Isäntämme teki professorille suuren palveluksen lahjoittaessaan
hänelle Islannin kartan, joka oli verrattomasti parempi kuin
Hendersonin tekemä; sen oli Olavi Nikolaus Olsen tehnyt Scheel
Frisacin maanmittaustöiden ja Björn Gumlaugsonin topografisien
mittauksien perusteella mittakaavassa 1:480000, ja Islannin oppinut
seura oli kustantanut sen. Se oli kivennäisten tutkijalle varsin
kallisarvoinen paperi.

Viimeinen ilta kului ystävällisesti keskustellessa Fridrikssonin
kanssa, johon minä suuresti miellyin, ja sitten seurasi jotenkin
rauhaton uni, ainakin minun osaltani.

Kello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka
tepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle,
jossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten
selkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä
erittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä
matkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.

Kello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä
jäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin
kielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun
tulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset,
jonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä
jäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää
kirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme:

    _Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur_.[32]




XII


Lähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei
tarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, -- oikein
matkustajain ilmalla.

Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai
minut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui
kaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.

Mikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin
kummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa
tapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia,
ettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee
siihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen,
niin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis
tinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.

Tuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet
Reykjavikin taaksemme.

Hannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset
seurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten
tulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten,
mutta väkevien hevostemme selässä.

Islanti on Euroopan suurimpia saaria, 1,400 neliöpenikulmaa laaja ja
asukkaita 60 tuhatta. Maantieteen tutkijat ovat jakaneet sen neljään
piirikuntaan; me matkustimme viistoon sen piirikunnan halki, jonka
nimenä on lounainen neljännes, "Sudvester Fjordùngr".

Hannu oli Reykjavikistä lähdettyämme melkein lakkaamatta seurannut
meren rantaa. Me sivuutimme laihoja laitumia, jotka töin tuskin
pääsivät muuttumaan viheriäisiksi, keltainen väri kun oli niissä
vallitseva. Mahdottoman suurien trakyti-röykkiöiden[33] punertavat
huiput näyttivät poikki katkenneilta taivaan rannan itäisissä
sumupilvissä; muutamia lumipälviä loisti siellä täällä kaukaisten
kukkuloiden rinteillä; toiset jyrkemmiksi muodostuneet huiput
pistivät harmaiden pilvien läpi ja kohosivat uudelleen noiden
häilyvien sumujen yläpuolella ikäänkuin taivaan laelle hajonneet
salakarit.

Usein nämä äkkijyrkät kukkulajonot muodostivat mereen niemen ja
tunkeusivat laitumillekin, mutta aina oli jäljellä kylliksi tilaa
matkustaa. Muutoin valitsivat hevosemmekin vaistomaisesti mukavimmat
paikat hiljentämättä kulkuansa. Sedälläni ei ollut edes sitä
lohdutusta, että olisi saanut karjuen tahi ruoskallansa kiirehtiä
hevostansa, sillä hänelle ei ollut aikaa kiivailla. En voinut
pidättää hymyäni, kun näin hänet, suurikokoisen miehen, pienen
hevosen selässä; hänen pitkät säärensä ylettyivät melkein maahan,
joten hän muistutti kuusijalkaista kentauria.

-- Oivallinen eläin! Oikein kelpo eläin! hän ylisti.

-- Tiedätkös Akseli, ettei ole eläintä, joka älykkäisyydessä
voittaisi islantilaisen hevosen. Lumituiskut, myrskyt, kelvottomat
tiet, kalliot, jäätiköt, ei mikään estä sitä. Se on rohkea, malttava
ja vakava. Se ei koskaan astu harha-askelta eikä tee vastarintaa!
Jos on mentävä virran tahi vuonon poikki, ja sellainen vielä tulee
eteemme, niin saat nähdä, että se arvelematta heittäytyy veteen kuin
vesieläin ja ui toiselle rannalle! Mutta älkäämme sitä ahdistako,
vaan antakaamme sen pitää tapansa, niin pääsemme etenemään kolme
penikulmaa päivässä.

-- Niin, kyllä kai me epäilemättä kuljemme sen matkan, vastasin minä,
mutta entäs oppaamme?

-- Hänestä ei ole huolta. Nämä ihmiset kävelevät kuin huomaamattansa,
ja me kuljemme niin hitaasti, ettei hänen pitäisi väsyä. Sitäpaitsi
jos tarvitaan, annan hänelle hevoseni, sillä pian saisin sääriini
suonenvedon, jollen olisi liikkeessä. Käsieni laita on vallan hyvin,
mutta pitäähän sääriänsäkin muistaa.

Sillä välin kuljimme rivakasti eteenpäin. Maa oli melkein autio:
siellä täällä näkyi yksinäinen puusta, turpeista ja laavankappaleista
rakennettu talo, tuollainen yksinäinen boër,[34] ikäänkuin
kerjäläinen mutkaisen tien varrella. Nämä rappiolle joutuneet
mökit näyttivät rukoilevan ohitse kulkevien armeliaisuutta, ja
vähemmästäkin syystä olisi niille antanut almun. Teitä ei tässä
maassa ollut ollenkaan, ei edes polkujakaan, ja kasvillisuus, niin
kitukasvuista kuin se olikin, oli kuitenkin hävittänyt nekin jäljet,
joita joku yksinäinen kulkija oli tehnyt.

Ja kuitenkin luettiin tämä osa maakunnasta, joka oli pääkaupungin
ääressä, Islannin viljeltyjen ja asuttujen seutujen joukkoon.
Minkähänlaisia lienevät sitten muut seudut olleetkaan, koska siis
olivat vieläkin autiompia kuin tämä erämaa? Kuljettuamme puoli
penikulmaa emme vielä olleet nähneet ainoatakaan maamiestä mökkinsä
ovella, emme yhtään villiä paimenta kaitsemassa laumaansa, vaan
ainoastaan joitakuita oman onnensa nojaan jätetyitä lehmiä ja
lampaita. Mimmoisia mahtoivat olla saaren muut seudut, joita
maanjäristykset olivat raadelleet ja mullistaneet?

Myöhemmin jouduimme näkemään sellaisiakin seutuja, mutta
katsahtaessani Olsenin karttaan huomasin, että näitä seutuja
karteltiin siten, että kuljettiin pitkin meren lahdekasta rantaa.
Sisällisen tulen suuri voima on vaikuttanut pääasiallisesti
saaren keskustassa, jossa vaakasuorasti päällekkäin kasautuneet
kalliokerrokset, joita skandinaavien kielellä sanotaan "portaiksi",
"trappor" -- röykkiöisiä vuorijonoja, purkautunutta basaltti-ainetta,
karstakiveä, kaikenlaisia sisäisen tulen tekemiä sekoituksia,
sulan laava-aineen ja porfyyrin tulvia -- muodostavat erikoisen
synkeännäköisen seudun. En silloin aavistanutkaan, minkälainen
näköala meillä olisi Sneffelsin niemeltä, jossa kaikki hurjan luonnon
hävitykset esiintyvät hirvittävänä sekasortona.

Kahden tunnin kuluttua lähdöstämme Reykjavikistä tulimme
Gufunaes-nimiseen kylään, jota nimitetään "aoalkirkja'ksi" eli
pääkirkoksi; siitä ei ole mitään erinomaista mainittavaa. Siinä oli
ainoastaan jokunen mökki, tuskin kylliksi edes saksalaisen talonpojan
kartanoksi.

Siellä Hannu pysähtyi puolen tunnin ajaksi ja otti osaa
yksinkertaiseen aamiaiseemme, vastaten "niin" tahi "ei", kun setäni
kyseli tiestä, ja kun hän kysyi missä Hannu aikoi viettää yönsä, tämä
vastasi yhdellä ainoalla sanalla:

-- Gardar.

Katsoin karttaan nähdäkseni, missä tuo Gardar oli, ja huomasin
sennimellisen kauppalan Valasvuonon[35] rannalla, neljän penikulman
päässä Reykjavikistä. Näytin paikan sedälleni.

-- Neljä penikulmaa vain! sanoi hän. Neljä penikulmaa
kahdestakolmatta! Sehän on pieni kävelymatka.

Hän tahtoi huomauttaa oppaallemme, mutta tämä ei vastannut, vaan meni
paikallensa hevosten edelle ja jatkoi kulkua.

Kolme tuntia myöhemmin, kun olimme levähtämättä tallanneet laitumien
laihaa ruohoa, piti meidän kiertää Kollavuono, sillä tämä kävi sekä
nopeammin että helpommin kuin matka suoraan lahden poikki. Pian
tulimme erääseen "pingstoer'iin" eli kunnallistuomioistuinpaikkaan,
nimeltä Ejulberg, jossa kello olisi lyönyt kaksitoista,
jos islantilaiset kirkot olisivat olleet kylliksi rikkaita
kustantaaksensa itselleen tornikellot; mutta tässä suhteessa ne ovat
seurakuntalaistensa kaltaisia, joilla ei myöskään ole kelloja ja
jotka tulevat toimeen ilman niitä.

Siellä saivat hevoset levätä; sitten kuljimme kapeata
rantakaistaletta myöten meren ja kukkulajonon välillä; lepäämättä
hevosemme toivat meidät Brantarin "aoalkirkjan" luo ja sieltä
penikulman matkan "Saurböerin annexiaan" eli apukirkolle Valasvuonon
etelärannalle.

Kello oli silloin neljä i.p., ja olimme kulkeneet neljä
penikulmaa.[36]

Vuono oli tällä kohdalla ainakin puolen penikulman levyinen, ja
aallot murtuivat pauhaten teräviä kallioita vastaan; lahti levisi
kalliomuurien välillä, jotka muodostivat jonkinlaisen 3,000 jalkaa
korkean luisun; tämän erikoisuutena oli tumma väri, joka erotti
toisistaan punertavat karstakivikerrokset. Vaikka hevosemme olisivat
olleet kuinka viisaat hyvänsä, en olisi ennustanut hyvää yrityksestä
koettaa mennä nelijalkaisen eläimen selässä suuren merenlahden yli.

Jos ne vain ovat älykkäitä, niin ne eivät yritäkään veteen menoa.
Kaikessa tapauksessa minä koetan olla älykäs niidenkin puolesta.

Mutta setäni ei olisi tahtonut odottaa, vaan kannusti hevostansa
veteen. Se meni niin pitkälle, että laineet kastelivat sen kavioita,
ja seisahtui. Setäni piti oman päänsä ja pakotti sitä eteenpäin.
Hevonen taas teki vastarintaa ja pudisti vain päätään. Sitten
seurasi kirouksia ja piiskan lyöntejä, mutta hevonen ponnisteli
viimeiseen asti ajajaansa vastaan; se potki taaksepäin ja tahtoi
heittää maahan ratsastajansa. Viimein se notkisti polvensa, vetäytyi
pois professorin jalkojen välistä ja jätti hänet seisomaan rannalle
kahdelle kivelle samaan asentoon kuin muinoin Rhodos-saaren
jättiläiskuvapatsas.

-- Kirottu hevonen! huusi ratsastaja, joka oli yhtäkkiä muuttunut
jalkamieheksi, ja häpesi kuin jalkaväkeen siirretty ratsuväen upseeri.

-- Lautta! sanoi opas koskettaen hänen olkapäätänsä.

-- Mitä? Lauttako?

-- Tuolla, vastasi Hannu osoittaen venhettä.

-- Niin, virkoin minä, se on lautta.

-- Se on toinen asia! Eteenpäin siis!

-- Nousuvesi, sanoi taas opas.

-- Mitä hän sanoo?

-- Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni,
tulkiten minulle tanskalaisen lauseen.

-- Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?

-- Odottaako? kysyi setäni.

-- Niin, vastasi Hannu.

Setäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset
lauttaa kohti.

Käsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä,
jolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa.
Silloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä
ajelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.

Tämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni,
minä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme
sovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut
Elbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea
kulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta
vihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.

Puolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin "aoalkirkjalle".




XIII


Oli yö, mutta kuudennenkymmenennenviidennen leveysasteen kohdalla
ei sovi ihmetellä yön kirkkautta, sillä Islannissa ei aurinko laske
ollenkaan kesä- ja heinäkuussa.

Ilma oli kuitenkin jotenkin kolkko. Minun oli kylmä, ja olin hyvin
nälissäni; tervehdin siis ilolla "boëria", joka vieraanvaraisesti
avautui ottamaan meitä vastaan.

Se oli talonpoikaistupa, mutta kuitenkin vieraannvaraisuudessa
kuninkaallisen palatsin vertainen. Tullessamme sisään, ojensi isäntä
meille kätensä ja antoi pitemmittä mutkitta meille merkin seurata
häntä.

Tietysti seurasimme häntä, sillä olisipa ollut mahdotonta kulkea
hänen rinnallansa. Pitkä, pimeä ja ahdas käytävä vei asumukseen, joka
oli rakennettu kömpelöistä nelikulmaisiksi veistetyistä hirsistä.
Erityisiä huoneita oli luvultansa neljä, nimittäin keittohuone,
kutomahuone, "badstofan" eli perheen sauna sekä paras kaikista,
vierashuone. Setäni, jonka vartaloa ei liene otettu lukuun huoneita
rakennettaessa, ei voinut olla lyömättä päätänsä kattoon kolmea
neljää kertaa.

Meidät vietiin huoneeseemme, jonkinlaiseen suureen saliin, jonka
permanto oli tehty tasaiseksi tallatusta savesta, ja joka sai valonsa
yhdestä ikkunasta; ikkunaruudut oli tehty huonosti läpikuultavasta
lampaan rakosta. Sänkyvaatteiden sijasta oli kuivia heiniä puisien
kaiteiden välissä, jotka olivat punaisiksi maalatut ja koristetun
islantilaisilla muistolauseilla. En odottanutkaan sellaista
mukavuutta; mutta koko huoneessa vallitsi kuivattujen heinien,
liotetun lihan ja piimämaidon haju, joka vaivasi hajuaistimiani.

Niin pian kuin olimme riisuneet päältämme matkapukumme, kuului
isännän ääni kutsuvan meitä keittohuoneeseen, ainoaan suojaan, jossa
kovimmallakaan pakkasella pidettiin tulta.

Setäni kiiruhti tottelemaan ystävällistä kutsua ja minä seurasin
häntä.

Keittohuoneen liesi oli ikivanhaa mallia; huoneen keskellä oli kivi,
joka toimitti tulisijan virkaa, ja katossa oli aukko, josta savu meni
ulos. Tätä huonetta käytettiin myöskin ruokailuhuoneena.

Sisään astuessamme isäntä tervehti meitä sanalla "saellvertu", joka
merkitsee "olkaa onnelliset", ikäänkuin hän ei olisi ennen nähnyt
meitä, ja suuteli meitä poskelle. Hänen vaimonsa lausui saman sanan
ja teki samat temput, jonka jälkeen molemmat aviopuolisot panivat
oikean kätensä rinnallensa ja kumarsivat syvään.

Tässä tahdon heti mainita, että tämä islantilainen nainen oli
yhdeksäntoista lapsen äiti, jotka kaikki, suuret ja pienet, ryömivät
sekaisin keskellä niitä savupilviä, jotka tuprusivat tulisijalta ja
täyttivät huoneen. Tuon tuostakin huomasin, miten heidän pienet,
vaaleaveriset, vähän surumielisen näköiset kasvonsa pistivät esiin
savusta; heitä olisi voinut luulla huonosti pestyksi enkeliparveksi.

Setäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja
kohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä
monta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat
puhua, sanoivat kukin "saellvertu" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne,
jotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.

Tämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa
tuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on,
hän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat
tyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa
meriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan
edellisen päivän työtä.

"Saellvertu" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli
isäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta
suukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.

Kun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta
henkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli
vain yksi lapsi kummallakin polvella.

Kumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin
näkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa
poikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin
jäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä,
ja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli
parinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota
islantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana
kuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli "skyr" nimistä ruokalajia,
jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää
ja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty
sekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa
nimitettiin "blanda'ksi". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai
ei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin
koko kupillisen sakeata tattarivelliä.

Aterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat
tulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän
lantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä
menivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan
tavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun
kohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä
ja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.

Kello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle
islantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet
vastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.

Sata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli
soista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui
vuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka
ulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden
poikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.

Maisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas
pois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon
aaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen
turvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja
inhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.

Tuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin
hän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt
tervehtiä häntä tavallisella "saellvertu"-sanallansa.

-- Spitaalinen, sanoi hän.

-- Spitaalinen! kertasi setäni.

Tämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen
Islannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka
vuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.

Nämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin
kävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme
alta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita
pensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen,
jonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä
harhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä
ja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani
tulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.

Kohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten
yli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin
tyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian
Alftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.

Kahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon
lohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka
oli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen
asunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja
piti ilveitänsä koko yön.

Seuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen
vuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama
surullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja
lepäsimme Krösolbtin "annexian" luona.

Kesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen
muodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään "hraun'iksi";
halkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella
vedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton
laavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat
sammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden
entistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi
nousevan kuumasta lähteestä.

Meillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti
kiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla
suoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään,
sillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja
Sneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman
päässä pilviä kohti.

Hevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt.
Minua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana
ja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla
ihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain
vähäisenä huvikävelynä.

Lauantaina kesäk. 20 p:nä kello 6 i.p. saavuimme Budir-nimiseen
kauppalaan meren rannalla; opas tahtoi sovittua palkkaansa, ja
setä maksoi sen hänelle. Hannun oma perhe, se on hänen setänsä
ja orpanansa, osoitti meille vieraanvaraisuuttansa; meidät
vastaanotettiin hyvin, ja käyttämättä väärin näiden rehellisten
ihmisten hyväntahtoisuutta olisin mielelläni virvoittanut itseäni
heidän luonansa matkan vaivoista. Mutta setäni, joka ei tarvinnut
lepoa, ei ymmärtänyt asiaa samalla tavalla, ja seuraavana aamuna piti
meidän siis taas nousta kelpo hevostemme selkään.

Maassa oli merkkejä vuoren läheisyydestä, ja siellä täällä pisti
harmaa kivi ylös maanpinnasta kuin vanhan tammen juuri. Kiersimme
suuren, loivarinteisen tulivuoren juuritse. Professori ei siirtänyt
siitä katsettansa; hän viittaili ja näytti kohtelevan sitä kuin
uhalla, sanoen: Kas tuossa on se jättiläinen, jonka minä aion
voittaa! Kuljettuansa neljä tuntia seisattuivat hevoset viimein
itsestänsä Stapin pappilassa.




XIV


Stapi on kauppala, jossa on noin 30 pelkästä laava-aineesta
rakennettua mökkiä. Se on vähäisen vuono rannalla, jota ympäröivät
kummalliset basalttimuurit. Basaltti on, kuten tiedetään, ruskahtavaa
tuliperäiskivilajia, joka lohkeilee ihmeteltävän säännöllisiin
pylväisiin. Luonto on tässä työskennellyt mittausopillisesti, tehnyt
työtä ihmisten tavalla, ikäänkuin se olisi käyttänyt kulmamittaa,
kompassia ja luotilautaa. Vaikka se muuten näyttää taitoansa suurissa
ainejoukoissa, jotka ovat hajallaan siellä täällä ilman järjestystä,
tuskin aloitettuina keiloina, keskentekoisina pyramiideinä ja
säännöttöminä viivoina, niin se tässä on tahtonut antaa esimerkin
täydellisestä järjestyksestä ja on paljoa aikaisemmin kuin vanhanajan
rakennusmestarit muodostanut oikein vakavan rakennuskaavan, jota ei
Babylonin loisto eivätkä Kreikanmaan ihmetyöt ikänä ole voittaneet.

Tosin olin kuullut puhuttavan Islannissa olevasta jättiläiskäytävästä
ja Hebridien saariston Fingalin luolasta, mutta basalttirakennusta en
vielä ollut omin silmin nähnyt.

Stapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon
samoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä,
kolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen
koko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut
vaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin
kannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen
päässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä
tavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi
meren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat
basalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan
temppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat
vahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.

Sellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu
tunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän
levollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.

Tullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään
kauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara
kädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.

-- "Saelvertu", linnustaja sanoi hänelle.

-- Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.

-- Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.

-- Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin
kirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.

Sillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme
tulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen
huudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas
naisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin
ei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille
matkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan
pyytää meitä sisään.

Vierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen,
näytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän
siihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista
vieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko
seppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran
palvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki
parannuksen sunnuntaiksi.

En tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki
asianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan
hallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen
osan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen
taaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä
voidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia
kengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja
muiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä,
ettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.

Setäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän
oli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän
ja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin
mahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan,
joka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua
vaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.

Matkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti
kolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien
asemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan
asukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta
sovittiin täydellisesti.

Tässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen
aikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.

Hannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää,
matkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset
olivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin
määrin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti
liikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa
professori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin
hermot, kuin minun ovat.

-- Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin
huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän
ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta
siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen,
jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren
maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on
sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä
hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä
seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä
meidät perii?

Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut
nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta
oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. -- Viimein
kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän
kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti
mahdottoman otaksumisen muodossa.

Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten
vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.

-- Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.

Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis
kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi?
Sitä tuskin saatoin toivoakaan.

Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut
kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:

-- Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota
tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia
ymmärtämättömästi.

-- Emme saakaan, vastasin painokkaasti.

-- Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas
kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut
ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen
tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta
tapahdu.

Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.

-- Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.

Tottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä
pitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää
mahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli
ikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-,
basaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta
syntyneitä kivilajeja.

Sieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut,
islannin kielellä "reykir", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat
voimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti
oikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:

-- Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei
tarvitse pelätä tulivuoren raivoa.

-- Ohoh! huudahdin minä.

-- Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy,
tulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät
kokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla
silloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen
sijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä
höyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen
lisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan,
niin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.

-- Mutta -- -- --

-- Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla
ääneti.

Aivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut
tieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo,
että kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi
mahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi,
kun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. -- Koko seuraavan yön
kiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren
sisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen
kiven tavoin ylös tähtitaivaalle.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu
seuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja
tieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja
kaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena
miehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin,
joka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi
kahdeksaksi päiväksi.

Kello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa
seisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset
jäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin
aavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua
kaikesta, melkeinpä ilmastakin -- uskallanpa sanoa saastaisesta
ilmasta. -- Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin
sveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta
vierasvaraisuudestansa.

Setäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen,
ei pitänyt lukua muutamasta taalerista.

Kun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen
olimme jättäneet Stapin taaksemme.




XV


Sneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää
kaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren
orografillisesta[37] rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut
erottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin
vain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen
otsalle. -- Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä,
kiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut
käydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.

Stapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan
rihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten
maiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön
polttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan
ajaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä
lavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan
syvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien
jäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla
kalkkikerroksilla.[38]

Arvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja
huolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä
kivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin
suunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla
tutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.

Tämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten
myöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin
hitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla
syynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry
Davy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet,
vieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä
otaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja
pian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat
tapahtuneet sen muodostuksessa.

Islannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat
syntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä
maata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia.
Ennenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka
hiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista.
Sisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni
saaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous
pursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista
väkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin
maan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi
ryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi,
syeniitti[39] ja porfyyri.

Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten
myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret
määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä
trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui,
että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se
kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet.
Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden
huippuun syntyi äkkiä aukko.

Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken
muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia
aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä
kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden
päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi
prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko
tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä
aukkoja.

Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni
sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja
näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri
vuoren sivuja kuin koristuksina.

Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat
Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta,
ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi
pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen
kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä
rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä
korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.

Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat
jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme
vaarallista putoamista.

Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut
tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain
kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä
ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös
seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä
tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä
paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä,
vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.

Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet
vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin
kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti
voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus
tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin
mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän
antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä
harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet
sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.

Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein
tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen
huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului,
ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva
oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut
pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja
katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin
kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä
myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi
työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.

Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista
minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle
turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen
tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät
vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka
heillä olikin kuormat kannettavana.

Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta,
näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei
rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun
usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja,
oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti
kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka
tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään
Islannin kielellä "stinâ'ksi".

Jollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa,
olisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä
oli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä
kiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin
nopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat
eteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen
pieniksi.

Kello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi
tuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä
aukon varsinainen perustus lepäsi.

Meri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet
ikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla
ilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja
tuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki,
etteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta
malttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä
vain pudisti päätänsä ja sanoi:

-- Tuolla ylhäällä.

-- Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi
setäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.

-- "Mistour", sanoi hän.

-- Niin "mistour", toisti eräs islantilaisista jokseenkin
hätäytyneellä äänellä.

-- Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.

-- Katso, sanoi setäni.

Katsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta
ja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja
kiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se
oli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon.
Jos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi
meidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin
usein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä
nimen "mistour".

-- "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.

Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän
piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti
kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla
käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä;
tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin
tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella
vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa
ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat
ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman
meteorikiven jäännöksiä.

Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä,
ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka
vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät
vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen
penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja
pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.

Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja
ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka
aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen
vaipuneena jalkojeni juurella.




XVI


Illallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi
niin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava
ja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren
yläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka
oli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt
uniakaan.

Seuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen
kylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin
ihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin
Sneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin
sieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta
sen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin
näyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin
korkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän
joka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot,
virrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä
peräkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen
yllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien
aaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen
näyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni
myrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä
valtameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona
näille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa,
missä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan,
jollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa
ei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan
korkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden
läpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin,
elääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien
pakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni
korkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin
sallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen
todellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren
korkeimmalle huipulle.

Setäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä,
sumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan
meren pintaa vastaan.

-- Grönlanti! sanoi hän.

-- Grönlantiko? kysyin minä.

-- Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä
ja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka,
purjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt
olemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen
pohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi
islantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.

Hannu vastasi:

-- Scartaris.

Setäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.

-- Nyt aukolle! hän virkkoi.

Sneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu
laidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin
arviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella,
minkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja
tulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa
jalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua
alas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä
tulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus
säikäytti minua.

Astua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa
laueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys!
Mutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän
näköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan
virkkamatta.

Helpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä
keilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä,
joista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään
herättivät kumean kaiun.

Muutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki
silloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä
sauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla
paikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä
sitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku
sattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä
alas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut
kaikkea vaaraa.

Vaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme
kumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu
joutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien
suorinta tietä pohjaan.

Päivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon
suun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti
supistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä
paikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan
äärettömään avaruuteen.

Aukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta
maan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt
ilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme
ammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla
ei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock
oli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti
malttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen
ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen
toverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen
vilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.

Äkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja
pudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin
hänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa
olevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri
Pluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka
muuttui pian mielettömäksi iloksi.

-- Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!

Minä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset
liikkuneet paikoiltansa.

Hämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin
kallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä
riimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:

-- Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?

[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]

En vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.

En tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan
vain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin
aukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he
kulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa
Stapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli
varustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri
aukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä
voimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin
pian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani
tärähdyksiä vuoren kupeissa.

Siten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.

Seuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin
alhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin
setäni suuttumuksenpuuskasta.

Käsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:

Niistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli
Saknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen
mukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka
salakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo
lankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.

Todellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin
neula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä
tietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei
näkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun
25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä
koko tutkimus seuraavaan vuoteen.

En rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua.
Päivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei
liikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä
me mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei
kertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka
alinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin,
harmaisiin pilviin.

Samalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken
päivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin
huvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia,
joiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan,
ja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän
oli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. -- Mutta
taivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen
professori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen
äskeinen epätoivonsa.

Seuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina
kesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi
kuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla
säteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka,
jokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta
ja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo
selvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.

Setäni väänsi itseänsä samalla tavalla.

Keskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen
aukon reunaa.

-- Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan
keskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.

-- Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.

-- Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.




XVII


Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset
matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta
tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme
alla.

En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon
minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää
joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää
Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin
rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna
kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin
vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut
esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin
ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo,
lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.

Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli
ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion
kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko
olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen
ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin
juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut -- se oli
Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta
Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.

Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo
ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa
seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti
helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut
käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä
auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet
sen alapäähän?

Setäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki
kokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja
neljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten
köyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen
toisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas
siten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät
voineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin,
heitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi
sitten käyttää edelleenkin.

-- Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on
matkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri
osaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä
kapineistamme.

Rohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden
viimeksimainittujen joukkoon.

-- Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme;
sinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja
minä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät
tieteelliset kojeet.

-- Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja
portaita, kuka ne ottaa?

-- Ne tulevat itsestänsä.

-- Millä tavalla?

-- Sen saat nähdä.

Setäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin.
Hänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat
yhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta
mutkitta syöstiin syvyyteen.

Kuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen.
Kumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä
kapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet
näkyvistä.

-- Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.

Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista
kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä
tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja
minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu
ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui
mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku
kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.

Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni
pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella
nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua:
pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi
näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin
sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla
esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.

Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun
jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:

-- Huomatkaa!

-- Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.

Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle,
joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.

Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin,
kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden
mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä
kiviä ja laavanmuruja.

Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin
huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.

Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin
kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.

En tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen
alaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden
laatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset
plioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä,
kivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40] Mutta professori
teki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran
seisahduimme, sanoi hän minulle:

-- Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden
tuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian.
Nyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien
syttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä
väitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin
nähdä.

Aina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut
väittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni
myöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.

Kolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun
katsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin
silminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa
käyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.

Sillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä
irtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin,
että ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.

Olin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja
saatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä
aika oli kulunut.

Neljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti
puoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä
puoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme
lähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista.
Mitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä
neljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät
yhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä
kuului Hannun ääni:

-- Seis! sanoi hän.

Minä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.

-- Me olemme perillä, sanoi hän.

-- Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.

-- Pystysuoran aukon pohjalla.

-- Eikö ole uloskäytävää?

-- Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan
huomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.

Ei ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme,
söimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle
vuoteelle niin hyvin kuin taisimme.

Kun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen
tämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen
torven päässä.

Se oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.

Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen.




XVIII


Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet
särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena
ympärillemme.

Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.

-- No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä.
Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun
varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien
kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!

-- Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri
tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.

-- Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin
miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan
vielä tuumankaan vertaa.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan
kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in
aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.

-- Oletteko varma siitä?

-- Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.

Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin
seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.

-- Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden
atmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta
saisimme käyttää manometriä.

Ilmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi
suuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.

-- Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti
kasvava paino käy meille tuskalliseksi?

-- Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat
hengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla
kulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat
yläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta
siitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se
tavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?

Nyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä.
Setäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan
terävällä katseella, vastasi:

-- Tuolla ylhäällä!

Käärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme
yläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja
muutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.

-- Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin
pitkälle matkalle lähtevät.

Korput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.

Syötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki
kojeitansa ja kirjoitti:

Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.

    Kronometri: 8 t. 17 min. a.p.
    Barometri: 29 tuum. 7 linj..
    Lämpömittari: 6 ast.
    Suunta: I. Ka.

Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa
kompassi osoitti.

-- No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella
alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa
matkamme.

Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka
riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn
lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä
nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon,
salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.

-- Eteenpäin! sanoi setäni.

Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen
kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme
käytävään, minä viimeisenä.

Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran
tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en
enää tulisi näkemään.

Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine
murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli
päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta
sähköinen valo heijastui satakertaisesti.

Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut
45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä
epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat
meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa
tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.

Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä
tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä
pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut
ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme,
näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut
luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa
vastaanottaakseen vieraita maan päältä.

-- Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä,
mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka
huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan
keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat
pallot!

-- Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä
on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin.
Käykäämme eteenpäin!

Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman
mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen
mainitsema _facilis descensus Averni_.[41] Kompassi, jota minä usein
katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei
kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.

Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti
Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin.
Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen
astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut
ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan
kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti
selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien
inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen
tulokset omina tietoinaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu
istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen.
Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista
ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla
niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä
kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin
etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen
laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain
vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi
huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian
laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi
asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni
luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää
pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla
huomauttamatta sedälleni tästä.

-- Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.

-- Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin
viideksi päiväksi.

-- Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä
enemmän kuin tarvitsemmekaan.

-- Milloin?

-- Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka
luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?

-- Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta
tuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.

-- Miksi sinä niin luulet?

-- Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan
sisustassa.

-- Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari
osoittaa?

-- Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan
yhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.

-- No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!

-- Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy
maan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset
paikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi
Jakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen
joka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui
nähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen
lisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen
tulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka
sadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä
viimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja
laskekaamme sen mukaan.

-- Laske, poikaseni.

-- Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia
numeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on
tuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.

-- Aivan oikein.

-- No siis?

-- No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa
merenpintaa alempana.

-- Onko se mahdollista?

-- O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!

Professorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta
jalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme
kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa
sekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.

Ilma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen
lämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi
minulle paljon ajattelemisen aihetta.




XIX


Seuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin
laskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti
luonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia
portaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin
kello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli
seisahtunut vähää ennen.

-- Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.

Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä,
kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli
vaikea päättää.

Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan
silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme
kaikki kolme lähteneet sitä tietä.

Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä
seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi
voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan
sattuman varaan.

Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen
läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme
jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia
kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän
rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten
tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan
niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita
solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan
ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.

Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa
siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan
kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka
tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat
höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!

-- Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi
hulluttelemaan! tuumin itsekseni.

Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei
olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä
eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin
luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.

Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden
aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä
osaakaan alaspäin.

Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme
liikoja miettimättä.

Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja
matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa
vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta.
Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen
aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten
maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut
villi-ihmisiä eikä petoja.

Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin
laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia
maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme
olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan
vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan
päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan
olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi
hiljentää käyntiäni.

-- No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.

-- En jaksa kulkea enää, vastasin minä.

-- Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?

-- Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.

-- Mitä? Kävellä alamäkeä!

-- Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.

-- Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.

-- Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos
tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan
takaisin Islantiin.

Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin
taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi
lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut
muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.

Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka
astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen,
ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin
ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.

Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi,
lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä
toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että
saisin vielä nähdä pikku Graübenini.

Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka
minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni.
Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat
kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä
siluurista kautta.[43]

-- On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet
toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä!
Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin
lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.

Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni
geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.

-- Mikä on hätänä? kysyi hän.

-- Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja
kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista
vuorilajeista.

-- No entä sitten?

-- Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit
ja eläimet syntyivät.

-- Vai niin! Niinkö luulet?

-- Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!

Pyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin,
että hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut
sanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.

Oliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä
ja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen
käytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain
oli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei
tämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.

Kysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien
vaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden
kalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.

-- Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin
ikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!

En ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät
todistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä
enemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka
olivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli
syntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi
jälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]

Professori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti
silmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli
itsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä
kärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren,
joka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45] menin sitten
setäni luo ja sanoin hänelle:

-- Katsokaa tätä!

-- Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka
kuuluu trilobitien[46] hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!

-- Mutta ettekö päätä sen johdosta...?

-- Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan
ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt,
mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän
päähän.

-- Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin
menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.

-- Mikä sitten?

-- Veden puute. -- Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!




XX


Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista
syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin
kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä
oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän
maailmankauden muodostamissa kerroksissa.

Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja
kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä
vaiteliaiksi kuin Hannukin.

Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti
viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei
voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan
muuttumattomana.

Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi
välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut
luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta
tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]

Loistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit
olivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia,
toiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli
näytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa
kalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.

Suurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien
jälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.

Trilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä,
muiden ohessa _Ganoidi_-kaloja,[48] sekä noita varhaisimpia
_Sauropteris_-eläimiä,[49] joiden paleontologit ovat huomanneet
olevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli
suuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien
kerrosten alle.

Oli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän
astuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta
professori ei näkynyt välittävän siitä.

Hän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi
hänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este,
joka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli
tämän toivon täyttymättä.

Perjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän
sokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.

Kymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48460