← catalogue

Raha: Romaani

by Émile Zola · Finnish · Gutenberg #48069 · 667,860 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Raha: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Raha: Romaani

Author: Émile Zola


        
Release date: January 25, 2015 [eBook #48069]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48069

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHA: ROMAANI ***

RAHA

Romaani


Kirj.

ÉMILE ZOLA


Suomennos.



Turku 1916.
Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta i.l.






I.


Pörssin kello oli juuri lyönyt yksitoista, kun Saccard astui
Champeaux'n ravintolan valkeaan ja kullalla koristettuun saliin, jonka
molemmat korkeat akkunat antavat torille. Hänen katseensa kiintyi heti
pihan pöytien ääressä istuviin, vilkkaaseen keskusteluun vaipuneisiin
vieraisiin, ja hän näytti hiukan hämmästyvän, kun ei nähnytkään
etsimiänsä kasvoja.

Tarjoilija juoksi hänen ohitseen lautaskasaa kantaen.

"Sanokaa minulle, eikö herra Huret ole tullut?"

"Ei, ei ole vielä."

Saccard päätti istuutua ikkunasyvennykseen, jossa sijaitseva pöytä oli
juuri vapautunut. Hän luuli tulleensa liian myöhään ja pöytäliinaa
vaihdettaessa katseli hän kadulle, ohikulkijoita. Tänä hetkenä, jolloin
kaikki ihmiset söivät aamiaista, oli katu melkein tyhjä. Toukokuun
iloinen aurinko heitteli luotisuoria säteitään, ja jylhä pörssirakennus
kylpi sen valossa. Leveitten portaitten ylimmällä astuimella oli vielä
suuri joukko tuoleja epäjärjestyksessä.

Saccard käännähti ja tunsi vekselinvälittäjä Mazaud'n viereisessä
pöydässä. Hän ojensi kätensä.

"Ei, mutta katsoppas, tekö se olette? Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää", vastasi Mazaud puristaen ajatuksissaan hänen kättään.

Mazaud oli pieni, kaunis, tumma, hyvin vilkas mies, joka nyt oli
kolmenkymmenenkahden vuoden ijässä ja oli perinyt ammattinsa muutamalta
enoltaan. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen hänen edessään
istuvaan paksuun herraan, jolla oli punaiset, sileäksi ajellut kasvot.
Tämä oli kuulu Amadieu, joka nyttemmin oli koko pörssin kunnioituksen
esineenä Selsiskaivosten huomiotaherättävän keikauksen perästä. Kun
osakkeet olivat alenneet 15 frangiin ja jokaista ostajaa pidettiin
hulluna, oli hän uskaltanut koko omaisuutensa liikkeeseen, aivan
kohtalon huomaan, ilman laskelmia ja arvioimisia, tyhmästä
yksipäisyydestä, jolla kumminkin oli onni mukanaan. Nyt, kun oli
löydetty todella rikkaita suonia ja osakkeet olivat kohonneet 1,000
frangiin, oli hän ansainnut 15 miljoonaa, ja hänen keinottelunsa, jonka
alussa luultiin johtavan hullujen huoneeseen, oli nyt tehnyt hänestä
suuren finanssineron. Häntä tervehdittiin kunnioittaen ja erityisesti
kysyttiin hänen neuvoaan. Hän ei muuten enää ottanut osaa
pörssiliikkeeseen, hän näytti loistavan yksinäisyydellään ja nerollaan.
Mazaud luultavasti koetti saada hänestä liiketuttavaa.

Saccard, joka ei ollut kyennyt edes houkuttelemaan hymyä Amadieu'n
huulille, tervehti nyt vastapäätä olevaan pöytään, missä istui kolme
tuttua pörssikeinottelijaa: Pillerault, Moser ja Salmon.

"Hyvää päivää! Mitä kuuluu?"

"Kiitos, eipä erinomaista -- päivää!"

Täälläkin otettiin hänet vastaan kylmästi, melkein
vihamielisesti. Pillerault, pitkä, laiha ja luiseva, käyränenäinen ja
don-Quixote-kasvoinen mies, oli tavallisesti sangen tuttavallinen, hän
suosi päistikkajärjestelmää ja selitti, että hän aina kärsi suuria
häviöitä, jos vain antautui ajattelemaan. Hän oli sangvininen luonne,
joka aina uskoi onneen ja voittoon, kun taas Moser, pieni keltaihoinen,
pahasti keuhkotautinen herra, aina valitteli ja pelkäsi yhtämittaa
yllätyksiä. Salmon, sangen kaunis, noin viisikymmenvuotias mies, jolla
oli oivallinen, hiilimusta täysiparta, ei koskaan sanonut mitään, hän
vain vastaili hymyten. Ei tiedetty, millä puolella hän keinotteli, eikä
edes, keinotteliko hän lainkaan. Moseriin vaikutti tämä niin
voimakkaasti, että hän usein joutui siihen määrin suunniltaan hänen
vaikenemisensa johdosta, että kiireesti muutti määräyksensä pörssissä.

Saccard katseli yhä ympärilleen salissa. Häntä tervehti muuan nuori
rotevakasvuinen mies, joka istui kolmannessa pöydässä. Hän oli kaunis
Sabatani, Välimeren rantalainen, jolla oli pitkänlaiset, tummat kasvot
ja loistavat mustat silmät, mutta ilkeä, sangen vähän luottamusta
herättävä piirre suun ympärillä, mikä pilasi hänen ulkonäköään. Tämän
suosijan kohtelias tervehdys pahensi vielä Saccard'in huonoa tuulta;
hän oli jonkun ulkolaisen pörssin hylkytavara, yksi niitä salaperäisiä
olioita, joitten perään kaikki naiset ovat hulluina; hän oli äkkiä
ilmestynyt täkäläiseen liikemaailmaan viime vuoden syksyllä, oli jo
ollut mukana erään pankin kuperkeikassa ja vähitellen hankkinut
itselleen luottamusta sekä etuoikeutettujen että etuoikeudettomien
välittäjien keskuudessa sievän käytöksensä ja väsymättömän
kohteliaisuutensa vuoksi niitäkin kohtaan, joitten maine ei ollut
erinomainen.

Tarjoilija seisoi Saccard'in edessä.

"Mitä saa luvan olla?"

"Jaa, tosiaankin --. Mitä hyvänsä, vaikka kyljys --"

Sitten huusi hän tarjoilijan takaisin.

"Oletteko varma siitä, ettei herra Huret ole ollut jo täällä ja mennyt
matkoihinsa?"

"Olen, aivan varma."

Tähän oli siis vienyt hänet viimeinen kuperkeikka, joka lokakuussa oli
pakottanut hänet vielä kerran luovuttamaan pesänsä, myymään talonsa
Monseaux'in puiston varrella ja vuokraamaan itselleen asunnon.
Ainoastaan Sabatanin kaltaiset tervehtivät häntä; hänen tullessaan
tähän ravintolaan, jossa hän oli ollut kaikkivaltias, eivät enää kaikki
kääntyneet hänen puoleensa, eivät kaikki kädet ojentuneet häntä kohti.
Hän ymmärsi pitää hyvää ilmettä, hän ei tuntenut mitään katkeruutta
tämän viimeisen musertavan tonttijutun jälkeen, josta hän vaivoin oli
pelastanut vaatteet ruumiinsa verhoksi. Mutta koko hänen sielunsa
hehkui uuden yrityksen halua, ja se seikka, että Huret ei tullut --
vaikka hän oli luvannut olla siellä klo yksitoista ja selostaa sen
tehtävän kulkua, jonka hän oli antanut tämän toimitettavaksi veljensä
Rougon'in, kaikkivaltiaan ministerin, luona -- harmitti häntä
erityisesti. Huret, suuren miehen orja, jonka voi saada mihin hyvänsä,
oli vain välikätenä. Mutta Rougon, jolle kaikki oli mahdollista, oliko
hän jättävä hänet pulaan? Ei hän ollut koskaan osottanut olevansa
rakastava veli. Eihän ollut niinkään ihmeellistä, että hän oli
suuttunut keikauksen perästä, oli julkisesti rikkonut välit
välttääkseen itse häväistystä; mutta nyt, puolen vuoden kuluttua eikö
hän nyt voisi auttaa salaa? Ja olisiko hänellä nyt sydäntä kieltäytyä
ojentamasta auttavaa kättä, jota Saccard lähetti kolmannen miehen
pyytämään häneltä, koska hän ei itse uskaltanut mennä veljensä luokse
peläten joutuvansa hänen valtavan vihanpurkauksensa uhriksi?

"Mitä viiniä herra haluaa?" kysyi tarjoilija.

"Tavallista bordeaux'anne."

Saccard, joka istui ajatuksissaan, ilman ruokahalua antaen kyljyksen
edessään jäähtyä, vilkasi ylös erään varjon livahtaessa pöytäliinan
ylitse. Se oli Massias, muuan punapartainen, lihavahko nuori mies,
vapaavälittäjä, jonka hän oli tuntenut ollessaan ahtaissa asioissa, ja
joka nyt hiipi pöytien välitse kurssinoteraus kädessään. Hänen pisti
vihakseen nähdessään miehen kulkevan hänen paikkansa ohi ja ojentavan
listan Pillerault'ille ja Moser'ille. Salissa alkoi elämä vilkastua.
Joka hetki astui sisään uusia välittäjiä ovia paukuttaen. Huudettiin
toisilleen pitkän matkan päästä, kaupantekointo kohosi, kuta pitemmälle
aika kului. Ja Saccard, jonka silmät edelleen olivat suunnattuina
torille, näki sinne vähitellen ilmestyvän elämää ja liikettä, vaunu- ja
jalankulkijavirta lähti vierimään, samalla kun tummia varjoja jo alkoi
näkyä auringon paahtamilla pörssinportailla, herroja, jotka saapuivat
yksitellen.

"Sanon teille vielä kerran", lausui Moser valittavalla äänellään, "että
maaliskuun 20 päivänä tapahtuvien täytevaalien suhteen on olemassa
sangen levottomuutta herättäviä merkkejä. Lyhyesti, koko Pörssi on nyt
oppositsionin vallassa."

Mutta Pillerault kohotti olkapäitään. Kaksi lisää, Carnat ja
Garnier-Pagés, vasemmiston penkeille, mitä se merkitsee?

"Se on aivan kuin herttuakuntakysymys", jatkoi Moser, "sillä on aina
joukko outoja asioita mukanaan. Niin, naurakaa te vaan! Minä en sano,
että meidän on julistettava sota Preussia vastaan estääksemme sen
tekemästä väkivaltaa Tanskalle; mutta sillätavoin voisi joka
tapauksessa jotain tehdä. Kun suuret alottavat syömällä pienet
suuhunsa, ei voi tietää, mitä lopuksi seuraa. Ja mitä Meksikoon
tulee..."

Pillerault, jolla oli yksi optimistisimpia päiviään, keskeytti hänet
röhönaurulla.

"Suuri kiitos, ystäväni, mutta jättäkää nyt nuo
onnettomuusennustuksenne Meksikon suhteen. Meksikosta tulee meidän
hallituksemme historian kunniakkain lehti. Mistä hitosta olette saaneet
päähänne, että keisarikunta on sairas? Eikö 300 miljonan laina
tammikuussa tullut täytetyksi yli viisitoistakertaisesti? Sehän osotti
aivan suuremmoista edistystä. Niin, ja entä kolmen vuoden perästä,
jolloin keisarin hiljattain päättämä maailmannäyttely avataan."

"Minä sanon vielä kerran, että kaikki menee hullusti", vakuutti Moser
epätoivoisella äänellä.

"Olkaa toki vaiti, kaikkihan päinvastoin menee erinomaisesti!"

Saccard, joka oli kuunnellut heitä, asetti keisarikuntaa uhkaavan pulan
yhteyteen omien vastustensa kanssa. Hänet oli taas lyöty maahan;
olisiko nyt tämä keisarikunta, joka oli luonut hänet, luhistuva hänen
laillaan, äkkiä syöksyvä korkeimmasta loistosta, syvimpään
lankeemukseen?

Hän istui muistojensa mailmassa, kaukana siitä salista, jossa melu yhä
eneni. Suuresta peilistä oli hän nähnyt oman kuvansa ja se oli
hämmästyttänyt häntä. Vuosilla ei ollut mitään vaikutusta hänen pieneen
vartaloonsa. Vaikka hän oli täyttänyt viisikymmentä, ei hän näyttänyt
kolmeakymmentäkahdeksaa vanhemmalta; hän oli jaksanut säilyttää
nuorekkaan joustavuuden ja eloisuuden, eikä hänen paksussa tukassaan
ollut yhtä ainoata hopeahiusta. Väkisinkin muisti hän tulonsa Parisiin
kohta valtiokeikauksen jälkeen, sen illan, jolloin hän ensi kerran
asteli Parisin katukiviä tyhjin taskuin, kaikellaisten himojen ja
halujen vallassa. Sen illan perästä oli hän monesti kohonnut hyvin
korkealle, miljonavirta oli vierinyt hänen sormiensa lomitse, ilman
että hän koskaan oli omistanut rikkautta kuin orjaa, kuin kalua, joka
kuuluu minulle, ja jota minä voin hallita, jota minä voin pitää
lukkojen ja puomien takana, elävänä, antautuvana: aina oli valhe ja
petos asunut hänen kassakaapissaan, jonka kulta näytti virtaavan ulos
tuntemattoman aukon kautta. Ja taas seisoi hän kadulla kuten noina
kaukaisina aikoina -- yhtä nuorena, yhtä täynnä haluja, yhtä
tyydyttämättömänä, saman nautinnon ja vallotushalun vaivaamana.
Hän oli maistanut kaikkea, mutta hän ei koskaan ollut saanut
kyllältään, sillä hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa eikä
tilaisuutta, niin hän luuli, purra tarpeeksi syvään. Ja nyt tunsi hän
katkeruudella taas seisovansa puilla paljailla; hänen osansa oli
huonompi kuin vasta-alkajan, sillä tätä innostaa toivo ja kuvittelut.
Ja hänet valtasi hurja halu alkaa taas alusta, nousta korkeammalle kuin
milloinkaan ennen ja vihdoin asettaa jalkansa vallotetun kaupungin
niskalle.

Moserin ääni, joka taas kaikui terävänä ja katkerana, herätti hänet
hetkeksi ajatuksistaan.

"Meidän Meksikon-retkemme maksaa neljätoista miljonaa kuukaudessa ja
pitää olla umpisokea ollakseen näkemättä, että kamarin enemmistö seisoo
heikolla pohjalla. Vasemmistomiehiä on nyt vähä yli kolmekymmentä.
Keisari itse huomaa selvästi, että itsevaltius on tulemassa
mahdottomaksi; senvuoksi tekeytyy hän vapauden edelläkävijäksi."

Pillerault ei vastannut, hän naurahti vain ylenkatseellisesti.

"Te luulette, että asiat sujuvat hyvin, mutta emme ole vielä nähneet
loppua. On revitty ylen paljon ja rakennettu uudestaan täällä
Parisissa, näettekö. Suuret yritykset ovat tyhjentäneet kaikki säästöt.
Mitä mahtaviin pankkeihin tulee, jotka näyttävät niin kukoistavilta ...
odottakaa, kunnes yksi tekee kuperkeikan, niin saatte nähdä, miten
toiset menevät perässä. Puhumatta nyt lainkaan siitä, että kansa alkaa
liikehtiä. Tuo kansainvälinen työväenyhdistys, joka hiljan on
perustettu työväen elinehtoja parantamaan, pelottaa minua aika lailla.
Ranskassa on olemassa vastustuspuolue, vallankumouksellinen liike, joka
ilmenee joka päivä yhä selvempänä. Hedelmää jyrsii mato. Kaikki luisuu
loppua kohti."

Tämä lausunto aiheutti äänekkäitä vastaväitteitä. Tuolla perhanan
Moserilla oli luultavasti taas keuhkotautikohtauksensa. Mutta itse hän
ei ollut puhuessaan hellittänyt silmiään viereisestä pöydästä, missä
Mazaud ja Amadieu edelleen kuiskuttelivat keskenään. Koko sali tuli
uteliaaksi tämän pitkän neuvottelun johdosta. Mitä heillä mahtoi olla
sanottavaa toisilleen, kun he noin sipisivät ja supisivat? Amadieu
antoi vihdoinkin määräyksen. Viimeisinä kolmena päivänä oli liikkunut
levottomia huhuja Suezin kanavan suhteen. Moser siristi silmiään ja
alensi ääntään hänkin.

"Englantilaiset koettavat estää töitä siellä, kuten tiedätte. Me voimme
hyvin helposti saada sodan."

Tällä kertaa loppui Pillerault'inkin levollisuus, niin merkillinen oli
tämä uutinen. Olihan se aivan uskomatonta. Ja huhu lensi pöydästä
pöytään muodostuen lopulta aivan varmaksi tosiasiaksi: Englanti oli
lähettänyt ultimatuminsa ja vaatinut, että työt oli heti lakkautettava.
Amadieu puhui luonnollisesti tästä seikasta vain Mazaud'in kanssa,
jonka tehtäväksi hän antoi myydä kaikki hänen Suez-paperinsa. Levoton
mumina täytti raskaan ruokahöyryjen kyllästyttämän ilman, ja lautaset
kalisivat. Tämä paniki saavutti huippukohtansa erään vekselinvälittäjän
apulaisen nopeasti astuessa huoneeseen. Hän oli pikku Flory, nuori
mies, jolla oli tyttömäinen hipiä ja paksu, kanstanjanruskea parta. Hän
syöksyi esiin kädessään joukko lomakkeita, jotka hän jätti isännälleen,
kuiskaten samalla jotain hänen korvaansa.

"Hyvä!" vastasi Mazaud tyynesti ja alkoi järjestellä lomakkeita
muistikirjaansa.

Sitten katsoi hän kelloaan.

"Jo kaksitoista! Sano Berthier'lle, että hän odottaa minua. Ole itsekin
saatavilla, mene hakemaan sähkösanoma."

Sillävälin oli tuo väärä uutinen, jonka alkua ei kukaan tiennyt,
kasvanut myrskypilveksi.

"Myyttehän, eikö totta?" kysyi Moser Salmon'ilta.

Mutta tämän hymy oli niin tavattoman viekas, että Moser tuli vallan
levottomaksi ja epäili englantilaista ultimatumia, jota hän ei tiennyt
itse keksineensä.

"Minä ostan kuinka paljon tahansa", sanoi Pillerault tyhmän karkeasti,
kuten oikea metoditon pörssipelaaja.

Saccard, joka vihdoinkin oli ryhtynyt aterioimaan, tunsi vihan syttyvän
Huret'a kohtaan, jota hän ei enää odottanut. Hän, joka oli niin
päättäväinen, oli muutamia viikkoja epäröinyt, ollen horjuva ja
epävarma. Hän älysi selvästi, että hänen piti muuttaa nahkaa ja alussa
oli hän uneksinut aivan uutta elämää korkeammalla virkauralla tai
politikan alalla. Miksi ei hän voisi tulla edustajaksi ja sitten
ministeriksi, kuten hänen veljensä? Niin, ehkä oli hän erehtynyt
todellisten lahjojensa suhteen, ehkä voisi hän heti kiivetä ylös
valtiollisen sekasorron aikana, hän innollaan ja palavalla
uskonkiihkollaan. Kaikki riippui hänen veljestään. Jos tämä sysäisi
hänet luotaan, heittäisi hänet takasin pörssikeinottelun pyörteeseen,
niin olisi se ehkä pahinta hänelle itselleen ja muille, sillä silloin
uskaltaisi hän sen suuren keikauksen, josta hän ei ollut puhunut
kenellekään, sen jättiläisasian, josta hän oli uneksinut viikkomäärin
ja jota hän itse pelkäsi, niin suuremmoinen se oli, niin omiaan
panemaan koko mailman liikkeeseen, onnistuipa se sitten tai luhistui.

Saccard kiinnitti katseensa Sabatani'in. Nuori mies maksoi aivan
rauhallisesti aamiaisensa sillä hyväilevällä miellyttäväisyydellä, joka
oli ominaista tälle puoli-itämaiselle italialaiselle, meni hän sitten
puristamaan Mazaud'in kättä, sillä hän oli tämän liiketoveri. Hän
kumartui ja antoi hänelle määräyksen, jonka tämä kirjotti lomakkeelle.

"Hän myy Suez-osakkeensa" mutisi Moser. Ja melkein sairaana epätoivosta
ei hän voinut olla kysymättä ääneen:

"Mitä ajattelette Suez'ista -- he, he?" Puheen sorina taukosi, kaikki
päät lähimmistä pöydistä kääntyivät. Tämä kysymys oli kasvavan
levottomuuden ilmaisuna. Mutta Amadieun selkä oli läpinäkymätön, eikä
sanonut mitään, ja vekselinvälittäjä, joka alkoi ihmetellä, että hän
sai niin monta myyntimääräystä, tyytyi ravistamaan päätään: kuuluihan
vaitiolo hänen ammattiinsa.

"Suez-osakkeet! Nehän ovat oivallisia!" selitti Sabatani laulavalla
murteellaan. Ennen lähtöään kävi hän kohteliaasti puristamassa
Saccard'in kättä.

Hetkisen tunsi Saccard vielä tuon hennon, pehmeän, milt'ei naisellisen
kädenpuristuksen. Tietämättä minne mennä, kuinka rakentaa elämänsä
uudelleen, tuntuivat kaikki läsnäolevat hänestä lurjuksilta. Lautasten
ja lasien kilinä alkoi taas, äänet kiihtyivät, ovia lyötiin lujemmin,
niin kiire oli päästä pörssipeliin, jos todellakin vaara uhkasi
Suez-osakkeita. Ja akkunasta näki hän pörssin auringon paahtamat portaat
mustanaan ihmisiä.

Ollessaan juuri käymäisillään käsiksi tilaamaansa juustoon, kuuli hän
äkkiä raa'an äänen ja nosti päätään.

"Pyydän anteeksi, paras ystävä, minun oli mahdotonta tulla ennen."

Vihdoinkin Huret, normanni Calvados'ta, paksu ja leveänaamainen mies,
viekas veitikka, joka mielellään tahtoi näytellä rehellistä. Hän tilasi
heti päivän liharuuan ja annoksen vihanneksia.

"No?" kysyi Saccard hieman nyreänä; hänen oli vaikea hillitä itseään.

Mutta toinen ei pitänyt kiirettä ja katseli häntä viekkaasti. Hän
ryhtyi syömään, kurotti päätään eteenpäin ja alensi ääntään:

"Niin, olen tavannut suurmiehen ... kotonaan tänään. Ah, hän oli hyvin
suopea ... hyvin suopea teitä kohtaan."

Hän vaikeni, joi kokonaisen lasin viiniä ja pisti uuden perunan
suuhunsa.

"No?"

"Niin, rakas ystävä, näin on asia: hän on tekevä mitä suinkin voi
teidän hyväksenne, hän on hankkiva teille erinomaisen hyvän paikan,
mutta ei Ranskassa. Esim. jonkun siirtomaamme, parhaimpien,
kuvernöörinä. Siellä olette oma herranne, aivan kuin pikku ruhtinas."

Saccard oli muuttunut tuhkanharmaaksi.

"Ei, kuulkaapas, tämä on pilaa, te teette pilaa minusta! Miksi hän ei
yhtähyvin karkota minua? Ahaa, hän tahtoo päästä minusta. Mutta
varokoon itseänsä, muuten minä ehkä lopuksi tulen hänelle vaivaksi
täydellä todella!"

Huret koetti sovittaa.

"No, no, hänhän tahtoo teidän parastanne."

"Minun on annettava sysätä itseni pois tieltä, eikö totta?... Aivan
hiljan puhuttiin täällä, että keisarikunta ehkä piankin on tehnyt
viimeisen tuhmuutensa. Niin, sota Italiassa, Meksiko, suhteemme
Preussiin ... ja se on, kunniani kautta, päivän totuus! Te teette niin
monta tyhmyyttä ja mielettömyyttä, että koko Ranska pian nousee ja ajaa
teidät ovesta."

Edustajakamarin jäsen, ministerin uskollinen aseenkantaja, tuli
levottomaksi, kalpeni ja katseli ympäri salia.

"Suokaa anteeksi, siinä en voi olla yhtä mieltä kanssanne... Rougon on
kunnon mies, ei ole vaaraa, niinkauan kuin meillä on hän. Ei, elkää,
elkää sanoko enempää, te ette tunne häntä, se on minun varma
vakuutukseni."

Saccard keskeytti hänet hurjasti, tukahtunein äänin ja kirahtelevin
hampain:

"Olkaa hyvä, vetäkää yhtä köyttä hänen kanssaan, keittäkää samassa
padassa! Jaa tai ei, tahtooko hän tehdä jotain minun hyväkseni
Parisissa?"

"Parisissa, ei koskaan!"

Sanomatta sanaakaan enää nousi hän ja kutsui tarjoilijan maksaakseen.
Huret, joka tunsi hänen kiivautensa, istui tyynenä paikoillaan ja antoi
hänen mennä, sillä hän pelkäsi Saccard'in saavan aikaan ikävyyksiä.
Mutta samassa syntyi salissa aika hälinä.

Gundermann oli juuri tullut sisään, pankkiirikuningas, pörssin ja
mailman valtias. Hän oli kuusikymmeniäs mies, jonka aivan liian suuri,
kalju pää paksuine nenineen ja pyöreine silmineen ilmaisi tavatonta
kestävyyttä ja sanomatonta väsymystä. Hän ei koskaan käynyt pörssissä,
hän piti kunniana olla olematta virallisesti edustettu siellä;
milloinkaan ei hän syönyt julkisissa paikoissa. Ainoastaan jonkun
kerran, kuten tänäänkin, näyttäytyi hän Champeaux'in ravintolassa,
missä hän nautti lasillisen vichyvettä. Yli kaksikymmentä vuotta oli
hän kärsinyt vatsavaivaa ja eli pääasiassa maidolla.

Koko palveluskunta lähti heti liikkeelle tarjotakseen hänelle hänen
vichyvetensä, ja kaikki muut vieraat ikäänkuin hävisivät olemattomiin.
Moser seisoi ihastunein ilmein ja katseli tätä miestä, jolla oli
hallussaan keinottelun salaisuudet. Pillerault'kin tervehti häntä,
sillä hän uskoi miljardien vastustamattomaan voimaan. Monet vieraista,
jotka juuri olivat aikeissa lähteä, jäivät saliin, ympäröivät
jumaloidun ja muodostivat nöyräselkäisen hovin aamiaispöytien keskeen.
He katsoivat kunnioituksella, kuinka hän otti lasin vapiseviin käsiinsä
ja vei sen värittömille huulilleen.

Joskus mailmassa, Monceaux'n tonttikeinottelun aikana, oli ollut
riitaisuuksia, jopa avointa erimielisyyttäkin Saccard'in ja
Gundermann'in välillä. He eivät sopineet yhteen; toinen oli himokas ja
nautinnonhaluinen, toinen tyyni ja jääkylmän johdonmukainen. Siksipä jo
ennen kiihtynyt Saccard menetti kokonaan malttinsa Gundermann'in
triumfin nähdessään. Hän oli juuri lähtemässä, kun tämä huusi häntä.

"Kuulkaas nyt, rakas ystävä, onko totta, että te aiotte lopettaa
liikkeen? Siinä teette aivan oikein, se on kaikista viisainta."

Se oli kuin piiskan sivallus vasten Saccard'in kasvoja. Hän kohensi
pientä vartaloaan ja vastasi selvällä ja kirkkaalla äänellä, terävällä
kuin miekanterä.

"Minä perustan pankin 25 miljonan pääomalla ja aijon käydä luonanne
joku päivä."

Sen sanottuaan hän meni, ja salissa syntyi melua, sillä kaikki alkoivat
tunkeilla ja tuuppia toisiaan ehtiäkseen ajoissa pörssin avaamiseen.
Ah, onnistua lopultakin kerran, saada taas polkea jalkojensa alle nämä
ihmiset, jotka käänsivät hänelle selkänsä, taistella tuon raharuhtinaan
kanssa ja ehkä voittaa hänet joskus! Hän ei lainkaan ollut päättänyt
toteuttaa suurta liikeajatustaan, hän ihmetteli itsekin tuota
lausuntoa, jonka vastaamisen pakko oli tuonut hänen suuhunsa. Mutta
voiko hän onnistua toisella taholla nyt, kun veli oli hylännyt hänet ja
ihmiset ja olosuhteet haavottaneet häntä pakottaakseen hänet takasin
taisteluun, kuten vertavuotava eläin vedetään takasin arenalle?

Hetkisen seisoi hän katukäytävällä, joka jäsen vielä vavisten. Oli
juuri se hetki, jolloin parisilaiselämä tuntuu keskittyvän tälle
Montmartren ja Richelieu'n katujen väliselle keskuspaikalle. Mainitut
kadut ovat ne valtasuonet, jotka pulppuavat ihmisjoukkoja yli
Pörssitorin. Pörssissä oli elämä täydessä käynnissä. Sieltä kuului
myyjien ja ostajien huutoja, pörssikeinottelun humua, joka oli kuin
meren kuohu vuoksen lähetessä, ja joka yleni yli kaupungin melun.
Ohikulkija käänsi päätään, hänen mieltään kiinnitti ja häntä pelästytti
kaikki se, mikä tapahtui tuolla sisällä -- tuo finanssimysteriö, jonka
ainoastaan harvat ranskalaisaivot voivat käsittää, nuo äkilliset
heilahdukset rikkauden ja raunioitumisen välillä, joita ei voi selittää
siinä rajussa käsiliikkeitten ja huutojen sekamelskassa. Ja hän, joka
seisoi siellä katukäytävän syrjällä, kaukaisen hälinän huumaamana ja
rientävien ohikulkijain tuuppimana, uneksi taas kullan majestetista
täällä, tässä kuumeisessa korttelissa, jonka keskipisteessä pörssi
yhdestä kolmeen lyö kuin jättiläissydän.

Mutta onnettomuutensa jälkeen ei hän ollut uskaltanut näyttäytyä
pörssissä; hänen loukattu turhamaisuutensa ja varmuus siitä, että hänet
otettaisiin vastaan kuin lyöty mies, pidättivät häntä tänäkin päivänä
astumasta portaita ylös. Niinkuin rakastajaa, jonka lemmittynsä on
hylännyt ja joka halaa hänen suosiotaan enemmän kuin koskaan,
vaikka kuvittelee vihaavansa häntä, veti pörssi häntä puoleensa; hän
käveli edestakasin kastanjapuiden varjossa, kuin tavallinen
huvikävelijä. Täällä pölyssä, missä ei kasva ruohoa eikä kukkia, missä
sanomalehtimyymälöitten ja penkkien välissä vilahtelee epäilyttävien
keinottelijain sekalainen seura ja paljaspäisiä, lapsiaan imettäviä
naisia, siellä kulki hän näytellen välinpitämätöntä katsojaa, katseli
pörssipalatsia salaisesti ajatellen, että hän piiritti sitä, tempoi
sitä yhä lähemmäksi, yhä pienempään piiriin, kunnes hän jonakin päivänä
astuisi sinne voittajana.

Hän meni oikeaan kulmaan ja kohtasi heti _pikku_ pörssin, joka käy
kauppaa kurssinsa menettäneillä papereilla -- "märät jalat", kuten
ylimielisesti halveksien kutsutaan noita pörssipelin lumppureita, jotka
paljaan taivaan alla, sateessa ja loassa, tarjoilevat raunioituneitten
yhtiöitten osakkeita. Täällä tapasi hän meluavan joukon, likaisia
juutalaisia, lihavia, kiiltäviä naamoja, kuivia haaskalintukasvoja,
merkillisen kokoelman tyypikkäitä neniä, joitten sieramet levisivät
kuin saalista vainuten, kovaäänistä toraa ja ihmeellisiä kurkkuääniä,
ikäänkuin nuo ihmiset olisivat syömäisillään toinen toisensa. Hän oli
juuri menemäisillään ohi, kun hän huomasi paksun miehen, joka seisoi
vähän syrjässä tarkastelemassa jalokiveä, jota hän varovaisesti piti
aurinkoa vastaan julmien, likasten sormiensa välissä.

"Kas, Busch! Muistanpa juuri, että oli aikomukseni tulla teille."

Busch oli monta kertaa ollut Saccard'ille avullisena tukalissa oloissa.
Hän seisoi siinä vajonneena ihailemaan jalokiveä, leveät, litteät
kasvot ylöspäin, ja suuret harmaat silmät ikäänkuin sammuneina
pistävässä auringonvalossa. Valkea kaulaliina, jota hän aina kantoi,
oli kierretty kuin köysi, ja hänen musta takkinsa, joka oli ostettu
eräästä vaateaitasta, ja joka kerran oli ollut erinomaisen hieno, mutta
nyt oli ahdas ja pilkkuinen, kiipesi niskaan aina karvoihin ja
pörröisiin hiuksiin saakka, jotka riippuivat hänen kaljun päälakensa
vierteiltä. Hänen päivän punaiseksi polttaman ja sadekuurojen
kovetuttaman hattunsa ikä oli sangen epämääräinen.

Vihdoinkin näytti hän kykenevän palaamaan jälleen maallisen elämän
piiriin.

"Ahaa, herra Saccard, te olette pikku kävelyllä täällä?"

"Niin ... minulla on venäläinen kirje, kirje eräältä venäläiseltä
pankkiirilta Konstantinopolista. Olen ajatellut, että teidän veljenne
kääntäisi sen minulle."

Busch, joka edelleen seisoi vaistomaisesti pyöritellen rakasta
jalokiveään oikeassa kädessään, ojensi vasempansa ja sanoi, että
käännös lähetetään kotiin illalla. Mutta Saccard selitti, että
kirjeessä oli kaikkiaan kymmenkunta riviä.

"Minä seuraan teitä, veljenne lukee sen minulle nyt heti."

Tässä hänet keskeytti muuan tavattoman paksu naishenkilö, rouva
Méchain, jonka kaikki pörssin vieraat hyvin tunsivat, yksi niitä
pelihimoisia naisia, jotka pistävät sormensa kaikkiin epäilyttäviin
asioihin.

Hänellä oli pöhöttyneet, punaset täysikuu kasvot, joissa kiilsivät
pienet siniset silmät, ja joihin kätkeytyi kokonaan pieni nenänykerö ja
piskuinen, lapsellisesti piipittävä suu. Koko tämän komeuden yllä oli
vaaleangredlininen hattu, joka oli sidottu tiukalle tummanruskealla
nauhalla; ja röyhevä rinta ja pullea vatsa uhkasivat reväistä sinisen
leningin, joka vivahti kellahtavalle ja oli ylt'yleensä katuliassa.
Käsivarrellaan oli hänellä vanha musta nahkalaukku, suuri ja syvä kuin
matkalaukku, eikä hän koskaan luopunut siitä. Tänään oli se niin
pakaten täynnä, että oli halkeamaisillaan ja painoi häntä oikealle
kallelleen kuin myrsky metsän puuta.

"Tekö se olette?" sanoi Busch, joka näytti odottaneen häntä.

"Minä, ja minulla on ne Vendômen paperit mukanani."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa menemme heti minun asuntooni. Täällä ei ole
tänään mitään tehtävää."

Saccard oli luonut epävarman katseen suureen nahkalaukkuun. Hän tiesi,
että se ennemmin tai myöhemmin oli nielevä kaikki mahdolliset
arvottomat paperit, vararikkoisten yhtiöitten osakkeet, jotka vielä
olivat "märkien jalkojen" keinottelun esineinä, joista he tarjosivat
frangin tai 50 sentiä heikosti toivoen, että ne vastoin kaikkia
otaksumia vielä nousisivat, tai käyttivät he niitä käytännöllisemmällä
tavalla: he möivät niitä voitolla häviöön joutuneille, jotka halusivat
lisätä velkojaan. Rahamarkkinain murhaavissa taisteluissa oli rouva
Méchain korppi, joka seuraa ryntääviä armeijoita, ei yhtään yhtiötä, ei
ainoatakaan suurempaa pankkia perustettu ilman että hän näyttäytyi
laukkuineen ja leijaili ilmassa odottaen ruumiita, silloinkin kun
osakkeitten kurssi oli korkeimmillaan; sillä hän tiesi varsin hyvin,
että häviö oli välttämätön, että verikylvyn päivä oli tuleva, että
silloin oli löytyvä ruumiita ryöstettäväksi, arvopapereita
poimittavaksi loasta ja verestä. Ja Saccard, joka kulki kehitellen
suurta pankkiaiettaan, vavahti ja tunsi sielussaan oudon aavistuksen
nähdessään tuon laukun, tuon rikkatunkion, johon kaikki pörssistä ulos
lakaistut likaiset paperit löysivät tiensä.

Saccard pysäytti Buschin juuri kun hän oli menemäisillänsä tiehensä
eukon kanssa.

"Minä voin siis tulla luoksenne ja tavata veljenne varmasti?"

Juutalaisen katse oli epäilevä, siinä vilahti levoton kummastus.

"Veljeni, kyllä! Missäpä hän olisi?"

"Hyvä, siispä hetken päästä tavataan."

Saccard jatkoi hiljaista vaellustaan. Pian tapasi hän taas tuttavan.

"Kas, Jordan, pörssiinkö olette matkalla?" huudahti hän puristaen
pitkän, tummahkon, pieniviiksisen ja toimekkaan näköisen nuoren miehen
kättä.

Jordan oli erään onnistumattomien keinottelujen johdosta itsemurhan
tehneen marseillelaisen pankkiirin poika. Hän oli nyt kymmenen vuotta
oleskellut Parisissa, missä hän oli intohimoisesti omistautunut
kirjailijatoiminnalle ja kävi rohkeaa taistelua köyhyyttä ja hätää
vastaan. Muuan hänen Plassaus'issa oleva serkkunsa, joka siellä oli
asunut Saccard'in sukulaisten keskellä, oli antanut hänelle
suosituskirjeen tälle siihen aikaan, jolloin tämä otti vastaan koko
Parisin palatsissaan Monceaux-puiston varrella.

"Minäkö matkalla pörssiin? Ei koskaan!" vastasi nuori mies tehden
kiivaan liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut karkottaa isänsä
surullisen muiston.

Sitten hän hymyili:

"Minähän olen mennyt naimisiin, kuten tiedätte ... niin, erään
lapsuudenystävän kanssa. Me menimme kihloihin, silloinkun minä vielä
olin rikas, ja hän halusi itsepäisesti omistaa minut, vaikka minusta
nyt on tullut köyhä raukka."

"Aivan niin! Sainhan minä teiltä kortin", sanoi Saccard. "Ja
ajatelkaas, minulla oli liikeasioita teidän appiukkonne herra
Maugendre'n kanssa, siihen aikaan kun hänellä oli öljykangastehtaansa
Villette-korttelissa. Sillä tehtaallaan lienee hän ansainnut sievosen
omaisuuden."

Tämä keskustelu tapahtui erään penkin vierellä, ja Jordan keskeytti sen
esittääkseen lyhyen ja paksun sotilaannäköisen herran, joka istui
penkillä, ja jonka kanssa hän oli puhunut, kun Saccard kulki ohi.

"Kapteeni Chave, vaimoni eno -- anoppini rva Maugendre'n tyttönimi on
Chave ja hän on kotoisin Marseille'sta."

Kapteeni oli noussut seisomaan ja Saccard tervehti häntä. Hän tunsi
ulkonäöltä tämän miehen, jonka kaula oli jäykistynyt korkean ja kankean
univormukauluksen puristuksesta, tämän tyypin, jonka joka päivä voi
varmasti tavata yhden ja kolmen välillä pörssissä, jossa he harjottavat
pientä käteistä keinottelua, joka ratkeaa samana päivänä ja melkoisella
varmuudella tuottaa heille 15 à 20 frangia päivässä.

Jordan lisäsi hyväntahtoisesti hymyillen, selittääkseen sielläoloaan:

"Enoni on intohimoinen pörssipelaaja ja minä haen häntä väliin täältä
saadakseni puristaa hänen kättänsä."

"Jaa, jaa", sanoi kapteeni hyvin rauhallisena, "täytyyhän sitä pelata
vähän, sillä se eläke, jonka minä saan hallitukselta, riittää juuri
tappamaan miehen nälkään."

Saccard tunsi mielenkiintoa nuorta miestä kohtaan, joka niin
urhoollisesti taisteli eteenpäin elämän polulla, ja kysyi, miten hänen
kirjallinen toimintansa sujui. Ja yhä vilkastuen kertoi Jordan pienestä
kortteeripahasestaan avenue de Clichyn varrella viidennessä
kerroksessa; sillä Maugendret, jotka eivät laisinkaan luottaneet
runoilijoihin, katsoivat tehneensä tarpeeksi antaessaan suostumuksensa
avioliittoon, eivätkä olleet antaneet mitään sen tekosyyn nojalla,
että heidän tyttärensä sillä tavoin tulisi saamaan heidän jälkeensä
koko heidän omaisuutensa koskemattomana, vieläpä lisän kanssa.
Ei, kirjallisuus ei elättänyt miestään, hänellä oli valmiina
romaanisuunnitelma, mutta ei saanut aikaa kirjottaakseen, sillä hänen
oli pakko kirjottaa sanomalehtiin, joihin hän raapusteli kaikkia
asioita ammatin alalta, sekä myös alakertoja, oikeusselostuksia ja
"kaikellaista".

"Kuulkaapas", sanoi Saccard, "jos minun suuresta hankkeestani tulee
jotain, niin voin ehkä antaa teille toimen. Tulkaa sitten luokseni."

Hän hyvästeli molempia herroja, kiersi kulman ja joutui pörssin
takasivulle. Siellä lakkasi kuulumasta pörssipelin humu ja melu, kuoli
pois torilla vierivien vaunujen kumeaan jyrinään. Täälläkin vilisi
portailla ihmisvirta, mutta vekselinvälittäjäin yksityiskonttorit,
joitten punaiset akuttimet näkyivät avonaisten akkunain läpi, olivat
tällä puolen sivurakennuksen ja suuren salin välillä ja tukahuttivat
melun kuulumasta. Tämä pörssin takasivu muistutti hiukan teatterin
takasivua, taiteilijain sisäänkäytävää; se antoi Notredamedes
Viktoires'in verrattain rauhalliselle kadulle, joka kokonaan
kuului viinikrouvien, kahviloitten, oluttupien ja ruokapaikkojen
sekaseurakuntaisille liiketuttaville. Osotekilvet puhuivat koko siitä
rikkaruohopaljoudesta, joka oli kasvanut läheisen likaviemärin mehusta:
huonomaineisia vakuutusyhtiöitä, epäilyttäviä liikelehtiä, yhtiöitä,
pankkeja, asioimistoja, täydellinen kokoelma edesvastuuttomia
ryöväriluolia. Katukäytävillä, keskellä ajotietä, kaikkialla lurvaili
miehiä vaanien saalista kuin jossakin metsän kätköissä.

Saccard oli pysähtynyt rauta-aidan viereen ja katseli
vekselinvälittäjäin konttoriinjohtavaa ovea terävin katsein ikäänkuin
kenraali, joka tutkii kaikilta puolen linnotusta, jonka kimppuun hän
aikoo hyökätä. Silloin tuli pitkä roikale ulos eräästä ruokapaikasta ja
astui nöyrästi kumartaen Saccard'in luokse.

"Hyvää päivää, herra Saccard, ehkä voisin olla teille hyödyksi
jotenkin? Olen nyt lopullisesti jättänyt Crédit Mobilier'in ja haen
paikkaa."

Jantrou oli ollut koulunopettajana Bordeaux'issa ja tullut Parisiin
erään harmillisen jutun takia, joka ei koskaan tullut oikein selville.
Oltuaan pakotettu jättämään opistonsa oli hän joutunut hieman
hunningolle, mutta hän oli kaunis mies, tosin ennen aikojaan kaljupää,
muuten paljon lukenut, älykäs ja rakastettava. Kahdenkymmenenkahdeksan
vuotiaana oli hän antautunut pörssielämään, oli liikkunut siellä
kymmenen vuotta vapaavälittäjänä, mutta ansaitsi huonosti lasketulla
liikkeellään juuri sen, mikä elantoon meni. Ja nyt oli hän aivan klani,
epätoivoissaan kuin ilotyttö, joka huomaa ryppyjä otsallaan ja alkaa
huolestua toimeentulostaan, ja hän väijyili yhtämittaa tilaisuutta
kohotakseen ja saavuttaakseen onnen.

Huomatessaan hänen nöyrän kumarruksensa muisti Saccard katkeruudella
Sabatanin tervehdyksen Champeaux'in ravintolassa -- nähtävästi vain
haaksirikkoutuneet ja huonomaineiset osottivat hänelle vielä
huomaavaisuutta. Mutta hänellä oli eräänlainen kunnioitus tämän miehen
älyä kohtaan ja hän tiesi hyvin, että urhoollisimpia sotamiehiä ovat
epätoivoon joutuneet, sillä he uskaltavat kaikkensa voittaakseen
kaikki.

"Paikkaa", kertasi hän. "No, saattaahan se käydä päinsä. Tulkaa
tervehtimään minua."

"Tehän asutte nyt rue Saint-Lazaren varrella?"

"Asun. Tulkaa ennen aamiaisaikaa."

He juttusivat. Jantrou moitti sangen terävin sanoin pörssiä, toisti
useita kertoja, että ainoastaan roistot voivat onnistua siellä,
puhui katkerasti, kuin konsanaan mies, jolla ei ole ollut onnea
yrityksissään. Se oli nyt ohi, hän tahtoi yrittää muilla aloilla, hän
uskoi klassillisella sivistyksellään ja mailmankokemuksellaan saavansa
paikan jossain virastossa. Saccard nyökkäsi myöntävästi. Kulkiessaan
pitkin katukäytävää rue Brogniart'ille päin kiinnittivät heidän
molempien huomiota hienot ajopelit, jotka seisoivat kadulla. Kuski
istui jäykkänä ja liikkumattomana paikoillaan ja he äkkäsivät
naiskasvot, jotka kaksi kertaa kurkistivat vaunun akkunasta ja
vetäytyivät nopeasti takasin. Äkkiä kumartui pää uudestaan esiin ja
unohtui pitkään, kärsimättömänä katsomaan pörssiin päin.

"Sehän on vapaaherratar Sandorff?" mutisi Saccard.

Akkunasta katsoi varsin omituinen, tumma pää ja hehkuvat mustat silmät,
joita ympäröivät tummat varjot, intohimoiset kasvot, pieni punanen suu
ja aivan liian pitkä nenä. Hän näytti kumminkin sangen sievältä, vaikka
liian kehittyneeltä ollakseen ainoastaan kahdenkymmenenviiden vuoden
vanha; hän teki elostelijattaren vaikutuksen; puku oli parhaasta
naisräätälistä.

"Niin, hän on vapaaherratar", vastasi Jantrou, "minä olen nähnyt hänet
nuorena tyttönä isänsä, kreivi de Ladricourt'in kodissa. Ah, kreivi oli
hurja peluri ja tavattoman raaka mies! Minä kävin hakemassa hänen
määräyksiään joka aamu -- kerran oli hän lyödä minua. En minä
häntä liioin itkenyt, kun hän sai halvauksen jouduttuaan häviöön
epäonnistuneitten keinottelujen johdosta. Silloin täytyi tytön taipua
menemään naimisiin vapaaherra Sandorff'in, Itävallan lähetystön
jäsenen, kanssa, joka oli kolmekymmentäviisi vuotta vanhempi häntä, ja
jonka tyttö oli tehnyt suorastaan hulluksi leimuavilla silmillään."

"Tiedän", vastasi Saccard.

Vapaaherrattaren pää katosi taas vaunuun. Mutta melkein heti kurkisti
hän taas ja entistä innokkaampana; hän oikein kurotti kaulaansa
nähdäkseen kauemmaksi torille.

"Hänkin keinottelee?"

"Ah, aivankuin hullu! Joka ikisenä tärkeänä päivänä istuu hän
vaunussaan odottaen kurssinoterausta, kirjottaen innoin muistiinpanoja
kirjaansa ja jaellen määräyksiään. Katsokaas ... hän odotteli
Massiasta; tuolla hän tulee."

Aivan oikein tulikin Massias juosten niin nopeasti kuin voi lyhyillä
jaloillaan kurssilista kädessään, ja he näkivät hänet nojautuvan vaunun
oveen ja pistävän päänsä sisään syventyen neuvotteluun vapaaherrattaren
kanssa. He vetäytyivät syrjään, etteivät olisi joutuneet yllätetyiksi
vakoilemisesta, ja kun vekselivälittäjä tuli takasin, yhä juosten,
huusivat he häntä. Hän ponnahti ensin sivulle ja vasta tultuaan
vakuutetuksi, että nurkkaus suojasi häntä, pysähtyi hän äkkiä
hengästyneenä ja kasvot tulipunaisina, mutta aulis ilme sinisissä,
ulkonevissa silmissään.

"Oh, mitä tapahtuukaan tuolla sisällä?" huusi hän. "Suez-paperit
laskevat huimaavaa vauhtia. Puhutaan sodasta Englannin kanssa. Se
uutinen pyörryttää kaikkien päät, vaikkei tiedetä, mistä se on kotosin.
Sota ... juu, suuri kiitos! Kuka sen on keksinyt? Ehkä juttu on
syntynyt itsestään."

Jantrou vilkutti silmäänsä.

"Ja vapaaherratar nappaa edelleen?"

"Kuin hullu! Minulla on määräys Nathansohn'ille."

Saccard, joka tähän saakka oli kuunnellut, keskeytti nyt:

"Aivan oikein, Nathansohn'han on avannut vekselinvälitysliikkeen."

"Nathansohn on sangen hyvä mies", sanoi Jantrou, "hän ansaitsee
onnistua. Me olimme tovereita Crédit Mobilier'ssa. Mutta hän
kyllä pääsee esille, sillä hän on juutalainen. Hänen isänsä on
itävaltalainen, asuu Besancon'issa, kelloseppä luullakseni. Hänelle
tuli halu päästä omaksi herrakseen eräänä kauniina päivänä pankissa,
kun hän oli nähnyt, miten kävi. Eihän se ole suurikaan konsti, ajatteli
hän, pitää vain vuokrata itselleen konttori, jossa on tiski, ja sen hän
tekikin. No, oletteko tyytyväinen, Massias?"

"No, siinäpähän menettelee. Te olette itse ollut mukana ja olette aivan
oikeassa sanoessanne, että pitää olla juutalainen, muutoin ei maksa
vaivaa ryhtyä mihinkään... Mutta kun on kerran tullut aletuksi, niin
pitäähän sitä jatkaa. Ja onhan minulla tukevat jalat juoksennella,
toivoakseni kaikki sentään menee hyvin."

Ja sen sanottuaan juoksi hän nauraen tiehensä. Hänen väitettiin olevan
erään erotetun virkamiehen poika Lyon'ista, ja itse oli hän, isän
karattua maasta, ryhtynyt pörssikeinotteluun ja keskeyttänyt
lainopilliset opintonsa.

Saccard ja Jantrou palasivat hitaasti rue Brogniart'ille, ja siellä
seisoi vielä vapaaherrattaren vaunu, mutta akkunat oli vedetty ylös,
salaperäinen vaunu näytti tyhjältä. Kuski istui liikkumattomampana kuin
ennen ja odotti, mikä odotus väliin kesti siksi, kunnes viimeinen
kurssinoteraus oli julkinaulattu.

"Hän on harmillinen sikiö", sanoi Saccard purevalla äänellä. "Minä
ymmärrän vanhaa paronia."

Jantrou hymyili tarkotuksellista hymyä.

"Oh, paroni on varmaan jo aikoja sitten saanut tarpeensa hänestä. Ukko
lienee muuten varsin saita. No, kai te tiedätte, kenen rakastajattarena
hän nykyään on, voidakseen maksaa laskunsa, joihin hänen pelivoittonsa
ei koskaan riitä?"

"En tiedä."

"Delcambren."

"Delcambren, yliprokuraattorin? Tuon pitkän, kuivan, keltaihoisen,
jäykän miehen? Tulevan ministerin! Olisipa, hitto soikoon, hauskaa
nähdä heidät yhdessä!"

Ja he erosivat sangen iloisina puristaen tukevasti toistensa kättä.
Jantrou muistutti Saccard'ille, että hän ottaa vapauden saapua joku
päivä hänen luokseen.

Pörssin kuohuva, pauhaava laine tempasi taas mukaansa Saccard'in hänen
yksin jäätyään. Hänen katseensa suuntautui eroamattomasti korkeihin
portaihin, joilla mustat hännystakit taukoamatta liikkuivat
auringonpaisteessa. Sitten vaelsi hänen katseensa pilarikäytävään,
missä musta ihmisjoukko kuhisi, ja missä siellä täällä näkyi
iloisempia kasvoja. Vasemmalla, missä joukko pankkiireja vertaili
vekselikursseja tai teki kauppaa englantilaisilla vekseleillä, oli
hiukan rauhallisempaa, vaikka ihmisvirta keskeytymättä tunkeutui joukon
läpi sähkösanomatoimistoon. Sivuhuoneissakin oli väkeä tungokseen
saakka, joka tyrkki toisiaan sinne tänne ja rautatankojen tukemien
pilarien välissä seisoi herroja nojallaan, aivankuin olisivat olleet
kotonaan. Koko pörssirakennus vapisi, hehkui ja tutisi kuin höyrykone
täydessä vauhdissaan. Äkkiä huomasi hän taas Massias'en, joka syöksyi
alas portaita, hyppäsi erääseen vaunuun ja ajoi pois täyttä neliä.

Itsetiedottomasti puristi Saccard kätensä nyrkkiin, riistäytyi
väkivalloin irti tästä näystä ja kääntyi Buschin asunnolle päin. Hän
muisti venäläisen kirjeen, joka oli käännettävä. Mutta juuri kun hän
oli aikeissa astua sisään, tervehti häntä muuan nuori herra, joka
seisoi paperikauppiaan puodin ääressä; hän tunsi Gustave Sédille'n,
silkkitehtailijan pojan, jolle hänen isänsä oli hankkinut paikan
Mazaud'in luona, jotta hän saisi tilaisuuden tutustua pörssikoneistoon.
Hän hymyili isällisesti nuorelle hienolle miehelle; hän ymmärsi varsin
hyvin, miksi hän piti vahtia siinä. Conin'in paperikauppa välitti
muistikirjoja koko pörssille, siitä saakka kun pikku rouva Conin oli
alkanut auttaa miestään, paksua Conin'ia, jota ei koskaan näkynyt,
sillä hän pysyttelihe puotikamarissa ja katsasti työtä, kun taas vaimo
aina oli liikkeellä, joko myymässä tiskin takana tai asioilla
kaupungilla. Rouva oli vaaleaverikkö, ruusuposkinen, pikku karitsa,
jolla oli vaalea, silkinpehmeä tukka, miellyttävä ja aina hyvätuulinen.
Hän piti paljon miehestään, väitettiin, mikä ei kuitenkaan estänyt
häntä osottamasta myötätuntoaan, kun joku pörssiherroista sattui hänen
makuunsa, vaikk'eivät rahat häntä houkutelleet, eikä hän koskaan suonut
ihailijoilleen muuta kuin yhden kohtauksen, mikäli puhuttiin. Suosikit
ymmärsivät joka tapauksessa pitää kielensä kurissa ja olla kiitollisia,
sillä hän oli edelleen ihailtu, eikä hänestä koskaan kuultu pahaa
sanaa. Ja paperikauppa menestyi hyvin, se oli onnen suosima paikka.
Kulkiessaan ohitse huomasi Saccard rouva Conin'in, joka hymyili
Gustave'lle ikkunan läpi. Sellainen sievä karitsa! Hänen paljas
näkemisensäkin oli kuin hyväily. -- Hän meni ylös.

Viisitoista vuotta oli Busch asunut aivan katon rajassa, viidennessä
kerroksessa, jossa hänellä oli pieni kortteeri, kaksi huonetta ja
keittiö. Hän oli syntynyt Nancy'ssä saksalaisista vanhemmista ja oli
heti muutettuaan syntymäkaupungistaan asettunut tänne. Hän oli
vähitellen laajentanut liikettään tarvitsematta silti koskaan suurempaa
huoneustoa. Veljelleen Sigismondille oli hän luovuttanut kadunpuoleisen
huoneen, itse tyytyi hän pihanpuoleiseen pikku kamariin, missä
asiakirjoja ja kaikellaisia paperikasoja oli siinä määrin, että
hädintuskin jäi sijaa yhdelle ainoalle tuolille kirjotuspöydän
vieressä. Hänen tärkeimpiä liikeasioitaan oli kurssissa laskeutuneitten
arvopaperien kauppa; hän osti niitä, oli "märkien jalkojen" ja
vararikkoutuneitten välikätenä, vararikkoutuneitten, joilla oli
lopputilissään aukkoja täytettävänä; senvuoksi seurasi hän tarkkaan
kurssia, osti välistä suoraan, mutta piti enimmän arvopapereista, joita
tultiin tarjoamaan hänelle kotonaan. Mutta paitsi koronkiskomista ja
laajaa jalokivien salakauppaa, osti hän myös velkakirjoja. Sellaiset
paperit täyttivät hänen konttorinsa, niin että seinät olivat haleta;
niitä hän vaaniskeli kaikkialla Parisissa ja niitten vuoksi oli
hänellä tuttavia kaikissa yhteiskuntapiireissä. Niinpiankuin hän
kuuli puhuttavan vararikosta, ryöpsähti hän esille, kierteli
pesänselvittäjien ympärillä ja osti lopulta kaikki, mistä ei voitu
saada välitöntä hyötyä. Hän vartioi notariotoimistoja, oli aina läsnä
mutkikkaissa perintöjutuissa ja velka-asioita käsiteltäessä. Hän
ilmotti itse lehdissä, houkutteli luokseen kärsimättömiä velkojia,
jotka mieluummin nostivat muutamia markkoja vähemmän heti paikalla,
kuin ryhtyivät haastattamaan velkojiaan oikeuteen. Tietymättömiin
joutuneitten ja maksukyvyttömien velkojien joukossa täytyi hänen
kumminkin tehdä valintansa, ettei joutuisi liiaksi hukkaamaan
ponnistuksiaan. Hänen periaatteensa oli, että jokainen saatava,
toivottominkin, voi saada takasin arvonsa, ja hänellä oli joukko
ihmeellisesti luokiteltuja henkilöuutisia nimilappuineen, joita
hän lueskeli silloin tällöin virkistääkseen muistiaan. Mutta
maksukyvyttömien joukosta seurasi hän huomaavimmin niitä, joilla hänen
käsityksensä mukaan oli mahdollisuuksia päästä taas jaloilleen.
Tutkimustensa kautta riisui hän ihmiset aivan paljaiksi, tunkeutui
perhesalaisuuksiin, piti kirjaa rikkaista sukulaisista, elinehdoista,
ja ennen kaikkea uusista toimista, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi
päästä käsiksi asianomaisen palkkaan. Välistä salli hän jonkun olla
häiritsemättä vuosikausia hyökätäkseen sitten hänen kimppuunsa
myötäkäymisen hetkellä. Vielä enemmän kiinnittivät hänen mieltään
tietymättömiin kadonneet velkojat. Hän teki alituisia tutkimuksia,
tutkisteli osotekilpiä ja ilmotuksia, vainusi osotteita kuin metsäkoira
saalista. Ja saatuaan heidät käsiinsä, imi hän heistä viimeisenkin
veripisaran, otti 100 frangia siitä, mistä hän itse oli maksanut 50
centimea, vetäen syyksi sen vaaran, jonka alaiseksi hän oli antautunut.
Kenen hän kerran sai kiinni, tämän pani hän maksamaan niitten edestä,
jotka olivat livahtaneet hänen sormiensa lomitse.

Tässä velallisten jahdissa oli rouva Méchain Buschin tärkeimpänä
apulaisena; hänhän oli kiinteimistön omistaja, hänellä oli jossain
syrjäkaupungilla pahanpäiväisiä kortteereita, joissa nälistyneet raukat
kieriskelivät liassa, ja joista hän säälimättä lakasi ulos vuokraajat
likoineen, kun nämä laiminlöivät kuukausimaksunsa. Kaikki, mitä hän
ansaitsi, nieli hänen onneton intohimonsa pörssipeliin. Hänkin
nuuski kaikissa taloudellisissa onnettomuuksissa, vararikoissa ja
tulipaloissa, missä aina pääsi varastamaan sulaneita koristuksia.
Kun Busch antoi hänelle tehtäväksi hankkia tietoja tai nuuskia
esille joku velkamies, pani hän välistä likoon omiakin varojaan,
asianharrastuksesta. Hän väitti olevansa leski, mutta kukaan ei ollut
tuntenut hänen miestään. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli, ja hän tuntui
aina olleen viidenkymmenen vuoden vanha, tuo ihmeellisen paksu ämmä,
jolla oli hento lapsenääni.

Heti kun rouva Méchain oli istuutunut ainoaan tuoliin, oli huone
täynnä, aivankuin tuo tavaton lihamöhkäle olisi muurannut sen umpeen.
Kirjotuspöydän ääressä istui Busch hautautuneena paperimereen, josta
ainoastaan hänen päänsä pisti esiin.

"Olkaa hyvä", sanoi rouva tyhjentäen suuresta laukustaan mahdottoman
kasan papereita, "nämä on Fayeux lähettänyt minulle Vendômesta. Hän on
ostanut kaikki nämä teitä varten Charpier'in vararikosta, johon te
pyysitte minun kiinnittämään hänen huomiotaan. Ne tekevät 110 frangia."

Fayeux, jota rouva kutsui serkukseen, oli hiljan avannut liiketoimiston
Vendômessa. Näköjään oli hänen ammattinaan ottaa vastaan kuponkeja
vähäväkisten lunastettavaksi, mutta hän käytti sekä kuponkeja että
rahoja mitä kurjimpiin pörssikeinotteluihin.

"Eihän sitä paljon saa haalituksi maaseudulta", mutisi Busch, "mutta
väliin sieltäkin löytää jotain."

Hän alkoi järjestellä papereitaan tottuneella kädellä, ryhtyi
alustavaan luokitteluun. Hänen litteät kasvonsa synkkenivät ja niillä
näkyi pettyneen odotuksen ilme.

"Hm, tästä ei paljoa liho, onneksi ovat ne halpoja. Velkakirjoja ...
yhä velkakirjoja ... jos ne ovat nuoria herroja ja tulleet tänne
Parisiin, niin voi heiltä saada jotain ennen tai myöhemmin."

"Mutta mitäs tämä on?" huudahti hän hämmästyneenä.

Leimatulle paperille kirjotettujen velkasitoumusten joukosta oli hän
juuri lukenut kreivi de Beauvilliers'in nimen. Paperi sisälsi
ainoastaan kolme suurella, vapisevalla ukkokäsialalla kirjotettua
riviä: -- "Sitoudun suorittamaan neiti Léonie Cron'ille 10,000 frangia
sinä päivänä, jona hän tulee täysi-ikäiseksi!"

"Kreivi Beauvilliers!" toisti hän hitaasti, ikäänkuin ääneensä
ajatellen, "hänellähän oli taloja, kokonainen maatila Vendômen
seudussa. Hän kuoli tapaturmaisesti eräällä metsästysretkellä ja jätti
vaimon ynnä kaksi lasta niukkoihin varoihin. Minulla oli hänen
vekseleitään ennen mailmassa, eikä niitä ollut helppo saada
lunastetuksi. Hän oli veijari, huono mies."

Äkkiä puhkesi hän nauruun ja sepitti koko jutun.

"Vanha kelmi! Hän on puijannut tyttöä ... tyttö ei ole välittänyt
hänestä, ja hän on vietellyt tämän tuolla paperilla, jolla ei ole
laillista pätevyyttä. Ja sitten hän kuoli. Katsotaanpa, se on päivätty
1854, kymmenen vuotta sitten. Tyttö on nyt täysi-ikäinen, hitto
vieköön! Kuinka on tämä velkakirja joutunut Charpier'in käsiin? Hän oli
viljakauppias, tuo Charpier, ja koronkiskuri samalla kertaa. Tyttö on
luultavasti jättänyt tämän hänelle muutamien frangien lainan
vakuudeksi, tai ehkä on hän ottanut ajaakseen tytön saatavan."

"Oivallista", keskeytti rouva Méchain, "oikein hyvä kaappaus."

Busch kohotti halveksien olkapäitään. "Eikö mitä, eihän sillä ole
mitään arvoa oikeuden edessä. Jos minä menisin näyttämään sitä
perillisille, ajaisivat he minut niin pitkälle kuin tietä riittää,
sillä on todistettava, että kreivi todella on ollut tuon summan
velkaa. Mutta jos minun onnistuu saada käsiini tyttö, toivon voivani
saada heidät selvittämään asian meidän kanssamme välttääkseen
häväistysjuttua. Ymmärrättekö? Etsikää käsiinne tuo Léonie Cron,
kirjottakaa Fayeux'ille, että ottaa hänestä selvää siellä. Sitten ehkä
saadaan hauskaa!"

Hän oli jakanut paperit kahteen kasaan, jotka hän aikoi perinpohjin
tutkia yksin jäätyään, ja hän istui liikkumattomana käsi kummankin
kasan päällä.

Hetken äänettömyyden jälkeen puhkesi rouva Méchain taas puhumaan.

"Olen juoksennellut niitten Jordanin velkakirjojen vuoksi. Luulin jo
melkein varmasti saavani hänet satimeen. Hän on ollut virkamiehenä
jossain, nyt kirjottelee hän sanomalehtiin. Mutta lehtien toimituksissa
kohdellaan huonosti, kieltäytyvät antamasta osotteita. Ja muuten en
usko hänen kirjottavan omalla nimellään."

Vastaamatta ojensi Busch kätensä ja haki Jordanin paperit
aakkosjärjestyksestä! Niitä oli kuusi 50 frangin velkakirjaa,
päivättyjä viisi vuotta sitten kuukauden väliajoilla, kokonaissumma
300 frangia, jotka nuori mies oli jäänyt velkaan eräälle
räätälille ollessaan rahapulassa. Velkakirjoja ei oltu lunastettu
lankeemispäivänä, ja olivat ne nyt kasvaneet suurten kustannusten
kautta, niin että velka nyt nousi 730 frangiin 15 centimeen.

"Jos se on tulevaisuuden mies", mutisi Busch, "niin saamme hänet kyllä
kiinni."

Sitten johtui hänen mieleensä luultavasti jotain, joka oli yhteydessä
Jordanin kanssa, ja hän huudahti:

"Entä Sicardot-juttu? Sille me siis annamme palttua."

Méchain teki tuskaisen liikkeen paksuilla käsillään: koko hänen
mahdottoman suuri vartalonsa liikahteli epätoivosta.

"Oh, luojani", vitisi hän piipittävällä äänellään, "siitä tulee naula
minun ruumisarkkuuni."

Sicardot-juttu oli romantinen tarina, jonka rouva aina melkoisella
innostuksella kertoi. Muuan hänen serkkunsa, Octavie Chavaille, joka
oli häntä paljo nuorempi, hänen tätinsä tytär, oli eräänä iltana
raiskattu sen talon portaissa, jonka kuudennessa kerroksessa tytöllä
äitinsä kanssa oli pieni kortteeri. Pahinta oli, että herra, nainut
mies, joka tuskin viikko sitten oli vaimoineen asettunut asumaan erään
rouvan luo toisessa kerroksessa, oli ollut niin raaka, että nuori tyttö
oli satuttanut itsensä ulkonevaan nurkkaukseen ja nyrjähyttänyt
olkapäänsä. Äiti tietysti julmistui ja tahtoi nostaa hirmuisen jutun,
mutta tyttö tunnusti itkien, ettei hänkään syytön, että se oli pelkkä
tapaturma, ja että hänestä olisi kovin surullista, jos herra joutuisi
vankilaan. Silloin äiti vaikeni ja tyytyi 600 frangiin, jaettuna 12
velkakirjaan, joista oli maksettava 50 frangia kuukaudessa yhden vuoden
ajalla, eikä sitä voinut lainkaan paljoksua, sillä nuori tyttö, joka
juuri oli lopettanut ompelukurssin, ei voinut ansaita, hän makasi
vuoteen omana, maksoi paljon rahaa ja sai niin huonon hoidon, että
hänen käsilihaksensa lamautuivat ja hän jäi vialliseksi. Ennen
ensimäisen kuukauden loppua oli herra kadonnut ilmottamatta osotettaan.
Ja onnettomuuksia tuli satamalla nuoren tytön osaksi: Octavie synnytti
pojan, kadotti äitinsä, vajosi harhateille ja kurjuuteen. Lopuksi
joutui hän serkkunsa, rouva Méchain'en hoiviin. Hän oli laahannut
kaduilla kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään saakka, sillä hän ei voinut
tehdä työtä kätensä vuoksi, myyskenteli joskus sitroneja halleissa,
hävisi viikkokausiksi miesten kanssa, jotka sitten ajoivat hänen
luotansa, juopuneena ja häväistynä. Viime vuonna oli vihdoinkin
kaikeksi onneksi tullut loppu hänen kurjasta elämästään erään
sellaisen, tavallista hurjemman seikkailun perästä. Ja rouva Méchain'en
oli täytynyt pitää lapsi, Victor, ja koko tästä jutusta oli jälellä
ainoastaan nuo kaksitoista maksamatonta velkakirjaa, joitten alla oli
nimi Sicardot. Senverran vain oli saatukin tietää herrasta että hänen
nimensä oli Sicardot.

Taas ojensi Busch kätensä ja otti esille Sicardot-paperit. Ei
haasteita, eikä Venemoisia, ainoastaan 12 velkakirjaa.

"Olisipa Victor edes kiltti poika!" vaikeroi muija. "Mutta te ette voi
ajatellakaan, millainen pahankurinen lapsi hän on! Ei ole hauska
sellainen perintö, poika päättää päivänsä mestauslavalla, enkä minä
näistä paperilapuista saa ainoatakaan sou'ta."

Buschin suuret silmät tuijottivat yhä velkakirjoihin. Kuinka monta
kertaa olikaan hän niitä tarkastellut toivossa että joku huomaamatta
jäänyt ominaisuus -- kirjainten muoto tai paperin laatu -- ohjaisi
jälille! Hän väitti aina, että tuo hieno, suippo käsiala oli hänelle
tuttu.

"Merkillistä", sanoi hän vielä kerran, "olen varmasti nähnyt tuon a'n
ja o'n ennen -- ne ovat niin suippoja, että näyttävät i'ltä."

Samassa koputettiin ovelle ja hän pyysi Méchain'en ojentamaan kätensä
ja avaamaan, sillä ovi johti suoraan portaille; oli kuljettava tämän
huoneen läpi päästäkseen toiseen, joka oli kadun puolella. Kyökki,
ikkunaton luola, oli eteisen toisella puolella. "Olkaa hyvä ja astukaa
sisään!" Tulija oli Saccard. Hän hymyili, sillä häntä huvitti
hiljaisuudessa messinkilevy, joka oli kiinnitetty oveen ja jossa
suurilla, mustilla kirjaimilla seisoi: Asianajaja.

"Ahaa, herra Saccard ... aivan niin, venäläinen kirje. Veljeni on
tuolla toisessa huoneessa. Olkaa hyvä ja astukaa sinne."

Mutta Méchain sulki häneltä tien tykkänään, hän tuijotti
vastatulleeseen yhä kohoavan hämmästyksen vallassa. Täytyi suorittaa
kokonainen manöveri; Saccard meni takasin eteiseen, rouva Méchain astui
myös ulos, kömpi erääseen nurkkaan antaakseen hänelle tietä
sisähuoneeseen. Näiden liikkeitten aikana ei hän hellittänyt silmiään
Saccard'ista.

"Ah", änkytti hän puoliääneen, "tuo herra Saccard ... en ole koskaan
katsellut häntä niin tarkkaan. Victor on hänen ilmeinen kuvansa."

Busch katsoi häntä aluksi oikein ymmärtämättä. Sitten hänelle selvisi
ja hän kirosi:

"Piru vieköön, niinhän se olikin, tiesinhän minä, että olin nähnyt
käsialan ennen."

Ja hän kimposi ylös, tempasi paperinsa löysi lopulta kirjeen, jonka
Saccard oli kirjottanut hänelle mennä vuonna pyytääkseen lykkäystä
eräälle naishenkilölle, joka ei voinut maksaa Buschille. Hän vertasi
nopeasti velkakirjojen ja kirjeen tyyliä; sama a ja sama o, vaikka ne
ajan oloon olivat vielä suipentuneet, sitäpaitsi olivat suuret
kirjaimet aivan samallaisia.

"Hän se on, hän se on", kertasi hän. "Mutta miksi on hän kirjottanut
Sicardot eikä Saccard?"

Mutta pian muistui hänen mieleensä koko historia, Saccard'in
menneisyys, jonka muuan asioitsija, nyttemmin miljonääri oli kertonut
hänelle. Saccard oli ilmestynyt Parisiin kohta valtiokeikauksen jälkeen
saavuttaakseen etua veljensä Rougon'in lisääntyvästä vallasta; aluksi
oli hän taistellut köyhyyttä vastaan Qvartier latin'in pimeillä
kujilla; sitten oli hän äkkiä pyrähtänyt esille sen johdosta, että
hänellä oli ollut kunnia haudata ensimäinen vaimonsa. Näinä ensimäisinä
vaikeina aikoinaan oli hän muuttanut nimensä Rougon Saccard'iksi
muuttamalla aivan yksinkertaisesti ensimäisen vaimonsa nimen; tämän
nimi oli Sicardot.

"Niin, niin, Sicardot, nyt muistan aivan hyvin", mutisi Busch. "Hänellä
on ollut häpyä kirjottaa vaimonsa nimi velkakirjoihin. Herrasväki oli
luultavasti ottanut sen nimen muuttaessaan rue de la Harpe'lle, ja se
lurjus on ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin voidakseen
hävitä pienimmästäkin syystä. Ahaa, hänellä oli semmoisia siivoja
seikkailuja! Tyhmästi tehty, se voi tulla hänelle kalliiksi jonain
päivänä."

"Vaiti, vaiti!" keskeytti Méchain. "Hän on nyt satimessa, ja huoleti
voi sanoa, että kaitselmus valvoo. Vihdoinkin olen saava maksun
kaikista, mitä olen tehnyt pienen Victor raukan hyväksi ... minä pidän
joka tapauksessa siitä pienestä moskasakarista!"

Eukko loisti ilosta, hänen pienet silmänsä loistivat paksujen
kasvolöttänöitten aukoista.

Mutta Busch, jonka kuohahtanut ilo kohtalon lopultakin tuoman
arvotuksen selityksen johdosta tarkemmin ajatellessa oli jäähtynyt,
pudisti päätään. Vaikkakin tällä kertaa kukistunut, oli Saccard
kumminkin kelpo saalis. Mutta hänen kanssaan ei ollut leikkimistä,
hänellä oli terävät hampaat ja muuten ei hän varmaan itsekään tiennyt,
että hänellä oli poika. Voisihan hän kieltää, huolimatta tavattomasta
yhdennäköisyydestä, joka oli ilostuttanut rouva Méchain'ia niin
suuresti. Sitä paitsi oli hän leskenä toista kertaa, vapaa, eikä
kenellekään velvollinen tekemään tiliä entisestä elämästään, niin että
vaikka hän tunnustaisikin lapsukaisen omakseen, eivät mitkään
pelotukset tai uhkaukset vaikuttaisi häneen. Tyytyminen 600 frangiin
oli taas liian surkeaa, mitä hyötyä siis heille olisi siitä, että
kohtalo auttoi heitä ikäänkuin ihmeen kautta? Ei, ei, tässä täytyy
miettiä vielä, antaa hänen varallistua, eikä niittää ennenkuin vilja
oli kypsä.

"Elkäämme kiirehtikö", sanoi Busch vihdoin. "Hän on nyt muuten
rappiolla, meidän täytyy antaa hänelle aikaa nousta."

Astuttuaan viereiseen huoneeseen jäi Saccard hetkeksi seisomaan
verhottomien akkunoitten kautta tunkeutuvan auringonvalon häikäisemänä.
Huoneessa oli sinikukkaiset vaaleat seinäpaperit ja vähä huonekaluja:
ainoastaan kapea rautasänky nurkassa, mäntyinen pöytä keskellä lattiaa
ja kaksi olkituolia. Pitkin seinää vasemmalla puolella oli pari milt'ei
höyläämätöntä lautaa tekemässä kirjahyllyn virkaa ja olivat ne
täpötäynnä kirjoja, aikakauslehtiä, sanomalehtiä ja kaikellaisia
papereita. Mutta tänne kuudennen kerroksen korkeuteen tulviva taivaan
kirkas valo antoi tälle autiudelle loistoa ja tuoreutta, hymyilevää
nuoruusiloa. Buschin veli Sigismond, 35 vuotias mies, parraton, pitkä,
harva, kastanjanruskeahiuksinen mies, istui pöydän ääressä korkeaa,
kaarevaa otsaansa laihaan käteensä nojaten ja niin syventyneenä
lukemaan erästä käsikirjotusta, ettei hän kuullut oven avautumista,
eikä edes kääntänyt päätään.

Tämä Sigismond oli hyvin lahjakas mies. Hän oli opiskellut
saksalaisessa yliopistossa ja puhui, paitsi äidinkieltään ranskaa,
saksaa, englantia ja venäjää. V. 1849 oli hän Kölnissä tutustunut Karl
Marx'iin, oli ollut "Uuden Reinin-lehden" parhaimpia aputoimittajia ja
siitä saakka omaksui selvän uskontunnustuksen: hän uskoi palavasti
sosialismiin, harrasti henkeen ja vereen saakka yhteiskunnan
pikaista uudestisyntymistä, joka oli turvaava köyhien ja sorrettujen
onnen. Kun hänen opettajansa oli karkotettu Saksasta ja kesäkuun
päivien jälkeen ajettu Parisistakin, jäi Sigismond tänne unelmiinsa
syventyneenä ja niin huolettomana tulojensa suhteen, että hän varmasti
olisi kuollut nälkään, ellei veljensä olisi ottanut häntä luokseen ja
saanut häntä yllytetyksi käyttämään hyväkseen kielitaitoaan ja
ryhtymään kielenkääntäjäksi. Vanhempi veli rakasti häntä suuresti ja
äidillisellä rakkaudella; hän, joka oli julma kuin susi velkojiaan
kohtaan, eikä olisi hävennyt varastaa 50 centimea kuolevalta,
liikuttui kyyneliin saakka, muuttui heti helläksi ja naisellisen
huolehtivaksi, niinpiankuin tuli kysymys tästä aaterikkaasta
kolmikymmenviisivuotiaasta, joka oli ja pysyi lapsena. Hän oli antanut
tälle parhaan huoneen kadun puolella, palveli häntä kuin piika, hoiti
heidän merkillistä talouttaan, lakaisi, laittoi vuoteet, valvoi ruokaa,
joka tuotiin kaksi kertaa päivässä lähellä sijaitsevasta pienestä
ravintolasta. Hän, joka oli niin toimelias ja jonka pää oli täynnä
tuhansia liikeasioita, sieti veljen laiskuutta, sillä käännöstyö ei
käynyt juuri nopeasti; hänen omat ajatuksensa veivät suuren osan
ajasta. Vieläpä Busch kielsikin häntä työskentelemästä, sillä hän oli
levoton veljensä ilkeän kuivan yskän johdosta, ja vaikka hän oli niin
ahne ja oli ottanut elämänsä ainoaksi päämääräksi rahojen kokoomisen,
hymyili hän vallankumousmiehen teorioille ja salli hänen käsitellä
"kapitalia" kuin lapsen leikkikalua, jonka se rikkoo.

Sigismond puolestaan ei edes aavistanutkaan, mitä veljellä oli
viereisessä huoneessa.

Hän ei lainkaan ymmärtänyt kurssissa alenneilla arvopapereilla
keinottelemista ja velkakirjojen ostoa, hän eli korkeammissa
ilmapiireissä, uneksi ylpeää unta oikeudesta. Paljas almukäsitekin
haavoitti häntä, suututti häntä tavattomasti: olihan hyväntekeväisyys
vääryyttä hyvyyden sovittavan varjon alla. Hän tahtoi kuulla puhuttavan
vain oikeudesta, kaikkien tasa-arvoisuudesta uuden yhteiskunnan
loukkaamattomana periaatteena. Hän oli yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa
Karl Marx'in kanssa ja tämän esikuvan mukaan kulutti hän koko elämänsä
tämän järjestelmän tutkimiseen tahtoen asettaa tieteellisen pohjan
yhteisen onnen laajalle rakennukselle. Hän unohti työssään kaikki
nautinnot ja oli siihen määrin kohtuullinen tavoissaan, että veljen
täytyi suuttua saadakseen hänet juomaan lasin viiniä ja syömään palasen
lihaa. Hän tahtoi, että jokainen ihminen olisi tilaisuudessa hänen
voimilleen sopivan työn kautta tyydyttämään tarpeensa; itse työskenteli
hän levähtämättä ja eli milt'ei tyhjästä. Hän oli nero sanan
varsinaisessa merkityksessä, kiihkoisesti uskollinen opinnoilleen,
aineellisuudesta riippumaton, rehti ja viaton. Jo syksyllä oli hänen
yskänsä pahentunut, häntä kalvoi keuhkotauti, mutta hän ei viitsinyt
kiinnittää huomiota siihen, eikä hoitanut itseään lainkaan.

Mutta nyt Saccard liikahti, Sigismond nosti vihdoinkin suuret,
uneksivat silmänsä ja näytti kummastuneelta, vaikkakin hän tunsi
tulijan.

"Minulla olisi eräs kirje käännettävä."

Nuoren miehen hämmästys lisääntyi, sillä hän oli kyllästyttänyt
liiketuttavansa -- pankkiirit, keinottelijat, vekselinvälittäjät ja
muut pörssimiehet, jotka alituiseen saivat kirjeitä Englannista ja
erittäinkin Saksasta, kiertokirjeitä, yhtiösääntöjä j.m.s.

"Niin, venäläinen kirje. Siinä on vain kymmenen riviä."

Silloin ojensi Sigismond kätensä; venäjä oli hänen erikoisalansa, hän
yksin kykeni kääntämään sujuvasti venäjästä, toiset korttelissa asuvat
kielenkääntäjät elivät saksalla ja englannilla. Ja juuri senvuoksi,
että venäläiset liikekirjeet ovat niin harvinaisia Parisin
markkinoilla, oli hän niin usein vailla työansiota.

Hän luki kirjeen ääneen ranskaksi. Se oli lyhyt myöntävä vastaus erästä
liikeasiaa koskevaan kyselyyn.

"Tuhannen kiitosta", huudahti Saccard, joka näytti suuresti ilostuvan.

Ja hän pyysi Sigismondin kirjottamaan käännöksen kirjeen takapuolelle.
Mutta tämä sai ankaran yskäkohtauksen, jonka hän tukahutti painamalla
nenäliinan suunsa eteen, ettei vain mitenkään olisi häirinnyt veljeään,
joka aina syöksi sisään kuullessaan hänen yskivän noin. Kun kohtaus oli
ohi, nousi hän ja avasi akkunan, sillä hän oli tukehtua ja tahtoi
ilmaa. Saccard, joka oli seurannut häntä, vilkasi ulos ja huudahti:

"Ei, mutta katsoppas, teillä on näköala pörssiin. Ah, miten omituiselta
se näyttää täältä!"

Koskaan ei hän ollut nähnyt sitä lintuperspektiivissä, jolloin katon
neljä tavattoman suurta sinkkipintaa välkkyili savupiippumetsän alla ja
ukkosenjohdot kohottivat uhkaavina jättiläispeitsensä taivasta kohti.
Ja itse rakennus oli vain likasenharmaa, alaston ja ruma kiviröykkiö,
jota säännöllisesti saarsivat pilarit ja jonka kruununa oli repaleinen
lippu. Enimmän kiinnitti hänen mieltään porraskäytävä ja sillä vilisevä
musta joukko.

"Pieneltä se näyttää", jatkoi Saccard. "Tuntuu kuin voisi heidät kaikki
ottaa käteensä kerralla."

Ja tuntien nuoren miehen mielipiteet lisäsi hän nauraen:

"Milloin te lennätätte menemään tuon kaiken?"

Sigismond kohotti hartioitaan.

"Mitäpä se hyödyttäisi? Tehän työskentelette itse omaksi turmioksenne."

Ja vihdoinkin lämpeni hän aineeseensa ja päästi vapauteen ajatukset,
jotka täyttivät hänen sielunsa. Hän kehitteli näin esille koko
järjestelmänsä.

"Niin, niin, te työskentelette meidän hyväksemme, itsetietämättänne. Te
muutamat harvat riistäjät ryöstätte kansan suurta joukkoa, mutta kun te
olette täyttyneet, on meidän vuoromme puhdistaa teidät. Kaikki vallan
rajottaminen, kaikki rivien keskitys johtaa kollektivismiin. Te annatte
meille käytännöllistä opetusta, kuten esim. suuromaisuudenomistajat,
jotka anastavat itselleen maan, suurtehtailijat, jotka syövät
pienkäsityöläiset, suuret pankit ja jättiläisliikkeet, jotka tappavat
kaiken kilpailun ja kohoavat pienpankkien ja pikkuliikkeitten
raunioille ... kaikki nämä, sanon sen teille, johtavat meitä varmasti
eteenpäin uutta yhteiskuntajärjestystä kohti. Me odotamme, kunnes
kaikki romahtaa, kunnes koko nykyinen tuotantotapa on synnyttänyt
sietämättömän tilanteen, joka on oleva sen viimeinen seuraus. Silloin
asettuvat porvarit ja talonpojat itsestään meidän rinnallemme."

"Mutta sanokaa minulle sentään, mitä te oikeastaan tarkotatte
kollektivismilla?"

"Kollektivismi on muodostuma yksityisistä pääomista, jotka nyt elävät
kilpailun taistelusta, yhteiseksi yhteiskuntakapitalismiksi, joka
tehdään hedelmöittäväksi joukkojen yhteistyöstä. Ajatelkaa
yhteiskuntaa, jossa tuotantovälineet ovat kaikkien omaisuutta,
jossa kaikki työskentelevät lahjojensa ja voimainsa mukaan, ja jossa
tämän yhteistyön voitto jaetaan jokaiselle suhteellisesti hänen
tuottamansa hyödyn mukaan. Ei löydy sen yksinkertaisempaa, vai
kuinka? Ja sen kautta on laho puu kaatuva maahan kuin kirveeniskusta.
Ei enää mitään kilpailua, ei yksityisomaisuutta, luonnollisesti
ei mitään huijausliikkeitä, eikä pörssiä. Käsitys 'voitto' käy
tarkotuksettomaksi. Kaiken keinottelun lähde, 'työtön tulo', häviää."

"Ohoo", keskeytti Saccard, "sepä, hitto soikoon muuttaa monen ihmisen
elintapoja. Mutta mitä te teette nykyisille omaisuudenomistajille?
Gundermann'ille esim., otatteko te häneltä hänen miljardinsa?"

"Eipä suinkaan, emmehän me ole varkaita. Me ostamme häneltä hänen
arvopaperinsa ja korkoatuottavat tavarantuotanto-obligationinsa,
jaettuina määrävuosille. Voitteko kuvitella tuota määrätöntä pääomaa
muutettuna sillä tavoin kulutustuotannoksi? Vähemmän kuin sadan vuoden
kuluessa joutuvat Gundermann'in jälkeläiset työskentelemään toisten
kansalaisten tavoin ... jos nimittäin otaksumme, että perintöoikeus jää
koskemattomaksi. Kuten sanottu, tämä järjestelmä hävittää yhdellä
iskulla ei ainoastaan kaiken yksityiskaupan ja keinottelun, osakeyhtiöt
ja pääomarenkaat, vaan myöskin kaikki epäsuorat koronkiskomislähteet,
laina, vuokra ja arentimenot. Työ tulee ainoaksi arvonmittariksi.
Kaikellainen palkanmaksu luonnollisesti lakkaa, sillä nykyisessä
kapitalistisessa yhteiskunnassa ei se koskaan edusta suoritetun työn
oikeudellista vastiketta, vaan ainoastaan sitä, mitä välttämättä on
tarpeen työläisten ylläpitoon. Ja täytyy tunnustaa, että asioitten
nykyinen tila on yksin syynä siihen, että rehellisimmänkin työnantajan
täytyy totella kilpailun lakeja ja nylkeä työläistään, jos mielii elää.
Koko nykyinen yhteiskuntajärjestys täytyy kumota."

Ja Sigismond puhkesi hyväntahtoiseen, heleään, lapselliseen nauruun.
Hän seisoi edelleen akkunan ääressä katsellen pörssiä, jossa pelaajien
musta muurahaispesä kuhisi. Punaisia pilkkuja ilmestyi hänen
kasvoilleen, hänen ainoa ilonsa oli kuvitella, miten iloisen
ivallisesti tulevaisuuden oikeus oli kehkeävä esiin.

Saccard tunsi yhä enemmän menettävänsä rohkeutensa. Entä jos tuo
tietoinen haaveilija olisi oikeassa, jos hän hyvinkin voisi nähdä
tulevaisuuteen? Tuntuihan kaikki sangen uskottavalta.

"No niin", mutisi hän lohduttautuakseen, "ei tuo sentään tule
tapahtumaan ensi vuonna."

"Ei, siinä olette oikeassa", vastasi nuori mies, joka taas näytti
vakavalta ja väsyneeltä. "Me elämme ylimenon aikakautta, kuohunnan
aikaa. Ehkä tulee väkivaltaisia vallankumouksia, ne ovat usein
välttämättömiä. Mutta ne iskut ovat ohimenevää laatua. Oh, minä
ymmärrän kyllä suuret vaikeudet alussa. On vaikea kuvata kansalle tätä
tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa työ jaetaan oikeuden mukaan, ja jonka
tavat tulevat niin suuresti eroamaan meidän tavoistamme. Se on aivan
kuin toinen mailma, ihankuin elämää toisella taivaankappaleella.
Sitäpaitsi -- se meidän täytyy tunnustaa -- meidän suunnitelmamme eivät
ole valmiit, me olemme vielä etsinnän asteella. Minä, joka tuskin enää
kykenen nukkumaan, ajattelen sitä yökaudet. Meille voidaan
luonnollisesti sanoa: 'että olosuhteet ovat sellaiset kuin ne ovat,
riippuu siitä, että tapausten johdonmukaisuus on ne sellaisiksi
tehnyt.' Ajatelkaa, mikä työ ohjata joki lähteihinsä ja johtaa se
sieltä uuteen uomaan! Nykyisellä yhteiskuntamuodolla on ollut
satavuotinen kukoistuksensa, kiitos siitä individualismin, joka
kilpailulle ja henkilökohtaisille harrastuksille on antanut yhä uutta
elinvoimaa. Voiko kollektivismi koskaan saavuttaa tämän elinvoiman ja
millä tavalla se on johtava työläisen tuotantoa, kun voiton
saavuttamisen mahdollisuus on poissa? Siinä on minun käsitykseni mukaan
epätoivon ja levottomuuden aihe, siinä se heikko kohta, joka meidän on
saatava selville, jos tahdomme, että sosialismi voittaisi kerran. Mutta
me voitamme, sillä me edustamme oikeutta. Näettekö tuon suuren
rakennuksen edessämme ... näettekö?"

"Pörssin?" sanoi Saccard. "Tietysti minä sen näen!"

"Olisi tyhmää räjähyttää sitä ilmaan, sillä ne rakentaisivat sen
toiseen paikkaan. Mutta minä sanon teille, että se räjähtää itsestään
kun valtio on riistänyt sen ja muodostanut kansakunnan ainoaksi
pankiksi. Ja kuka tietää? Ehkä siitä tulee meidän suunnattomien
rikkauksiemme säilytyspaikka, aarrekammiomme, josta pojanpoikamme
hakevat ainehistoa kansallisjuhliinsa!"

Sigismond teki suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi avannut tämän
kaikille yleisen ja yhtäläisen onnellisen tulevaisuuden ovet. Ja hän
oli siihen määrin tulistunut, että sai uuden, pahan yskäkohtauksen; hän
peräytyi pöydän ääreen, painoi kyynäspäänsä paperiensa päälle, painoi
kätensä suullensa estääkseen rintaansa repivän yskän. Mutta se ei nyt
tahtonut hellittää. Äkkiä aukeni ovi ja Busch, joka oli eronnut rouva
Méchain'esta ryntäsi sisään epätoivoisena; näytti kuin olisi hän itse
tuntenut tuon kauhean yskän tuskat. Hän kumartui ja kietoi pitkät
kätensä veljensä ympäri kuin lapsen, jonka tuskia viihdytetään lepoon.

"Kas niin poikaseni, miten on laitasi? Pitää lähettää lääkäriä
hakemaan. Olet liian varomaton ... olet taas lörpötellyt liiaksi, olen
varma siitä."

Ja hän loi terävän katseen Saccard'iin, joka seisoi keskellä huonetta,
huomattavasti liikutettuna sen johdosta, mitä hänelle oli sanonut tuo
pitkä, laiha mies, joka oli niin intohimoinen ja sairas, ja joka
vinttikamarinsa akkunasta kenties singahutti kohtalokkaan kirouksen
pörssille ja uhkasi sen hävittää maan tasalle rakentaakseen jälleen.

"Kiitos, nyt jätän teidät rauhaan", sanoi Saccard, jolle tuli kiire
päästä pois. "Lähettäkää minulle kirje ja käännös. Odotan useampia,
selvitämme kaikki samalla kertaa."

Mutta nyt oli yskäkohtaus ohi ja Busch pidätti häntä hetkeksi.

"Apropos, rouvasihminen, joka oli luonani äsken, on tavannut teidät
ennen ... kauan sitten."

"Vai niin, missä?"

"De la Harpe-kadulla vuonna 1852."

Saccard kalpeni, niin suuri kuin hänen itsehillintäkykynsä
olikin. Hänen suupielensä värähtelivät hermostuneesti. Hän ei
luonnollisestikaan ajatellut viettelemäänsä tyttöä; ei hän ollut
koskaan tiennyt, että tyttö oli tullut raskaaksi, eikä aavistanutkaan,
että hänellä oli lapsi. Mutta hänestä oli aina epämieluista
kurjuusvuosien muistuttaminen.

"De la Harpe-kadulla? Hm ... siellä asuin väin viikon Parisiin
saavuttuani ja asuntoa hakiessani. Hyvästi nyt!"

"Me tapaamme joku toinen kerta", sanoi Busch merkitsevällä äänellä. Hän
erehtyi, hän piti Saccard'in mielenliikutusta tunnustuksena ja ajatteli
jo keinoja saadakseen hyötyä tästä jutusta.

Palattuaan kadulle kääntyi Saccard koneellisesti pörssitorille. Koko
hänen ruumiinsa vapisi vielä, eikä hän edes huomannut pikku rouva
Conin'ia, jonka kaunis, vaalea pää hymyili paperikaupan ovella.
Torilla oli melu yhä lisääntynyt, käytävillä kuhisi kansaa, ja
pörssikeinottelijain hälinä muistutti enemmän kuin koskaan myllertävää
merta. Kello oli neljännestä vaille kolme ja silloin on aina hälinä
huipussaan, kun viimeiset pörssinoteraukset on naulattu julki ja
jokainen palaa halusta saada tietää, kuka palaa kotiinsa täysin
taskuin.

Hän seisoi liikahtamatta katsellen taistelua tuolla ylhäällä ja käyden
ajatuksissaan läpi koko entisen elämänsä, sillä Buschin kysymys oli
herättänyt taas vanhat muistot. Hän muisti ajan, jolloin hän asui rue
de la Harpe'lla ja sitten rue Saint-Jacques'lla, kuinka hän oli
kuljeskellut Parisissa kulunein saappain seikkailijana, joka oli tullut
suureen kaupunkiin kohotakseen sen herraksi. Ja häntä raivostutti
ajatus, ettei hän vielä ollut valloittanut Parisia, että hän taas oli
puilla paljailla onneaan etsimässä tyydyttämättömin haluin. Tuo hullu
Sigismond oli oikeassa: työ ei elätä miestään, ainoastaan köyhimykset
ja tyhmeliinit tekevät työtä lihottaakseen muita. Ainoastaan
pörssipelin vuoksi kannatti elää, se lahjottaa yhdellä iskulla,
muutamissa tunneissa, hyvinvoinnin, loiston, muhkean elämän. Jos kerran
vanha yhteiskuntajärjestys joskus oli kumoutuva, niin piti toki
sellaisen miehen kuin hänen saada tilaisuutta tyydyttää halujaan,
ennenkuin maanjäristys oli tuleva?

Mutta juuri sillä hetkellä tyrkkäsi häntä muuan ohikulkija, joka ei
edes kääntynyt anteeksipyytämään. Hän tunsi Gundermann'in, joka oli
kävelyllä terveydekseen. Hän näki tämän katoavan erääseen
leipomoliikkeeseen johon kultakuningas joskus poikkesi ostamaan
frangilla namusia poikansa tyttärille. Ja tämä tyrkkäys juuri nyt,
jolloin kuume raivosi hänessä kiihottavan kuljeskelun jälkeen pörssin
ympärillä, oli kuin ruoskanisku, viimeinen sysäys, joka joudutti hänen
päätöstään. Hän oli nyt lopettanut linnotuksen piirityksen, hänen oli
hyökättävä sen kimppuun. Hän vannoi taistelevansa säälittä, hän ei jätä
Ranskaa, hän uhmaa veljeään, pelaa viimeisen epätoivoisen pelin, joka
saattaa Parisin hänen jalkojensa juureen tai syöksee hänet itsensä
lokaan voimattomana ja muserrettuna.




II.


Viimeisen onnettoman tonttijuttunsa jälkeen kun Saccard'in täytyi
jättää palatsinsa Monceau-puiston varrella velkojainsa käsiin
välttääkseen vielä pahempaa keikausta, oli hänen ensimäinen ajatuksensa
turvautua poikansa Maxime'n hoiviin. Kadotettuaan ensimäisen vaimonsa,
joka lepäsi pienellä kirkkomaalla Lombardiassa, asui hän yksin pienessä
talossa l'Impetratrice-kadun varrella, missä hän oli järjestänyt
elämänsä viisaasti ja hävyttömän itsekylläisesti; siellä kulutti hän
vainajan omaisuutta, mihinkään työhön ryhtymättä, hän kun oli heikko
terveydeltään; kylmällä ja päättäväisellä äänellä kieltäytyi hän
ottamasta isäänsä luokseen -- ollakseen lopen hävittämättä heidän
keskinäistä sopuaan -- selitti hän ovelasti hymyillen.

Saccard'in täytyi niin ollen etsiä toista asuntoa. Hän oli jo
vuokraamaisillaan pienen talon Passy'ssä, erään liikeasioista syrjään
vetäytyneen kauppiaan pienen porvarillisen turvapaikan, kun hänen
mieleensä johtui, että Orvideo-palatsin pohja ja ensikerros rue
Saint-Lazaren varrella oli asumaton, akkunat ja ovet sulettuina.
Ruhtinatar d'Orvideo, joka asui miehensä kuoleman jälkeen toisen
kerroksen kolmessa huoneessa, ei ollut edes antanut ripustaa mitään
osotekilpeä ajoportille, missä rikkaruoho kasvoi villinä. Käydessään
ruhtinattaren luona liikeasioissa oli hän usein kummastellut hänen
välinpitämättömyyttään tavotella hyötyä kiinteistöstään. Mutta
ruhtinatar pudisti päätään, hänellä oli omat mielipiteensä rahojen
suhteen. Mutta kun Saccard itse pyrki hänen vuokralaisekseen, vastasi
hän heti myöntävästi ja luovutti hänelle mitättömästä summasta, 10,000
frangista, ruhtinaallisella loistolla rakennetut pohja- ja
ensikerroksen, jotka varmasti olivat puolta enemmän arvoiset.

Ihmiset muistivat vielä sen loiston, jossa ruhtinas d'Orvideo oli
elänyt. Hän oli suuremmoisen rahakeinottelun jälkeen muuttanut
Espanjasta Parisiin ja miljonasateella ostanut ja korjauttanut tämän
talon odotellessaan kultaista marmorilinnaa, jolla hän aikoi
hämmästyttää mailmaa.

Häviöstään huolimatta laahasi Saccard perässään melkoisen joukon
palvelusväkeä, entisen tavattoman suuren henkilökuntansa jätteet:
kamaripalvelija, kokki ja hänen vaimonsa, joka hoiti liinavaatteita,
toinen naispalvelija, jolla ei ollut mitään erityistä tointa,
kuski ja kaksi tallirenkiä; tallissa oli hänellä kaksi hevosta ja
vaunuliiterissä kolmet vaunut; pohjakerrokseen oli hän järjestänyt
väelleen ruokasalin. Hänellä ei ollut kassassa 500 frangiakaan, joita
hän olisi voinut kutsua omikseen, mutta hän eli aivankuin olisi omannut
2-300,000 frangin vuositulot. Hänen valtansa ulottui myös ensikerroksen
suuriin huoneihin, kolmeen salonkiin, viiteen makuuhuoneeseen ja
suureen ruokasaliin, johon voi kattaa pöydän 50 hengelle. Ruokasalista
johtivat portaat toiseen kerrokseen pienempään ruokasaliin, ja
ruhtinatar, joka hiljan oli vuokrannut tämän osan toisesta kerroksesta
eräälle insinööri Hamelin'ille, joka asui sisarensa kanssa yhdessä,
oli antanut sulkea portaitten oven. Hän jakoi vanhan kyökkikäytävän
näitten vuokralaistensa kanssa Saccard'in yksin hallitessa suurta
porraskäytävää. Saccard kalusti muutamia huoneita niillä tähteillä,
joita hänellä vielä oli jälellä parc Monceau'sta, ja onnistui sentään
luomaan eloa noihin synkkiin autioihin seiniin, joilta kiihkoisa käsi
näytti repineen jok'ainoan koristuksen heti ruhtinaan kuoleman jälkeen.
Ja täällä hän voi taas unelmoida suurista rikkauksista.

Ruhtinatar d'Orvideo oli siihen aikaan Parisin merkillisyyksiä.
Viisitoista vuotta sitten oli hän antanut suostumuksensa avioliittoon
ruhtinas d'Orvideon kanssa, jota hän ei rakastanut, ja totellut
näin äitinsä, herttuatar de Combevillen nimenomaista käskyä.
Kaksikymmenvuotias tyttö oli siihen aikaan sangen tunnettu
kauneudestaan ja hurskaudestaan; hän oli hiukan liian totinen, mutta
samalla loppumattomiin huvitettu seuraelämästä. Hän ei tuntenut niitä
merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä ruhtinaasta ja hänen
kuninkaallisen omaisuutensa, joka arvostettiin 300 miljonaksi,
alkulähteistä. Niihin miljoniin sisältyi kokonainen elämä hirmuisia
varkauksia, joita ei oltu tehty metsätiellä ase kädessä, kuten
entisajan jalot ryövärit, vaan nykyaikaisen rosvon tavoin siivon
ulkonaisen käytöksen kautta, selvällä päivällä, pörssissä, missä hän
oli riistänyt miljonansa herkkäuskoisten raukkojen taskuista ja
levittänyt ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. Vaikk'ei ruhtinattarella
ollut aavistustakaan, että hänen puolisonsa miljonat oli koottu lian ja
veren kautta, oli hän ensimäisestä kohtauksesta saakka tuntenut
tätä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei voinut voittaa edes
uskonnollisuutensa avulla; ja pian lisääntyi hänen vastenmielisyytensä
entisestään sen johdosta, ettei hänellä ollut lasta tästä
avioliitosta, johon hän oli mennyt kuuliaisuudesta. Hän olisi tyytynyt
äidinonneen, hän jumaloi lapsia, ja lopuksi heräsi hänessä viha tuota
miestä kohtaan, joka ei millään tavoin voinut tyydyttää hänen
onnenvaatimustaan. Niin heittäytyi hän seuraelämän pyörteisiin, eli
ennen kuulumattomassa loistossa, häikäisi koko Parisia juhliensa
loistolla ja eli niin tuhlaten, että Tuilrie'ssakin häntä kadehdittiin.
Mutta kun ruhtinas kuoli halvaukseen, muuttui elämä palatsissa
hiljaiseksi ja synkäksi. Ei valoa, ei ääntä, ovet ja akkunat olivat
suljetut, ja levisi huhu, että ruhtinatar, poistettuaan kiireellä
kaikki huonekalut molemmista alemmista kerroksista, oli vetäytynyt kuin
nunna toisen kerroksen kolmeen pieneen huoneeseen äitinsä entisen
kamaripalvelijattaren, vanhan Sofian kanssa joka oli ollut hänen
lapsentyttönään. Uudestaan näyttäytyessään oli hän puettuna
yksinkertaiseen, mustaan villapukuun, hiukset peitettynä mustaan
suippoon liinaan. Hän oli vielä kaunis, otsa valkea ja kasvot pyöreät
mutta iho oli keltainen ja kasvot kuolleet ja niillä kivettynyt ilme,
niinkuin sillä, joka kauan on ollut nunnana. Hän oli juuri täyttänyt
kolmekymmentä vuotta ja viimeisestä syntymäpäivästään asti oli hän vain
elänyt harjottaakseen hyväntekeväisyyttä mitä suurimmassa määrässä.

Hämmästys oli suuri Parisissa ja kaikellaisia merkillisiä huhuja läksi
liikkeelle. Ruhtinatar oli perinyt koko omaisuuden, nuo paljon puhutut
300 miljonaa, jotka olivat myös sanomalehdistön puheenaiheena. Ja juttu
jota enimmän uskottiin, oli romantista laatua. Väitettiin, että
tuntematon, mustapukuinen mies oli äkkiä eräänä iltana ilmestynyt
ruhtinattaren makuuhuoneeseen, juuri kun hän oli käymässä levolle,
ilman että hän lainkaan oli päässyt selville, mistä salaisesta ovesta
mies oli tullut. Eikä yksikään ihminen tiennyt, mitä tuo mies oli
hänelle sanonut, mutta otaksuttavasti oli hän ilmottanut, mistä ne 200
miljonaa olivat kotosin, ja kenties ottanut ruhtinattarelta valan, että
hän tulisi hyvittämään kaikki vääryydet, jos mielisi välttää kauheita
seurauksia. Sitten oli mies hävinnyt. Joko hän sitten nyt totteli
haudan toiselta puolen tullutta käskyä tai johtuivat myöhemmät
tapahtumat heränneestä oikeudentunnosta hänen tarkastettuaan miehensä
paperit, kukapa sen tiesi, mutta viisi leskeysvuottansa oli hän elänyt
vain kieltäymystä ja sovitusta varten. Tässä naisessa, joka ei koskaan
ollut tuntenut rakkautta eikä äidiniloa, näytti koko pidätetty
hellyys, erittäinkin tukahutettu rakkaus lapsiin, puhjenneen
suorastaan intohimoksi köyhiä, heikkoja, osattomia, kärsiviä, noitten
varastettujen miljonien oikeita omistajia kohtaan, joita hän hoiti ja
joita kohtaan hän osotti kuninkaallista auliutta. Se muodostui hänen
ihanteekseen, hän piti itseään tästälähin pankkiirina, jonka haltuun
köyhät olivat tallettaneet 300 miljonaa siinä tarkotuksessa, että ne
tulisivat mahdollisimman hyvin käytettyä. Kaupungissa oli hänellä suuri
konttori, jossa oli kaksikymmentä apulaista. Kotona, kolmessa pikku
huoneessaan, otti hän vastaan vain lähettiläänsä, neljä viisi
apulaistaan, ja siellä vietti hän päivänsä kirjotuspöydän ääressä,
kuten suuren liikehuoneen päällikkö, kaukana kaikista rauhan
häiritsijöistä. Hänen unelmansa oli huojentaa kaikkea inhimillistä
kurjuutta, mailmaan tulostaan kärsivistä lapsista puutteessa ja
kurjuudessa kuoleviin ukkoihin saakka. Viisi vuotta oli hän tuhlannut
rahoja molemmin käsin. Vielä muutamia vuosia ja hänen omaisuutensa
olisi mennyttä, ilman että jäisi edes korkoja leipään ja maitoon,
joista hän yksinomaan eli. Kun hänen vanha palvelijattarensa Sofia
joskus keskeytti tavallisen äänettömyyden soimaten häntä ja ennustaen,
että hän vielä kuolisi kurjuudessa, hymyili hän väsyneesti ihanaa,
toivokasta hymyä, ainoata mikä enää näkyi hänen värittömillä
huulillaan.

Erään aikomansa ja suuremmoiseksi suunnittelemansa työkodin johdosta
joutui ruhtinatar tekemään Saccard'in tuttavuutta. Tämä oli yksi sen
tontin omistajia, jonka ruhtinatar aikoi ostaa tarkotusta varten.
Saccard'in reipas liikeasioitten suorittamistapa miellytti häntä ja hän
kutsui tämän luoksensa, kun ei voinut päästä yksimielisyyteen
urakoitsijoittensa kanssa. Nämä varastivat häntä säälimättömästi
kustannusarviota tehdessä; joukko urakoitsijoita eli hänen
kustannuksellaan, puhumattakaan kaikesta siitä, mikä hävisi huonon
valvonnan kautta; köyhien rahat vähenivät. Ja juuri Saccard avasi hänen
silmänsä ja pyysi saada laskut tarkastaakseen, muuten aivan
omanvoitonpyytämättömistä vaikutteista, ainoastaan huvin vuoksi
järjestääkseen tämän huiman miljonatanssin, joka herätti hänen
ihailuaan. Hän ei koskaan elämässään ollut käyttäytynyt rehellisemmin.
Näissä laajoissa suuremmoisissa yrityksissä oli hän kaikista
toimeliain, kunniallisin auttaja, uhrasi aikansa omia rahojaankin,
saavuttaakseen vain ilon tuntea noitten tavattomien summien kulkevan
käsiensä läpi. Työkodissa ei juuri muita tunnettukaan kuin hänet, sillä
ruhtinatar ei koskaan itse seurannut työtä, eikä astunut jalallaankaan
hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän istui piiloutuneena kolmeen pikku
huoneeseensa kuin näkymätön hyvä haltijatar, kun taas Saccard kulki
ympäri jumaloituna ja siunattuna, koko sen kiitollisuuden seuraamana,
josta ruhtinatar ei näyttänyt lainkaan välittävän.

Saccard hautoi jo silloin erästä epämääräistä tuumaa, joka hänen
muutettuaan Orvideo-palatsin vuokralaiseksi sai määrätyn muodon ja
muuttui palavaksi haluksi. Miksi ei omistautua kokonaan hoitamaan
ruhtinattaren hyväntekeväisyyslaitoksia? Tänä epätoivon ja epävarmuuden
aikana, jouduttuaan voitetuksi keinottelun taistelukentällä ja
tietämättä, miten päästä uudelleen rikkaaksi vaikutti tämä häneen kuin
uudestasyntymä, kuin äkillinen ilmestys: jakaa noita kuninkaallisia
lahjoja, kanavoida tuo kultavirta, joka vieri yli Parisin! Oli vielä
jälellä 200 miljonaa, mitä suuremmoisia töitä niillä voisikaan
suorittaa, mitä satumaisia ihanuuksia loihtia maasta! Puhumattakaan
siitä, että hän voisi hedelmöittää nuo miljonat, tehdä ne
kahden, kolmenkertaisiksi, käyttää niitä niin, että voisi luoda
koko uuden mailman! Tavallisessa innossaan näki hän kaikki
jättiläismittasuhteissa, häntä elähytti ainoastaan ajatus kylvää nuo
rahat rajattomina almuina, hukuttaa koko Parisi onneen, ja hän tuli
aivan liikutetuksi, ja ruhtinatarta kohtaan oli hän itse rehellisyys,
ei soutakaan solunut hänen omaan taskuunsa. Ja tämä unelma oli muuten
sangen läheisessä sukulaisuudessa koko hänen mielikuvitukseensa: painaa
Parisi jalkojensa juureen. Olla kuningas hyväntekeväisyyden
valtakunnassa, köyhien jumaloitu kaitselmus, tulla kuulummaksi kuin
yksikään inhimillinen olento, olla koko mailman ihailun esineenä, se
oli enemmän kuin hänen kunnianhimonsa milloinkaan oli voinut uneksia.

Saccard päästi mielikuvituksensa vielä enemmän valloilleen. Mikäpä
estäisi häntä menemästä naimisiin ruhtinatar d'Orvideon kanssa? Se vain
selventäisi heidän keskinäissuhdettaan, estäisi pahansuopia
selittelyjä. Kuukauden päivät luovi hän taitavasti, kehitteli
suuremmoisia suunnitelmia, uskoi itsensä vähitellen vastustamattomaksi,
ja eräänä päivänä esitti hän aivan rauhallisena ehdotuksensa, julkaisi
hänelle suuren suunnitelmansa. Hän tarjosi ruhtinattarelle
yhtiökumppanuutta, hän olisi tuleva ruhtinaan varastaman omaisuuden
pesänselvittäjäksi, hän tarjoutui jakamaan ne köyhille kymmenkertaisena
määränä. Ruhtinatar istui ainaisessa mustassa puvussaan, suippoliina
päässä, ja kuunteli tarkkaavaisena, eikä hänen keltaisilla kasvoillaan
näkynyt pienintäkään mielenliikutusta. Hän laski niitä etuja, mitä tuo
yhtiökumppanuus hänelle tuottaisi; kaikki muu oli hänestä yhdentekevää.
Hän pyysi miettimisaikaa seuraavaan päivään, mutta antoi sitten
kieltävän vastauksen. Hän oli ehkä huomannut, ettei hän enää voisi
yksin olla almutyönsä herra, eikä hän suvainnut toimintaansa
rajotettavan, vaikkapa toiset kutsuisivatkin hänen menettelyään
mielettömyydeksi. Mutta hän selitti olevansa onnellinen saadessaan
pitää Saccard'in neuvonantajanaan, hän osotti, miten suuressa arvossa
hän piti Saccard'in apua pyytämällä häntä edelleen johtamaan työkotia,
jonka varsinainen hoitajamies hän oli.

Kokonaisen viikon suri Saccard rakkaan suunnitelmansa haaksirikkoa --
tuo suuremmoinen hyväntekeväisyysihanne, joka oli asetettu näyttämölle
miljonien avulla, oli liikuttanut hänen vanhaa rosvosydäntään,
aivankuin surumielinen laulu voi houkutella kyyneleet kurjimmankin
rikollisen silmiin. Taas oli hän lyöty maahan ja hän oli pudonnut
korkealta, hän tunsi joutuneensa syöstyksi valtaistuimelta. Raha ei
ollut ollut hänelle ainoastaan välikappaleena kaikkiin mahdollisiin
aineellisiin nautinnoihin, vaan myöskin tienä ruhtinaalliseen kunniaan
ja loistoon; kunniasta ei hän koskaan ollut saanut tarpeekseen. Hänet
valtasi raivo sen johdosta, että häneltä kerta toisensa perästä
riistettiin hänen toiveensa. Ja kun ruhtinattaren tyyni ja päättävä
kielto mursi hänen toiveensa, valtasi hänet mieletön taisteluhalu. Ja
nyt heräsi uudelleen hänen vihansa Gundermann'ia kohtaan, hänen raju
kostonhimonsa: kumota Gundermann, se oli hänen ensimäinen ja viimeinen
halunsa joka kerta kuin hän hävisi taistelussa. Jos hän joskus
huomasikin tällaisen yrityksen lapsellisuuden, niin voisihan hän
kumminkin koettaa luoda itselleen aseman hänen rinnallaan, pakottaa
hänet jakamaan valta kanssaan, kuten kahden naapurimaan kuninkaat,
jotka ovat yhtä mahtavia ja kutsuvat toisiaan serkuiksi? Nyt halusi hän
taas vastustamattomasti pörssiin; hänen päänsä oli täynnä kaikellaisia
liikesuunnitelmia; hän oli sellaisessa kuumeisessa tilassa, ettei
hän tiennyt mihin ryhtyä. Mutta eräänä päivänä anasti muuan
jättiläissuunnitelma etusijan kaikkien muiden edellä.

Muutettuaan Orvideo-palatsiin oli Saccard joskus nähnyt insinööri
Hamelin'in sisaren, tavattoman hyvin kehittyneen naisen, jota
kutsuttiin nimellä rouva Caroline. Heti ensi silmäyksellä oli hän
huomannut tämän naisen muhkean valkean tukan, joka hopeaisen sädekehän
tavoin ympäröi vielä nuorekkaita kolmekymmenkuusivuotiaita kasvoja. Jo
kahdenkymmenenviiden vuoden iässä oli hän saanut valkeat hiukset. Hän
ei ollut koskaan ollut kaunis, sillä nenä ja leuka olivat liiaksi
ulkonevat, suu liian suuri ja huulet liian paksut, vaikka ne ilmaisivat
rajatonta hyvyyttä. Mutta nuo hienot, valkeat, silkinpehmeät hiukset
lievensivät jonkunverran kovia piirteitä ja antoivat hänelle hymyilevän
isoäidillisen miellyttävyyden, samalla kun kasvoilla kuvastui
rakastavan nuoren naisen tuoreus ja nuoruusvoima. Hän oli pitkä
vahvarakenteinen ja asento oli muhkea ja ylhäinen.

Joka kerta kohdatessaan hänet seurasi Saccard häntä silmillään,
kadehtien tuota korkeaa vartaloa -- sillä hän itse oli pienempi -- ja
sitä terveyden loistoa, joka naisesta uhkui. Ja myöhemmin sai hän
talonväeltä tietää Hamelin-sisarusten tarinan.

Heidän isänsä oli ollut lääkärinä Mont-sallier'issä, hän oli ollut
etevä tiedemies ja innokas katolikko ja kuollut jättämättä jälkeensä
minkäänlaista omaisuutta. Isän kuollessa oli tytär kahdeksantoista ja
poika yhdeksäntoistavuotias; ja veljen päästyä polyteknilliseen
opistoon seurasi sisar mukana Parisiin, jossa sai kotiopettajattaren
paikan. Sisar varusti veljensä taskurahoilla niitten kahden vuoden
aikana, jotka hänen kurssinsa kesti; edelleenkin kun veli oli
suorittanut erotutkintonsa aikana, jolloin oli vaikea saada paikkaa,
huolehti Caroline hänestä. Molemmat sisarukset pitivät paljon
toisistaan ja halusivat elää aina yhdessä. Rikas naimiskauppa tarjoutui
aivan odottamatta. Nuoren tytön miellyttävä olento ja hyvä pää oli
kiinnittänyt erään panimomestarin mieltä, hän oli miljonienomistaja
ja Caroline oli tutustunut häneen siinä talossa, jossa hän oli
kotiopettajattarena. Georges neuvoi häntä antamaan myöntävän
vastauksen, mutta sen sai tyttö katkerasti katua, sillä muutamien
vuosien perästä oli Caroline pakotettu hakemaan eroa pelastaakseen
henkensä miehensä käsistä, joka joi ja uhkasi puukottaa hänet
raivoisien mustasukkaisuuskohtauksiensa vallassa. Hän oli silloin 26
vuotias ja yhtä köyhä kuin ennenkin, sillä hän kieltäytyi jyrkästi
ottamasta vastaan elatusta mieheltä, jonka hän oli hylännyt. Mutta
hänen veljensä oli monien vastuksien perästä saanut paikan, joka oli
hänen mieleensä; hän matkusti Egyptiin erään komitean mukana, jonka
tehtävänä oli suorittaa ensimäiset suunnitelmat Suezin kanavan
rakentamiseksi ja hän otti sisarensa mukaansa. He asuivat
Aleksandriassa vuoteen 1859, sittemmin muutti Hamelin Syriaan. Hän
kehotti Caroline'a muuttamaan Beirut'iin, jos hän pian saisi oppilaita;
itse hän erään ranskalaisen yhtiön tukemana rakensi ajotien Beirut'ista
Damaskus'een; ensimäinen Libanon'in vuoriseutuihin rakennettu tie.
Siellä asuivat he kolme vuotta. Georges oli koonnut kokonaisen kasan
suunnitelmia ja ihanteita, ja nyt tunsi hän välttämättömän tarpeen
palata Ranskaan, jos mieli panna nämä yrityksensä toimeen, muodostaa
yhtiöitä hankkia pääomaa. Mutta Parisissa ei Hamelin'ia seurannut onni.
Neljänneksen toista vuotta oli hän taistellut suunnitelmiensa puolesta
onnistumatta löytämään yhtään kannattajaa. Hän oli liian vaatimaton,
liian vähän puhelias. Ja nyt oli hän joutunut Orvideo-palatsin toiseen
kerrokseen, viiden huoneen huoneustoon, joka maksoi 1200 frangia, ja
hän oli täällä kauempana menestyksestä kuin harhaillessaan Vähän-Aasian
vuorilla ja laaksoissa. Heidän säästönsä hupenivat nopeasti ja pian
olivat he joutuvat puille paljaille.

Juuri tämä seikka herätti Saccard'in huomiota, hän näki rouva
Caroline'n käyvän päivä päivältä yhä alakuloisemmaksi ja hänen
tasaisen, iloisen luonteensa synkkenevän veljen lisääntyvän
rohkeudettomuuden johdosta.

Saccard sai kerran tilaisuuden hankkia Hamelin'ille erään pienen työn
ja sillä keinoin pääsi hän tunkeutumaan sisarusten kotiin, tuli usein
heidän luokseen ja vietti tunnin heidän salongissaan, heidän ainoassa
suuremmassa huoneessaan, joka oli muutettu työhuoneeksi. Se oli
säästäen kalustettu: pitkä kirjotuspöytä, toinen pienempi pöytä täynnä
papereita ja puoli tusinaa tuoleja. Kaminin syrjällä oli kokonainen
kasa kirjoja. Mutta seinillä oli sarja karttoja, joukko vaaleita
vesivärimaalauksia. Siinä oli kaikki, mitä Hamelin oli koonnut
Syriassa, koko hänen tulevaisuutensa. Vesivärimaalaukset olivat
Caroline-rouvan, näköaloja sieltä, muotokuvia, pukukuvia, jotka hän oli
kiinnittänyt paperille seuratessaan veljeään tämän matkoilla; kaikki
nämä kokeet todistivat yksilöllistä käsitystä värillisessä suhteessa,
mutta olivat muuten sangen vaatimatonta laatua. Saccard vajosi monta
kertaa ajatuksiinsa näiden suunnitelmien ja vesivärimaalausten edessä,
jotka häntä tavattomasti miellyttivät, eikä hän koskaan väsynyt
pyytämästä selityksiä. Hänen hedelmällisissä aivoissaan oli jo
kehittymässä suunnaton liikeajatus.

Eräänä aamuna tapasi hän Caroline-rouvan yksin istumassa pienen pöydän
ääressä, jota hän käytti kirjotuspöytänään.

"Mitä tehdä? Kaikki käy huonosti. Minä en kyllä helposti kadota
rohkeuttani, mutta totta puhuen olemme aivan puilla paljailla. Enimmän
kiusaa minua veljeni voimaton toimettomuus, johon hän on pakotettu,
eikä hän ole mikään vahva luonne, vaikka kyllä toimelias, kun on
kysymys työstä. Olen etsinyt kotiopettajattaren paikkaa voidakseni
ainakin auttaa häntä, mutta en ole löytänyt. Enhän minä sentään voi
mennä apuvaimoksi."

Saccard ei ollut koskaan nähnyt häntä niin toivottomana ja peloissaan.

"Eikö hitto, niin huonosti ei liene sentään!" huudahti hän.

Caroline pudisti päätään, nyt oli hänen vuoronsa olla heikko, hän puhui
katkeruudella olemassaolosta jonka hän muuten kesti niin ihmeteltävällä
mielenlujuudella, olipa se kuinka surullinen tahansa. Ja kun Hamelin
juuri saapui kotiin ja kertoi taas onnistumattomasta yrityksestä,
vierivät suuret kyyneleet hitaasti hänen poskiaan pitkin. Hän ei
sanonut sanaakaan, istui vain pöydän ääressä ja tuijotti eteensä kädet
ristissä.

"Ja ajatelkaahan", huudahti Hamelin, "että miljonat odottavat meitä
siellä kaukana, kun vain joku auttaisi meitä ne ottamaan!"

Saccard seisoi piirustuksen edessä, joka esitti paviljongia ja sitä
ympäröivää suurta varastoaittaa.

"Mikä tämä on?" kysyi hän.

"Oh, se on minun päähänpistojani", selitti Hamelin, "se on suunnitelma
unelmoimani yhtiön johtajan asunnoksi Beirut'issa -- tiedättehän,
Yhdyshöyrylaivaosakeyhtiön."

Hän innostui ja selitti lähemmin aiettaan. Itämailla oleskellessaan oli
hän ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka puutteelliset kulkulaitokset
siellä olivat. Muuan hänen pääsuunnitelmiaan, joka myös oli kaikkien
hänen muitten yritystensä lähtökohtana, oli muodostaa kaikki eri yhtiöt
yhdeksi miljonayhtiöksi, joka anastaisi Välimeren ja tulisi
yksinvaltiaaksi sillä avaamalla linjoja kaikkiin Afrikan, Espanjan,
Italian, Kreikan, Egyptin ja Aasian satamiin -- aina Mustanmeren
sisäosiin saakka. Se oli sangen teräväjärkinen ja isänmaallinen ajatus:
sillä tavoin valloittaisi Ranska, niin sanoaksemme, Itämaat,
puhumattakaan siitä, että Syria sen kautta tulisi lähemmäksi ja
avoimeksi hänen aikeilleen.

"Aivan niin, renkaat!" mutisi Saccard itsekseen, "niillä näyttää olevan
tulevaisuutta meidän päivinämme. Niin, tulevaisuus on suurten pääomien,
suurten joukkojen työn keskityksen. Koko teollisuus ja kauppa on kerran
muodostuva yhdeksi ainoaksi suurliikkeeksi, josta jokainen saa mitä
tarvitsee."

Taas hän pysähtyi, tällä kertaa erään vesivärimaalauksen ääreen, joka
kuvasi villiä maisemaa, aukeaa vuorionkaloa, jossa kasvoi pensaita ja
kitukasveja.

"Oh", sanoi hän, "tämä kai on mailman loppu. Tästä ei joutune
väentungokseen?"

"Se on luolatie Karmel'in alapuolella", vastasi Hamelin. "Sisareni teki
luonnoksen kerran minun suorittaessani mittauksia läheisyydessä."

Ja hän lisäsi aivan tyyneesti:

"Liitupitoisen kalkkikiven joukossa on suuri hopeasuoni, niin,
hopeakaivos, joka minun laskelmieni mukaan antaa tavattoman suuren
voiton."

"Hopeakaivos?" kertasi Saccard kiihkeästi.

"Helposti voisi tehdä tien Karmel'ista St. Jean d'Acre'en",
jatkoi Hamelin. "Ja minun luullakseni löytyisi rautaakin, sillä
sitä on melkein kaikissa seudun vuorissa. Olen tutkinut uutta
sulatusjärjestelmää, joka säästäisi paljon rahaa. Kaikki on valmiina,
täytyy vain hankkia pääomaa."

"Karmel'in hopeakaivosyhtiö?" mutisi Saccard.

Mutta insinööri kulki pystyssä päin yhden piirustuksen luota toiselle,
syventyneenä elämänsä suurtyöhön, suuren tulevaisuusajatuksen
huumaamana.

"Ja kaikki nämä ovat vain pieniä esitöitä", jatkoi hän. "Katsokaapas
tätä suunnitelmasarjaa, ne ovat tärkeimmät, kokonainen rautatieverkko,
joka kulkee Vähän-Aasian halki kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Mukavien
ja nopeitten kulkuteiden puute on pääsyynä siihen horrostilaan, jossa
tuo rikas maa on niin kauan uinunut. Siellä ei ole edes kunnollisia
maanteitä, matkustus ja tavarainkuljetus tapahtuu siellä muulien ja
kamelien avulla. Ajatelkaapa mikä kumous se olisi, jos rautatielinjat
tunkeutuisivat aina erämaan rajoille saakka! Kauppa ja teollisuus
kymmenkertaistuisivat, sivistys voittaisi, Europa avaisi vihdoinkin
Itämaan portit selkosen selälleen! Jos tämä kiinnittää teidän
mieltänne, voin antaa yksityiskohtaisia selityksiä... Oh, saattopa
nähdä, saattepa nähdä!"

Hän ryhtyi heti antamaan lähempiä selityksiä. Matkallaan
Konstantinopoliin oli hän tehnyt rautatiejärjestelmän luonnoksen. Ainoa
vaikeus oli Taurus-vuoren läpileikkaus; mutta hän väitti tutkimustensa
perusteella, että sekin kävisi päinsä ilman erikoisen suuria
kustannuksia. Muuten ei hän ajatellut suorittaa koko ajatusta yhdellä
kertaa. Saatuaan sulttaanin suostumuksen olisi viisainta aluksi
rakentaa Päälinja Brussasta Beirut'iin Angoran ja Aleppon kautta. "Ja
sitten ... sitten..."

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun, vaan hymyili, ei uskaltanut puhua,
miten pitkälle hänen uskaliaita unelmiaan riitti. Se oli unelma!

"Ah niin, tasangot Taurus'en juurella", sanoi Caroline-rouva
unelmoivalla äänellä, "mikä ihana paratiisi! Tarvitsee vain raapaista
hiukan maata ja vilja kasvaa tukevana ja mehevänä. Hedelmäpuita --
persikoita, kirsikoita, viikunoita, manteleja --. Ja mikä huoleton ja
luonnollinen elämä keveässä, ikisinervässä ilmassa!"

Saccard puhkesi nauruun, kaikuvaan ja iloiseen, joka oli niin
tavallinen, kun hän suunnitteli kelpo kaappausta. Ja kun nyt Hamelin
ryhtyi puhumaan muista suunnitelmistaan erittäinkin pankin
perustamisesta Konstantinopoliin, jossa hänellä oli suhteita
vallanpitäjien, etenkin suurvisiirien kanssa, keskeytti Saccard hänet
iloisesti:

"Sehän on oikea onnensopukka, jossa paistetut kyyhkyset lentävät
suoraan suuhun!"

Hän laski luottamusta herättävästi kätensä pöydän ääressä istuvan
Caroline-rouvan olkapäille sanoen:

"Elkää menettäkö rohkeuttanne, rouvaseni! Minä pidän teistä niin
äärettömästi, saattepa nähdä, että minä yhdessä veljenne kanssa voin
tehdä jotakin, josta on hyötyä meille kaikille. Odottakaa vain
kärsivällisesti."

Seuraavina kuukausina ystävyys yhä lujittui etupäässä senkautta, että
Caroline-rouva valvoi Saccard'in leskimiestaloutta, hän antoi ensin
neuvoja, mutta rupesi sittemmin itse sekaantumaan asioihin, kunnes
Saccard eräänä kauniina päivänä tarjosi hänelle emännöitsijättären
paikkaa. Miksikä ei? Voisihan hän senkautta saada toimen ja auttaa
veljeään, sillä Saccard tarjosi hänelle 300 frangia kuussa. Ja hän
suostui, pani talon kahdeksassa päivässä järjestykseen, erotti kokin ja
tämän vaimon; kyökkipiika, kamaripalvelija ja kuski kykenivät hyvin
hoitamaan tarpeelliset toimet. Hän piti ainoastaan yhden hevosen ja
yhdet vaunut ja piti laskuista huolta siihen määrin, että neljäntoista
päivän kuluessa menot olivat vähentyneet puoleen entisestään. Saccard
oli ihastunut ja sanoi leikillään, että hän tällä keinoin varasti
Carolinea, tämän olisi pitänyt vaatia määrätty prosentti kaikista
säästöistä.

Saccard oli avannut oven molempien kerrosten välillä ja veljen
järjestellessä itämaisia suunnitelmiaan ja papereitaan kulki sisar
edestakasin molempien kerrosten väliä, antoi ainoan palvelijattaren
järjestellä kotiasiat ja toimiskeli enimmäkseen Saccard'in asunnossa
jaellen käskyjä aivankuin kotonaan. Saccard iloitsi nähdessään tuon
korkeakasvuisen, komean naisen liikkuvan huoneissa kiintein, ylpein
askelin, iloinen hymy nuorekkailla kasvoillaan, joita ympäröivät
tuuheat, vaaleat hiukset. Hän oli ihastunut emännöitsijäänsä,
laski että heidän ikäeronsa oli ainoastaan 14 vuotta ja ajatteli,
mitä tapahtuisi, jos hän jonain kauniina päivänä tekisi tälle
rakkaudentunnustuksen. Oliko ajateltavissa, että hän näinä kymmenenä
vuotena, jotka hän oli viettänyt erillään miehestään, oli elänyt kuin
matkustava amazoni olematta suhteissa kehenkään mieheen? Ehkä hänen
matkansa olivat suojelleet häntä. Saccard tiesi kumminkin, että eräs
hänen veljensä ystävä, muuan herra Beaudoin, liikemies Beirut'issa,
jonka piakkoin odotettiin palaavan takaisin, oli ollut niin rakastunut
häneen, että odotti vain hänen miehensä kuolemaa naidakseen hänet.
Caroline-rouvan mies oli nimittäin sairastunut juoppohulluuteen
ja viety hullujenhuoneeseen. Olisihan tämä avioliitto voinut
olla vain anteeksiannettavan, melkeinpä ymmärrettävän suhteen
laillistuttamistoimenpide. Ja jos Caroline kerran oli ollut suhteissa
yhteen mieheen, miksi ei hänestä voisi tulla numero kaksi?

Mutta äkkiä kohtasi Caroline-rouvaa suuri suru. Eräänä aamuna tuli hän
itkettynein silmin ja vaalein poskin, eikä Saccard'in onnistunut saada
tietää syytä siihen; hän väitti vain olevansa ihan ennallaan. Vasta
seuraavana päivänä ymmärsi hän kaikki tavatessaan sisarusten asunnon
pöydältä ilmotuskoriin jossa tiedotettiin, että herra Beaudoin oli
nainut Englannin konsulin tyttären, hyvin rikkaan ja hyvin nuoren
neidin. Isku oli kohdannut häntä sitä kovempana, kun se tuli tämän
kortin muodossa, ilman valmistuksia, ilman jäähyväisiä. Koko onnettoman
naisen tulevaisuus meni näin murskaksi, hän kadotti toivon, josta hän
oli riippunut kiinni vastoinkäymisten hetkinä. Ja aivankuin julman
kohtalon ivaa oli, että hän juuri pari päivää sitten oli saanut tiedon
miehensä kuolemasta; hän oli siis neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan
toivonut, että hänen onnenunelmansa toteutuisi. Ja nyt oli koko hänen
elämänsä pirstaleina, ja hän oli kuin maahan lyöty.

Samana iltana odotti häntä toinen hämmästys: mennessään, kuten
tavallista, Saccard'in huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan seuraavan
päivän tehtävistä, mainitsi tämä hänelle onnettomuudesta niin
osanottavalla äänellä, että hän purskahti itkuun ja itsekään
tietämättä, miten se tapahtui, ikäänkuin tämä raju mielenliikutus olisi
riistänyt hänen tahdonvoimansa, tunsi hän Saccard'in syleilyn, ja niin
oli hän tämän miehen oma.

Tultuaan tajuntaansa ei Caroline tuntenut minkäänlaista harmia häntä,
eikä itseänsäkään kohtaan, mutta hänen synkkyytensä yhä lisääntyi.
Miksi hän oli antautunut niin pitkälle? Eihän hän rakastanut tuota
miestä, enemmän kuin tämäkään rakasti häntä. Eipä silti, että hänen
ikänsä ja ulkonäkönsä olisi ollut mahdoton naisen rakkaudelle: eihän
hän ollut nuori eikä kaunis, mutta hänen eloisat kasvonsa, hänen pieni
pirteä vartalonsa miellyttivät häntä, ja kun hän ei tuntenut Saccard'ia
perinpohjin, uskoi hän tämän mielellään kelvolliseksi, tavattoman
lahjakkaaksi, kykeneväksi toteuttamaan veljensä suuret tuumat ja yhtä
kunnialliseksi kuin muutkin. Mutta minkä tuhmuuden hän nyt oli tehnyt!
Hän, joka yleensä oli niin viisas ja kokenut ja niin itsensä herra,
oli vaipunut hänen syliinsä tietämättä miten ja mistä syystä,
itkukohtauksessa, kuin hentomielinen näyttelijätär! Kun Saccard
lohduttaakseen häntä oli maininnut herra Beaudoin'ia uskottomaksi
rakastajaksi, jonka alhainen menettely ansaitsisi ainoastaan
unohduksen, oli hän vastustanut ja vakuuttanut, ettei hän koskaan ollut
ollut tämän rakastajatar, ja Saccard oli aluksi luullut, että kaikki
johtui vain naisellisesta ylpeydestä, mutta sitten oli hän toistanut
vakuutuksensa niin päättävästi ja niin kirkas ja vakuuttava ilme
silmissään, että Saccard uskoi häntä, uskoi, että hän oikeuden- ja
kunniallisuudentunteen vaikutuksesta oli säilyttänyt siveellisyytensä,
että Beaudoin oli kärsivällisesti odottanut kaksi vuotta, mutta sitten
väsynyt ja nainut toisen, langennut rikkauden ja nuoruuden pauloihin.
Ja ihmeellisintä oli, että tämä vakuutus, jonka olisi luullut
kiihottavan Saccard'ia entistä enemmän, vaikutti aivan päinvastaisesti:
se masensi hänet, sillä hän ymmärsi hyvin, kuinka kohtalokkaaksi hänen
tuhmuutensa nyt voisi tulla heille molemmille.

Neljätoista päivää oli Caroline-rouva syvästi masentunut. Hänen ainoa
lohdutuksensa oli vapaina hetkinä seistä otsa ruutua vastaan suuressa
työhuoneessa ja katsella yli puutarhan hotelli Beauvilliers'ia, jossa
hän oli heti ensi päivästä tänne muutettuaan aavistanut köyhyyden ja
huolien asuvan, kätketyn, salaisen köyhyyden, joka niin syvästi
liikutti sydäntä ponnistuksillaan säilyttää ulkonainen loisto.

Beauvilliers'in perhe, joka muinoin, paitsi suuria maatiloja
Tourenne'ssa ja Anjoir'ssa, omisti loistavan palatsin rue de Grenelle'n
varrella, piti enää hallussaan vain tätä vanhaa taloa, joka edellisen
vuosisadan alussa oli rakennettu eräänlaiseksi huvilaksi kaupungin
ulkolaitaan, vaan jota nyt ympäröivät suuret mustat rakennukset.
Harvalukuiset, kauniit puut seisoivat kuin kaivossa, portaita peitti
sammal, ne olivat sortuneet ja rakoiset. Siinä näytti olevan
palanen vangittua luontoa, joka mykässä epätoivossa taisteli
hävitystä vastaan, pieni hiljainen sopukka, jonne aurinko tunkeutui
vain kylmin, tukahtunein, vihertävin sätein. Ja tässä kosteassa
kellarihiljaisuudessa, sortuneitten puutarhaportaitten yläpäässä,
näki Caroline kreivitär de Beauvilliers'in, pitkän, laihan,
noin kuusikymmenvuotiaan naisen, joka oli aivan valkohiuksinen.
vanhamallisesti puettu, mutta sangen ylhäisen näköinen. Hänen takanaan
näkyi aina tytär Alice Beauvilliers, joka oli 25 v. ikäinen, mutta niin
hento ja pikkuinen, että olisi voinut pitää häntä keskenkasvuisena
tyttönä, ellei olisi nähnyt hänen kuihtunutta ihoaan ja jo elähtäneitä
piirteitään. Hän oli uusi painos äidistään, vaikka notkeampi, vailla
hänen ylhäistä asentoaan ja suhteettoman pitkäkaulainen; hänen ainoa
miellyttäväisyytensä oli kuolevan aristokratian surumielinen loisto.
Molemmat naiset asuivat täällä kahden, senjälkeen kuin poika, Ferdinand
de Beauvilliers oli liittynyt paavin henkikaartiin.

Vähitellen alkoi Caroline tuntea lämmintä myötätuntoa molempia naisia
kohtaan, ja kun hänellä oli näköala yli puutarhan, sai hän tilaisuuden
luoda silmäyksen heidän jokapäiväiseen elämäänsä, jonka he
huolellisesti salasivat kadunpuoleiselta sivulta. Tallissa oli aina
yksi hevonen ja vaunuliiterissä vaunupari joita hoiti vanha palvelija,
ollen samalla palvelija, kuski ja portinvahti; sen lisäksi oli heillä
kyökkipiika, joka myös teki kamarineidon virkaa. Pienessä vajassa,
jonka he luulivat olevan piilossa uteliailta silmiltä, askarteli
palvelija lakkaamatta pesemässä heidän kuluneita ja paikkaisia
liinavaatteitaan. Vanha kuski paikkaili neidin rikkinäisiä kenkiä,
kyökkipiika siveli mustetta kreivittären rikkinäisten käsineitten
sormempäihin; tytär peri äidin vaatteet, jotka laitettiin hänelle
erinomaisen nerokkaasti; hatut riittivät vuosikausiksi, niihin
lisättiin vain uusi nauha tai uusi kukkanen.

Caroline tiesi jo heidän tarinansa. Kreivitär de Beauvilliers oli
ollut hyvin onneton miehensä kanssa, joka oli ollut harhaileva sälli
mutta hän oli kärsinyt hiljaisuudessa valittamatta. Eräänä iltana
tuotiin kreivi kotiin vähissä hengin kuula rinnassa. Puhuttiin
onnettomuustapauksesta metsästysretkellä, vaikka luodin oli ampunut
muuan metsänvartija, jonka vaimon tai tyttären hän oli vietellyt. Ja
pahinta oli, että hänen kanssaan oli hävinnyt tuo muinoin niin suuri
omaisuus, nuo tavattomat, jo vallankumouksen kautta vähentyneet
maatilat, joista kreivi ja hänen isänsä olivat tehneet lopun. Jo
kahdeksan vuotta sitten jäädessään leskeksi kaksikymmenvuotiaan pojan
ja seitsentoistiaan tyttären kanssa raunioitten ja köyhyyden keskelle
oli kreivitär selittänyt elävänsä ennen vedellä ja leivällä kuin
sietävänsä mitään nöyryytystä. Siitä saakka oli ollut hänen ainoana
ajatuksenaan säilyttää säätynsä, saada tytär naimisiin tasa-arvoisen
miehen kanssa ja poika Ranskan armeijaan. Ferdinand oli alussa
tuottanut hänelle suurta surua, tehnyt nuoruudentyhmyyksiä ja velkoja,
jotka äiti sai maksaa, mutta kun hänelle oli vakavasti huomautettu
perheen asemasta oli hän luvannut parannusta. Hän oli pohjaltaan
hyväluontoinen, mutta täydellinen nolla kyvytön kaikkeen toimintaan,
eikä hänelle löytynyt paikkaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Nyt
astuttuaan paavin palvelukseen oli hän edelleen äitinsä salaisen surun
aiheena sillä hänen terveytensä oli heikko, vaikka hän näytti sangen
miehekkäältä. Hänen suonissaan virtasi pilaantunut ja heikko veri ja
Roman ilmanala oli hänelle vaarallinen.

Mitä Alicen avioliittoon tulee, lykkäytyi se niin pitkälle, että
suruinen äiti usein sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan tytärtään,
joka jo alkoi vanheta ja kuihtua tästä odotuksesta. Alice laski leikkiä
avioliitosta ja sanoi, että hän tunsi olevansa luotu vanhaksipiiaksi,
mutta öisin hän itki ja tunsi olevansa yksinäinen ja hyljätty. Aivan
ihmeellisen säästäväisyyden avulla oli kreivitär saanut haalituksi
kokoon 20,000 frangia, Alicen koko myötäjäiset; haaksirikosta oli hän
myös pelastanut muutamia kalleuksia, rannerenkaan, sormuksia ja
korvarenkaat, joitten arvo oli 10,000 frangia; heikot myötäjäiset,
jotka juuri riittäisivät ensimäisiin välttämättömiin menoihin, jos
odotettu kosija ilmaantuisi. Mutta vielä hän ei ollut kadottanut
rohkeuttaan, hän taisteli entiseen tapaan, säästi ja näki nälkää salaa,
eli viikkokausia perunoilla ilman voita voidakseen lisätä 50 frangia
tyttären myötäjäisiin.

Ruhtinatar d'Orvideo saattoi Carolinen vihdoin tämän perheen yhteyteen.
Ruhtinatar oli saanut päähänsä perustaa eräänlaisen tarkastuskomitean
uuden työkotinsa vaalintaa varten. Tähän komiteaan valittiin kymmenen
naista, jotka kokoontuivat kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimäisenä oli
hän valinnut kreivitär Beauvilliers'in, joka ennen muinoin oli ollut
hänen ystävättärensä, mutta, ruhtinattaren sittemmin vetäydyttyä
syrjään elämästä, yksinkertaisesti vain hänen naapurinsa. Komitea
menetti sattumalta sihteerinsä ja Saccard, jolla edelleen oli sangen
paljon sananvaltaa hallinnossa, kiirehti ehdottamaan Caroline'a aivan
erinomaisena sihteerinä, jonka vertaa ei ollut löydettävissä.

Komitean viimeisessä kokouksessa oli Caroline niinmuodoin tavannut
kreivitär Beauvilliers'in, mutta tämä oli tervehtinyt häntä sangen
kylmästi, salaten siten hämmennyksensä, sillä kreivitär luultavasti
aavisti, että tässä oli sen kurjuuden todistaja, jota hän koetti
salata. He tervehtivät kumminkin tästä lähtien toisiaan, kun heidän
katseensa kohtasivat, olisihan ollut liian epäkohteliasta olla
olevinaan tuntematta toinen toistaan.

Hamelin'illa ja Saccard'illa oli joka aamu pitkiä keskusteluja Idän
kysymyksestä. Suuret olivat heidän toiveensa, mutta tielle ilmaantui
aina lukuisia vaikeuksia. Mutta insinöörillä oli mahtavia suojelijoita
Konstantinopelissa, hänellehän oli luvannut apuaan itse suurvisiiri
Fuad-pasha, erinomaisen etevä mies, joka oli kaikkien uudistusten
innokas kannattaja, ja tämän kautta luuli hän saavansa kaiken, mitä
hänelle oli tarpeen. Toiselta puolen, vaikka hän ennustikin Portin
välttämätöntä romahdusta, piti hän tätä asianhaaraa pikemminkin etuna,
hallitus, joka aina on rahapulassa ja jonka vuosivuodelta täytyy
turvautua lainoihin, ei juuri tarjoa erityistä turvaa, mutta suosii
aina yksityisiä yrityksiä, niinpiankuin se niissä näkee pienimmänkin
voittomahdollisuuden. Ja eikö tämä olisi käytännöllinen tapa ratkaista
tuo ijankaikkinen pulmallinen Idän kysymys, innostuttaa Portti tähän
suureen sivistyskysymykseen ja vähitellen auttaa valtakuntaa eteenpäin,
niin ettei se enää seisoisi tarkotuksettomana rajamuurina Europan ja
Aasian välillä? Kuinka isänmaallista osaa ranskalaiset yhtiöt
tulisivatkaan esittämään siinä näytelmässä!

Eräänä aamuna jutteli Hamelin tyynesti ohjelman salaisesta osasta, jota
hän hymyillen kutsui "työn ruunuksi".

"Kun me niin olemme päässeet kaikkivaltiaiksi siellä, perustamme
uudelleen Palestinan kuningaskunnan ja asetamme paavin valtaistuimelle.
Ensi aluksi täytyy tyytyä Jerusalemiin, Jaffa satamakaupunkina. Sitten
julistetaan Syria riippumattomaksi ja yhdistetään valtakuntaan. Kuten
tiedätte, on aika lähellä, jolloin paavi ei voi jäädä Romaan ja alistua
niihin nöyryytyksiin, jotka häntä siellä odottavat. Siihen mennessä
täytyy meillä olla kaikki järjestyksessä."

Saccard kuunteli suu selällään hänen puhuvan tästä aivankuin mailman
tavallisimmasta asiasta katolilaisen vankalla uskonvakaumuksella.
Itsekään ei hän milloinkaan välttänyt mielikuvituksen rohkeimpiakaan
unelmia, mutta näin pitkälle ei hän milloinkaan ollut uskaltanut mennä.
Tämä näköään vaatimaton tiedemies löi hänet hämmästyksellä.

"Se on mieletöntä!" huudahti hän. "Portti ei luovuta Jerusalemia."

"Miksikä ei?" jatkoi Hamelin tyynesti. "Se on suuressa rahapulassa.
Jerusalem on sille raskas taakka, Turkin hallitus tahtoo päästä siitä
erilleen. Usein ei se lainkaan tiedä miten menetellä, kun eri
uskokunnat riitelevät pyhän haudan omistamisesta. Olen ajatellut asiaa
tarkoin ... ottanut huomioon kaikki... Lähestyy katolilaisuuden uusi
aikakausi, sen voittokulku. Voitaisi kenties väittää, että paavi tällä
tavoin joutuu liian kauaksi Europasta ja sen harrastuksista. Mutta mikä
loisto häntä ympäröisi, kun hän hallitseisi pyhässä kaupungissa, missä
Kristus itse vaelsi ja puhui. Se on hänen perintönsä, siellä täytyy
olla hänen valtakuntansa keskus, Ja olkaa huoletta, me teemme tämän
valtakunnan mahtavaksi ja lujaksi, me suojaamme sitä kaikkia
häiritseviä valtiollisia hyökkäyksiä vastaan ja sen kulunkiarvion
perusteena on oleva -- paitsi maan omia tulolähteitä -- suuri pankki
jonka osakkeita omistavat kaikki mailman katoliset."

Saccard hymyili: tämä suurisuuntainen tuuma ihastutti häntä, vaikkakin
hän vielä epäili toteuttamismahdollisuutta; mutta hän ei kuitenkaan
voinut olla antamatta jo nimeä tälle pankille, ja hän huudahti
keksintöönsä ihastuneena:

"Pyhän haudan aarrekammio! Mitä? Eikö se kuulu komealta? _Se_ liike
menestyy!"

Mutta samassa kohtasi hän Carolinen viisaan katseen: hänkin hymyili,
mutta ivallisesti, hiukan harmistuneesti, ja Saccard häpesi kiihkoaan.

"No niin, rakas Hamelin, me teemme kaikessa tapauksessa parhaiten
ollessamme puhumatta 'työn ruunusta', kuten sanotte. Väki ehkä tekisi
pilkkaa meistä. Ja muuten on meidän ohjelmamme kylliksi rikas; on
parasta piilottaa äärimäiset seuraukset, kunniakas loppu, itselleen
työhön vihityille."

"Aivan oikein, se on aina ollut minun mielipiteeni", selitti insinööri.
"Tämä on meidän salaisuutemme."

Ja näin oli päätös tehty: Hamelin'in itämaiset suunnitelmat oli pantava
täytäntöön; koko tuo suuri suunnitekokoelma oli otettava esille
keksijänsä salkusta. Ensi aluksi oli perustettava vaatimaton pankki,
jotta liike saataisiin käyntiin, ja sitten he vihdoin Onnettaren avulla
kohoavat markkinoiden herraksi ja vallottavat mailman!

Seuraavana päivänä kun Saccard kävi ruhtinatar d'Orvideon luona
hakemassa hänen määräyksiään työkodin suhteen, muisti hän entisen
suunnitelmansa naida tämä hyväntekeväisyyden valtakunnan kuningatar ja
aivan yksinkertaisesti päästä köyhien omaisuuden haltijaksi. Ja hän
hymyili, sillä nyt tuntui hänestä tuo aate melkein yksinkertaiselta.
Hän oli luotu elämään, eikä sitomaan niitä haavoja, joita elämä iskee
voitettuihin. Nyt oli hän vihdoinkin valmis ottamaan paikkansa siinä
onnen kilpajuoksussa, joka vuosisatojen ajan oli pannut ihmiskunnan
liikkeelle voittamaan enemmän iloa, enemmän valoa.

Myöhemmin päivällä tapasi hän Carolinen yksin työhuoneessa. Hän seisoi
tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, ihmeissään nähdessään
kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä alhaalla puutarhassa
aikana, jolloin he muuten eivät tavanneet näyttäytyä siellä. Molemmat
naiset lukivat kirjettä ja näyttivät sangen masentuneilta; luultavasti
kirje Ferdinandilta, pojalta, jolla kenties ei ollut aivan loistava
asema Romassa.

"Katsokaapas", sanoi Caroline huomattuaan Saccard'in, "nyt ovat nuo
molemmat raukat taas saaneet surullisia tietoja. He herättävät yhtä
paljon sääliäni kuin kurjin kadun kerjäläinen."

"Entäpä sitten?" huudahti Saccard. "Pyytäkää heitä jonain päivänä
pistäytymään luokseni. Me teemme heidätkin rikkaiksi, heidät, kuten
kaikki muutkin ihmiset."

Ja innoissaan kietoi hän käsivartensa Carolinen vyötäisille ja aikoi
painaa suudelman hänen huulilleen. Mutta Caroline veti nopeasti päänsä
pois ja tuli vakavaksi ja kalpeaksi.

"Ei -- ette saa."

Ensi kerran yritti Saccard lähestyä sen päivän perästä, jolloin
Caroline hetken täydellisessä tiedottomuudessa oli antautunut hänelle.
Nyt, kun tärkeimmät liikeasiat olivat järjestyksessä, tahtoi hän myös
saada suhteensa Carolineen selväksi. Tämän kiivas liike kummastutti
häntä hieman.

"Enkö saa? Tulisitteko pahoillenne?"

"Tulisin, hyvin pahoilleni."

Hän tyyntyi ja hymyili.

"Muuten ... tunnustakaa, ettette itsekään ole vallan vakavissanne?"

"Minäkö? Minä jumaloin teitä!"

"Ei, elkää sanoko niin, tehän saatte niin paljon muuta ajateltavaa.
Sitäpaitsi ... vakuutan mielelläni lahjoittavani teille vilpittömän
ystävyyden, jos te todellakin olette sellainen toimelias mies, joksi
teitä luulen, ja jos saatte toimeksi ne suuret yritykset, joista
puhutte. Niin, niin ... on paljo parempi olla ystäviä!"

Saccard kuunteli hänen sanojaan hymyillen edelleen alakuloisena.
Caroline ei siis tahtonut tietää hänestä, hänestä tuntui ilkeältä
jouduttuaan tämän rakastajaksi yhdeksi ainoaksi kerraksi, satunnaisen
hämmennyksen johdosta. Mutta oikeastaan oli vain hänen turhamaisuutensa
haavotettu.

"Siis ... vain ystäviä?"

"Niin, minä olen tuleva toveriksenne, olen auttava teitä ... ystäviä,
oikein hyviä ystäviä!"

Hän ojensi Saccard'ille poskensa; tämä tunnusti, että hän oli oikeassa,
ja painoi lujan suudelman hänen molemmille poskilleen.




III.


Sigismond'in kääntämä kirje Konstantinopolissa asuvalta venäläiseltä
pankkiirilta oli suotuisa vastaus, jota Saccard oli odottanut,
pannakseen liikkeen käyntiin; ja herätessään seuraavana aamuna halusi
hän ryhtyä toimintaan ja ennen auringon laskua saada yhtiön
perustetuksi. Hänen täytyi ensin päästä varmuuteen, voisiko hän
sijottaa 50,000 osakettaan à 500 frangia, sillä kysymys oli salaisesta
yhtiöstä 25 miljonan pääomalla.

Juuri noustessaan vuoteeltaan keksi hän uuden yhtiön nimen, jota hän
kauan oli ajatellut. Sana: Yleispankki! seisoi äkkiä kuin tulikirjaimin
piirrettynä hänen edessään vielä hämärässä huoneessa.

"Yleispankki", toisti hän lakkaamatta itsekseen pukeutuessaan.
"Yleispankki! Se on yksinkertainen ja suuremmoinen, siihen sisältyy
kaikki mahdollinen, se leviää yli koko mailman. Niin, nimi on
oivallinen. Yleispankki!"

Kello kymmeneen saakka käveli hän edes takasin suuressa huoneessa; hän
ei tiennyt mistä alkaisi noitten miljonien metsästyksen 25 miljonaa on
hyvin helppo löytää Parisista, tarvitsee vain kiertää yhden kadunkulman
ympäri; juuri senvuoksi oli hänellä niin monta valittavaa ja hän oli
epätietoinen, sillä hänen täytyi ryhtyä asiaan järjestelmällisesti. Hän
joi kupin maitoa, eikä suuttunut, kun kuski tuli ilmottamaan, ettei
hevonen ollut terve, luultavasti oli se vilustunut, ja että olisi
viisainta lähettää hakemaan eläinlääkäriä.

"Hyvä on, lähetä hakemaan. Minä otan ajurin."

Mutta katukäytävällä hämmästytti häntä pureva tuuli; talvi oli aivan
odottamatta saapunut takasin, aina eiliseen asti oli ollut mitä ihanin
toukokuuilma. Ei satanut, mutta suuria keltaisia pilviä kohosi
taivaanrannalle. Hän ei ottanut ajuria, hän halusi käydä lämpimikseen;
ensin aikoi hän mennä vekselivälittäjä Mazaud'in luo ottaakseen häneltä
selvää Daigremont'ista, tunnetusta pörssikeinottelijasta, joka oli
kaikkien mahdollisten yhtiöitten osakas ja jolla aina oli onni
mukanaan. Mutta hänen päästyään rue Vivienne'lle oli taivas ehtinyt
verhoutua mustaan pilveen, ja valtava raekuuro pakotti Saccard'in
etsimään suojaa eräästä porttikäytävästä.

Hän oli seisonut siinä jonkun minuutin, kun kultarahojen kilinä sattui
hänen korviinsa. Se kuului yli sateen kohinan ja hän heristi korviaan.
Se tuntui kuuluvan maan uumenista hienosti ja sointuvasti kuin
"Tuhannen ja yhden yön" sadussa. Hän käänsi päätään ja huomasi
seisovansa Kolb'in liikkeen porttikäytävässä. Kolb oli pankkiiri, joka
teki vertailevia laskelmia eri kursseista, erityisesti kullan; hän osti
niitten valtioitten rahaa, joitten kurssi oli alhainen, sulatti sen
harkoiksi ja möi sellaisiin valtioihin, joissa kurssi oli korkea; ja
niinä päivinä, joina kultaa sulatettiin, kuultiin aamusta iltaan kullan
kilinää kellarista, jossa rahoja kohmalokaupalla tungettiin sulattoon.
Kilinä kuului ohikulkijain korviin vuoden läpeensä. Saccard hymyili
mielihyvästä kuullessaan tämän musiikin pörssin liikemelun maanalaisen
säestyksen. Kullan kilinä tuntui hänestä hyvältä enteeltä.

Sade lakkasi, hän kulki yli torin ja oli tuokiossa Mazaud'in luona.
Vastoin tapaa asui nuori vekselivälittäjä kerrosta ylempänä samassa
talossa missä hänen liikehuoneustonsa sijaitsi, jonka hallussa oli koko
toinen kerros. Hän oli yksinkertaisesti muuttanut enonsa asuntoon
päästyään tämän kuoleman jälkeen yksimielisyyteen perillisten kanssa ja
otettuaan liikkeen haltuunsa.

Kello löi kymmenen. Saccard astui suoraan konttoriin, jonka ovella hän
kohtasi Gustave Sédille'n.

"Onko herra Mazaud kotona?"

"En tiedä, tulin juuri."

Nuori mies hymyili: hän tuli aina liian myöhään, otti työnsä kevyeltä
kannalta -- hänhän palveli ilman palkkaa ja oli suostunut istumaan
vuoden tai kaksi tässä konttorissa tehdäkseen mieliksi isälleen,
silkkitehtailijalle.

Saccard kulki ensiksi kassakonttorin läpi, vaihtoi tervehdyksen
molempien varastonhoitajien kanssa ja astui senjälkeen molempien
toimeenpanevien johtajien huoneeseen, mutta tapasi ainoastaan
Berthier'in, jonka tehtävänä oli liiketuttavien vastaanotto, ja joka
aina seurasi isäntää pörssiin.

"Onko herra Mazaud tullut?"

"Luullakseni, olin äsken hänen huoneessaan. Ei ... hän on lähtenyt
ulos ... luultavasti on hän laskukonttorissa."

Hän avasi erään oven ja katsahti suureen huoneeseen, jossa viisi
apulaista työskenteli ensimäisen kirjanpitäjän katsannon alla.

"Ei, mutta sepä on ihmeellistä! Ettekö halua itse mennä
kirjanpitäjäkonttoriin katsomaan jos hän on siellä?"

Saccard meni. Täällä istui tilinpitäjä, liikkeen keskipiste, apunaan
seitsemän konttoristia, ja teki muistiinpanoja Mazaud'in muistikirjan
mukaan, jonka tämä jätti hänelle joka päivä pörssituntien jälkeen,
senjälkeen vietiin määräykset eri liiketuttavien kontolle; lomakkeet
olivat erinomaisen tarpeellisia tässä työssä, sillä muistikirjassa ei
mainita mitään nimiä, vaan ainoastaan lyhyt muistiinpano sen ja sen
arvopaperin ostosta tai myynnistä sen ja sen kurssin mukaan.

"Onko joku nähnyt herra Mazaud'ia?" kysyi Saccard.

Mutta hän ei saanut edes vastausta kysymykseensä. Tilinpitäjä oli
lähtenyt ulos, kolme apulaista luki sanomalehteään, kaksi muuta
töllisteli kattoon, ja pikku Flory innostui tavattomasti nähdessään
Gustave Sédille'n tulevan sisään.

Flory'lla oli aamupäivisin kirjotustöitä ja iltapäivisin oli hän
pörssissä hoitamassa sähkösanomia. Hän oli syntynyt Saintes'issa, jossa
hänen isänsä oli alempi virkamies; itse oli hän ensin ollut erään
pankkiirin apulaisena Bordeaux'issa, mutta sittemmin syksyllä saanut
paikan Mazaud'illa Parisissa; hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muita
tulevaisuussuunnitelmia kuin saada palkkansa kaksinkertaiseksi kymmenen
vuoden kuluessa. Näihin saakka oli hän ollut sangen täsmällinen ja
tunnontarkka työssään. Mutta viimeisten kuukausien aikana, Gustaven
tulon jälkeen oli tämä nuori, hieno ja rikas toveri ottanut hänet
seuraansa, hankkinut hänelle naistuttavia, ja nyt oli pikku Flory
usein mukana Gustaven illastaessa yhdessä neiti Cluchu'n, erään
Variété-tyttôsen kanssa, joka oli portinvartijan tytär Montmartre'sta.
Hän oli koko hauska ja sievä nukkekasvoineen, joista loisti pari
suurta, kaunista, mustaa silmää.

Ennenkuin Gustave ehti ottaa hattua päästään, täytyi hänen kertoa
ystävälleen, miten oli viettänyt edellisen illan.

"Niin, rakas ystävä, olin aivan varma, että Germaine ajaisi minut ulos
Jacoby'n tullessa. Mutta ajatteleppas, hänen onnistuikin päästä
erilleen Jacoby'stä -- en tiedä millä keinoin se kävi päinsä -- ja minä
sain jäädä."

Molemmat nauroivat, että olivat läkähtyä. Oli kysymys Germaine
Coeur'ista, eräästä hyvin kauniista tytöstä, joka oli hiukan laiska ja
leväperäinen, mutta soreamuotoinen ja jota piti yllä juutalainen
Jacoby, muuan Mazaud'in ammattiveli. Tyttö oli aina ollut pörssimiesten
perään ja hänen ainoa huolensa oli välttää harmillisia yhteentörmäyksiä
niitten herrojen kesken, joita hän kunnioitti suosiolla.

"Mutta kuuleppas", sanoi Flory, "minä luulin ettet sinä vilkaseisikaan
muihin kuin pikku paperikauppiattareesi."

Tämän rouva Conin'iin kohdistuvan vihjauksen johdosta kävi Gustaven
ilme vakavaksi. Häntä kunnioitettiin, hän oli arvonantoa herättävä
naishenkilö, eikä tietty tapausta, että joku _hänen_ herroistaan olisi
lörpötellyt. Senvuoksi ei Gustave vastannutkaan, vaan kysyi itse:

"Ja Cluchu, menitkö hänen kanssaan Mobille'en?"

"En, kuinkas minä olisin sen tehnyt, se on liian kallista lystiä, me
menimme kotiin ja keitimme teetä."

Nuorten herrojen takana seisoi Saccard hymyillen, sillä hän oli
kuullut, että he kuiskailivat naisväestä. Hän kääntyi Floryn puoleen
kysyen:

"Oletteko nähnyt herra Mazaud'ia?"

"Kyllä, herrani, hän oli täällä hetki sitten mutta lähti asuntoonsa.
Luullakseni on hänen pikku poikansa sairas, tuli sana, että tohtori on
siellä. Soittakaa hänen asuntoonsa, sillä hän luultavasti lähtee ulos
tulematta tänne enää."

Saccard kiitti tiedosta ja kiiruhti portaille. Mazaud oli nuorimpia
vekselivälittäjiä. Hänellä oli ollut onni mukanaan. Enonsa kuoltua oli
hän joutunut tähän tärkeään toimeen ijässä, jolloin vielä tavallisesti
ollaan oppilaita liikemailmassa. Toverien kesken puhuttiin hänen
henkisestä ja ruumiillisesta joustavuudestaan, joka on niin
tarpeellinen tähän toimeen, ja hyvästä vaistostaan, joka varmaankin
olisi valmistava hänelle kauniin tulevaisuuden. Hän oli nainut nuoren,
rakastettavan naisen, jolla oli 1,200,000 frangin myötäjäiset; heillä
oli jo kaksi lasta, kolmenvuotias tyttö ja puolitoistias poika.

Mazaud saattoi juuri lääkäriä; tämä hymyili ja rauhoitti häntä.

"Astukaa sisään!" sanoi hän Saccard'ille. "Niin, niin, sitä käy heti
levottomaksi noitten pienten raukkojen vuoksi; jos niillä on pieninkään
kipu, luulee niitten heti kuolevan."

Ja hän vei Saccard'in salonkiin, jossa hänen vaimonsa vielä istui
pienokainen polvillaan, kun taas pikku tyttönen, joka oli ihastunut
nähdessään äidin iloisena, kohottautui varpailleen suutelemaan häntä.
Kaikki kolme olivat vaaleaverisiä. Nuori äiti näytti yhtä hennolta ja
viattomalta kuin pienokaisetkin. Mazaud suuteli hänen hiuksiaan.

"Näet nyt itsekin, että me olemme olleet hulluja."

"Mitäpä siitä, ystäväni, olen niin iloinen hänen rauhottavien sanojensa
johdosta."

Kaiken tämän onnen nähdessään seisoi Saccard ääneti hattu kädessä. Koko
hienosti sisustettu huone osotti hyvinvoinnin ja onnen loistoa, eikä
nuorilla puolisoilla vielä ollut aavistustakaan aviollisista
epäsoinnuista. Niinä neljänä vuotena, jotka he olivat olleet
naimisissa, oli Mazaud ainoastaan lyhyen ajan osottanut ohimenevää
huomiota eräälle ooppera Comiquen laulajattarelle. Hän oli uskollinen
aviomies, samoinkuin hän näytti antautuvan pörssipeliinkin vain
senvuoksi, että hän oli nuori ja innokas. Ja tuo menestys, tuo selkeä
onni loisti kodissa ja heitti ikäänkuin valoisan säteen yli pehmeitten
seinäverhojen hillittyjen värien, se tuntui juuri ja juuri kiinalaiseen
vaasiin sopivan suuren ruusukimpun tuoksussa.

Rouva Mazaud tunsi herra Saccard'in ja sanoi hymyillen:

"Eikö totta, herraseni, tarvitaan vain _tahtoa_ ollakseen aina
onnellinen?"

"Olen siitä vakuutettu, hyvä rouva", vastasi Saccard. "Muuten löytyy
ihmisiä, jotka ovat niin hyviä ja kauniita, että onnettomuus tuskin
uskaltaa koskea heihin."

Rouva Mazaud nousi ilosta loistaen. Hän suuteli miestään ja poistui
pienokainen käsivarrellaan, kintereillään tyttönen, joka oli riippunut
isän kaulassa. Tämä koetti salata liikutustaan, kääntyi Saccard'in
puoleen ja sanoi hymyillen:

"Meillä on hauskaa tässä talossa, kuten näette." Sitten lisäsi hän
nopeasti: "Teillä kai oli jotain asiaa minulle? Tulkaa mukanani
konttoriin, siellä saamme paremmin olla rauhassa."

Kassassa huomasi Saccard Sabatan'in, joka oli saapunut nostamaan
osuuttaan, ja hän hämmästyi huomatessaan, miten sydämellisesti
vekselivälittäjä puristi miehen kättä. Heidän jäätyään kahden
Mazaud'in työhuoneeseen, selitti hän käyntinsä syyn ja kyseli niitä
muodollisuuksia, joita on olemassa uusien arvopaperien ottamisen
suhteen kurssinoteerauksen alaiseksi. Hän huomautti ohimennen olevansa
aikeessa perustaa uuden liikkeen, Yleispankin 25 miljonan pääomalla.
Niin, suuri luottolaitos pääasiassa tukemaan useita suuria yrityksiä,
joita hän selitti parilla sanalla. Mazaud kuunteli häntä ilmettään
muuttamatta ja selvitteli hänelle perinpohjin, mitä muodollisuuksien
suhteen oli huomioonotettavaa. Mutta hän ei antanut johtaa itseään
harhaan, hän tiesi varsin hyvin, ettei Saccard ollut hakenut häntä
käsiinsä sellaisen joutavan asian takia Ja kun tämä vihdoin mainitsi
Daigremont'in nimen, hymyili hän tahtomattaan. Daigremont'illa oli
tietysti suuri omaisuutensa selkänojanaan, mutta väitettiin, ettei
häneen ollut luottamista; mutta kehenkäpä sitä voi luottaa kun on
kysymys rakkaudesta tai liikeasioista? Ei kehenkään! Muuten ei Mazaud
tahtonut mielellään sanoa, mitä hän ajatteli Daigremont'ista,
senjälkeenkuin heidän välinsä olivat rikkoutuneet mikä oli herättänyt
suurta huomiota pörssissä. Daigremont jätti nyt kaikki määräyksensä
Jacoby'lle, Bordeaux'ista kotoisin olevalle juutalaiselle, joka oli
komea kuusikymmenvuotias mies, hauskakasvoinen ja jylisevä-ääninen,
mutta oli viime aikoina käynyt hiukan raskasliikkeiseksi ihramahansa
takia. Molemmat vekselivälittäjät olivat kilpakumppaneita, nuori, jota
aina seurasi onni, ja vanha, jolla oli ikäoikeus puolellaan. Jacoby
oli tavattoman kokenut ja viekas, mutta hänen intohimonsa
pörssikeinotteluun vahingoitti häntä huomattavasti, ja vaikka hän
voitti huomattavia summia, oli hän yhtämittaa häviön partaalla.
Germaine Coeur maksoi hänelle ainoastaan muutamia tuhansia frangeja
kuukaudessa, eikä hänen vaimoansa nähty koskaan.

"Hm ... suuressa Caracas-jutussa", sanoi Mazaud, joka huolimatta
pidättyväisyydestään ei voinut vastustaa halua antaa harmilleen valtaa,
"sehän on tunnettu seikka, esiintyi Daigremont kavaltajana ja pisti
voiton omaan taskuunsa. Hän on hyvin vaarallinen."

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Miksi ette käänny Gundermann'in puoleen?"

"En koskaan!" huudahti Saccard kiihkeästi.

Samassa tuli Berthier sisään kuiskaten pari sanaa isäntänsä korvaan.
Vapaaherratar Sandorff oli tullut maksamaan erotusmaksuja ja oikkuili
kaikin mahdollisin tavoin alentaakseen suoritettavaa summaa. Yleensä
oli Mazaud hyvin kohtelias vapaaherratarta kohtaan ja otti hänet
vastaan itse, mutta kun hän oli hävinnyt, vältti Mazaud häntä kuin
ruttoa, sillä hän tiesi, ettei tämä häikäillyt käyttää hyväkseen hänen
ritarillisuuttaan. Naiset olivat kaikkein huonoimpia liiketuttavia, he
olivat kaikki epärehellisiä, mitä maksujen suorittamiseen tulee.

"Ei, ei, sano etten minä ole kotona", vastasi hän huonotuulisena.
"Eläkä anna hänen puijata yhtä ainoata centime'ä, muista se!"

Berthier'in mentyä huomasi hän Saccard'in hymyilystä, että hän oli
kuullut, mistä oli ollut puhe.

"Niin, vapaaherratar on hyvin rakastettava, mutta te ette saata arvata,
millainen ihminen hän oikein on! Niin, jos meidän liiketuttavamme aina
voittaisivat, kantaisivat he meitä käsillään. Mutta kuta rikkaampia ja
ylhäisempiä he ovat, sitä enemmän minä epäilen heitä, sitä enemmän
minulla on syytä pelätä jääväni omaani vaille. Lukuunottamatta suuria
liikkeitä, pidän minä enimmän maaseutuliiketovereistani."

Samalla hetkellä saapui eräs apulainen tuoden muutamia papereita,
joista Mazaud oli aamulla huomauttanut.

"Siinäpä juuri tuleekin! Muuan herra Fayeux Vendôme'sta ... te ette
voi kuvitella miten paljon määräyksiä minä saan tuolta mieheltä!
Ne eivät kyllä ole suurille summille, ne ovat pikkuporvarien,
rihkamakauppiaiden, talonpoikien ... mutta niistä karttuu summaa.
Meidän paras turvamme on peliä harjottava vaatimaton pieneläjäluokka."

Saccard'in mieleen johtui Sabatani, jonka hän oli nähnyt kassassa.

"Oletteko liikeasioissa Sabatanin kanssa nykyään?" kysyi hän.

"Olen ollut vuoden päivät luullakseni", vastasi vekselivälittäjä
huolettomasti. "Hän on kiltti poika, eikö totta? Hän on alkanut
pienestä, hän elää sangen järkevästi, hänestä tulee jotain, saattopa
nähdä."

"Aivan niin, hän on sangen rakastettava ja lahjakas", sanoi Saccard,
joka sillä hetkellä päätti muistaa Sabatania, jos hän joskus tulee
tarvitsemaan vaiteliasta nuorta miestä, joka ei ole liian
omantunnonarka.

Sitten hän nousi heittäen hyvästit.

"Hyvästi sitten! Kun paperimme ovat järjestyksessä, tulen luoksenne
uudestaan, ennenkuin yritän saada niitä kurssinoteraukseen."

Puristaessaan hänen kättään työhuoneensa ovella sanoi Mazaud:

"Teette väärin, jollette puhu Gundermann'in kanssa yhtiöstänne."

"En koskaan!" huudahti Saccard vihastuneena.

Mennessään näki hän Moser'in ja Pillerault'in seisovan kassassa;
edellinen tunki surullisen näköisenä taskuunsa voittoaan 7 à 8,000
frangia, kun taas toinen, joka oli hävinnyt, maksoi 10,000 frangiansa
tavanmukainen voitonriemuinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi
voittanut.

Kadulla katsoi Saccard kelloaan. Yksitoista? Niin paljon aikaa turhaan!
Ei, hän ei mene Daigremont'in luo, ja vaikka oli melkein joutunut
suunniltaan kuullessaan mainittavan Gundermann'in nimeäkin, päätti hän
äkkiä mennä tervehtimään häntä. Hän sanoi itsekseen, ikäänkuin
anteeksipyynniksi, ettei hän lainkaan tullut apua pyytämään, vaan
tahtoi ainoastaan uhmata häntä, näyttäytyä karskina tuolle
härkätaistelijalle, joka kohteli häntä kuin pikku poikaa. Ja kun
samalla uusi raekuuro läiskähti katukivitykseen, hyppäsi hän ajuriin ja
huusi kuskille, että hän haluaa rue de Provance'lle.

Siellä asui Gundermann tavattoman suuressa talossa, joka parahiksi
riitti hänen lukuisalle perheelleen. Hänellä oli viisi tytärtä ja neljä
poikaa, niistä oli kolme tytärtä ja kolme poikaa jo naimisissa ja
olivat lahjottaneet hänelle neljätoista lapsenlasta. Päivällispöytään
kokoontui kolmekymmentäyksi henkeä. Vajaan vuosisadan kuluessa oli tuo
suuremmoinen omaisuus -- miljardi -- koottu säästäväisyyden ja
suotuisain olosuhteitten myötävaikutuksella. Kaikki tarpeelliset
ominaisuudet olivat täällä yhtyneinä: huomattava äly, tavaton työkyky,
kestävä ahkeruus ja taitavuus, kaikki kohdistuivat samaan päämaaliin.
Nyt laskivat kaikki kultavirrat tähän mereen, hänen miljonansa
keräsivät uusia miljonia, ja Gundermann oli herra, itsevaltias
hallitsija, jota pelkäsi ja totteli Parisi ja koko mailma.

Astuessaan ylös leveitä kiviportaita tunsi Saccard sydämessään kiehuvan
sammumattoman vihan tätä miestä kohtaan. Oh, tuo juutalainen! Hän tunsi
juutalaisia kohtaan rotuvihaa, joka usein tavataan Etelä-Ranskassa, ja
hän tunsi melkein ruumiillista epämiellyttäväisyyttä ajatellessaankin
joutuvansa kosketuksiin Gundermann'in kanssa. Mutta merkillisintä oli,
että Saccard, joka oli sellainen kauhea, tunnoton pyöveli, kun oli
kysymys rahoista, aivan unohti millainen hän itse todellisuudessa oli,
niinpiankuin tuli kysymys juutalaisista, ja puhui heistä ankarasti
kunniallisen miehen siveellisellä suuttumuksella, puhui, aivankuin hän
itse ansaitseisi leipänsä otsansa hiessä, eikä tietäisikään mitä
koronkiskonta merkitsee. Hän laati kokonaisen syytesarjan tuota kirottua
rotua vastaan, jolla ei ollut enää kuningasta eikä isänmaata, vaan joka
eli toisten kansakuntien kuokkavieraana, oli tunnustavinaan lait, mutta
totteli itse asiassa vain omaa jumalaansa, veren, vihan ja varkauden
jumalaa. Oliko kukaan nähnyt juutalaisen elävän kättensä työstä? Ei,
työ turmelee, heidän uskontonsa sen melkein kieltää, pitää käyttää
hyväkseen toisten työtä. Oh, ne lurjukset! Saccard'in raivo oli sitäkin
ankarampi, sillä hän sielunsa syvimmässä ihaili juutalaisia, kadehti
heidän suurta liikemieskykyään, heidän synnynnäistä taitavuuttaan
numerojen käsittelyssä, heidän hyvää vainuaan ja onneaan, joka takaa
heille menestyksen, ryhtyivätpä he mihin tahansa. "Tässä varkauspelissä
eivät ristityt koskaan riitä heille, aina joutuvat he lopulta häviölle;
ota juutalainen, jolla ei ole aavistustakaan kirjanpidosta, päästä
hänet epäilyttävän liikeyrityksen sameaan veteen, niin saat nähdä
kuinka hän ui pinnalla ja viimein kömpii maalle koko voitto selässään.
Se on rodun lahja, selitys siihen, miksi se pysyy pystyssä, vaikka
toiset kansakunnat tekevät häviötään." Ja vihasta kiehuen ennusti hän,
että juutalaiset vielä kerran kohoavat mailman herroiksi ja keräävät
haltuunsa kaiken maan rikkaudet, eikä siihen ole kauan, kun heidän
sallitaan joka päivä levittää valtaansa ja kun kerran Parisi sietää
Gundermann'ia, jonka ruunu on lujemmassa kuin itsensä keisarin.

Tullessaan suureen etuhuoneeseen peräytyi Saccard nähdessään
vapaavälittäjäin, miesten ja naisten paljouden, kokonaisen väen
vilinän. Erittäinkin tunkeilivat välittäjät saadakseen määräyksen;
suurella pankkiirilla olivat omat asiamiehensä, mutta paljas
vastaanottokin oli jo kunnia ja suosio ja jokainen tahtoi saavuttaa sen
onnen. Vaikka odottamassa oli niin paljon väkeä, pääsi Saccard melkein
heti sisään.

Gundermann'in yksityishuone oli tavattoman suuri, itse istui hän
nurkassa ulommaisen akkunan ääressä yksinkertaisen mahonkisen
kirjotuspöydän takana selkä päivänvaloon päin, niin että kasvot jäivät
varjoon. Hän nousi ylös kello viisi, kun Parisi vielä nukkui ja kun
toiset heräsivät ja alkoivat yhdeksän tienoissa juosta hänen luokseen,
oli hänen päivätyönsä melkein loppuunsuoritettu. Keskellä huonetta,
suuremman kirjotuspöydän ääressä, työskenteli kaksi hänen poikaansa ja
vävypoika; he istuivat harvoin, vaan seisoivat tai kulkivat ympäri
apulaislauman kanssa, joka alituisesti virtasi ulos ja sisään. Koko
kadun vilinä ikäänkuin virtasi tämän huoneen läpi, tunkeutui hänen
luokseen, joka istui siellä vaatimattomassa nurkassaan ja tuntikausia,
aina aamiaiseen saakka otti vastaan lukuisia asiamiehiä likinäköisenä
ja happamin ilmein ja lahjotti heille nyökkäyksen tai muutaman sanan,
jos häntä halutti olla tavallista armollisempi.

Gundermann'in kasvoille ilmestyi hänen huomatessaan Saccard'in heikko,
hieman ivallinen hymy.

"Ahaa, tekö, rakas ystävä. Istukaa hetkiseksi, jos teillä on jotain
minulle sanottavaa. Olen heti vapaa."

Sitten näytti Gundermann kokonaan unohtavan hänet. Saccard ei muuten
osottanut lainkaan kärsivällisyyttä, sillä häntä miellytti tuo
välittäjäjoukko, joka tallasi toisiaan kantapäille ja tuli sisään
samoin syvin kumarruksin, veti rintataskustaan saman pienen paperin,
päivän kurssinoterauksen, jonka ojensi pankkiirille samoin rukoilevin
ja kunnioittavin liikkein. Tuli kymmenen, tuli kaksikymmentä. Pankkiiri
otti pörssilistan, katsahti siihen ja antoi sen takaisin, eikä ole
mitään hänen kärsivällisyyteensä verrattavaa, jollei ehkä se
täydellinen välinpitämättömyys, jota hän osotti tämän anomussateen
aikana.

Nyt tuli Massias'kin puoleksi iloisin, puoleksi tuskallisin ilmein,
kuin kiltti koira, joka on saanut selkäänsä. Joskus otettiin hänet
vastaan niin huonosti, että hän oli pillahtaa itkuun. Mutta tänään hän
oli nähtävästi väsynyt hentomielisyyteen, sillä hän osotti tavatonta
itsepäisyyttä.

"Mutta katsokaahan toki, herra Gundermann, miten Mobilier on alhaalla.
Montako ostan?"

Ottamatta kurssilistaa katsoi Gundermann vihreillä silmillään
tuttavallista nuorta miestä ja kysyi ankarasti:

"Kuulkaapas, ystäväni, luuletteko minusta olevan hauskaa ottaa teidät
vastaan täällä?" Massias kalpeni ja vastasi:

"Luuletteko ehkä, että minusta on sen hauskempaa juosta täällä joka
aamu kolmen kuukauden ajan tyhjän tähden?"

"Pysykää siis poissa!"

Vapaavälittäjä kumarsi ja poistui vaihtaen Saccard'in kanssa
harmistuneen ja epätoivoisen katseen, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut
tietämään, ettei hän koskaan ole saavuttava mitään.

Saccard ihmetteli, mitä varten Gundermann otti vastaan kaikkia noita
ihmisiä. Hänellä oli selvästi huomattava eristäytymiskyky, hän vetäytyi
itseensä ja ajatteli edelleen omia asioitaan; sitäpaitsi kuului hänen
järjestelmäänsä luoda joka aamu silmäys markkinoihin ja vakoilla
itselleen joku voitto, mikä ei koskaan ollut varsin vähäinen. Vihaisena
poisti hän eräästä laskusta, jonka muuan vapaavälittäjä esitti hänelle,
80 frangia -- tämä oli muuten aikonut häntä puijata juuri tuolla
summalla. Sitten tuli muuan vanhain tavarain kauppias tuoden emaljoidun
rasian edelliseltä vuosisadalta, jonka pankkiiri heti huomasi
väärennetyksi. Sitten kaksi naista, joista vanhemmalla oli käyrä
haaskalinnun nokka, ja nuorempi tumma ja hyvin kaunis, jotka tahtoivat
pyytää kotiinsa katsomaan Ludvig XIV aikuista piironkia; hän kieltäytyi
jyrkästi. Sitäpaitsi jalokivikauppias hohtokivineen, kaksi keksijää,
englantilaisia, saksalaisia, italialaisia, kansaa kaikellaista, kaikkia
kieliä puhuvia, kaikkia sukupuolia. Ja lakkaamatta asiamiehiä ja
välittäjiä samoin liikkein, samalla tapaa koneellisesti ojentaen
pörssilistan, samalla kun liikkeen omia apulaisia tuli yhä tiheämpään,
kuta enemmän pörssiaika läheni, tuoden sähkösanomia tai papereita,
jotka oli allekirjotettava.

Mutta kesken kaikkein pahinta sorinaa ja porinaa kuului lasten
leikkirummun ääni, ovi lennähti auki ja pieni 5--6-vuotias poikanen
ratsasti sisään keppihevosella; ja hänen kintereillään tuli kaksi pikku
tyttöä, toinen 3 ja toinen 8 vuoden vanha, jotka kiipesivät isoisän
nojatuoliin, kiskoivat häntä käsistä ja riippuivat hänen kaulassaan.
Hän antoi heidän hujuta ja suuteli heitä oikean juutalaisen
perherakkauden tapaan suvun nuorimpia jäseniä kohtaan, mikä on heidän
vahvimpia puoliaan.

Äkkiä näytti hän muistavan Saccard'in.

"Ah, rakas ystävä, suokaa anteeksi, näettehän, ettei minulla ole
ainoatakaan vapaata hetkeä. Olkaa hyvä ja sanokaa asianne."

Ja hän oli juuri ryhtymäisillään kuuntelemaan, mitä Saccard'illa oli
sanottavaa, kun muuan apulainen, joka oli saattanut sisään pitkän,
vaalean herran, kuiskasi jonkun nimen hänen korvaansa. Hän nousi heti,
vaikka kiirehtimättä, ja siirtyi neuvottelemaan herran kanssa ulommaksi
erään ikkunan ääreen, kun taas toinen hänen pojistaan otti vastaan
välittäjiä ja liiketuttavia hänen sijastaan.

Huolimatta kiukustaan alkoi Saccard tuntea jonkunlaista kunnioitusta
Gundermann'ia kohtaan. Hän oli tuntenut vaalean herran, tiesi, että hän
oli erään suurvallan lähettiläs, joka hovissa oli ylpeä ja ylhäinen,
mutta tuli tänne anovaisena hymy huulilla ja pää hiukan painuksissa.
Toisissa tapauksissa saivat korkeat virkamiehet, vieläpä keisarin omat
ministeritkin suorittaa seisoviltaan asiansa tässä huoneessa, jossa
vilisi kansaa kuin torilla ja kuului lasten melu. Täällä vasta näkyi
oikeassa valossaan tuon miehen rajaton kuningasvalta; hänellä oli omia
lähettiläitään kaikissa mailman hoveissa, konsuleita kaikissa
maakunnissa, asiamiehiä kaikissa kaupungeissa ja laivoissa kaikilla
merillä.

"Emme pääse hetkeksikään rauhaan, rakas ystäväni", sanoi Gundermann
tullen Saccard'in luo. "Mutta nyt täytyy minun mennä aamiaiselle,
seuratkaa minua ruokasaliin siellä saamme ehkä olla rauhassa."

He menivät talon pieneen aamiaishuoneeseen, missä perhe ei koskaan
ollut täysilukuinen. Sinä päivänä oli ainoastaan yhdeksäntoista
pöydässä, niistä kahdeksan lasta. Pankkiiri istui keskellä ja hänellä
oli vain maitolasi edessään.

Hetkisen istui hän silmät ummessa: lopen väsyneenä, kalpein ja kärsivin
kasvoin, sillä hänellä oli sekä maksa- että munuaisvika; vietyään
vapisevin käsin maljan huulilleen ja juotuaan kulauksen huokasi hän:

"Oh, olen tänään niin väsynyt!"

"Miksi ette lepää?" kysyi Saccard.

Gundermann käänsi kummastuneet kasvonsa häneen ja vastasi:

"Enhän minä voi!"

Hän ei saanut juoda maitoansakaan rauhassa, asiamiestulva ei ollut
vielä loppunut, se vyöryi ruokasalin läpi, mutta perhe, herrat ja
naiset, jotka olivat tottuneet tähän menoon, nauroivat ja söivät
hyvällä ruokahalulla, ja lapset, joita vahvistettiin muutamilla
siemauksilla puhdasta viiniä, pitivät korviasärkevää melua.

Ja Saccard, joka edelleen katseli häntä, kummasteli, että hän joi
maitoaan niin hitaasti ja vaivaloisesti, kuin ei koskaan saisi
maljaansa pohjaan. Hän eli yksinomaan maidosta, eikä hän saanut
koskeakaan lihaan tai leivoksiin. Mitä hyödytti siis omistaa miljardi?
Eivätkä naiset olleet koskaan kiusanneet häntä, neljäkymmentä vuotta
oli hän ollut vaimolleen järkähtämättömän uskollinen, eikä hänellä nyt
ollut siihen suuntaan kallistuvaa ajatustakaan. Miksi siis nousta ylös
kello viisi aamulla, raataa kuin ajurirenki, kuluttaa itseään raskaassa
työssä, viettää orjanelämää, johon ei edes kurjin kerjäläinenkään olisi
antautunut, elää pää täynnä numeroita aivot niin tuhansien huolien
kiusoittamana, että olivat pakahtua? Miksi koota kultakasoja, kun ei
edes uskaltanut ostaa naulaa kirsikoita ja syödä niitä kadulla,
matkustaa kauniin tytön kanssa pitkin Seineä johonkin ravintolaan,
nauttia kaikkea, mitä oli kaupan, laiskotella ja olla vapaa? Ja
Saccard, joka huolimatta nautinnonhalustaan sangen hyvin ymmärsi, että
rahaa voi rakastaa sen itsensä vuoksi, sen antaman vallan vuoksi, tunsi
jonkunlaista kunnioituksensekaista kauhua tätä olentoa kohtaan -- ei
niinkuin klassillista saituria, vaan niinkuin omantunnontarkkaa
lihallisista himoista vapaata työläistä kohtaan, joka sairaloisessa
vanhuudessaan oli niin sanoaksemme muuttunut ruumiittomaksi olennoksi,
ja joka kumminkin itsepäisesti yhä rakensi miljonatorniaan ja uneksi
vain voivansa jättää sen perintönä omaisilleen, jotta he rakentaisivat
sen vielä korkeammaksi, kunnes se hallitsisi koko mailmaa.

Vihdoinkin kumartui Gundermann Saccard'in puoleen ja antoi tämän
puoliääneen selvittää yleispankin perustamissuunnitelmansa. Hän antoi
muuten sangen niukasti yksityiskohtaisia selvityksiä, viittasi vain
ohimennen Hamelin'in salkun sisällykseen, sillä hän oli alusta alkaen
aavistanut saavansa pankkiirista vastustajan ja valmistautui jo
edeltäkäsin peräytymään.

"Taas pankki, ystäväni, taasko pankki?" huudahti hän ivallisesti.
"Mieluummin minä sijottaisin rahani johonkin koneeseen, giljotiiniin
joka hakkaisi pään poikki kaikilta noilta pankeilta, joita kasvaa ...
laitoksen, joka puhdistaisi pörssinkin. Eikö insinöörillä ole mitään
sellaista suunnitelmiensa joukossa?"

Sitten otti hän isällisen ilmeen ja sanoi kylmäverisen julmasti:

"Kas niin, olkaa toki järkevä, muistakaa mitä minä olen teille sanonut.
Teette tyhmästi alkaessanne taas liikkeen, minä teen teille suoranaisen
palveluksen kieltäytyessäni ottamasta osaa yhtiöönne. Te joudutte
varmasti nurinniskoin, se on johdonmukainen välttämättömyys, sillä te
olette liian kiivas luonteeltanne, teillä on liian rikas mielikuvitus,
ja aina käy huonosti, kun lähtee liikkeelle toisten rahoilla. Miksi ei
veljenne hanki teille hyvää paikkaa? Olkaa varovainen, ystäväni, olkaa
varovainen!"

Saccard nousi vavisten pidätetystä kiukusta.

"Siis päätetty, te ette ota yhtään osaketta, te ette halua olla
mukana?"

"Teidän kanssanne? En koskaan! Te kaadutte kolmen vuoden kuluessa."

Tuli äänettömyys, jonka kuluessa molemmat miehet vaihtoivat teräviä,
taisteluhaluisia katseita.

"Hyvästi siis. En ole vielä syönyt aamiaista ja olen kovin nälissäni.
Katsokaamme kumpi kaatuu ensin!"

Ja hän jätti Gundermann'in istumaan sinne sukunsa keskelle, joka nyt
meluten kävi jälkiruuan kimppuun, kun taas vanha pankkiiri otti vastaan
viimeiset välittäjäasiamiehet ja sulki silloin tällöin silmänsä
väsymyksestä ja joi maljastaan maitoa vaalein huulin.

Saccard hyppäsi ajuriinsa ja sanoi osotteensa Saint-Lazare-kadulla.
Kello löi yksi, hukkaanmennyt päivä, hän ajoi mieletönnä kotiin
aamiaiselle. Oh, tuo juutalaisrakkari! Hän olisi mitä suurimmalla
mielihyvällä iskenyt hampaansa tähän, kuin koira luuhun! Olisi liian
jättiläismäinen, toivoton tehtävä johtaa hänet häviöön. Mutta eihän
koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Suurimmatkin valtakunnat voivat hävitä
ja aina tulee päivä, jolloin mahtavimmatkin kukistuvat. Ei, ei pidä
hotkaista häntä kerralla vaan nakertaa ensin syrjiä, riistää palasia
hänen miljardistaan, ja sitten syödä hänet, miksikä ei? Hävittää kaikki
juutalaiset heidän kaikkivaltiaan kuninkaansa personassa, polkea maahan
heidät, jotka luulivat yksin olevansa herroja! Ja nämä vaikutelmat,
harmi, joka oli vallannut hänet Gundermann'in luona, täytti Saccard'in
mielettömällä innolla, ja hän tunsi tarvetta heti toimittaa jotain; hän
olisi tahtonut rakentaa pankkihuoneensa noitaiskulla, panna sen koneet
käyntiin, voittaa, musertaa kaikki kilpailijansa. Äkkiä johtui hänen
mieleensä Daigremont, ja epäröimättä, melkein koneellisesti, pisti hän
ulos päänsä ja käski kuskin ajaa rue Larochefoucauld'ille. Jos hän
aikoi tavata Daigremont'in, täytyi hänen kiirehtiä ja lykätä
aamiaisensa tuonnemmaksi, sillä hän tiesi, että tämä tavallisesti lähti
ulos yhden ajoissa. Tämä kristitty oli todellakin pahempi kuin kaksi
juutalaista ja hänen sanottiin käyttävän omaksi hyväkseen kaikki
nousevat liikkeet, jotka uskottiin hänen huostaansa. Mutta tällä
hetkellä olisi Saccard ryhtynyt keskusteluihin pahimman rosvonkin
kanssa ja suostunut tämän kanssa saaliin jakoon. Tuonnempana, kun hän
saavuttaisi ylivallan -- etsisi hän jonkun toisen!

Sillävälin olivat vaunut pysähtyneet korkealle ja komealle portille,
joka johti yhteen tämän korttelin suurimmista yksityistaloista
Päärakennus, joka oli suuren kivitetyn pihan sisällä, oli melkein
kuninkaallisen loistava, ja puutarha satavuotisine puineen muodosti
täydellisen puiston, joka eristi talon keskelle tätä väkirikasta
korttelia. Koko Parisi tunsi tämän yksityishotellin loistavien
juhliensa ja erittäinkin erinomaisen taulukokoelmansa vuoksi jota
jokainen matkustava ruhtinaallinen henkilö kävi katsomassa. Ollen
naimisissa kauneudestaan kuulun naisen kanssa, jota sitäpaitsi
seuraelämässä suuresti juhlittiin lauluäänensä vuoksi, eli talonherra
kuin ruhtinas, oli yhtä ylpeä kilpajuoksuhevosistaan kuin
taulukokoelmastaan, oli suuren klubin jäsenenä, piti hyvin kalliita
jalkavaimoja, omisti erityisen aition Operassa, erityisen tuolin
hotelli Drout'issa ja oli kaikkien muodissaolevien epäilyttävien
paikkojen vakinainen vieras. Ja koko tämä loisto maksettiin yksinomaan
pörssikeinottelun avulla.

Kun Saccard oli noussut ylös majestetillisia portaita, ilmotti
palvelija hänet ja vei kolmen taiteen mestariteoksia täynnä olevan
vastaanottohuoneen lävitse pieneen tupakkahuoneeseen, jossa Daigremont
puhalteli viimeisiä haikuja sikaristaan ennen ulosmenoaan. Hän oli jo
nelikymmenviisivuotias ja taisteli alullaan olevaa lihomista vastaan:
hän oli pitkä, hyvin hieno, käherretty ja hajuvesillä priiskotettu,
piti ainoastaan viiksiä ja suippopartaa, sillä hän oli keisarin innokas
ihailija. Hän oli erinomaisen huomaavainen kaikkia kohtaan, hänellä oli
rajaton itseluottamus ja oli aina varma voitostaan.

Hän astui heti tulijaa vastaan.

"Missä olette olleet viime aikoina, rakas ystävä? Ajattelin juuri teitä
näinä päivinä. Emmekö ole läheisiä naapureja?"

Hän tyyntyi kumminkin jonkunverran, luopui tulvivasta
kohteliaisuudestaan, kun Saccard, joka katsoi kaikki verukkeet turhiksi
kävi suoraan asiaan, kertoi suuren suunnitelmansa, selitti, että hän,
ennenkuin perustaisi Yleispankkinsa, koetti muodostaa yhtiön
ystävistään, pankkiireista, teollisuudenharjottajista, jotka jo
etukättä takaisivat yritykselle hyvän menestyksen sitoutumalla ottamaan
neljä viidettäosaa osakkeista, siis vähintään 40,000. Daigremont oli
muuttunut sangen vakavaksi, kuunteli, katseli Saccard'ia tutkivin
katsein, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen aivojensa syvimpään
sopukkaan ja tarkastaa, voisiko vielä jotain tehdä tästä miehestä,
voisiko saada hänestä etua jollain tavalla; hän tunsi Saccard'in ja
tiesi, että hän oli tavattoman toimelias ja lahjakas mies huolimatta
intohimoisesta kiihkomielisyydestään. Ensin hän epäröi.

"Ei, ei, minulla on tarpeeksi tekemistä entisissä asioissani, en tahdo
ryhtyä uusiin."

Mutta hän innostui kuitenkin, teki kysymyksiä, halusi kuulla mitä
yrityksiä uusi pankki tulisi tukemaan, sillä Saccard puhui niistä mitä
suurimmalla varovaisuudella. Ja kun hän kuuli puhuttavan Välimeren
laivayhtiön perustamisesta, heristi hän korviaan ja myöntyi heti.

"No hyvä, suostun. Mutta yhdellä ehdolla, missä suhteissa olette
veljeenne, ministeriin?"

Saccard hämmästyi ja antoi rehellisesti vihalleen vallan.

"Veljeeni! Hän kulkee omia teitään ja minä omiani. Hän ei juuri ole
liialla veljellisyydellä pilattu."

"Paha juttu", selitti Daigremont jyrkästi. "Minä en tule mukaan
hankkeeseen, ellei veljenne myös tule. Ymmärrättehän, en halua että
olette riidoissa."

Saccard teki vihastuneen liikkeen. Mitä varten de Rougon? Eikö hän
sillä tavoin sitoisi kätensä ja jalkansa? Mutta järjen ääni puhui
lujemmin kuin kiukun, ja se sanoi hänelle että kaikissa tapauksissa
olisi parasta vakuuttautua tuon suuren miehen puolueettomuudesta. Hän
kieltäytyi kumminkin antautumasta sovintoon.

"Ei, ei, hän on aina käyttäytynyt sikamaisesti minua kohtaan. Minä en
milloinkaan ota ensi askelta."

"Kuulkaapas", sanoi Daigremont, "minä odotan tänne Huret'a kello viisi,
hänellä on eräs tehtävä minulle. Kiiruhtakaa Lainsäätäjäkuntaan,
pyytäkää Huret'a vähän syrjään, puhukaa hänelle asiasta, niin
kuulustelee hän heti Rougon'in mielipidettä, ja meillä on vastaus
tiedossamme kello viisi. Tapaamme siis kello viisi?"

Saccard seisoi pää kumarassa ajatellen.

"No hyvä, jos te pidätte sitä aivan välttämättömänä!"

"Aivan välttämättömänä! Ilman Rougon'ia ei lainkaan, Rougon'in kanssa
mitä vain tahdotte."

"Hyvä on; minä menen."

Hän puristi Lujasti Daigremont'in kättä ja lähti, mutta tämä kutsui
hänet takasin.

"Kuulkaa, jos teistä näyttää kaikki käyvän hyvin, niin ettekö voisi
kotimatkalla pistäytyä markisi de Bohain'en ja Sédille'n luo, sanokaa
heille, että minä olen mukana, ja pyytäkää heitäkin yhteen puuhaan.
Heidät täytyy välttämättömästi saada mukaan."

Ulkona odotti Saccard'in ajuri, jonka hän oli käskenyt odottaa, vaikka
hänen asuntoonsa oli vain muutama askel. Hän maksoi ajurille toivoen
voivansa myöhemmin päivällä käyttää omia ajopelejänsä ja kiiruhti
kotiinsa syömään aamiaista. Häntä ei enää odotettu ja kyökkipiika
asetti hänen eteensä palasen kylmää paistia. Hän nielasi sen riidellen
kuskilleen, joka toi tiedon, että eläinlääkäri oli käskenyt antaa
hevosen levätä kolme, neljä päivää. Ja suu täynnä ruokaa syytti hän
kuskia ymmärtämättömyydestä palveluksessa ja uhkasi lähettää hänen
kimppuunsa Caroline-rouvan, joka kyllä pitäisi häntä silmällä. Viimein
käski hän tätä kumminkin hakemaan ajurin. Taas läiskyi sade katuja
vastaan, hän sai odottaa neljännestunnin, ennenkuin ajuri saapui. Hän
nousi vaunuihin ja huusi:

"Aja lainsäätäjäkuntaan!"

Hänen tarkotuksenaan oli tulla sinne ennen asiain käsittelyjen
alkamista, pyydystää Huret ohimennen käsiinsä ja puhua hänen kanssaan
levossa ja rauhassa. Onnettomuudeksi odotettiin sinä päivänä
myrskyistä istuntoa, sillä eräs vasemmiston jäsen aikoi ottaa esille
meksikon-kysymyksen, ja Rougon todennäköisesti oli pakotettu vastaamaan.

Etusalissa onnistui Saccard'in tavata etsimänsä henkilö. Hän veti tämän
mukanaan läheiseen pieneen huoneeseen, missä he voivat rauhassa puhua
keskenään, sillä käytävillä oli kiihtymys niin suuri, ettei kukaan
ehtinyt kiinnittää heihin huomiota. Vastustuspuolue kasvoi päivä
päivältä yhä pelottavammaksi, nyt jo puhalsi onnettomuudentuuli, jonka
voima kenties voisi lisääntyä ja lopulta tehdä puhdasta talossa.
Senvuoksi viipyi tovin, ennenkuin Saccard sai Huret'in ymmärtämään,
mistä on kysymys, ja kaksi kertaa piti hänen selittää, mitä Huret'in
oli tehtävä.

"Mitä te ajattelette, ystäväni! Puhua tällä kertaa Rougon'in kanssa.
Hän varmaan käskee minun mennä niin pitkälle kuin tietä riittää."

Mutta niin johtui Huret'in mieleen, että tässä sentään saattoi olla
kysymys hänen omista, henkilökohtaisista eduistaankin. Hän oli olemassa
vain tuon suuren miehen kautta, tätä oli hänen kiittäminen siitä, että
hänet oli asetettu julkisesti ehdokkaaksi ja että hän oli tullut
valituksi; hän oli ministerin juoksupoika ja eli niistä muruista, jotka
ministerin pöydältä putosivat. Näinä kahtena vuotena oli hän, kiitos
tämän ammatin etujen, kerännyt kokoon sangen kauniita summia, ja hänen
suuret maaomaisuutensa Calvados'issa oli turvattu tyydyttävällä
tavalla; hänen tarkotuksensa oli vetäytyä sinne maanmyyräksi,
niinpiankuin keikaus oli tapahtunut.

"Ei, ei, en minä voi. Ajatelkaa toki minun asemaani! Hänen kanssaan ei
ole leikkimistä, jos häntä härsytetään, enkä minä tahdo halusta pukea
teille veristä paitaa ja menettää omaa vaikutustani."

Nyt ymmärsi Saccard hänet ja koetti saada Huret'in ymmärtämään, että
tässä oli miljonia voitettavana. Suurin piirtein, tulisella
kaunopuheisuudellaan, joka muutti liikeasian runolliseksi saduksi,
selitti hän suuremmoista yritystä, jota varmasti olisi seuraava onni.
Daigremont oli ihastunut ja asettunut yhtiön etunenään. Bohain ja
Sédille olivat jo pyytäneet päästä mukaan. Olihan mahdotonta, ettei
hän, Huret, liittyisi heihin: toiset herrat tahtoivat välttämättä häntä
yhteen puuhaan edustavan asemansa vuoksi kamarissa. Toivottiin myöskin,
että hän menisi hallitukseen, sillä hänen nimeään oli totuttu
mainitsemaan kunnian ja järjestyksen yhteydessä.

Kuullessaan lupauksen hallituksen jäsenyydestä katsoi Huret häntä
silmiin.

"No, mitä te haluatte minulta, minkälainen vastaus on minun saatava
Rougon'ilta?"

"Minä puolestani", vastasi Saccard, "voisin aivan hyvin välttää
veljeäni. Mutta Daigremont vaatii minua sopimaan hänen kanssaan. Ehkä
on hän oikeassa. Senvuoksi minä toivon, että te aivan yksinkertaisesti
puhutte tuon pelätyn miehen kanssa meidän liikeyrityksestämme ja
toimitatte niin, että hän, joskaan ei suostu meitä auttamaan,
kuitenkaan ei nouse meitä vastaan."

Huret siristeli silmiään, hänen oli vaikea tehdä päätöstä.

"Jos te vain tuotte ystävällisen sanan, vain yhdenkin ystävällisen
sanan, ymmärrättekö, on Daigremont tyytyväinen, ja me kolme järjestämme
sitten koko jutun iltapäivällä."

"No hyvä, minä yritän", selitti Huret äkkiä, "mutta minä teen tämän
vain teidän tähtenne. Hänestä ei ole helppo selvitä, erittäinkin kun
vasemmisto ärsyttää häntä. Niin, me tapaamme kello viisi."

"Kello viisi."

Vasta matkalla muisti hän Daigremont'in lausuman toivomuksen.

"Aja rue de Babylone'lle!"

Siellä asui markiisi Bohain. Hän vallitsi erään suuren palatsin
siipirakennusta, jossa ennen oli asunut tallihenkilökunta, ja jonka hän
oli muuttanut sangen mukavaksi yksityisasunnoksi. Hänen vaimoaan ei
nähty koskaan, hänen sanottiin olevan sairaan ja pysyvän aina omissa
huoneissaan. Talo ja huonekalut kuuluivat kuitenkin vaimolle, mies asui
vaimonsa luona kuin hotellissa, omisti ainoastaan omat vaatteensa ja
matkakirstun, jonka sisällys sopi helposti ajurinkärryille. Vaimo oli
nimittäin pyytänyt pesäeroa, sen jälkeen kun mies oli alkanut
keinotella pörssissä. Kaksi kertaa oli hän kieltäytynyt maksamasta
erotuksiaan, eikä vekselivälittäjäliiton puheenjohtaja ollut huolinut
lähettää hänelle edes laskua, kun oli saanut tietää hänen asemansa.
Vedettiin vain aivan yksinkertaisesti risti hänen tilinsä yli. Kun hän
voitti, pisti hän häikäilemättä voiton taskuunsa, mutta kun hävisi, ei
maksanut. Hänellä oli loistava nimi, hän oli sangen hyvä koriste
hallinnossa, ja senvuoksi tahtoivat kaikki uudet liikkeet saada hänet
reklaamikilveksi. Pörssissä oli hänellä oma tuolinsa ylhäisten
keinottelijain joukossa, jotka muka kohosivat jokapäiväisten
mitättömyyksien yläpuolelle. Häntä pidettiin arvossa ja kysyttiin usein
hänen neuvoaan. Hänellä oli monta kertaa ollut vaikutusvaltaa
markkinoilla. Sanalla: markiisi Bohain oli huomattava henkilö.

Vaikka Saccard tunsikin hänet varsin hyvin, salli hän kauniin
kuusikymmenvuotiaan ylhäisen kohteliaan käytöksen tehdä itseensä
vaikutuksen.

"Herra markiisi, tulen luoksenne avunpyytäjänä..."

Hän selitti käyntinsä syyn puuttumatta aluksi lähempiin
yksityiskohtiin. Markiisi keskeytti hänet kohta alussa.

"Ei, ei, minulla ei ole aikaa, minulla on vähintään kymmenen
samallaista pyyntöä, jotka minun täytyy hylätä."

Saccard hymyili ja jatkoi:

"Daigremont on minut lähettänyt..."

"Aha, Daigremont on mukana", huudahti markiisi. "Hyvä, hyvä! Jos
Daigremont on mukana, ryhdyn minäkin puuhaan. Luottakaa minuun!"

Ja kun vieras aikoi selittää lähemmin asioita, niin että hän edes saisi
tietää, minkälaiseen liikeyritykseen hän oli ryhtyvä, keskeytti hän
tämän rakastettavaan tapaan, kuten ainakin ylhäinen herra, jonka ei
sovi syventyä pohjia myöten sellaiseen asiaan, ja jolla on synnynnäinen
luottamus lähimäistensä rehellisyyteen.

"Pyydän, ei sanaakaan enää. En tahdo tietää mitään. Te tarvitsette
nimeäni, lainaan sen teille auliisti, ja sillä on asia selvä. Sanokaa
Daigremont'ille, että hän järjestää kaikki mielensä mukaan."

Saccard hymyili itsekseen astuessaan taas ajuriin.

"Hän tulee meille kalliiksi", ajatteli hän, "mutta onhan hän todellakin
hyvä koristus".

Sitten sanoi hän ääneen:

"Aja rue de Jeuneurs'ille!"

Liikehuone Sédille'n varasto ja konttori oli tämän kadun varrella;
niille kuului kokonainen suuri pohjakerros pihan sisällä. Viiden vuoden
työn jälkeen oli Sédille, joka oli Lyon'ista ja jolla vielä oli siellä
tehtaansa, onnistunut vihdoinkin tekemään silkkitehtaansa Parisin
suurimmaksi ja huomatuimmaksi sittenkun eräs sula sattuma oli johtanut
hänet pörssikeinotteluun. Ja nyt raivosi hänessä pelihimo kuin
hävittävä tulipalo. Hän oli voittanut suuria summia kaksi kertaa
peräkkäin ja menestys oli saattanut hänet aivan päästään pyörälle.
Miksi uhrata kaksikymmentäviisi vuotta elämästään voittaakseen
vaivaisen miljonan, kun yhdessä ainoassa tunnissa, yksinkertaisen
pörssikeinottelun kautta, voi pistää sen taskuunsa? Hän menetti yhä
enemmän ja enemmän innostuksensa liikkeeseensä, joka meni vanhaan
tapaansa; hän eli ainoastaan oivallisen pörssikeikauksen toivossa, ja
kun häntä nyt seurasi itsepäinen vastoinkäyminen, nielivät hänen
keinottelunsa kaikki silkkitehtaan tulot. Hänen häviönsä oli vain ajan
kysymys, sillä hänen tehtaansa Lyon'issa tuottivat 200,000 frangia, ja
hänen keinottelunsa maksoi 300,000 vuodessa.

Saccard tapasi Sédille'n tuskissaan ja levottomana, sillä hän ei
osannut pelata tyynesti. Hän eli mielenliikutuksen vallassa, milloin
täynnä toivoa, milloin syvästi alakuloisena, sairaana epävarmuudesta,
sen vuoksi että hän oikeastaan pohjaltaan oli kunnon mies. Mutta tuskin
oli hän kuullut pari sanaa uudesta liikepuuhasta, kun hänen lihavat
kasvonsa vaaleine suurine poskipartoineen punastuivat innostuksesta.

"Oi, ystäväni, jos te tuotte minulle onnen, lausun teidät
tervetulleeksi."

Mutta samassa hän kauhistui.

"Ei, ei, elkää kiusatko minua. Olisi viisainta minun palata
silkkikankaitteni pariin, eikä jättää koskaan tiskiäni."

Saccard tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja puhui senvuoksi hänen
pojastaan Gustave'sta, jonka hän sanoi tavanneensa Mazaud'illa
aamupäivällä. Mutta siinä oli vielä yksi surun syy kauppiaalle, sillä
hän oli toivonut pojan ottavan liikkeen huostaansa ja vapauttavan hänet
siitä taakasta, mutta tämä halveksi kauppaa ja ajatteli ainoastaan
huvituksia; nousukkaitten pojat eivät kelpaa tavallisesti muuhun kuin
hävittämään omaisuudet, jonka heidän isänsä ovat koonneet. Isä oli
hankkinut hänelle paikan Mazaud'illa nähdäkseen, oliko hänellä
mahdollisesti taipumuksia tämän ammattiin.

"Sen perästä kuin hänen äitiraukkansa kuoli", mutisi hän, "ei hän
todellakaan ole tuottanut minulle suurta iloa. No, ehkä hän Mazaud'in
luona oppii asioita, jotka voivat olla minulle hyödyksi."

"No niin", alkoi Saccard uudelleen, "tuletteko mukaan? Daigremont pyysi
minun sanomaan teille, että hän ryhtyy puuhaan."

Sedille teki suuren liikkeen ja äänellä, joka vapisi sekä halusta että
pelosta, sanoi hän:

"Kyllä, tietysti minä tulen mukaan! Tiedättehän, etten minä voi pysyä
syrjässä. Jos minä kieltäytyisin ja liikkeenne menestyisi, tulisin minä
sairaaksi katumuksesta. Sanokaa Daigremont'ille, että minä liityn
mukaan."

Kun Saccard saapui takasin Daigremont'in asuntoon, ei isäntä ollut
vielä tullut kotia, ja hän alkoi kävellä edestakasin pienessä
tupakkahuoneessa, jonne palvelija oli hänet ohjannut. Mutta kaunis
naisääni, syvä ja surumielissointuinen kontra-alto kajahti äkkiä
äänettömässä talossa; hän meni avoimen ikkunan ääreen kuuntelemaan.
Rouva Daigremont harjotteli pianon ääressä kappaletta, jonka hän
luultavasti aikoi esittää illalla joissakin kutsuissa. Ja
kuunnellessaan kaunista musiikkia johtui hänen mieleensä joukko
merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä Daigremont'ista, erittäinkin
50 miljonan Hadomantive-laivasta, jonka pohjapääoman hän oli pidättänyt
kokonaan itsellään ja antanut omien asiamiestensä myydä obligationit
viiteen kertaan, kunnes hän muodollisesti oli luonut markkinat ja
järjestänyt kurssin; sitten oli tullut varsinainen myynti, paperit
olivat laskeutuneet 300 frangista 15:sta ja hän oli ansainnut
tavattomia summia yksinkertaisten pieneläjäin kustannuksella, jotka
olivat joutuneet häviöön yhdellä iskulla. Niin, hän oli viekas ja
sangen vaarallinen herra! Ja rouvan ääni kaikui valittavana, hellänä,
epätoivoisena, tragillisella voimalla.

Mutta samassa huomasi hän hämmästyksekseen Huret'in astuvan sisään.

"Mitä -- oletteko jo täällä? Kellohan ei ole vielä viittä. Ovatko
keskustelut loppuneet?"

"Loppuneet? Kyllä, kiitos! Ne ovat parhaillaan käynnissä."

Ja hän selitti, että kun vasemmistolaiset eivät olleet vielä
lopettaneet esitystään, ei Rougon varmaankaan voisi vastata ennenkuin
huomenna. Huomatessaan tämän oli hän rohkaissut itsensä ja pyytänyt
ministeriä hetkeksi sivuhuoneeseen.

"No?" kysyi Saccard levottomana. "Mitä sanoi kuulu veljeni?"

Huret ei vastannut heti.

"Oh, hän oli luonnollisesti vihainen kuin kahlekoira. Minä puhuin
hänelle, mitä teillä oli mielessänne, ja sanoin, ettette te halunnut
ryhtyä mihinkään ilman hänen suostumustaan."

"No?"

"Silloin tarttui hän molempiin käsiini ja kirkui minulle vasten
kasvoja: Hän saa minun puolestani mennä ja hirttää itsensä! ja sen
sanottuaan meni hän tiehensä."

Saccard kalpeni ja naurahti väkinäisesti.

"Sangen kaunista."

"Onpa kyllä", vastasi Huret naivisti. "Tätä minä en ollut odottanut.
Nyt saamme järjestää tämän asian omin neuvoin."

Ja kuullessaan seinän takaa juuri kotiin tulleen Daigremont'in äänen
lisäsi hän hiljaa:

"Antakaa minun hoitaa tämä asia."

Huret tahtoi selvästi keinolla millä hyvänsä saada Yleispankin
perustetuksi ja päästä itse osakkeenomistajaksi. Hän oli jo huomannut
mitä osaa hän tulisi näyttelemään yhtiössä. Tuskin oli hän tervehtinyt
Daigremont'ia, kun hän levitti loistavin kasvoin kätensä ja huudahti:
"Victoria! Victoria!"

"Todellako? Kertokaa kaikki."

"Aivan niin, suuri mies menetteli juuri kuin saattoi odottaakin; hän
sanoi vain: 'toivon että veljeni onnistuu'."

Silloin Daigremont ihastui, hänen mielestään merkitsivät ministerin
sanat sangen paljon.

"Ja me onnistumme, rakas Saccard, olkaa huoleti; siitä me kyllä pidämme
huolen."

Herrat ryhtyivät järjestämään pääkohtia, mutta Daigremont sulki
ikkunan, sillä hänen vaimonsa laulu kaikui loppumattomana
epätoivonsäveleenä ja esti herroja kuulemasta toinen toisensa puhetta.
Ja vaikka ikkuna oli sulettu, kaikui sittenkin tukahutettuja,
valittavia säveliä tupakkahuoneeseen harvinaisena säestyksenä
Yleispankin perustamistilaisuuteen, luottoyhdistyksen 25 miljonan
pääomalla, jaettuna 50,000 osakkeeseen, kukin 500 frangia. Päätettiin
myöskin, että Daigremont, Sédille, Huret, markiisi Bohain ynnä eräät
heidän ystävänsä muodostaisivat yhdynnän, joka etukäteen ottaisi
haltuunsa ja jakaisi keskenään neljä viidettä osaa osakkeista, siis
40,000; niin ollen oli liikkeeseen laskeminen turvattu ja saattamalla
osakkeet harvinaisiksi voisi niitten kurssia ylentää mielensä mukaan.
Kaikki oli kumminkin mennä myttyyn, kun Daigremont vaati 400,000
frangin palkintoa jaettuna 40,000 osakkeelle eli siis 10 frangia
osakkeelta. Saccard vastusti kiihkeästi selittäen, että oli mieletöntä
kiduttaa lehmää, ennenkuin oli alkanut sitä lypsää. Luonnollisesti
olisi alku hankala, miksi siis itse luoda itselleen vaikeuksia? Hänen
täytyi kumminkin antaa perään, sillä Huret asettui Daigremont'in
puolelle, katsoi tämän vaatimuksen aivan luonnolliseksi ja sanoi että
aina niin meneteltiin.

He erosivat suunniteltuaan uuden kokouksen seuraavaksi päiväksi,
kokouksen, jossa insinööri Hamelin tulisi olemaan läsnä. Mutta äkkiä
löi Daigremont otsaansa epätoivoisin ilmein:

"Kolb! Hänet olen aivan unohtanut. Hän ei koskaan antaisi minulle
anteeksi, hänen on päästävä mukaan. Rakas, kiltti Saccard, olkaa niin
ystävällinen ja menkää heti hänen luokseen. Kello ei ole vielä kuutta,
te tapaatte hänet. Niin, teidän on itsenne mentävä, eikä lykättävä
asiaa huomiseen, vaan toimitettava se tänään -- hän tulee liikutetuksi
huomatessaan, että me tarvitsemme häntä!"

Saccard totteli ja lähti heti; hän tiesi, että täytyy käyttää niitä
päiviä, jolloin onni on myötäinen. Hän oli lähettänyt pois vaununsa ja
kulki jalkasin.

Panoraman pasaasissa, jossa hän seurasi eräitä sivuteitä päästäkseen
nopeammin Vivienne-kadulle, huomasi hän äkkiä Gustave Sédille'n tulevan
ulos eräästä pimeästä porttikäytävästä ja rientävän pois taakseen
katsomatta. Saccard pysähtyi katsomaan taloa, se oli pieni hotelli, ja
hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan erään pienen, vaalean
hunnutetun naisen, joka nyt myöskin poistui hotellista, kauniiksi rouva
Conin'iksi, paperikauppiaan vaimoksi. Ahaa, tänne hän siis tuli
kohtaamaan rakastajaansa, silloinkun hänen miehensä luuli hänen olevan
laskuja karhuamassa! Tämä salaperäinen nurkka oli sangen hyvin valittu
ja ainoastaan sokea kohtalo oli kavaltanut salaisuuden. Saccard
hymyili, hänestä oli juttu sangen hauska, mutta hän kadehti Gustave'a.
Germaine Coeur aamupäivällä, rouva Conin illalla! Ja hän katseli taloa
tarkkaavasti tunteakseen sen vastaisuudessa -- häntä halutti olla itse
mukana.

Saapuessaan Vivienne-kadulle ja ollessaan juuri aikeissa astua Kolb'in
asuntoon vavahti hän ja pysähtyi jälleen. Hieno, hivelevä musiikki,
joka nousi maasta kuin haltijan ääni, hurmasi hänet, ja hän tunsi taas
saman äänen, kullan kilinän, tuon rahakorttelin alinomaisen kaiun, jota
hän jo aamulla oli kuunnellut. Päivä loppui samoin kuin oli alkanutkin.
Häntä ilahutti tuon äänen hyväily, ikäänkuin se olisi ollut hyvä enne.

Kolb oli itse juuri sulatushuoneessa ja talon ystävänä haki Saccard
häntä sieltä. Suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaasu paloi yötä
päivää, oli sinkillä vuorattuja hinkaloita, jotka sinä päivänä olivat
täynnä espanjalaista kultarahaa. Kaksi miestä tunki niitä lapiolla
suuren nelikulmaisen uunin sulatuspätsiin. Kuumuus oli ankara, täytyi
puhua kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin kilisevän, matalassa
holvissa kaikuvan musikin yli. Pöydillä oli kultatankoja, pitkulaisia
ja nelikulmaisia, kiiltäviä ja uusia, ja muuan kemisti tutki laatua
ennen leimaamista. Aamusta lähtien oli yli kuusi miljonaa kulkenut
pätsin läpi; 3400 frangia oli pankkiirin koko voitto, sillä erotus
molempien kurssien välillä oli tavattoman pieni, täytyi laskea
tuhannesosissa, ja tarvittiin tavaton määrä kultaa, ennenkuin siitä voi
kertyä jotain voittoa. Senvuoksi kilisi kulta yötä päivää, vuodesta
vuoteen tässä kellarissa, johon se tuli leimattuna rahana ja josta se
lähti tankoina tullakseen uudelleen lyödyksi rahaksi ja sulatetuksi
loppumattomiin, ainoastaan senvuoksi että muutamia kultajyväsiä jäisi
riippumaan pankkiirin sormiin.

Kolb oli hyvin pieni mies, hänellä oli tummat hiukset ja kotkannenä,
joka pisti esiin suuren mustan parran keskeltä todistaen hänen
juutalaista syntyään. Päästyään selville Saccard'in asiasta, suostui
hän innolla.

"Oivallista!" huudahti hän. "Mielelläni tulen mukaan, kun kerran
Daigremont'kin on. Kiitos teille, että vaivausitte luokseni."

Mutta he saattoivat tuskin kuulla toinen toisensa äänen ja he
vaikenivat jääden kuitenkin hetkeksi seisomaan paikalleen, kuunnellen
tylsällä ihastuksella tuota houkuttelevaa, kiusaavaa ääntä, joka
värisytti heidän hermojaan.

Ulkona oli kaunis sää, selkeä toukokuunilta, mutta Saccard oli nyt niin
väsynyt, että hän ajoi kotiin. Päivä oli ollut raskas, mutta olihan se
tuottanut hyötyäkin.




IV.


Ilmeni vaikeuksia, ja monta kuukautta kului ilman että mitään
ratkaisevaa tapahtui. Syyskuun viimeiset päivät olivat jo käsissä ja
Saccard kiehui harmista nähdessään, että hänen ponnistuksistaan
huolimatta ilmeni yhä uusia vastuksia, kokonainen joukko toisarvoisia
kysymyksiä, jotka täytyi ratkaista, jos mieli saada aikaan jotain
pysyvää ja varmaa. Hän kävi niin kärsimättömäksi, että hän jo hetkisen
tuumi antaa palttua koko yhtiölle ja panna liike käyntiin yksinomaan
ruhtinatar d'Orvideon avulla. Olihan hänellä miljonat, jotka aluksi
tarvittiin, miksi hän ei sijottaisi niitä tähän oivaan yritykseen?
Voisihan sitten ottaa mukaan pienempiä liiketovereita, kun tuonnempana,
kuten hän ajatteli, lisättäisiin liikepääomaa. Saccard luuli varmasti
tarjoavansa ruhtinattarelle aivan erinomaisen rahojen sijotuspaikan,
jonka avulla hän kymmenkertaistuttaisi pääomansa, köyhien pääoman,
jonka hän sitten voisi jakaa vielä suurempina almuina.

Saccard meni siis eräänä aamuna ruhtinattaren luo puhuakseen hänen
kanssaan ystävänä ja liikemiehenä. Hän selitti tälle suunnitellun
pankin tarkotusta ja koneistoa. Hän kertoi kaikki, paljasti Hamelin'in
salkun sisällön, eikä vaiennut ainoankaan itämaalaisen suunnitelman
suhteen. Niin, hän salli oman kiihkonsa innoittaa hänet kuvailemaan
Hamelin'in mieletöntä unelmaa Jerusalemin paavikunnasta, maalaili
katolisen kirkon lopullista voittokulkua: paavi hallitsemassa pyhillä
seuduilla, vallitsemassa koko mailmaa "Pyhän haudan aarrekammion"
enemmän kuin kuninkaallisen budgetin nojalla. Ruhtinatar, joka oli
kiihkouskovainen, alkoi vasta innostua asiaan, kun Saccard tuli
suunnitelman viimeiseen osaan, "työn ruunuun", jonka sadunomainen
suuruus tyydytti hänen omaa vilkasta mielikuvitustaan. Ranskan
katolisen puolueen keskuudessa oli hiljan herättänyt hämminkiä keisarin
sopimus Italian kuninkaan kanssa, jonka nojalla hän sitoutui
määrätyillä ehdoilla kutsumaan kotiin ne ranskalaiset joukot, jotka
olivat ottaneet haltuunsa Roman. Olihan se aivan sama kuin jättää Roma
italialaisille, muutamat näkivät jo hengessään paavin vainottuna,
kerjäläissauvan varassa vaeltavan kaupungista kaupunkiin reppu selässä;
kysymys saisi ihmeellisen ratkaisun, jos hänen pyhyytensä nousisi
valtaistuimelle Jerusalemissa ja saisi tuekseen pankin, jonka
osakkeitten omistaminen olisi jokaisen katolilaisen kunnia-asia. Se oli
niin kaunis suunnitelma, että ruhtinatar selitti sen olevan vuosisadan
kauneimman ajatuksen, jonka pitäisi innostaa jokaista hiukankin
uskonnollismielistä ihmistä. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut
kuulla puhuttavankaan pääomansa sijottamisesta pankkiin; hän oli
lujasti päättänyt pitää valansa: jättää varansa takasin köyhille
ottamatta centime'akaan korkoa. Todistelu, että köyhille koituisi etua
hänen osanotostaan tähän liikkeeseen ei tehnyt häneen minkäänlaista
vaikutusta, vieläpä suututtikin häntä. Ei, ei, tämän kirotun lähteen
piti kuivaa olemattomiin, se oli hänen elämänsä ainoa päämäärä.

Saccard joutui aivan suunniltaan kuullessaan tämän jyrkän vastauksen ja
hän kykeni ainoastaan saamaan erään lupauksen, jonka eteen hän tähän
saakka oli turhaan ponnistellut. Yleispankin perustamisesta saakka oli
hän koettanut saada sitä varten tarvittavan huoneuston ruhtinattaren
talosta, tai, oikeammin sanoen, Caroline-rouva oli antanut hänelle sen
ajatuksen, sillä hänellä itsellään oli ollut suurempia tuumia, hän oli
halunnut kokonaisen palatsin heti paikalla. Ruhtinatar oli aluksi
kieltäytynyt antamasta suostumustaan vihansa vaikutuksesta kaikkea
liike-elämää kohtaan. Mutta tänään, kun Saccard oli vetänyt uskonnonkin
asian yhteyteen, tuli hän liikutetuksi, suurisuuntainen hanke vaikutti
häneen, ja hän suostui. Se oli suuri myönnytys, ja hän värisi
ajatellessaan tuota helvetinkonetta, tuota luottoyhdistystä, tuota
pörssikeinottelun välikappaletta, jonka hän näin salli perustaa
jalkojensa alle ja joka kenties levittäisi ympärilleen kuolemaa ja
turmiota.

Viikko tämän jälkeen näki Saccard ilokseen liikkeen, jonka tiellä tähän
asti oli ollut niin paljo vastuksia, äkkiä selviävän niistä muutamissa
päivissä. Daigremont tuli eräänä aamuna ilmottamaan, että hän
vihdoinkin oli saanut kaikkialta myöntävän vastauksen ja että koneen
voisi panna käyntiin. Viimeisen kerran silmäilivät he nyt lävitse
sääntöehdotuksen ja kirjottivat sopimuksen. Ja se oli onnen aikaa
Hamelin'ille, jolle taas oli alkanut olla vaikeaa päästä eteenpäin.
Saccard'in innostus oli tarttunut häneenkin, niin että hän nyt oli yhtä
kärsimätön kuin tämäkin. Rouva Caroline sitävastoin, joka alussa oli
ollut niin innostunut, näytti nyt kylmältä ja huolestuneelta kaikkien
yrityksen perustamista kohdanneitten vastoinkäymisten johdosta.

Sinä aamuna, jolloin Daigremont oli käynyt hänen luonaan, astui Saccard
ilosta loistaen Hamelin'in työhuoneeseen.

"Vihdoinkin kaikki järjestyksessä!" huudahti hän.

Hamelin nousi kyyneleet silmissä ja puristi lujasti hänen kättään, ja
kun Caroline ainoastaan kääntyi hänen puoleensa hiukan kalpeana, kysyi
hän:

"No, mitä nyt, siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanottavaa? Eikö
tämä teitä sen enemmän ilahuta?"

Valoisa hymy väikkyi Carolinen kasvoilla.

"Minä olen hyvin iloinen, hyvin iloinen, vakuutan teille."

Kun Saccard alkoi selitellä insinöörille perustetun yhtiön lähempiä
yksityiskohtia, keskeytti Caroline-rouva tavallisella tyyneydellään:

"On siis laillista, että useammat liittyvät yhteen ja jakavat pankin
osakkeet ennen liikkeeseenlaskemista?"

Saccard nyökkäsi myöntävästi.

"Tietysti laillista! Puhumattakaan siitä, että me välttämättömästi
tarvitsemme varmoja henkilöitä, jotka ovat markkinoitten herroja, jos
alussa kävisi vähän huonosti. Nyt on neljä viidettä osaa osakkeistamme
varmoissa käsissä. Notarius allekirjottaa sopimuksen milloin hyvänsä."

Caroline uskalsi vastustaa häntä.

"Minä luulin lain vaativan, että osakkeita pitäisi olla merkittynä koko
pääoman edestä?"

Saccard hämmästyi ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.

"Ahaa, te luette lakikirjaakin?"

Hän punastui hiukan, sillä Saccard oli arvannut oikein: eilen oli hän
oudon levottomuuden ahdistamana lukenut laista yhtiöitä koskettelevan
luvun. Aluksi tunsi hän levottomuutta, mutta sanoi sitten nauraen:

"Niin, oikein arvattu, minä luin eilen lakikirjaa. Mutta minä painoin
sen kohta kiinni sillä siitä saa saman tunteen kuin lääkärikirjaa
lukiessa: alkaa tuntea kaikkien mahdollisten tautien oireita."

Mutta Saccard suuttui, sillä se seikka, että hän oli ryhtynyt hakemaan
selvitystä, todisti, että hän epäili häntä ja vartioi häntä viisailla
tutkivilla naissilmillään.

"Oh", huudahti hän tehden suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi halunnut
kumota kaikki tyhjät lörpötykset, "luuletteko, että me aiomme ottaa
huomioon kaikki lain pikkumaisuudet! Sillä tavoin emme pääse kahta
askelta eteenpäin, takertuisimme esteisiin joka taholla ja antaisimme
kilpailijoillemme hyvän tilaisuuden kaataa meidät kumoon. Ei, ei, minä
en voi odottaa kunnes koko pääoma on merkitty; minä pidän mieluummin
hallussani osan osakkeita ja löydän kyllä nimellisomistajan, jonka
laskuun avaan tilin meillä."

"Se on kiellettyä", selitti kaunis, vakava ääni rauhallisesti.

"Niin, se on kiellettyä, mutta kaikki yhtiöt tekevät niin."

"Siinä tekevät ne tyhmästi, sillä se ei ole oikein."

Saccard saavutti voimakkaan tahdonponnistuksen avulla takasin
mielenmalttinsa, hymyili ja katsoi tarpeelliseksi kääntyä Hamelin'in
puoleen, joka hämmästyneenä kuunteli keskeyttämättä heitä:

"Rakas ystäväni, toivon, ettette epäile minun kunniallisuuttani. Minä
olen vanha liikemies, enkä ilman kokemusta, joten te voitte luottaa
minuun, mitä asian rahalliseen puoleen tulee. Tuokaa te hyviä aatteita,
minä otan tehtäväkseni hankkia mahdollisen suuren taloudellisen voiton
mahdollisimman pienellä riskillä. En usko, että yksikään käytännön mies
voi luvata enempää."

Insinööri oli kaino ja heikko luonteeltaan; hän kuittasi koko jutun
leikinlaskulla päästäkseen vastaamasta suoraan.

"Caroline tulee varmasti valvomaan teitä sensorin tavoin. Hän on
syntynyt koulumestariksi."

"Menen sangen mielelläni hänen kouluunsa", sanoi Saccard kohteliaasti.

Caroline-rouvakin purskahti nauruun ja keskustelua jatkettiin
ystävällisen luottavaisuuden vallitessa.

"Tiedättekö, minä pidän niin paljon veljestäni ja tulisin sangen
pahoilleni, jos te ryhtyisitte epäilyttäviin liikeasioihin, jotka aina
päättyvät suruun ja onnettomuuteen. Ja kun me nyt olemme joutuneet itse
asiaan, niin tahdon sanoa teille, että minua kauhistuttaa pörssipeli ja
sellaiset keinottelut. Tulin niin iloiseksi sääntöjen 8 pykälän
määräyksestä, että kaikki luottotehtävät olivat ankarasti kielletyt.
Sehän oli samaa kuin kieltää pörssipeli, eikö totta? Mutta nyt olette
te riistäneet minulta hyvät unelmani nauramalla minulle vasten kasvoja
ja selittämällä, että tuo pykälä on vain muotoseikka, jonka kaikki
yhtiöt ottavat sääntöihinsä, mutta jota kukaan ei katso tarpeelliseksi
noudattaa. Tiedättekö, mitä minä olisin tahtonut? Niin, että te noitten
50,000 osakkeen sijasta olisitte laskeneet ainoastaan obligationeja.
Ah, minä olen, kuten näette, aivan järjiltäni luettuani lakikirjaa;
minä tiedän kyllä, ettei obligationeilla voi keinotella ja
obligationien omistaja on vain yksinkertaisesti henkilö, joka on
lainannut rahoja ja joka saa niin ja niin monta prosenttia niistä,
olematta lainkaan innostunut ansiosta, kun taas osakemies on alttiina
riskille, seisoo ja kaatuu yhtiönsä kanssa. Sanokaa, miksette anna ulos
obligationeja; se rauhottaisi minua, tuntisin silloin itseni täysin
onnelliseksi!"

Hän muutti rukoilevan äänensä leikilliseksi salatakseen todellista
levottomuuttaan. Ja Saccard vastasi samaan äänilajiin, koomillisella
innolla:

"Obligationeja! Obligationeja! Ei koskaan! Mitä minä hyötyisin
obligationeista? Ne ovat kuolleita paperilappuja. Ettekö te huomaa,
että pörssipeli on sellaisen liikkeen kuin meidän pääratas, vieläpä sen
päävoima? Niin, se kokoaa verta kaikilta suunnilta ja lähettää sen
tulvivina jokina kaikkialle; sieltä lähtee se suuremmoinen rahan
kiertokulku, joka on suurten yritysten itse olemus. Ilman sitä olisivat
suuret pääomayhtymät ja laajat kulttuurityöt mahdottomat, sillä ne ovat
sen suoranaisena seurauksena. Sen laita on aivan sama kuin nimellisten
yhtiöitten. Miten niitä vastaan onkaan raivottu! Yhä uudestaan ja
uudestaan on hoettu, että ne ovat petosta ja huijausta. Mutta
tosiasiana pysyy, ettei meillä ilman niitä olisi rautateitä, eikä
mitään muitakaan suuremmoisia uusiaikaisia keksintöjä, jotka ovat
antaneet mailmalle aivan uuden näön; sillä mikä omaisuus olisi
tarpeeksi suuri, kuka yksilö, mikä joukko olisi voinut ottaa päällensä
sellaisen riskin? Riski! Sitä juuri tarvitaan ... siinä juuri suuri
päämäärä. Täytyy olla suuria suunnitelmia, joitten rohkeus panee
mielikuvituksen liikkeelle, täytyy sytyttää suuren voiton toivo, toivo
arpakeinottelusta, joka kymmenkertaistuttaa liikkeeseen pannun pääoman,
mikäli se ei sitä nielase kitaansa; sillä tavoin syttyvät intohimot,
yritys saa elinvoimaa kaikilta tahoilta, jokainen tuo raharoponsa, ja
mailman voi luoda uudestaan. Mitä pahaa te löydätte siinä? Riski on
vapaaehtoinen, jaettu lukemattomien henkilöitten osalle, sen mukaan
kuin kullakin on kykyä tai rohkeutta. Hävitään, mutta voidaan myös
voittaa, toivotaan onnea, mutta voidaan odottaa onnettomuuttakin,
eikä ihmisellä ole sen tulisempaa toivoa, sen ihanampaa unelmaa,
voimakkaampaa intohimoa, kuin kiusata kohtaloa, voittaa kaikki sen
suosion avulla, tulla haltijaksi, tulla jumalaksi!"

Puhuessaan muuttui Saccard vakavaksi, hän suoristi lyhyen vartalonsa,
paisutti puheensa lyyrilliseen lentoon ja teki liikkeitä, ikäänkuin hän
oli lennättänyt sanansa kaikkiin mailman suuntiin.

"Me esimerkiksi Yleispankkeinemme, emmekö me avaa uusia näköaloja yli
Asian vanhan mailman, rajattoman toiminta-alueen sivistyksen auralle ja
kullanetsijäin unelmille? Ei ikinä ole millään yrityksellä ollut
kunnianhimoisempaa päämäärää, eikä koskaan -- sen myönnän -- tulos ole
ollut niin aavistamaton. Mutta juuri senvuoksi on meillä kaikki
mahdollisuudet saavuttaa ennenkuulumaton yhteenliittyminen yleisön
taholta, niinpiankuin olemme päässeet markkinoilla tunnetuiksi.
Yleispankkimme on aluksi saava tavallisen luottolaitoksen muodon, mutta
lopullinen tarkotukseni on, että siitä on tuleva veljenne suurten
suunnitelmien toteuttaja ja että se on ajan oloon kohottava meidät
valta-asemaan. Ja vaikka meillä on sellainen loistava tulevaisuus
silmiemme edessä, tulette te minulta kysymään, eikö ole laitonta
muodostaa yhtiötä ja antaa jäsenille palkkio, joka senjälkeen viedään
heidän tililleen: perustamiskustannukset. Teitä huolestuttavat pienet
välttämättömät säännöttömyydet, osakkeet, jotka eivät ole merkityt ja
jotka yhtiö pitää viisaimpana säilyttää jonkun nimellishenkilön
nimissä; sanalla sanoen: te olette huolissanne pörssipelin ja
keinottelun suhteen ... teitä huolestuttaa juuri se, mikä on tämän
unelmoimani jättiläiskoneiston sielu, pohja ja elämänliekki!
Siis tietäkää, että tuo 25 miljonaa on ainoastaan sytyke, joka
heitetään koneen alle sytyttämään tulta! Että minä toivon neljä-,
viisikertaistuttavani sen, kunhan liikkeemme laajentuu! Että meidän
täytyy saada kultasade, miljonien huumaava tanssi, jos aiomme nähdä
itämaalaiset unelmamme toteutettuina! Minä en tietysti voi vastata,
etteikö jotakin särkyisi; eihän voi kääntää mailmaa ylös alasin
polkematta jotakin varpaille."

Caroline katseli häntä, ja tämä nainen, joka rakasti elämää, ihaili
kaikkea, mikä oli tulista ja voimakasta, huomasi lopulta Saccard'in
kauniiksi hänen seisoessaan siinä intoa ja heidän suuren tehtävänsä
toteutumisen uskoa hehkuvana. Senvuoksi tunsi hän antavansa perään,
taipumatta kumminkaan hänen teorioihinsa, jotka sotivat hänen
oikeudentuntoaan ja selvää arvostelukykyään vastaan.

"Saattaa niin olla, minähän olen vain nainen ja tämä olemassaolon
taistelu pelottaa minua. Mutta yhtä pyydän teiltä: musertakaa niin
harvoja kuin mahdollista, elkääkä missään tapauksessa niitä, joista
minä pidän!"

Saccard oli ylpeä; ihastuneena oman kaunopuheisuutensa johdosta tunsi
hän itsensä jo etukäteen voittajaksi ja voi osottaa jalomielisyyttä ja
lempeyttä.

"Elkää pelätkö! En minä ole niin villi kuin näyttää. Me tulemme
rikkaiksi kaikki!"

He juttelivat nyt aivan rauhallisesti niistä eri toimenpiteistä, joihin
oli ryhdyttävä; päätettiin, että Hamelin jo seuraavana päivänä yhtiön
perustamisen jälkeen lähtee Marseille'en jatkaakseen sieltä matkaa
Itämaille jouduttamaan suuren yrityksen toimeenpanemista.

Mutta pörssissä alkoivat jo huhut liikkua. Saccard'in nimi kohosi
uudelleen ylös siitä sameasta vedestä, johon se viime aikoina oli ollut
vähällä hukkua, ja kuiskuteltiin yhä kuuluvammin hänen uusista
suunnitelmistaan, puhuttiin yhä äänekkäämmin varmasta ja loistavasta
tulevaisuudesta, ja uudestaan täyttyi hänen odotushuoneensa, kuten
entispäivinä Monceaux-puiston varrella, joka aamu avun anojilla. Mazaud
pistäytyi -- kuten ennen vanhaan -- juttelemaan päivän uutisia; hän
otti vastaan muitakin vekselinvälittäjiä, juutalaisen Jacoby'n ja hänen
vävynsä Delaroque'n, joka teki vaimonsa hyvin onnettomaksi.
Vapaavälittäjiä edusti Nathansohn, pieni vaalea, ketterä herra, jota
aina onnisti. Ja Massias-raukkakin, jonka puuhilla harvoin jos
milloinkaan, oli menestystä, ilmestyi jo joka-ainoa päivä, vaikk'ei
Saccard'ilta vielä ollutkaan saatavissa määräyksiä.

Eräänä aamuna yhdeksän aikaan oli Saccard'in odotushuone täynnä. Kun
hän ei vielä ollut hankkinut itselleen erityistä henkilökuntaa, oli
hänen sangen vaikea selviytyä vieraista ainoan kamaripalvelijansa
avustuksella. Hänen avatessaan tänään työhuoneensa oven tahtoi Jantrou
tunkeutua sisään; mutta Saccard oli huomannut Sabatani'n, jota hän oli
etsinyt kaksi päivää.

"Anteeksi, ystäväni", sanoi hän estäen entistä koulunopettajaa, "haluan
ensin puhua välimereläisen kanssa."

Sabatani istuutui pidättyväisesti hymyillen tavanomaisella
käärmemäisellä joustavuudellaan ja salli Saccard'in rauhallisesti puhua
loppuun; ja tämä esitti ehdotuksensa kiertelemättä, sillä hän tiesi,
kenen kanssa oli tekemisissä.

"Rakas ystäväni, minä tarvitsen teitä, meidän täytyy saada
nimellishenkilö. Minä avaan teille tilin, annan teidän ostaa vissin
määrän osakkeitamme, jotka te tietysti kuittaatte kynänvedolla.
Huomaatte, että minä käyn suoraan asiaan ja pidän teitä ystävänä."

Nuori mies katsoi häneen kauniilla samettisilmillään, jotka antoivat
pitkulaisille, ruskeille kasvoille niin loistavan ilmeen.

"Laki vaatii maksua käteisellä rahalla. Mutta ... minä en sano tätä
teille oman itseni vuoksi. Te kohtelette minua ystävänä ja siitä olen
ylpeä. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä."

Saccard tahtoi tämän johdosta sanoa hänelle jotain ilahuttavaa ja
ilmotti hänelle siis että Mazaud kunnioitti häntä suuresti ja oli
liikeasioissa hänen kanssaan ilman riittäviä takeita. Sitten laski hän
leikkiä Germaine Coeur'ista, jonka seurassa hän oli tavannut Sabatani'n
eilen, ja tämä hymyili sanomatta sanaakaan vastaan -- aivan niin, hän
ei koskaan saanut rauhaa naisilta, hän ei voinut ymmärtää, miksi ne
juoksivat hänen jälessään.

"Mutta asiasta toiseen", keskeytti Saccard, "me tarvitsemme myös
muutamia allekirjotuksia saadaksemme liikkeemme järjestykseen -- voinko
lähettää joukon papereita teille?"

"Luonnollisesti, niin paljon kuin tahdotte!"

Hän ei edes kysynyt maksua; ja kun toinen lisäsi, että hän saisi
frangin jokaisesta allekirjotuksesta edes jonkunlaiseksi korvaukseksi
hukkaanmenneestä ajastaan, nyökkäsi Sabatani vain päätään ja sanoi
hymyillen:

"Toivon myös, ettette kieltäydy antamasta minulle hyviä neuvoja; tehän
saatte tästä puolin tarkkoja tietoja. Otan vapauden pyytää teiltä
selvitystä silloin tällöin."

"Tehkää niin", vastasi Saccard, joka ymmärsi hänet. "Hyvästi siis ...
elkääkä olko liian rakastettava naisväkeä kohtaan."

Hän päästi miehen ulos eräästä suoraan portaille johtavasta ovesta,
niin ettei lainkaan tarvinnut kulkea odotushuoneen läpi.

Sitten meni Saccard avaamaan toisen oven ja huusi Jantrou'in sisälle.
Ensi silmäyksellä huomasi hän heti, että tämä oli laihtunut ja näytti
sangen viheliäiseltä. Pörssi kohteli häntä edelleen äitipuolen tavoin,
vaikka hän oli kaunis mies ja omasi laajat tiedot, ja osasi aina
asettaa sanansa niin, että jokainen ymmärsi hänen saaneen
yliopistosivistyksen.

"Olin aikeissa pikapuolin kirjottaa teille jonkun sanan", sanoi
Saccard. "Me valmistamme luetteloa konttorihenkilökunnastamme ja te
olette siinä ensimäisten joukossa. Luullakseni tulette sijotetuksi
liikkeellelaskukonttoriin."

Jantrou keskeytti hänet.

"Tuhat kiitosta, olette sangen rakastettava muistaessanne minua, mutta
minä aioin ehdottaa teille aivan toista asiaa."

Hän ei puhunut asiaansa heti, alkoi yleisillä lauselmilla, kysyi, minkä
osan Saccard oli aikonut antaa sanomalehdistölle Yleispankin
perustamiseen nähden. Saccard innostui heti, selitti, että hän halusi
mahdollisimman suurta julkisuutta ja uhrasi kernaasti kuinka paljon
hyvänsä sen asian hyväksi. Hänen unelmansa oli saada kaikki
sanomalehdet puolelleen mutta se saattoi tulla liian kalliiksi.

"Kenties teitä haluttaa ottaa käsiinne reklaamimme? Ehkä se olisikin
sangen viisasta? Siitä seikasta täytyy meidän jutella lähemmin."

"Sopii kyllä, myöhemmin, jos niin haluatte. Mutta mitä sanotte omasta
lehdestä, aivan teidän omastanne, jota minä tulisin toimittamaan? Joka
aamu olisi teillä kokonainen sivu itseänne varten, artikkeleita, jotka
laulaisivat teidän ylistystänne, uutisia, jotka kiinnittäisivät
huomiota teihin, lyhyesti, järjestetty sotaretki, reklaamia teille
mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa, samalla kun teidän
kilpailijanne lyötäisiin maahan. Eikö se ole tarpeeksi houkuttelevaa?"

"Kyllä niinkin, mutta se kai tulisi hiton kalliiksi?"

"Eikö mitä, hinta on aivan kohtuullinen."

Ja vihdoin mainitsi hän lehden nimen: _Toivo_, jonka pari vuotta sitten
oli perustaneet muuan klerikalien ryhmä, puolueen kiivaimmat
kannattajat, jotka kävivät taistelua elämästä ja kuolemasta
keisarikuntaa vastaan. Lehti ei ollut menestynyt ja joka viikko
kierteli huhuja, että se lakkaisi ilmestymästä.

Saccard pani vastaan.

"Sitähän ilmestyy vain 2,000 kappaletta!"

"Meidän tehtävämme on lisätä ilmestymismäärää."

"Ja muuten -- ei, se on aivan mahdotonta; lehtihän yhtämittaa hyökkää
veljeni kimppuun enkä minä voi asettua häntä vastaan heti alussa."

"Elkää olko huolissanne 'Toivon' väristä. Hankkikaa lehti itsellenne;
siitä on tuleva teidän tukenne."

Saccard istui hetkisen vaiti punniten Jantrou'n ehdotusta. Hän
muodosti heti kokonaisen suunnitelman: hän ostaisi "Toivon", tekisi
lopun sen kiivaista hyökkäyksistä hallitusta vastaan, asettaisi lehden
veljensä jalkoihin, niin että tämä tulisi pakotetuksi osottamaan
kiitollisuuttaan, mutta säilyttäisi sen katolisen värin, ikäänkuin
uhkauksena, merkkinä siitä että toimitus milloin hyvänsä voisi alkaa
uuden hyökkäyksen uskonnon nimessä. Ja jos Rougon ei näyttäytyisi
suopeaksi hänelle, kohottaisi hän paavin lipun, ryntäisi esiin
jerusalemi-aatteineen. Se olisi oivallinen loppuvaikutelma.

"Tulisimmeko me aivan itsenäisiksi?" kysyi hän äkkiä.

"Aivan täydellisesti. He ovat väsyneet, lehti on joutunut erään herran
käsiin, joka on rahapulassa ja luovuttaa sen meille 10,000:sta. Meillä
on vapaat kädet."

Saccard mietti vielä hetkisen.

"No niin, asia on selvä. Menkää tapaamaan miestä ja tuokaa hänet minun
luokseni. Teistä tulee toimittaja, ja te saatte hoitaaksenne koko
meidän suhteemme sanomalehdistöön. Minä haluan aivan ennenkuulumatonta
reklaamia -- s.t.s. tuonnempana, kun olemme saaneet kylliksi
polttoainetta koneistoomme."

Hän oli noussut seisomaan. Jantrou'kin nousi; hän oli iloinen
löydettyään vihdoinkin leivänpalan, mutta salasi ilonsa
välinpitämättömään nauruun ja sanoi huolettomalla äänellä:

"Vihdoinkin pääsen minä takasin oikeaan elementtiini, rakkaaseen
kirjalliseen työhöni!"

"Elkää vielä värvätkö aputoimittajia", sanoi Saccard saattaessaan häntä
ovelle. "A propos, merkitkää muistiinne muuan suojattini, Paul Jordan,
nuori lahjakas mies, josta teille on oleva paljo hyötyä kirjallisella
alalla. Kirjotan hänelle ja käsken hänen tulemaan luoksenne."

Jantrou oli juuri poistumassa takatietä, kun hän vasta älysi tämän
käytännöllisen kaksiovijärjestelmän.

"Katsoppas vaan", sanoi hän tuttavallisella äänellään, "tämähän on
mukavaa. Näin voi aivankuin loihtia tiehensä hyvät ystävänsä, kun esim.
kauniita naisia on tulossa ... tervehdin juuri vapaaherratar
Sandorff'ia odotushuoneessa."

Saccard ei tiennyt, että vapaaherratar oli siellä, hän kohotti
hartioitaan välinpitämättömän näköisenä, mutta toinen nauroi, eikä
näyttänyt uskovan, että hän oli niin kovin välinpitämätön. Molemmat
herrat erosivat puristaen lujasti toistensa kättä.

Yksin jäätyään meni Saccard vaistomaisesti peilin ääreen ja suki
hiuksensa, joissa ei vielä näkynyt ainoatakaan hopeapisaretta. Hän ei
tosin välittänyt naisista nyt, kun liikeasiat vaativat koko hänen
huomionsa, ja hän antoi myöten vain tiedottomalle keikariudelle, joka
saa aikaan, että ranskalainen mies ei koskaan voi olla kahdenkesken
naisen kanssa yrittämättä tehdä vallotusta, sillä päinvastaisessa
tapauksessa häntä pidettäisiin yksinkertaisena raukkana. Kun
vapaaherratar astui sisään, meni Saccard häntä vastaan mitä
ystävällisimmin ilmein.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva vapaaherratar!"

Milloinkaan ei tämä nainen ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta
punaisine huulineen ja palavine silmineen, joita ympäröivät mustat
varjot ja verhosivat tuuheat, mustat kulmakarvat. Mitä tahtoi
vapaaherratar hänestä? Hän hämmästyi, tulisipa melkein pettymystä
kuultuaan hänen asiansa.

"Herra Saccard, ensinnäkin pyydän anteeksi, että haaskaan kallista
aikaanne, mutta kun kuulutaan samaan seuraan, tahdotaan mielellään
tehdä toisilleen palveluksia. Teillä on hiljan ollut kokki, jonka
mieheni haluaa ottaa palvelukseensa. Tulen nyt aivan yksinkertaisesti
pyytämään muutamia tietoja hänestä."

Vapaaherratar kyseli ja Saccard vastaili auliisti siirtämättä silmiään
hänestä, sillä hän epäili, että tämä oli vain tekosyy. Hän oli tullut
aivan toisissa aikeissa. Ja aivan oikein, hän luovi hienosti ja
onnistui vihdoin johtamaan keskustelun "yhteiseen ystävään", markisi
Bohain'iin, joka oli puhunut hänelle Yleispankista. Oli niin vaikeaa
saada rahojaan sijotetuksi suuryrityksiin! Saccard ymmärsi pian, että
vapaaherratar mielellään halusi muutamia osakkeita kymmenen prosentin
palkkiolla, kuten yhdynnän jäsenetkin, ja hän ymmärsi vielä paremmin,
ettei tuo nainen maksaisi hänelle, jos hän olisi kyllin varomaton
avaamaan hänelle tilin.

"Minulla on oma omaisuuteni, mieheni sallii minun hallita sitä mieleni
mukaan. Siitä on niin paljon huolta, mutta on iloakin, se täytyy
tunnustaa. Onhan se hiukan outoa, että nainen, ja vielä nuori nainen,
on liikeasioissa; se antaa usein aihetta moitteisiin. Välistä olen
aivan pulassa; minulla ei, sen pahempi, ole ystäviä, jotka voisivat
antaa hyviä neuvoja. Neljätoista päivää sitten menetin minä huomattavan
summan siitä syystä, että minulle

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48069