← catalogue

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

by Jules Verne · Finnish · Gutenberg #48255 · 595,137 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Sukelluslaivalla maapallon ympäri
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Author: Jules Verne

Translator: O. A. Joutsen


        
Release date: February 14, 2015 [eBook #48255]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48255

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUKELLUSLAIVALLA MAAPALLON YMPÄRI ***

SUKELLUSLAIVALLA MAAPALLON YMPÄRI

Kirj.

Jules Verne

Suom. O. A. Joutsen






WSOY, Porvoo, 1916.

Simelius'en perillisten kirjapaino, Helsinki.




SISÄLLYS:

 Suomentajan alkulause

 I OSA:
     I. Liikkuva kari
    II. Myötä ja vastaan
   III. Minä teen päätökseni
    IV. Ned Land
     V. Turha etsintä
    VI. Täydellä höyryllä
   VII. Outo valaslaji
  VIII. Mobilis in mobili
    IX. Ned Land kiukkuisena
     X. Merehinen
    XI. Kaikki käy sähköllä
   XII. Hiukan numerotietoja
  XIII. Musta virta
   XIV. Kutsukortti
    XV. Kävelymatka merenpohjalla
   XVI. Merenalainen metsä
  XVII. 2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla
 XVIII. Vanikoro
   XIX. Torresin salmi
    XX. Muutama päivä kuivalla maalla
   XXI. Kapteeni Nemon salamat
  XXII. Kuumehoureita
 XXIII. Korallien valtakunta

 II OSA:

     I. Intian valtameri
    II. Kapteeni Nemon uusi ehdotus
   III. Kymmenen miljoonan arvoinen helmi
    IV. Punainen meri
     V. Arapian tunneli
    VI. Kreikan saaristo
   VII. Välimeren päästä päähän 48 tunnissa
  VIII. Vigo-lahti
    IX. Mereen vajonnut mannermaa
     X. Sargassomeri
    XI. Kaskelottien ja valaiden parissa
   XII. Jäihin vangittuina
  XIII. Etelänavalla
   XIV. Onnettomuusko vai sattuma
    XV. Ilma loppuu
   XVI. Kamppailu mustekalojen kanssa
  XVII. Golf-virta
 XVIII. Joukkouhri
   XIX. Kapteeni Nemon viimeiset sanat
    XX. Loppusananen
 Viiteselitykset.




JULES VERNE.


Harvoin ovat runoilijan unelmat tulleet siinä määrässä tosiksi kuin
tämän kuuluisan ranskalaisen kertojan mielikuvitelmat. "Matka maan
ympäri" käy nykyään päinsä lähes puolta lyhyemmässä ajassa kuin 80
päivässä; lentokoneet kaukomatkakilpailuissaan kulkevat maanosan
yhdeltä laidalta toiselle paljon nopeammin ja onnekkaammin kuin
Vernen sankarit "Viidessä viikossa ilmapallolla" Afrikan halki; ja
vaikkei vedenalaisten alusten liikkumiskyky vielä vedäkään vertoja
kapteeni Nemon salaperäiselle "Nautilukselle", niin alkavat niiden
hirvittävät vaikutukset paraikaa käytävässä merisodassa päästä tämän
tekemien joukkouhrien rinnalle.

Merkillinen on Vernen miltei profeetallinen kaukonäköisyys hänen
sepittäessään suunnatonta sarjaansa tieteellisiä seikkailuromaaneja,
jonka kirjallisuuslajin perustaja ja voittamaton mestari hän on.
Hänen kuvitelmansa ovat kieltämättömästi antaneet herätettä ja
viitteitä monille nykypäiväin keksijöille; niinpä esim. juuri tämä
nyt suomennettu kuvaus veden alla kulkevasta aluksesta. "Nautiluksen"
periaate ja nimi olivat tosin lainatut ensimmäisen höyrylaivan
rakentajalta Fultonilta, mutta tämän Napoleon I:stä varten tekemät
kokeet käsivoimin kuljetettavalla vedenalaisella veneellä olivat joka
suhteessa puutteelliset ja unohtuivat pian. Sen sijaan tarkastaessa
ruotsalaisen Nordenfeltin, amerikkalaisen Simon Laken, ranskalaisen
Goubet'n ja ennen kaikkea amerikkalaisen Hollandin malleja --
viimemainittu on nykyisten sotahirviöiden alkutyyppi -- huomaa niissä
toteutetun samoja veden lasku- ja sulkukojeiden, syvyysläppien ja
sähköllä käypien voimakoneiden periaatteita, joilla Verne varusti
kuvittelemansa aluksen. Voi myöskin ottaa huomioon innostuksen jolla
yritteliäät amerikkalaiset, jos joihinkin hullunkurisiin tuloksiin
tullen, ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan monia muita hänen
kuvitelmiaan.

Moisesta kaunokirjailijalle harvinaisesta saavutuksesta sekä
teostensa nauttimasta verrattomasta kansansuosiosta Verne saa
kiittää laajaa ja monipuolista tieteellistä sivistystään. Hänellä
ei ollut ainoastaan tavaton mielikuvitus, joka kuin leikkiä laskien
liitelee kaikissa tunnetuissa ulottuvaisuuksissa; hän oli samalla
syvällisesti perehtynyt moniin eri tieteenhaaroihin. Hän tunsi kaikki
tutkimusmatkat ja löytöretket vanhimmista ajoista omaan aikaansa
asti -- hän onkin niistä julkaissut laajan, moniosaisen teoksen;
hän oli kuin kotonaan fyysillisen, kasvi- ja eläinmaantieteen ynnä
syvämeritutkimuksen alalla sekä tiesi fysiikan ja mekaniikan laeista
ja ennätyksistä enemmän kuin useimmat muut tavalliset "maallikot".
Kun hän näitä tieteellisiä tietämiään käsitteli suurella runollisella
kyvyllä ja rajattomalla mielikuvituksella, samalla yhdistäen
kuvauksiinsa kuivaa mutta reipasta ja leppoisaa leikillisyyttä, niin
ei ole ihmettä että hänen satalukuun nousevasta romaanisarjastaan
tuli kaikkialla oikea kansankirjallisuus. Ja vaikka ne uudempien
tieteellisten saavutusten ja tutkimusmatkain tulosten perusteella
monestikin saattavat tuntua vanhentuneilta, on kieltämätöntä että ne
aina tulevat olemaan reippaan, matkoista ja keksinnöistä huvitetun
nuorison mielilukemista.

_Jules Verne_ syntyi helmikuun 8 p. 1828 Nantes'in kaupungissa
Ranskassa. Aluksi hän kirjoitteli muutamia runomuotoisia näytelmiä;
mutta erääseen ranskalaiseen kuvalliseen perhelehteen kirjoittamansa
seikkailukertomukset, jotka saavuttivat suurta suosiota, johtivat
hänen sille alalle, jonka perustaja ja saavuttamaton mestari
hänestä tuli: tieteellisen seikkailuromaanin. Hän panee sankarinsa
suorittamaan eriskummallisia matkoja, ja matkahuomioitten
kuvaamisessa hän saa laajan ja monipuolisen oppineisuutensa esille
viehättävässä ja helppotajuisessa muodossa. Suomeksi on hänen
teoksistaan tietääksemme käännetty seuraavat: "Matka maan ympäri 80
päivässä", "Matkustus maan keskipisteeseen", "Veden päällä liikkuva
kaupunki", "Nousu Mont Blanc-vuorelle", "Talvenpito pohjaisissa
jäissä", "Viisi viikkoa ilmapallossa" sekä tämä nyt käsissä oleva
kirja. Vernen teokset ovatkin käännetyt useimmille maailman kielille,
jopa muutamia japaniksikin ja arapiaksi. Tämän uutteran kirjamiehen
ja urheilijan -- toisen puolen vapaasta ajastaan hänen sanotaan
viettäneen purjealuksessaan -- tavoitti iällisenä kova kohtalo:
loppuvuotensa hän eli aivan sokeana. Verne kuoli maaliskuun 24 p.
1905.

_Suomentaja_.






I OSA.




I LUKU.

Liikkuva kari.


Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön
ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä
mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin
ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla,
kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan
hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.

Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet
"hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman,
joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon
suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.

Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti
merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai
esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä,
sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa.
Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta --
ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan -- se voitti
kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli
mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen
olemassaolo _oli_ tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!

Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan
kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu
joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri
merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina
puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen
huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä
merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä
liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900
peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle,
jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta
suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja
samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.

Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä
laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet
penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen
Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin
"suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin
julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia
painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan
joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi
persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet,
jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen
suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia",
ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin
sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti
painavan tieteellisyyden penkin alle.

Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon,
jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään
tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä
tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö
näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina
epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja
laadultaan.

Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan
27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella
karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja
400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut
13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja
237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan.
Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella
olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa
noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla
tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä
vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan
laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua
huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.

Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei
kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.

Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva _Scotia_ 13 1/2
solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri
oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.

Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa
päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan
peräosassa.

_Scotia_ itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin
esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan.
Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen
huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle
huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti
säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan
heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään
tukevaseinäiseen osastoon voi _Scotia_ helposti kestää vuodon
jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni
sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan
laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet
eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti
sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja
muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta.
Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon,
lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt
tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa.
Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta
Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.

Insinöörit kävivät tutkimaan _Scotiaa_, joka oli nostettu
kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi
metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen
kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa
rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä
talttaa tai peltisaksia käytetty.

Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran
yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät
merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi.
Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä
vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta
oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi
loppumainetta itsestään!

"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden
perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä
vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret
viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta
kamalasta valaasta.




II LUKU.

Myötä ja vastaan.


Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta
Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin
Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan
hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi
kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun
lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt
palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri
lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani,
saapui sanoma _Scotiaa_ kohdanneesta onnettomuudesta.

Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko
muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki
Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä
siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti
minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään
varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut
epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä --
epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa _Scotian_ haavaan.

New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin
jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai
luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset
mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä
muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa -- silloinhan olisi
sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!

Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä
uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.

Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin
saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman
merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa
Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.

Mutta jälkimmäistä olettamusta -- vaikka se muutoin tuntuikin
hyväksyttävältä -- vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa
maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta
näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö
käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu?
Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä
salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla
sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin
ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta,
oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa
sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä
seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä --
yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.

Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän
eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja
meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten
vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän
vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä
yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden
säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata -- mille valtiolle hyvänsä,
jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti
mahdotonta.

Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä,
Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin,
hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan
olemassaolosta.

New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua
tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet
Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä
"Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä
maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle
erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran
alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin
antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian
huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri.
Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni,
kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori
kutsuttiin _New York Heraldin_ toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää
mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka
taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä
kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani
kirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30
päivänä:

"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä
kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi
otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen
merieläimen olemassaolo.

"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat
meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä
syvyyksissä tapahtuu -- mitä olentoja niissä elää tai voi elää,
minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on -- siitä kaikesta
voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni
annetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan
laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme
asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. _Jollemme_ tunne
kaikkia -- jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia
merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo
olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan
uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten
luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton
syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren
pintaosiin.

"Jos taas _tunnemme_ kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä
kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta;
ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta
jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.

"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein
kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai
kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää
sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on
silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet
laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista _Scotian_ tapaisen
aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.

"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen
miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani
lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on
väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä
niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella
vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet
yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen
tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase,
joka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.

"No niin -- olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja
eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km.
nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima _Scotian_
ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä
tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on
suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan
oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen
se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis
selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes
uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan
siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."

Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun
puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani
ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta
amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä
säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin
menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon.
Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille
annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia.
Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen
mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia
kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se
paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä
(joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot
eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.

Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen
tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka
uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen
mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä
taistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota
miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva _Abraham
Lincoln_ varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi.
Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti
Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi
kuten tavallisesti käy -- juuri silloin kun oltiin valmiit käymään
hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen
siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä.
Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen
turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin
poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon
koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen
niiden tietoja hyväkseen.

Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa
varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan
osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys
kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli
sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta
Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen
valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys
oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet
hiilivarastot.

Kolme tuntia ennen _Abraham Lincolnin_ lähtöä Brooklynin satamasta
minä sain seuraavan kirjeen:

#/
Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.

4:nnen Avenuen Hotelli, New York.

HERRANI,

Jos haluatte liittyä _Abraham Lincolnin_ retkikuntaan, niin
näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä
yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.

Ystävällisin tervehdyksin

teidän J. B. HOBSON, Meriasiain valtiosihteeri.
#/




III LUKU.

Minä teen päätökseni.


Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en
ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän
etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen
meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen
kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön
metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.

Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En
halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani,
ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat
ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut
minua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun -- väsymyksen,
ystävät ja kokoelmat -- ja suostuin hetkeäkään epäröimättä
Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.

"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja
toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut
Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin
Europan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn
palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa
lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain
lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka
sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.

"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.

Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka
oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän
minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan,
säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa,
kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun
toimen; ja -- vastoin nimeänsä[6] -- aivan haluton koskaan neuvoa
antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.

Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten
kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut
matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään
matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän
ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan
hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä
kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui
hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.

Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan
ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja
passiivinen.

"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä
matkavalmistuksiani.

Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en
koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani,
vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin
pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa
otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti
kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman
kylmäverisimmällekin miehelle.

"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.

Conseil ilmestyi vihdoinkin.

"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.

"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi
laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."

"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.

"Elä vitkaile rahtuakaan -- mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet,
yötakit, paidat ja sukat -- mutta laskematta, niin paljon kuin vain
saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."

"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.

"Niistä pidämme myöhemmin huolta."

"Mitä -- _archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus_ ja
kaikki muut linnunpelättimet!"

"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat
ne Ranskaan."

"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"

"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."

"Se mutka siis miellyttää isäntää?"

"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme _Abraham Lincolnin_ myötä."

"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.

"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä --
siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois
maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen
'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa
kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja
täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä
tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme
kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."

Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista
suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti
Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian
seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka
kurotti minulle kätensä.

"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.

"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"

"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä
vastaanottamaan."

Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.

_Abrahan Lincoln_ oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta
tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen
korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin
nopeuden tunnissa -- kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin
riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.

Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen
purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka
sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.

"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.

"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa",
vastasi Conseil.

Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin
takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.

Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan
viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin
satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi
lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla
mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka
menoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.

Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään
päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti
noutamaan koneenkäyttäjää.

"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.

"On, herra."

"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.

Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli
kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin
viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat
katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi _Abraham
Lincolnille_, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen
pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee.
Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten
huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka
tervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. _Abraham Lincoln_ vastasi
nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se
hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan
kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa,
jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon.
Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia
satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi
kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New
Yorkin kanavan suuta.

Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä
pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin,
potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin
matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan
näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi
se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.




IV LUKU.

Ned Land.


Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa
aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen
sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän
suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin
monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan
sokealla luottamuksella. Hirviö _oli_ olemassa ja teki tuhojaan, ja
hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut
miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä.
Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin
ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja
valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä
vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen,
vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen
pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko
miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki
paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa
kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin
itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle
lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.

Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä
havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain
kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa
meistä -- Conseil -- oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.

Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut
laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka
laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta
harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja
räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä
takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia
pommeja aina 16 kilometrin päähän.

_Abraham Lincoln_ oli siis joka suhteessa ensiluokkainen
valaanpyyntilaiva, ja -- mikä oli vielä parempi -- sillä oli mukana
Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.

Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja
tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan.
Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan
tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen
valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.

Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva,
vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt
hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota
herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.

Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land
muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran
huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa.
Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista
ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän
oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua
kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.

Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella
hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta
ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella
lyyrillisellä lennolla -- minusta tuntui kuin olisin kuullut
kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.

Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin
tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja
vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah,
kunnon Ned -- toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä
kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!

       *       *       *       *       *

Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy
tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa,
jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana --
muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista
lähdettyämme -- otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme
silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian
rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä
edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen
valtameren vesiä.

Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet
kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle
aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille
tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja
punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun
Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin
jo kiivaammin hänen kimppuunsa.

"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu
uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä
ollaksenne niin kovakorvainen?"

Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa
kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:

"Eiköpähän noita lie."

"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja
olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin -- te jonka
mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta
suunnattomasta valaasta -- _teidän_ toki tulisi olla viimeinen
epäilemään sen olemassaoloa!"

"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että
tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota
tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta
eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa
pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita,
keihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja
vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan
ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan
rautalevyjä."

"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan
puhki."

"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen;
"mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka
tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai
minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan
kuin te väitätte."

"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen
tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison
imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat,
kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla
varustettu sarvi."

"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana
päätänsä.

"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin
todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja
liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla
kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."

"Mitenkä niin?"

"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta
painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen
vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen
sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän
paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli
tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg
ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä
vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000
metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman
syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta
neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"

"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."

"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg
neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine
jonkun verran yli 40,000 kg."

"Ilman että tunnen sitä?"

"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru
moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne
sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on
asianlaita toisin."

"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin;
"vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan
ruumiini sisään."

"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä
vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella,
100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin
peninkulman syvyydellä -- jos siellä voisitte oleskella -- aina
40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned
parka!"

"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.

"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa
syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama
sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka
ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien
miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston
ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka
kestääkseen moista puristusta."

"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla
rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."

"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus
porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan
laivanpohjalle."

"Niin justiin -- kai, kai -- ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin
pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana
peräänantamaan.

"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"

"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että _jos_
tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden
olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."

"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on
selitettävä _Scotian_ onnettomuus?"




V LUKU.

Turha etsintä.


Pitkään aikaan ei _Abraham Lincolnin_ matkalla sattunut mitään
merkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin
näyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.

Heinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka,
tuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat
kotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten
tultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein
todesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään,
kunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille
ilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.

Heinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja
viikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla.
Tyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä
Kiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren
pohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat
tulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu
näkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat
ilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että
se näytti kiehuvan.

Tämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä.
Tosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä
retkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä
vastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja
nuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.

Vihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko
joutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin
silloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten
kuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.

Kaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili
kulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei
seuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään
tapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen
kääntämään laivan keulan etelää kohti.

Frekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42'
itäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300
km. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli
laskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi
neljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.

Minä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi
vieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät
nuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka
tummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa
pimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun
kimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti
jälleen kadotakseen.

Conseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen
yleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa
värähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.

"Kuulehan, Conseil", lausuin, "nyt on sinulla viimeinen tilaisuus
täyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla."

"Luvalla sanoen, isäntä", hän vastasi, "minä en niitä ole koskaan
pyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut
satatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa
köyhtynyt."

"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen
on alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan
hukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet
kotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten."

"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä", säesti Conseil
osaaottavaisesti, "ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne
museossa."

"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi
saamme yleisen naurun osaksemme."

"Syytäkin on pelätä", myönsi Conseil. "Kun on kerran hankkinut
itselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen
ei pitäisi antautua alttiiksi..."

Conseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen
hiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka
kiljaisi:

"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus -- ylähangan
puolella!"




VI LUKU.

Täydellä höyryllä.


Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää
kohti, -- siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja
laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa
ja lämmittäjät hiiliaitionsa.

Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain
omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin
itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut
keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land
ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen
osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä _Abraham
Lincolnista_, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään
valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö
kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen
väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin
suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana,
pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien
säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.

"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan
upseereista.

"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet
koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla
sähköistä laadultaan. Ja katsokaas -- sehän liikkuu! Se liikkuu
eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"

Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.

"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"

Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi _Abraham
Lincoln_ puoliympyrän.

"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.

Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea
palavasta valosta poispäin.

Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen
lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla,
joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.

Me haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi
meidät hervottomiksi. "Eläin" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien
aallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa
14 solmuvälin nopeudella, ja valtasi sen sähköiseen valokehäänsä
aivan kuin valosumuun. Sitten se vetäytyi etäämmälle, kulki kolme tai
neljä kilometriä poispäin, jättäen jälkeensä fosforoivan viuhkan,
niinkuin pikahöyry luo jälkeensä savupilven. Mutta sitten hirviö
taas yht'äkkiä porhalsi esiin pimeältä taivaanrannalta ja hyökkäsi
_Abraham Lincolnia_ kohti pelottavalla vauhdilla, pysähtyi moniaan
metrin päässä sen rungosta ja katosi äkkiä näkyvistämme -- ei
veden alle sukeltamalla, sillä sen loiste pysyi vähentymättömänä
-- vaan muuten äkkinäisellä, selittämättömällä tavalla. Sitten se
ilmestyi taas näkyviin laivan toisella puolella, aivan kuin olisi
luikunut sen rungon alitse. Minä silmänräpäyksenä tahansa olisi
voinut sattua yhteentörmäys, joka olisi saattanut käydä meille
turmiolliseksi. Mutta enimmän ihmetytti minua frekatin liikkeet tahi
oikeammin liikkumattomuus. Se pyrki koko ajan vain pakoon, ryhtymättä
hyökkäykseen.

Kapteenin muuten jäykillä kasvoilla näkyi äärettömän hämmästyksen
ilme.

"Herra Aronnax", sanoi hän minuun kääntyen, "minä en tiedä minkä
peljättävän olion kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo
panna laivaani suotta vaaraan tässä pimeydessä. Ja kuinkapa
oikein käydäkään tuon tuntemattoman otuksen kimppuun, joka liukuu
edestakaisin kuin ankerias. Mutta odotetaanpa päivänvaloa, silloin
asema muuttuu!"

"Vieläkö te muuten, kapteeni, olette epätietoinen tämän eläimen
oikeasta laadusta?"

"En lainkaan, herrani; se on ilmeisesti jättimäinen miekkakala,
vieläpä ladattu sähköä täyteen."

"Ehkäpä siihen voi tavata vain torpeedolla", arvelin.

"Epäilemättä niin onkin laita. Jos se todella on sähköinen, niin on
se hirvittävin eläin mitä on luotu. Senpä vuoksi minun pitää olla
varoillani."

Miehistö oli jalkeilla koko yön; nukkumista ei voitu ajatellakaan.
Huomaten joutuvansa alakynteen moisessa kilpajuoksussa hellitti
_Abraham Lincoln_ vauhtiaan ja kulki vain puolella höyryllä.
Miekkavalas puolestaan matki frekattia, antoi aaltojen viskellä
itseään mielen mukaan eikä näyttänyt haluavan luopua leikkisiltä.
Vasta puolenyön paikoilla se yhtäkkiä taas katosi näkyvistämme, tahi
käyttääkseni sattuvampaa sanaa, se "sammui" niinkuin iso kiiltomato.
Oliko se paennut? Tätä mahdollisuutta voi vain peljätä, mutta ei
toivoa. Mutta 7 minuuttia vaille 1 aamuyöstä kuultiin huumaavaa
sohinaa, aivankuin Pyörremyrskyn synnyttämästä vesipatsaasta.

Kapteeni, Ned Land ja minä, jotka olimme peräkannella, siristelimme
silmiämme kohti läpinäkymätöntä pimeyttä.

"Ned Land", kysyi kommendantti, "oletteko usein kuullut valaitten
mylvivän?"

"Kyllä, useastikin, kapteeni; mutta en koskaan semmoisten valaitten,
joitten pelkkä näkeminen toisi kaksituhatta dollaria taskuuni.
Pääsisinpä sitä vain neljän harpuunamitan päähän!"

"Mutta silloin kai minun pitäisi antaa pari miestä avuksenne?"

"Niin pitäisi, herra."

"Se olisi miesteni hengillä leikittelemistä."

"Ja minun hengelläni myöskin", vastasi harpuunamestari
yksinkertaisesti.

Kello 2 tienoissa aamulla ilmestyi säteilevä loimo taas näkyviimme,
yhtäkään heikentymättömänä, noin 8 kilometriä laivasta tuulen päällä.
Pitkästä välimatkasta ynnä tuulen ja meren käynnistä huolimatta voi
selvään erottaa eläimen raskaan ruumiin loiskeen ja sen sylkyttävän
läähätyksen. Sen kohotessa vedenpintaan hengittämään kuului ilma
tunkeutuvan sen keuhkoihin kohisten niinkuin höyry kahdentuhannen
hevosvoimaisen höyrykoneen isoihin sylintereihin.

"Hm", arvelin itsekseni, "onpa tuo aimo valas, joka liikkuu aivan
kuin kokonainen ratsuväenrykmentti."

Me olimme varuillamme päivänkoittoon asti ja varustauduimme otteluun.
Pyyntikojeet ripustettiin miesten riippumatoille. Toinen luutnantti
latasi valastykit, joilla väkäkeihäitä lennätettiin 1 1/2 kilometrin
päähän, ja pitkät kansitykit, joiden räjähdyskuulat tekivät lopun
paksunahkaisimmastakin merieläjäisiä. Ned Land tyytyi terottamaan
harpuunaansa -- mutta sekin oli hirvittävä ase hänen kädessään.

Kuuden tienoilla päivä rupesi valkenemaan; ja heti sen ensi
säteiden ilmestyttyä valaan sähköloiste sammui. Seitsemän aikaan
oli jo tarpeeksi valoisaa, mutta hyvin sakea merisumu peitti meiltä
näköalan, niin ettei parhaallakaan kaukoputkella nähnyt sen lävitse.
Se aiheutti laivalla suurta levottomuutta ja harmia.

Minä kiipesin takamastoon. Muutamat upseereista olivat jo ennen minua
kerinneet mastonhuippuihin. Kahdeksan aikaan tiheä usva laskeutui
merenpinnalle, ja sen yläpuolelta pilkotti jo taivaanrantaa pala
palalta. Silloin, kuten edellisenäkin iltana, kuului äkkiä Ned Landin
terävä ääni:

"Otus on alahangan puolella."

Jokainen silmäpari tähysti osotettuun suuntaan. Siellä, noin kahden
kilometrin päässä frekatista, näkyi pitkä, tumma esine sukeltautuvan
esiin metrin korkeudelle aalloista. Sen hurjasti sätkättävä
runko pyöri eteenpäin kuin vihuri. Ei koskaan oltu nähty minkään
pyrstöeläimen kehittävän niin vimmaista voimaa. Suunnaton vaahtoaalto
kohisi vanavedessä, merkiten sen kulkua merenpinnalla.

Frekatti lähestyi valasta. Minä tutkin sen näkyvän osan läpikotasin.

Merihirviöstä aikaisemmin annetut tiedot olivat liioitelleet sen
kokoa; minä laskin sen pituudeksi ainoastaan päälle 80 metriä.
Muuten täytyi minun ihailla sen ruumiin sopusuhtaisuutta. Minun
tirkistellessäni viskasi se etupuolestaan ilmaan kaksi höyry- ja
vesipatsasta aina 40 metrin korkeuteen. Kaikesta tästä voin päättää
sen kuuluvan luurankoisten pääjaksoon, imettäväisten luokkaan,
valaitten heimoon.

Miehistö odotteli päällikkönsä käskyjä. Kotvan valasta tarkasteltuaan
tämä kutsui koneenkäyttäjän puheilleen.

"Onko teillä höyryä?" hän kysyi tältä.

"On, herra", vastasi koneenkäyttäjä.

"Hyvä, virittäkää tulet ja laskekaa täysi höyry koneisiin!"

Kolme eläköön-huutoa tervehti tätä käskyä. Taistelunhetki oli
vihdoinkin tullut. Kohta suitsuttivat frekatin molemmat savutorvet
sakeita mustia pilviä, ja kansi tärähteli koneitten jyskytyksestä.

Mahtavan potkurinsa ajamana kävi _Abraham Lincoln_ hyökkäämään
merihirviön kimppuun. Tämä päästi sen puolen ankkuritouvinmitan
päähän; sitten se, ikäänkuin halveksien sukeltaa, kääntyi hiukan
sivulle ja mennä hyryytti vähän matkan päähän pakoon.

Tällaista takaa-ajoa kesti lähes kolme neljännestuntia, ilman että
frekatti pääsi pariakaan metriä lähemmäksi valasta. Ilmeistä oli,
ettemme sellaisella menolla milloinkaan selviäisi vihollisestamme.

"Mitäs nyt, herra Land", kysyi kapteeni, "neuvotteko minua vielä
laskemaan vesille valaanpyyntiveneeni?"

"En, herra", Ned vastasi, "se ei nyt kävisi aivan helposti päinsä."

"Mitä sitten on tehtävä?"

"Enemmän höyryä vielä koneisiin, jos vain voi. Sitten aijon,
luvallanne, asettua keularaa'an kohdalle ja heitän harpuunani, kunhan
vain pääsemme viskuumatkan päähän."

"Tehkää niin, Ned", sanoi kapteeni. "Koneenkäyttäjä, enemmän höyryä!"

Ned Land meni paikalleen. Tulia kattilan alla lisättiin, potkuri
pyörähti 43 kertaa minuutissa ja höyryä pursusi venttiileistä.
Lokilangan laskettua huomasimme _Abraham Lincolnin_ kulkevan 18 1/2
solmunvälin nopeudella.

Mutta takaa-ajamamme kummitus kulki myöskin 18 1/2 solmunväliä
tunnissa.

Kokonaisen tunnin ajan ahdistaja ja ahdistettu säilyttivät saman
välimatkan, frekatin voittamatta edes kahta metriäkään. Se oli
paha nolaus laivallemme, joka oli Amerikan sotalaivaston parhaita
purjehtijoita. Potkuri tuntui joutuneen raivoon; merimiehet
kiroilivat ja sättivät otusta, joka edelleen ylhäisesti halveksi
kaikkea kanssakäymistä; kapteeni puolestaan ei tyytynyt sivelemään
partaansa, hän pureksi sitä harmissaan.

Koneenkäyttäjä kutsuttiin taas kannelle.

"Onko teillä korkein höyrypaine?"

"On herra."

_Abraham Lincolnin_ nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat
kannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien
lävitse.

Lokilankaa koetettiin toistamiseen.

"Mitä kuuluu?" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.

"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra."

"Lisää höyryä vain!"

Koneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta.
Mutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti
nopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.

Mikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka
silloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa,
harpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän
aivan lähelleen. -- "Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!" huusi
kanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa,
hypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden;
ja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen
sen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän
jok'ikisen huulilta!

Puolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8
aamulla.

Kapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.

"Ahaa", ärähti hän, "tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin
_Abraham Lincoln_. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä
lieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani."

Kokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti
lennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.

"Toinen kuti tarkemmin", huusi kapteeni, "ja viisi dollaria sille,
joka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!"

Vanha harmaapartainen tykkiniekka -- näen hänet vieläkin aivan hyvin
muistissani -- jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui
tykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi
miehistön huikea "eläköön!"

Luoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi
otuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas
aaltoihin.

Takaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi
kommendantti:

"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!"

"Siinä teette aivan oikein", vastasin.

Minä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään
voinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä
riitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä,
ilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.

Mutta se olkoon sanottu _Abraham Lincolnin_ kunniaksi, ettei se
kesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia
se tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana
päivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa
rannattoman ulapan.

Nyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota
kovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10
minuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin
puolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä
kirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.

Valas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista
uupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan.
Siinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää
edukseen.

Hän antoi määräyksensä. _Abraham Lincoln_ kulki puolella höyryllä
ja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa
vihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta
valaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen
tempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui
jälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.

Frekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa
kahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella
tenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella
olijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään
metriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä
häikäistä silmämme.

Siinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen
nojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja
toisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä
liikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui,
ja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi
aivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti,
ja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle
kannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan,
lakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä
sysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin
päätäpahkaa mereen.




VII LUKU.

Outo valaslaji.


Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla
ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin
painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija
(vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka
olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt
aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen
pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu
minun tapaturmani? Oliko _Abraham Lincoln_ kääntynyt takaisin?
Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa
pelastuksesta?

Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan
itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään.
Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!

"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana
pakenevaa alusta kohti.

Vaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja
haittasivat liikkeitäni.

Olin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!

"Apua!"

Se oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin
hurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä
käsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan
vedenpinnalle; ja minä kuulin -- ah, todella kuulin! -- korvani
juuressa seuraavat sanat:

"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi
uiminen paljon helpommin."

Minä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini
käsivarteen.

"Sinäkö se olet?" huohotin. "Sinäkö?"

"Minäpä juuri", vastasi kelpo palvelijani, "ja odotan nyt isännän
määräyksiä."

"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?"

"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen
otin ja seurasin teitä."

Tuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.

"Entäs frekatti?" kysyin.

"Frekattiko?" vastasi Conseil; "mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi
luottaa siihen."

"Mitenkä niin?"

"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että
peräsin ja potkuri olivat särkyneet."

"Särkyneet?"

"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa
vaurio, mikä tuli _Abraham Lincolnin_ osaksi. Mutta olipa siinäkin
meihin nähden tarpeeksi! -- se ei voi enää ohjata kulkuaan."

"Sitten me olemme hukassa!"

"Siitäpä näyttää", Conseil tyynesti vastasi. "Mutta: onhan meillä
vielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua
jotakin onneksemme."

Conseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo
keveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni
painoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.

"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen", hän sanoi, ja
samalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa
vaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne
päältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.

Sitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme
suuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.

Mutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla
oltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu,
ei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään.
Conseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja
teki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja
neuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata
jokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin
perässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä
aikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään
kädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja
kannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka
kymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin,
ehkäpä päivänkoittoon asti.

Frekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista
tienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin
kahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme
kun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli
eduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain
heikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä.
Käteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin
hopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä
elohopeassa.

Kello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä.
Huuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu
kannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja
röhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.

"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!" ähkin hänelle.

"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!" hän vastasi. "Ensin menee
tämä poika."

Juuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden
välistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi
meitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri
ulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä
meistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!

Olisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut
tällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt
kuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja
minä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: "Apua! Apua!
Apua!"

Herkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut
vain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin
ääni vastannut Conseilin huutoon.

"Kuulitko sinä?" koetin kuiskata.

"Kyllä kuulin!"

Ja Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.

Ja nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi
meille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni,
toisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa
yhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko
se ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä
etsiskelemässä?

Conseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani
kohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi
takasin laineisiin.

"Mitä näit?"

"Minä näin -- -- --", mutisi hän, "minä näin -- mutta elkää puhuko
mitään -- kootkaa kaikki voimanne!"

Mitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi
päähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat
pääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli -- minä tunsin että
Conseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan
takaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi
yhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani
olivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin
enää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti
jäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti
minut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten
putosin kuin kivi veden alle.

Silloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni
siitä -- sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä --
rintani raukesi kokoon -- ja minä pyörryin.

Varmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani
raivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.

"Conseil!" kuiskasin.

"Onko isännällä minulle asiaa?" kuulin hänen kysyvän.

Juuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa,
näin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka
heti tunsin.

"Ned!" huudahdin.

"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani", vastasi
kanadalainen.

"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?"

"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin
melkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella."

"Saarellako?"

"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä."

"Puhukaa selvemmin, Ned!"

"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut
vaan kimmonnut takaisin."

"Miksi ei, Ned, miksi ei?"

"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä."

Kanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen
aivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai
esineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin
sitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä
suinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten
ruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin
luupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin
luokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä
kilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.

Mutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä,
kiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus;
ja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu
yhteenniitatuista rautalevyistä.

Sitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö,
joka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut
molempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli
äyräittensä, olikin -- se täytyi nyt myöntää -- vieläkin yllättävämpi
ilmiö: se oli ihmiskätten tuote!

Mutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen
vedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta
teräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta
(se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan.
Ennätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli
kahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme
ollut erittäin suuri.

"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti", ärähteli Ned
Land, "ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei
hengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan."

Kanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin
aluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa
ne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta
aukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota
painaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin
yhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja
me jäimme täydelliseen pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä
vaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden
asian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin
toisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen,
katkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin
tajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen
aluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada
selitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella
piileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?

Päivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta
nekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka
muodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun
tunsin että olimme vähitellen vajoamassa.

"Oh, kirottua!" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää
rautasiltaa aliansa; "avatkaa, sen vietävän julmurit!"

Onneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.

Yht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä
kiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja
näkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi
samassa tuokiossa näkyvistämme.

Muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan
kookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas
hirvittävään vehkeensä uumeniin.




VIII LUKU.

Mobilis in mobili.


Tämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman
nopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa
olimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten
merirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.

Tuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun
läpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini
takertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja
Conseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella
avautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti
helähtäen kiini perässämme.

Olimme nyt kolmisin. Missä olimme -- kukapa meistä olisi voinut sen
sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin
sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan
heikointa valonvälähdystäkään.

Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.

"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa
voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä.
Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole
silloin suunvuoroa".

"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil
sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä
sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."

"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan
siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi
bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä
käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä,
sen minä..."

"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani.
"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.
Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin
selkoa missä oikeastaan olemme."

Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin
rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä.
Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita
jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu
matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei
tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen
suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä,
joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.

Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä
tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui
häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi
sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli
sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen
rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta
hytin katossa.

"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko
kädessä puolustusasennossa.

"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."

"Pysyköön isäntä vain rauhallisena", kehotti hämmentymätön Conseil.

Valkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme.
Mitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt.
Näkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään
kuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen
sisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai
sukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan
mitään.

Mutta eläpäs -- nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi
miestä astui sisään.

Toinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen,
tuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia
varjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten
Etelä-Ranskan asukkailla yleisesti.

Toinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9]
olisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille
hänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: -- itseluottamuksen
-- koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat
silmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden --
sillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä;
voiman -- hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä
kokoonkutistumisesta; ja rohkeuden -- sillä hänen syvä hengityksensä
osotti suurta keuhkojen voimaa.

Vaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen
vuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä
suora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät,
todistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta.
Tämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan
olin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka
sijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen
taivaanrannasta yhdellä katseella.

Tämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle
paljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo
muukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa
kokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen
näköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon
lähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin
vesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea
suurten merensyvyyksien salaisuudet.

Molemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista
kuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä
oli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi
heistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin
tarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen
kumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se
oli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin
suurta koronvaihtelua.

Toinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei
käsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin
katseellaan.

Minä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän
käyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin
että jouduin yhä enemmän ymmälle.

"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil,
"niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."

Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi
ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme
ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen
palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.

Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua
tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja
kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen
ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut
sanallakaan.

Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo
yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä
hyvin kuin saksaakin -- nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea
sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla
ymmärretyiksi.

"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää
parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."

Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa
juttuamme.

Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu
paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen
elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10]
kielet heille samaa hepreaa.

Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan
häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo
kunnon poika, virkahti:

"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."

Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta
huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin
viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä
latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä
nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari
tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.

Ovi tärähti kiini.

"Voi kiukkujen kirous sentään!" äikähti Ned Land varmaankin
kolmannenkolmatta kerran; "me tässä päästelemme noille vintiöille
ranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä
edes vastata meille!"

"Tyyntykäähän toki", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, "ei
tässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä
nälkään rautahäkissämme?"

"Ei nyt sentään", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, "tässä heti
hätäpoikia olla."

"Hyvät ystävät", lausuin, "säilyttäkäämme toki mielenmalttimme.
Olemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun
mielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän
aluksen päälliköstä."

"Minun arvosteluni on valmis", sähähti Ned kiukkuisesti. "Ne ovat
joka sorkka hirtettäviä konnia."

"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?"

"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!"

"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut.
Myönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee
vaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia
eivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja
hänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän
suonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän
ulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia
vaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön."

"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil,
"tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."

Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui
sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt
jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti
pukeutuessamme niihin kattoi palvelija -- mykkä ja arvattavasti
kuurokin -- pöydän kolmelle hengelle.

"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.

"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä
syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."

"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.

Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta
tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen
ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se
täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä
se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen
ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua
kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut
sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto
oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa,
lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause.
Koko kaiverrus oli tällainen:

/p
     MOBILIS IN MOBILI.[11]
             N.
p/

N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen
alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.

Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä
ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen
kohtalostamme -- nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä
näännyttää.

Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla,
jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.

"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki", vakuutti Conseil.

"Minä myös", myönsi Ned Land.

Molemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta
sikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia
aivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät
mieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän
kanssamme leikitteli? Minä tunsin -- tai pikemminkin kuvittelin
mielessäni -- että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa
valtameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat
minua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni
kokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua
vankila-aluksemmekin tuntui olevan -- samalla lailla elävä, liikkuva
ja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume
hälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin
etäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.




IX LUKU.

Ned Land kiukkuisena.


En tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla,
koska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi
heräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat
hiljaa kukin nurkassaan.

Noustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja
ajatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme
sisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme.
Vankila oli yhä vankila -- ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija
oli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.

Mutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui
painavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme
ennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä.
Eikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää
tunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun
uloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi
käyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.

Aivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa,
eikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä
herätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen
ilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko,
kuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä
hiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla
tavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla
alukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat
neljäkolmatta tuntia?

Olin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla
maalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme
ilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan
tuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa.
Avasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita
happihiukkasia.

Samalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli
ilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.

Nyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini
raitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille
välitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.

Minun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein
yht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen
silmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.

"Hyvinkö isäntä nukkui?" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.

"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?"

"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä -- täällähän
haiskahtaa meri-ilmalta!"

Merimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle
mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

"Hyvä" hän vastasi; "tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset
äänet, joita kuulimme ajaessamme _Abraham Lincolnilla_ takaa
luuloteltua miekkavalasta."

"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa."

"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta
päivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla."

"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan
aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."

"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta
tuntia?" "Niin arvelen."

"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen
tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle,
tuokoon hän mitä hyvänsä."

"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan
ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."

"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen
kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te
kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette
nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"

Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa
edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita
meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin.
Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että
pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun
laivamiehen kanssa.

Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari
hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki
turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes
liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä
tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää
kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään --
äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.

Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.

Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli
metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja
edeskäypä ilmautui.

Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri
miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta.
Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.

Conseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti
hänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä
hänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni
kuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:

"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla
minua!"




X LUKU

Merehinen


Laivan päällikkö se meille päin puhui.

Hänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija,
joka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan
isännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti
laivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä
koston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla
kanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa
hidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän
kohtauksen jatkoa.

Nojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli
päällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan?
Kaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin
ajattelin.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä
rohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla
äänellä:

"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa,
kaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut
vastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten
miettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne
kävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta
sekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että
kohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin
Luonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin
ja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari
Amerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla _Abraham
Lincolnilla_."

Minä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä,
joihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä
kieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli
minun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.

Hän jatkoi seuraavaan tapaan:

"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa
ruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että
päästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti
punnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä.
Olen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet
teidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä
muuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni
ja askareihini."

"Tahtomattamme!" uskalsin lausua.

"Tahtomattanne?" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään.
"Tahtomattaanko _Abraham Lincoln_ ajeli minua takaa kaikilla
merillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne
alukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua
harpuunallaan?"

Minä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin
syytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja
minä annoin sen.

"Herrani", sanoin, "epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä,
mitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että
Amerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat
johtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa,
ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän
mainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on
koetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus
on yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että
ajellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli
_Abraham Lincoln_ vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka
tihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu."

Päällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui
vielä kylmemmällä äänenpainolla:

"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä
kernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä
elävää merihirviötä hyvänsä?"

Kysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni
Farragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.

"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä
vihollisinani?"

Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa
keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki
parhaimmatkin todistelut?

"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään
syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon
erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi
minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen
kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten
syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli
olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"

"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."

"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole
teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini
ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita.
Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta
niistä minulle!"

Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen
silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon
miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt
syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä
riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden
ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien
syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä
vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen
vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?

Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut
vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala -- jos hän Hänet uskoo,
omatunto -- jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit,
joiden edessä hän oli vastuunalainen.

Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen
seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin
itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella
uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.

Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen
puhelustamme.

"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni
tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella
ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani,
koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla
vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan
ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä
ehtoa."

"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että
jokainen kunnianmies voi siihen suostua."

"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta
aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät
hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin
vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä
-- teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta.
Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät
tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä
teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"

Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen
eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä
oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa,
joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan
viimeisiä.

"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä
teiltä yhtä asiaa -- yhtä ainoata."

"Kysykää."

"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."

"Täysin vapaat."

"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"

"No -- vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä
tapahtuu -- joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla
sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä,
nautimme."

Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.

"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta
nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."

"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"

"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme
isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"

"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta
luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla
paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."

"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna
kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."

"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi
päällikkö kuivasti.

"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te
käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"

"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani.
Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren
syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan
salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta
-- koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä
aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää
minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi
teitä -- vartioin vain omaa turvallisuuttani."

Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää
auttanut vedota.

"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän
valita elämän ja kuoleman välillä?"

"Aivan niin."

"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen
kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana
ei sido meitä tämän aluksen isäntään."

"Ei mikään", vastasi tuntematon.

Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:

"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät,
professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän
valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette
sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään
Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä.
Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu
tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea -- ette
ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että
te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette
tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."

Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä
kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin
hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden
menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus
lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin
sanomaan:

"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"

"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni _Nemo_[12]; ja te
ja toverinne olette matkustajia _Nautilus_-laivalla."

Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi
hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua
hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen
sanoen:

"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."

"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun
näyttää teille tie."

"Olen käytettävänänne, kapteeni."

Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani
havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään.
Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.

Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja
arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi
korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia,
joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja
arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu
ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä
pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.

Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri
yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka
niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä
tuntui olevan runsaasti fosforia.

Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin
hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.

"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi.
"Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut
maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa.
Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."

"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.

"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän
ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan
takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee
valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan
Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka
antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."

"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa
teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä
voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."

"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia.
Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat
sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan
keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan
tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä
rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota
merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."

Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen
kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.

"Te rakastatte merta, kapteeni?"

"Rakastanko -- kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän
kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja
elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole
yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on
yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on
täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin
eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on
luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan
ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja
kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa.
Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita.
Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja,
niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen
metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani,
elämä -- elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on
riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen
_vapaa_!"

Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi
pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän
tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi
puoleeni sanoen:

"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa _Nautilusta_,
niin lähden liehtariksi."

Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta
astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.

Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä
ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin
sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia
ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä
veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita
voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli
suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja
lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä
kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella
ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.

"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle
leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille
mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen,
että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."

"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin
suuria etuja, professori?"

"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka
suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin
kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."

"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka
minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana
päivänä, jolloin _Nautilus_ ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä
päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja
lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset
enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti
käytettävänänne."

Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä
tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä
kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta
valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti
täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki
kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä
vain käteen sattui.

"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte
tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen
aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."

"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on
myöskin tupakkasalonki."

"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"

"Tottahan toki."

"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."

"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole
Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette
tupakantuntija."

Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon
tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä.
Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien
kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen
päivään.

"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."

"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä
Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa,
jota kokoan merestä, joskin niukalti."

Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi
harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli
loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä
ja viisi korkea.

Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui
yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin,
Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon,
Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia.
Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja
pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä
oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin,
Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n
sävellyksiä.

Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja
kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania
koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja,
polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia;
eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin
helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä,
keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia
ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin
kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.

Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka
epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet
kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:

"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan
huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä
suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei
ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."

"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella
tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka
ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole
näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos
tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle
jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni;
mutta minun täytyy tunnustaa että _Nautilus_ kaiken kaikkineen,
nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine
liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa
määrässä. -- Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita,
joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."

"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa
kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme
katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia
_Nautilus_ kykenee tarjoamaan vierailleen."

Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni -- en mitään ahdasta
hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja
muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.

"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten
oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon,
josta juuri lähdimme."

Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä
munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen
telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä
mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.

Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.




XI LUKU.

Kaikki käy sähköllä.


"Kas tässä", sanoi kapteeni Nemo, osottaen minulle hyttinsä seinillä
riippuvia kojeita, "ovat kaikki _Nautiluksen_ liikehtimiseen
tarvittavat vehkeet. Täällä, samoin kuin arkihuoneessakin,
ovat ne aina silmieni alla tarkalleen osottamassa asemaani ja
kulkusuuntaani keskellä valtamerta. Toiset niistä ovat teille
tuttuja, niinkuin lämpömittari, joka näyttää alukseni sisäpuolisen
lämpömäärän, ilmapuntari, joka osottaa ilmanpaineen ja ennustaa
säänmuutokset; hygrometri, joka ilmoittaa ilmakehän kosteuden tai
kuivuuden; myrskylasi, jonka sisusainekset hajautumisellaan tietävät
rajuilmain tulosta; kompassi, joka ohjaa kulkuani, sekstantti, joka
auringon korkeudesta näyttää leveysasteen, kronometrit, joilla
lasken pituusasteen, sekä päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastan
taivaanrantaa _Nautiluksen_ kohottua vedenpinnalle."

"Ne kaikki ovat tavallisia merikojeita", vastasin, "ja minä
tunnen niiden käytännön. Mutta nämä toiset epäilemättä vastaavat
_Nautiluksen_ erikoistarpeita. Tuo kellotaulu liikkuvine viisarineen
on kaiketi manometri (höyrypaineenmittari)?"

"Se on manometri. Mutta ollen yhteydessä veden kanssa, jonka ulkoista
painetta se osottaa, antaa se samalla myös tietää millä syvyydellä
kuljemme."

"Entä nuo toiset kojeet, joiden käytäntöä en voi aavistaa?"

"Kas tässä, professori, on minulla syytä antaa teille hiukan
selityksiä. Tahdotteko ystävällisesti tarkastaa niitä?"

Hän vaikeni hetkiseksi, jatkaen sitte:

"On olemassa valtava voima, nöyrä, nopea ja helposti käytettävä,
joka alistuu mihin tarkotukseen hyvänsä ja joka on ylinnä valtiaana
aluksessani. Kaikki toimitetaan täällä sen avulla. Se valaisee, se
lämmittää ja on koneitteni elävä sielu. Tämä voima on _sähkö."_

"Sähkö!" huudahdin hämmästyneenä[13].

"Aivan niin, herrani. Tahdotteko tietää kuinka sitä valmistan?
Te tunnette meriveden kokoonpanon. Kilogrammassa sitä on 96 l/2
prosenttia vettä ja noin 2 2/3 prosenttia kloorinatriota eli
tavallista keittosuolaa, loput eräitä talkki- ja maasuoloja. Kuten
näette, on siinä kloorinatriota siis melkoisesti. Tätä natriota minä
erittelen merivedestä ja valmistan siitä tarvisaineeni. Ne kuten
kaiken muunkin mitä täällä tarvitsen saan valtamerestä, se se antaa
minulle sähköä, ja sähkö antaa lämpöä, valoa, liikuntakykyä, sanalla
sanoen elämää _Nautilukselle_."

"Mutta ei kuitenkaan ilmaa jota hengitätte?"

"Oh, voisin kyllä valmistaa niin paljon ilmaakin kuin hengitämme,
mutta se on tarpeetonta, sillä voin nousta pinnalle milloin minua
haluttaa. Mutta vaikka sähkö ei varustakaan minua hengittämiseen
tarvittavalla ilmalla, niin käyttää se valtavia ilmapumppuja, Jotka
sijaitsevat avarissa säiliöissä ja joiden avulla kykenen viipymään
meren syvyyksissä mieleni mukaan. Se antaa aina yhtäläistä ja
keskeytymätöntä valoa, jollaista aurinko ei maan asukkaille anna.
Katsokaahan tuota kelloa; se käy sähköllä ja vie täsmällisyydessä
voiton parhaista kronometreistä. Olen jakanut sen taulun
neljäänkolmatta tuntiin, niinkuin Italian kelloissa on tapana, sillä
täällä alhaalla ei meillä ole yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä
kuuta, vaan aina yhtäläinen keinotekoinen valo, jonka otan mukaani
meren pohjaan. Katsokaa, nyt on kello 10 aamulla."

"Juuri niin."

"Kas tässä näette toisenlaista sähkön käytäntöä. Tämä edessämme
riippuva kellotaulu osottaa _Nautiluksen_ nopeutta. Sähköjohto
yhdistää sen potkuriin, ja neula ilmoittaa todellisen vauhdin.
Näettekö, nyt kiidämme eteenpäin kahden peninkulman nopeudella
tunnissa."

"Se on ihmeellistä, kapteeni, ja te teette aivan oikein kun käytätte
hyväksenne tuota voimaa, joka korvaa tuulen, veden ja höyryn."

"Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo; "jos
tahdotte seurata minua, niin tarkastamme laivan peräpuolta."

Minä jo todella tunsin tämän vedenalaisen aluksen etuosan, jossa
keulasta alkaen oli seuraavat suojat: ruokasali, viisi metriä pitkä
ja erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä; kirjasto, samoin
viisi metriä pitkä; iso arkihuone eli museo, kymmenen metriä pitkä ja
erotettu kapteenin huoneesta toisella vedenpitävällä väliseinällä;
viimemainittu huone, viisi metriä pitkä; minun huoneeni, kaksi
ja puoli metriä pitkä ja vihdoin ilmasäiliö, seitsemän ja puoli
metriä pitkä. Kaikkiaan siis pituutta kolmekymmentä viisi metriä.
Edellämainitut veden pitävät väliseinät olivat varustetut ovilla,
jotka kumilaitteilla olivat tehdyt ilmanpitäviksi, niin ettei
vuodonkaan sattuessa ollut uppoamisen vaaraa.

Minä astuin kapteeni Nemon jälessä käytävää pitkin ja saavuin
aluksen keskiosaan. Siellä oli jonkinmoinen kaivo tahi kuilu
kahden vedenpitävän väliseinän välillä. Rautakoukulla seinään
kiinnitetyt rautaiset tikaportaat johtivat sen yläpäähän. Minä kysyin
kapteenilta, mihin tarkotukseen portaita käytettiin.

"Ne vievät purteen", hän vastasi.

"Mitä, onko täällä pursikin?" kysäsin kummastuneena.

"Tietystikin, mainio pursi, kevyt ja uppoamaton, jolla käymme kalassa
tahi huvimatkoilla."

"Mutta siihen muuttaaksenne teidän täytyy nousta vedenpintaan?"

"Ei lainkaan. Pursi on kiinnitetty _Nautiluksen_ ulkorungon
yläosaan sitä varten sovitettuun onteloon. Se on kannellinen, aivan
vedenpitävä ja kiinnitetty emäalukseen vankoilla rautaruuveilla.
Nämä portaat johtavat _Nautiluksen_ kanteen tehtyyn aukkoon, jota
tarkoin vastaa toinen, purren kylkeen tehty aukko. Tämän kaksoisoven
kautta minä käyn sisään purteen. Mieheni sulkevat _Nautiluksen_
aukon, ja minä suljen purren aukon ruuvikierteillä. Sitte irroitan
kiinnitysruuvit, ja pursi kohoaa aika vauhtia vedenpintaan. Nyt avaan
kansilevyn, kohotan maston, nostan purjeen, otan airot esiin ja annan
huristaa".

"Mutta miten palaatte laivaan?"

"Minä en tänne palaakaan, herra Aronnax; _Nautilus_ saapuu minua
noutamaan."

"Teidän määräyksestänne?"

"Minun määräyksestäni. Sähköjohto yhdistää molemmat alukset. Minä
sähkötän miehilleni, se riittää."

"Todentotta", huokasin hämmästyneenä, "ei mikään saata olla sen
yksinkertaisempaa."

Noustuamme portaita myöten välikannelle vilkasin kahta metriä leveään
hyttiin, jossa Conseil ja Ned Land ihastuneina ahmivat oivallista
aamiaistaan. Sitten avautui ovi kolme metriä leveään keittiöön, jota
avarat varastosäiliöt ympäröivät. Sielläkin oli sähkö palvelijana,
keittäen ruoat paremmin kuin yksin kaasukin. Keittoastiain alla
kulkevat virrat antoivat platinasienelle[14] tavattoman kuumuuden,
joka sitten jakautui eri tahoille. Ne myöskin kuumensivat
tislauskonelta, joka suolaa haihduttamlla valmisti mainiota
juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone
kuuman- ja kylmänveden hanoineen.

Lähellä keittiötä oli myöskin miehistön makuusuoja, viisi metriä
pitkä. Mutta sen ovi oli suljettu, niin etten sen järjestelystä
voinut päätellä laivaväen lukumäärää.

Perällä oli neljäs väliseinä, jota erotti tämän osaston
konehuoneesta. Ovi aukeni ja minä astuin kirkkaasti valaistuun,
kokonaista kaksikolmatta metriä pitkään suojaan. Se oli jaettu
kahteen osastoon; toisessa valmistettiin sähköä ja toinen sisälsi
koneiston, jonka avulla sähkö pyöritti potkuria. Minä tarkastelin
laitoksia suurella mielenkiinnolla, nähdäkseni millä tavalla kapteeni
Nemo -- joka varmasti oli etevä insinööri -- oli suunnitellut
aluksensa konepuolen.

"Kuten näette", sanoi isäntäni, "käytän Bunsenin pattereita enkä
Ruhmkorffin. Viimemainitut eivät olisi tarpeeksi voimakkaita.
Bunsenin pattereita tarvitsee vähemmän lukumäärän, mutta
ne ovat isommat ja väkevämmät, niinkuin kokemus paraiten
todistaa. Niillä synnytetty sähkövirta kulkee etupuolelle,
missä se isojen sähkömagneettien avulla panee käyntiin vipuja
hammasratasjärjestelmän, joka vuorostaan pyörittää potkurin akselia.
Potkuri, jonka läpimitta on yli kuusi metriä ja ruuvikierre
lähes kahdeksan metriä, tekee noin satakaksikymmentä pyörähdystä
minuutissa."

"Mikä on suurin nopeutenne?"

"Kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa."

"Minä näin _Nautiluksen_ tekevän liikkeitä _Abraham Lincolnin_ edessä
ja sain silloin aavistusta sen erinomaisesta nopeudesta. Mutta se
ei riitä. Meidän täytyy nähdä minne menemme. Meidän täytyy kyetä
ohjaamaan oikeaan, vasempaan, ylös ja alas. Kuinka pääsette noihin
suuriin syvyyksiin, joissa on laskettu olevan satojen ilmakehien
paine? Kuinka palaatte takaisin valtameren pintaan? Ja kuinka
pysyttelette sopivalla keskitasolla? Kyselenkö nyt liikaa?"

"Ette ollenkaan, professori", vastasi kapteeni hiukan epäröityään,
"koska ette enää koskaan tule jättämään tätä vedenalaisia
alusta. Käykäämme tupakkasalonkiin, se on meidän tavallinen
puhelu- ja työhuoneemme; siellä saatte kuulla kaikki mitä haluatte
_Nautiluksesta_ tietää."




XII LUKU.

Hiukan numerotietoja.


Kohta istuimmekin salongin nahkasohvalla, sikarit hampaiden välissä.
Kapteeni pani eteeni paperiarkin, jolle oli piirretty _Nautiluksen_
asemakaava ynnä pituus- ja läpileikkaus. Sitten hän alotti
selityksensä seuraavaan tapaan:

"Kas tässä, herra Aronnax, näette aluksemme eri mittasuhteet. Se
on pitkähkö, kartiomaisiin keuloihin päättyvä lieriö ja muistuttaa
suuresti sikaria. Lieriön pituus päästä päähän on 70 metriä ja suurin
vahvuus 8 metriä. Se ei ole rakennettu teidän kaukomatkahöyryjenne
tapaan, mutta se on pituuteensa nähden kyllin suippea jolta vesi
helposti juoksee sen sivuja pitkin aiheuttamatta kululle liikaa
vastusta.

"Näistä mittaluvuista saatte helposti _Nautiluksen_ pinta-alan ja
tilavuuden. Edellinen on noin 1,100 neliömetriä ja jälkimäinen 1,500
kuutiometriä, toisin sanoen: täydellisesti veteen upotettuna se
työntää tieltään 1,500 kuutiometriä vettä eli painaa saman luvun
tonneja.

"Kun suunnittelin tätä vedenalaista alusta laskin että siitä, sen
ollessa tasapainoasennossa vedessä, ainoastaan yhdeksän kymmenettä
osaa painuisi pinnan alle ja jälellä oleva kymmenes osa kohoisi veden
yläpuolelle. Aluksen tulisi näin ollen työntää tieltään vesimäärä,
joka vastaa yhdeksän kymmenettä osaa sen tilavuudesta, siis 1,350
kuutiometriä eli toisin sanoen: alus painaisi tämän määrän tonneissa.
En siis rakentaessani laivaani näiden mittasuhteiden mukaan saanut
mennä tämän painomäärän ylitse.

"_Nautilus_ on kokoonpantu kahdesta rungosta, sisä- ja
ulkopuolisesta, jotka ovat liitetyt toisiinsa T-muotoisilla
rautapulteilla, niin että ne ovat kuin yhtä kiinteätä kappaletta ja
kykenevät vastustamaan valtameren raivoisimpiakin hyrskyjä.

"Nämä rungot ovat teräslevyistä, joiden tiheys on seitsemän tahi
kahdeksan kertaa veden tiheyttä suurempi. Sisärunko on 5 sentimetriä
vahva ja painaa 394 tonnia. Ulkorunko eli emäpuu on 50 sm. korkea ja
25 sm. paksu ja painaa yksinään 62 tonnia. Koneisto ja painolasti,
väliseinät ja sivukaaret, kokoelmat ja kalustus tulevat lisäksi, niin
että laivan kokonaispaino nousee juuri 1,350 tonniin. Onko tämä nyt
teillä selvillä?"

"Kyllä."

"Kun siis _Nautilus_ ui vedessä, kohoaa siitä yksi kymmenes osa
pinnan yläpuolelle. Mutta jos laitan säiliöitä, joihin mahtuu uupuvan
kymmenennen osan eli 150 tonnin paino, ja täytän ne vedellä, niin
painaa alus 1,500 tonnia eli työntää saman määrän vettä tieltään
ja painuu siis kokonaan pintaan. Niin olenkin tehnyt; säiliöt ovat
laivani alaosassa. Minä väännän hanoja, säiliöt täyttyvät vedellä ja
_Nautilus_ laskeutuu aivan pinnan tasalle."

"No hyvä, kapteeni, mutta nyt meitä kohtaa päävaikeus. Saatan
kyllä käsittää, että voitte laskeutua vedenpinnan tasalle. Mutta
kun pyritte syvemmälle, niin eikö alustanne kohtaa alhaalta
ylöspäintyöntävä paine, joka 10 metrin syvyydellä vastaa yhtä
atmosfeeria eli siis 1 kilogramman painetta neliösentimetriä kohti?"

"Aivan niin, herrani."

"Mutta jollette rupea täyttämään koko _Nautilusta_ vedellä, niin en
näe muutakaan keinoa sen upottamiseksi."

"Herra professori", vastasi kapteeni Nemo, "te ette saa sekoittaa
statiikkaa (lepo-oppia) dynamiikkaan (liikevoima-oppiin), sillä
silloin teette mitä ikävimpiä erehdyksiä. Ei ole lainkaan vaikeata
painua valtameren suurimpiinkaan syvyyksiin, sillä kaikilla
kappaleilla on taipumus uppoamiseen. Seuratkaa nyt todisteluani."

"Olen pelkkänä korvana, kapteeni."

"Kun tahdoin tutkia, paljonko painoa _Nautilukselle_ oli lisättävä
jotta se uppoisi, niin tarvitsi minun vain pitää silmällä, paljonko
pienemmäksi meriveden tilavuus käy meidän tullessamme yhä alempiin
kerroksiin."

"Se on selvää", vastasin.

"Mutta vaikka ei olekaan aivan mahdotonta puristaa vettä kokoon,
tekee se pusertamiselle kuitenkin mitä tehokkainta vastustusta.
Uusimpien tutkimusten mukaan on tämä tilavuudenvähennys ainoastaan
436 kymmenmiljoonasosaa yhtä atmosfeeria eli 10 metriä kohti.
Jos tahdon vajota 1,000 metrin syvyyteen, niin lasken suuriko on
tilavuudenvähennys 1,000 metriä korkean vesipatsaan alla eli toisin
sanoen 100 atmosfeerin paineen vallitessa. Vähennykseksi saan 436
sadastuhannesosaa. Minun on siis lisättävä _Nautiluksen_ painoa niin,
että se 1,500 tonnin sijasta painaa 1,506 tonnia. Koko painonlisäys
on siis vain 6 tonnia. Mutta minulla on laivassani varasäiliöitä,
joihin mahtuu aina 100 tonniin vettä. Voin siis laskeutua melkein
niin syvälle kuin vain tahdon. Kun sitten haluan taas nousta
vedenpintaan, niin tarvitsee minun vain poistaa säiliöstä tämä
vesimäärä; ja jos tahdon että _Nautilus_ kohoo kymmenenteen osaan
koko kantavuudestaan eli että sen kymmenes osa uiskentelee pinnan
yläpuolella, niin tyhjennän kaikki säiliöt."

Tällaista numerotodistelua vastaan ei minulla ollut mitään
väittämistä.

"Minä hyväksyn laskelmanne, kapteeni", sanoin; "ja vaikeata olisikin
sotia niitä vastaan, kun jokapäiväinen kokemus todistaa ne oikeiksi.
Mutta oletanpa että vielä on jälellä muuan suuri vaikeus."

"Mikä sitten, professori?"

"Kun olette 1,000 metrin syvyydellä, pusertaa _Nautituksenne_
kylkiä 100 atmosfeerin paine. Jos siis tällöin tahdotte tyhjentää
varasäiliönne ja nousta pintaan, on teidän pumppujenne voitettava
tämä 100 atmosfeerin vastapaine, joka nousee 100 leiviskään
neliösentimetriä kohti. Tämä taas edellyttää voimaa..."

"Jonka vain sähkö voi minulle antaa", kiiruhti kapteeni Nemo
keskeyttämään. -- "Minä toistan vielä kerran, että koneitteni
tuottama voima on melkein rajaton. Muistanette itse, kuinka
voimakkaita vesipatsaita pumppuni viskasivat _Abraham Lincolnin_
kannelle. Muuten käytän varasäiliöitäni ainoastaan laskeumakseni
suhteellisesti matalalle, 1,500--1,800 metriä syvälle ja säästän
siten koneitani. Mutta kun minua haluttaa tutkia valtameren pohjaa
7--8,000 metrin syvyydellä, käytän toisia, yhtä tehokkaita keinoja."

"Minkälaisia, kapteeni?"

"Tällöin saan etsimättä tilaisuuden selittää teille, miten
_Nautilusta_ ohjataan".

"Olen kovin utelias kuulemaan."

"Kääntyäksemme oikeaan tai vasempaan käytämme lavallista peräsintä
ruotelirattaineen ja -kettinkineen. Mutta laskeutuaksemme veteen ja
noustaksemme jälleen pinnalle on meillä laivan sivuilla erityiset
ohjauslaitteet. Semmoisina on kaksi tasoa, jotka ovat kiinnitetyt
väkevään akseliin ja joita sen avulla voi mielin määrin kallistella.
Kun ne ovat yhdensuuntaiset laivan pituussuunnan kanssa, kuljemme
vaakasuorasti eteenpäin. Asettamalla ne etunojoon käy kulkumme
potkurin avulla syvyyttä kohti, ja takanojoon asetettuina ne ohjaavat
meidät ylös pintakerroksiin. Ja jos haluan aivan nopeasti kohota
vedenpintaan, irroitan potkurinkoplauksen, jolloin vedenpaine nostaa
laivan aivan kuin kaasulla täytetyn ilmapallon kohtisuorasti ylös."

"Mainiota, kapteeni!" huudahdin. --"Mutta kuinka perämies veden
sisässä ollen voi seurata määräämäänne suuntaa?"

"Hän on sijoitettu mykiömäisillä lasiseinillä varustettuun komeroon,
joka sijaitsee _Nautiluksen_ yläosassa."

"Voiko lasi kestää sellaista painetta?"

"Aivan hyvin. Vaikka lasi onkin haurasta kolauksille, on se kyllin
sitkeää vastustamaan melkoistakin painetta. On todettu sentimetrin
vahvuisen lasin kestävän 16 atmosfeerin paineen, ja meidän lasimme on
30 kertaa paksumpaa."

"Se kelpaa, kapteeni Nemo; mutta näkemiseen vaaditaan valoa, ja minä
ihmettelen kuinka keskellä vesivuorien hämäryyttä..."

"Peränpitäjän komeron takapuolella on väkevä sähkövalonheittäjä, joka
valaisee merta lähes kilometrin laajuudelta."

"Hyvä, hyvä, herra kapteeni! Nyt käsitän, mistä se salaperäisen
miekkavalaan fosfori kimmellys lähti, joka meille oppineille tuotti
niin paljon päänvaivaa. Ja mitä tulee _Scotian_ ja _Nautiluksen_
yhteentörmäykseen, joka aikoinaan synnytti sellaisen melun, oli se
kaiketi vain tapaturma?"

"Pelkkä tapaturma. Minä kuljin ainoastaan sylen syvyydellä
vedenpinnasta, kun törmäys tapahtui. Eivätkä seuraukset olleetkaan
sen pahemmat."

"Ei lainkaan. Mutta mitä kamppailuunne _Abraham Lincolnin_ kanssa
tulee..."

"Professori, olen pahoillani että niin sattui käymään yhdelle
Amerikan sotalaivaston paraimmista aluksista; mutta se hyökkäsi
kimppuuni, ja minun oli pakko puolustaa itseäni. Tyydyinhän kumminkin
vain siihen, että saatoin sen taistelukyvyttömäksi. Lähimmässä
satamassa frekatti voi helposti korjata vaurionsa."

"Ah, kapteeni Nemo, teidän _Nautiluksenne_ on kerrassaan ihmeteltävä
alus!"

"Niin onkin, professori; ja minä rakastan sitä kuten itseäni. Jos
merellä kohtaa vaara jotakin teidän laivoistanne, niin on silloin
ensi tunne laivassa sellainen, kuin avautuisi pohjaton kuilu
sen alla ja vierellä. _Nautiluksen_ miehistöllä ei koskaan ole
sellaista tunnetta. Minun laivani kaksinkertaisia terässeiniä ei
mikään voima murra; siinä ei ole purjeita huolehdittavina; ei ole
pelkoa höyrykattiloiden räjähtämisestä, tulipalon vaarasta, hiilien
loppumisesta, myrskyistä, yhteentörmäyksistä. Täällä saavat mielet
aina olla levolliset. Eikö tämä ole kaiken purjehtimisen ihanne? Ja
jos on totta, että koneenkäyttäjä luottaa laivaansa enemmän kuin sen
rakentaja, ja rakentaja enemmän kuin kapteeni, niin ymmärrätte että
minä voin täydellisesti luottaa _Nautilukseeni_, sillä minä olen
yhdellä haavaa sen kapteeni, rakentaja ja koneenkäyttäjä."

"Mutta miten voitte rakentaa tämän ihmeellisen alukseen niin salaa,
kenenkään siitä tietämättä?"

"Sen jok'ainoa osa, herra Aronnax, on tuotu maapallon eri osista.
Emäpuun valmisti Creusot Ranskassa, rungon teräslevyt Laird
Liverpoolissa, potkurin Scott Glasgowissa ja potkurinakselin
Penn & C:o Lontoossa. Vesisäiliöt ovat Cail & C:on tehtaista
Pariisissa, koneisto Kruppilta Preussissa, keula Ruotsin Motalasta,
matemaatilliset kojeet Hart Brothers'ilta New Yorkissa j.n.e. Ja
kultakin näiltä tein tilaukset eri nimiin."

"Mutta olihan nämä osat liitettävä toisiinsa ja alus jossakin
kokoonpantava?"

"Se tapahtui autiolla valtameren saarella. Siellä minä itse
kasvattamaini ja opettamaini kelpo miesten kanssa panin kokoon joka
erän. Sittekun alus oli valmiiksi saatu, poltimme poroksi telakkamme,
jottei jäänyt jälkeäkään kielimään hankkeestamme asianosattomille."

"Mutta sittepä maksoikin aluksenne aika paljon?"

"Rautalaiva maksaa 1,125 markkaa tonnilta, _Nautiluksen_ kokoinen
siis 1,687,500 markkaa. Sen kokoonpaneminen ja kaikilla kojeilla ja
tarve-aineilla varustaminen maksoi 2 miljoonaa, ja lisäksi tulee sen
taide- ja luonnontieteellisten kokoelmain arvo, noin 5 miljoonaa
markkaa."

"Sallitteko minun kysyä vielä yhtä asiaa, kapteeni Nemo?"

"Kysykää, professori."

"Te olette siis hyvin rikas?"

"Rikkaudellani ei ole rajoja, herrani; minä voisin, haitatta
itselleni, hyvin maksaa Ranskan valtiovelan."

Minä tuijottelin tuohon merkilliseen mieheen. Leikittelikö hän minun
herkkäuskoisuudellani? Tulevaisuus oli sen näyttävä.




XIII LUKU.

Musta virta.


Sen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän
yli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin
2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka
halkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia.
Samansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja
virrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.

Geoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi.
Valtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi
siluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka
jälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät
uudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä
maa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.

Mantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi:
Pohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin
mereksi ja Tyyneksi mereksi.

Viimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä
Aasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis
145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat
ovat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat.
Tällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin
merkillisten olosuhteiden vallitessa.

"Herrani", sanoi kapteeni Nemo, "jos suvaitsette niin määräämme
nykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt
neljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan."

Hän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat
ajamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen
vähenemisellä _Nautiluksen_ kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan
liikkumattomaksi.

"Nyt olemme saapuneet merenpintaan", sanoi kapteeni.

Nousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian _Nautiluksen_
yläkannella.

Tämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla
oli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi.
Huomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen
muistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin
erehdytty luulemaan sitä -- kiikarillakin katsoen -- joksikin
jättimäiseksi merihirviöksi.

Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli
pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella.
Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa,
seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen
perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä
valaisemassa.

Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan
leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton
taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä.
Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin
rannattomasta ulapasta.

Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta
kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.

"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette..."

Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys
antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä
määritteli kapteeni asemamme -- se oli 137°15' läntisellä pituus- ja
30°7' pohjoisella leveysasteella.

"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä
päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis
merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."

"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.

"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan
tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta
syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte
lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."

Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini
matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.

Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää
itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.

Sitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan,
ja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme
leveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.

Merellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat
erottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta.
Huomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt
maapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin
meren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen
valtameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian
meren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin
merivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi
muodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.

Tällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista,
jaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin
lahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä
kulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy
vihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen
mukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden
tuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä
puhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa _Nautilus_ nyt
noudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen
meren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned
Land ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.

Molemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään
ilmautuvia ihmeitä.

"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?" huudahti kanadalainen.
"Quebecinko museossa?"

"Hyvät ystävät", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, "ette
ole Kanadassa, vaan _Nautiluksessa_ kuusikolmatta syltä syvällä
merenpinnan alla."

Nyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut
selville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja
minne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset
tietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.

"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä
nähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö,
professori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen -- kaksikymmentä
-- viisikymmentä vai satako?" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa
karkausajatustaan.

"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on
että iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut _Nautiluksen_
valtaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen
laivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi
minua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta
päästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja
katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu."

"Katselkaamme!" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään;
"mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja
purjehdimme silmittömästi kuin sokeat."

Tuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo
sammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.

Me jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen
yllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului
kirisevä ääni, aivan kuin olisivat _Nautiluksen_ kylkilevyt luisuneet
toistensa ylitse.

"Nyt se on loppujen loppu!" sanoi Ned Land.

Äkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä
kahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi
sähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin
vavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat
sisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka
voivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.

Me erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän
_Nautiluksen_ ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata
valovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!

Me tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus
on paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset
ainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä.
Erinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä,
voi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden
läpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä.
Ja nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla
_Nautiluksen_ yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa.
Se ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.

Salongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan
vesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen
valon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä
akkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut
suunnattoman akvaarion lasiseinä.

"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!"

"Merkillistä, merkillistä!" jupisi kanadalainen, joka näytti
unohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen
valtaan. -- "Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla
moista näkyä!"

Koko kahden tunnin ajan _Nautilusta_ saattoi meren ihmeellinen
armeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja
toisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä:
vihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta
juova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin
salamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä
ruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä
teräviä hampaita, monia muita mainitsematta.

Ihastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä,
Conseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden
notkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen
minulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja
vapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia
niitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse,
kaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä
kaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä
sähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.

Äkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas
umpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä
vielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin
merkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri
näytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen
syvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä.
Kello oli viisi.

Ned Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin
kammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului
kilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa
erikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen
merilohen selkäpaistia.

Illan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi
pettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin
pian sikeästi, _Nautiluksen_ soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran
uumenissa.




XIV LUKU.

Kutsukortti.


Seuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta --
olin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan
tiedustamaan "miten olin yöni viettänyt" sekä auttamaan minua
pukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi
nukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo
palvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle.
Tahdoin vain tavata kapteenia.

Heti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se
oli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja
herbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin
värinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli
eläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti
edustetut.

Koko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin
isot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.

_Nautiluksen_ suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista
solmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen
syleen.

Seuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa
yksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja
Conseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti
kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut
sairaaksi -- vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?

Mutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi,
täydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti
ja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme
eriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme
halunneetkaan valittaa.

Tänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa,
jonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon
seikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.

Marraskuun 11 päivänä, aamulla varahin _Nautiluksen_ sisäosiin
virtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren
pinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita
myöten yläkannelle.

Kello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta
tyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä
ylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli
vangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena
suolaista meri-ilmaa.

Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas
kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen
hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein
värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta
mitäpä merkitsivät tuulet ja säät _Nautilukselle_, jonka ei tarvinnut
peljätä myrskyjäkään!

Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton
ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta
kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin
hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan
huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti
ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni
oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen,
sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):

"_Nautron respoc lorni virch_".

Mitä ne merkitsivät, en tiedä.

Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin.
Arvellen _Nautiluksen_ aikovan palata vedenalaiselle reitilleen
suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.

Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui
minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat
toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei
näkynyt.

Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta
marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin
hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen.
Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt
saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:

/#
    PROFESSORI ARONNAXille, _Nautiluksella_.

    Marrask. 16 p. 1867.

    Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle,
    joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei
    mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen
    seuralaistensa liittyvän mukaan.

    KAPTEENI NEMO, _Nautiluksen_ päällikkö.
#/

"Metsästämään!" huudahti Ned.

"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.

"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.

"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun
sisällön.

"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta
annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä
tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran
maistaa tuoretta lihaa."

Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän
kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea
maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:

"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."

Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja
157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan
kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla
kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari".
Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja
_Nautiluksen_ suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.

Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä
pohjoisen Tyynen meren aavaa.

"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa
hän ainakin valita aution kohdan."

Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän
lähtivät luotani.

Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin
ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.

Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että
_Nautilus_ makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin
sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.

Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan,
kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.

Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa,
en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että
seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.

"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.

"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan
siihen."

"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette
katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte
metsiä Crespo-saarella?"

"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä
lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä
muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun
hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä
metsiä, vaan vedenalaisia."

"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.

"Niin, professori."

"Ja sinne te kutsutte minua?"

"Aivan niin."

"Jalkaisinko sinne mennään?"

"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."

"Ettäkö oikein metsästämään?"

"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."

Minä tuijotin _Nautiluksen_ päällikköön, enkä todentotta tuntenut
sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.

"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni.
"Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän
on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole
ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä
eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."

Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni
Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan
häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen
hyvänsä.

Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.

"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta
murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka
lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä
hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme
saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."

Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia
kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia
kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia.
Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia
tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat
valmistavat _Rhodomenia palmata_ nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi
ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:

"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini,
niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan
tule koskaan tuomita umpimähkään."

"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun..."

"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta
syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."

"Minä kuuntelen."

"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi
oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä
hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään,
ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa
ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."

"Se on sukelluskoje", virkoin.

"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu
pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me
olisimme samalla tapaa riippuvaiset _Nautiluksesta_, emme pääsisi
liikkumaan pitkälläkään."

"Millä tapa siitä voi vapautua?"

"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi
teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii
teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman
että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu
paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50
atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä
niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta
ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan
luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee
tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen,
sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä
tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee
niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas
syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy
senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon
molemmat kumiputket päättyvät."

"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian
käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se
kelpaa hengitettäväksi."

"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla
voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä
voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä
tuntia varten."

"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa.
Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun
veden alla olisi käytettävä."

"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."

"Siis ilmapyssy?"

"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia
laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"

"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus
voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa
tiheämpää kuin ilma."

"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset
Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi
rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla
voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole
ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota _Nautiluksen_
pumput hankkivat minulle yltäkyllin."

"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"

"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan
lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette
itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä
käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."

"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle
eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin
paljon tiheämmässä alkuaineessa."

"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti
kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on
siitä paikalla henki lähtenyt."

"Miksi niin?"

"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan
itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja,
joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot,
joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi
on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa
sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen.
Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa
kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että
nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee
tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."

"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain
tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."

Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin
hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät
mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä,
jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.




XV LUKU.

Kävelymatka valtameren pohjalla.


Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä _Nautiluksen_
varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen
meitä kävelymatkalle lähtijöitä.

Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.

"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia
metsiä."

"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen
lihan saannista. -- "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua
tuohon kummituspukuun?"

"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."

"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei
minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."

"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.

"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.

"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee",
Conseil vastasi.

Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän
päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka
olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään
melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka
yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki.
Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin
jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat
rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata
toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin
käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.

Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan -- todellinen Herkules
kooltaan ja voimiltaan -- Conseil ja minä olimme pian puetetut
noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi
metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään
minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.

Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka
teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä
puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi
pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi
parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat
paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina
laukaistavaksi.

"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan
ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta
kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"

"Tänä hetkenä, professori, on _Nautilus_ viiden sylen syvyydellä,
niin että saamme heti lähteä matkaan."

"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"

"Saatte heti nähdä."

Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä
seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen
ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien
muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri
ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä
salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti
kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt
Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan
huoletta.

Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin
valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi
päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja
lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.

Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin
itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku
suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina.
Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä
pimeys ympäröi meidät.

Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin
jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin.
Nähtävästikin oltiin jossakin _Nautiluksen_ sisäosassa avattu
vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa
seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju
puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat
jalkamme valtameren pohjaa.

Ja sitte -- kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä
vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni?
Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun
ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen
ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?

Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä
pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella
keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan
haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni
eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin
manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin
paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja
minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään
lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin
tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.

Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä
vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet
tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat
tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina
puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni
hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi
hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa,
tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä
läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.

Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei
lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan
piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin
tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua
kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin
aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?

Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka
kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa.
_Nautiluksen_ runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon
näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön
tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.

Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni
avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui
takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten
aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta
kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma
zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.

Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan,
muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut
aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla
kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä
värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle,
tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen,
punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon
vierettäin-asettelu -- sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin
sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille
sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla
hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut,
kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani
joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi
itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi
päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän
kuin kannattikaan.

Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin
minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää
"luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla
moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi
polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat,
jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja -- joita ennen
nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" --, lihaisesta levystään
riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat
ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat
hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä
keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot
näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen
päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet
opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten
poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut
likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme
yön aikaan.

Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella
taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä
varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin
merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa,
jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat
pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli
leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät,
jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten
kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä
tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja
tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona
päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit
pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä
ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita
valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan
ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat
yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun
viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina
40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet
olla yli 500 metrin pituisia.

Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello
läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta --
ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja
"taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset
vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin,
jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin
äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva
ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin
ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.

Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää
paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen,
joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta
sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut
vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän
vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka
kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa
varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja
tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.

Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin
himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi
puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme
kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua
Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan;
hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte
sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat
hämärää takalistoa vastaan.

"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä
erehtynytkään.




XVI LUKU.

Merenalainen metsä.


Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä
oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa.
Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset
esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi
voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden
omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi
häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin
synkkiin korpiin?

Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet
niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen
asento -- asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.

Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva
haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki
järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin
kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat
ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän
mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi
tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!

Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin
meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä
metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli
vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen
täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä,
joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi
väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään,
pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja
kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja
kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä
vedenalaisessa maailmassa!

Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain
ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät
mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen.
Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on
vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien
asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita,
joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa:
siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää,
harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä -- ei enää
kuivattuna niinkuin _Nautiluksen_ kokoelmissa -- viuhkanmuotoista
riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden
silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja
merikasveja.

"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan
nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta
eläinkunta kantaa kukkia!"

Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa -- jotka olivat suuria
kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina
koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva
tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta
oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin
peljästyneet kurppaparvet.

Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin
levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden
juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin
lentoon lähtevät nuolet.

Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta
vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata.
Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin.
Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan
tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli
mitä hullunkurisimmalla tavalla.

Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen
tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä
vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien
sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa
painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä
vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli
voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa
olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.

Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni
tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo
oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun
odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.

Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen,
kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään
kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan
minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil
ja _Nautiluksen_ matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti
iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä
sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen
kiemurtelevan hengenlähdössä.

Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia
kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei
sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä.
Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla
varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan,
mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet
_Nautilukseen_ antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.

Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle.
Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka
sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä.
Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30
metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat
voineet veden sisässä oleskella.

Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana
syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi
tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt
rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut
nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni
leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut
sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän
lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta
metrin laajuudelta.

Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni
harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin
kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta
hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi
epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.

Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että
Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden
mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi
lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut
tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja
nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen
jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.

Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi
valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä,
suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia,
mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis
vihdoinkin tapasimme maata!

Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin
pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon
jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät
isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua.
Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei
halunnut jalkaansa panna.

Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen
joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti.
Luulin huomaavani, ettemme palannut _Nautilukseen_ samaa tietä kuin
olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia
vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä
se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi
elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat
usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon
ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen
kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin
syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja,
mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet
tavanneet.

Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan
pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui -- kuului
kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän
minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan
elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen,
olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä
kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa
Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto
olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti
tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet
korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla,
uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä
arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on
tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen
meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään
sukupuuttoon.

Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme
matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta;
paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä.
Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi
toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään
ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin
ja jalat ilmassa.

Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka
pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat
siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa
meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin
metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja
taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein
albatrossi.

Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme
vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin
viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen
uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon
siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin _Nautiluksen_ heijastaja.
Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja
siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui
kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta
sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.

Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin
hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani.
Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun
teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä
kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin
käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.

Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa,
kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia
tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen
fosforikimallusta.

Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat
sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö,
synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja,
joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä,
jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä
muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani
tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä
hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin
luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.

Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä
huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja
täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi
kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin
perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme _Nautiluksen_
luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään
ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän
painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin
laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli
hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme
varuskammioon.

Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme;
ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä
ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella
matkallamme.




XVII LUKU.

2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.


Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani
ja kiipesin yläkannelle, missä _Nautiluksen_ varapäällikkö toisti
minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.

Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin
saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan
rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän
kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli
värähtämättä merelle.

Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko _Nautiluksen_
matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat
kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä
merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka
europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä
irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman
kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia
ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut
hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.

Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja,
samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään -- eräänlaisia
isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten
silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat
pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä.
Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen
riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja,
jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia,
hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja,
samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on
metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite
välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa,
jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon
silmukoita.

Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin
kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat
ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain
kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista
ruokavaroista, sillä _Nautiluksen_ nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon
viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta
varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas
ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn
pantaviksi.

Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin
_Nautiluksen_ palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi
laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja
lausui ilman pitempiä puheita:

"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista
elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin
meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt
herää rauhallisesta unestaan!"

Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla
mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen
mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!

"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin!
Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten
herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja
hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka
on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto
eläimillä on.

"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen
Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja
siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia
tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia.
Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan
melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista
aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä.
Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin
ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren
hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan
syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja
sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan.
Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin
ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta
jäätyy ainoastaan pinnalla.

"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra
professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan
40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti
maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean
kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään
pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää
tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan
ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten
lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä:
ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.

"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi
tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman
painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä
merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset
niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat
kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on
meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset
ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät
itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat
raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille
uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta
ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää
liikuntoa ja elämää -- elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa
kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin
asti kaikissa maailmanmeren osissa -- tämän meren jota sanotaan
kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu
lukemattomille eläimille -- ja minulle!"

Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa
piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla
minuunkaan koskematta.

"Niin", hän lisäsi, "-- sen kohdussa elämä vasta todellista on!
Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa
vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka _Nautiluksen_
tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään -- ne
jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia
yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias..."

Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun
päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:

"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"

"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville
saatu."

"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin
tarkistaa niitä?"

"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni",
sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi
huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset
on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä,
jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä
oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen
keskisyvyys noin 7 kilometriä."

"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää
teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren
osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."

Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas.
Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta
pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.

Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin.
Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä
kartalle, niin että voin tarkoin seurata _Nautiluksen_ reittiä.

Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä
silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.

_Nautiluksen_ suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta
100--150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun
johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi
alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden.
Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan
yhteinen kaikilla leveysasteilla.

Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun
kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme
näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi
väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet
2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet
lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin
kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin
mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn
rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot
ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä
merenpintaa ylemmäksi.

Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki,
joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka
ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä
tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden
merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon
havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan
ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa
kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.

Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran
näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat
lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien
kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden
tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä
eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat
ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta
eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen.
Nopeudestaan huolimatta kulki _Nautilus_ useamman tunnin ajan tuon
suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas
valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään
tuttua lajia.

Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land
ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä
puoliavoimista luukuista. _Nautilus_ makasi liikahtamatta.
Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin
syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja
niukasti näyttäytyy.

Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:

"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"

"Mikäs nyt on, Conseil?"

"Isäntä saa sitten nähdä."

Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.

Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman
esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin
jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti
toinen ajatus aivoihin.

"Laiva!" huudahdin.

"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on
uponnut miehistöineen ja kaikkineen."

Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut
touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan
hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten.
Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten
oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut
haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi
nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun
vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla
vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin
niitä viisi -- neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä,
sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin
peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori.
_Nautiluksen_ räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen
kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä
ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku
raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän
merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat
vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä,
jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa
kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä,
joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina
ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta
kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.

Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin
katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime
tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin
suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin
tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.

_Nautilus_ pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea
nimen:

_Florida_, Sunderland.




XVIII LUKU.

Vanikoro.


Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä,
joita _Nautilus_ matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille
vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla
uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla
ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja
tuhansine muine rautaesineineen.

Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman
mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta
Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta;
hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille
korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran
muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta
Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.

Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän
kylmästi:

"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"

_Nautilus_ sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren,
joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622
_Minervan_ kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia
madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän
valtameren saaristot.

Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin,
on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen
erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut
ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät
miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista
juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä
ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä
eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta
yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat
samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten
Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat
muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden
kohdalla valtameri on erittäin syvä.

Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä
Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla
mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät
etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä;
ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä
vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin
pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät
jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien
rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä
tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun
mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien
rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa
alempana olevat tulivuorien huiput.

Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä,
sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja
sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään.
Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä
jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli
kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan
ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.

"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet..."

"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii
kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen
sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."

_Nautiluksen_ noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan,
metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita
olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat
hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta
ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle,
jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään
vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen
siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä
ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät
vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi
yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui
purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta.
Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat
pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja
vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin
ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria -- noiden
mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.

Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään
kaukaisuuteen, ja _Nautilus_ muutti nyt tuntuvasti suuntaa.
Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi
keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki.
Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä
koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan,
sillä 15--20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa
14--15° C korkeammalle.

Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä
Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen
puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme
pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja
eräänlaisia merikäärmeitä.

Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä
-- Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut
löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin
ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä
kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti
selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta
pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita
Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten
rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio
sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet
ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta
menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan
osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja
ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä,
että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna
aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä
jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä
tarvitsee ravinnokseen.

Joulukuun 25 p. _Nautilus_ kulki Uusien Hebridien saariston halki,
jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen.
En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri
isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui
sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48255