← catalogue

Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia

by Jack London · Finnish · Gutenberg #48048 · 410,213 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia

Author: Jack London

Translator: Toivo Wallenius


        
Release date: January 23, 2015 [eBook #48048]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48048

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULILIEMEN TUTTAVANA: ALKOHOLIMUISTELMIA ***

TULILIEMEN TUTTAVANA

Alkoholimuistelmia

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut Toivo Wallenius






Otava, Helsinki, 1914.




ENSIMÄINEN LUKU


Tämä asia johtui mieleeni eräänä vaalipäivänä. Oli lämmin
kalifornialainen iltapäivä ja minä olin ratsastanut maatalostani alas
Kuulaakson pieneen kylään äänestääkseni muutoksista ja lisäyksistä,
joita oli ehdotettu Kalifornian valtion perustuslakeihin. Helteen
tähden olin tyhjentänyt useita laseja, ennenkuin kävin antamassa
äänestyslippuni, ja perästä päin otin vielä lisää. Sitten olin
ratsastanut takaisin viiniköynnösten peittämäin rinteiden ja
aaltoilevien vainioiden keskitse ja ennätin kotiin kyllin varhain
saadakseni vielä lasillisen ennen illallista.

-- Miten sinä menettelit äänioikeusehdotukseen nähden? kysyi Charmian.

-- Äänestin sen puolesta.

Hän huudahti hämmästyksestä, sillä kiihkeästä kansanvaltaisuudestani
huolimatta olin aina nuoremmalla ijälläni vastustanut kaikkea, mikä
vähänkään tuoksahti naisten äänioikeudelle. Kun sitten vuosien
vieriessä kävin suvaitsevammaksi, olin innostuksetta alistunut
siihen, pitäen sitä välttämättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä.

-- Mutta miksi äänestit sen hyväksi? tiedusteli Charmian.

Minä vastasin. Vastasin perusteellisesti. Vastasin harmistuneena.
Mitä enemmän vastasin, sitä suuremmaksi harmini kasvoi. (Ei --
en ollut humalassa. Hevosta, jolla olin ratsastanut, nimitettiin
"Karkuriksi", ja olisinpa halunnut nähdä humalaisen sitä ohjailevan.)

Ja kuitenkin -- kuinka nyt sanoisinkaan -- olin "hilpeällä tuulella",
tunsin itseni "iloiseksi", olin suloisessa hiprakassa.

-- Kun naiset saavat äänioikeuden, niin he äänestävät kieltolain
puolesta, minä selitin. -- Juuri vaimot, sisaret ja äidit -- ja
ainoastaan nämä -- ne vasta iskevät ensimäisen naulan Tuliliemen
ruumisarkkuun...

-- Niin, mutta minä luulin, että Tuliliemi on sinun hyviä ystäviäsi,
keskeytti Charmian.

-- Hän on. Hän oli. Hän ei ole. Hän ei ole koskaan ollut. Meidän
ystävyytemme ei ole milloinkaan niin huono kuin sellaisina hetkinä,
jolloin oleskelen hänen seurassaan ja näyttää siltä, kuin olisin
oikein hänen helmaystävänsä. Hän on oikein valehtelijain ruhtinas.
Hän on vilpittömin totuuden lausuja. Hän on ylevä seuralainen,
jonka keralla saa vaeltaa jumalien pariin. Mutta hän on myöskin
Viikatemiehen liittolainen. Hänen tiensä johtaa alastomaan totuuteen
ja kuolemaan. Hän suo kirkkaita näkyjä ja sekavia unia. Hän on elämän
vihollinen ja julistaa viisautta, joka ulottuu elämän kaikkien
näkyjen tuolle puolen. Hän on aina valmis murhaamaan ja hän surmaa
nuorison.

Ja Charmian katsoi minuun, ja minä ymmärsin hänen kummastelevan,
mistä olin saanut kaiken tämän.

Minä puhuin edelleen. Kuten sanoin -- olin hiukan kiihtyneellä
tuulella. Moninaisia ajatuksia liikkui ai voissani kuin kotonaan.
Jokainen ajatus ryömi pikku kammiossaan valmiiksi pukeutuneena
ovelle, ikäänkuin joukko vankeja, jotka keskiyöllä odottavat, että
vankila murretaan auki. Ja jokainen ajatus oli näky, loistava,
tarkasti rajoitettu. Aivoni olivat ikäänkuin alkoholin kirkkaan,
valkoisen tulen valaisemat. Tuliliemi oli vaeltamassa Totuuden polkua
ja paljasti syvimmät salaisuutensa. Ja minä toimin hänen tulkkinaan.
Mielessä liikkui joukoittain muistoja kuluneesta elämästäni, kaikki
järjestykseen asetettuina kuten sotamiehet suuressa katselemuksessa.
Minun tarvitsi vain itse valita. Olin ajatusten vallitsija,
ilmaisumuotojen mestari, kykenin vähintäkään erehtymättä valitsemaan
tapaukseni ja rakentamaan esitykseni. Sillä Tuliliemen tapana on
aina pettää ja houkutella, antaa älyn mielijohteiden juurtua,
kuiskata avoimeen korvaan kiusallinen käsityksensä totuudesta, kutoa
purpurainen säije arkielämän yksitoikkoiseen loimeen.

Minä hahmoittelin elämäni Charmianin nähtäväksi ja selitin,
minkälainen luonteeni oikeastaan oli. Minulla ei ollut laisinkaan
perinnöllisiä alkoholistin taipumuksia. Olin syntynyt vapaana
elimellisestä alkoholin-halusta. Tässä suhteessa olin täysin
normaalinen. Alkoholi oli maku, jonka olin itse hankkinut, ja sen
hankkiminen oli ollut tuskallista. Alkoholi oli ollut hirveän
vastenmielistä -- kuvottavampaa kuin yksikään lääke. En edes nytkään
pitänyt sen mausta. Join alkoholia vain sen vuoksi, että se teki
pirteäksi. Ja viidennestä aina viidenteenkolmatta ikävuoteeni
asti en ollut suurestikaan siihen kiintynyt. Kahden vuosikymmenen
vastahakoinen oppiaika oli tarvittu, jotta elimistöni liian suurta
vastusta tekemättä sietäisi alkoholia, jotta sisimmässäni rupeisin
haluamaan alkoholia.

Kuvasin ensimäisiä otteluitani alkoholin kanssa, kerroin ensimäisistä
humaltumistapauksista ja niitä seuraavista käänteistä ja tehostin
aina, että lopulta minut oli voittanut vain se seikka, että alkoholia
oli niin helposti saatavissa. Eikä siinä kyllin, että alkoholia oli
aina ollut niin helposti saatavissa, vaan jok'ikinen kehitysvaihe
elämässäni oli vetänyt minua sen puoleen. Katujen sanomalehtipoikana,
merimiehenä, kaivostyömiehenä, vaeltajana etäisissä maissa --
kaikkialla ja aina, kun ihmiset kerääntyivät vaihtamaan ajatuksia,
rähisemään, nauramaan ja antautumaan uhkarohkeisiin yrityksiin tai
hengähtämään ja koettamaan unohtaa uuvuttavien öiden ja päivien
yksitoikkoisen raadannan, aina he kokoontuivat kapakkaan. Kapakka
oli yhtymäpaikka. Ihmiset kerääntyvät sinne nykyään aivan samoin
kuin esihistorian ihmiset kyyristyivät nuotion ääreen maaluolansa
edustalle.

Johdatin Charmianin mieleen Etelämeren saarten lauttasuojat, joihin
häntä ei oltu milloinkaan päästetty ja minne kähärätukkaiset
ihmissyöjät olivat paenneet naistensa luota juhlimaan ja juomaan
itsekseen, nuo pyhitetyt alueet, jotka kuolemanrangaistuksen uhalla
olivat naisilta kiellettyjä. Nuoruudessani olin kapakan avulla
saattanut paeta naisten ahdashenkistä vaikutusta miesten vapaaseen
maailmaan. Kaikki tiet johtivat kapakkaan. Seikkailujen tuhannet
polut yhtyivät kapakan luona ja jatkuivat sitten taas halki kaiken
maailman.

-- Pääasia on se, minä lopetin saarnani, että juuri alkoholin helppo
saanti on saattanut sen minulle maistumaan. Minä en välittänyt siitä
laisinkaan. Tapani oli nauraa sille. Mutta tässä minä nyt istun
lopulta juopon himoa tuntien. Kaksikymmentä vuotta kesti, ennenkuin
se juurtui minuun, ja sitten se on kasvanut kymmenen vuoden kuluessa.
Eikä tämän himon tyydyttäminen ole ensinkään hyvä vaikutukseltaan.
Luonteeltani olen terve ja hilpeä. Mutta sittenkin -- kun olen
vaeltamassa Tuliliemen parissa, kärsin suunnattomasti älyllisen
pessimismin kirouksesta.

-- Mutta, kiiruhdin lisäämään (minä kiiruhdan aina lisäämään),
Tulilientä on myöskin kohdeltava oikeudenmukaisesti. Hän lausuu
totuuden. Ja siinäpä juuri kirous piileekin. Niin sanotut
elämäntotuudet eivät ole totta. Ne ovat elämänvalheita, joista elämä
elää, ja Tuliliemi osoittaa ne valheellisiksi.

-- Eikä se suinkaan tee elämää siedettävämmäksi, virkkoi Charmian.

-- Aivan oikein, minä myönsin. -- Ja se on juuri kaikkein
helvetillisintä. Tuliliemi vie kohti kuolemaa. Sen vuoksi minä
äänestin tänään, kuten kerroin. Selailin entistä elämääni ja näin,
kuinka alkoholin saanti oli totuttanut minut mieltymään siihen.
Näes, yhtä sukupolvea kohti syntyy verraten harvoja alkoholisteja.
Ja alkoholistilla tarkoitan ihmistä, jota niin sanoakseni koko
ruumiillinen kemia vastustamattomasti ajaa alkoholia kohti. Kaikkein
useimmat juopot syntyvät vailla tätä himoa, päin vastoin -- he
tuntevat itse asiassa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan. He eivät
pääse makuun ensimäisestä tai kahdennestakymmenennestä, eivätpä
edes sadannestakaan lasista. Mutta he oppivat, aivan samoin kuin
oppii tupakoimaan; vaikka tupakkaan tottuu paljoa helpommin kuin
alkoholiin. Sen oppii siitä syystä, että ainetta on saatavissa.
Naiset tuntevat sen kyllä. He saavat suorittaa maksun -- vaimot,
sisaret ja äidit. Ja kun he kerran pääsevät äänestämään, niin he
äänestävät kieltolain puolesta. Ja parasta on se, ettei tuleva
sukupolvi joudu laisinkaan kärsimään siitä. Kun alkoholia ei ole enää
saatavissa, kun ei ole enää synnynnäistä taipumusta siihen, silloin
ei myöskään kaipaa sitä. Tämä merkitsee, että kypsyneemmässä ijässä
elämä käy rikkaammaksi niille nuorille pojille, jotka varttuvat
-- niin, myöskin nuorille tytöille, jotka kerran joutuvat elämään
yhdessä heidän kanssaan.

-- Miksi et kirjoittaisi kaikkea tuota tulevien nuorten miesten
ja naisten tähden? kysyi Charmian. -- Miksi et kirjoittaisi sitä
opettaaksesi vaimoja, sisaria ja äitejä äänestämään oikealla tapaa?

-- Alkoholistin muistelmia, virkoin ivaten -- tai oikeastaan sen
sanoi Tuliliemi. Sillä hän istui rinnallani pöydän ääressä, missä
pidin ihmisystävällistä puhettani, ja Tuliliemen tavallisia kepposia
on muuttaa hymy vähimmättäkään varoituksetta ivan irvistykseksi.

-- Ei laisinkaan, lausui Charmian välittämättä Tuliliemen karkeudesta
-- kuten niin moni nainen on oppinut tekemään. -- Sinä et ole koskaan
ollut alkoholisti, vaan aivan tavallinen ryyppymies, joka on oppinut
tuntemaan Tuliliemen seurustelemalla monta vuotta hänen parissaan.
Kirjoita vaan ja anna kirjalle nimi "Alkoholimuistelmia".




TOINEN LUKU


Ennenkuin nyt aloitan, minun täytyy pyytää lukijaa seuraamaan minua
myötätuntoisena, ja koska myötätunto on vain ymmärtämystä, alun
pitäen koettamaan ymmärtää minua ja kirjoittamaani. Ensinnäkin olen
mies, joka on hankkimalla saanut mieltymyksen väkijuomiin. Minulla
ei ole milloinkaan ollut ruumiillista ennakkotaipumusta alkoholiin.
En ole typerä. En ole sika. Tunnen ryyppäämisen A:sta Ö:hön asti,
ja minä olen juodessani menetellyt harkitsevasti. Minua ei tarvitse
koskaan auttaa vuoteeseen, en myöskään hoipertele milloinkaan ja minä
juon normaalisella, tavallisella lailla, kuten yleiseen tehdään.
Tahdon erikoisesti tehostaa sitä, että kuvaan alkoholin vaikutusta
normaaliseen arki-ihmiseen. Minulla ei ole sanaakaan lausuttavana
mikroskopisesti merkityksettömästä äärimmäisyysihmisestä,
parantumattomasta, todellisesta juoposta.

Yleiseen puhuen on juoppoja olemassa kaksi eri tyyppiä. Ensinnä mies,
jonka me kaikki tunnemme, mielikuvitukseton olio, joka tavallisesti
tapailee tietään jalat leveästi harallaan, kupsahtaa usein ojaan ja
ylimmilleen haltioituessaan näkee sinisiä hiiriä ja punaisia norsuja.
Hän kuuluu siihen lajiin, joka tarjoaa aiheita pilalehdille.

Toisella juoppotyypillä on mielikuvitusta, näkyvoimaa. Pahimmassakin
"tuulessa" hän käy vakavasti, ei hoipertele eikä koskaan kaadu
kumoon ja tietää aina, missä on ja mitä tekee. Humalassa ei ole
hänen ruumiinsa, vaan hänen aivonsa. Hän voi räiskyä sukkeluutta tai
avata sylinsä koko maailmalle. Tai hän saattaa nähdä yliaistillisia
näkyjä ja unikuvia, jotka ovat kosmillisia ja loogillisia ja
pukeutuvat syllogismeiksi. Juuri tässä tilassa hän riistää kuoren
elämäni terveimmiltä harhaluuloilta ja mietiskelee vakavasti sitä
kohtalon rautakahletta, joka on juotettu hänen sielunsa kaulaan. Nyt
on Tuliliemellä otollinen hetki osoittaa oveluuttaan. Helppoa on
kenen hyvänsä kaatua ojaan. Mutta miehelle on hirvittävä tulikoetus
seisoa jaloillaan suorana, horjumatta ja tietoisesti tuntea, että
koko maailmankaikkeudessa on häntä varten olemassa vain yksi
vapaus, nimittäin kuolinpäivän odotus. Sellaiselle miehelle tämä on
kylmän järjen hetki (josta enemmän tuonnempana), kun hän käsittää
voivansa oppia tuntemaan ilmiöiden lait, mutta ei milloinkaan niiden
tarkoitusta. Tämä on hänen vaarallisin hetkensä. Hänen jalkansa ovat
silloin astumassa tielle, joka johtaa alas hautaan.

Kaikki on hänelle selvinnyt. Kaikki nuo petolliset kuolemattomuuden
toiveet ovat vain sellaisten sielujen kammoa, joita kuoleman pelko
kauhistaa ja joilla on kironaan mielikuvituksen kolminkertaisesti
kirottu lahja. Heissä ei vallitse kuoleman vaistoa: heiltä puuttuu
halu kuolla, kun kuoleman hetki koittaa. Petoksella he houkuttelevat
itsensä uskomaan, että he sittenkin voivat pelissä lyödä pöytään
paremman valtin ja voittaa vastaisuuden, jättäen kaikki muut
luontokappaleet haudan pimeyteen tai krematorion hävittävään hehkuun.
Mutta hän, tämä mies, tietää kylmän järjen hetkellä että he pettävät
itsensä. Sama kohtalo odottaa kaikkia. Auringon alla ei ole mitään
uutta, ei ole uusi edes tuo kaivattu heikkojen sielujen lelu, jota
nimitetään kuolemattomuudeksi. Mutta hän tietää sen, hän sen tietää
seisoessaan suorana molemmilla jaloillaan, suorana ja horjumatta.
Hän on kokoomus ruokaa, viiniä ja säkeniä, auringonhiukkasia ja
maa-aineksia, hauras koneisto, joka on rakennettu käymään jonkun
aikaa, lääketieteen ja jumaluusopin tohtorien paikkailtavaksi,
joutuakseen lopulta heiteläjälle. Luonnollisesti kaikki tämä
on sielun sairautta, elämän sairautta. Siinä ovat sakot, joita
mielikuvitusrikkaan ihmisen täytyy maksaa Tuliliemen ystävyydestä.
Ne sakot, jotka koituvat tyhmän ihmisen suoritettaviksi, ovat
yksinkertaisempia, helpompia. Hän juo itsensä sikamaisen
tiedottomaksi. Hän nukkuu myrkytettyä unta, ja jos hän uneksii, niin
unet ovat usvaisia ja sekavia. Mutta mielikuvitus-ihmiselle Tuliliemi
lähettää kylmän järjen armottomia, aavemaisia syllogismeja. Hän
katselee elämää ja kaikkia sen ilmiöitä pessimistisen saksalaisen
filosofin karsain katsein. Hän näkee kaikkien harhaluulojen
lävitse. Hän arvioi uudelleen kaikki ilmiöt. Jumala on paha, totuus
petosta, elämä pilaa. Hiljaisen mielipuolisuutensa korkeuksista
hän katselee jumalallisen varmana elämää ikäänkuin jotain pahaa.
Hänen logiikkansa kirkkaassa, puhtaassa valossa esiintyvät vaimo,
lapset ja ystävät valheena ja petoksena. Hän näkee suoraan heidän
lävitsensä, eikä hän näe muuta kuin raihnaisuutta, kehnoutta,
likaisuutta ja surkuteltavaisuutta. He eivät voi enää pitää häntä
narrinaan. He ovat kurjia pikku egoisteja kuten kaikki muutkin
oliot, jotka hetkisen karkeloivat päivänkorento-tanssiaan. Heillä
ei ole mitään vapautta. He ovat kohtalon kisapalleja. Niin on hän
itsekin. Hän tajuaa sen. Mutta on olemassa muuan erotus. Hän _tietää_
sen. Ja hän tuntee ainoan mahdollisen vapauden: ajatella eteenpäin
kuolinpäivänsä koittoa. Tämä ei ole hyväksi ihmiselle, joka on luotu
elämään, rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Mutta itsemurha,
nopea tai verkkainen, äkillinen murtuminen tai hiljainen vuosikausia
kestävä kuihtuminen on Tuliliemen vaatima hinta. Eikä yksikään hänen
ystävistään pääse maksamasta juuri sitä hintaa, minkä hän haluaa.




KOLMAS LUKU


Olin viiden vuoden vanha, kun ensi kerran jouduin juovuksiin. Oli
kuuma päivä ja isäni kynti parhaillaan. Minut lähetettiin tuvasta
puolen mailin[1] päästä viemään hänelle olutta. -- Ja varo nyt
kaatamasta mitään maahan, lausuttiin minulle viimeiseksi, kun lähdin
kotoa.

Muistan vielä, että minulla oli kannettavana sangen tilava kanneton
kannu. Tallustellessani tietäni läikkyi olutta reunojen ylitse
jaloilleni. Ja minä aloin mietiskellä. Olut oli kallista ainetta.
Silloin sen täytyi varmasti myöskin olla varsin hyvää. Minkä vuoksi
minun ei muutoin annettu koskaan maistaa sitä kotona. Toiset
aineet, joita isot ihmiset aina kielsivät minulta, olin havainnut
hyvänmakuisiksi. Niin oli varmasti oluenkin laita. "Isot ihmiset"
tiesivät sen kyllä. Joka tapauksessa ruukku oli aivan liian täynnä.
Se vain iski sääreeni ja olutta läikkyi maahan. Miksi antaisin sen
joutua hukkaan? Eihän kukaan saattanut tietää, olinko juonut vaiko
läikyttänyt maahan.

Olin niin pieni, että saadakseni ruukun huulilleni minun täytyi
asettua istumaan ja nostaa se syliini. Ensinnä maistelin vaahtoa.
Siitä tuli pettymys. Se ei maistunut laisinkaan hyvältä. Luultavasti
tuo hyvä ei ollutkaan itse vaahdossa. Silloin muistin, kuinka olin
nähnyt isojen puhaltavan sen syrjään, ennenkuin joivat. Painoin
kasvoni vaahtoon ja imin suuhuni juomaa sen alta. Se ei ollut
ensinkään hyvää, mutta join kuitenkin. Ja isot tiesivät kyllä, miten
sen piti olla. Koska olin niin pieni, ruukku helmassani niin suuri
ja join hengittämättä kasvot korviin asti vaahtoon vajotettuina,
on vaikeata sanoa, kuinka paljon imin itseeni. Nielaisin myöskin
ikäänkuin lääkettä nauttien, jotta suoriutuisin siitä niin pian kuin
mahdollista.

Minua pöyristytti, kun taas lähdin liikkeelle, ja vakuutin itselleni,
että perästä päin se kyllä maistuisi hyvälle. Tuon pitkän puolen
mailin kuluessa otin vielä muutamia siemauksia. Silloin pelästyin
nähdessäni, kuinka paljon ruukku oli vajaa. Mutta muistin, miten
väljähtyneen oluen sai jälleen raikkaaksi. Otin oksan ja hämmensin
sillä jäännöstä, kunnes se kuohui reunoihin saakka.

Eikä isä huomannut mitään. Hän tyhjensi ruukun kokonaan hiestyneen
kyntäjän voimakkaalla janolla, jätti sen takaisin minun huostaani ja
alkoi uudelleen kyntää. Koetin astella hevosten rinnalla. Muistan,
että kompastuin ja kaaduin niiden takakavioita vasten aivan kiiltävän
auranterän eteen, jolloin isä peräytti niin äkisti, että hevoset
melkein polkivat minut jalkoihinsa. Hän kertoi sittemmin minulle,
että aura olisi leikannut minut kahtia, jos olisi päässyt etenemään
vielä parisen tuumaa. Muistan heikosti, että hän nosti minut syliinsä
ja kantoi minut puiden siimekseen vainion liepeelle. Koko maailma
keinui ja pyöri ympärilläni. Olin aivan kuolemansairas ja tunsin
itseni kovin onnettomaksi siitä, että olin tehnyt jotain väärin.

Koko iltapäivän nukuin puun alla, ja kun isä auringon laskiessa
minut viimein herätti, laahusti hänen rinnallaan väsyneenä kotiin
perin vaivainen pikku poika. Olin lopen uuvuksissa, kädet ja jalat
painoivat lyijynraskaina ja vatsassa tuntui värinää, joka ulottui
kaulaan ja aivoihin asti. Olin samallaisessa tilassa kuin henkilö,
joka on saanut taistella myrkkyä vastaan. Itse asiassa olinkin tullut
myrkytetyksi.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina kartoin olutta yhtä tarkoin kuin
keittiön liettä, kun olin kerran sattunut polttamaan itseni siinä.
Isot ihmiset olivat oikeassa. Olut ei soveltunut lapsille. Isoille se
ei tehnyt mitään, mutta saattoivathan he myöskin vaikeudetta nauttia
pillereitä tai risiiniöljyä.

Minä voin varsin hyvin elää oluetta, ja olisin varsin hyvin voinut
tulla toimeen ilman sitä aina kuolinpäivääni asti. Mutta olosuhteet
määräsivät toisin. Jokaisessa maailman kolkassa, missä sitten jouduin
elämään, seisoi Tuliliemi viittoillen minulle. Häntä oli mahdoton
karttaa. Mutta meidän täytyi seurustella keskenämme kaksikymmentä
vuotta, ennenkuin minussa kehittyi salaisesti kasvava mieltymys
tuohon lurjukseen.




NELJÄS LUKU


Seuraavan kerran ottelin Tuliliemen kanssa seitsenvuotiaana. Sillä
kertaa oli syynä mielikuvitukseni, joka pelotti minut ansaan.
Vanhempani, jotka yhä edelleen elivät maanviljelijöinä, olivat
muuttaneet erääseen taloon San Mateon piirikunnan yksinäiselle,
ikävälle rannikolle San Franciscon eteläpuolelle. Tämä oli siihen
aikaan villiä, varsin raivaamatonta seutua, ja minä kuulin äitini
usein ylpeänä lausuvan, että me olimme vanhaa amerikkalaista
sukujuurta emmekä maahan muuttaneita irlantilaisia tai italialaisia
kuten naapurimme. Koko tienoollamme ei asunut meitä paitsi muuta kuin
yksi ainoa amerikkalainen perhe.

Eräänä sunnuntai-aamuna oleilin Morriseyn talossa, vaikka nyt en
saata muistaa, miten ja miksi sinne olin saapunut. Joukko nuorisoa
oli kokoontunut sinne läheisistä taloista. Vanhempi väki oli ollut
siellä jo varhaisesta, muutamat edellisestä illasta alkain, ja kaiken
aikaa oli juotu. Morriseyn perhe oli sangen suuri ja siihen kuului
useita rotevakasvuisia poikia sekä raskaskäyntisiä, karkeakouraisia
ja rähiseviä enoja.

Äkkiä alkoivat tytöt kirkua: "tappelu". Rynnättiin katsomaan. Miehet
ryöpsähtivät ulos keittiöstä. Kaksi jättiläistä, kasvot punertavia
ja hiukset harmahtavia, sulki toisensa lujasti syliinsä. Toinen
oli Musta-Matti, jonka kerrottiin aikoinaan lyöneen kaksi miestä
kuoliaaksi. Naiset vaikertelivat hiljalleen, tekivät ristinmerkkejä
ja rukoilivat vuorotellen, kätkivät kasvonsa käsiin ja tirkistelivät
sormien lomitse. Mutta minäpäs en tehnytkään siten. Empimättä voin
sanoa olleeni katselijoista hartain. Ajatelkaas, jos minä nyt
saisin tehdä sellaisen ihmeen, että ihminen lyötiin kuoliaaksi;
joka tapauksessa saisin nähdä oikean tappelun. Mutta pahasti minä
siinä petyin. Musta-Matti ja Tom Morrisey vain pitelivät toisiaan
kiinteästi ja nostelivat kömpelökenkäisiä jalkojaan, niin että heidän
liikehtimisensä näytti ikäänkuin hullunkuriselta norsuntanssilta. He
olivat liian juopuneita voidakseen tapella. Lopulta rauhanhierojat
saivat heidät käsiinsä ja kuljettivat heidät takaisin keittiöön
lujittamaan uutta ystävyyttä.

Pian puhuivat kaikki toistensa suuhun, hoilottaen ja rähisten kuten
karkeat luonnonihmiset yleensä tekevät, milloin viina on saattanut
heidän kielensä siteet heltiämään. Ja minä, seitsenvuotias pojan
porilas, seisoskelin keittiön ovella sydän kurkussa, ruumiini vapisi
kauttaaltaan jännityksestä, ja minä sain oppia vieläkin enemmän
tuntemaan, kuinka kummallisia ihmiset ovat. Enkä minä voinut olla
ihmettelemättä Mustaa-Mattia ja Tom Morrisey'ä, jotka lojuivat
puolittain pöydällä toisiaan hellästi kaulaten ja itkien.

Keittiössä vain jatkettiin juominkeja, ja tytöt alkoivat jo käydä
levottomiksi pihamaalla. He tunsivat vanhastaan, miten tavallisesti
kävi moisissa tilaisuuksissa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että
kemut päättyisivät kauhealla tavalla. He eivät halunneet olla
saapuvilla sellaisessa tapahtumassa, ja joku ehdottikin, että
mentäisiin eräälle suurelle italialaiselle maatalolle neljän mailin
päähän -- siellä voitaisiin pistää vähän tanssiksi. Lähdettiin heti
liikkeelle ja vaellettiin parittain, poika ja tyttö vieretysten,
hiekkaista tietä myöten. Kukin kulki mielitiettynsä rinnalla --
niin, kyllä seitsenvuotias poika oli selvillä kaikista seudun
lemmenasioista. Muutoin oli minulla itsellänikin hempukka, muuan
pikkuinen irlantilaistyttö, jotensakin samanikäinen kuin minä
itse. Me olimme ainoat lapset koko kulkueessa. Vanhimmat olivat
parinkymmenen ikäisiä. Me kaksi vaelsimme käsikkäin, toisinaan
käsivarsi toverin vyötäisille kiedottuna, kuten vanhemmatkin tekivät.
Mutta kyllä se oli aika hankalaa. Ja minä tunsin itseni oikein
ylpeäksi tuona sunnuntai-aamuna, kun kuljin pitkää, yksitoikkoista
tietä hiekkakumpujen lomitse. Minullakin oli tyttöni, minäkin olin
mies.

Tuon italialaistalon omistivat eräät naimattomat miehet. Meidän
tuloamme tervehdittiin ihastuksella. Kaikille kaadettiin punaviiniä
juomalaseihin ja pitkä ruokasali tyhjennettiin osittain tanssia
varten. Ja nuoret miehet joivat ja tanssivat tyttöjen kanssa
käsiharmonikan sävelten mukaan. Minusta tämä oli taivaallista
soittoa. En ollut koskaan ennen kuullut mitään niin ihanaa. Toisinaan
nuori italialainen soittoniekka kapsahti pystyyn ja yltyi tanssimaan,
venytellen käsiharmonikkaa tyttönsä selän takana. Kaikki näytti
minusta niin ihmeelliseltä. Itse en tanssinut, vaan istuin pöydän
ääressä ja tuijotin suu ammollaan ympärilläni hyörivää elämää. Olin
vain pieni poikanen, ja täällä minulla oli niin paljo opittavaa.
Sikäli kuin aika kului, alkoivat italialaispojat omin luvin varata
itselleen viiniä, ja mieliala kohosi yhä korkeammalle. Näin muutamien
heistä hoipertelevan ja kaatuvan kesken tanssiaan, ja eräskin oli
laskeutunut nukkumaan salin nurkkaan. Muutamien tyttöjen mielestä
tämä oli ikävää ja heitä halutti poistua, mutta toiset vain melusivat
ja tirskuivat eivätkä näyttäneet laisinkaan välittävän siitä, kuinka
hullusti kävikin.

Kun italialaiset isäntämme olivat ensin aivan ylimalkaisesti
tarjonneet minulle viiniä, olin vain kiittänyt ja evännyt. Minulle
riitti kyllä oluesta saamani kokemus, minua ei ensinkään haluttanut
tutustua uudelleen siihen tai yleensä mihinkään sen kaltaiseen. Mutta
onnettomuudeksi sattui muuan nuori italialainen, Peter, huomaamaan
minun istuskelevan yksikseni. Hän täytti juomalasin puolittain
viinillä ja työnsi sen minua kohti. Hän istui vastapäätä pöydän
ääressä. Minä pudistin päätäni. Hän rypisti kulmakarvojaan ja työnsi
lasin aivan eteeni. Silloin minut valtasi kauhu -- kauhu, joka minun
täytyy selittää.

Äidillä oli omat omituiset mielipiteensä. Hän oli aivan varma siitä,
että kaikki tummat henkilöt, varsinkin jos heillä oli mustat silmät,
olivat salakavalia ja ilkeitä. Lienee tarpeetonta sanoa, että äiti
oli vaaleanverinen. Hänen vakaumuksensa kohdistui ennen muita
romaanilaiseen rotuun, joka hänen varman luulonsa mukaan oli aivan
erikoisessa määrässä kostonhaluista ja murhanhimoista. Tämän olin
kuullut toistettavan satoja kertoja, olin kuullut hänen sanovan,
että jos loukkaa italialaista kuinka lievästi tahansa, voi olla
varma siitä, että "saa puukon selkäänsä". Hän käytti mielellään
sanontatapaa: "saa puukon selkäänsä".

Vaikka olinkin varemmin sinä aamuna ollut kovin utelias näkemään,
miten Musta-Matti löisi Tom Morriseyn kuoliaaksi, ei minua nyt
haluttanut ollenkaan saada itse puukkoa selkääni. Silloin en ollut
vielä oppinut erottamaan tosiasioita ja teorioita toisistaan.
Uskoin sokeasti, että äiti oli selittänyt sattuvasti italialaisen
luonteen. Sitä paitsi minulla oli jonkinlainen heikko aavistus
vieraanvaraisuuden pyhyydestä. Siinä istui nyt salakavala
italialainen tarjoten todistetta vieraanvaraisuudestaan. Minulle
oli opetettu, että jos häntä loukkaisin, hän pistäisi minua
puukolla, aivan samoin kuin hevonen potkaisee taaksepäin, kun käy
sitä lähelle ja tekee sille pahaa. Ja sitten tuolla Peterillä
oli vielä mustat silmät, joista olin kuullut äidin puhuvan. Ne
olivat aivan toisellaiset kuin minun tuntemani, siniset, harmaat
tai vaaleanruskeat silmät. Kenties Peter oli tyhjentänyt muutamia
laseja. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat sysimustat ja
säkenöivät ilkeyttä. Ne muodostuivat minulle salaperäisyydeksi,
tuntemattomuudeksi, ja kuinka minä, seitsenvuotias poikanen, olisin
taitanut lukea niistä ja ymmärtää, että niissä piili vain leikkiä
ja kujeilua. Näin sen sijaan äkkikuoleman, ja pelasta sykkivin
sydämin minä vastasin kieltävästi. Hänen silmiensä ilme vaihtui.
Ne muuttuivat vakaviksi ja käskeviksi, kun hän työnsi lasin aivan
äärelleni.

Mitä saatoin tehdä? Monet monituiset kerrat elämässäni olen sittemmin
katsellut kuolemaa silmiin, mutta milloinkaan en ole tuntenut
sellaista kuolemankammoa kuin tällä haavaa. Nostin lasin huulilleni,
ja heti näyttivät Peterin silmät minusta lempeämmiltä. Tajusin, ettei
hän tappaisi minua juuri siinä tuokiossa, ja se tuntui lieventävän.
Mutta viinipä ei tuntunutkaan lievältä. Se oli nuorta, halpaa viiniä,
huonoimmista rypäleistä valmistettua, ja se maistui oluttakin
pahemmalta. Lääkettä voi nauttia vain yhdellä tapaa, se pitää vain
kaataa suuhunsa. Juuri tällä lailla minä join viinini. Kallistin
päätä taaksepäin ja kaadoin sen kurkkuuni. Sitten minun täytyi
nieleskellä pari kertaa voidakseni pitää sisässäni myrkyn. Sillä
myrkkyä se oli lapsen limakalvolle.

Kun nyt perästä päin sitä ajattelen, voin ymmärtää, että Peter tästä
kummastui. Hän täytti vielä lasin puoliksi ja työnsi sen pöydän
poikki. Ja aivan kauhun jähmettämänä minä kaadoin senkin suuhuni
samalla tapaa kuin edellisen. Tämä oli jo liikaa Peteristäkin.
Hänen täytyi välttämättä saada toisetkin katsomaan tätä ihmelasta.
Hän huusi todistajaksi Dominickin, erään nuoren viiksiniekan
italialaisen. Tällä kertaa Peter työnsi eteeni täyden lasin. Ihminen
tekee melkein mitä tahansa saadakseen elää. Minä ponnistin voimiani,
hillitsin alkavan kuvotuksen ja join lasin tyhjäksi.

Dominick ei ollut koskaan nähnyt niin reimaa poikaa. Vielä kaksi
kertaa he täyttivät lasin reunojaan myöten ja näkivät sen sisällön
katoavan kurkkuuni. Nyt aloin herättää yleistä huomiota. Ympärilleni
kerääntyi työmiehiä ja talonpoikia, jotka eivät osanneet englannin
kieltä eivätkä saattaneet tanssia irlantilaistyttöjen kanssa. He
olivat mustapintaista väkeä ja näyttivät hurjilta; yllään heillä oli
punainen paita ja vyö, ja minä tiesin heillä olevan puukon taskussa.
Ja Peter ja Dominick antoivat minun esiintyä heidän nähden.

Jos minulta olisi puuttunut mielikuvitusta, jos olisin ollut tyhmä,
jos olisin jäykän itsepintaisesti koettanut saada tahtoni voitolle,
en olisi milloinkaan joutunut tähän pulmaan. Ja pojat ja tytöt
tanssivat kaiken aikaa, niin ettei ollut ketään pelastamassa minua
kohtalostani. Nyt en tiedä, kuinka paljon join. Koko tapahtumasta
minulla on nyt muistossani vain iänikuisen pitkällinen kammon
tunne keskellä murhamiehiä ja lukematon joukko viinilaseja, joita
työnnettiin minua kohti tahraisen pöydän poikki tyhjentyäkseen
polttavaan kurkkuuni. Kyllä viini oli hirveätä, mutta puukon pisto
selkään oli vieläkin kauheampaa, ja henkeni minun oli pelastettava
mistä hinnasta tahansa.

Kun nyt muistelen tätä juomarin tuntemuksella, ymmärrän hyvin,
miksi en muitta mutkitta kaatunut tajutonna pöydälle tai sen alle.
Olin jähmettynyt kauhusta. Muuta liikettä en kyennyt tekemään kuin
kohottamaan loppumattomana rivinä työntyviä pikareita huulilleni.
Olin jonkinlainen kerta kaikkiaan tasapainoon asetettu säiliö,
johon saattoi kaataa koko tuon viinimäärän. Se virui toimetonna
pelosta toimimattomassa vatsassani. Pelkäsin niin ankarasti,
ettei edes vatsanikaan rohjennut toimia. Siitä johtui, että koko
tuo italialainen roskajoukko saattoi seisoskella suu ammollaan
kummastellen ihmelasta, joka lippoi sisäänsä viiniä kuin mikäkin
automaatti. En kerskaile ensinkään väittäessäni, etteivät he olleet
milloinkaan ennen nähneet moista näytelmää.

Lopulta meidän oli määrä lähteä. Muutamat pojista olivat niin
juovuksissa, että useimmat raittiina pysyneistä tytöistä arvelivat
parhaaksi poistua paikalta. Huomasin seisovani ovella pikku tyttöni
vieressä. Hänen mielestään oli hupaista katsella, kuinka pojat
hyppivät ja karkeloivat tyttöineen, ja hän alkoi matkia heitä. Se oli
minustakin hauskaa, ja niin aloin hoiperrella toisten tavoin. Hänessä
ei ollut viiniä loiskimassa, mutta toisin oli minun laitani, ja pian
alkoi päähäni nousta höyryä. Näin, kuinka eräs nuorukainen hoiperteli
eteenpäin puolikymmentä askelta pysähtyäkseen sitten äkisti tien
reunalle; ja siinä hän tuijotti vakavana alaspäin ja viimein,
ikäänkuin olisi täydestä todesta päättänyt tehdä niin, pyllähti
päistikkaa ojaan. Se näytti minun mielestäni hirveän hullunkuriselta.
Hoipertelin ojan partaalle, mutta vain jäädäkseni siihen seisomaan.
Kun tulin jälleen tajuihini, makasin ojassa ja parvi säikähtyneitä
tyttöjä koetti parhaillaan kiskoa minua tielle.

Nyt en enää välittänyt leikkiä humalaista. Se ei ollut enää hauskaa.
Päätäni alkoi huimata ja suu ammollaan haukoin ilmaa. Kumpaiseenkin
käsipuoleni tarttui tyttö, mutta jalkani olivat lyijynraskaat.
Juomani alkoholi jyskytti aivoja ja sydäntä kuin nuijalla. Jos
olisin ollut heikko lapsi, se olisi aivan varmasti surmannut minut.
Joka tapauksessa tiedän olleeni lähempänä kuolemaa, kuin yksikään
noista säikähtyneistä tytöistä saattoi aavistaa. Voin kuulla heidän
kinastelevan siitä, kenen syy oli. Muutamat itkivät surkutellen
itseään ja minua ja pahoitellen poikien hävytöntä menettelyä.
Mutta minua se ei liikuttanut laisinkaan. Olin tukahtumaisillani,
tahdoin saada ilmaa. Liikehtiminen oli tuskallista. Silloin oli vain
työläämpi hengittää. Mutta silti tytöt raahasivat minut mukanaan,
ja kotiin oli neljä mailia. Neljä mailia! Muistan, että hämärät
silmäni erottivat kapean sillan, joka ulottui tien poikki äärettömän
matkan päässä. Todellisuudessa sinne ei ollut sataakaan jalkaa. Sinne
saavuttuani vaivuin maahan ja jäin makaamaan selälläni, läähättäen.
Tytöt koettivat nostaa minua pystyyn, mutta olin avuton ja
tukehtumaisillani. Heidän avunhuutonsa jouduttivat paikalle Larryn,
erään juopuneen kuusitoistavuotiaan, joka ryhtyi herättämään minua
henkiin hyppimällä rinnalleni. Muistan tämän kuin unessa nähtynä ja
kuulen vieläkin tyttöjen kirkuvan, kun he tempoivat ja kiskoivat
saadakseen hänet pois. Sitten menetin kokonaan tajuntani, mutta
myöhemmin sain tietää, että Larry kieri sillan alle ja makasi siellä
nukuksissa koko yön.

Kun jälleen heräsin, oli jo pimeätä. Minut oli kannettu neljä
mailia ja sitten pantu vuoteeseen. Olin sairas lapsi, ja sydämeni
ja kaikkien kudoksieni kauheista ponnistuksista huolimatta vaivuin
tuon tuostakin houretilaan. Kaikki kamala ja hirvittävä, mikä oli
painanut lapsen mieltä, tulvi nyt kuuluville. Kammottavimmatkin näyt
olivat minulle nyt totta. Näin murhattavan ja pakenin murhamiehiä.
Huusin, raivosin ja huidoin käsivarsillani. Kärsin suunnattomasti.
Kun hetkiseksi jouduin hieman tajuihini, kuulin äidin sanovan: "Mutta
ajatelkaas lapsi paran aivoja! Poika menettää vielä järkensä." Ja
vaipuessani jälleen houretilaan vein tämän ajatuksen kerallani ja
luulin joutuneeni hullujenhuoneeseen, missä vartijat minua pieksivät
ja ympärilläni parveili kirkuvia mielipuolia.

Lapsenmieleeni oli tehnyt erittäin syvän vaikutuksen vanhempien
ihmisten puhe San Franciscon kiinalaiskaupungin lukemattomista
paheiden pesistä. Houretilassani vaelsin syvällä maan alla
tuhansien kiinalaisluolien halki ja suljettujen rautaovien takana
minua kiusattiin tuhansin surmin. Ja kun kohtasin isäni eräässä
maanalaisessa salakammiossa, missä hän istui pöydän ääressä pelaten
rumien kiinalaisten kanssa kultakasoista, silloin raivoni purkautui
hurjina sadatuksina. Nousin istumaan vuoteessani, taistelin käsiä
vastaan, jotka koettivat raahata minua pois, ja manasin isäni aina
alimpaan helvettiin. Kaikki se lika, jota lapsi saadessaan vapaasti
juoksennella kuulee miesten puheessaan käyttävän, oli tarttunut
minuun, ja vaikka en ennen ollut rohjennut lausua tavuakaan
sellaisista kiropuheista, niin nyt ne tulvimalla tulvivat kieleltäni
sadatellessani isää, jonka näin istuvan maan alla pelaamassa
pitkätukkaisten ja pitkäkynsisten kiinalaisten kanssa.

Oli oikein ihmeellistä, etteivät sekä aivoni että sydämeni
pakahtuneet sinä yönä. Seitsenvuotisen lapsen valtimot ja
hermokeskukset eivät juuri ole omiaan kestämään niitä hirveitä
puuskia, jotka minua puistattivat. Ei kukaan voinut nukkua
hetkistäkään pikku tuvassamme tuona yönä, jolloin Tuliliemi oli
saanut minut valtoihinsa. Larry, joka makasi sillan alla, ei
houraillut minun laillani. Olen varma siitä, että hän nukkui kuin
tukki unia näkemättä, että hän heräsi seuraavana aamuna ehkä hiukan
raskaana päästään ja ryytyneenä; ja jos hän elää vielä nykyään,
hän ei varmaankaan muista tuota yötä, niin merkityksetön oli koko
tapahtuma hänelle. Mutta minun aivoni olivat ikiajoiksi saaneet
polttomerkin tästä kokemuksesta. Kun nyt kolmenkymmenen vuoden
kuluttua kirjoitan siitä, on jokainen näky yhtä selväpiirteinen,
jokainen tuska yhtä elävä ja kauhistava kuin tuona yönä.

Olin kipeä useita päiviä, ja äidin oli aivan tarpeetonta kehottaa
minua vasta karttamaan Tulilientä. Äiti oli aivan säikähtynyt
suunniltaan. Hän käsitti asian siten, että olin menetellyt väärin,
hyvin väärin, että olin unohtanut kaiken, mitä hän oli opettanut.
Kuinka minä, joka en koskaan saanut vastata, jolla ei ollut sanoja
ilmaista ajatuksiani, kuinka minä olisin voinut kertoa äidille,
että juuri hänen opetuksensa olivat suoranainen syy kurjuuteeni?
Ellen olisi kuullut hänen puhuvan niin usein mustista silmistä ja
italialaisten luonteesta, en olisi milloinkaan edes kastanut huuliani
tuolla happamalla, karvaalla viinillä. Mutta vasta sitten, kuin olin
jo varttunut mieheksi, kerroin hänelle tuon häpeällisen tapahtuman
todellisen merkityksen.

Toipuessani mietiskelin paljon voimatta selvittää erilaisia kohtia;
toiset taas tuntuivat minusta varsin selviltä. Tunsin tehneeni
syntiä, mutta kuitenkin olin omasta mielestäni kärsinyt vääryyttä.
Syy ei ollut minun, ja kuitenkin olin menetellyt väärin. Mutta
lujasti olin päättänyt karttaa ainiaan väkijuomia. Ei yksikään
vesikauhuinen koira ole voinut konsanaan kammota vettä sen enempää
kuin minä alkoholia.

Mutta niin kauhea kuin kokemukseni olikin, ei se mitenkään voinut
ajan mittaan estää minua tutustumasta hyvin läheisesti Tuliliemeen.
Yksinpä silloinkin pakottivat kaikki voimat ympärilläni minua hänen
puoleensa. Ottamatta lukuun äitiä tuntuivat kaikki katselevan
tapahtumaa varsin lievässä valossa. Se oli pilaa, oli tapahtunut
jotain hullunkurista, ei sitä oikeastaan kannattanut hävetä. Yksinpä
pojista ja tytöistäkin se oli hauskaa, ja he kertoivat nauraen,
kuinka Larry oli hypännyt rinnalleni ja sitten nukkunut sillan
alle, kuinka se ja se oli viettänyt yönsä taivasalla hiekkakumpujen
keskellä ja kuinka oli käynyt pojan, joka oli pyllähtänyt ojaan.
Sikäli kuin saatoin ymmärtää, ei asiaa kannattanut hävetä. Se
oli ollut jotain kerrassaan saamarin sukkelaa, ihanaa vaihtelua
arkielämän yksitoikkoisessa raadannassa.

Irlantilaiset talonpojat nuhtelivat minua ystävällisesti urotyöstäni
ja taputtivat minua selkään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin olisin
tehnyt jotain suuremmoista. Peter, Dominick ja toiset italialaiset
olivat ylpeitä minun ryyppykyvystäni. Kaikki joivat. Koko kunnassa
ei ollut ainoatakaan raittiusmiestä. Yksinpä pienen kyläkoulumme
opettajakin, harmaantunut viisikymmenvuotias mies, antoi meille
silloin tällöin lupaa, kun hän kamppaili Tuliliemen kanssa ja
joutui häviölle. Minulla ei siis ollut mitään siveellistä tukea.
Vastenmielisyyteni alkoholia kohtaan oli kokonaan fysiologista
laatua. En pitänyt tuosta riivatun sotkusta.




VIIDES LUKU


Tätä ruumiillista alkoholin inhoa en ole koskaan saanut kokonaan
karkoitetuksi. Mutta minä olen voittanut sen. Vielä tänäänkin minun
on voitettava se joka kerta, kuin nautin lasillisen. Suulakeni ei
jätä milloinkaan kapinoimatta, ja siitä voi olla varma, että suulaki
tuntee, mikä on ruumiille hyvää. Minun tie taakseni ei ihmisten
ryyppäämiseen ole syynä alkoholin vaikutus ruumiiseen, vaan aivoihin.
Ja jos sen on kuljettava ruumiin kautta, niin sitä pahempi ruumiille.

Mutta siitä huolimatta, että minussa vallitsi ruumiillinen
vastenmielisyys alkoholia kohtaan, olivat kapakat kuitenkin
lapsuuteni elämän valokohtia. Kun istuin raskaasti sälytetyllä
perunakuormalla usvaan verhoutuneena, jalkojen kivistäessä liikunnon
puutteesta, hevosten kahlatessa verkalleen eteenpäin syvähiekkaisella
tiellä hietakumpujen lomitse, saattoi muuan valoisa näky aina
taipaleen tuntumaan lyhemmältä. Tämä valoisa näky oli Colman kapakka,
minne isä, tai kuka kulloinkin sattui olemaan ajajana, aina poikkesi
tyhjentämään lasinsa. Seurasin mukana lämmitelläkseni uunin ääressä
ja saadakseni korppusen. Sain ainoastaan yhden, mutta sekin riitti
kemuiksi. Kapakoista oli joka tapauksessa ainakin jotain hyötyä.
Kun sitten taas istuttiin ponnistelevain hevosten vetäminä, nautin
korppusestani kokonaisen tunnin. Puraisin siitä mahdollisimman pieniä
palasia, en pudottanut koskaan muruakaan ja jauhoin joka palasta,
kunnes se oli muuttunut ohueksi tahmaksi. Sitä en milloinkaan
nielaissut ehdoin tahdoin. Maistelin vain maistelemistani, kääntelin
kielelläni, levitin toiseen poskipieleen, siirsin sitten toiseen,
kunnes se lopulta livahti kielen kärjeltä ja luiskahti pikkuruisina
pisaroina kurkkuuni.

Minä pidin kapakoista. Erityisesti pidin San Franciscon kapakoista.
Niissä oli joukoittain herkkuja, joita sai ottaa mitään maksamatta:
omituisia leipiä ja korppuja, juustoa, makkaraa, sardiineja --
sellaista, mitä en saanut koskaan nähdä kotona yksinkertaisella
pöydällämme. Ja muistan, että kerran pöydän takana seisova mies
sekoitti minulle makean juoman mehusta ja soodavedestä. Isä ei
maksanut siitä mitään. Mies tarjosi sen minulle ilmaiseksi, ja
hänestä tuli minulle kiltin ja ystävällisen ihmisen ihannekuva.
Useita vuosia uneksin hänestä valveilla ollen. Silloin olin
vain seitsenvuotias, mutta saatan vielä tänäänkin nähdä hänet
häipymättömän selvänä, vaikka en tavannutkaan häntä muulloin kuin
tuon ainoan kerran. Kapakka sijaitsi San Franciscon eteläpäässä,
Market Streetin länsipuolella. Sisään astuttaessa joutui pöytä
vasemmalle kädelle. Oikealla puolen, seinustalla, oli toinen pöytä,
jolle vapaamurkina oli katettu. Huone oli pitkä ja kapea, ja toisessa
päässä sijaitsi pieniä pyöröpöytiä ja tuoleja oluttynnyreiden
takana, jotka olivat valmiina avattaviksi. Isäntä oli sinisilmäinen
ja hänellä oli kaunis pehmeä tukka, joka työntyi esiin mustan
silkkikalotin alta. Yllään hänellä oli ruskea nuttu, ja muistan
tarkalleen, miltä kohtaa keskeltä pulloriviä hän otti punamehua
sisältävän pullon. Hän ja isä keskustelivat kauan, ja minä maistelin
verkalleen lasistani ja jumaloitsin häntä. Monen vuoden kuluessa
palvoin hänen muistoaan.

Turmiollisista kokemuksistani huolimatta olin jälleen tavannut
Tuliliemen, joka täällä vallitsi kaikkialla ja koetti houkutella
ja maanitella minua. Tässä oli kapakka, joka vaikutti syvästi
lapsen mieleen. Tässä lapsi, joka parhaillaan muodosteli ensimäistä
arvosteluaan maailmasta ja tällöin havaitsi kapakan miellyttäväksi
paikaksi. Myymälät, yleiset rakennukset tai ainoakaan ihmisten asuma
talo eivät avanneet konsanaan oveaan minulle ja sallineet minun
lämmitellä tulen ääressä tai nauttia jumalten ruokaa, jota oli
ladottuna kapeille hyllyille pitkin seiniä. Niiden ovet olivat aina
suljetut minulle; mutta kapakan ovet avautuivat aina. Ja kaikkialla
oli kapakoita, niin hyvin suurten valtateiden kuin kyläkatujenkin
varsilla, kapeissa kujissa ja ahtaissa solissa, aina ystävällisesti
valaistuina ja tervehtivinä, talvella lämpiminä, kesäisin viileinä.
Niin, kapakka oli peräti hieno paikka, vieläpä sitäkin enemmän.

Päästyäni kymmenen vuoden ikään olivat vanhempani muuttaneet maalta
kaupunkiin, ja nyt aloin viettää kaduilla sanomalehtipojan elämää.
Yhtenä syynä tähän oli se, että tarvitsimme rahaa. Toisena syynä
oli, että minä olin liikunnon tarpeessa. Olin nimittäin keksinyt
vapaat kansankirjastot ja olin lukemaisillani itseni kuoliaaksi.
Maalla ei ollut kirjoja käytettävinä. Jollakin ihmeellisellä tavalla
oli minun onnistunut saada lainaksi neljä kirjaa, neljä ihmeellistä
kirjaa, ja ne olin lukenut ahmimalla. Ensimäinen oli "Garfieldin
elämä", toinen Paul de Chaillun "Matkustuksia Afrikassa", kolmas
muuan Ouidan romaaneista, josta puuttui neljäkymmentä viimeistä
sivua, ja neljäs Irvingin "Alhambra". Viimeksi mainitun olin saanut
lainaksi eräältä opettajattarelta. En ollut mikään tungettelevainen
lapsi. Päin vastoin kuin Oliver Twist,[2] en olisi saattanut pyytää
enempää. Jättäessäni takaisin "Alhambran" toivoin, että opettajatar
ehkä lainaisi minulle vielä yhden kirjan. Ja koska hän ei tehnyt
sitä -- luultavasti en hänen mielestään antanut arvoa hänen
ystävällisyydellensä -- itkin koko kolmen mailin kotimatkan. Odotin
ja halasin, että hän lainaisi minulle uuden kirjan. Kymmeniä kertoja
koetin rohkaista itseäni pyytääkseni häneltä, mutta niin pitkälle en
koskaan päässyt.

Mutta sitten jouduttiin Oaklandin kaupunkiin, ja kansankirjaston
hyllyillä keksin koko suuren maailman, joka sijaitsi kaukana
taivaanrannan takana. Täällä oli tuhansittain kirjoja, yhtä hyviä
kuin minun neljä ihmeellistä kirjaani, useita paljoa parempiakin.
Kirjastot eivät olleet niihin aikoihin lapsille tarkoitettuja, ja
minulle sattui monta merkillistä kokemusta. Muistan, että minussa
herätti syvää mielenkiintoa muuan luettelon nimistä: "Peregrine
Picklen seikkailut." Täytin lainauskaavakkeen ja kirjastonhoitaja
luovutti minulle karsimattoman laitoksen Smolletin koottuja teoksia
yhtenä suunnattomana niteenä. Luin kaikkea, mutta eniten historiaa,
seikkailukertomuksia ja matkakuvauksia kaikista maanosista.
Luin aamut, iltapäivät ja illat. Luin vuoteessa, ruokapöydässä,
koulumatkalla, yksinpä vapaahetkinäkin, toisten poikain leikkiessä.
Siitä aloin joutua aivan pyörälle. Jokaiselle vastasin: "Mene
tiehesi. Sinä hermostutat minua."

Ja kun sitten olin täyttänyt kymmenen vuotta, juoksentelin kaduilla
sanomalehtipoikana. Nyt minulla ei ollut aikaa lukea. Opin sen sijaan
tappelemaan, esiintymään tungettelevasti ja röyhkeästi. Minulla oli
mitä vilkkain mielikuvitus ja sammumaton uteliaisuus kaikkea kohtaan,
mitä ympärilläni tapahtui. Eikä uteliaisuuteni ollut vähin juuri
kapakkoihin nähden. Käväisin monessa kapakassa. Muistan, että siihen
aikaan Broadwayn itäpuolella kuudennen ja seitsemännen kadun välillä
oli kokonainen kortteli, joka käsitti yksinomaan kapakoita.

Täällä oli elämä niin erilaista kuin varemmin kokemani. Juteltiin
äänekkäästi, naurettiin raikuvasti, ja kapakan ilmapiiri ikäänkuin
huokui suuruutta. Täällä oli tarjona jotain enemmän kuin tavallisessa
arkielämässä, missä ei tapahtunut niin mitään. Täällä elämä oli aina
todellista elämää; toisinaan kamalaakin, kun syntyi tappelu, vuoti
verta ja rotevat poliisit ryntäsivät sisään. Nämä olivat suuremmoisia
hetkiä minulle jonka pää oli täynnä kaikenkaltaisia seikkailuja ja
urostekoja maalta ja mereltä. Ei ollut ensinkään suuremmoista juosta
katua ylös, toista alas ja viskellä sanomalehtiä sisään ovista. Mutta
kapakoissa olivat yksinpä juopporentutkin, jotka humalaisina lojuivat
pöytien ääressä tai sahajauhoissa permannolla, omiaan herättämään
minussa ihailua.

Eikä kapakoita muuten voinut pitää minään vääryytenä. Kaupungin
isät myönsivät niille oikeudet. Ne eivät olleet laisinkaan hirveitä
paikkoja, kuten kuulin sellaisten poikien väittävän, joilla ei ollut
minun laillani tilaisuutta oppia tuntemaan niitä. No, hirveitä
ne kenties olivat, jos tarkoitettiin, että ne olivat hirveän
ihmeellisiä, ja juuri sellainen herättää pojassa mieltymystä. Samalla
lailla ovat merirosvot ja haaksirikot hirveitä, ja eikö jok'ikinen
terve ja voimakas poika antaisi sielunsa autuutta saadakseen olla
mukana jossain sellaisessa?

Kapakoissa tapasin myöskin sanomalehtimiehiä, asianajajia,
tuomareita, jotka tunsin sekä ulkonäöltä että nimeltä. Nämä painoivat
kapakkoihin yhteiskunnan hyväksymyksen leiman. He vain lujittivat
minussa ihastuksen tunnetta kapakoita kohtaan. Varmaan hekin
löysivät siellä tuota erikoista, käsittämätöntä, jota minä tunsin
ja etsiskelin. Mitä se oli, sitä en tietänyt, mutta sitä täytyi
kuitenkin olla, koska siellä parveili ihmisiä kuin surisevia kärpäsiä
hunajaruukun äärellä. Minulla ei ollut mitään huolia, maailma näytti
kauttaaltaan valoisalta, niin että oli mahdoton ymmärtää näiden
ihmisten etsivän sieltä unohdusta raadannasta ja murheista.

Tietysti en juonut koskaan mitään. Kymmenennestä viidenteentoista
ikävuoteeni asti minä tuskin maistoinkaan alkoholia, mutta olin
alituiseen ryyppäävien ja kapakoiden yhteydessä. Muuta syytä ei
minulla ollut juomista vastaan kuin se, että en pitänyt alkoholista.
Ajan mittaan jouduin jäävaunuihin juoksupojaksi, nostelin pystyyn
keiloja keilaradalla, joka kuului erääseen kapakkaan, ja auttelin
sunnuntaisin pienissä ulkoravintoloissa.

Josie Harperilla oli tuollainen pikku ravintola Telegraph Avenuen ja
Yhdeksännenneljättä kadun kullassa. Sinne vein kokonaisen vuoden ajan
iltalehteä, kunnes sain toisen alueen Oaklandin sataman puolella. Kun
ensimäisen kuukauden kuluttua kävin noutamassa tilausmaksun Josie
Harperilta, kaatoi tämä minulle lasillisen viiniä. Minua hävetti
kieltäytyä, joten tyhjensin sen. Mutta sitten pidin aina varani
ja kävin noutamassa rahat tarjoilijalta, kun Harper ei ollut itse
kotosalla.

Ensimäisenä päivänä, kun työskentelin keilaradalla, huusi isäntä
meidät pojat koolle "nosteltuamme" useita tunteja. Meidän piti
totuttuun tapaan saada lasimme. Toiset halusivat olutta, minä taas
pyysin inkivääräjuomaa. Pojat tirskuivat ja näin, että kapakoitsija
loi minuun merkillisen, paheksuvan katseen. Mutta hän avasi joka
tapauksessa pullon inkivääräjuomaa. Päästyämme sitten takaisin
keilaradalle sain tietää syyn. Olin suututtanut isäntää. Pullo
inkivääräjuomaa maksoi melkoista enemmän kuin lasillinen tavallista
tynnyriolutta, niin että jos minua halutti pitää paikkani,
oli parasta ottaa olutta. Sitä paitsi oluessa oli ravintoa.
Työskentelisin paljoa paremmin, jos joisin sitä. Inkivääräjuomassa
ei ollut laisinkaan ravintoa. Sitten join olutta, milloin ei käynyt
hiipiminen pakoon, enkä saattanut käsittää, mitä hyvää siitä voi
löytää.

Paljon pidin sen sijaan makeisista. Viidellä sentillä voin saada
viisi "kanuunankuulaa", suuria makeita paloja, jotka kestivät hirveän
kauan. Saatoin pureskella ja imeä yhtä ainoata kuulaa kokonaisen
tunnin ajan. Sitten oli olemassa muuan meksikolainen, joka myi isoja
ruskeita nekkuja viidestä sentistä kappaleen. Kesti neljänneksen
päivää, ennenkuin sellaisen sai kunnolleen syödyksi, ja monesti
käytin aamiaiseksi vain nekkua. Ja siinä tunsin olevan ravintoa, vaan
en suinkaan oluessa.




KUUDES LUKU.


Mutta nopeasti läheni se aika, jolloin saavuttaisin todellisen
kokemukseni Tuliliemeen nähden. Kun olin neljäntoista-vuotias ja
pääni oli täpösen täynnä kaiken maailman matkaseikkailuja kaukaisilta
meriltä ja vieraista maista, purjehdin pienellä senterboordiveneellä
San Franciscon lahdella ja Oaklandin vuonolla. Mieleni teki päästä
merille. Halusin joutua pois yksitoikkoisuudesta. Olin voimakas,
kukoistava nuorukainen, vertani poltti seikkailunhalu ja romanttinen
kaipuu ja mielessä väikkyi haaveita hurjasta elämästä hurjien miesten
maailmassa. Vähänpä minä aavistin, että niin hyvin loimet kuin
kuteetkin tässä maailmassa olivat alkoholiin kastetut.

Kun eräänä päivänä parhaillani nostin purjeita, tapasin Scottyn. Tämä
oli tavallista kehittyneempi seitsentoista-vuotias nuorukainen, ja
hän kertoi minulle karanneensa Australiassa eräästä englantilaisesta
laivasta, missä oli palvellut jungmannina. Hän oli työskennellyt
toisessa laivassa San Franciscoon päästäkseen ja tuumaili nyt
pyrkiä johonkin valaanpyyntialukseen. Virran toisella puolen,
pyyntialusten lähistöllä, sijaitsi _Idler_. Sen katsastusmies oli
harpuuninheittäjä, joka aikoi tehdä seuraavan matkansa valaanpyytäjä
_Bonanzan_ mukana. Kuljettaisinko hänet, Scottyn, veneessäni sinne,
jotta hän saisi puhutella harpuuninheittäjää?

Kuljettaisinko? Kuinka monta huhua ja juttua Olinkaan kuullut
_Idlerista_, joka oli saapunut Sandwichsaarilta, minne se oli salaa
kuljettanut opiumia. Ja harpuuninheittäjä, joka oli katsastusmies:
kuinka monesti olinkaan nähnyt hänet ja kadehtinut hänen vapauttaan.
Hänen ei tarvinnut koskaan erota merestä. Hän nukkui jok'ikinen yö
laivalla, kun taas minun oli kiltisti lähteminen maihin ja nukkuminen
kotosalla. Harpuuninheittäjä oli vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen
(ja vain hänen omista sanoistaan tiesin hänet harpuuninheittäjäksi).
Mutta minulle hän oli ollut aivan liian ylhäinen henkilö,
jotta olisin rohjennut häntä puhutella, kun risteilin jahdin
ympärillä kaihoisan välimatkan päässä. Kuljettaisinko Scottyn,
karanneen jungmannin, veneessäni harpuuninheittäjän luo
salakuljettaja-laivalle? Niin että kuljettaisinko!

Meidän huudellessamme harpuuninheittäjä kohosi kannelle ja kehotti
meitä nousemaan alukseen. Tahdoin osoittautua aito merimieheksi ja
ohjailin venettäni, jotta se ei hankaisi jahdin valkoista maalausta,
annoin sen liukua peräpuoleen pitkästä köydestä, jonka kiinnitin
kahdella huolimattomalla puolisolmulla. Me lähdimme kannen alle.
Nyt näin ensimäisen kerran laivan sisustan. Seinillä riippuvat
vaatteet haisivat homeelta. Mutta mitäpä siitä? Siinähän oli
aito merivarusteet, korderoilla vuorattuja nahkaliivejä, sinisiä
nuttuja luotsikankaasta, sadelakkeja, merisaappaita ja öljytakkeja.
Kaikkialla näkyi, kuinka tarkoin tila oli käytetty -- kapeita
makuukojuja, kääntöpöytiä ja kaappeja oli kerrassaan uskomattomissa
paikoissa. Tuossa oli tarkistuskompassi, lyhtyjä tasapainorenkaineen,
siniselkäisiä merikortteja huolimattomasti kokoon käärittyinä
ja loukkoon heitettyinä, merkkilippuja aakkosjärjestyksessä ja
merimiehenharppi laudoitukseen pistettynä pitelemässä kiinni
almanakkaa. Vihdoinkin tunsin eläväni. Täällä istuin nyt ensi
kertaa oikeassa laivassa, tovereina harpuuninheittäjä ja karannut
englantilainen merimies, joka sanoi olevansa Scotty nimeltään.

Osoittaakseen olevansa miehiä yhdeksäntoista-vuotias
harpuuninheittäjä ja seitsentoista-vuotias jungmanni kaikkein ensinnä
menettelivät miesten tavoin. Harpuuninheittäjän mielestä lasi väkevää
maistuisi hyvältä, ja Scotty poimi taskuistaan muutamia pikkurahoja.
Sitten harpuuninheittäjä lähti pullo mukanaan erääseen salakapakkaan,
sillä niillä tienoin ei ollut laillisia kapakoita. Me joimme tuota
halpaa rapakaljaa juomalaseista. Enkö muka olisi yhtä reipas kuin
harpuuninheittäjä ja merimies? Nämä olivat miehiä, sen ilmaisi heidän
tapansa juoda. Juominen oli miehuuden merkki. Ja niin minäkin join
heidän kerallaan, lasin toisensa perästä, topakasti ja haikailematta,
vaikka tuo viheliäinen moska ei vetänyt laisinkaan vertoja nekulle
tai "kanuunankuulalle". Oikein minua pöyristytti niellessäni, mutta
luonnollisesti koetin salata sitä.

Pullo täytettiin useita kertoja iltapäivän kuluessa. Kaiken
kaikkiaan minulla oli kaksikymmentä senttiä, mutta minä löin ne
pöytään miehen lailla, vaikka salaisesti napisinkin ajatellessani,
kuinka paljon makeisia olisin voinut niillä saada. Whisky nousi
meille kaikille päähän, ja harpuuninheittäjä ja Scotty lavertelivat
suulaasti Kap Hornin myrskyistä, La Platan edustan pamperotuulista,
märsypurjetuulesta, Tyvenen valtameren rajusäistä ja napajäiden
keskellä murskautuneista valaanpyyntilaivoista.

"Jäävedessä ei voi uida", selitti harpuuninheittäjä minulle. "Siinä
käpristyy vallan kokoon ja painuu pohjaan minuutin kuluttua. Jos
valas iskee veneen murskaksi, täytyy koettaa päästä vatsalleen
airon poikitse, niin että saattaa pysyä pinnalla, vaikka ruumista
kouristaakin."

"Tietysti", minä vastasin kiitollisena nyökäten ja niin varmalla
äänellä, ettei käynyt epäileminenkään, etten minäkin kerran
vuorostani joutuisi pyytämään valaita ja uiskentelemaan airon
varassa jäämerellä. Painoin hänen ilmoituksensa lujasti muistiini ja
rekisteröin sen aivoihin, missä se on tallella vielä tänäkin päivänä.

Mutta alussa minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Herranen aika,
olinhan vasta neljäntoista-vuotias enkä ollut kertaakaan elämässäni
käynyt ulkona valtamerellä. Saatoin vain kuunnella noita molempia
merikarhuja ja osoittaa miehevyyttäni pysyttelemällä juonnissa heidän
tasallaan.

Whisky pääsi minussa voitolle. Scottyn ja harpuuninheittäjän puhelu
tulvehti laivan kajuutan ja minun aivojeni kautta kuin raikkaan
tuulen voimakkaat henkäykset, ja mielikuvituksessani elin jo
vastaisia vuosia, jolloin tuhansissa seikkailuissa heittelehtisin
hurjassa, hullussa, ihanassa maailmassa.

Me päästimme kaikki siteet irralleen. Vierauden tunne toisiamme
kohtaan katosi. Tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo
vuosikausia, ja me vannoimme, että aina vastaisuudessakin pysyisimme
yhdessä. Harpuuninheittäjä kertoi onnettomuuksista ja asioista,
joiden ei pitänyt joutua toisten korviin. Scotty surkutteli
itkien Edinburghiin jäänyttä vanhaa, köyhää äitiään -- tämä oli
aatelisnainen, hän väitti -- joka nyt eli peräti niukoissa oloissa
sen vuoksi, että oli luovuttanut melkein kaiken omaisuutensa eräälle
laivanvarustajalle, jotta hän -- poika -- saisi jonkinlaisena
vapaaehtoisena oppia merimiehen ammattia ja pääsisi päälliköksi
ja hienoksi mieheksi kokematta tavallista kovaa koulua. Nyt äiti
oli aivan epätoivoissaan siitä, että hän oli karannut Australiassa
ja pestautunut tavalliseksi jungmanniksi keulapuolelle. Ja Scotty
saattoi todistaa sanansa. Hän otti taskustaan äidin viime kirjeen
ja kasteli sitä kyynelillään lukiessaan sen meille ääneen.
Harpuuninheittäjä ja minä itkimme hänen kerallaan ja vannoimme, että
kaikki kolme lähtisimme valaslaiva _Bonanzaan_, ansaitsisimme rahaa
kuin roskaa ja suuntaisimme sitten matkamme Edinburghiin laskeaksemme
yhteisen omaisuutemme tuon kiltin rouvan helmaan.

Ja sikäli kuin Tuliliemi kiihotti aivojani, pehmitti arkuuteni,
sulatti pois ujouteni ja alkoi puhua minun kauttani, kanssani ja
minun laillani, kuten kasvatti-kaksoisveljeni ja toinen minä,
korotin minäkin ääntäni osoittautuakseni mieheksi, joka myöskin
oli ollut mukana yhdessä ja toisessa. Kerskailin laveasti, kuinka
olin avoimessa veneessäni purjehtinut San Franciscon lahden poikki
möyryävässä lounaistuulessa, niin että yksinpä kuunarienkin miehistö
oli epäillyt, tokko onnistuisin yrityksessäni. Edelleen puhuin -- tai
sen teki Tuliliemi, sillä se oli samantekevää -- että tosin Scotty
saattoi olla oiva merimies ulapalla, mutta jos oli purjehdittava
pienessä veneessä, niin kyllä minä vain hänestä voiton vein.

Ja parasta oli se, että kerskailuni todellakin piti paikkansa. Jos
olisin ollut tajuissani, en kuitenkaan olisi missään tapauksessa
uskaltanut sanoa Scottylle totuutta. Mutta Tuliliemen tapana on aina
irroittaa kielen siteet ja lörpötellä salaisia ajatuksia.

Scotty tai Tuliliemi tai molemmat suuttuivat tietysti minun
huomautuksistani. Mutta siitä en välittänyt saatoin kyllä löylyttää
moisen karanneen seitsentoista-vuotiaan jungmannin. Scotty ja minä
haukuimme ja räpyttelimme kiukusta kuin kaksi kukonpoikaa, kunnes
harpuuninheittäjä täytti vielä lasin voidaksemme sopia asian. Sen
teimmekin, ja toisiamme kaulaten vannoimme ikuista ystävyyttä, aivan
samoin kuin Musta-Matti ja Tom Morrisey keittiössä San Mateossa. Ja
kun sen muistin, tajusin viimeinkin varttuneeni mieheksi, vaivaisista
neljästätoista ikävuodestani huolimatta, yhtä suureksi ja oivaksi
mieheksi kuin nuo kaksi kömpelöä jättiläistä, jotka olivat riidelleet
ja sopineet tuona muistorikkaana sunnuntaina kauan sitten.

Nyt olimme ennättäneet lauluasteelle ja minä yhdyin
harpuuninheittäjään ja Scottyyn kaikenlaisten meripoikalaulujen
loppukertoa kiljuttaessa. Juuri täällä _Idlerin_ kajuutassa
minä kuuntelin ensi kertaa lukuisia loilotuksia, joita sittemmin
kuulin merimiesten laulelevan kaikkialla. Oh, se oli suuremmoista.
Aloin ymmärtää elämän tarkoitusta. Täällä ei ollut jälkeäkään
arkipäiväisyydestä, tämä ei ollut Oaklandin vuono, ei tarvinnut
juoksennella taloissa sanomalehtiä kuljettaen, ei ajaa
jäävankkureissa tai nostella keiloja. Koko maailma oli minun,
kaikki sen polut avautuivat eteeni, ja Tuliliemi viekoitteli
mielikuvitukseni näkemään silkkana todellisuutena sen seikkailuelämän,
johon alituiseen kaipasin.

Me emme olleet tavallisia ihmisiä. Me olimme kolme puolihumalaista
nuorta jumalaa, uskomattoman viisaita, ihmeellisen nerokkaita ja
rajattomin voimin varustettuja. Oh! -- ja sen sanon nyt, niin monen
vuoden vierittyä -- jos Tuliliemi kykenisi pidättämään ihmisen aina
niin korkealla, en vetäisi enää milloinkaan ainoatakaan raitista
henkäystä. Mutta tämä ei ole sellainen maailma, missä saisi matkustaa
vapaalipulla. Täytyy päin vastoin maksaa raudankovan taksan mukaan --
jokaista voiman hetkeä seuraa tasoittava heikkous, jokaista nousua
vastaava lasku, jokaista kuviteltua jumalankaltaista silmänräpäystä
vastaava aika matelijan lailla mudassa mataen. Joka kerta kuin
koettaa voimiaan ponnistaen pusertaa elämän pitkät päivät ja viikot
mielettömiksi, ihaniksi silmänräpäyksiksi, täytyy maksaa lyhennetyin
elämin, monesti epäinhimillisen nylkykoron hinnalla.

Kiihkeys ja kestävyys ovat yhtä vanhoja kuolinvihollisia kuin tuli
ja vesi. Ne hävittävät toisiaan. Ne eivät saata säilyä yhdessä. Ja
kuinka suuri taikuri Tuliliemi lieneekin, hän on sittenkin yhtä
suuressa määrin orgaanisen kemian orja kuin me kuolevaisetkin. Meidän
on maksettava jokaisesta hermo-marathonista, jonka juoksemme. Yhtä
vähän saattaa Tuliliemi pelastaa meitä suorittamasta, minkä olemme
joutuneet velkaa. Hän voi johdattaa meidät kukkuloille, mutta ei
kykene pidättämään meitä siellä; muutoin meistä tulisi kaikista hänen
palvojansa. Eikä ole ainoatakaan ihmistä, jonka ei olisi pakko maksaa
mielettömästä tanssistaan Tuliliemen huilun mukaan.

Kaikki tämä on viisautta, jonka olen hankkinut myöhemmin. Sillä
neljäntoista-vuotiaalla pojalla, joka istui _Idlerin_ kajuutassa
harpuuninheittäjän ja merimiehen parissa, ei ollut tästä
aavistustakaan. Hän hengitti avartunein sieraimin ummehtunutta ilmaa
ja ryhtyi räyhäten loppukertoon: "Jänkin laiva virrassa liukuu --
Kisko köyttä, hei ja hoi!"

Me humalluimme yhä enemmän ja puhuimme ja huusimme samalla haavaa.
Minulla oli oivallinen terveys ja vatsa, joka olisi kyennyt
sulattamaan rautaromua, niin että juoksin edelleen marathonia täysin
voimin, kun Scotty jo alkoi uupuneena jättäytyä jälelle. Hän rupesi
puhumaan sekavasti, tavoitteli sanoja voimatta löytää niitä; jos hän
toisinaan sattuikin tapaamaan ne, eivät huulet enää pystyneet niitä
muodostamaan. Hän kadotti kadottamistaan myrkytetyn tajuntansa. Hänen
silmänsä sammuivat, ja ulkonäkö muuttui yhtä typeräksi kuin hänen
puheensa sammaltaviksi. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa veltostuivat
samalla kertaa kuin hänen järkensä. (Ihminen saattaa istua suorassa
vain tahdon toiminnan avulla.) Scottyn surisevat aivot eivät
jaksaneet pitää kurissa hänen lihaksiaan. Kaikki yhteys niiden kesken
alkoi katketa. Hän koetti ottaa vielä yhden lasin, mutta pudotti
sen permantoon. Kummastuksekseni hän alkoi katkerasti itkeä, kieri
selälleen erääseen kojuun ja rupesi samassa tuokiossa kuorsaamaan.

Harpuuninheittäjä ja minä jatkoimme juominkeja ja irvistelimme
ylimielisinä Scotty raukalle. Viimeinenkin pullo avattiin ja me
tyhjensimme sen yhdessä, Scottyn säestäessä toimitusta äänekkäin
kuorsauksin. Mutta sitten harpuuninheittäjäkin ryömi kojuunsa ja minä
jäin yksikseni ja voittamattomana taistelukentälle.

Tunsin itseni perin ylpeäksi, ja Tuliliemi otti osaa ylvästelyyni.
Saatoin sietää lasillisen, olin mies. Olin lasi lasilta juonut kaksi
miestä tiedottomaksi. Ja minä seisoin yhä vielä molemmilla jaloillani
ja nousin kannelle saadakseni ilmaa polttaviin keuhkoihini. Näissä
juomingeissa minä havaitsin, kuinka oivallinen vatsa ja kestävä
pää minulla oli, kun oli kysymys ryyppäämisestä. Se tuntemus oli
vastaisina vuosina koituva minulle todelliseksi ylpeyden lähteeksi,
mutta lopulta olin oppiva pitämään sitä suurena onnettomuutena.
Onnellinen on se ihminen, joka ei saata humaltumatta nauttia paria
lasia enempää. Mutta onneton on se raukka, joka kykenee juomaan
monta lasia mitään paljastamatta, jonka _täytyy_ juoda monta lasia
päästäkseen "epäselvälle tuulelle".

Aurinko oli menossa mailleen, kun nousin jälleen _Idlerin_ kannelle.
Alhaalla oli kyllä riittävästi kojuja. Ei minun olisi tarvinnut
lähteä kotiin. Mutta minua halutti näyttää itselleni, kuinka suuressa
määrin olin mies. Laivan perässä kellui veneeni. Loppuosa voimakasta
pakovettä tulvi juuri väylää myöten vasten tuulta, joka ryntäsi
valtamereltä päin neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa. Saatoin
erottaa valkoiset vaahtoharjat, ja virran pyörteet ja vireet olivat
selvästi näkyvissä jokaisen aallon laaksossa.

Nostin purjeet, irroitin veneen, asetuin ruorin ääreen toisella
kädellä kuuttia pidellen ja suuntasin kulun väylän poikki. Pursi
keinui ja sukelsi hurjana kuohujen keskelle. Ympärillä alkoi vihmoa
hyrskysade. Minä jouduin aivan haltioihini. Purjehtiessani kaiuttelin
laulua "Tuule kumoon joka mies". En ollut mikään neljäntoista-vuotias
poikanen, joka vietti mitätöntä elämää Oaklandiksi mainitussa
uneliaassa kaupungissa. Olin mies, jumala, ja itse luonnonvoimat
alistuivat palvelukseeni ja noudattivat tahtoani.

Pakovesi oli virrannut mereen. Runsaasti sadan kyynärän levyinen
kaistale pehmeätä mutaa erotti venesataman vedestä. Nostin
senterboordin, laskin täyttä vauhtia liejuun, kokosin purjeet, ja
seisoen perässä aloin työnnellä venettä airolla, kuten olin usein
ennenkin menetellyt vuoksen aikana. Vasta tällöin voimani alkoivat
murtua. Menetin tasapainoni ja syöksyin päistikkaa mutaan. Kun
sitten ryömin pystyyn kauttaaltani liman peitossa ja veren vuotaessa
haavasta, jonka pystyssä törröttävä paalu oli viiltänyt käsivarteeni,
tajusin ensimäistä kertaa elämässäni, että nyt olin humalassa. Mutta
mitäpäs siitä? Tuolla väylässä makasi kaksi voimakasta merimiestä
tiedottomina kojuissaan, minne minä olin heidät ryypännyt. Minä olin
kuin olinkin mies. Seisoin vielä jaloillani, vaikka olinkin vajonnut
polvia myöten mutaan. En viitsinyt kiivetä uudelleen veneeseen. Minä
kaaloin mudan halki työntäen purtta edelläni ja laulaa hoilottaen
miehuuttani kaikelle maailmalle.

Mutta minä sain maksaa siitä. Olin sairaana pari päivää, surkean
sairaana, ja paalun viiltämät haavat saivat käsivarteni pahasti
paisumaan. Kokonaiseen viikkoon en kyennyt niitä käyttämään, yksinpä
pukeutuminen ja riisuutuminenkin tuotti ankaraa tuskaa.

Vannoin: "Ei enää milloinkaan." Leikki ei ollut sen arvoinen. Hinta
oli liian kallis. Mitään siveellistä pohmeloa ei minulla ollut.
Vastenmielisyyteni oli kokonaan fyysillistä laatua. Eivät mitkään
haltioitumisen hetket korvanneet moisen kurjuuden ja surkeuden
tunteja. Veneelleni palattuani kartoin tarkoin _Idleria_. Saatoin
purjehtia väylän toiselle puolelle kiertääkseni sen kyllin etäältä.
Scotty oli kadonnut. Harpuuninheittäjä liikuskeli vielä niillä main,
mutta häntä minä vältin tapaamasta. Kun hän kerran sattui tulemaan
venesatamaan, minä piilouduin erääseen vajaan päästäkseni joutumasta
hänen seuraansa. Minua pelotti, että hän ehdottaisi jälleen ryyppyä,
kenties kuljettaisi täyttä whiskypulloa taskussaan.

Ja kuitenkin -- sellainen taikuri on Tuliliemi -- nuo iltapäiväiset
juomingit _Idlerin_ kajuutassa olivat olleet kuin purpurajuova
elämäni yksitoikkoisuudessa. Päivä oli ikimuistoinen. Lakkaamatta
ajatukseni liikuskelivat siinä. Yhä uudelleen muistelin sitä aivan
yksityiskohtaisesti. Muun muassa olin saanut nähdä, mitkä hampaat ja
jouset toimivat ihmisten tekojen vaikuttimina. Olin nähnyt Scottyn
itkevän omaa arvottomuuttaan ja hienosyntyisen äitinsä murheellista
kohtaloa. Harpuuninheittäjä oli hilpeänä kertonut minulle ihmeellisiä
seikkailuja itsestään. Olin saanut lukemattoman määrän viekoittelevia
ja sytyttäviä viittauksia minulle vieraasta maailmasta, johon olin
varmasti yhtä sopiva kuin nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat
ryypänneet kerallani. Olin perehtynyt ihmisten sielunelämään. Olin
perehtynyt omaan sieluuni ja löytänyt arvaamattomia mahdollisuuksia
ja kykyjä.

Niin, tuo päivä vei voiton kaikista muista varemmassa elämässäni.
Sellainen se on minulle vieläkin. Sen muisto on syövytetty
aivoihini. Mutta liian kalliin hinnan sain siitä maksaa. Kieltäydyin
antautumasta uudelleen sellaiseen leikkiin, palasin kanuunankuulieni
ja nekkuni pariin. Koko terveen, normaalisen ruumiini kemiallinen
kokoomus karkoitti minut pois alkoholin äärestä. Tuo aine ei
soveltunut minulle. Se oli inhoittavaa. Mutta tästä huolimatta
olosuhteet ajoivat minua yhä edelleen Tuliliemen luo, ajoivat
ajamistaan, kunnes monen vuoden vierittyä oli koittava aika, jolloin
etsin Tulilientä kaikkialla ihmisten asuma-aloilla -- etsin häntä
ja tervehdin ilomielin hyväntekijänä ja ystävänä. Ja samalla haavaa
inhosin ja vihasin häntä kaiken aikaa. Niin, eriskummallinen ystävä
on Tuliliemi.




SEITSEMÄS LUKU


Olin hiljan täyttänyt viisitoista vuotta ja työskentelin päivät
pitkät eräässä säilyketehtaassa. Kuukaudesta toiseen en saanut
koskaan nähdä kymmentä tuntia lyhempää työpäivää. Kun kymmentuntiseen
työhön koneen ääressä lisätään päivällistunti, kaksi kertaa
suoritettu jalkamatka kodin ja työpaikan välillä, nouseminen
aamuisin, pukeutuminen ja syöminen, syöminen iltaisin, riisuutuminen
ja levolle käyminen, ei vuorokauden neljästäkolmatta tunnista jää
enempää kuin yhdeksän terveen nuorukaisen nukkua. Vuoteeseen käytyäni
minun onnistui ennen uneen vaipumista varastaa hituinen aikaa
lukemiseen.

Mutta monesti en päässyt työstä ennen puoltayötä. Toisinaan täytyi
uurastaa kahdeksantoista ja kaksikymmentäkin tuntia yhteen mittaan.
Kerran ahersin koneeni ääressä kolmekymmentä kuusi tuntia perätysten.
Ja sattui yhteen jonoon sellaisiakin viikkoja, jolloin en milloinkaan
lopettanut työtä ennen kello yhtätoista ja päässyt vuoteeseen
ennen puoli yhtä; sitten tulin taas herätetyksi puoli kuudelta
ennättääkseni pukeutua, syödä ja kävellä työpaikalle koneeni ääreen
seitsemän vihellykseen.

Tällöin ei käynyt varastaminen hetkeäkään rakkaita kirjojani varten.
Ja mitä tekemistä oli Tuliliemellä vasta viisitoista täyttäneen
poikasen uutterassa työssä? Hänellä oli siinä paljon tekemistä.
Malttakaapa, niin näytän sen teille. Kysyin itseltäni, tämäkö oli
elämän tarkoitus -- oliko ihminen luotu työjuhdaksi? Tietääkseni ei
Oaklandin kaupungissa ollut ainoatakaan hevosta, joka raatoi niin
monta tuntia kuin minä. Jos tämä oli oikeata elämistä, niin minusta
ainakin se oli peräti vastenmielistä. Mieleeni muistui veneeni, joka
nyt lojui toimetonna valkamassa keräten pohjansa simpukankuoria
täyteen. Mieleeni muistui tuuli, joka puhalsi jok'ikinen päivä
lahdella, aamunkoitot ja auringonlaskut, joita en enää saanut nähdä,
suolaisen ilman tuoksu sieraimissa, suolaisen veden tuntu ihossa, kun
pulahdin veneestä mereen. Mieleen muistui kaikki minulta kielletyn
maailman ihanuus ja ihmeet ja aistihurmat. Tästä kuolettavasta
aherruksesta saattoi pelastua vain yhdellä tapaa. Minun täytyi
päästä vapaaksi ja lähteä merille. Ja merielämä johti välttämättä
Tuliliemen luo. Tätä minä en tietänyt. Ja kun sen opin tuntemaan,
silloin minulla oli kylliksi rohkeutta ollakseni palaamatta takaisin
eläimelliseen tilaani koneen ääreen.

Halusin oleskella siellä, missä seikkailujen tuulet puhalsivat.
Ja seikkailujen tuulet puhaltelivat osterivarkaiden pursia edes
ja takaisin San Franciscon lahdella, kuljettivat ne rosvotuilta
osterisärkiltä ja yöllisistä kahakoista aamun koittaessa kaupungin
satamiin, minne kaupustelijat ja kapakoitsijat saapuivat saalista
ostamaan. Osterisärkillä pyydystäminen oli kielletty ankaran
rangaistuksen uhalla. Palkkana oli kuritushuone viiruvaatteineen
ja jalkarautoineen. Mutta mitäpä siitä? Viiruvaatteisten miesten
työpäivä oli lyhempi kuin minun koneen ääressä uurastamani.
Osterirosvon ja vangin elämässä oli paljoa enemmän romanttisuutta
kuin koneorjan tilassa. Ja kaiken takana, koko pulppuavan nuoruuteni
takana kuiski seikkailuelämä.

Ja niin minä haastattelin Jennie mummoa, vanhaa imettäjääni, jonka
mustat rinnat olivat suoneet minulle ravintoa. Hän oli saavuttanut
paremman aseman kuin minun omaiseni. Hän hoiti sairaita melkoisen
hyvästä viikkopalkasta. Lainaisiko hän "valkoiselle lapselleen" vähän
rahaa? _Että lainaisiko?_ Kaikki, minkä hän omisti, kuului myöskin
minulle.

Sitten etsin käsiini Ranskan Ranssin, erään osterirosvon, joka
kuuleman mukaan halusi myydä purtensa _Raketin_. Tapasin hänet
ankkurissa Alamedan puolella vuonoa, lähellä Webster-kadun siltaa,
seurassaan vieraita, joita hän kestitsi viinillä. Hän nousi kannelle
hieromaan kauppaa. Kyllä, hän oli halukas myymään. Mutta nyt oli
sunnuntai. Ja sitä paitsi hänellä oli vieraita. Huomisaamuna hän
valmistaisi kauppakirjan ja minä saisin heti purren haltuuni. Mutta
nyt minun oli käytävä kajuuttaan ja tutustuttava hänen ystäviinsä.
Näitä oli kaksi sisarusta, Mamie ja Tess, muuan rouva Hadley, joka
oli heitä kaitsemassa, "Whisky-Bob", kuusitoista-vuotias osterirosvo,
ja "Lukki" Healey, kaksikymmen-vuotias mustaviiksinen satamajätkä.
Mamie, joka oli Lukin sisarentytär, oli saanut kunnianimen
Osterirosvojen Kuningatar ja toimi toisinaan emäntänä heidän
juomingeissaan. Ranskan Ranssi oli rakastunut häneen, vaikka siihen
aikaan minä en vielä tietänyt siitä, ja tyttö kieltäytyi jyrkästi
rupeamasta hänen vaimokseen.

Ranskan Ranssi kaatoi minulle suuren pikarillisen punaviiniä
tyhjennettäväksi kaupantekijäisiksi. Mieleeni muistui
italialais-talon punaviini, ja minua puistatti sisällisesti. Whisky
ja olut eivät olleet aivan yhtä inhoittavia. Mutta Osterirosvojen
Kuningatar katseli minua puolittain tyhjennetty lasi kädessään.
Minullakin oli ylpeyteni. Vaikka olinkin vain viisitoistavuotias, ei
minun kuitenkaan auttanut osoittautua häntä raukkamaisemmaksi. Sitä
paitsi istuivat pöydän ääressä hänen sisarensa, rouva Hadley, nuori
osterirosvo ja viiksiniekka jätkä, kaikilla lasi kädessään. Olinko
minä vaivainen piimäsuu? En, tuhat kertaa en. Tyhjensin pikarin
miehen lailla.

Ranskan Ranssi oli hyvillään kaupasta, jonka olin vahvistanut
antamalla etukäteen kahdenkymmenen dollarin kultarahan. Hän kaatoi
enemmän viiniä. Olin oppinut tuntemaan vatsani ja pääni voimakkaiksi,
ja olin varma siitä, että saatoin juoda kohtuullisesti myrkyttämättä
itseäni seuraavaksi viikoksi. Kestin yhtä paljon kuin hekin; ja sitä
paitsi he olivat jo ryypänneet jonkun aikaa ennen tuloani.

Ruvettiin laulamaan. Lukki lauloi "Bostonin rosvosta" ja "Mustasta
Lulusta". Kuningatar esitti laulun "Jos oisin pieni lintunen".
Ja hänen sisarensa Tess lauloi "Oi, kohtele mun tytärtäni aivan
lempeästi". Ilo kohosi pian ylimmilleen. Huomasin voivani jättää
lasin täydeksi toisten kiinnittämättä siihen huomiotaan. Seisoen
kajuutan portailla, pää ja hartiat ulkopuolella ja lasi kädessä,
saatoin myöskin heittää viinin mereen.

Aprikoitsin seuraavasti: omituista väkeä, kun pitävät moisesta
inhoittavan makuisesta viinistä. No niin, se on heidän asiansa.
Minun ei kannata riidellä makuasioista. Heidän käsityksensä mukaan
minun on osoitettava miehevyyttä teeskentelemällä pitäväni tästä
viinistä. No hyvä. Minä teeskentelen. Mutta en aio juoda enempää kuin
välttämättömän määrän.

Ja Kuningatar alkoi kohdella minua hellästi, sillä olin vereksin
tulokas osterirosvojen laivastossa enkä suinkaan mikään jätkä, vaan
isäntä ja herra. Hän lähti kannelle raitista ilmaa hengittämään ja
kutsui minut mukaansa. Luonnollisesti hän tiesi, että Ranskan Ranssi
siitä hyvästä raivosi kajuutassa, mutta minä en voinut sellaista
uneksiakaan. Sitten Tess liittyi seuraamme istuutuen kajuutan
katolle, sitten Lukki ja Bob ja viimein rouva Hadley ja Ranskan
Ranssikin. Ja siinä me istuimme lasit kädessä ja lauloimme ison
pullon kierrellessä piirissä, ja minä olin koko joukossa ainoa täysin
selvä.

Minä nautin tästä enemmän kuin yksikään toinen koko parvesta. Tässä
bohême-ilmassa en voinut olla muistelematta, kuinka edellisenä
päivänä olin istunut koneeni ääressä tukahuttavassa, tympäisevässä
ilmassa, herkeämättä toistaen tulisella kiireellä koneellisia
liikkeitäni. Ja tässä minä nyt istuin lasi kädessä juomaveikkoina
osterirosvoja, seikkailijoita, jotka eivät tahtoneet alistua
arkiaherruksen orjiksi, jotka uhmailivat rajoituksia ja lakeja,
pitivät vapauttaan ja elämäänsä omassa kädessään. Ja juuri Tuliliemen
kautta minä jouduin tähän vapaiden, pelottomain sielujen oivalliseen
seuraan.

Iltapäivän merituuli puhalsi suolaansa keuhkoihin ja saattoi
keskiväylän veden väreilemään. Sen kuljettamina saapui kuunareita
purje purjeen vieressä, toitotellen torvillaan siltaa avattavaksi.
Punapiippuisia hinaajapursia kiiti ohitse keinutellen _Rakettia_
keula-aalloillaan. Erästä sokuriparkkia hinattiin parhaillaan
ulapalle päin. Väreilevällä pinnalla väikkyi auringon kulta, ja elämä
tuntui niin suurelta. Ja Lukki lauloi:

    "Oi Lulu, musta Lulu, mun kallis armahain,
    miks' sua odotella niin kauan sain? --
    Ma vankilassa makasin
    ja odottelin takasin
    mun sydänkäpyäni vain."

Niin, ympärilläni paukkui purjeissa kapinallisuuden, seikkailun,
romanttisuuden henki, kaikkialla tapasi kiellettyä, mikä siitä
huolimatta tehtiin uhkamielin ja suuremmoisella tavalla. Ja
minä tiesin, että huomenna minä en palaisikaan koneeni ääreen
säilyketehtaaseen. Huomenna minä olisin osterirosvo, niin vapaa
merisissi kuin vuosisatamme ja San Franciscon lahden vedet voivat
sallia. Lukki oli jo luvannut purjehtia kerallani matruusin ja kokin
töitä suoritellen, minä taas pitäisin huolta kansitehtävistä. Aamulla
me hankkisimme muonaa ja juomavettä, nostaisimme suurpurjeen (joka
oli isompi kangaspala kuin yksikään, jota olin ennen hoidellut) ja
pyrkisimme ulos vuonosta ensimäisellä merituulella ja pakoveden
auttamana. Sitten hellittäisimme purjetta ja laskisimme nousuveden
tullen lahtea alaspäin Asparagus-saarille, missä käytäisiin ankkuriin
usean mailin päähän rannasta. Ja lopulta toteutuisi unelmani: saisin
nukkua merellä. Ja seuraavana aamuna heräisin merellä; ja sen jälkeen
kaikki päiväni ja yöni kuluisivat merellä.

Ja Kuningatar pyysi minua soutamaan maihin purressani, kun
Ranskan Ranssi auringon laskun aikaan valmistautui toimittamaan
vieraansa rantaan. Minä en ymmärtänyt, miksi hän niin äkisti muutti
suunnitelmansa luovuttaen veneensä soutamisen Whisky-Bobin tehtäväksi
ja jääden itse alukseen. En myöskään ymmärtänyt Lukin tarkoitusta,
kun tämä irvistäen huomautti minulle: "Turkanen. Kylläpä sinulta
kaikki sujuu sukkelasti." Kuinka minun pojanpäähäni olisi voinut
juolahtaakaan ajatusta, että harmentunut viisikymmenvuotias olisi
saattanut olla mustasukkainen minulle?




KAHDEKSAS LUKU


Sopimuksen mukaan me yhdyimme varhain maanantai-aamuna kauppakirjaa
laatimaan. Tietenkin se tapahtui miesten lailla kapakassa, Johnny
Heinholdin "Viimeinen voitelu" nimisessä tarjoilussa. Minä
suoritin maksun, sain kauppakirjan, ja Ranskan Ranssi tarjosi
kaupantekijäiset. Minä käsitin sen tavalliseksi toimitukseksi,
ja minusta olikin oikeudenmukaista, että myyjä, joka saa rahat,
panee vähän likoomaan paikassa, missä kauppa on päätetty. Mutta
kummikseni Ranskan Ranssi tarjosi tuvan täydelle. Hän ja minä
joimme, ja se oli vain kohtuullista; mutta miksi hän kutsui
ryypyille Johnny Heinholdin, joka omisti kapakan ja tarjoili pöydän
takana? Laskin heti, että tämä hyötyi juuri siitä ryypystä, jonka
nautti. Jossain määrin saatoin ymmärtää, että tarjottiin lasi
Lukille ja Whisky-Bobille, jotka olivat ystäviä ja laivatovereita;
mutta miksi otettiin joukkoon Bill Kelly ja Ryyppy-Kennedy, kaksi
rannikkolaivuria.

Kahdeksanneksi liittyi lukuumme Pat, Kuningattaren veli. Oli
varhainen aamu ja kaikki tilasivat whiskyä. Mitä minä saatoin tehdä
tässä aikuisten seurassa, missä kaikki joivat whiskyä? "Whiskyä",
minä virkoin yhtä välinpitämättömästi kuin henkilö, joka on sanonut
sen tuhansia kertoja. Mutta millaista whiskyä! Lennätin sen
kurkkuuni. Br-r-r-r! Saatan vieläkin tuntea sen maun.

Ja oikein minua kammotti hinta, minkä Ranskan Ranssi maksoi
-- kahdeksankymmentä senttiä. _Kahdeksankymmentä senttiä!_
Säästäväisestä mielestäni se oli sulaa hulluutta. Kahdeksankymmentä
senttiä -- kahdeksan pitkän, koneen ääressä uurastamani tunnin palkka
oli luiskahtanut alas meidän kurkuistamme, hurahtanut vilauksessa
jättäen vain ilkeän maun suuhun. Muuta ei voinut sanoa, kuin että
Ranskan Ranssi oli suuri tuhlari.

Minulla oli kiire päästä ulos päivänpaisteeseen, ulos vesille komean
purteni luo. Mutta kaikki viivyttelivät kapakassa, yksinpä Lukkikin,
minun oma laivamieheni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
miksi he viivyttelivät. Myöhemmin olen usein ajatellut, mitä he
lienevät miettineet minusta, heidän seuraansa kutsutusta uusikosta,
joka seisoi heidän rinnallaan kapakkapöydän ääressä eikä tarjonnut
ainoatakaan ryyppyä.

Ranskan Ranssi, joka tietämättäni oli edellisenä päivänä niellyt
harminsa, alkoi nyt, saatuaan _Raketin_ hinnan taskuunsa, käyttäytyä
merkillisesti minua kohtaan. Huomasin hänen käytöksensä muuttuneen,
näin ilkeän välkkeen hänen silmissään ja kummastelin. Kuta enemmän
opin ihmisiä tuntemaan, sitä omituisemmiksi he kävivät. Johnny
Heinhold kurottausi pöydän poikki ja kuiskasi korvaani: "Hänellä on
jotain kavalaa mielessä. Olkaa varuillanne."

Nyökkäsin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, kuten sopiikin sellaisen
miehen, joka tuntee hyvin ihmiset. Mutta salaisesti olin peräti
ymmälläni. Herra Jumala! Minä olin raatanut ankarasti ja lukenut
seikkailukertomuksia, olin vain viisitoistavuotias, en ollut
uneksinutkaan kiinnittäväni Osterirosvojen Kuningattareen sen
enempää huomiota enkä tietänyt, että Ranskan Ranssi oli hurjasti
ja mustasukkaisesti rakastunut; kuinka olisin saattanut aavistaa
loukanneeni häntä? Ja kuinka niinä voin arvata, että satamassa jo
naurettiin sitä, että Kuningatar oli kääntänyt hänelle selkänsä hänen
omalla aluksellaan, niin pian kuin minä olin joutunut näköpiiriin?
Ja yhtä mahdotonta oli minun käsittää, että Kuningattaren veljen
Patin töykeys minua kohtaan aiheutui muusta kuin luontaisesta
umpimielisyydestä.

Whisky-Bob vei minut syrjään. "Pidä silmäsi auki", hän mutisi.
"Tottele minun neuvoani, Ranskan Ranssi on vaarallinen. Minä lähden
hänen kerallaan jokea ylöspäin hankkimaan osterikuunaria. Vartioi
häntä tarkalleen, kun ennätetään takaisin osterisärkille. Hän sanoo
aikovansa purjehtia sinut meren pohjaan. Jos hän sattuu olemaan
lähistöllä, niin muuta pimeän tultua ankkuripaikkaa ja pidä alus
lähtövalmiina. Ymmärrätkös?"

Oh, kyllä minä vaan ymmärsin. Nyökkäsin päätäni ja kiitin häntä
tästä vihjauksesta kuten mies toista. Ja sitten siirryin takaisin
pöydän ääressä seisovan ryhmän luo. Mutta minä en tarjonnut. Enhän
uneksinutkaan, että minun odotettiin tarjoavan. Poistuin Lukin
seurassa, ja nyt korviani kuumottaa koettaessani arvailla, mitä
kaikkea toiset mahtoivat minusta sanoa.

Sivumennen kysäisin Lukilta, mikä Ranskan Ranssia vaivasi. "Hän on
mielettömän mustasukkainen sinun tähtesi", kuului vastaukseksi.
"Niinkö arvelet?" minä tokaisin ja jätin sitten koko asian, koska
siihen ei muka kannattanut tuhlata sen enempää sanoja.

Mutta hyvin saatatte ymmärtää, kuinka viisitoistavuotiaan ylpeys
paisui kuullessani, että Ranskan Ranssi, viisikymmen-vuotias
seikkailija, kaiken maailman merien purjehtija, oli mustasukkainen
minulle -- ja mustasukkainen tytön tähden, joka oli saanut
Osterirosvojen Kuningattaren romanttisen nimen. Olin lukenut
sellaisista seikoista ja pitänyt niitä itsellenikin mahdollisina
kaukaisessa tulevaisuudessa. Kylläpä minä tunsin itseni aika
porhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin
ja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.

Sillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin
osterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja
elämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä
siitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana
ja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu
näyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti
olla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin
tuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon
ja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään
muuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin
tuntipalkasta.

Ei, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka,
että vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo
saada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät
tunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin
ryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota
moskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli
maksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän
minun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt
sunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut _Raketin_
ostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä,
saatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun
toisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin
ryyppäämästä liiaksi.




YHDEKSÄS LUKU


Minä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen
joukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli
sittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan
jonkinlainen älyllinen vakaumus.

Kuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi
koskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä
ottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme _Annien_ kannelle
-- joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita
satamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja
kypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen
karkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita "Iso" George revolverit
vyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi
kysymyksessä.

Ajatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja
mielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä,
jolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä
oli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin
monasti lukenut.

Nelson -- häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta
Kissasta, hänen isästään -- purjehti _Peuralla_ erään "Näkin"
toverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli.
Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen.
Kun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti
ruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan
nähnyt paareilla.

Nelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli
"kasvattanut" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä
oli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja
väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen.
Toisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä
mielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa _Raketilla_
kulkiessani ja näin hänen silloin luovivan _Peuralla_ viuhuvassa
myrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme
kahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme
maihin.

Tämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän "Viimeisen voitelun"
ohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi.
Mutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut
kerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen
seurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä
ja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen
karkeita hauleja _Annien_ isonpurjeen lävitse.

Me pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely
tuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö
minun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua
kapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi
kummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä
vielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua
kapakasta.

Suonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten
viattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä
saadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari
osterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni
onnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus,
joka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota
minulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä
vastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä
erota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei
tämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda
olutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli
ohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.

Ja niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen
olutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä
kohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus.
Häntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi
nähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin
vuorostani tarjoisin hänelle.

Juotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä
kertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa.
Mainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä _Raketille_, joka silloin
sijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.

Heitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi
seurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja
miehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito
osterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni
naukkailtuani "Viimeisessä voitelussa" Nelsonin, kaikkein suurimman
osterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä
molemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme
olutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi
ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen
rahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.

Näitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä
parittain astunut "Viimeiseen voiteluun", missä ensin toinen, sitten
toinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin _Idlerin_ juomingeista, miten
Scotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon
hopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen
vanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle
"kanuunankuulan" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin
toisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin "kanuunankuulan" tai
palasen nekkua.

Siitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin
hän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. _Olin antanut
hänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse_.
Ja hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin
häpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin.
Ja häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen
punehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä
kertaa.

Ja istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko
lailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa.
Köyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä
nälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja
kuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys.
Tämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt
kahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka
ostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun
se oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin
kotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä
niin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta
vaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä vastaan --
yllyin kapinanhengessäni aivan raiviokiihkon valtaan, kunnes hän
viimein taipui antamaan minun käyttää puotinuttua niin, että koko
maailma voi nähdä sen.

Ruokaa voi täysin pitää arvossa vain se, joka on kärsinyt nälkää;
ainoastaan merimiehet ja erämaan kulkijat tuntevat juomaveden
merkityksen. Ja vain lapsi, jolla on lapsen mielikuvitus, kykenee
tajuamaan sellaisten seikkojen arvon, joista se on saanut kauan
kieltäytyä. Varhain opin huomaamaan, että voin saada ainoastaan
sellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni
kehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan
itselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse
en saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin
niitä "ylimääräisillä" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin
kaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla
oli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.

Kauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen
sarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat -- esimerkiksi
Kuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden
naisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä,
Mestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa
eri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.

Sitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä
toisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti
ostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei
ollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en
saanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin,
kivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin
(minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt
ainoankaan pojan omistavan -- ja alun siihen, ainakin kolmen
dollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen
sentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin
kasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).

Vaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua
kymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta.
Tulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi.
Yksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin
hänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua
myymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja
juuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista
minä sain aina välityspalkkion.

Ja nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut
raatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui
pollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä
lasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa,
joita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan
säästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita
olin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli
arvokkaampaa -- rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei
hirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään.
He käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua
kahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä
lasillinen -- kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson
juuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua
kestitessään.

Kummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni
oli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden
ja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni
rahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten
siroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten
toveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.

Suuntasin kulkuni satamasta "Viimeiseen voiteluun", jonka edustalla
Nelson yhä vielä viivyskeli. "Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta",
minä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen,
mutta tällä kertaa maksoin minä -- kymmenen senttiä! Kokonaisen
tunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka
maistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt
minulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt
kaikkea. "Otetaanpa vielä lasi", minä virkoin. Ja me tilasimme
uudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson
lausui kapakoitsijalle: "Laitappa minulle pikkunen, Johnny." Johnny
nyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen
siitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama -- viisi
senttiä.

Tähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen
tuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi
täten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin
pelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan
kantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt
rahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä
yhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka
otettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää
kahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati
kannettavakseni.

"Minun täytyi lähteä laivaan rahaa noutamaan", huomautin sivumennen,
toivoen että Nelson havaitsisi minun siten muka selittävän, miksi
olin antanut hänen tarjota kuusi kertaa perättäin.

"Vai niin, mutta ei se olisi ollut tarpeen", hän vastasi. "Kyllä
Johnny antaisi luottoa sinun kaltaisellesi -- eikö totta, Johnny?"

"Kyllä vaan", Johnny myönteli hymyillen.

"Kuinka paljo siellä onkaan minun tilissäni?" Nelson tiedusteli.

Johnny otti esille kirjan, jota hän säilytti pöydän takana, löysi
Nelsonin sivun ja laski yhteen sarjan eriä, jotka nousivat useaan
dollariin. Yht'äkkiä minut valtasi halu saada osalleni sivu tuossa
kirjassa. Se melkein tuntui miehevyyden lopulliselta tunnusmerkiltä.

Kun oli vielä juotu pari lasia, joista minä tahdoin suorittaa maksun,
Nelson päätti poistua. Me erkanimme kuin parhaat toverit ainakin, ja
minä astelin satamaan päin _Rakettiin_, Lukki sytytteli parhaillaan
tulta illallista valmistaakseen.

"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?" hän kysäisi virnistäen luukusta.

"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa", vastasin koettaen
salata ylpeyttäni.

Sitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata.
Kun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta
toteuttaa se perin pohjin. "Tuleppa mukaan", virkoin, "niin käydään
tyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa".

Matkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli
Nelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias
viiksiniekka -- täydellinen vastakohta liikanimelleen. "Tulkaapas
mukaan ryypylle", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme "Viimeiseen
voiteluun", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.

"Minne matka?" minä tervehdin häntä. "Me käymme ottamassa lasin.
Lähtekää mukaan." -- "Minä siellä juuri join", hän vastusteli. -- "No
entä sitten -- otetaan yksi lisää", minä vastasin. Ja Pat suostui
liittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla
lasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen
tavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai
suuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi
muuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt
hyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat
ystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme
satama- ja osterisärkkä-juttuja.

"Minulle pikku lasi, Johnny", virkoin, kun toiset olivat tilanneet
suurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla,
huolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt
päähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan
Johnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.

"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?" kuulin Lukin
salavihkaa kysäisevän Johnnyltä.

"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa", Johnny
vastasi.

En ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi.
Tässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. _"Hän on
ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa."_ Mitä taikasanoja!
Olutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!

Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä
päivänä, jolloin olin ostanut _Raketin_. Lasit olivat täynnä, ja me
olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä
virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken
aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun
olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.

Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten,
miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen
sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen
säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun
me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain
hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni
enkä paljastanut heikkouttani.

"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle,
kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että
minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän
juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan
läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi
täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt,
toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.

Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun
kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi
meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli
aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti.
"Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme.
Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja
Näkki oli poistunut _Peuralle_ illallista valmistamaan.

Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen -- minulle
se oli ensimäinen käynti -- sangen suureen huoneistoon, jonne
oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen
satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä
Bill Kellyn; _Annien_ Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös
sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita
muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä
muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja
kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi
hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä
ihailla.

Maksaessani juomista -- joita kyllä toisetkin puolestaan
tarjoilivat -- välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei _Raketin_
tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan
lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin
Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat
tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa.
Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän
rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin
vähitellen."

Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän
haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu
mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse
asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu
muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun
siveellisyyden välille.

Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka
maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän
humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti
vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.




KYMMENES LUKU


Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja
osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua
pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä
päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman
pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen
koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin --
huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat,
melkoista huolta ja vaivaa.

Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin
kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston
pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin
kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut
poikuuteeni.

Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi
oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin
seisonut _Raketin_ kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni,
pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten
pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin
satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko
miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan
ohjasin _Raketin_ satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin
yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin
varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa,
joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle
Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa
markkinapaikalle ja minä ohjasin _Raketin_ ensimäisenä perille ja
kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä
lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut
minulta ison purjeen.

Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä
suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti
kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin
oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut
uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt
minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun
pirullisuuksistani.

Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän
miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme
toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme
kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.

Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan
Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny
Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään
kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli
toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi _Annie Mine_ kuunaria, ja
jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen
matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli
sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja
jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä
kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.

Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä
matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä
tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja
muutamaa sanaa pitemmälle -- hän oli näet harvasanainen ukko -- ellei
olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.

"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen,
jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä
välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi
tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny
teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä
keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun
oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä
pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen
toisia vieraita.

Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia
tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka
kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää,
mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan
nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä
välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina
vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän
iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.

Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin
tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta
niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni
sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut,
ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun
sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen,
olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha
Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen
vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha
merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.

Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja
monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli
minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää,
koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko
perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa
aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa
kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen
ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut
tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista
ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen
kannattajia.




YHDESTOISTA LUKU


Mutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään
kemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä
ryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun
elämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin.
Lahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia;
vesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä
saada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut
_Raketin_ satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin,
missä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen
toisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui
minusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta
toimitukselta.

Toisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon
toisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen
sisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle.
Alus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa
vieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin
lähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun,
joka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta
ja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita
kaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä
alukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain
siipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille
pippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää
pulloissa.

Kuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä.
Pidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi,
mutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies
miesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja
häpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt
henkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani
oli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi
maihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin,
ostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita
saattoi kauan pureskella, hiivin takaisin _Rakettiin_, sulkeuduin
kajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia
lueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat
ainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista
rahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet
tuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä
makeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin
yhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri
juomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe
Goosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki
satamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia
itselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme
myyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme
silloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän
ystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.

Tavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa
tilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista.
Kuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi
ja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta
ja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut
muutoksia. Nelson oli joutunut _Anniella_ tappeluun Bill Kellyn
kanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan
riitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta
hän oli sitten purjehtinut _Peuralla_ käsivarsi siteessä ja
apulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut
niin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat
maihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia
juttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin _Peura_
sai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan
luona. Sen rinnalla oli _Raketti_ poltetuin purjein Scottyn ja
minun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat
rikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea
ylöspäin "tutkimusretkelle".

Tämän "tutkimusretken" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli
varastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi
etsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin
ja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat
syypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia
ja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella
tutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena
tarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme
kasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.

Eräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani.
Meillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt
purrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla.
Pakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu
vedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa
esiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin
ulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut
lohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle
omistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta
minussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä
kunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.

Mutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja
myöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei
ollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko,
köyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti
vallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa
löydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut
ylt'yleensä luotien lävistämänä.)

Tuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin
tarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin
_Peuralla_. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.

Kauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen
lähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi
erottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin
kiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he
purjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten
ja lohipursi keskellään.

Heti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui
veneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti.
Peräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät
jaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan
noiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta.
Sellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen,
he juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos
onni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän
he juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he
juovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin
onnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he
juovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään
hommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty
kyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja
hommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta
juoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.

Tietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska
olimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen
dollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta
kesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi,
purpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja
kerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät
lasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja
meluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen
liukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli
yllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita
noutamaan.

Sitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä,
harmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet
heidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui
tekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä
ikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi
entistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään
lyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian
oikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset
lähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi
tapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.

Vieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko
eri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki
haltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat
uudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma
oli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen
juolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin,
tahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen,
silloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja
jokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin
riitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät
toisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.

Ja juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan
tullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt _Peuralle_
purjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin
puolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin
juonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt
opasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta
sanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja
yleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan
hänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä
yksikätisen miehen kimppuun, (jos _Peura_ on vielä jäljellä, voi sen
peräkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)

Mutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi
kantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan,
että hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin.
Me päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti
joutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat
julkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan
Ranssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen
molemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan
mukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken
puolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella
päättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken
aikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin
tällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi
kun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille
huudettiin: "Heitä hiekkaa silmiin." Ja niin he heittivät hiekkaa
toistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen
väsyivät.

Kaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä,
mutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista
käyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka
mielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista,
kaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka
pää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta,
hurjaa ja vapaata -- ainoata sen kaltaista elämää, josta minä
voin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä
enemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie
johti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin,
missä taisteltaisiin -- ei vanhoista paidoista ja varastetuista
lohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.

Kun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli
ottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin
jouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla
numerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja
poistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa,
osterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja _Peura_
joutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan.
Lohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.

Varhain aamulla kuulin hurjia huutoja _Peuralta_. Syöstessäni ulos
kolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan
päiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi
painuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin
kuunari ja _Peura_. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli
murskannut kaksi _Peuran_ kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut
sisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa.
Minä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme _Peuran_ vedestä vapaaksi ja
korjasimme vamman.

Sitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme
tilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta
lautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei
koskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli
haava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje
palanut ja apuri karannut. "Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?"
Nelson kysäisi. -- "Olkoon menneeksi", minä vastasin. Ja siten minä
sain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman
pukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme
aluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana
päivänä osterisärkille.




KAHDESTOISTA LUKU


En ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka
vietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka
pelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen
suurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai
hetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä
sellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan.
Hänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein,
eikä _Peuralla_ reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen
seurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut
koskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme
laajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.

Ja tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta
samalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen
hurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen
välityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata
elämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua
heidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin
Nelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen
oluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt
juomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen.
Hän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin
juomingeissa kuin työssäkin.

Heittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen
väärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin
juominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta,
joita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen
ja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta,
joten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti,
auttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja
käynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä
vuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä
kertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn,
minä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään
toinen.

Muistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa
minulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa
ensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä.
Vaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä
haavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon
sallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi
sisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen
sentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten
täytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole
luettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei
minulla ollut laisinkaan.

Joutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli
kulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä.
Vaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla.
Aamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä,
ja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa
olin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista
ollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista
koettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi
kahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä
dollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.

Eikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut,
että kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten
parissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut
oikeuteni arvonimeen "Prinssi", kuten usein ennenkin oli tapahtunut.
Menettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi
vastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä
kohtaan.

Mahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on
hallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia
päivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä
ei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan
kahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole
purpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on
sellainen.

Jätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta
seurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset
tapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme
seikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista:
ensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi;
toiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se
seikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme
kuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.

Maailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja
maileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja,
kauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan:
kauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin.
Etäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo
liikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille
satamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa
ystävyydessä.

Valitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka
sijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä
kalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja
ja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa
pitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden
kalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka
lahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen.
Pidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja
usein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni.
Kun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan
ripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt
edellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa
hihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin
ylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.

Ja kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin
varmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän
siinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle.
Sillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä
tietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä
lahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus
oli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin
aina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut
mitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen
halua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää,
jotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet
mielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä
ollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana.
(Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä
kuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on
otettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa
minun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)

Päätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan
Tuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti
minulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden
hurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla
satamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan.
Vuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode
oli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut
ketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se
ei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta.
Olin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani
kuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän
kepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle
pakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni.
Päähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun
nyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta,
lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä.
Minä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen
rakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla
kisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä
nähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä
päätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut
kaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli
aika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut
mielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi
minua kuolemaa kohti.

Oh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken
elämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se
eläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä
oli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja
saatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet
juopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat
minulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän
kaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä
ihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla
häviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää
juoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään
muuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle,
joka saa kuuntelemisestaan maksun.)

Vesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi
sävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani.
Pois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin
oman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja
kaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan
muistutti minua välittömästä tilanteestani.

Benician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy
ulohtaalle, väylä laajenee "Turnerin venevalkamaksi", kuten
merenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen,
joka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin,
kuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan
saaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua
ei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut
laisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin
pääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.

Riisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran
poikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni
turvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti
oli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen
hengittämään vapaasti.

Olin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus.
Viritin jälleen kuolinlauluni -- myrkyn huumaaman nuorukaisen
tilapäisesti keksimän sekasotkun. "Älä laula ... vielä", kuiskasi
Tuliliemi. "Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on
rautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua
pelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi." En
halunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema?
Ei milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen
tuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja
valkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset
niille kaikille, jokaiselle erikseen.

Jouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa.
Toisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin
kellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa
kolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni
utelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin
arvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua
takaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.

Sen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä
kangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään
halua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla
sijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan
Solanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka
edistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että
herkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja
tällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka
kävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi
pelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin
kymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän
syitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta
huolimatta hukkuisin veteen.

Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut
arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen
ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja
juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka
ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli,
suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo
nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan
lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja
pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta
terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.

Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen,
jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö.
Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi
numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä
harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa.
Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun
jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin
myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani,
joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui
moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat
juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat,
jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen
ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat
kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.




KOLMASTOISTA LUKU


Sitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan
minut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka
kehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina
matka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä
kapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja,
joihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin
käydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa,
joihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun
kannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa
muukalainen.

Sallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä
ajalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden
rattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä
kuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa.
Joka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä
kaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja
iltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat
sijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat
peräti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella
ennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää,
milloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan
niin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä
sattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello
viideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello
yhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.

Mutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut
kaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista
hotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy
-- no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa,
että haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa
oppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten
kapakoitsijalle: "Ottakaapa itsekin lasi." Ja sitten juodessamme alan
tiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.

"Malttakaas", virkkaa kapakoitsija, "meillä on Tarwater Dividen
poikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä
matkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui
tukkoon... Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä --" Ja kapakoitsija
käännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai
hiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai
muita sellaisia "Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie
nykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona."

Ja sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa
käyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän
ottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella
tämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista,
rikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi
miehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.

Pari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle
ja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin
asiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat,
sanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat,
siellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin
että kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä
on syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki
vieraassa kaupungissa.

Tämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee,
palveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten
keskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita
kautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon
kysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila
jossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin
jätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan
ihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa
paikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä
vastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta
muiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen
laitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat
tekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.

Mutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti
tieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä
teorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta
yhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan
kunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa
kepposta, jonka hän oli tehnyt minulle -- _minulle_, joka en
halunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä
Tulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki
itsemurha-kiusaukset.

Vieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun
vaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni
vuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut
vastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä
kapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat
olivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla
läntisessä kotimaassani.

Sillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden
ovet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei
ollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut
koskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua
niiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa,
ei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja.
Ne olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan
tapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen
ja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina.
Ne olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta.
Minä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita,
teeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen
hurjiakin -- avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.

Ja tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän
saa valtaansa juuri nämä ihmiset -- veikot, joissa on tulta ja
tarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja
hän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei
surmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät,
vääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja
hienouden.

Oh! -- minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla -- taivas
varjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia
ihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita -- noista
kylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi,
sadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat
kostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet
heikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden,
saattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa
kapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät
harhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien
rakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa
lämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen
tympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.

Ja juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja
tuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden
heikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava
sydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä,
ne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa
niin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen,
miksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo
jokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain
suojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän
puhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne
kelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi
saataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja
he toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.

Minä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin
esimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni
ohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän
"pulituuripoikia", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä
on alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan
toveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti
sekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa.
Mielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii
korvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita,
oivia veikkoja -- vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin
jumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen
sovinnaisuuksille ja ikäville menoille.




NELJÄSTOISTA LUKU


Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin
satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa
maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa
hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän
purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.

Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen,
viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa
ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join
ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys,
että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja
tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani
alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi
maleksimassa niiden lähettyvillä.

Tuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla,
joskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään
minut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia
kuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia
jotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani
varsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska
nämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut
koskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni
tultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut
milloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt
sellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja
elämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista.
Olematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli
verraten joutava ja halpa juttu.

Kuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut
enää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi
lauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla.
Epäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun
tuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten
joutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen
laita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä
ryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin
sain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä
"Viimeistä voitelua". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien
välimaillakin.

Tuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi
sielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti.
Yhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain
muuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut -- eikä
siihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua
sellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä.
Aloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä
tuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet
tunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä
voidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho.
Kun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne
virkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)

Tuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut
viekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa
mukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun
tulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin
jo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet
uudelta puolelta -- minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari.
Havaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin
Tuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän
saattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani
herraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni
pusertaakseen hengen minusta.

Istuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja
me oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut
kummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten
politikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana
kierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan
pöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai,
jos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne
asti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen
ja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin
hilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.

He hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista -- sinuakin,
jolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin,
joka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta
jolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun
nämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään
leveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina -- mitkä
ominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän
herroiksi -- silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta
huolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin
alkuryypyille. Ja -- kukapa sen tietää? -- taivas saattaa olla
suopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties
kohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu
pöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden
herrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.

Tähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa,
minä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi,
kun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat
todellisuudessa ovat.

No niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa
rahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme
odottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin
politikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose,
jolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset
liivit.

"Tulkaa mukaan, pojat -- ilmaiset ryypyt -- niin paljon kuin
haluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman."

"Missä?" me tiedustelimme.

"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää
minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti.
"Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin
pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät
ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."

(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut
olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen,
oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen
järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla
ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä
paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)

"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että
väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet
varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse
muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru
valloilleen, pojat!"

Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me
pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme
soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen
lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin
käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut
ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä
iltana.

Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu
ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen
paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei
ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta
kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla
varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella
pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat
olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan
me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme
sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja
varasimme itsellemme pulloja.

Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe
Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa
whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se
väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai -- varsinkin
milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja
joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista.
Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin
juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin
kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää
pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata,
ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.

Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join --
kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit
neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi
saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.

Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen
Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa
pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo
whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle
eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen
tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta
jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot
haukkoivat ilmaa.

Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat
minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen
häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien
varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa.
Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa.
Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse
ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta
kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista.
He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta
oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin
sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua
noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin
ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain
tekevän kolttosia sen huviksi.

Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi.
Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten
kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman
voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti
junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille
istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa,
että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen
arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä
haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen
ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta
tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.

Minä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti,
kamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin
ilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa
akkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni.
Nelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että
minä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä
kamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja
murskasin ruudun.

Oaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli
täynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä
viinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki
antinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski
minut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani
vain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä
muistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui
heti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin
sitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten
syntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.

Mahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin
iskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo
ennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt
tukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.

Tappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin
tajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka
ponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa.
En muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin "Ilmaa! Ilmaa!" niin
itsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta
kuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta
ja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain,
kuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen
minua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin
päätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin
hän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.

Juuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta.
Siitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes
seuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli
ulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti,
nokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin
hengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen
-- hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin
mahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman
lyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin
uimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin
tajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen
tuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin
tarmoni takaa.

Muuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä
satamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu
avukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja
kaikki muutkin luulivat minun vain "nukkuvan pois humalani" ja olivat
antaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni
ihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen
äkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän
täten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt...
silloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai
miehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla.
Jälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt
taasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella
tavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi
juoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.

Hyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä
vielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon,
kokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua
pöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin
menettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut
osalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut
minua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.




VIIDESTOISTA LUKU


Varhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin
vähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan
paraatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa
-- suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni
mukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä
kuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä
putosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta
ja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää
arvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä
päinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää
ryyppäisi whiskyä.

Päätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että
sain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi
pitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja
siinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat
toisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin,
en voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa
tuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.

Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin.
Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä
päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä
suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä
oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot,
joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita
ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja
mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja
katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan
tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden
toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon
tuostakin sain kuulla saman selityksen: _En olisi tehnyt sellaista,
ellen olisi ollut juovuksissa_. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen
velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja -- tekoja, jotka
pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.

Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden
tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä
syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin,
joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat
pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja
kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös
vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten
esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia,
sai sormensa murskatuksi -- siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen
päänsä.

Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa
huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti,
eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni.
Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa,
siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat
San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita,
laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran
hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen
ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja
minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera
ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.

Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli
saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän
toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan
löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä
mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain
onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin
varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin
ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin
tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui
päästä Hänestä erilleni.

Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja
saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi
minut _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli
määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli
ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja
maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy
tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa
miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista
vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden
oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.




KUUDESTOISTA LUKU


_Sophie Sutherlandilla_ ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä,
ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana
purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä
reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän,
joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset
hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne
täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät
satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin
pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.

Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja
täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan.
Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä
pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn
tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä.
Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen
ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä
juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia
tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan
elämänsä varrelta.

Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava
Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet
karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli
aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun
syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman.
Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän
oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden,
ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan
tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin
hän jaksaisi hengittää -- ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin
pitkälti.

Me ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten
viidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse
maan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan
paikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista
merimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana
oudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita
omituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin
omituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi
kertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain
nähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin
kiihkeästi päästä maihin.

Victor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme
pysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko
loppumatkan meitä nimitettiin "Kolmivaljakoksi".) Victor keksi polun,
joka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä,
paljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti
nousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme
kulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä
ihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta
taivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut
kalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja
pari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme
oikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.

Laadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan
ylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme
rantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme
useita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä
joivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti -- ja
kaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven
suunnattomaksi harmiksi.

Victor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin
lähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä
juomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä,
lasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle.
Sellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä
kapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään
juoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin
kohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan
juoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan,
mutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena;
minulla oli rautainen terveys; ja -- no niin, nuoruus irvistää aina
ylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.

Omituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta
oli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu -- luultavasti se
oli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin
tuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä
myytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty
hollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan
nimityksen "Ankkuri-viinaa". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin.
Emme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan
kalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen
päivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti
laavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.

Tapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka
olimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme.
Ja jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa,
lauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli
ryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui
minusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät,
karaistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin
korallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui
vanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista
ritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan
ja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät
olleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen
muinaiseen rotuun.

Keskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta
ja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt
mielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet
Victorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin
raivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina,
saimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui
ääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden
avulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa
hänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.

Mutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo
ryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli
monen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai
erään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä
iskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies
kyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille
ankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet
erilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi,
että hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo
meressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä
pyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.

Me pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan
kojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel
ja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme
taas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen
oli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka
itsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja
mutisivat: "Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä." Mutta Victor oli
taitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli
kerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen
arvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi
muutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset
juomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen -- ja
merimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä -- teki heidät
hulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli
paheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein
murhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin
paikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen
hulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa
kuin Tuliliemi?

Mutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme
erääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme
vammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän
tapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me
tilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri,
sitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä.
Viimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin
soittamaan ja _samisenien_ ja _taikojen_ ensimäiset sävelet
kajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me
tunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä
ja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme
hauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet,
hän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni,
samoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin
puhki -- mistä vain pääsi turvaan.

Pian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan
vauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita;
varmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel
ja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli
kuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä
edes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä
vuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt
kapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä
laivoihin.

Mitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen
levisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti
maihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta
lähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi
oli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita
tunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi
toimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen
viranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt
kuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja,
virnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja "vanhan
maan" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä
ryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas
pidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen.
Tuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet.
Tämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen,
minäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin
parissa Japanin paperitalojen keskellä.

Kuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel
ja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni
käydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin
matkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin
yhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain
japanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden
ohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies,
joka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli
varsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja
noudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme
pikkuruisista porsliinikulhoista _sakea_, väritöntä, mietoa, haaleata
viinaa.

Muistan myöskin karkulaisoppilaat -- kahdeksantoista, kahdenkymmenen
vuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä
porvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa
ja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä,
hienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria -- nuorukaisia
kuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten
maailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet
miedosta _sakesta_, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli
luvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti
heidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän
laulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:

    Vain pienen kultasormuksen
    voin sulle muistoks' antaa;
    se äitis' tähden säilytä,
    kun kierrät maailman rantaa.

He itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat
murtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin
heidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä
ja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia
elämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka
hohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja
seuraavien pimeyden välimailla. Me -- koululaivalaiset ja minä --
hoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme
reipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa
itkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta
pitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä
on suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.

Ja sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja
näen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on
satamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa
kylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani
varsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet
karkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni.
Kelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on
kadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.

Yllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni
Bonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi
jälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan
varovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme
koskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.

Sen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin
saattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja
nauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin
olisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan
riipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu
siitä, mitä todellakin _tekee_. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia.
Minä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet
tekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken
maailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että
tie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen,
ympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin
vain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet
kulkivat -- miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät,
reimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet
kitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.

Ja tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä
lapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka
tallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä
kattamattoman kaivon lähettyvillä. He _tahtovat_ leikkiä juuri
sen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että
määrätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon.
Ainoa keino estää heitä -- senkin me tiedämme -- on laittaa kansi
kaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään
varoitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään
miehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun
tämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden
ja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.

Muuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen
vuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä
kahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes
vuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille
niihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja
Tuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien
joukossa.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Me laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman,
ja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan
koleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen,
jotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ
Siperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut
ryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin
etelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja
siellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.

Halusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille
saavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta
illan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli
elämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin
Tuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni
oli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät
odottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne
rikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan
haltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa,
jokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja
pysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan,
ruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin
ja olosuhteiden kahlehtimana -- luonnollisesti meidän piti nyt saada
ryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.

Siitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä,
ja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja
tunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja
siten pahaa verta tovereissa herättämään -- ei käynyt päinsä juoda
toisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki
laivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen
halki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet
ruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun
se sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli
kadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me
joimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat
ja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme
ja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi
tovereiksi.

Ilta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen
ravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää
kuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla
tai missä tahansa muualla maailmassa.

Kaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin
näimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat.
Toisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua
perinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa
tilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä
pimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä
välin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni
tunnusteltaviksi.

Kuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten
seikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän
pienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin
usean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja
kapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä
kannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä
tänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien.
Se oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor
tuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät
minut putipuhtaaksi.

Tuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni
olin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan
viehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se
minussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen
kemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että
seuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt
esiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta
olin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä
ollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti
nauttien.

Hilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman
satamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja
tasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki
seitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka,
ja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme
ainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.

Ensimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan
on tapana kanssissa: "Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon
nylkyrit." Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli
tuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan
lempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San
Franciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja
Barbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän
tiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä.
"Sitten", selitti Victor, "minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta
saan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut
kutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja
minä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin
taas lähden purjehtimaan."

Ei, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi,
varsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen
teille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran
kokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit
Barbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven
pituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään
epäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.

Axel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta,
virkkoi: "Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa
kotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun
saan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen
hyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka
tiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän
rahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin
ruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on
Norjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja
niin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä
kokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille."

"Juuri samoin minäkin aion tehdä", selitti Puna-Jukka. "Kolmeen
vuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta
kuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin
Norjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä
lähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap
Hornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan."

Ja kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia
Axel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan
ja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi
kuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta
toisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi
tuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he
mielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.

Pitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli
kyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi.
Hänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi
merikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin.
Jok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä
tuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit,
alas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.

Miehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole
koskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta.
Vanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle,
muuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä
tulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari,
kolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.

Me pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit
olivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä
valkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle,
kukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan.
Mutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän
ruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita,
uutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.

Saimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle,
kullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia
korppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän
kuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri
tahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista.
(Niin, sellainen oli yleinen tapa.) "Tulkaa pois, pojat", virkkoi
pursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi
toistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen
valitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti
nylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me
emme olleet heistä tietääksemmekään.

Siinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä -- pursimies, matruusit,
kuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi
mainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon
luona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki
jalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja
meillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme
seitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen
tahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme
sen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki
yhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten
perämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset.
Me pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme
kummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?

Ja Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana
vuonna, kun _Mary Thomas_ upposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin
puolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja,
me kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli
kuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen
oli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa
ja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa
oli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja
sydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.

Yhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen
vaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit
unohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta
nylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat
loppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten
ruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli
oivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä
meripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan
eikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan
päässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä
eräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan
kotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka
lähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet
ruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota
eivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.

Minut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo
saatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa
otin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut -- hänet oli ammuttu
kuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen
osatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut.
Ukko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet.
Toinen Smith, _Annien_ revolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan
Ranssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata
kaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset
kulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec,
kreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina
ja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi
miestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin
purjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun
keuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie
edelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsi _Annien_ Smithin
surmaan oli syynä Tuliliemi.




KAHDEKSASTOISTA LUKU


Ihastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut.
En pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En
välittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä
palasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla
ymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni
hurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen
toimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni
siis paikan eräässä hampputehtaassa -- kymmenen tunnin työpäivä
ja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani
ja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani
säilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani
luvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta
sentiksi muutaman kuukauden kuluttua.

Ja täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys
Tuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia.
Kävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn
karaisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen
tavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät
kirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.

Liityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä
oli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian
poikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en
nuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten
parissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia
asioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin
miehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y:ssä. Puhuin toisellaista kieltä,
omistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa
ajatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan
poikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y:n nuoret miehet olivat minusta
liian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi
välittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan
ja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin
he. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa
tekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve
siveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.

Sanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden
kanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta,
minkä he olivat viettäneet -- olin liian varhain joutunut Tuliliemen
holhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja
kuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois
ihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset
käsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät
kokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan
löytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme
nykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja
nykyisiä oloja.

Raadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan
yksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin
käyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä
kymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni
kapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa
kehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja
juuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli
toverukset.

Louis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli
todellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan
turmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään
määrässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja
sulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä
voimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä
tuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli
aivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun
näin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin
tutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä
jouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta
tähän leikkiin.

"Jaa -- ei siinä muu auta", selitti Louis, "kuin että sinulle
hankitaan tyttö".

Tämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun
näyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut
tyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa.
Ja luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä
muukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut
mahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka
olivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt
rahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain
vähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme
vanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet
savukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi
kummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä
sentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen,
jaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun
jompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun,
kuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin --
kaksikymment

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48048