← catalogue

Jenkkejä maailmalla I

by Mark Twain · Finnish · Gutenberg #48415 · 574,021 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jenkkejä maailmalla I
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jenkkejä maailmalla I

Author: Mark Twain

Translator: Into Konrad Inha


        
Release date: March 5, 2015 [eBook #48415]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48415

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JENKKEJÄ MAAILMALLA I ***

JENKKEJÄ MAAILMALLA I

Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle

Kirj.

MARK TWAIN

Suomentanut I. K. Inha






WSOY, Porvoo, 1922.





ESIPUHE.


Tämä kirja on kertomus huvimatkasta. Jos se olisi kertomus
juhlallisesta tieteellisestä retkestä, olisi se tietenkin sen
mukaisesti vakavakin, syvällinen ja niin vaikuttavan vaikeasti
käsitettävä, kuin senkaltaiset teokset yleensä ovat, ja samalla yhtä
puoleensakin vetävä. Mutta vaikka se onkin vain huviretkijuttu, on
sillä kuitenkin tarkoituksensa, se näet tahtoo lukijalle kuvailla,
miltä Eurooppa ja Itä _hänestä_ näyttäisivät, jos hän katselisi
niitä omilla silmillään, eikä niitten silmillä, jotka ovat noissa
maissa matkustaneet ennen häntä. Minä en vähääkään väitä kykeneväni
kenellekään osoittamaan, kuinka hänen _pitäisi_ katsella meren
takaisia nähtävyyksiä -- sen tekevät muut kirjat, eikä se siis ole
tarpeen, vaikka voisinkin sen tehdä.

En puolustele itseäni, vaikka minua voitaisiinkin syyttää siitä, että
olen poikennut tavanmukaisesta matkakertomustyylistä, sillä luulen
katselleeni asioita puolueettomilla silmillä, ja varmasti tiedän
kirjoittaneeni rehellisesti, kirjoitinpa sitten viisasta tai en.

Olen tätä teosta varten osaksi käyttänyt kirjeitä, joita kirjoitin
San Franciscon "Daily Alta Californiaan", tämän lehden omistajain
luovuttua oikeuksistaan ja annettua minulle vapaan vallan. Olen
myös käyttänyt osia niistä kirjeistä, joita kirjoitin New Yorkin
"Tribunelle" ja saman kaupungin "Heraldille".

San Franciscossa.

_Tekijä_.






I OSA.




I LUKU.

Retki yleisenä puheen aiheena -- Ohjelma -- Tiketit kunnossa --
Kuuluisuudet jäivätkin kotiin.


Kuukausia oli suuresta huviretkestä Eurooppaan ja Pyhälle maalle
kirjoiteltu kaikissa Amerikan sanomalehdissä ja lukemattomien
kotiliesien ääressä sitä oli pohdittu. Se oli uudenlaatuinen retki
-- semmoista ei kukaan ollut ennen ajatellut -- ja niinpä se
herätti semmoista huomiotakin kuin mielenkiintoisten uutuuksien
on tapana herättää. Siitä piti tulla oikein jättiläis-piknikki.
Nämäpä huviretkeilijät eivät aikoneet vuokrata kömpelöä höyrylauttaa
ja nuorikkojen ja kaunottarien, paistosten ja leivosten kanssa
räpylöidä johonkin tuntemattomaan jokipahaseen ja purkautua siellä
vihannalle nurmelle ja koko kesäisen päivän pitkän väsyttää itseään
rasittavilla kisoilla siinä käsityksessä, että se on hauskaa, vaan
heidän piti lähteä matkaan suurella valtamerilaivalla, liehuvin
lipuin ja jyrisevin tykein, ja viettää ruhtinaalliset lomapäivät
leveän valtameren tuolla puolen, monessa oudossa ilmanalassa ja
maissa, jotka ovat historiassa kuulut. Heidän piti kuukausimääriä
viillettää viileää Atlanttia ja päivänpaisteista Välimerta; heidän
piti tallustella päivät laivan kansilla ja täyttää laiva huudoillaan
ja naurullaan -- taikka lukea romaaneja ja runoja savutorvien
varjossa, taikka katsella meduusoja ja nautilusta parraspuulta, ja
haikaloja, valaita ja muita syvyyden ihmeellisiä kummituksia; ja
öisin, heidän piti tanssia taivasalla yläkannella, tanssia keskellä
tanssisalia, joka ulottui taivaanrannasta taivaanrantaan, kattonaan
taivaan kaarto, lamppuinaan ei sen vähemmät kuin tähdet ja tuo uljas
kuu -- tanssia ja kävellä, ja tupakoida ja laulaa ja kuherrella ja
etsiä taivaalta uusia tähtitarhoja "Suuren sukeltajan" (Otavan)
sijaan, johon oli niin perin kyllästytty; ja heidän piti nähdä
kahdetkymmenet sotalaivastot -- kahdenkymmenen omituisen kansan puvut
ja tavat -- puolen maailman suuret kaupungit -- heidän piti juoda
maljoja ylhäisten kanssa ja tuttavallisesti keskustella kuninkaitten
ja prinssien, suurmogulin ja mahtavain valtakuntain voideltujen
hallitsijain kanssa!

Mainiohan se oli tuuma; mitä kekseliäimmästä aivokopasta
lähtenyt. Hyvin sitä ilmoiteltiinkin, vaikka se tuskin olisi sitä
tarvinnut, sillä rohkean omintakeisuutensa, harvinaisuutensa,
houkuttelevaisuutensa ja suurenmoisuutensa ansiosta se oli kaikkialla
puheen alaisena ja herätti mielenkiintoa joka perheessä kautta maan.
(Me emme silloin tienneet, että tämänkaltaisten retkien aloite oli
Englannista lähtenyt ja sieltä lainattu.) Ja kukapa olisi voinut
lukea retken ohjelman haluamatta päästä mukaan? Painatan sen tähän.
Se melkein käy kartasta. Ja tämän kirjan tekstinä se kerrassaan pitää
paikkansa.

_Retki Pyhään maahan, Egyptiin, Krimille, Kreikkaan ja välillä
oleville mieltäkiinnittäville paikoille._

    Brooklyn, 1 p. helmik. 1867.

    Allekirjoittanut tekee tulevana matkailijakautena yllä mainitun
    retken ja pyytää saada Teille esittää seuraavan ohjelman:

    Hän valitsee ensiluokan höyrylaivan, joka kokonaan on hänen
    komentonsa alainen ja johon mahtuu vähintään sataviisikymmentä
    hyttimatkustajaa, ja tähän ottaa hän mukaan valitun seuran, ei
    kuitenkaan enempää kuin kolmeneljännestä siitä mitä laivaan
    sopisi. On hyvä syy luulla, että tämä seura saadaan kokoon
    lähimmästä ympäristöstä, keskinäisistä ystävistä ja tuttavista.

    Höyrylaivaan hankitaan kaikki tarpeelliset mukavuudet, muun
    muassa kirjasto ja soittokoneita.

    Kokenut lääkäri mukana laivalla.

    New Yorkista lähdetään kesäk. 1 p:n vaiheilla ja kuljetaan
    Atlantin poikki miellyttävää keskeisiä reittiä Azorien kautta;
    St Michaeliin saavutaan noin kymmenen päivän kuluttua. Siellä
    viivytään päivä tai pari nauttien näiden saarien hedelmistä
    ja jylhästä kauneudesta, minkä jälkeen matkaa jatketaan ja
    Gibraltariin saavutaan kolmen tai neljän päivän kuluttua.

    Siellä vietetään päivä tai pari katsellen paikan ihmeellisiä
    maanalaisia varustuksia, johon lupa helposti saadaan.

    Gibraltarista kulkee matka pitkin Espanjan ja Ranskan rannikkoa
    ja Marseilleen saavutaan kolmen päivän kuluttua. Siellä suodaan
    runsaasti aikaa sekä tämän, kuusisataa vuotta ennen ajanlaskumme
    alkua perustetun kaupungin että sen keinotekoisen sataman
    katselemiseen, joka on laatuaan Välimeren kaunein, jota paitsi
    retkeilijät saattavat käydä Pariisin maailmannäyttelyssä ja
    kauniissa Lyonissa, joka on keskivälillä ja jonka mäiltä selvänä
    päivänä vaivatta näkyvät Mont Blanc ja Alpit. Matkustajat,
    jotka tahtovat viipyä Pariisissa kauemmin, voivat sieltä jatkaa
    Sveitsin kautta ja Genovassa taas tulla laivaan.

    Marseillesta Genovaan on yhden yön matka. Retkeilijöillä on
    hyvä tilaisuus katsella tätä "palatsien uljasta kaupunkia"
    ja kaunista, Napoleon I:n rakentamaa tietä käydä Columbuksen
    syntymäpaikalla, joka on kaksitoista mailia kaupungin
    ulkopuolella. Täältä voidaan tehdä retkiä Milanoon, Lago di
    Comolle ja Lago Maggiorelle, taikka Milanoon, Veronaan (joka on
    kuulu suurenmoisista linnoituksistaan), Padovaan ja Veneziaan.
    Taikka voivat matkustajat kulkea junalla Firenzeen, jos haluavat
    käydä Parmassa, joka on kuulu Correggion freskoista, ja
    Bolognassa, sekä yhtyä sitten Livornossa laivaan. Täten he voivat
    viettää kolmisen viikkoa Italian kuuluisimmissa taidekaupungeissa.

    Laiva kulkee Genovasta Livornoon yhdessä yössä, ja viipyy se
    viimeksimainitussa paikassa niin kauan, että sieltä ehtii hyvin
    käydä tutustumassa Firenzeen, sen palatseihin ja taidekokoelmiin;
    Pisaan ja sen katedraaliin ja "vinoon torniin", Luccaan ja sen
    kylpylaitoksiin ja roomalaiseen amfiteatteriin. Firenzeen, joka
    näistä paikoista on etäisin, on rautateitse vain kuudenkymmenen
    mailin matka.

    Livornosta Napoliin (poiketen Civita Vecchiassa, jos kuka
    mieluummin tahtoo lähteä sieltä Roomaan) kuljetaan noin
    kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa; reitti kulkee pitkin Italian
    rannikkoa, aivan läheltä Capreran, Elban ja Corsican ohi. On
    pidetty huoli siitä, että Livornosta saadaan luotsi Capreraan ja
    siellä poiketaan Garibaldin kodissa, jos suinkin mahdollista.

    Matkustajat voivat käydä Roomassa (rautateitse), Herculaneumissa,
    Pompeijissa, Vesuviuksella, Virgiliuksen haudalla ja ehkä
    Paestumin raunioillakin ja tutustua Napolin kauneihin
    ympäristöihin ja sen viehättävään lahteen.

    Seuraava viehätyskohta on Palermo, Sisilian kaunein kaupunki,
    johon Napolista saavutaan yhdessä yössä. Siellä vietetään yksi
    päivä ja illalla lähdettäessä suunnataan kulku Ateenaan.

    Matka käy pitkin Sisilian pohjoisrannikkoa. Aiolisten saarien
    kautta kahden toimivan tulivuoren, Strombolin ja Vulcanian ohi,
    Messinan salmen kautta, "Skylla" toisella puolella, toisella
    "Kharybdis", pitkin Sisilian itärantaa, Etna näkyvissä,
    sitten Italian etelärantaa seuraillen, pitkin Kreikan itä- ja
    etelärantaa, näkyvissä muinainen Kreeta, kunnes saavutaan
    Ateenan mutkaan ja Piraioon. Kahden ja puolen tai kolmen päivän
    kuluttua saavutaan Ateenaan. Kun siellä on viivytty joku
    aika, kuljetaan Salamiin lahden poikki ja oleskellaan päivä
    Korinthossa, josta matkaa jatketaan Konstantinopoliin läpi
    Aigeian meren saaristojen, Dardanellien ja Marmarameren Kultaisen
    sarven suuhun, ja suoritetaan tämä matka Ateenasta lukien
    neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa.

    Kun Konstantinopolista lähdetään, käy matka ensin kautta
    kauniin Bosporon, sitten Mustan-meren poikki Sevastopoliin ja
    Balaklavaan noin neljässäkolmatta tunnissa. Siellä aiotaan
    viipyä pari päivää, käydä satamissa, linnoituksissa ja Krimin
    tappotanterilla; sieltä takaisin Bosporoon ja poiketen uudelleen
    Konstantinopoliin ottamaan matkaan ne, jotka ehkä ovat mieluummin
    sinne jääneet; alas Marmara-meren ja Dardanellien kautta, pitkin
    Aasian puolta, muinaisen Troian ja Lydian rantaa Smyrnaan, jonne
    Konstantinopolista on kahden tai kahden ja puolen päivän matka.
    Täällä viivytään sen verran, että halukkailla on aikaa käydä
    Efesossa, jonne on viidenkymmenen mailin rautatiematka.

    Smyrnasta Pyhälle maalle kuljettaessa käy tie Aigeian meren
    saariston kautta aivan Patmos-saaren ohi pitkin Aasian, muinaisen
    Pamfylian ja Kypron rantaa. Beirutiin saavutaan kolmen päivän
    kuluttua. Beirutista voivat retkeilijät tehdä matkan Damaskoon,
    jonka jälkeen höyrylaiva lähtee Joppeen.

    Jopesta käsin voidaan käydä Jerusalemissa, Jordanin virralla,
    Tiberiaan järvellä, Nasaretissa, Bethaniassa, Betlehemissä
    ja Pyhän maan muilla nähtävillä paikoilla, ja siellä voivat
    höyrylaivaan taas palata ne, jotka mieluummin ovat kulkeneet
    Beirutista maitse Damaskon, Galilean, Kapernaumin, Samarian,
    Jordanin joen ja Tiberiaan järven kautta.

    Kun Jopesta lähdetään, on seuraava merkkipaikka Aleksandria,
    johon saavutaan vuorokauden kuluttua. Siellä ansaitsee
    käydä katsomassa Caesarin palatsia, Pompeijuksen patsasta,
    Kleopatran neulaa ja katakombeja sekä vanhan Aleksandrian
    raunioita. Muutamassa tunnissa päästään sieltä Kairoon, jonne on
    sadankolmenkymmenen mailin rautatie-matka ja josta voidaan käydä
    muinaisessa Memfiissä, Joosefin vilja-aitoissa ja pyramiideilla.

    Aleksandriasta lähdetään paluumatkalle poiketen Maltassa,
    Cagliarissa (Sardiniassa) ja Parmassa (Mallorcassa), jotka kaikki
    ovat oivallisia satamia, luonnonkauniita ja hedelmistä rikkaita.

    Kussakin paikassa viivytään päivä tai pari, ja kun Parmasta
    illalla lähdetään, saavutaan seuraavana aamuna Espanjan
    Valenciaan. Tässä Espanjan kauneimmassa kaupungissa vietetään
    muutamia päiviä.

    Valenciasta jatketaan paluumatkaa Espanjan rannikkoa sivuillen.
    Alicanten, Carthagenan, Paloksen ja Malagan ohi kuljetaan mailin
    tai parin päässä ja neljänkolmatta tunnin kuluttua saavutaan
    Gibraltariin.

    Siellä viivytään yksi päivä ja jatketaan sitten matkaa Madeiraan,
    jonne saavutaan kolmisen päivän kuluttua. Kapteeni Marryat
    kirjoittaa: "En tiedä maailmassa toista paikkaa, joka ensi
    näkemällä siihen määrään hämmästyttäisi ja viehättäisi kuin
    Madeira." Siellä viivytään päivä tai pari, mutta jos aika sallii,
    voidaan viipyä kauemminkin, ja Canarian saariston läpi mennen,
    arvatenkin Teneriffan Pic näkyvissä, kuljetaan Atlantin poikki
    nyt eteläisempää suuntaa koillispasaadin leveysasteilla, joilla
    aina voidaan toivoa leutoa ja kaunista säätä ja tyyntä merta.

    Vihdoin poiketaan Bermuda-saarilla, jotka ovat aivan tämän
    kotimatkan varressa ja jonne Madeirasta on kymmenen päivän matka,
    ja kun on vietetty vähän aikaa ystäväimme bermudalaisten luona,
    käännetään kokka suoraan kotia kohti, jonne saavutaan noin kolmen
    päivän kuluttua.

    Olemme jo saaneet tilauksia Euroopassa olevilta maanmiehiltä
    jotka siellä aikovat liittyä retkeen.

    Laiva on kaiken aikaa oleva koti, jossa retkeläisiä ympäröivät
    herttaiset ystävät, jos he sattuvat sairastumaan, jossa he saavat
    kaiken mahdollisen hoidon ja myötätunnon.

    Jos jossain yllä mainituista satamista sattuisi olemaan tarttuvia
    tauteja, niin sivuutetaan ne ja niiden sijaan poiketaan muihin
    mieltä kiinnittäviin paikkoihin.

    Matkan hinnaksi on määrätty 1,250 dollaria aikuisilta. Hytit ja
    pöytäpaikat jaetaan sen mukaan kuin matkustajat saapuvat, eikä
    tilausta pidetä sitovana, ennenkuin kymmenen prosenttia hinnasta
    on rahastonhoitajalle maksettu.

    Matkustajat voivat jäädä höyrylaivaan joka satamassa, jos
    haluavat, mitään lisämaksua suorittamatta; kaikki venemaksut
    suoritetaan laivasta.

    Koko maksu on suoritettava etukäteen, ennenkuin matkaan
    lähdetään, jotta lähdöstä määrätyllä ajalla voitaisiin pitää mitä
    paras huoli.

    Komitean tulee hyväksyä paikkatilaukset ennenkuin pilettejä
    annetaan. Tilaukset voidaan lähettää allekirjoittaneelle.

    Mieltäkiinnittävät ja omituiset esineet, joita matkustajat ehkä
    matkalla hankkivat, he saavat tuoda kotia mitään rahtimaksua
    suorittamatta.

    Viisi dollaria kullassa päivältä riittää runsaasti _kaikkiin_
    matkakustannuksiin maalla ja kaikkialla, missä matkustajat
    haluavat useammaksi päiväksi lähteä, höyrylaivasta.

    Matkustajain _yksimielisen_ päätöksen mukaan voidaan retkeä
    pidentää ja matkareittiä muuttaa.

    _Chas. C. Duncan_ 117, Wall Street, New York.

    P.S. Retkeä varten on vuokrattu sangen kaunis ja vahva,
    siipihöyry "_Quaker City_", joka lähtee New Yorkista 8 p. kesäk.
    Hallitus on lähettänyt kirjeitä, joissa retkikunta ulkomailla
    suljetaan asianomaisten suosioon.

Mikä tästä ohjelmasta enää puuttui, eikö se ollut kerrassaan
vastustamaton? Ei mitään, mitä äärellinen mieli saattoi keksiä.
Pariisi, Englanti, Skotlanti, Sveitsi, Italia -- Garibaldi!
Aigeian meren saaret! Vesuvius! Konstantinopoli! Smyrna! Pyhä maa!
Egypti ja "ystävämme bermudalaiset!" Maanmiehiä Euroopassa, jotka
halusivat liittyä retkikuntaan -- tarttuvat taudit vältettäisiin
-- venemaksut suoritettaisiin laivasta -- lääkäri mukana -- matkaa
jatkettaisiin vaikka maan ympäri, jos matkustajat yksimielisesti
haluaisivat -- erityinen komitea, joka pitäisi huolta, että seura
olisi mitä ankarimmin valittu -- ja yhtä ankara asiantuntijain
komitea vastaamassa siitä, että laiva olisi yhtä luotettavasti
valittu. Ihmisluonto ei voinut vastustaa näitä viettelyksiä, jotka
kerrassaan panivat pään pyörälle. Juoksin rahastonhoitajan luo ja
maksoin kymmenen prosenttia etukäteen. Ilokseni kuulin, että vielä
oli muutamia hyttejä vapaana. Minä tosiaan pelastuin tuon ankaran
komitean kynsistä sen pääsemättä persoonallisesti ja kriitillisesti
luonteenominaisuuksiani tutkimaan, mutta minä kehoitin heitä
kuulustelemaan kaikilta yhteiskunnan ylhäisiltä henkilöiltä, mitä
mieleeni juolahti ja joista saatoin arvata, että he eivät ainakaan
minusta mitään tietäisi.

Pian sitten julkaistiin ohjelmaan jatkoakin, jossa sanottiin, että
laivalla käytettäisiin "Plymouthin virsikokoelmaa." Maksoin nyt loput
piletin hinnasta.

Minulle annettiin kuitti ja niin olin virallisesti ja asianmukaisesti
hyväksytty retkeilijäksi. Se oli hauska juttu, mutta vähäistä oli se
hauskuus sen uutuuden rinnalla, että tiesi kuuluvansa "valikoituihin."

Tämän ohjelman jatko niinikään kehoitti retkeilijöitä ottamaan
mukaansa keveitä soittokojeita, niillä ylläpitää laivalla rattoa;
satuloita Syyriaa varten; viheriäiset silmälasit ja päivänvarjot:
hunnut Egyptiä varten ja lämpöiset vaatteet vaivalloisia toivioretkiä
varten Pyhässä maassa. Lisäksi viitattiin siihen, että vaikka laivan
kirjastossa olisikin melko laaja valikoima luettavaa, olisi jokaisen
matkustajan hyvä ottaa mukaansa muutamia oppaita, raamattu ja
parhaita matkakertomuksia. Lueteltiin sitten varsinkin Pyhää maata
koskevia teoksia, koska Pyhä maa sisältyi retken ohjelmaan, vieläpä
näytti olevan sen pääosa.

Pastori Henry Ward Beecherin piti tulla retkelle, mutta kiireelliset
toimet pakottivat hänet luopumaan tuumasta. Oli muita matkustajia,
joita paitsi olisi tultu paremmin toimeen ja jotka olisi jätetty
maalle paljon mieluummin. Kenraaliluutnantti Shermanin piti myös
tulla mukaan, mutta intiaanisota pakotti hänet jäämään Mississipin
taa lakeuksille. Muuan suosittu näyttelijätär oli kirjoittanut
nimensä laivan kirjoihin, mutta sitten sattui jotain, joka esti häntä
mukaan tulemasta. "Potomacin rumpalipoika" karkasi ja niinpä meille
ei enää jäänyt ainoatakaan kuuluisuutta!

Mutta pitihän meidän ainakin saada meriministeriöstä "tykkipatteri"
(niin seisoi ilmoituksessa), jotta voitaisiin vastata kuninkaitten
kunnialaukauksiin; ja meriministerin antama suosituskirja, jonka
piti tasoittaa "kenraali Shermanille ja hänen seuralleen" tietä
Vanhan maailman hoveissa ja leireissä, senkin saimme pitää, vaikka
sekä asiakirjaa että tykkipatteria luullakseni oli jonkun verran
typistetty siitä mikä alkuaan oli luvassa. Mutta olihan vielä
jäljellä houkutteleva ohjelma, Pariisi, Konstantinopoli, Smyrna,
Jerusalem, Jeriko ja "ystävämme bermudalaiset". Eikö sitä jo siinä
ollut!




II LUKU.

Suuria valmistuksia -- Kunnioitusta herättävä suuruus -- Kaikki
lähtevät Eurooppaan -- Mr Blucherin mielipide -- Hytti n:o 10 --
Nurkkakuntain kokoontuminen -- Vihdoinkin merellä.


Silloin tällöin poikkesin seuraavan kuun kuluessa Wallstreetin
117:ään kysymään, miten laivan korjaus ja varustelu edistyivät; miten
matkustajaluettelo täyttyi; kuinka monta pyrkijää komitea päivittäin
oli hylännyt "epävalioina" ja täten jättänyt surun ja mieliapean
omaksi. (Pian kyllä tuli ilmi, että jokainen oli riittävästi
"valittu", joka vain kykeni matkan maksamaan.). Ilokseni sain kuulla,
että meidän piti saada matkaan pieni kirjapaino, jotta voisimme
painaa joka päivä oman sanomalehden. Ja ilolla kuulin, että pianomme,
harmoniomme ja melodeonimme olivat parasta, mitä yleensä rahalla
sai. Ja ylpeänä totesin, että retkeilijöihimme kuului kolme sanan
julistajaa, kahdeksan tohtoria, kuusi- tai kahdeksantoista naista,
monta sotilas- ja meriylhäisyyttä kauniisti helähtävine arvonimineen
ja runsas sato erilaisia "professoreja" ja eräs herra, jonka nimen
perässä jyrisi "AMERIKAN YHDYSVALTAIN ASIAMIES EUROOPPAA, AASIAA
JA AFRIKKAA VARTEN" kammottavan mahtavasti! Olin varovasti aikonut
tyytyä laivassa syrjäiseen paikkaan sen seuran erikoisen valittuun
laatuun nähden, joka suosituksineen kykenisi kulkemaan tuon mainitun
komitean kameelinsilmän läpi; olin totutellut itseäni näkemään
peloittavan valikoiman sotilas- ja merisankareita, minkä vuoksi minun
täytyisi syrjäisestä paikastani ehkä siirtyä vieläkin syrjemmäksi,
mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että _tämmöistä_ moukarin iskua
minä en osannut odottaa.

Tämä arvonimivyöry nujersi minut aivan maan tasalle. Minä sanoin,
että jos moisen mahtimiehen _täytyy_ kulkea meidän laivassamme meren
yli -- varmaan hänen todella täytyi -- että jos Yhdysvallat näkivät
tarpeelliseksi lähettää meren poikki moisen tonniston virka-arvoa,
niin olisi ollut hienotunteisempaa ja varmempaa hajoittaa hänet osiin
ja kuljettaa osat erikseen, monella laivalla.

Ah, olisinpa vain silloin tiennyt, että hän oli vain tavallinen
kuolevainen ja ettei hänen tehtävänsä ollut sen valtavampi kuin koota
siemeniä ja tuntemattomia juuria ja erinomaisia kaaliksia ja kummia
ojakonnia tuolle köyhälle, hyödyttömälle, viattomalle, homehtuneelle
vanhalle kivettymälle Smithsonian Institutille (Washingtonin
kansalliselle tieteelliselle laitokselle), niin olisi se tuntunut
_hyvin_ keventävältä.

Tämän ikimuistettavan kuukauden kuluessa paistattelin itseäni siinä
onnen tunteessa, että kerrankin elämässäni olin päässyt uimaan suuren
kansallisen liikkeen kantamana. Jokainen aikoi matkustaa Eurooppaan
-- ja minä, minä myös aioin matkustaa Eurooppaan. Jokainen aikoi
matkustaa Pariisin kuuluun maailmannäyttelyyn -- ja minäkin aioin
matkustaa Pariisin näyttelyyn. Höyrylaivalinjat veivät amerikkalaisia
maan eri satamista summassa sanoen neljä tai viisi tuhatta viikossa.
Mahdoinko koko kuukauden kuluessa tavata kahtatoistakaan ihmistä,
jotka eivät aikoneet piakkoin matkustaa Eurooppaan, en varmaan
muista. Kuljeskelin paljon kaupungilla erään nuoren mr Blucherin
kanssa, joka niinikään oli lunastanut paikan. Hän oli luottavainen,
hyväluontoinen, mutkaton ja seurasopuinen mies; mutta hän ei ollut
niitä miehiä, joita mainitaan ruudin keksijöinä. Hänellä oli mitä
liioitelluimmat käsitykset tästä kansainvaelluksesta Eurooppaan ja
luuli lopulta koko Amerikan kansan säälivän kapineitaan kapsäkkiin
Ranskaan muuttaakseen. Poikkesimme kerrankin erääseen puotiin
Broadwayn varrella, josta hän osti kaulaliinan, ja kun myyjällä ei
ollut antaa takaisin, sanoi mr B.:

"Ei tee mitään, maksan sen teille Pariisissa."

"Mutta en minä aio lähteä Pariisiin."

"Mitä -- kuinka te sanoittekaan?"

"Minä sanoin, etten minä aio lähteä Pariisiin."

"Ette aio lähteä Pariisiin! Ette läh... -- no hyvä, mutta minne
ihmeeseen te sitten aiotte lähteä?"

"En minnekään."

"Ette ihan minnekään? -- ette minnekään muuanne kuin tänne?"

"En minnekään muuanne kuin juuri tänne -- olen täällä koko kesän."

Toverini otti ostoksensa ja sanaakaan sanomatta lähti puodista --
lähti loukkaantunut ilme kasvoillaan. Kun oli katua vähän matkaa
astuttu, katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi vaikuttavasti: "Se oli
vale -- se on minun vakaumukseni!"

Kun aika oli täytetty, oli laivakin valmiina ottamaan vastaan
matkustajansa. Minut esitettiin sille nuorelle herralle, jonka olin
saanut hyttitoverikseni, ja huomasin hänet älykkääksi, rattoisaksi,
epäitsekkääksi, kaikin puolin jalomieliseksi, kärsivälliseksi ja
ihmeteltävän hyväntahtoiseksi nuoreksi mieheksi. Ei ainoakaan niistä
matkustajista, jotka seurasivat mukana "Quaker Cityllä", kieltäne
näiden sanaini oikeutusta. Valitsimme hytin, joka oli tyyrpuurin
puolella, siipien etupuolella, välikannella. Siinä oli kaksi
vuodetta, murheellinen paksulasinen akkuna, pesukaappi astioineen
ja pitkä, ylellisesti pehmustettu kaappi, joka samalla teki sohvan
virkaa -- ja osaksi oli kamssujemme säilytyspaikkana. Huolimatta
kaikista näistä huonekaluista mahtui siinä vielä kääntymään, vaikka
ei kissaa olisi mahtunut kieputtamaan, ei ainakaan isoa kissaa. Mutta
olihan tuo kuitenkin melkoinen hytti laivan hytiksi ja kaikin puolin
tyydyttävä.

Laivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.

Vähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin
satamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen
nähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään
ajoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan
kansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja
töllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin
puettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin
kananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri,
riippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan
oli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka -- sitä ei
käynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa -- olihan se piletissäkin
mainittu -- mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.

Kaiken tämän mäiskeen ja jyryn ja pauhun ja huudon ja höyryn pihinän
jälkeen kajahti vihdoinkin käsky "irti maasta!"-- äkillinen hyökkäys
porrassillakkeille -- saattajat purkautuvat maalle -- siivet alkavat
pyöriä ja olemme liikkeellä -- matka on alkanut! Kaksi sangen mietoa
hurraata kohosi rantasillalta vettä tiukkuvasta yleisöstä; me
vastasimme yhtä siivosti livettävältä kannelta; lippu teki yrityksen
liehua, mutta siitä ei tullut mitään; ja "tykkipatteri" vaikeni -- ei
ollut ruutia. Keksimme nyt, että tähän "patteriin", josta olimme niin
riemuinneet, kuuluikin tarkalleen yksi tykki, kun kaikki luettiin, ja
minä luin ne itse -- yksi tykki, joka oli liian pieni kenttätykiksi,
mutta kyllin pieni kynttilänjalaksi.

Ajoimme alas sataman suuhun ja kävimme siellä ankkuriin. Satoi
yhä. Eikä vain satanut, vaan vielä myrskysikin. "Ulkopuolella",
sen näimme itse, oli kauhea aallokko. Meidän täytyy pysyä
alallamme tyynessä satamassa, kunnes myrsky asettuu. Matkustajia
on viidestätoista valtiosta; vain harvat heistä ovat ennen olleet
merellä; ilmeisestikin olisi varomatonta usuttaa heidät rintansa
täydeltä puhaltavaa myrskyä vastaan, ennenkuin ovat ennättäneet
päästä merijaloilleen. Meitä oli saatellut kaksi höyryhinaajaa, sillä
laivalla oli vielä iloinen nuori newyorkilainen samppanjaseurue,
joka oli lähtenyt mukaan asianmukaisesti ja vanhan kansan tapaan
hyvästelläkseen erään heikäläisensä, ja nämä palasivat iltapuoleen
takaisin ja nyt olimme yksinämme syvyyksillä. Viiden sylen
vedellä vain ja pohjaan lujasti ankkuroituina. Ja kaiken lisäksi
juhlallisessa sateessa. Huvia ettei paremmasta väliä.

Tuntui kerrassaan huojennukselta, kun malmirumpu kutsui
rukouskokoukseen. Jonkun toisen huviretken ensimmäinen lauantai-ilta
olisi varmaan omistettu kortinpeluulle ja tanssille; mutta jätän
ennakkoluulottoman mielen päätettäväksi, olisiko _meille_ sopinut
tämmöinen kevytmielisyys, siihen nähden mitä olimme kokeneet ja missä
mielentilassa olimme. Hautajaistilaisuudessa olisimme loistaneet,
mutta emme missään sen juhlallisemmassa.

Merellä kuitenkin aina on reipastuttava vaikutuksensa, ja yöllä,
nukkuessani liekkuuni aaltojen tahdikkaaseen tuuditteluun ja etäisten
hyökyjen pauhuun, vaivuin rauhallisesti täydelliseen tiedottomuuteen
päivän ikävystyttävistä kokemuksista ja rankaisevista tulevaisuuden
varoituksista.




III LUKU.

Matkustajat ylipäätään -- Kaukana merellä -- Ahdistusta patriarkkain
kesken -- Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa -- Laivan viisi
kapteenia.


Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko
lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan
vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi
ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä
koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi.
Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta
olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin
olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.

Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen
luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman
kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat
itsetietoisuudesta vapaat -- joka juuri on aamiaisen aika, jos
semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.

Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä
-- voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen
päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne
olivat _paljasta_ harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä
seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä
sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he
kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.

Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle.
Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan
viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan
ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta
meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä
siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja
Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi
niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi,
oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli
aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani -- minun teki mieleni
korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja
sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri
vahinkokaan.

Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly.
Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä
keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla,
seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta
tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula
lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua
parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää
huvia.

Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä.
-- Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos
maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän
itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan
ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä.
Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa
fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio,
ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui
suoraan syliini. Minä sanoin:

"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."

Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja sitten
hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.

Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla
voimalla. Minä sanoin:

"Rauhoittukaa, hyvä herra -- ei ole kiirettä. Kaunis päivä."

Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja hoippui
pois.

Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään
veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:

"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa
--"

"_Voi_, mun!"

Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin _hän_. Taisin
seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla
herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "_Voi_,
mun!"

Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä
huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta
siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista
herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää
olevan koko lailla epäkunnossa.

Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua.
Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse
ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä
myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa
tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta;
mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna
siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.

Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin
peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin
sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:

"Te siellä, hei, _tuo_ ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus --
TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"

Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin
keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä
hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä -- näkyi laiva
etäisyydessä:

"Ah, ah -- heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"

Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle -- matalalla äänellä
tietysti:

"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin
soriseva ääni?"

"Se on kapteeni Bursley -- toimeenpaneva upseeri -- purjehdusopas."

Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää,
aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt
vakavalla, varoittavalla äänellä:

"_Kuulkaahan_ -- hyvä ystävä -- eikö teillä ole parempaa tehtävää
kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? _Teidän_ sentään
luulisi enemmän ymmärtävän."

Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:

"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"

"Se on kapteeni L------, laivan omistaja -- se on yksi pääpomoista."

Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle
ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin,
tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi
tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti
olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Minun pitää -- antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa
tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä
vastaan, vaikka sanoisinkin -- mutta tuota kojetta en mielelläni usko
kenellekään. Jos tahdotte, että lasken -- Kohta, kohta!"

Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen
lakaisijan luo:

"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo
tekopyhä naama?"

"Se on kapteeni Jones -- ensimmäinen perämies."

"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan
kuullut. Luuletteko -- minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä --
_luuletteko_ te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata
tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"

"Mene tiedä -- kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän
näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."

Minä lähdin kannen alle -- miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä
ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä
voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.




IV LUKU.

Pyhiinvaeltajat kotiutuvat -- Pyhiinvaeltajain elämä merellä --
"Hevosbiljardi." -- "Synagooga" -- Kirjoituskoulu. -- Jackin
päiväkirja -- "Q.C. Klubi" -- Taikalyhty -- Tanssiaiset kannella --
Leikkikäräjöimistä -- Arvoittelua -- Pyhiinvaellusjuhlallisuutta --
Hidasta musiikkia -- Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.


Urheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia
mainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa.
Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä
kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa.
Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä
sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut -- mutta siinä kuitenkin
oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia
merimiessanoja, kuten merellä tapana on -- merkki siitä, että he
alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille
Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille
pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan,
kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi
pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti
puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja
tyyrpuurista ja kanssista.

Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran.
Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat
siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet
kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista
kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat
siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja
vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin
ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla,
hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin
monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin;
syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita
laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden
viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella
mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas
kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden
tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat
korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan
viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan
etupuolella -- siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli
mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on
erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä
kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen,
jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla.
Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia
isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten
työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä
saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5:een, 5 ja niin
edelleen. Joka ensin pääsee 100:aan, voittaa pelin; neljä voi
ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen
yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä
se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa
lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja
arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva
heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko
osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä
johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.

Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla -- tai
ainakin kansisalongissa -- ja kisailla siellä, lueskella, katsella
akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella
niitä näitä.

Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi
tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa
retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli
suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat
kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului
vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se
harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin
harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja
saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä
tuoliin kiinni.

Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin
kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan
sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin
kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari
kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari
kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että
niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton
ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko
koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää
sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän
matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä,
ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä
päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista,
jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi
haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen;
ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen
käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto
maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää
yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset
luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä
ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta
päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen
kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.

Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies,
jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa,
suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset,
kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen
edistystään ja sanoi:

"Ah, se käy kuin rasvattu!" (hän käytti hieman alhaista kieltä
hyvällä päällä ollessaan), "eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani
kymmenen sivua -- ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana
yhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!"

"Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?"

"Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello
kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden
kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako
hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja
sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän
vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa
ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita
meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan _ainoatakaan_
pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen -- mikä ihme
siihenkin lienee syynä? -- ja, montako valetta Moult on sanonut
-- kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni
käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta
dollarista, kun se on valmis."

"Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
valmis."

"Niinkö? -- Niinkö te tosiaan luulette?"

"Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
valmis. Ehkä enemmänkin."

"Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään
hutiluspäiväkirja."

Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja".
Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran
kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:

"Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan
sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."

Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:

"Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko
päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös --
olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua
jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että
jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi
päinsä, vai _kävisikö se_? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika -- etkö
sinä nähnyt Ranskassa mitään?' _Se_ kissa ei tappelisi. Ensin minä
ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin
etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on
sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, _minun_ mielestäni ei
päiväkirjasta ole mitään hyötyä -- vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin
harmia, _eikö_ niin?"

"Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen,
mutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria -- kun se on
valmis."

"Tuhat! -- well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun
miljoonastakaan."

Hänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä,
jotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos
nuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen
rangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.

Keksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja
pitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin,
joka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja
jossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja
pohdittiin täten saatuja tietoja.

Retkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat
kuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen
maisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa
yksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti "näytännön alkavan
peräsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän
aikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin" -- mikä kaikki
oli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin
ensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!

Useana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla
ja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein
oli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti
melodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä
hieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään
silloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti,
jonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko
lailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli
jossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui -- en satu tällä
haavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti
huonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen,
hyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi
joukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät
kaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat
pyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten
laskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä.
Virginia-riili semmoisena kuin sitä "Quaker Cityssä" tanssittiin
oli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja
katsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin
epätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin
koko tanssista.

Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla
ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan
laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu.
Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n:o 10
varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit,
sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia
haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn
jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia
ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja
asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti
letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu
lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen
asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla
tuomiolla.

Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa
kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein
hienoin ja onnistunein.

Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.

Kaikilla meillä oli hauska -- luulen voivani huoletta tämän
vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen,
sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme
hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se
oli sangen kaunis nuotti -- kuinka hyvin sen muistan -- ihmettelen
itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan
soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä --
mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert _osasi_ osan eräästä
nuotista -- jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka
suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en
tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään
tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme
hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta
ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu
kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein
parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin
joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin
joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri
kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista
kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä
soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut
nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:

"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta.
Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin
muutkin. Se on hyvä nuotti -- _sinä_ et ainakaan voi sitä parantaa,
noin vain, käden käänteessä."

"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä -- minähän _laulan_
niinkuin muutkin -- juuri niinkuin nuoteissa seisoo."

Ja niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi
voinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan
takertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.

Parantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen
vastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli
niitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli
kylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta
että synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin
Yrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten
kasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia
yrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka
hukuttaisi koko laivan.

Rukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi,
ettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.

"Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja
rukoilevat myötätuulta -- vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin
minäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee
itää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti
-- ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille _vastatuuli_.
-- Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä
seurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri _yhden_ mieliksi
-- joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista,
eikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes
tavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!"




V LUKU.

Kesä Keski-Atlantilla -- Oikullinen kuu - Mr Blucher menettää
luottamuksensa -- "Laiva-ajan" salaisuus -- Syvyyden asukkaat
-- "Maata!" -- Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle --
Alkuasukkaitten yllätys -- Vähän Azorien saarista -- Blucherin
tuhoisa juhlapäivällinen -- Sen onnellinen päättyminen.


Kaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New
Yorkista Azorien saarille -- ei tosin nopea, sillä väliä on vain
kaksituhattaneljäsataa mailia -- mutta pääasiassa aika miellyttävä.
Tosin meillä oli vastatuuli _koko_ ajan ja useita myrskykokemuksia,
jotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle
sairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä
-- myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati
kaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä,
joita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen
päälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta
enimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä
päiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka
yö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin
emme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se
selvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa
parikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti --
voitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla.
Se oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle
jääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla
ja pysyi aina samana.

Nuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi
matkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva "laiva-aika" paljon
päänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen
taskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan
lasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi
hän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New
Yorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja
varmasti:

"Tämä on petoskauppa!"

"Mikä on petoskauppa?"

"Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa -- annoin siitä
150 dollaria -- ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se
_on_ hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden
päällä -- taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin
säännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten
aivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä
nopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole
apua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja
mennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne
kahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia
edelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan -- käy
kaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös,
ei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta
mitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä
puuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta."

Laiva voitti aikaa täyden tunnin aina kolmessa päivässä, ja tämä
mies koetti saada kellonsa kulkemaan siksi, nopeaan, että pysyisi
rinnalla. Mutta hän oli nyt työntänyt rukkuuviisarin niin pitkälle
kuin se meni ja kello kulki "parasta luikuaan", eikä hänellä nyt sen
vuoksi ollut muuta neuvoa kuin panna kätensä ristiin ja antaa laivan
voittaa kilpailussa. Lähetimme hänet kapteenin luo, joka hänelle
selitti "laiva-ajan" salaisuuden ja rauhoitti hänen häiriintynyttä
mieltään. Tämä nuori mies kyseli koko joukon meritaudista, ennenkuin
matkaan lähdettiin, ja halusi saada tietää, mitkä sen luonnepiirteet
olivat, ja mistä hän saattoi tietää, koska hän oli sen saanut. Ei
hänen tarvitse enää kysyä.

Näimme tavanmukaiset haikalat, mustekalat, delfiinit y.m.,
tietysti, ja vähitellen liitettiin suuret parvet portugalilaisia
"manuvaarejakin" säännöllisten meri-ihmeitten luetteloon. Toiset
olivat valkoisia, toiset kirkkaan veripunaisia. Nautilus ei ole
muuta kuin läpikuultava hyytelökudos, joka levittää itsensä tuulen
kannettavaksi ja perässään uittelee jalan tai parin mittaisia
hilamaisilta näyttäviä nauhoja, jotka pitävät sitä vedessä vakavana.
Se on täysin oppinut merimies ja sillä on hyvä merimiehen älli. Kun
myrsky uhkaa tai käy navakankinlainen tuuli, reivaa se purjeensa
ja käärii ne aivan kokoon täyden myrskyn raivotessa ja sukeltaa
syvyyteen. Tavallisesti se kasteleekin purjeensa kääntymällä ympäri
ja upottamalla sen hetkeksi veteen. Merimiehet sanovat, että
nautilusta on vain näissä vesissä 35:nnen 45:nnen leveysasteen
välillä.

Kello kolmen aikaan aamulla kesäkuun 21 p:nä meidät herätettiin
sillä tiedolla, että Azorit olivat näkyvissä. Minä sanoin, etteivät
minua huvittaneet mitkään saaret kello kolmen aikaan aamulla. Mutta
sitten tuli toinen kiusaaja ja sitten taas yksi ja lopulta tultuani
vakuutetuksi siitä, ettei yleinen innostus sallisi kenenkään nukkua,
pääsin minäkin jalkeilleni ja lähdin unisena kannelle. Kello oli nyt
puoli kuusi; raaka, pauhaava aamu. Matkustajat olivat sulloutuneet
savupiippujen luo ja varustautuneet ilmatorvien taa ja kaikki olivat
pukeutuneet talvivaatteisiin ja näyttivät unisilta ja onnettomilta
armottomassa myrskyssä ja kastavassa roiskeessa.

Näkyvissä oleva saari oli Flores. Se ei näyttänyt sen kummemmalta
kuin kuraläjältä siellä meren kolkkojen huurujen keskellä. Mutta kun
ajoimme päin sitä, tuli aurinko näkyviin ja teki siitä kauniin taulun
-- kaikki vihantina viljelyksinä ja niittyinä, jotka kumpusivat
viidentoista sadan jalan korkeuteen ja yläreunallaan sekaantuivat
pilviin. Teräviä, jyrkkiä harjanteita kaartoi rinteillä, kapeat
rotkot halkoilivat niitä, ja siellä täällä kukkuloilla matkivat
ilmaan pistävät kallioryhmät linnoja ja muureja; ja pilvien
repeämistä syyti päivä leveitä valosääriä, jotka kirkastivat kukkulat
ja kaltaat ja syvät notkot tulivyöhykkeihin, jättäen väliin syviä
varjovöitä. Ikäänkuin olisi hyisen navan revontulet karkoitettu tänne
kesän maahan!

Kiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin
päässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli,
vaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin
olivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa,
taikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa
todella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta
taas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin,
ja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja
katosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä
taas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen
jälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa
heidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.

Mutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme,
sillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään
heitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati
suojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata --
Fauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen
mailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen
asukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan
vihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta
eikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen
helmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa
jalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka -- ei
jalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala
maata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla,
joiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta
myrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla
piirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.

Saaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa
portugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia,
meluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia
portugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos
sydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan
kauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden,
minkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät
vietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita
Horta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen
hirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä
tunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat
varmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat
viedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas
tarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta
romua -- miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia,
paljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan,
kasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat
perässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan
kuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa,
ja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja
vähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen
paremmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät
saatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle.
Minusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta
huomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia,
joilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä
myssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta
vaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää
korkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii
kuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin
teatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa,
joksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa -- se ei ole
muuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun
naisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan
viivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla
kokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama
ja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa
kapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä
silmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen
sanoa.

Portugalin pennit eli _reit_ ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä
menee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot
lasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin
toimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin
mielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle
maalle, että hän halusi sitä juhlia -- sanoi kuulleensa, että tämä
oli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot.
Hän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa
erinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja
mukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun.
Blucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen
toisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen
aistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen
pettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.

"'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!

"'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!

"'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän
kaikkien kanssamme!

"'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi
kärsivä Mooses! -- Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että
tämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää -- jättäkää minut, pojat,
kurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta."

Se oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan
nähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu
halvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle,
sisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista
sormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt
ainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala
vaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille
epätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: --

"Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan,
koskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä
herra, enempää ette saa -- minä uin veressä, ennenkuin maksan
senttiäkään enempää."

Meidän rohkeutemme nousi ja isännän laski -- ainakin meistä näytti
siltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan
siitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta
Blucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli
käynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa
käännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi -- näin: --

    10 päivällistä, 6000 reitä, eli............. Doll. 6.00
    25 sikaria, 2500 reitä, eli ................. " .. 2.50
    11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ......... " . 13,20
                    Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70

Taas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää
virvoituksia.




VI LUKU.

Kiinteitä tosiasioita -- Fossiilinen yhteiskunta -- Ihmeellisiä teitä
ja tapoja -- Jesuiitta-humpuukia -- Haaveellista pyhiinvaellusta --
Erään kivityksen alkuperä -- Tilinteko fossiilien keralla -- Jälleen
merellä.


Azorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko
laivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut
seuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista
maista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän
tai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren
keskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin
mentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri
tähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.

Tämä yhteiskunta on silmäänpistävän portugalilainen -- se toisin
sanoen on hidas, köyhä, kykenemätön, uninen ja laiska. Siellä
on sivilikuvernööri, jonka Portugalin kuningas nimittää, ja on
sotilaskuvernöörikin, joka voi ottaa ylijohdon käsiinsä ja antaa
sivilikuvernöörille virkavapautta, koska hyväksi näkee. Saarilla
asuu 200.000 ihmistä, melkein paljaita portugalilaisia. Kaikki
on asuttua ja vakaantunutta, sillä maa oli sadan vuoden vanha jo
silloin kun Columbus löysi Amerikan. Tärkein vilja on vehnä, ja
sitä viljellään ja jauhetaan aivan samoin kuin iso-iso-iso-isoisän
aikana. He kyntävät laudalla, joka on vähään matkaan raudoitettu;
heidän mitättömiä piskuisia karhejaan vetävät miehet ja naiset;
pienet tuulimyllyt jauhavat viljan, kymmenen bushelia päivässä, ja
erikoinen superintendentin apulainen syöttää viljaa tuuttiin ja
kenraalisuperintendentti seisoo vieressä ja pitää huolta siitä,
että hän pysyy hereillä. Kun tuuli kääntyy, valjastetaan myllyn
eteen moniaita aaseja ja käännetään ympäri myllyn koko yläosa,
kunnes siivet ovat oikeassa asennossa, sen sijaan että juttu
järjestettäisiin sillä tavalla, että käännettäisiin siipiä, ei
myllyä. Härät tallaavat vehnän irti tähkistä sen mallin mukaan,
joka oli yleinen Methusalemin aikana. Ei ainoitakaan työntörattaita
ole koko maassa -- kaikki kannetaan pään päällä, tai aasin selässä,
tai vasukärryillä, joiden pyörinä ovat täysinäiset puunkappaleet
ja akselit pyörivät pyöräin keralla. Ei ole koko saaristossa
ajanmukaista auraa eikä puimakonetta. Kaikki yritykset tuoda niitä
maahan ovat menneet myttyyn. Katolinuskoinen harras portugalilainen
teki ristinmerkin ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä kaikelta
jumalaapilkkaavalta halulta tietää enemmän kuin mitä hänen isänsä
tiesi ennen häntä. Ilmasto on lauhkeata; siellä ei koskaan jäädy eikä
sada lunta, enkä nähnyt kaupungissa savupiippuja. Aasit ja miehet,
vaimot ja perheen lapset, kaikki syövät ja nukkuvat samassa huoneessa
ja ovat likaisia, syöpäläisten raatelemia ja todellisesti onnellisia.
Kansa valehtelee ja pettää vierasta ja on toivottoman tietämätöntä,
ja vainajiaan kohtaan sillä tuskin on mitään kunnioitusta.
Viimeksimainittu piirre osoittaa, kuinka vähän parempia he ovat kuin
aasit, joiden kanssa he syövät ja nukkuvat. Ainoat hyvin puetut
portugalilaiset koko yhteiskunnassa ovat puolenkymmentä varakasta
perhettä, jesuiittapapit ja pienen varusväen sotamiehet. Työmiehelle
maksetaan kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenneljään senttiin
päivässä ja niille, joiden koneisto toimii tavallista paremmin, kaksi
sen vertaa. Kaikki he laskevat reissä, joita menee tuhat dollariin,
ja se tekee heidät rikkaiksi ja onnellisiksi. Oivallisia rypäleitä
kasvoi näillä saarilla ja niistä puserrettiin mainiota viiniä, jota
vietiin maasta. Mutta viisitoista vuotta takaperin tauti tappoi
kaikki köynnökset eikä viiniä ole sen koommin tehty. Kun saaret
ovat kokonaan tulivuorien tuotteita, niin on maanlaatukin tietenkin
sangen lihavaa. Melkein joka jalanleveys maata on viljelyksessä
ja kustakin kasvajasta saadaan vuodessa pari kolme satoa, mutta
maasta ei viedä mitään, paitsi vähän oransseja -- pääasiallisesti
Englantiin. Ei ketään käy täällä, ei ketään täältä lähde. Uutinen
on Fayalissa tuntematon asia. Ja yhtä tuntematon intohimo on niiden
jano. Muuan portugalilainen, jonka äly näytti edustavan keskitasoa,
kysyi meiltä, oliko sisällinen sotamme jo päättynyt, joku kun oli,
hän sanoi, maininnut sen päättyneen -- taikka ainakin hänen mieleensä
johtui, että joku oli hänelle maininnut jotain sen tapaista! Ja kun
eräs matkustajista antoi muutamalle varusväen upseereista "Tribunen",
"Heraldin" ja "Timesin" numeroita, hämmästyi tämä siitä, kun niistä
luki myöhempiä Lissabonin uutisia kuin mitä hän vast'ikää oli saanut
pienellä, kuukausivuorollaan poikenneella höyrylaivalla. Hänelle
kerrottiin, että ne oli saatu kaabelilla. Hän sanoi tietävänsä, että
kymmenen vuotta takaperin oli yritetty laskea kaabeli, mutta hänen
mieleensä oli jäänyt, ettei siitä syystä tai toisesta tullut mitään!

Tämänkaltaisissa yhteiskunnissa rehoittaa jesuiittapetos. Kävimme
eräässä jesuiittakatedraalissa, joka oli lähes kahdensadan vuoden
vanha, ja näimme siinä kappaleen siitä samaisesta rististä, jolle
Vapahtajamme ristiinnaulittiin. Se oli kiilloitettu ja kova ja
erinomaisesti säilynyt, ikäänkuin Golgathan synkkä surunäytelmä olisi
tapahtunut eilen, eikä kahdeksantoista vuosisataa takaperin. Mutta
nämä luottavat ihmiset uskovat arvelematta tuohon puupalaan.

Eräässä katedraalin kappelissa on alttari, jonka sivut ovat selvää
hopeaa -- ainakin niin sanotaan, ja minä itse luulen, että sitä olisi
ainakin parisataa tonnia (puhuakseni hopeakaivosmalliin) ja sen
edessä palaa aina pieni lamppu. Eräs hurskas rouva jätti jälkeensä
rahoja ja tilasi niillä loppumattomat määrät messuja sielunsa
autuudeksi ja sääti samalla, että tämän lampun piti aina palaa yöt,
päivät. Se on sangen pieni lamppu ja sangen himmeäkin, enkä luulisi
hänen ikuista lepoaan paljoakaan häiritsevän, vaikka se saisi
aivan sammuakin. Katedraalin suuri pääalttari ja kolme tai neljä
pienempääkin alttaria ovat paljasta kullattua joulukuusikorua. Ja
sitten siellä oli koko liuta ränstyneitä, pölyttyneitä, koin syömiä
apostoleita tämän rihkaman ympärillä seisomassa, toisilla vain toinen
jalka, toisilta toinen silmä poissa, mutta toisessa pönäkkä ilme,
ja toisilta oli katkennut pari kolme sormea, ja kaikkikin olivat
raajarikkoisia ja rempallaan ja olisivat paljon paremmin olleet
paikallaan jossain lasaretissa kuin tuomiokirkossa.

Saarnastuolin seinät ovat posliinia, maalattu täyteen henkilökuvia,
jotka ovat melkein luonnollista kokoa. Puvut ovat sitä haaveellista
kuosia, joka oli pari vuosisataa takaperin vallalla, suoritus sangen
taiteellista. Juoni oli kertomusta jostain tai jostakusta, mutta
meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi
sen perille päässyt.

Palatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi
satuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne
olivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä
huonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta
semmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan -- moisessa satulassa
istuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä -- tukea oli
siinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme
tunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka
tarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti -- siinäkin
kehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä.
Puolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja
antautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu
sai meistä maksuttoman ilveilyn.

Lähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku
laukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit
olivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla
oli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja
nämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä
ja huusivat jotain sen tapaista kuin "_Sekki-jah_!" pitäen melua
ja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen.
Kaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät
kertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta -- ne voittavat juoksussa ja
kestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan
sangen vilkas ja maalauksellinen.

Blucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi
tien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen;
se hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli
korkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen
toiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan
hairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa
se oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten
ovipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan
Blucher sanoi ajajalle: "Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette
siivolla." Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt,
hän vain huutamaan "_Sekki-jakia_" ja aasi oikaisi taas matkaan
suinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi
päistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui
joka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen
yhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien
selästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta
kierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion
jälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita
satuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla
äkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa,
teki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin
kaikki muut äänet hukkuivat.

Se oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa
rotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä
aasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi
kuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.

Tiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä
saaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita -- 25.000 -- oli siitä
huolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central
Parkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin,
kaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle
on vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet,
vähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten
sileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan
niin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi
keksinnöksi -- mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa
sitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti
laskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka
ja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja
joka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä
maassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne
ovat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä
hakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista
puutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas
vihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista
ja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan
kattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin
ratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on
hallituksen työtä.

Silloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty,
selkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka
puolella on muureja, muureja, muureja -- aistikkaita ja somia kaikki
-- ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä
kivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos
missään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat
kaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai
minkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman
rahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään --
mutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.

Saavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja
parantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin
pääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista "Sekki-jahiaan" ja
laulaen "John Brown's Bodya" murhaavalla englannin kielellä.

Kun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi
siitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain
ja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi
dollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että
oli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut
tässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti
meille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa
ja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi,
viittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.

Muutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin
Pico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan
jalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan
korkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se
näkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!

Saimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja,
limooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä
ole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.

Olemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden
päivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.




VII LUKU.

Myrsky-yö -- Espanja ja Afrikka näytteillä -- Tervehdimme
majesteetillista vierasta -- Herkuleen patsaat -- Gibraltarin
kallio -- Väsyttäviä toisteluita -- "Kuningattaren tuoli" --
Voitettu tyyneys -- Salaisen luolan kummia -- Gibraltarin ihmiset
-- Eräitä kummia luonteita -- Yksityishuvit Afrikassa: Maurilaista
linnaväkeä revitään parrasta (ilman ihmishengen hukkaa) -- Kuritettu
turhamaisuus -- Maihintulo Marokon keisarikunnassa.


Viikko myrskyisen, säälimättömän meren paiskeltavina; viikko
meritautia ja salonkien tyhjyyttä; yksinäisiä tyrskyn huuhtomia
yläkansia -- niin uhmailevan tyrskyn, että se silasi paksulla
valkoisella suolakuorella savutorvemmekin hamaan päähän saakka;
viikon värjöttelyä pelastusveneiden ja kansihyttien suojassa
päivällä, ja tukahuttavien savupilvien pöllyyttelyä ja isoäänistä
dominon pelaamista tupakkahuoneessa iltaisin.

Ja viimeinen näistä seitsemästä yöstä oli myrskyisin kaikista.
Ukkosta ei ollut, ei muuta meteliä kuin laivan jyskivä keula, myrskyn
kimakka vihellys köysistössä ja sihiseväin vetten pauhu. Ja laiva se
kiipesi korkeuteen, ikäänkuin aikoen kiivetä taivaaseen -- sitten
herkesi hetkeksi, joka oli kuin vuosisata, ja sukelsi taas päistikkaa
alas kuin äkkijyrkänteen partaalta. Täysinä läikkinä huuhtoi tyrsky
kansia. Pimeyden mustuus oli kaikkialla. Pitkin väliajoin repäisi
sen salaman leimaus värisevällä tulijuovalla, joka paljasti kohoovan
ja laskevan vesimaailman siinä, missä ei ollut mitään ennen,
sytytti pimeihin köysiin hopean kiiltoa ja valaisi ihmisten kasvot
aavemaisella hohteella!

Pelko ajoi kannelle monenkin, jonka tapana oli ollut karttaa
yötuulia ja tyrskyjä. Toisten mielestä laiva ei voisi säilyä aamuun
asti, ja tuntui vähemmän kamalalta seisoa hurjan myrskyn keskellä
ja _nähdä_ uhkaava vaara kuin olla kaameaan hyttiin suljettuna
himmeitten lamppujen alla ja kuvitella hirmuja, jotka raivosivat
ulkona valtamerellä. Ja kerran ulos tultuaan -- tultuaan ja nähtyään
laivan taistelun myrskyn kovassa kouristuksessa -- kuultuaan tuulten
kiljunan ja koettuaan lentävän tyrskyn ja nähtyään majesteetillisen
kuvan, jonka salamat paljastivat katseelle, he joutuivat
vastustamattoman julman lumouksen kahleihin ja jäivät ulos. Se oli
kurja yö -- ja sangen, sangen pitkä.

Jokainen kompuroi kiireellä kannelle kello seitsemän tänä kesäkuun
30 päivän ihanana aamuna, sillä oli kuultu iloinen uutinen, että
maa oli näkyvissä! Oli aivan harvinaista ja riemastuttavaa nähdä,
että laivaperheen jäsenet _kaikki_ jälleen olivat ulkona, vaikkapa
kaikilla kasvoilla asuva onnen tunne saattoikin vain osaksi peittää
ne hävitykset, jotka tuo pitkä myrskypiiritys oli niin monessa
saanut aikaan. Mutta rauenneet silmät alkoivat taas säteillä
mielihyvästä, kalpeat posket jälleen punoittaa, ja taudin heikontamat
vartalot saivat uutta eloa säteilevän raikkaan aamun virkistävästä
vaikutuksesta. Niin, ja vielä voimallisemmastakin vaikutuksesta:
näiden riutuneitten, murtuneitten raukkain piti taas saada nähdä
siunattu maa! -- ja sen näkeminen palautti kaikille maaäidin, joka
oli jokaisen ajatuksissa.

Tunnin kuluttua me olimme aivan Gibraltarin salmessa, oikealla
kädellämme Afrikan korkeat keltaläikkäiset kukkulat, joiden liepeet
olivat sinisissä auerharsoissa, kukkulat pilvikääreissä, mikä käykin
yhteen piplian sanain kanssa että "pilvet ja pimeys ovat maan
päällä". Luullakseni sanottu juuri tästä Afrikan osasta. Vasemmalla
puolella olivat vanhan Espanjan graniittisärmäiset vuoritemppelit.
Salmen leveys on kapeimmalta kohdalta vain kolmetoista mailia.

Espanjan rannalla oli aina vähän matkan päässä omituisen näköisiä
vanhoja kivitorneja -- maurilaisiksi luulimme niitä -- mutta saimme
myöhemmin oikeamman tiedon. Marokon merirosvojen tapana oli ennen
vanhaan aluksineen purjehtia pitkin Espanjan rantaa, kunnes tarjoutui
hyvä tilaisuus ja he saattoivat hyökätä jonkun espanjalaisen kylän
kimppuun, valloittaa sen ja viedä mukanaan kaikki kauniit naiset,
mitä siitä löysivät. Se oli hauskaa bisnessiä ja sangen suosittua.
Espanjalaiset rakensivat siksi kukkuloilleen vahtitorneja voidakseen
pitää marokkolaisia bisnessmiehiä tarkemmin silmällä.

Näköala tuntui kovin kauniilta alati kaltaisensa meren uuvuttamista
silmistä, ja laivassa oleva seurue muuttui vähitellen aivan
ihmeteltävän rattoisaksi. Mutta meidän siinä seisoessa ja
ihmetellessä pilvihatullisia kukkuloita ja autereisen hämäryyden
verhoamia alamaita ilmestyi äkkiä eteemme vielä ihanampi näky, joka
lumosi Puoleensa joka silmän kuin magneetti -- uljas laiva, johon oli
kasattu purjetta purjeen päälle, niin että se oli yhtenä pullistuvana
valtavana purjepaljoutena! Se tuli meren poikki kiitäen kuin suuri
lintu. Afrikka ja Espanja unohtuivat. Kaikkien ihailu kääntyi kauniin
vieraan puoleen. Ja jokaisen sitä katsellessa se suurenmoisena
pyyhkäisi ohi ja "tähdet ja raidat" lensivät sen kahvelin nokkaan!
Nopeammin kuin ajatus välähtivät nenäliinat ja hatut ilmaan ja
puhkesimme hurraa-huutoon! Se oli ollut ennen kaunis -- nyt se oli
säteilevä. Kannellamme monikin silloin ensi kerran tunsi, kuinka
vähän merkitsevä oman maan lippu on kotona sen rinnalla, mitä se on
vieraassa maassa. Sen nähdessään on näkevinään sielussaan kodin itse
ja kaikki mitä siinä on pyhää ja tuntee tunnesykähdyksen, joka panisi
sykkimään kokonaisen virran hidasta verta!

Lähestyimme kuuluja Herkuleen patsaita, Afrikan puoleinen,
"Apinavuori", oli jo näkyvissä, jyhkeä vanha vuori, kukkula
graniittiportaista juovaisena. Toinen, Gibraltarin suuri kallio,
oli vielä näkymättömissä. Vanhalla ajalla pidettiin Herkuleen
patsaita purjehduksen päätekohtana ja maailman loppuna. Se tieto,
mitä vanhoilla ei ollut, oli sentään sangen laaja. Profeetatkin
kirjoittivat kirjan toisensa jälkeen, mutta eivät kertaakaan
hiiskahtaneetkaan siitä, että meidän puolellamme vettä oli suuri
maanosa; mutta luultavasti he kuitenkin tiesivät, että se oli
olemassa, kuinkas muutoin.

Tuota pikaa kohosi uljaasti näkyviin yksinäinen, suunnaton
kallioröykkiö, joka näytti seisovan aivan leveän salmen keskellä,
meren huuhtelemana joka puolelta, eikä kenenkään ikävystyttävän,
paljon matkustaneen papukaijan tarvinnut tulla meille sanomaan,
että se oli Gibraltar. Yhdessä kuningaskunnassa ei voi olla kahta
semmoista kalliota.

Gibraltarin kallio on noin puolitoista mailia pitkä, ja luullakseni
1,400 tai 1,500 jalkaa korkea ja tyvestä neljännesmailia leveä.
Toinen kylki ja toinen pää nousee merestä jotakuinkin yhtä suoraan
kuin huoneen seinä, toinen pää on epäsäännöllinen ja toinen kylki
jyrkkä rinne, jota armeijan olisi sangen työläs kiivetä. Tämän
rinteen juurella on Gibraltarin kaupunki, muurin ympäröimänä --
taikka oikeammin sanoen kaupunki jo on itse rinteellä. Kaikkialla,
mille suunnalle vain katseenne luottekin -- rinteillään,
jyrkänteillään meren reunassa, kukkuloillaan -- Gibraltar on
muurauksella verhottu, kaikkialta pistää esiin tykkejä. Se on
mieleen painuva, eloisa näky, miltä suunnalta sitä katsookin. Se on
mereen työnnettynä matalan kapean maankielekkeen päässä ikäänkuin
kattopäreen päässä savikokkare. Muutama satakunta askelta vain tätä
matalaa maata sen juurelta kuuluu Englannille ja sen perästä tulee
"puolueeton maa", joka ulottuu kannaksen poikki -- matkaa neljännes
mailia -- Atlantin merestä Välimereen ja on pari kolmesataa askelta
leveä ja kummallekin puolelle vapaa.

"Aiotteko lähteä Espanjan kautta Pariisiin?" Tätä kysymystä nakeltiin
laivassa edes ja takaisin yöt ja päivät Fayalista Gibraltariin
saakka, enkä mielestäni ollut koskaan siihen määrään kyllästynyt
kuulemaan aina vain samaa sanayhdistelmää tai siihen määrään väsynyt
vastaamaan "enkä tiedä". Viime hetkessä oli sitten kuudella tai
seitsemällä riittävästi luonteen lujuutta lähtöpäätöksen tekoon ja
lähtöön, ja minusta se paikalla tuntui huojennukselta -- nythän se
oli auttamattomasti liian myöhäistä ja minä saatoin kaikessa rauhassa
päättää, etten lähtisi. Minulla mahtaa olla mahdoton määrä mieltä;
toisinaan sen malttamiseen voi kulua kokonainen viikko.

Mutta nähkääs, kuinka kiusat uudistuvat. Tuskin olimme tästä
Espanjan-murheesta päässeet erillemme, kun Gibraltarin oppaat panivat
liikkeelle uuden -- alkoivat tuskastuttavasti hokea erästä juttua,
joka ei itsessään ollut kovin merkillinen, ei edes ensi kädessäkään:
"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne
nimittäin eräs Espanjan kuningatar antoi viedä tuolinsa, kun Ranskan
ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua
siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.
Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat
eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi
kuningattaren joko täytynyt valansa rikkoa tai sinne vuorelle kuolla."

Ratsastimme aaseilla ja muuleilla jyrkkiä kapeita katuja vuorelle
ja menimme niihin maanalaisiin käytäviin, joita englantilaiset ovat
kallioon ampuneet. Nämä käytävät ovat kuin avaria rautatietunneleita,
ja tuon tuostakin katselee niistä merelle ja kaupungin yli suuria
julmia tykkejä aukoistaan, jotka ovat viisi tai kuusisataa jalkaa
merta korkeammalla. Näitä maanalaisia laitoksia on mailin verta tai
sille vaiheille ja varmaan ne ovat maksaneet paljon rahaa ja työtä.
Näitten käytävien tykit vallitsevat niemimaata ja molempain merten
satamia, mutta yhtä hyvin, luulisin, tultaisiin toimeen ilmankin
niitä, sillä ei mikään armeija sittenkään voisi kiivetä näitä
äkkijyrkkiä vuorenseinämiä. Mutta suurenmoisia näköaloja merelle on
näistä korkeista tykinrei'istä. Eräässä paikassa oli ulos pistävään
kallionpolvekkeeseen koverrettu huone, jossa sisustuksena oli valtava
tykki ja akkunoina ampumareiät, ja sinne näkyi eräs läheinen kukkula
ja muuan sotamies sanoi --

"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne
nimittäin Espanjan kuningatar antoi kantaa tuolinsa kerran, kun
Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua
siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.
Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat
eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi
kuningattaren täytynyt joko rikkoa valansa tai sinne vuorelle kuolla."

Gibraltarin ylimmällä huipulla viivyimme hyvän aikaa, epäilemättä
muulit olivat uupuneet. Siihen niillä olikin oikeus. Sotilastie oli
hyvä, mutta jotenkin jyrkkä, ja sitä oli jommoinenkin matka. Kapealta
kallioportaalta oli suurenmoinen näköala; kun sieltä teleskoopilla
katselimme aluksia, jotka näyttivät kaikkein piskuisimmilta
leikkiveneiltä, muuttuivatkin ne uljaiksi laivoiksi; ja näillä
samoilla kaukoputkilla selvään erotti muita laivoja, joitten
sanottiin olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen mailin päässä ja
joita ei paljaalla silmällä vähääkään nähnyt. Allamme näimme toisella
puolella päättömän paljon pattereita ja toisella puolella katselimme
suoraan alas mereen.

Minun siinä istuessani kaikessa rauhassa ja mukavuudessa vallilla ja
jäähdytellessä suloisessa tuulahduksessa kiehuvan kuumaa päätäni,
lähestyi toiselle joukolle kuuluva virallinen opas ja sanoi:

"Senor, tuota korkeata kukkulata tuolla sanotaan 'Kuningattaren
tuoliksi'" --

"Hyvä herra, minä olen turvaton orpo vieraassa maassa. Armahtakaa
minua. Älkää -- _älkää_ kiduttako minua tuolla kirotulla vanhalla
jutulla enää tänäpäivänä!"

Siinä se -- minä olin käyttänyt voimakkaita sanoja, luvattuani
ensin, että se olisi viimeinen kerta; mutta kiusaus oli niin suuri,
ettei sitä ihmisluonto enää kestänyt. Jos teitä olisi sillä tavalla
ikävystytetty, juuri kun Espanja ja Afrikka ja sininen Välimeri
jalona panoraamana levisi jalkainne juuressa ja te tahdoitte vain
katsella ja nauttia, hiljaisuudessa ahmia sen ihanuutta, niin teistä
ehkä olisi puhjennut voimakkaampiakin sanoja kuin minusta.

Gibraltar on kestänyt monta pitkällistä piiritystä, joista yksi
kesti lähes neljä vuotta (epäonnistuen) ja englantilaiset saivat sen
haltuunsa vain sotajuonella. Ihmettä, kuinka kukaan voi uneksiakaan
mitään niin mahdotonta kuin sen valloittamista väkirynnäköllä -- ja
sitäkin on kuitenkin koetettu enemmän kuin yhden kerran.

Paikka oli maurien hallussa tuhatkaksisataa vuotta takaperin, ja
kaupungin keskellä seisoo vielä kulmiaan rypistellen heikäläinen
jäykkä vanha linna sammalta kasvavine sakaroineen ja seinineen,
jotka ammoin unhotetuissa taisteluissa ja piirityksissä ammutuista
laukauksista ovat arpia täynnään. Joku aika takaperin löydettiin
sen takaa kalliosta salakammio, jossa oli erinomaisen hienotekoinen
miekka ja vanha haarniska muinaistutkijoille tuntematonta mallia,
ehkä roomalaisajalta. Gibraltarin merenpuoleisesta päästä on eräästä
luolasta löydetty Rooman aikaisia haarniskoita ja monenlaisia muita
esineitä. Historia kertoo, että Rooma ajanlaskumme alussa piti tätä
maata hallussaan, ja nämä esineet näyttävät vahvistavan tuon tiedon
oikeaksi.

Luolasta on niinikään löydetty sangen paksun kivettymäsilauksen
verhoomia ihmisluita, ja tietoviisaat ovat uskaltaneet väittää, että
nuo ihmiset elivät ennen vedenpaisumusta, vieläpä kymmenentuhatta
vuotta ennen sitä. Voi olla totta -- tuntuu kylläkin otaksuttavalta
-- mutta kun asianomaiset eivät enää pysty äänestämään, ei asialla
näytä olevan sen enempää yleistä merkitystä. Ja vielä tuosta samasta
luolasta löydettiin semmoisten eläinten kivettyneitä luurankoja
ja muita fossiilijäännöksiä, joita on Afrikassa kaikkialla, mutta
joita ei muiston ja perintätiedon mukaan ole ollut Espanjassa
missään muualla kuin tällä Gibraltarin yksinäisellä kukkulalla!
Ja siitä on päätetty, että Gibraltarin ja Afrikan välinen salmi
on kerran ollut kuivaa maata ja että tuo matala, asiaankuulumaton
kannas Gibraltarin ja takana kohoavien kukkulain välillä kerran on
ollut merta, ja tietenkin että nämä afrikkalaiset eläimet suuren
mullistuksen tapahtuessa tulivat erotetuiksi ja jäivät tälle
kalliolle. Salmen toisella puolella ovat Afrikan mäet täynnään
apinoita ja samoin Gibraltarin kalliolla on apinoita ja on aina ollut
-- mutta muualla Espanjassa ei missään! Asia on mieltäkiinnittävä.
Apinat tietysti _voisivat_ matkustaa pitkin Espanjaa, jos mieli
tekisi, ja epäilemättä niiden tekee mieli; kuinka kilttiä, kuinka
kieltäytyvää niiden puolelta on se, että ne kaikesta huolimatta
pysyvät tällä ikävällä kalliolla, tuli mikä tuli, ei muuta kuin
tieteellistä teoriaa tukeakseen. Missä maailmassa on moista puhdasta
laimentamatonta epäitsekkäisyyttä ja uskollisuutta kristinuskon
periaatteita kohtaan kuin Gibraltarin apinoissa.

Gibraltarissa on englantilaista sotaväkeä 6000 tai 7000 miestä, ja
niinpä on siellä paljon tulipunaisia univormuja; ja punaisia ja
sinisiä; ja lumivalkoisia sivilipukuja; ja paljaspolvisten Skotlannin
ylämaalaisten omituisia univormuja; ja siellä näkee sulosilmäisiä
San Roquen espanjattaria ja Tarifan hunnullisia maurilaisia
kaunottaria (minä otaksun, että ne ovat kaunottaria) ja Fezistä
turbaanipäisiä, kirjovöisiä, roimahousuisia maurilaisia kauppiaita,
ja pitkäkauhtanallisia, paljassäärisiä, repaleisia muhamettilaisia
maankulkureita Tetuanista ja Tangerista, toiset ruskeita, toiset
keltaisia, toiset mustia kuin veres kirjoitusmuste -- ja juutalaisia
jos jostain, päässään gabardini-patalakki, jalassa tohvelit, aivan
kuin kuvissa ja teatterissa ja kuten heillä epäilemättä oli jo
kolmetuhatta vuotta takaperin. Helposti ymmärrätte, että semmoinen
heimo kuin meidän on (pyhiinvaeltajistamme syystä tai toisesta
tekee mieli käyttää tuota sanaa, ehkä sen vuoksi, että he näiden
ulkomaisten paikkain kautta kulkevat hajanaisessa jonossa muodossaan
semmoinen intiaaninen tyytyväisyys ja suositteleva tietämättömyys),
joka on viidestä- tai kuudestatoista unionivaltiosta koottu, tapasi
jos kuinka paljon töllistelemisen aihetta tässä vaihtelevassa
muotipanoraamassa.

Pyhiinvaeltajista puhuessani johtuu mieleeni, että meillä joukossamme
on yksi tai kaksi, joista toisinaan on todellista harmia. Oraakkelia
en kuitenkaan lue näitten joukkoon. Sallittakoon minun selittää,
että oraakkeli on viaton vanha aasi, joka syö yhtä paljon kuin neljä
muuta ja näyttää viisaammalta kuin koko Ranskan akatemialla olisi
oikeutta näyttää, eikä koskaan käytä yksitavuista sanaa, kun muistaa
pitemmän, eikä milloinkaan sattumaltakaan tiedä minkään pitkän
sanan merkitystä, mitä hän käyttää, taikka milloinkaan osaa sitä
oikeaan paikkaan: mutta siitä huolimatta hän rauhallisesti tokaisee
mielipiteensä mitä oudoimmistakin asioista ja itse tyytyväisenä
tukee sitä sitaateilla auktoreista, joita ei ole milloinkaan
ollut olemassakaan, ja lopulta ahtaalle pantuna luiskahtaa asian
päinvastaiselle puolelle ja sanoo olleensa sillä puolella koko
ajan, ja käy sitten uudelleen kimppuunne teidän omilla vastikään
lausumillanne argumenteilla, suuret sanat vain kaikki yhtenä
sekasotkuna, ja heittää ne vasten naamaanne omina alkuperäisinä
mielipiteinään. Hän lukee matkaoppaista luvun, sekoittaa huonossa
muistissaan kaikki asiat ja lähtee sitten rankaisemaan jotakuta koko
tällä sekasotkulla, esittäen sen viisautena, joka on vuosikausia
hänen aivoissaan märkinyt, jonka hän muka on yliopistossa koonnut
oppineista, nykyään jo kuolleista ja loppuunmyydyistä auktoreista.
Tänä aamuna hän aamiaista syötäessä viittasi akkunasta ja sanoi:

"Näettekö te tuota mäkeä tuolla Afrikan rannalla? -- It's one of them
Pillows of Herkeleus, I should say -- ja tuolla on äärimmäinen sen
vieressä."

"Äärimmäinen -- hyvä sana kyllä -- but the Pillars are not both
on the same side of the strait." (Minä huomasin, että matkaoppaan
huolimattomasti kirjoitettu lause oli vienyt hänet harhaan.)

"Well, sitä ette voi sanoa te, sen enempää kuin minäkään. Muutamat
auktorit sanovat niin, toiset näin. Vanha Gibbons ei sano siitä
mitään -- kiertää koko jutun -- Gibbons aina tekee niin, kun takertuu
kiinni -- mutta onhan Rolampton, mitä _hän_ sanoo? Hän sanoo, että
ne olivat molemmat samalla puolella, ja samoin tekee Trinculian ja
Sobaster ja Syraccus ja Langomargaubl --"

"So so, jo riittää --. Jos teidän täytyy tässä ruveta auktoreita
ja todistuksia keksimään, ei minulla ole enää mitään sanottavaa --
olkoot _vaan_ samalla puolella."

Emme ole oraakkelista millämmekään. Paremminkin pidämme hänestä.
Suvaitsemme oraakkelia vallan helposti; mutta laivallamme on eräs
runoilija ja eräs hyvänluontoinen toimihaluinen idiootti ja nämä ne
_tuottavat_ harmia seuralle. Toinen antaa runojensa jäljennöksiä
konsuleille, upseereille, hotellinisännille, arabialaisille,
alamaalaisille -- sanalla sanoen vaikka kenelle, ken vain antautuu
mitä ystävällisimmin tarkoitetun kidutuksen alaiseksi. Hänen
runoilunsa käy vallan hyvin laatuun laivalla, vaikka aiheiden
valintaa pidettiinkin vähän liian jyrkkänä, kun hän ensin kirjoitti
"oodin myrskyävälle merelle" ja sitten ennen puolen tunnin kulumista
"apostrofin kukolle, joka on laivan vyötärössä", mutta kun hän
lähettää otteen runojaan Fayalin kuvernöörille ja toisen Gibraltarin
ylipäällikölle ja muille arvon miehille ja vielä laivan "poeta
lauraetuksen" terveisin, ei tämä saavuta matkustajain suosiota.

Se toinen mainitsemani on nuori ja keltainen, vailla sukkeluutta,
oppia ja järjen paljouttakin. Mutta varmaan hänessä vielä on näitä
avuja viljaltakin, jos hän muistaa kaikki kysymyksiinsä saamansa
vastaukset. Laivalla häntä sanotaan "kysymysmerkiksi", joka paljossa
käytännössä on kulunut "kysymykseksi." Jo kahdesti hän on kunnostanut
itseään. Fayalissa näyttivät hänelle kukkulaa ja sanoivat, että se
oli kahdeksansataa jalkaa korkea ja tuhat ja sata jalkaa pitkä. Ja
he kertoivat hänelle, että kukkulan päästä päähän kulki tunneli,
joka oli kaksituhatta jalkaa pitkä ja tuhat korkea. Hän uskoi sen.
Kertoi sitä sitten jokaiselle ja luki taskukirjastaan. Lopulta hän
otti oppia seuraavasta huomautuksesta, jonka eräs ajatteleva vanha
pyhiinvaeltaja sanoi:

"Well, yes, se _on_ hieman merkillistä -- tosiaan ihmeellinen tunneli
-- kohoo kukkulan laesta ilmaan parisataa jalkaa ja toinen pää pistää
kukkulasta ulos yhdeksänsataa jalkaa!"

Täällä Gibraltarissa hän ahdistelee näitä valistuneita brittiläisiä
upseereja ja pommittaa heitä kaikenlaisella kerskauksella Amerikasta
ja siitä, mitä ihmeitä se kykenisi tekemään. Eräälle heistä hän
sanoi, että jos tänne lähetettäisiin pari meikäläistä tykkivenettä,
niin ne läimäyttäisivät koko Gibraltarin Välimereen!

Juuri nyt on meitä puolisen tusinaa lähtenyt yksityiselle itse
keksimällemme huviretkelle. Pieni höyrylaiva potkii salmen poikki
Afrikan puolelle, Tangerin kunnioitettavan vanhaan maurilaiseen
kaupunkiin. Valkoisista matkustajista olemme me enemmistönä. Ei
mikään voisi olla ehdottomasti varmempaa kuin että me olemme
yritykseemme tyytyväiset. Ei kukaan voisikaan muuta olla rientäessään
näiden kimaltelevien vesien poikki ja hengittäessään tämän
päiväpaisteisen maan leutoa ilmaa. Huoli on meitä vastaan täällä
voimaton. Olemme sen tuomiovallan ulkopuolella.

Ja uhkarohkeasti me ajoimme Malabatin ankaran linnan ohi (se on
Marokon keisarin varustuksia) tuntematta hitustakaan pelkoa. Koko
linnaväki marssi aseineen esiin ja asettui uhkaavaan asentoon --
me vaan emme pelänneet. Koko linnaväki marssi vallilla eteenpäin
ja marssi takaisin, täydelleen näkyvissä -- mutta kaikesta tästä
huolimatta emme silmääkään räpäyttäneet.

Minä luulen, ettemme oikeastaan tiedä, mitä pelko onkaan. Minä
tiedustelin Malabatin linnoituksen karnisuunin nimeä ja sanottiin sen
olevan Mehemet Ali Ben Sancom. Minä sanoin, ettei olisi hullumpaa
hankkia vähän enemmänkin karnisuuneja häntä auttamaan; mutta minulle
vastattiin, että ei; hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin
pitää paikka hallussaan, ja siihen hän oli pätevä; oli jo kaksi
vuotta tehnyt niin. Se oli todistus, jota vastaan en voinut keksiä
juuri mitään. Ei ole mitään, joka olisi maineeseen verrattavissa.

Vähän väliä tunkee aina mieleeni eilisiltainen hansikaskauppani
Gibraltarissa. Dan ja laivan lääkäri ja minä olimme olleet suurella
torilla kuulemassa mainioiden sotilassoittokuntien soitantoa
ja katselemassa englantilaista ja espanjalaista naissuloa ja
muoteja ja olimme kello 9 aikaan menossa teatteriin, kun vastaamme
tuli kenraali, tuomari, kommodööri, eversti ja Yhdysvaltain
kommissionari Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa varten, jotka olivat
olleet klubitalossa rekisteröimässä arvonimensä ja ruokalistaan
aukkoja tekemässä; ja nämä kehoittivat meitä käymään pienessä
pukuesine-kaupassa oikeustalon vieressä ostamassa silohansikkaita.
Ne olivat perin hienoja, he sanoivat, ja sangen halpoja. Tuntui
sangen tyylikkäältä lähteä teatteriin silohansikkaissa, minkä vuoksi
otimme neuvon onkeemme. Myymälässä oli sangen soma nuori nainen,
joka tarjosi minulle parin sinisiä hansikkaita. Minä en olisi
sinisistä huolinut, mutta hän sanoi, että ne minun käsiini sopisivat
kovin hyvin. Huomautus koski hellimpiin tunteisiini. Vilkaisin
salavihkaa käteeni, ja miten ollakaan, se näyttikin sangen somalta
jäseneltä. Koetin hansikasta vasempaan käteeni ja punastuin hiukan.
Ilmeisestikin koko oli minulle liian pieni. Mutta sitä suurempi oli
mielihyväni, kun hän sanoi:

"Ah, ne ovat juuri parhaan kokoiset!" -- mutta tiesinhän minä, ettei
siinä ollut perää.

Minä kiskoin uutteraan, mutta se oli masentavaa työtä. Hän sanoi:

"Ah! Näkee, että kyllä _te_ olette tottunut käyttämään
silohansikkaita -- mutta toiset herrat ovat _niin_ kömpelöitä
hansikkaita käteensä pannessaan."

Tuota kohteliaisuutta kaikkein vähimmin osasin odottaa. Mutta sitä
kiihkeämmin minä koetin saada vuohennahkaisen vaatekappaleen parhaani
mukaan käteeni. Tein uuden yrityksen -- hansikas repesi peukalon
juuresta keskelle kämmentä -- minä koetin salata repeämän. Nainen
yhä sanoi kohteliaisuuksia ja minä päätin myös ansaita ne tai kuolla
siihen paikkaan:

"Ah, teillä tosiaan on tottumusta!" (Ratkesivat pitkin selkää.) "Ne
ovat teille aivan parhaan kokoiset -- teillä on sangen pieni käsi --
jos ne repeävät, ei teidän tarvitse maksaa niitä." (Repesivät keskeä
halki.) "Minä heti huomaan, kuka herra osaa panna silohansikkaat
käteensä. Siinä näkyy hienous, jota ei saavuteta muuta kuin pitkällä
kokemuksella." (Koko peräpuoli repesi pois, rystäillä saumat
ratkesivat auki eikä hansikkaasta jäänyt muuta kuin surkea raunio.)

Olin imartelusta liian hyvilläni näyttääkseni, mitä oli tapahtunut,
ja nakatakseni kauppatavaran enkelin käsiin. Olin kiihtynyt,
tuskissani, hämilläni, mutta siltä mielissäni; mutta minua suututti,
että toiset pojat niin syvällä mielenkiinnolla seurasivat tapausta.
Olisivat saaneet mennä vaikka Jerikoon. Minusta tuntui kerrassaan
erikoisen ilkeältä reippaasti sanoessani:

"Tämä sopii sangen hyvin -- mainiosti. Minun hansikkaitteni todella
pitää sopia. Ei, ei, rouvani, ei tarvitse, panen toisen kadulla
käteeni. Täällä on hyvin lämmin."

Siellä _oli_ lämmin. Se oli lämpöisin paikka, missä olen milloinkaan
ollut. Maksoin laskun ja lähtiessäni puodista lumoavasti kumartaen
olin huomaavinani naisen silmissä välähdyksen, joka oli lievästi
pilkallinen; ja kun katsoin kadulta taakseni ja hän itsekseen nauroi
ja nauroi, mitä lienee nauranut, niin sanoin itselleni murhaavan
ivallisesti: "Oo, epäilemättä; _sinä_ tiedät, kuinka silohansikkaita
käteen pannaan, eikö totta? -- itserakas aasi, jolta vaikka mikä
hienohelma imartelullaan vie järjen, kun vain viitsii sen vaivan
nähdä!"

Poikain hiljaisuus harmitti minua. Vihdoin Dan sanoi miettiväisenä:

"Toiset herrat eivät osaa panna käteensä silohansikkaita; mutta
toiset osaavat."

Ja tohtori sanoi (kuulle, kuten minusta näytti):

"Mutta sen aina paikalla huomaa, kuka herra on tottunut panemaan
käteensä silohansikkaita."

Dan, pienen paussin jälkeen, jatkoi yksinpuheluaan:

"Ah, niin; siinä näkyy hienous, joka tulee vain pitkästä, sangen
pitkästä tottumuksesta."

"Niin todellakin, minä olen huomannut, että kun mies kiskoo käteensä
silohansikasta, ikäänkuin kiskoisi hännästä tuhkatorveen mennyttä
kissaa, niin _hän_ ymmärtää, kuinka silohansikkaita pannaan käteen;
_hänellä_ on --"

"Pojat, tämä jo riittää tästä asiasta! Te pidätte Itseänne kovin
sukkelina, mutta minä olen toista mieltä. Ja jos te hiiskutte
tästä mitään laivan vanhoille lörpöille, niin en koskaan anna sitä
anteeksi; siinä kaikki."

He jättivät minut rauhaan siksi kertaa. Me noudatimme aina sitä,
että jätimme toisemme ajoissa rauhaan, ettei suuttumus päässyt
leikkiä turmelemaan. Mutta hekin olivat ostaneet hansikkaita. Tänä
aamuna nakkasimme kaikki ostoksemme hiiteen. Ne olivat karkeata,
heikkoa lajia, täynnään keltaisia leveitä länttejä, eivät ne
kestäneet kädessä eikä niitä kehdannut julkisesti käyttää. Olimme
huomaamattamme huvittaneet enkeliä, emmekä osanneet häntä narrata.
Hänpä osasi.

Tanger! Heimokunta jänteviä maureja kahlaa ulos mereen kantamaan
meidät pienistä veneistä selässään maihin.




VIII LUKU.

Tangerin vanha kaupunki -- Outoja nähtävyyksiä -- Historian kehtoja
-- Me rikastumme -- Kuinka posti Afrikassa ryöstetään -- Rikkauden
vaara Marokossa.


Tämä on kuninkaallista. Antaa niiden, jotka lähtivät Espanjan kautta,
huvitella itseään vaikka kuinka -- nämä Marokon keisarin maat pätevät
kyllä hyvin _meidän_ pienelle joukollemme. Gibraltarissa olemme
toistaiseksi saaneet Espanjasta aivan tarpeeksemme. Tanger on se
paikka, jota olemme kaiken aikaa ikävöineet. Olemme muualla tavanneet
ulkolaisilta näyttäviä esineitä ja ulkolaisilta näyttäviä ihmisiä,
mutta aina sekaantuneina esineihin ja ihmisiin, jotka olivat meille
tuttuja, ja niinpä tilanteen uutuus aina menetti osan voimastaan.
Kaipasimme jotain kauttaaltaan, vastaansanomattoman ulkomaalaista --
ulkomaalaista kiireestä kantapäähän -- ulkomaalaista keskipisteestä
hamaan kehään -- ulkomaalaista sisältä ja päältä ja ylt'ympärinsä
-- ei mitään missään sen ulkomaalaisuutta miedontamassa -- ei
mitään muistuttelemassa mitään muuta kansaa tai mitään muuta maata
auringon alla. Ja kas! Tangerista olemme sen löytäneet. Täällä ei ole
vähintäkään, mitä olisimme milloinkaan nähneet muuta kuin kuvissa
-- emmekä koskaan ole uskoneet kuvia. Nyt meidän täytyy. Kuvat
tavallisesti näyttivät liioitteluilta -- ne näyttivät liian kummilta
ja haaveellisilta ollakseen todellisuutta. Mutta kas, ne eivät olleet
edes kylläksi hurjia -- ne eivät olleet kyllin haaveellisia -- ne
eivät kertoneet asiasta puoltakaan. Tanger ainakin on ulkomaalainen
maa, jos semmoista yleensä on olemassa; ja mahdotonta on sen oikeata
luonnetta koskaan löytää mistään muusta kirjasta kuin "Tuhannesta
ja yhdestä yöstä". Täällä ei näy ainoatakaan valkoista ihmistä,
mutta ihmisiä siltä kiehuu ympärillämme. Ahdinkoon asti täyteen
sullottu kaupunki, jykevillä kivimuureilla piiritetty, nuo muuritkin
yli tuhannen vuoden ikäiset. Melkein kaikki talot ovat yksi- tai
kaksikerroksiset; paksuista kivimuureista tehdyt; ulkopuolelta
rapatut; nelikulmaiset kuin pakkalaatikko; katto lakea kuin lattia,
ilman kattolistoja; liidulla valkaistut ylt'yleensä -- täpötäysi
kaupunki lumivalkeita hautakammioita! Ja ovet ovat kaarretut
tuohon omituiseen kaareen, jonka tunnemme maurilaisista kuvista;
lattiat on ladottu värikirjaviin kivisiin ruutukuvioihin; Fesin
uuneissa valmistetuista posliinipaasista monivärisiin tarhoihin;
niissä on punaista tiiltä ja leveätä kaakelia, johon ajan hammas
ei pysty; huoneissa (juutalaisten asunnoissa) ei ole minkäänlaisia
huonekaluja, paitsi divaanit -- mitä maurilaisten huoneissa on, sitä
ei kukaan kuolevainen saa tietää; ei ainoakaan koira pääse heidän
pyhäin seinäinsä sisäpuolelle. Ja kadut ovat itämaalaisia -- toiset
kolmea jalkaa leveät, toiset kuutta, ja vain kaksi on, jotka ovat
leveämmät kahtatoista; yksi mies voi tukkia niistä useimmat, kun käy
poikkipuolin maata. Eikös se ole aika itämaalainen kuva?

Täällä on jänteviä erämaan beduiineja ja komeita maureja, jotka
ylpeilevät hamaan aikain yöhön ulottuvasta historiastaan; ja
juutalaisia, joiden isät pakenivat tänne jos kuinka monta vuosisataa
takaperin; ja vuoristosta mustanpuhuvia riffiläisiä -- synnynnäisiä
maantierosvoja -- ja alkuperäisiä väärentämättömiä neekereitä, mustia
kuin itse Mooses; ja ulvovia dervishejä ja arabialaisia senkin
seitsemää rotua -- kaikennäköisiä ja -mallisia ihmisiä, jotka ovat
sangen ulkomaalaisen ja kumman näköisiä katsella.

Jo heidän pukunsa ovat oudot yli kaiken ymmärryksen. Tuossa tulee
pronssinaamainen mauri, jolla päässään on mahdottoman suuri turbaani,
jakku omituisesti kirjailtu, vyö tulipunainen, kultaompeluksellinen,
monilaskoksinen ja vyötärön ympäri kiedottu jos kuinka moneen
kertaan, jalassa housut, jotka ulottuvat vain vähän polvien
alapuolelle ja joissa kuitenkin on kuusikymmentä jalkaa kangasta, ja
vielä kirjailtu simitari, paljaat sääret, sukattomat jalat, keltaiset
tohvelit ja kammottavan pitkä pyssy -- paljas sotamies! ja minä kun
luulin miestä vähintään keisariksi. Ja tässä on vanhoja maureja,
joilla on pitkät aaltoilevat parrat ja pitkät valkoiset kauhtanat
laajoine kaapuineen; ja beduiineja, joilla on pitkät raidalliset
kaapuviitat; ja neekereitä ja riffiläisiä paljaiksi ajelluin kalloin,
lukuunottamatta sukkelannäköistä nylkytukkaa korvan takana taikka
oikeammin takaraivon kulmalla; ja jos jonkinlaisia barbaareja
kaikennäköisissä kummissa puvuissa ja kaikki mikä missäkin määrässä
repaleisia. Ja täällä on maurilaisia naisia, kiireestä kantapäähän
karkeihin valkoisiin mekkoihin verhottuja, joiden sukupuolen voi
arvata vain siitä, ettei heistä näy kuin toinen silmä ja etteivät
he koskaan katso omaan rotuunsa kuuluvaa miestä ja etteivät nämä
julkisuudessa katso heihin. Juutalaisia on täällä viisituhatta,
siniseen gaberdinikauhtanaan puettuja, vaatevyöt vyötäisillään,
tohvelit jalassa, takaraivolla pienet patalakit, hiukset otsaan
kammatut ja otsan poikki suoraan leikatut puolesta toiseen -- aivan
samaan malliin kuin heidän tangerilaisilla esi-isillään herra tiesi
kuinka pyörryttävän monta vuosisataa, takaperin. Jalat ja nilkat
heillä on paljaat. Nenä on könkö ja kaikilla aivan samaan malliin.
Kaikki he ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että melkein
luulisi heidän kaikkien kuuluvan samaan perheeseen. Heidän naisensa
ovat pyöreähköt ja somat, ja hymyilevät kristitylle tavalla, joka on
mitä suurimmassa määrässä lohdullinen.

Mikä hullunkurinen vanha kaupunki! Tuntuu melkein pyhyyden
häväisyltä, kun nauraa, laskee leikkiä ja pitää meidän aikanamme
tavallista kevytmielistä suukopua sen ajasta harmaitten jäännösten
keskellä. Vain profeetan poikien juhlallinen puheenparsi ja
täsmälliset sanat soveltuvat tämmöiseen kunnianarvoiseen vanhuuteen.
Täällä on hajoava muuri, joka oli vanha Columbuksen löytäessä
Amerikan; oli vanha, kun Pietari erakko nostatti aseihin keskiajan
ritarillisia miehiä ensimmäiselle ristiretkelle; oli vanha Kaarle
Suuren sankariensa keralla piirittäessä lumottuja linnoja ja
taistellessa jättiläisiä ja haltioita vastaan muinaisina taruaikoina;
oli vanha, kun Kristus opetuslapsineen vaelsi maan päällä; seisoi
siinä missä se seisoo tänä päivänäkin Memnonin huulien sanoja
lausuessa ja ihmisten ostaessa ja myydessä hävinneen Babylonin
kaduilla!

Foinikialaiset, karthagolaiset, englantilaiset, maurit, roomalaiset,
kaikki ovat Tangerista taistelleet -- kaikki ovat sen valloittaneet
ja menettäneet. Tuossa on repaleinen, itämaisen näköinen neekeri
jostain Afrikan sisäosain erämaan paikasta ja täyttää vuohennahkaansa
tahraantuneesta ja ränstyneestä kaivosta, jonka roomalaiset
rakensivat tuhatkaksisataa vuotta takaperin. Tuolla on hajonneen
sillan raunioiksi raukeava kaari, jonka Julius Caesar rakennutti
tuhatyhdeksänsataa vuotta takaperin. Sillä ehkä on seisonut ihmisiä,
jotka olivat nähneet Jeesus-lapsen Neitsyen käsivarrella.

Lähellä on sen telakan raunioita, jolla Caesar korjautti laivansa
ja otti niihin viljaa purjehtiessaan Britanniaa valloittamaan
viisikymmentä vuotta ennen kristittyä ajanlaskua.

Täällä rauhallisten tähtien alla tuntuu siltä kuin vilisisi näillä
vanhoilla kaduilla unhotettujen aikain haamuja. Siinä paikassa,
johon katseeni nyt on kiintynyt, seisoi kerran muistomerkki, jonka
roomalaiset historiankirjoittajat näkivät ja kuvasivat lähes
kaksituhatta vuotta takaperin ja johon oli kirjoitettu:

"ME OLEMME KANAANILAISIA. ME OLEMME NIITÄ, JOTKA JUUTALAINEN ROSVO
JOOSUA KARKOITTI KANAANIN MAASTA."

Joosua ajoi heidät maasta ja he tulivat tänne. Ei ole monta
penikulmaa täältä juutalaisheimon luo, jonka esivanhemmat pakenivat
tänne tehtyään epäonnistuneen kapinan kuningas Davidia vastaan, ja
heidän jälkeläisensä ovat vielä kirouksen alaisia ja elävät erikseen.

Tangeria on mainittu historiassa kolmetuhatta vuotta. Jo se
oli kaupunki, vaikkapa kummanlainen, kun Herkules neljätuhatta
vuotta takaperin astui tässä maihin, leijonan nahka hartioillaan.
Näillä kaduilla hän tapasi maan kuninkaan Anitoksen ja löi hänen
aivokoppansa nuijallaan hajalle, kuten hienojen miesten kesken oli
niihin aikoihin tapana. Tangerin asukkaat (siihen aikaan paikkaa
sanottiin Tingikseksi) asuivat mitä yksinkertaisimmissa majoissa,
heillä oli nahasta vaatteet ja nuijat aseinaan, ja yhtä villejä he
olivat kuin ne villieläimetkin, joiden kanssa heidän täytyi käydä
ainaisia sotia. Mutta he olivat herraskaista rotua, eivätkä tehneet
työtä. He elivät maansa luonnollisista tuotteista. Maan kuningas
asui tuossa kuulussa Hesperidien puistossa, jonne täältä on rantaa
pitkin seitsemänkymmentä penikulmaa. Tämä puisto kultaomenineen
(oranssineen) on hävinnyt -- ei merkkiäkään siitä ole säilynyt.
Muinaistutkijat ovat yksimieliset siitä, että Herkuleen kaltainen
mies on muinaisuudessa ollut olemassa ja että hän oli yritteliäs ja
ponteva mies, mutta eivät ota uskoakseen, että hän oli jumala, bona
fide jumala.

Kap Spartelin luona onkin täällä Herkuleen kuulu luola, johon sankari
pakeni, kun hänet voitettiin ja ajettiin Tangerin maasta pois. Se
on täynnään kirjoituksia, joissa on käytetty kuolleita kieliä,
joka seikka panee ajattelemaan, ettei Herkules varmaankaan ole
voinut paljon matkustaa, muutoin hän ei varmaankaan olisi pitänyt
päiväkirjaa.

Viiden päivämatkan -- parin sadan mailin -- päässä täältä on erään
vanhan kaupungin rauniot, jonka historiasta ei ole kirjoitettua eikä
muistotietoa säilynyt. Ja kuitenkin sen kaaret, pylväät, kuvapatsaat
todistavat, että se oli valistuneen rodun rakentama.

Myymälän suuruus Tangerissa on osapuilleen sama kuin tavallisen
kotiryöppykomeron sivistyneessä maassa. Muhammedilainen kauppias,
tinaaja, suutari tai rihkamakauppias istuu maassa sääret ristissä
ja ulottuu kädellään joka esineeseen, mitä vain ostaa haluatte.
Viidelläkymmenellä dollarilla kuussa voitte vuokrata kokonaisen
kortteerin näitä lokeroita. Kansaa tunkeilee torilla, tuoden
vasuissaan kaupaksi viikunoita, taateleita, melooneja, aprikooseja
y.m. ja rahvaan kesken kulkee jonoittain aaseja, tuskin paljoakaan
suurempia kuin Newfoundlandin koira, mutta selässään sitä
enemmän kuormaa. Näky on vilkas, maalauksellinen ja haisee kuin
poliisioikeus. Lähellä vieressä on juutalaisilla rahanvaihtajilla
komeronsa; aamusta iltaan he laskevat pronssirahoja ja siirtävät
niitä vakkavasusta toiseen. Ei näytä täällä nykyään lyötävän rahaa.
En nähnyt ainoatakaan, joka ei olisi ollut neljää tai viittäsataa
vuotta vanha ja pahoin kulunut ja kolhittu. Nämä rahat eivät ole
kovin arvokkaita. Jack lähti vaihtamaan yhtä kulta-napoleonia (neljän
dollarin arvoinen) saadakseen rahaa, joka soveltui kaiken yleiseen
halpuuteen, ja takaisin tullessaan kertoi tyhjentäneensä koko pankin;
ostaneensa yksitoista tuoppia vaskirahaa, minkä vuoksi pankin
päätirehtöörin oli täytynyt lähteä kadulle lainaamaan, mitä häneltä
puuttui summasta. Yhdellä killingillä minä itse ostin lähes puoli
korttelia heidän rahaansa. Minä en kuitenkaan ole ylpeä siitä, että
minulla on niin paljon rahaa. Rikkaudesta minä en suuria välitä.

Maureilla on joitakuita pieniä hopearahojakin ja muutamia
hopeapötköjäkin -- dollarin arvoisia kappale. Nämä viimemainitut ovat
tavattoman harvinaisia -- jopa siihen määrään, että köyhät repaleiset
arabialaiset pyytävät saada sitä suudella, kun sattuvat joskus
näkemään.

Ja on täällä pieni kultarahakin, jonka arvo on kaksi dollaria.
Ja siitä johtuu mieleeni eräs asia. Kun Marokossa soditaan,
kuljettavat arabialaiset postimiehet kirjeet paikasta toiseen ja
ottavat vaivastaan runsaan postimaksun. Aina vähän väliä heitä
joutuu rosvojoukkojen käsiin ja nämä ryöstävät heidät putipuhtaiksi.
Kokemuksesta viisastuneina he sen vuoksi, paikalla kun ovat saaneet
kokoon kahden dollarin verran rahaa, vaihtavat ne tämmöiseen
kultarahaan ja rosvojen tavatessa nielevät sen. Tämä sotajuoni
menestyi mainiosti, niin kauan kuin se pysyi salassa, mutta se tuli
tunnetuksi, ja sen jälkeen rosvot vain antoivat Yhdysvaltain konsulin
kekseliäälle postimiehelle ulostusainetta ja istuivat viereen
odottamaan.

Marokon keisari on sieluton hirmuhallitsija, ja hänen korkeimmat
upseerinsa ovat hirmuhallitsijoita pienemmässä mittakaavassa.
Säännöllistä verotusta ei ole, mutta kun keisari tai pasha tarvitsee
rahaa, vippaavat he sitä joltain rikkaalta, jonka täytyy marssia
tyrmään, ellei tahdo antaa. Harva Marokossa sen vuoksi uskaltaa
olla rikas. Se on liian vaarallista ylellisyyttä. Turhamaisuus
joskus saa ihmiset rikkauksillaan ylpeilemään, mutta ennemmin tai
myöhemmin keisari keksii heitä vastaan syytä -- minkälaista tahansa,
kaikki kelpaa -- ja panee sinetin rikkaan tavaroille. Valtakunnassa
on tietenkin enemmänkin rikkaita, mutta he kaivavat rikkautensa
maahan ja teeskentelevät köyhyyttä. Vähän väliä keisari pistää
tyrmään miehen, jota epäillään siitä rikoksesta, että hän on rikas,
ja ikävystyttää häntä siihen määrään, että hänen lopulta täytyy
ilmaista, kuhun on rahansa kaivanut.

Toisinaan maurit ja juutalaiset rupeavat ulkomaiden konsulien
suojeluksen alaisiksi ja voivat silloin vaaratta näytellä
rikkauksiaan keisarin nenän edessä.




IX LUKU.

Pyhiinvaeltaja hengenvaarassa -- Kuinka kello korjuutettiin --
Maurilaisten rangaistuksia -- Häätapoja -- Erilaista sunnuntain
viettoa -- Muhammedilaisten pyhiinvaeltajain neuvokkuutta --
Kunnioitus kissoja kohtaan -- Mikä siunaus ylikonsulin virka on.


Ensimmäiset seikkailut, mitä meillä oli eilen täällä maihin tulomme
jälkeen, olivat vähällä tehdä lopun tuosta päättömästä Blucherista.
Olimme juuri nousseet muulien ja aasien selkään ja lähteneet
matkaan komean, ruhtinaallisen, uhkean Hadji Mohammed Lamartyn
siipien suojassa (lisääntyköön hänen heimonsa!), kun satuimme
kauniin maurilaisen moskean kohdalle, jossa oli korkea torni ja
monivärisestä posliinista tehtyjä ruutusommitteluja ja rakennuksen
joka kohta koristettu Alhambran omituiseen tyyliin, ja Blucher yritti
ratsastaa sisään avoimesta portista. Säikähtynyt "Hi-hi!", joka
pääsi vartijoiltamme, ja erään mukana olevan englantilaisen äänekäs
"seis!" seisauttivat seikkailijan ja sitten meille, ilmoitettiin,
että niin kamalana häväistyksenä pidetään sitä, jos kristitty koira
astuu jalkansa maurilaisen moskean kynnyksen yli, ettei mikään
puhdistus enää sinä ilmoisna ikänä voi tehdä sitä arvolliseksi
paikaksi uskovaisten rukoilla. Jos Blucherin olisi onnistunut päästä
sisään, olisi häntä epäilemättä ajettu takaa kautta kaupungin ja
kivitetty. Ja on ollut semmoinenkin aika, eikä siitä vielä ole monia
vuosia kulunutkaan, jolloin kristitty olisi armotta murhattu, jos
hänet olisi moskeassa saatu kiinni. Näimme vilaukselta sivustan
siroja ruudullisia kivilaskoksia ja uskovaisia, jotka altaiden luona
peseytyivät; mutta maurilaiset, joita oli siinä ääressä, pitivät jo
tätäkin liikana.

Muutamia vuosia takaperin joutui moskean tornissa oleva kello
epäkuntoon. Tangerin maurit ovat siihen määrään rappeutuneet, että
on kauan kulunut siitä, kun heidän joukossaan oli ainoatakaan
siksi taitavaa, että hän olisi kyennyt auttamaan niin hellävaroin
pideltävää potilasta kuin vanha kello on. Kaupungin suuret miehet
tulivat koolle juhlalliseen konklaaviin pohtiakseen, miten pulasta
oli suoriuduttava. Asia pohdittiin juurta jaksain, voimatta
kuitenkaan keksiä ratkaisua. Lopulta nousi muuan patriarkka ja sanoi:

"Voi te profeetan lapset, teille on tunnettu, että portugalilainen
kristitty koira, kellojen korjaaja, saastuttaa Tangeria
läsnäolollaan. Ja te myös tiedätte, että kun moskeoja rakennetaan,
kantavat aasit kiviä ja laastia ja kulkevat pyhän kynnyksen poikki.
Lähettäkää siis tuo kristitty koira pyhään paikkaan paljain jaloin ja
nelin kontin kelloa korjaamaan ja käyköön hän aasista!"

Ja tällä tavalla tehtiinkin. Jos Blucher siis tahtoo milloinkaan
nähdä moskean sisustan, täytyy hänen luopua ihmisyydestään ja
mennä sisään oikeassa luonnossaan. Kävimme tyrmässäkin ja siellä
maurilaiset vangit tekivät mattoja ja vasuja. (Tämä tapa käyttää
hyödyllisellä tavalla rikollisuutta haiskahtaa sivistykseltä.)
Murha rangaistaan kuolemalla. Joku aika takaperin vietiin kolme
murhamiestä kaupungin ulkopuolelle ammuttaviksi. Maurilaisilla on
huononlaiset pyssyt ja huononlaisia he ovat ampumaankin. Tällä
kerralla he asettivat murhamiesparat tavallista pitemmän matkan
päähän maalitauluiksi ja alkoivat ampua pilkkaan -- ja siinä poloisten
sitten täytyi hyppiä ja väistellä luoteja puolen tuntia, ennenkuin
sattui paikalle.

Kun joku saadaan kiinni karjan varkaudesta, hakataan häneltä poikki
oikea käsi ja vasen reisi ja nämä naulataan Markkinapaikalle
julki kaikille varoitukseksi. Leikkaustaito ei täällä ole kovin
taiteellista. Vähän viilletään auki luun ympäriltä, jonka jälkeen
jäsen murretaan poikki. Joskus potilas paranee, useimmiten hän
sentään kuolee. Mutta maurilla on jäykkä sydän. Maurit ovat aina
olleet urheita. Nämä rikolliset kestävät tuon kamalan operation
ääntäkään päästämättä, vapisematta millään tavalla, valittamatta!
Ei ole sitä kärsimystä, joka voisi maurin ylpeyden lannistaa taikka
saada hänet huudolla häpäisemään arvonsa.

Naimiskaupan sopivat täällä asianomaisten vanhemmat. Ei tarvita
minkäänlaisia rakkauskirjeitä, salaisia kohtauksia, ei yhteisiä
ratsastusretkiä, ei hakkailua hämärissä saleissa, ei rakastavain
riitoja eikä jälleen sopimisia -- ei mitään semmoista, jota me
pidämme avioliittoon mentäessä asiaan kuuluvana. Nuori mies ottaa
tytön, jonka hänen isänsä on hänelle valinnut, menee hänen kanssaan
naimisiin ja vasta tämän jälkeen nainen esiintyy hunnutta ja
nuori aviomies saa nähdä hänet ensi kerran. Jos mies asianomaisen
tutustumisen jälkeen mieltyy tyttöön, niin hän pitää tämän; mutta
jos hän epäilee tämän puhtautta, lähettää hän hänet muitta mutkitta
takaisin isän luo; jos hän huomaa hänessä tautia, samoin; taikka jos
nainen kohtuullisen väliajan jälkeen laiminlyö lapsen synnyttämisen,
niin mars vain takaisin lapsuuden kotiin. Kuinka omituisia
nämä barbaarit sentään ovat; meidän sivistyneemmässä maassamme
hedelmätöntä vaimoa pidetään onnena.

Täkäläiset muhammedilaiset pitävät monta vaimoa, kenellä vain varoja
on. Niitä sanotaan vaimoiksi, vaikka koraani luullakseni myöntää vain
neljä laillista vaimoa -- loput ovat jalkavaimoja. Marokon keisari
ei tiedä, montako vaimoa hänellä on, mutta luulee niitä olevan
viisisataa. Osapuilleen tuo luku lieneekin oikea -- tusina sinne tai
tänne ei suuria merkitse.

Sisämaassa on juutalaisillakin monta vaimoa.

Olen vilaukselta nähnyt monenkin maurilaisen naisen kasvot (sillä
ihmisiähän ovat hekin ja näyttävät kasvonsa kristitylle koiralle,
kun ei miehistä mauria ole näkyvissä), ja minä olen täynnään
kunnioitusta sitä viisautta kohtaan, joka saa heidät peittämään niin
anteeksiantamattoman rumuuden.

Lapsiaan he kantavat selässään pussissa, kuten muutkin raakalaiset
kautta maailman.

Neekereistä suurin osa on maurien orjia. Mutta paikalla kun naisorja
pääsee herransa jalkavaimoksi, katkeavat orjan kahleet, ja heti kun
miesorja pystyy lukemaan koraanin ensimmäisen luvun (joka sisältää
uskontunnustuksen), ei häntä enää voida pitää orjuudessa.

Tangerilaisilla on viikossa kolme sunnuntaita. Muhammedilaisten
sunnuntai on perjantaina, juutalaisten lauantaina ja kristittyjen
konsulien sunnuntaina. Juutalaiset ovat radikaalisimmat. Maurilainen
menee sabattinaan moskeaansa puolenpäivän aikaan, samoin kuin
muinakin päivinä, riisuu ovipieleen kenkänsä, suorittaa pesut ja
sitten salaamit siten että moneen kertaan painaa kivitykseen päänsä,
lukee rukouksensa ja palaa sitten takaisin työhönsä.

Mutta juutalainen sulkee puotinsa, ei koskekaan vaski- tai
pronssirahaan, ei saastuta käsiään millään kultaa ja hopeaa
halvemmalla; käy uskollisesti synagoogassa; ei keitä eikä muutoinkaan
mitenkään käsittele valkeata, ja hartaasti karttaa ryhtymistä
mihinkään uuteen yritykseen.

Mauri saa suuren kunnian tehtyään pyhiinvaelluksen Mekkaan. Semmoista
miestä sanotaan hadjiksi, ja hän on siitä pitäen suuri henkilö.
Tangeriin kokoontuu joka vuosi sadoittain maureja kulkeakseen sieltä
Mekkaan. Osan matkasta he suorittavat englantilaisella höyrylaivalla;
kymmenen tai kaksitoista dollaria maksaa matka, mutta siinä ovatkin
kustannukset. He ottavat mukaansa suuret määrät eväitä, ja kun
muonitusosasto alkaa olla tyhjä, niin he ottavat, mistä saavat. Siitä
hetkestä, kun he matkaan lähtevät, aina siksi kunnes kotiin palaavat
he eivät kertaakaan peseydy maalla sen enempää kuin merelläkään.
Matkalla ollaan viidestä seitsemään kuukauteen, ja kun he eivät tällä
ajalla vaihda vaatteitaan, niin ovat he palatessaan salonkiin aivan
mahdottomat.

Monen heistä täytyy kauan säästää, ennenkuin on koossa ne kymmenen
dollaria, jotka laivapiletti maksaa; ja kun pyhiinvaeltaja vihdoin
takaisin palaa, on hän sitten koko loppuikänsä vararikkoinen. Harva
mauri voi enää loppuiällään parsia asioitaan näin suhdattoman
rahanmenon jälkeen. Keisari on määrännyt, ettei pyhiinvaellukselle
saa lähteä muut kuin sinisimmät ylimykset, joilla on ainakin sadan
dollarin arvo kovia kolikoita; tällä hän on tahtonut säilyttää
hadjin arvon maan ylimystölle ja rikkaille. Mutta ah, monet keinot
on vääryydellä lain kiertämiseksi! Juutalainen rahamies esim. lainaa
pyhiinvaeltajalle sata dollaria siksi, että hän on ennättänyt vannoa
itsensä kaikkien muodollisuuksien läpi, ja saa rahan takaisin,
ennenkuin laiva lähtee satamasta!

Espanja on ainoa maa, jota maurit pelkäävät. Syynä siihen on se,
että Espanja lähettää suurimmat sotalaivansa ja järeimmät tykkinsä
peloittamaan näitä moslemeja; jota vastoin Amerikka ja muut kansat
vain lähettävät halveksittavan tykkiveneen, pienen kuin pesuammeen,
silloin tällöin. Maurit ottavat samoin kuin muutkin raakalaiset oppia
siitä, mitä näkevät; ei siitä mitä kuulevat ja lukevat. Meillä on
suuria laivastoja Välimeressä, mutta Tie poikkeavat harvoin Afrikan
satamiin. Maureilla on huonot luulot Englannista, Ranskasta ja
Amerikasta ja he pakottavat näitä aika lailla juttelemaan pöytäveran
ympärillä, ennenkuin heille myöntävät tavallisen oikeudenkaan,
suosiosta puhumattakaan. Mutta heti kun Espanjan edustaja jotain
pyytää, suostutaan siihen paikalla, oli pyyntö oikeutettu tai ei.

Espanja kuritti maureja viisi tai kuusi vuotta takaperin
riidanalaisen maakaistaleen vuoksi, joka on Gibraltaria vastapäätä,
ja valtasi Tetuanin kaupungin. Espanja vaati alueensa suurentamista
ja kaksikymmentä miljoonaa dollaria rahaa. Sitten se luovutti
takaisin kaupungin. Ei kuitenkaan ennenkuin espanjalaiset
sotamiehet olivat syöneet kaupungin kaikki kissat. Maurit eivät
tahtoneet suostua rauhaan, niin kauan kuin kissat pitivät
puoliaan. Espanjalaiset pitävät kovin paljon kissan lihasta.
Maurit sitä vastoin kunnioittavat kissoja kuin pyhiä olennoita.
Espanjalaiset siis sillä kerralla koskettivat hellään kohtaan. Heidän
epäkissamainen menetelmänsä, kun he söivät Tetuanin kissat, sytytti
maurien rinnassa heitä vastaan vihan, jonka rinnalla Espanjastakin
karkoitus oli joutavaa ja intohimotonta. Maurit ja espanjalaiset
ovat nyt ainaiset vihamiehet. Ranskalla oli täällä kerran ministeri,
joka mitä viattomimmalla aiheella katkeroitti koko kansan itseään
vastaan. Hän tappoi pari pataljoonaa kissoja (Tanger on niitä
täynnään) ja teetti nahoista vastaanottohuoneeseensa lattiamaton.
Maton hän teetti kehiin -- ensiksi kehä harmaita kollikissoja, joiden
kaikkien hännät osoittivat keskustaan, sitten kehä keltaisia kissoja;
tämän jälkeen kehä mustia ja toinen valkoisia kissoja; sitten kehä
kaikenkarvaisia kissoja; ja keskuskappaleiksi vihdoin lajiteltu
valikoima kissanpoikasia. Se oli ylen kaunis; mutta maurit kiroovat
hänen muistoaan vielä tänä päivänä.

Käydessämme tänään tapaamassa amerikkalaista ylikonsuliamme panin
merkille, että hänen seurapöydillään näyttivät kaikki mahdolliset
seurapelit olevan edustettuina. Minun mielestäni tuo viittasi
yksinäisyyden tunteeseen. Olinkin oikeassa. Hänen perheensä on ainoa
amerikkalainen, mitä Tangerissa on. Kaupungissa on tosin monta
ulkomaan konsulia; mutta seurustelua on vähän. Tanger on kerrassaan
maailman ulkopuolella; ja mitä hyötyä olisi seurustelemisesta, kun
ihmisillä ei ole tämän taivaallista, mistä keskustella? Sitä ei
todellakaan ole. Jokaisen konsulin perhe sen vuoksi enimmäkseen pysyy
kotonaan ja huvittelee itseään miten parhaiten taitaa. Tangerissa
on yhdeksi päiväksi jos kuinka paljon mieltäkiinnittävää, mutta sen
jälkeen se on ikävystyttävä vankila. Ylikonsuli on ollut täällä
viisi vuotta, mutta on saanut Tangerista tarpeekseen vuosisadaksi
ja lähtee pian kotiin. Hänen perheensä hyökkää postin saavuttua
kirjeittensä ja sanomalehtiensä kimppuun, lukee niitä pari kolme
päivää jos kuinka moneen kertaan, keskustelee niistä puhki ja poikki
toiset pari kolme päivää, kunnes ne ovat aivan loppuun kuluneet
ja sen jälkeen syövät, juovat ja makaavat monet päivät ja käyvät
ratsastamassa samalla vanhalla tiellä ja katselevat samoja vanhoja
ikävystyttäviä asioita, joita eivät kymmenetkään vuosisadat ole
sanottavasti muuttaneet, eivätkä sano halaistua sanaakaan! Heillä
ei sanan kirjaimellisessa merkityksessä ole mitään, mistä puhua.
Amerikkalaisen sotalaivan saapuminen on heille armolahja. "Oi
yksinäisyys, missä en se viehätys, jonka viisaat ovat kasvoissasi
nähneet?" Tämä on täydellisin maanpako, mitä voin kuvitella. Minä
täydellä todella esittäisin Yhdysvaltain hallitukselle, että kun mies
tekee niin katalan rikoksen, ettei laissa ole siitä asian vaatimaa
rangaistusta, niin lähettäkööt hänet Tangeriin ylikonsuliksi.

Olen hyvilläni, että olen nähnyt Tangerin, maailman toisen kaupungin
ikäjärjestyksessä. Mutta luullakseni olen nyt valmis sanomaan sille
jäähyväiset.

Lähdemme illalla tai huomisaamuna Gibraltariin; ja luultavasti
"Quaker City" ennen parin vuorokauden päättymistä taas lähtee matkaan.




X LUKU.

Heinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli
lausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska
näkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel
-- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla --
Ranskalaisia nähtävyyksiä.


Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä
merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä --
moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä
auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin
pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin
ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se
viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.

Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä
ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona
läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio
kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa,
niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin,
tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi
päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!

Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole
siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät
johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista
Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te
arvelette?"

"Voi, _menkää_ maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.

"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla
arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä
arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin
tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"

"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla
sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te
_minun_ olla rauhassa."

"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki
pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää
puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin
tyytyväinen?"

Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.

"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en
minä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään
runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii
neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta
ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai
kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle,
että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun
pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko
runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla
on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki
muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --"

"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja,
nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun
te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas,
kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta
kun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne
auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin
minäkin alan epäillä."

Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä
jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta
häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia
hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei
kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin
tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto
puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi;
ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen
kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun
tyytyväisenä!

Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon
tykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä
-- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai
sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin
mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan
alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin
juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin
kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä
kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu,
hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti
virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja
Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia
laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.

Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei
ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti,
joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana,
julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan
itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet
kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän
jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja
piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon
me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme
käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten
vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto
häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla
villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki
rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi.
Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin
Välimerellä.

Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti
hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa
juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja
-- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_
poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen;
hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän
sanoi:

"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan
ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori
samppanjaa."

Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.

Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen
tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan
laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken
kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.

Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen
suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen
kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille
ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja
tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät
maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)

Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta
rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta --
tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen
erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään
siltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski
rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos
satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta
tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne
hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä
sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen
ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan,
mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä
selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt
minä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:

"Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!"

Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha
puhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä
asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän
oli.

"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta.
En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle
puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä,
minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."

Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme
me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi
ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:

"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_.
Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme
osaa ranskaa."

Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki
tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin
keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun
virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_
oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet
mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan
virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät
ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan.
Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja
astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen
istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:

"Avez-vous du vin?"

Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä
huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:

"Avez-vous du -- vin!"

Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:

"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä
koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua
-- näettehän nyt itse."

"Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa
pikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä,
hapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä
kristityn vatsa kestää!"

Hän vastasi:

"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa
koko ranskaa ollenkaan!"

Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko
illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin
pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa
-- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme
kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti
puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri,
kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti
toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään
epäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme
itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun,
ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa
ihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä
veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa
kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.

Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin
tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen
ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan
onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat --
mutta viittasivathan he aina -- sen he tosiaan tekivät aina, ja
me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä
ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla
levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:

"Mitä se merirosvo sanoi?"

"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon
tullaksemme."

"Yes, mutta mitä hän _sanoi?"_

"Vähät siitä, mitä hän sanoi -- _me_ ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä
ovat sivistyneitä ihmisiä -- eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."

"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat
ihmiselle tien, joka edes vie _johonkin_ -- sillä nyt me olemme
tunnin kulkeneet kehää -- seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan
rohdoskaupan ohi."

Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä
tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää
sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi -- tietä kysellä voimme kyllä
edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia,
jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.

Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden
puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman
värisestä kivestä tehtyjä -- joka talo ja joka kortteeri täsmälleen
samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla,
ja kaikki kirkkaasti valaistut -- ja näin vihdoin pääsimme kaupungin
valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia
kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia
miehiä ja naisia -- kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa,
juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du
Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme,
missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme,
olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti,
kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme
sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa -- kaikki talon
isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja
ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta
Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä
paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä
ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään -- me
vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä -- kulkea, olla aina
vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen
myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme
väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä
siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä
oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka
oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta,
seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut.
Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi
puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui
parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi
illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka
kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö
ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin
koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja
lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään
Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta,
kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan
paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että
ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.




XI LUKU.

Me alamme "tottua siihen" -- Saippuattomuus -- Ruokalista,
table d'hote -- "Amerikkalainen, sir"! -- Omituinen löytö --
"Pyhiinvaeltaja"-lintu -- Outoa seuraa -- Eläväin hauta --
Pitkällinen vankeus -- Muutamia Dumas'in sankareita -- Kuulun
"Rautanaamarin" vankikoppi.


Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua
saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot
eikä lattiaverhoja ensinkään -- permantoihin, jotka kävellessä
kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen
mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti
liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät
täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan
ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista
kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita -- ei
vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä
vielä olemme nähneet -- todella kohtelias hotellitarjoilija, joka
ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin
keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja
samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat
sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän,
joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty -- se on
ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua
kaikkeen tähän; mutta me: _emme_ ole tottuneet kuljettamaan mukanamme
omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme
omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus,
että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä,
ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme
ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri
kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä
tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset
tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko
maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä
liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.

Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko
verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä,
tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman
minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on
vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan;
jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä
pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin
kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita,
päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi
kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan
Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista
ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella --
ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa
aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten
siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja
koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia
ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään --
mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko
ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut
mahdoton päästä -- vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.

Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs
amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja
nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa
ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella
kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman
viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön
paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien
kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset
pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! --
maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi!
Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir,
amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut
sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä
jokainen älysi hänen sanomattaankin.

Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka
kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten
takana -- ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa
museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto -- jäljennös
ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee
kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa,
kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta
tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin
pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa
syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille.
Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi
tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui
tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä
foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.

Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä
kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari
ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia
karvatukkoja -- sangen uhkea se oli apinaksi -- Niilin virtahepo
ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin
ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet.
Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa
ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten
alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta,
itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui
tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan
luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin
kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta
siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman
tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella
saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan --
niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken
kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä
lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos
unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan
meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä
tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme.
Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti
raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan
juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain
näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä
käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi
"Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:

"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."

Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä
kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja
maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja
puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti
elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas,
mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se
itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot,
ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin
etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se
paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain
tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.

Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä
saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on
sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty
valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät
uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka
täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa
kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset.
Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille
lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä
kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina
komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa
alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! -- toisia alhaisten,
toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä,
ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli --
he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää
yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan
ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet
kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä
he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa,
oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä
ainoankaan ihmisolennon kasvoja -- elänyt liassa ja kurjuudessa,
ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä
olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän
vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä
ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta
kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia,
sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi
vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset
ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi -- pojat nuorukaisiksi --
käydä koulut ja yliopistot -- hankkia viran -- saavuttaa kypsän
miesiän -- mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä
muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta
tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen
ei milloinkaan -- se aina kulki madellen. Edellisille tanssien
vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta;
jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki
muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä
viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.

Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli
raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä
-- ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet
hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä,
johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan --
kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi,
että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.

Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut
makuuhuoneet -- viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit,
joissa kaksi Dumas'n sankaria -- "Monte Christon" sankaria -- vietti
vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti
kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja
valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa
riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten
kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän
oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai
pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että
niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.

Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" --
erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli -- sai jonkun
ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo
salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla
oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut,
jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja
mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä
ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili.
Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän,
joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta,
jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat
olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka
surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli
lumouksensa.




XII LUKU.

Huvimatka kautta Ranskan -- Maiseman kesäpuku -- Amerikan
suurilla lakeilla -- Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia --
Ranskalainen kohteliaisuus -- Amerikkalaiset rautatie-virkailijat --
"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" -- Miks'ei satu tapaturmia
-- "Vanhat matkustajat" -- Yhä lennossa -- Vihdoinkin Pariisissa
-- Ranskalainen levollisuus ja järjestys -- Bastiljin paikalla
-- Kaupunkia katsomassa -- Barbaarista julmuutta -- Nurinkuriset
biljardit.


Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan
sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! -- Mikä puutarha! Penikulmittain
kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan
ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan.
Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat
nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo
pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman
kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja
luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu.
Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka
päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi
voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja
järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia
kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei
törkyä missään -- ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan -- ei
mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä
järjestyksessä ja kaunista -- kaikki silmää lumoavaa.

Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä
välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta;
omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine
keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden
keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia
ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia
maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!

Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta
Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista
viinitarhoista.

Se _on_ ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan,
ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa,
että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö
tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme
tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen
huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan
luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt
en sitä ihmettele.

Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin
junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme
huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska
siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään
maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on
liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman
paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja
vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan
kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta
mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt
ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä!
Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka
nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään
merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin -- pilvien
varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä,
eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään
postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden
polttelemaan rauhan piippua -- mitäs muuta, kun ympärillä kaikki
oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin
aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden
kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen
rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan
kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta;
tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa
tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea
hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki
kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten
tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja
hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia
katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja
jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä
korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien
keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat
jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme
revittyine lippuineen!

Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele
suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien
ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien
keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia
haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa
poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni
oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä
ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin
erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki
New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki
ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset
ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli
erikaltaisuutensa.

Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin.
Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että
niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa.
Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on
vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte
tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia;
olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on
kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun,
kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole
minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi
saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen
sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea,
jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella
istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa
kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja
raihnas -- sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken
armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua.
Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole
niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on
kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka
kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka
tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan
kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis
sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan
ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette
kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette
lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta,
ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan
päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu --
kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa
pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta
sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan
virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja
kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne
tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa
junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä,
jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen
sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen,
miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein
on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen
junankuljettajan tapa.

Mutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on --
kolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin
karkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin
munain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja
suoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille,
joka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään --
se oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin
mahdoton ääntää -- ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen
viinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan
päästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen,
sitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme
taas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä.
Harvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.

Väittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia,
ja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos
oikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan
kulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin
päässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa,
kunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin
kaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin
päästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan
rinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina
hyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.

Ei, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia,
joita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä,
että onnettomuuden tapahtuessa aina _joku_ joutuu siitä kiikkiin!
[Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton
kärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka
sentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen
vaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat
kammota huolimattomuutta. "Viranomaisia ei kohtaa moite" -- tämä
valheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset
juryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen.
Jos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän
virkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä
jonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa
ja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.

Vanhat matkustajat -- nuo hauskat papukaijat, jotka "ovat olleet
täällä ennen" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää
nyt tai on milloinkaan tiennyt -- kertovat meille näitä asioita,
ja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne
tuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja
järjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.

Mutta me rakastamme "vanhoja matkustajia". Me niin mielellämme
kuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat
omiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme.
He aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät
milloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista
tunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut.
Sitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja
ivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden
pyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa
on nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät
tuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen
kunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään.
Ilkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti
unelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja
tehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi
mahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne
ja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne
viehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi
luoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista.
Pidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän
ylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan
aasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan
rehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen
valheellisuutensa vuoksi!

Kiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta
emme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan,
Tonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien
muitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei
näkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja,
maalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että
kaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa
ja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden,
kuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman
pyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin -- vierimme ja
vierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön
lähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme
niiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä
käsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin
keskellä uljasta Pariisia.

Kuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei
minkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa,
ei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan
tungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella -- seisoivat
rauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan.
Jonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta.
Kohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen
tapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille,
minne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä,
ei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota
pikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä,
huomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme
kirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet,
kun eräässä kadun kulmassa luimme nimen "Rue de Rivoli"; Louvren
laajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun
kuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä
se oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli
sillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta,
tuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat
uurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin
moni kunnon sydän murtunut.

Tilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen
huoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä,
ja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput
oli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan
päivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli
niin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin
kohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä,
niin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin
ihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä.
Syrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja
maisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja
ja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa
kaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!

Päivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin
erikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa
voimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin
kirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja
jalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.

Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia,
jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille
kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan
niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me
lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla
kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.

Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli
kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä".
Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme
asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene
erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa
hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten
toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput,
joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät
jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi
olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan
saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. -- Totisesti,
ihmeellinen maa on Ranska!

Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani
saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin
pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi.
Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään
pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni
freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia
pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani
huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa.
Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni
sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin
käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon,
poikani."

Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme
löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain
tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia
ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia,
kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä
naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä
kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät
varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata
ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme
ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.

Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi,
missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä
halusin tulla ajelluksi -- siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän
niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi
nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin
sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä
paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten
meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin
kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan,
takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!

Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena.
Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen
tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta
saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä
englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!"
Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui
päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski
kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu
irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani.
Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain,
että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen,
minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan
kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin
kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti
vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja
pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla
tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään
kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta
minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin
myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi
-- minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.

Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua
koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista
pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin
selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan
parturinliikettä, jota kannattaisi mainita -- eikä sen puolesta
partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina,
tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne
ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä
asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt
täällä Pariisissa, mutta odottakaahan -- vielä tulee se aika, jona
tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee
pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä
saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.

Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti
biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia
palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka
oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi -- se oli yksi noita kehnoja
ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään,
joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet
saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia
mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan
panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla,
jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori -- ja
kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin
huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri
erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja
pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä
vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja
kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä
piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle
tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun
pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut
lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään
kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme.
Maksoimme suuren laskun -- noin kuusi senttiä -- ja lupailimme
keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme
pelin loppuun.

Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan
ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten
meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja
kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos
olisimme juoneet niitä kynäksemme.

Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi
lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja
kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme -- mutta
voi!

    It was pitiful,
    In a whole city-full,
    Gas we had none.

Ei ollut kaasua, jotta voisi lukea -- ei muuta kuin kurjia
kynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella
seuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla
Pariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan
vähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien
hurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme
suutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme -- sitten lievästi
ihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme
kuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen
mittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken
sanotaan uneksi.




XIII LUKU.

Vieläkin vastoinkäymisiä -- Monsieur Billfinger -- Ranskalaisen
uudelleen ristiminen -- Pariisilaisen oppaan kynsissä --
Kansainvälinen näyttely -- Komea sotaväen katselmus. -- Vilaukselta
keisari Napoleon ja Turkin sulttaani.


Seuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme
hotellin _commissairen_ luo -- en tiedä, mikä _commissaire_ on,
mutta se se mies oli, jonka luo menimme -- ja sanoimme hänelle
tarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen
Pariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli
melkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli
niitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti
näille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla
hylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen
täsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:

"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in
hees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to
look upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw."

Hänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän
taisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan
hän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen
tutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä
sekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain
kieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä
siitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut
englantia niin "pairfaitemaw" kuin hän itse väitti.

Kolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen
olennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu,
joka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu.
Hänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja
kädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen
kädensija -- naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin
kauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan;
ja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään
tungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui
hiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia
omalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä
ensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti
hampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen
lauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen,
ääntämiseen -- kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän
ja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet --
haltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies
oli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin
gentlemanni -- sen helposti huomasimme -- jota vastoin noista
molemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen
petkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan
lumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:

          A. BILLFINGER.

 Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa
          y.m. y.m. varten.

       _Grand Hôtel du Louvre_.

BILLFINGER!

Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat
sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen
vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan
helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme
tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta
ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään.
Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi
silloin:

"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle,
kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle
Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi
joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain
muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta
ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on
aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä
Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi:
sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"

"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.

"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.

Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta
mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä
Fergusoniksi.

Ajoneuvot -- avoimet vaunut -- tulivat portaitten eteen. Ferguson
nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr
Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen
kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi -- se
viekas kettu -- että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me
olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman
häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina
ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän
kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän
sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme
häntä istumaan meidän seuraamme.

Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.

Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa
palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän
tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista
viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan
oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä
saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin
täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa;
mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että
hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet
tyydytetyiksi.

Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä
ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän
koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin,
räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin -- kaikkialle, missä aavan
taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi
meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että
kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta
siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin
tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan
sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai
neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin
nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin
kuluttua vaunut pysähtyivät.

"Mitä nyt?"

"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa -- se kaikki paras
tunnettu."

"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin
luo."

"Mine luule herra sano osta silkki."

"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua
rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän
helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme
välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.

Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen
silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:

"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"

"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne
pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis
silkki --"

"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme
aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin
ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan
Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa,
Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."

Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme -- uuden silkkimyymälän
eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui
aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:

"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! --
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus --"

"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre -- teme on --"

"_Mikäs_ se on?"

"Minulla idea -- tule mieli heti -- teme magasängi silkki --"

"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni
oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa
silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme
halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni,
joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän
neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella
mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat.
Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."

"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut --
yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo -- herra
vaan _katsele_ silkki -- _katsele_ kaunis kangas." (Rukoilevalla
äänellä.) "_Sair_ -- yksi _lyhyt_ minuut!"

Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella
silkkikankaita, ja minä _en_ katsele niitä. Antaa mennä."

Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän
sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa -- jatketaan matkaa."

"Mutta _doktöör!_ se otta vaan yks minuut -- yksi pikku minuut. Ja se
aika on kyllä -- aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt -- liian myöhä.
Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä --
_yksi_ pieni minuut vaan, doktöör!"

Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa
samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä
päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista
taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei
Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.

Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin,
sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista
nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän
lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä
laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me
olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä,
sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista
amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee
kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin
hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran
ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani --
tomahawkki kerallani.

Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan.
Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa
maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä
kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme -- ja viivyimme siellä
_lähes kaksi tuntia_. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme.
Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa
laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja -- jopa kuukausiakin --
jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä
näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin
kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin,
että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin
ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi
kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta,
mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja
omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin
hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly
-- katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä,
kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa -- katselin,
kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja
suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput --
mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia
tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti
minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan
pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen,
mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli
rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä
hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa -- näimme tavallista
enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin -- yleisön
kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi,
ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti
_Arc de l'Etoilen_ luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä.
Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä
miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.

Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan
ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden
tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan.
Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan,
joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen,
sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja
mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua
pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas
ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset
majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous
heilutti hattujaan ja huusi -- koko laajan ympäristön akkunoista ja
katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden
heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se
oli sangen vaikuttava näky.

Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme.
Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä
vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna -- pitkävartaloinen,
lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät
puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva
ilme! -- Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille
suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta
kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin
keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet
todellisia ja lähteneet sydämestä.

Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias -- puettuna
tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman
minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen
fessi -- lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen,
typerä, ei minkään näköinen -- mies, jonka koko ulkomuoto teki sen
vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään
ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut
hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako
tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"

Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja
hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen
ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko,
kykenemättömyys edistykseen -- ja hallituksen edustaja, jonka kolme
sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa,
tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen
vuosisata yhdeksättätoista!




XIV LUKU.

Notre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali -- Jean Sanspeurin
lisärakennus -- Aarteita ja pyhiä reliikkejä -- Ristin taru -- La
Morgue -- Blondin liekeissä -- _Cancan_ koko julkeudessaan -- Louvre
-- Suuri puisto -- Upeata loistoa -- Kuulujen esineiden säilyminen.


Lähdimme katsomaan Notre-Damen katedraalia. -- Olimme kuulleet siitä
ennen. Toisinaan minä ihmetellen ajattelen, kuinka paljon me todella
tiedämme ja kuinka älykkäitä olemme. Me paikalla tunsimme tuon
ruskean vanhan goottilaisen rakennuksen; se oli kuvainsa näköinen.
Seisoimme vähän matkan päässä ja katselimme sitä monesta paikasta,
katselimme kauan sen korkeita neliskulmaisia torneja ja runsaasti
koristettua etusivua, jossa oli aivan paksulta kivisiä, typistettyjä
pyhäinkuvia. Rauhallisesti olivat ne sieltä komeroistaan kautta
aikain katselleet tämän maailman menoa. Jerusalemin patriarkka oli
seisonut niiden alla ritarivallan ja romantiikan ammoisina aikoina
ja saarnannut kolmatta ristiretkeä. Enemmän kuin kuusisataa vuotta
on siitä kulunut, ja siitä pitäen ne ovat siellä seisoneet ja
rauhallisesti korkeudestaan katselleet mitä järkyttävimpiä tapauksia,
komeinta loistoa, kaikkia ihmeellisiä näytelmiä, jotka eri aikoina
ovat pariisilaisia ilahuttaneet ja surettaneet. Nämä säiden pieksämät
vanhat veikot, joista harva oli nenänsä ehyenä säilyttänyt, näkivät
monen monet rautapaitoihin pukeutuneet ritarijonot, kun he palasivat
takaisin Pyhältä maalta; he kuulivat kellojen ylhäältä pauhaavan
käskyä, että Pärttylin yön teurastus oli alkava, ja he näkivät
teurastuksen, joka siitä alkoi; myöhemmin he näkivät hirmuvallan,
vallankumouksen verilöylyt, kuninkaan valtaistuimelta sysäämisen, ja
molempien Napoleonien kruunauksen, sen nuoren prinssin kastamisen,
joka tänään Tuileries linnassa vallitsee palvelijoitaan -- ja
ehkäpä ne vielä seisovat komeroissaan silloinkin, kun Napoleonin
huone vuorostaan kukistuu ja suuren tasavallan liput liehuvat sen
raunioiden päällä. Kunpa nämä vanhat kuvat osaisivat puhua! Ne
kertoisivat tarun, jota kannattaisi kuulla.

Sanotaan, että Rooman vallan aikana, kahdeksantoista tai parikymmentä
vuosisataa takaperin nykyisen Notre Damen paikalla oli pakanallinen
temppeli -- sen jäännöksiä on Pariisissa vielä säilynyt; ja että
kristitty kirkko rakennettiin sen paikalle vuoden 300 vaiheilla
j.Kr. V. 500 rakennettiin sen tilalle uusi; ja nykyisen katedraalin
perustukset laskettiin vuoden 1100 vaiheilla j.Kr. Luulisi paikkaa
vähitellen koko pyhitetyksi. Osa tästä jalosta rakennuksesta
muistuttaa vanhain aikain omituisia tapoja. Sen rakennutti Burgundin
herttua Jean Sans-Peur omaatuntoaan viihdyttääkseen - hän kun oli
murhannut Orleansin herttuan. Ah! nuo vanhat ajat ovat olleet ja
menneet, ajat, jolloin murhamies saattoi pestä nimestään tahran ja
tunnontuskansa viihdyttää nukuksiin sillä yksinkertaisella tavalla,
että otti esiin tiilensä ja muurilaastinsa ja jatkoi kirkkoa.

Suuren läntisen päädyn porttaalit on nelitahoisilla pilareilla kahtia
jaettu. Keskimmäinen poistettiin v. 1852 maankiitosta juhlittaessa
sen johdosta, että presidenttiys jälleen oli saatettu voimaan --
mutta sangen pian saatiin tilaisuus muuttaa päätöstä ja panna se
takaisin paikoilleen. Ja se tehtiin kuin tehtiinkin.

Kuljeskelimme kirkon mahtavissa laivoissa tunnin tai pari katsellen
pää takakenossa sen upeita maalattuja akkunoita, jotka oli sinisillä
ja keltaisilla ja veripunaisilla marttyyreillä koristettu, ja
koetimme ihailla kappelien lukemattomia suuria maalauksia, ja tämän
jälkeen meidät laskettiin sakaristoon ja siellä saimme nähdä ne
suurenmoisen komeat viitat, joihin paavi oli puettu kruunatessaan
Napoleon I:n; vaunullisen puhtaasta kullasta ja hopeasta tehtyjä
esineitä, joita käytettiin kirkon suurissa julkisissa juhlakuluissa
ja menoissa; muutamia todellisen ristin nauloja, palan itse rististä
ja osan orjantappurakruunua. Olimme jo Azoreilla sikäläisessä
kirkossa nähneet suuren palan oikeata ristinpuuta, mutta siellä ei
ollut nauloja. Meille näytettiin niinikään sitä veristä viittaa,
joka Pariisin arkkipiispalla oli yllään, kun hän v. 1848 asetti
alttiiksi py

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48415