← catalogue

Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta

by Jack London · Finnish · Gutenberg #48047 · 509,043 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta

Author: Jack London

Translator: J. Saastamoinen


        
Release date: January 22, 2015 [eBook #48047]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48047

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAA JA KUNTOA: ROMAANI KLONDYKESTA ***

KULTAA JA KUNTOA

Romaani Klondykesta


Kirj.

JACK LONDON


Suom. J. Saastamoinen

Alkuperäinen teos: Smoke Bellew



Otava, Helsinki, 1921.






SISÄLLYS:

 Liharuokaa maistamassa
 Karhunliha
 Squaw Creekin valtaus
 Shortyn unet
 Mies toisella rannalla
 Kilpa-ajo
 Pikkumies
 Kun Cultus-George oli vähällä päättää päivänsä hirressä
 Hylkiö
 Munatrusti
 Tralaliin kaupunki
 Naisen arvoitus




LIHARUOKAA MAISTAMASSA


I.

Alussa hänen nimenään oli Christopher Bellew. Yliopistossa hänestä tuli
Chris Bellew. San Franciscon taiteilijapiireissä sanottiin häntä
sittemmin Kit Bellewiksi. Ja lopuksi hänet tunnettiin ainoastaan Smoke
Bellewin nimellä. Tämä hänen nimensä kehityshistoria muodostaa hänen
oman kehityshistoriansa. Näin ei olisi sattunut koskaan, ellei hänellä
olisi ollut hellä äiti ja rautaisen ankara setä ja ellei hän olisi
saanut kirjettä Gillet Bellamylta.

"Olen juuri nähnyt yhden numeron 'Aaltoa'", oli Gillet kirjoittanut
Pariisista. "O'Hara saa sen tietenkin menestymään. Mutta häneltä
puuttuu eräitä apukeinoja." Sitten seuraa viittauksia aloittelevan
yhteiskunnallisen viikkolehden kehittämisestä. "Mene tapaamaan häntä.
Uskottele hänelle, että esität omia ajatuksiasi. Älä sano hänelle, että
ne ovat minun mielipiteitäni. Jos hän saa sen tietää, niin hän tekee
minusta Pariisin-kirjeenvaihtajan. En voi ruveta sellaiseksi, kun saan
suurilta aikakauslehdiltä hyvän maksun sepustuksistani. Muista ennen
kaikkea toimittaa niin, että hän erottaa sen merkkimiehen, joka hoitaa
musiikki- ja taidearvostelua. Vielä eräs asia. San Franciscolla on
ollut aina oma kirjallisuutensa. Mutta nyt sillä ei ole sitä. Sano
hänelle, että hänen on etsittävä joku hömpsä, joka valmistaa sarjan
kertomuksia ja lykkää niihin oikeata sanfranciscolaista haaveilua ja
väriä."

Kit Bellew noudatti ohjetta. Hän meni "Aallon" toimitukseen. O'Hara
kuunteli. O'Hara keskusteli. O'Hara oli samaa mieltä. O'Hara erotti
merkkimiehen, joka kirjoitti arvosteluja. O'Haralla oli lisäksi
menettelytapansa -- juuri se menettelytapa, jota Gillet oli pelännyt
kaukana Pariisissa. Kun O'Hara tahtoi jotakin, ei kukaan tuttava voinut
panna vastaan. Hän oli miellyttävä ja järkähtämättömän pakottava. Kit
Bellewistä oli tullut aputoimittaja, ennen kuin hän pääsi pujahtamaan
pois toimituksesta. Hän oli suostunut kirjoittamaan joka viikko
palstamäärin arvosteluja, kunnes löytyisi sopiva kynämies, ja hän oli
itse sitoutunut kirjoittamaan San Franciscon kertomussarjaa 10 000
sanaa viikossa -- ja kaiken tämän maksutta. "Aalto" ei maksanut vielä
mitään palkkioita, selitti O'Hara. Ja yhtä vakuuttavasti hän selitti,
että San Franciscossa oli ainoastaan yksi mies, joka kykeni
kirjoittamaan mainittua sarjaa, ja se mies oli Kit Bellew.

Viikon toisensa jälkeen Kit istui toimituksen tuolilla, ajoi
pois velkojia, kiisteli kirjanpainajien kanssa ja lykkäsi
kaksikymmentäviisituhatta sanaa viikossa. Ne sisälsivät jos jotakin.
Hänen kuormansa ei keventynyt. "Aalto" oli kunnianhimoinen. Se rupesi
ottamaan kuvia. Niiden hankkiminen kävi kalliiksi. Lehdellä ei ollut
milloinkaan rahaa maksaakseen Kit Bellewille, ja samasta syystä se oli
kykenemätön palkkaamaan lisävoimia konttoriin.

"Sen siitä saa, kun on hyvä toveri", murisi Kit eräänä päivänä.

"Jumalalle kiitos hyvistä tovereista", huudahti O'Hara kyynelet
silmissä ja sieppasi Kitin käden omaansa. "Sitä olet kaikki kaikessa.
Olet pelastanut minut. Sinun sijassasi olisi minusta tullut
rintakuvapatsas. Vain vähän tuonnemmaksi, veikkonen, ja asiat käyvät
helpommiksi."

"Näen selvästi kohtaloni", oli Kitin valitus. "Jään tänne ainaiseksi."

Vähän myöhemmin hän arveli olevansa selvillä menettelytavasta. Ottaen
tilaisuudesta vaarin hän kaatui O'Haran läsnäollessa erään
tuolinpäälle. Muutama minuutti sen jälkeen hän tölmäsi kirjoituspöydän
kulmaa vasten ja keikautti liimapurkin nurin.

"Pyörryttääkö?" kysyi O'Hara.

Kit pyyhki käsillään silmiään ja tuijotti tuskaisesti häneen, ennenkuin
vastasi.

"Ei, ei se sitä ole. Silmissäni on vika. Ne näyttävät painuvan sisään,
siinä kaikki."

Muutamina päivinä hän lankeili edelleen ja kolhi toimiston huonekaluja.
Mutta O'Haran sydän ei heltynyt.

"Sanon sinulle, Kit", sanoi hän eräänä päivänä, "että sinun on mentävä
silmälääkäriin. Täällä on tohtori Hassdapple. Hän on tuhattaituri. Eikä
se maksa sinulle mitään. Voimme korvata sen ilmoituksella."

Ja sanansa pitäen hän lähetti Kitin silmälääkäriin.

"Teidän silmissänne ei ole mitään vikaa", oli tohtorin tuomio pitkän
tarkastuksen jälkeen. "Tosiaan, silmänne ovat oivalliset -- sellaisia
on pari miljoonassa."

"Älkää sanoko O'Haralle", pyyteli Kit. "Ja antakaa minulle tummat
silmälasit."

Siitä tuli tulokseksi, että O'Hara kävi myötätuntoiseksi ja puhui
hehkuvasti ajasta, jolloin "Aalto" oli pysyvä omilla jaloillaan
pystyssä.

Kun höyrylaiva "Excelsior" oli saapunut Alaskasta ja tuonut tiedot
Klondyken löydöistä, oli koko maa tullut äkkiä pähkähulluksi. Kit teki
kerrassaan arvottoman ehdotuksen.

"Kuulehan, O'Hara", sanoi hän. "Tämä kultakuume käy suurenmoiseksi --
vuoden '49:n' päivät palaavat. Mitähän, jos minä löisin siitä mynttiä
'Aallolle'? Lähtisin kirjoittamaan siihen noista löydöistä.
Kustantaisin itse matkani."

O'Hara ravisti päätään.

"En tule toimituksessa toimeen ilman sinua. Sitten on se kertomussarja.
Sitä paitsi näin Jacksonin tunti sitten. Hän lähtee huomenna Klondykeen
ja on sitoutunut lähettämään joka viikko kirjeen ja valokuvia. En
päästänyt häntä, ennen kuin hän oli luvannut. Ja ihaninta on se, että
tuo kaikki ei maksa meille mitään."

Sen jälkeen Kit kuuli Klondykesta pistäydyttyään iltapäivällä klubiin.
Hän tapasi siellä setänsä pienessä työhuoneessa kirjaston vieressä.

"Hei, arvoisa sukulaismies!" tervehti Kit luisuessaan nahkatuolille ja
ojentaessaan jalkansa. "Haluatteko seuraa?"

Hän teki whiskytilauksen, mutta setä tyytyi mietoon kotimaiseen
punaviiniin. Hän silmäili ärsyttävän paheksuvasti whiskyannokseen ja
veljenpoikansa kasvoihin. Kit näki, että läksytys oli valmistumassa.

"Minulla on vain minuutti aikaa", ilmoitti hän nopeasti. "Minun on
juostava Elleriin ja vilkaistava Keithin näyttelyä sekä kirjoitettava
puoli palstaa siitä."

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi setä. "Sinä olet kalpea. Sinä olet mennyttä
miestä."

Kit vain ähkäisi vastaukseksi.

"Saan ilon olla hautajaisissasi, huomaan."

Kit pudisti päätään surullisesti.

"Ei matojen kaluttavaksi, pyydän. Ruumiini pitää polttaa."

John Bellew polveutui vanhasta, kovasta ja karaistuneesta suvusta, joka
oli viisikymmenluvulla kierrellyt härkävaljakkoineen tasangoilla, ja
hänessä oli uuden maan valloittamisaikana eletyn lapsuuden synnyttämää
kovuutta.

"Sinä et elä oikein, Christopher. Minä olen häpeissäni sinun tähtesi."

"Älkää ravistako minulle verisiä pidätinvitjojanne, hyvä setä. Toivon,
että tieni olisi kukkastie. Mutta se on katkaistu kokonaan. Minulla ei
ole aikaa."

"Mikä hitto sitten?"

"Liikarasitus."

John Bellew naurahti tylysti ja epäuskoisesti.

"Liikarasitus! Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi."

"Lyödäänpä vetoa! Kuitenkaan en ole saanut ansaitsemaani. Ansaitsen
juuri nykyään viisisataa viikossa ja teen neljän miehen työt."

"Tauluja, joita ei kukaan osta? Tai -- hm -- jonkinlaista
haaveilutyötä? Osaatko uida?"

"Olen osannut."

"Ratsastaa?"

"Olen yritellyt sitäkin."

John Bellew tuhautti nenäänsä ynseästi.

"Olen iloissani, ettei isäsi elä eikä näe sinun alennustilasi loistoa",
sanoi hän. "Isäsi oli mies. Joka tuuma hänessä oli miestä. Tuleeko
sinusta? Mies! Luulen, että hän olisi ruoskinut sinusta pois kaiken
musikaalisen ja taiteellisen hupsuttelun."

"Ai näitä rappion aikoja!" huokasi Kit.

"Minä ymmärtäisin sinua ja sietäisin sitä", hutki setä tuimasti, "jos
sinulla olisi ollut menestystä. Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään
eläessäsi, et iskenyt pienintäkään miehen iskua."

"Etsauksia, maalauksia ja viuhkoja", avusti Kit mairittelematta.

"Sinä olet hutilus ja hapuilija. Millaisia tauluja olet maalannut?
Likaisia vesivärimaalauksia ja pirunkuvia ilmoituspapereihin.
Et ole pannut vielä ainoatakaan näytteille, et edes täällä San
Franciscossa --"

"Unohdatte. Yksi on juuri tämän klubin huoneessa."

"Mokomakin sikamainen töherrys. Entä musiikki? Rakas äitihupakkosi
haaskasi satasia oppitunteihisi. Sinä olet hutiloinut ja haparoinut. Et
ole minkään konsertin säestäjänä ansainnut vielä edes viiden dollarin
lappua. Entä laulusi? Joutavia repaleita. Niitä ei ole painettu, ja
niitä on laulanut vain joku boheemisakki."

"Julkaisin kerran kirjan -- siinä niitä sonetteja, muistattehan", pisti
Kit säyseästi väliin.

"Paljonko se maksoi sinulle?"

"Vain pari sataa."

"Entä muut tuotteet?"

"Minulla oli eräs maalaisnäytelmä. Näyteltiin kesällä."

"Mitä sait siitä?"

"Mainetta."

"Ja sinä osaat uida ja olet koettanut ratsastaa!" John Bellew laski
lasinsa pöydälle tarpeettoman kiivaasti. "Mikä saamarin vätys sinä
oikeastaan olet! Sait hyvän kasvatuksen, mutta et pelannut edes
yliopistossa jalkapalloa. Et soutanut. Et --"

"Harjoitin nyrkkeilyä ja miekkailua -- vähän."

"Milloin nyrkkeilit viimeksi?"

"Siellä yliopistossa. Mutta minua pidettiin oivallisena ajan ja
välimatkan arvostelijana, vaikka minua -- hm --"

"Sano pois."

"Pidettiin epävakavana."

"Laiskana, tarkoitat."

"Olen aina ajatellut itsekseni, että se oli lievennettyä puhetapaa."

"Minun isäni, sinun isoisäsi, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla
miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana."

"Se mieskö oli niin vanha?"

"Ei, sinä hävytön heittiö! Mutta kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana
et sinä tapa hyttystäkään."

"Ajat ovat muuttuneet, hyvä setä. Nykyään pannaan murhasta vankeuteen."

"Isäsi ratsasti satakahdeksankymmentäviisi mailia nukkumatta ja väsytti
kolme hevosta kuoliaaksi."

"Jos hän eläisi nykyään, niin hän kuorsaisi sen matkan
Pullman-vaunussa."

Vanha mies oli tukehtumaisillaan kiukusta, mutta nieli sen ja sai
sanotuksi:

"Miten vanha olet?"

"Minulla on syytä luulla --"

"Minä tiedän. Kaksikymmentäseitsemän. Lopetit yliopiston kahdenkolmatta
vanhana. Olet hutiloinut ja kisaillut ja rillaillut viisi vuotta.
Jumalan ja ihmisten edessä: mitä hyötyä sinusta on? Sinun iässäsi oli
minulla yhdet alusvaatteet. Kaitsin karjaa Colusassa. Olin kova kuin
kallio ja saatoin nukkua kalliolla. Elin kuivatulla häränlihalla ja
karhunlihalla. Ruumiini on nykyään paremmassa kunnossa kuin sinun. Sinä
painat noin seitsemänkymmentäviisi kiloa. Voin paiskata sinut selällesi
tai pehmittää nyrkeilläni."

"Ettekö huomaa, hyvä setä, että ajat ovat muuttuneet. Huomautan
lisäksi, että minua ei kasvatettu oikein. Rakas äitihupakkoni --"

John Bellew hytkähti kiukuissaan.

"-- käytän teidän sanojanne -- oli minulle liian hyvä. Hän piteli minua
pumpulissa. Muu oli sen mukaista. Jospa olisin nuoruuteni aikana tehnyt
joitakin sellaisia vahvistavia ja miehuutta vaativia loma-ajanmatkoja,
joita te suositte -- kummastelen, miksi ette pyytänyt minua
kertaakaan? Halin ja Robbien te otitte mukaanne vuoristoretkelle ja
Meksikon-matkalle. Mitä muuta jäi siis minulle kuin etsaukset,
maalaukset ja viuhkat?"

Vanha mies katseli veljensä poikaa teeskentelemättömän paheksuvasti.
Hän oli kärsimätön kuullessaan heikkojen keveitä jaarituksia.

"Hyvä! Teen vielä, kuten sanot, miehuutta vaativan lomamatkan. Entä jos
pyydän sinut mukaan?"

"Vähän myöhään, täytyy sanoa. Minne matka?"

"Hal ja Robert lähtevät Klondykeen. Menen heidän mukanaan vuoriston yli
järviseudulle ja palaan --"

Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun nuori mies hypähti pystyyn ja sieppasi
hänen kätensä.

"Pelastajani!"

John Bellew alkoi heti epäillä. Hän ei ollut edes uneksinut, että Kit
suostuisi.

"Siitä tulee rasittava matka. Olisit siellä haittana."

"En toki. Teen työtä. Olen oppinut tekemään työtä mentyäni 'Aallon'
toimitukseen."

"Joka miehen on otettava vuoden elintarpeet mukaansa. Sinne tulee niin
paljon kamaa, että kantajina olevat intiaanit eivät voi hoitaa sitä.
Halin ja Robertin on pidettävä itse huolta tavaroistaan. Minä menenkin
mukaan auttaakseni heitä. Jos sinä lähdet, on sinun tehtävä samaten."
"Odottakaahan."

"Sinä et jaksa kantaa", esteli setä.

"Milloin lähdemme?"

"Huomenna."

"Teidän ei tarvitse luulla, että karkaisemisesta pitämänne luento on
saanut tämän aikaan", sanoi Kit lähtiessään. "O'Harasta päästäkseni on
minun matkustettava heti jonnekin, minne hyvänsä."

"Mikä se O'Hara on? Japanilainenko?"

"Ei. Hän on irlantilainen, orjain kaitsija ja minun paras ystäväni. Hän
on 'Aallon' päätoimittaja ja omistaja ja suuri rahojen haalija. Mitähän
sanoo, se sujuu. Hän saa aaveetkin liikkeelle."

Kit Bellew kirjoitti sinä iltana pienen kirjeen O'Haralle.

"Tämä on vain muutaman viikon loma", selitti hän. "Sinun pitää saada
joku hömpsä, joka lyö kasaan sitä kertomussarjaa. Valitan, hyvä mies,
mutta terveyteni vaatii sitä. Työnnän kaksin verroin, kun palaan."


II.

Kit Bellew nousi maihin Dyean satamassa. Siellä oli suunnaton tungos.
Sinne oli kokoontunut tuhansia kiloja tuhansien ihmisten tavaroita.
Tämä tavaton matkatavarajoukko alkoi hivua hitaasti Dyean laaksoa
ylöspäin ja sitten Chilcootin yli. Matka oli kaksikymmentäkahdeksan
mailia. Koko se väli oli tavarat kuljetettava kantamalla. Vaikka
kantaja-intiaanit olivat kohottaneet kantomaksun kahdeksasta sentistä
naulalta neljäänkymmeneen senttiin, oli heillä ylenmäärin työtä. Oli
selvää, että talvi oli tapaava suurimman osan noista tavaroista
väärällä puolella vedenjakajaa.

Kit oli kokemattomin kaikista ensikertalaisista. Hänellä oli samoinkuin
sadoilla muilla iso revolveri roikkumassa patruunavyössä. Hänen setänsä,
joka muisti entiset laittomat ajat, oli vikapää samaan syntiin. Mutta
Kit Bellew oli haaveileva. Kultakuumeen vaahdot ja välähdykset lumosivat
häntä. Hän katseli taiteilijan silmin ympärillään olevaa elämää ja
liikettä. Hän oli vain lomamatkalla aikoen vilkaista vuoriston tuolle
puolen ja palata sitten etelään.

Hän jätti seuransa rantahietikolle odottamaan matkatavaroiden tuomista
maalle ja asteli vanhaa kauppa-asemaa kohti, Eräs roteva kuuden jalan
mittainen intiaani kulki hänen ohitsensa kantaen tavattoman isoa
taakkaa. Kit lyöttäytyi intiaanin kantapäille ja ihaili hänen muhkeita
pohkeitaan sekä ihmetteli, kuinka kauniisti ja helposti hän liikkui
kuorma selässään. Intiaani heitti kantamuksensa vaa'alle, joka oli
aseman edustalla, ja Kit liittyi kullanetsijäin joukkoon, joka oli
kerääntynyt intiaanin ympärille ja ihaili häntä. Kantamus painoi yli
satakaksikymmentäviisi naulaa, ja tämä tosiasia mainittiin kunnioittaen
ja kiersi suusta suuhun. Se oli jotakin, tuumi Kit. Hän mietti, tokko
voisi itse nostaa maasta sellaista painoa, saati sitten kantaa.

"Lähdettekö viemään sitä Lindermanin-järvelle asti, hyvä mies?" kysyi
hän.

Intiaani oli ylpeyttä täynnä ja vastasi röhisten myöntävästi.

Kit livahti pois keskustelemasta. Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt
nuori nainen, joka seisoi ovella. Kitiä hämmästytti varsinkin se, että
tuo nainen soveltui täsmälleen ympäristöön, ikään kuin kuului siihen.
Nainen oli sitä paitsi nuori ja kaunis. Hänen soikeiden kasvojensa
kirkas kauneus ja väri vetivät Kitin mielen puoleensa, ja Kit katseli
häntä kauan -- katseli, kunnes neitonen tunsi sen ja katsahti
pitkäripsisillä ja tummilla silmillään kylmästi ja ylimalkaisesti Kitin
silmiin. Kitin kasvoista neitosen silmät siirtyivät nähtävästi
kujeilevan ilkkuvina isoon revolveriin, joka roikkui Kitin lonkalla.
Sitten palasi neidon katse Kitin silmiin, ja siinä katseessa oli
näykkivää halveksumista. Se koski Kitiin kuin isku. Neito kääntyi vielä
vieressään olevaan mieheen päin ja osoitti Kitiä. Mies katseli häntä
samoin näykkivästi ja halveksivasti.

"_Chechaquo_", sanoi neito.

Miehellä oli huonot housut ja kulunut sarkanuttu. Hän näytti
kulkurilta. Hän virnisteli Kitille tylysti, ja tämä tunsi käpertyvänsä
kasaan, vaikka ei tietänyt syytä. Mutta neito oli joka tapauksessa
tavattoman soma, tuumi Kit noiden kahden mennessä poispäin. Hän pani
merkille neitosen kävelytavan ja piti varmana, että tuntisi hänet
käynnistä vielä tuhannen vuoden kuluttua.

"Huomasitteko miehen, joka oli tytön kanssa?" kysyi Kitin naapuri
kiihkeästi. "Tiedättekö, kuka hän on?"

Kit pudisti päätään.

"Poro-Charley. Hänen nimensä sanottiin äsken minulle. Häntä on potkinut
onni Klondykessa. Vanha kullanhuuhtoja. Ollut kaksitoista vuotta
Yukonissa. Tullut juuri sieltä."

"Mitä merkitsee _chechaquo_?" kysyi Kit.

"Te olette yksi _chechaquo_, minä toinen", kuului vastaus.

"Ehkä olen. Mutta selittäkää. Mitä se sana merkitsee?"

"Arkajalka, ensikertalainen."

Satamaan palatessaan käänteli ja väänteli Kit tuota sanaa ajatuksissaan.
Suututti, kun hento tytönletukka nimitteli miestä sillälailla.

Hän meni nurkkaan, missä oli kasoittain matkatavaroita. Siellä tuli
hänen mieleensä intiaani, joka oli kantanut niin hirveän suuren taakan.
Hänellä oli halu koettaa voimiaan. Hän valitsi jauhosäkin, jonka tiesi
painavan täsmälleen sata naulaa. Sitten hän levitti säärensä, kumartui
ja koetti nostaa säkin harteilleen. Hänen ensimmäinen päätelmänsä oli,
että sata naulaa on kovin raskas. Seuraava, että hänen selkänsä oli
heikko. Kolmas seuraus oli kirous. Se pääsi huulilta viiden hukkaan
menneen minuutin kuluttua, jolloin hän lyyhistyi säkille, minkä kanssa
oli paininut. Hän pyyhki otsaansa, ja erään muonasäkkikasan yli hän
näki, miten kylmästi ja ilkkuvasti John Bellew katseli häntä.

"Herra Jumala!" julisti tuo karkaisun apostoli. "Minä leikittelin
tuollaisilla kapineilla kuusitoistavuotiaana."

"Unohdatte, hyvä setä", vastasi Kit, "että minua ei ole ruokittu
karhunlihalla."

"Ja minä leikin niin vielä kuusikymmenvuotiaana."

"Näyttäkääpä minulle."

John Bellew näytti. Hän oli neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha, mutta
hän kumartui säkin puoleen, tarttui ensin kiinni koetteeksi, muutti
sitten otetta, jotta saisi säkin tasapainoon, nosti sen äkkiä ja seisoi
suorana jauhosäkki selässään.

"Taitoa, hyvä poika, taitoa ja selkärankaa."

Kit nosti hattua kunnioittaen.

"Teette ihmeitä, setä, loistavia ihmeitä. Luuletteko, että opin tuon
tempun?"

John Bellew kohautti olkapäitään.

"Sinä käännyt takaisin, ennen kuin matka on tehty."

"Älkää pelätkö", murahti Kit. "Siellä alhaalla on O'Hara, kiljuva
jalopeura. Minä en palaa, ennen kuin on pakko."


III.

Kitin ensimmäinen kantoyritys oli menestyksellinen. Heidän oli
onnistunut saada intiaaneja kantamaan sadankahdenkymmenenviiden naulan
tavarataakkoja Finnegan's Crossingiin asti. Siitä lähtien oli heidän
kannettava ne selässään. He suunnittelivat, että menisivät eteenpäin
mailin matkan päivässä. Kun John Bellewin oli jäätävä leiripaikalle ja
laitettava ruoka, voi hän olla kantamassa ainoastaan silloin tällöin.
Nuoret miehet, joita oli kolme, saivat siis kukin tehtäväkseen kantaa
kahdeksansataa naulaa mailin päivätaipalella. Jos he kantaisivat
viisikymmentä naulaa kerralla, olisi heidän käveltävä taakan kanssa
kuusitoista ja ilman sitä viisitoista mailia päivässä -- "koska emme
palaa viimeiseltä matkalta", selitti Kit ihastuneena tuohon
keksintöönsä. Kahdeksankymmenen naulan taakkoja kantaen olisi kävelyä
yhdeksäntoista mailia päivässä, ja sadan naulan taakkoja kantaen vain
viisitoista mailia.

"Minä en pidä kävelystä", sanoi Kit. "Siitä syystä kannan sata naulaa
kerralla." Hän huomasi epäuskoisen ilmeen setänsä kasvoilla ja lisäsi
nopeasti: "Tietenkin pääsen siihen määrään harjoittelemalla. On
alettava aakkosista. Otan aluksi viisikymmentä naulaa."

Hän teki niin ja kävellä tepasteli iloisesti tietä. Hän heitti säkin
ensimmäiselle leiripaikalle ja asteli takaisin. Se oli helpompaa, kuin
hän oli luullut. Mutta nuo kaksi mailia olivat repineet pois sametin,
mikä oli ollut hänen voimiensa verhona, ja paljastaneet niiden
heikkouden. Hänen toinen kantamuksensa oli kuusikymmentäviisi naulaa.
Se oli paljon vaikeampi viedä. Hän ei tepastellut enää. Hän
istahti usein maahan taakka takapuolellaan ja asetti sen kiven
tai kannon varaan, kuten kaikkien kantajain tapana oli. Kolmatta
taakkaa ottaessaan hän kävi ylpeäksi. Hän otti kantohihnoihinsa
yhdeksänkymmenenviiden naulan papusäkin ja lähti matkalle. Sadan yardin
päähän päästyään hän tunsi olevansa luhistumaisillaan. Hän laskeutui
istualleen ja pyyhki kasvojaan.

"Lyhyet välimatkat ja lyhyet lepoajat", mutisi hän. "Siinä konsti."

Välistä hän pääsi ainoastaan sata yardia, ja joka kerta, kun hän
ponnistautui jaloilleen taivaltaakseen taas lyhyen välin, tuli taakka
kieltämättä raskaammaksi. Hän läähätti, ja hiki juoksi hänestä. Hän
riisui villapaitansa pois, ennen kuin oli päässyt neljännesmailia, ja
ripusti sen puuhun. Vähän myöhemmin hän antoi eropassin hatulleen.
Puolen mailin päässä hän luuli voimiensa olevan lopussa. Hän ei ollut
koskaan eläessään ponnistellut niin kovasti, ja hän tiesi olevansa
lopussa. Kun hän istui ja läähätti, osuivat hänen katseensa isoon
revolveriin ja raskaaseen patruunavyöhön.

"Kymmenen naulan painolasti", ivaili hän solkea avatessaan.

Hän ei viitsinyt ripustaa vehjettä puuhun, vaan viskasi sen
pensaikkoon. Ja kun kantajia kulki hänen ohitsensa yhäti virtanaan
eteenpäin ja taaksepäin, pani hän merkille, että toisetkin
ensikertalaiset heittelivät pois ampuma-aseitaan.

Hänen lyhyet välimatkansa lyhenivät yhä. Toisinaan hän saattoi
hoiperrella eteenpäin vain sata jalkaa, ja sitten onnettomuutta
ennustava, korvan tärykalvoon tuntuva sydämen tykintä ja polvien
epämiellyttävä vavahtelu pakottivat hänet levähtämään. Ja hänen
lepohetkensä kävivät pitemmiksi. Kantomatkaa oli kaksikymmentäkahdeksan
mailia. Se oli vievä yhtä monta päivää. Ja yleisen puheen mukaan oli
tämä osa siitä helpoin. "Odottakaapa, kunnes pääsette Chilcootiin",
sanoivat toiset hänelle levätessään ja puhellessaan, "siellä saatte
kavuta käsin ja jaloin."

"Ei niillä mennä Chilcootiin", vastasi hän. "En ainakaan minä. Paljon
ennen sitä lepään rauhassa pienessä kuopassa sammalien alla."

Hänen jalkansa luiskahti. Hän pinnisti äkkiä voimiaan päästäkseen
tasapainoon. Se säikähdytti. Tuntui kuin olisi jotakin särkynyt sisällä.

"Jos minä lankean tämä taakka selässäni, niin olen mennyttä kalua",
selitti hän eräälle kantajalle.

"Ei tämä vielä mitään", oli vastaus. "Odottakaa, kunnes pääsette
rotkotielle, Canyoniin. Saatte mennä kuusikymmentä jalkaa pitkää
männynrunkoa pitkin kohisevan kosken ylitse. Ei köysikaiteita, ei
mitään, ja vesi tyrskyää polviin asti rungon notkistuttua alaspäin. Jos
putoatte taakka selässä, niin ette pääse mitenkään pois rakseista.
Sinne jäätte ja hukutte."

"Parahiksi minulle", vastasi hän. Ja hänen uupumuksensa oli niin suuri,
että hän puolittain halusi mitä sanoi.

Hänestä ja papusäkistä tuli vaeltava murhenäytelmä. Ja tämä oli yksi
niitä voimaa ja miehuutta kysyviä lomamatkoja, ajatteli hän. Siihen
verrattuna oli O'Haran orjana olo suloista. Hän viehtyi yhä enemmän
ajatukseen, että olisi jätettävä papupussi pensaikkoon ja kierrettävä
hiipien leiripaikan ohitse sekä mentävä sivistyneeseen maailmaan
vievään höyrylaivaan.

Hän istuskeli ja kiroili -- kävellessä ehkäisi läähätys kiroilemisen --
ja taisteli kiusausta vastaan, mikä vietteli palaamaan varkain San
Franciscoon. Hän lakkasi kuitenkin kiroilemasta, ennen kuin mailinmatka
oli suoritettu, ja alkoi itkeä. Hän itki, kun oli ylen väsynyt ja
itseensä tyytymätön. Kun matkan pää tuli näkyviin, niin hän jännitti
vimmatusti voimiaan, laahautui leiripaikalle ja kaatui suulleen
papusäkki selässä. Hän ei kuollut siihen, mutta hän makasi viisitoista
minuuttia, ennen kuin voi koota riittävästi voimia saadakseen
kantohihnat irti. Sitten hän tuli niin sairaaksi, että oli kuolla.
Siinä tilassa löysi hänet Robbie, jolla oli omat samanlaiset vaivansa.
Robbien sairaus virkisti Kitiä.

"Minkä muut miehet voivat tehdä, sen voimme mekin", vakuutti Kit
hänelle, vaikka tuumaili itsekseen, että taisi puhua liikoja.


IV.

"Minä olen kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja mies", vakuutteli
hän seuraavina päivinä useat kerrat itsekseen. Se oli tarpeen. Hänen
oli tosin onnistunut kuljettaa kahdeksansataa naulaansa maili päivässä
eteenpäin, mutta viikossa hän oli menettänyt viisitoista naulaa omasta
painostaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kauheannäköiset. Hänen
ruumiinsa ja mielensä kimmoisuus oli kadonnut kokonaan. Hän ei kävellyt
enää, vaan laahusti.

Hänestä oli tullut työjuhta. Hän nukkui ruokansa ääreen. Hänen unensa
oli raskasta ja eläimellistä. Siitä hän saattoi herätä, kun jalassa
veti suonta, ja valittaa kuin kuoleman tuskissa. Kolotti joka paikkaa.
Hän tallusteli rakot jalkapohjissa, ja nämäkin olivat paljon lievempiä
kuin kauheat verihaavat, joita hänen jalkansa sai veden huuhtomilla
kallioilla Dyean tasangolla, jonka poikki tie kulki kaksi mailia.
Näitä kahta mailia edestakaisin kuljettaessa tuli Kitille
neljänkymmenenkahdeksan mailin matka. Kantohihnojen verille kahnaamat
olat ja rinta saivat hänet ajattelemaan kaupungin kaduilla näkemiään
hevosia ja ensi kerran ymmärtämään niitä.

Koetukseksi, joka oli ensinnä miltei tuhota hänet, tuli ruoka.
Poikkeuksellisen suuri työmäärä vaati ylimääräistä lämmitystä, ja hänen
vatsansa oli tottumaton suureen silavamäärään ja raakoihin, hyvin
turmiollisiin ruskeihin papuihin. Seuraukseksi tuli, että hänen
vatsansa läheni selkärankaa ja että sen ja vilustumisen aiheuttama
vaiva ja häiriö olivat vähällä murtaa hänet. Ja sitten tuli ilon päivä,
jolloin hän saattoi syödä kuin ahmiva eläin ja jolloin hän nälkäisenä
kuin susi tahtoi yhä lisää.

He muuttivat matkasuunnitelmansa vietyään tavarat Canyonin suulle.
Vuorensolan läpi oli tullut huhu, että Lindermanin-järven rannalla
kaadettiin viimeisiä veneiden rakentamiseen kelpaavia puita. Molemmat
serkut jatkoivat matkaa työkalut, saha, villapeitot ja muonaa
selässään, jättäen Kitin ja hänen setänsä raahaamaan matkatavaroita.
John Bellew ja Kit laittelivat yhdessä ruokia ja kantoivat vierekkäin
astellen tavaroita. Aika meni lentäen, ja huipuille satoi ensi kerran
lunta. Vuoriston väärälle puolelle jääminen olisi viivyttänyt matkaa
lähes vuoden. Vanha mies löi rautaiseen selkäänsä sata naulaa. Kitiä
kauhistutti, mutta hän puri hammasta ja otti omiin kantohihnoihinsa
myös sata naulaa. Sen kantaminen otti kovalle, mutta hän oli oppinut
temput, ja hänen ruumiinsa oli vapautunut kaikesta heikkoudesta ja
joutavasta lihasta sekä alkanut saada laihoja ja lujia lihaksia. Hän
teki myös havaintoja ja suunnitelmia. Hän otti huomioon intiaanien
käyttämät päähihnat ja valmisti itselleen yhdet, joita käytti
olkahihnojen lisänä. Se teki kantamisen helpommaksi. Hän jaksoi pian
painaltaa eteenpäin sata naulaa kantohihnoissa, viisitoista tai
kaksikymmentä naulaa keveästi tuon taakan päällä ja niskaa vastassa,
kirves tai airopari kädessä ja toisessa sisäkkäin sopivat leirin
keittoastiat.

He kantoivat minkä voivat, mutta rasitus lisääntyi. Tie kävi
epätasaisemmaksi, taakat tulivat raskaammiksi, ja joka päivä he näkivät
lumirajan luisuvan alemmaksi vuorta pitkin. John Bellew kävi
levottomaksi. Hän pidätti joukon intiaaneja, jotka palasivat
Lindermanin-järveltä, ja taivutti heidät ottamaan hihnoihinsa
tavaroita. Chilcootin kukkulalle kuljettamisesta he tahtoivat
kolmekymmentä senttiä naulalta, ja se oli tehdä hänet hulluksi.
Sittenkin jäi vielä viemättä neljäsataa naulaa vaatemyttyjä ja
leiritarpeita. Hän jäi kuljettamaan niitä ja lähetti Kitin intiaanien
mukana. Kitin oli pysähdyttävä vuoren huipulle, kuljetettava sieltä
tonniaan hiljakseen, kunnes saapuisivat ne neljäsataa naulaa, joiden
kanssa setä oli luvannut ottaa hänet kiinni.


V.

Kit mennä junnaili intiaanikantajien mukana tietä pitkin. Kun
kuljettavana oli pitkä matka, suoraan Chilcootin huipulle, oli hänellä
vain kahdeksankymmenen naulan taakka. Intiaanit taivalsivat raskaita
taakkojaan kantaen, mutta heidän käyntinsä oli nopeampi kuin Kitin
harjoittelema. Kit ei pelännyt vielä mitään, ja nyt hän oli alkanut
pitää itseään miltei intiaanin veroisena.

Neljänneksen mailia astuttuaan hän halusi levätä. Mutta intiaanit
jatkoivat kulkua. Hän pysyi heidän mukanaan ja piti paikkansa jonossa.
Puolen mailin päässä hän oli vakuuttunut, ettei kykenisi astumaan
askeltakaan enää, mutta hän puri hammasta, piti paikkansa ja hämmästyi
mailin päässä, kun oli vielä hengissä. Sitten tuli, kummallista kyllä,
niin sanottu toinen tuuli, ja seuraava maili oli miltei helpompi kuin
ensimmäinen. Kolmas maili oli tappaa hänet, mutta vaikka hän oli
melkein mielipuolena vaivasta ja väsymyksestä, ei hän kitissyt yhtään.
Ja kun hän tunsi varmasti pyörtyvänsä, tuli levähdys. Sen sijaan, että
valkoiset kantajat tapasivat istua hihnat yllään, intiaanit päästivät
olka- ja päähihnat irti ja lepäsivät tupakoiden ja rauhassa puhellen.
Kului täysi puoli tuntia, ennen kuin he lähtivät jälleen matkalle. Kit
huomasi kummakseen olevansa veres mies, ja "pitkät välimatkat ja pitkät
lepoajat" tuli hänen uusimmaksi ohjelauseekseen.

Chilcootin kukkula oli semmoinen kuin oli sanottu. Monissa tilanteissa
oli Kitin kavuttava käsin ja jaloin. Mutta kun hän pääsi sakean
lumipyryn ryöpytessä kukkulalle, oli hän yhä intiaanien mukana, ja hän
oli salaisesti ylpeä siitä, että oli läpäissyt taivalluksen. Hänellä
oli uutena, hellästi vaalittavana kunnianhimona olla miltei intiaanin
veroinen.

Ja kun hän oli maksanut kantamispalkkiot intiaaneille ja nähnyt heidän
lähtevän, tuli myrsky ja pimeä, ja hän oli yksinään tuhannen jalkaa
metsärajan yläpuolella, vuoren selänteellä. Hän oli vyötäryksiin asti
märkä, nälkiintynyt ja väsynyt. Hän olisi antanut vuoden tulot, jos
olisi saanut lämmitellä uunin edessä ja juoda kupin kahvia. Sen sijaan
hän söi tusinan kylmiä omenakakkuja ja ryömi osaksi auki kirvoitetun
teltan poimuihin. Uinaillessaan hänen mielessään oli vain yksi häilyvä
ajatus, ja hän virnisteli vahingoniloisesti kuvitellessaan, minkälainen
John Bellewin naama oli oleva seuraavina päivinä, kun hän laahaisi
miehevästi neljääsataa naulaansa Chilcootia ylöspäin.

Aamulla hän oli työn jäykistämä ja kylmän kohmetuttama. Hän ryömi
telttakankaiden seasta ulos, söi pari naulaa raakaa silavaa, sitoi
hihnoihinsa sata naulaa ja alkoi mennä kivistä tietä alaspäin. Muutama
sata metriä alempana tie kulki pienen vuorijäätikön poikki alas
Kraatteri-järvelle. Toisetkin kantajat menivät vuorijäätikön poikki.
Koko sen päivän hän kuljetti tavaroitaan jäätikön yläreunalle, ja kun
välimatka oli lyhyt, vei hän sataviisikymmentä naulaa kerrallaan. Hän
ei lakannut lainkaan ihmettelemästä, että jaksoi kantaa niin paljon.
Kahdella dollarilla hän osti eräältä intiaanilta kolme kovaa
laivakorppua. Lisäksi hän käytti suuren määrän rahaa silavaan. Siten
hän sai monta ateriaa. Pesemättömänä, viluissaan, vaatteet hiestä
märkinä hän nukkui toisen yön telttakankaiden seassa.

Aikaisin aamulla hän levitti jäälle tervavaatteen, pani sen päälle
kolme neljännestonnia ja lähti vetämään. Vuorijäätikön kaltevuuden
lisääntyessä hänen kuormansa vauhti kasvoi, kuorma ehätti hänet,
tempaisi hänet mukaansa ja luisti alaspäin hänen kanssaan.

Sata kantajaa taakat selässään pysähtyi katselemaan häntä. Hän huuteli
hurjasti varoituksia, ja tiellä olevat kompuroivat ja hoippuilivat
sivulle. Alhaalla jäätikön alareunalla kohosi pieni teltta. Se näytti
kiitävän häntä kohti, niin nopeasti se suureni silmissä. Hän jätti
kantajain polkeman tien sen kääntyessä vasemmalle ja törmäsi suunnalle,
missä oli tuoretta lunta. Se ryöppysi hänen ympärilleen ja hiljensi
hänen vauhtiaan. Hän huomasi teltan samassa, kun törmäsi sitä vasten ja
tulla tupsahti tervavaatteen päällä ja muonapussiensa seassa teltan
sisälle. Teltta horjahteli kuin juopunut. Kit huomasi olevansa sen
kylmässä höyryssä, kasvokkain hämmästyneen nuoren naisen kanssa, joka
ponnahti istumaan vaaleiden huopainsa seassa. -- Nainen oli sama, joka
oli sanonut Kitiä _chechaquoksi_ Dyeassa.

"Näittekö sitä ryöppyä?" kysyi Kit hilpeästi. [Alkukielessä:
_smoke_ (= savu, ryöppy). Siitä johtuu kertomuksen päähenkilön
nimi _Smoke Bellew_.]

Nainen silmäili häntä paheksuen.

"Siirtäisittekö säkin pois jalaltani?" kysyi nainen kylmästi.

Kit katsahti ja nosti nopeasti taakan pois.

"Ei se ollut säkki. Se oli minun polveni. Suokaa anteeksi!"

Tuo tiedonanto ei hämmentänyt naista. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli
kuin haaste otteluun.

"Olipa hyvä, ettette kaatanut kamiinaa", sanoi neitonen.

Kit seurasi neidon katsetta ja huomasi rautapeltisen kamiinan ja
kahvipannun, jota hoiti toinen nuori nainen. Kit veti kahvin hajua
sieraimiinsa ja katsoi taas neitoseen.

"Olen _chechaquo_", sanoi hän.

Neidon vaivaantunut ilme osoitti, että hän oli selvillä siitä. Mutta
Kit oli ujostelematon.

"Olen heittänyt pois ampumavehkeeni", sanoi hän.

Tyttö tunsi silloin Kitin, ja hänen silmänsä välähtivät.

"En olisi luullut koskaan teidän pääsevän näin pitkälle", sanoi hän.

Kit niiskautti taas halukkaasti ilmaa.

"Kahvia totta tosiaan!" Hän kääntyi suoraan tytön puoleen. "Annan
teille pikkusormeni -- leikatkaa se ihan heti, teen teille mitä
tahansa, rupean orjaksenne yhdeksi vuodeksi ja yhdeksi päiväksi tai
joksikin muuksi sopivaksi ajaksi, jos annatte minulle kupin kuumaa
tuosta pannusta."

Ja kahvia juodessaan hän ilmoitti nimensä ja sai tietää tytön nimen --
Joy Gastell. Kit kuuli vielä, että tyttö oli maan vanhoja asukkaita.
Oli syntynyt eräällä kauppa-asemalla Suuren Orjajärven rannalla ja
lapsena kulkenut isänsä kanssa Kalliovuorten yli ja tullut alas
Yukoniin. Hän oli isänsä kanssa menossa sisämaahan.

Ottaen huomioon sen tosiasian, että tyttö oli vielä valkoisten
huopainsa alla, Kit ei pitkittänyt keskustelua, vaan kieltäytyi
sankarillisesti juomasta toista kuppia kahvia ja lähti itse sekä vei
matkatavaransa pois neitosen teltasta. Sittemmin hän teki useita
johtopäätelmiä: tytöllä oli huomattava nimi ja huomattavat silmät; hän
saattoi olla enintään kahdenkymmenen tai yhden- tai kahdenkolmatta
vuoden ikäinen; hänen isänsä täytyi olla ranskalainen; tytöllä oli oma
tahto ja hehkuva luonne; hän oli saanut kasvatuksensa jossakin näiden
erämaiden ulkopuolella.


VI.

Tie kulki metsärajan yläpuolella Kraatteri-järven ympäri jäiden
kahnaamia kallioita vuorensolaan, joka johti Happy Campia ja
ensimmäisiä vaivaiskasvuisia mäntyjä kohti. Raskaiden matkatavaroiden
kantaminen teitä pitkin olisi vaatinut päiväkausien rasittavat
ponnistukset. Järvellä oli tervakankaalla päällystetty vene, joka
kuljetti tavaroita. Kahdella kerralla, yhteensä kahdessa tunnissa, se
olisi vienyt Kitin ja hänen tonninsa yli. Mutta Kitillä ei ollut rahaa,
ja venemies vaati neljäkymmentä dollaria tonnilta.

"Olette saanut kultakaivoksen, hyvä ystävä, pienestä somasta
veneestänne", sanoi Kit soutumiehelle. "Haluatteko toisenkin
kultakaivoksen?"

"Näyttäkääpä minulle se", oli vastaus.

"Myyn sen teille. Viette minut ja tavarani yli, siinä hinta. Saatte
aatteen, jolle ei ole haettu patenttia. Voitte ryhtyä lyömään sitä
rahaksi heti, kun olen sanonut sen teille. Teettekö kaupan?"

"Teen", sanoi venemies. Hän oli Kitin mielestä luotettava.

"Hyvä. Näette tuon vuorijäätikön. Ottakaa mukaanne kirves ja menkää
sinne. Voitte tehdä päivässä uurteen ylhäältä alas asti. Tajuatteko
tarkoituksen? Chilcootin ja Kraatteri-järven Yhdysliikenneyhtiö,
rajoitettu vastuunalaisuus. Voitte ottaa viisikymmentä senttiä sadalta
naulalta ja antaa luistaa tuhat tonnia päivässä. Ei tarvitse tehdä
työtä, otatte vain rahat."

Kahden tunnin kuluttua oli Kitin tonni järven toisella puolella. Hän
oli säästänyt kolme päivää. Kun John Bellew saavutti hänet, oli hän jo
ehtinyt mennä hyvän matkan Deep-järvelle vievää tietä. Tämä järvi oli
tulivuoren syvänne, täynnä jääkylmää vettä.


VII.

Viimeinen taival Long-järveltä Lindermanin-järvelle oli kolme mailia
pitkä, ja tie, jos sitä tieksi voi sanoa meni tuhat jalkaa korkean
harjanteen yli, laskeutui alas liukasta ja kivistä jyrkännettä ja kulki
laajan rämealueen poikki. John Bellew varoitteli Kitiä, nähdessään,
että hänellä oli pystyyn noustessaan sata naulaa kantohihnoissa ja että
hän vielä sieppasi viidenkymmenen naulan jauhosäkin ja pani sen
taakkansa päälle niskan varaan.

"Yrittäkää nyt, karkaisun saarnaaja", vastasi Kit. "Näyttäkää, että
olette syönyt karhunlihaa ja että teillä on ollut vain yhdet
alusvaatteet."

John Bellew pudisti vain päätään.

"Pelkään, että käyn vanhaksi, Christopher."

"Olette vasta neljäkymmentäkahdeksanvuotias. Muistatteko, että
isoisäni, teidän isänne, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla
miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana?"

John Bellew irvisti ja nieli lääkkeen.

"Setä hyvä! Tekee mieleni sanoa teille jotain hyvin tärkeätä. Olin
kasvaessani aika hontelo, mutta voin nyt kantaa enemmän kuin te,
kävellä pitemmälti kuin te, keikauttaa teidät selällenne tai pehmittää
teidät hyväksi nyrkeilläni."

John Bellew ojensi kättään ja sanoi juhlallisesti:

"Christopher, hyvä poika, uskon, että voit tehdä niin. Uskon, että voit
tehdä niin ja pitää samalla tuota taakkaa selässäsi. Olet suoriutunut
hyvin, poika, vaikka sitä on mahdoton käsittää."

Viimeisen taipaleen Kit kulki neljä kertaa päivässä edestakaisin,
kävellen siis vuorta kaksikymmentäneljä mailia, kaksitoista mailia
siitä sataviisikymmentä naulaa selässä ja niskassa. Hän oli ylpeä,
teräksinen ja väsyksissä, mutta loistavassa ruumiillisessa kunnossa.
Hän söi ja nukkui paremmin kuin oli syönyt ja nukkunut milloinkaan
elämässään, ja kun työ läheni loppuaan, tuli hän miltei pahoilleen.

Tuhannet kantajat tallasivat jokaisen rämealueen läpi vievän polun
äkkiä pohjattomaksi. Heidän oli tehtävä yhtämittaa uusia polkuja.
Sellaista raivatessaan Kit tunsi, miten pehmeä ja mehevä pintamaa
painui hänen allaan. Hän horjahti ja suistui nenälleen. Hän selvisi
kuitenkin niskojaan taittamatta. Hän nousi käsiensä ja jalkojensa
varaan sata naulaa selässään. Mutta sen ylemmäksi ei hän päässyt.
Toinen käsivarsi vajosi olkapäätä myöten ja oli posken päänalusena
liassa. Kun hän veti tuota käsivartta pois, vajosi toinen olkapäätä
myöten. Siinä tilassa oli mahdoton päästellä irti kantohihnoja, ja kun
oli sata naulaa selässä, ei voinut nousta pystyyn. Hän vain väsytti
itseään pääsemättä eteenpäin, survoi ja möyhensi ruohoisen pinnan niin,
että matala vesilätäkkö alkoi muodostua vaarallisen lähelle hänen
suutaan ja nenäänsä.

Hän koetti käännähtää selälleen ja saada taakan alleen, mutta
tulokseksi tuli, että molemmat käsivarret upposivat olkapäätä myöten.
Hän sai maistaa, miltä tuntuisi hukkuminen. Erinomaisen kärsivällisenä
hän hinasi hitaasti ensin toisen, sitten toisen läpimärän käsivartensa
ylös ja asetti ne tasaisesti eteensä kannattamaan leukaa. Sitten hän
alkoi huutaa apua. Vähän ajan kuluttua hän kuuli lupsahtelevaa jalkain
ääntä, kun joku läheni mutamaata pitkin takaapäin.

"Auttakaa, hyvä ystävä!" sanoi Kit. "Heittäkää pelastusköysi tai jokin
sellainen."

Naisen ääni vastasi, ja Kit tunsi sen.

"Jos olette hyvä ja aukaisette hihnat, niin voin nousta."

Sata naulaa vierähti mutaan, niin että läpsähti, ja Kit kapusi hitaasti
jaloilleen.

"Hauskassa kunnossa", nauroi neiti Gastell nähdessään Kitin mutaisen
naaman.

"Ei se mitään", vastasi Kit hilpeästi. "Tämä on mieliurheiluani.
Koettakaapa sitä joskus. Se on erinomaista rintalihaksille ja
selkärangalle."

Hän siivosi kasvojaan ja läpsäytteli rapaa pois käsistään.

"Oh!" huudahti tyttö, tuntien hänet. "Herra -- ah -- herra Smoke
Bellew."

"Kiitän teitä vakavasti hyvään aikaan tulleesta pelastuksesta ja tuosta
nimestä", vastasi Kit. "Sain toistamiseen kasteen. Tästä lähin vaadin,
että minua sanotaan Smoke Bellewiksi. Se on mieleenpainuva ja
varmaankin merkityksellinen nimi."

Hän oli hetken vaiti. Sitten hänen äänensä sai äkkiä kovan kaiun.

"Tiedättekö, mitä aion tehdä?" kysyi hän. "Lähden takaisin
Yhdysvaltoihin. Menen siellä naimisiin. Hankin monilapsisen perheen. Ja
sitten iltahämyn tultua kokoan nuo lapset lähelleni ja selostan heille
kärsimykset ja vaivat, jotka sain kestää Chilcootin matkalla. Ja
elleivät he itke -- sanon minä, elleivät he itke, pieksän heidän
selkänsä sinisiksi."


VIII.

Pohjoinen talvi tuli nopeasti. Maassa oli pysyvää lunta kuusi tuumaa.
Hurjista myrskyistä huolimatta jäätyivät rauhaisat lammikot. Kit ja
John Bellew olivat serkkujen apuna lastaamassa venettä. He näkivät sen
katoavan järvellä lumipyryyn.

"Ja nyt on nukuttava yksi yö ja lähdettävä aamulla aikaisin", sanoi
John Bellew. "Ellei myrsky estä meitä pääsemästä vuoren huipun yli,
pääsemme huomisiltana Dyeaan, ja jos satumme tapaamaan höyrylaivan,
pääsemme viikossa San Franciscoon."

"Onko lomaretki huvittanut teitä?" kysyi Kit hajamielisenä.

Heidän viettäessään viimeistä yötä Lindermann-järven rannalla oli
heidän leirinsä murheellisen näköinen köyhyydessään. Serkut olivat
ottaneet kaiken käyttökelpoisen, teltta siihen luettuna. Repaleinen
tervakangas, joka oli pingotettu tuulta vasten, suojasi heitä
lumiryöpyltä. Illallista he keittivät avoimella tulella parissa
kuhmuisessa ja hylätyssä leiriastiassa. Heille oli jätetty heidän
huopansa ja ruokaa muutamaan ateriaan. Siinä kaikki.

Illallisen kestäessä Kit puhui ainoastaan yhden kerran.

"Hyvä setä", sanoi hän aiheettomasti, "minun tahtoni on, että sanotte
minua tästä lähtien Smokeksi. Minusta on lähtenyt höyryä tällä
matkalla, eikö niin?"

Muutamia minuutteja myöhemmin hän oli matkalla telttakylään. Siellä
majaili kullanetsijöitä. Heillä oli työnä joko veneiden lastaus tai
rakentaminen. Kit viipyi useita tunteja. Kun hän palasi ja pujahti
huopansa alle, nukkui John Bellew jo.

Aamulla oli vielä lumipyry. Kit ryömi jo pimeällä huopansa sisästä,
teki sukkasillaan ollen tulen ja sulatti sillä jäätyneitä kenkiään.
Sitten hän keitti kahvia ja paistoi silavaa. Aamiainen oli kurja ja
kolkko. Heti syötyään he käärivät huopansa kokoon. John Bellew lähti
astelemaan edellä. Kun hän kääntyi Chilcootiin vievälle tielle, ojensi
Kit hänelle kätensä.

"Hyvästi, setä", sanoi hän.

John Bellew silmäili häntä ja kirosi kummissaan.

"Älkää unohtako, että nimeni on Smoke", nuhteli Kit.

"Mutta mitä aiot tehdä?"

Kit viipotti kättään ja viittasi pohjoiseen päin myrskyn mylleröimän
järven taakse.

"Mitäpä hyödyttää kääntyä takaisin, kun on päästy näin pitkälle?" uteli
hän. "Minä olen sitä paitsi saanut maistaa karhunlihaa ja minä pidän
siitä. Jatkan matkaa."

"Sinulla ei ole rahaa", tenäsi John Bellew. "Sinulla ei ole
matkavarusteita."

"Olen saanut paikan. Katsopa veljesi poikaa, Christopher Smoke
Bellewiä! Hän on saanut paikan. Hän on erään herrasmiehen miehiä. Hän
saa siitä toimesta sataviisikymmentä kuukaudessa ja muonan. Hän lähtee
Dawsoniin parin hienon herran ja yhden herraspalvelijan mukana --
leirikokiksi, soutajaksi ja yleiseksi hommaajaksi. Ja O'Hara ja 'Aalto'
saavat mennä hemmettiin. Hyvästi."

John Bellew oli ällistyksissä ja osasi vain mutista.

"Minä en ymmärrä."

"Sanotaan, että Yukonin vesillä on kaljunaamaisia jääkarhuja hyvin
runsaasti", selitti Kit. "Minulla on nyt vain yhdet alusvaatteet, ja
minä lähden etsimään karhunlihaa, siinä kaikki."




KARHUNLIHA


I.

Puoli päivää kesti myrskyä. Kit käveli hoippuillen rantaa pitkin
vastatuuleen. Päivän koittaessa oli lastattava tusina veneitä. Niihin
pantiin Chilcootin yli kannettuja kalliita matkatavaroita. Veneet
olivat kotitekoisia ja kömpelöitä. Niitä olivat lyöneet kasaan miehet,
jotka eivät olleet veneiden tekijöitä. Eräs jo lastattu vene oli juuri
lähdössä, ja Kit pysähtyi katselemaan sitä.

Tuuli puhalsi järveltä suoraan tälle rannalle. Lähtevän veneen miehet
kahlasivat jaloissaan pitkävartiset kumisaappaat lykäten venettä syvää
vettä kohti. He tekivät sen kaksi kertaa. Veneeseen kavuttuaan he eivät
saaneet soudetuksi sitä selvään veteen, se luisui takaisin ja tarttui
kiinni pohjaan. Kolmas yritys onnistui osaksi. Miehet kiskoivat
kömpelösti raskailla airoilla ja kuljettivat hitaasti venettä
ulommaksi. Sitten he vetivät ylös huopapurjeen, mutta tuuli sieppasi
sen pois, ja kolmannen kerran luisui vene takaisin jäiselle rannalle.

Kit irvisteli itsekseen ja jatkoi matkaansa. Hänenkin täytyi odottaa
saavansa kestää sellaista, sillä hänen oli lähdettävä vielä samana
päivänä samalta rannalta ja samanlaisella veneellä.

Miehet olivat kaikkialla työssä ja tekivät sitä vimmatusti, sillä
talven tulo oli niin vaarallisen pikaista, että järvisarjan yli
pääseminen ennen jäätymistä oli uhkapeliä. Mutta herrojen Spraguen ja
Stinen teltalle saavuttuaan Kit ei tavannut heitä vielä jalkeilla.

Tulen ääressä tervakankaan suojassa istui lyhyt ja paksu mies, joka
poltti surkeata sätkäpaperossia.

"Hei!" huusi mies. "Oletteko herra Spraguen uusi mies?"

Kit nyökkäsi ja luuli huomanneensa, että _herra_ ja _mies_
sanoilla oli ollut vivahduksellinen paino, ja oli varma, että puhujan
silmäkulma oli rävähtänyt vihjaavasti.

"Hyvä, minä olen tohtori Stinen palveluksessa", jatkoi toinen. "Olen
viisi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä. Nimeni on Shorty, lyhyemmin Jack
Short -- ja toisinaan Pätkä-Johnny."

Kit ojensi kätensä ja ravisti.

"Onko teidät kasvatettu karhunlihalla?" kysyi hän.

"Varmaan", kuului vastaus, "vaikka ensimmäisenä ravintonani oli
puhvelinmaito, mikäli muistan. Istu ja haukkaa palasta. Herrat eivät
ole nousseet vielä."

Ja vaikka Kit oli syönyt yhden aamiaisen, istahti hän tervakankaan alle
ja söi toisen aamiaisen kolme kertaa hartaammin. Viikkokausia kestänyt
raskas ja puhdistava työ oli antanut hänelle suden vatsan ja
ruokahalun. Kit sai Shortylta kummastuttavia tietoja heidän herroistaan
ja onnettomuutta ennustavia arveluita retkestä. Thomas Stanley Sprague
oli aloitteleva kaivosinsinööri ja miljoonamiehen poika. Tohtori Adolph
Stine oli myös rikkaan isän poika. Isiensä toimesta he olivat molemmat
joutuneet pylväiksi valtausyhtiöön, jonka piti lyödä rahaa Klondyken
seikkailusta.

"Oh, he ovat rahaa koko miehet", selitteli Shorty. "Kun he saapuivat
Dyean satamaan, oli kantopalkkio seitsemänkymmentä senttiä, mutta ei
ollut intiaaneja. Siellä oli eräs joukkue Itä-Oregonista, oikeita
kullanhuuhtojia, joiden onnistui haalia intiaaneja kantamaan
seitsemälläkymmenellä sentillä. Intiaaneilla oli jo hihnoissaan
matkatavarat, kolmetuhatta naulaa kaikkiaan, kun Sprague ja Stine
saapuivat paikalle. He tarjosivat kahdeksankymmentä senttiä ja
yhdeksänkymmentä, ja kun he olivat luvanneet dollarin naulalta,
rikkoivat intiaanit edellisen sopimuksensa ja irroittivat hihnansa.
Oregonin joukkue on vielä satamassa. He eivät pääse ennen kuin ensi
vuonna.

"Ne ovat oikeita karjuja, nämä meidän herrat, kun on kysymyksessä
rahojen sumppuaminen ja toisten ihmisten tunteiden polkeminen. Mitä he
tekivät, kun pääsivät Lindermanin rannalle? Kirvesmiehet olivat juuri
antamassa viimeistä voitelua veneelle, jonka olivat sitoutuneet myymään
kuudestasadasta eräälle Friscon sakille. Sprague ja Stine tarjosivat
heille täsmälleen tuhat, ja miehet rikkoivat sopimuksensa. Vene on
näköjään hyvä, mutta se toinen joukkue on joutunut pulaan sen takia. Ja
he ovat kiikissä ensi vuoteen asti.

"Juo toinen kuppi kahvia ja ole varma, että minä en matkustaisi tällä
tavalla, ellei minulla olisi niin hurjan kipeä halu päästä Klondykeen.
Oletko allekirjoittanut työsopimuksen?"

Kit pudisti päätään.

"Siinä tapauksessa tulee sääli sinua. Heillä ei ole muonaa tässä
maassa, ja he hylkäävät sinut kylmästi heti Dawsoniin päästyään.
Ihmiset saavat nähdä nälkää siellä tänä talvena."

"Herrat tekivät sopimuksen", aloitti Kit.

"Suullisen", keskeytti Shorty nopsasti. "Sinun sanasi on heidän sanansa
veroinen, siinä kaikki. No niin tai näin -- mikäs sinun nimesi on,
toveri?"

"Sano Smokeksi", vastasi Kit.

"No niin, Smoke, saat lähteä kävelemään suullisen sopimuksenne varassa.
Se on selvä näyte siitä, mitä on odotettavissa. He voivat kyllä sumputa
rahaa, mutta eivät voi tehdä työtä eivätkä pääse ylös vuoteesta
aamulla. Meidän olisi pitänyt lastata vene ja lähteä matkalle tunti
sitten. Kohta saat kuulla heidän huutavan kahvia itselleen -- sänkyyn,
näes, vaikka ovat aikamiehiä. Osaatko hoitaa venettä vesillä? Minä olen
karjamies ja kullanhuuhtoja, mutta vesillä olen äkkinäinen, ja he eivät
osaa sen kummempaa. Osaatko sinä?"

"Kysy sitä!" vastasi Kit ja kyyristyi paremmin tervakankaan suojaan,
kun kova tuulenpuuska ryöpytti lunta vasten naamaa. "En ole ollut
veneessä sitten kuin pikkupoikana. Mutta arvelen, että voimme oppia."

Suojuskankaan kulma pääsi irti, ja Shorty sai takaapäin lumiryöpyn
niskaansa.

"Äh, voimme kyllä oppia", murisi hän vihaisesti. "Lapsikin voi oppia.
Mutta panenpa viimeisen dollarini vetoa siitä, että emme pääse
lähtemään tänään."

Kello oli kahdeksan, kun telttaan huudettiin kahvia, ja lähes yhdeksän,
ennen kuin herrat tulivat näkyville.

"Huomenta", sanoi punaposkinen, hyvin ravittu kaksikymmenviisivuotias
nuori mies. "On aika jo lähteä, Shorty. Te ja --." Hän katsoi kysyvästi
Kitiin. "En saanut nimeänne muistiini eilen illalla."

"Smoke."

"Hyvä. On parasta, että Shorty ja herra Smoke alkavat lastata venettä."

"Vain Smoke -- herra pois", esitti Kit.

Sprague nyökkäsi lyhyesti, lähti ja kuljeskeli siellä täällä telttojen
välissä. Mukana seurasi tohtori Stine, joka oli hintelä ja kalpea nuori
mies.

Shorty katsoi merkitsevästi toveriinsa.

"Yli puolitoista tonnia matkatavaroita, eivätkä he aio koskea
sormellaan. Saatpa nähdä."

"Luulen sen johtuvan siitä, että meidät on palkattu tekemään työt",
vastasi Kit hilpeästi, "ja meidän on parasta aloittaa heti."

Kolmentuhannen naulan kuljettaminen selässä sata yardia ei ollut mikään
helppo tehtävä. Sen suorittaminen puolittaisessa myrskyssä, kahlaamalla
raskaissa pitkävartisissa kumisaappaissa lumen läpi oli lopen
uuvuttavaa. Lisäksi pieniä leirikapineita. Sitten tuli lastaus. Sitä
mukaa kuin vene täyttyi, oli sitä työnnettävä kauemmaksi järvelle,
joten kahlattava väli piteni. Kello kahden aikaan oli koko urakka
suoritettu, ja kahdesta aamiaisestaan huolimatta Kit oli uuvuksissa ja
nääntymäisillään nälästä. Hänen jalkansa vapisivat. Shortyn tila oli
samanlainen. Hän etsi ruokaa tutkien purkit ja pannut ja löysi ison
astian, jossa oli kylmiä keitettyjä papuja ja niiden seassa isoja
silavan viipaleita. Oli vain yksi lusikka, pitkävartinen, ja he
pistelivät sillä vuorotellen astiasta. Kit oli aivan varma, ettei ollut
eläessään maistanut mitään niin hyvää.

Sprague ja Stine saapuivat, kun tuo miellyttävä työ oli parhaassa
käynnissä.

"Mikä esteenä?" syytti Sprague. "Emmekö pääse ikinä lähtemään?"

Shorty pisti vuorostaan lusikalla ja antoi sen sitten Kitille.
Kumpikaan ei virkkanut halaistua sanaa, ennen kuin astia oli tyhjä ja
sen pohja raavittu.

"Emme ole tietenkään tehneet mitään", sanoi Shorty ja pyyhki käden
selkäpuolella suutaan. "Emme ole tehneet rahtuakaan. Ja tietenkään ette
ole saaneet mitään syödäksenne. Olen ollut hyvin ajattelematon."

"Söimme, söimme", sanoi Stine nopeasti. "Söimme yhdessä teltassa ...
tuttavien luona."

"Arvelin sitä", murisi Shorty.

"Mutta lähtekäämme matkalle nyt, kun olette jo syöneet", vaati Sprague.

"Siellä on vene", sanoi Shorty. "Se on lastattu. Mutta mitä aiotte
tehdä, jotta päästään matkalle?"

"Kavutaan veneeseen ja työnnetään sitä eteenpäin. Lähde nyt."

He kahlailivat ulapalle päin. Herrat menivät veneeseen, ja Kit ja
Shorty työnsivät sitä ulommaksi. Kun aallot alkoivat lipoa heidän
saapasvarsiensa suita, kapusivat hekin veneeseen. Ne toiset kaksi eivät
pitäneet airoineen varansa. Vene ajautui takaisin ja tarttui kiinni
pohjaan. Siten kävi viisi, kuusi kertaa.

Shorty istahti toivottomana veneen partaalle, pisti tupakkamällin
poskeensa ja tiedusteli neuvoa taivaalta, samalla kun Kit ajoi vettä
pois veneestä ja toiset kaksi tekivät epäystävällisiä huomautuksia.

"Jos noudatatte minun määräyksiäni, niin saan veneen liikkeelle", sanoi
Sprague vihdoin.

Yritys oli hyvin ajateltu, mutta ennen kuin hän ehti kavuta veneeseen,
oli hän vyötäryksiin asti märkä.

"Meidän on pantava teltta pystyyn ja tehtävä tuli", sanoi hän, kun vene
tarttui taas pohjaan.

"Mitäs nyt vettä niin pelkäät", ivaili Stine. "Toiset miehet ovat
lähteneet tänään vesille märempinä kuin sinä. Annas kun minä panen
veneen liikkeelle."

Tällä kertaa hän vuorostaan likosi ja tahtoi hampaat kalisten, että oli
tehtävä tuli.

"Pieni roiskaus vain", virkahti Sprague pahanilkisesti. "Yritetään vain
eteenpäin."

"Shorty, ota esille minun vaatelaukkuni ja tee tuli", komensi Stine.

Shorty totteli, ja Sprague värisi vilusta veneessä. Kun Kit ei saanut
mitään määräystä, oli hän jouten ja mielissään, kun sai levätä.

"Eripurainen venekunta ei pääse vesille", sanoi hän itsekseen.

"Mitä sanot?" ärähti Sprague hänelle.

"Puhunpahan itsekseni -- kuuluu tapoihini", vastasi Kit.

Hänen herransa loi häneen kovan katseen ja jurotti pitkät minuutit
yksinään. Sitten herra antautui:

"Ota esille matkalaukkuni", käski hän, "ja mene auttamaan tulen teossa.
Emme pääse lähtemään ennen kuin aamulla."


II.

Myrsky jatkui vielä seuraavana päivänä. Lindermanin-järvi oli vain
kapea, veden täyttämä vuorenrotko. Tämän suppilon läpi puhalteli
vuorilta tuleva viima epäsäännöllisesti, toisin ajoin voimakkain
puuskin ja toisin ajoin hiukan hiljeten.

"Jos annatte minun yrittää, niin luulen meidän pääsevän matkalle",
sanoi Kit, kun kaikki oli valmiina lähtöä varten.

"Mitäpä sinä osaisit?" näykki Stine.

"Koettakaa", vastasi Kit ja mukautui.

Hän oli ensi kerran eläessään palkkatyössä, mutta hän oppi vakavasti
tottelemaan. Kuuliaisena ja hilpeänä hän otti osaa erilaisiin turhiin
yrityksiin, joilla koetettiin saada vene vesille.

"Miten sinä menettelisit?" kysyi vihdoin Sprague hengästymisestä
puolikuoliaana ja melkein uikuttaen.

"Kävisin istumaan ja odottaisin tyynempää hetkeä, ja sitten
yritettäisiin niin kovasti kuin suinkin jaksettaisiin."

Hän oli ensimmäinen, joka kehitti tuon suunnitelman, niin
yksinkertainen kuin se olikin. Se tuotti tuloksen heti ensi kertaa
käytäntöön sovellettaessa. He nostivat sitten huopapeiton mastoon
purjeeksi ja kiitivät järveä pitkin. Stine ja Sprague tulivat kohta
hilpeälle tuulelle. Alituisesta pessimismistään huolimatta oli myös
Shorty hyvällä päällä, ja Kitin mieltä innosti yritys niin, ettei hän
voinut nurkua. Sprague kamppaili peräsimen kanssa neljännestunnin,
mutta katsoi sitten pyytävästi Kitiin. Kit vapautti hänet.

"Minun käsivarteni ovat aivan puutuneet ponnistuksista", mutisi Sprague
puolustellen.

"Ette ole tainnut syödä koskaan karhunlihaa?" kysyi Kit
myötätuntoisesti.

"Mitä piruja tarkoitat?"

"En mitään erityistä. Arvelin vain."

Mutta herrojensa selän takaa Kit huomasi Shortyn säteilevän
irvistyksen. Shorty oli jo äkännyt, mikä piikki oli Kitin vihjauksessa.

Kit pysyi peräsimessä Lindermanin toiseen päähän asti. Hän oli niin
taitava, että molemmat nuoret ja työtä kammoavat herrat alkoivat
sanoa häntä perämieheksi. Shorty oli yhtä mielissään ja ryhtyi
vapaaehtoisesti jatkamaan kokin virkaa jättäen veneen hoidon toisille.

Lindermanin- ja Bennetin-järven välillä oli kannas. Keveässä lastissa
olevaa venettä autettiin pientä, mutta voimakasta yhdistävää virtaa
alaspäin, ja Kit sai paljon lisätietoja vedestä ja veneestä. Mutta kun
tuli kantaa matkatavaroita, niin Stine ja Sprague katosivat, ja heidän
palkollistensa täytyi kantaa kaksi päivää tavaroita kannaksen poikki,
niin että selkä oli katketa. Ja samaten kävi tällä matkalla monena
muuna surkeana päivänä.

Rautaisen ankara pohjolan talvi läheni lähenemistään, ja lukuisat
vastoinkäymiset viivyttivät heitä. Windy Armissa Stine karkotti Kitin
itsevaltiaasti pois peräsimestä ja rupesi itse hoitamaan sitä. Tunnin
kuluessa vene teki haaksirikon aaltojen pieksämällä rannalla. Kaksi
päivää meni siellä hukkaan korjauksia tehdessä. Kun he tulivat
lähtöpäivän aamuna veneen luo astuakseen siihen, huomasivat he, että
veneen keula- ja perälaitoihin oli piirretty isoin kirjaimin:

    CHECHAQUO.

Kit virnisti, sillä tuo vihattu sana oli siihen niin sopiva.

"Heh!" sanoi Shorty, kun Stine syytti häntä. "Minä osaan kyllä niin ja
näin lukea ja kirjoittaa ja tiedän, että _chechaquo_ merkitsee
ensikertalaista, mutta en ole koskaan saanut niin paljon opetusta,
että osaisin oikein kirjoittaa niin leukapieliä vääntävän sanan kuin
tämä on."

Häväistys ärsytti kumpaakin herraa. He katsoivat pistävästi Kitiin. Kit
ei kuitenkaan maininnut, että Shorty oli edellisenä iltana hartaasti
pyytänyt sanomaan, kuinka mainittu kummallinen sana kirjoitetaan.

"Se on heille vähintään yhtä paha letkaus kuin sinun karhunlihasi",
vakuutti Shorty myöhemmin.

Kit virnisti. Sitä mukaa kuin hän oppi yhä paremmin tuntemaan omat
voimansa, hän rupesi halveksimaan yhä enemmän noita kahta herraa. Hän
oli saanut maistaa liharuokaa ja piti siitä; mutta he opettivat hänelle
paraikaa, miten oli oltava syömättä sitä. Hän rupesi paheksumaan heitä
siinä määrin, että se läheni vihaa. Heidän tekotautinsa kiusasi häntä
vähemmän kuin heidän avuton kykenemättömyytensä. Hänessä oli vanhaa
Isaac Bellewiä ja muita kovia Bellewejä, jotka vaikuttivat
terveellisesti.

"Shorty", sanoi hän eräänä päivänä, kun he tavallisuuden mukaan
odottivat matkallepääsyä, "voisin melkein kolauttaa heitä airolla
päähän ja haudata heidät jokeen."

"Samoin minä", yhtyi Shorty. "He eivät ole lihansyöjiä. He ovat
kalansyöjiä ja varmaan haisevat."


III.

He pääsivät koskialueelle. Ensinnä tuli Box Canyon ja joitakin maileja
alempana White Horse. Box Canyon oli nimeänsä vastaava. Se oli arkku,
loukku. Kun siihen kerran joutui, ei ollut muuta ulospääsytietä kuin
laskea läpi. Kallioseinät kohosivat molemmin puolin pystysuorina. Joki
kapeni murto-osaksi entisestään ja vyöryi pauhaten ja hurjalla
vauhdilla tuon hämärän käytävän läpi. Sen keskellä kasaantui vettä
harjanteeksi, joka oli ummelleen kahdeksan jalkaa korkeampi kuin vesi
kallioiden vieressä. Koskea pelättiin kovasti, sillä se oli ottanut
kuljetusmaksuksi hengen useilta alaslaskevilta kullanetsijöiltä.

He laskivat veneensä rannalle kosken yläpuolella, jossa oli
parikymmentä pelonvaltaamaa venekuntaa. Kit ja hänen matkatoverinsa
lähtivät jalkaisin tarkastusretkelle. He ryömivät kosken reunalle ja
katselivat alhaalla ryöppyävää vettä. Sprague vetäytyi vavisten
taapäin.

Shorty pukkasi merkitsevästi kyynärpäällään Kitiä ja sanoi hiljaa:

"Jänistävät. Lyönpä vetoa, etteivät lähde laskemaan."

Kit tuskin kuunteli. Venematkalle lähdettyä hän oli oppinut tuntemaan,
kuinka uppiniskaisia ja käsittämättömän pahankurisia elementit olivat,
ja välähdys siitä, mitä tuolla alhaalla oli, vaikutti häneen kuin
taisteluhaaste.

"Meidän on laskettava tuota harjannetta myöten", sanoi hän. "Jos
luiskahdamme pois siltä, törmäämme seinämiin --"

"Emmekä saa koskaan tietää, miten on käynyt", oli Shortyn päätelmä.
"Osaatko uida, Smoke?"

"Toivon etten osaisi, jos kävisi hullusti tuolla alhaalla."

"Samaa sanon minä", sanoi haikeasti eräs outo mies, joka seisoi
vieressä ja kurkisteli kosken kuiluun. "Ja toivon, että olisin jo
toisella puolella."

"Minä en luopuisi mistään hinnasta laskemisyrityksestä", sanoi Kit. Hän
tarkoitti mitä sanoi. Samalla hän tahtoi karaista tuota miestä. Hän
kääntyi lähteäkseen veneen luo.

"Aiotteko lähteä laskemaan?" kysyi vieras mies.

Kit nyökäytti päätään.

"Haluaisin, että minullakin olisi miehuutta siihen", teki mies
tunnustuksen. "Olen ollut tuntikausia täällä. Kuta kauemmin olen
katsellut, sitä enemmän olen alkanut pelätä. En ole merimiehiä. Ja
minulla on mukanani vain veljeni poika, nuori nulikka, ja vaimoni. Jos
te pääsette ehjinä läpi, viettekö sitten minun veneeni alas?"

Kit katsahti palvelustoveriinsa. Tämä viivytti vastausta.

"Hänellä on vaimo mukanaan", viittasi Kit. Eikä hän erehtynyt mieheen
nähden.

"Niin on", vakuutti Shorty. "Pysähdyin ajattelemaan juuri sitä. Tiesin,
että oli jokin syy, miksi oli tehtävä niin."

He kääntyivät lähteäkseen, mutta Sprague ja Stine eivät hievahtaneet
paikaltaan.

"Onnea matkalle, Smoke", huusi Sprague Kitille. "Minä -- hm --." Hän
epäröi. "Minä jään tänne ja katselen menoanne."

"Veneeseen tarvitaan kolme miestä, kaksi airoihin ja yksi peräsimeen",
sanoi Kit tyynesti. Sprague katsahti Stineen.

"Piru sinne menköön, mutta en minä", sanoi tuo herrasmies. "Kun et sinä
pelkää jäädessäsi seisomaan tänne ja katselemaan, niin en pelkää
minäkään."

"Selviämme ilman heitä", sanoi Kit toverilleen. "Sinä asetut keulaan
airo kädessä ja minä hoitelen peräsintä. Sinun on vain pidettävä
venettä oikealla tolalla, siinä kaikki. Lähdettyämme et voi kuulla
ääntäni, joten on vain pidettävä huolta veneestä."

He lykkäsivät veneen vesille ja kuljettivat sen kiihtyvän virran
keskelle. Syvästä joen uomasta kuului yhä kasvava kohina. Virta
vetäytyi kuilun suulle notkeana kuin sulanut lasi, ja hämärtyvät
kallioseinät ottivat heidät väliinsä. Shorty pani tupakkamällin
poskeensa ja pisti airon veteen. Vene kiiti harjanteen ylimpien
tyrskyjen varassa, ja villi vetten kohina, joka kimmahteli takaisin
korkeista kallioseinistä ja moninkertaistui, huumasi heidät kuuroiksi.
Lentävä vaahto oli vähällä tukehduttaa heidät. Kit ei voinut toisinaan
nähdä keulassa olevaa toveriaan. Vaiva kesti vain pari minuuttia. Sinä
aikana he kiitivät kolme neljännesmailia harjannetta, sukeltautuivat
näkyville ja laskivat alhaalla akanvirrassa rantaan.

"Se oli karhunlihaa", ilakoi Shorty, "oikeata karhunlihaa. Sanopa,
Smoke, eikö tuntunut hiukan? En välitä, vaikka sanon sinulle
kahdenkesken, että olin ennen lähtöämme enemmän peloissani ja
kauhuissani kuin kukaan muu Kalliovuorten tällä puolella. Nyt olen
karhunsyöjä. Tule pois, niin viemme sen toisen veneen alas."

Takaisin mennessään he tapasivat puolimatkassa herransa, jotka olivat
katselleet laskua ylhäältä.

"Tuolta tulevat kalansyöjät", sanoi Shorty. "Käännä tuulen puoleen."


IV.

Vieraan miehen nimi oli Breck. Hänen veneensä laskettuaan Kit ja Shorty
tapasivat hänen vaimonsa, hennon ja tyttömäisen ihmisen jonka sinisissä
silmissä oli kiitollisuuden kyyneliä. Breck itse koetti antaa Kitille
viisikymmentä dollaria ja tarjosi niitä sitten Shortylle.

"Hyvä mies", virkkoi tämä, "minä olen tullut tähän maahan kiskomaan
rahaa maasta enkä lähimmäisteni kukkaroista."

Breck penkoi jotakin veneestään ja sai käsiinsä ison kopsapullon. Siinä
oli whiskyä. Shorty ojensi puoleksi kättään ottaakseen, mutta keskeytti
liikkeen äkkiä ja ravisti päätään.

"Meillä on vielä laskettavana se kirottu White Horse, joka kuuluu
olevan pahempi kuin tämä Arkku. En tohdi nyt maistaa mitään
miestäväkevämpää."

Muutaman mailin päässä he laskivat rantaan. Kaikki neljä menivät
jalkaisin katsomaan tuota pahaa paikkaa. Eräs kallioriutta kaarrutti
virran, jossa oli sarja koskia, oikeanpuoleista rantaa kohti. Kapeaan
väylään syöksyvän vesipaljouden vauhti lisääntyi pelottavasti.
Jättiläismäisen isoja, valkoisia ja vimmaisia aaltoja kohoili
korkealle. Siinä oli se pelätty Valkoisen Hevosen Harja, joka oli
vienyt monelta hengen. Harjan toisella sivulla oli korkkiruuvimainen
aaltokierre ja pohjaanvetävä imunielu ja vastakkaisella sivulla suuren
suuri pyörre. Jos mieli päästä läpi, oli laskettava itse Harjaa.

"Tämä on pahempi pähkinä kuin Arkku", tuumi Shorty.

Heidän katsellessaan ilmestyi vene ylös kosken niskalle. Se oli iso
vene, neljäkymmentä jalkaa pitkä, lastina monta tonnia matkatavaroita
ja kuusi miestä kuljettamassa. Se viippuili ja vaappuili ylös ja alas
sekä katosi toisinaan kokonaan tyrskyihin ja vaahtoihin, ennen kuin
saapui Harjan luo.

Shorty loi hitaan syrjäsilmäyksen Kitiin ja puheli: "Somaa ryöppyä!
Eikä vielä pahimmalla kohdalla. Ovat vetäneet airot sisään. Nyt se vie
veneen. Herra Jumala! Nyt se hukkui! Ei, siellä se!"

Vaikka vene oli niin iso, oli se tyrskyjen välissä kadonnut näkyvistä
lentävään savuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä vene pullahti Harjan
sameimmassa kohdassa ylös aallokolle ja näkyville. Kauhukseen Kit näki
veneen koko pitkän pohjan. Vene oli siis hetkisen ilmassa miesten
istuessa sisällä jouten paikoillaan, lukuunottamatta yhtä, joka seisoi
peräsimen luona. Sitten vene syöksyi alaspäin aallokon kuiluun ja
katosi toisen kerran näkyvistä. Kolme kertaa se teki syöksyn ja
hautaantui, sitten katsojat näkivät sen keulan olevan pyörrettä kohti.
Perämies heittäytyi koko painollaan melaansa vasten, mutta yritys oli
turha, vesipyörre tempaisi veneen mukaansa, ja perämiehen oli autettava
sitä pääsemään kierteelle. Pyörteestä voi päästä pois ainoastaan Harjan
kautta. Ja vene syöksyi viistoon Harjan yläpäähän. Perämies oli ehkä
suunniltaan, pelätessään vesipyörteen vetävän veneen nieluunsa, eikä
koettanut kääntää suoraan kyllin nopeasti. Kun hän sitten koetti, oli
se jo myöhäistä. Harja kiskaisi sen mukaansa ja lennätti sen kosken
toisella sivulla olevan korkkiruuvin jäyhien aaltojen lävitse. Sata
jalkaa alempana alkoi kellahdella laatikoita ja myttyjä. Sitten tuli
veneen pohja näkyviin. Niistä kuudesta miehestä pullahti yksi esille
siellä, toinen täällä. Kaksi heistä pääsi onnekseen maihin alempana.
Muut hukkuivat.

Oltiin ison aikaa vaiti. Shorty alkoi puhua ensiksi.

"Tule pois", sanoi hän. "On paras panna toimeksi. Jalkani kylmettyvät,
jos seisotaan täällä kauemmin."

"Saamme sauhuta vähän", irveli Kit hänelle.

"Ja sinä ansaitset varmaan nimesi", vastasi Shorty. Hän kääntyi ja
kysyi herroilta: "Tuletteko mukaan?"

Vetten pauhu ehkä esti näitä kuulemasta kutsua.

Shorty ja Kit mennä porhalsivat jalanpaksuisen lumen läpi kosken
niskalle ja työnsivät veneen vesille. Kit oli kahden vaikutelman
vallassa. Toisen aiheutti hänen toverinsa luonne. Se kannusti häntä.
Toisena kannustimena oli tieto, että vanha Isaac Bellew ja kaikki muut
Bellewit olivat tehneet läntisellä valtausmatkallaan samanlaisia tekoja
kuin tämä oli. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voi tehdä.

"Sinun on varmaankin laskettava kosken selän harjaa", huudahti Shorty
hänelle ja pani mällin poskeensa, kun veneen vauhti kiihtyi kiihtyvässä
virrassa ja kosken lasku alkoi.

Muutama minuutti sen jälkeen vene oli suvannon rannassa White Horsen
alapuolella. Shorty oli puolimärkänä, syljeksi suustaan tupakan moskaa
ja puristi Kitin kättä.

"Lihaa! Lihaa!" rallatti Shorty. "Syömme sitä raakana! Syömme sitä
elävänä!"

Rantaäyrään harjalla he tapasivat Breckin. Hänen vaimonsa oli vähän
matkan päässä. Kit puristi Breckin kättä.

"Pelkään, ettei teidän veneenne pääse alas", sanoi hän. "Se on pienempi
kuin meidän ja kiikkerä."

Breck otti setelinipun esille.

"Annan teille kummallekin sata dollaria, jos tuotte sen alas."

Kit katseli Valkoisen Hevosen liehuvaa Harjaa. Korea illan sarastus
teki laskua. Ilma kylmeni. Maisema näytti käyvän jylhän kalseaksi.

"Ei se käy päinsä", sanoi Shorty. "Emme halua rahojanne. En tahtoisi
kajota niihin millään ehdolla. Toverini on hyvä veneiden tuntija, ja
kun hän sanoo, ettei teidän veneenne ole tukeva, niin hän
tietää, luulen, mitä sanoo."

Kit nyökkäsi vakuuttavasti ja vilkaisi sattumalta Breckin vaimoon.
Vaimo oli kiinnittänyt katseensa häneen, ja Kit oli selvillä, että jos
hän jolloinkin oli nähnyt naisen rukoilevan silmillään, niin nyt hän
näki. Shorty seurasi Kitin katsetta ja näki saman kuin Kit. He
silmäilivät hämillään toisiaan ja vaikenivat. Yhteisen vaikutelman
vallassa he sitten nyökäyttivät päätään toisilleen ja kääntyivät
tielle, mikä vei kosken niskalle.

Tuskin he olivat saaneet Breckin veneen vesille ja päässeet
ensimmäisten kuohujen sekaan, kun veneeseen alkoi roiskua vettä. Aallot
olivat vielä pieniä, mutta enteitä siitä, mitä oli tuleva. Shorty
katsahti ivallisesti taakseen pureskellessaan välttämätöntä mälliään,
ja Kit tunsi sydämessään outoa lämpöä nähdessään tuon miehen, joka ei
osannut uida, mutta ei voinut kieltäytyä tästä seikkailusta.

Koski kävi kovemmaksi, ja pärskeet alkoivat lennellä. Pimeän
lisääntyessä Kit silmäili Harjaa ja virran polveketta. Hän ohjasi
veneen tuohon mutkaan ja oli hehkuvan tyytyväinen, kun vene kiiti ihan
Harjan keskilinjalle. Kun vene sitten kiiti vaahtojen keskellä,
hautaantui ja nousi taasen kaiken kastuessa, ei hänellä ollut selvää
käsitystä mistään muusta kuin siitä, että hän väänteli koko painollaan
perämelaa ja toivoi, että setä olisi katsomassa. Hengästyneinä ja
läpimärkinä he sukeltautuivat näkyville, ja vene oli melkein laitoja
myöten vettä täynnä. Shorty kiskaisi muutaman kerran airoilla
voimakkaasti ja sai veneen akanvirran vietteeseen, ja se teki mitä
vielä oli tarpeen, kunnes vene taas kosketti varmasti rantaa. Breckin
vaimo oli siellä ylhäällä katsomassa. Hänen harras pyyntönsä oli
täytetty, ja kyyneliä vieri hänen poskilleen.

"Teidän on nyt vain otettava rahat, pojat", huusi Breck heille ylhäältä.

Shorty nousi seisomaan, hänen jalkansa luiskahti ja hän lysähti
istumaan veteen, samalla kuin veneen toinen laita kallistui veden alle
ja nousi taas sieltä takaisin.

"Piru vieköön ne rahat!" sanoi hän. "Tuokaa sitä whiskyä. Nyt, kun on
selvitty, huomaan, että jalkani ovat kylmettyneet, ja minä olen
varmaankin vilustunut."


V.

Aamulla, kuten tavallista, he olivat viimeisiä matkallelähtijöitä.
Stinellä ja Spraguella ei ollut lainkaan kiire, he eivät näyttäneet
saavan päähänsä, että vesitie saattoi jäätyä milloin tahansa. He
tekeytyivät sairaiksi, kuljeskelivat omilla teillään, lepäilivät ja
lisäsivät Kitin ja Shortyn työn kaksinkertaiseksi.

"Lakkaan varmaankin kunnioittamasta Jumalaa, kun näen, että hän on
erehtynyt antamaan ihmisen muodon noille kahdelle." Shorty ilmaisi näin
pilkkaavalla tavalla vastenmielisyyttään.

"Mutta sinussa on miestä mihin läpeen tahansa", virnisteli Kit hänelle.
"Kuta enemmän tutustun sinuun, sitä enemmän alan kunnioittaa Jumalaa."

"Hän teki varmaan niin hyvän kuin osasi, heh", sovitteli Shorty
sanojaan, kun kohteliaisuuden ahdistava vaikutelma oli hälvennyt.

Vesitie kulki Le Bargen järven poikki. Tässä järvessä ei ollut kovaa
virtaa, vaan neljäkymmentä mailia seisovaa vettä. Se matka oli
kuljettava soutamalla, ellei ollut sopiva tuuli. Mutta myötäisten
tuulten aika oli ohi, ja pohjoisesta puhalsi jääkylmä viima vasten
naamaa. Se pani järven aaltoilemaan kovasti. Oli miltei mahdoton soutaa
venettä vastatuuleen. Lumipyry lisäsi vielä heidän vaivojansa. Kun vesi
jäätyi heidän airojensa lapoihin, oli yksi mies pidettävä hakkaamassa
pois niistä jäätä kirveellä. Spraguen ja Stinen oli myös pakko olla
vuorotellen soutamassa, mutta he laiskottelivat silminnähtävästi. Kit
oli oppinut lisäämään ruumiin painolla soudun voimaa. Hän pani
merkille, että hänen herransa tekivät näennäisesti samanlaisia
liikkeitä, mutta kastoivat hyvin petkuttavalla tavalla airoja veteen.

Kolmen tunnin kuluttua Sprague laski aironsa veneeseen ja sanoi, että
heidän täytyi lähteä takaisin joen suuhun ja laittaa suojus. Stine
yhtyi häneen. Monta kovalla työllä voitettua mailia oli menetetty.
Toisena ja kolmantena päivänä tehtiin sama hyödytön yritys. White
Horsen luota saapuneita veneitä oli joensuulla kokonainen laivasto,
kolmatta sataa. Joka päivä saapui kolme- tai neljäkymmentä, ja
ainoastaan kaksi tai kolme pääsi toiselle rannalle. Jäätä muodostui jo
lahdelmissa, ja se kiersi ohkaisina vöinä niemien ympäri.

"Selviäisimme tästä, jos heillä olisi edes sen verran sisua kuin
simpukalla", sanoi Kit Shortylle heidän kuivatessaan puhvelinnahkaisia
jalkineitaan tulen ääressä kolmantena iltana. "Olisimme päässeet tänään
yli, elleivät he olisi käännyttäneet takaisin. Olisi tehty vielä tunti
työtä, niin olisi oltu länsirannalla. He ovat metsään eksyneitä
kakaroita."

"Olemme saaneet iankaikkisen vaivan noista kahdesta pennusta",
kehitteli Shorty. "He voivat antaa käskyjä ja sumputa rahaa, mutta,
kuten sanoit, he ovat lapsipalleroisia. Jos mielimme päästä Dawsoniin,
on meidän otettava käsiimme koko roska."

"Tehdään niin", sanoi Kit ja vahvisti sen kädenlyönnillä.

Shorty ryhtyi aamulla paljon ennen päivänkoittoa tähän virkaansa.

"Tulkaa!" huusi hän. "Ylös, unikeot! Tässä on kahvinne! Latkikaa se
sisäänne! Lähdemme matkalle!"

Stine ja Sprague ärisivät ja ruikuttelivat, mutta heidän oli lähdettävä
matkalle kaksi tuntia aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tuuli oli vielä
entistäänkin ankarampi, ja lyhyessä ajassa oli joka miehen naama jäässä
ja airoissa painava lasti jäätä. He ponnistelivat kolme, neljä tuntia
ja vuorottelivat tehtäviä: yksi hakkasi jäätä, yksi piti perää, kaksi
oli airoissa. Luoteinen rannikko tuli yhä lähemmäksi. Tuuli kiihtyi
yhä, ja Sprague heitti vihdoin airot käsistään merkiksi, että hän
luopui yrityksestä. Shorty hypähti paikalle, vaikka oli juuri äsken
päässyt soutamasta. "Hakatkaa jäätä pois", sanoi hän ja pisti kirveen
Spraguen käteen.

"Mutta mitä hyötyä siitä on?" kitisi toinen. "Emme pääse yli. Meidän on
käännyttävä takaisin."

"Jatkamme", sanoi Shorty. "Hakatkaa jäätä! Ja kun tunnette voivanne
paremmin, tulette soutamaan."

Heillä oli kova työ, mutta he pääsivät rannan lähelle. Siellä he
huomasivat, että rannikko oli muodostunut pelkistä paasista ja
kallioista ja ettei ollut maihinpääsypaikkaa.

Kukaan ei puhunut. He soutivat vaikeapääsyistä rannikkoa pitkin. Kit
piti venettä vastatuuleen. Toisinaan he pääsivät airon vedolla vain
jalan eteenpäin, ja toisinaan he saivat parilla kolmella vedolla veneen
pysymään vain paikallaan. Kit koetti parhaansa mukaan terästää noita
kahta nahjusta. Hän korosti sitä seikkaa, että tälle rannalle päässeet
veneet eivät olleet palanneet takaisin. Niiden oli siis täytynyt,
todisteli hän, löytää suojapaikka jossakin edempänä. He ponnistelivat
vielä tunnin ja sitten vielä tunnin.

"Jos te toverukset käyttäisitte soutamiseen sitä voimaa, jota olette
latkineet kahvista vuoteellanne, niin pääsisimme sinne", rohkaisi
Shorty.

Muutaman minuutin kuluttua Sprague lakkasi soutamasta.

"Voimani ovat lopussa", sanoi hän, ja hänen äänessään värähteli itku.

"Niin ovat meidän muidenkin", vastasi Kit. Hänkin oli valmis
pillahtamaan itkuun tai tekemään murhan, niin lopen uuvuksissa hän oli.
"Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."

"Meidän on käännyttävä takaisin. Käännä vene ympäri."

"Shorty, käy airoihin, ellei hän tahdo soutaa", komensi Kit.

Mutta Sprague kieltäytyi antamasta airoja. Stine oli lakannut
soutamasta, ja vene ajelehti taaksepäin.

"Käännä ympäri, Smoke", käski Sprague.

Kit, joka ei ollut vielä eläessään kironnut kellekään, kummasteli
itseään.

"Menkää ensin helvettiin", sanoi hän. "Airoihin kiinni ja soutamaan!"

Ihmiset menettävät uupumuksenhetkinä koko sivistysvarastonsa. Sellainen
hetki oli tullut nyt. Joka mies oli saavuttanut murtumiskohtansa.
Sprague heitti rukkasen kädestään, sieppasi revolverinsa ja käänsi sen
perämiestä kohti. Tämä oli uusi koe Kitille. Hänelle ei ollut
tapahtunut mitään sellaista elämässään. Ja nyt se ei näyttänyt tekevän
minkäänlaista vaikutusta. Tämä ihan hämmästytti häntä. Revolverin
ojennus oli mitä luonnollisin asia maailmassa.

"Ellette pane pois revolveria", sanoi hän, "niin minä otan sen teiltä
ja näpäytän sillä rystysillenne."

"Ellet käännä venettä takaisin, niin ammun sinut", uhkasi Sprague.

Silloin Shorty sekaantui asiaan. Hän heitti jäänhakkuun ja kavahti
seisomaan Spraguen takana.

"Koettakaapa ampua", sanoi hän ja heilutti kirvestä. "Oikein sormia
syyhyy, kun tekee niin mieli halkaista pääkallonne. Aloittakaa vain
leikki, jos huvittaa."

"Sprague", sanoi Kit, "annan teille täsmälleen kolmekymmentä sekuntia
aikaa pannaksenne pois revolverin ja ruvetaksenne soutamaan."

Sprague epäröi, naurahti lyhyeen ja hermostuneesti, pisti revolverin
taskuunsa ja rupesi soutamaan.

He kamppailivat vielä kaksi tuntia ja luisuivat tuuma tuumalta
eteenpäin. Kitkin alkoi jo pelätä erehtyneensä. Mutta vihdoin, kun hän
oli juuri kääntymäisillään takaisin, tuli kapea aukko. Se vei maan
ympäröimään lahdelmaan, jonka pintaa tuimimmatkaan puuskat tuskin
saivat värehtimään. Se oli satama, mihin veneet olivat saapuneet
edellisinä päivinä. He soutivat kaltevalle rannalle. Molemmat
herrasmiehet makasivat nääntyneinä veneessä, sillä aikaa kun Kit ja
Shorty pystyttivät teltan, tekivät tulen ja keittivät kahvia.

Tuuli oli lauhtunut nopeasti. Se lakkasi illan tullessa. Sitten tuli
kirkasta ja kylmää. Jäähtymään pantu kahvikuppi unohtui sivulle, ja
muutaman minuutin päästä siinä oli puolen tuuman paksuudelta jäätä.

Sprague ja Stine olivat kahdeksan aikaan illalla huopapeitteissään ja
nukkuivat viimeisilleen väsyneinä sikeätä unta, kun Kit palasi venettä
tarkastamasta.

"Nyt jäätää, Shorty", ilmoitti hän. "Koko lahdelma on jo ohuessa
jäässä."

"Mitä aiot tehdä?"

"On vain yksi tehtävä. Järvi jäätyy tietysti ensin. Jokea pitää sen
nopea juoksu auki ehkä useita päiviä. Vene, joka on huomenna tähän
aikaan kiinni Le Bargen järvessä, jää siihen ensi vuoteen asti."

"Tarkoitat, että meidän on lähdettävä tänä iltana? Nyt?"

Kit nyökkäsi.

"Pystyyn, unikeot!" oli Shortyn ärjyvä vastaus, ja hän alkoi irroittaa
teltan tukiköysiä.

"Paljonko kello?" kysyi Stine.

"Puoliyhdeksän."

"Nyt on pimeä vielä", oli vastaväite.

Shorty tempaisi pois pari tukinuoraa, ja teltta alkoi luhistua.

"Ei nyt ole aamu", selitti hän. "Nyt on ilta. Tulkaa pois. Järvi menee
jäähän. Meidän on päästävä yli."

Stine nousi istumaan katkeran ja vihaisen näköisenä.

"Antakaa sen jäätyä. Me emme hievahda paikaltamme."

"Hyvä on", sanoi Shorty. "Me lähdemme veneellä."

"Te olette sitoutuneet --"

"Viemään teidät Dawsoniin", keskeytti Shorty. "Hyvä, teemme niin. Eikö
totta?"

Hän päätti puheensa romauttamalla puolet teltasta heidän päälleen.

He murtautuivat sitten pienen satamapaikan ohuen jään läpi ja pääsivät
järvelle, jossa raskasta ja lasimaista vettä jäätyi joka vedolla heidän
airoihinsa. Vesi muuttui pian puuromaiseksi sohjuksi ja ehkäisi airojen
liikkeitä, jopa jäätyi tippuessaan. Myöhemmin alkoi muodostua pinnalle
kiinteä peitto, ja veneen tunkeutuminen eteenpäin kävi yhä hitaammin.

Aamulla heidän veneensä seisoi paikallaan. Jäistä pintaa oli
silmänkantamiin asti. Järven vesi oli kadonnut. Pohjoiselle rannalle
oli sata yardia. Shorty vakuutteli, että siellä oli joen aukko ja että
hän näki jo vettä. Hän ja Kit kahden olivat työkunnossa, ja he mursivat
airoilla jäätä ja laahasivat venettä eteenpäin. Viimeiseen asti
ponnisteltuaan he pääsivät vuolaan joen nieluun. Taaksepäin
silmäillessään he näkivät useita veneitä, jotka olivat taistelleet koko
yön ja jäätyneet kiinni toivottomasti. Sitten he kiitivät erästä joen
mutkaa. Vauhti oli kuusi mailia tunnissa.


VI.

Päivän toisensa jälkeen he viilettivät ripeätä virtaa alaspäin, ja
päivä päivältä kävi rantajää leveämmäksi. Illalla he hakkasivat jäähän
uran johon vetivät veneen yöksi, ja kantoivat leirivarusteensa sadan
jalan päähän rannalle. Aamulla he hakkasivat veneensä irti uudesta
jäästä ja veivät sen keskiuomaan. Shorty asetti teräspeltisen kamiinan
palamaan veneeseen, ja Stine ja Sprague istua kyyröttivät sen ääressä
pitkät tunnit. He olivat alistuneet, eivät antaneet enää käskyjä ja
toivoivat vain pääsevänsä Dawsoniin. Pessimistinen, väsymätön ja
ilakoiva Shorty veteli aina tuolloin tällöin kolmea säettä erään
unohtamansa laulun ensimmäisestä nelisäkeisestä värsystä. Kuta
kylmemmäksi ilma kävi, sitä useammin hän rallatti:

    "Kuin Argus muinaisaikoinaan
    me jätämme tään Kreikanmaan,
    tam-tam, tam-tam, tam-tam, tam-tam --
    ja kulta-taljaa noutamaan."

Maalla he viettivät viimeisen yönsä White Riverin ja Stewartin
suistojen välillä. Päivän valjetessa he huomasivat, että Yukonilla oli
koko jäisten rantojen välikin, puoli mailia leveä, valkoisen jään
peitossa.

"Veneemme on viimeinen, joka pääsee tänä vuonna Dawsoniin", sanoi Kit.

"Mutta meillä ei ole vettä, Smoke."

"Sitten huristamme jäitse. Toimeksi vain."

Vastaan vikisevät Sprague ja Stine lastattiin veneeseen. Puoli tuntia
Kit ja Shorty tekivät kovasti työtä hakaten kirveillä väylää veneelle
vuolaaseen, mutta kiinteään virtaan. Kun he olivat selvinneet
rantajäästä, pakottivat ajojäät veneen luisumaan sata yardia rannikon
reunaa pitkin. Se viilsi veneen toisesta reunasta puolet pois ja teki
sen melkein hylyksi. Sitten he pääsivät mutkan alapäässä virtaavaan
veteen, joka vei heitä ulommaksi. Virta ei ollut enää täynnä jääsohjua,
vaan siinä oli kovia möhkäleitä. Ainoastaan näiden möhkäleiden välissä
oli sohjua, joka jäätyi kiinteäksi ihan silmissä. Työnnellen airoilla
jäämöhkäleitä ja kavuten välistä niiden päälle lykkimään venettä he
pääsivät tunnissa virran keskustaan. Viiden minuutin päästä he
lopettivat ponnistelut -- vene oli jäätynyt kiinni. Koko joki jäätyi
sitä mukaa kuin virtasi eteenpäin. Möhkäle jäätyi kiinni möhkäleeseen,
kunnes vene oli vihdoin keskustana jäälautassa, jonka halkaisija oli
seitsemänkymmentäviisi jalkaa. Toisinaan he luisuivat eteenpäin
sivuittain, toisinaan perä edellä. Shorty hoiteli kamiinaa, keitteli
ruokia ja lauleli sotalauluaan.

Tuli yö, ja monien ponnistusten jälkeen he lakkasivat yrittämästä
venettä rannalle ja ajelehtivat pimeässä avuttomina eteenpäin.

"Mitä jos menemme Dawsonin ohi?" kysyi Shorty.

"Käännymme takaisin", vastasi Kit, "elleivät jäät litistä meitä
mäsäksi."

Taivas oli kirkas, ja kylminä tuikkivien tähtien hohteessa he näkivät
silloin tällöin vilahduksia vuorista, joita oli etäällä virran
molemmilla puolilla. Heidän vauhtinsa alkoi vähetä, ja jäälohkareita
kohoili ja laski ritisten ja ratisten heidän ympärillään. Virta oli
tukkeutunut. Yksi lohkare työntyi ylöspäin, luisui heidän jäälauttansa
päälle ja vei osan toista veneen laitaa. Vene ei uponnut, sillä sen
oma jäälohko kannatti sitä, mutta eräässä rytäkässä he näkivät
vilahdukselta tummaa vettä jalan päässä. Sitten lakkasi kaikki liike.
Puolen tunnin päästä sai virta uutta vauhtia ja alkoi liikkua. Tätä
menoa kesti tunnin, kunnes taas tuli patoutuma. Sitten virta lähti taas
vierimään ja teki taivalta nopeasti ja hurjasti, kovasti ryskyen.
Sitten he huomasivat valoja rannalla. Kun he pääsivät niiden kohdalle,
antoivat Yukon ja painolaki perään, ja virta lakkasi vierimästä
kuudeksi kuukaudeksi.


VII.

Kit ja Shorty ponnistelivat kolme päivää kantaessaan puolentoista
tonnin tavarat joen keskeltä Stinen ja Spraguen ostamaan hirsiseen
majaan. Se oli mäellä, josta oli hyvä näköala yli Dawsonin. Työ loppui.
Tuli iltahämärä. Miehet olivat lämpöisessä majassa. Sprague viittasi
Kitin luoksensa.

"Kuukautesi ei ole vielä täysi, Smoke", sanoi Sprague. "Mutta nyt on
työ lopussa. Toivotan onnea."

"Entä sopimus?" kysyi Kit. "Tiedätte, että täällä on nälänhätä. Ei saa
työtä kaivoksissakaan, ellei ole oma muona. Teitte sopimuksen --"

"En tiedä mistään sopimuksesta", keskeytti Sprague. "Vai tiedätkö sinä,
Stine? Otimme sinut palvelukseen kuukausikaupalla. Tässä on palkkasi.
Kuittaatko?"

Kitin käsi puristautui nyrkiksi. Hän punehtui hetkeksi. Molemmat herrat
ponnahtivat pois hänen luotaan. Hän ei ollut koskaan eläessään lyönyt
miestä suutuksissaan, ja hän tunsi niin varmasti kykenevänsä pieksämään
Spraguen, ettei hän saattanut tehdä sitä.

Shortyn mieli oli liikuttunut. Hän asettui väliin.

"Kuule, Smoke, minä en aio ahertaa enää näissä joutavissa hommissa.
Lopetan varmasti täällä. Sinä ja minä vedämme yhtä köyttä. Eikö niin?
Sinä otat nyt huopasi ja menet Elkhornin majalaan. Odota minua. Minä
selvitän asiani, kokoan mitä minulle kuuluu ja annan heille mitä heille
kuuluu. Minä en kelpaa paljon mihinkään vesillä, mutta nyt on kova
pohja jalkojen alla, ja minä voin varmaan ryöpsäyttää."

Puolen tunnin kuluttua Shorty ilmestyi Elkhornin ravintolaan. Hänen
rystysensä olivat veriset ja toisessa poskessa oli naarmuja.

"Sinun olisi pitänyt nähdä se maja", hän virnisteli heidän seisoessaan
tarjoilupöydän luona. "Rojulato ei ole mitään siihen verraten. Lyönpä
vetoa, etteivät he astu yhteen viikkoon ihmisten näkyville. Minun ja
sinun tilisi on nyt selvänä. Meillä on rahaa kuukauden muonaan ja
ampumatarpeisiin. Meidän on mentävä Klondykeen päin sisämaahan. Ellei
siellä ole hirviä, menemme intiaanien joukkoon. Ja ellei meillä ole
kuuden viikon päästä viittätuhatta naulaa lihaa, niin palaan varmasti
tänne ja pyydän anteeksi herroiltamme. Eikö se vetele?"

Kit ojensi kätensä ja he puristivat. Sitten Kit virkkoi epävarmasti:

"Minä en osaa metsästää yhtään."

Shorty nosti lasiaan.

"Mutta sinähän olet varma lihansyöjä, ja minä opetan sinut."




SQUAW CREEKIN VALTAUS


I.

Kaksi kuukautta aikaisemmin olivat Smoke Bellew ja Shorty lähteneet
hakemaan hirvenlihaa muonavaroiksi. He olivat tulleet takaisin ja
majailivat Elkhornin ravintolassa Dawsonissa. Metsästys oli suoritettu,
lihat tuotu ja myyty kahdesta ja puolesta dollarista naula. Heillä oli
nyt kolmentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa ja hyvä koiravaljakko.
Onni oli suosinut heitä. Siitä huolimatta, että kultakuume oli ajanut
otukset vuoristoon sadan mailin päähän tai kauemmaksi, he olivat
puolimatkassa ajaneet neljä hirveä ahtaaseen rotkoon. Samana päivänä
leiriytyi heidän lähelleen neljä nälkiintynyttä intiaaniperhettä, jotka
kertoivat, etteivät olleet nähneet mitään otuksia kolmena edellisenä
päivänä. Intiaanit vaihtoivat nälkäisillä koirilla lihaa Smokelta ja
Shortylta. Nämä ruokkivat koiria viikon, valjastivat ne sitten ja
alkoivat kuljettaa lihoja Dawsonin kiihkeille markkinoille.

Heille tuli nyt pulma, miten saisivat vaihdetuksi kultahiekkansa
ravintoon. Dawsonissa oli nälänhätä. Satojen miesten, joilla oli rahaa,
mutta ei ruokaa, oli ollut pakko lähteä pois paikkakunnalta. Monet
olivat menneet jokea alas viimeisten avovesien aikana, ja vielä
useammat, joilla oli ruokaa vain matkalle, olivat kävelleet Dyeaan
jäitse kuusisataa mailia.

Smoke tapasi Shortyn lämpöisessä ravintolahuoneessa ja huomasi hänen
olevan iloisella tuulella.

"Elämä ei maistu miltään, ellei ole whiskyä ja sokeria", tervehti
Shorty vedellessään sulavista viiksistään pois jäänpalasia ja
heitellessään niitä lattialle, niin että rapisi. "Ja minä olen saanut
juuri kahdeksantoista naulaa sitä imelää. Myyjä sieppasi kuitenkin
siitä kolme dollaria naulalta. Onko onni potkaissut sinua?"

"En minäkään ole ollut toimetonna", vastasi Smoke ylpeillen. "Sain
ostaa viisikymmentä naulaa jauhoja. Ja Adam Creekissä on mies, joka
sanoo antavansa huomenna toiset viisikymmentä naulaa."

"Suurenmoista! Elämme varmasti siihen, kun joki aukeaa. Kuulehan,
Smoke, koiramme ovat aika hyviä. Eräs koirien ostaja tarjosi minulle
viidestä niistä kaksisataa dollaria kappaleelta. Minä sanoin, ettei
myydä. Ne pääsivät varmaankin hyvään kuntoon, kun annoimme niille
liharuokaa; mutta on takaperoista syöttää koiria ruoalla, joka maksaa
kaksi ja puoli dollaria naula. Tulehan ja ota kulaus. Juhlin sen
johdosta, että sain ne kahdeksantoista naulaa sokeria."

Muutaman minuutin kuluttua hän pani juomien hinnan kultavaa'alle ja
muisti erään asian.

"Olin aivan unohtaa Tivolissa tapaamani miehen. Hänellä on vähän
pilaantunutta silavaa, jota hän myy puolestatoista dollarista naula.
Voimme syöttää sitä koirille ja säästää dollarin päivässä
ruokalistaamme varten. Hyvästi siksi."

Shorty oli tuskin poistunut, kun eteisen kaksoisovista astui sisään
turkkeihin pukeutunut mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki
Smoken. Tämä tunsi vieraan. Se oli Breck, sama mies, jonka veneen Kit
ja Shorty olivat laskeneet Box Canyonin ja White Horsen koskien läpi.

"Kuulin teidän olevan kaupungissa", sanoi Breck hätäisesti antaessaan
kättä. "Olen etsinyt teitä puoli tuntia. Tulkaa ulos, minulla on
puhuttavaa."

Smoke katseli kaihoten humisevaa ja tulikuumaa kamiinaa.

"Puhutaan täällä."

"Ei. Se on tärkeätä. Tulkaa ulos."

Heidän päästyään ulos Smoke veti toisen käsineensä pois, otti valkean
tulitikulla ja katsoi oven vieressä riippuvaa lämpömittaria. Hän pisti
rukkasen taas käteensä niin nopeasti, kuin olisi pakkanen polttanut
sitä. Leimuavat revontulet kaarehtivat heidän yllään, ja koko
Dawsonista nousi tuhansien susikoirien valittava ulvonta.

"Paljonko se osoittaa?" kysyi Breck.

"Kuusikymmentä kylmää." Kit sylkäisi kokeeksi, ja sylki räsähti
ilmassa. "Ja lämpömittari laskee varmaankin yhä. Se on laskenut koko
ajan. Tunti sitten se oli vain viisikymmentäkaksi. Eihän vain ole
kyseessä valtaus?"

"On", kuiskasi Breck varovaisesti ja silmäili levotonna ympärilleen,
peläten jonkun kuulevan. "Tiedätte Squaw Creekin? -- Se laskee Yukoniin
sen toiselta puolelta, kolmekymmentä mailia ylempänä."

"Ei siellä ole mitään", kuului Smoken päätelmä. "Se tutkittiin muutamia
vuosia sitten."

"Kuten kaikki muut rikkaat löytöpaikat. Kuulkaahan! Tämä on
suurenmoinen. Vain kahdeksasta kahteenkymmeneen jalkaan pohjakallioon.
Ei mikään valtaus tuota puolta miljoonaa vähemmän. Pari, kolme läheistä
ystävääni on antanut minulle vihjauksia. Sanoin heti vaimolleni, että
etsin teidät, ennen kuin lähden. Matkavarusteeni ovat piilossa
rantaäyrään takana. He ottivat minulta, totta totisesti, lupauksen,
etten lähde, ennen kuin Dawson on nukkunut. Tiedätte, miten käy, jos
joku nähdään lähtövalmiina. Etsikää toverinne ja seuratkaa. Vallatkaa
neljäs tai viides palsta löytöalueelta. Muistakaa -- Squaw Creek."


II.

Kun Smoke astui pieneen hirsimajaan, joka oli Dawsonin takana mäen
sivulla, hän kuuli raskasta, tuttua kuorsausta.

"Äh, mene maata", mutisi Shorty, kun Smoke ravisti häntä olkapäästä.

"Pue vaatteet yllesi", sanoi Smoke. "Meidän on mentävä tekemään pari
valtausta."

Shorty nousi istualleen ja oli rähähtää nauramaan, mutta Smoke pani
kätensä hänen suulleen.

"Hys!" varoitti Smoke. "Siellä on suuri kultasuoni. Älä herätä
naapureita. Dawsonissa nukutaan."

"Huh! Sepä saadaan nähdä. Kukaan ei kerro kenellekään kultasuonen
paikasta. Eipä tietenkään! Mutta jokainen keksii juuri saman tien. Eikö
se ole hämmästyttävää?"

"Squaw Creek", kuiskasi Kit. "Se on totta. Breck kuiskasi minulle
salavihkaa. Pohjakallio matalalla. Kultaa turpeen alta alaspäin. Lähde
mukaan."

Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.

"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.

Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.

"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.

"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta.
Pääsemme nopeammin ilman koiria."

"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat
toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."

Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi
takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä.
Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.

"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi
kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin
ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."

Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja
lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja
vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella
valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois
jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili
viikon päivää, kuukautta ja vuotta.

"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla
rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."

"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun
paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten
valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä,
eivät paremmasta elämästä."

Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili
hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten
kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty
avasi taas suunsa.

"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."

Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän
jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen
rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän.
Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan
korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten,
ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen
uudelleen kumoon.

"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia
pois puhdistaakseen ne lumesta.

Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain
yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla
tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja
sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja
pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota
tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja
Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.

"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo
kaikki olla unissakävijöitä?"

"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.

"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki
ovat siellä kiiltomatoja -- tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä.
Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."

Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän
takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat
tulleet alas.

"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta.
Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä
kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut
jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä
hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."

"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi",
vastasi Kit yrmeästi.

"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet
höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille
eturavarille tahansa täällä jäällä."

"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit
leikkiä.

"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä
edelle antamaan vauhtia."

Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.

"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien
ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."

Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja
ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet
toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä
rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle
jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi
kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa
leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle
lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään
ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät
vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.

Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät
siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla
mitalla.

"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.

"Entä teillä?" vastasi Shorty. "Eräs valtaajaparvi saapui eilen
iltapäivällä Indian Riveriltä ja ehti edellenne. He eivät ole jättäneet
teille mitään."

"Niin ollen toistan, mihin teillä on kiire?"

"Kenellä? Minullako? En minä ole valtaaja. Kuljen hallituksen asioilla.
Minulla on virkatehtävä. Menen toimittamaan henkikirjoitusta Squaw
Creekissä."

Menijäin keskimääräinen nopeus oli sileällä jäällä kolme ja puoli
mailia tunnissa. Kit ja Shorty kävelivät neljä ja puoli. Silloin
tällöin he juoksivat aina jonkin matkaa ja pääsivät siten nopeammin.

"Juoksutan sinut vallan jalattomaksi, Shorty", yllytteli Kit.

"Oho! Minä voin käydä hölkytellä näillä jalantyngillä ja hangata
kantapäät pois sinun hirvennahkasaappaistasi. Tosin se ei ole miksikään
hyödyksi. Creekin valtauserät ovat viisisataa jalkaa. Niitä menee
kymmenen mailiin. Meidän edellämme on tuhat valtaajaa, eikä alue ole
sataa mailia pitkä."

Kit otti odottamattoman loikan, ennen kuin vastasi, ja oli pian viisi,
kuusi jalkaa Shortyn edellä.

"Jos sinä säästäisit suutasi ja painaisit päälle, niin ajaisimme jonkun
edelle niistä tuhannesta", morkkaili hän.

"Kuka? Minäkö? Jos menet pois jaloista, niin näytän, kuinka taival
katkeaa."

Kit nauroi ja pitensi vielä välimatkaa. Uhkayrityksen koko luonne oli
muuttunut. Hänen aivoissansa pyöri filosofin lause "arvojen
uudestiarvioimisesta." Hänen mieltään kiinnitti rikkauden valtaus
tosiaankin vähemmän kuin Shortyn voittaminen. Mieli, lihakset, voimat
ja sielu vaativat kilpailemaan tuon Shortyn kanssa, miehen, joka ei
ollut koskaan availlut kirjoja; ei osannut erottaa suurta oopperaa
tavallisesta tappelurähinästä eikä eeposta kylmänkyhmyistä.

"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on
uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa.
Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin
kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut
itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin
en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni,
ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene
nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja
kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut
puoleksi tunniksi hikoilemaan."

"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä
kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."

He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä
puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka
heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin
pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä
käsineillä nenäänsä ja poskiansa.

Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat
menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin
yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta
säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan,
ja he katosivat taakse pimeään.

Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä
temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin
käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.

"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme
sivuuttaneet jo kolmesataa."

"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen
laskenut. -- Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää
kuinka mennään."

Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle,
joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He
olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he
saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet
tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää
jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli
viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä
varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut
vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät
tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.

Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin.
Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat
revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui
jäämöhkäleen päällä tien vieressä.

"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää
liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."

Mies ei vastannut. He pysähtyivät tutkimaan.

"Ota selvä, hengittääkö hän", sanoi Kit, joka oli pistänyt paljaan
kätensä miehen turkin ja villapaidan alle koetellakseen sydäntä.

Shorty kohotti toista korvalappua ja taivutti päänsä jäätyneiden
huulien lähelle.

"Ei hengitä yhtään", ilmoitti hän.

"Eikä sydän lyö yhtään", sanoi Kit.

Hän veti rukkasen käteensä ja hakkasi sitä minuutin ajan, ennen kuin
paljasti sen taas raapaistakseen tulitikulla tulta. Mies oli vanha,
auttamattomasti kuollut. Tulen tuikkeessa he näkivät pitkän harmaan
parran, johon oli kasaantunut jäätä aina nenään asti, posket, jotka
kuura oli kalvistanut, ja sulkeutuneet silmät, joita reunustivat yhteen
jäätyneet kuuraiset kulmakarvat.

"Tule pois", sanoi Shorty ja hieroi korviaan. "Emme voi tehdä mitään
tälle vanhusparalle. Olen varmaan palelluttanut korvani."

Muutama minuutti sen jälkeen, kuin valojuova levitti väräjävää hohdetta
taivaalle, he näkivät kaksi haamua jäällä neljännesmailin matkan
edellään. Heidän takanaan ei näkynyt mailin matkalla mitään liikettä.

"Nuo ovat kulkueen etunenässä", sanoi Kit, kun taas oli tullut pimeä.
"Lähde nyt, otetaan kiinni heidät."

He eivät kuitenkaan tavoittaneet heitä puolessa tunnissa. Shorty lähti
juoksemaan.

"Joskin saamme heidät kiinni, emme pääse mitenkään heidän ohitsensa",
huohotti hän. "Herra Jumala, minkälainen vauhti heillä on! Lyönpä
vetoa, etteivät he ole arkajalkoja."

Kit oli edellä, kun he vihdoin saivat menijät kiinni, ja hän oli
iloissaan, kun sai hiljentää käyntiä ja astella heidän kintereillään.
Melkein heti hän sai käsityksen, että häntä lähinnä kulkeva oli nainen.
Tämä oli samanlainen tumma olento kuin muutkin; mutta hänessä oli
jotakin kummallisen tutunomaista. Kit odotti seuraavaa revontulten
leimahdusta, ja sen hohteessa hän näki, että hirvennahkainen jalkine
oli pieni. Näki vielä enemmänkin -- käynnin, ja tiesi naisen olevan
varmasti saman, josta hän oli tehnyt päätelmän, ettei unohtaisi tätä
ikinä.

"Hyvää huomenta, neiti Gastell!" sanoi Kit.

"Hyvää huomenta", vastasi tyttö, käänsi hiukan päätään ja heitti nopean
silmäyksen. "On niin pimeä, ettei näe. Kuka te olette?"

"Smoke."

Tyttö naurahti pakkaseen, ja Kit oli varma, että se oli somin nauru,
jonka hän oli kuullut.

"Ja oletteko mennyt naimisiin ja saanut lapsijoukon, josta mainitsitte
minulle?" Ennen kuin Kit oli vastannut, jatkoi tyttö: "Montako
chechaquota on perässämme?"

"Muutama tuhat, luulen. Me kuljimme yli kolmensadan ohitse. Eivätkä
hekään kuluttaneet hukkaan aikaansa."

"Vanha tarina", sanoi tyttö katkerasti. "Uudet tulokkaat hyökkäävät
rikkaille löytöpaikoille, ja vanhat kullankaivajat, jotka ovat
uskaltaneet jotakin, kärsineet ja luoneet mitä täällä on, eivät saa
mitään. Ne vanhat löysivät nämä kultasuonet Squaw Creekissä -- miten
lienee salaisuus tullut ilmi -- ja he lähettivät sanan kaikille
vanhoille kaivajille Sea Lioniin. Mutta se on kymmenen mailia kauempana
kuin Dawson, ja kun he saapuvat paikalle, niin he saavat nähdä, että
Dawsonin arkajalat ovat vallanneet löytöpaikan taivaankaarta myöten.
Sellainen onnen nurinkurisuus ei ole oikein, ei ole kaunista."

"Se on liian nurjaa", säesti Kit. "Mutta hiisi vieköön, minä en tiedä,
minkä te sille mahtaisitte."

"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle.
"Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi
jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin
valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."

"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.

"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin
joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä
nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän
kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat
Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää
näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja
ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän
edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet
mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi
sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin
te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."

Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta
Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla
äänellä.

"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis
Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa.
Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan
muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara.
Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen
soman höyrylaivan Koyokukjoelle."

"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit.
"Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."

Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja
painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten
viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko
lumipeitteisten vuorten välissä.

"Squaw Creek!" huudahti Joy.

"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei
meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa.
Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."

Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään
poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi
jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla
jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka
kiemurteli läntistä rantaa kohti.

Louis Gastell, joka käveli edellä, kompastui rosoisella jäällä
pimeässä, laskeutui istualleen ja piteli molemmin käsin nilkkaansa. Hän
ponnistautui jälleen jaloilleen ja lähti astumaan, mutta vauhti oli nyt
hitaampi, ja hän ontui huomattavasti. Muutaman minuutin käveltyään hän
keskeytti äkkiä.

"Ei maksa vaivaa", sanoi hän tyttärelleen. "Olen nyrjäyttänyt jonkin
jänteen. Mene sinä eteenpäin ja tee valtaus minulle ja itsellesi."

"Emmekö voi auttaa yhtään?" kysyi Kit.

Louis Gastell pudisti päätään.

"Joy voi tehdä yhtä hyvin kaksi kuin yhden valtauksen. Minä rähmin
rannalle, teen tulen ja sidon nilkkani. Tulen kyllä toimeen. Lähde
menemään, Joy. Tee meille valtaukset ensimmäisen löytöpaikan
yläpuolelta, ylempänä on enemmän kultaa."

"Tässä on vähän tuohta", sanoi Kit ja pani varastonsa kahtia. "Pidämme
huolta tyttärestänne."

Louis Gastell naurahti pilkallisesti.

"Kiitän teitä siitä", sanoi hän. "Mutta hän voi tulla omin avuin
toimeen. Seuratkaa häntä, saatte nähdä."

"Sallitteko minun mennä edellä?" kysyi Joy Kitiltä astuessaan edelle.
"Tunnen tämän seudun paremmin kuin te."

"Menkää edellä", vastasi Kit kohteliaasti, "vaikka olen samaa mieltä
kuin te, että meille kaikille arkajaloille on suureksi häpeäksi, kun
me menemme ja sieppaamme palat pois Sea Lionin miesten edestä. Eikö ole
mitään keinoa karistaa pois kintereiltä niitä uusia?"

Joy ravisti päätään.

"Emme voi lakaista umpeen jälkiämme, ja he seuraavat niitä kuin
lammaslauma."

Neljännesmailin kuljettuaan kääntyi Joy suoraan länteen. Smoke huomasi,
että he kulkivat polkematonta hankea, mutta ei hän eikä Shorty äkännyt,
että se pieni polku, jota he olivat tulleet, kääntyi etelään. Jos he
olisivat nähneet, mitä Louis Gastell teki jäljessä, niin Klondyken
historia olisi tullut kirjoitettavaksi toisin. He olisivat huomanneet,
että tuo vanha kullanetsijä ei ontunut yhtään enää, vaan tuli heidän
perässään juosten kuin koira nokka tietä kohden. He olisivat nähneet
hänen myöskin polkevan ja laajentavan uraa, jonka he olivat tehneet
länteen kääntyessään. Ja lopuksi he olisivat nähneet hänen menevän
vanhaa epäselvää polkua, joka vei etelään.

Polku kulki joen suuntaa, mutta se oli niin vähäpätöinen, että katosi
pimeässä tuon tuostakin heidän silmistään. Neljännestunnin kuluttua
suostui Joy Gastell jäämään jälkeen ja antoi noiden kahden miehen käydä
edellä ja avata vuorotellen tietä lumen läpi. Se kävi niin hitaasti,
että jäljessä tulleet vaeltajat alkoivat saavuttaa heitä. Kun päivä
valkeni kello yhdeksän aikaan, oli heidän takanaan miesjonoa niin
kauaksi kuin he saattoivat nähdä. Joyn tummat silmät säkenöivät, kun
hän näki sen.

"Onko siitä kauan, kun lähdimme kulkemaan joenrantaa ylöspäin?" kysyi
hän.

"Hyvinkin kaksi tuntia", vastasi Kit.

"Ja kaksi tuntia takaisin, yhteensä neljä", nauroi Joy. "Sea Lionin
valtaajakunta on pelastettu."

Kitin aivoissa välähti heikko epäluulo, ja hän pysähtyi kuulustelemaan.

"En ymmärrä", sanoi hän.

"Ettekö? Siinä tapauksessa selitän. Tämä on Norway Creek. Squaw Creek
on lähin etelässä."

Kit oli hetken sanatonna.

"Teittekö sen tahallanne?" kysyi Shorty.

"Tein sen auttaakseni vanhoja kullankaivajia."

Joy naureli pilkaten. Miehet irvistelivät ensin toisilleen ja yhtyivät
sitten nauruun.

"Eikö isänne nyrjäyttänytkään nilkkansa jännettä, vaan odotti, kunnes
olimme joutuneet pois näkyvistä, ja jatkoi sitten matkaansa?" kysyi
Kit.

Joy nyökkäsi.

"Ja te olitte täkynä."

Joy nyökkäsi taas, ja tällä kertaa raikui Kitin nauru kirkkaasti ja
hartaasti. Se oli lyödyn miehen ujostelematonta, itsekseen purkautuvaa
naurua.

"Miksi ette suutu minuun?" kysyi tyttö surullisesti. "Tai -- tai anna
selkään?"

"Parasta, että lähdemme takaisin", vaati Shorty. "Jalkani kylmettyvät,
kun seisomme täällä."

Kit ravisti päätään. "Se merkitsisi neljän tunnin menetystä. Meidän on
täytynyt tulla kahdeksan mailia ylöspäin tämän joen vartta, ja tuolla
edempänä näyttää Norway tekevän pitkän käänteen etelään päin. Seuraamme
sitä, sitten menemme tavalla tai toisella vedenjakajan yli ja pääsemme
jossakin löytöpaikan yläpuolella Squaw Creekille." Hän katseli Joyta.
"Haluatteko tulla mukanamme? Sanoin isällenne, että pidämme huolta
teistä."

"Minäkö --", epäröi nuori nainen. "Ehkä tulen, ellei teillä ole
vastaan." Hän katseli suoraan Smoken silmiin eikä näyttänyt enää
ilkkuvan, ei pilkkaavan. "Herra Smoke, saatte minut melkein
pahoittelemaan sitä, minkä tein teille. Mutta jonkun oli pelastettava
vanhat kullankaivajat."

"Minusta tuntuu, että kullan etsintä on vähintään ulkoilmaurheilua."

"Ja minusta näyttää, että te molemmat olette hyvin innostuneet siihen",
jatkoi Joy ja lisäsi sitten hiljaa huokaisten: "Mikä vahinko, ettette
ole vanhoja kullanetsijöitä."

He kävelivät kaksi tuntia jäätynyttä Norway-jokea pitkin ja kääntyivät
sitten kapealle ja epätasaiselle, etelästä tulevalle sivujoelle.
Puolenpäivän aikaan he alkoivat nousta itse jokien välitaipaleelle,
vedenjakajalle. Silmäillessään alas ja taakseen he näkivät pitkän jonon
valtaajia. Siellä täällä, parissakymmenessä paikassa, nousi ohkaisia
savupatsaita osoittaen, että oli leiriydytty.

Heillä itsellään oli kova urakka. Kahlatessaan he upposivat lumeen
vyötäryksiä myöten. Aina jonkin yardin päässä oli heidän pakko pysähtyä
vetämään henkeä. Shorty pyysi ensiksi levähtämään.

"Olemme taivaltaneet yli kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Smoke, sanon
halusta, että olen vallan väsynyt. Ja niin olet sinäkin. Olen valmis
toitottamaan, että voin jatkaa tätä uurastusta samaten kuin nälkäinen
intiaani tavoittelee karhunlihan viipaletta. Mutta tuo tyttöraiska ei
voi pysyä enää jaloillaan, ellei saa jotakin vatsaansa. Tehdään tähän
tuli. Mitä sanot?"

He tekivät niin nopeasti, kätevästi ja hyvin suunnitellusti
väliaikaisen leirin, että sitä mielihyvin katsellut Joy tunnusti
itsekseen, että vanhat kullanetsijät eivät olisi voineet tehdä
paremmin. Alla oli kuusenoksia, niiden päälle levitettiin huopa, siinä
lepo- ja ruoanlaittopaikka. He pysyivät kuitenkin tulen hehkusta
etäällä, kunnes olivat hieroneet kovasti poskiaan ja neniään.

Vedenjakajan jyrkällä rinteellä ei ollut ensinkään jäätä. He panivat
mitta-astialla lunta, niin hienoa ja kovaa ja kristallista kuin
jauhesokeri, kullanhuuhdepannuun ja sulattivat sillä kylliksi
kahvivettä. Smoke paistoi silavaa ja sulatteli korppuja. Shorty haali
polttoaineita ja piti tulta vireillä. Joy otti esille yksinkertaisen
pöytäkaluston, johon kuului kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi
lusikkaa, yksi peltirasia, jossa oli sekaisin suolaa ja pippuria, ja
yksi sokerirasia. Aterioidessaan Joy ja Smoke käyttivät yhteistä
ruokakalustoa. He söivät samalta lautaselta ja joivat samasta lasista.

Kello oli lähes kaksi iltapäivällä, kun he pääsivät vedenjakajan
harjanteen yli ja alkoivat laskeutua alas seuraten erästä Squaw Creekin
sivujokea. Aikaisemmin talvella oli joku hirvenmetsästäjä tehnyt polun
tähän jokilaaksoon -- oli ylös ja alas mennessään astunut aina samoihin
jälkiin. Seurauksena oli, että pehmeän lumen keskellä oli rivi
epäsäännöllisiä kohokkeita, joita myöhemmin satanut lumi verhosi. Jos
sattui astumaan sellaisen kohokkeen sivu, niin jalka vajota humahti
polkemattomaan lumeen ja astuja kaatui. Joy, joka nyt halusi, että
hänen kaksi toveriansa saisivat tehdä valtauksen, ja pelkäsi heidän
hidastuttavan vauhtia hänen ilmeisen väsymyksensä takia, tahtoi
itsepäisesti olla vuoronsa edellä. Se nopeus ja tapa, millä hän otti
kohtalokkaat askelensa, voitti Shortyn rajattoman hyväksymisen.
"Katsohan tyttöä!" huudahti Shorty. "On sillä sisua ja tarmoa. Katso,
miten sen mokkasiinit heilahtavat. Ei ole korkeita korkoja niissä.
Tyttö käyttää Jumalan antamia sääriä. Hänestä tulisi hyvä
karhuntappajan muija."

Squaw Creekin rannalle tultuaan he katsoivat taakseen ja saattoivat
nähdä, että kullanetsijäin jono oli hajonnut epäsäännöllisiksi
ryhmiksi, jotka koettivat päästä vedenjakajan vieremää alaspäin.

He liukuivat äyrästä alas joen uomaan. Kiinteästi pohjaa myöten
jäätynyt joki oli 20-30 jalkaa leveä. Se juoksi 6-8 jalkaa leveiden,
lietteisistä maatumista muodostuneiden rantapengermien välissä.
Kenenkään jalka ei ollut hiljakkoin polkenut sen jäällä olevaa lunta.
He tiesivät olevansa löytöpaikan ja Sea Lionin miesten tekemien
viimeisten valtausten yläpuolella.

"Varokaa lähteitä", sanoi Joy, kun Smoke meni edessä jokea alaspäin.
"Menetätte jalkanne, jos putoatte lähteeseen."

Nämä lähteet, joita on Klondyken kaikissa virroissa, eivät jäädy
alimmissakaan pakkasasteissa. Vesi pursuaa reunoista ja muodostaa
lätäköitä, joita sittemmin muodostunut pintajää ja satanut lumi
suojelevat pakkaselta. Kuivassa lumessa kävelevän alla voi särkyä
puolen tuuman vahvuinen jääkuori, ja hän voi pudota hupsahtaa polvia
myöten veteen. Ellei hän kykene riisumaan jalkineitaan, menettää hän
jalkansa viidessä minuutissa.

Vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä, oli pitkä ja harmaa arktinen
hämärä jo tullut. He tarkastelivat molempia rantoja löytääkseen
pilkutetun puun, joka osoittaisi viimeiseksi tehdyn valtauksen
keskikohdan. Joy oli tulisen innokas. Hän huomasi sellaisen ensinnä.
Hän syöksähti Smoken edelle huudahtaen:

"Täällä on ollut joku! Katsokaa lunta! Katsokaa pilkkua! Tuolla se!
Katsokaa tuonne kuuseen!"

Hän upposi äkkiä vyötäryksiin asti lumeen.

"Nyt minä menin", sanoi hän surkeasti. Sitten hän huusi? "Älkää tulko
lähelleni! Kyllä minä rämmin ylös!"

Kuivan lumen alla piilossa oleva ohut jääkuori murtui joka kerta, kun
Joy otti askelen. Kovasti ponnisteltuaan hän sai vihdoin lujan pohjan
jalkainsa alle. Smoke ei jäänyt odottamaan. Hän oli juossut rannalle,
jonka pensaiden väliin lähteiden kuohunta oli ajanut risuja ja varpuja.
Ne olivat kuivia ja poltettaviksi sopivia sekä odottivat tulitikkua.
Kun Joy ehti Smoken luokse, nousivat jo ensimmäiset liekit ja roihut
turvaavasta tulesta.

"Istukaa!" komensi Smoke.

Joy totteli ja istui lumelle. Smoke irroitti matkatavarat hänen
selästään ja levitti huovan hänen jalkainsa alle.

Ylempää kuului heitä seuranneiden kullanetsijäin ääniä.

"Pankaa Shorty tekemään valtaus", vaati Joy.

"Mene, Shorty", sanoi Smoke käydessään hirvennahkaisten kenkien
kimppuun, jotka olivat jo jäätyneet jäykiksi. "Mittaa tuhannen jalkaa
ja pane kaksi keskipaalua. Kulmapaalut voimme panna myöhemmin."

Smoke leikkeli veitsellään jalkineiden nahkaa ja hihnoja. Ne olivat
niin jään kovettamat, että ritisivät, kun Smoke koputteli ja sahaili.
Pitkävartiset villasukat olivat kuin tupet jäässä ja hyvin jäykät.

"Miten on jalkojenne laita?" kysyi Smoke työtä tehdessään.

"Kokonaan kohmettuneet. En saa liikkumaan varpaitani. Niistä on tunto
poissa. Mutta kyllä tästä selvitään. Tuli palaa ihanasti. Pitäkää
varanne, etteivät kätenne palellu. Ne ovat varmaan nyt kontassa, koska
liikkuvat noin kömpelösti."

Kit veti rukkaset käsiinsä ja pieksi niitä hurjasti lähes minuutin
sivujansa vastaan. Kun hän tunsi veren pistelevän, otti hän rukkaset
käsistään, reviskeli ja viilteli ja sahaili ja hakkaili jäätyneitä
vaatteita. Toisen jalan valkoinen nahka tuli näkyville, sitten
toisenkin.

Sitten alkoi lumella hierominen. Smoke hieroi niin voimakkaasti ja
rajusti, että tyttö kiemurteli ja vapisi ja valitteli ihastuneena, kun
hänelle tuotettiin sellaista tuskaa.

Smoke puolittain raahasi hänet lähemmäksi tulta ja asetti hänen
jalkansa huovalle pelastavien liekkien lähelle.

"Teidän on nyt pidettävä vähän aikaa huolta niistä", sanoi Smoke.

Joy saattoi nyt vaaratta ottaa käsineet pois ja hoidella itse
jalkojaan. Hän piti varansa kuten ainakin viisas ja perehtynyt, että
tulen hehku pääsi vaikuttamaan vain hitaasti. Smoke hieroi sillä aikaa
käsiään. Lumi ei sulanut eikä ollut edes kosteata. Sen keveät
kristallit olivat kuin hiekkajyväsiä. Verenkierron pistelmät ja kivut
palasivat vitkalleen jähmettyneeseen lihaan. Sitten hän korjasi tulta,
aukaisi tytön selässä olleen matkapussin ja otti sieltä täydellisen
jalkinekerran.

Shorty tuli joen uomaa takaisin ja kapusi äyrästä heidän luokseen.

"Olen vallannut varmaan tuhannen jalkaa", julisti hän. "Numerot
kaksikymmentäseitsemän ja kaksikymmentäkahdeksan. Olin saanut
pistetyksi seitsemänteenkolmatta vain ylemmän valtausmerkin, kun
tapasin ensimmäisen otuksen niistä jäljellejääneistä. Hän sanoi suorin
sanoin, etten saanut vallata kahtakymmentäkahdeksaa. Ja minä sanoin
hänelle..."

"No no!" huudahti Joy. "Mitä sanoitte hänelle?"

"No niin, sanoin hänelle suorin sanoin, että ellei hän korjaa luitaan
viidensadan jalan päähän, teen jäätelöä hänen nokastaan. Hän meni
matkaansa, ja minä panin keskipaalut kahteen valtaukseen, kumpikin
hyvin viisisataa jalkaa. Meidän alueemme on nyt turvattu. Nyt on liian
pimeä mennä katsomaan, mutta voimme pistää kulmapaalut huomenaamulla."


III.

Herättyään he huomasivat, että ilma oli muuttunut yön kuluessa.
Pakkanen oli lauhtunut äkkiä. Heidän huopainsa päällä oli kuusi tuumaa
kristallista lunta.

"Hyvää huomenta! Miten on jalkojen laita?" huusi Kit tervehtien tulen
tuhkan yli sinne, missä Joy Gastell istui makuuturkeissaan ja ravisteli
huolellisesti lunta pois.

Shorty teki tulen ja meni hakkaamaan joesta jäätä. Smoke laitteli
aamiaista. Päivä alkoi sarastaa, kun he lakkasivat syömästä.

"Smoke, mene asettamaan ne kulmapaalut", sanoi Shorty. "Siellä, mistä
hakkasin jäätä kahviin, on alla hiekkaa. Minä sulatan vettä ja huuhdon
koetteeksi pannullisen sitä hiekkaa."

Smoke lähti kirves kädessä panemaan merkkipaaluja. Seitsemännenkolmatta
keskipaalun kohdalta hän meni suorakulmaisesti kapean laakson poikki
sen laitaa kohti. Hän toimi suunnitelmallisesti, mutta samalla
automaattisesti, sillä hänen mielessään olivat edellisen illan
tapahtumat vielä elävinä. Hän tunsi jotakin sellaista, että hän oli
saanut valtansa alaisiksi lumella hieromiensa jalkojen ja nilkkojen
suloiset viivat ja lujat lihakset, ja tuo valtaus näytti ulottuvan koko
tyttöön. Tuo kuuma omistamisenhalu piti häntä hämärällä tavalla
kahleissaan. Hänestä näytti, että hänen tarvitsisi vain mennä Joy
Gastellin luo, ottaa hänen kätensä omaansa ja sanoa: "Tule."

Tämän mielialan vallitessa hän teki havainnon, joka sai hänet
unohtamaan naisen. Laakson laitaan hän ei tehnyt mitään kulmamerkkiä.
Hän ei päässyt koko sille reunalle, vaan sen sijaan hän huomasi toisen
virran olevan vastassaan. Hän palasi joelle, jonka rannalla keskipaalut
olivat. Hän seurasi tasangon poikki viran uomaa, joka teki ison,
hevosenkengän muotoisen mutkan, ja huomasi, että nuo kaksi jokea
olivatkin samaa jokea. Hän kävellä raahusti lumen halki kaksi kertaa
laakson reunalta laakson reunalle, ensimmäisellä kerralla alemmasta,
seitsemännestäkolmatta merkkipaalusta, toisella kerralla ylemmästä,
kahdeksannestakolmatta merkistä, ja huomasi, että jälkimmäisen
_ylempi merkki_ oli _alempana kuin edellisen alempi_.

Harmaassa iltahämärässä ja puolipimeässä Shorty oli tehnyt heidän
molemmat valtauksensa tuossa hevosenkengässä. Kit rähmi pieneen
leiripaikkaan takaisin. Shorty oli lopettanut pannuun ottamansa hiekan
huuhtomisen ja räjähti hänet nähtyään puhumaan.

"Kas tuossa!" huudahti Shorty ojentaessaan pannua. "Vilkaisepa sitä!
Aivan siivoton määrä kultaa. Kaksisataa dollaria sentilleen.
Huuhdehiekassa on sitä runsaasti. Olen kirmaillut jos joitakin
kultapitoisia hiekkakerroksia, mutta en ole saanut koskaan sellaista
voita kuin on tässä pannussa."

Smoke heitti välinpitämättömän silmäyksen karkeaan kultaan, kaatoi
itselleen kupin kahvia tulen ääressä ja laskeutui istumaan. Joy älysi,
että jotakin oli vinossa, ja silmäili häntä kiihkein ja huolestunein
katsein. Mutta Shortya suututti, kun hänen toverinsa ei ollut
ihastuksissaan löydön takia.

"Mikä vaivaa, kun et katso ja kirkastu?" kysyi hän. "Meillä on tässä
oikea aarre, ellet nyrpistä nokkaasi kahdensadan dollarin pannuille."

Smoke hörppäsi kahvia, ennen kuin vastasi.

"Lyhyesti, Shorty, sinä merkitsit meille kultapalstat hevosenkengän
muotoisesta mutkasta."

Shorty pani kultapannun maahan ja nousi seisomaan.

"Jatka", toisti hän.

"Kahdeksaskolmatta ylempi merkkipaalu on kymmenen jalkaa
seitsemättäkolmatta alempaa merkkipaalua alempana."

"Smoke, tarkoitat, ettemme ole saaneet mitään?"

"Pahemmin on asia: olemme saaneet kymmenen jalkaa vähemmän kuin ei
mitään."

Shorty lähti juoksemaan äyrästä alas. Viiden minuutin kuluttua hän
palasi. Joyn kysyvään katseeseen hän vastasi nyökkäämällä. Sanaa
sanomatta hän meni ja istui pölkylle sekä tuijotti siinä kenkiensä
edessä olevaan lumeen.

"On parasta, että lyömme hynttyyt kasaan ja lähdemme takaisin
Dawsoniin", sanoi Smoke ja alkoi kääriä huopia kokoon.

"Olen pahoillani, Smoke", sanoi Joy. "Minun syytäni kaikki."

"Kaikki hyvin", vastasi Smoke. "Kullakin päivällä työnsä, tiedättehän."

"Mutta se on minun syytäni, kokonaan minun", tenäsi Joy. "Isä teki
valtauksen minulle alhaalla löytöpaikan lähellä, kuten tiedätte. Minä
annan osani teille."

Kit pudisti päätään.

"Shorty", pyysi tyttö rukoilevasti.

Shorty pudisti päätään ja alkoi nauraa. Se oli suurenmoinen nauru.
Hohotukset ja tukahdetut räjähdykset vaihtelivat.

"Minä en ole hysteerinen", selitti hän. "Toisina hetkinä minulla on
kovin hauskaa, ja tämä on yksi niitä."

Hänen katseensa osui kultapannuun. Hän loikkasi askelen ja potkaisi
pannua, niin että kulta hajosi pitkin maata.

"Se ei ole meidän", sanoi hän. "Se kuuluu äijärähjälle, jonka minä
pakotin eilen illalla perääntymään viisisataa jalkaa. Ja mikä minua
tässä kismittää, on se, että neljäsataayhdeksänkymmentä jalkaa siitä
sisältää rikkautta ... hänen rikkauttaan. Tule, Smoke. Lähdetään
taivaltamaan Dawsoniin. Mutta jos sinun tekee mielesi tappaa minut,
niin en pane sormeanikaan esteeksi."




SHORTYN UNET


I.

"Kummallista, kun et pelaa ollenkaan", sanoi Shorty Smokelle eräänä
iltana Elkhornin ravintolassa. "Eikö se ole mennyt vereesi?"

"Kyllä", vastasi Smoke. "Mutta minulla on laskelmat päässäni.
Pelaaminen on mielestäni rahojeni hävitystä."

Suuressa tarjoiluhuoneessa kuului heidän ympärillään tusinasta
pelipöydästä raksutusta, ratinaa ja pärinää. Miehet koettivat niiden
ääressä onneaan turkit yllä ja hirvennahkamokkasiinit jalassa. Smoke
teki kädellään heitä kaikkia tarkoittavan viittauksen.

"Katsopa heitä", sanoi hän. "On matemaattisesti varma, että he häviävät
tänä iltana enemmän kuin voittavat, että suuri osa häviää par'aikaa."

"Olet tarkka tekemään laskelmia", mutisi Shorty ihaillen. "Ja
pääasiassa olet oikeassa. Mutta on olemassa sellaisia kuin tosiasiat.
Yksi niitä on onni pelissä. Toisinaan voittaa kuka tollikko tahansa.
Ainoa voittamistapa uhkapelissä on odottaa vihjettä, että tulee onni,
ja kohottaa panos sitten katon korkuiseksi."

"Se kuuluu yksinkertaiselta", arvosteli Smoke, "niin yksinkertaiselta,
etten voi käsittää, miksi kukaan häviää."

"Tuo häiriö johtuu siitä", myönsi Shorty, "että useimmat ihmiset
antavat vihjeen viedä heidät harhaan. Ainakin minun on käynyt
erinäisissä tilaisuuksissa niin. Pitää koettaa ja löytää se oikea."

Smoke ravisti päätään.

"Sekin on laskelmaa, Shorty. Enimmät ihmiset erehtyvät vihjeeseensä
nähden."

Smoke oli menossa pöydän luo, kun Shorty tarttui hänen käsivarteensa.

"Odotahan. Olen saanut juuri sellaisen vihjeen. Panepa dollarisi
pyöräpelille."

He menivät tarjoilupöydän lähellä olevan pelipöydän luo.

"Odota, kunnes sanon", neuvoi Shorty.

"Mikä numero?" kysyi Smoke.

"Valitse itse. Mutta odota, kunnes sanon 'nyt'!"

"Ethän tahdo sanoa, että minua onnestaa tässä pöydässä?" uteli Smoke.

"Odota, niin saat nähdä", vaati Shorty. "Nyt! Anna mennä!"

Pankinpitäjä oli juuri pannut pienen norsunluisen pallon pyörimään.

Smoke, joka oli pöydän alapäässä, kumartui erään pelaajan yli ja heitti
sokeasti dollarin. Se vieri sileätä, viheriäistä vaatetta pitkin ja
pysähtyi kauniisti keskelle "34":ää.

Pallo seisahtui, ja pankinpitäjä ilmoitti: "Kolmekymmentäneljä
voittaa." Hän puhdisti pöydän ja pinosi kolmekymmentäviisi dollaria
Smoken dollarin viereen. Smoke otti rahat ja Shorty taputti häntä
olkapäälle.

"No, siinä tuli vihjeestä todellista hyötyä. Smoke. Kuinka minä
aavistin sen? Sitä en osaa sanoa. Tiesin vain, että voittaisit. Jos
dollarisi olisi sattunut seisahtumaan jonkin toisen numeron päälle,
olisit kuitenkin voittanut juuri saman erän. Kun vihje on oikea, ei voi
olla voittamatta."

"Ajattele, että se olisi pysähtynyt nollaan?" kysyi Smoke, kun he
menivät tarjoilupöydän luo.

"Silloin olisit voittanut sillä numerolla", oli Shortyn vastaus. "Siitä
ei pääse mihinkään. Vihje on vihje. Saatpa nähdä. Tule vielä pöydän
luo. Hankittuani voiton sinulle olen saanut vihjeen, että osaan ottaa
muutamia voittonumeroita itselleni."

"Pelaatko jonkin järjestelmän mukaan?" kysyi Smoke kymmenen minuutin
päästä, kun hänen toverinsa oli napannut sata dollaria.

Shorty ravisti närkästyneenä päätään ja pani merkkejä numeroiden "3",
"11" ja "17" lähelle sekä heitti varamerkin "vihreälle."

"Helvetti on varmaan mätetty täyteen tolvanoita, jotka pelaavat
järjestelmän mukaan", sanoi hän, kun pankinpitäjä haravoi pöytää.

Smoke katseli ensin välinpitämättömästi. Sitten mielenkiinto kasvoi.
Hän seurasi tarkasti pelin yksityiskohtia. Siten hän näki, kuinka pallo
pyöri ja kuinka panoksia tehtiin ja maksettiin. Hän ei kuitenkaan
pelannut, katseli vain. Se jännitti hänen mieltään niin, että Shortyn
oli vaikea saada hänet pois pöydän äärestä ilmoitettuaan saaneensa
kyllikseen.

"Annas olla", nauroi Smoke, "olen saanut juuri nyt erään vihjeen --"

Shortyn silmät säkenöivät, kun hän huudahti kiihkeästi:

"Mikä se on? Ota se huomioon ja mene heti pelaamaan."

"Ei se ole sitä laatua, Shorty. Minä olen saanut nyt sellaisen vihjeen,
että minä kehitän järjestelmän, joka kääntää ylösalaisin koko
pyöräpelin."

"Järjestelmän!" örähti Shorty ja katseli sitten toveriaan säälivästi.
"Smoke, kuuntele toverisi ääntä ja anna järjestelmien olla rauhassa.
Järjestelmät hävittävät varmasti. Niissä ei ole minkäänlaista
vihjettä."

"Sen tähden pidänkin niistä", vastasi Smoke. "Järjestelmissä on
laskelmaa. Kun olet saanut oikean järjestelmän, et voi hävitä, ja siinä
juuri on sen ja vihjeen välinen ero. Et tiedä koskaan, milloin oikea
vihje menee väärään."

"Mutta minä tiedän joukon järjestelmiä, jotka ovat vieneet väärään,
enkä ole nähnyt minkään järjestelmän vielä voittavan." Shorty oli vaiti
ja huoahti. "Kuule, Smoke, jos sinä alat särkeä päätäsi järjestelmillä,
niin tämä ei ole oikea paikka sinulle, vaan meidän on aika lähteä taas
matkoille."


II.

Smoke kulutti vielä pitkiä tunteja ja päiviä katselemalla peliä. Sitten
tuli vihdoin ilta, jolloin hän julisti olevansa valmis. Shorty seurasi
häntä pahaa aavistaen ja hautajaissaattolaisen näköisenä Elkhornin
ravintolaan. Smoke osti siellä rullan pelimerkkejä ja asettautui pöydän
siihen päähän, jossa pankinpitäjä oli. Yhä uudelleen pantiin pallo
pyörimään, ja toiset pelaajat voittivat tai hävisivät, mutta Smoke ei
pannut vielä vaaraan ainoatakaan merkkiä. Shorty kävi kärsimättömäksi.

"Pane likoon, pane, pane!" vaati hän. "Lopetetaan nämä hautajaiset. Vai
mikä vaivaa? Jänistääkö?"

Smoke pudisti päätään ja odotti. Toistakymmentä peliä hurahti ohi.
Sitten hän pani äkkiä kymmenen dollarin merkit "26":een. Se numero
voitti, ja pankinpitäjä maksoi Smokelle kolmesataaviisikymmentä
dollaria. Meni taas toistakymmentä peliä, meni kolmekymmentä, vasta
sitten Smoke pani kymmenen dollaria "32":een. Hän sai taas
kolmesataaviisikymmentä dollaria.

"Sinulla on vihje", kuiskasi Shorty äänekkäästi hänen korvaansa. "Käytä
sitä!"

Kului puoli tuntia. Smoke oli sen ajan toimetonna. Sitten hän pani
kymmenen dollaria "34":ään ja voitti.

"Vihje!" kuiskasi Shorty.

"Eikä ole", kuiskasi Smoke takaisin. "Järjestelmä sen tekee. Eikö se
olekin soma?"

"Älä puhu minulle sellaista", vastusteli Shorty. "Vihjeitä saa ihmeen
hassuilla tavoilla. Sinä voit ajatella, että se on järjestelmä, mutta
se ei ole sittenkään. Järjestelmät ovat mahdottomia. Niitä ei voi olla.
Varmaankin jokin vihje johtaa peliäsi."

Smoke muutti nyt pelitapaansa. Hän teki useammin panoksia riputellen
yksityisiä merkkejä sinne tänne ja hävisi useammin kuin voitti.

"Lopeta jo", neuvoi Shorty. "Korjaa omasi. Olet osannut jo kolme kertaa
kohdalle. Olet tuhat dollaria voitolla. Et saa sitä säilymään."

Pallo lähti samalla hetkellä pyörimään, ja Smoke pani kymmenen merkkiä
"26":een. Pallo vierähti "26":n loveen, ja pankinpitäjä maksoi taas
hänelle kolmesataaviisikymmentä dollaria.

Neljännestunnin kuluessa Smoke teki erinäisiä pieniä panoksia ja
hävisi. Ripeän päätteliäästi, kuten hänen oli tapana tehdä suuret
iskunsa, hän heitti kaksikymmentäviisi dollaria "kaksoisnollaan", ja
pankinpitäjä maksoi hänelle kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi
dollaria.

"Herätä minut, Smoke, minä näen unta", vaikeroi Shorty.

Smoke hymyili, silmäili muistikirjaansa ja syventyi laskelmiinsa.

Väkeä oli sulloutunut paljon pöydän ympärille, sillä pelaajat koettivat
pelata samoilla numeroilla kuin hän. Silloin hän muutti peliään. Hän
pani kymmenen kertaa peräkkäin kymmenen dollaria "18":aan ja hävisi.
Rohkeimmatkin erkanivat hänen kintereiltään. Hän muutti numeroa ja
voitti taas kolmesataaviisikymmentä dollaria. Pelaajat alkoivat heti
uudelleen seurata häntä, mutta luopuivat taas hävittyään sarjan
panoksia.

"Lopeta jo, Smoke, lopeta", alkoi Shorty neuvoa. "Pisimmälläkin
vihjesarjalla on loppunsa, ja sinun sarjasi on nyt lopussa. Et voita
enää."

"Vielä yksi voitto, ennen kuin lopetan", vastasi Smoke.

Hän pelasi eri numeroilla ja vaihtelevalla onnella muutaman minuutin.
Sitten hän pani kaksikymmentäviisi dollaria "kaksoisnollaan."

"Nyt minä lakkaan", sanoi hän pankinpitäjälle, kun voitti.

"Oh, ei sinun tarvitse näyttää sitä minulle", sanoi Shorty, kun he
menivät punnitsijan luo. "Minä olen pysynyt perässä. Sinulla on
saatavaa noin kolmetuhattakuusisataa. Kuinka liki osasin sanoa?"

"Kolmetuhatta kuusisataakolmekymmentä", vastasi Smoke. "Ja nyt sinä
saat kantaa kullan kotia."


III.

"Älä kiristä liiaksi onneasi", pyyteli Shorty Smokea heidän tuvassaan
seuraavana iltana, kun Smoke teki valmistuksia lähteäkseen Elkhornin
ravintolaan. "Sinä käytit valtavan suuren määrän vihjeitä, mutta käytit
ne loppuun. Jos menet takaisin, menetät varmaan kaikki voittosi."

"Mutta olenhan sanonut sinulle, Shorty, ettei minulla ole vihjeitä. Se
on laskelmaa. Se on järjestelmä. Minä en voi hävitä."

Kun he astuivat Elkhornin ravintolaan, kääntyivät kaikkien katseet
Smokeen, ja pöydän ympärillä olevat tekivät tilaa hänelle. Hän istui
vanhalle paikalleen pöydän päähän, missä pankinpitäjäkin oli. Hänen
peluunsa oli aivan toisenlaista kuin edellisenä iltana. Puolentoista
tunnin kuluessa hän teki vain neljä panosta, mutta jokainen niistä
oli kaksikymmentäviisi dollaria ja jokainen voitti. Hän sai
kolmetuhattaviisisataa dollaria, ja Shorty kantoi kultahiekan
kotitupaan.

"Nyt on aika lakata pelaamasta", neuvoi Shorty istuessaan makuulavan
reunalla ja riisuessaan jalkineitaan. "Olet seitsemäntuhatta voitolla.
Se ihminen on hullu, joka kiristää kovemmin onneansa."

"Shorty, se olisi huvittavan hassu ihminen, joka ei käyttäisi hyväkseen
tällaista voittojärjestelmää kuin tämä minun on."

"Smoke, olet hyvin selväjärkinen poika. Olet saanut kouluopetusta. Opit
enemmän minuutissa kuin minä oppisin neljässäkymmenessätuhannessa
vuodessa. Mutta olet samalla ihan väärässä, kun sanot onneasi
järjestelmäksi. Olen ollut yhdessä ja toisessa mukana, olen nähnyt yhtä
ja toista ja sanon suoraan ja tutunomaisesti ja vakuuttavasti, että
mitään pelipankkia räjähdyttävää järjestelmää ei voi olla."

"Mutta minähän näytän sinulle sellaisen järjestelmän. Siinä ponsi on."

"Ethän toki, Smoke. Tämä on vain unennäköä. Minä nukun. Hetken päästä
minä herään, teen tulen ja laitan aamiaista."

"No, mutta tuossa on se kultapussi, sinä epäuskoinen ystävä. Punnitse
sitä käsissäsi."

Smoke heitti pullean kultapussin toverinsa polville. Se painoi
kolmekymmentäviisi naulaa, ja Shorty huomasi täydellisesti sen
rusentavan painon, kun se mätkähti hänen reisilihoilleen.

"Se on todella olevaista", jankutti Smoke pätevää mielipidettään.

"Minä näen unta, Smoke, ja sinä kummittelet minun unissani ja vaivaat
minua järjestelmilläsi. Jos pidät minusta, jos totta puhuen pidät
minusta, niin sinä vielä huudat: 'Herää, Shorty! Herää!' Ja minä herään
ja valmistan aamiaisen."


IV.

Kun Smoke teki kolmantena peli-iltana ensimmäisen panoksensa, työnsi
pankinpitäjä hänen viisitoista dollariansa takaisin.

"Kymmenen on korkein, jolla voitte pelata", sanoi hän. "Ylin raja on
alennettu."

"Tehty mitättömäksi", ivaili Shorty.

"Ei tarvitse pelata tässä pöydässä, ellei tahdo", vastasi pankinpitäjä.
"Ja minä sanon nyt tavatessa suoraan, että mielestämme olisi parempi,
jos toverinne ei pelaisi pöydässämme."

"Pelkäättekö hänen järjestelmäänsä, heh?" härnäsi Shorty, kun
pankinpitäjä maksoi kolmesataaviisikymmentä dollaria.

"En voi sanoa uskovani mihinkään järjestelmiin, kun en tee sitä. Ei ole
koskaan ollut järjestelmää, joka olisi vaikuttanut uhkapeliin. Mutta
minä olen nähnyt muutamia kummallisia, sarjamaisia onnenpotkauksia enkä
anna tämän pankin kukistua, jos voin estää sen."

Smoke voitti edelleen ilta illalta. Hänen pelitapansa oli vaihteleva.
Asiantuntija toisensa jälkeen oli ihmistungoksessa pöydän ympärillä ja
kirjoitteli muistiin hänen panoksiaan ja numeroitaan. Yritykset hänen
järjestelmänsä selville saamiseksi menivät hukkaan. He valittelivat,
etteivät saaneet kiinni johtolangan päästä, ja vannoivat, että se oli
pelkkää onnistumista, vaikkakin laatuaan suurenmoisinta, mitä he olivat
nähneet.

Smoken vaihteleva peli pimitti heidät. Aika-ajoin hän katseli
muistikirjaansa tai teki pitkiä laskelmia. Saattoi kulua tuntikausi
hänen tekemättä yhtään panosta. Toisinaan hän otti kolme korkeinta
voittoa peräkkäin ja sieppasi tuhat dollaria tai vähän enemmän viidessä
tai kymmenessä minuutissa. Toisinaan hänellä oli taasen tapana
riputella pelimerkkejä yksitellen sinne tänne pelipöydälle ihan
tuhlaten ja kummastuttavasti, kunnes hän pallon huristaessa viimeisiä
kierroksiaan pani äkkiä korkeimman panoksen sarakkeelle, värille ja
numerolle ja voitti kaikilla kolmella. Mutta joka ilta, miten peli
vaihtelikin, Shorty kantoi kotiin hänelle kolmetuhattaviisisataa
dollaria.

"Ei siinä ole mitään järjestelmää", selitti Shorty eräässä heidän
iltakeskustelussaan, kun he olivat maata menossa. "Minä seuraan ja
seuraan peliäsi, mutta siitä ei saa selkoa. Et pelaa koskaan kahdesti
samoin. Kaikki on siinä, että sieppaat voiton, milloin tahdot, ja
milloin tahdot olla voittamatta, teet senkin tahallisesti."

"Shorty, ehkä olet lähempänä totuutta kuin luuletkaan. Olen ottanut
aika ajoin häviöitä. Se kuuluu järjestelmääni."

"Hiiteen järjestelmä! Olen puhutellut kaupungin jokaista pelaajaa, ja
he ovat viimeistä miestä myöten yhtä mieltä siitä, että järjestelmää ei
ole."

"Ja kuitenkin minä olen joka hetki valmis näyttämään heille sellaisen."

Shorty aikoi sammuttaa kynttilän, mutta pidättäytyi vielä.

"Kuulehan, Smoke. Olen tosiaankin ymmällä. Luulet ehkä, että tämä on
kynttilä. Ei ole. Enkä minäkään ole tässä. Minä olen jossakin
matkoilla, huopapeittojen sisällä, makaan selälläni suu auki ja uneksin
kaikkea tätä. Ja sinä olet se, joka puhut, yhtä vähän kuin tämä
kynttilä on kynttilä."

"Kuinka hassunkurista, että minä näen sattumalta samaa unta kuin sinä",
väitti Smoke.

"Ei se ole mitään hassua. Olet osa untani, siinä kaikki. Olen kuullut
unissani monen miehen puhuvan. Mielin sanoa sinulle erään asian, Smoke.
Pääni on menossa ihan pyörälle. Jos tämä uni pitää meitä vielä
vallassaan, niin puren suoneni poikki ja alan kirkua."


V.

Kuudentena peli-iltana oli raja Elkhornin ravintolassa alennettu
viiteen dollariin.

"Samantekevä", vakuutti Smoke pankinpitäjälle. "Tahdon tänä iltana
kolme ja puoli tuhatta kuten tavallisesti, ja te vain pakotatte minut
pelaamaan kauemmin. Minun on saatava voittoja kaksin verroin, siinä
koko juttu."

"Miks'ette mene johonkin toiseen pöytään?" kysyi pankinpitäjä
vihaisena.

"Kun pidän tästä." Smoke katseli humisevaa kamiinaa, joka oli vain
muutaman askelen päässä. "Täällä ei sitä paitsi ole vetoa, vaan on
lämmin ja mukava."

Kannettuaan yhdeksäntenä iltana kultahiekan kotiin Shorty tuli
haltioihinsa.

"Minä lopetan tämän Smoke, lopetan", alkoi hän. "Tiedän saaneeni
kylläkseni. En näe unta. Silmäni ovat selällään. Järjestelmää ei voi
olla, mutta sinä pelaat kuin olisi sellainen. Maailma on mennyt
mäsäksi. Ei ole enää mitään säännöllistä eikä yhtenäistä. Kertomataulu
ei pidä kutiaan. Kaksi on kahdeksan, yhdeksän on yksitoista, ja kaksi
kertaa kaksi on kahdeksansataa neljäkymmentäkuusi ja -- ja -- ja --
puoli. Sinulla on järjestelmä. Numerot lyövät numeroita. Mikä ei ole,
se on, ja olematon on olevaista. Aurinko nousee lännestä, kuu on
kultasuoni, tähdet ovat säilykepurkkeja, vesi on ilmaa, minä en ole
minä, sinä olet joku muu, ja me olemme ehkä kaksosia, ellemme ole
espanjan vihreässä keitettyjä perunoita. Herätä minut! Oh! Herätä minut
valveille!"


VI.

Seuraavana aamuna tuli hirsimajaan eräs vieras. Smoke tunsi hänet. Se
oli Harvey Moran, Tivolin pelipankin omistaja. Hänen syvässä ja äreässä
äänessään oli rukoileva sävy, kun hän rupesi esittämään asiataan.

"Se on nyt sillä lailla, Smoke", aloitti hän. "Te olette pannut meidät
arvelemaan. Minä edustan yhdeksää muuta pelipaikkojen omistajaa ja
itseäni, siis kaupungin kaikkia huvittelusaleja. Me emme ymmärrä.
Tiedämme, ettei mikään järjestelmä ole mahtanut milloinkaan mitään
pyöräpelille. Kaikki yliopistojen matemaattiset nerot ovat vakuuttaneet
meille pelaajille samaa. He sanovat, että pyöräpeli itse on
järjestelmä, yksi ainoa järjestelmä, ja sen tähden ei mikään
järjestelmä voi nujertaa sitä, sillä jos niin kävisi, niin olisi
aritmetiikka tehnyt vararikon."

Shorty nyökäytteli tarmokkaasti päätään.

"Hyvä, olette nähnyt minun pelaavan", vastasi Smoke ilkkuen. "Jos
luulette, että minulla on vain nippu pelionnea, miksi olette levoton?"

"Siinäpä se mutka. Emme voi olla huolestumatta. Teillä on järjestelmä,
ja kuitenkin olemme aina selvillä, ettei sitä voi olla. Olen pitänyt
teitä viisi iltaa silmällä, ja kaikki, mitä olen saanut selville, on
siinä, että te suositte eräitä numeroita ja voitatte. Me kymmenen
pelihuoneen pitäjää olemme nyt ryhtyneet yhteistoimintaan ja haluamme
tehdä rauhallisen ehdotuksen. Laitamme pyöräpelin Elkhornin
takahuoneeseen, pidämme pankkia teitä vastaan ja te saatte löylyttää
meitä. Vain te, Shorty ja me. Mitä tuumitte?"

"Minun mielestäni sen pitäisi käydä toisella tavalla", vastasi Smoke.
"Teidän sopii tulla tapaamaan minua. Pelaan tänä iltana Elkhornin
tarjoiluhuoneessa. Voitte yhtä hyvin tarkastaa pelaamistani siellä."


VII.

Kun Smoke asettui sinä iltana tavalliselle paikalleen pelipöydän
päähän, lakkautti pelauttaja heti pelaamisen.

"Peli on suljettu", sanoi hän. "Viranomaisten määräys."

Mutta koolle tulleet pelipaikkain omistajat eivät olleet petettävissä.
Muutamassa minuutissa he järjestivät panokset, jokainen pisti tuhannen,
ja ottivat pelipöydän haltuunsa.

"Tulkaa nyt ja löylyttäkää meidät", vaati Harvey Moran uhmaillen, kun
pelauttaja lähetti pallon pyörimään ensimmäistä kierrosta.

"Pannaan kaksikymmentäviisi ylimmäksi rajaksi", ehdotti Smoke.

"Antaa huhkia!"

Smoke pani heti kahdenkymmenenviiden merkit "kaksoisnollaan" ja voitti.

Moran pyyhki hikeä otsaltaan.

"Jatka", sanoi hän. "Meillä on kymmenentuhatta tässä pankissa."

Puolentoista tunnin kuluttua ne kymmenentuhatta olivat Smoken.

"Pankki on tyhjä", ilmoitti pelauttaja.

"Joko saitte kylliksenne?" kysyi Smoke.

Pelipaikkain omistajat katselivat toisiaan. He olivat kauhuissaan. He
olivat tekemisissä miehen kanssa, joka oli paremmin tutustunut onnen
lakeihin tai joka sai avuksensa korkeammat, aavistamattomat lait.

"Antaudumme", sanoi Moran. "Eikö niin, Burke?"

Pitkä Burke, jolle kuuluivat M- ja G-salin pelit, nyökäytti.

"On tapahtunut mahdottomia", sanoi hän. "Tällä Smokella on tosiaankin
järjestelmä. Jos annamme hänen jatkaa, menemme kaikki nurin. Jos
pidämme pelejämme edelleen käynnissä, on meidän alennettava korkein
panosraja yhteen dollariin, tai kymmeneen senttiin, tai yhteen
senttiin. Siinä kaikki, mitä voin nähdä."

Kaikki silmäilivät Smokea. Hän kohautti olkapäitään.

"Siinä tapauksessa on minun, hyvät herrat, palkattava joukko miehiä
pelaamaan kaikissa pöydissänne. Voin maksaa heille kymmenen dollaria
neljän tunnin työvuorolta ja ansaita rahaa."

"Niin ollen on meidän lakkautettava liikkeemme", vastasi pitkä Burke,
"ellette --." Hän epäröi ja käänsi katseensa tovereihinsa nähdäkseen,
olisivatko he taipuvaisia. "Ellette suostu kauppaan. Paljonko tahdotte
järjestelmästänne?"

"Kolmekymmentätuhatta dollaria", vastasi Smoke. "Kolmentuhannen
taksoitus kullekin."

He kiistelivät ja myöntyivät.

"Ja te ilmoitatte meille järjestelmänne?"

"Tietysti."

"Ja lupaatte, ettette pelaa pyöräpeliä Dawsonissa enää koskaan?"

"En, hyvä herra", sanoi Smoke jyrkästi. "Lupaan, etten käytä enää tätä
järjestelmää."

"Eihän teillä vain liene muita järjestelmiä. Vai onko?" älähti Moran.

"Odottakaahan!" huudahti Shorty. "Neuvottelen toverini kanssa. Tule
tänne syrjään, Smoke."

Smoke seurasi salin rauhalliseen nurkkaan. Sadat uteliaat silmät
suuntasivat samalla katseitaan heihin.

"Kuule, Smoke", kuiskasi Shorty käheästi. "Ehkä tämä ei olekaan unta.
Siinä tapauksessa myyt mahdottoman halvalla. Olet saanut tohveleissaan
tallustelevan maailman kynittäväksesi. Siinä on miljoonia. Ravista
sitä! Ravista kovasti!"

"Mutta jos se on unta?" kysyi Smoke hiljaa.

"Kyni sitten noita pelipankinpitäjiä unten menestykseksi oikein
yltäkylläisesti. Mitäpä hyvää uneksimisesta, ellei unennäkö saa todella
suurenmoista loppua?"

"Tämä ei ole onneksi unta, Shorty."

"Siinä tapauksessa en anna sinulle koskaan anteeksi, jos myyt sen
kolmellakymmenellätuhannella."

"Kun olen myynyt sen sillä hinnalla, niin sinä hyppäät kaulaani kiinni,
heräät ja huomaat, ettet ole lainkaan uneksinut. Tämä ei ole mitään
unta, Shorty. Parin minuutin päästä huomaat, että olet ollut ihan
valveillasi koko ajan. Sen saatan sanoa sinulle, että kun myyn, niin
teen sen sen tähden, että minun on myytävä."

Pöydän luo palattuaan Smoke ilmoitti pyöräpelien omistajille, että hän
pysyi vielä tarjouksessaan. Kukin herroista omistajista tarjosi hänelle
kolmentuhannen sitoumuksen.

"Vaadi käteistä", varoitteli Shorty.

"Olin juuri aikeissa sanoa, että tahdon käteismaksun", ilmoitti Smoke.

Elkhornin omistaja lunasti herrojen sitoumukset, ja Shorty otti
kultahiekan haltuunsa.

"Nyt ei ole halua herätä", höpisi hän punnitessaan käsin eri pusseja.
"Yhteen laskettuna on tämä seitsemänkymmenentuhannen dollarin uni."

"Mikä on se teidän järjestelmänne?" kysyi pitkä Burke. "Olemme
maksaneet hinnan siitä ja tahdomme sen."

Smoke meni edellä pelipöydän luo.

"No hyvät herrat! Hetkinen kärsivällisyyttä. Tämä ei ole mikään
tavallinen järjestelmä. Tuskin tätä voi sanoa lailliseksi, mutta tämän
suuri ansio on siinä, että tämä toimii. Minulla on omat arveluni, mutta
puhumatta paras. Saatte nähdä. Herra pankkiiri, pitäkää pallo varalla.
Odottakaa, aion päästä numeroon '26'. Otaksutaan, että olen pannut
panoksen siihen. Olkaa valmiina, herra pankkiiri. -- Nyt!" Pallo pyöri
ympäri.

"Ottakaa huomioon", jatkoi Smoke, "että '9' oli aivan vastapäätä."

Pallo oli numerossa "26."

Pitkä Burke kirosi syvällä rintaäänellä. Kaikki jäivät odottamaan.

"Jotta 'kaksoisnolla' voittaisi, pitää '11':n olla vastapäätä.
Koettakaa itse ja katsokaa."

"Entä se järjestelmä?" kysyi Moran kärsimättömästi. "Tiedämme, että
osaatte ottaa voittavia numeroita, tiedämme, mitkä ne numerot ovat,
mutta miten taidatte tehdä niin?"

"Seuraan järjestystä. Minun onnistui sattumalta panna huristava pallo
kaksi kertaa merkille, kun '9' oli vastapäätä. Molemmilla kerroilla
voitti '26'. Myöhemmin huomasin sattuvan taas niin. Sitten etsin
katselemalla muita sarjoja ja löysin niitä. Jos 'kaksoisnolla' on
vastapäätä, voittaa '32', jos '11', voittaa 'kaksoisnolla'. Se ei
tapahdu aina, mutta se tapahtuu tavallisesti. Kuten sanoin, minulla on
omat arveluni, mutta puhumatta paras."

Pitkä Burke alkoi päästä hiukan jäljille. Hän kumartui, seisautti
pyörän ja tutki sitä huolellisesti. Yhdeksän muun pyöräpelin omistajan
päät kurottautuivat ja rupesivat myös tutkimaan. Pitkä Burke ojensi
vartensa suoraksi ja heitti silmäyksen lähellä olevaan kamiinaan.

"Helvetti", sanoi hän. "Eihän siinä ollut mitään järjestelmää. Pöytä on
ollut tulen lähellä, ja tuo hiton pyörä on käynyt kieroksi. Ja meitä on
vedetty nenästä perinpohjin. Eipä kumma, että Smoke tahtoi pelata tässä
pöydässä."

Harvey Moranilta pääsi iso lohdutuksen huokaus. Hän pyyhki otsaansa.

"No niin, samantekevä", sanoi hän. "Päästiin kuitenkin halvalla
hinnalla selville siitä, ettei se ollut mikään järjestelmä." Hänen
kasvonsa alkoivat ilmehtiä, ja sitten hän purskahti nauramaan sekä löi
Smokea olkapäälle.

"Smoke, te olette leikitellyt hetken aikaa kanssamme ja pannut
meidät rökittämään itseämme saadaksemme teidät pysymään poissa
pelipöydistämme. Kuulkaapa, minä olen saanut vähän oikeata samppanjaa,
avaan pullon, jos lähdette kaikki kanssani Tivoliin."

Myöhemmin kotiin palattua Shorty otti esille pulleat kultapussit ja
punnitsi niitä käsillään. Sitten lopuksi hän asetti ne riviin pöydälle,
istui makuulavansa laidalle ja alkoi riisua jalkineitaan.

"Seitsemänkymmentätuhatta", laski hän. "Ne painavat
kolmesataaviisikymmentä naulaa. Ja kaikki kierolla pyörällä ja nopsalla
silmällä saatuja. Toki tiedän, että se on unta. Ainoastaan unessa
käyvät hyvät asiat toteen. Olen ihan haluton heräämään. Toivon, että en
heräisi milloinkaan."

"Iloitse, sielu!" vastasi Smoke. "Sinä et herää. On joukko nerokkaita
filosofeja, jotka väittävät, että ihmiset ovat unissakävijöitä. Olet
hyvässä seurassa."

Shorty nousi, meni pöydän luo, valitsi raskaimman pussin ja tuuditti
sitä sylissään kuin pientä lasta.

"Ehkä olen unissakävijä", sanoi hän, "mutta olen, kuten sanoit, varmaan
hyvin hyvässä seurassa."




MIES TOISELLA RANNALLA


I.

Shorty ja Smoke erosivat Ylä-Klondykessa. Shortyn piti palata Klondykea
alas Dawsoniin saadakseen rekisteröidyksi muutamia valtauksia, jotka he
olivat tehneet.

Smoke kääntyi koiravaljakolla etelään. Hänen päämäärinään olivat
Surprise-järvi ja tarunomaiset "kaksi mökkiä", Two Cabins. Hänen piti
päästä Indian Riverin lähteille, sieltä tuntemattoman seudun poikki ja
vuoriston yli Stewart Riverille. Itsepintaisten huhujen mukaan piti
Surprise-järven olla jossakin siellä vuorenhuippujen ja jäätiköiden
keskellä. Järven pohjan piti olla puhdasta kultaa. Sanottiin, että
vanhat kullankaivajat, joiden oikeat nimet olivat unohtuneet entisten
aikojen hämäriin, olivat sukeltaneet Surprisen jäiseen veteen ja
tuoneet kultamöhkäleitä molemmin käsin pinnalle. Eri aikoina olivat
yhdet ja toiset vanhat kullanetsijät tunkeutuneet tuohon linnoitukseen
ja tuoneet järven pohjakultaa näytteille. Mutta vesi oli liian kylmää.
Jotkut olivat kuolleet vedessä, heidät oli nostettu ruumiina kuivalle.
Toiset olivat menehtyneet muuten. Kaikki henkiin jääneet olivat
suunnitelleet, että he palaavat ja kuivaavat järven, mutta kukaan
heistä ei ollut palannut. Oli aina käynyt onnettomasti. Ja niin tuli
taruja. Surprise-järvi oli loihdittu järvi; sen paikkaa ei muistettu,
ja sen kuivaamaton pohja oli yhä vielä kultaa.

Two Cabins oli ainakin samassa määrin tarujen verhoama, mutta mökkien
paikka oli tunnettu. Stewart-joelta mentiin "viiden unen" matka
McQuestion Riveriä ylöspäin. Siellä oli kaksi vanhaa mökkiä. Ne olivat
niin vanhat, että niiden täytyi olla rakennettuja, ennen kuin
ensimmäinen tunnettu kullanetsijä oli astunut Yukonin laaksoon.
Kuljeksivat hirvien metsästäjät, joita Smokekin oli puhutellut, olivat
väittäneet, että he löysivät ne kaksi mökkiä jo kauan, kauan sitten,
mutta olivat etsineet turhaan kultakaivosta, jossa entisajan
seikkailijat olivat varmaankin raataneet.

"Olisin suonut, että olisit tullut mukanani", sanoi Shorty miettien
heidän erotessaan. "Vaikka oletkin saanut intiaanitaudin, ei siinä
sittenkään ole järkeä, että syöksyt suin päin vaaroihin. Siellä on
varmasti noituutta ensimmäisestä kujeesta viimeiseen viettelykseen
asti, päättäen kaikesta siitä, mitä minä ja sinä olemme kuulleet siitä
kerrottavan."

"Oli miten oli, Shorty. Minä teen tämän kiertomatkan kuudessa viikossa
ja palaan Dawsoniin. Yukonin tietä on kuljettu. Samoin täytyy olla
ensimmäisen sadan mailin laita Stewartista eteenpäin. Kun seuraan noita
jälkiä, täytyy minun päästä neljä- tai viisikymmentä mailia päivässä.
Kun kerran olen päässyt yli, pääsen kuukaudessa kotiin."

"Kyllä, kun kerran olet päässyt yli. Mutta se ylipääsy tekee minut
levottomaksi. Hyvästi nyt vain siksi, kunnes tavataan, Smoke. Pidä
silmäsi auki. Varo velhoja. Siinä kaikki. Äläkä pidä paluuta häpeänä,
jos et saa ammutuksi riistaa."


II.

Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella
vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken
puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän
kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana
painalsivat koirat yhdessä jonossa.

Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja
loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut
polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei
ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui
siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä
yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien
rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan
sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten
liekkikuvioita.

Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta,
jota hän ei luullut koskaan unohtavansa -- ei tallattua lumipälveä,
jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen
oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona
oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois
tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat
pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan,
lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia
susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen
likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja
käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla
vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.

Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan
hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien
unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin
tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen
anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa
suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria,
hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti,
kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja
kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja
toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa
käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät
tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät
tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen
suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se
työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.

Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä,
eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei
lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä
soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.

"Kuule, Keltanaama, minä olen saanut sen selville!"

Koira, jolle hän puhui, nosti ensin toista, sitten toista etukäpäläänsä
nopein, mutta hillityin liikkein, kiersi häntänsä tupsun niiden
suojaksi ja hymyili tulen yli.

"Herbert Spencer oli lähimain neljänkymmenen ikäinen, ennen kuin hän
tajusi, mikä oli hänen suurin tehtävänsä ja toiveensa. Minun ei kestä
niin kauan. Minun ei tarvitse odottaa kolmenkymmenen ikäiseksi. Minulla
on täällä toiveeni ja tehtäväni."

Siellä oli sikin sokin rotkoja ja ylänköjä, jotka eivät olleet
järjestyneet minkään järjellisen topografisen suunnitelman mukaisesti.
Smoke samoili siellä päiväkausia. Hän etsi turhaan jokea tai puroa,
joka olisi juossut etelään McQuestionia ja Stewartia kohti. Sitten tuli
vuoristomyrsky, joka hukutti lumiryöppyynsä korkeat ja matalat
kukkularöykkiöt. Metsärajan yläpuolella hän hoippelehti kaksi päivää
tulta tekemättä ja umpimähkään päästäkseen jollekin alempana olevalle
tasanteelle. Toisena päivänä hän selviytyi tavattoman suuren tasanteen
reunalle. Pyry oli niin sakea, ettei hän voinut nähdä vuoren seinän
juurelle eikä uskaltanut yrittääkään laskea alas. Hän kääriytyi
turkkeihinsa, kasasi koirat ympärilleen ja asettui lumikinosten väliin
syvänteeseen, mutta ei uskaltanut nukkua.

Myrsky lakkasi aamuksi. Hän ryömi ylös ja tarkasteli asemaansa.
Neljännesmailin päässä oli alempana kaikesta päättäen jäätynyt ja
lumen peittämä järvi. Joka puolella sen ympärillä oli kukkuloita.
Se kävi yhteen kertomusten kanssa. Hän oli umpimähkään löytänyt
Surprise-järven.

Metsää näkyi yksi ainoa ryhmä vanhoja kuusia. Kuusiryhmän vieressä oli
luhistumaisillaan oleva pieni mökki. Hän työnsi linkkua ja astui
sisään. Yhdessä nurkassa oli kuusen oksista tehdyn makuusijan jätteitä.
Niiden päällä oli syöpyneiden, palasiksi murenneiden turkkien sisässä
luuranko. Viimeinen Surprise-järvellä kävijä, Smoke päätteli, kun otti
kultamöhkäleen, joka oli hänen kaksoisnyrkkinsä kokoinen. Möhkäleen
vieressä oli pippurilaatikko täynnä pähkinän kokoisia, karkeapintaisia
kultapalasia, joissa ei ollut mitään huuhdemerkkejä.

Kertomukset olivat osoittautuneet niin todenmukaisiksi, että Smoke
uskoi ilman muuta kullan olevan järven pohjasta. Sen yllä oli monta
jalkaa jäätä. Pohjaa ei saanut nyt käsiinsä. Siellä ei ollut mitään
tehtävää. Puolen päivän tienoissa Smoke oli jälleen tasanteella ja
heitteli sen reunalta jäähyväiskatseita löytämälleen järvelle.


III.

Neljä päivää myöhemmin hän teki tulta pienessä laaksossa jäätyneen
virran rannalla ja suojaavain kuusten alla. Siellä jossakin valkoisessa
järjestyksettömässä valtakunnassa, jonka hän oli jättänyt taakseen, oli
Surprise-järvi -- jossakin, hän ei tietänyt, missä. Sata tuntia
kestänyt rasittava taivallus ja harhailu läpinäkymättömässä lumipyryssä
olivat näet hämmentäneet hänen suuntakäsityksensä. Hän ei tietänyt,
mistäpäin oli lähtenyt. Hän ei tietänyt varmasti, oliko kulunut viikko
vai neljä päivää. Hän oli nukkunut koirien kanssa, kamppaillut matalain
ylänköjen poikki, joiden lukumäärän oli unohtanut, seurannut
mutkittelevia ja kammottavia rotkoja, jotka olivat päättyneet
umpi periin, ja kahdesti saanut tehdyksi tulen ja sulattanut jäätynyttä
hirvenlihaa. Ja täällä hän nyt oli hyvin syöneenä ja hyvässä
leiripaikassa. Mutta Surprise-järvi oli häneltä piilossa yhtä varmasti
kuin se oli ollut piilossa kaikilta sitä entisinä aikoina etsineiltä.

Puoli päivää kuljettuaan tätä jokea alaspäin hän joutui laaksoon, jossa
oli leveä virta. Hän päätteli, että se oli McQuestion. Siellä hän ampui
hirven. Virtaa alaspäin käännyttyään hän pääsi jollekin rekitielle.
Tielle oli myöhemmin satanut lunta, mutta sen alla oli kulkijain
kovaksi polkema pohja. Hänen päätelmänsä oli, että McQuestionin
varrelle oli rakennettu kaksi leiripaikkaa ja että tie yhdisti ne. Two
Cabins oli siis selvästi löydetty, ja mökit olivat alempana
leiripaikkana, joten hänen oli mentävä virtaa alaspäin.

Kun hän leiriytyi sinä iltana, hän nukkui mietiskellen, keitä mahtoivat
olla miehet, jotka olivat löytäneet jälleen ne kaksi mökkiä, ja
pääsisikö hän sinne asti huomenna. Aamun ensimmäisen koitteen
valjetessa hän oli matkalla. Hänen oli helppo seurata puoliksi umpeen
mennyttä tietä. Leveillä lumikengillään hän tallasi lunta, ettei
koirien tarvinnut rehkiä.

Ja sitten tuli se odottamaton. Se tapasi hänet Joen mutkassa. Hän sai
käsityksen, että hän kuuli ja tunsi sen yht'aikaa. Pyssyn pamaus kuului
oikealta, ja luoti meni poikittain hänen hartioittensa päällitse sekä
lävisti vaatteet. Hän huojahteli lumikengissään päästäkseen tasapainoon
ja kuuli pyssyn pamahtavan toisen kerran. Tämä laukaus petti. Smoke ei
odottanut enää, vaan loikki nietosta pitkin rannalle puiden suojaan,
jonne oli satakunta jalkaa. Pyssy paukahteli yhä, ja hän teki sen
epämieluisen havainnon, että jotakin lämmintä nestettä juoksi hänen
selkäänsä pitkin.

Hän kapusi rantaäyrästä ylös ja piiloutui puiden ja pensaiden sekaan.
Koirat rähmivät mukana. Saatuaan lumikengät pois heittäytyi hän lumeen
pitkäkseen ja katseli varovaisesti. Mitään ei näkynyt. Ampuja, kuka
lieneekin ollut, oli varmaankin paneutunut pitkäkseen vastaisen
rannanpuiden suojaan.

"Ellei jotakin tapahdu hyvin pian", mutisi hän puolen tunnin kuluttua,
"niin on minun ryömittävä pois ja tehtävä tuli tai palellutettava
jalkani. Keltanaama, mitä sinä tekisit, jos makaisit pakkasessa ja
veresi uhkaisi lakata kiertämästä, samalla kuin joku koettaisi syytää
luoteja nahkaasi?"

Hän ryömi muutaman yardin taaksepäin, tallasi siellä lumen kovaksi,
tanssi ja hyppi, niin että veri palasi jalkoihin, ja saattoi sitten
kestää toisen puolituntisen. Sitten hän kuuli alhaalta joelta
erehtymättömän varmasti ajokoirien kellojen kilinää. Kurkistaessaan hän
huomasi yhden reen, joka kääntyi joen mutkassa. Siellä oli vain yksi
mies, joka ohjaili ja hoputti koiria. Smokea vavahdutti se, sillä hän
näki nyt ensimmäisen ihmisen sen jälkeen, kuin oli kolme viikkoa sitten
eronnut Shortysta. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että tarmokas
salamurhaaja oli piilossa toisella rannalla.

Smoke vihelteli varoituksia paljastamatta itseään. Mies ei kuullut,
vaan tuli nopeasti. Smoke vihelsi taas ja entistä kimakammin. Mies
seisahdutti koiransa, kääntyi ja oli kasvot Smokeen päin, kun pyssy
pamahti. Heti sen jälkeen Smoke ampui metsään sinnepäin, mistä pamaus
kuului. Joella olleeseen mieheen oli sattunut heti ensimmäinen laukaus.
Hän hoippuili takaperoisesti rekensä luokse ollen kaatumaisillaan ja
otti köysien alta pyssyn. Kun hän koetti nostaa sitä olkaansa vasten,
kuukistui hän ja vaipui hiljaa rekeen istuvaan asentoon.

Alhaalta kuului vielä kulkusten kilinää. Mies ei liikahtanut. Joen
mutkasta tuli näkyviin kolme rekeä, joiden mukana oli puoli tusinaa
miehiä. Smoke päästi varoitushuutoja, mutta miehet olivat jo nähneet,
miten ensimmäisen reen oli käynyt, ja ryntäsivät sen luo. Toiselta
rannalta ei kuulunut enää laukauksia. Smoke lähti pois piilopaikastaan
kutsuen koirat mukaansa. Miehet huudahtelivat reen luona, ja kaksi
heistä otti käsineet pois sekä alkoi tähdätä Smokea pyssyillään.

"Tule tänne, sinä verikätinen murhaaja sieltä", komensi eräs heistä,
mustapartainen mies. "Ja heitä pyssy käsistäsi lumeen."

Smoke epäröi, heitti sitten pyssynsä ja meni luo. "Tarkasta hänet,
Louis, ja ota hänen aseensa", määräsi mustapartainen mies.

Louis, joka oli ranskalais-kanadalainen retkeilijä, kuten
muutkin neljä, totteli. Tarkastuksessa löydettiin Smokelta vain
metsästyspuukko. Se otettiin pois. Eräs miehistä päästi huudon. Hän oli
käynyt tarkastamassa tietä ja löytänyt jäljet, jotka Smoke oli tehnyt
tieltä rannalle. Hän selosti löydön.

"Minkä tähden tapoit Joe Kinaden?" kysyi mustapartainen.

"Sanon teille, etten --", alkoi Smoke.

"Äh, mitäpä hyötyä kiellosta? Tapasimme sinut verekseltä. Makasit
puiden suojassa ja väijyit häntä. Lyhyt ampumamatka. Et voinut ampua
ohi. Pierre, mene ja hae pyssy, jonka hän heitti."

"Antanette toki kertoa, mitä on tapahtunut", puolusteli Smoke.

"Kitasi kiinni!" ärähti mies hänelle. "Oletan, että pyssysi selvittää
koko jutun."

Kaikki miehet tarkastivat Smoken pyssyä, ottivat patruunat ulos ja
laskivat ne, tutkivat piipun suun ja pesäkkeen.

"Yksi ammuttu", teki mustaparta päätelmän.

Pierre haisteli pesäkettä. Hänen sieraimensa pullistuivat ja laajenivat
kuin eläimen.

"Hän on ampunut yhden aivan äsken", sanoi Pierre.

"Luoti on mennyt selkäpuolelta", sanoi Smoke. "Hänen kasvonsa olivat
minuun päin, kun häntä ammuttiin. Siitä näette, että se tuli toiselta
rannalta."

Mustaparta mietti lyhyen sekunnin tätä väitettä ja ravisti päätään.

"Ei. Ei se lyö yhteen. Käännä hänen kasvonsa toiseen rantaan päin --
siten oli, kun paukautit hänen selkäänsä. Menkää muutama poika tielle
ja katsokaa, meneekö sieltä jäljet toiselle rannalle."

Käytyään katsomassa kertoivat he, että lumi oli ihan ehjää siellä. Ei
ollut ainoatakaan lumikengänjälkeä poikki joen. Mustaparta kumartui
kuolleen puoleen ja ojentautui taas suoraksi. Hänellä oli villavaa ja
pöyheää vanua kädessään. Sitä selvitellessään hän löysi sen keskeltä
luodin, joka oli mennyt ruumiin läpi. Hän vertaili sitä ja Smoken
vyöstä ottamaansa luotia.

"Se on niin selvä, vieras, että sokeankin täytyy huomata. Luoti on
pehmeäkärkinen ja teräskuorinen; sinun luotisi on pehmeäkärkinen ja
teräskuorinen. Se on J. & T. Arms Companyn tekoa; sinun on J. & T. Arms
Companyn tekoa. Se on numeroa kolmekymmentä-kolmekymmentä, sinun on
kolmekymmentä-kolmekymmentä."

"Minua itseäni väijyttiin", sanoi Smoke. "Katsokaa reikää porkassani."

Mustaparta tarkasti sitä. Eräs toinen retkeilijä veti sillä aikaa auki
kuolleen miehen pyssyn pesäkkeen. Kaikki olivat selvillä, että sillä
oli ammuttu yksi laukaus. Tyhjä hylsy oli vielä jäljellä.

"Kirottu asia, ettei Joe-parka osannut sinuun paremmin", sanoi
mustaparta katkerasti. "Mutta hyvästi hän ampui siihen nähden, että oli
sellainen haava. Tule pois nyt."

"Tutkikaa toinen ranta ensin", vaati Smoke.

"Suusi kiinni ja tule. Puhukoot tosiasiat puolestaan."

He poikkesivat tieltä samalla kohdalla, missä Smoke oli poikennut, ja
seurasivat jälkiä rannalle ja viidakkoon.

"Tuossa hän on tanssinut saadakseen pysymään jalkansa lämpiminä",
osoitti Louis. "Tuossa hän on ryöminyt mahallaan. Tuohon hän on
painanut kyynärpäätään, kun ampui."

"Kysykää toki, kuinka tulin ampuneeksi sen laukauksen", keskeytti Smoke.

"Isken hampaat kulkkuusi, jos alat vielä soittaa suutasi. Saat vastata
kysymyksiin myöhemmin. Pysytään nyt, pojat, siivoina ja laillisina ja
kohdellaan tuota oikein ja säällisesti. Miten pitkältä arvioit meidän
tulleen, Pierre?"

"Kaksikymmentä mailia varmaan, arvelen."

"Panemme tamineet talteen ja viemme hänet ja Joe-paran takaisin Two
Cabinsiin. Oletan, että olemme nähneet ja voimme todistaa sellaista,
mikä vie hänet hirteen."


IV.

Oli tullut pimeä. Kolme tuntia sen jälkeen saapuivat vainaja, Smoke ja
hänen vangitsijansa Two Cabinsiin. Tähtien tuikkeessa Smoke saattoi
havaita tusinan tai enemmän äskettäin rakennettuja hökkeleitä, jotka
olivat tasanteella virran lähellä isomman ja vanhemman mökin ympärillä.
Tuojat työnsivät hänet tähän vanhaan mökkiin. Hän huomasi, että siinä
asui eräs nuori jättiläinen, hänen vaimonsa ja vanha sokea mies. Vaimo
oli roteva ihminen ja julkeata lajia. Hänen miehensä sanoi häntä
"Lucyksi." Vanha mies oli ollut, kuten Smoke sai tietää myöhemmin,
vuosikausia otusten pyydystäjänä Stewartin varrella. Hän oli käynyt
auttamattomasti sokeaksi viime talvena. Smoke kuuli myöskin, että
nykyisen "kahden mökin" leirin olivat rakentaneet kaksitoista miestä,
jotka olivat saapuneet viime syksynä kuudella veneellä, elintarpeita
niiden lastina. He olivat tavanneet tuon sokean pyydystäjän täällä Two
Cabinsissa ja rakentaneet hänen mökkinsä ympärille itselleen hökkelit.
Myöhemmin oli tullut koiravaljakoilla jäitä myöten lisää. Ruokavaroja
oli leirissä runsaasti. Oli löydetty myös koko hyvin antava kultakerros.

Kaikki Two Cabinsin miehet olivat kokoontuneet viidessä
minuutissa huoneeseen. Smoke oli työnnetty yhteen nurkkaan ja
jätetty sinne syrjään. Hänen kätensä ja jalkansa oli köytetty
kapeilla hirvennahkaisilla hihnoilla. Hän laski huoneessa olevan
kolmekymmentäkahdeksan miestä, karkeata joukkoa Yhdysvaltain rajoilta
tai Ylä-Kanadan retkeilijöitä. Hänen vangitsijansa kertoivat tapahtuman
yhä uudelleen ollen kukin kiihottuneen ja vihaisen ryhmän keskellä.
Kuului ärähdyksiä: "Nirri pois heti -- mitä siinä odottamista!" Ja
kerran saatiin eräs irlantilainen vain väkivoimin pidätetyksi, kun hän
aikoi hyökätä avuttoman vangin kimppuun antaakseen hänelle viimeisen
iskun.

Miesten lukumäärää laskiessaan Smoke huomasi tutut kasvot. Siellä oli
Breck, sama mies, jonka veneen hän oli laskenut koskien läpi. Häntä
kummastutti, kun Breck ei tullut puheille, mutta ei hänkään ollut
tuntevinaan Breckiä. Kun tämä sittemmin kasvojaan varjostaen antoi
hänelle merkitsevän viittauksen, ymmärsi hänkin.

Mustaparta, jota Smoke oli kuullut sanottavan Eli Hardingiksi, lopetti
keskustelun siitä, oliko vanki tapettava heti vai ei.

"Olkaa alallanne", huusi hän. "Malttakaa mielenne. Se mies kuuluu
minulle. Minä sen otin kiinni ja toin tänne. Toin hänet tänne, jotta
hänet tutkittaisiin ja tuomittaisiin puolueettomasti, ja, jumaliste,
hänen asiansa käsitellään puolueettomasti. Hän on sidottu lujasti ja
varmasti. Työntäkää hänet lavalle maata aamuun asti. Pidetään huomenna
oikea tutkinto ja tuomitaan."


V.

Smoke heräsi. Hän makasi kasvot seinään päin. Sieltä tunkeutui
jääkylmää viimaa hänen olkapäähänsä. Sellaista viimaa ei ollut silloin,
kun hänet sysättiin makuulavalle. Kun 50 astetta nollan alapuolella
oleva pakkanen pusersi ulkoilmaa huoneen kuumaan ilmakehään, niin se
osoitti riittävästi, että joku ulkopuolella oleva oli repinyt pois
sammalia seinän hirsien välistä. Smoke siirsi itseään niin pitkälle
kuin hihnat sallivat, ojensi sitten kaulaansa eteenpäin ja sai huulensa
juuri raon kohdalle.

"Kuka siellä on?" kysyi hän.

"Breck", tuli vastaus. "Varokaa. Ei hiiskausta. Tulin antamaan teille
puukon."

"Ei auta", sanoi Smoke. "En voisi käyttää sitä. Käteni ovat sidotut
taakseni ja köytetyt kiinni makuulavan jalkaan. Mutta jotakin on
tehtävä. Nuo miehet mielivät hirttää minut kiukuissaan, ja te tietenkin
tiedätte, etten ole tappanut sitä miestä."

"Sitä ei tarvitse sanoakaan, Smoke. Ja jos olette tappanut, niin on
teillä ollut syynne. Se ei ole nyt pääasia ollenkaan. Tahtoisin päästää
teidät pois. Täällä olevat miehet ovat tyrmeätä joukkoa. He ovat
maailmasta pois syöstyjä, ja heillä on omat lakinsa, jotka panevat
täytäntöön -- kokoustensa päätösten mukaan, tiedätte. He ovat jo
suoriutuneet kahdesta miehestä -- molemmat muonan varastajia. Toisen he
ajoivat leiristä pois. Hän ei saanut ottaa unssiakaan ruokaa eikä
tulitikkuja mukaansa. Hän pääsi noin neljäkymmentä mailia eteenpäin ja
eli kaksi vuorokautta, ennen kuin jäätyi tönkäksi. Kaksi viikkoa sitten
he ajoivat pois erään toisen. He antoivat hänen valita: joko ilman
ruokaa tai kymmenen piiskan iskua päivän ruoka-annoksesta. Hän kesti
neljäkymmentä lyöntiä ja pyörtyi sitten. Ja nyt he ovat saaneet
käsiinsä teidät, ja jokainen heistä on vakuuttunut, että te olette
tappanut Kinaden."

"Se mies, joka murhasi Kinaden, ampui minuakin. Hänen luotinsa raapaisi
nahkaa pois hartioistani. Koettakaa saada heidät lykkäämään
oikeudenkäynti siksi, kunnes joku on käynyt tutkimassa rannan, missä
murhaaja piilotteli."

"Ei siitä ole mitään hyötyä. He pitävät Hardingin ja viiden
ranskalaisen antamaa todistusta pätevänä. He eivät sitä paitsi ole
hirttäneet vielä ketään ja haluavat hirttää. Keripukkia on alkanut
ilmetä heidän keskuudessaan, ja he ovat kärkkäitä kiihtymään."

"Ja näyttää siltä, että minä lisään heidän kiihtymystään", oli Smoken
päätelmä. "Sanokaapa, Breck, miten olette joutunut moiseen
vihoviimeiseen joukkioon?"

"Saatuani Squaw Creekillä valtaamani palstat haltuuni ja pantuani sinne
muutamia miehiä työhön lähdin Stewartia myöten etsimään Two Cabinsia.
Mökit pysyivät piilossa. Jouduin virran ylemmälle osalle. Palasin
sieltä eilen ilman muonaa."

"Ette löytänyt mitään?"

"En paljon mitään. Mutta luulen keksineeni hydraulisen laitteen, joka
tulee työskentelemään hyvin, kun työt aloitetaan tällä seudulla. Se on
jonkinlainen kullanluomari."

"Olkaapa hiljaa", keskeytti Smoke. "Odottakaa hetkinen. Antakaa minun
ajatella hiukan."

Hän kuuli hyvin, kun nukkujat kuorsasivat, ja kehitteli ajatusta, mikä
oli pälkähtänyt hänen päähänsä.

"Sanokaapa, Breck, ovatko he avanneet lihaniput, joita koirani
kantoivat?"

"Avasivat pari niistä. Olin katsomassa. Pistivät ne Hardingin
kuoppaan."

"Löysivätkö mitään?"

"Lihaa."

"Hyvä. Menkää ja avatkaa ruskea tervakankainen käärö, jonka
ympärillä on hirvennahkaiset hihnat. Löydätte siitä muutaman naulan
kultamöhkäleitä. Ette ole nähnyt koskaan tässä maassa sellaista kultaa,
eivät ole muutkaan nähneet. Siinä kalu, jota voitte käyttää.
Kuulkaahan."

Breck lähti neljännestunnin kuluttua. Hän oli saanut täydet ohjeet ja
valitti, että hänen varpaansa olivat paleltuneet. Smoken oma nenä ja
posket olivat paleltuneet, kun olivat niin lähellä rakoa, ja hän sai
hangata niitä puoli tuntia huopaan, ennen kuin polte ja pureminen
antoivat vakuutuksen, että verenkierto oli palannut.


VI.

"Minä olen päässyt nyt selville siitä. Ei ole enää epäilyäkään. Hän on
murhannut Kinaden. Kuulimme koko jutun eilen illalla. Mitä hyödyttää
palata enää siihen? Minä äänestän: syyllinen."

Sillä tavalla alkoi Smoken oikeusjuttu. Puhuja oli notkea ja
kivikova mies Coloradosta. Hän osoitti julkisesti kiukkuaan ja
vastenmielisyyttään kun Harding sivuutti hänen ehdotuksensa ja vaati,
että piti meneteltämän säännöllisesti, ja nimitti erään Shunk Wilsonin
kokouksen puheenjohtajaksi ja tuomariksi. Tuomarikunnan eli juryn
muodosti Two Cabinsin väestö. Vaimolta Lucylta kiellettiin kuitenkin,
siitä ensin keskusteltua, oikeus äänestää Smoken syyllisyydestä tai
syyttömyydestä.

Äänestyksen jatkuessa kuuli Smoke, joka oli tungettu nurkkaan rahille,
Breckin ja erään kullankaivajan kuiskivaa keskustelua.

"Eikö teillä ole myydä viisikymmentä naulaa jauhoja?" kysyi Breck.

"Ei teillä ole niin paljon kultahiekkaa, että voisitte maksaa pyytämäni
hinnan", kuului vastaus.

"Annan teille kaksisataa."

Mies pudisti päätään.

"Kolmesataa. Kolme ja viisikymmentä."

Neljäsataa kuultuaan mies nyökkäsi ja sanoi:

"Tulkaa minun mökkiini. Punnitaan kulta siellä."

Nuo kaksi raivasivat itselleen tien ovelle ja pääsivät ulos. Viiden
minuutin kuluttua Breck tuli yksinään takaisin.

Harding oli juuri todistamassa, kun Smoke näki oven avautuvan vähän.
Rakoon ilmestyivät sen miehen kasvot, joka oli myynyt jauhot. Hän teki
naamallaan merkkejä ja viittoili innokkaasti sisälle eräälle taholle.
Sieltä nousi mies kamiinan läheltä ja lähti työntäytymään ovea kohti.

"Mihin menet, Sam?" kysyi Shunk Wilson.

"Tulen heti takaisin", selitti Sam. "Minun on mentävä vähän."

Smoke sai luvan tehdä kysymyksiä todistajille. Hän ristikuulusteli
par'aikaa Hardingia, kun ulkoa alkoi kuulua valjastettujen koirien
vingahduksia ja reen jalaksien suhahduksia ja narahduksia. Joku oven
lähellä oleva vilkaisi ulos.

"Sam ja hänen toverinsa ajavat koiravaljakolla helkkarinmoista kyytiä
Stewartin joelle vievää tietä", selosti mies.

Puoleen minuuttiin ei kukaan puhunut, mutta miehet heittelivät
toisilleen merkitseviä katseita, ja yleinen levottomuus vallitsi
täpötäydessä huoneessa. Smoke huomasi vilahdukselta, että Breck, Lucy
ja tämän mies kuiskailivat keskenään.

"Jatka", sanoi Shunk Wilson äreästi Smokelle. "Tiedämme, mitä koetat
todistaa -- ettei toista rantaa tutkittu. Se ei ollut tarpeellista.
Sille rannalle ei mennyt yhtään jälkiä. Hanki oli ihan ehjä."

"Mutta kuitenkin oli siellä toisella rannalla joku mies", väitti Smoke
itsepintaisesti.

"Siitä reiästä on paha livahtaa, nuori mies. Ei meitä ole kovin paljon
täällä McQuestionin varrella, ja me takaamme joka miehemme."

"Kuka se mies oli, jonka ajoitte pois leiristänne kaksi viikkoa
sitten?" kysyi Smoke.

"Alonzo Miramar. Hän oli Meksikosta. Mitä sillä muonan varastajalla on
tekemistä tässä asiassa?"

"Ei mitään muuta kuin että te ette ole menneet takaukseen hänen
puolestaan, herra tuomari."

"Hän meni jokea alas- eikä ylöspäin."

"Mistä tiedätte, mihin hän meni?"

"Näin hänen lähtevän."

"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedätte hänen kohtalostaan?"

"Ei, ei siinä, nuori mies. Minä tiedän, me kaikki tiedämme, että
hänellä oli neljän päivän ruoka mukanaan, mutta ei pyssyä, millä olisi
ampunut otuksia. Ellei hän ole päässyt Yukonin varrella olevalle
uudisasutukselle, niin hän on aikoja sitten korahtanut viimeisen
kerran."

"Oletan, että olette laskenut kaikki tässä maanosassa löytyvät pyssyt",
huomautti Smoke pisteliäästi.

"Heittelet minulle kysymyksiä kuin vangille. Aletaan kuulustella
seuraavaa todistajaa. Missä on Ranskalais-Louis?"

Kun Ranskalais-Louis työntäytyi eteenpäin, avasi Lucy oven.

"Mihin menet?" huusi Shunk Wilson.

"Ei kai minun tarvitse seisoa töröttää täällä", vastasi Lucy
uhmaavasti. "Enhän minä saa äänestää, ja tupani on sitä paitsi niin
täynnä, ettei henki kulje."

Muutaman minuutin päästä hänen miehensä meni samaa tietä. Tuomari
huomasi sen vasta, kun ovi sulkeutui.

"Kuka se oli?" keskeytti hän Pierren selostuksen.

"Bill Peabody", sanoi joku. "Hän sanoi menevänsä kysymään vaimoltaan
jotakin ja tulevansa kohta takaisin."

Billin sijasta tulikin takaisin Lucy, riisui turkkinsa ja asettui
entiselle paikalleen kamiinan lähelle.

"Oletan, ettei meidän tarvitse kuulustella jäljelläolevia todistajia",
päätteli Shunk Wilson Pierren lopetettua. "Tiedämme, että he voisivat
todistaa ainoastaan samat tosiasiat, jotka olemme jo kuulleet.
Kuulehan, Sörensen, mene ja hae Bill Peabody takaisin. Tulee ihan kohta
äänestettäväksi tuomiosta. Nyt, vieras, voit sinä astua esiin ja sanoa
sanottavasi siitä, mitä on tapahtunut. Sillä aikaa annamme ajan
voittamiseksi niiden kahden pyssyn, ampumatarpeiden ja surman
tuottaneen luodin kiertää miehestä mieheen."

Smoke oli selostanut, kuinka hän oli saapunut tälle seudulle. Hän
kertoi juuri, kuinka häntä oli väijytty ja ammuttu ja kuinka hän oli
paennut rannalle. Julmistunut puheenjohtaja Shunk Wilson keskeytti
hänet juuri silloin:

"Nuori mies, mitä järkeä on sellaisessa todistelussasi? Kulutat vain
kallista aikaa. Pyssy, ampumavehkeet, Joe Kinaden tappanut luoti ovat
sinua vastaan. -- Mitä siellä on? Avatkaa ovi, joku!"

Kylmää ilmaa syöksyi sisään, ja sillä oli kuumassa huoneessa oma
muotonsa. Auki olevasta ovesta kuului samalla koirain haukuntaa, mikä
hiljeni nopeasti välimatkan pidetessä.

"Sörensen ja Peabody lyövät koiriaan ja ajavat joelle alas!" huusi joku.

"No mitä helvettiä!" keskeytti Shunk Wilson leukapieli lerpallaan ja
silmäili Lucya.

Lucy keikautti niskaansa ja puristi huuliaan yhteen. Shunk Wilsonin
vihainen ja epäluuloinen katse kiersi ja pysähtyi Breckiin.

"Luulen, että tuo äsken tullut, jonka kanssa olet soittanut suutasi,
voisi selittää, jos tahtoisi."

"Sam kuiskutteli myös hänen kanssaan, ennen kuin lähti ulos", ilmoitti
joku.

"Kuulkaa, herra Breck", jatkoi Shunk Wilson. "Te olette keskeyttänyt
oikeudenkäynnin. Teidän on selitettävä, mitä se tarkoittaa. Mitä te
puhelitte?"

Breck kakisteli kurkkunsa selväksi ja vastasi ujosti:

"Yritin juuri ostaa vähän muonaa."

"Millä?"

"Kultahiekalla tietysti."

"Mistä olette saanut sitä?"

Breck ei vastannut.

"Hän on kamuillut Stewartin yläjuoksulla", avusti joku vapaaehtoisesti.
"Satuin viikko sitten hänen leiripaikalleen, kun olin metsästämässä. Ja
sanon teille, että hän oli hyvin salaperäinen."

"Se kultahiekka ei ole sieltä", sanoi Breck. "Siellä sain vain erään
ala-arvoisen hydraulisen suunnitelman."

"Tuokaa pussinne tänne ja näyttäkää kultahiekkanne", käski Wilson.

"Sanon teille, ettei se ole sieltä."

"Näyttäkää, samahan se."

Breck oli kieltäytyvinään, mutta kaikki hänen ympärillään olivat
uhkaavan näköisiä. Hän kopeloi vastahakoisesti takkinsa taskua. Kun hän
otti sieltä pippurilaatikkoa, niin se ratisi jotakin ilmeisesti kovaa
esinettä vasten.

"Ota kaikki vain ulos sieltä", jymisi Shunk Wilson.

Ja sieltä tuli ulos iso, ensiluokkainen kultamöhkäle, joka oli
keltaisempi kuin mikään ennen nähty kulta. Shunk Wilson huohotti. Puoli
tusinaa miestä, jotka olivat nähneet möhkäleen vilahdukselta, syöksyi
ovelle. He pääsivät sen luo yhtaikaa ja tunkeutuivat kiroillen ja
tuuppien ulos.

"Mihin sinä lähdet?" kysyi Eli Harding, kun Shunk nousi seuratakseen
mukana.

"Koiria valjastamaan tietysti."

"Ettekö aio hirttää häntä?"

"Se veisi liian paljon aikaa juuri nyt. Kyllä hän pysyy hengissä siksi,
kun palaamme. Oletan, että tämä oikeusjuttu on lykätty toistaiseksi."

Harding epäröi. Hän heitti hurjan silmäyksen Smokeen, näki Pierren
viittaavan Louis'lle ovelta, katsahti viimeisen kerran pöydällä olevia
kultamöhkäleitä ja teki päätöksensä.

"Älä yritä paeta, ei siitä sulle hyötyä", lennätti hän olkansa yli
taakseen. "Minä sitä paitsi otan koirasi lainaksi."

"Mikä nyt? Taasko rynnätään niin hiivatusti valtaamaan?" tiedusteli
sokea vanha metsästäjä eriskummaisella kimeällä äänellä, kun koirien ja
miesten ääntelyt sekä rekien narahdukset häiritsivät huoneen
hiljaisuutta.

"Tämä oli hyvä turkismaa", valitti hän, "ennen kuin kirotut
kullankaivajat tulivat ja säikyttivät otukset pois."

Ovi aukeni, ja Breck astui sisään.

"No niin", sanoi hän. "Meitä on jäänyt vain neljä leiriin. Sitä
sadintietä, minkä minä aukaisin, on neljäkymmentä mailia Stewartiin.
Ripeimmätkään eivät voi tehdä sitä kiertoretkeä vähemmässä kuin
viidessä tai kuudessa päivässä."

Breck viilsi metsästyspuukollaan Smoken sidenuorat poikki ja katsahti
emäntään.

"Toivon, ettei teillä ole mitään vastaan", sanoi hän merkitsevän
kohteliaasti.

"Jos aiotaan livahtaa täältä", sekaantui sokea mies, "niin toivon, että
joku vie minut ensin johonkin toiseen mökkiin."

"Tehkää mitä teette, älkääkä välittäkö minusta", vastasi Lucy. "Kun en
kelpaa hirttämään miestä, niin en kelpaa pitämään häntä vankinakaan."

"Olen pannut kuntoon jo matkavarusteet teille", sanoi Breck. "Ruokaa
kymmeneksi päiväksi, huovat, tulitikut, tupakkaa, kirveen ja pyssyn."

"Mielin syödä kelpo aterian, ennen kuin lähden", sanoi Smoke. "Ja kun
lähden, niin menen McQuestionia ylös- enkä alaspäin. Toivon, että
tulette mukaani, Breck. Meidän on tutkittava se toinen ranta, jotta
saadaan selvyys miehestä, joka todella teki sen murhan."

"Jos otatte huomioon mielipiteeni, niin suuntaatte matkanne alaspäin
Stewartia ja Yukonia kohti", käännytteli Breck. "Kun se joukko palaa
sieltä minun hydraulista keksintöäni tutkimasta, niin se tahtoo nähdä
verta."

Smoke nauroi ja ravisti päätään.

"En voi jättää tätä seutua. Minulla on täällä etuni. Uskotte tai ette,
minä olen löytänyt Surprise-järven. Tuo kulta on sieltä. He sitä paitsi
veivät minun koirani, ja minun on odotettava saadakseni ne takaisin.
Siellä rannalla oli mies piilossa. Hän oli tyhjentämäisillään
patruunavarastonsa nahkaani."

Puolen tunnin päästä Smoke istui ruokapöydässä. Hänen edessään oli iso
lautasellinen hirvenpaistia. Hän nosti juuri kahvikupin huulilleen,
mutta nousi samalla puoliksi seisoalleen istuimelta. Lucy avasi oven.

"Hyvää päivää, Spike! Päivää Methody!" tervehti Lucy kahta kuuraista
miestä, jotka seisoivat kumarassa kuormansa ääressä.

"Tulimme juuri yläleiriltä", sanoi toinen heistä, kun he astuivat
huoneeseen tuoden mukanaan turkkiin käärittyä olentoa, jota he
pitelivät äärimmäisen varovaisesti. "Tässä tämä, jonka löysimme tien
vierestä. Hän on mennyttä kalua, arvelen."

"Pankaa hänet tuohon penkille", sanoi Lucy.

Lucy meni kohta luokse, avasi turkin ja sai näkyville kasvot. Tummat
silmät tuijottivat suurina niissä, ja yhä toistuneet pakkaset olivat
purreet niiden ihon siniseksi ja rohtumaiseksi sekä vetäneet nahan
kireälle poskiluiden päälle.

"Eikö se olekin Alonzo!" huudahti Lucy. "Se peijakas! Raukka nääntynyt
nälkään."

"Siinä mies sieltä toiselta rannalta", sanoi Smoke hiljaisella äänellä
Breckille. -- -- --

Puolen tunnin kuluttua vedettiin lavalla makaavan kuolleen kasvoille
turkit. Smoke sanoi Lucylle:

"Ellei teillä ole mitään vastaan, rouva Peabody, niin olkaa hyvä ja
antakaa minulle vielä viipale sitä paistia. Leikatkaa paksu kimpale,
muuten sen ei tarvitse olla niin hyväksi laitettu."




KILPA-AJO


I.

"Huh! Oletpa saanut hauskat retaleet!" Shorty tarkasteli toveriaan ja
tekeytyi moittivan näköiseksi. Smoke koetti turhaan silitellä ryppyjä
pois housuista, jotka hän oli juuri vetänyt jalkaansa, ja oli äreissään.

"Sataviisikymmentä koko vaatekerta", vastasi Smoke. "Myyjä oli melkein
minun kokoiseni. Puku oli mielestäni huomattavan halpa. Mutta mikä
sinua oikeastaan jurnuttaa?"

"Mikäkö? Minuako? Oh, ei niin mikään. Muistui juuri mieleeni eräs mies.
Hän oli olevinaan lihansyöjä. Hän tuli jääröykkiöiden keskellä
jäälautalla Dawsoniin. Ei ollut muonaa miehellä. Alusvaatteita oli yksi
kerta, naarmuuntuneita mokkasiineja yksi pari, yhdet päällyshousut,
jotka olivat sen näköiset kuin olisivat olleet 'Hesperuksen'
haaksirikossa. Hyvin hauska julkipuoli, toveri. Soman kaunis
julkipuoli! Kuulehan --"

"No, mitä nyt?" kysyi Smoke äreästi.

"Mikä sen tytön nimi on?"

"Ei se ole mikään tyttö, hyvä mies. Minun on mentävä eversti Bowien luo
päivällisille, jos tahdot tietää. Se sinua harmittaa, Shorty. Olet
kateissasi, kun minä menen hienoston seuraan eikä sinua ole kutsuttu."

"Etkö myöhästy hiukan?" kysyi Shorty osaaottavaisesti.

"Mitä tarkoitat?"

"Myöhästyt päivällisiltä. Syövät illallista, ennen kuin olet siellä."

Smoke oli antamaisillaan taitavan ja ivallisen selityksen, mutta äkkäsi
samalla vilahduksen Shortyn silmässä ja jatkoi pukeutumistaan.
Näppäryytensä menettäneillä sormillaan hän sitoi kaulaliinan
merimiessolmuun, puuvillakankaisen paitansa kauluksen alle.

"Toivon, etten olisi lähettänyt kaikkia tärkkipaitojani
pesulaitokseen", mutisi Shorty osaaottavaisesti. "Olisin voinut auttaa
sinua."

Sitten Smoke koetti kiskoa kenkiä jalkaansa. Vahvat villasukat eivät
mahtuneet kenkiin. Hän katsoi vedoten Shortyyn, mutta tämä pudisti
päätään.

"Ei ole. Enkä antaisi lainaksi, jos olisi ohkaiset sukat. Kiskaise
hirvennahkaiset käpäliisi, hyvä mies. Palelluttaisit varmasti varpaasi
tuollaisissa narrimaisen ohkaisissa kengissä."

"Maksoin niistä viisitoista dollaria välikädelle", voivotteli Smoke.

"Oletan, ettei sinne tule yhtään miestä, jolla ei ole hirvennahkaisia."

"Mutta siellä on naisia, Shorty. Saan istua pöytään ja syödä oikeiden
elävien naisten kanssa -- rouva Bowien ja useiden muiden kanssa, niin
sanoi eversti minulle."

"Eivät hirvennahkaiset vie heiltä ruokahalua", oli Shortyn päätelmä.
"Kummallista, mitä se eversti tahtoo sinusta?"

"En tiedä, ellei hän ole kuullut, että olen löytänyt Surprise-järven.
Sen kuivaaminen vaatii kokonaisen omaisuuden, ja Guggenheimit haluavat
sijoittaa pääomia."

"Luulenpa samaa. Vedä vain hirvennahkaiset jalkaasi. Hop hop! Tuo
hännystakkisi on kovin ryppyinen, ja se on sinulle sauman verran liian
soukka. Saat olla varuillasi. Jos syöt kovasti, niin takkisi halkeaa.
Ja jos naisihmiset pudottavat nenäliinojaan, älä kumarru ottamaan ylös
niitä. Älä ota ylös niitä. Tee mitä teetkin, älä sitä."


II.

Eversti Bowie asui, kuten suuripalkkaisen asiantuntijan ja Guggenheimin
suuren liikkeen edustajan tulikin, eräässä puutalossa, joka oli
Dawsonin kaikkein uhkeimpia. Se oli kaksikerroksinen ja tehty
käsinveistetyistä hirsistä. Siihen mahtui avara ruoka- ja
seurustelusali, jota ei käytetty minään muuna huoneena.

Siellä oli pöydän alla permannolla isoja karhunnahkoja ja seinillä
hirvien ja peurojen sarvia. Siellä humisi avoin takka ja iso,
puilla lämmitettävä kamiina. Ja siellä Smoke tapasi Dawsonin
yhteiskunnan valiot -- ei pelkkiä äskenleivottuja miljonäärejä, vaan
kaivoskaupunkiin kaikesta maailmasta tulleen väestön äärimmäisen
kermakerroksen -- miehiä sellaisia kuin tutkija ja kirjailija Warburton
Jonesin, ratsastavan poliisin kapteeni Consadinen, luoteisen territorin
kultakomissaarin ja paroni von Schroederin, erään keisarin suosikin,
jolla oli kansainvälinen maine kaksintaistelijana.

Ja siellä Smoke tapasi Joy Gastellin huikaisevassa iltapuvussa.
Ennen Smoke oli nähnyt hänet ainoastaan matkoilla turkit yllä ja
hirvennahkaiset jalassa. Päivällispöydässä Smoke huomasi istuvansa Joyn
vieressä.

"Tunnen olevani kuin kala kuivalla maalla", teki Smoke tunnustuksen.
"Minä sitä paitsi en ole koskaan edes uneksinut, että moista itämaista
loistoa on Klondykessa. Katsokaapa vain tuota von Schroederiä. Hänellä
on oikein päivällispuku, ja Consadine on saanut tärkkipaidan. Panin
merkille, että hänellä on samalla hirvennahkaiset jalassa. Mitä pidätte
minun puvustani?"

Hän liikutteli olkapäitään kuin siivoaisi sulkiaan, jotta miellyttäisi
Joyta.

"Minusta näyttää, kuin olisitte käynyt rotevammaksi vuoriston yli
tultuanne", nauroi Joy.

"Niin ei ole laita. Arvatkaa uudestaan."

"Puku on tehty jollekin toiselle."

"Sattui paikalle. Ostin sen eräältä A. C.-yhtiön kirjanpitäjältä."

"On häpeä, että kirjurit ovat niin kapeaharteisia", sanoi Joy
osaaottavasti. "Ja te ette ole sanonut, mitä pidätte minun puvustani."

"Sitä en osaa sanoa. Olen häikäistynyt. Olen ollut kulkusalla liian
kauan. Moiset asiat tekevät minuun yllättävän vaikutuksen, arvannette.
Olen aivan unohtanut, että naisella on käsivarret ja olkapäät. Kun näin
teidät viime kerralla Squaw Creekillä --"

"Silloin olin squaw, intiaaninainen", keskeytti Joy.

"En aikonut sanoa niin. Muistan keksineeni Squaw Creekillä, että teillä
oli jalat."

"Ja minä en voi unohtaa koskaan, että te pelastitte jalkani", sanoi
tyttö. "Olen odottanut saavani nähdä teidät ja kiittää teitä --" (Smoke
kohautti vältellen olkapäitään.) "Ja siinä on syy, minkä tähden olette
täällä tänä iltana."

"Pyysitte everstiä kutsumaan minut?"

"En! Rouva Bowie pyysi. Ja minä pyysin rouvan toimittamaan teidät
pöytätoverikseni. Ja nyt on minulla sopiva aika. Jokainen juttelee.
Kuunnelkaa älkääkä keskeyttäkö. Tunnette Mono Creekin!"

"Tunnen."

"Se on nyt havaittu rikkaaksi -- pelottavan rikkaaksi. Vakuutetaan,
että kukin valtauspalsta on miljoonan ja enemmänkin arvoinen. Siellä
asetettiin rajat vasta toissa päivänä."

"Muistan rynnäkön."

"Hyvä. Koko joki on nyt merkitty, ja sen sivujoet myös. Mutta
pääjoella on palsta numero kolme löytöpaikan alapuolella vielä
rekisteröimättä. Joki oli Dawsonista niin kaukana, että komissaari
määräsi rekisteröimisajaksi kuusikymmentä päivää palstanrajain
määräämisestä lukien. Jokainen palsta tuli rekisteröidyksi, paitsi
numero kolme alhaalla. Cyrus Johnson oli paaluttanut sen itselleen.
Siihen se jäi. Cyrus Johnson katosi. Kukaan ei tiedä, kuoliko hän vai
menikö alas- tai ylöspäin virtaa. Kuuden päivän kuluttua hänen
rekisteröimisoikeutensa päättyy. Kuka sitten paaluttaa sen palstan ja
saapuu ensimmäisenä Dawsoniin rekisteröittämään sen, hän saa sen."

"Mutta miksei sitä tiedä jokainen?" kysyi Smoke epäilevästi.

"Alkavat jo tietää. Ovat pitäneet pitkän ajan sitä salassa, ja vasta
nyt se tulee ilmi. Seuraavan vuorokauden kuluessa kohoaa hyvien
koiravaljakoiden arvo kovasti. Teidän on lähdettävä täältä heti
päivällisen päätyttyä ja niin soveliaalla tavalla kuin voitte. Olen
järjestänyt sen. Eräs intiaani tuo teille kirjeen. Te luette sen,
olette hämmästyvinänne, teette anteeksipyynnöt ja lähdette."

"Minä ... hm ... en käsitä."

"Hölmö!" pääsi tytöltä puoliksi kuiskauksena. "Teidän on mentävä ja
hankittava tänä iltana koiravaljakoita. Minä tiedän kaksi. Sitten on
teillä oma koiravaljakkonne. Ja teidän on ostettava vielä lisää. Siinä
tehtävänne tänä iltana. Ostakaa parhaat. Siinä kilpailussa voittavat
koirat yhtä hyvin kuin miehet. Matka on satakymmenen mailia, ja teidän
on saatava vaihtaa koiravaljakkoa niin usein kuin mahdollista."

"Oh, huomaan teidän tahtovan, että lähtisin leikkiin", sanoi Smoke
pitkäveteisesti.

"Ellei teillä ole rahaa koirien ostoon, niin minä --", sanoi Joy, mutta
ennen kuin hän oli saanut lauseen loppuun, sieppasi Smoke puhevuoron.

"Voin ostaa koirat. Mutta -- hm -- ettekö pelkää, että se on uhkapeliä?"

"Voitettuanne pyöräpelissä Elkhornin ravintolassa", vastasi Joy, "en
pelkää, että te pelkäätte. Kyseessä on urheiluyritys, jos tahdotte niin
sanoa. Kilpailu miljoonasta dollarista. Saatte siinä vastaanne eräitä
tämän seudun jykevimpiä koirien ajajia ja retkeilijöitä. He eivät ole
lähteneet vielä raiteille, mutta huomenna tähän aikaan he ovat täydessä
touhussa. Koirista maksetaan silloin niin paljon kuin rikkaimmat voivat
maksaa. Iso-Olaf on kaupungissa. Hän on tämän seudun tuhoisimpia
koirien ajajia. Jos hän lähtee kilpailemaan, niin hän on vaarallisin
vastustajanne. Arizona-Bill on toinen. Hän on ollut vuosikausia
kuorma-ajurina ja postinkuljettajana. Ammattilainen siis alallaan. Jos
hän ottaa osaa, keskittyy huomio häneen ja Isoon-Olafiin."

"Ja te haluatte, että minä lähden mukaan jonkinlaisena 'mustana
hevosena' -- tuntemattomana kilpailijana?"

"Aivan niin, ja sillä on etunsa. Teidän ei luulla kestävän kilpailua.
Ette ole ollut vielä vuottakaan täällä. Kukaan ei ota huomioon teitä,
ennen kuin saavutte kotiin ihan etunenässä."

"Paluumatkallako 'mustan hevosen' on näytettävä, että on
ensiluokkaisessa kunnossa?"

Joy nyökkäsi ja jatkoi vakavasti:

"Muistakaa, etten anna itselleni anteeksi kepposta, minkä tein teille
Squaw Creekin valtauksessa, ennen kuin voitatte tämän Monon palstan
itsellenne. Ja jos kukaan voi voittaa vanhat kullanetsijät tässä
kilpailussa, niin te olette se mies."

Niin Joy sanoi. Smoke tunsi lämpöä kaikkialla, niin päässään kuin
sydämessään. Hän suuntasi Joyhin nopean ja tutkivan katseen,
tahdottoman ja vakavan, ja sinä hetkenä, jona Joyn katse tapasi
vakavana hänen silmänsä, näytti hänestä, että se katse ilmaisi jotakin
tuhansia kertoja tärkeämpää kuin oli se valtaus, minkä Cyrus Johnson
oli jättänyt rekisteröimättä.

"Minä teen sen", sanoi Smoke. "Voitan sen."

Joyn silmissä oleva iloinen loiste näytti lupaavan suuremman palkinnon
kuin Monon palstan kaikki kulta oli. Smoke äkkäsi, että Joy laski
kätensä polvelleen, joka oli lähinnä Smoken polvea. Smoke ojensi
pöytäliinan alle oman kätensä, ja se sai siellä piilossa naisen kädestä
lujan puristuksen, joka pani toisen lämpöaallokon vyörymään hänen
lävitsensä.


III.

Smoke oli matkannut Mono Creekille kiirettä pitämättä, kun oli
pelännyt, että koirat väsyisivät ennen suurta kilpailua. Hän oli
samalla tutustunut tien joka mailiin ja valinnut koiravaljakoiden
vaihtopaikat. Kilpailuun varustautuneita oli niin paljon, että tuo
sadan ja kymmenen mailin matka oli melkein yhtä kylää. Vaihtoleirejä
oli kaikkialla tien varrella. Von Schroederillä, joka oli lähtenyt
pelkästään urheilemaan, oli yksitoista koiravaljakkoa -- niin aina joka
kymmenelle mailille. Arizona-Billin oli ollut pakko tyytyä kahdeksaan.
Isolla-Olafilla oli kahdeksan, Smokella sama määrä. Lisäksi oli
nelisenkymmentä muuta miestä kilpailemassa.

Löytöpaikan alapuolella olevalle palstalle n:o 3 oli Mono Creekin
suulta kymmenen mailia virtaa ylöspäin. Jäljellä oleva sadan mailin
matka oli kuljettava Yukonin jäätä. Palstalla n:o 3 oli viisikymmentä
telttaa ja yli kolmesataa koiraa. Cyrus Johnsonin kuusikymmentä
päivää sitten lyömät ja merkitsemät vanhat paalut olivat vielä pystyssä.
Joka mies oli käynyt palstan rajojen sisäpuolella monet kerrat ja kävi
yhä, sillä koiravaljakko-kilpailun edellä oli oleva kävely- ja
estejuoksukilpailu. Joka miehen oli merkittävä ensin palsta itselleen,
siis oli pantava kaksi keskipaalua ja neljä kulmapaalua. Sitten pääsi
lähtemään koirilla Dawsoniin.

"Etumatkaa" ei kenellekään annettu. Uuden valtauksen tekijöille ei
palsta ollut auki, ennen kuin kello oli lyönyt kaksitoista yöllä
perjantaina, eikä yksikään saanut ennen sitä lyöntiä pystyttää
merkkipaalujaan. Se oli Dawsonissa olevan kultakomissaarin määräys, ja
kapteeni Consadine oli lähettänyt joukon ratsupoliiseja valvomaan sen
noudattamista.

Monon tie kulki lakeata joen uomaa. Se ei ollut kahta jalkaa leveä. Se
oli kuin kouru, jonka molempina laitoina olivat kuukausien kuluessa
sataneen lumen muodostamat seinät. Kaikki miettivät pulmaa, miten yli
neljäkymmentä rekeä ja kolmesataa koiraa pääsevät kulkemaan niin
kapealla kilparadalla.

"Huh!" sanoi Shorty. "Siitä tulee sekavin myllerrys, mitä on nähty.
Minä en keksi muuta keinoa, Smoke, kuin käyttää parhaita voimia ja
hiota ja putkahtaa läpi. Ja jos mitä tahansa tulee meidän tielle, niin
on sinun annettava minun olla puskurina."

Smoke kohautti olkapäitään ja nauroi tekemättä mitään sitoumusta.

"Sinä et saa sekaantua!" metakoi hänen toverinsa.

"Mitä hankaluutta sattuukin, älä kajoa. Et voi hoitaa koiria sataa
mailia kipein nyrkein. Ja kipeät rystyset saat, jos käyt kiinni jonkun
leukapieliin."

Smoke nyökäytti päätään.

"Olet oikeassa, Shorty. Minun ei sovi panna onnistumista vaaraan."

"Ja pidä tarkasti mielessäsi", jatkoi Shorty, "että minä olen ottanut
suorittaakseni kaiken raivaustyön ensimmäisellä kymmenellä maililla ja
että sinun on oltava niin helpolla kuin voit. Minä lennätän sinut
varmasti Yukonille asti. Sen jälkeen saatte sinä ja koirat pitää
huolta. Sanopa, minkälaisen suunnitelman luulet olevan Schroederillä?
Hän on sijoittanut ensimmäisen koiravaljakkonsa alas joelle
neljännesmailin matkan päähän ja pannut sinne viheriän lyhdyn merkiksi.
Mutta kyllä me hänestä suoriudumme. Minut löydät punaisen merkkitulen
luota joka hetki."


IV.

Päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Pilviverhot peittivät kuitenkin sitten
taivaan. Tuli lämmin ja pimeä yö. Näytti siltä kuin rupeaisi satamaan
lunta.

Smoke jätti Shortyn viidensadan yardin päähän joelle. Muutamaa
minuuttia ennen puoliyötä liittyi hän numero kolmesta kilpaileviin.
Neljäkymmentäviisi heitä oli lähtöä odottamassa. Kaikki he mielivät
voittaa miljoonan dollaria, jotka Cyrus Johnson oli jättänyt
jäätyneeseen hiekkaan. Kullakin odottajalla oli kuusi paalua ja raskas
puunuija.

Luutnantti Pollock katseli tulen valossa kelloaan. Se oli minuuttia
vailla kaksitoista.

"Olkaa valmiit", sanoi hän nostaen oikealla kädellään revolverin ja
seuraten vasemmassa kädessä olevan kellonsa sekuntiviisarin kulkua.

Neljäkymmentäviisi paria rukkasia otettiin pois käsistä ja
yhdeksänkymmentä hirvennahkaista mokkasiinia pusertui tiukasti jo
tallaantunutta lunta vasten. Neljäkymmentäviisi paalua oli pistetty
lumeen ja sama määrä nuijia nostettu ilmaan.

Pamahti laukaus. Nuijat iskivät. Cyrus Johnsonin oikeus miljoonaan oli
loppunut. Hämmennyksen ehkäisemiseksi oli luutnantti Pollock määrännyt,
että alempi keskipaalu oli lyötävä ensin, ja sitten oli mentävä neljää
sivua ja lyötävä matkalla ylempi keskipaalu.

Smoke pani ensimmäisen paalunsa ja riensi ensimmäisen tusinan mukana.
Kulmiin oli laitettu tulet, ja joka tulen luona oli poliisi. Hänellä
oli kädessä lista, johon hän merkitsi kilpailijain nimet. Kunkin
kilpailijan tuli huutaa nimensä ja näyttää naamansa. Asiamiestä ei
saanut käyttää, eikä siis todellisella kilpailijalla ollut
mahdollisuutta livistää matkalle sillä aikaa kuin hänelle pantiin
paaluja.

Ensimmäisessä kulmassa pisti von Schroeder paalunsa Smoken paalun
viereen. Heidän nuijansa iskivät yhtaikaa. Heidän hakatessaan saapui
takaa toisia. Nämä olivat niin kärsimättömiä, että tunkeutuivat
toistensa tielle. Siinä tuupittiin ja törmäiltiin yhteen. Smoke
puikkelehti ahdingon läpi ja huusi nimensä poliisille. Toisia oli jo
hänen edellään. Hän oli varma, että näki katoavan tulen hohteessa
Ison-Olafin jättiläismäiseltä näyttävän selän, ja lounaisessa kulmassa
he nuijivat paalujaan ihan vierekkäin.

Ylempi keskipaalu pantiin äyrään reunalle. Kilpailijat syöksyivät
sitten äyrästä alas, jäätyneen joen uoman poikki ja ylös toiselle
sivulle. Kun Smoke kapusi sitä, iski joku käsi kiinni hänen nilkkaansa
ja veti häntä takaisin. Matkan päässä olevan valon välkkeessä oli
mahdoton nähdä, kuka teki tuon tepposen. Mutta Arizona-Bill, jolle
tehtiin samaten, nousi pystyyn ja iski nyrkillään jotta rusahti
pahantekijän naamaan. Smoke näki ja kuuli kavutessaan jaloilleen, mutta
ennen kuin hän ehti tehdä toisen hyökkäyksen äyräälle, sai hän
sellaisen nyrkiniskun, että suistui puoleksi tainnoksissa lumeen. Hän
pääsi jaloilleen, huomasi miehen, oli iskeä häntä nyrkillään leuoille,
mutta muisti Shortyn varoituksen ja hillitsi luontonsa.

Tämä oli esimakua siitä, mitä oli tapahtuva miesten päästyä rekiinsä.
Toiselle äyräälle syöksyviä oli jo paljon. Heistä kasaantui röykkiöitä.
Joukoittain he ryntäsivät ylös äyrästä, joukoittain vetivät heitä
heidän kärsimättömät toverinsa alas. Siinä annettiin iskuja ja
tuupittiin. Läähättävistä rinnoista kohoili kirouksia. Smoke tupertui
väliin iskuista, väliin astuskeltiin hänen päälleen, väliin hän kopeloi
lumen seasta paalujaan, ja viimein hän rähmi pois rytäkästä ja kapusi
äyrästä eteenpäin. Toiset tekivät samaten. Hänelle sattui niin, että
hänen edellään oli iso joukko miehiä kilpailemassa, kuka ehtisi ennen
luoteiseen kulmaan.

Neljänteen kulmaan mennessään hän kaatui puolitiessä ihan pitkälleen ja
kadotti jäljellä olevan paalunsa. Hän sai hapuilla pimeässä viisi
minuuttia, ennen kuin löysi sen. Koko ajan pyyhälti läähättäviä
kilpailijoita hänen ohitsensa. Viimeisestä kulmasta joelle mennessään
hän tapasi miehiä, joille tämä mailin juoksu oli ollut liikaa. Itse
joella oli kuin olisivat hullut päässeet irti. Tusina rekiä oli
kaatunut, jopa niitä oli sulloutunut päällekkäin. Lähes sata koiraa oli
ruvennut tappelemaan. Miehet häärivät niiden seassa koettaen tempoa
kiihtyneitä eläimiä erilleen toisistaan tai lyödä niitä kalikoilla,
jotta ne eroaisivat.

Smoke juoksi äyrästä alas ylen täyden kulkuväylän toiselle puolelle,
pääsi kovaksi poljetulle rekitielle ja eteenpäin nopeammin. Siellä oli
kapean tien viereen poljetuissa odotuspaikoissa rekiä ja miehiä
odottamassa kilpailijoita, jotka olivat vielä jäljessä. Takaapäin
kuului syöksyvien koirien ulvahduksia.

Smoke kaarteli ja loikki ohi. Hän voi nähdä jo von Schroederin viheriän
lyhdyn ja juuri sen alapuolella punaisen soihdun, joka oli hänen
koiravaljakkonsa merkkinä. Schroederin koiria vartioimassa oli kaksi
miestä. Heidän kalikkansa häilyivät tien ja koirien välillä.

"Tule, tule, Smoke! Tule, tule, Smoke!" kuuli Smoke Shortyn huutelevan
hätäisesti.

"Minä tulen!" huohotti Smoke.

Punaisen soihdun hohteessa hän näki, että lunta oli sotkettu ja
tallattu, ja toverinsa hengittämistavasta hän arvasi, että siellä oli
ollut tappelu. Hän hoiperteli reen luokse ja kaatui paikalla siihen.
Shortyn ruoska läiskyi, ja hän huuteli:

"Hei hei, te peevelit! Hei!"

Koirat loikahtivat vetoasemilleen, ja reki nytkähti äkkiä liikkeelle.
Isoja eläimiä olivat nuo Hansonin palkittuun valjakkoon kuuluvat
hudsonbay-koirat. Smoke oli valinnut ne ensimmäiselle välimatkalle,
johon kuului kymmenen mailia Mono-jokea, sen suistotasanteen poikki
menevä vaikea taival, ja vielä kymmenen mailia Yukonia.

"Montako on edellä?" kysyi Smoke.

"Ole vaiti ja säästä keuhkojasi", vastasi Shorty. "Hih, te peijakkaat!
Eteenpäin, eteenpäin!"

Hän juoksi reen perässä lyhyen köyden varassa, josta piti kiinni. Smoke
ei voinut nähdä häntä; hän ei nähnyt rekeäkään, jossa oli ihan
pitkällään. Valot olivat jääneet taakse, ja he kiitivät pilkkopimeässä
niin kovasti kuin koirat saattoivat juosta.

Smoke tajusi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48047