← catalogue

Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan

by Mark Twain · Finnish · Gutenberg #48412 · 399,292 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan

Author: Mark Twain

Translator: Lilli Rainio


        
Release date: March 5, 2015 [eBook #48412]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48412

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOHANNA D'ARC: KERTOMUS HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN JA MARTTYRIKUOLEMASTAAN ***

JOHANNA D'ARC

Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan
muistiin kirjoittanut hänen käskyläisensä ja kirjurinsa,
Sieur Louis de Conte.


Ranskan valtionarkistossa olevista vanhoista asiapapereista
nykyajan kielelle kääntänyt ja muodostanut

MARK TWAIN


Vapaasti suomentanut Lilli Rainio



WSOY, Porvoo, 1910.






ESIPUHE.


Saadaksemme oikean mielipiteen etevästä historiallisesta henkilöstä,
tulee häntä arvostella oman aikansa näkökannalta, ei nykyajan. Monen
jaloimmankin henkilön luonne näyttää vähemmän ansiokkaalta, kun
myöhempäin aikakausien tutkimus esittää hänen tekonsa selvemmässä
valossa, mutta tuskin on neljä-, viisisataa vuotta sitten ollut
kuuluisaa henkilöä, joka kaikin puolin vastaisi nykyajan siveellisiä
vaatimuksia. Ainoa laatuaan on Johanna d'Arcin luonne. Sitä saattaa
arvostella jokaisen aikakauden näkökannalta ja kuitenkin on tulos
aina yhtä ihmeteltävä. Hän näyttää aina yhtä viattomalta, yhtä
ihanteelliselta, hän on ylevin henkilö kuolevain joukossa.

Ja kun ajattelee, että tavat hänen aikanaan olivat niin raakoja,
kurjia ja alhaisia kuin historian pimeimpinä aikoina, niin on
mielestämme ihme, että moinen maaperä voi kasvattaa niin ihanaa
kukkaa. Hän ja aikalaisensa olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Hän
pysyi totuudessa, kun valhe oli ihmisissä tavallista; oli rehellinen,
kun rehellisyys oli melkein kadonnut avu; hän piti lupauksensa,
vaikka lupauksia tavallisesti rikottiin; hänen mielensä oli täynnä
suuria ajatuksia ja se tähtäsi suurta päämaalia, kun toisten mieli
viihtyi turhamaisissa haaveissa ja itsekkäässä kunnianhimossa, hänen
käytöksensä oli kaino ja arvokas aikana, jolloin kevytmielisyys
ja tapainturmelus oli vallalla; hän oli armelias aikana, jolloin
säälimätöntä julmuutta harjoitettiin, hän oli luja, rohkea ja
pelkäämätön silloin, kun hänen kansansa oli toivottomana ja
toimetonna; hänellä oli luja usko, vaikka uskottomuus oli yleistä;
hän oli siveellinen, puhdas ja turmeltumaton ruumiin ja sielun
puolesta yhteiskunnassa, jossa ylhäisimmätkin kansanluokat olivat
vaipuneet rikoksiin, ja aikana, jolloin kristikunnankin edustajain
kauheudet ja eläimelliset intohimot ja petomaiset julmuudet
hämmästyttivät aikalaisiaankin.

Kenties on hän ainoa yleisessä historiassa mainittu henkilö, jossa
ei voi huomata itsekkyyttä. Hänen sanoissaan ja töissään emme tapaa
omanvoitonpyyntöä. Kun hän oli pelastanut kuninkaansa maanpakolaisen
kiertolaiselämästä ja toimittanut kruunun hänen päähänsä, tarjottiin
hänelle palkinnoita ja kunnianosotuksia, mutta hän kieltäytyi
niistä kaikista. Hän pyysi vain, että kuningas sallisi hänen palata
maalaiskotiinsa paimentamaan lampaitaan ja auttamaan äitiään, jonka
hyväilyjä hän kaipasi. Tuo voitollisten sotajoukkojen johtaja,
prinssien seuralainen ja kunnioittavan, kiitollisen kansan ihanne, ei
pyytänyt muuta palkintoa.

Hänen tekojansa voi verrata historian suurimpiin urostöihin,
etenkin jos ajattelee niitä oloja, missä ne toimitettiin, hänen
voittamiaan vaikeuksia ja hänen käytettävinään olleita apuneuvoja.
Caesar teki suuria valloitusretkiä, mutta hänen joukkoonsa kuului
Rooman karaistuja, voitonvarmoja uroita ja hän itse oli sotilaaksi
kasvatettu. Napoleon hajoitti Europan järjestettyjä sotajoukkoja
kuin akanoita tuuleen, mutta hänkin oli sotilaaksi kasvatettu, ja
kun hän alkoi sotaretkensä, olivat hänen sotilaansa nuoria, hehkuvia
isänmaanystäviä, joita oli innostanut vallankumouksen ja vapauden
ihmeitätekevä henki, joka siihen aikaan valtasi kansat. Mutta Johanna
d'Arc sitä vastoin, ollen vielä lapsi, tietämätön, oppimaton, köyhä
talonpoikaistyttö, ilman vaikutusvaltaa ja voimakkaita ystäviä, näki
koko kansansa kahleissa, avuttomana ja toivottomana vieraan vallassa,
varat hävinneinä, sotajoukot lamautuneina ja hajallaan, näki kuinka
ulkonainen sorto ja sisällinen hajaannus oli masentanut kaikki
mielet, rohkeus oli kadonnut, pelokas kuningas valmistautumassa
pakenemaan omasta maastaan; ja hän laski kätensä tämän kuolevan
kansan ruumiille ja se nousi ja seurasi häntä. Hän vei sen voitosta
voittoon, hän johti sen satavuotisen sodan onnellisempaan suuntaan,
mursi Englannin ylivallan ja kuoli Ranskan vapauttajana, joka nimi
hänen muistoansa nytkin vielä seuraa.

Ja palkinnoksi kaikesta tästä Ranskan kuningas, jolle hän lahjoitti
kruunun, toimettomana ja välinpitämättömänä antoi ranskalaisten
pappien vangita tuon jalon lapsen, viattomimman, rakastettavimman,
ylevimmän olennon, josta historia kertoo ja elävänä uhrata hänet
polttoroviolla.

       *       *       *       *       *

Yksityiskohdat Johanna d'Arcin elämäkerrasta ovat jälkimaailmalle
säilyneet omituisella tavalla. Tämä on ainoa valalla vahvistettu,
todistajien antama elämäkerta. Vielä talletetaan Ranskan
valtioarkistossa hänen kuolemantuomionsa oikeuspöytäkirjoja vuodelta
1431 ja samoin pöytäkirjoja, jotka pidettiin oikeudenkäynnissä
hänen maineensa puhdistamiseksi pari vuosikymmentä myöhemmin. Ne
sisältävät merkillisen paljon seikkoja hänen elämästään. Näiltä
kaukaisilta ajoilta ei meillä suinkaan ole yhtään niin täydellistä ja
todenmukaista elämäkertaa kuin Johanna d'Arcin.

Sieur Louis de Conten päiväkirja on pääasiassa yhtäpitävä
noiden julkisten pöytäkirjain kanssa; tässä suhteessa on siis
hänen kertomuksensa täysin luotettava; mutta kertomuksen monet
yksityiskohdat perustuvat ainoastaan siihen, mitä hän itse sanoo
nähneensä ja kuulleensa.

MARK TWAIN.






ENSIMMÄINEN KIRJA.

Sieur Louis de Conte kertoo veljensä pojille ja tyttärille sekä
heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen Johannan lapsuudesta.




Ensimmäinen luku.


Nyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha.
Tapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja
nuorena ollessani nähnyt ja kuullut.

Kaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette,
laulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla
ovat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla
minun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen
aseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.

Kasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka
päivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun
koko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä,
että kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.

Olin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä
tänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon
hennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa
selässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa,
hopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan,
joskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja
aseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin
häntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo
ijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin
Ranskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain
viimeisenä puristaa hänen kättänsä.

Vuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin
kaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta
polttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen
maailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja
ylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli --
jaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun
itse maailman Vapahtajaa.




Toinen luku.


Minä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta
1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani
olivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet
tähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka
puolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin
tämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue
taas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli
hirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet.
Isältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse
hänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui
Neufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä
sai elää verraten rauhallisissa oloissa.

Parisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia
joukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat
ja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä
vastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia
raunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi
riistämiä ruumiita.

Ei kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä
kielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka
peljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon.
Ruumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi
ilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto ja monenlaiset taudit;
ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja niitä haudattiin salaa yön aikana.

Kaiken tämän lisäksi oli Ranskassa niin kova talvi, ettei moista
sanottu olleen viiteensataan vuoteen. Nälkää, ruttoa, murhaa ja
lunta -- kaikki nämä vaivat rasittivat yht'aikaa Parisin asukkaita.
Kuolleita makasi joukottain kaduilla ja susia tunkeutui selvällä
päivällä ruumiita repimään.

Ranskassa vallitsi kova aika, koettelemusten ja nöyryytysten aika.
Englantilaisten petomaiset hampaat olivat iskeneet Ranskan sydämmeen
ja he olivat imeneet sen verta jo viisi kahdeksattakymmentä vuotta
ja enemmänkin aikaa. Kaikista kärsimyksistään ja tappioistaan oli
Ranskan kansa niin hätääntynyt, että puheenparreksi oli käynyt,
kuinka ranskalaiset pakenivat jo nähtyäänkin englantilaisen
sotajoukon.

Ollessani viisivuotias kohtasi Ranskaa uusi kova onnettomuus,
Azincourtin taistelu. Englannin kuningas tosin palasi maahansa
nauttimaan voittonsa kunniaa, mutta voitetun Ranskan hän
jätti julmien Burgundien palveluksessa olevain rosvojoukkojen
riistettäväksi, jotka kaikkialla kulkivat ryöstäen ja hävittäen
maata. Tämmöinen joukko tuli eräänä yönä Neufchâteauhon ja palavan
kattomme valossa näin kaikki lähimmät omaiseni ja rakkaimpani --
paitse vanhinta veljeäni, joka oli jäänyt hoviin -- julmimmalla
tavalla murhatuiksi. Vaikka olivat rukoilleet armoa, olivat murhaajat
vain ivaillen nauraneet heidän surkeuttaan ja pilkanneet heidän
hätäänsä ja kuolintuskiansa. En tiedä, kuinka eivät minua huomanneet,
niin että pääsin pakoon. Kun olivat menneet, ryömin piilopaikastani
ja vietin yöni kuolleiden ja kuolevain joukossa, itkien palavan
talomme edustalla.

Sitten minut lähetettiin Domrémyhin, siellä olevan papin luo, jonka
emännöitsijästä sain rakkaan kasvatusäidin. Pappi opetti minua
lukemaan ja kirjoittamaan. Paitse häntä ja minua ei koko kylässä
ollut ketään kirjoitus- ja lukutaitoista henkilöä. Tuo hyvä pappi
-- nimeltään Guillaume Fronte -- asui aivan kirkon juuressa, ja
kirkon toisella puolella oli Johannan vanhempain puutarha. Perheeseen
kuului isä Jacques d'Arc, hänen vaimonsa Isabelle Rome, kolme poikaa,
Jacques, joka siihen aikaan oli kymmenen vuotias, Pierre kahdeksan
ja Jean seitsemän vuoden vanhat. Johanna oli minun tullessani
kylään melkein neljän vuoden ja hänen sisarensa Catherine vuoden
vanha. Kaikki nämä lapset olivat kohta alussa leikkitovereinani
ja rakkaimpia ystäviäni. Toisista yhdenikäisistäni muistan Pierre
Morelin, Etienne Rozen, Noel Rainguessonin ja Edmond Aubreyn, jonka
isä siihen aikaan oli kylänvanhin, sekä myöskin kaksi tyttöä,
jotka olivat Johannan parhaita ystäviä ja kasvinkumppaneita:
toisen nimi oli Haumette ja toinen oli pikku Mengette. He olivat
talonpoikaistyttöjä niinkuin Johannakin ja joutuivat sitten naimisiin
tavallisten talonpoikain kanssa, mutta myöhemmin ei kukaan vieras
kylässä, joskin oli kuinka korkea ja ylhäinen, ollut käymättä näiden
köyhäin, vanhain vaimojen luona, jotka nuorina olivat saaneet olla
Johanna d'Arcin ystäviä.

Kaikki olivat he hyviä, hurskaita ja tottelevia lapsia, ystävällisiä
toisilleen ja alamaisia vanhemmilleen ja papille, niinkuin oikean
nuorison tulee olla. Kirkon oppiin he yksinkertaisesti uskoivat ja
luottivat, niinkuin heidän vanhempansa sen heille olivat opettaneet.
Juhana Hussin aatteista ja paavien riidoista eivät kaukaisen Domrémyn
asukkaat silloin vielä mitään tienneet. Koko kylän asukkaat kuuluivat
isänmaalliseen Armagnac puolueeseen. Me lapsetkaan emme mitään
maailmassa niin vihanneet kuin kansamme vihollisia, englantilaisia ja
burgundeja ja kaikkea, mikä heihin kuului.




Kolmas luku.


Meidän kylämme ei muuten missään suhteessa eronnut toisista
senaikuisista, saman seudun kylistä. Kujat olivat pitkät ja
mutkaiset ja leveäräystäiset olkikatot suojasivat huoneita sateilta
ja tuulilta. Akkunain asemesta oli seinissä aukot, joiden eteen
yöksi vedettiin laudat, lattiat olivat savesta ja huonekalut hyvin
alkuperäiset. Asukkaiden pääelinkeinona oli lampaan- ja karjanhoito;
nuorison aika kului tavallisesti paimenessa.

Seutu oli ihana. Kylän edustalla levisi kukkia kasvava tasanko Meuse
virtaan asti; kylän takana yleni maa vähitellen ja ylimpänä kasvoi
suuri tumma tammimetsä, missä ennen oli oleskellut rosvoja ja missä
monta murhaa oli tehty, jonkatähden meidän lasten mielestä sillä
paikalla oli kamala viehätyksensä.

Oli siellä myöskin ennen muinoin oleskellut monta kauheaa
lohikäärmettä, joista meidänkin aikoinamme paljon puhuttiin. Vielä
nytkin siellä oleskeli yksi semmoinen. Sanottiin, että se oli
raakapuun pituinen ja täysi-ikäisen miehen vahvuinen. Sitä peittivät
suuret suomukset, sillä oli punaiset silmät, isot kuin tinalautaset
ja haarainen pyrstö kuin ankkurin sakara. Tämän lohikäärmeen
sanottiin olevan väriltään vaaleansinisen, selässä kultaiset pilkut
ja juovat, mutta kun ei kukaan sitä ollut nähnyt, niin tämä oli
vain arvelua. Olkoon asian laita miten tahansa, se vain on varmaa,
että tämä lohikäärme ainakin kerran lähestyi kylää, mutta Jumala
varjeli niin, ettei se saanut vahingoittaa ihmisiä eikä eläimiä.
Pierre Morel, joka yksin oli lähtenyt metsään, tunsi näet myrkyllistä
tulikiven hajua, jota semmoisista hirviöistä lähtee, ja pakeni minkä
ehti sekä varotti kylän asukkaita.

Muinaisina aikoina oli satoja uroita maailman ääristä kokoontunut
tänne taistelemaan lohikäärmeen kanssa, saadakseen palkinnon
niinkuin saduissa kerrotaan, mutta jo meidän aikoinamme olivat
sellaiset sankarityöt käyneet vanhanaikuisiksi. Sen sijaan ryhtyi tuo
hurskas Guillaume isä karkottamaan petoa. Hän järjesti sitä varten
komean juhlakulkueen, jossa ihmiset vihittyine vahakynttilöineen,
suitsutusastioineen ja vihkivesineen kulkivat pitkin metsän reunaa
lukien hartaita rukouksia ja anoen pyhän neitsyen suojelusta. Vähän
väliä pappi itse voimakkain sanoin manasi lohikäärmeen pakosalle
kylästä. Tästä hetkestä oli tuo kauhea peto kadonnut, vaikka tosin
muutamat luulivat yhä edelleen tuntevansa pahaa tulikiven hajua
metsässä.

Eräällä kedolla Vaucouleursiin vievän tien varrella kasvoi
äärettömän iso ja kaunis tammipuu, jonka varjoisat oksat levisivät
laajalle. Aivan puun juurella lorisi kirkas lähde, ja kun kesä
tuli, lähtivät kaikki kylän lapset sinne, niinkuin oli ollut
tapana jo kuudetta sataa vuotta, laulamaan ja hyppelemään puun
varjossa ja nauttimaan ihanan lähteen virvottavaa vettä. Usein
sitoivat he kukista seppeleitä, joita ripustivat puuhun ja lähteen
partaalle miellyttääkseen haltijoita ja keijukaisia, jotka sillä
paikalla oleskelivat ja jotka kiitollisina heidän osottamastaan
ystävyydestä aina pitivät veden lähteessä kylmänä ja kirkkaana
ja karkottivat kaikki käärmeet ja myrkylliset matelijat sen
lähitienoolta. Kylän nuorison ja haltijain välillä vallitsi siis
rauha ja sopu muinaisista ajoista saakka - ja kun joku lapsi kuoli,
sanottiin, että metsänhaltijat surivat sitä yhtä paljon kuin lapsen
omat leikkitoverit sekä ripustivat yön aikana pienen seppeleen
lakastumattomista kukista puun alle, sille kohdalle, niissä lapsi
tavallisesti istui. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vakuuttaa
sen todeksi.

Huomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä,
sanottiin vanhastaan "Puun lapsiksi", ja tuo nimi oli heille rakas
ja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja --
semmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa,
ilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana
-- jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset
sanoivat tosin, että näky oli kahtalainen -- että puu vuotta tai
paria ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden
kahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja
alaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton
kauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu
jälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei
parannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka
ijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat,
että näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina
ja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain
muistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.

En tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun
lapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät
he -- kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa -- himmeät
kaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien
lomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa
päivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja
hengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa
pian -- mutta he ymmärtävät merkityksen! -- ja kuolevan ympärillä
seisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että
taivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena
odotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen
kutsuu -- sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä
puun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.

Vanhastaan on ollut tapana, että lapset hyppiessään piirissä
Haltijapuun ympärillä ovat laulaneet puun laulua nimeltä _La chanson
de L'Arbre Fée de Bourlemont_ [suomeksi: Bourlemontin Haltijapuun
laulu]. Sitä lauletaan vanhalla kauniilla säveleellä, jota kaikki
lapset ovat kuulleet äitinsä hyräilevän ja joka minun korvissani on
soinut kaiken ikäni lohdutukseksi ja iloksi, kun sydäntäni surut ja
huolet ovat painaneet.

Ei yksikään muukalainen saata ymmärtää laulun merkitystä
maanpakolaisuudessa oleville puun lapsille ja kuinka se kautta aikain
on heitä lohduttanut ja vahvistanut, muistoon johdattaen kaukaista,
rakasta, rauhallista ja ihanaa kotia.

      Haltijapuun laulu.

    Kuin vihanta sun latvas on!
    _Arbre Fée de Bourlemont_,
    Sä otit lasten kyyneleet
    Ja kuulit heidän huokaukset,
    Näin lohdun toit
    Ja ilon soit,
    Taas sydämmiinsä lämmön loit.

    On runkos suora, mutkaton,
    _Arbre Fée de Bourlemont_.
    Lasten lempi, rakkaus
    On kautta aikain aina uus,
    He lauluillaan
    Ja riemuillaan
    Sun pilviin saivat kohoomaan.

    Ain' muistos ompi verraton,
    _Arbre Fée de Bourlemont!_
    Sun ihanuutes iloittaa
    Ja murheissakin lohduttaa,
    Kun kaukana
    Ja vieraana
    On meistä armas kotimaa.

Tuon laulun olen Johannan kanssa laulanut monta, monta kertaa, ja
sentähden on se minulle vieläkin paljon rakkaampi ja kalliimpi kuin
se muutoin olisi.

Haltijat olivat siellä vielä meidän aikanamme, vaikka emme koskaan
niitä nähneet. Sillä noin sata vuotta ennen sitä aikaa Domrémyn
pappi, joka oli ankara herra eikä niin hyväsydämminen kuin Guillaume
isämme, oli pitänyt juhlallisen messun puun alla ja manannut kaikki
metsän haltijat ja peikot paholaisen joukkona pannaan. Sitten
hän ankarasti kielsi niitä näyttäytymästä kellekään ihmiselle ja
jos eivät tottelisi, uhkasi hän karkottaa heidät ainiaaksi koko
paikkakunnalta. Mutta näkymättöminä henkinä, niinkuin jo sanoin,
suojelivat ne vieläkin puuta, pitivät veden lähteessä kirkkaana ja
ajoivat pois kaikki myrkylliset eläimet ja pistävät hyönteiset sen
läheisyydestä, niinkuin kaikki siihen aikaan hyvin huomasimme.




Neljäs luku.


Talvi-iltoina istuimme usein yhdessä vanhan Jacques d'Arc'in suuressa
tuvassa, missä iloinen tuli loimusi liedellä ja missä nuoret
leikkivät ja lauloivat ja vanhat kertoivat ihmeellisiä satuja ja
tarinoita myöhään yöhön.

Eräänä talvi-iltana -- jota talvea vielä vuosien perästä mainittiin
kovaksi talveksi -- olimme jälleen tavallisuuden mukaan sinne
kokoontuneet. Ulkona vinkui ankara myrsky ja lumiräntää satoi
lakeisesta alas. Minusta tuntui hauskalta kuunnella tuulen pauhua,
kun itse sai istua suojassa ja lämpimässä. Meillä oli suojaa ja
lämmintä, ja puhe, laulu ja nauru kaikuivat tuvassa. Sitten saimme
illalliseksi lämmintä puuroa ja papuja ja voitaleipää, ja ruokahalu
oli kaikilla hyvä.

Pieni Johanna istui puurokuppeineen erillään eräässä nurkassa
kaikkein elätti-eläintensä keskellä, joille hän jakoi ateriastaan.
Hänellä oli paljon semmoisia hoidettavia, sillä kaikki kodittomat
kissat, loukkaantuneet koirat ja onnettomat eläimet turvautuivat
häneen, linnut ja metsäneläimetkään eivät häntä peljänneet, vaan
arimmatkin niistä ikäänkuin aavistivat, että hän oli niiden ystävä.
Hän puolestaan oli niille kaikille vierasvarainen, sillä kaikki
eläimet olivat hänelle yhtä rakkaat, koska olivat ihmistä heikompia
ja avuttomampia. Hän tosin antoi niiden vapaasti tulla ja mennä,
mutta ne viihtyivät hänen seurassaan niin hyvin, etteivät tahtoneet
poiskaan lähteä. Vanha Jacques tosin ärisi nähdessään noita joutavia
syöttiläitä, mutta hänen vaimonsa sanoi, että Herra itse oli antanut
lapselle sellaisen mielen ja ettei niitä sentähden saanut pois
karkottaa. Ja tyttö sai siis olla rauhassa lemmikkeineen, ja siinä
hän nyt istui, kanit, oravat, linnut, kissat ympärillään, kaikki
hyvässä sovussa.

Kun näin istuimme yhdessä, koputettiin ovelle. Ja sisään astui
kulkija -- laiha ja huonoissa vaatteissa oleva kerjäläinen, jommoisia
näinä sota-aikoina paljon liikuskeli. --

Hän kopisteli jalkojaan, pudisti lunta huonoista vaatteistaan,
katseli sitten nälkäisenä esillä olevaa ruokaa, tervehti nöyrästi
ja sanoi, että hyvältä tuntui tämmöisenä iltana istua loimuavan
valkean ääressä hyvässä suojassa ystäväin seurassa, -- ja että Jumala
armahtakoon kodittomia, joiden täytyy kulkea ulkona kylmässä ja
pimeässä.

Ei kukaan vastannut hänelle sanaakaan tervehdykseksi, ja kun hän
katseli ympärilleen, rupesi hänen leukansa vapisemaan ja hän peitti
kasvonsa käsiinsä ikäänkuin salatakseen liikutustaan.

"Istu paikoillasi!"

Näin ärjäsi vanha Jacques d'Arc Johannalle, joka seisoi vieraan
edessä ja tarjosi hänelle puurokuppiansa. Mies sanoi:

"Jumala kaikkivaltias sinua siunatkoon, rakas lapsi!" ja sitten
kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei uskaltanut
ottaa puuroa.

"Etkö sinä kuule? Istu paikoillasi, sanon!"

"Isä, hänen on nälkä -- etkö näe, että hänen on nälkä", sanoi vain
Johanna.

"Tehköön sitten työtä. Tuollaiset kulkijat syövät meidät puti
puhtaiksi, että meidän on kohta lähteminen talosta; olen sanonut,
etten sitä enää kärsi. Hän näyttää oikein rosvolta -- mene
paikoillesi, sanon minä."

"Isä, hänellä on nälkä -- hän saa minun puuroni -- minä en enää
tarvitse mitään."

"Vai et sinä tottele -- roistot ja laiskat eivät tarvitse apua kunnon
ihmisiltä, jotka itse saavat hankkia ruokansa. Meillä on kyllin
köyhiä omassa kylässämme. Kuuletko, Johanna?"

Tyttö laski kupin käsistään ja meni isän luo.

"Jos sen kiellät, isä, täytyy minun totella, mutta ajattele ensin
vähän, -- tuon miesraukan _vatsa_ on nälissään, eikä se ole tehnyt
mitään pahaa, jos hän itse olisikin huono ihminen. Isä rakas
anna -- --."

"Sinä et ymmärrä, lapsi. Tee niinkuin käsken."

Mutta nyt rupesi Aubrey, kylänvanhin puhumaan. Hänellä oli
hyvä puhelahja ja selittäminen ja väitteleminen olivat hänen
mielitekojaan, koska hän muka silloin sai jokaiselle näyttää
mestaruuttaan puhujana. Nyt hän nousi, nojasi kättänsä pöytään ja
sanoi:

"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä
ryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan", hän nyökäytti
päätään vakuuttavasti, "ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole
niin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä
pitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin
hallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa
kieltää?" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut
häntä vastustamaan. "Siis hyvä -- mitään erityistä ruumiinosaa ei
saata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään
käskystä; siis on _pää_ yksin vastuunalainen niistä rikollisista
töistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi
tai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että
hiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa
sinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä
siitä vahingosta, minkä se on tehnyt? -- Ei suinkaan. Missä vapaata
tahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa
vai väärässä?" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi
toistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää
asiaa kuin kylänvanhin. -- "Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti
kunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja
pään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt
tahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun
hiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista
yleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti
päättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? -- Voiko se varastaa? --
Tehdä murhapolttoa? -- Ei, ja taas ei. No -- huomaa nyt! -- _Voikohan
hiilihanko tehdä kaikkea tätä?_ -- Ei suinkaan." Yhä selvempää
ihmettelyä kuului. "Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet -- vatsa ei
voi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis
saata pitää siitä vastuunalaisena -- siitä olemme yksimieliset. Joka
siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen
alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta
seuraa: -- että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa
omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että
meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita
nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se
ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu
vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä
oloissa. Olen puhunut."

Näiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat
käsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat
kovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa,
todempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli
liikutettu ja huudahti:

"Anna hänelle puuro, lapseni!"

Mutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli
aikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron
tarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi
hän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut
odottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin -- ja
tässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.

Mies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka
köyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun
hän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet
ja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän
oli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti
jokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja
veri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan
kunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin
jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan
ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä
vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko
Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat
eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan
hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain
viimeinen oli jälellä, -- hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland,
jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen
voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja
isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan
sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus
huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin
kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä
sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.

Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen
kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut
minut kuolemasta -- nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä
köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi
laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole
kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.

Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka
jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä
oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat
yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat
kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi
ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti
viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin,
ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille
huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat
kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun
viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki
kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät
häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen,
kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.

Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! --
Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.




Viides luku.


Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko
elinaikamme -- mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja
ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta
Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka
ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme
häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta
häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme
maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän
sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan
"kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa
ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä
yhden nimen, ja se oli -- "rohkea".

Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset
siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen
puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat
vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa
ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli
tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme
kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.

Äkkiä huudahti pikku Mengette:

"Kas! -- kas! -- mikä tuo on?"

Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä
yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.

"Se on musta lippu."

"Niin todellakin! -- Mitä se mahtaa merkitä?"

"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."

"Mutta mitä?"

"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."

"Hän juoksee kiivaasti -- kuka se on?"

Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että
lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon
ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät
rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti
aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin
merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon
nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin
hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui
läähättäen:

"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse
muuta lippua."

Kuolonhiljaisuus vallitsi -- ei kukaan uskaltanut kysyä.

"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus
Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja
luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar
Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän
naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. -- --"

"Mahdotonta! -- meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! -- Et
ole kuullut oikein."

"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se
lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta -- vaikka se olisi tyttölapsi
-- on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen
sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."

"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia",
keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja
luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme
häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen
puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka
karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.

"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa
eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"

"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs
hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva
Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että -- --"

"Hän Ranskan hallitsijaksi. -- Teurastaja? -- Se on valhe -- suuri
valhe!" huusi Paladin. "Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme?
-- Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?"

"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet
maanpakolaisuuteen."

Kaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.

"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle,
jotta se olisi laillinen -- ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee --
koska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi."

Auringonruusu sanoi: "Mutta kuningatar -- ettekö luule, että hän
kirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? --"

"Tuo kyykäärme -- hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa,
mihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi -- ja hän
halveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen
alle, muutoin ei se ole laillinen."

"Mutta kuningas -- onhan hän --"

"Heikkomielinen -- ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme,
onnetonta miesraukkaa."

"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee -- hän tekee vain,
mitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle."

"Kuka häntä on siihen pakottanut?"

"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti."

Nyt nousi melu uudestaan -- kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta.
Vihdoin sanoi Jacques d'Arc:

"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia.
Toivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe.
Keltä olet kaiken tämän kuullut? --"

Me tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni -- tuskaisina
odotimme vastausta.

"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut."

Me vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.

"Hän sanoi varmasti _tietävänsä_, että se oli totta."

Muutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään
puhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta
eläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän
kärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat
puhumaan. Noel Rainguesson lausui:

"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! -- kasvamme niin hitaasti, ja
Ranska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran."

"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin
"Korennoksi", koska hänellä oli pallisilmät. "Tässä täytyy odottaa,
ja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!"

"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo
odottaa", alkoi Paladin. "Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla
minusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä
huvittaa -- mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!"

Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:

"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."

"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen.
"Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko
tulisi vastaani!"

"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta
jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin
nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo
sotamieheksi?"

Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:

"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros -- kuinka
vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! --"

Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että
olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että
tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut
nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen
ja hämillään toisten pilkasta.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen
käänteen. -- Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa
kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät
tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme
pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin
tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti
pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä -- sillä tuo raivoisa
mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.

Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt
rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli
meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen
huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna
pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti.
Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme
-- silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi
vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli
aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma
musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin
ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä
kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen
hänen kirvestään.

Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat
puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat
näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai
nimekseen "Rohkea".

Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen
kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon
edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä
olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot
syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet
taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla
poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen
sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja
koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.

Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman
yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää
arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä
tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme,
kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:

"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut,
olisi ollut aivan toista -- mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja
hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa,
ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi
saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään,
kunnes se parani."

"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua
kirveellä?" arvelivat lapset.

"Kyllä hän uhkasi."

"Etkö peljännyt?"

"En -- en juuri paljon, mutta vähän vain."

"Mutta, miksi et peljännyt?"

Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:

"Sitä en tiedä."

Kaikki nauroivat ja Cecile kysyi:

"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?"

"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän
ehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa."

Kaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti
itsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen
rinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin
miettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea
oli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:

"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut
tieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä -- siinä se oli koko asia. En
minä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! -- Jos hän olisi täällä, niin
kyllä hänelle näyttäisin -- --"

"Saman sanon minä", jatkoi Pierre Morel. "Minä ajaisin hänet puuhun,
ennenkun hän ehtisi aivastaakaan -- uskokaa se! Jos hän vielä kerran
tulee, niin -- --"

"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata
kirvestä -- kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin --" ja niin hän
pitkitti.

Kaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät,
että toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa
toimittaisivat varsin merkillisiä asioita -- joka ajatus heitä
lohdutti ja tyydytti.




Kuudes luku.


Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui
joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot,
jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä
kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen,
joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja
kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin
vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton
jälkeen.

Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut
tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain
kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä.
Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme
juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun
torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen
pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat
vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha
mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu
kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan
Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden
valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me
nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen.
Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle
sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa
ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka
vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun
lipun alle.

Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä
uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja
välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen
ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka
sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa
kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä
ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin
kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän
meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.

Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä
löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi
aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:

"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" -- sitten
ristien silmiään hetken perästä -- "jos niin olisi Jumalan tahto".

Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta,
jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.

Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa.
Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me
säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin
vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko
ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja
meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko
kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja
moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut
tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli
levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää
onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi
paluumatkaksi.

Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka
ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei
kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi
oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen
näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa
teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus
näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri
isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.

Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme
palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat
ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat
saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja
ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia
kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita,
ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.

Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka
oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään.
Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna
väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa;
emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut.
-- Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä
paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun
ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella
veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät
päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi
siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia
näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.

Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä
pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta
oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen
ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia.
Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua.
Kuninkaalle -- tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan
erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle
seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä
toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten
alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla
vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!

Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.

Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti
tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen
aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea
vuotta vanhemmat -- olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä.
Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia
sotakenraaleja ja sanoi:

"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! -- Dunois, jota sanotaan
Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan -- en voi sanoa mitä
tekisin, tahtoisin ennemmin _toimia_ kuin puhua -- mutta olisin
minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta
ylvästelijästä La Hirestä -- mitä kenraaleja he ovatkaan!"

Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti
puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme
ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät
tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan
poskille ja hän sanoi:

"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka
todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat
henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni
suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa --
enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."

Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä
mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen
rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:

"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde
sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä
kuitenkaan lähde."

"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies,
siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa?
En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin
pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin
kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos
tarvitsevat -- ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan
näyttää kykyäni -- vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."

Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:

"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo
viiden vuoden perästä."

"Hän lähtee ennen --", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei
kukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan
muut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan
ja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen
huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta
ääntä en ensinkään kuullut.

Noel Rainguesson sanoi:

"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen
saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."

Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin
lukea ja kirjoittaa.

Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:

"Sehän oli mukava keksintö -- niin -- näin selviämme koko pulmasta.
Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa
tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee
tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."

"Ei, ei -- hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä
sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut --" kuiskasi Johanna.
"Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan --
mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa,
että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan
salaperäisiltä.

Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli
monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti,
että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan
valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi
pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.

"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi -- se on tietty",
lisäsivät toiset.

Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:

"Tyttärestä en välittäisi -- minä kyllä tietäisin kenen ennemmin
ottaisin."

Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt,
sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.

Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme
halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä,
tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi
palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia,
sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän
tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:

"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään
sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas -- valitse mitä tahdot' -- niin
lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi
vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei
kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset,
ettemme sitä olleet tehneet -- silloin kun hän piti sanansa ja
uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta
juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.




Seitsemäs luku.


Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli
Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista.
Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että
vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja
rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina
ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä
usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä
jälleen virkistyi.

Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen
eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan
koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta.
Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän
toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka
isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä
sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille
ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun
aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin
tietää tämän salaisuuden.

Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden
kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme
Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä
koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein
vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa
maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka
kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle
suoraan ajatukseni.

"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja
minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää
toivoa, maamme on hukassa."

En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat
hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti
hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.

"Maamme hukassa? Miksi niin -- miksi niin luulet?"

Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti.
"Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita
sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan,
vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää
päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta
alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat
ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille,
ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja
vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman
vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja
paeta Skotlantiin. Se on tosi -- eikö ole?"

"Niin, on se tosi."

"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."

"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"

"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi
kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"

"Toivoa -- vielä paljon enemmänkin! -- Ranska on tuleva vapaaksi ja
voimakkaaksi -- se on varma! --"

Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa
hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle
uudestaan selittämään.

"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi,
Johanna. -- Kas tässä" -- vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä
merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen
-- se merkitsee erästä virtaa."

"Se on Loire."

"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo
englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole
kenenkään omat -- sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta
vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on
ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa.
Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain
englantilainen maakunta." --

"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että
ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun
kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti
kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan
kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä
ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin
ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."

"Jumala paratkoon -- sekin on kyllä totta."

"Toivoa ei siis enää ole."

Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:

"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."

"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten
sotajoukkojen piirittämänä?"

"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa
jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.

"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."

"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa -- ja menevät taisteluun --"

"Ja lähtevät pakoon -- niinkuin ennenkin."

"Ei, ei -- taisteluun -- voittoon -- yhä voittoon -- saat nähdä."

"Ja kuningas?"

"Hän nousee valtaistuimelleen -- hän on kantava sitä kruunua, joka
hänelle kuuluu."

"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos
saattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi
vapautua Englannin ikeestä ja -- --"

"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen -- kahden vuoden kuluttua."

"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"

"Jumala."

Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.

       *       *       *       *       *

Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä
mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin
olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen
selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.

Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä
mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen
käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan
ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän
ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli
tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti
kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli
jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.

Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan.
Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se,
joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.

Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin
tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi,
pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin
nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun
leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön
itse kohta olin näkevä.

Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti
tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun
juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan
kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin
olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin
ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän
puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja
tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei
sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin
se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin
pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä.
Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.

Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa,
jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki
linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja
riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme
sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan
polvilleen kädet ristissä rinnalla.

Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen
laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin
nähnyt samanlaisia ihmeitä.

Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja
ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä
erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi,
hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat
kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun
unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.

Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä
alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä,
mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan,
mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä
ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia
sanoja. Hän lausui:

"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja
kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita
toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän
toverinaan -- sotamiesten! -- Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät
ja halveksisivat minua. -- Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa
sotajoukkoja -- minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta
-- en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. -- -- -- Mutta
jos minun täytyy -- jos niin tahdot --"

Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä
erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin,
että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän
kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta
tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani
palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa,
niin tietäisin, että kaikki oli totta.




Kahdeksas luku.


Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka
hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta
-- äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten
ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista.
Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä
lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.

Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä
ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä.
Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän
vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa
ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli
innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt
täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän
ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani
siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:

"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta -- et voi
arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa
noin ja --" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."

"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"

"Uneksitko nyt?"

"En tiedä, en suinkaan."

"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun."
-- Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan
ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut
tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin
pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna
tuli jälessäni.

"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron
sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin:
"Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"

"Odota vähän -- sitten saat sen tietää."

"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli,
jonka näin?"

Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin -- ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.

Ristin itseäni vavisten.

"Etkö sinä peljännyt, Johanna -- näitkö hänen kasvonsa -- ja hänen
vartalonsa?"

"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla
pelkäsin."

"Milloin se oli, Johanna?"

"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."

"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"

"Olen, monta kertaa."

"Sentähden oletkin niin muuttunut -- nyt ymmärrän. Miksi et puhunut
siitä kellekään?"

"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki,
mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."

"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"

"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin
läsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut
toisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään."

"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten --"

"Niin, mutta siitä en saa puhua."

"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä
näkemättä! --"

"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee
lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän
äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat
-- ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."

"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"

"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."

"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"

Hän huokasi ja sanoi:

"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä -- eivät ne
muuta ole voineet ilmoittaa."

"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."

"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi
niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja
paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on
pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka
ja kenen kautta -- -- sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun
tänäpäivänä."

Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään
innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt
sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja
puna nousi kasvoille.

"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän
luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja
voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava
rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi]
päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."

Olin hämmästynyt ja sanoin:

"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"

"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein,
olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton -- oppimaton kaikessa,
mikä sotaan kuuluu. -- Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja
kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en
sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin
ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka
voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert
de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa
minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden
kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna -- eikä sitten ole
pitkä aika loppuun."

"Missä se taistelu tulee olemaan?"

"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä
vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut
nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon
kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän
sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö
niitä! -- Ne puhuvat vain totta."

Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää,
mutta sydämmessäni ne uskoin, -- ja siinä uskossa olen pysynyt tähän
päivään asti. Nyt sanoin:

"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että
saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."

Hän katsoi ihmeissään minuun.

"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen
tiesit?"

"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää
lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta
ei Jaques."

"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut,
että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen
sait tietää?"

Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle
ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti
kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan.
Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä
lupasin ja pidinkin lupaukseni.

       *       *       *       *       *

Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä
tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti;
hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä
arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli
hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen
olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja
vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti
jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä
pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.

Illalla hän sanoi salaa minulle:

"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin
sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua
on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä
luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin
ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin
meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei
linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja
minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun
täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes
tarvitsen sinua."

Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa
tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä
edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka
tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen.
Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista,
jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen
talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri
kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja
liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa
niin puhtaana loppuun asti.

Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni
siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin
kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä
kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita,
pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja
kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko
elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään
oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu
rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä.
Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen
sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä
ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin,
ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi
kirjeen lähettämiseen.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut
vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella
seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi.
Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit.
Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.

Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja
väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään
Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset,
että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä
kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei
kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi
ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui
keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa
ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi
vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli
palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:

"Puhuako minun kanssani?"

"Niin, ylhäinen herra."

"Hm -- minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."

Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin
suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa.
Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen
villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka
taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana
linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme
ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin
linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis
tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:

"No, mikä on asiasi, lapseni?"

"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että
laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti
taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää
hänelle apua."

Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on
järkensä menettänyt."

Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:

"Mitä joutavia? Kuningas -- eli Dauphin, niinkuin sinä sanot -- ei
tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin -- se on
varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"

"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä,
jotka saattavat minut Dauphinin luo."

"Mitä sanot? Miksi niin?"

"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on
käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu
laillisen kuninkaamme päähän."

"Mitä -- sinä? Sinähän olet vain lapsi!"

"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."

"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"

"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva
Ranskan kuningas."

Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni,
kysyi linnanherra:

"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"

"Herrani."

"Mikä Herra?"

"Taivaallinen kuningas."

Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu
-- perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:

"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.
Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."

Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:

"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä
Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt,
sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää
täyttää pyyntöni."

Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta.
Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi
sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt
sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen
omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä
puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin
hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut
siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa
pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä.
Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti
monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta,
lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.

Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja
päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin
kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli
luvannut tulla hänen vaimokseen.

Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän
ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja
viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja
rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin
häneen vihdoin leppyivät.

Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon
huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan
taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen
odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä.
Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; -- mutta vihdoin koitti
tapahtumain hetki.






TOINEN KIRJA.

Sodassa ja taistelussa.




Ensimmäinen luku.


Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin
seurassa luokseni ja sanoi:

"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat,
mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla
Dauphinin luona."

Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti
taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin
kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.

"Minä uskon sen", sanoin.

"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt,
kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan
maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana
kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen
puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei
Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa
nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."

"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä
tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä
hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me
lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin
ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne
nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi
linnanherran päivällisillä?"

"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz --
toinen oli herra Bertrand de Poulengy."

"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja -- panin sen merkille --
niistä saan auttajia. -- -- Mitä näen kasvoistasi? -- epäilystä."

Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.
Sentähden vastasin:

"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi --
niin he todellakin luulivat."

"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän
levollisesti. -- "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä,
tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta -- näytät sinäkin
epäilevän, etkö usko minua?"

"E-en. -- Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja
etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."

"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle
muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua.
Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."

"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"

"Eivät -- eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini
siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin
tulen rohkeammaksi -- sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua."
Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten
hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata
hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle -- hänen pitää seurata
minua kappale matkaa."

"Entä Haumette?"

Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:

"Ei, ei, -- hän on minulle liian rakas -- en voisi sitä kestää, koska
tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."

Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä
pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten
molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat
eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan
kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa
kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa
nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan
saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti
itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä
yhdeksäntoista.




Toinen luku.


Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja
sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon
luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa
säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla
hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää
pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada
tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli
lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui
joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa
ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset
luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt
pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.

Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti,
että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle,
mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa
partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan
kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan
nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.

Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä
korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi
kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse
nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat.
Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki
mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla,
vaikka oli talvi.

Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja
kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi
kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin
lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui
kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien
kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta
Ranskanmaata.

Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä
lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä
toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei
ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä
kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:

"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja
annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä
uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien
päästä Dauphinin luo."

Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja
kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de
Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia
puhutellaan:

"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja
täytyykö meistä tulla englantilaisia?"

Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:

"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut
kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."

"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä
peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."

Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:

"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."

"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on
jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään --"

"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."

Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli
häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti
alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian
luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa
tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän
alkoi ystävällisesti:

"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? -- Vai
mitä --?"

"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani
kuluisivat polviin asti!"

Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat
koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät
vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän
sanoi vakavasti:

"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko
aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"

"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä.
Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä
ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja
juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi
sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona
kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin;
mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."

"Kuka on Herrasi?"

"Jumala."

Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi
kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse
Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.

Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi
kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne
tahansa.

Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse
linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa
asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä
uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli
todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka
paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra
oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka
pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli.
Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä
olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä
hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna
oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi,
että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja
huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.

Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä
tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14
päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:

"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun
alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä
on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona
ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen
luokseen."

Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:

"Tänäpäivänä, lapsi, _tänäpäivänä?_ Mistä sinä tiedät, mitä siellä
on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai
kymmentä päivää."

"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on
siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin
kauvan viivyttänyt."

Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja
toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi:
"Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja
lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."

Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.
Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."

Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia
varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.

Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa
-- molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut -- salaiseen
sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut
kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä
tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti
ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä
paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni
kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan
tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat
hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän
oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä
läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän
heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat
ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti
hänen hyvää ymmärrystään.

Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja
lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava
vihollisen alueella.

Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä,
koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, -- hän nimittäin
pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin
me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte
ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän
lähteminen -- kahdentenakolmatta päivänä."

Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät
levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle
saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? -- Minusta päivän ja hetken
edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin
epävarmalta."

"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä",
minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain
totteleminen."

Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että
tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän
kiireeseen.

Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta
tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet.
Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat
silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

"Niin se kaiketi on sallittu -- minun täytyy taipua Herran tahtoon."

De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa -- he tulevat ehkä huomenna
-- ja --"

"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja
miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen
joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti
hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.
Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä -- tulkoon mitä tulee."

Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin
hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme
pimeyteen.




Kolmas luku.


Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko.
Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz
etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi
voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla
vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut
poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja
voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää,
että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen
olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin
vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut
heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä
pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan
alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.

Nuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta
heidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät
voineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa,
täytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan
vallan lähteä tai seurata mukana.

Päivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme
lepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet
syvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla
lepäsimme.

Vasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä
tiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät
kuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että
kaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat
Noel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan
lähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? -- Olin niin tottunut
luottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja
rupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa
avasin silmäni ja -- siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta
vastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni,
että hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen,
pyysin häntä istumaan ja sanoin:

"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?"

"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla", hän sanoi.

"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli
kumminkin puoleksi tosi.

"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne
ja olinkin tulla liian myöhään -- niin tulinkin myöhään, mutta
rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat
linnanherraa -- ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."

Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä,
joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan
Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei
omasta tahdostaan. Sitten sanoin:

"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua
kotonaan tämmöisinä aikoina."

"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa
pysyä pilvissä ukkosen käydessä."

"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."

Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:

"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies.
Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin _silloin_ -- niin,
enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin
Noel Rainguesson ja sellaiset -- mutta tahdon kuitenkin toimittaa
jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen
nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin
sankarien nimet."

"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"

"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."

Sydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: "nyt olen rauhallinen ja
tyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia." Sitten
sanoin:

"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki
reippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu."

"Reippaat pojat! -- Noelistako puhut? -- hän, joka itki kuin lapsi
ja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä
luona."

"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti."

"Hän vapaaehtoisesti? -- Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun
olin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan
kaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut
ja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta
miestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja
rukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra
suostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan
soimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi."

"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin
hänen olevan miehekkään pojan."

"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti
sitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin
siinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät.
Mutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan."

Samassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti
halukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois
sanoen katsovansa hevostaan.

Hän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon
kehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä
voinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan
eikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.

Pian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:

"Oli hyvä, että tulit, Noel."

Hän iski silmää ja sanoi:

"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni."

"Kenenkä sitten?"

"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari
näki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään,
koska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt
mitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt
ilman Paladinia."

"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? -- Ja lähtikö hän
matkalle mielellään?"

"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei
vastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin
minäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on
suurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin
kiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä -- jäsenemme ovat niin
kankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan."




Neljäs luku.


Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä
kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että
sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja
ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja
noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa
nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut
siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas
ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen
opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti
kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.

Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa
kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska
meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö
oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä.
Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli
harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui
vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai
lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua
jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista.
Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin
olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina
kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan
ihmettelimme suuresti.

Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se
seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli
vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin
eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut,
ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt
kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja
nyt oli vartijoita kaikilla teillä.

Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen
lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti
ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet
saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja
hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä
kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta
miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa
olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat
vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet,
että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin
miehillä -- mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät
nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja
paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri
sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja
tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He
päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa
paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.

Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit
pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta
hän kielsi sen kohta ja sanoi:

"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on
täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia
heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."

Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu
ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät
kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla
tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä
sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella
äänellä:

"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on
aivan lähellä."

Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme
erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui,
ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää
joukossamme tehty salaliittoja.

Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen
alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme
kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä
tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea.
Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän
ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja
lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää,
niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä
pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon
vihollisen käsistä.

Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä,
niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat
meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa,
muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin
saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:

"Seis!"

Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti
ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs
mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:

"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette
keksinyt? -- Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"

"Hän on takananne --" vastasi Johanna levollisesti.

Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.

"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä
sen tiedätte?"

"Olen hänet nähnyt."

"Nähnyt hänet! -- nähnyt itse noidan."

"Niin, olen ollut hänen leirissään."

"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.
Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"

"Metsässä -- ei puoltakaan peninkulmaa täältä."

"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt
on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse
saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota
paholaisen lasta kuin te."

"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin --"

"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen
se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta
miestä hänellä on?"

"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."

"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.
Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"

"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."

"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"

"Hoikka."

"Mitä hän teki?"

"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."

"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"

"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."

"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin
voimme pysähtyä tuonnemmaksi."

"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet
marssimaan eteenpäin."

"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee
pakoon."

"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän
asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko
viisasta, että silta jätetään vartioimatta."

Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.

Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta
todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta"
-- Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."

"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma,
että se tulee hyvin tehdyksi."

He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin.
Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin
tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä
Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista
juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan
loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä,
mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna
komensi --"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna
jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti
kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa,
mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon
liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin
kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän,
vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi,
kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin
sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja
sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme
turvassa.

Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat
pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet
ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää
meitä hereillä.

Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja
huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja
nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli
meille iloinen aamuhetki.

Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli
Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta.
Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja
mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun
heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan
lannistu.




Viides luku.


Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta
ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut
pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui
laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi
etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme
pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.

Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli
nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä
kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen
ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja
pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä
tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän
kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.

Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset
lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.

Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli
takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan
avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt
Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan
lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan
viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta
kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään
kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo
lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä
lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja
tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.

Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat
takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz
sanoi Johannalle:

"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen
puheilleen."

"Kuka sen kielsi?"

"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua
neuvonantajaa ja hovimiestä -- jotka eivät taida olla pettureja
parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja
juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä
ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan
kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan
kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse
vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen
tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta,
niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa
perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."

"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"

"Emme hoviväen kanssa -- he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä
palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja
tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti,
kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me
puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina
ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta
kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia
sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten
kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin
hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä
kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät,
samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja
tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa
puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että
tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä
tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja
vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska
menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen,
hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat
Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."

Johanna sanoi ystävällisesti:

"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on
Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."

Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi,
sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut
kruunattu.

"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he
uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja
hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul
de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen
mies vaikka ei mikään teräväpäinen -- ettei saata ymmärtää, kuinka
alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi
heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan
viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei
hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."

"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen
miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa
nähdä. -- Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"

"On tosiaankin -- kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande,
joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."

"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand.
"Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut
puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein
nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen
puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias -- heikko neito --
kasvanut maalla -- tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön --
ujo, vaatimaton ja nöyrä -- hän heittää paimensauvansa, pukeutuu
rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä
ja epäilemättä -- ja tulee tänne -- hän, jolle kuninkaan pelkkä
näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa -- aikoo rohkeasti
käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt
minut pelastamaan sinut! -- Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja
rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen
ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: -- 'Olkoon
hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin
etevämpi tavallisia ihmisiä -- sillä hänessä on salainen voima,
joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset
joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät
sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! -- Tuommoinen
henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on
varmaankin tuossa lapsessa -- kuinka hän muuten olisi voinut sankarin
tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? -- Kuninkaan täytyy
saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' -- Näin hyvästi puhuen hän
antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka
häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."

"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen
ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä
toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on
menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin
kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu
-- on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken
voiman -- ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."

"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä
tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä
muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin,
joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden
ihmisen."

Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa
häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään
auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina
osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.

Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa
täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän
kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä
oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton
Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja
he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna
oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla
puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää
asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He
palasivat iloisina majataloon.

Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja
isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli
lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä
puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin,
mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan
neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita
huoneeseen, jossa Johanna istui.

Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan
eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin,
mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi
oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua
mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat
kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet
käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä
ilmoittamaan heille asiansa.

Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että
kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan
Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä
mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.

Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän
seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä
tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he
vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti
ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi
yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:

"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani
kuninkaalle itselleen."

Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa
lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:

"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen
lähettiläilleen?"

"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan
kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän,
viekää minut Dauphinin luo."

"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."

"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole
tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia,
ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä
kruunaamaan hänet."

"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"

"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille
sanomia."

Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja
poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän
mentyään.

Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme.
Kallis hetki oli turhaan rauvennut -- ei kukaan meistä ymmärtänyt
eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin
näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi
hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin
olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.

"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.

"Kuningas."

"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"

Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän
tarkoitti. Sitten hän jatkoi:

"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään
tänne nuo miehet. -- Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani,
-- ja harrastavatko Dauphinin parasta?"

"Sitä eivät tee."

"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille -- niin
valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"

Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:

"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He
luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä
mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan
silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin
hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."

Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:

"Hän on meitä kaikkia viisaampi -- nyt niinkuin aina."

Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi
kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman
päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten
kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta
yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin
hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun
uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa,
levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset
häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä
tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt
kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.

Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla,
teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla
kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat,
että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei
ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla
hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.




Kuudes luku.


Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää
aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa
ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo
joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään
aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja
minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi
kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut
todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt
pyhäpäivän säännöt.

Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta
vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren
ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa
Johannan.

Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me
toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan
olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan
satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.

Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta,
koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että
Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi
nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja
tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo
yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi
mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä
rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö
Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja
loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan
sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja
ylienkeleitä äärettömiin asti -- ja puhunut Herran pyhien kanssa ja
nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei
mitään maallista valkeutta saata verrata? --

Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät
Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja
loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle
antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti,
että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin
sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo
hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta
usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään
saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää
kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa
kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.

Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä
säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin
on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka
ovat olleet hänen omiansa.

Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli
saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä
saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.

Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus
ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin
emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme.
Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat
ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja
loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat
ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja
jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta
salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle
valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja
vaippa hartioilla.

Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa
sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat
neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna
kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen
ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme
eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi
kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja
astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota
näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.

Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan
päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan
nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain
herrain joukkoon.

Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät
ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet
olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin
unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin
mitä sillä hetkellä näkivät.

Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan
pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa
Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä --
heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.

Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut
päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen
valtaistuinta.

Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin
hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"

Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He
tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä
johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."

Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja
hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten
loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren
miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen,
syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla
äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:

"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen
elinajan!"

"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä --" kuiskasi De Metz
minulle, puristaen kovasti kättäni.

"Sinä erehdyt, lapseni -- minä en ole kuningas", sanoi tuo nuori mies
samassa Johannalle. "Kuningas istuu tuolla!"

Mutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä
loistavilla silmillään ja sanoi:

"Ei, armollinen herra -- ei -- te olette kuningas eikä kukaan muu."
Sitten kysyi kuningas:

"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?" Johanna nousi
seisaalleen ja sanoi: "Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan
Herra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille,
että pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi
Rheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte
minun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni,
ja annatte minulle sotamiehiä." Hetken perästä hän lisäsi loistavin
silmin säestäen oman äänensä kaikua: -- "sillä hänen avullaan tahdon
auttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!"

Nuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä
sotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä
ympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja
miettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että
se poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan
puhumaan kahden kesken.

Läsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt
koetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä
ihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut
häikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.

Keskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he
puhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin
kuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan
ja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt
näimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni
sen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka
silloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen
puhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan
takaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää
ja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi
miehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas
taakka hänen hartioiltaan pudonnut.

Kauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat,
mutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma
sen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka
antaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli
hänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat
yliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi
tieto. Johanna vastasi siihen:

"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile.
Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa
puhua -- epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä
jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten
rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät
tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan
kruunu kuulukaan teille."

Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän
oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala.
Kuningas sanoi:

"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne
ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin
kerro minulle -- minä sen uskon."

"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen
perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut.
Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle
sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."

Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän
heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut
vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa
viivytetyksi.

Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle,
jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat
puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista
sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä.
Kaikkialla -- sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan --
Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.

Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa
saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa,
vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.

Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään
ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme
saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi
joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan
pelastaja!"




Seitsemäs luku.


Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen
salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö
oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän
heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti
seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu
kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti
menetellä. He sanoivat vain:

"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat
hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala
ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale
-- sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä
tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri
vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan
tutkittava."

Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen
epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan
ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai
paholaisesta.

Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme
vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi
suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä
neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut -- sillä tytön nimi oli
nyt joka miehen huulilla -- tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä
lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti
hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:

"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan
heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme."
Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.

Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten
hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään.
Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen
puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet
muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain
ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja
rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta
Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää,
ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan
kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta
ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa
laakson mutaisista seisovista lammikoista.

Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia
eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui
niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti
hänelle komean mustan sotaratsun.

Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat
sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he
eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi
tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja
uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja
viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta
näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että
hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.

Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko
Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat
kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian
kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa,
toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata
kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan
toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli
annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden
tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että
hän oli _"lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei
paljonpuhuvainen"_.

Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä
viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa
uudestaan joka päivä tutkittiin -- ja sitä eivät tehneet sotilaat,
niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen
sitä Ranskan vihollisia vastaan -- vaan papit ja munkit ja
jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko
hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä
mielipiteitä.

Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen
edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä
katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja
rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista
kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa
saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon
nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja
lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.

Hän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi
näyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle
sanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja
vakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa
istuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen
jokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon
asiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen
siitä, että hänen puheensa oli "jaloa ja yksinkertaista", niinkuin
pöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin
hän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua,
oppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden
ja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot
ominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin
jokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.

Niinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä
he laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja
jumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes
vihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän
puoleensa, sanoen kiivaasti:

"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran
käskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja
kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte,
eivät kuulu tähän."

Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan
näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän
osotti kärsimättömyyttä.

Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle
salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja
me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä
pulmasta.

"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin
ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut
niinkään tärkeä.

"Niin, se on hänen tahtonsa."

"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit
lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."

"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."

"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"

"Niin totisesti!"

Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat
sanat:

"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias,
ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."

Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä
ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi
vain:

"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee
taistella, mutta hän antaa voiton."

Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein
kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein,
ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan
nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti
kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen
työhön."

Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki
olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun
professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli
häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia
enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? --

"Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä
vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin,
niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka
paljon erosi yleisestä kielestä.

Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:

"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös
todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"

Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:

"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut
Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.
Antakaa minulle sotaväkeä -- vaikkapa vain pieni joukko -- ja
päästäkää meidät menemään!"

Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut
hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat
hyvähuutoihin.

Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin
arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki
kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan
häntä.

Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut
yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä,
ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen,
suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja
jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat
lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä
väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun
tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja
oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui
kauvaskuuluvalla äänellä.

"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna
d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä
ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa
vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta
voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan
ja rangaistuksen."

Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun,
josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään
nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen
ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun
Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.




Kahdeksas luku.


Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja
se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi
äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan
Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti
ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein
suonissa kiivaammin virtaamaan.

Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi
onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija
oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä
miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän
sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme
kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston
kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska
Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus
ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".

Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden
lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme
torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä
tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin
kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia.
Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta
kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja
uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa
puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut
korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän
voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:

"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja
kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee
kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna
d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon
ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet,
jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." --

Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja;
mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:

-- -- "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi
suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta,
armollisen herran, Alençonin herttuan."

Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se
pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan
sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja
vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles,
Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät
mieleni tällä hetkellä.

Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui
mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa
muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa
kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen
tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt
toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä
tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin
kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt
ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin
turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään --
haaveksien -- kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli
tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan
päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä
toiseen. -- Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole
koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!




Yhdeksäs luku.


Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen
valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa
kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla,
kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta.
Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti
ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten
Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja
Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin
viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä
järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin
sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli
jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen
avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo
ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan
huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä
mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän
käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja
hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.

Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun
hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja
se välkkyi kuin kuvastin.

Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin
pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän
lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä
miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian
alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon
ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin,
että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä
ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta
Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan
aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.

Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power
valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata
liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala
istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen
hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena
oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan
kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu
pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.

Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien
toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot
olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien
kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna
osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa,
eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa
voittoon.

Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka
tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin
oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää
sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa
näimme hänet ani harvoin.

Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut
vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen
suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja
kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui
ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka
olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme
häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja
koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä
kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.

Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:

"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä
sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."

Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta
sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja
juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo
katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:

"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla
totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut,
että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen
korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina
koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi
anteeksi -- mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika
raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä
kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."

Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että
Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:

"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle
viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"

Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.

Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien
sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen
ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä
joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä.
Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän
näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja
kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet
puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä
hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme.
Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy,
saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet
Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja
kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli
sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen
jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän
d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän
katseli ympärilleen ja kysyi:

"Mutta missä on Paladin?"

Ritari Bertrand sanoi:

"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."

"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."

Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan
ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui
ystävällisesti ja sanoi:

"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta
vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi
-- mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata
minua?"

"Vaikka tuleen!" hän sanoi -- ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin
itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin.
Siinä taas uusi ihmetyö!"

"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata
minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen
minulle takaisin."

Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna
d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:

"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin
pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen,
jonka pelkuri ansaitsee! --"




Kymmenes luku.


Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista
Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain,
Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja
Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki
nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat
täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna
ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät
hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin
monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi
vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista
ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät
ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus.
Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko
ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja
meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi
ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme
uneksineet.

Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili
La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja
sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta
kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin,
tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin
siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli
sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.

Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme
La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo
lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä
pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä
kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella
jättiläismiekka.

Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan
leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja
että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys.
Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä
avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja
vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui,
kaatui maahan.

"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne
juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän
kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.

Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen
-- kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme
kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.

Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä
hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden
miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui
sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista
ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa
sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä
kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi
ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.

Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren
vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat
toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi
vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja
tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt.
Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset
poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus
olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä
ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa
olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan,
piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa
synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä
kuunnella messua.

La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän
sanoi huolestuneella äänellä:

"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! -- Ne ovat
helvetin sikiöitä! -- kuunnella messua! -- Ennemmin antaisivat meidät
paholaiselle! sydänkäpyni."

Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon
siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen
kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän
leikkikentällä.

Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire
selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin
totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi
jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; -- hän
katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän
tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.

Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.

La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti
kääntyivät, vaan nuo toiset.

Ei, ei ketään saanut tappaa -- Johanna ei siihen suostunut. Jos itse
päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä
ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja
epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä
armon välikappaleita.

"Minäkö -- minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin
hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"

"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo
huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä,
niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun
täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan
nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on
kielletty."

"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta
vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta
tavattomia, lapsi!"

Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän
kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.

Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen
luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan,
ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen
seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen
tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut
itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan
laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin
tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.

Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin
leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis
olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen
kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä.
Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai
heidät tekemään, mitä vain tahtoi.

Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot,
raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei
ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota.
Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti
pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli
vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma
saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse
paholaista.

Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin
luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni,
edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä
oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä;
hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja
hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat.
Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa
näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon
katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.

He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen
joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät,
ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa
rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo
hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at
sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti
tervehtien heitä sanoivat:

"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"

Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon
kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin
tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta
puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä
kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina
vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea
päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. -- Hän
tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt
vaikka tuleen hänen tähtensä -- mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei
ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.

Mutta kuitenkin -- kuka olisi uskonut? -- vihdoin Johanna tässäkin
asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä
Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla
tavallaan sanoen:

"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa,
niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La
Hire ja hän olisi Jumala, amen."

Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota
tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi
täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.

Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt,
miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.

Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän
oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle,
seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin
luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi
vain La Hiren rukoukselle.




Yhdestoista luku.


Vihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti.
Johanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt
ympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen
pappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki
yhteensä laulaen _Veni Creator_, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet
sekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten
seurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat
ranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur
de Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri
osastoja.

Vaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät
he kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen
tahtoi tehdä oman mielensä mukaan.

Kuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä
kaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen
käskyään.

Mutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he
tottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos
hänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään
Johannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa
kuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei
koskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut.
Siitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet
Jumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin
varma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä
todistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan
kansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he
täysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen
ruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta
että hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa
taisteluun, se oli heistä mahdotonta.

He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella.
Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea
vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa
myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet
sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät
salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa,
että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta,
jonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa
oli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät
piiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää
vihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin
lannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.

Englantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri
kaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat
siten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse
yhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut
mahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat,
että tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa
heillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet
lukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet
rohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa
paholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän
taikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta
ja innostusta.

Sinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan
pelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen
matkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku
juuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä,
että hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli
pyrkinyt.

Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta
kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä
Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän
huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin
välillä.

Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia
oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa
läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta
juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset
sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan.
Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin
ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.

Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja
porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä
suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt
koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.

"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"

"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."

"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle
puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan
Talbotia ja englantilaisia vastaan?"

Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään
puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti,
että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta
olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.

"Jumalan nimessä", virkkoi Johanna, "Herran neuvot ovat viisaammat
ja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa
tahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten
kaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin
alapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt
parhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet
tänne virran toiselle rannalle."

Dunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen
aihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat
erehtyneet.

"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut", sanoi Johanna, "ja te
saisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme
ja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi."

Hänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa
luoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita
nälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska
arvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi
ihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.

Nyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi
takaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten
Orleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta
sotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla
voinut mitään hyödyttää.

Johanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi
eronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin
ja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä
tuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi
odotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni
joukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen
ratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku
sekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet
Orleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät
ilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta!
Oli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa,
nähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat
silmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen
solakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon
keskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat
kiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle
päässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.

Johannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja
syttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.

"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!" huusivat ihmiset ja riemuitsivat.
Johanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten
hän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen
ratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle,
jonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär
ystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär
oli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.

Hänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy,
Jean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka
häntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä
ja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.




Kahdestoista luku.


Johanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti
odottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.

Seuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna
1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen
julistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei
ollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan
asiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta
suureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa
siinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu
Johannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö
kadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut
tottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka
enimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin
helposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.

"Jeesus Maria.

"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne
Ranskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi;
ja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne
edellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi -- tehkää
oikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle
neitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette
väkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs
asettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän
tahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta
Ranskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat,
asetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin
edustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin
on neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi
vahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä
olen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän
väkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne
eivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan
heitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi
mitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta
viekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan.
Elkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika,
sallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä
Herra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen
kautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin
meidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista
ole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala
voi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa
häntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen
puolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua,
rukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani,
niin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan
urostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen
saatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna
toimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.]
Mutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne."

Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut
takaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia
taivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain
uhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä
karjaansa paimentamaan.

Sunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat
hänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan
sotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä
olivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada
sotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta.
Mutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä
suostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot
liikkeelle.




Kolmastoista luku.


Tiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa
kahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen
pitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin,
että hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui
erisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia
kalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen
toisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain
erikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt
tapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins
nimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että
englantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään
meidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n
pääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa
sen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he
arvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja
ettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin
ennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:

"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme
suuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan."

Paladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän
monta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan
kiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin
pystyssä, että tuskin huomasi minua.

Johanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen
jälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin
kreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen
kanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.

Määräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä
kaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen
etujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja
iloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita
pelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma
neitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja
sitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi
pienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea
ohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet
tervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän
loistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli
täysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään
pieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat.
Niin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen
seinällä.

Eräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina.
Johanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies
oli tehnyt.

"Karkulainen, kenraali."

"Mitä hänelle aijotte tehdä?"

"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti
matkaan."

"Mitä muuta hänestä tiedätte?"

"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään
kuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta
leiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin."

"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! -- Jumalan nimessä --
tuokaa hänet tänne."

Miehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo.
Hän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin
harteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana
hatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen
ulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa
olisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.

"Ojenna tänne kätesi", sanoi Johanna.

Mies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen
kuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti
kätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä
uurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.

"Voi", sanoi hän säälien, "he ovat tehneet sinulle pahaa -- -- verta!
-- minä en saata nähdä verta!" -- Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta
sanoi sitten: "Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan."

Johannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut
hänelle sopivaa.

"Ei ole sopivaa. -- Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa --
olen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä
että eläimiä".

Mies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen
häntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat
haavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.

Sidottuaan haavan sanoi Johanna: "Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano
vapaasti ja pelkäämättä."

"Sen teen, sinä taivaan enkeli! -- Vanha äitini kuoli ja kolme pientä
lastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat
nälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä
näin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin -- sain haudata heidät
näillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle
sanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli
minulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä
hänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen
kuolla, yksin ja hyljättynä -- hänen, joka olisi tullut luokseni,
vaikka henkensä kaupalla? -- Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni.
Minä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt.
Seurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät
sääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen."

Mies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää
kuin puhuisi hän totta. -- "Katso minua silmiin" -- hän sitten
kehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi
päällikölle: "Mies on vapaa. Te voitte mennä." Sotamiehelle hän
sanoi: "tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin
sotaväkeen?"

"Sen tiesin."

"Miksi siis tulit?"

"Juuri sentähden, että halusin kuolla", hän sanoi. "Vaimoni oli
minulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi
olisin elänyt".

"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?"

"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on
Mikko."

"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?"

"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi."

Näin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut
uskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja
Johanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan
henkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki
moni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan
näkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.

Kun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan
asettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja
kokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita
synkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät,
uhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut
ainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa
taistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa
ja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen
ankaraa hyökkäystä.

Mutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina
taistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet
meille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin
kuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen
neitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa
lannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen,
vaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja
päällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi
on, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa
ikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.

Koko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja
riemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille
kaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki
olivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.




Neljästoista luku.


Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut
Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian
odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon
kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden
vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin
hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan
ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän
vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.

Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli
kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:

"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi:
"ranskalaista verta vuotaa! -- aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen
jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia,
joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen
kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.

Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun
ohitseni hän sanoi:

"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"

"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta
tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."

"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.

Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja
hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä
jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin
tuulispää.

Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois --

"Antakaa tietä -- tietä _Orléansin neitsyelle!_" Ensi kerran
lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin
Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin,
ranskalaiset -- seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja
tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.

Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten
ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut.
Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena
Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta
sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa
sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin
kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta.
Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat
kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat
tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä
toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat
he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui
ja huusi: "Eteenpäin, miehet -- seuratkaa minua!" niin ranskalaiset
kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine
ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin
itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.

Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa
ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan
sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan.
Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä
seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin,
ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan
itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja
oikeaan ja vasempaan.

Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät
hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta
linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.

Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen
ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.

Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen
häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta
puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus.
Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki
hyökkäykseen.

Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto
epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki
viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän.
Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin
hävitimme koko varustuksen.

Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi
siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli
Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän
kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti,
sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin
hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja
vihamiesten äitejä.

Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät
suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän
olevan Jumalan palvelijoita.

Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja
rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten
näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt
seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja
soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta
me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi
nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt
unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja
hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla
mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi,
ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen,
kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea
vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!

Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman
lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä.
He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan,
he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan,
vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä
tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä
niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille
korville.




Viidestoista luku.


Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan,
mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen
sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin
tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä
olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat
kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut
ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten
ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli
voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja
siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun
aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:

"Jumalan nimessä! -- Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole
teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset
haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme
englantilaiset täältä."

He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan
näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan
heidän sanoilleen, vaan lausui:

"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä
kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme
etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne
väkirynnäköllä."

La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:

"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle
mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja,
kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" -- Kun Johanna
kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:

"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat,
ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille:
Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan -- sillä kun
hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."

Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen
Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut
peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen
Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli
ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä
seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli
suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.

Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat
pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta
hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja
marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla
oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he
siitä tahtoivat vartioida siltaa.

Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta
englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei
vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun
olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset
lisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja
puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat
tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi
mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan.
Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia
puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:

"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin
seuratkaa minua!"

Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä.
Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain
muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että
hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään
pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä,
kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka
ympäröi linnoitusta.

Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi
katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän
vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan,
niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.

La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin
voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme
sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä
kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa
ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja
kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä
valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.

Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä
valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme
lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa
valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä
olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna
ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus
poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.

Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti
myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin
edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt
kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä
ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä
seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa
riemuiten ylisti Johannaa.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat
sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen
poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet,
etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat
menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet
olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään
saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät
varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.

"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle.
"Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään
huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei
teidän tarvitse viedä minulta vastausta -- mutta viekää minulta sana
Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä -- että huomen
aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."

Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja
olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen
haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."




Kuudestoista luku.


Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa
tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan
lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa,
joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin
tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:

"Säästäkää se illalliseksi -- minä tuon muutamia englantilaisia
mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."

Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten
ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan
Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt
olivat englantilaisten hallussa.

Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin
alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen
tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta
suuhun kulki kysymys:

"Mihin hän menee?"

Johanna kuuli sen ja sanoi:

"Menen valloittamaan Tourellesia."

Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet.
Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä
meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.

Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi
muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi
saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään,
sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.

Tähän vastasi Johanna:

"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa
käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."

"En voi sitä tehdä, kenraali."

"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"

Nyt piti ritari -- joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti
sanoin kuin miekoin -- pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut
eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna
kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja
sanoi vain:

_"Eteenpäin!"_

Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi
hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.

Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti.
Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava
haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti
päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.

Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista,
mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme
pommit

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48412