← catalogue

Klondyken kuningas

by Jack London · Finnish · Gutenberg #48321 · 673,326 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Klondyken kuningas
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Klondyken kuningas

Author: Jack London

Translator: Kerttu Emilia Simolin


        
Release date: February 20, 2015 [eBook #48321]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48321

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KLONDYKEN KUNINGAS ***

KLONDYKEN KUNINGAS

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut Kerttu Tuura






Otava, Helsinki, 1919.




EDELLINEN OSA




1


Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran,
veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen
tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja
kalkkijuoman suhteellisista avuista keripukin parannuskeinoina. He
pohtivat asiaa alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähänväliä synkkään
äänettömyyteen. Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella
seinällä olivat pelipöydät rivissä. Crap-pöytä oli tyhjä. Yksi ainoa
mies oli farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona
pyörinyt, ja pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä
jutellen nuoren tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen
naisen kera, joka Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä
"Neito". Kolme miestä pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet
eikä pelaajissa ollut innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä
olevan tanssihuoneen lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria
valssia viulun ja pianon soiton mukaan.

Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide
Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla, ja kullankaivu lännessä
ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten
kukkarot olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista.
Klondykea ei oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet
olleet oppineet kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla
sulattamaan roudan jäädyttämää maata. Mitään työtä ei ollut talvella
saatavissa, ja heillä oli tapana talvehtia Circle Cityn tapaisissa
suurissa leireissä napaseudun pitkän yön kestäessä. Päivät olivat
ikäviä, heidän kukkaronsa olivat hyvin täynnä, ja ainoa ajanviete
oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli Tivoli todellakin tyhjä,
ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli peittelemättä ja sanoi
Charley Batesille:

"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?
Ovatko kaikki kuolleet?"

Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan
MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimmäinen ravintoloitsija ja pelaaja,
Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja
liittyi uunin luona olevaan pariin.

"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen
kerran.

MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen,
kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä
ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen
ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen
hälveten, kunnes kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan
haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja rapsi lumen
intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän
olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Kanadan
ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen
kättään.

"Hoi, Päivänpaiste!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää
nähdä sinua."

"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi
tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee
Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerta. Missä
on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään
kättä. Olaf Henderson ja Ranskan-Louis, molemmat Bone Creekin
osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin
olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän
rinnallaan aivan pienikasvuiselta.

"Hoi, Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Päivänpaisteeksi
nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aion hankkia teille
kaikille pääntäyteisen humalan -- Ymmärrättekö? ja sinulle myös,
Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni -- vai? Tule
ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen.
"Sehän on Päivänpaiste", huusi Neito, joka ensimmäiseksi tunsi
hänet huoneen valossa. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät
lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin
kolmeen tarjoilupöydän ääressä. Päivänpaisteen tultua kävi koko huone
äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä.
Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka
kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Päivänpaiste", vilkastui
valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala
tarttui, alkoivat pyöriä aivan kuin olisivat todella olleet huvitetut
tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun
Päivänpaiste oli saapuvilla.

Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen
innokkaan tervetuliaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve, Charley! Mikä teitä
kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä, kuin ruumisarkut maksaisivat
vain kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton
vainaja ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni
ja aion sitä käyttää. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo
vanha mies. Tämä on viimeinen nuoruuteni hurjastelu. Oletteko kaikki
mukana? Siis toimeen! Juokaamme!"

"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit
farao-pelissä ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa
nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkakukkaronsa ja asetti
sen korkeimmalle kortille.

"Viisikymmentä", sanoi hän.

Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Päivänpaiste
voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle, ja ravintolan
punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa
vaakakupissa ja pani sen Päivänpaisteen pussiin. Kun valssi oli
takahuoneessa päättynyt, keksi Päivänpaisteen silmä nuo kolme paria,
joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja
yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja
lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se --"

"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates
väliin.

"Olet oikeassa, poikani", sanoi Päivänpaiste iloisesti. "Syyhyinen
yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi.
Kuunnelkaa ulvontaani."

Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito
pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä
myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana lattialla,
missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo
kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset
tanssivat intiaanisaappaissa, ja huoneessa vallitsi kohta kova melu.
Päivänpaiste oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin
ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät
siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen
tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat
sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökäyttivät viinurit
takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen:
"Päivänpaiste on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät, ja viinurit
saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat, ja pian
olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin, ja
rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden
miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

Harvat tunsivat Elam Harnishin muulla kuin Päivänpaisteen nimellä.
Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta,
että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän
villahuovistaan ja väittää että "päivä jo paistaa". Häntä pidettiin
vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen napaseudun erämaassa, jossa
kaikki miehet ovat uutisasukkaita, tienraivaajia. Miehet sellaiset
kuin Ai Mavo ja Jack McQuestion olivat olleet ennen häntä; mutta
he olivat tulleet maahan Kallio-vuorten poikki, Hudson Bay-maasta
idässä. Hän sitävastoin oli ensimmäisenä kulkenut Chilcootin ja
Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta aikaisemmin, hän
oli kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut viiden toverin
kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut sieltä yhden kera. Neljä
oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan erämaahan.
Ja kaksitoista vuotta oli Elam Harnish yhä kaivanut kultaa, väliin
napaseudun pimeässäkin.

Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän
oli kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta
maata. Sivistys oli unelma jostakin entisestä olomuodosta. Forty
Milen ja Circle Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään
pääkaupunkeja. Eikä hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan
hän oli auttanut sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli
tehnyt historiaa ja maantiedettä, ja ne, jotka seurasivat häntä,
kirjoittivat hänen retkistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen
jalkansa olivat polkeneet.

Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan
-- yhtä nuoren kuin hän -- sankareista pidettiin häntä vanhimpana.
Iältään oli hän muita nuorempi. Teoissa hän oli muita etevämpi. Kun
kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin
heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja
moitteettomana miehenä.

Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo
leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet
huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi.
Yukonissa miehet panivat kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja
ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa.
Eikä Elam Harnish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennen kaikkea
oikea miesten mies, ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä
voimakas. Ympäristö oli ratkaissut, minkä muodon tämä peli sai.
Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa, ja hänen isänsä oli muuttanut
Länsi-Oregoniin, minkä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa.
Hän ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa
oli suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä,
mutta suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varmaan,
vaikka niukan palkan vuoksi ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi
korkeata peliä. Hän pani alttiiksi kaikki, ja jos hän sai vähemmän
kuin oli odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Harnish
kaksitoista vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä
rehellisesti ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt
jäljelle toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti,
siinä ei ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan.
Hän oli ahertanut kaksitoista vuotta, ja neljäkymmentätuhatta oli
pienoinen voitto siitä panoksesta -- sillä saattoi kustantaa ryypyn
ja tanssin Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.

Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: _vaivoin
hankittu on helposti menetetty_. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä
Elam Harnish tarjosi taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin
lasilta, kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta,
läsnä oli kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa,
ja joka tanssin välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina.
Tämä oli hänen yönsä, eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään.
Eipä silti, että Elam Harnish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt
whiskystä. Hän oli liian elinvoimainen ja väkevä, liian terve
sielultaan ja ruumiiltaan vajotakseen alkoholin orjuuteen.
Samoillessaan intiaanien teitä ja virtoja pitkin hän vietti kuukausia
yhteen menoon nauttimatta mitään kahvia väkevämpää, olipa hän ollut
vuoden yhteen menoon kahviakaan juomatta. Mutta hän piti seurasta,
ja koska Yukonissa ainoan seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää
ravintolasta, taipui hän käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan
olivat kaikki miehet Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se
oli sopiva tapa miehelle hankkia seuraaja huvitusta. Hän ei tuntenut
mitään muuta keinoa.

Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli
samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä
oli jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat,
jotka olivat intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat
housunsa olivat vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty
villahuovasta. Pitkät, villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat
hänen kupeellaan. Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnassa,
joka kulki kaulan ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli
karvalakki, jonka korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat
riippuivat irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat
poskiluitten alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama
hipiä ja mustat, terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka
ihon pronssiväri ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti
vanhemmalta kuin kolmikymmenvuotiaalta, ja kuitenkin oli hän
paljaiksi ajeltuine ja rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen.
Tämä ikämiehen ulkonäkö perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin
määritellä. Se tuli miehen suorittamista maineteoista, siitä, mitä
hän oli kestänyt ja kokenut ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen
olemuksen taa. Hän oli elänyt seikkailurikasta elämää, täynnä
jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä välähteli hänen silmissään,
värähteli hänen äänessään ja näytti alati kuiskivan hänen huuliltaan.

Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti
tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä
lievensivät kauniisti ylöspäin kaartuvat suupielet. Ne tekivät
hänet lempeän näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt
tekivät hänen kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämä miellyttävät
pikkupiirteet peittivät hänen luonnonlaatunsa, joka pohjaltaan oli
kesyttämätön ja joka muussa tapauksessa olisi tehnyt julman ja kovan
vaikutuksen. Nenä oli laiha, isosieraiminen, sirorakenteinen ja
suuruudeltaan sopusoinnussa kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis
ja sopusuhtainen, ikäänkuin korvatakseen kapeutensa. Intiaania
muistuttivat vielä hänen hiuksensa, jotka olivat hyvin suorat ja
hyvin mustat, ja niiden kiilto jonka vain hyvä terveys saattoi
lahjoittaa.

"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald
kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.

"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?" sanoi Olaf
Henderson.

"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskan-Louis. "Se poika on
silkkaa kultaa -- --"

"Ja kun kaikkivaltias Jumala huuhtoo esille Päivänpaisteen sielun
viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti Mac Donald,
"täytyy kaikkivaltiaan Jumalan rakentaa vesipato, sillä tavallinen
huuhdontakattila ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."

"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelipaikan pitäjään
syvästi ihaillen.

"Oikein hyvä", vahvisti Ranskan-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun
sen päälle -- vai?"




2


Kello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa
puoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä
hetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack
Kearns oli kookas, lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt
onnettoman retken Koyokukin pääjuoksun varrelle kauas napapiirin
pohjoispuolelle. Tämän jälkeen Kearns oli ollut Forty Milessä
ja Sixty Milessä ja ryhtyi sitten toisenlaisiin keinotteluihin
tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan ja jokihöyrylaivan. Edellisen
olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet Chilcootin solan läpi ja sen
piti tulla Yukoniin varhain kesällä, jäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin
kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin suupuoli olivat jäästä vapaat,
piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin täydessä ruokatavaralastissa.

Jack Kearns ehdotti pokeria. Ranskan-Louis, Dan MacDonald ja
Campbell (joka oli löytänyt Moosehidessa kultasuonen), kaikki nämä
kolme, jotka eivät tanssineet, koska ei ollut tarpeeksi tyttöjä,
yhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun
Päivänpaiste ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja tanssijat
kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen hän tuli
heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.

"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin", sanoi Campbell.
"Millainen onni teillä on?"

"Se on varmasti hyvä tänä yönä", vastasi Päivänpaiste innokkaasti ja
tunsi samalla Neidon varoittavasti puristavan käsivarttaan. Neito
odotti häntä tanssiin. "Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen
mieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne."

Ei kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena,
ja Neito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet
illallisseuraan, kun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä,
ettei häntä olisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi
tahtonut loukata tyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias
puristus hänen käsivarressaan sai hänen vapaan miehenluontonsa
kapinoimaan. Tästä hänen luonteenominaisuudestaan johtui, ettei hän
kaivannut ketään naista toverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä
huolimatta, ettei hänellä ollut heistä vieviä ajatuksia. He olivat
leikkikaluja, osa elämän leikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia
whiskyn ja pelin veroisina ja oli pannut merkille, että oli paljon
helpompi lähteä juomien ja korttien äärestä kuin naisen luota, kun
mies kerran oli oikein kietoutunut pauloihin.

Hän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle
itsekkyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja.
Rakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt.
Miehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä
mielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut
tutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin
naisten rakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on
kuin liikeyritys, missä miehet rehellisesti jakavat keskenään
voiton, eivät vainoa toisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan
intiaanipolkuja, jokia ja vuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta.
Mies ja nainen vainoavat toisiaan, ja toisen tai toisen täytyy
saada toinen alistumaan. Toveruus on vallan toisenlaista. Siinä ei
ole mitään orjuutta; ja vaikka hän, joka todella oli voimakas eikä
vain voimakkaan näköinen, antoi paljoa enemmän kuin sai, ei hän
antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken kuninkaallisen loistavana
lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina työtään ja sankarillisia
ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia myrskyisissä vuorisolissa
ja sääskiparvien peittämillä soilla kaksi kertaa niin suuria taakkoja
kuin toverinsa, niin siinä ei ole epärehellisyyttä eikä pakkoa.
Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli rehellistä kauppaa, se kuului
yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet ovat voimakkaampia kuin
toiset -- se on totta. Mutta kun jokainen tekee voitavansa, on peli
rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja kaikki on rehellisesti
jaettu.

Mutta naiset olivat vallan toisenlaisia. Naiset antoivat vähän
ja vaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat, ja he olivat
halukkaat kietomaan niihin jokaisen miehen, joka vain pari kertaa
katsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli
suuntäydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen, kun pääsi hänen
kanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi
hänen kanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi
Neito hänen käsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan.
Se oli tuo inhottava esiliinannauha, ensimmäinen niistä monista
pakotusyrityksistä, joita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos
hän vain kerrankin alistuisi. Eipä silti, ettei hän olisi ollut
soma tyttö, terve ja voimakas ja kaunis katsella, ja erinomainen
tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli nainen, jolla oli naisten
kaikki halut sitoa hänet esiliinannauhallaan ja kietoa hänet käsistä
ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla. Kernaammin pelasi hän
pokeria. Sitäpaitsi hän piti pokerista yhtä paljon kuin tanssista.

Käsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun, ja hän
sanoi:

"Tekisipä sentään mieleni peitota teidät kaikki."

Taas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa
esiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän
villi-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo
nainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan
pelästyneen tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko, kun se
huomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän
hurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet.
Mutta samalla liikkuivat hänessä kurin taltuttamien sukupolvien
veret, kurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen
yhteiskuntaeläin. Hienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä,
ja hän hymyili katsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:

"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian
tulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni."

Hän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle
ja kääntyi samalla pokerinpelaajain puoleen.

"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan."

"Rajana on katto", sanoi Jack Kearns.

"Ottakaa pois katto."

Pelaajat vilkaisivat toinen toiseensa, ja Kearns sanoi: "Katto on
poissa."

Elam Harnish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin
kultakukkaronsa, mutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen
nyrpeältä ja läksi sitten muiden tanssijoiden pariin.

"Tuon sinulle voileivän, Päivänpaiste", sanoi hän katsahtaen olkansa
takaa.

Päivänpaiste nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle
anteeksiantavasti. Hän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen
ollut tarvinnut liian kovasti loukata tytön tunteita.

"Pelatkaamme merkeillä", ehdotti hän. "Rahat saavat aina pöydän
epäjärjestykseen... Jos se teitä miellyttää?"

"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat
viittäsataa."

"Minun samoin", vastasi Harnish, ja toisetkin määräsivät omien
merkkiensä arvon. Ranskan-Louis, joka oli kohtuullisin heistä,
määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.

Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia.
Pelattiin rehellisesti, ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana
oli yhtä hyvä kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä,
pitkulainen pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin
peliin ja ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi
hyväksyttiin viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi
merkin liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä,
jonka arvoksi vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat
erivärisiä, ei omistajan ollut vaikea erottaa niitä muitten
merkeistä. Näinä Yukonin seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes
uneksinutkaan pelata panokset pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan
koko omaisuudellaan, eikä kukaan välittänyt siitä, missä hänen
omaisuutensa oli tai minkälainen se oli.

Harnish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja
sekoittaessaan käski viinurin tuoda lasin kaikille läsnäoleville.
Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän
sanoi:

"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja
siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään!
Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa
vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei -- juu! Hei -- juu!
Tie auki ja lakit käteen! Tässä tulee ankara työ, ennenkuin aamuun
päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia -- oikein tuntuvia."

Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka
heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Harnish oli
sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kullankaivaja toisensa jälkeen ja
jäi sinne. Kun Päivänpaiste oli hurjalla päällä, ei kukaan muukaan
ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt,
kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa
merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat
tungokseen asti täynnä, ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien
ja uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen
säännöllinen kilinä ja rulettihyrrän vuoroin vaimeneva ja vuoroin
kiihtyvä terävä surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset
ainekset olivat Tivolissa.

Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä hyviä kortteja ei ollut
kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui
peliksi pienillä panoksilla, vaikk'ei mikään peli kestänyt kauan.
Milloin voitti toinen, milloin toinen.

Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt
tuli se suurhetki, jota miehet pokeripelissä odottavat viikkokausia.
Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi.
Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo.
Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi,
ja lopulta seisoi pokeripöydän ympärillä alun toistasataa henkeä
taajana, äänettömänä ryhmänä. Katsojat olivat alkaneet lyödä
vetoja suurista summista, ennenkuin voitto oli ratkaistu, ja vedot
pienenivät jälleen, kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit,
ja Ranskan-Louis oli avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli
sata dollaria. Campbell "kuulosti".

Mutta Elam Harnish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa
dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että päästi tämän halvalla
peliin.

MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta
dollaria vastaavat merkit. Kearns, joka kauan tarkasteli korttejaan,
kuulosti lopulta. Ranskan-Louis sai siis, päästääkseen peliin,
suorittaa yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin
kauan aprikoimaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa
saadakseen jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien
ihmeeksi hän noiden yhdeksänsadan lisäksi pani peliin vielä tuhat
dollaria.

"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin", huomautti Harnish, kun näki
panokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. "Aamuun päästessä peli
varmaankin kohoaa, ja parasta on, että te kaikki varustaudutte."

"Samat sanat", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit
kahdellatuhannella dollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.

Peli oli päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat
suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikk'ei heidän kasvoistaan
näkynyt mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen
koetti näyttää luonnolliselta, ja jokaisen "luonnollisuus" oli
erilainen. Hal Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan.
Ranskan-Louisin mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti
tavallisen hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa
muodossa. Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen, ja
Elam Harnish taas oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina.
Yksitoistatuhatta dollaria oli jo pelissä, ja merkit olivat sikin
sokin läjässä keskellä pöytää.

"Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän
on parasta ruveta pitämään kirjaa."

"Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva
vastaus.

"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria, mutt'ei kukaan
estäne teitä korottamasta."

"Korottamasta -- hiiteen. Uskokaa se, että minä saan kortteja yhtä
hyvin kuin tekin." Kearns katsoi korttejaan.

"Sanonpa teille, Mac, mitä teen. Minulla on sellaiset kortit, että
kuulostan kolmella tuhannella."

Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti
sen keskelle pöytää.

Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskan-Louisiin. Hän hypisteli
korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti: "Ei
ainoatakaan kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään
korttinsa hylättyjen korttien läjään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi
katseensa Campbelliin.

"En huolisi korttejanne, Jack", sanoi hän suorittaen pakolliset
kaksituhatta dollaria.

Silmät kääntyivät Harnishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle
ja työnsi sen keskemmälle pöytää.

"Aion opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu
eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan
tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."

"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan
tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä
kortteja?"

"Onhan täällä muutama." Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja
minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen
on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella, tiedättehän, jonka arvo on
kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen.
Sitten minulla on Sixty Milessä viidentuhannen arvosta tavaroita
hyllyllä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt
Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla."

"Tulkaa vain peliin, olette täysin kelvollinen", oli Päivänpaisteen
vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla
mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa
ja toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden valtausosuuksia.
Tunnettehan maaperän, Campbell. Kelpaako?"

"Varmasti, Päivänpaiste."

"Korkeako peli nyt on?" kysyi Kearns. "Kuulostaminen kaksituhatta."

"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti
Päivänpaiste.

"Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen
arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskelle.
"Tunnen miten selkääni syyhyttää."

"On minullakin tavalliset kortit", ilmoitti Campbell, pistäen
paperilippunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."

"Minun korteillani kannattaa", pisti Päivänpaiste väliin ja kirjoitti
sitten ääneti paperilipulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan
toisella mokomalla."

Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen
paras ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Päivänpaisteen
olkapään ylitse hän otti käteensä tämän kortit ja katsoi niitä pitäen
samalla noiden viiden kortin kuvapuolta varjossa rintaansa vasten.
Hän näki, että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa,
mutta kukaan ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat
hänen kasvojaan, kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet
mitään. Hänen kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama
hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas värähtänyt,
sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät välähtäneet.
Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle, ja häntä
tarkanneet katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää
mitään.

MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Päivänpaiste ja
korotan nyt kahdellatuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"

"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja
sitten on vielä Päivänpaisteen vuoro."

"Niin onkin", myönsi Päivänpaiste Campbellin heitettyä pöydälle
korttinsa. "Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä
kuulostan kahdellatuhannella, ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."

Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt
äänet. Kolmekymmentäneljätuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli oli
vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Päivänpaiste piti kolme
rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja
nyt ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi
valtansa rajan. Eikä Päivänpaistekaan katsonut. Nuo kaksi korttia
olivat pöydällä kuvapuoli alaspäin, kuten jakaja oli ne heittänyt.
"Haluatko kortteja"? kysyi Kearns MacDonaldilta.

"Omani riittävät", kuului vastaus.

"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.

"En välitä."

Kearns osti itselleen kaksi korttia, mutt'ei katsonut niitä.

Harnish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.

"En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen
ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."

MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma
siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle
ja pani sen pöydällä olevaan läjään, virkkaen vain:

"Viisituhatta."

Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta
korttiaan, luki kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä
ollut liikoja kortteja, ja kirjoitti jotakin paperille.

"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin
pitää puoliani Päivänpaistetta vastaan."

Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Päivänpaisteeseen,
joka niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko
hänellä todella kaikkiaan viisi.

"Korotan vielä viidellätuhannella ... voidakseni pitää puoliani teitä
vastaan, Jack."

"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia
vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.

Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä, ja suupielet
vavahtelivat hermostuneesti hänen puhuessaan.

Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan
paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.

"Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän. Päivänpaiste
oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista öljylampuista
lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien pronssiväri oli
tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,
ja hänen sieraimensa olivat laajentuneet ja jännittyneet. Sieraimet
olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä esi-isiltä, joilta hän
myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran henkitorvensa.

"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns.
"Ja sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä
korotan viidellätuhannella."

Päivänpaiste nojautui tuolinsa selkämykseen ja katseli öljylamppuun
samalla kuin laski ääneen.

"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä
kuulostin ja korotin yhdellätoistatuhannella -- siis yhteensä
kolmekymmentätuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä."
Hän kumartui eteenpäin ja katsahti Kearnsiin. "Ostan siis
kymmenellätuhannella."

"Voitte korottaa jos haluatte", vastasi Kearns. "Koiranne ovat
viidentuhannen arvoiset tässä pelissä."

"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa
huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin
jo ostomääräni."

MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan
kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas
värähtänyt. Kuului vain ilman veto valtavassa takassa ja ulkoa
hirsiseinän vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö
pelattu näin suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein,
mistä seudun historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:

"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."

Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.

"Siis minäkin ostan kortit."

MacDonald lisäsi läjään viidentuhannen lippunsa.

Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yht'aikaa miehet ääneti
laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa
kaulaansa paremmin nähdäkseen. Päivänpaisteella oli neljä rouvaa
ja ässä, MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla
neljä kuningasta ja kolmonen. Kearns pyyhkäisi panokset molemmilla
käsivarsillaan omalle pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.

Päivänpaiste otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen
sanoi:

"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat
voittaa minut, ja hänellä oli ne."

"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyen
Campbellin puoleen.

"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkua kummallekin
taholle -- hyvät pelikortit."

"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin
saanut viisi samanväristä."

"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle
juttu maksoi kuusituhatta."

"Olisitte jatkanut", sanoi Päivänpaiste naurahtaen. "Silloin en
minäkään olisi saanut neljättä rouvaani. Nyt minun on tehtävä
postinkuljetussopimus Billy Rawlinsin kanssa ja sitten kiireesti
Dyeaan. Suuriko on saaliinne, Jack?"

Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Päivänpaiste
veti panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin
sormin pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmästymättä
summan.

"Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt
varakas mies, Jack."

Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.

"Tarjoisin ryypyt", sanoi MacDonald, "mutta tämä talo ei enää ole
minun."

"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä
huuliaan. "Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta
minä tarjoan juomat."

"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Päivänpaiste
kaikille ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui
Neidon käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta
alullaan; ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa, Rawlins,
minä suostun tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna
kello yhdeksän -- vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunvinguttaja
on?"




3


Tämä oli Päivänpaisteen yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja
johtaja, väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeiluhalun muihinkin.
Mikään kuje ei ollut liian hurja hänen tovereittensa mielestä,
ja kaikki yhtyivät ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin
mielettömäksi hoilaamiseksi ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei
tarvinnut olla huolissaan eikä kainostella. Yukonissa tiedettiin,
että kun yö oli Päivänpaisteen, niin viha ja murhe oli kiellettyä.
Hänen yönään ei kukaan uskaltanut riidellä. Ennen sellaisia joskus
oli tapahtunut, ja miehet olivat silloin oppineet, mitä kelpo tappelu
on, ja he olivat saaneet sellaisen löylytyksen, jonka ainoastaan
Päivänpaiste saattoi antaa. Hänen yönään täytyi nauraa ja olla
onnellinen tai mennä kotiin.

Päivänpaiste oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa
Kearnsille antamalla kahdenkymmenentuhannen arvosta kultahiekkaa
ja siirtämällä hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten
järjesti hän postinkuljetussopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja
ryhtyi valmisteluihin. Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan
Kamaa, koiriensa ajajaa, joka oli tananaw-intiaani ja oli joutunut
kauas heimonsa asuinsijoilta valkoihoisten riistäjäin palvelukseen.
Kama tuli Tivoliin, pitkänä, laihana, jäntevänä, turkit yllään,
äänettömänä ja välittämättä juhlijoista, jotka remusivat hänen
ympärillään Päivänpaisteen antaessa hänelle määräyksiään.

"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä
Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka -- kai haluatte
koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."

"Riittävästi koiranruokaa, Kama."

"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei
tuoda telttaa. Entä mitä muuta?"

"Ei mitään", vastasi Päivänpaiste päättäväisesti. "Paljon pakkasta."

"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja
tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta,
paljon työtä, kaikki hyvin."

"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis
kello yhdeksän."

Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti
huoneesta, järkähtämättömänä, sfinksin kaltaisena, tervehtimättä
ketään, katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Päivänpaisteen
syrjään muista.

"Kuulehan, Päivänpaiste, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi",
sanoi hän hiljaa.

"En ole mikään kitupiikki."

"Minulla on kahdeksantuhatta Macin kassakaapissa", alkoi tyttö.

Mutta Päivänpaiste keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin
lähellä hänen mielikuvituksessaan, ja hän arkaili kuin kesytön varsa.

"En tarvitse", sanoi hän. "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana
lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule,
mennään tanssimaan."

"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani.
Lainaisin ne sinulle -- alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti
nähdessään Päivänpaisteen käyvän levottomaksi.

"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun
sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei
kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aion nyt hankkia leipäni
postinkuljetuksella."

"Päivänpaiste", kuiskasi tyttö hellästi.

Mutta taitavasti teeskennellen äkillistä hurjapäisyyttä Päivänpaiste
vei tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä,
mietiskeli Neito, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka vei
häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.

Kello kuudelta aamulla, paljosta paloviinasta huolimatta,
Päivänpaiste vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden
tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä
asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja
tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten
painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli
mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut
hänen kättään pöytään. Kookkuudestaan huolimatta joutuivat Olaf
Henderson ja Ranskan-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan
voitostaan kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen
lihaksiaan tätä varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.

"Kuulkaa te kaikki!" huusi hän. "Aion tehdä kaksi temppua: ensin
punnitsen kultahiekkakukkaroni ja panen sitten sen veikkaan, että
teidän kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin
kykenette, minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikki
tyynni pulskasti lattiasta."

"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskan-Louis ääni ylinnä
muita.

"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minä yhtä hyvin kuin
sinäkin. Minä otan puolet vedosta."

Päivänpaisteen kultahiekkakukkaro punnittiin, ja sen arvoksi tuli
neljäsataa dollaria. Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän.
MacDonaldin varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä.
Muut miehet koettivat ensin voimiaan. He asettuivat kahdelle
tuolille, jauhosäkit pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä.
Useat saattoivat täten nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas
muutamien onnistui nostaa kuusikinsataa. Sitten kävivät nuo kaksi
jättiläistä käsiksi säkkeihin, sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa
yhteensä painavat jauhosäkit. Ranskan Louis lisäsi vielä yhden säkin
ja nosti seitsemänsataaviisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden
säkin, mutta kumpikaan ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran
toisensa perästä he koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan, ja
heidän luunsa natisivat. Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he
eivät saaneet sitä kohoamaan lattiasta.

"Hitto vie, Päivänpaiste, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti
erehdyit", sanoi Ranskan Louis ojentautuen ja astuen tuolilta. "Vain
rautainen mies voi sen tehdä. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei
kymmentäkään naulaa enempää."

Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns
väliin.

"Vain yksi säkki on pantava lisää."

"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."

"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He
nostivat vain seitsemänsataa viisikymmentä."

Mutta Päivänpaiste torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.

"Mitä hyödyttävät kaikki nuo turhat puheet? Mitä siitä, jos onkin
yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi
varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."

Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin,
kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa,
jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen
höltyä, ikäänkuin koetellen millä tavoin parhaiten saisi taakan
nousemaan lattialta.

Ranskan-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:

"Päin mäntyä menee, Päivänpaiste!"

Päivänpaisteen lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä
todella. Ja aivan huomaamatta, ilman äkillistä nykäystä tai
ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka lattiasta ja heilui
edestakaisin hänen jalkojensa välissä.

Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt
lihaksensa niin, että teki kipeää, aivan herpaantui. Ranskan-Louis
mutisi kunnioittavasti:

"Eläköön m'sieu Päivänpaiste! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri
mies."

Päivänpaiste päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni
muiden edellä tarjoilupöydälle päin.

"Punnitkaa!" huusi hän työntäen kukkaronsa punnitsijalle, joka pani
sinne neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden
kukkaroista. "Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Päivänpaiste kääntyen.

"Juokaa mitä haluatte. Voittaja maksaa."

"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen
yksinäinen urossusi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on
syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa
joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos! Aion heittää teidät kaikki
lumeen. Tulkaa pihalle, kaikki arkajalat ja taikinanjuuret[1], niin
minä kastan teidät."

Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja
pahimmat viinanjumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä
omanarvontunto, ja hän läheni Päivänpaistetta käsi ojona.

"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Päivänpaiste nauraen ja puristi hänen
kättään kuin tervehtiessä.

"Ei ei", vastusti toinen kiireesti. "Aioin vain onnitella teitä
syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut
lumeen. Mitä mahdollisuuksia minulla on pitää puoliani miestä
vastaan, joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"

MacDonald painoi satakahdeksankymmentä naulaa, ja Päivänpaiste
tarttui häneen vain toisella kädellään, nosti ravintolanomistajan
äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin kinokseen. Nopeasti lennätti
hän sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli
hyödytöntä. He lensivät suin päin hänen käsistään, loukkaantumatta,
kaikenlaisiin hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi
vaikeaksi tähtien himmeässä välkkeessä erottaa niitä, jotka jo oli
heitetty lumeen, ja niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Päivänpaiste
rupesi tunnustelemaan heidän selkäänsä ja hartioitaan, päätellen
heidän tilansa siitä, olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.

"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun
hän ojensi hirveät kätensä.

Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä, ja toiset
polvistuivat teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle
ja väittivät, että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi
pystyssä -- Pohjois-Amerikan itäisen aarniometsien uutisasukkaita
ja rajamaan miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen
syntymäpäivänä.

He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa
koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden sankareita, he
olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut
sitä, mitä Päivänpaisteella oli niin suuressa määrin, nimittäin
aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja
heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Päivänpaisteellekaan
ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli saanut jo syntyessään. Hänen
hermonsa olivat herkemmät kuin muiden, hänen sieluntoimintansa,
joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt,
olivat nopeammat kuin muiden. Hänen lihaksensakin, vaikka ne
ainekokoomukseltaan olivatkin samanlaiset kuin muiden lihakset. Hän
oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin
räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti,
oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken liiman lisäksi hänessä
oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin
yksi ihminen miljoonista voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta,
vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen
verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti,
että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten
toiminnan tarkoitus oli jo saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi
vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan
vapautui siitä tai teki ajoissa vastaotteen.

"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", virkkoi
Päivänpaiste tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä
hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa
minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla
tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin
halukkaalta. Tulehan, Pat."

Pat Hanrahan, entinen ammattinyrkkeilijä ja suurtappelija, astui
esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa
Päivänpaiste teki puolinelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen
pää edellä lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui
samanlaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin hän olisi pudonnut
kaksikerroksisen rakennuksen harjalta -- "ennenkuin vielä ennätti
olla varuillaan", kuten hän väitti.

Kaikki tämä ei vielä ollut uuvuttanut Päivänpaistetta. Hän ei edes
ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan
kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa loimi hetken äkisti ja rajusti ja
sitten seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson,
harmaapartainen, raudanvankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan
mitään tiennyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin
murto-osassa, ennenkuin ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä.
Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Päivänpaiste hänen
kimpussaan ja lannisti hänet täydellisesti hirveällä vauhdilla. Olaf
Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Päivänpaisteen
yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Päivänpaiste
juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Päivänpaiste
kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin
polvesta. Olaf itsekin kompastui Päivänpaisteeseen. Ennenkuin hän
ennätti nousta, oli Päivänpaiste keikauttanut hänet selälleen ja pesi
lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen
lunta hänen niskaansakin.

"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Päivänpaistekin", mutisi Olaf
hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole
ennen nähnyt sellaista heittoa."

Ranskan-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt
tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli
hyvän aikaa, ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä
ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Mutta vihdoin,
juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Päivänpaiste teki
yhden noita hänelle ominaisia salamannopeita liikkeitä. Hän muuttui
pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä
toimivat. Ranskan-Louis rynnisteli niin, että hänen isot luunsa
rutisivat, ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.

"Voittaja maksaa!" huudahti Päivänpaiste päästyään vastustajastaan ja
rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"

He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisinä
ryhminä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan
-- ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta[2].
Bettles, vanhain miesten parhaimpia, oli kyseessä työ tai vaara,
lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli
onnittelemaan Päivänpaistetta. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti,
että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan
mahtiponteen:

"Sanon teille, pojat, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa
Päivänpaistetta ystäväkseni. Me kuljimme entiseen? aikaan yhdessä
tuntemattomia intiaanipolkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista
karaatin kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha kapinen
koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikanulikka, kun ensin tuli tälle
seudulle. Hänen iässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä
olivat kuivat. Hän ei milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt
täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan
täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa
sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin
kauaksi, että ennätti kiertää käsivartensa Päivänpaisteen niskaan,
pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä,
Päivänpaiste, muinoin ajoimme koirillamme tänne Yukoniin, niin ei
taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi
ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui
saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja jänisten
suolilla -- enkö ole oikeassa?"

Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa
synnyttivät, hän päästi Päivänpaisteen karhunsyleilystään ja kääntyi
julmistuneena joukkoon päin.

"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei
teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Päivänpaisteen
saappaanvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta,
Mac? Päivänpaiste on vanhaa kaarna, yksi vanhoja, rehtejä
'taikinanjuuria'. Eikä siihen aikaa ollut höyrylaivaa eikä
postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia
ja jäniksen perkkeitä."

Hän katsahti voitonriemuisena ympärilleen, ja hänen puhettaan
seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että
Päivänpaiste nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa.
Haettiin tuoli ja hänet autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut
selvempi rähisevää joukkoa, jonka yläpuolelle hänet oli korotettu --
hurjaa, karkeavaatteista joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan
intiaanisaappaat tai eskimokengät. Rukkaset riippuivat joka miehen
kaulalla, ja nahkaiset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne
muistuttivat muinaisten viikinkien kypäränsiipiä. Päivänpaisteen
tummat silmät välähtivät, ja väkevät juomat olivat tummentaneet hänen
poskiensa pronssinvärin. Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat
huudot, jotka saivat hänen silmänsä liikutuksesta kosteiksi,
vaikka useat äänet olivatkin sammaltavia, humalan sotkemia.
Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet, juhlineet, tapelleet ja
reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion ääressä kyyröttäen,
Rooman keisarinpalatseissa ja rosvoritarien kalliolinnoissa tai
nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien tillikoissa. Juuri
sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun yössä loivat
valtiota: suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten muutamina
hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa julmasta
todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä he olleet
missään suhteessa huonompia kuin edeltäjänsä.

"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi puhua
Päivänpaiste verkkaan ja hiljaisesti, järjestellen sekavia
ajatuksiaan ja tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun.
Minulla oli alhaalla Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin
Pohjois-Carolinasta, ja hänellä oli tapana kertoa minulle tämä sama
juttu. Se tapahtui vuoristossa hänen kotiseudullaan, ja silloin oli
häät. Saapuvilla olivat koko perhe ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri
pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne jotka Jumala on yhteen liittänyt,
niitä ei ihmisten pidä erottaman.'

"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet
muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu
moitteettomasti.'

"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen
sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja
viisi kuollutta häävierasta.

"Silloin hän huokasi syvään ja lausui: 'Luulenpa
uudenaikaisten, nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen
tulevaisuudentoiveeni.'

"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Päivänpaiste, kun
naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningatarta ovat
vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani,
ja minun on taivallettava Dyeaan..."

"Aiotko lähteä karkuun?" kysyi joku.

Hänen kasvonsa vääntyivät silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.

"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei
teille ensinkään kuulu", sanoi hän hymyillen.

"Tietenkään minä en aio karata näiltä mailta."

"Vannomatta paras, Päivänpaiste", sanoi sama ääni.

"Pysyn sanassani. Tulin ensimmäisenä Chilcootin poikki vuonna 83.
Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen
jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin
vielä kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakotti nälänhätä
minut lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten
poistuisi täältä, ennenkuin olen päässyt varakkaaksi. Ja täällä
olen pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aio lähteä täältä. Vien
postin ja palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän
Chilcootiin pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja
vannon vielä kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään,
etten pötki paremmille markkinoille, ennenkuin olen täällä koonnut
omaisuuden. Ja sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen
omaisuus."

"Mikä sinusta on rikkautta?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi
hyväillen Päivänpaisteen jalkoja.

"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkautta?",
huusivat toiset.

Päivänpaiste mietiskeli hetkisen tiukkaan.

"Neljä tai viisi miljoonaa", sanoi hän hitaasti kohottaen kättään,
vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan
ivahuudoin. "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi
miljoonan. Enkä lähde maasta unissanikaan vähemmällä."

Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu
saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa, eikä kukaan ollut
tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.

"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä.
Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme
kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä
saattoi saada yhden kuninkaan, se oli hänen voitonmahdollisuutensa,
-- ja hän sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin
on kortit ja voitonmahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea
kulta-aarre. En tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin
kaltaisia kultasuonia. Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta.
Sanon teille, että se synnyttää kansainvaelluksen, jota ei mikään voi
estää. Sinne saatte seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä
tulevaisuudessa, jos mielitte löytää minut -- jostakin Stewart-joen,
Indian-joen tai Klondyke-joen seutuvilta. Kun olen tuonut postin
takaisin, lähden sinne niin nopeasti, että lumi vain tuiskuaa
ympärilläni. Kultaa tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin,
sata dollaria yhdestä huuhdontakattilasta. Te uskotte, että helvetti
on irti, kun tämä kultalöytö on tehty."

Hän kohotti lasinsa huulilleen.

"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."

Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin
karhunsyleilyyn.

"Jos olisin teidän sijassanne, Päivänpaiste, en lähtisi tänään",
neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa
väkiviinalämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on
kuusikymmentäkaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä laskee. On
parempi odottaa ilmanmuutosta."

Päivänpaiste nauroi, ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.

"On juuri teidän keltanokkien tapaista pelätä pientä pakkasta", sanoi
Bettles. "Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Päivänpaistetta,
jos luulette, että pakkanen häntä pidättää."

"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan",
kuului vastaus.

"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines,
olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut
ilmanalaan. Olen nähnyt Päivänpaisteen taivaltavan yhdessä päivässä
viisikymmentä mailia Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti
seitsemääkymmentäneljää."

Hines ravisti päätään murheellisena.

"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Päivänpaiste lähtee
taipaleelle ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille
-- ja hänen on taivallettava levähtämättä."

"Dyeaan on tuhat mailia", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja
tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Päivänpaisteen
kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat mailia, ja suurin osa tiestä
on ummessa, mutta lyön vetoa, että Päivänpaiste ennättää Dyeaan
kolmessakymmenessä päivässä."

"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme mailia päivässä", varoitti
Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky
Chilcootissa tukkeaisi häneltä tien viikoksi."

"Mitä vielä", vastasi Bettles. "Päivänpaiste suorittaa vielä
paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä, ja minä lyön vetoa
viisisataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä
huolimatta."

Sanojensa vahvikkeeksi hän otti esiin aimo makkaran kokoisen
kultahiekkakukkaron ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi
kukkaronsa viereen.

"Malttakaahan!" huusi Päivänpaiste. "Bettles on oikeassa, ja minäkin
haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisisataa dollaria siitä,
että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin
ovella Dyean posti mukanani."

Kuului epäluuloista murinaa, ja tusina miehiä otti esiin kukkaronsa.
Jack Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.

"Minä yhdyn vetoon, Päivänpaiste", huusi hän. "Kaksi yhtä vastaan,
ettette tee sitä -- seitsemässäkymmenessä päivässä."

"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama
kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."

"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee
sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."

"Mitä minulta voititte, on teidän", sanoi Päivänpaiste. "Ette, piru
vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En
tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta
sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia.
Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vain, kunnes suuri
kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä,
jota ei miehen tarvitse hävetä." He puristivat toistensa kättä.

"Luonnollisesti hän sen tekee", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan.
"Ja minä lyön vetoa, että Päivänpaiste saapuu takaisin kuudenkymmenen
päivän kuluessa."

Billy Rawlins päätti vedon, ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.

"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa",
sanoi Olaf Henderson, vetäen Päivänpaisteen pois Bettlesin ja
Kearnsin luota.

"Voittaja maksaa!" huusi Päivänpaiste, päättäen vedon. "Ja minä tulen
varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli,
joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"

Whiskylasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen
edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: --

    Pyhäkoulun peruukeitten
    kera Henry Ward Beecher on,
    käy sassafrasjuuresta juttu.
    Mut' kielellä paatuneitten
    sanan selvitys ei lie mahdoton:
    mehu kielletyn puun on tuttu.

Ja sitten joukko kertasi kuorossa:

    Mut' kielellä paatuneitten
    sanan selvitys ei lie mahdoton:
    mehu kielletyn puun on tuttu.

Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.

"Päivä jo paistaa, päivä jo paistaa", huusi joku varoittaen.

Päivänpaiste vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski
korvalappunsa alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä,
kapea laitos, kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli
jalkaa pitkä, ja sen liistepohja oli kuusi tuumaa teräspohjaisia
jalaksia ylempänä. Siinä oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät,
purjekankaaseen käärityt postipussit ja ruokaa ja varusteita koirille
ja ihmisille. Sen edessä kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina
viisi huurrekarvaista koiraa. Ne olivat husky-koiria[3],
samansuuruisia ja -värisiä, kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki
harmaita. Julmasta kuonosta tuuheaan häntään saakka ne olivat
niin metsäsusien näköisiä kuin herneet palossa ovat toistensa
näköiset. Susia ne olivatkin, kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään
ja luonnonlaadultaan susia. Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen
alle työnnettyinä ja valmiina heti käytettäväksi, oli kaksi paria
lumikenkiä.

Bettles osoitti napajäniksen nahoista tehtyä vaippaa, joka pisti
esiin pussin suusta.

"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa.
Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä
en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia
miehiä kylmää kestämään. Päivänpaisteella palaa helvetin tuli
ruumiissaan."

"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.

"Päivänpaiste näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi
Bettles riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Päivänpaisteen kera
taipaleella. Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä.
Ei tiedä edes, mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä
neljänkymmenen viiden asteen pakkasessa sukat märkinä. Kuka muu mies
tahansa olisi menettänyt siinä henkensä."

Tällä välin Päivänpaiste sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat
hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä, mutta vaikka
Päivänpaiste oli whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, hän osasi
nytkin välttää esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta suuteli
yhtä hartaasti noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä
pitkät käsineensä, ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen
ohjaustangon[4] luo.

"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.

Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat
syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi,
ja ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin,
täytyi Päivänpaisteen ja Karman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten
laskeutuivat miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja
katosivat harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.




4


Joenjäällä, missä oli tallattu tie ja missä lumikengät olivat
tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi mailia tunnissa. Pysyäkseen
niiden tasalla oli noiden kahden miehen pakko juosta. Päivänpaiste
ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin
työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä.
Toinen mies tuli reen jäljessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen
levähtääkseen.

Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.

He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli
sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme mailia
tunnissa oli hyvä saavutus. Sitten ei tullut enää kysymykseen
reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin oli reen ohjaaminen
helpompaa, ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin
tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä
koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä
vielä oli edessään taipaleita, missä oli mailimääriä kuljettava
pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni
vain pari mailia tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin,
mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli
päästä mailin tunnissa.

Kama ja Päivänpaiste eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä
laatu esti heitä nyt puhelemasta, eikä muutenkaan ollut heidän
luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun
oli välttämätöntä, he lausuivat jonkin yksitavuisen sanan. Kama
enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkaisi
tai ärähti, mutta ylimalkaan koiravaljakko juoksi ääntä päästämättä.
Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten
natinaa.

Aivan kuin seinän läpi oli Päivänpaiste Tivolin surinasta ja
melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan -- äänettömyyden ja
liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili
kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään
tuntunut. Ei yhtä nestepisaraa virrannut rannoilla kasvavien
aarnikuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka
kuin niiden oksat juuri ja juuri saattoivat kannattaa, olivat kuin
kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta
ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja
elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa, ja jalasten korviaviiltävä
kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.

Siellä oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli
kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa;
taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikk'ei
ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta,
niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi
aurinko säännöllisesti puolipäiväpiiriin, mutta sen ja jäätyneen
Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa, ja
päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla
kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään,
näkyi taivaanrannalla hiukan auringon yläreunaa. Mutta se ei noussut
luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä
vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli
heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen
saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin
se oli ennättänyt puolipäiväpiiriin, alkoi se kallistua takaisin
näköpiirin alapuolelle, ja neljänneksen yli kahdentoista heitti maa
jo varjonsa yli maiseman.

Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Päivänpaiste ja Kama olivat
villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, mitä heidän
vatsoihinsa tuli. Kun sattui, ahmivat he aikalailla, ja kun sattui,
kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoin kuin koiratkin
söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan
kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin he
olivat erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidän
ruoansulatuksensa säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoasta ei jäänyt
käyttämättä mitään. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi.
Kama ja Päivänpaiste olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat
sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin
kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden.
Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei
mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istui
kirjoituspöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi
eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Päivänpaiste pysyivät
täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei kirjoituspöydän
ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on
olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka
tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut; he purivat ahnaasti
kaikkea, mitä vain oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta
ruoansulatuksesta.

Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet
syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta,
ja niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin.
He olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus,
vaan ensimmäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka
Päivänpaiste oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se
tuntunut jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä:
ensiksikin hänen tavaton elinvoimansa ja toiseksi se seikka, että
sellaiset yöt olivat harvinaisia hänen elämässään. Kirjoituspöydän
miehen työkykyä olisi enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen
maatapanoa, kuin Päivänpaistetta vahingoitti kokonainen juoden ja
remuten vietetty yö.

Päivänpaiste kulki ilman kelloa, hän _tunsi_ ajan kulun. Kun
kello hänen arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan
leiripaikkaa. Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he
eivät olleet löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle
ranta-äyräälle, joka oli mailin päässä. Mutta puolitiessä oli heitä
vastassa jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset.
Viimein keksi Päivänpaiste sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään
suojassa. Reki saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti, ja
leirinteko alkoi.

Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä.
Päivänpaiste pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä
ja toisella kirveellä lapioi Kama yhden kahden jalan paksuisen
lumikerroksen Yukonin jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten.
Kuivalla koivuntuohella saatiin valkea syttymään, ja Päivänpaiste
ryhtyi ruoanvalmistushommiin, Kaman irroittaessa reen ja antaessa
koirille näiden annoksen kuivattua kalaa. Ruokasäkin hän heitti
korkealle puuhun, jotteivät koirat ulottuisi siihen hyppäämällä.
Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja karsi sen oksat. Aivan nuotion
äärestä hän tallasi kovaksi pehmeän lumen ja peitti tallatun
paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski omansa ja Päivänpaisteen
vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja alusvaatteita ja heidän
makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi jäniksennahkavaippaa, kun
Päivänpaisteella oli vain yksi.

He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa
turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle
pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin
lisää jäätä, ja toimitti sitä, Päivänpaiste taas korjasi lumikengän,
jonka koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Sillä aikaa
kuin kahvi kiehui, silava kärisi ja omenakakkutaikina oli sekoitettu,
ennätti Päivänpaiste panna tulelle ison padallisen papuja. Kama tuli
takaisin, istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan
valjaita.

"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama
heidän aterioidessaan.

"Pidä niitä silmällä", kuului Päivänpaisteen vastaus.

Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten
hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle
kädessään koirien luo ja erotti tappelevat elukat käyttämällä sitä
aseenaan. Päivänpaiste pani syödessään jäälohkareita peltipannuun
sulamaan. Aterian päätyttyä Kama kohensi tulta, pilkkoi lisää
puita aamuksi ja palasi kuusenhavuvuoteelle ruveten taas valjaita
korjaamaan. Päivänpaiste leikkasi silavasta isoja palasia ja pani
ne porisevaan papupataan. Molempien intiaanisaappaat olivat märät
ankarasta pakkasesta huolimatta; kun ei heidän enää tarvinnut jättää
kuusenhavulavaansa, riisuivat he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille
oksille kuivamaan nuotion ääreen ja käänsivät niitä vähänväliä.
Kun pavut olivat kypsyneet, kaatoi Päivänpaiste osan niistä
säkkikankaasta tehtyyn puolentoista jalan pituiseen ja läpimitaten
kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän hän sitten pani lumeen
jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan aamiaiseksi.

Kello oli yhdeksän, ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien
kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut, ja väsyneet
eläimet makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat
yhdessä rykelmässä tuuhean sudenhännän peittäminä. Kama levitti
makuuturkkinsa ja sytytti piippunsa. Päivänpaiste kiersi itselleen
ruskeasta paperista savukkeen, ja nyt syntyi illan toinen keskustelu.

"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä mailia", sanoi
Päivänpaiste.

"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.

He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään
villainen Mackinaw-takki _parkan_ asemesta, jota he ennen olivat
käyttäneet. Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä,
vaipuivat he uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja
revontulet loimusivat.

Päivänpaiste heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet
vielä loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli
heillä lämmitettyjä pannukakkuja, lämmitettyjä papuja, paistettua
silavaa ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä
ahnaina kärkkyivät istuen lumessa, häntä kiertyneenä käpälien
ympärille. Herkeämättä ne vähänväliä nostivat vuoroin toista,
vuoroin toista etukäpäläänsä, aivan kuin pakkanen olisi niitä
nipistellyt. Pakkanen oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta,
ja kun Kama paljain käsin valjasti koiria, täytyi hänen monta
kertaa mennä nuotion ääreen lämmittelemään kohmettuneita sormiaan.
Miehet laittoivat yhdessä reen matkakuntoon. He lämmittivät käsiään
viimeisen kerran, vetivät kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat
rantatörmältä jokitielle. Päivänpaisteen arvelun mukaan oli kello
seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat vielä yhtä loistavina
avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien säteitten himmeästi
kajastaessa taivaanlaella.

Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä -- niin pimeä, että he
saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja
Päivänpaiste tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut
oikea. Se oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole
sen tuntuvampi kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain,
tunkeutui harmaa valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin
että he miltei hämmästyen huomasivat tien häämöttävän jalkojensa
alla. Sitten he saattoivat nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja
vähitellen vihdoin koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen
tietä. Sitten kangasti lähin rantaäyräs hetkisen, jälleen hävitäkseen
näkyvistä, kangasti vielä toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin.
Muutaman minuutin kuluttua tuli etäisempikin ranta, joka oli noin
mailin päässä, vaatimattomasti näkyviin, ja edessä ja takana saattoi
nähdä koko jäätyneen virran ja vasemmalla jonon teräväpiirteisiä,
lumipeittoisia vuoria. Ja siinä kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä
pysyi hämäränä.

Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse
ja katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsäneläimen vaistot.
Ne päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulahihnojaan ja
kääntyivät tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Päivänpaiste huudahti
kimakasti, ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan
pehmeään lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn,
ja viisi minuuttia myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi
tallatulla tiellä. Ilves oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen
päivään nähneet, ja sekin, juostessaan pehmeästi ja äänettömästi
ja pian kadoten näkyvistä, oli pikemmin eloton aave kuin elollinen
olento.

Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallon kaartuman
takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle.
Päivänpaiste hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta.
Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät
keittäneet kahvia. Päivänpaiste ei sanonut tarvitsevansa keskellä
päivää sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja
katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi ne saivat
kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.

Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet jaksavat
taivaltaa sellaisessa kylmyydessä, ja Kama ja Päivänpaiste olivat
rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä
voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tietänyt joutuvansa
tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä
vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi
kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Päivänpaistetta
kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä
ruumiinvoimistaan hän näki kaikki nämä ominaisuudet ruumiillistuneina
valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä
seikoissa, joissa kannatti olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä
kunnioittamatta, -- vaikk'ei millään tavalla sitä osoittanut. Ei
ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun
se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia
intiaaneilla oli niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei
intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli
kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin
tuo veltosta Etelästä tullut Päivänpaiste heitä etevämpi, hän, joka
vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista
tuntia vuorokaudessa. Ja Päivänpaiste luuli voivansa kestää
kolmenkymmenenkolmen mailin päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Mutta
kuinkahan käynee, kun tulee lumipyry tai kun he joutuvat umpitielle
tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja?

Siihen mennessä Kama pani parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä
milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin
näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella
on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä
kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella[5], on siis
kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän
astetta jäätymispisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen
tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista
lämpötilan eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä
sataakahtakymmentäyhdeksää lämpöastetta on polttavan kuuma päivä, ja
kuitenkin tämä lämpötila on vain yhdeksänkymmentäseitsemän astetta
jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistaa tämän erotuksen,
saa jonkinlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Päivänpaiste
taivalsivat kahden pimeän välillä ja yön pimeässäkin.

Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta, ja niiden
liha muuttui mustaksi ja sierettyneeksi. Niinikään paleltuivat
lievästi hänen keuhkokudoksensa vaarallinen juttu ja selvä syy
siihen, miksi ihmiselle on epäterveellistä tarpeettomasti ponnistella
kuudenkymmenenviiden asteen pakkasessa ulkoilmassa. Mutta Kama ei
milloinkaan valittanut, ja Päivänpaisteella oli lämmityslaitos
ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan
jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.

Toisena yönä, viidenkymmenen mailin matkan jälkeen, he leiriytyivät
lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä
taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin.
Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta,
laski Päivänpaiste ennättävänsä Forty Mileen neljäntenä yönä. Hän
ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari
nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa
seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat
kymmenen mailin laajuisia jääröykkiöitä, joilla heidän oli käsivoimin
nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja
laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät, ja sekä ne
että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan.
Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.

Kun he aamulla heräsivät, oli heidän vaippojensa päällä kymmenen
tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautautuneet sen alle
eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi
tiesi vaivalloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin, ja
toisen miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi
lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä
asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti
lähinnä jauhosokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin
hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä
voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista,
vaan kiteistä -- pienistä säännöllisistä huurrekiteistä. Se ei itse
asiassa ollutkaan lunta, vaan huurretta.

Sää oli suojainen, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen
alapuolella, ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös
korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin
ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun
he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Päivänpaiste
vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan
päivän illalla he leiriytyivät Klondyke-joen suulle. He eivät olleet
tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat
tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut
joenjäätä pitkin. Forty Milesta etelään, ja koko talven aikana he
tulisivat olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen
aikaan oli Yukon aito maa. Klondyke-joen ja valtameren välillä oli
kuusisataa mailia lumenpeittämiä erämaita, ja koko tällä alalla oli
vain kaksi paikkaa, joissa Päivänpaiste saattoi odottaa näkevänsä
ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort
Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen
suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa,
mutta talvella olivat nämäkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet
hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.

Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondyke-joen suulla, ei
Päivänpaiste mennyt levolle, kun illan tehtävät oli suoritettu.
Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Päivänpaiste
huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen hän sitoi
lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti
hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle
paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset
peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean
paikan poikki ylös ensimmäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle.
Täältä hän saattoi nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondyken
ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.

Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkiessa
Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen,
mutta hän, Päivänpaiste, oli ensimmäisenä nähnyt sen paljoa ennen
kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja
lautalla Yukonia alas.

Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa.
Päivänpaisteen mielenkiintoa kohdistui suureen lakeuteen, jonka
rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.

"Varmasti sopiva kaupungin paikka", mutisi hän. "Tilaa
neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni,
ennenkuin siitä mitään syntyy." Hän mietti hetkisen. "Kymmenen
dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta, ja siitä tulee suurin
kansainvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole
täällä, niin se on jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus
matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."

Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvaillen
mielessään, miltä seutu näyttäisi kansainvaelluksen päivinä.
Mielikuvituksessaan hän rakensi sahat, isot varastohuoneet,
ravintolat ja tanssisalit ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat
kullankaivajien hökkelit. Ja hän näki tuhansien miehien kulkevan
edestakaisin näitä katuja, ja varastohuoneitten edustalla oli
raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit
koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan
alas pääkatua Klondyken jäälle lähellä sitä kuviteltua paikkaa, missä
huuhdontalaitosten piti olla.

Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki
tasaisen aukion poikki leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän
oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan
ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi
vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen
koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna, ja
noihin neljään lumessa törröttävään lumikenkään.

"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen
mieleensä johtui pokeripeli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä
ajatellessaan. "Se oli peliä se!"

Hän laskeusi jälleen levolle, vei vaippansa liepeen niskaansa ja
korvalappunsa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.




5


Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa
muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa.
Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin
olemaan aina Dyeaan saakka. Päivänpaiste kesti matkan vaivat
erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä
esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä
ensimmäisessä tuimassa pakkasessa hän ei voinut salata. Paljain
silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli
vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää.
Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskänkohtauksia. Veri
tunkeutui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja
kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Paistuvasta silavasta
lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan,
ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Päivänpaisteen
valmistaessa ruokaa.

He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä,
tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä;
siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota
kokee, kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen
etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen; aina se oli kovaa,
itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän paksuinen kerros
tomunhienoa lunta, ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi
miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä
ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia
kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta kulkiessa ei jalkaa
voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan.
Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora
kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni
hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja
painui alaspäin, kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan
täytyi siis joka kerta ja koko aika nousta suorasti kaksitoista
tuumaa, ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.

Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat,
ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa,
kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat
tehdä, he ennättivät vain kolme mailia tunnissa. Tämä vaati pitempää
päivätyötä, ja Päivänpaiste kohottikin työajan kahdeksitoista
tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämää tapaturmien varalle.
Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen
keittämiseen, aamiaiseen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen
lämmittämiseen ja voimien kokoamiseen, eivätkä miehet enemmän kuin
koiratkaan hukanneet monta minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.

Selkirkissä, joka on lähellä Pelly-jokea oleva postiasema,
ehdotti Päivänpaiste, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen
hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli
halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen.
Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria
Päivänpaiste kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa
lepäämään siksi, kunnes palaisi takaisin, ja lähti matkaan uusilla
koirilla.

He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä, kun saapuivat
Selkirkiin, ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle
lähes viidensadan mailin pituiselle erämaataipaleelle, joka oli
Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa
pakkanen tai suoja, tie oli yhtäkaikki ummessa. Kun lämpömittari
oli laskenut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä
vaivalloisempaa, sillä ankaralla pakkasella lumikiteet olivat
hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet.
Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella
lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta
kylmää. Päivänpaiste kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi.
Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi,
että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.

Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki
osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana, ja
rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä
vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää
mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien
virran poikki, milloin palaten takaisin, ja joskus heidän täytyi
tehdä toistakymmentä yritystä, ennenkuin löysivät tien erikoisen
pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli
ensin koeteltava, ja joko Päivänpaiste tai Kama kulki edellä
lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos jää
petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan
heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa
sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei
vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä
jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies
oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei
olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän
ääressä voitiin muuttaa vaatteita ja kuivata kastuneet vaatteet
vastaisen tapaturman varalle.

Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joenjäällä
voinut kulkea pimeässä, ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi
tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis, ja he
koettivat toimia niin, ettei ainoatakaan hetkeä kulunut hukkaan.
Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu,
reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet
kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään
syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljoa pienempi kuin
Päivänpaisteen määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat
ylijäämää, jonka olivat aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin
he ennättivät vain viisitoista mailia, ja päiviä, jolloin he eivät
ennättäneet kuin kaksitoista. Ja muuatta vaikeaa yhdeksän mailin
taivalta kulkeakseen he tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli
pakko jättää joen jää ja kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.

Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen
jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin
kolmenkymmenen mailin laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä,
lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin
jauho. Kolme mailia tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta
Päivänpaiste juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään.
Kello yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle.
Kello kolme iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he
merkeistä päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimmäisten tähtien
syttyessä he olivat selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he
jättivät järven taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Siellä
he pysähtyivät puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja
antaakseen koirille ylimääräisen kala-annoksen. Sitten he jatkoivat
kulkuaan virtaa pitkin kello yhteen yöllä, jolloin rakensivat
tavanmukaisen leirin.

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia; koirat
olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai edes muristakseen,
ja Kama oli viimeiset mailit kulkenut miltei nilkuttaen; mutta
Päivänpaiste oli seuraavana aamuna liikkeellä jo kello kuudelta.
Kello yhdeltätoista hän oli White Horsen rannalla ja tänä yönä hän
leiriytyi Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen jokijäätaival
takanaan ja edessään jono järviä.

Ei ollut helppo seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista
tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi tuntia
pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen,
leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia koirat
ja miehet nukkuivat kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui.
Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimiansa.
Päivä päivältä hän kulutti varavoimiansa. Hänen liikkeensä
tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, eikä hän enää
kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei
milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään eikä milloinkaan pienimmälläkään
tavalla valittanut. Päivänpaiste oli laiha ja uupunut. Hänkin
näytti väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen
ruumiinrakenteensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman
silmissä hän ei milloinkaan ollut suurenmoisempi kuin noina
viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan poikki. Intiaani,
jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan
eteenpäin sellaisella innolla ja kestävyydellä, jommoista hän ei
ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä inhimillisessä
olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei jaksanut kulkea etunenässä tallaamassa
tietä, ja kun hän antoi Päivänpaisteen koko päivän raataa
lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat
vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvijonon he
kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan
piti Päivänpaisteen leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle
pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä
hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä
kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla hän
ei voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa
pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Päivänpaiste
suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja
kun kaikki oli kunnossa, hän kääri kaikki makuuvaipat avuttoman
intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti
hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin
halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja
Kaman ähkyessä kuormalla ja Päivänpaisteen juostessa ohjaustangosta
pidellen, välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, he
saapuivat Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Päivänpaiste pysähtynyt tänne. Tunnin
kuluessa hän oli kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan,
valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman
sijaan. Kama ei ollut hiiskahtanut sanaakaan tulohetkestä siihen
hetkeen, jolloin Päivänpaiste lähtövalmiina seisoi hänen vieressään
jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta,
Päivänpaiste? Te näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Päivänpaiste irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Päivänpaiste
lähti.

Päivänpaiste ennätti Chilcootin yli samana päivänä, ja pimeässä ja
lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin
leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä
hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen
jalan paksuinen lumikerros, ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat
esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeekseen
taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta
Päivänpaiste pakotti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan, ja he
kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken ja poikki Lake Lindermanin
tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin
menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä enempää kuin Kamakaan.
Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi
ja teki parhaansa, mutta mielessään hän uudisti päätöksensä välttää
vastaisuudessa Päivänpaistetta. Päivät kuluivat yön ja hämärän
vaihdellessa; milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja
koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, he jättivät taakseen mailittain
taivalta.

Mutta Fifty Milessa heille sattui onnettomuus. Heidän kulkiessaan
jäälautan yli jää murtui koirien alta ja virta vei ne jään alle.
Hihnat, jotka yhdistivät valjakon lähinnä rekeä olevaan koiraan,
katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva
koira jäi, ja Päivänpaiste pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin
rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä
koiraa, ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ.
Ensimmäisen tunnin kuluttua Päivänpaiste jo vähensi kuormaa reestä.
Koiranruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien
oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa
katkesi valtimo. Koiraa ei voinut auttaa, Päivänpaiste ampui sen ja
hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja
ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kuljettaminen
olisi ollut itsekidutusta. Intiaani kauhistui nähdessään, että
jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut,
juoma-astiat, sangot, ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin
kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves,
pelti-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä
raakana, ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä,
jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin
niinikään.

Ja tällä tavoin he kulkivat nuo kaksisataa mailia Selkirkiin.
Päivänpaiste oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka
ennen olivat kuluneet leirivalmistuksiin ja koirien valjastukseen,
nyt käytettiin kulkuun. Yöllä he kyyröttivät pienen nuotion ääressä
vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa
tikun kärjessä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihtamatta,
sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät
taipaleelle. Viimeiset mailit Selkirkiin Päivänpaiste ajoi intiaania
eteenpäin kuin juhtaa, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka
muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa
maahan.

Selkirkissä valjastettiin koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt
hyvissä voimissa. Ja samana päivänä Päivänpaiste ponnisteli eteenpäin
hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli
vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Päivänpaiste oli
kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkujaan oli laskenut, ja
lumipyryjä umpitie pitivät hänet kaksi päivää jäljessä koko matkan
Forty Mileen. Mutta täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara
pakkanen, ja luottaen siihen vähensi Päivänpaiste koirain ja miesten
ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään
ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumipyry yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Päivänpaiste ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn
väliä, ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi,
ja Circle City oli vain kahdensadan mailin päässä. Le Bergen intiaani
oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli
hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Päivänpaisteen kera ja
kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimmäisiä
sataa mailia kuljettaessa hän etsi Päivänpaisteesta heikontumisen
oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toista sataa mailia
taivallettaessa hän huomasi heikkouden oireita itsessään ja puri
hammasta ja kesti. Ja Päivänpaiste oli väsymätön; hän milloin
juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä
reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin
milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä
mailia. Kello oli kymmenen illalla, kun he nousivat ylös rantaäyrästä
ja huimaa vauhtia kiitivät pitkin Circle Cityn pääkatua; ja nuori
intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa
olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä
hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt
mukana. Nyt hän korskeasti juoksi leiriin.




6


Miesjoukko täytti Tivolin -- sama seurue, joka oli nähnyt
Päivänpaisteen lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli
kuudenkymmenennenensimmäisen päivän yö ja mielipiteet olivat
eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen
lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen ne, jotka luottivat
hänen epäonnistumiseensa, uskalsivat yhä suurempia summia vetoon.
Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Päivänpaiste oli
menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kanssa vetoa
kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Päivänpaiste
tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimmäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Päivänpaiste!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet
saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan,
koiranruoskan läimäykset ja Päivänpaisteen äänen hänen huudellessaan
rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä
vetämällä reen pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä
sisään, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi
ne häämöttivät valjaitaan kiristellen, kunnes näytti siltä, kuin
ne olisivat uinuneet virrassa. Niiden jäljestä tuli ohjaustankoa
pitelevä Päivänpaiste, joka näytti kahlaavan polviin saakka
ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Päivänpaiste, vaikka olikin laiha ja silmät olivat
kuopalla, ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin
konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli
kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin
saakka. Leirisavun ja -tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen
pukunsa hänen matkansa tarinan. Kaksi kuukautta vanha parta peitti
hänen kasvonsa, ja parrassa oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä
oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen mailin taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän
tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista.
Toveriensa keskuudessa hän oli suuri mies, napaseudun sankari.
Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan
kahdentuhannen mailin taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat,
reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut
vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia hän,
Päivänpaiste, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun
ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan pitkän
tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, ison uunin, punnitsijan
vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian
ja Nellin, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf
Hendersonin, Doc Watsonin -- kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin
kuin oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä
vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo
kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa
olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä -- niitä ei enää ollutkaan!
Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömään
avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja
oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli
tarpeen, ennenkuin hän tuli vakuuttuneeksi noiden kuudenkymmenen
päivän ja kahdentuhannen mailin taivalluksen todellisuudesta. Kuin
unessa hän puristi tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä
oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne
tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen
kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä
sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yht'aikaa
rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen
voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit, ja sanokaa
mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan merenrannalta tuotuna.
Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista käsiparia oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori
Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja
vaivalloisesti suoristihe. Hänen katseestaan kuvastui suuri
hämmästys, Hän tuijotti silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki,
mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä, ja taas
hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen
halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti
poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Päivänpaiste. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa
hänet vuoteeseen, joku teistä. Hän on kelpo intiaani."

"Päivänpaiste on oikeassa", lausui Doc Watson hetkistä myöhemmin.
"Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles
viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään
tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pyöri Päivänpaiste tanssilattialla
valssia Neidon kanssa. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja
villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi
nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin
saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät
saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä
alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin.
Nämä lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan, ja niitä putosi
vähänväliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat
niihin. Mutta kaikki antoivat Päivänpaisteelle anteeksi. Hän, joka
oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa
ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan
kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja
onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää.
Mitä hän teki, oli oikein, olipa se sitten muille sallittua tai
ei. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen
tosiasian perusteella, että he melkein aina johdonmukaisesti tekevät
oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset.
Niinpä Päivänpaistekin, joka oli vanhin sankari tässä nuoressa maassa
ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento,
kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea
miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa
jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei
hän Päivänpaisteen silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja
mainio tanssija. Kovin vähän lohdutusta oli tiedosta, ettei hän
rakastanut ketään muutakaan naista. Neito oli sairas rakkaudesta
Päivänpaisteeseen, ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti
kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi
tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri
oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kanssa Päivänpaiste tanssikin tänä yönä. Vanhojen
erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestävyyden näytteenä tanssia
toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä,
kirjava side käsivarressaan pyysi Päivänpaistetta skotlantilaiseen
tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi, ja kaikki perääntyivät
katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina
samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki isoon tarjoiluhuoneeseen, ja
tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat
soittamistaan, ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli
harjaantunut tähän työhön, ja Yukonissa hän oli voittanut painissa
monta vahvaakin miestä. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin
selvillä siitä, että hän, eikä Päivänpaiste, joutui tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri, ja sitten Päivänpaiste äkkiä
pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen
ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava
hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi
koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle.
Päivänpaiste hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä
seisovaan tyttöön aloittaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän
suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahdentuhannen peninkulman matkasta
jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä mailia oli
hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin, ja se mies
oli Ben Davis.

Päivänpaiste rakasti kunniapaikkoja, ja vaikka hänen maailmassaan
oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä
tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään,
mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa sen tunsivat joka paikassa
valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin
saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla
oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas, ja
se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien,
toisten miesten tai pelionnen kanssa. Kaikki oli peliä, elämä ja
kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja
voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut
täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta
sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa
ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit -- onni, jota
kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin
hänkin. Kaikissa hänen vaiheissaan syvä elämä lauloi seireenilaulua
mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle,
että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan,
missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he
olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän
vaatimus, elämän, joka ei tunne heikkoutta eikä rappeutumista ja joka
juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkuuteensa.
Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin
torventoitotuksessa, kuului sanoma, että joskus hän jossakin löytää
kohtalon, valtaa sen ja merkitsee sen omakseen. Kun hän pelasi
pokeria, kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista.
Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä
kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Hänen
taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja virtoja ja nähdessään nälkää
kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana
perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen
muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton
ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki
sydämensä aivoitukset.

Ja niin Päivänpaiste valssin pyörteissä karkoitti pyörrytyksensä ja
vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause.
Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se
oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause
perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi
voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davisin asia tarjota ja hänen
täytyi tarjota. Sitäpaitsi oltiin sitä mieltä, että Päivänpaisteen
piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vain halusi. Bettles
puhui muiden puolesta, ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä
maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyttä.

Päivänpaiste irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia
pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo
ja sai kahdentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onnea hänellä
oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi.
Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia
arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Päivänpaistetta, kun hän
herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davisin, Henry Finnin ja Joe
Hinesin yhdessä rykelmässä seisovan ovella. Päivänpaiste ehätti
väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Päivänpaiste koettaen vetää
heitä takaisin tarjoiluväen luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden-Englannin mies, perheenisä,
ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount
Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Menemme levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aiomme aamulla
suoriutua taipaleelle."

Päivänpaiste pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aiomme vain hiukan yrittää
ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Päivänpaiste.

Mutta kysymys oli tehty leikillä, eikä Elijah ollut kuulevinaan
myöntymystä.

"Aiomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Ai Mayo kertoi
minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin
matalikon tapaisia, ja me aiomme tutkia niitä joen vielä ollessa
jäässä. Sinä kuulet, Päivänpaiste, ja muista minun sanoneeni: kohta
tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin
miehet nauravat meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli talvinen kullankaivuu tuntematon asia Yukonissa.
Maa oli jäässä sammalesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka, ja
jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä.
Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten
he ryhtyivät kullankaivuun. Talvella he kuljettivat varastonsa,
kävivät hirvenajossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten
ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn
ja Forty Milen tapaisissa isoissa keskusleireissä.

"Talvikaivuun ryhdytään vielä varmasti", sanoi Päivänpaiste.
"Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä.
Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta
puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin
peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä, kunnes
itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi.
Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen
varmasti mukaan, Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Päivänpaiste. "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan
hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Päivänpaiste. "Siinä on
kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme
olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan
epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt, Päivänpaiste", sanoi Joe Hines ajattelemattomasi.
"Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Päivänpaiste ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin teidän on parasta mennä levolle", neuvoi Davis. "Aiomme
lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole
pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme päivän verta ja antaa hänen
levätä", ehdotti Finn.

Päivänpaisteen ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan
haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Davis vakavasti. "Ette voi
yhtämittaa olla taipaleella."

Päivänpaiste oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin
rautainen ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa
kaipasi lepoa, kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että
oli taas lähdettävä taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti
kapinan hänen aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja
epäilevänä elämä itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että
kaikki Päivänpaisteen toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää
uudella mainetyöllä entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien
rinnalla. Siinä oli taas elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan.
Ja liitossa sen kanssa oli whisky, joka nosti rohkeuden ja
turhamaisuuden ylimmilleen.

"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Päivänpaiste.
"Kahteen kuukauteen en ole juonut tippaakaan enkä tanssinut
askeltakaan enkä ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän
teidät kello viisi."

Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla hän
koputtaa jyristi uusien toveriensa majan ovella ja lauloi laulua,
josta hän oli saanut nimensä:

"Päivä jo paistaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo
paistaa! Päivä jo paistaa! Päivä jo paistaa!"




7


Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi,
eikä heidän tarvinnut kulkea posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat
olivat lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli
Päivänpaiste näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset
toverinsa tiesivät, etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan
Stewartjoen matalikolle, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten
hitaasti kuljettaessa Päivänpaiste kokosi voimia ja lepäsi. Forty
Milessa he viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi, ja Sixty Milessa
Päivänpaiste möi koiransa. Päinvastoin kuin Päivänpaiste eivät ne
olleet tuon hirveän matkan jälkeen Selkirkistä Circle Cityyn voineet
taipalella koota voimia. Nuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty
Milesta ja Päivänpaisteen reen edessä oli uusi koiravaljakko.

Seuraavana yönä he leiriytyivät Stewart-joen suussa olevalle
saariryhmälle. Päivänpaiste puhui kaupunginpaikoista, ja vaikka
toiset nauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita
metsäisiä saaria.

"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewart-joesta", selitti hän.
"Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.
Mutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempi
tutkistella asiaa ja liittyä minuun."

Mutta toiset olivat itsepäisiä.

"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue", sanoi Joe Hines.
"Tunnetteko tuon suuren tasangontapaisen Klondyke-joen alapuolella ja
Moosehide Mountainin alla? No, Forty Milen tuomarin kirjuri kertoi
minulle, että he valtasivat sen noin kuukausi takaperin -- Harperin
ja Laduen kaupunginpaikka. Hahahaa!"

Davis ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Päivänpaiste oli ankaran
totinen.

"Siellä se on!" huusi hän. "Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee
ilmassa, sanon minä teille! Minkä vuoksi he olisivat paaluttaneet
niin suuren alan, elleivät olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te
paaluttaneet sen."

Hänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.

"Naurakaa vain, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne.
Te luulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä
rikkaaksi. Mutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre
löytyy, raapitte te hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä
kostutte. Te nauratte elohopealle huuhdontakattilassa ja luulette,
että kaikkivaltias Jumala on luonut kultahiekan vartavasten
sylivauvoille ja arkajalkaisille uusille tulokkaille. Kultakimpaleita
suoraan, se on teidän mielestänne ainoa mahdollinen tapa. Te ette saa
puoliakaan siitä, mitä maaperässä on, ja huuhtoessanne menee teiltä
siitäkin vielä puolet hukkaan. -- Mutta miehet, jotka luovat maan
suuruuden, perustavat kaupunkeja, suur-yhtiöitä, pankkeja..."

Tässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus
oli kovin hullu.

"Niin, ja perustavat pörssin..."

Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja
piteli sivujaan.

"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat
kokonaisia kaivosalueita, missä te roposia saadaksenne olette
raaputelleet kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä
puristettua ilmaa ja talvella höyryä..."

Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Päivänpaiste oli varmasti
sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä
maata -- vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu
koe, tuulentuoma unelma!

"Naurakaa te vain, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki.
Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että
Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre
löydetään Klondykesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä
Elam Harnishin kaupunginpaikalla kansainvaelluksen. Siihen aikaan
te kaikki kuljette ilmaa haukkoen..." Hän huokasi alistuvasti. "No,
luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä
nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."

Päivänpaiste näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen,
mutta kaiken, minkä hän näki, näki hän suuresti. Hänen ajatustapansa
oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä,
eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan
rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen
peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki
kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman,
sahan ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat,
jotka ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta
tämä kaikki oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin
mielikuvituksen leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki
olot, sen taloudelliset ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman
alan mielikuvitukselleen, joka hipoi taivaan pilviä, rajana
toisella puolen etelä ja toisella puolen revontulet. Peli kävisi
suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan Yukonin mies saattoi
aavistaa, ja hän, Päivänpaiste, kyllä laittaisi itsensä tähän peliin.

Kuitenkaan ei tästä kuvittelusta ollut nyt mitään hyötyä. Kultaa
oli löydettävä. Mutta sitä ennen hän saisi kestää yli-inhimillisiä
ponnistuksia. Samoin kuin hän uskalsi viimeisen kultaunssinsa
hyville pokerikorteille, samoin pani hän elämänsä ja ponnistuksensa
kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja hänen kolme
toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen Stewartin
jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä kauemmaksi valkeaan
erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta eivät milloinkaan
olleet häirinneet ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He
liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät,
ennättäen päivässä määrätyt mailit, sulattaen jäätä juomavedeksi,
leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena,
karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa
rekien vieressä.

He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran
näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken
olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut;
ja he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran he
saapuivat paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit
olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenajossa Stewartin
oikeanpuolisilla rantamailla. Kahdensadan mailin päässä Yukonista he
löysivät nuo matalikot, joista Al Mavo oli kertonut. He rakensivat
pitkäaikaisen leirin, panivat ruokatavaransa korkealle telinelle
suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön matalikolla, kaivaen
itselleen tien sorakerroksen jääpeitteen läpi.

Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään he ryhtyivät
työhön harmaassa aamunsarastuksessapa kun yö ylti, keittivät he
ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat
merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja
nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa
avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää,
silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä
luumujen kera. Tuoretta lihaa heidän ei onnistunut hankkia.
Eläinkunta puuttui miltei kokonaan. Harvoin he näkivät lumikengän
jättämällä jäljellä jäniksen tai kärpän; ylimalkaan näytti elämä
paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran
tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat taivaltaneet
seudun kautta, jossa yhtenä vuotena vilisi metsänriistaa ja jossa
vuotta tai paria myöhemmin ei ollut mitään.

He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin,
että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa. Ollessaan hirvenajossa
viidenkymmenen mailin päässä oli Davis huuhtonut kattilassa ison
puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat koirat
ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja. Täällä ja
mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin käytäntöön
puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui Päivänpaisteen
aloitteesta. Poistettuaan sammalet ja ruohon laittoivat he nuotion
kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti kahdeksan
tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen, ja kun
multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He
tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä.
Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen
läpi oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä.
Tässä kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan
nuotiotansa paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi
tuumaa kerrallaan. Sorassa oli kultajauhoa, ja kahden jalan päästä
tuli jälleen vastaan multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä
he tapasivat hienon sorajuovan ja siinä kultaa, ja koekattilasta
saatiin kuuden ja kahdeksan dollarin arvosta kultaa. Ikävä kyllä oli
tämä sorajuova vain tuuman paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa
oli muinaisten puiden runkoja ja maan päältä hävinneiden eläinten
luukivettymiä. Mutta he olivat kuin olivatkin löytäneet kultaa, ja
mikä oli luultavampaa kuin että he löytäisivät suuren kerrostuman
peruskallioon päästyään? He tahtoivat kaivautua peruskallioon
saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen askeleen syvyydessä.
He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa työvuorossa ja kahdessa
kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.

Tähän aikaan heidän papunsa loppuivat, ja Davis lähetettiin
pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Davis oli itse sisukas vanhan ajan
erämies. Matka edestakaisin oli sata mailia, mutta hän lupasi tulla
takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan
ilman kuormaaja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Mutta hän saapuikin
toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri menneet levolle, kun
kuulivat hänen tulevan.

"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki
tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Davisin pitkähköt,
totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin
tavallisesti.

Joe Hines heitti puita nuotioon, ja nuo kolme miestä kömpivät
makuuvaippoihinsa lämmittelemään. Davisin parrakkaat posket olivat
jäässä samoin kuin hänen kulmakarvassakin, joten hän turkeissaan
näytti uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.

"Muistatteko tuota isoa kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista
kulmaa?" aloitti Davis.

Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo iso puu, joka oli näyttänyt niin
vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon
painon, oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai
toisella irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon
kanssa oli ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä
avulla niin kauan oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut
ja kaatunut rutisten maahan ja turmellut telineen ja järkyttänyt
vuorostaan tasapainoa, jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa
olivat rakentaneet. Ahmat olivat menneet hävitetylle varastopaikalle,
ja mitä ne eivät olleet syöneet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.

"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja
koiranruoan", kertoi Davis, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat
säkkeihin reiät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot
Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat
kuljettaneet neljännesmailin päähän paikalta."

Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa
tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven
vallitessa ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita,
mutta he olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja
miettimään asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan:

"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita ... vaikk'ei riisiä
ollut jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."

"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Päivänpaiste
vuorostaan.

"Minä lähden", sanoi Finn.

He tuumivat vielä kotvasen.

"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kuin hän
palaa?" kysyi Hines.

"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Davis puolestaan. "Sinä, Joe, otat
toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia, kunnes löydät intiaanit.
Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin
kuin Henry ehtii takaisin Sixty Milesta, ja teidän lähdettyänne on
meitä täällä syömässä vain Päivänpaiste ja minä, ja me kyllä tulemme
toimeen."

"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan, löytäisimmekö mitään
ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Päivänpaiste makuulle
ja kääri makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on
varhain lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Davis ja minä
lähdemme kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."




8


Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet
taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat.
Kolmantena päivänä keskipäivällä yhdytti heidät Davis ja ilmoitti,
ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli
Päivänpaiste tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat
miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli
laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan
englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet
jatkoivat vaivalloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä
miestä näkivät sen kyllä jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka
oli löydetty.

Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin
osa niistä Päivänpaisteelle ja Davisille. Ne, jotka lähtivät
taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen
alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka
jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi,
vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin päivittäisillä
papuannoksilla, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat
niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä.
Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut
koiriakaan. Tästä syystä olivat Päivänpaiste ja Davis toivottomassa
asemassa. Enempää he eivät saattaneet eivätkä uskaltaneet tehdä.
Päivät kuluivat, ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun
kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896
kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Päivänpaiste ja Davis
laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden
toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi
runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata,
jo kauan sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus.
Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi
kohdata onnettomuus, ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi
eri suuntiin. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli
lopullinen onnettomuus.

Kuitenkin Päivänpaiste ja Davis elää kituuttivat yhä vielä toivoen,
vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa,
joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja
sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen
annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli
astian pohjalle jäänyt ohut sakkakerros. Tämä oli jauhoista, joita
siellä täällä lumen seassa oli hajallaan jokunen hiukkanen. Silloin
tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu,
ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauemmaksi he
ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmän löytyi jauhoja ja sitä
ohuemmaksi kävi velli.

Davis oli vanhempi heistä, ja hän se ensiksi uupuikin, niin että
makasi suurimman osan päivää turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin
orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Päivänpaisteen
toimeksi, ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti,
ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli
isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli
hyvin vähän, ja kului päiviä Päivänpaisteen näkemättä ainoatakaan.
Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni
sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä,
tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen
liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari.
Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara
nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota
nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan
laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin
synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin
tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa
olivat patruunat, ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja
saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli,
ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja
vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut
metsästystapaansa.

Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä
ja luut murskattiin, niin että voitiin pureskella niitä ja lopulta
niellä ne. Päivänpaiste haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan
karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta
kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne
karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja
kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa
oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin
huolellisen pureskelemisen jälkeen.

Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät
pitenemistään. Auringonpaisteessa alkoi lumi sulaa, ja lumen alta
tihkui ohuita vesisateita. Chinooktuuli puhalsi kaksikymmentäneljä
tuntia, ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi
yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin
kovaksi, että hanki saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia
pulmusia tuli etelästä, viipyivät yhden päivän ja jatkoivat matkaa
pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian
varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi,
matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin
urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran
ravintoa. Davisissä heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas
masentui, kun ei Päivänpaiste löytänytkään toista pajukkoa.

Mahla nousi puihin, ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä
äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta
pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut
ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes
napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti,
ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia,
ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat
sirittää, ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli
vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää
suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa.
Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja
johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle.
Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle
ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi
jääpeitteensä, oli tietymätöntä. Se laski kahdentuhannen mailin
päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui,
milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä,
joka liikkui ja ryski sen pinnalla.

Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle
kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja kallisarvoista
pyssyään, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli
päästä talaalle nostetun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se
vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen.
Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja
vaivalloisesti. Davis kaatui usein eikä voinut nousta. Päivänpaiste
antoi hänelle osan omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja
sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes
taas kompastui ja kaatui.

Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo,
menetti Davis viimeisetkin voimansa. Kun Päivänpaiste nosti hänet
pystyyn, kaatui hän uudelleen. Päivänpaiste koetti kantaa häntä,
mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän
laahasi Davisin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi
oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella
hän löysi ensimmäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi
ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä hän odotti seuraavaan
päivään, ja tunnin kuluttua oli orava hänen.

Päivänpaiste antoi parhaimmat palat Davisille ja piti itse vain
sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos,
että tuo pieni elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, syötynä siirsi
miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt
kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla
puunoksilla. Sen sijaan sama elinvoima, joka oli tämän kaiken
tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan
tahtoon ja sai heidät liikkeelle -- ei, liikutti heitä -- kunnes he
hoipertelivat eteenpäin nuo muutamat mailit, jotka erottivat heidät
veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan
liikkumattomina.

Vaikka veneen maahan laskeminen olisi ollut helppo tehtävä
voimakkaalle miehelle, vei se Päivänpaisteelta tunteja. Ja monta
tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi
sammalilla isoja rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä.
Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle.
Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun
virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Päivänpaiste hoiperteli
ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai
käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäähdyttänyt lumenpinnan niin
kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti
hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän
naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla
hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.

Yhdentenäkolmatta päivänä toukokuuta virta loi jäänsä. Jää alkoi
liikkua kello viisi aamulla, ja päivät olivat jo niin pitkät, että
Päivänpaiste nousi katselemaan jäidenlähtöä. Davis oli liian heikko
ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan,
makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret
jäätelit syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita
ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän
ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta.
Tunnin kuluttua jää pysähtyi. Jossakin alempana oli jääruuhka
sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan,
kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi
yhä uutta vettä, ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi
ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet
lensivät ilmaan kuin melonin siemenet lapsen puristaessa niitä
peukalon ja etusormen välissä, ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun
jääruuhka murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella
voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta
jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.

Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi, ja ensi kerran kuuteen
kuukauteen näki Päivänpaiste avovettä. Hän tiesi, etteivät
Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää
oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi
lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta
asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen.
Davis oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa.
Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää
herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimia voidakseen työntää
veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi
toista jäidenlähtöä, kuolisi Davis varmasti ja hyvin luultavasti hän
itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi
toisen jäidenlähdön eikä takertuisi Ylä-Yukonilta tuleviin jäihin,
jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja
pelastuisivat, jos -- ja taas jos -- hänellä olisi tarpeeksi voimia
ohjata vene maihin Sixty Milessa ja he eivät ajautuisi ohi.

Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin
vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille,
löysi hän kohdan, missä suuri jääteli ulkoni rannasta jokeen, joka
virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääteli oli
vain jonkun jalan päässä, ja tunnin kuluttua hän oli saanut veneen
sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut
nähdä mitään; hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät,
jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä
kohosi kurkkuun ja oli tukehduttaa hänet. Davis ei osoittanut mitään
mielenkiintoa; Päivänpaisteen oli yksin taisteltava taistelunsa
loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä hän sai lopulta veneen
varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja
jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn
ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella.
Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä
jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä
tarvitsemaan, olisi kaikki hukassa.

Davis tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan.
Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä hän laahasi tämän
veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä.
Davisin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä
kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Päivänpaiste
ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin
puoleksi täytetty jyväpussi. Päivänpaiste meni veneeseen ja koetti
turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Davisin
pään ja hartiat veneen laidalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen
alaruumista, lysähti Davis kokoon ja putosi takaisin jäälle.

Epätoivoissaan Päivänpaiste muutti menettelytapaa. Hän löi toveriaan
kasvoihin.

"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat,
kirottu vetelys, siinä saat!"

Joka kirouksella hän löi häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen
lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Davisin
silmät avautuivat ja pyörivät.

"Kuuntele nyt!" huusi Päivänpaiste tuimasti. "Kun panen pääsi veneen
laidalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko?

"Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"

Davisin silmät pyörivät, mutta Päivänpaiste huomasi, että hän oli
tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat
veneen laidalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi
Päivänpaiste tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui, toisen käden sormet päästivät otteensa,
mutta Davis totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun
Päivänpaiste nosti häntä, sattuivat Davisin kasvot parraslautaan, ja
rosoinen puu repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan,
ja alassuin hän putosi veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät
riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain jalat, ja
Päivänpaiste nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen hän käänsi
Davisin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä -- veneen työntäminen vesille. Tämä
oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko
asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen
äärettömiä ponnistuksia. Päivänpaiste karkaisi luontonsa ja aloitti.
Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikk'ei itse
siitä tietänyt mitään, sillä kun hän tuli tajuihinsa, huomasi hän
makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi hän oli
pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että
kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikauttaa jäsentäkään
ja -- mikä oli omituisinta -- ettei hän enää viitsinytkään. Hän
näki näkyjä, selviä ja todellisia, ja ajatteli ajatuksia teräviä
kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta
elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastomana.
Ensi kerran heräsi hänessä epäilys oman itsensä erinomaisuudesta.
Tällä hetkellä ei elämä muistanut valehdella. Hän olikin pieni maan
mato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maan matoset, samanlainen
kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin kaikki muut miehet,
joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen
kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka olivat joutuneet tuhon omiksi ja
varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Davis, joka välinpitämättömänä
virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Päivänpaiste saattoi siitä,
missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin
tai myöhemmin alkaisivat vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä
katsellessaan tuntui hänestä, kuin hän näkisi kauas menneisyyteen,
hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä
eikä intiaanejakaan, ja aina hän näki saman Stewart-joen joka
talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan
vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen
ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja
hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja
virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valehtelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia
olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Päivänpaistetta,
joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan
mitään -- vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa
kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran,
eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät
muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä
aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret,
itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa.
Loppujen lopuksi se oli mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne,
jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten
voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja -- elämä,
tuo aina kukoistava hautausmaa, tuo loppumaton hautaussaatto.
Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta
vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen
laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten hän vaipui taas
unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti
tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän
pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Päivänpaisteeseen. Hänelle
oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi
rehellisesti eikä tehnyt muille vääryyttä, eivätkä häntä olleet
huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken
loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä peloittanut.
Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan
yläpuolella, viruessaan puolipyörryksissä väsymyksestä, tuntematta
voimanrahtuakaan lihaksissaan, hän myönsi yhä vielä, että kuolema
on kaiken loppu, eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen
mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimmäinen
myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan, ja hänen mieleensä
johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne
aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä
järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo
kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet
viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppoa
helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai
ajatus siitä hänet iloiseksi.

Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin
-- Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin
rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt
satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot, kahdet
reet takanaan, vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän
pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon
suurenmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän
milloinkaan ennen oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää
kuolla pois kaikesta tästä, juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä
värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.

Päivänpaiste kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle
nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miks'ei
hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi
paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän
saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti
ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondyken aluetta. He
möisivät hänelle varmaan kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten
Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas
Klondykesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.

Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan
jäälle kasvot maahan päin ja virui siinä puolen tuntia ja lepäsi.
Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui
veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimmäinen yritys
onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen
täytyi panna kaikki jälleen kootut voimansa yhteen yritykseen ja niin
täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei
mitään jäisi toisiin yrityksiin.

Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan,
pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui.
Hän tiesi olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi
veneen siirtyvän, kun se rupesi luisumaan viettävää jäälauttaa alas.
Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi
Davisin jaloille satuttaen itsensä. Hän ei enää kyennyt nousemaan
ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puiden
latvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät
jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan.
Toistakymmentä kertaa se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi
esteettä liukua virran viemänä.

Päivänpaiste virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että
oli kulunut jo monta tuntia. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti
perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat
jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen
irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän
ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä
vedessä, kulki nopeammin, ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata
venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä näki
rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin,
Päivänpaiste kääri jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui
pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui selällään ja näki tähtien
tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi
hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle
kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta
kolahti venettä vasten ja narisi hipaistessaan sen sivua. Hän
ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut
heitä, ja nukahti uudelleen.

Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon
asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin
rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty
Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen
liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset, ja hänen
hengityksensä oli salpautua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän
laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Davisia,
mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai eikö, ja hän oli liian
väsynyt ottaakseen siitä selkoa.

Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti
jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton,
mutta ei kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hänestä tuntui silloin, kuin hänen aivoihinsa olisi työnnetty tulppa.
Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä
hengissä ja luultavasti pelastuisi, mutta mistä johtui, ettei hän
virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten
hän muisti viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi hän oli
sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa se ei ollut. Hän ei
ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen,
jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli
kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas hän
kysyi: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi
kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut
enempää kuin jokapäiväinen leipä. Minkä tähden siis? Mutta tyhjät
aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisammiksi ja hän
jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet
helmaansa.

Hän heräsi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että
hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan
jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta
sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen
alajuoksun varrelle. Ketään ei näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt
keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa
autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton
kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili
pyssyä, nosti sen olkapäilleen ja painoi liipasinta. Pyssyn
potkaisu laukaistessa tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä
tuntui, kuin sitä olisi tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu.
Pyssy putosi hänen polvilleen, ja hän koetti turhaan nostaa sitä
olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa, ja hän tunsi
olevansa pyörtymäisillään, minkä vuoksi hän painoi liipasinta,
vaikk'ei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa pyssy pommahti
ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen
silmissään, hän näki keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan
ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen
silmissään.




9


Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen,
ja vaikka Päivänpaiste vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin
kyllin voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet
valtoihinsa. Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen
varrella heidän Klondyke-joen varrella olevan valtauksensa
kolmannesta vastaan. He luottivat ylämaan kultarikkauteen, ja Harper
läksi tavaralautalla myötävirtaa Klondyke-joen suulle, johon hänen
piti perustaa pieni asema.

"Päivänpaiste, miksi et käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper
ennen lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen, ja kyllä siellä
jossakin on kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun
mieleeni. Sieltä saa kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole
maailman ääressä."

"Ja siellä on harmaanaan hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on
jossakin sielläpäin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että
jotakin suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumoittain
hirviä ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua, kuin olisi hieman hassu."

Päivänpaiste päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän
itse sanoi. Mutta Davis ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Davisin
oli nälkä turruttanut, ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä
toistuminen.

"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että
se on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä
on kyllin, että pääsen pöydän äärestä, kun vatsa on niin täynnä,
etten saa sinne mahtumaan enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen
leiriin ja oleilen siellä, kunnes olen tullut jälleen terveeksi."

Päivänpaiste viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja
järjestellen vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein
varustuksin, mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka
ja sälyttäen hyvään intiaanitapaan jokaiselle viidestä koirastaan
kannettavaksi kolmekymmentä naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen
hän aikoi noudattaa Bob Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti
ja syödä pelkkää lihaa. Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa
Linderman-järveltä, poikkesi Sixty Mileen, niin Päivänpaiste vei
siihen tavaransa ja koiransa, antoi Davisin tehtäväksi ilmoittaa
valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi samana päivänä maihin
Indian-joen suulla.

Neljänkymmenen mailin päässä joen suusta hän tuli paikalle, jonka
hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creekin.
Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta
vielä kolmekymmentä mailia hän tuli Australia Creekiin. Kului
viikkoja, mutta Bob Hendersonia Päivänpaiste ei tavannut. Kaikkialla
oli hirviä yllin kyllin, ja hänen koiransa herkuttelivat liharuoalla.
Hän löysi tusinan verran kannattavia ja lupaavia kultapaikkoja
hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan ja soran
pinnalla hajallaan kultahiukkasia, päätti hän tästä, että siellä
täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka nyt
vain oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin
pohjoisessa ja aprikoi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta hän
samosi Dominion Creekin lähteille, kulki vedenjakajan poikki ja tuli
siihen Klondyken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker Creek. Jos
hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren oikealta
puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottomiin, minkä nimen oli
antanut Bob Henderson, ensimmäinen mies, jonka hän olisi siellä
nähnyt työssä, huuhtomassa todella vaivoja vastaavia kattilallisia
Klondykessa. Mutta Päivänpaiste kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi
matkaansa Hunker-joen vartta alas Klondykeen ja sitten edelleen
Yukoniin intiaanien kesäkalastuspaikoille.

Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen[6], ja tämän
intiaanilangon, Skookum Jimin nuotiotoverina, osti veneen ja kulki
sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty Mileen. Elokuun viimeiset
päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät lyhenemistään ja talvi teki
tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan kultarikkauteen aikoi
Päivänpaiste neljän, viiden toverin kera tai, jos se oli mahdollista,
ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin, ennenkuin joki
jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat epäuskoisia. Heille
riitti kullankaivu lännessä.

Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja Cultus
Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan kulta-asiamiehen
luo ja ilmoittivat rekisteröitäväksi kolme valtausta ja
löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he yöllä
näyttivät Taikinanjuuren ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle
kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He
olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen.
Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he
olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa
läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja ken oli Carmack?
Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi
löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun
Klondykejoen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet
Rabbit Creekiksi. Jospa edes Päivänpaiste tai Bob Henderson olisi
ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia,
niin he olisivat tietäneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack,
squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää
puhetta!

Päivänpaiste oli epäuskoinen vaikka hän yhä uskoi Ylämaan
mahdollisuuksiin. Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt
Carmackin maleksimassa intiaaniensa kanssa, aivan kuin hän ei olisi
ajatellutkaan kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä
istui penkkinsä syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja,
juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun
päähänsä ja palasi Taikinanjuureen. Carmack istui yhä vielä siellä ja
näytteli kultaansa epäuskoiselle sukukunnalle. Päivänpaiste istahti
hänen viereensä ja tyhjensi Carmackin kukkaron sulattajaan. Tätä
hän tutkisteli pitkän aikaa. Sitten hän pani omasta kukkarostaan
toiseen sulattajaan muutaman unssin verran Circle Cityn ja Forty
Milen kultaa. Sitten hän taas pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein
hän pani oman kultansa kukkaroonsa, antoi Carmackille takaisin tämän
kullan ja vaati kädenliikkeellä hiljaisuutta.

"Toverit, kerronpa teille jotakin" sanoi hän. "Kultasuoni, on
varmasti löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille
selvään ja vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa
ei ole ennen näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta
kultaa. Siinä on enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack
on varmasti löytänyt kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani
kultapaikalle?"

Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.

"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.

"On kuin onkin", kuului vastaus "ja sitäpaitsi kolmannes Harperin
ja Laduen valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin
palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet
Birch Creekissä maata penkomalla".

"Hyvä on, Päivänpaiste", pisti Curly Parson väliin imarrellen.
"Teillä on hyvä maine, ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta
te olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan,
jonka nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan:
Milloin Carmack on ollut kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän
kalasti lohia siwashilaisten kera vain joku päivä sitten."

"Ja Päivänpaiste puhui totta", keskeytti Carmack kiihoittuneena. "Ja
minä kerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä
kultaa. En sinnepäinkään. Mutta kun Päivänpaiste oli lähtenyt,
niin kuka muu kuin Bob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa.
Hän tuli Sixty Milesta käsin ja aikoi palata Indian-jokea pitkin
ja kantaa tavarat Quartz-Creekin ja Gold Bottomin välillä olevan
vedenjakajan poikki."

"Missä helvetissä on Gold Bottom?" kysyi Curly Parson.

"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen", sanoi squaw-mies
kääntyen hänen puoleensa. "Siellä on iso puro, joka virtaa
Klondykeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki,
kuljin monta mailia sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza Creekiin.
'Tule mukaan, Carmack, ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob
Henderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin
jo neljäkymmentäviisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim
ja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa.
Minä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme
Bonanzan alapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan, ja
Skookum Jim ryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs,
tarkannut Hendersonia. Hän vie yks'kaks' kattilan koivun juurelle,
täyttää sen huuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta
kultametalli. Sitten herättää minut ja minä ryhdyn huuhdontaan.
Sain kaksi ja puoli dollaria ensimmäisestä kattilasta. Sitten minä
nimitin poukaman 'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne
rekisteröimään valtauksemme."

Hän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset
vakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain
epäluuloisia kasvoja -- kaikkien muitten paitsi Päivänpaisteen, joka
koko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen
kasvojensa ilmettä.

"Paljonko Harper ja Ladue ovat antaneet teille tämän jutun
levittämisestä?" kysyi joku.

"He eivät tiedä siitä mitään", vastasi Carmack. "Se mitä kerroin
teille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme
unssia."

"Ja siinä on kultaa", sanoi Päivänpaiste. "Sanonpa teille, toverit,
ettei milloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa.
Katsokaa sen väriä."

"Onhan se hieman tummempaa", sanoi Curly Parson. "On luultavinta,
että Carmackilla on ollut samassa kukkarossa hopeadollarin
kappaleita. Ja yksi asia vielä: jos siinä on jotakin perää, niin
miks'ei Bob Henderson ole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa
rekisteröitäväksi?"

"Hän on Gold Bottomissa", selitti Carmack. "Palattuamme juuri
huomasimmekin, mitä olimme löytäneet."

Vastauksena oli naurunrähäkkä.

"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettä
Bonanzaan", kysyi Päivänpaiste.

Ei kukaan ilmoittanut suostuvansa.

"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa
tuhat naulaa ruokavaroja?"

Curly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen, ja tavallisella
ripeydellään Päivänpaiste maksoi heille etukäteen palkan ja teki
ostoksensa, vaikka hän näin ollen tyhjensi kukkaronsa. Hän oli
lähtemäisillään, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.

"Mikä vielä asiana?" kysyi joku.

"Johtuipa mieleeni jotakin", vastasi Päivänpaiste. "Jauhojen hinta
varmaankin tänä talvena Klondykessa nousee suunnattomasti. Kuka
lainaa minulle rahaa?"

Silmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat
kieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt
hänen ympärilleen tarjoten kultahiekkakukkaroitaan.

"Paljonko haluatte jauhoja?" kysyi Alaskan Kauppayhtiön
varastonhoitaja.

"Noin kaksi tonnia."

Tarjottuja kultakukkaroita ei vaadittu takaisin, vaikka niiden
omistajat puhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.

"Mitä teette kahdella tonnilla?" kysyi varastonhoitaja.

"Poikani", vastasi Päivänpaiste, "ette ole ollut kyllin kauan näillä
seuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aion perustaa
hapankaali-haaraliikkeen ja siihen yhdistää hilseparantolan."

Hän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä
kantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan
etukäteen. Taas oli hänen kukkaronsa tyhjä, ja hän oli korviaan
myöten velassa.

Curly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta
ilmaisevin elein.

"En käsitä", vaikeroi hän, "mitä te oikein aiotte tehdä."

"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi",
sanoi Päivänpaiste, nosti sormensa ja alkoi luetella: "Ensimmäinen
juttu: Ylämaassa on tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on
tehnyt Carmack. Kolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä
on vielä enemmän. Jos ensimmäinen ja toinen asia ovat totta, niin
jauhot nousevat huimaavaan hintaan. Jos ensimmäisen ja toisen asian
hyväksyn, niin on minun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin
hyväkseni. Jos olen oikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat
painonsa kultaa. Ja sanonpa teille, pojat, että kun teillä on joku
mahdollisuus, niin käyttäkää sitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä
hyötyä on onnesta, ellette osaa ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun
käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin käyttäkää oikein hitonmoisesti.
Olen ollut vuosikausia näillä mailla ja odottanut, että kerran
tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty. Hyvä, aion hyötyä siitä, aion
totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää yötä!"




10


Miehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi.
Kun Päivänpaiste saapui raskaine jauholasteineen Klondyke-joen
suuhun, huomasi hän suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi
kuin ennenkin. Lähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja
hänen heimonsa leiri lohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja
kullankaivajia oli siellä niinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä
Ten Mile Creekissä olivat he tulleet Yukonia alas, lähelle Circle
Cityä. Mutta Sixty Milessa he olivat kuullet kerrottavan uudesta
kultasuonesta ja olivat jääneet maaperää tarkastelemaan. He olivat
juuri palanneet veneelleen, kun Päivänpaiste laski jauhoaluksensa
maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet toivehikkaita.

"Kirottu hirvilaidun", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaieten
välillä puhaltaakseen peltikupissa höyryävää teetä. "Et kostu
täällä, Päivänpaiste. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He
ovat ovelasti kyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper
ja Ladue ovat varsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain
syöttinä. Onko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella,
puolen mailin päässä rantakallioista ja jumala tiesi kuinka etäällä
peruskalliosta!"

Päivänpaiste nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.

"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Vai huuhdelleet!" kuului suuttunut vastaus. "Pidätte minua
varmaan jonakin eilisen teeren poikana! Vain joku arkajalkainen
tulokas saattaisi kulkea tällä laitumella ja täyttää kattilan
huuhdontasoralla. Minua ette sellaisesta mielettömyydestä yllätä.
Minulle riitti, kun vain kerran katsoinkin. Lähdemme aamulla Circle
Cityyn. En ole milloinkaan luottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut
ovat kyllin hyvät minulle, ja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö
tehdään, tehdään se joen alajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä
paalutti pari mailia, mutta sen hän teki tyhmyyksissään."

Johnny näytti olevan häpeissään.

"Tein sen piloillani", selitti hän. "Antaisin oikeuteni valtaukseen
naulasta puristettua Star-tupakkaa."

"Saatte sen minulta", sanoi Päivänpaiste nopeasti. "Mutta älkää tulko
sitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä
tuhatta siitä irti."

Johnny irvisteli iloisesti.

"Antakaa vain tänne tupakka", sanoi hän.

"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä
vierestä", mutisi Pitkä Jim valittaen.

"Ei ole vielä liian myöhäistä", sanoi Päivänpaiste.

"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä mailia edestakaisin."

"Minä paalutan sen teille huomenna, kun menen sinne", ehdotti
Päivänpaiste. "Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim
Loganilta. Hänellä on tuo Taikinanjuuren ravintola, ja hän lainaa
tupakan minulle. Ilmoittakaa valtaus sitten rekisteröitäväksi omissa
nimissänne, siirtäkää paperit minulle ja antakaa ne Timille."

"Minä myös", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.

Ja kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Päivänpaiste ilman muuta
kolme viidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi
omissa nimissään paaluttaa itselleen oman valtauksen, nuo toiset kun
olivat vain siirretyt hänelle.

"Olette maar kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne", sanoi Pitkä
Jim irvistellen. "Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?"

"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma", kuului vastaus, "ja minä
sanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelumuta käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla
purutupakkaa."

Mutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka
juuri oli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön
Carmackin kultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja
lopulta hän tarjosi Päivänpaisteelle sata dollaria tämän palstasta.

"Nyt heti?" kysyi Päivänpaiste.

"Tietysti. Tässä on rahat."

Näin sanoessaan Ladue otti esiin kultahiekkakukkaronsa. Päivänpaiste
otti sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet
ja pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin
mikään kultahiekka, jonka hän oli ennen nähnyt, Carmackin kultaa
lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi kukkaron suun kiinni
ja antoi sen takaisin Laduelle.

"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi
Päivänpaiste.

"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.

"Mistä olet saanut tuon kullan?"

Päivänpaiste oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän
kysymyksen, ja Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku
intiaani. Mutta lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan
silmiin, ja tässä silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista
ja sielusta lähtevän joku näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja
Päivänpaisteesta tuntui, että hän oli käsittänyt tuon viestin ja
aavistanut, että toisella oli tiedossa joku salaisuus, jota hän aikoi
käyttää hyväkseen.

"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Päivänpaiste. "Ja jos minun
palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet
asian, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta,
tiedänkö sen arvon vai enkö."

"Annan sinulle kolmesataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.

"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo
minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."

Silloin Joe Ladue muutti häpeissään mielensä. Hän vei Päivänpaisteen
syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.

"Löytö on nyt varmasti tehty", päätti hän puheensa. "Minä en
rakentanut patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän
pussillisen eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman
verran vallan ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on
peruskalliossa, puron pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku
mitään, vaan hanki valtauksia niin paljon kuin suinkin saat.
Valtaukseni ovat hajallaan, mutta en hämmästy, jos saan niistä
viisikymmentätuhatta. Ainoa harmini on, etteivät ne ole suuremmat."

       *       *       *       *       *

Kuukausi kului, ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat
olivat paaluttaneet, ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan
lähteneet Forty Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat
kyllin kovasti jäädäkseen paikalle, olivat uutterassa työssä
rakentaessaan hökkeleitä lähenevän talven varalle. Carmack ja
hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa saadakseen vettä
kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän täytyi sahata
hirtensä suoraan kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä Bonanzan
alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran yläpäästä.
Dan McGilvary, Dave McKay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He olivat
hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin
eivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään.
Mutta Päivänpaiste, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin
valtauksen vierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli
huuhdellut monista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas
tietämään, mitä oli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että
nuo neljä vaiteliasta miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa, ja
hän oli kuullut heidän lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat
palkkeja huuhtelupatojaan varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan
meni katsomaan, kun he ensimmäisen kerran huuhtelivat siinä kultaa.
Kun yksi miehistä oli nostanut viisi lapiollista, hän näki heidän
saavan kolmetoista ja puoli unssia kultaa. Siinä oli kultaa pienistä
jyväsistä aina kahdentoista dollarin arvoisiin kimpaleisiin,
ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä satoi ensimmäisen
lumen, ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Päivänpaiste ei
välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä.
Hän näki unelmansa käyvän toteen, ja hankien keskelle kohosi hänen
mielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta.
Tämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Päivänpaiste
paalutti omissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli
ostanut puru tupakalla. Hänellä oli nyt kahdentuhannen jalan pituinen
yhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.

Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondyke-joen suulle hän tapasi
Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut
kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parin sadan
dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Päivänpaiste heti lainasi
häneltä. Vastapalvelukseksi hän paalutti Kamalle valtauksen, joka
tämän piti Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi.
Kun Kama seuraavana aamuna läksi, vei hän tukun kirjeitä kaikille
Päivänpaisteen vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä
tulemaan paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin
Bonanzassa työskentelevät miehet Kaman vietäväksi.

"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Päivänpaiste
hymähtäen, kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle
Cityn kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan
kilpaa satoja maileja Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen
sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.

Ensimmäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissä,
ja senjälkeen alkoi pitkäaikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden
välillä. Miehet valehtelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta
todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät
Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse
huuhtelivat kaksi ja puoli, valehtelivat he ja sanoivat saaneensa
yhden unssin. Ja jo kauan ennen kuin tämä valhe oli oikein päässyt
vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he
väittivät saaneensa kymmenen unssia, ja kun he täyttivät kattilan
soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista
unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valehtelivat yhtä urheasti,
mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.

Eräänä joulukuun päivänä täytti Päivänpaiste kattilan peruskalliosta
omassa valtauksessaan ja vei sen majaansa. Siellä paloi tuli, jolla
hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli
ja alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun
hän pyöritti sitä ympyrässä, huuhtoutuivat kevyemmät ainekset vii
laidan. Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi
kourallisittain soraa. Kattilan sisällys väheni. Kun hän läheni
pohjaa, tyhjensi hän kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan
vedestä. Koko pohja näytti siltä, kuin se olisi ollut voin peitossa.
Keltainen kulta tuli näkyviin, kun mutainen vesi oli kaadettu pois.
Siinä oli kultaa -- kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita,
isoja kimpaleita. Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään
hetkeksi ja tuumi pitkään. Sitten hän lopetti huuhtelun ja punnitsi
saaliinsa. Jos laski unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän
saanut kattilasta alun kahdeksattasataa dollaria. Se oli enemmän
kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan
ennakkolaskelmansa eivät olleet kohonneet korkeammalle kuin
kahteenkymmeneen- tai kolmeenkymmeneentuhanteen dollariin
valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset vähintään puolen
miljoonan arvoiset jokainen.

Hän ei palannut työhönsä kuiluun sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä
sitäkään seuraavana päivänä. Sen sijaan hän lakki päässä ja käsineet
kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään
teki monen päivän jalkamatkan pitkin vedenjakajia ja puroja ja
tarkasti koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan
itselleen valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissä
hän paalutti valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta
lähteisiin, ja jok'ainoa pienoinen joenuoma tai puronen, joka siihen
laski, oli niinikään paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu
juuri löytyvän mitään. Niitä olivat paaluttaneet ne sadat miehet,
joiden ei ollut onnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin
näistä puroista oli Adams. Vähimmän suosittu oli Eldorado, joka
laski Bonanzaan juuri Carmackin Discovery-valtauksen yläpuolella.
Ei Päivänpaistekaan pitänyt Eldoradon paikoista; mutta käyttäen
tilaisuutta hyväkseen hän osti puolella jauhosäkillä osan siitä.
Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa dollaria viereisestä
valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän aluettaan laajentaessaan
maksoi neljäkymmentätuhatta kolmannesta valtauksesta; ja vaikka se
oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään, täytyi hänen pian sen
jälkeen maksaa sataviisikymmentätuhatta neljännestä valtauksesta,
jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta
huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja
kumartuneena sen vii tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan
eikä lapioon. Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän
teki tuon ihmehuuhdontansa:

"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä
työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa
itsestään, jos sinulla on vain ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun
siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin
tiesin, että minulla vihdoinkin oli siemen."

"Mihin aiot kylvää sen?" oli Joe kysynyt.

Ja Päivänpaiste heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja
aluetta vedenjakajan takana.

"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia
miehille, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat
tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät
silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Päivänpaiste
meidät vihdoinkin!'"




11


Päivänpaiste, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut
Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen
onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen,
kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä hän oli menetellyt paljon
rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni
parhaiten oli suosinut, ollut yhteensä hallussaan niin paljon ja
arvokkaita valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti
omaisuuttaan vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat
päätään ja ennustivat, että hän vielä kadottaa joka unssin, jonka on
voittanut. He väittivät, että hän teki kauppoja aivan kuin koko seutu
olisi ollut täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli
kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.

Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin,
ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä
miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Päivänpaisteen kanssa. Hänen
loisteliaassa tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojenkäytössään
piili selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja
kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän
kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja
hän pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.

"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän",
päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni, ja uusia löytöjä tehdään
vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä
puolelta Klondyken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla
kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."

Hän oli niin varma tässä uskossaan, että palkkasi puolen tusinaa
retkikuntia etsimään malmia Indian-joen varsilta. Toisia miehiä,
sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita
valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän
maksoi heille hyvin kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta
työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin
paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden
lähdettyä _Bella_ laski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän
Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan,
josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko
talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula
maksoi kaksi dollaria, hän piti kolme työvuoroa työssä Bonanzan
kaikilla neljällä valtauksella. Toiset kaivoksenomistajat maksoivat
viisitoista dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimmäisenä
ottanut miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin
päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat
miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.

Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä.
Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia
muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä
myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Päivänpaiste panttasi
Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti
rahoillaan matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti
taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja,
jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden
intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa. Ja Forty
Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat
niistä osoittautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin
parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta ja
maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja niinkin
korkean kuin viisituhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti Tivolin
ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän suostui
hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhan ajan kullankaivaja, joka oli
juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja lähti huoneesta sanoen:

"Päivänpaiste, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta, ja sinä olet
aina tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri
antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän
on suoraa nylkemistä. Viisituhatta valtauksesta tuolla kirotulla
hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua
petkutetaan."

"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Päivänpaiste, "että Carmackin
kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on
kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä
saa varmaan erinomaisia voittoja."

Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.

"Otaksupa nyt, Wilkins", jatkoi Päivänpaiste, "otaksupa, että
tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit
tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita.
Klondykessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät
saa mitään suuhunsa."

Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni, ja Päivänpaiste ryhtyi
päättämään kauppaansa.

Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan
ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut
kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa, ja ne
pitivät häntä aina toimessa. Edustaminen kävi kalliiksi, ja hänen
täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää,
missä piti keskeyttää työt ja missä piti jatkaa kaivua. Hän oli itse
nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallinkaivajana
ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhdontaleiri on
lyhytaikainen, kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen, ja hän
palkkasi kuukausimääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä.
Pääsuonta ei milloinkaan löydetty, ja vuosien kuluttua hän arvioi sen
etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentätuhatta dollaria.

Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin
suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa,
osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen
koiransa olivat yöt päivät matkavalmiina, ja hänellä oli parhaimmat
valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Päivänpaiste pisimmät,
kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski
paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista
arvottomista valtauksista puhumattakaan) hän hankki valtauksia
hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion,
Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolittle. Tuhannet, jotka
virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina.
Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja
tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle
voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka
tiedettiin varmasti, nimittäin että puolikas Eldoradon ensimmäisestä
valtauksesta, jonka Päivänpaiste oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla,
oli viidensadantuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun
tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla
ajojäiden keskitse ja tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä,
eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Päivänpaiste jauhot hänelle
lahjaksi, vaikk'ei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin hän
antoi kymmenen säkkiä yksinäiselle katoliselle papille, joka oli
pannut kuntoon Klondyken ensimmäisen sairashuoneen.

Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä
mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin
puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa
kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta
se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä
viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen
elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään
intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut, paitsi harvoissa
poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi
ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa.
Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän
enää vain matkoilla keitti itse ruokansa. Muuan rampa kullankaivaja
asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta
se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja
hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama
kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat,
flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut
polttamaan sikareitaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria
tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista
kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin hän piti enemmän koiria
ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä,
vaan tarpeen vaatimia. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta
syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä
ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut
tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli
miljoonia.

Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi
Päivänpaisteelle maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin
tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista
kuin kullan huuhdontaleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän
pelasi silmät auki.

"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle",
sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen
ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa
kolme rynnäkköä. Kesäryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja
kapistuksia, syysryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen ja
kevätryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentätuhatta
miestä. Silloin täällä on arkajalkoja maa kirjavanaan. No,
puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syysryntäyksestä. Mihin
toimenpiteisiin aiotte sen johdosta ryhtyä?"

"Mihin toimenpiteisiin aiotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.

"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen
lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan
hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan
myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet
maksavat mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan
hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita paraikaa hinataan solien
poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä
vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne
sopimuksen -- kolmesataa dollaria tuhannelta."

Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä
talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta.
Päivänpaiste lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja
alas myötävirtaa, ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen
sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi
häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä
ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita.
Kaksikerroksiset rakennukset leirin keskuksessa tuottivat hänelle
neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria jokainen. Nämä
pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi
hänelle joka taholta, kunnes kaikki, mihin hän koski, näytti
muuttuvan kullaksi.

Mutta tämä ensimmäinen talvi Carmackin kultalassa opetti
Päivänpaisteelle paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta hän
tiesi kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden
hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan
paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki
säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria,
missä menetti viisikymmentätuhatta -- kaiken mitä omisti. Mutta
viisikymmentätuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma.
Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus
oli panos, jota ei saanut kylvää, niinkuin tekivät humalaiset
miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen
mitasta ja määrästä. Sellainen oli McMann, jonka yksi ainoa
ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneenkahdeksaantuhanteen dollariin;
ja Raaka Jimmie, joka menetti satatuhatta kuukaudessa ja hurjasteli
neljä kuukautta, kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena
lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan
kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa
lainasi kolmetuhatta dollaria lähteäkseen seudulta, ja joka erään
naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista,
osti Dawsonin torilta satakymmenen tusinaa munia maksaen niistä
kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.

Samppanja maksoi neljä-viisikymmentä dollaria neljännes ja
osterirasia viisitoista dollaria. Päivänpaiste ei sallinut
itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään
tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi
viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänen tuhlaavaisessa ja hurjassa
luonteessaan oli jonkinlainen kohtuullisuuden tunne, joka esti häntä
maksamasta viittätoista dollaria osterirasian sisällöstä. Toisaalta
menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen
kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat
mielettömiin hurjasteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut
kertoa paljoa suuremmista lahjoituksista kuin ensimmäiset kymmenen
jauhosäkkiä olivat. Ja entiset toverit, jotka tulivat Päivänpaisteen
luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta
viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli
liikaa!

Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden
ja reuhuten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi
tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet
hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen.
Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon
kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli
seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista,
mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta
peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati
tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys,
jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan
niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja
hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen.
Kulta vaakakupeissa oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä
merkityksetöntä. Se edusti esineitä ja voimaa tehdä. Mutta sahat
olivat itse esineitä, joiden avulla tehtiin uusia esineitä. Ne
olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja
epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja
aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia, ja kaikki he kirjoittivat
Päivänpaisteesta, joten Päivänpaisteesta tuli sanomalehtiä lukevan
yleisön silmissä Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman
mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan,
mutta Klondykessa Päivänpaiste vielä sittenkin pysyi huomattavimpana
henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien
katseet seuraamaan häntä, ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin
käänsivät silmiään hänestä, niin kauan kuin hän oli heidän
näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies,
vaan hän oli Päivänpaiste, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren
maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut
myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita,
Ai Mavoa ja Jack McQuestionia. Hän oli Päivänpaiste, lukemattomien
hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jääaavikoiden oli
vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon,
joka oli kuljettanut postin Circlestä valtamerelle ja sieltä takaisin
kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan
heimon kuolemasta sukupuuttoon -- lyhyesti sanoen, mies, joka sai
tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta
miestä yhteensä.

Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen
tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus
merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen
huulilla, joko hän sitten oli ensimmäisenä ennättänyt Danish
Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailun Queens
Birthdayssa, oltuaan pakotettu ottamaan osaa kilpailuun viime
tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä
yönä hän pelasi Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta
he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan
aamulla olivat rajana, ja pelin päätyttyä oli Päivä

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48321