← catalogue

Jenkkejä maailmalla II

by Mark Twain · Finnish · Gutenberg #48416 · 599,996 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jenkkejä maailmalla II
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jenkkejä maailmalla II

Author: Mark Twain

Translator: Into Konrad Inha


        
Release date: March 5, 2015 [eBook #48416]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48416

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JENKKEJÄ MAAILMALLA II ***

JENKKEJÄ MAAILMALLA II

Kirj.

MARK TWAIN






WSOY, Porvoo, 1922.





I LUKU.

Jälleen merellä -- Pyhiinvaeltajat kaikki tallella -- Uljas Stromboli
-- Sisilia kuutamossa -- Skylla ja Kharybdis -- Oraakkelin erehdys --
Hän parantaa "horisonttaalisen parallaksin" -- Läpi Kreikan saariston
-- Vanha Ateena -- Karanteeni, kielto lähteä maihin -- Murramme
saarroksen -- Veretön yöllinen seikkailu -- Pakko tekee meistä
rosvoja -- Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä -- Hukkayritys
-- Menneisyyden muistojen keskellä -- Veistokuvain sortunut maailma
-- Näköala unelmain maasta -- Kuuluja paikkoja -- Peräydymme hyvässä
järjestyksessä -- Vahdit pidättävät -- Matkustamme sotilaallisin
kunnianosoituksin -- Jälleen turvassa laivassa.


Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe
jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta
ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan
puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä
mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen
oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen
vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä
kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki
istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella
vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä
kuin ennen vanhaankin -- ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin
oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään
tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat
vuosilta. "Quaker Citystä" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo
nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen
mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan
vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä
korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa
tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa
ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli
näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli
mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen
tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä
siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä
näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta
tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja
häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti
olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.

Kello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin
kirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella
puolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme
katselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme.
Maidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan
kaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri
joukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme
nähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle,
ainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan
kuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän
aikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän
mitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan
nuoremmista sanoi:

"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? -- Mitä
varten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?"

"Mitäkö varten _minä_ olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies,
vähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon
nähdä _kaikki_ paikat, mitä raamatussa mainitaan."

"Mitä -- eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu."

"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! -- eikö _tätä_ paikkaa ole
mainittu -- no mikäs paikka tämä sitten _on_, kun tiedätte siitä niin
paljon?"

"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis."

"Skylla ja Kha-- mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!"

Ja hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla
kerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa
se seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä
ajastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen.
Oraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa
mukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään
voita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on
nestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että
hän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi
(pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen
Iliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on
vapaasti kääntänyt Iliadin.)

Oraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton
tietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa.
Koska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin
ei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia
kysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän
ne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä
purjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan "horisonttaalisesta
parallaksista" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi
Oraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:

"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?"

"Hori -- hori -- mihin?"

"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja
oikein pahoin!"

"Horisonttaaliseen parallaksiin" -- (päätään kynsien) --
"horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont -- kuules nyt, Harry,
mitä varten rääkkäät sinä _minua_ tällä, kun se koskee merimiehiä.
Eiväthän merimiehet _minuun_ kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin
puoleen? ... Se on _hänen_ asiansa."

"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen
luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."

"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti _on_ sillä
tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan
-- pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin
hän koko vuonna. Horisonttaalinen -- Harry, minäpä sanon, mitä sinun
tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen
verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin
tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen,
että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä --
se on idea. _Aktiivisuutta_. Näes hänellä on verentungos ja hän vain
tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.

"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle
iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."

Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren
toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat
harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä
valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla
äkkijyrkillä rantakallioilla.

Auringonlasku oli ihana -- lämmin veripunainen hehku, joka punasi
koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta.
Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan
puolessa -- ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja,
aistillisia, viehättäviä -- ne ovat valioita, hienostuneita,
veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet
ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka
leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla
leveyksillä.

Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme,
kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä
välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles
ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena
vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut,
kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse
Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja
julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta
ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai
Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.

Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan.
Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista.
Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni
tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme
piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten
linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen
Parthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että
kiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät
pienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi
tai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla
silmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat
täynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin
suinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan
ennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä
harrastusta.

Mutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja
sanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman
ulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa
karanteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi
ollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan
muonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli
katkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä
Ateenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä!
Pettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.

Joka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen
ja kiikarineen koettaen saada selville, mikä "kapea kallioselänne"
oli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja
niin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä
kiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat
liikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä
Paavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki
oli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme
jälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta -- että tuo
tasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella
Parthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.

Kyselimme jokaiselta, ken vain tuli laivan lähettyville, oliko
Piraiossa vartioita, oltiinko siellä ankaria, oliko mahdollisuutta
välttää takaa-ajo, jos joku meistä lähtisi maihin, ja mitä meille
todennäköisesti tehtäisiin, jos joku meistä tekisi tuon yrityksen
ja joutuisi kiinni? Vastaukset eivät olleet rohkaisevia: Vartiasto
tai poliisivoima oli suurilukuinen. Piraios oli pieni kaupunki ja
jokainen muukalainen, joka siellä nähtäisiin, ehdottomasti herättäisi
huomiota -- kiinni joutuminen olisi varma. Satamakapteeni sanoi, että
rangaistus olisi "kova", ja kun häneltä kysyttiin "kuinka kova?"
sanoi hän että se olisi "sangen ankara" -- muuta selitystä emme
häneltä saaneet siitä asiasta.

Kello yhdentoista aikaan yöllä, kun laivassa useimmat jo vetivät
rauhallisia unia, hiipi meistä neljä pienellä veneellä varkain
maihin, kuuta peittäväin pilvien suosiessa yritystämme, ja
kaksittain lähdimme sitten, pitkää välimatkaa pitäen molempain
parien välillä, kapuamaan matalan mäen poikki, aikoen kiertää
koko Piraion ja siten selviytyä poliiseista. Poimiessamme täten
hiipien tietämme kallioisen, nokkosia kasvavan mäen yli tuntui
minusta koko lailla siltä, kuin olisin ollut menossa jonnekin
varkaihin. Lähimmän toverini kanssa puhuimme hiljaisella äänellä
karanteenilaeista ja niiden rangaistuksista, mutta aine ei tuntunut
vähääkään huvittavalta. Minä olin hankkinut tietoja asiasta.
Olin vast'ikään, muutama päivä takaperin, puhunut kapteenimme
kanssa, ja hän kertoi minulle miehestä, joka oli jossain, missä
lieneekään, uinut maihin karanteenissa olevasta laivasta ja siitä
saanut kuusi kuukautta vankeutta. Ja kun hän oli joitakuita vuosia
takaperin ollut Genovassa, oli karanteeniin määrätyn laivan kapteeni
veneellään käynyt eräässä lähtevässä laivassa, joka jo oli sataman
ulkopuolella, ja antanut laivaan perheelleen toimitettavan kirjeen,
ja viranomaiset olivat siitä antaneet hänelle kolme kuukautta
vankeutta ja sitten vieneet hänet laivoineen ulos merelle ja siellä
varoittaneet häntä koskaan eläissään enää tulemasta siihen satamaan.
Tästä tämänlaisesta keskustelusta ei ollut muuta hyvää kuin että
se karanteeninrikkomisretkellemme antoi kolkkoa mielenkiintoa,
ja me sen vuoksi heitimme koko asian. Kuljimme koko kaupungin
ympäri näkemättä ketään muuta kuin yhden miehen, joka uteliaana
tuijotti meihin, sanomatta kuitenkaan mitään, ja paritoistakymmentä
ihmistä, jotka makasivat maassa kynnyksensä edustalla ja joiden
yli kuljimme, kenenkään heräämättä -- mutta koiria heräsi, totta
puhuen, enemmän kuin tarpeeksi -- niitä aina kulki yksi tai pari
haukkuen kintereillämme ja monta kertaa niitä oli kymmenkunta ja
kerran kaksitoista. Ne pitivät semmoista mieletöntä meteliä, että
ihmiset laivalla sanoivat koirain haukunnasta kauan aikaa kuulleensa,
miten matkamme edistyi ja missä milloinkin olimme. Kuu oli vielä
pilvien peitossa, ja se seikka suosi meitä. Kun olimme kulkeneet koko
kierroksen ja kuljimme kaupungin takana olevain talojen sivu, alkoi
kuu kumottaa koko loistossaan, mutta me emme enää pelänneet valoa.
Lähestyessämme juodaksemme erään talon vieressä olevasta lähteestä
omistaja vain vilkaisi meihin ja meni sitten sisään. Rauhallisen
uinuvan kaupungin hän jätti meidän armoillemme. Olen ylpeä voidessani
tässä vakuuttaa, ettemme tehneet sille mitään.

Kun ei näkynyt tietä, otimme maamerkiksi etäisen Akropoliin
vasemmalla puolella näkyvän korkean kukkulan ja ohjasimme suoraan
sitä kohti yli kaikkien esteitten ja yli hieman rosoisemman maan
kuin on missään muualla maailmassa lukuunottamatta ehkä Nevadan
valtiota. Osan matkasta maa oli pienien irtaimien kivien peitossa --
astuimme aina kuuden päälle samalla haavaa ja ne kaikki vierivät.
Toinen osa oli kuivaa pehmyttä, hiljakkoin kynnettyä maata. Ja
vielä oli yksi osa siitä pitkältä matalavartista viiniköynnöstä,
joka oli kovin sotkuista ja vastuksellista ja jota me luulimme
karhunvatukkapensaikoksi. Attikan lakeus oli viinitarhoja
lukuunottamatta paljasta, autiota, runotonta erämaata -- mitä se
sitten mahtoi olla Kreikan kukoistuksen ajalla, viisisataa vuotta
ennen Kristuksen syntymän?

Yhden aikaan aamulla, kun olimme kiireestä astumisesta hikiset ja
suu janosta kuivana, Denny huudahti: "Kas, nämä rikkaruohothan ovat
viiniköynnöksiä!" ja viidessä minuutissa varustimme siitä itsellemme
parikymmentä kimppua suuria valkoisia mitä herkullisimpia rypäleitä
ja kumarruimme ottamaan vielä enemmän, kun varjoista vierestämme
salaperäisesti kohosi tumma haamu ja sanoi: "hoi!", ja me otimme
lähdön.

Kymmenen minuutin kuluttua siitä satuimme mainiolle tielle ja toisin
kuin muut, joita oli eteemme sattunut, tämä kulki oikeaan suuntaan.
Seurasimme sitä. Se oli leveä ja tasainen ja valkoinen -- kaunis ja
mitä parhaassa korjuussa, kahden puolen yksinkertaiset puurivit ja
myös rehevät viinitarhat. Kahdesti poikkesimme niihin ja varastimme
rypäleitä ja toisella kerralla joku huusi meille näkymättömästä
paikasta. Jonka jälkeen me taas otimme lähdön. Emme sen koommin
antautuneet rypälekeinotteluihin Ateenan tällä puolen.

Pian tulimme sitten vanhalle kiviselle akveduktille, joka oli
holvikaarille rakennettu, ja siitä eteenpäin meillä oli kaiken
aikaa raunioita ympärillämme -- lähestyimme matkamme päämäärää.
Emme nyt nähneet Akropolista, emmekä sitä korkeaa kukkulaakaan, ja
minä tahdoin, että kuljettaisiin tietä, kunnes oltaisiin niiden
kohdalla, mutta muut äänestivät minut kumoon ja me ahersimme
suurella vaivalla heti edessämme olevan korkean mäen päälle --
ja näimme sen laelta toisen -- kiipesimme sille ja näimme taas
uuden! Tuntikausi uuvuttavaa työtä. Tulimme sitten avoimille
haudoille, jotka oli louhittu riviin kovaan kallioon -- yhdessä
niistä Sokratesta pidettiin jonkun aikaa vankina -- kuljimme
kallion olkapään ympäri ja nyt linnavuori kaikessa raunioituneessa
suurenmoisuudessaan äkkiä paljastui eteemme! Kiirehdimme notkon
poikki ja nousimme kiemurtelevaa tietä ja seisoimme pian vanhalla
Akropoliilla, linnan mahtavat muurit kohoten korkealle päämme
yli. Emme pysähtyneet katselemaan niiden jykeviä marmoripaasia
emmekä niiden korkeuttakaan mittaamaan tai arvaamaan niiden
tavatonta vahvuutta, vaan astuimme suoraa päätä rautatientunnelia
muistuttavaan suureen holvikäytävään ja oikopäätä portille, josta
pääsi vanhoille temppeleille. Se oli lukossa! Niin että sittenkin
näytti siltä, ettemme saisi katsoa suurta Parthenonia kasvoihin.
Kuljimme muurinkulman ympäri ja löysimme matalan linnansarven --
se oli ulkoa kahdeksan jalkaa korkea -- sisäpuolelta kymmentä tai
kahtatoista. Denny varustihe kiipeämään sen yli ja me seuraamaan
hänen perässään. Tuimasti tepasteltuaan hän lopulta pääsikin päälle,
mutta muutamia irtaimia kiviä lähti liikkeelle ja putosi suurella
paukauksella sisäpuolella olevaan pihaan. Paikalla mäiskyteltiin
ovia ja kuului huutoa. Denny silmänräpäyksessä pudottautui muurilta
ja peräydyimme epäjärjestyksessä portille. Xerxes valloitti tämän
mahtavan linnan neljäsataakahdeksankymmentä vuotta ennen Kristuksen
syntymää tullessaan Kreikkaan viidellä miljoonalla sotamiehellään
ja leiriväellään ja jos me neljä maankulkuria olisimme saaneet olla
edes viisi minuuttia kauemman aikaa häiritsemättä, olisimme mekin sen
valloittaneet.

Linnaväki -- neljä kreikkalaista -- oli marssinut ulos. Me portille
riitelemään, ja he päästivät meidät sisään. (Lahjuksia, turmelusta).

Kuljimme laajan pihan poikki, sitten suuresta ovesta ja seisoimme
nyt puhtaimmalla valkoisella marmoripohjalla, joka oli syvälle
kulunut jalkain hankauksesta. Edessämme kohosivat kuutamotulvassa
jaloimmat rauniot, mihin olimme milloinkaan katseemme kiinnittäneet
-- Propyleet; pieni Minervan temppeli; Herakleen temppeli ja
ylhäinen Parthenon. Kaikki nämä rakennukset olivat Pentelikonin
puhtainta marmoria, vaikka pinta nyt oli saanut punertavan värisävyn.
Mutta mistä on pala pois lohjennut, siinä murtuma on kuin hienoa
kekosokeria. Herakleen temppelin portikoa kannattaa kuusi liehuviin
viittoihin puettua kariatidia eli marmorinaista, mutta muitten
rakennusten portikot ja pylväskäytävät ovat muodostetut jykevistä
doorilaisista ja joonilaisista pilareista, joiden uurteet ja
kapiteelit vielä ovat melko täydelliset huolimatta vuosisadoista,
jotka ne ovat nähneet, ja piirityksistä, jotka ne ovat kestäneet.
Parthenon oli alkuaan kahtasataakahtakymmentäkuutta jalkaa pitkä,
sataa jalkaa leveä ja seitsemääkymmentä korkea ja siinä oli päissä
kahdenkertaiset rivit suuria pilareita, kahdeksan pilaria kummassakin
rivissä ja molemmilla sivuilla yksinkertaiset rivit, kummassakin
rivissä seitsemäntoista pilaria. Se oli siroimpia ja kauneimpia
rakennuksia, mitä on milloinkaan rakennettu.

Useimmat Parthenonin mahtavista pylväistä ovat vielä pystyssä,
mutta katto on poissa. Se oli vielä ehjä kaksisataaviisikymmentä.
vuotta takaperin, jolloin venezialainen pommi putosi siinä olevaan
ruutimakasiiniin ja sen aikaansaama räjähdys sai rakennuksen ja
varsinkin katon sortumaan. Parthenonista en paljoa muista, ja nämä
tiedot olen ottanut matkaoppaasta.

Vaelsimme miettiväisinä tämän uljaan temppelin marmoripermannolla
ja katselimme ihmeen vaikuttavaa ympäristöä. Siellä täällä oli
ylellinen runsaus miesten ja naisten hohtavan valkoisia kuvapatsaita
marmorikappaleihin tuettuina, toiset ilman käsivarsia, toiset ilman
sääriä, toiset puuttuen päätä -- mutta kaikki kuutamossa surevain
näköisiä ja hämmästyttävän inhimillisiä! Joka puolella niitä kohoili
ja asettui yöllisten rauhanhäiritsijäin tielle -- tuijottaen heihin
kivisilmillään aavistamattomista nurkista ja komeroista, tirkistäen
kappalekasain takaa hyljätyissä käytävissä, sulkien tien keskellä
aukiota ja kädettömillä käsivarsillaan juhlallisesti osoittaen, mistä
tie meni pyhitetystä kartanosta; ja katottomaan temppeliin valoi kuu
kirkkauttaan, juovi lattian ja pimitti hajallaan olevia jäännöksiä ja
murtuneita kuvapatsaita pylväitten viistoilla varjoilla.

Mikä maailma sortuneita kuvanveistoksia oli ympärillämme!
Riveihin pönkitettyinä -- pinoihin ladottuina -- hajallaan pitkin
Akropoliin laajaa aluetta -- oli sadoittain kaikenkokoisia, mitä
hienoimmin muovailtuja raajarikkoja kuvapatsaita; ja tavattoman
suuria marmorikappaleita, jotka olivat kuuluneet entablementtiin,
korkoveistoksineen, jotka esittivät taisteluita ja piirityksiä,
sotalaivoja kolmeen ja neljäänkin riviin asetettuine airoineen,
juhlakulkueineen ja koruineen -- mitä vain ajatella saattoi.
Historian tietojen mukaan olivat Akropoliin temppelit täynnään
Praksiteleen ja Feidiaan jaloimpia teoksia, puhumattakaan monesta
muusta kuvanveiston mestarista -- ja varmasti nämä hienot jäännökset
sen todistavat.

Menimme Parthenonin takana olevaan ruohoa kasvavaan pihaan, joka myös
oli jäännöksiä täynnään. Vähän väliä meitä säikäyttivät valkoiset
kivikasvot, jotka äkkiä ruohosta tuijottivat meihin kuolleilla
silmillään. Paikalla näytti vilisevän haamuja. Puolittain odotin
näkeväni parikymmentä vuosisataa sitten eläneitten ateenalaisten
sankarien hiipivän esiin varjoista ja kulkevan vanhaan temppeliin,
jonka he niin hyvin tunsivat ja jota he katselivat niin rajattomalla
ylpeydellä.

Täysikuu kaarteli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla. Astelimme
huolettomina ja mitään ajattelematta linnavuoren korkean muurin
reunalle ja katsoimme alas -- mikä ilmestys! Ateena kuutamossa!
Varmaan profeetta, joka luuli Uuden Jerusalemin ihanuutta hänelle
näytettävän, näkikin sen sijaan tämän! Se lepäsi tasaisella maalla
aivan jalkaimme juuressa -- levitettynä kaikkineen kuin taulu --
ja me katselimme sitä alas kuin olisimme olleet ilmapallossa. Emme
nähneet kaduista merkkiäkään, mutta joka huone, joka akkuna, joka
suikerteleva köynnös, joka nyppylä oli edessämme niin selvänä ja
teräväpiirteisenä kuin päiväsydännä; eikä kuitenkaan ollut mitään
loistoa, kimallusta, karkeata tai häiritsevää -- äänetön kaupunki
ui vienoimmassa valossa, mitä kuu on milloinkaan itsestään valanut,
ja näytti melkein elävältä olennolta, joka oli rauhalliseen uneen
kallistunut. Sen toisella puolella oli pieni temppeli, jonka sirot
pilarit ja korupääty hehkuivat mehevää loistoa, kahlehtien silmän
kuin taikatenholla. Ja lähempänä kuninkaan palatsin kermanväriset
seinät kohosivat suuren puiston keskeltä ja puisto oli yltyleensä
kylvetty täyteen ambramaisia valoja -- kuin olisi siihen suihkunnut
kultatähtiä, jotka menettivät loisteensa kuutamon kirkkaudessa ja
vienosti vilkuttivat tummalla lehvämerellä kuin linnunradan kalpeat
tähtöset. Yläpuolellamme komeat pilarit, vielä raunioissaankin
majesteettiset -- jalkaimme juuressa uinuva kaupunki -- etäisyydessä
hopeinen meri. Taulu ei muuta kaivannut. Se oli täydellisyys.

Käännyttyämme ja jälleen kuljettuamme temppelin kautta olisin
suonut kuulujen miesten, jotka ammoin menneinä aikoina siinä
istuivat, jälleen palaavan siihen ja ilmestyvän meille -- Platonin,
Aristoteleen, Demostheneen, Sokrateen, Phokionin, Pythagoraan,
Euklideen, Pindaroksen, Xenofonin, Herodotoksen, Praksiteleksen
ja Feidiaan ja maalari Zeuksiin. Mikä tähtikuvio kuuluja nimiä!
Mutta kaikkein mieluimmin olisin nähnyt vanhan Diogeneen, joka niin
kärsivällisenä haparoi lamppuineen ja niin väsymättä etsi, löytäisikö
maailmasta yhdenkään rehellisen ihmisen, kaikkein mieluimmin olisin
nähnyt hänen meanderoivan tietään ja äkkiä tapaavan meidän joukkomme.
Minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, mutta ken tietää, vaikka hän olisi
tulensa sammuttanut.

Jätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli
tehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme
jälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo
ikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja
aivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes
jyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain
maanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi
istui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja
alempana oli tori, jossa hän "joka päivä väitteli" puheliaitten
ateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä
Paavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla,
jolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen
asiasta -- mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni.
Olen ne sittemmin löytänyt:

    "Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen
    henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa
    epäjumalanpalvelukselle alttiina.

    "Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja
    hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa,
    joita hän kohtasi.

       *       *       *       *       *

    "Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko
    saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?

       *       *       *       *       *

    "Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te
    Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette
    liian taikauskoiset.

    "Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin
    huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle
    Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä
    teille selitän." -- Ap. teot, XVII.

Mieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä
kotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras
lähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme
tiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja
näimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan
niiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena,
mahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.

Marssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki
huolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme
rohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan
päälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä
tuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä
voinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni
riehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan
viheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää
rohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin
viinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä
edes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat
minun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle
tusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta,
niin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen
viinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti
häiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle
ja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti --
emme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti.
Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä,
eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä:
"Ne junkkarit tulevat perässämme!"

Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen
näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että
he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini
ja pudottelin ne -- järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti,
tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin,
ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan
ollessa, lähimailla -- eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä
keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t:ri
Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta
löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka
eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen
harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät
melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he
varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän
vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me
jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale
ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä
kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle,
joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan
seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli
kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen
matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.

Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun
sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja
sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se
talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt
meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon
saakka.

Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies,
joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta
olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on --
sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät
olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan,
vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy
muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat
muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat
syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä,
jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon,
että se pitää.

Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla
ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi
helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin
mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla
merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista
kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka
oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme
silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan
ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme -- sen me
täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään -- ja kun vahdit saapuivat
sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa.
He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa
hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat
laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin
poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä
turvassa.

Neljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa
katsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me
olimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet
olla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin
kiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja
sekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.




II LUKU.

Nykyinen Kreikka -- Kukistunutta suuruutta -- Matka läpi
Arkipelaagin ja Dardanellien -- Historian jalanjälkiä -- Ensimmäinen
gulashiurakoitsija, mistä historia kertoo -- Ankkuroimme
Konstantinopolin edustalle -- Kummia muoteja -- Kekseliäs
hanhikauppias -- Ihmeellisiä rampoja -- Suuri moskeija -- Tuhat yksi
pylvästä -- Stambulin suuri basaari.


Ateenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet
sanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita,
joiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta
temppelistä -- hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä
häviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan.
Emme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita,
emme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin
milloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata,
kaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa.
Käsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä
hallitus saa toimeentulonsa.

Jos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa,
niin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä
ihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa.
Yrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia
virkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan
kuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka
olivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet
niukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa,
joka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on
tänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen
Ilissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan
rikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään
vain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä
siinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin
jäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa
dollaria -- ne saatiin ottamalla _kymmenes osa_ maanviljelyksen
tuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin
selässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan
matka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa.
Näillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää
kymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat
hovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston
suurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat
itselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän
ryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään
maksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen
ei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea
oli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi
ohraisesti.

Kreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti
repaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä
kahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata,
ja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita
mäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta
kuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin
useiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei
ollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi
armeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat
siksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua
sen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä
sen alennuksen aikoina -- kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen
Yrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen
uljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja
sanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.

Laskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen
kapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin
Hellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista
ja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja
sivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin
suitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä
se ei ole nykyään -- kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun
maailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet.
He syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian
varhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa
Agamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja loitolla sisämaassa
vuoren, jonka kartta ilmoitti Idan vuoreksi. Hellespontossa itsessään
näimme, missä historian ensimmäinen keinottelu-urakka suoritettiin
ja urakoitsijat saivat Kserkseeltä ystävälliset nuhteet. Tarkoitan
sitä kuulua laivasiltaa, jonka Kserkses käski rakentaa Hellesponton
kapeimman kohdan poikki (siinä missä se on vain parin kolmen mailin
levyinen). Kohtalainen myrsky hävitti tämän hataran rakennuksen ja
kuningas, otaksuen, että urakoitsijani julkisella rankaisemisella
voisi olla seuraaviin yrittäjiin hyvä vaikutus, kutsui heidät ulos
armeijan eteen ja antoi hakata heiltä pään poikki. Ja ennenkuin
oli kulunut kymmenen minuuttia hän antoi sillan toisille urakalle.
Vanhat kirjailijat mainitsevat, että se toinen silta oli sangen
hyvä silta. Kserkses vei viisi miljoonaansa sitä pitkin salmen
yli, ja ellei sitä olisi tahallaan hävitetty, olisi se siinä
luultavasti vieläkin. Jos meidänkin hallituksemme joskus kurittaisi
meidän gulashiurakoitsijoitamme, voisi siitä olla paljon hyötyä.
Hellespontossa näimme sen paikan, josta Leander ja lordi Byron
uivat yli, toinen nähdäkseen mielitiettynsä, jota hän rakasti niin
hartaasti, että vain kuolema saattoi heidät erottaa, toinen vain
turhanpäiten. Olimme niinikään kiinnittäneet huomiomme kahteen
hautaan. Toisella rannalla lepäsi Ajax, toisella Hekuba.

Hellesponton molemmilla rannoilla näimme vesipattereita ja linnoja,
joista liehui Turkin veripunainen lippu valkoisine kuunkoukeroineen,
ja silloin tällöin kylän ja joskus kameelijonon. Kaikkia näitä saimme
katsella, kunnes saavuimme leveälle Marmaramerelle, ja siellä maa
pian katosi näkyvistä ja alkoi taas knorrin peluu ja visti.

Huomeneksella päivän valjetessa kävimme Kultaisen sarven suuhun
ankkuriin. Vain kolme tai neljä meistä oli jalkeilla näkemässä
ottomaanien suuren pääkaupungin. Matkustajat eivät enää hyökkää
kannelle sopimattomina aikoina kuten ennen näkemään niin varhain
kuin suinkin, kun vieraat kaupungit ensi kerran kohottavat pykäliään
taivaanrannan yläpuolelle. Siitä he ovat jo kokonaan päässeet. Vaikka
makaisimme Egyptin pyramidien näkyvissä, eivät he tätä nykyä nousisi
kannelle ennenkuin aamiainen on syöty.

Kultainen sarvi on kapea lahti, joka haarautuu Bosporosta (leveästä
virran tapaisesta, joka yhdistää Marmarameren ja Mustan-meren)
ja kaaren muodostaen jakaa kaupungin kahtia. Galata ja Pera ovat
samalla puolella Bosporoa ja Kultaista sarvea, Stambul (muinainen
Byzantion) toisella. Bosporon vastakkaisella puolella ovat Skutari
ja Konstantinopolin muut esikaupungit. Tässä suuressa kaupungissa
on miljoona asukasta, mutta kadut ovat niin kapeat ja talot niin
yhteensullotut, ettei sen pinta-ala ole paljoa muuta kuin puolet
New Yorkin pinta-alasta. Ankkuripaikalta tai Bosporolta mailin
päästä tai niiltä vaiheilta nähden se on ehdottomasti kaunein
kaupunki, mitä olemme nähneet. Sen taaja taloryteikkö kumpuaa veden
partaalta ylöspäin ja peittää monen kukkulan laen. Ja puistot,
joita kurkistelee sieltä täältä, moskeijain suuret umput ja
lukemattomat minareetit, joita silmä kohtaa kaikkialla, antavat tälle
pääkaupungille sen omituisen itämaisen ulkonäön, jonka kuva mieleemme
piirtyy lukiessamme itämaisia matkakirjoja. Konstantinopoli on jalo
taulu katsella.

Mutta maalauksellisuus onkin sen viehätysten alku ja loppu. Siitä
alkaen, jolloin matkamies maalle lähtee, hamaan siihen hetkeen
saakka, jona hän laivaan palaa, hän sitä sadattelee. Vene, johon
hän astuu, on ihmeteltävän huonosti suunniteltu siihen toimeen,
johon se on rakennettu. Se on somasti ja siististi sisustettu,
mutta mahdotonta on kenenkään kuolevaisen hoitaa sitä kunnolla
vuolaassa virrassa, joka Mustasta merestä tullen liukuu Bosporoa
pitkin Marmaramereen, ja harva sitä kykenisi tyydyttävästi soutamaan
alallisessakaan vedessä. Se on pitkä kevyt kanootti (kajikki),
toinen pää leveä, toinen kaveten kuin veitsenterä. Tämä pitkä terävä
pää on keula, ja voitte kuvitella, kuinka nämä pyörteiset virrat
sitä kieputtelevat. Siinä on kaksi airoa ja toisinaan neljäkin
eikä peräsintä ensinkään. Lähdette pyrkimään johonkin määrättyyn
paikkaan ja kuljette viiteenkymmeneen eri suuntaan, ennenkuin sinne
pääsette. Ensin soutaa vettä toinen, sitten toinen airo. Harvoin
molemmat työskentelevät samalla haavaa. Tämmöinen venekulku on omiaan
saattamaan kärsimättömän ihmisen viikossa hulluuden partaalle.
Venemiehet ovat kömpelöimmät, tyhmimmät ja tietämättömimmät, mitä on
maan päällä. Aivan varmaan.

Rannalla oli -- niin, siellä oli kaikki ainaista sirkusta.
Ihmisiä kuhisi kapeilla kaduilla tiheämmässä kuin mehiläisiä, ja
miehet olivat puetut jos jonkinlaisiin hirveisiin, kummallisiin,
jumalattomimpiin ja hurjimpiin pukuihin, mitä suinkin juoppohullu
räätäli on kiehuvissa aivoissaan keksinyt. Ei ollut niin
mieletöntä pukuhullutusta, jota ei täällä olisi suosittu, ei niin
nurinkurista, ettei sitä olisi suvaittu, ei niin haaveellista
ryysyistä pirullisuutta, ettei sitä olisi yritetty. Ei kahta miestä,
joilla olisi ollut samanlaiset vaatteet. Joka kadulla oli jokainen
tepasteleva tungos täynnään hämmästyttäviä, nopeaan hajoavia
vastakohtia. Muutamilla patriarkoilla oli kunnioitusta herättävät
valtavat turbaanit, mutta uskottoman lauman suuret paljoudet
käyttävät tuota tulipunaista patalakkia, jota sanotaan fessiksi.
Loput heidän sommittelemastaan puvusta oli semmoista, että sitä on
mahdoton kuvata.

Täkäläiset puodit ovat vain kanakoppeja tai laatikoita tai
kylpyhuoneita, vaatekammioita -- taikka mitä muuta tahansa -- kaikki
ensi kerroksessa. Turkkilaiset istuvat niissä ristissä säärin ja
työskentelevät, myyvät, polttelevat pitkiä piippujaan ja haisevat
-- kuin turkkilaiset. Niiden edustalla tunkeilee ahtailla kaduilla
kerjäläisiä, jotka aina ja alati kerjäävät eivätkä koskaan saa
mitään; ja ihmeellisiä rampoja, jotka ovat niin epämuotoiset,
että niitä tuskin ihmisiksi tuntisi, kuormattuja aaseja ajavia
laiskajaakkoja, kantajia, selässään huoneen kokoisia pakkalaatikoita,
rypäleitten, kuuman vehnän, kurpitsan siemenien ja satain muitten
esineitten kaupustelijoita. Ja tyytyväisinä, onnellisina,
rauhallisina loikovat rientäväin jaloissa Konstantinopolin kuulut
koirat. Ja ääneti ajelehtii siellä täällä parvittain turkkilaisia
naisia, leuasta jalkoihin väljiin viittoihin verhottuina ja
lumivalkoiset hunnut sidottuina pään ympäri, niin että vain silmät
näkyvät ja kasvonpiirteistä epämääräistä hämärää aavistusta.
Liikkuessaan etäällä Suuren basaarin hämärissä holvikaarroksissa
ne näyttävät aivan semmoisilta kuin varmaankin ruumiskääreissään
liikkuvat kuolleet näyttivät noustessaan haudoistaan niiden myrskyjen
ja ukkosten ja maanjäristysten keskellä, jotka puhkesivat raivoamaan
Kaivariavuorella ristiinnaulitsemisen kammon yönä. Konstantinopolin
katu on näky, joka pitää nähdä kerran -- ei useammin.

Ja sitten on vielä mainittava hanhikauppias -- ukkeli, joka edellään
ajoi satakuntaa hanhea pitkin kaupunkia, tarjoten niitä kaupan.
Hänellä oli kädessään kymmenen jalan sauva, jonka päässä oli koukero,
ja silloin tällöin joku hanhiyksilö murtautui ulos laumasta ja otti
tuiman lähdön kulman ympäri päästäkseen, siivet puoleksi koholla ja
kaula niin pitkällä kuin suinkin. Hätääntyikö hanhikauppias? Ei. Hän
otti sauvansa ja tavoitteli sillä karkulaista sanoin kuvaamattoman
kylmäverisesti -- pisti koukeron hanhen kaulan ympäri ja kiskaisi
hanhen vaivatta laumaan. Sauvallaan hän ohjasi hanhikarjaansa yhtä
helposti kuin kippari jaalaansa. Muutamia tunteja myöhemmin näimme
hänen istuvan kadunkulmassa kivellä keskellä hyörinää, vetäen
makeita unia päiväliekkosessa ja hanhet kököttäen ympärillä tai
väistellen aaseja ja ihmisiä. Palasimme takaisin tunnin kuluttua,
ja nyt hän luki karjaansa nähdäkseen, oliko siitä mitään varastettu
tai muutoin kadonnut. Ja hän menetteli siinä perin omintakeisella
tavalla. Keppinsä pään hän pisti kuuden tai kahdeksan tuuman päähän
kiviseinästä ja pakotti hanhet peräkanaa yksi erältään marssimaan sen
ja seinän välitse. Siinä ei ollut helppo ainoankaan salailla itseään.

Jos teille pitää olla kääpiöitä -- tarkoitan, että vain joku harva
kääpiö kumman vuoksi -- niin menkää Genovaan. Jos taas tahdotte
ostaa niitä paljottain, vähittäismyyntiä varten, niin menkää
Milanoon. Kääpiöitä on runsaasti kautta Italian, mutta Milanossa
mielestäni laji kasvoi tavallista rehevämmin. Jos tahdotte nähdä
hyvän monipuolisen valikoiman lajiteltuja rampoja, niin menkää
Napoliin tai matkustakaa Rooman ympäristössä. Mutta jos tahdotte
nähdä sekä rampain että ihmishirviöitten sydämen ja perikodin, niin
menkää suoraapäätä Konstantinopoliin. Napolissa kerjäläinen, joka voi
näyttää yhteen ainoaan varpaaseen ja muodottomaan kynteen sulaneen
jalan, voi pitää itseään rikkaana -- mutta Konstantinopolissa ei
semmoinen näyttelyesine herättäisi mitään huomiota. Mies kuolisi
siellä nälkään. Kuka kiinnittäisi huomiota semmoisiin vetovoimiin
niiden harvinaisten hirviöiden keskellä, joita tungeskelee Kultaisen
sarven silloilla tai näyttelee epämuodostuksiaan Stambulin katuojain
partailla? Oi semmoista viheliäistä petturia! Mitä hän merkitsisi
kolmisäärisen naisen rinnalla tai miehen rinnalla, jonka silmä
on poskessa? Kuinka hänen täytyisi punastua sen miehen rinnalla,
jolla on sormet kyynärpäässä? Minne pääsisi hän häpeämään, kun
kääpiö, jolla on seitsemän sormea kummassakin kädessä, ylähuulta ei
ollenkaan ja jolta alaleuka puuttuu, tulisi häntä vastaan kaikessa
majesteettisuudessaan? Bismillah! Euroopan rammat ovat paljasta
mitättömyyttä ja petoskauppaa. Todella lahjakkaat rehoittavat vain
Peran ja Stambulin syrjäkaduilla.

Tuo kolmijalkainen vaimo makasi sillalla, liikepääomansa siten
järjestettynä, että se teki mitä parhaan vaikutuksen -- yksi
luonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa
oli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas
oli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään
kuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta --
niin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä,
ettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä
teki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli
aivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman
mittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä
jaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi
Rhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee
erinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa.
Sininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin
että hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä
joutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla
kulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.

Pyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän
epäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu
siitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin
melkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat
maan.

Pyhä Sofia on valtavan suuri kirkko, kolme- tai neljätoista
vuosisataa vanha ja siksi huonon näköinen, että se voisi olla paljon
vanhempikin. Sen suunnattoman kuvun sanotaan olevan vielä paljon
ihmeellisemmän kuin Pietarin kirkonkin, mutta sen likaisuus on vielä
ihmeellisempi kuin tuo kupu, vaikk'ei sitä koskaan mainita. Kirkossa
on sataseitsemänkymmentä pilaria, jokainen yhdestä kappaleesta ja
kaikki monenlaisista kallisarvoisista marmoreista, mutta ne tuotiin
Baalbekin, Heliopoliin, Ateenan ja Efesoksen vanhoista temppeleistä
ja ovat rappeutuneet ja pahannäköiset. Niillä oli tuhat vuotta ikää
tämän kirkon ollessa uusi, ja vastakohta varmaankin häiritsi silmää
-- elleivät Justinianuksen arkkitehdit niitä korjailleet. Kirkon
sisäpuolella herättää heti huomiota kamalan suuri, kultamosaiikkiin
laadittu turkkilainen kirjoitus, joka loistaa kuin sirkusohjelma.
Perspektiiviä joka suuntaan häiritsevät lukuisat köydet, joita
riippuu kuvun pyörryttävästä korkeudesta ja joihin on kiinnitetty,
kuuden tai seitsemän jalan päähän lattiasta, lukemattomia tuhruisia
öljylamppuja ja strutsinmunia. Kyykkysillään tai ryhmissä istuen
oli siellä ja täällä, etäällä ja lähellä, repaleisia turkkilaisia,
jotka lukivat kirjaa, kuuntelivat saarnoja tai nauttivat opetusta
kuin lapset, ja viidessäkymmenessä paikassa oli samanlaisia olentoja
kumarrellen ja taas oikaisten itseään, kumartaen uudelleen ja
laskeutuen alas maata suutelemaan ja mutisten koko ajan rukouksia
ja jatkaen tätä voimistelua, kunnes heidän olisi luullut väsyvän,
elleivät ehkä väsyneetkin.

Kaikkialla oli likaa ja tomua ja tuhruisuutta ja pimeyttä. Kaikkialla
oli harmaan muinaisuuden merkkejä, mutta ilman mitään viehättävää
tai kaunista. Kaikkialla oli näitä omituisia pakanaryhmiä, ylhäällä
räikeät mosaiikit ja hämähäkin verkkoa muistuttavat lamppuköydet --
ei missään ollut mitään, joka olisi voittanut katsojan lemmen tai
herättänyt hänen ihastuksensa.

Ihmiset, jotka Pyhän Sofian kirkossa haltioituvat, varmaankin
saavat haltioitumisensa matkaoppaastaan (jossa jokaisesta
kirkosta sanotaan, että "päteväin asiantuntijain mielestä monessa
suhteessa merkillisimpiä rakennuksia, mitä maailma on milloinkaan
nähnyt"). Taikka ovat ne noita New Jerseyn erämaitten vanhoja
taiteentuntijoita, jotka kärsivällisesti tutkivat freskon ja
palohanan välistä eroavaisuutta ja siitä pitäen pitävät itseään
etuoikeutettuina ainaisesti purkamaan kriitillistä hölynpölyään
maalaustaiteesta, kuvanveistotaiteesta ja rakennustaiteesta.

Kävimme tanssivia dervishejä katsomassa. Niitä on yksikolmatta.
He olivat puetut pitkään, vaaleaan viittaan, joka löyhänä riippui
kantapäihin saakka. Jokainen vuoron mukaan meni papin luo (he
olivat kaikki laajan kaidekehän sisäpuolella) ja kumarsi syvään ja
sitten poistuivat hurjasti ympäri hyrräten ja asettuivat kehään
kukin hänelle määrätylle paikalleen ja hyrräsivät siinä edelleen.
Kun kaikki olivat hyrränneet paikoilleen -- he olivat viiden kuuden
jalan päässä toisistaan -- hyrräsi koko tämä hyrräävien pakanain
kehä kolmeen kertaan huoneen ympäri. Siihen kului viisikolmatta
minuuttia. Hyrrätessään he seisoivat vasemmalla jalallaan ja
antoivat vauhtia oikealla, siirtäen sen sukkelaan vasemman editse ja
ponnistaen sillä vahatusta lattiasta. Muutamat heistä saavuttivat
uskomattomia ennätyksiä. Useimmat hyrräsivät ympäri neljäkymmentä
kertaa minuutissa ja kieppuivat sitä menoa viisikolmatta minuuttia.
Ilma täytti viitat, niin että ne pullistuivat joka puolelle kuin
ilmapallot.

He eivät pitäneet minkäänlaista ääntä ja useimmat taivuttivat päänsä
takakenoon ja sulkivat silmänsä jonkinlaisessa uskonnollisessa
haltioitumisessa. Osan ajasta kuului hyvin kömpelöä soitantoa, mutta
soittajat olivat näkymättömissä. Vain hyrrääjät saivat olla kehän
sisäpuolella. Se melkein oli barbaarisin meno, mitä vielä olimme
nähneet. Sitten tuli sairaita ja laskeutui maahan makaamaan ja vaimot
toivat heidän viereensä sairaat lapsensa (eräällä lapsi rinnallaan)
ja dervishien patriarkka käveli heidän ruumiittensa yli. Hänen
luultiin parantavan heidän tautejaan, kun tallasi heidän rintaansa
tai selkäänsä tai seisoi heidän niskallaan. Tämä kyllä soveltuu
ihmisille, jotka luulevat näkymättömäin ilmanhenkien hoitavan tai
turmelevan kaikki heidän asiansa -- jättiläisten, maanhaltijain ja
henkien -- ja jotka vielä tänä päivänä pitävät kaikkia "tuhannen ja
yhden yön" hurjia taruja totena. Niin minulle vastikään kertoi eräs
älykäs lähetyssaarnaaja.

Kävimme tuhannen ja yhden patsaan huoneessa. En tiedä, miksi se
alkuaan oli tarkoitettu, mutta sanovat sen rakennetun vesisäiliöksi.
Se on keskellä Konstantinopolia. Paljaan paikan keskeltä lähtee maan
alle kiviportaat ja kun olette ne astuneet, niin olette perillä,
neljäkymmentä jalkaa maan alla, ympärillänne oikea aarniometsä
pitkiä hoikkia graniittipylväitä, jotka ovat bysanttilaista tyyliä.
Asettukaa mihin tahansa, muuttakaa paikkaanne kuinka monesti tahansa,
aina olette keskusta, josta säteilee toistakymmentä holvitietä
ja pylväskäytävää kadotakseen etäisyyteen ja paikan synkkään
puolihämärään. Tässä vanhassa kuivuneessa säiliössä oleskelee nykyään
muutamia aavemaisia silkinkehrääjiä ja eräs heistä osoitti minulle
ristiä, joka oli hakattu korkealle erään pylvään varteen. Luullakseni
hän tarkoitti, että minun piti ymmärtää sen olleen siinä jo ennen
turkkilaisten tuloa ja minusta hän huomautti jotain siihen suuntaan.
Mutta hänen puheessaan näyttää olleen jotain vikaa, koska en häntä
ymmärtänyt. (Yksinkertaisuudessani en silloin tullut esittäneeksi
mitään häiritseviä kysymyksiä, mutta nyt juolahtaa mieleeni, että
ehkä se vanha silkkimato olikin itse uurtanut tuon ristin siinä
mielessä, että siitä vielä koituisi tulolähde.)

Riisuimme kengät jalasta ja menimme sulttaani Mahmudin marmoriseen
mausoleoon. Mahmudin hauta oli peitetty mustalla samettivaipalla,
joka oli hopealla kauniisti kirjailtu. Sen ympärillä oli hopeiset
kaiteet. Sivuilla ja kulmilla oli hopeiset kynttilänjalat, jotka
lienevät painaneet enemmän kuin satakunnan naulaa, ja niissä oli
kynttilät, jotka olivat miehen säären vahvuiset. Arkun päällä
oli tessi, johon oli kiinnitetty kaunis timanttikoriste -- muuan
vartijoista sanoi sen maksaneen satatuhatta puntaa. Tohtori sanoi,
että mahtaisi olla kovin lohdullista olla ruumis ja maata tämmöisen
timantin alla.

Kävimme me tietysti Stambulin suuressa basaarissa enkä tahdo sitä sen
enempää kuvata kuin sanoa, että se on suunnaton pesä pieniä puoteja
-- eikö niitä liene tuhansia -- jotka kaikki ovat saman katon alla ja
holvikatollisten kapeitten katujen jakelema lukemattomiksi pieniksi
korttereiksi. Yhdellä kadulla on vain yhtä erikoista kauppatavaraa,
toisella toista ja niin edelleen. Kun haluatte ostaa kenkäparin,
on siinä kadun mitta valitsemisen varaa -- ei tarvitse kävellä
itseään uuvuksiin paikasta paikkaan eri puodeista valitsemaan. Sama
on silkkien, vanhain esineitten, saalien y.m. laita. Basaarissa
on alati ahtamalla väkeä, ja kun idän iloisenvärisiä tuotteita on
runsaasti levällään joka puodin edessä, on Stambulin suuri basaari
todella niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä katsomassa. Se
on täynnään elämää ja hyörinää ja kaupantekoa, likaa, kerjäläisiä,
aaseja, luikkaavia kulkukauppiaita, kantajia, dervishejä,
ylhäisiä turkkilaisia, jotka käyvät ostoksilla, kreikkalaisia ja
kummannäköisiä ja kummapukuisia muhammedilaisia vuoristoista ja
etäisistä maakunnista -- ja se ainoa haju, jota ei tunnu isossa
basaarissa, on hyvä haju, vaikka minkälainen.




III LUKU.

Siveyden ja viskyn puute -- Tyttömarkkinat -- Kauppasiveys --
Konstantinopolin parjatut koirat -- Sanomalehdentoimittamisen ilot
Turkissa -- Kekseliäitä italialaisia sanomalehtimiehiä -- Ei meille
turkkilaisia lunsheja -- Turkkilainen sauna petosta -- Nargili
petosta -- Minut höylätään -- Turkkilainen kahvi petosta.


Moskeijoja on paljon, kirkkoja on paljon, hautausmaita on paljon,
mutta siveyttä ja viskyä on vähän. Juomasta kieltää muhammedilaisia
koraani, ja luontaiset vaistot estävät heitä olemasta siveellisiä.
Sulttaanilla sanovat olevan kahdeksansataa vaimoa. Tämä jo lähentelee
monivaimoisuutta. Meidän poskillemme nousee häpeän puna nähdessämme
täällä Turkissa moista suvaittavan. Suolajärven kaupungissa se ei
niinkään loukkaa meitä.

Cirkassilaiset ja georgialaiset vanhemmat vielä myyvät
Konstantinopolissa tyttäriään, vaikkeivät julkisesti. Suuret
orjamarkkinat, joista kaikki olemme niin paljon lukeneet -- joilla
hentoja tyttöjä riisuttiin alasti tarkastettaviksi ja arvosteltiin
ja moitittiin aivan kuin hevosia maanviljelysnäyttelyssä -- ne ovat
lakanneet. Näyttelyt ja kaupat ovat nyt yksityisiä. Varastot ovat
juuri tällä haavaa vähissä, osaksi sen vilkkaan kysynnän johdosta,
jonka sulttaanin seurueen äskettäinen paluu Euroopan hoveista
synnytti, osaksi leipäviljan tavattoman runsauden johdosta, joka
säästää tavaran omistajat nälän kidutuksilta ja sallii heidän odottaa
hintain nousua, ja osaksi siitä syystä, että ostajat ovat liian
heikot ja myyjät kaikin puolin valmistuneet taistelemaan korkeampain
hintain puolesta. Jos suuret amerikkalaiset päivälehdet painettaisiin
Konstantinopolissa, saataisiin niiden kauppatiedoissa arvatenkin
lukea suunnilleen seuraava kertomus markkinain tilasta:

    TILANNE ORJATYTTÖ-MARKKINOILLA.

    "Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852,
    £ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole
    markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista
    valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista
    £ 130--150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin
    erin loppuun -- hinnoista ei anneta tietoja.

    "Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854,
    hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias --
    vahingoittunut -- £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria,
    sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi.
    Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden
    satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran
    myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun
    nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä
    voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen
    hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt
    haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa
    täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja
    antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen
    hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät
    tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että
    aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.

    "Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.

    "Eunukit -- tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan
    kuitenkin tänään Egyptistä."

Tähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat
ovat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari
kolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria
tyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun
eivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään
kuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä
puolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.

Kauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää.
Kreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta
kuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo
kaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen
on heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä
parantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan
kauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että
hän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua
ja on rehellinen, vaan hän sanoo: "Tämä poika maksaa painonsa kovia
kolikoita -- sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa
joutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista
niin lahjakasta valehtelijaa!" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta?
Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat
ihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: "Ah,
hän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!"

Jokainen valehtelee ja pettää -- ainakin jokainen, joka liike-elämän
alalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin,
eivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin
valehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen,
koska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina.
Monet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan,
väittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta
sangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja,
joita voisi huomata -- ei ainakaan ilman tulikoetta.

Olen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja
koiria on esitetty väärässä valossa -- parjattu. Olin aina saanut sen
käsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien,
että ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja
rykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä
tarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan
ulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja,
joista olen lukenut.

Niitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen
tavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät
veti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet,
näyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole
eläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä,
surullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta
syyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa
mitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai
itsetuntoa kävelläkseen kadun poikki -- en luule nähneeni ainoankaan
vielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja
silvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt
niin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat
uusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa
päällään kantaa -- viheliäisimmät -- säälittävimmät. Niiden kasvoilla
asuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen
ilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin
kirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista.
Näin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään -- kärpänen
herättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu
kutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli
alakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta
paikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena
käpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.

Koirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä
päähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa
korttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista
kahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden
kesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne
ovat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä
omain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai
kymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua
rajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista.
Niin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.

Ne ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani.
Kun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten,
hanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden
ympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka
varressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella
kadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään
varansa -- jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä
täytyy väistää monia ajoneuvoja -- ja tämän vaeltaja paikalla huomaa.
Mutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise
samaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne
eivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.

Eräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä)
näin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan.
Kun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan
koko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta
lammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään
tunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa,
kiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat
niiden selässä oleviin haavoihin -- huokasivat ja kävivät uudelleen
rauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset
lampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin
tällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma
oli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta
ruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni
laiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin
verraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa,
jossa on miljoona asukasta?

Nämä koirat ovat kaupungin siivoojat. Se on niiden virallinen asema,
ja kova virka se onkin. Mutta siinä on niiden turvakin. Elleivät
ne olisi niin hyödyllisiä näiden kauheitten katujen osittaisessa
puhdistamisessa, ei niitä kauan siedettäisi. Ne syövät kaikkea, mitä
suinkin eteen sattuu, meloonin kuorista ja pahentuneista rypäleistä
alkaen kautta kaikenlaatuisen ja asteisen saastan ja jätteiden aina
omiin kuolleisiin ystäviinsä ja omaisiinsa saakka -- mutta siitä
huolimatta ne aina ovat laihat, aina nälissään, aina alakuloisella
mielellä. Asukkaat eivät ilkeä niitä tappaa -- eivätkä sitten
todella tapakaan. Turkkilaisissa on synnynnäinen vastenmielisyys
kaikenlaisten eläinten tappamista kohtaan, niin sanotaan. Mutta
he kohtelevat niitä vielä kehnommin, he kiduttavat ja potkivat ja
kivittävät ja polttavat kuumalla vedellä näitä kurjia olennoita,
kunnes ne ovat puolikuolleita, ja sitten jättävät ne elämään ja
kitumaan.

Eräs sulttaaneista kerran päätti tappaa kaikki täkäläiset koirat
ja alkoi työn, mutta väestö päästi semmoisen kauhun ulvonnan että
teurastus oli keskeytettävä. Jonkun ajan kuluttua hän ehdotti, että.
ne vietäisiin erääseen Marmarameren saareen. Sitä ei vastustettu
ja yksi laivalasti tai sille vaiheille lähetettiin matkaan. Mutta
kun tuli tietoon, etteivät koirat syystä tai toisesta koskaan
päässeetkään saarelle, vaan aina yöllä putosivat mereen ja hukkuivat,
nousi uusi huuto ja tämäkin tuuma hylättiin.

Koirat saavat siis kaikessa rauhassa pitää kadut. En tahdo sanoa,
etteivät ne yöllä ulvoisi tai etteivät ne kävisi semmoisen ihmisen
kimppuun, jolla ei päässään ole punaista fessiä. Minä vain sanon,
että olisi halpamaista, jos _minä_ syyttäisin niitä moisista
sopimattomuuksista, minä kun en ole omin silmin nähnyt enkä omin
korvin kuullut niiden sitä tekevän.

Olin vähän ihmeissäni nähdessäni turkkilaisten ja kreikkalaisten
leikkivän sanomalehtipoikaa tässä salaperäisessä maassa, jossa
"Tuhannen ja yhden yön" jättiläiset ja henget ovat ennen muinoin
asustaneet -- jossa siivekkäät hevoset ja hydrapäiset louhikäärmeet
ovat vahtineet lumottuja linnoja -- jossa prinssit ja prinsessat
lensivät halki ilman matoilla, jotka tottelivat salaperäistä
talismania -- jossa yhdessä yössä taikurin temppuillessa kohosi
kaupunkeja jalokivisine rakennuksineen ja jossa markkinat kesken
vilkkainta kauppaa äkkiä lumoutuivat ja jokainen kansalainen makasi
tai istui tai seisoi ase kohotettuna tai jalka askelta ottaen juuri
semmoisenaan mykkänä ja liikkumattomana, kunnes aikaa oli kulunut
satakunta vuotta!

Omituista oli nähdä sanomalehtipoikain myyvän lehtiään tämmöisessä
unelmain maassa. Mutta totta puhuen ne ovat täällä verraten uudet.
Sanomalehtien myyminen virisi Konstantinopolissa vasta vuosikausi
takaperin ja sen isä oli Preussin ja Itävallan sota.

Täällä ilmestyy nyt eräs englanninkielinenkin lehti -- "The Levant
Herald", ja kreikkalaisia ja ranskalaisia lehtiä tavallisesti monta.
Ne nousevat ja lankeavat, ponnistavat taas jalkeilleen ja taas
lankeavat. Sanomalehdet eivät ole sulttaanin hallituksen suosiossa.
Se ei ymmärrä shurnalismia. Sananlasku sanoo, että "tuntematon on
aina suurta". Hovin käsityksen mukaan sanomalehti on salaperäinen
ja roistomainen laitos. Nämä tietävät, mitä rutto on, he kun vähän
väliä saavat ruton, joka vähentää väkeä parituhatta henkeä päivässä,
ja sanomalehteä he pitävät lievänä ruton muotona. Kun se ampuu
harhaan, lakkautetaan se -- sen kimppuun käydään ilman varoitusta,
se nujerretaan. Ellei se taas pitkään aikaan astu harha-askelta,
aletaan sitä siitä epäillä ja se kuristetaan joka tapauksessa,
koska sen luullaan hautovan jotain ennen kuulumatonta kataluutta.
Kuvitelkaahan, kuinka suurvisiiri juhlallisessa ministerikokouksessa
valtakunnan suurmiesten kanssa tavailee vihatun sanomalehden palstoja
ja lopulta julistaa syvämietteisen päätöksensä: "Tässä on jotain
pirullista kujetta -- se on niin hämärän, niin epäilyttävän viatonta
-- lakkautetaan se! Varoittakaa julkaisijaa, ettemme voi sietää
tuommoista. Toimittaja tyrmään!"

Sanomalehtihommalla on siis Konstantinopolissa vastuksensa. Kaksi
kreikkalaista ja yksi ranskalainen sanomalehti lakkautettiin täällä
muutaman päivän kuluessa. Kretalaisten voitoista ei saa julkaista
mitään tietoja. Aina jonkun ajan kuluttua suurvisiiri lähettää
kaikille päätoimittajille ilmoituksen, että Kretan kapina on kokonaan
kukistettu, ja vaikka toimittajat kyllä tietävät asian oikean
laidan, täytyy heidän kuitenkin painattaa ilmoitus. "Levant Herald"
puhuu liian mielellään hyvää amerikkalaisista ollakseen sulttaanin
suosiossa, sillä sulttaani ei pidä siitä, että olemme kretalaisia
kohtaan myötätuntoisia, ja siitä syystä täytyy tuon sanomalehden
olla erikoisen varovainen välttääkseen pahoja seurauksia. Kerran
toimittaja, unohtaen lehdessään olleen virallisen ilmoituksen,
että kretalaiset oli perin pohjin kukistettu, painoi aivan
toisensisältöisen tiedon, jonka hän oli saanut Amerikan konsulilta
Kretasta, ja häntä siitä sakotettiin kaksisataaviisikymmentä
dollaria. Vähän myöhemmin hän painatti uuden samasta lähteestä
saamansa tiedon ja sai vaivoistaan kolme kuukautta vankeutta.
Saisin luullakseni "Levant Heraldissa" aputoimittajan paikan, mutta
taidankin koettaa, enkö voisi elää retustaa ilman sitä.

Sanomalehden lakkauttaminen tuottaa täällä julkaisijalle melkein
vararikon. Mutta Napolissa näkyivät keinottelevan moisilla
onnettomuuksilla. Siellä lakkautellaan sanomalehtiä joka päivä
ja seuraavana päivänä ne syntyvät uudelleen uudella nimellä.
Niiden kymmenen tai neljäntoista päivän kuluessa, jotka siellä
viivyimme, eräs sanomalehti kahdesti tapettiin ja kahdesti nousi
ylös kuolleista. Sanomalehtipojat ovat siellä sangen kekseliäitä,
samoin kuin ne ovat muuallakin. He käyttävät hyväkseen yleisön
heikkouksia. Huomatessaan, etteivät saakaan kaikkia kaupaksi, he
salavihkaisesti lähestyvät jotakuta kansalaista ja sanovat hiljaa:
"Viimeinen kappale, hyvä herra, kahdenkertainen hinta; lehti on
juuri lakkautettu!" Mies ostaa, eikä tietenkään löydä siitä mitään.
Sanotaan -- en takaa, että se on totta -- sanotaan, että siellä
joskus painetaan suuri painos jotain lehteä, jossa on hurjan
kapinallinen kirjoitus, lehti sukkelaan jaetaan sanomalehtipoikain
kesken, jonka jälkeen asianomaiset livistävät pakoon, kunnes
hallituksen kiukku jäähtyy. Se kannattaa hyvin. Takavarikko ei suuria
merkitse. Kirjakkeita ja painimia ei kannata surra.

Napolissa on vain yksi englanninkielinen lehti. Sillä on
seitsemänkymmentä tilaajaa. Julkaisija mahtaa rikastua.

En koskaan enää syö turkkilaista aamiaista. Keittopaikka oli pienessä
aamiaishuoneessa, lähellä basaaria, ja katua kohti aivan avoin. Kokki
oli likainen ja samoin oli pöytäkin, eikä sillä ollut liinaa. Mies
otti kourallisen makkaralihaa ja litisteli sitä rautalangan ympäri ja
pani sen sitten hiillokseen kypsymään. Kun se oli valmis, laski hän
sen syrjään, ja sisään astui alakuloisen näköinen koira ja näykkäsi
sitä. Se haisteli sitä ensiksi ja luultavasti tunsi sen jonkun
ystävänsä jäännöksiksi. Kokki otti sen pois koiran edestä ja pani
meidän eteemme. Jack sanoi "minä passaan" -- hän joskus lyö korttia
-- ja me passasimme kaikki vuoron mukaan. Kokki sitten leipoi leveän
latuskan vehnäleivän, rasvasi sen hyvin makkaranrasvalla ja lähti
sitä meille kantamaan. Se putosi likaan, mutta hän nosti sen ylös ja
kiilloitti sen housuihinsa ja toi sen meidän eteemme. Jack sanoi:
"minä passaan". Me kaikki passasimme. Hän pani munia paistinpannuun
ja seisoi miettiväisenä ja haarukalla kaiveli lihapaloja hampaittensa
välistä. Sitten hän samalla haarukalla käänsi munat -- ja toi ne
meille. Jack sanoi "passi taas minun puolestani". Kaikki seurasimme
esimerkkiä. Emme tienneet mitä tehdä, jonka vuoksi tilasimme uuden
annoksen makkaraa. Kokki otti rautalankansa, erotti kohtuullisen
määrän makkaralihaa, litisti sen käsiinsä ja alkoi muokata!
Tällä kertaa me kaikki kuin yhdestä suusta passasimme. Maksoimme
ja poistuimme. Siinä kaikki, mitä sain tietooni turkkilaisista
lunsheista. Turkkilainen lunshi on hyvä, epäilemättä, mutta on sillä
vain pienet puutteensakin.

Ajatellessani, kuinka minua on itämaisilla matkakertomuksilla
petetty, tekisi mieleni syödä matkailija suurukseksi. Kuinka monia
vuosia lienenkään uneksinut turkkilaisen saunan ihmeistä; kuinka
monia vuosia olenkaan itselleni luvannut, että vielä kerran siinä
kylven. Monen monet kerrat olen mielikuvituksessani loikonut
marmoriammeessa ja hengittänyt idän ryytien hurmaavia tuoksuja, jotka
täyttivät ilman. Sitten suorittanut jonkun kumman ja monimutkaisen
vetelemis- ja muokkaamis-, peukaloimis- ja hieromismenetelmän
alastomain villi-ihmisten käsissä, jotka olin näkevinäni suurina
ja epämääräisinä, kuin satuhenget läpi höyryäväin huurujen.
Sitten levännyt hetkisen divaanilla, joka olisi kelvannut vaikka
kuninkaalle; sitten käynyt uuden monimutkaisen kiirastulen kautta,
jonka joka seuraava koetus aina oli edellistään vaikeampi; ja vihdoin
antanut pehmeihin kankaihin kiedottuna viedä itseni ruhtinaalliseen
saliin ja laskea itseni haahkanuntuvavuoteelle, jossa loistavasti
puetut eunukit leyhyttelivät päälleni viileyttä minun uinahtaessani
ja unelmoidessani tai tyytyväisenä katsellessani huoneen reheviä
riippuvia verhoja ja uutimia, pehmeitä mattoja, ylellisiä
huonekaluja, tauluja, ja maistellessa mitä valiointa kahvia,
polttaessani viihdyttävää nargilia, lopulta vaipuen rauhalliseen
lepoon näkymättömäin tuoksuttajain aistillisten tuoksujen, nargilin
persialaisen tupakan miedon vaikutuksen ja kesäistä sadetta matkivain
suihkulähteitten tuudittamana.

Semmoinen oli kuva, aivan semmoinen, minkä sytyttävistä
matkakirjoista olin saanut. Se oli surkean kehno petos. Todellisuus
ei ole parempi sen rinnalla kuin St. Giles's Edenin puutarhan
rinnalla. Minut otettiin vastaan suuressa pihassa, jossa oli
marmorilaatoista permanto. Pihan ympärillä oli leveät pylväskäytävät,
toinen toisensa päällä, joiden matot olivat likaiset, kaidepuut
maalaamattomat, suuret leposohvat puoleksi rauskat, niiden patjat
vanhat ja huonot ja kuoppaiset yhdeksän sukupolven niissä lepäiltyä
ja jätettyä niihin painalmuksensa. Tämä paikka oli avara, alaston
ja kolkko, sen piha kuin lato, pylväskäytävät kuin tallin pilttuut.
Ne haaskan näköiset puolialastomat hylkiöt, jotka olivat laitoksen
palvelevat henget, eivät ulkokuorensa puolesta olleet vähääkään
runollisia, eivät vähääkään romanttisia, eikä heissä ollut vähääkään
itämaista loisteliaisuutta. He eivät levittäneet mitään sulotuoksuja
-- aivan päinvastoin. Heidän nälkäiset silmänsä ja hinterät ruumiinsa
joka hetki muistuttelivat sitä räikeää, epäsenttimenttaalista
tosiasiaa, että heille ennen kaikkea olisi pitänyt olla kunnon ateria.

Kävin erääseen pukuhäkkiin ja riisuuduin. Muuan likainen nälkimys
kietaisi räikeän kirjavan pöytäliinan lanteilleen ja ripusti
valkoisen rääsyn minun harteilleni. Minut sitten vietiin portaita
alas märkään, livettävään pihaan, ja ensimmäiset esineet, jotka
herättivät huomiotani, olivat omat kantapääni. Kaatumiseni ei
aiheuttanut mitään huomautuksia. Epäilemättä sitä odotettiin. Se
kuului niihin veltostuttaviin, aistillisiin vaikutelmiin, jotka ovat
tälle itämaisen ylellisyyden kodille ominaisia. Veltostuttava se
epäilemättä kylläkin oli, mutta sen käytäntö ei ollut onnistuneesti
osattu. Nyt minulle annettiin puiset pakkulat -- kuin pienoispenkit,
joiden päällä oli nahkapäläät pitämässä kiinni jalkojani (minkä ne
olisivatkin tehneet, jos minä olisin käyttänyt 13 numeron kenkiä).
Nämä kappaleet killuivat sangen epämukavasti hihnoissaan, kun nostin
jalkojani, ja sattuivat sopimattomiin ja odottamattomiin paikkoihin,
kun taas laskin ne maahan, ja toisinaan keikahtivat kyljelleen, niin
että nyrjäytin nilkkani sijoiltaan. Kuitenkin kaikitenkin, olihan se
itämaista ylellisyyttä ja minä nautin siitä parhaan taitoni mukaan.

Sitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut
jonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu
kultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen
vaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa.
Tässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin
vielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen
paikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät
aistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli
rääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä
oli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen
taipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.

Se oli Idän kuulu "nargili" -- se piippu, jota Suurturkki polttelee
kuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin
siitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani,
keuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin
valtavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio
puhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka
huokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En
kaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi
oli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä
messinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina
kun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen
Suurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän
niin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.

Tämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen
verran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät
minut sinne -- marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä
ja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle.
Siellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen,
jossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä
karkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin
haista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä
haisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:

"Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut
pitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras
nyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä
minä enää voi kauan säilyä."

Hän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä
piankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti
rukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei
voinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä
tavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:

"Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin
saatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan.
Menkää ja hakekaa pitkähöylä."

Hän ei ollut kuulevinaankaan.

Jonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen,
joka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman
määrän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän,
varoittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi
minua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi
vaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin
hänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui.
Herätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja
kaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni
turbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut
eräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä
mainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja
epämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin
jäivätkin tulematta.

Alaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut
sitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se
muistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut
palvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi
sen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota
maailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat
kautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen
käsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän
ylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä
juomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen
kahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi
mustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin
pohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas
kurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää
kutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.

Tähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja
tähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka
hekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies,
joka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai
tunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin,
kykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja
kurjaa ja kaameata ja ilkeätä.




IV LUKU.

Kuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle -- "Maailmanrannan-Mooses"
-- Surumielinen Sevastopol -- Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä
-- Miellyttäviä englantilaisia -- Epätoivoista taistelua --
Muistoesineitten etsijät.


Jätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja
purjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme
heidät turkkilaisen oppaan, "Maailmanrannan-Mooseksen", kynsiin
ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä,
loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä,
joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat
matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän
on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa
tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia
katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset
suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun,
persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt
kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen
kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana
halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille
mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme
kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.

Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on
Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on
syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä
ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi
pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään,
saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan
meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette,
niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää
vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja
monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja
rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme
varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja
taas lähteä kolmen päivän kuluttua -- mutta nyt saimme vapaasti
tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa
olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme,
katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä
koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta
esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa
viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden
vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä
olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen
hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen
hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi
huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen.
Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella --
täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja
hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti
liehunut päämme päällä -- se ei ollut sen kummempi kuin -- lippumme.
Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.

Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia
herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki
iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan
suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä
etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä
vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma
siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle,
mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin
kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä,
ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.

Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä
osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei
kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.

Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme
lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä
mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää
siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta
siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat,
jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme
että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin
niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me
päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka
seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.

Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin.
Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne
kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! -- talojen rauskoja,
sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla.
Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla
kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan
myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se
lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla
ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä -- eikä edes asuttavana.
Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton
käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä
rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki
-- ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet
räystäistä perustuksia myöten -- ja puolen mailin mittainen rivi
niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja.
Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista
rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut,
kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet
näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut.
Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin
sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on
seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen
kiven.

Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni
on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn
kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli
tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta
Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet
niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä
olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena
hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät
lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he
kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka
sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin
valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä
ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai
kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin
takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen
urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.

Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt,
ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin
liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja
hiljaiset -- niiden autius on täydellinen.

Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä
muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu
Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta -- kaikkialta.
On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja --
venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin -- toivat
ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin
pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin
luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta
käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista
hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin
museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan
koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja.
Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi
"venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni
-- se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari
hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:

"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan
aio mitään oppia?"

Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa
eroa."

Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään
välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa
rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta,
sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen
murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen
puhujalavasta lohjennut pala" ja toiseen "Sirpale Abelardin
ja Heloisan haudasta". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta
kourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne
nimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa,
viidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä
tietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä
loukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta
saan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:

"Ei se tee mitään -- ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme
tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on
hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan
kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki
nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää
saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa
minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan -- se tuottaa
hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo,
koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee
johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi?
Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän
kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.




V LUKU.

Yhdeksäntuhatta mailia idässä -- Odessan amerikkalaisuus --
Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään -- Lähdössä Venäjän
itsevaltiaan vieraaksi.


Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään -- sataviisikymmentä
pituusastetta San Franciscosta -- ettei kelloni enää pysy ajan
tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli
viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus
on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa
jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme
tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat
kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän
vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä
ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan
päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä
epäilykset tai pelko enää minua kiduta.

Odessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on
se Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä
ottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta
ja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan
ulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein
viljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat
insinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi
satamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä
aallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen
suoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.

En ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin
seisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen
kaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden
tai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta
rakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain
reunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä
aina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin,
ja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan
tervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme
pidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä
ja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan.
Katselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla
näimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että
olimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia
näkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin... presto! illusioni
hävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli
sisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty
räätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen,
jossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin
loppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja
samoin olivat vaunutkin -- mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja
suotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.

Meidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme
matkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut
mitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä
esteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin
kaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja
ihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme
asukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme
hauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä
kaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme
irstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt
me melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa
ilmastoissa niin harvinaista.

Tapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli
kenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli
avaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen
juurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat -- siinä oli
kaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja
porras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen
kauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin
hyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä,
että niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan -- vaali
sen kohtaloita isällisellä huolella -- työskenteli hedelmällisellä
nerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi -- kulutti
auliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen -- hankki sille vankan
toimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman
suurkaupungeista -- rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä
varoillaan - ja -- --. No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän
oli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän
tultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä,
ilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset
tiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja
vaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla
sen kohtaloihin. _Suom_.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli
Sevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous,
koottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen
muistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle
hänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan
Robert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea
muistopatsas: "Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat
sinulle kiven."

Odessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi
kehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen
majesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että
hän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja
lähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan!
mikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain
valitseminen! -- ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain
penkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu
mielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea
rajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja
hupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä
jaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?




VI LUKU.

Keisarillisten kesäasunto -- Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten
-- Komitea laatii adressin -- Keisari perheineen ottaa meidät vastaan
-- Keisarillisten puvut -- Keskitettyä voimaa -- Suuriruhtinaitten
luona -- Viehättävä huvila -- Ritarillinen ilmiö -- Suuriruhtinatar
-- Suuriruhtinaan aamiainen -- Leipurin poika saa aikaan nälänhädän
-- Teatterihallitsijat petosta -- Kenraalikuvernööri käy laivalla --
Virallinen "tyyli" -- Ylhäisiä vieraita -- "Munkhausijuttelua" heidän
kanssaan -- Loppumenot.


Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin.
Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret
taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine
kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät
viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten
jonkun entisen maavyöryn uraa -- kaikki tämä oli niin samanlaista,
kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut
toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka
kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi
voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta.
Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja
vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa
kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.

Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli -- Odessan konsuli.
Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä
meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan.
Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin
halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan
ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen
mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa
kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten
puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa
ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän
nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä
oli monta; kesäpalatsi oli pieni -- tavallinen maalaiskartano vain;
epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin -- puutarhassa.
Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin
ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin
silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla -- auringon
kulkiessa puolipäiväpiirin kautta -- tulisi keisari loistaviin
univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme
ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa.
Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen,
innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille
-- rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn -- ja kuin sopimuksen
mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan -- ei ylöttömästi, vaan
kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua
keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia.
Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta.
Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut
osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana
oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa
kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta.
Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin,
lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi,
että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se
jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa
antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä
asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa
surkeasti hymyillen -- he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista
tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet
hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta,
mutta iloissaan, että se oli ohi -- joissa jokainen hymyili, vaikka
murtuneella mielellä.

Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään
kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan
odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan
meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan -- lähettävän
vaunuja meitä hakemaan -- vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas
Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa
saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän
ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset
kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.

Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin
palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.

Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei
ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi
väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen
perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme.
Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä
arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa
lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on
luonnetta -- venäläistä luonnetta -- joka on kohteliaisuus itse ja
kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta
heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa
kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä,
johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan
kumarruksilla:

"Hyvää huomenta -- olen iloinen nähdessäni teidät luonani -- olen
ihastunut -- olen hyvilläni -- olen onnellinen, kun saan ottaa teidät
vastaan!"

Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän
adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti,
otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen
jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin
-- tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi
olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin
kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset
suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat
erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla
silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja
minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille
kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen
keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden
piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä
täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit
ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin
minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui
esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin
tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen,
sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.

Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta
yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta -- lieneekö ollut puuvillaa
vai liinaa -- eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä
korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän
huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen,
mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että
hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen
jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään
sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.

Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut
fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa
oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut.
Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset,
musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut,
päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä
ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta
eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään.
Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat
päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena,
jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen
näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen.
Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen
nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin
lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita
Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän
puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin
yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla
koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää.
Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta,
jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle
ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin
tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö
minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen
uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä,
ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja
olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä
väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta -- omituisemmalta kuin voin
kertoa -- että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö,
joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin
yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen
laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet
laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään
hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät
seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman
ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla
oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni,
olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli
se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut
iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen,
mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, -- yhtä järjettömältä
kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois
maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi
miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten --
laaksojen -- asumattomani erämaitten -- alitse tiettömän meren -- ja
kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi
arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos
hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa
järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa
hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen
miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.

Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset
plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin
vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän
keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se
maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.

Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen
viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita
laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli
meitä.

Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan -- Venäjän
perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi
oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat
kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja
keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.

Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo,
jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.

Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun
olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis
palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on
maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin
antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia
hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita
pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen,
kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita
vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla
vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja
ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta.
Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja
sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta
kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä
suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää
sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.

Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat
yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet.
Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten
ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar
tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin
ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan
olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut
siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta -- vaikka luulenkin
ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa
matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.

Suuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin
kolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin
mies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin
intiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista
olemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä
mieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja
sitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet
taas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan,
hän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi
näyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän
keisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan
ja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa
pitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä
tarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti,
kun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään,
ja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli
meille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen
suuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin
kyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän
mieluummin hoiti asian itse.

Suuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan
univormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat
ja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu,
jossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja
vaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.

Seuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet
näyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin
palatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi,
mutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia
viiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin
vastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä -- missä vain
sopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen
kuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher
sanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä
hänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä -- vaikka
olisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan "nälänhädän
tekijä". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä
hyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat.
Ja sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän
mitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä.
Päivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään
lunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen
epämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä
ja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti
aamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut.
Muutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta
paikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta
keskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin
kanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa
ja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.

Suuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna,
joka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän.
Edellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee
huononee, jos se kuljetetaan meritse.

Kun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme
jäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman
osan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä
rattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme.
Minä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin
helmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin,
että keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä
kai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat
täpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina
istuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla
sipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria
mestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni,
että pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan
ja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan
ihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä
paljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan
aivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin
kenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan
sen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko
teatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina
tuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen
käännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:

"Tämä ei kelpaa -- tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin _minä_
olen tottunut."

Kun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut
päässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit,
joiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman
laatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat
näyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu
henkivartiasto, niin on velvollisuuteni -- mieluisa velvollisuuteni
ilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä,
joka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään
ainoatakaan sotamiestä.

Ehkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin
käyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut
asianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista
vastuunalaisemman tehtävän -- se edusti Amerikan kansaa eikä sen
hallitusta -- ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa
mukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.

Toiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon,
että ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat
Amerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka
kokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä
syystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se
oli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata
kohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä
itseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet
ylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme
edustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun
vastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.

Runoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä
kuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän
keisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja
hän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen
huolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui
äkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme.
Probleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin
kaksi vaihtoehtoa -- joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei
julkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin
tsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna,
kunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän
piti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri
helpotus. -- -- --

Meri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä
huolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt
tulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme
häntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan.
Panin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti
levitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen
nähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut
virantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen
ylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella
niitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat
kiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen
oli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin
kanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.

Laivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari
suuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa.
Pysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani
keisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi
ihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja
yhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi
pitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni,
että ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä,
mutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen
kanssa seurustelee.

Paroni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää
Washingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka
vuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia.
Se oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen
voittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä
pienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja
sanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa
arvossa.

Paroni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli
muiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies -- aikaansa
edustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori --
jonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä,
että maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut
laajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen
erinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti
työtä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään
käyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi
vetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten
tasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä
kahdeksankymmentätuhatta vankia -- kaikki kuolemaan tuomittuja
törkeästä murhasta. Enempää _hän_ ei kaivannut.

Luonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen
kuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja
meriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja
herroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman
ihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti,
mutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta
kenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta
vastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen,
kiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.




VII LUKU.

Jälleen Konstantinopolissa -- Lähdemme Aasiaan -- Merimiesten
ilvehtelyä -- Vanha Smyrna -- "Itämainen loisto" petosta -- Piplian
"elämän kruunu" -- Pyhiinvaeltajain ennustusviisautta -- Smyrnan
armeenialaiset -- Suloinen muisto -- "Kameelit tulossa, hö-hö!"


Palasimme Konstantinopoliin ja vietettyämme päivän tai pari
uuvuttavassa retkeilyssä pitkin kaupunkia ja kajikilla soutelussa
Kultaisella sarvella lähdimme taas matkaa jatkamaan. Laskimme
Marmarameren halki Dardanelleihin ja ohjasimme sitten uuteen maahan
-- ainakin meille uuteen -- Aasiaan. Tähän saakka olimme siihen
tutustuneet vain hyvän-päivän verran tehdessämme huviretkiä Skutariin
ja sen ympäristöön.

Kuljimme Lemnoksen ja Mytilenen välitse ja näimme ne -- samoin
kuin olimme nähneet Elban ja Balearien saaretkin -- vain kookkaina
hahmoina, etäisyyden vienontavain autereitten verhoamina -- kuin
valaskaloina sumussa. Sitten suuntasimme kulkumme etelää kohti ja
aloimme lukea tuloamme varten kuuluun Smyrnaan.

Kaikkina päivän ja yön hetkinä huvittelivat merimiehet kanssissa
itseään ja meille tuottivat harmia sillä, että tekivät pilaa meidän
käynnistämme keisarillisten luona. Keisarille antamamme adressin
johdanto kuului seuraavasti:

"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka
matkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole
esitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän
Majesteettinne eteen, kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden
tunteemme sen valtakunnan herralle, joka valtakunta myötä- ja
vastoinkäymisessä on ollut sen maan vankka ystävä, jota niin
rakastamme."

Kolmas kokki, kruununa kiiltävä peltikannu ja keisarillisena
verhonaan rasvalänteistä ja kahvitahroista pilkullinen pöytäliina
ja kädessään valtikka, joka kummasti muistutti kauhaa, asteli
ränstynyttä mattoa pitkin ja istahti ankkurivintturille,
lentävästä tyrskystä huolimatta. Hänen tervaiset ja säiden
ahavoittamat kamariherransa, herttuansa ja lordiyliamiraalinsa
asettuivat hänen ympärilleen puettuina niin juhlallisesti kuin
vanhoilla presenningeillä ja purjeen riekaleilla oli mahdollista.
Sitten vieraileva "lomavahti", muutettuaan itsensä sulottomiksi
rouviksi ja kömpelöiksi pyhiinvaeltajiksi törkeästi jäljiteltyine
niskaputouksineen, vannehameineen, valkoisine hansikkailleen ja
hännystakkineen, juhlallisesti nousi kannelle ja syvään kumartaen
esitti yhdistelmän monimutkaisia ja mitä ihmeellisimpiä hymyjä,
joita harva hallitsija olisi voinut katsella pakahtumatta. Sitten
valekonsuli, kalkkivedellä maalattu kansijätkä, veti esiin töhryisen
paperirepaleen ja alkoi vaivalla lukea:

"Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, Aleksanteri II:lle, Venäjän
Keisarille:

"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka
matkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole
esitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän
Majesteettinne eteen --"

Keisari: -- "No mitä pirua te sitten tulitte?"

-- "Kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden tunteemme sen valtakunnan
herralle, joka --"

Keisari: -- "Ah, h----ttiin koko adressi! -- lukekaa se poliisille.
Hovimestari, viekää nämä ihmiset veljieni suuriruhtinaitten luo ja
antakaa heille kelpo ateria. Adieu! Olen onnellinen -- olen hyvilläni
-- olen ihastunut -- olen ikävystynyt. Adieu, adieu -- paidjom!
Palatsin ylikamariherra lukekoon kaikki irtaimet arvoesineet, mitä
taloon kuuluu."

Ilveily tähän päättyi, mutta se toistettiin joka kerta, kun
vahtia vaihdettiin, ja kaunistettiin uusilla ja vielä kummemmilla
pukukeksinnöillä ja kohteliaisuuksilla.

Pitkin päivää ja yötä tämän tuskastuttavan adressin fraasit
rääkkäsivät korviamme. Ryvettyneitä merimiehiä laskeutui alas
etumastosta tyynesti ilmoittaen olevansa "kourallinen yksityisiä
Amerikan kansalaisia, jotka _matkustivat vain virkistyksekseen_
ja vaatimattomasti" j.n.e. Hiilipassarit kulkivat työhönsä laivan
salattuihin syvyyksiin puolustellen naamainsa mustuutta ja pukunsa
tuhruisuutta sillä, että _he_ olivat "kourallinen yksityisiä
kansalaisia, jotka matkustivat vain virkistyäkseen", j.n.e., ja kun
puolenyön aikaan kautta laivan kuului huuto "_Kahdeksan lasia! --
paapuurin vahti kannelle_!" niin tuli paapuurin vahti komeroistaan
haukotellen ja jäseniään oikoen ja hokien tuota iankaikkista: "Joo
joo, herra! Me olemme kourallinen yksityisiä kansalaisia Amerikasta,
jotka matkustamme vain virkistyäksemme ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu!"

Minä olin ollut komitean jäsen ja ollut avullisena adressin
laatimisessa ja iva sattui sen vuoksi erikoisesti minuun. En ole
koskaan kuullut merimiehen julistavan olevansa kourallinen Amerikan
kansalaisia, jotka matkustavat virkistyksekseen, mutta minä toivoin,
että hän kompastuisi ja putoisi mereen ja siten vähentäisi tätä
kourallista edes yhdellä yksilöllä. En ole koskaan siihen määrään
kiusaantunut mistään lauseparresta kuin näistä Venäjän keisarille
annetun adressin alkusanoista, ja siitä saan kiittää merimiehiämme.

Tämä Smyrnan satama, ensimmäinen huomattava tuttavuutemme Aasiassa,
on taajaan sullottu kaupunki, jossa on satakolmekymmentätuhatta
asukasta ja samoin kuin Konstantinopoli on sekin vailla
esikaupunkeja. Sen laidat ovat aivan yhtä taajaan ahdetut kuin
keskustakin ja asunnot sitten yht'äkkiä lakkaavat ja alkaa lakeus,
joka näytti olevan aivan asumukseton. Se on aivan samanlainen kuin
mikä muu itämaalainen kaupunki tahansa. Sen moslemilaiset talot
toisin sanoen ovat raskaat ja pimeät ja ilottomat kuin hauta.
Kadut ovat koukkuiset, kömpelösti ja epätasaisesti kivetyt eivätkä
tavallisia portaita leveämmät. Kadut järjestään vievät kulkijan
johonkin toiseen paikkaan kuin siihen, mihin hän aikoo, ja yllättävät
häntä saattelemalla hänet mitä odottamattomimpiin paikkoihin. Kauppaa
käydään pääasiallisesti suurissa katetuissa basaareissa, joissa
on kuten mehiläiskennossa lukemattomia puoteja, tuskin muuta kuin
tavallisen vaatekomeron suuruisia. Ja koko pesä on leikattu ristiin
rastiin kulkevilla kujilla, joihin nipin näpin mahtuu kuormattu
kameeli ja jotka ovat kuin luodut saattamaan muukalaisen ymmälle
ja ehkä eksyksiinkin. Kaikkialla on likaa, kaikkialla on kirppuja,
kaikkialla hoippuvia masentuneita koiria. Joka kuja on tupaten
täynnään ihmisiä. Minne vain katsotte, kaikkialla katseenne kohtaa
kummia pukuja kuin hurjissa naamiaisissa. Verstaat ovat kaikki katua
kohti avoimet ja työmies näkyvissä. Kaikenlaisia ääniä tunkee korviin
ja muita kaikkia ylempänä kaikuu muessinin huuto jostain korkeasta
minareetista kutsuen uskovaisia tyhjäntoimittajia rukoukseen.
Ja voiton tästä rukoukseen kutsustakin, katujen metelistä,
mielenkiintoisista puvuista, voiton kaikesta vie ja pääosan huomiosta
vaatii ensimmäiseksi, viimeiseksi ja joka aikana yhdistelmä
muhammedilaisia löyhkiä, joiden rinnalla kiinalaiskortteerinkin
haju on yhtä mieluinen kuin lihoitetun vasikan paistosavut palaavan
tuhlaajapojan sieraimissa. Semmoista on itämaalainen ylellisyys --
semmoista itämaalainen loisto! Luemme siitä joka päivä, mutta emme
käsitä sitä, ennenkuin näemme sen. Smyrna on sangen vanha kaupunki.
Sen nimi seisoo pipliassa monessa kohden, yksi tai pari Kristuksen
opetuslapsista kävi siinä ja Smyrnalle kuului yksi niistä seitsemästä
kirkosta, joista ilmestyskirjassa puhutaan. Näitä kirkkoja verrattiin
pyhässä sanassa kynttilänjalkoihin ja eräillä ehdoilla oli toteutuva
jonkinlainen lupaus, että Smyrnalle annettaisiin "elämän kruunu". Sen
tuli "olla uskollinen hamaan kuolemaan" -- ne olivat sanat. Se ei ole
pysynyt tasaisesti uskollisena, mutta pyhiinvaeltajat, jotka tänne
tulevat, arvelevat sen tulleen kyllin lähelle sitä pelastaakseen
itsensä, ja he siis viittaavat siihen seikkaan, että Smyrnalla
nykyään on elämän kruununsa ja että se on suuri kaupunki, täynnään
tarmoa ja käypä laajaa kauppaa, jota vastoin ne kaupungit, joissa
olivat ne muut kuusi kirkkoa ja joille ei mitään elämän kruunua
luvattu, ovat maan päältä kadonneet. Smyrnalla siis todella on vielä
kruununsa, liikkeen kannalta katsoen. Kahdeksantoista vuosisadan
kuluessa on sen rata tosin ollut sangen monivaiheinen ja monen
uskoiset ruhtinaat ovat sitä hallinneet, mutta koko tällä ajalla ei
ole ollut ainoatakaan jaksoa, mikäli tiedämme (nimittäin semmoista
ajanjaksoa, jona siinä yleensä on ollut asukkaita), jolloin sillä ei
olisi ollut pientä "hamaan kuolemaan uskollista" kristittyä pikku
seurakuntaansa. Se oli ainoa kirkko, jota vastaan ei ilmestyskirja
sisältänyt uhkauksia, ja ainoa, joka on jäänyt eloon.

Toisin oli Efeson laita, jonne täältä on neljäkymmentä mailia ja
jossa on toinen noista seitsemästä kirkosta. "Kynttilänjalka" on
viety Efesosta. Sen valo on sammutettu. Pyhiinvaeltajamme, jotka
aina ovat kärkkäät etsimään pipliasta ennustuksia, semmoisistakin
paikoista, joissa niitä ei ole, puhuvat iloisesti ja tyytyväisesti
raunioiksi sortuneesta Efeso raukasta; joka on ennustuksen uhri. Eikä
kuitenkaan ole ainoatakaan lausetta, joka selvään uhkaisi kaupunkia
hävityksellä. Nuo sanat kuuluvat:

    "Muista siis, mistä olet pudonnut, ja kadu ja tee ensimmäiset
    työt; taikka tulen muutoin nopeaan luoksesi ja poistan
    kynttilänjalan paikastaan, ellet kadu."

Siinä kaikki. Muut värsyt järjestään ovat Efesolle erinomaisen
suosiolliset. Uhkaus on ehdonalainen. Ei ole mitään historiallista
todistusta, etteikö se olisi katunut. Mutta meidän aikamme viisaitten
julma tapa on se, että he kylmästi ja mielivaltaisesti pukevat
profeetanpaidan väärän miehen päälle. He tekevät sen välittämättä
vähääkään siitä, mikä on järjellistä. Molemmat vast'ikään
mainitsemani tapaukset ovat siitä esimerkkejä. Nuo "ennustukset"
selvään tarkoittavat "Efeson, Smyrnan y.m. _kirkkoja_", mutta
siitä huolimatta pyhiinvaeltajat aina ja alati kohdistavat ne
itse _kaupunkeihin_. Ei mitään elämän kruunua luvattu Smyrnan
kaupungille eikä sen kaupalle, vaan sille kouralliselle kristittyjä,
joka muodosti "kirkon". Jos _he_ pysyisivät "uskollisina hamaan
kuolemaan", niin heillä nyt on kruununsa -- mutta ei mikään määrä
uskollisuutta eikä lakiin perustavaa kekseliäisyyttä yhteisvoiminkaan
voi kohtuudella sekoittaa _kaupunkia_ osalliseksi ennustuksen
lupauksista. Piplian juhlalliset sanat tarkoittavat elämän kruunua,
jonka loisto heijastaa iankaikkisuuden loppumattomain aikain
päivänsäteitä eikä ihmiskäsin rakennetun kaupungin perhoslyhyttä
elämää, sillä tämän täytyy rakentajineen hajota tomuksi ja unohtua
senkin vuosisatakourallisen kuluessa, joka kiinteälle maailmallemme
itselleen on suotu aikaa kehdosta hautaan.

Tuo tapa leipoa ennustusten täyttymyksiä tapauksissa, joissa
ennustukset ovat täynnään "jos'ia", lähentelee jo luonnottomuutta.
Otaksukaamme, että tuhannen vuoden kuluttua Smyrnan matala satama
on vilutaudin saastuttama suo taikka että kaupunki jostain muusta
syystä kuolee. Ja otaksukaamme myös, että saman ajan kuluessa suo,
joka on täyttänyt Efeson kuulun sataman ja saanut aikaan, että vanha
kaupunki tappavan ilmanalansa vuoksi nykyään on asumaton, muuttuu
kovaksi ja terveelliseksi maaksi. Otaksukaamme, että tästä on
luonnolliset seuraukset: Smyrnasta tulee surullinen rauniokaupunki,
Efeso rakennetaan uudelleen. Mitä ennustusten selittäjämme silloin
sanoisivat? He kylmäverisesti hyppäisivät meidän maailmanaikamme yli
ja sanoisivat: "Smyrna ei ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja sen
vuoksi siltä kiellettiin elämän kruunu. Efeso katui ja katso! sen
kynttilänjalkaa ei otettu pois. Katsokaa näitä todistuksia! Kuinka
ihmeteltävä on ennustus!"

Smyrna on kuudesti perinpohjin hävitetty. Jos sen elämänkruunu olisi
ollut vakuutuskirja, olisi sillä ollut tilaisuus kantaa vakuutusmaksu
ensi kerran kukistuessaan. Mutta se on sillä ehdonalaisena ja
selittelyn varassa, joka ei oikeastaan koske sitä. Kuusi eri kertaa
luulen kuitenkin omahyväisten ennustusintoilijain pahoin hairahtuneen
ja Smyrnan ja smyrnalaisten sanomattomaksi harmiksi sanoneen:
"Totisesti, tässä on ennustus ihmeteltävästi toteutunut! Smyrna ei
ole ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja katso, sen elämänkruunu on
sen päästä otettu. Totisesti, nämä ovat ihmeellisiä asioita!"

Semmoisilla asioilla on paha vaikutus. Ne yllyttävät maailmallisia
ihmisiä puhumaan kevytmielisesti pyhistä asioista. Paksupäiset
raamatunselittäjät, tyhmät saarnamiehet ja opettajat tuottavat
uskonnolle enemmän vahinkoa kuin järkevät, kiihkotta arvostelevat
papit voivat perata pois, vaikka miten ponnistelisivat. Ei ole
tervettä harkintaa elämän kruunun omistamisessa kaupungille, joka on
kuudesti hävitetty. Ne päinvastaisen suunnan viisastelijat, jotka
vääntelevät ennustukset sillä tavalla, että ne päinvastoin uhkaavat
samaa kaupunkia hävityksellä ja autioksi jäämisellä, harkitsevat
asioita yhtä epäonnistuneesti, sillä onhan kaupunki, heidän
onnettomuudekseen, nyt sangen kukoistavassa tilassa. Näistä asioista
saa uskottomuus aseita.

Osa kaupungista on melkein kokonaan turkkilainen. Juutalaisilla
on oma kortteerinsa; frankeilla niinikään kortteerinsa, samoin
kuin armenialaisillakin. Armenialaiset tietysti ovat kristittyjä.
Heidän talonsa ovat suuret, puhtaat, ilmavat, somasti permannoidut
mustilla ja valkoisilla marmoriruuduilla ja monen talon keskellä
on neliskulmainen piha, pihassa rehevä kukkatarha ja kimalteleva
suihkulähde. Kaikkien huoneitten ovet antavat siihen. Sangen leveä
halli kulkee katuovelle ja siinä naiset istuvat suurimman osan
päivää. Illan viileässä he pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa ja
ilmestyvät ovelle. Kaikki he ovat kasvoiltaan hyvän näköisiä ja
erinomaisen siroja ja puhtaita; näyttävät siltä, kuin olisi heidät
juuri otettu liinakauppiaan pahvirasiasta. Jotkut nuorista neidoista
-- suuri osa heistä, voinen sanoa -- ovat sangen kauniitakin. He
ovat keskimäärin hiukkasta paremman näköiset kuin amerikkalaiset
tytöt -- jotka puolueettomat sanat pyydän antamaan minulle
anteeksi. He ovat erittäin seuranrakkaita ja nauravat takaisin,
jos muukalainen heille hymyilee, kumartavat takaisin, jos hän
kumartaa, ja vastaavat puheeseen, jos hän puhuu heille. Esittelyä
ei tarvita. Tunnin juttelu ovella soman tytön kanssa, jota ei ole
koskaan ennen nähnyt, on helppo saada ja sangen miellyttävä. Olen
itse koettanut. En osannut mitään muuta kuin englantia, eikä tyttö
osannut mitään muuta kuin kreikkaa tai armeniaa tai jotain muuta sen
tapaista barbaarikieltä, mutta juttuun me tulimme sangen hyvin. Olen
huomannut, ettei tämänkaltaisissa tapauksissa se seikka, ettette voi
toisianne käsittää, tuota suurtakaan haittaa. Tuossa venäläisessä
Jaltan kaupungissa tanssin tuntikauden sangen ihmeellistä tanssia
ja tanssia, josta en ollut ennen kuullutkaan, tanssin sen sangen
soman tytön kanssa ja me puhuimme yhtämittaa ja nauroimme vallan
uuvuksiin saakka, eikä kumpikaan vähääkään tiennyt siitä, mitä
toinen tarkoitti. Mutta se oli mainiota. Lattialla oli kaksikymmentä
henkeä, ja tanssi oli sangen vilkasta ja monimutkaista. Se oli
kylläkin mutkikasta ilman minua -- minun kanssani vielä sitäkin
mutkikkaampaa. Silloin tällöin pistin sekaan jonkun tarkoituksettoman
tempun, joka oli meille kaikille yllätys. Mutta minä en ole koskaan
lakannut ajattelemasta sitä samaista venäläistä tyttöä. Olen
kirjoittanut hänelle, mutta en saa kirjeisiini osoitetta, hänen
nimensä kun on semmoinen yhdeksänliitoksinen venäläinen juttu eikä
meidän aakkosissamme ole niin paljon kirjaimia, että ne koko nimeen
riittäisivät. En ole niin varomaton, että hereilläni koettaisin sitä
lausua, mutta unissani minä olen yrittänyt. Mutta se ei koskaan
pääse suustani repäisemättä mukaansa vanhaa torahammasta. Ja silloin
leukaloukkuni loksahtaa kiinni ja puraisee poikki pari viimeistä
tavua, mutta ne maistavat hyviltä.

Dardanellien läpi laskiessamme näimme kaukoputkillamme rannalla
kameelijonoja, mutta läheltä emme saaneet nähdä niitä, ennenkuin
tulimme Smyrnaan. Nämä kameelit ovat paljon suurempia kuin ne
hontelot yksilöt, joita näkee eläintarhoissa. Ne kulkevat näillä
kaduilla yksinkertaisessa jonossa, toistakymmentä peräkkäin,
selässään raskaat taakat ja naamiaismainen neekeri turkkilaisen
puvussa tai arabialainen edellä ratsastaen pienellä aasilla,
valtavain kuormaeläinten rinnalla aivan mitättömän näköisenä.
Kameelijono kuormineen, jossa ovat Arabian mausteet ja Persian
harvinaiset kankaat, marssiessaan basaarin kapeilla käytävillä
kuormia kantavain ihmisten, rahanvaihtajain, lamppukauppiaitten,
lasitavaraa kaupustelevain alnaskarien, pyyleväin, jalat allaan
ristissä istuvain ja kuulua nargiliaan polttavain turkkilaisten
keskellä, keskitse idän kirjaviin pukuihin puettu, edestakaisin
sahailevan rahvaan, on todella itämainen ilmestys. Taulusta ei puutu
mitään. Se oikopäätä heittää teidät takaisin unhotettuun poikaikäänne
ja alatte uudelleen uneksia "Tuhannen ja yhden yön" ihmeistä. Jälleen
ovat tovereinanne prinssit, herrananne kalifi Harun Al Rashid ja
palvelijoinanne hirmuisia jättiläisiä ja henkiä, jotka tulevat
savussa, salamoissa ja ukkosen jyrinällä ja lähtiessään lähtevät kuin
myrsky!




VIII LUKU.

Smyrnan "leijonat" -- Marttyyri Polykarpos -- Ne "seitsemän kirkkoa"
-- Mennyttä suuruutta -- Salaperäiset osterisuonet -- Osterit
matkailijoina -- Maailmanloppu, jota ei tullutkaan -- Joutilas
rautatie.


Kyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan "leijonat" olivat ensinnäkin
vanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana
katselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta
(pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon
paikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian
seitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä
vuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa
Polykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi
uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.

Saimme pienet aasit ja lähdimme liikkeelle. Näimme Polykarpoksen
haudan ja riensimme sitten edelleen.

Seuraavina olivat listalla ne "seitsemän kirkkoa", kuten täällä
lyhentäen sanottiin. Ratsastimme sinne -- puolentoista mailin
verran paahtavassa auringonpaisteessa -- ja saimme nähdä pienen
kreikkalaisen kirkon, jonka vakuutettiin olevan vanhalla paikalla.
Maksettuamme pienen pääsyrahan antoi pyhä vartia meille kullekin
pienen vahakynttilän muistoksi tästä paikasta, ja minä pistin omani
hattuuni, jossa aurinko sulatti sen ja rasva juoksi kaikki niskaani
ja pitkin selkääni. Joten minulle ei jäänyt mitään muuta kuin sydän
ja sangen surkean ja kuihtuneen näköinen sydän se on.

Useat meistä koettelivat parhaan taitonsa mukaan todistella, että
pipliassa mainittu "kirkko" tarkoittikin kristittyjen joukkoa eikä
rakennusta, että piplia kuvasi heitä ylen köyhiksi -- niin köyhiksi,
mikäli käsitin, ja niin vainon alaisiksi (kuten Polykarpoksen
marttyyrikuolema osoittaa), ettei heillä ensinnäkään olisi ollut
varoja rakentaa kirkkoa ja toiseksi että he eivät olisi uskaltaneet
rakentaa sitä kaikkien nähtäväksi, vaikka olisivat voineetkin. Ja
viho viimeiseksi, että jos he olisivat voineet sen rakentaa, niin
olisi yleinen mielipide vaatinut rakentamaan sen Annekin kaupungin
läheisyyteen. Mutta retkeilijä-perheemme vanhemmat kumosivat
mielipiteemme ja halveksivat todisteluamme. Siitä he kuitenkin
perästäpäin saivat ansaitun palkkansa. He huomasivat, että heidät
oli johdettu harhaan ja että he olivat menneet väärään paikkaan. He
huomasivat, että paikka onkin kaupungissa.

Ratsastaessamme kaupungin läpi näimme merkkejä niistä kuudesta
Smyrnasta, jotka ovat olleet ja joko palaneet tai maanjäristysten
vaikutuksesta sortuneet. Toisin paikoin ovat kukkulat ja vuoret
halkeilleet, kaivauksien kautta on päivän valoon saatettu suuria
rakennuspaasia, jotka ovat täällä maanneet haudattuina kautta
aikain, ja tien varassa ovat nykyisen Smyrnan kaikki halvat talot ja
muurit kirjavinaan katkenneita pilareita, kapiteeleja ja veistettyjä
marmorijäännöksiä, jotka ennen muinoin koristivat kaupungin ylpeitä
palatseja ja temppeleitä.

Linnavuorelle oli sangen jyrkkä polku, ja nousimme jotenkin
hitaasti. Mutta paljon mieltäkiinnittävää näimme ympärillämme.
Eräässä paikassa, viisisataa jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli
tien yläpuolella äkkijyrkkä, kymmentä tai viittätoista jalkaa korkea
seinämä ja leikkauksessa oli paljastunut kolme simpukankuorisuonta
aivan samalla tavalla kuin olemme nähneet Nevadassa tai Montanassa
tieleikkauksien paljastavan kvartsisuonia. Suonien vahvuus oli noin
kahdeksantoista tuumaa ja niiden välillä oli maata pari tai kolme
jalkaa ja ne kulkivat viistoon alaspäin kolmekymmentä jalkaa tai
enemmänkin ja katosivat sitten siinä paikassa, jossa leikkaus yhdytti
tien. Taivas yksin tietää, kauasko niitä voitaisiin seurata, jos ne
paljastettaisiin. Siinä oli puhtaita kauniita osterinkuoria, suuria
ja aivan samanlaisia kuin muutkin osterinkuoret. Niitä oli vahvalta
päällekkäin, mutta suomen ylä- tai alapuolella ei ollut hajallaan
ainoatakaan. Joka suoni oli selvä ja naapurikerroksista erillään.
Ensimmäinen päähänpistoni oli pystyttää tavanmukainen --

    TIEDONANTO:

    "Me allekirjoittaneet varaamme itsellemme viisi klaimia,
    kahdensadan jalan mittaisia kukin (ja yksi löydöstä) tästä
    osterisuonesta kaikkine poimuineen, taskuineen, kulmineen,
    vaihteluineen ja mutkineen ja viisikymmentä jalkaa niiden
    kummaltakin puolelta hyödyntääksemme niitä etc. Smyrnan
    kaivoslakien mukaisesti."

Ne olivat niin kaikin puolin luonnollisen näköisiä suonia, että minun
oli vaikea niistä luopua. Osterinkuorien seassa oli kaikenlaisia
jäännöksiä vanhoista murtuneista savenvalajan teoksista. Miten
ovat nämä osterinkuoripaljoudet tänne tulleet? Siitä en ole voinut
päästä selvyyteen. Murtuneet saviastiat ja osterinkuoret saavat
ajattelemaan ravintoloita -- mutta eihän meidän aikoinamme ole
voinut olla semmoisia laitoksia täällä kaukana vuorenrinteellä siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole ketään asunut. Ravintola
ei kannattaisi tämmöisessä kivisessä, autiossa ja toivottomassa
paikassa. Sitäpaitsi ei kuorien joukossa ollut samppanjakorkkeja.
Jos täällä yleensä on koskaan ollut ravintolaa, on se ollut Smyrnan
loistoaikana, jolloin mäet olivat palatseja täynnään. Voisin uskoa
yhden ravintolan niillä edellytyksillä; mutta kun niitä pitäisi
olla kolme? Onko täällä ollut ravintoloita kolmena eri maailman
aikakautena? -- koska osterisuonien välissä on kaksi tai kolme jalkaa
kovaa maata. Ilmeisestikään ei ravintolaratkaisu kelpaa.

Kukkula on joskus voinut olla merenpohjana ja maanjäristys on
voinut kohottaa sen korkeuteen simpukkakerroksineen -- mutta entä
saviastiat? Ja vielä, mitenpä se, kun simpukkakerroksia on _kolme_
päällekkäin ja niiden välillä on paksut kerrokset pätevää kunnon
maata?

Se teoria ei kelpaa. On kun onkin mahdollista, että tämä kukkula
on Araratin vuori ja että Noan arkki pysähtyi tähän ja että hän
söi ostereita ja nakkeli kuoret veteen. Mutta ei, ei kelpaa
sekään. Niitähän on kolme kerrosta ja kovaa maata välissä -- ja
sitäpaitsi, Noan perheeseen kuului vain kahdeksan henkeä, eivätkä
he olisi voineet syödä kaikkia näitä ostereita niinä parina kolmena
kuukautena, jotka he tämän vuoren laella viipyivät. Niin, mutta
eläimet -- niin, mutta onhan aivan nurinkurista otaksua, että hän
olisi ruvennut ruokkimaan eläimiä ostereilla.

Se on tuskallista -- jopa nöyryyttävää -- mutta minulle ei lopulta
jää kuin yksi heikko teoria: että simpukat ovat omin voimin sinne
kiivenneet. Mutta mikä olisi niiden tarkoitus voinut olla? -- mitä ne
luulivat sieltä löytävänsä? Mitä syytä on millään osterilla lähteä
mäkeä kiipeämään? Mäelle kiipeäminen ehdottomasti on osterille
väsyttävä ja ikävystyttävä voimanponnistus. Luonnollisin johtopäätös
olisi, että osterit kiipeisivät sinne näköalaa katselemaan. Mutta
kun tulee ajatelleeksi osterin luonnonlahjoja, niin näyttää
selvältä, ettei se välitä maisemista. Osterilla ei ole vaistoja
siihen suuntaan, se ei välitä mitään siitä mikä on kaunista. Osteri
on taipumuksiltaan syrjäisyyttä suosiva eikä se ole vilkas -- ei
edes hilpeämielinen muuta kuin kohtalaisesti, eikä se ole koskaan
yritteliäs. Mutta ennen kaikkea, osterilla ei ole minkäänlaista
mielenkiintoa näköaloja kohtaan -- se halveksii niitä. Mihin olen
nyt sitten tullut? Ei muuta kuin siihen kohtaan, josta lähdinkin,
nimittäin että _nuo osterinkuoret ovat siellä_ säännöllisissä
kerroksissa viiden sadan jalan korkeudessa merestä eikä kukaan tiedä,
kuinka ne ovat sinne tulleet. Olen penkonut kaikki matkaoppaat, ja
summa kaikesta siitä, mitä ne sanovat, on se että: "Siellä ne ovat,
mutta kuinka ne ovat sinne päässeet, se on salaisuus."

Viisikolmatta vuotta takaperin paljon ihmisiä Amerikassa pukeutui
ylösnousemusvaatteihinsa, hyvästeli kyynelsilmin ystävänsä ja
varustautui lentämään taivaaseen heti tuomiopasuunan ensi kerran
törähtäessä. Mutta enkeli ei puhaltanutkaan pasuunaansa. Millerin
tuomiopäivä kärsi haaksirikon. Minä en osannut aavistaa, että
Vähässä-Aasiassakin oli milleriläisiä, mutta eräs herrasmies kertoi
minulle, että Smyrnassa eräänä päivänä kolme vuotta takaperin
odotettiin maailmanloppua ja että sitä varten oli ryhdytty kaikkiin
valmistuksiin. Jo paljon ennen oli ryhdytty hommaamaan ja varustamaan
ja määrähetken tullen vallitsi hurja kiihtymys. Muuan väkijoukko
nousi varhain aamulla linnavuorelle välttääkseen siten yleisen
hävityksen ja moni saman hullaantumisen valtaama sulki puotinsa
ja heitti kaikki maalliset huolet. Mutta omituisinta asiassa oli,
että kolmen aikaan iltapäivällä, herrasmiehemme syödessä ystävineen
päivällistä hotellissa, puhkesi hirmuinen myrsky ja rankkasade
salamoineen ja ukkosineen ja kamalalla raivolla tätä ilmaa kesti
pari kolme tuntia. Tämä oli siihen vuoden aikaan Smyrnasta
aivan luonnonvastaista ja jotkut suurimmistakin epäilijöistä
säikähtivät. Kaduilla vesi juoksi virtanaan ja hotellin permanto
oli veden vallassa. Päivällinen täytyi keskeyttää. Kun myrsky
taukosi ja kaikki olivat kauttaaltaan likomärkinä ja alakuloisina
ja puoleksi hukkuneita, palasivat ylösnousijat vuorelta alas
yhtä kuivina kuin yhtä monta hyväntekeväisyyssaarnaa! He olivat
katselleet alhaalla raivoavaa hirveätä myrskyä ja luulleet, että
heidän maailmanloppusuunnitelmansa todella oli saavuttanut suuren
menestyksen.

Rautatie täällä Aasiassa -- Idässä, unelmain valtakunnassa --
"Tuhannen ja yhden yön" tarumaassa -- tuntuu sangen oudolta
ajatukselle. Mutta rautatie täällä siitä huolimatta on ja toista
rakennetaan. Tämä nykyinen on hyvin rakennettu ja hyvässä
hoidossa, mutta englantilainen yhtiö, joka sen omistaa, ei korjaa
kovinkaan suuria voittoja. Ensimmäisenä vuotena sillä kulki koko
paljon matkustajia, mutta tavaroita ei kaikkiaan kuljetettu kuin
kahdeksansataa naulaa viikunoita!

Se menee melkein Efeson porteille saakka -- kaupunkiin, joka on
ollut suuri kaikkina maailman aikoina -- kaupunkiin, joka on
kaikille piplian lukijoille tuttu ja joka jo oli vanha kuin itse
vuoret Kristuksen opetuslapsien saarnatessa sen kaduilla. Sen
juuret ovat kaukana tarujen hämärissä ajoissa ja se oli Kreikan
jumaluustarustossa kuulujen jumalain syntymäkoti. Se ajatus, että
veturi ajaa porhaltaisi tämänkaltaisen paikan kautta ja herättäisi
sen vanhain romanttisten aikain haamut kuolleitten ja menneitten
vuosisatain unesta, se tuntui kylläkin kummalta.

Matkustamme sinne huomenna kuuluja raunioita katsomaan.




IX LUKU.

Matkalla muinaiseen Efesoon -- Vanha Ajassaluk -- Aasin kataluutta
-- Hullunkurinen kulkue -- Mennyttä loistoa -- Historian rippeitä --
Legenda seitsemästä unikeosta.


Tämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan
käytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että
saattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta.
Kuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa
aasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet
rautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia,
mitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen
sanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin
mieletön, että yrittäisin.

Vanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä
raunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen
suuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että
lähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme
aasien selkään kutsuvieraittemme -- miellyttäväin nuorten miesten
keralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.

Pikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut
satulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino
ei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia
ei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu.
Se oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään.
Jos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin
vaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti
teille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä
huolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa,
nimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle
puolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se
kainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli
mahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin
pätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet
juuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme
näytti kahta haaveellisemmalta -- sillä minun täytyy sanoa, että
naiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he
eivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua -- miehet
hikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä,
aasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan,
josta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina
leveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä,
ilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain
on milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin
vaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa
vaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa
taistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä -- ja paikalla aasit
asettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat
miehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun
aasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut
makuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.

Seisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa -- tarkoitan
kivi-istuimellisessa amfiteatterissa -- ja annoimme valokuvata
itsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin
missä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä
tyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille
viheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei
merkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.

Haluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.

Korkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista
marmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan
Pyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina.
Näiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli,
jossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan
temppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty,
että se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.

Takanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan
suo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on
oikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä
lakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut
(se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty
kirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa
ympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä.
Kapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja
rosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio -- sillä
tuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä
ole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita
sortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea
luulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine
on vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat,
jotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat
kuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin
legendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta -- he syntyivät täällä,
Syrinksin muuttumisesta ruo'oksi -- se tapahtui täällä, suuresta
Pan jumalasta -- hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista
-- tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta
-- molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan,
kykloopeista -- he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet,
joita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta -- tämä oli yksi
hänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta,
Lysanderista, Agesilaoksesta -- he kävivät täällä, ja sen teki
Aleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja
Sulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius
oli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa,
asianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran
jälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat
lähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla,
joiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana
palvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa.
Aikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että
se melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali
uutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan
tulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä
kirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:

    "Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa
    Efesossa" j.n.e.

kun vielä eli paljon ihmisiä, jotka olivat nähneet Kristuksen.
Täällä Maria Magdalena kuoli ja täällä Neitsyt Maria päätti päivänsä
Johanneksen kanssa, vaikka Rooma sitten näki parhaaksi sijoittaa
hänen hautansa muualle, kuusi tai seitsemän vuosisataa takaperin
-- melkein kuin eilen -- tungeskeli näillä kaduilla suurin joukoin
haarniskoituja ritareita. Ja muistellaksemme pikkuasioitakin, tuo
puhe jokien meanderipoimuista saa uutta sisällystä, kun huomaamme,
että sanakirjamme saikin tämän sanan tuosta kiemurtelevasta Meander
joesta, joka juoksee tuossa laaksossa. Tunnen itseni melkein yhtä
vanhaksi kuin nuo karut kukkulat katsellessani näitä sammalten
verhoilemia raunioita, tätä historiallista autiutta. Voimme lukea
pyhää sanaa ja uskoa, mutta emme voi seisoa tuolla muinaisen
teatterin raunioiden keskellä ja mielikuvituksessamme uudelleen nähdä
siinä niitä ammoin hävinneitä kansajoukkoja, jotka siellä pahoin
pitelivät Paavalin tovereita ja yhteen ääneen huusivat: "Suuri on
efesolaisten Diana!" Ajatus, että tämmöisessä autiudessa joskus on
huudettu, melkein pöyristyttää.

Se oli, tämä Efeso, ihmeteltävä kaupunki. Minne vain mennettekin
tällä leveällä lakeudella, kaikkialla tapaatte taajassa mitä
hienoimmin veistettyjä marmorijäännöksiä ruuhkan ja rikkaruohojen
keskellä. Ja maasta kohoo tai maassa makaa pitkänään kauniita
uurrettuja pylväitä, mikä porfyyristä, mikä minkinlaisesta
kalliista marmorista. Ja joka askeleella tapaatte sirosti vuoltuja
kapiteeleja ja jykeviä aluslaakoja ja sileiksi kiilloitettuja
laattoja kreikkalaisille kirjoituksilleen. Se on kokonainen maailma
arvokkaita jäännöksiä, erämaa riutuneita, typistettyjä jalokiviä. Ja
mitä ovat nämä niiden ihmeitten rinnalla, joita tässä maa povessaan
kätkee? Konstantinopolissa, Pisassa ja Espanjan kaupungeissa on
suuria moskeijoja ja katedraaleja, joiden kauneimmat pylväät on
tuotu Efeson temppeleistä ja palatseista, eikä kuitenkaan tarvitse
kuin maata kynsiä löytääkseen täältä yhtä kauniita. Vasta kun tämä
ruhtinaallinen kaupunki on esiin kaivettu, saamme käsitystä siitä,
mitä loisto on.

Kaunein kuvanveistos, mitä olemme vielä nähneet ja mikä meihin on
syvimmän vaikutuksen tehnyt (sillä taiteesta me emme paljoa tiedä
emmekä helposti voi kiihoittaa itseämme haltioitumaan sen vuoksi), on
tässä Efeson vanhassa teatterissa, joka Paavalin aikaansaaman metelin
vuoksi on niin kuulu. Se on vain päätön miehen vartalo, haarniskaan
puettu, rintalevyssä Medusan pää, mutta tulimme vakuutetuiksi siitä,
ettei semmoista arvoa, semmoista majesteettisuutta ole koskaan ennen
saatu kivestä esiin.

Mitä rakentajia ne olivat nuo muinaisuuden miehet! Muutamain tässä
näkyväin raunioitten jykevät kaaret lepäävät seinäpatsailla,
jotka ovat viittätoista jalkaa joka sivu ja kokonaan suurista
marmorilohkareista rakennetut. Ne eivät ole kivitorvia tai -kaivoja,
joiden sisusta olisi kiviruuhkalla täytetty, vaan koko patsas
on täyttä kiveä. Mahtavat kaaret, jotka ehkä ovat ennen olleet
kaupungin portteina, on rakennettu samalla tavalla. Ne ovat uhmanneet
kolmentuhannen vuoden myrskyt ja piiritykset ja moni maanjäristys
on niitä ravistellut, mutta yhä vielä ne seisovat pystyssä. Niiden
vierestä kaivettaessa löydetään jykeviä muurauksia, jotka yhä
ovat joka kohdasta yhtä täydellisiä kuin vanhain kyklooppimaisten
jättiläisten käsistä lähtiessään. Eräs englantilainen yhtymä aikoo
ryhtyä Efesoa esiin kaivamaan -- ja, silloin!

Mutta nyt muistuukin mieleeni


_Legenda seitsemästä unikeosta_.

Tuolla Pionin vuoressa on seitsemän unikeon luola. Puolitoista
vuosituhatta takaperin tai niille vaiheille asui Efesossa lähekkäin
seitsemän nuorukaista, jotka kuuluivat kristittyjen halveksittuun
lahkoon. Sattui niin, että hyvä Maximilianus kuningas (juttelen
tämän tarinan kiltille nuorille pojille ja tytöille), sattui niin,
minä sanon, että hyvä Maximilianus kuningas ryhtyi vainoomaan
kristittyjä, ja ajan ehtien paikat alkoivat käydä heille hyvin
kuumiksi. Nuo seitsemän nuorukaista sanoivat silloin toisilleen,
nouskaamme ylös ja lähtekäämme matkalle. He eivät joutuneet edes
hyvästelemään vanhempiaan eivätkä ystäviään, mitä heillä oli tuttuja.
He vain ottivat eräitä rahasummia, mitä heidän vanhemmillaan oli,
ja vaatteita, jotka kuuluivat heidän ystävilleen, jotta he niistä
muistaisivat heidät kaukana vieraalla maalla ollessaan. Ja he ottivat
myös Ketmehr koiran, joka oli heidän naapurinsa Malkoksen omaisuutta,
sillä eläin juoksi päänsä silmukkaan, jota yksi nuorista miehistä
kantoi huolimattomasti, eikä heillä ollut aikaa päästellä sitä irti.
Ja he ottivat myös muutamia kanoja, jotka näyttivät niin yksinäisiltä
naapurien kanatarhoissa, ja vielä muutamia pulloja omituisia juomia,
jotka olivat siinä saatavissa erään siirtomaatavarakauppiaan
akkunassa. Ja sitten he lähtivät kaupungista. Pian he sitten tulivat
Pionin kukkulalle erääseen ihmeelliseen luolaan ja astuivat siihen
ja pitivät pidot ja sitten he taas riensivät eteenpäin. Mutta he
unohtivat ne pullot, joissa oli niitä omituisia juomia, ja jättivät
ne jälkeensä. He matkustivat monet maat ja kokivat monta kummaa
seikkailua. He olivat kunnollisia nuorukaisia eivätkä menettäneet
ainoatakaan tilaisuutta, mitä sattui, ansaitakseen elatuksensa.
Heidän elämänohjeensa sisältyi näihin sanoihin: "huomiseksi
jättäminen on ajan varas". Ja milloin he vain tapasivat miehen,
joka oli yksinään, he siis sanoivat: Katsos, tällä miehellä on
varallisuutta -- etsikäämme hänet. Ja he etsivät hänet. Viiden
vuoden kuluttua he olivat väsyneet matkusteluun, ja seikkailuun ja
ikävöivät takaisin vanhaan kotiinsa kuulemaan ääniä ja näkemään
kasvoja, jotka olivat heille nuoruudessa olleet rakkaat. Siitä syystä
he etsivät kaikki ne, jotka sattuivat heidän tielleen siellä, missä
he kulloinkin sattuivat olemaan, ja matkustivat jälleen takaisin
Efesoon. Sillä hyvä Maximilianus kuningas oli kääntynyt uuteen uskoon
ja kristityt iloitsivat, heitä kun oli niin kauan vainottu. Eräänä
päivänä auringon mennessä mailleen he tulivat luolaan, joka oli
Pionin vuoressa, ja sanoivat, kukin toverilleen: Nukkukaamme täällä
ja menkäämme ja juhlikaamme ja pitäkäämme iloa ystäväimme kanssa,
kun tulee aamu. Ja jokainen noista seitsemästä koroitti äänensä ja
sanoi: Niin oikein! He siis menivät luolaan ja katso, siinä mihin he
olivat panneet ne pullot, joissa oli niitä outoja juomia, siinä ne
olivat, ja he päättivät, ettei ikä ollut mahtanut turmella niiden
oivallisuutta. Ja siinä nämä vaeltajat olivatkin oikeassa, ja heidän
päänsä olivat selvät. Nuorukaisista kukin siis joi kuusi pulloa
ja katso he alkoivat sitten tuntea itsensä kovin väsyneiksi ja
laskeutuivat levolle ja nukkuivat sikeään.

Kun he heräsivät, sanoi heistä Johannes -- liikanimeltään Sminthianus
-- me olemme alasti. Ja niin oli asia. Heidän vaatteensa olivat
hävinneet, ja raha, jonka he olivat saaneet eräältä vieraalta
mieheltä etsiessään hänet kaupunkia lähestyessään, se räkyili maassa
syöpyneenä ja homehtuneena ja epämuotoisena. Samoin oli Ketmehr koira
hävinnyt eikä siitä ollut jäljellä mitään muuta kuin vaski, jota oli
ollut kaulahihnassa. He ihmettelivät paljon näitä asioita. Mutta he
ottivat rahat ja käärivät ruumiinsa ympäri lehtiä ja menivät kukkulan
laelle. Siellä he joutuivat aivan ymmälleen. Dianan ihmeteltävä
temppeli oli kadonnut. Kaupungissa oli monta suurta rakennusta, joita
he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Kaduilla kulki ihmisiä,
joilla oli oudot vaatteet, ja kaikki oli muuttunut.

Johannes sanoi: tämä tuskin näyttää Efesolta. Mutta tuossa on
Kimnaasi; tuossa valtava teatteri, jossa olen nähnyt koolla
seitsemänkymmentätuhatta ihmistä, tuossa Agora; tuolla on kaivo,
johon pyhä Johannes Kastaja upotti kääntyneet; tuo on hyvän Pyhän
Paavalin vankila, jossa meidän oli tapana käydä suutelemassa niitä
vanhoja kahleita, joilla hän oli sidottu, ja parantamassa siten
vammojamme. Näen opetuslapsi Luukkaan haudan, ja kaukana etäisyydessä
on tuolla kirkko, jossa pyhän Johanneksen luut lepäävät ja jossa
Efeson kristityt käyvät kahdesti vuodessa kokoamassa tomua haudalta,
jolla on voima jälleen parantaa taudin turmelemat ruumiit ja
puhdistaa sielu synnistä. Mutta katsos, kuinka laivasillat anastavat
mereltä alaa ja kuinka paljon laivoja on lahdella ankkurissa ja
katsos, kuinka kaupunki on levinnyt ulospäin, kauas Pionin takaisen
laaksonkin yli ja Ajassalukinkin laaksoon. Ja katsos, kaikki mäet
ovat valkoisinaan palatseja ja marmoripylväistöjä. Kuinka mahtavaksi
Efeso on käynyt!

Ja ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät
alas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun
heidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka
he olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä
uteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja
sitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä
Hadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat
ne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat
ja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja
ihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat
suuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja
punastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja
Serapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat
avanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat:
Kuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja
minne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat
sanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme
olemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan.
Ne nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla -- ja ne, joille
ne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja
laulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen
määrätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät
ovat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut
lakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla
nukkumaan.

Silloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja
vieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti
ihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat,
ikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta
kaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan
ystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella
mielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat:
Kuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette,
kun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat
toinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten
on hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään,
ikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet
hulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas,
josta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.

Suomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi
että me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet
ja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta.
Kotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on
loppunut -- menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he
lähtivät ja panivat maata ja kuolivat.

Ja ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin,
ovat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko
ja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran
oli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla
kirjaimilla tämmöisiä sanoja -- vanhain pakanajumalien nimiä kuten
nämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.

Semmoinen on juttu "seitsemästä unikeosta" (pienin vaihdoin) ja minä
tiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.

Niin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että
vielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta
takaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa.
Kaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan
jälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä
ohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin
kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät
hevillä lähde siihen nukkumaan.




X LUKU.

Estettyä vandalismia -- Pyhiinvaeltajat vihoissaan -- Lähestymme
Pyhää maata! -- Kiireellisiä valmistuksia -- Huoli dragomaaneista
ja juhdista -- Lähdemme "pitkälle reitille" -- Syyriassa --
Vähän Beirutista -- Kreikkalainen "Ferguson" -- Varustukset --
Hevoskehnoutta -- Aladdinin lamppu.


Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt
olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on
pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet
muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja
murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne
sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä
rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli
semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista
käsketty _pitämään retkikuntaamme silmällä_ ja katsomaan, ettemme
saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin
ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin
vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni
aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla
tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana
ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin
ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut
huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja
naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske."
Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä
kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn
kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön
sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren
edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia -- sangen paha. Jos se
olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain
ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä
hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut
kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö,
niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita
sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui
sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin
varokeinoihin olisi ryhdytty _kaikkia_ matkustavaisia vastaan, koska
se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa
kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu
saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että
matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin
kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen
halveksivat säädyllisiä tapoja.

Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia,
matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata!
Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat
siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen
alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin
esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen
paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä
ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä,
asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja
harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja
suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka
puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja!
Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä!
Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja
Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka
epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin
hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon
pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin
salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin
viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus
itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä
mokomaa nähty!

Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan
hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla
ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on
uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" -- nimittäin Syyriaan,
Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan
päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka
tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille
miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan
ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.

Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet
päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan
kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa,
jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka
tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä
saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka
mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja
Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme
aivan epätoivoissamme -- olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin,
kameleopardeihin, kenguruihin -- mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin
taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme
sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia
Baalbekin raunioille.

Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin,
että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät
meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä
maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan -- ja kun siis eilen
saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja
heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa
Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin -- me kun aioimme palata
laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille
paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi
mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille",
niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet
millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme
olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi,
etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja
avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme
kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin
suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.

Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme
kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä
muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista
kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle
verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan
verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria,
jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä
vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että
siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin
kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja
haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa
ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan.
Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on
ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin),
mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai
mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan
paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies
(luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille
kaupungin -- se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun
opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme
kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa -- sanoi toivovansa,
että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin
viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi
tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin
ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku,
jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi
dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.

Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki
oli valmiina -- että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme,
kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon,
Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten
raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin -- ja sieltä luultavasti
Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei -- ja sitten palata
merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon
kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin
hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin
hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut
saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En
kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin
vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa,
salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja
saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta -- jotta minua
luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.

Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä
Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella
juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin
kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden
varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa.
Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi
kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin
kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi
sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli
kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli
selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja
rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan
ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua -- matkalla kulkueemme
oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli
päätään ja sanoi:

"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat
rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."

Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja
emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni
sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei
kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.

Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle,
josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui
kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme
niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita
Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai
seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.

Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään
sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli
yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se
oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden
keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille
kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän
aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja
papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin
ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni
selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja
selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta,
ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli
saatu pystyyn -- niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista
ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani.
Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja
kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi
lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille
kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat
ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat -- joka miehelle eri laitokset.
Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että
niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos
tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä
kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka -- permannolle levitettiin
matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin
miksei minun puolestani -- mutta ei se ole sitä laatua, johon minä
olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan
alennetuin hinnoin."

Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät -- kynttilät, jotka oli
pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian
helähti kello -- oikea puhdasääninen kello -- ja meidät kutsuttiin
"salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku
teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä
aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se
oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe,
ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se
oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan
kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous
saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet
suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat
lautaset -- kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat
_tätä_ leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja
turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului
lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää,
teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä.
Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin
syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine
ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä
ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham,
kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi
koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa
pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!

On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.

Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä
maassa todellista nautintoa.




XI LUKU.

"Jacksonville" Libanonin vuoristossa -- Aamiainen näköalapaikalla
-- Kadonnut kaupunki -- "Jeriko", kumma hevoseni -- Pipliallisia
maisemia -- Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. -- Noan hauta --
Kansoista kurjin.


Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa -- toverit ovat tehneet
nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi
kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran
oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli,
että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.

Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli
kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa
pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin,
minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia,
ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla
tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut
tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee
miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi -- etenkin jos ilma, jota
hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.

Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo
puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois,
niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten
katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen
laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi
hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.

Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja
perunoita ja kahvia -- kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli.
Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara
ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet.
Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas,
valkoinen kylämme oli kadonnut -- komeat telttamme olivat kadonneet
kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä
arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää
oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet
pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.

Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti
niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä
kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa
koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet
siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan
kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja
kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen
jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan
alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat
valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät
jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden
ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen
pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset
piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos
satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota
lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne
pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa
mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että
se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan
koskematta.

Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on
hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt
merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä.
Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki
kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen
merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman
hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä
puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin
sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni
on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan
putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin
samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka
on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään,
heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä
rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi
ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää
mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava
tuolle hevoselle kuoleman.

Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut
kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu
poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä
vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki
paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen
päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille
vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra
minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en
pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.

Luullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide.
Hänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä
ratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli
arabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen
tarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian
kielellä "hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka
ja katkaista kaulasi?" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän
taivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut
nojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään
säikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin.
Kuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!

Olemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä
leiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä
Libanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme
alas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon.
Tänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen
laajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan
laen kohoavan idässä kukkulain takaa. "Hermonin kaste" putoo nyt
päällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.

Edessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin,
luulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät
ulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa,
jotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan
siitä tietoja -- tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka
toivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä
tämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan
kantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua,
jolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat
liioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä
parhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin
kuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo
valtavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein
rakkaimpia kuvitelmia.

Joosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa,
Mooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon
kuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä
oli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu
kuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi
saanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä
vaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo
lahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös
Pisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä,
kunne hän haudattiin -- sillä

    ... "ei kenkään kaivanut sitä hautaa,
    Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä --
    Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen
    ja laskivat sinne kuolleen miehen!"

Sitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan
kuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka.
Hän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän
kaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin.
Mutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä
niihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään
saakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa
hävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän
jakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on
aikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja
sitten hävinneet siitä.

Tuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän
läpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen
näköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka
arkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli
kerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta
jäänyt.

En tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.
Ainakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.

Noan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella
katettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla
pitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja
kymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja
nelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin.
Todistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat
epäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin
mutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti
paikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän
jälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa
linjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä
näin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta
saattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.

Noan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva
persoonallista mielenkiintoa.

Jos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka
näemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin,
että Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen -- ei paljoa,
mutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää
ilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin
köyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä,
joka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa.
Viime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat
-- mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen
nälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on
ottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen
puoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että
asettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen
pitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle.
Hän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa
pashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille
ja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä
verenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan
vähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan,
eri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen.
Mutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja
viljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta
köyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo:
"Ota neljäsosa -- ota puolet -- ota kaksikolmannesta siitä, jos
tahdot, ja laske minut menemään!" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.

Luonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos
he saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja
tyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen,
eikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on
Englannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen
alamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.

Tämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on
saapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat
salat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?




XII LUKU.

Patriarkallisia tapoja -- Suurenmoinen Baalbek -- Kertomus raunioista
-- Nimensä ikuistajia nekin -- Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain
kirjaimelle -- Bileamin aasin kunnioitettu lähde.


Ikävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki
auringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen
kuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen
peittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä.
Siellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet
kitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen
paimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia
ravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme
tien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että
ne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt
kivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä
vähäpätöiset kivikasat ihmisten maita toisistaan erottelemassa.
Israelilaiset pitivät niitä vanhoina patriarkallisina aikoina
pyhinä, ja sama on näitten arabialaistenkin laita, jotka heistä
suoraan polveutuvat. Tavallisen älykäs amerikkalainen hyvin nopeaan
melkoisesti laajentaisi maataan, kun rajat olisivat näin hatarat. Se
ei hänelle maksaisi muuta kuin jonkun verran ylimääräistä käsityötä
yön pimeydessä.

Näiden ihmisten aurat ovat vain teroitettuja seipäitä, samanlaisia
siis, joilla Abrahamkin kynti, ja vehnänsäkin he pohtivat yhä samalla
tavalla kuin hän -- kasaavat sen talonsa katolle ja sitten viskovat
sitä lapiolla ilmaan, kunnes tuuli on puhaltanut pois akanat. He
eivät koskaan keksi mitään, eivätkä koskaan opi mitään.

Meillä oli mainio mailin kestävä kilpa-ajo kameelin selässä
istuvan arabialaisen kanssa. Toiset hevosista olivat nopeat ja
niiden ennätykset olivat hyvät, mutta kameeli juosta hölskytti ja
pysyi niiden rinnalla paljoakaan vaivaamatta itseään. Kaikkien
asianomaisten kiljuminen ja huuteleminen, piiskaaminen ja
laukkaaminen teki siitä hauskan; kiihoittavan ja erikoisen meluisan
kilpa-ajon.

Kello yhdentoista aikaan sattuivat silmämme Baalbekin seiniin
ja pylväihin, ja siinä olivat edessämme jalot rauniot, joiden
historia on suljettu kirja. Se on seisonut siinä tuhansia vuosia
matkustajain ihmeenä ja ihailtavana, mutta ken sen rakensi ja koska
se rakennettiin, nämä ovat kysymyksiä, joihin ehkä ei saada koskaan
vastausta. Yksi asia on kuitenkin sangen varma. Sen suunnittelun
suurenmoisuuden ja työn sirouden vertaista, jonka Baalbekin
temppeleissä näkee, eivät ihmiskädet ole voineet sen koommin
ainoassakaan työssään aikaan saada kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa.

Suuri Auringon temppeli, Jupiterin temppeli ja monta pienempää
temppeliä on yhdessä ryhmässä keskellä viheliäistä Syyrian kylää,
näyttäen kylläkin oudoilta moisessa halvassa seurassa. Temppelit
on rakennettu jykevälle alustalle, joka melkein kantaisi vuoren.
Käytetyt ainekset ovat kivipaasia, omnibusin kokoisia -- hyvin
vähän, tuskin ensinkään, on kirvesmiehen työkaluarkkua pienempiä
-- ja näissä alusrakennuksissa on muuratuita tunneleita, joiden
läpi rautatiejuna mahtuisi kulkemaan. Ei ole ihme, että Baalbek
tämmöisillä perustuksilla on niin kauan säilynyt. Auringon temppeli
on lähes kolmensadan jalan pituinen ja sadankuudenkymmenen jalan
levyinen. Sen kehässä oli viisikymmentäneljä pylvästä, mutta vain
kuusi on enää pystyssä -- muut makaavat murtuneina tyvensä ympärillä
sekavissa ja maalauksellisissa kasoissa. Nuo kuusi patsasta ovat
täydelliset, samoinkuin niiden jalustatkin ja korinttilaiset
kapiteelit ja simssit -- ja kuutta komeampaa pilaria ei ole
maailmassa. Pylväät ja simssi ovat yhteensä yhdeksänkymmenen jalan
korkuiset -- tosiaan valtava korkeus rivipatsaille -- eikä katsoja
kuitenkaan muuta muistaa kuin niiden kauneuden ja sopusuhtaisuuden
niitä silmäillessään. Pylväät näyttävät hoikilta ja siroilta,
simssi hienoine kuvanveistoksineen on kuin upeaa stukkityötä. Mutta
kun olette katselleet korkeutta koh

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48416