← catalogue

Jumalan teillä

by Bjørnstjerne Bjørnson · Finnish · Gutenberg #48005 · 613,137 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jumalan teillä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jumalan teillä

Author: Bjørnstjerne Bjørnson

Translator: Viki Kärkkäinen


        
Release date: January 17, 2015 [eBook #48005]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48005

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALAN TEILLÄ ***

JUMALAN TEILLÄ

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suomentanut Viki Kärkkäinen


Suurten kertojain teoksia XXXI



WSOY, Porvoo, 1910.






SISÄLLYS:

 Kouluaikana.
 Nuoruuden aikana.
 Miehuuden aikana.






KOULUAIKANA.




I.


Mereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa ja
jota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoista
vuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoi
idässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joiden
takaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.

Myrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävällä
raivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudesta
aallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivoja
tuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomat
kertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällä
lähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinut
teille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkin
pelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.

Vasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynyt
ja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, -- viimeisetkin
jälkivihurit olivat jo ohi.

Mutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vain
liikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampina
vyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensa
jälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Meren
mylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen se
riehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenut
kaukaisia ulapoita kohti.

Joka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta,
pärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuin
olisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri sillä
kohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivat
ylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaan
liikahtamatta paikaltaan.

Sanottiin yleensä, että vain pahin länsituuli sai meren kuohun
nousemaan näin korkealle, nyt se tapahtui, vaikka ei tuullut enää
lainkaan. Ja sen oli nähnyt ainoastaan hän yksin.

Kaukana lännessä yhtyivät taivas ja meri hehkuvassa auringon
laskussa. Näytti kuin olisi siellä ollut rauhan kultainen maa; kaikki
nuo tummat vaahtoharjaiset aallot, jotka vyöryivät sieltä niin kaukaa
kuin silmä kantoi, olivat karkoitettuja kapinoitsijoita, ne saapuivat
toinen toisensa perästä, joukossa, joka karjui vastalauseita tuhansin
äänin.

Juuri nyt oli värien eroitus selvin, nyt ei ollut mitään tasoitusta
olemassa, ei yksikään punainen säde enää ulottunut tänne saakka.
_Tuolla_ oli lämmin hehku, _täällä_ kylmä mustansini yli meren ja
lumisohjuisen maan. Se, minkä kaupunkia saattoi kukkulalta nähdä,
supistui ja tuli yhä pienemmäksi joka kerta, kun hän käänsi katseensa
ulapalta sinne päin. Mutta joka kerta hän myöskin tunsi yhä enemmän
levottomuutta; tämä ennusti jotain pahaa, tulisikohan todellakin
vielä jotain lisää? Hänen mielikuvituksensa oli kiihoittunut ja
yönvalvoja kun oli, ei hänellä ollut lainkaan vastustuskykyä.

Loisto tuolla ulapalla alkoi sammua, kaikki värit häipyivät
tasaisesti. Ärjyntä alhaalta, josta meren hirviöt tahtoivat päästä
ylös, kuului nyt entistään voimakkaampana. Vai oliko hänen kuulonsa
teroittunut?

Tarkoittiko se _häntä_, tämä? Mitä hän oli taaskin tehnyt? Vai
tulisiko hän pian tekemään jotain? Ennenkin oli selittämätön tuska
ollut hänelle varoituksena.

Ei yksinomaan myrsky ollut häntä pelästyttänyt. Vähää ennen sitä oli
muuan maallikkosaarnaaja ennustanut, että nyt oli maailman loppu
tulossa, kaikki raamatun merkit viittasivat siihen ja _Jeremiaan_
ja _Danielin_ ennustuksista ei muuhun johtopäätökseen voinut
tulla. Se herätti niin paljon huomiota, että sanomalehtien täytyi
ottaa asia puheeksi ja ilmoittaa, että samaa oli lukemattomia
kertoja ennenkin ennustettu ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksiin
vedottu. Mutta kun hirmumyrsky saapui ja vielä raivokkaampana kuin
miesmuistiin sitä ennen ja laivat joutuivat tuuliajolle ja ajautuivat
laitureita vasten, ruhjoivat ja itse ruhjoutuivat, ja varsinkin
kun yö pimeni ja kaikki lyhdyt sammuivat, ... ryskettä kuultiin,
mutta ei nähty mitään, komentohuutoja, kirkumista, jyrinää ja
pitkällistä valitusta, -- entä millainen kauhu sitten kaduilla, kun
myrsky lennätti kattoja, talot vapisivat, ikkunat helisivät, kiviä
sinkoili ilmassa, ihmisjoukot pakenivat ja kaukaiset hätähuudot
lisäsivät kauhistusta, ... niin, silloin oli monta, jotka muistivat
maallikkosaarnaajan sanat. Siis, Jumala siunatkoon ja varjelkoon,
totisesti tämä oli tuomiopäivä, kohta putoisivat tähdetkin maahan.
Varsinkin lapset olivat kuolemakseen säikähtäneet. Vanhemmilla ei
ollut aikaa istua heidän luonaan, vielä näet maailman viimeisellä
hetkellä epäiltiin, _olikohan_ nyt maailman viimeinen päivä käsissä,
ja vanhasta tottumuksesta oli varminta pitää loppuun saakka huolta
maallisista tarpeista, ihmisten piti pelastaa ja lukita ja juosta ja
varoa tulta ja olla joka paikassa mukana. Mutta lapsille he antoivat
rukouskirjoja ja virsikirjoja ja pyysivät heitä lukemaan, mitä niissä
oli maanjäristyksistä ja muista vaivoista ja viimeisestä tuomiosta
kerrottu, he hakivat kiireessä ne kohdatkin heille ja kiiruhtivat
pois. Ikäänkuin lapset olisivat nyt voineet lukea!

Mieluummin ne pujahtivat sänkyyn ja vetivät tyynyn päänsä yli,
muutamat ottivat koiran tai kissan viereensä: olihan siten
turvallisempaa ja he tahtoivat kuolla yhdessä. Mutta useinpa kissa
tai koira ei tahtonutkaan kuolla tyynyn alla ja silloin syntyi riita.

Hän, joka nyt tuolla ylimmällä vuoren jyrkänteellä seisoi, oli ollut
menehtymäisillään pelosta. Mutta hän oli niitä, joita pelko ajoi
paikasta toiseen, huoneesta kadulle, kadulta satamaan ja taas kotiin.
Jo kolme eri kertaa hänen isänsä oli häntä hakenut ja sulkenut hänet
sisään ja pannut kaikki ovet lukkoon, mutta ulospa hän oli tullut.
Tästä hän muutoin ei olisi jäänyt saamatta palkkaansa, sillä ketään
poikaa ei pidetty niin kovassa kurissa eikä ketään niin paljon
ruoskittu kuin _Edvard Kallemia,_ mutta yhden hyvän toi myrsky
mukanaan: sinä yönä ei ruoskittu.

Yö kului, mutta tähdet eivät pudonneet. Tuli päivä ja aurinko oli
yhtä kirkas kuin ennenkin, myrsky meni myöskin menojaan ja sen mukana
katosivat pelonkin viimeiset jätteet.

Mutta kun se kerran on niinkin voimakkaasti ihmisen mieltä
järkyttänyt, niin synnyttää myöhemmin aavistuskin pelkoa. Eikä vain
pahoissa unissa, vaan vieläpä päivälläkin, kun luulemme olevamme
aivan turvassa, se väijyy mielikuvituksessamme valmiina hyökkäämään
päällemme pienimmänkin tavattoman sattuessa, ahdistaa meitä ilkeillä
silmillään ja huuruisella hengellään, vieläpä painostaa meitä
hulluuteen saakka.

Poika tunsi nyt auringon laskeutuessa ja meren mylviessä pahoja
aavistuksia, -- ja kohta oli helvetintuska häntä ahdistamassa,
viimeisen tuomion kauhut syöksyivät esiin. Hän ei käsittänyt, kuinka
hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuo onneton ajatus uskaltaa tänne
ylös ja vielä _yksin!_ Hän seisoi lamautuneena, hän ei uskaltanut
jalkaansakaan liikauttaa, se ehkä ilmaisisi hänet ja täällähän oli
vihaisia voimia ympärillä. Hän rukoili sydämessään äitivainajaansa
tulemaan tänne ja jäämään hänen luoksensa, jos nyt kerran viimeinen
tuomio oli käsissä ja äiti oli päässyt taivaaseen. Sisaren luokse
äidin ei tarvitsisi tulla, sillä sisarellahan oli rehtorin väki
turvana, vaan hänen, jota kukaan ei suojellut. --

Kaikki jäi entiselleen. Läntinen taivas vain vaaleni ja itäinen
tummeni. Kylmä väri eteni yhä kauemmas ja sai ylivallan, se toi
mukanaan tasaisempaa suuruutta ja yhtenäisyyden varmuutta. Vähitellen
hän sai niin paljon rohkeutta, että uskalsi hengittää vapaammin
-- ensin koetteeksi ja sitten syvään, useita kertoja. Sitten hän
alkoi liikkua, hiljaa ja huomiota herättämättä ja peläten, että
niissä näkymättömissä hengissä, jotka häntä uhkasivat, voisi
syntyä epäilyksiä. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi alasmenopaikkaa,
pois jyrkänteeltä. Tämä ei ollut mitään pakoa, kaukana siitä!
Hän ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen lähteä, hän tahtoi vain
koettaa, hän tulisi kyllä mielellään takaisin. Mutta alasmeno
täältä oli vaarallista ja oikeastaan sen olisi pitänyt tapahtua
ennen pimeän tuloa; tänään tulikin niin aikaisin pimeä. Kunpa vain
pääsisi polulle, joka tämän vuoren kautta kulki tuonne alhaalle
kalastajamajoille, niin silloin ei olisi mitään vaaraa. Mutta täällä
--, oh, varovasti, varovasti, pienenpieni askel vain, pieni, hyvin
pieni vielä. Vain koetteeksi; hän kyllä tulisi takaisin.

Kun hän tällä tavoin oli kulkenut vaarallisimman tien ja seisoi
kukkulan takana turvassa noilta voimilta, joiden kanssa hän oli
käräjiä käynyt, niin -- silloinpa hän pettikin ne kokonaan. Pitkin
harppauksin läksi hän rientämään rinnettä alas. Hän hyppäili kiveltä
kivelle, -- kunnes hän äkkiä huomasi hatun vilahtelevan tuolla
alhaalla, oh, niin kaukana siellä, että silmä tuskin taisi sen
eroittaa. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi! Pako ja pelko ja kaikki
entinen haihtui sillä hetkellä hänen mielestään, ei pieninkään ajatus
liikkunut enää sinne päin. Nyt oli _hänen_ vuoronsa peloittaa, tuota
poikaa hän koko ajan oli odottanutkin. Edvardin liikkeet, katse ja
ryhti osoitti, miten iloisenvarma hän oli pian tapaavansa hänet parin
askeleen päässä. Nytpä hän varokoon itseään!

Toinen tuli mitään pahaa aavistamatta, asteli ylöspäin. Verkalleen
ja ikäänkuin nauttien vapaudestaan ja yksinäisyydestään hän nousi
rinnettä ylös, kohta kuului jo hänen raskas astuntansa, korkorautojen
kilahdukset kiviä vasten.

Hän oli kaunisvartaloinen poika, vaaleaverinen ja ehkäpä vuotta
vanhempi häntä, joka odotti. Hän oli väljässä sarkapuvussa,
villahuivi kaulassa ja kintaat kädessä. Hän kantoi siniseksi
maalattua ja vaaleankeltaisilla ruusuilla kirjaeltua arkkua,
jollaisia tavallisesti maaseudulla käytetään.

Suuri salaisuus oli nyt tulemaisillaan ilmi. Monta päivää oli
koulussa oltu jännityksessä, kenen kanssa, milloin ja miten se
kohtaus tapahtuisi, joka nyt oli tulossa, -- se ratkaisun hetki oli
nyt käsissä, jolloin Ole Tuft olisi vihdoinkin pakoitettu koulun
ankaran järjestysmiehen edessä tunnustamaan, missä hän iltapäivin ja
illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili.

Ole Tuft oli varakkaan rannikkotalonpojan ainoa poika. Hänen
isänsä, joka oli kuollut jo vuosi sitten, oli ollut kuuluisin
maallikkosaarnaaja maan läntisillä seuduilla ja oli jo aikaisin
määrännyt, että pojasta piti tuleman pappi ja siinä tarkoituksessa
oli pannut hänet latinakouluun. Ole oli lahjakas, ahkera ja
kunnioitti opettajiaan ja siksipä saavuttikin hän heidän ehdottoman
suosionsa.

Mutta ei ole koiraa vain karvoihin katsominen. Tämä tottelevainen
ja kiltti poika oli jo jonkun aikaa ollut poissa toveriensa
iltaleikeistä. Kotonaan hän ei ollut (hän asui tätinsä luona), eikä
Schultzien luona, missä hän auttoi kahta lasta läksyjen luvussa,
-- sen hän toimitti jo heti päivällisen jälkeen, -- eikä myöskään
rehtorin tai oikeammin hänen kasvattityttärensä _Josefine Kallemin,_
Edvardin sisaren luona, Ole ja hän kun seurustelivat paljon yhdessä.
Monesti olivat pojat nähneet hänen menevän sinne sisään, mutta
ei tulevan takaisin ja kuitenkin oli Josefine aina yksin, kun he
kohta sen jälkeen tulivat häntä tervehtimään vakoilu mielessä. He
olivat näet asettaneet vartijoita ulkopuolelle taloa ja tarkastus
pantiin toimeen asianmukaisessa järjestyksessä. Koulutaloon asti he
voivat siis seurata hänen jälkiään, mutta siellä ne katosivat, --
eikä hän maahankaan voinut vajota! Talo tutkittiin päästä päähän,
joka soppi, jokainen salaloukko moneen kertaan, Josefine itse johti
heitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin, vieläpä pimeälle
ullakollekin, alas kellareihin ja huoneisiin, joissa perhe ei itse
oleskellut. Ja hän vakuutti kunniasanallaan, että Ole ei ollut
siellä, sen saattoivat he muuten itsekin nähdä. Mutta missä kummassa
hän sitten oli?

Koulun paras oppilas oli joku päivä sitten voittanut arpajaisista
Alexandre Dumas-vanhemman kirjoittaman _Les trois mousquetaires,_
kuvitettuna loistopainoksena, mutta huomattuaan pian, että kirja ei
ollut oppineita varten, hän lupasi sen palkinnoksi sille toverille,
joka pääsisi perille, missä Ole Tuft iltapäivin ja illoin oleskeli ja
mitä hän silloin hommaili. Tästä lupauksesta ihastui Edvard Kallem.
Hän oli nimittäin oleskellut Espanjassa aina viime vuoteen saakka,
hän luki ranskaa kuin äidinkieltään ja hän oli monesti kuullut, että
_Kolme muskettisoturia_ oli hauskin romaani maailmassa. Nyt väijyi
hän _Kolmea muskettisoturia,_ eläkööt siis kaikki kolme, nyt olivat
ne hänen käsissään!

Hiljaa, aivan hiljaa hiipi hän alas, kunnes saapui polulle;
syntipukki olisi siinä tuossa tuokiossa.

Edvard Kallemin pään muodossa oli jotain petolinnun tapaista. Nenänsä
muistutti nokkaa, silmissä oli hurjuutta -- jo luontaisesti ja
myöskin senvuoksi, että niissä oli hiukan uhittelevaakin. Otsa oli
jyrkkä ja matala ja sitä ympäröi vaaleanruskea lyhyt tukka. Vilkkaat
liikkeet kuvastivat hänen notkeuttansa; hänen olisi nyt seisottava
hiljaa, mutta ruumis kumartui, jalat muuttivat paikkaansa, kädet
kohosivat ylös, aivan kuin tahtoisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä
ponnahtaa lentoon.

"Bää!" huusi hän täyttä kurkkua. Tulija säikähti ja oli vähällä
pudottaa arkkunsa. "Kas niin, nytpäs sinut tapasin! Nyt ei sinun enää
auta vaieta!"

Ole Tuft seisoi kuin kivettyneenä. "Niin, siinä sinä nyt olet!
Haha .. haa! -- Mitä sinulla on tuossa arkussa?" Ja hän hyökkäsi
häneen käsiksi, mutta Ole muutti nopeasti arkun oikeasta vasempaan
käteensä ja piti sitä selkänsä takana; Edvardin oli mahdoton sitä
saada. "Mitä sinä oikein ajattelet, poika? Luuletko tästä pääseväsi?
Tänne arkku!" -- "Ei, sitä en sinulle anna!" -- "Vai et aio totella?
No, silloin menen tuolta alhaalta kysymään." -- "Etkä mene!" --
"Kyllä, jumalavita, minä teen sen." -- "Sinä et tee sitä." -- "Minä
teen!" Hän läksi heti juoksemaan alas.

"Minä sanon sen sinulle, jos lupaat vaieta!" -- "Vaieta? Oletko
hullu?" -- "Mutta sinun täytyy!" -- "Kuinka sellaista voit
ajatellakaan? Tänne arkku, tai minä menen!" huusi hän. -- "Kyllä,
jos lupaat olla kertomatta --?" Kyyneleet nousivat Olen silmiin.
"Minä en lupaa mitään. Arkku tänne ja paikalla!" -- "Kyllä, mutta
mitään hullutusta se ei ole. -- Edvard, kuuletko!" -- "Jos se ei
ole hullutusta, niin voithan sen tuoda tänne! Mutta joutuun!" Tämän
piti Ole poikain tavan mukaan puolinaisena lupauksena, hän katsoi
rukoilevasti Edvardia silmiin ja sanoi: "Minä käyn tuolla alhaalla
senvuoksi ... siksi ... niin, kyllähän sinä käsität ... Jumalan
teillä." Viimeiset sanat hän sanoi arkaillen ja purskahti itkuun. --
"Jumalan teillä?" kysyi Edvard epävarmasti, hyvin kummastuneena.

Hän muisti, että opettaja kerran raukaisevalla maantiedetunnilla
oli kysynyt: "Mitkä tiet ovat parhaat?" Läksyssä oli: "Tavarain
kuljetusta varten ovat edelleen meritiet parhaimmat." -- "No, mitkä
tiet ovat parhaimmat? -- Sinä, Tuft?" -- "Jumalan tiet", vastasi
Tuft. Koko luokka virkistyi heti, sen ilmaisi kaikuva naurun remakka.

Mutta siitä huolimatta Edvard ei todellakaan tiennyt, mitä "Jumalan
tiet" oikeastaan merkitsivät. Uteliaisuus sai hänet unhoittamaan,
että hän oli järjestysmies, ja suoraan, aivan kuin toisena poikana,
hän sanoi: "Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat, Ole? Jumalan
teillä, sanoit?" Hänen toverinsa huomasi hyvinkin muutoksen, äsken
niin hurjannäköinen katse oli nyt ystävällinen, silmissä oli vain
tuo kummallinen loisto, joka niissä aina pysyi. Edvard Kallem oli
toverien joukossa se, jota Ole mielessään eniten ihaili. Talonpoika
sai kovasti kärsiä kaupunkilaispoikien kekseliäisyyden ja nokkeluuden
vuoksi ja Edvard Kallemilla oli nämä ominaisuudet suurimmassa
määrässä. Sitäpaitsi hänellä oli kunnia olla ... ruskeakiharaisen
sisarensa veli.

Mutta hänellä oli sietämätön vika, hän oli uhitteleva. Oikeuden
mukaisesti saikin hän sen johdosta selkäänsä -- milloin opettajilta,
milloin isältään ja vieläpä tovereiltaankin, mutta samassa oli hän
valmis alkamaan jälleen. Tällainen rohkeus kävi yli talonpojan
ymmärryksen. Senpä vuoksi vaikuttikin ystävällinen sana tai hymyily
Edvardin puolelta häneen suuresti, siinä oli jotain armollista ja
ylhäistä. Nuo ystävälliset ja lempeät kysymykset, joita nyt hänelle
teki tuo äskeinen villipeto (josta vain nokka oli enää jälellä),
sopivat yhteen hänen silmiensä loisteen kanssa, ja Ole oli voitettu.
Kohta kun Edvard muutti käytöksensä ja ystävällisesti pyysi
nähdäkseen arkkua, luovutti hän sen ja tunsi itsensä siinä määrin
turvalliseksi, että rohkeni kuivata silmiään kintailla, otti sitten
toisesta kädestään kintaan ja niisti nenäänsä sormillaan, -- muisti,
että hänelle sitä varten oli annettu ruudukas nenäliina, haki sitä,
mutta ei löytänyt.

Edvard oli avannut arkun, mutta ennenkuin hän nosti kantta, katsahti
hän ylös: "Jos et tahdo, niin --?" -- "Kyllä, saat kernaasti!" --
Edvard nosti kannen pois, otti ylös nenäliinan ja sen alla oli suuri
kirja. Se oli raamattu. Hän tuli noloksi, melkeinpä nöyryytetyksi.
Raamatun alla oli useita sitomattomia vihkoja, hän otti pari
niistä esiin, selaili niitä ja pani ne takaisin arkkuun. Ne olivat
uskonnollisia esitelmiä. Raamatun hän asetti varovasti paikalleen
niinkuin se oli ollutkin, levitti nenäliinan sen yli ja sulki arkun.
Oikeastaan hän oli nyt yhtä viisas tai ehkä vielä uteliaampikin kuin
ennen.

"Et suinkaan sinä lue raamattua noille tuolla alhaalla?" hän kysyi.
Ole Tuft punastui: "Kyllä, joskus, niinkin --" -- "Kenelle?" -- "Oh,
sairaille, mutta useasti minä en niin pitkälle pääse." -- "Käytkö
sinä sairaiden luona?" -- "Kyllä, minä käyn sairaiden luona." --
"Sairaiden? Sinä? Hyvä ystävä, mitä sinä sairaiden luona teet?" --
"Oh, minä autan niitä -- -- niin hyvin kuin voin." -- "Sinä?" kysyi
Edvard mitä suurimman kummastuksen vallassa. Hetkisen kuluttua
jatkoi hän: "Millä? Ruuallako?" -- "Myöskin sillä. Minä autan heitä
kaikella, mitä he tarvitsevat, -- muutan puhdasta heidän alleen --"
-- "Muutat puhdasta heidän alleen?" -- "Niin, näetkös, he makaavat
oljilla, ja siinä he saavat levätä samoilla oljilla kunnes vuode
rupeaa haisemaan. Joskus likaavatkin vuoteensa, kun ovat sairaita
eivätkä jaksa itseään auttaa, sillä ei juuri ketään ole päivisin
heidän luonaan, väki on työssä ja lapset koulussa. Ja kun minä sitten
tulen iltapäivällä, menen minä rantaan veneiden luo, ostan sieltä
olkia, kannan ne sisään ja otan entiset pois." -- "Hyvä ystävä, mistä
sinä saat rahaa ostoksiasi varten?" kysyi Edvard. -- "Täti kerää
rahaa minulle ja niin tekee Josefinekin." -- "Josefine?" huudahti
veli. -- "Niin, kyllä, ehkä minun ei olisi pitänyt sitä sanoa."

"Keneltä saa Josefine rahaa?" kysyi Edvard vanhemman veljen
oikeudella. Ole mietti hetken, vastasi sitten varmasti ja lyhyesti:
"Isältäsi". -- -- "Isältä?" -- --

Edvard tiesi, ettei isä edes Josefinellekään antanut rahoja
turhuuksiin, ensin hän tiedusteli aina, mihin niitä tarvitaan. Siis
hänen isänsä oli hyväksynyt Olen hommat. Tämä poisti Edvardilta
kaikki epäilykset. Ole huomasi heti, että täysi muutos oli
tapahtunut, hän näki sen silmistäkin. Nyt hänessä heräsi halu kertoa
enemmänkin ja hän kertoi. Selitti, että usein saattoi hänellä olla
paljonkin puuhaa, hänen täytyi virittää valkea takkaan, panna kattila
tulelle ja keittää ruokaa. -- "Osaatko sinä keittää?" -- "Osaanpa
kyllä! Ja siivota, käydä ostamassa, mitä puuttuu, ja lähettää sana
apteekkiin jonkun mukana, joka sinne yli sattuu muutenkin soutamaan,
sillä voi sattua, että tohtori kyllä kirjoittaa lääkkeitä, mutta
niitä ei noudeta." -- "Kaikkeen tähän on sinulla aikaa?" -- "Minä
teen Schultzella tehtäväni heti päivällisen jälkeen ja läksyni luen
yöllä." Hän kertoi paljonkin, -- kunnes hän itse muistutti, että
heidän pitäisi laskeutua vuorelta, ennenkuin tuli aivan pimeä.

Edvard kulki edellä syvissä mietteissä, toinen perästä arkkuineen.
Tänne vuoren juurelle kuului meren pauhu kuin tulisi se ilmasta,
kuin lentäisi siellä mahtava lintuparvi, hirvittävän ylhäällä. Ilma
alkoi kylmetä, kuu nousi taivaalle, mutta tähtiä ei vielä näkynyt,
-- kyllä, yksi tähti näkyi. "Kuinka sinä tulit tuota ajatelleeksi?"
kysyi Edvard kääntyen hänen puoleensa. Ole pysähtyi myöskin.
Hän muutti arkun toisesta kädestä toiseen ja jälleen takaisin,
tunnustaisikohan hän nyt kaikki? Edvard ymmärsi heti, että tässä
piili jotakin alla ja että se oli kaikkein tärkeintä. "Etkö voi sitä
sanoa?" kysäsi hän välinpitämättömällä äänellä. -- "Kyllä, minä
_voin_ kyllä", mutta hän siirteli arkkua käsissään eikä virkkanut
sanaakaan. Silloin ei Edvard voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan
rupesi oikein rukoilemaan Olea. Se oli kyllä tämän mieleen, mutta
kumminkin hän vain arkaili. "No eihän siinä mitään pahaa liene?" --
"Ei, pahaa se ei ole." -- "Jotain oikein suurta?" -- "Oikeastaan se
onkin suurinta maailmassa." -- "Mutta, ystäväni, mitä sitten?" --
"No, jos et lupaa sitä kertoa kenellekään! Et ainoallekaan ihmiselle,
ymmärrätkö! Niin voin sen sinulle sanoa." -- "Mitä se sitten on,
Ole?" -- "Minä aion lähetyssaarnaajaksi." -- "Lähetyssaarnaajaksi
--!" -- "Niin, kääntämään pakanoita, oikeita villejä, ymmärrätkö,
sellaisia, jotka syövät ihmisiä." Hän huomasi Edvardin hämmästyksen
ja kiiruhti senvuoksi kertomaan jotain hirmumyrskyistä, raivoisista
petoeläimistä ja myrkyllisistä käärmeistä. -- "Sellaiseen toimeen
täytyy harjaantua, näetkös." -- "Harjaantua --? Raivoisia villipetoja
ja myrkyllisiä käärmeitä vastaan --?" Edvard alkoi uskoa jo mitä
hyvänsä. -- "Ihmiset ovat pahimpia", sanoi Ole, hän jätti eläimet
syrjään; -- "ne ovat hirmuisia pakanoita, ne kansat, ja ilkeitä
ja julmia ne ovat myöskin. Niin ettei se juuri ole houkuttelevaa.
Mutta täytyyhän siihenkin harjaantua." -- "Mutta kuinka sinä voit
harjoitella tuolla alhaalla? Eiväthän ne ole pakanoita, nuo tuolla
kalastajakylässä?" -- "Ei suinkaan, mutta ne opettavat ihmistä
sietämään yhtä ja toista, ei siellä auta olla pelkuri vaan täytyy
olla valmis ottamaan vastaan pahinta. Kun ne ovat sairaita ja rujoja,
niin ne ovat myöskin epäluuloisia, niin, vieläpä oikein ilkeitäkin
joskus. Ajatteles, kun eräänäkin iltana muuan aikoi lyödä minua."
-- "Lyödä sinua?" -- "Minä rukoilin silloin, että Jumala sallisi
hänen lyödä, mutta hän vaan kiroili minua." Olen silmät säkenöivät,
hänen kasvonsa olivat innostuksen vallassa. "Eräässä esitelmässä,
joka minulla on täällä arkussa, sanotaan, että suurin vika meidän
lähetyssaarnaajissamme on se, että he ryhtyvät toimeensa ilman edellä
käyvää harjoitusta. Sillä suuri taito on osata voittaa ihmisten
sydämet, niiden saattaminen jumalan valtakuntaan on vaikeinta
kaikista taidoista; varsinkin tulisi meidän harjaantua siihen
nuorina, lapsuudesta alkaen. Sillä tavoin on siellä kirjoitettuna ja
niin aion minä tehdä. Sillä lähetyssaarnaajan toimihan on kuitenkin
suurinta ja jalointa maailmassa. Suurempiarvoinen se on kuin olla
kuningas tai keisari tai paavi; niin on täällä esitelmässä sanottu.
Siihen on kirjoitettu erään lähetyssaarnaajan sanat: 'Jos minulla
olisi kymmenen elämää elettävänä, niin uhraisin ne kaikki lähetystyön
hyväksi.' Niin aion minä tehdä, minä myöskin."

He kulkivat rinnatusten. Ole oli huomaamattaan joutunut katselemaan
taivaalle ilmestyviä tähtiä. Kumpikin he pysähtyivät hetkiseksi
ja tuijottivat etäisyyteen. Tuolla häämöitti satama laivoineen ja
mataloine siltoineen ja kaupunki tuikkivine valoineen, ulompana
harmaan lumen peittämä ranta ja synkkä meri. Täällä kuului sen ääni
jälleen, mutta heikompana, pauhinan yksitoikkoisuus soveltui hyvin
tähtien valaisemaan hämärään. Poikien välille punoutui näkymättömiä
tunteitten lankoja. Ole ei pannut kenenkään myötätuntoisuudelle niin
suurta arvoa kuin hänen, joka kulki siinä sivulla keveä karvalakki
päässään, ja Edvard ajatteli, kuinka Ole oli häntä paljon parempi;
ja että hän itse oli kauhea poika, sen tiesi hän vallan hyvin,
sitä sai hän kuulla joka päivä. Hän katseli syrjästä talonpojan
poikaa, jolla oli lakki vedettynä alas korville, kintaat ja paksu
villahuivi, sarkanuttu liian väljä samoinkuin sarkahousutkin, ja
sitten nuo suuret korkoraudoilla varustetut saappaat, -- ainoastaan
silmät voittivat kaiken tämän yhteensä kauneudessa. Ja nuo rehelliset
kasvot, joissa sittenkin oli jotain ikäänkuin vanhuuden viisautta...
Ole oli hänestä suuri mies.

He kiiruhtivat jälleen eteenpäin, Edvard edellä, Ole jälestä, alas
"laitakaupunkia" kohti, siten näet nimitettiin sitä osaa, joka
oli lähinnä tätä vuorta ja jossa oli vain enimmäkseen työmiesten
asuntoja, pieniä työpajoja ja tehtaita. Täällä ei vielä ollut
kunnollista katukivitystä eikä valaistusta, nyt lumen sulaessa oli
kaduilla kauheasti sohjua, joka iltakylmällä tahtoi kovettua jääksi.
Muutamia lyhtyjä siellä oli, ne riippuivat kadun keskellä nuorissa,
jotka olivat pingoitetut yli kadun talojen välille, ja niitä voitiin
sekä nostaa että laskea. Niitä kun ei oltu puhdistettu savusta,
valaisivat ne hyvin huonosti. Jollakin pienellä työpajalla oli oma
lyhtynsä ja se riippui oven ulkopuolella. Erään tällaisen alla
pysähtyi Edvard, nyt täytyi hänen kysyä jälleen. Nimittäin, kenenkä
luona Ole siellä kävi. Oliko siellä joku, jonka kumpikin tunsivat?

Iloisena laski Ole arkun käsistään portaille ja pitäen kättään
sen päällä hän hymyili: "Niin, kyllähän sinä tunnet Martan
laivaveistämöltä?" Hänet tunsi koko kaupunki, hän oli reipas
nainen, mutta viinaan menevä, ja koulupojista oli hyvin hauskaa, kun
hän joskus lauantai-iltoina seinää vasten nojaten sadatteli heitä,
kunnes hän kääntyi heihin selin ja ylenkatsettaan osoittaakseen ...
niin, sitä ei voida tässä kuvata, millaiselta tämä ylenkatseen osoitus
näytti. Sitä kuitenkin pojat aina odottivat ja riemuhuudoilla
tervehtivät.

"Marttaa laivaveistämöltä!" huudahti Edvard. "Voitko sinä kääntää
veistämön Martan mielen?" -- "Hiljaa, hiljaa, ystäväni, ei niin
kovaa!" pyysi Ole, hän oli punastunut korvia myöten ja katsahti
säikähtyneenä ympärilleen. -- Edvard kuiskasi uudelleen: "Luuletko
sinä, että kukaan ihminen voi saada veistämön Martan kääntymään?" --
"Minä luulen olevani hyvällä alulla", kuiskasi Ole salaperäisenä.
-- "Ei, sitä minä en usko! En, suo anteeksi --!" Toverin silmät
välähtivät ja suu vetäytyi hymyyn. -- "No, mutta odotappas, niin
saat kuulla! Tiedäthän, että hän talvella humalapäissään kaatui ja
satutti itsensä pahanpäiväisesti?" -- Sen hän tiesi kyllä. -- "No,
hän on yhtä päätä vuoteen omana ja nyt ovat kaikki tuskastuneet
häntä auttamaan, hänhän on niin kiukkuinen ja ilkeä. Hän oli
alussa minullekin vihainen, -- oh, sitä ei tahtonut kestää, mutta
minä en ollut siitä millänikään ja nyt nimittää hän minua vain
nimillä 'jumalan enkelini', 'sydänkäpyseni' ja 'kultani' ja 'kiltti
lapsi', sillä minä olen hoitanut häntä ja kerännyt vaatteita ja
ruokaa hänelle ja myöskin sänkyvaatteita ja auttanut pahimmissakin
tarpeissa, niin, sitäkin olen tehnyt. Ja kuitenkin tahtoi hän
tässä eräänä päivänä lyödä minua, kun rupesin häntä auttamaan ylös
noustessa ja hänen kipeään jalkaansa koski. Hän rääkyi ja kohotti
keppiään, ... mutta sitten hän rauhoittui ja rupesi kiroilemaan ja
ripittämään minua aika tavalla. Nyt hän on tullut taas leppeäksi
ja äskettäin uskalsin lukea raamattuakin hänelle." -- "Veistämön
Martalle?" -- "Luin hänelle vuorisaarnan, ja ajatteles, hän itki."
- "Hän itki? Mutta ymmärsikö hän sitä?" -- "Ei, hän itki niin, että
tuskin kuuli mitään. Mutta katsos, sehän oli kuitenkin raamattua. Hän
alkoi jo itkeä, kun otin sen esille."

Pojat katsoivat toisiinsa. Takapihalta kuului vasaran kalsketta,
höyrypilli vihelsi jossain etäällä, asunnossa kadun toisella
puolen kirkui pieni lapsi. "Sanoiko hän mitään?" -- "Hän sanoi,
että hän oli liian kurja sitä kuulemaan. Ja minä selitin hänelle,
että kaikkein kurjimmat ovat tervetulleimpia Jumalan valtakuntaan.
Mutta sitä hän ei ollut kuulevinaankaan. Hän pyysi vain minua
lähtemään ja samalla katsomaan, oliko Pyykki-Lassi tullut kotiin."
-- "Pyykki-Lassi?" huudahti Edvard, ja Olen täytyi jälleen pyytää
häntä puhelemaan hiljemmin. Pyykki-Lassi oli näet Martan hyvä
ystävä. -- "Ja tiedätkös, Lassi on ollut näinä aikoina kelpo miestä.
Pyykki-Lassissa on paljon hyvääkin, niin sanovat kaikki. Hän tulee
joka ilta auttamaan. Tänä iltana hän tuli aikaisemmin kuin ennen,
senvuoksi minä pääsin lähtemään. Tavallisesti viivyn siellä paljon
kauemmin." -- "Oletko muulloinkin lukenut hänelle?" -- "Kyllä,
tänään. Heti alkoi hän itkeä, mutta tänään hän luullakseni kuunteli.
Sillä minä luin tuhlaajapojasta ja hän sanoi: 'minä olen yksi pojan
sioista', niin, sillä tavoin hän sanoi." -- Molemmat pojat nauroivat.
-- "Sitten minä puhelin hänen kanssaan ja sanoin, etten voinut
uskoa sitä. Sitten koetin rukoilla. Oh, se ei maksa vaivaa, hän
sanoi, mutta kun minä alotin 'isämeitää', tuli hän, tiedätkös, aivan
vimmoihinsa, aivan kuin olisi pelästynyt ja nousi ylös ja huusi,
ettei hän tahtonut sitä kuulla, --- ei millään ehdolla. Ja sitten
hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja purskahti hillitsemättömään
itkuun." -- "No siitä ei tullut siis mitään?" - "Ei, sitten tuli
Pyykki-Lassi ja silloin hän pyysi minua lähtemään. Mutta näetkös,
miten se vaikutti? Etkö luule hänen olevan hyvällä alulla." -- Edvard
ei oikein tiennyt, mitä sanoa.

Oli ikävää, että hänen ihailunsa oli saanut pienen kolauksen.

Vähän sen jälkeen he erosivat.




2.


Monesti saattaa ylemmissä kouluissa vallita aivan toisenlainen henki
kuin kaupungissa, jossa koulu sijaitsee, ja tavallista on, että
koulu muutamissa suhteissa on itsenäisten vaikutusten alaisena.
Yksi ainoa opettaja voi johtaa oppilaita oman mielensä mukaan, ja
samoin saattaa riippua yhdestä tai useammasta toverista, vallitseeko
koulussa poikien kesken toveruuden ja kuuliaisuuden henki vai
onko päinvastoin. Tavallisesti on olemassa joku, joka vaikuttaa
johtavasti. Myöskin siveellisessä suhteessa on asianlaita sama, pojat
seuraavat esikuvaansa, ja useimmiten on olemassa yksi tai useampi,
joiden vaikutuksen alaisena he ovat.

Näinä aikoina oli koulun paras oppilas Anders Hegge osaltaan
ylimpänä johtajana. Hän oli tietorikkain poika, mitä koulussa oli
ollut sen perustamisesta lähtien. Hän oli nyt koulussa vuoden yli
tarpeellisen määrän, vain hankkiakseen koululle kunniamaineen
varmasta etevämmyydestä. Pojat olivat tavattoman ylpeitä hänestä.
He kertoivat ihastuksella, miten hän oli saattanut opettajia
pulaan, ja että hän voi valita, mitkä tunnit tahtoi, mennä ja tulla
aivan niinkuin häntä itseään halutti; hän lukikin enimmäkseen omin
päin. Hänellä oli kirjasto, jonka hyllyt olivat jo aikoja sitten
peittäneet seinät, niin että hyllyjä nyt oli lattiallakin. Sohvan
kummallakin puolella oli pitkä kirjahylly, ja niistä kerrottiin, että
pikku pojatkin saivat tulla niitä katsomaan. Itse hän istui siellä
sisällä vastapäätä ikkunaa poltellen tupakkaa, yllään naimisissa
olevan sisarensa lahjoittama, kantapäihin ulottuva haletti, päässä
kultatupsuinen samettilakki, jonka oli saanut tädiltään, ja jaloissa
kirjaellut tohvelit, hänen toisen tätinsä antamat nekin. Hän oli
naisten keskuudessa kasvanut, asui äitinsä luona, joka oli leski,
ja viisi vanhempaa sukulaista maksoivat hänen kirjansa, vaatettivat
hänet ja antoivat hänelle taskurahoja.

Hän oli jo iso ja vankka mies, kasvoissa oli vanhan suvun
hienopiirteisyyttä ja niitä olisi voinut sanoa kauniiksikin, jollei
silmät olisi olleet ulkonevat ja niissä jotain samalla himokasta ja
urkkivaa. Jotain samallaista kuin hänen muhkeassa vartalossaankin,
joka olisi näyttänyt kookkaalta, jollei hän tavallisesti olisi
käynyt kumarassa ikäänkuin ei jaksaisi pitää itseään suorana. Hänen
käyntinsä oli epätasaista, kätensä ja jalkansa sirot, hän ei kärsinyt
itseensä koskettavan, oli viluinen ja hemmoteltu ja hänen makunsa
kokonaan naisellinen.

Kaikki, mitä kerran oli kuullut, hän muisti, niin pienet kuin
suuretkin asiat, pikkuseikat hänestä kuitenkin olivat tärkeimmät
kaikista. Harva seikka jäi häneltä huomaamatta, vähitellen ja
taitavasti ymmärsi hän luikertaa ihmisten luottamukseen. Hän tunsi
sekä koti- että ulkomaisia sukutarinoita, hänestä oli elämän suurinta
nautintoa kertoa niitä ja varsinkin häväistysjuttuja ja keräillä
niitä yhä enemmän ja enemmän. Jos opettajat olisivat käsittäneet,
kuinka tämä ihailtu kaappilaitos kaikkine sisustoineen turmeli
koulun henkeä, niin tuskinpa he olisivat häntä enää pitäneet vuotta
yli määrän. Koulu oli pelkkää arvostelua ja epäilystä, juoruaminen
ja panettelu siinä hovitapoja, jotka helpoimmin veivät suosioon ja
roskajutut mieluisimpana keskusteluaineena. Kun joku tuli hänen
luokseen, tapasi hän hänet istumassa tupakan savun ympäröimänä
kirjahyllyjensä ääressä uusia juttuja ahmimassa. Ja kun Edvard nyt
samana iltana saapui kertomaan, että nyt hän oli jo saanut tietää
kaikki Olen puuhat ja sanoi tahtovansa palkintoa, -- nousi Anders
ylös ja pyysi häntä kaikin mokomin odottamaan, kunnes hän hakisi
hiukan olutta, sillä nyt kelpasi heidän pitää lystiä.

Ensimäisen lasin he ryyppäsivät halukkaasti ja puoliksi toisenkin,
sitten alkoi Edvard kertoa aluksi, -- että Ole hoiteli sairaita
alhaalla kalastajakylässä.

Anders tuli miltei yhtä noloksi, kuin Edvard oli tullut raamatun
nähtyään. Edvard nauroi sydämensä pohjasta. Mutta sitä ei kestänyt
kauan, sillä Anders sanoi sitä hiukan epäilevänsä. Varmaankin oli
Ole tahtonut häntä uskotella päästäkseen helpommin asiasta, siinä
piili jotakin salaista. Talonpoikaispojathan ovat niin salaperäisiä,
ja todistaakseen sitä hän kertoi pari hyvin huvittavaa juttua
koulusta. Edvard ei voinut enää kauemmin kestää hänen sietämätöntä
epäilyään ja tehdäkseen siitä lopun -- itse asiassa hän oli kovin
väsynyt -- hän kertoi, että hänen _isänsä_ tiesi koko asian, _hän_
hyväksyi sen ja antoi Olelle rahallista avustusta. Nyt ei tietysti
Anders enää epäillyt, mutta _sittenkin_ saattoi siinä piillä jotain,
talonpoikaispojat ovat niin salaperäisiä.

Ei, tämä oli jo Edvardista liikaa, hän karkasi hänen edestään ylös
istualtaan ja kysyi, uskoiko hän jonkun heistä valehtelevan.

Anders ryyppäsi levollisena olutta, hänen ulkonevat silmänsä pyörivät
pälyilevinä. "Valehdella", se nyt oli sellainen kummallinen sana,
eikö hän sitten voinut saada tietää, mitä sairaita Ole hoiteli?

Sitä ei Edvard ollut odottanut, hän oli aikonut kertoa juuri niin
paljon, että saisi palkintonsa, eikä sanaakaan enempää. Hän nousi
uudelleen: jollei Anders tahdo "uskoa", niin, "olkoon uskomatta",
mutta palkinnon hän tahtoi saada!

Andersin tapoihin ei kuulunut riidellä kenenkään kanssa, sen tiesi
myös Edvard kyllä hyvin. Luonnollisesti tulisi Edvard saamaan
kirjan, mutta sitä ennen ryhtyi Anders laskettelemaan huvittavaa
juttua siitä, miten sairaat tuolla kalastajakylässä käyttäytyivät.
Köyhäin lääkäri oli eilen käynyt rouvineen hänen äitinsä luona ja
silloin oli joku tiedustellut veistämön Marttaa, jota kukaan ei ollut
nähnyt kaualle aikaa, vieläkö hän makasi vuoteen omana talvellisen
kaatumisensa jälkeen? Kyllä, hän makasi vielä eikä hänellä mitään
hätää ollut, sillä niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, lähettivät
ihmiset hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi. Ja Pyykki-Lassi antoi
hänelle joka ilta viinaa, niin että he saivat pitää monta lystiä
yhdessä. Tuskinpa hän kotvalle siitä ylös nousee.

Edvard punastui korvia myöten ja Anders huomasi sen. Kenties oli
veistämön Martta yksi niistä, joita Ole "auttoi"? -- Kyllä se niin
oli.

Anders aukaisi ulkonevat silmänsä selälleen vastaanottamaan tätä
saalista ja Edvard näki, miten hän ahmi sen itseensä ja hänestä
tuntui kuin olisi hänkin mennyt suinpäin samaa tietä. Mutta ei mikään
harmita koulupoikia niin suuresti kuin se, että heitä luullaan
herkkäuskoisiksi. Hän kiiruhti senvuoksi vapautumaan sellaisesta
epäluulon alaisuudesta, että _hän_ muka ei huomannut, mitenkä
typerästi Ole Tuft menetteli, ajatteles, hän luki raamattuakin
Martalle! -- Luki raamattuakin hänelle! Mulkosilmät taaskin
laajenivat ahmiakseen, mutta supistuivat kohta jälleen, naurun puuska
valtasi hänet, hänen täytyi nauraa hohottaa ääneensä, -- ja Edvardin
myöskin.

Niin kyllä, hän luki raamattua veistämön Martalle, luki
tuhlaajapojasta, ja Edvard kertoi, mitä Martta oli sanonut. He
nauroivat katketakseen ja joivat oluen loppuun. Nauraessaan
näyttäytyi Anders kaikessa hauskuudessaan ja herttaisuudessaan,
naurussakin oli pieni sivuääni, kuin olisi hänen kurkkuaan
kutkuttanut, -- ja se lisäsi vielä nauruintoa. Sitten täytyi Edvardin
kertoa kaikki -- ja vähän lisääkin.

Kun hän vähän myöhemmin juoksi kotiinsa kirja kainalossa, oli hän
huonolla tuulella. Oluen vaikutus oli haihtunut, nauru ei enää
viehättänyt ja loukattu turhamaisuuden tunne oli tyydytetty. Mutta
heti raittiiseen ilmaan päästyä hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt
Olen hyväntahtoiset silmät. Hän ei tahtonut muistella koko asiaa,
hän oli niin kauhean väsynyt, tänä iltana hän ei jaksanut ajatella
mitään, mutta huomenna, -- niin, huomenna hän pyytäisi Andersin
olemaan vaiti koko asiasta.

Mutta seuraavana aamuna hän nukkui liian pitkään, häthätää puki
hän yllensä ja läksi juoksemaan voileipä hampaissa, mielessään
hämärä muisto, että _Les trois mousquetaires_ oli nyt hänen omansa,
iltapäivällä aloittaisi hän lukea sitä. Koulussa kului tunti tunnilta
tuskan ja pelon vallassa, sillä hän ei osannut läksyjään lainkaan,
ja heillä oli aina niin paljon lauantaiksi. Hän pääsi vapaaksi
kahta tuntia ennemmin kuin toiset, sillä silloin oli ranskaa ja
luonnonhistoriaa, joita hän ei lukenut, -- ja ensimäisenä kiiruhti
hän alas rappuja!

Juuri tultuaan kouluportille hän näki Andersin tulevan toiselta
suunnalta. Nyt olisi _hänellä_ tunti korkeimmalla luokalla. Heti
johtui Edvardin mieleen eilinen päivä ja hän alkoi pelätä, mitä
Anders nyt mahtoikaan kertoa, mutta samassa hän myöskin näki kahden
laiturin välillä suuren, haaksirikkoutuneen höyrylaivan verkalleen
saapuvan satamaan. Sivukulkijat sanoivat, ettei koskaan ole satamassa
ollut niin suurta laivaa. Ilman mastoja, kansi pahasti runneltuna,
höyryputket pönkitettyinä ja kokonaan suolaveden valkaisemina,
jaksaen tuskin liikkua se laahusti eteenpäin, kenties sitä hinasi
joku toinen höyrylaiva? Edvard ei voinut nähdä sitä kun laiturit
olivat edessä. Väkeä kiiruhti rantaan ja hän mukaan! --

Sillä välin meni Anders kouluportista sisään. Hänen avatessaan
porttia pääsivät oppilaat juuri tunnilta ja ryntäsivät rappuja alas
kuin pitkäkin matka olisi ollut kysymyksessä. Se oli kuin rajuilma
lumotussa linnassa, koko kartano tärisi, ja ulos syöksähti --
ensin lyhyt, kimakka hihkunta, ensiksi tulleen riemuhuuto, sitten
sekaääninen kirkuna, kiljuvia ja matalampia säveliä ja särkyneitä
murrosääniä, jotka ikäänkuin tummana varjona levisivät muiden
yli, sitten kaikki yhdessä leimahti kuin taivaaseen kohoavaksi
tulimereksi, milloin toisaalla sammuen ja toisaalla iloisena
tulipatsaana nousten, milloin taas yhtyen ja levittäen loistoaan yli
koko pihan.

Anders saapui arvokkaana, hän kulki ei suinkaan kuin tulimeren
kautta, vaan kuten vaarallisessa myrskyssä, aaltojen heittelemänä
puolelta toiselle. Mutta hänellä oli päämäärä silmiensä edessä:
hän tahtoi varovasti selviytyä syrjään, tuonne aidan luona olevien
halkopinojen luo, siellä oli rauhallista ja siellä voi hän nojata
ruumistaan halkopinoa vasten.

Päästyään perille ja tarkasteltuaan mulkoilevilla silmillään
ympärilleen, oliko siellä turvallista olla, hän alkoi tyytyväisenä
silmäillä poikaparvia. Hän tunsi itsetietoista varmuutta siitä, että
hän voi parilla kolmella, lähimpänä olevan korvaan kuiskaamallaan
sanalla hiljentää koko rähinän. Ne vaikuttaisivat kuin öljy
raivoavaan mereen ja melu taukoaisi heti, kun ne muutamat sanat
tulisivat kaikkien kuuluviin. Missä oli Ole? Kas, tuollahan oli
eräs suurempi poika käynyt häneen käsiksi. He olivat tarrautuneet
toistensa nutunkauluksiin ja mittelivät voimiaan, suurempi poika
tahtoi kaataa pienemmän tantereesen ja kampesi lisäksi jalallaan.
Olen raskaat saappaat kieppuivat ilmassa, niin että korkoraudat
välähtelivät ja hän nauroi läkähtyäkseen, sillä toveri tuli yhä
vihaisemmaksi ja hurjemmaksi eikä sittenkään saanut häntä kumoon.

Silloin kumartui Anders lähimpänä seisovan puoleen: "Nyt minä tiedän,
mitä Ole Tuft iltaisin puuhailee!" -- "Älä joutavia!" -- "Kyllä sen
nyt tiedän!" -- "Kuka siitä on selvän ottanut?" -- "Edvard Kallem."
-- "Edvard Kallem? Ja hän on saanut kirjan?" kysäsi jo toinen
hätäisesti. -- "Tietysti!" -- "Eläs, vai Edvard Kallem --!"

"Edvard Kallem? Mitä Edvard Kallemista?" kysyi kolmas, ja se, joka
juuri oli saanut tietää sen, kertoi. Neljäs, viides ja kuudes
levittivät sanomaa: "Pojat, Edvard Kallem on voittanut palkinnon!
Nyt tietää Anders Hegge, mitä Ole Tuft iltapäivin puuhailee." Mihin
tämä tieto vain levisi, siellä vaikeni kerrassa rähinä, heidän täytyi
päästä kuulemaan ja he ryntäsivät Anders Heggen luo.

Tuskin oli neljäsosa pojista saapunut, kun toisetkin kolme neljäsosaa
lakkasivat meluamasta: mitähän kummaa tuolla halkopinon luona
tapahtui? Miksi kaikki juoksivat sinne? He tunkeutuivat Andersin
ympärille, ja halkopinon päälle kiipesi niin monta kuin sinne
suinkin mahtui: "Mistä on kysymys?" -- "Edvard Kallem on voittanut
palkinnon." -- "Edvard Kallem?" Taas leimahti mellakka liekkiinsä,
kaikki kysyivät, kaikki vastasivat -- kaikki paitsi Ole Tuft, hän oli
jäänyt seisomaan siihen, mihin toverinsa oli hänet jättänyt.

Sitten tuli hiljaisuus, Anders Hegge kertoi, hänellä oli siihen
oikeus, olihan hän siitä maksanut. Hän kertoi mainiosti, lystikkään
kuivasti, niin että kaikki voitiin käsittää kahdella tavalla. Hän
kertoi aluksi, missä Ole kävi ja mitä hän toimitti: -- muutti olkia
veistämön Martan alle, käänteli ja kantoi häntä, keitti hänelle
ruokaa ja juoksi apteekkiin lääkkeitä noutamaan; -- sitten, _minkä
vuoksi_ hän sitä teki: hän tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi, hän
tahtoi harjaantua veistämön Martan luona, hän luki raamattua
Martalle, ja Martta itki, ja kun Ole lähti pois, toi Pyykki-Lassi
viinaa ja sittenkös kelpasi heidän, Martan ja Lassin riemuita
raamatun luvun perästä! Pojat seisoivat ensin hiljaa kuin
kynttilät, ... he eivät olleet milloinkaan moista kuulleet. He
käsittivät sen leikiksi, ja sillä tavoin kuin se kerrottiin, ei siitä
muuhunkaan johtopäätökseen voinut tulla. Mutta he eivät olleet vielä
elämässään kuulleet kenenkään leikkivän lähetyssaarnaajaa ja
raamatunlukijaa, se oli huvittavaa, mutta samalla siinä oli jotain
muutakin, jota he sillä hetkellä eivät käsittäneet. Kun he eivät
nauraneet, jatkoi Anders kertomustaan. Minkävuoksi Ole oli keksinyt
tämän? Nähkääs, siksi, että hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi tulla
apostoliksi, joka oli jotain enemmän kuin tulla kuninkaaksi,
keisariksi tai paaviksi, sen oli Ole itse sanonut Edvard Kallemille.
Mutta tullakseen siksi täytyi hänen löytää "Jumalan tiet". Ja nämä
tiet alkoivat veistämön Martan luota; siellä hän aikoi oppia tekemään
ihmeitä, taistelemaan pakanoita, villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä
vastaan ja taltuttamaan hirmumyrskyjä. Nyt kajahti naurun remakka
ilmoille. Mutta samassa soi myöskin kello. Poikien täytyi vain nauraa
kikattaen juosta Olen ohi.

Kerran ennenkin nuorella ijällään oli Ole Tuft tuijottanut
pohjattomaan syvyyteen. Se oli eräänä talvipäivänä, hän seisoi
isänsä haudalla ja kuuli kuinka ensimäiset routaiset multamukareet
putosivat arkun kannelle, ilma oli sumuinen ja meri musta kuin
piki. Kaiken surunsa laski hän sinne. Nyt seisoi hän jälleen haudan
partaalla, hän kuuli taas kirkonkellojen soittoa. Heti kun kirkuva
hälinä koulun portailla ja käytävillä oli tauonnut ja viimeinenkin
vitkastelija mennyt sisään ja ovet sulkeutuneet, -- ja tullut
äkkiä täydellinen hiljaisuus, -- silloin kuuli hän äänettömyyden
vallitessa kirkonkellojen soittoa ja mielikuvitus vei hänet
kotiseudun maalaiskirkkoon, jonka seinän vieressä suhisivat vanhat,
korkeat, lehdettömät koivut ja portin edessä kunnioitusta herättävä
honka. Kellot kaikuivat lakkaamatta, suruisesti ja raskaasti, ja
arkun päälle putoilevat kovat multamukareet löivät merkkinsä häneen
itseensä koko elämän ajaksi. Äiti itki hillittömästi, -- hän oli
pidättänyt kyyneleitään aivan tähän saakka, ei pieninkään valitus
ollut sitä ennen päässyt hänen huuliltaan, ei kuolinvuoteen ääressä,
eikä silloinkaan, kun ne kantoivat isän pois, -- mutta nyt sai suru
hänessä ylivallan -- oh, miten hillittömästi! ... ei, isä ja äiti ja
äiti ja isä! -- Ja hän purskahti itkuun, hänkin.

Yksinomaan senvuoksi hän ei voinut mennä toverien jälestä, mieluummin
tahtoi hän olla koskaan tulematta kouluun. Tämän jälkeen hän ei voisi
kohdata ketään heistä, eikä olla koko kaupungissa. Kahden tunnin
kuluttua se tulisi tiedoksi, kaikki hänelle nauraisivat, ilkkuisivat
ja tekisivät kysymyksiä. Ja olihan nyt se, mitä hän aikoi, hänellekin
häväistys, mitä siis lukeminenkaan hyödyttäisi, eikä hän toiseenkaan
kaupunkiin halunnut mennä, ei, kotiin, kotiin, kotiin! Mutta jos
hän nyt tähän jäisi kauemmaksi aikaa, lähetettäisiin luokalta joku
häntä hakemaan, hänen oli kaikella muotoa heti lähdettävä juoksemaan
karkuun -- ei kortteeriin tädin luokse, siellä hänen pitäisi kertoa
kaikki, eikä myöskään pääportista kadulle, siellähän oli niin
paljon väkeä, ja hän kun vielä itki niin kovasti. Ei, hänen olisi
mentävä siitä pienestä sala-aukosta, jonka Josefine oli häntä varten
laittanut ja jonka kautta hän auttoi häntä joka iltapäivä pääsemään
ulos, ilman että pojat sitä näkivät.

Vasten naapurin aitaa oli pinottu halkoja, mutta niiden oikealla
puolen oli liiteri ja sinne juoksi Ole. Hän irroitti pari lautaa
pinoja vasten olevasta seinästä, puikahti sen kautta ulos ja sulki
aukon jälkeensä. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei ulkopuolella
olisi ollut sen verran tyhjää pohjukkaa, jonka oli aiheuttanut
lähellä seinää sijaitseva suuri, poikaa korkeampi kivi. Jollei kiveä
siinä olisi ollut, olisivat halkopinot olleet aivan rinnakkain, joten
ulospääsy olisi ollut mahdoton, nyt oli siinä tilaa kiven molemmin
puolin ja sen päällä. Tänne olivat lapset laittaneet tupiaan, yhden
kummallekin puolen kiveä ja yhden sen päällekin. Se, joka oli
kauimpana seinästä, oli mukavin, siihen oli laitettu istuinpenkki,
ja kun se oli kiinnitetty pinoihin molemmin puolin, voivat lapset
siellä juuri ja juuri sopia kulkemaan toistensa ohitse. Katoksi
he olivat laittaneet lautoja ja niiden päälle latoneet halkoja,
jotta ei kenessäkään heräisi epäluuloja, ja paljon heillä oli
siinä ollutkin puuhaa. Kovin valoisaa siellä ei ollut, mutta sehän
kuului asiaan, jotta siellä olisi sitä hauskempi. Täällä kertoili
Josefine Olelle Espanjasta ja Ole taas puolestaan lähetyssaarnaajien
seikkailuista. Toinen härkätaisteluista ja toinen taas kamppailuista
tiikerien, leijonain ja käärmeiden kanssa, kauheista hirmumyrskyistä
ja vesipatsaista, villeistä apinoista ja ihmissyöjistä: _Olen_
kertomukset olivat vähitellen voittaneet ylivallan, ne olivat
voimakkaampia ja niillä oli oma tarkoituksensa; tyttö eli
muistoistaan, poika taas kaikesta, mitä hänen mielikuvituksensa voi
luoda kokoon, ja itse hän halusi sinne mukaan. Niin kauan ja niin
hehkuvasti hän jatkoi kuvauksiaan, kunnes tytössäkin heräsi halu
päästä sinne! Aluksi Josefine kyseli varovasti, kävisikö päinsä, että
naisetkin pääsisivät lähetyssaarnaajaksi. Sitä ei Ole kuitenkaan
oikein tiennyt, kyllähän sellainen oli miesten työtä, mutta
lähetyssaarnaajien vaimoksi he kyllä saattoivat ruveta. Sitten kysyi
tyttö, olivatko lähetyssaarnaajatkin naimisissa; tämän käsitti poika
dogmaattiseksi kysymykseksi ja vastasi, että hän oli kuullut kerran
isänsä lausuvan mielipiteensä siitä eräässä keskustelussa. Jossain
kokouksessa oli näet muuan sitä epäillyt, koska muka Paavali, jota
täytyi pitää ensimäisenä ja myöskin suurimpana lähetyssaarnaajana,
ei ollut naimisissa, mutta isä oli vastannut, että Paavali luuli
Jeesuksen vielä jonakin päivänä tulevan takaisin ja sentähden
hänen täytyi kiiruhtaa ympäri maita ja mantereita niin nopeasti
kuin suinkin ja levittää tietoa siitä, jotta ihmiset voisivat olla
valmiina. Mutta lähetyssaarnaajat nykyään, nehän joutuvat elämään
yhdellä paikkakunnalla ja silloinhan ne tarvitsevat vaimon. Hän
itsekin oli lukenut lähetyssaarnaajien vaimoista, jotka pitivät
koulua pienille neekerilapsille.

Pitemmälle ei kumpikaan mennyt, mutta tyttö ajatteli asiaa itsekseen,
sen huomasi kysymyksistä, sellaisista kuin esim. -- oliko totta, että
neekerilapset söivät etanoita! Siitä hän ei pitänyt.

Täällä hämärässä, jossa pojan vaalea- ja tytön ruskeatukkainen
pää yhdessä keksivät huvittavia seikkailuja, he olivat istuvinaan
palmupuiden alla, täällä vilisi heidän ympärillään mustia
neekerilapsia ja kaikki ne olivat kilttiä ja kohteliaita ja
käännytettyjä, oli myöskin kesyjä tiikerinpentuja, ne loikoivat
hiekalla aivan heidän jalkojensa juuressa, hyväntahtoiset apinat
palvelivat heitä, elefantit kantoivat heitä varovasti selässään
ja puut heidän ympärillään olivat täynnänsä ruokaa, mitä he vain
tarvitsivat.

Nyt tuli Ole katsomaan tätä paratiisia viimeisen kerran ja sanomaan
sille jäähyväiset.

Hän oli juuri noussut kiivetäkseen kiven yli, kun hän muisti, että
nyt oli lauantai ja lauantaina oli Josefine kello yhdestätoista vapaa
(hänellä oli yksityisopettaja) ja silloin hän tavallisesti tuli tänne
halkopinojen taakse, lähelle poikien rauhallista aluetta.

Entä jospa hän nytkin istui siellä? Jospa hän oli kuullut
kaikkityyni! Nopeasti kivelle, ja -- siellä istuikin tyttö penkillä
ja katsoi nyt häneen!

Vain nähtyään hänet ja silmäyksen, jolla tyttö häneen katsoi, Ole
pillahti jälleen äänekkääseen itkuun. "Minä -- tahdon -- kotiin", hän
nyyhkytti, "en koskaan -- en milloinkaan tänne", ja hän laskeutui
Josefinen luo. Heti alkoi tämä häntä rauhoittaa, riensi antamaan
hänelle nenäliinansa ja pyysi häntä pitämään sitä suun edessä,
jotta itku ei kuuluisi, hän tunsi koulun tavat ja tiesi, että nyt
saattoi joku olla pihalla Olea hakemassa. Ole totteli nyt, kuten
aina, hänen neuvoaan, mitä käyttäytymiseen tulee. Hän luuli, että
se tarkoitti tuota kiusallista niistämistä, ja hän alkoi niistää
ja itkeä, itkeä ja niistää. Nopeasti tarttui Josefine silloin
pienellä tytön-kädellään Olea niskaan, toisella hän otti lujasti
kiinni häntä käsistä ja painoi nenäliinaa lujasti vasten Olen
suuta, samalla pudistaen varoittavasti tummankiharaista päätään.
Silloin käsitti Ole, mikä on kysymyksessä. Olikin jo aika, sillä
hänen nimeään huudettiin pihalla -- kerta toisensa perästä ja eri
tahoilla. Hänellä oli sellainen työ ja tuska tukahduttaessaan
itkua, että hänen ruumiinsa hytkähteli ja vapisi, mutta hän pidätti
sen. Pidätti, siksi kun kuuli toverin hyökkäävän jälleen rappusia
ylös. "Minä -- tahdon -- kotiin!" hän aloitti heti ja päästi itkun
valloilleen, hän ei voinut muuta. Sitten antoi hän nenäliinan
takaisin, nyökäytti päällään, nousi ja veti halot syrjään naapurin
aitauksessa olevan aukon edestä, yhäti vaan itkien ääneensä ja
yhäti ollen kauhistuksen vallassa. Heti halot poistettuaan hän oli
aukossa, koulupenkin kiiltäväksi hankaama takapuoli ja kirkkaat
korkoraudat vetäytyivät yhä edemmäs, kunnes ne katosivat. Hän nousi
ylös toisella puolen, kiiti siellä olevan halkovajan ja aitauksen
välistä solaa, ohi vanhan, mätänevän puuläjän, ja sieltä takaportin
kautta. Vasta kun hän oli sen ulkopuolella, kapealla kadulla, hän
muisti, että oli unhoittanut ottaa jäähyväiset Josefineltä, niin,
eikä ollut edes kiittänyt häntä! Tämä hänen kaikkien kaupungissa
kärsimiensä vastoinkäymisten lisäksi tullut harmi vaikutti, että hän
nyt juoksujalkaa kiiruhti pois, eikä hellittänyt juoksuaan ennenkuin
kiertoteitse oli päässyt maantielle. Se kuului ikäänkuin hänen
alustalaisiinsa, tämä vanha rantatie.

Josefine seisoi hetken ja tuijotti siihen paikkaan, josta Olen
korkoraudat olivat kadonneet, mutta ei kauan. Hän hyppäsi kivelle,
laskeutui seinän luo, työnsi laudat syrjään, tunkeutui läpi ja sulki
huolellisesti aukon jälkeensä. Vähän ajan päästä hänet nähtiin
apteekilla hatuttomin päin, hän kysyi veljeään -- ensin apteekista,
jossa veljen oli tapana oleskella, mutta siellä hän ei ollut eikä
ollut sinne jättänyt kirjojaankaan. Hän haki häntä toisestakin
kerroksesta, eikä löytänyt häntä sieltäkään, mutta ikkunasta hän
huomasi, että satamassa oli suuri vieras laiva ja noin kymmenen
kaksitoista venettä sen ympärillä, tietysti Edvard olisi siellä!
Juoksujalkaa riensi hän laiturille, otti heidän oman valkeaksi
maalatun venheensä ja työnsi vesille.

Hän souti, niin että hiki valui, souti ja tarkasteli ympärilleen,
kunnes saapui haaksirikkoisen luo, tuon vihreän, suunnattoman suuren
laivan viereen, joka siinä seista lokotti ja puhkui, kun vettä
siitä pumputtiin. Jo kaukaa näki hän, että Edvard seisoi kirjapakka
kainalossa komentosillalla juttelemassa ystävänsä Rojert Mo'n kanssa.

Heti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen
kuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö
hatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa
komentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta.
Mutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin
tapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas
laivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen,
jonka hän samassa työnsi ulos: "Mitä on tapahtunut?" Kirjat hän
lähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: "Mitä on
tapahtunut?"

Punoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan
ja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen
parin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle.
Edvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. -- Silloin
Josefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:

"Mitä olet sinä tehnyt Ole Tuftille?"

Edvard kalpeni ja punastui; myöskin hän piti airoja ylhäällä. "Niin,
nyt on hänen koulunkäyntinsä lopussa, nyt on hän mennyt kotiinsa,
eikä tule koskaan enää takaisin."

"Oh, sinä valehtelet!" -- pääsi Edvardin huulilta, mutta ääni,
jolla hän sen sanoi, todisti päinvastaista; hän aavisti, että tyttö
oli puhunut totta. Hän iski airot voimiensa takaa veteen ja souti,
ikäänkuin tahtoisi hän kiiruhtaa perästä.

"Niin, kyllä onkin parasta, että soudat", -- itse Josefine rupesi
huopaamaan; "parasta kyllä on, että riennät perästä vaikka
Suur-Tuftilaan asti, sillä muuten käy sinulle hullusti sekä isän
luona että koulussa. Sellainen kurja, mikä oletkin!" - "Oh, pidä
suusi kiinni!" -- "Elä luulekaan! Jollet sinä paikalla lähde hänen
perästään ja tuo hänet mukanasi tänne kortteeriin, niin sanon sekä
isälle että rehtorille, sen saat nähdä."

"Sinä itse olet kurja, mokomakin juorupussi." -- "Olisitpa kuullut,
mitä Anders Hegge sanoi, ja kaikki, koko koulu nauroi Olelle, kaikki,
jok'ikinen, -- ja hän, Ole parka, itki kuin olisi häntä ruoskittu
ja juoksi suoraa päätä kotiinsa. Hyi sinua! Hyi! Jollet saa häntä
takaisin, niin ei ole hyvä kanssasi." -- "Etkös sinä, pöllöpää,
sitten näe, että soudanhan minä minkä jaksan?" Hänen kyntensä olivat
valkeat, kasvonsa pullistuivat, hän kumartui joka kerta syvään
saadakseen pitempiä vetäisyjä. Sanaakaan virkkamatta siirtyi Josefine
tuhdolle lähemmäs Edvardia, asetti airot oikealla tavalla ja alkoi
soutaa, hänkin.

Noustessaan laiturin luona vastaamaan venettä lausui Edvard: "Minä
en ennättänyt tänään syödä aamiaista ja nyt minä saan olla ilman
päivällistäkin, jos sinulla on rahaa mukana, niin anna, jotta saisin
ostaa vähän rinkeliä!" -- "Kyllähän minulla on pari killinkiä."
Josefine nosti airot veneeseen ja antoi hänelle rahat. -- "Ota
kirjani!" huusi Edvard ja läksi juoksemaan yli kadun. Hetkisen
kuluttua oli hänkin maantiellä.




3.


Päivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat
toista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja
nuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin
kaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta
lumivelliä.

Poika ei ollut kulkenut vielä kymmentäkään minuuttia, kun hänen
hienot saappaansa olivat jo läpimärät. No, siitä ei suurta haittaa,
pahempi oli se, että viimeinenkin rinkeli oli jo syöty, eikä hän
ollut vielä kylläinen -- ei likimainkaan! Mutta ei _sekään_ tehnyt
mitään, pitihän hänen saavuttaa Ole! Edvard oli nopeampi jaloiltaan,
astui keveämmin, ja aika kyytiäpä poika nyt pistelikin. Kunpa hän
vaan tapaisi Olen, niin kaikki kävisi hyvin, sitä hän ei lainkaan
epäillyt. Ole oli taipuisa, ja hän suojelisi kyllä Ole parkaa toisia
poikia vastaan, ainakin sen hän oli velvollinen tekemään, -- ja se
alkoi jo huvittaakin häntä, hän kyllä saisi toisiakin puolelleen ja
silloin vaikka tapeltaisiin!

Mutta kun hän oli astunut koko ruotsin-virstan näkemättä jälkeäkään
Olen saappaista tässä likasohjussa, vielä vähemmin häntä itseään, --
ja varsinkin kun hän oli rämpinyt puoli peninkulmaa mitä kehnoimmassa
kelirikossa, jalat likomärkinä, hikoillen ja vilustuen, puolikuivana
jälleen ja taas hiestyen, -- ja kun vielä uhkasi ruveta satamaan
ja tuulemaan ja luonto oli hirveän yksinäistä näillä pitkillä,
louhikkorinteisillä, metsäisillä harjuilla, -- niin lannistuipa hänen
rohkeutensa melko lailla.

Merkillistä myöskin, ettei hän ensimäisen ruotsinvirstan jälkeen
kohdannut ketään vastaantulijaa. Tiellä oli kyllä ajajoita, ihmisiä,
koiria, mutta ne kaikki kulkivat samaa suuntaa kuin hänkin ja
useimmat heistä olivat ylpeitä ja koppavia, mutta ei ainoatakaan
ihmistä tullut hänen vastaansa, ei taloissakaan näkynyt ketään. Hän
ei kuullut koiran haukuntaa, ei nähnyt savua kohoavan kattopiipuista;
täällä oli kuin kuollutta. Hän sivuutti autiolahden toisensa
jälkeen, niitä eroitti toisistaan mereen pistävät, louhikoiset
harjuselänteet, jotka olivat muodostuneet joko maanvieremän tai
soljumisen kautta. Niiden molemmin puolin oli aina lahti ja joka
lahden pohjukassa talo tai useampikin, joki tai lähde, mutta ihmisiä
ei lainkaan. Niin monesti oli poika jo noussut louhikkorinnettä ja
mäen päältä turhaan tähystänyt, näkyisikö Olea maantiellä, että
hän alkoi jo käsittää, että hänen täytyisi rämpiä nälkäisenä ja
väsyneenä aina Suur-Tuftilaan saakka, ja sinne oli matkaa melkein
peninkulma. Silloin tulisi hän olemaan liian kauan kotoa poissa, isä
saisi sen tietää ja alkaisi kuulustelu, toruminen, ja selkäsaunan
hän saisi kaikesta huolimatta, kenties ryhtyisi rehtorikin asiaan
ja sama leikki uusiintuisi ... tahtoipa melkein itkuksi tupata.
Kirottu Anders _Hegge_, oh, niitä himokkaita, urkkivia silmiä, sitä
ilettävää hymyä kaikelle, joka maistui, sitä rutkuttavaa naurua, sitä
liukastelevaa ystävyyttä, juoruamista, oh, sitä iljetystä! Täällä
piti nyt hänen rämpiä pakottavin jaloin likasohjussa, väsyneenä ja
alla päin. _Tätäpä_ se merkitsi, se hänen eilisiltainen pelkonsa,
tätä se merkitsi!

Ei, hiisi tässä vielä itkemään ja lannistumaan, ehei! Kyllä kai
kerran perille tullaan, ja selkään on saatu ennenkin, heipparallaa!
Hän alkoi päästellä iloista espanjalaista laulua, lasketteli värssyn
toisensa jälkeen, hengästyi ja täytyi hiljentää vauhtia, mutta
pelästyi, kun ei enää kuullutkaan omaa ääntään; siksipä uusi laulu
jälleen läpi koko pitkän laakson.

Ei täälläkään ketään, ajajoita ja jalkaisin kulkijoita kylläkin,
aikuisia ja lapsia ja hevosia ja koiria lähitaloista, mutta kaikki ne
riensivät eteenpäin. Mikähän nyt oli? Tulipaloko? Vai huutokauppa?
Ei suinkaan niillä silloin olisi kärryjä mukana. Olikohan jossain
tapahtunut maanvieremä? Tai ehkä suuri haaksirikko eiliseltä? No,
hänestä oli samantekevää. Juuri kun hän rupesi nousemaan ylös
seuraavaa harjannetta, joka pisti vuonoon pitkänä niemen särkkänä,
näki hän rinteessä ensi kerran Olen jälet, tästä hän oli kulkenut
tien reunustaa, korkorautojen jälet hän tunsi, samoin kummankin
saappaan pohjissa olevien puulappujen jättämät merkit. Jälet olivat
aivan tuoreet, nyt ei Ole enää voinut olla kaukana. Tämä lisäsi
intoa, hän kiiti eteenpäin.

Täällä oli hyvää hongistoa ja hiljaista. Kun hän yritti panna
lauluksi, ei se oikein luonnistanut. Kuta syvemmälle metsään tie
kulki, sitä tiheämmäksi se tuli. Lumi oli kovempaa, kivet ja
kanervamättäät pilkistivät siitä uteliaina päätään kuin eläimet,
ja sitten siellä metsässä ruski ja risahteli, joskus rääkäsikin,
pelästynyt linnunrupilas rymähti lentoon aika rytinällä. Hän etsi
hikipäässä Olen jälkiä saadakseen seuraa, eilinen pelko oli kohta
hänen kimpussaan. Jospa vain uskaltaisi pistää juoksuksi, kunpa
vain metsä loppuisi! Linnun lentoon lähtemisen jälkeen seuranneessa
loputtomassa hiljaisuudessa hän tunsi, että jos hänen tielleen
sattuisi myrskyn kaatama kuusi, niin tulisi hän ehkä hulluksi. Ja
tuon solatien läpi piti hänen kulkea! -- Jo kaukaa tarkasti hän
tuijottaen sen korkeita, mustia sivustoja, ne näyttivät siltä kuin
uhkaisivat lyödä häntä, muutamia hirvittäviä puita oli nojallaan tien
yli ja ne väijyivät viekkaina. Kun hän vihdoinkin saapui sinne, oli
hän kuin pieni, hiljainen metsähiiri. Kunpa ne nyt vain hetkisenkin
olisivat hiljaa ja kunpa vain ei yksikään tuolta ylhäältä kumartuisi
alas ja ottaisi häntä tukasta taikka ei kaatuisi juuri hänen eteensä
tai taaksensa, eikä rupeaisi puhaltamaan hänen niskaansa... Hän
asteli tuijottavin silmin kuin unessakulkija. Honkien juuret
kiemurtelivat paljaina rinteiltä alas, ne näyttivät eläviltä, mutta
hän ei ollut niitä näkevinään.

Kaukana edessäpäin oli korkealla ilmassa lintu, se lensi kohti
kaupunkia, josta hän tuli. Oi, saadappa istua sen selässä! Hän
näki selvästi kaupungin ja laivat satamassa, hän kuuli rauhallista
heivauslaulua, iloista ankkurin nostoa ja tynnyrin jyrinää
laiturilta ja hilpeätä naurua ja remua ja komentohuutoja ... niin,
hän kuuli todellakin komentohuutoja! ja laivan vihellyksen, jota
seurasi toinen! ja kolmas römäkämpi! ja ihmis-ääniä! Ne _olivat_
ihmisääniä... ja hevosten hirnuntaa hän myöskin kuuli. Ja koiran
haukuntaa! Ja taas ääniä, useampia ääniä! Nyt hän oli päässyt
solatiestä, se oli ollutkin lyhyt, ja puiden välistä hän näki merta
ja laivoja, -- mutta mitäs tämä oli? Oliko hän tulossa kaupunkiin
takaisin? Oliko hän kiertänyt ympäri? Ei, olihan hän kulkenut koko
matkan rantoja pitkin. Hän lähti juoksemaan, hän tunsi taas olevansa
oma itsensä. Mutta, hyvä ystävä, oliko hän todellakin kulkenut vain
eteenpäin? Aivan varmasti, -- ja tuolla aukeaa näköala kokonaan,
tuo lahti ... niin, sen hän oli nähnyt ennenkin, nuo saaret hän
muisti myöskin, oikealla tiellä oltiin, nyt ei ollut enää pitkältä
Suur-Tuftilaan!... Mutta mitä puuhaavat kaikki nuo veneet? Mitä
merkitsee tuo tasainen, alituinen hälinä? Nuotanveto! Hurraa, siellä
vedetään nuottaa! Hän oli saapunut nuotan vedolle, hurraa, eläköön!
Nälkä, väsymys ja pelko olivat tiessään, pitkillä harppauksilla
riensi hän eteenpäin mäkeä alas.

Yksi nuotta oli jo vedetty, toinen oli meressä, kolmatta juuri
heitettiin, täälläkös oli loisketta. Mutta nythän oli lauvantai-ilta,
senvuoksi oli kalat suljettava lahteen sunnuntai-illaksi ja perattava
ne, jotka oli saatu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä.

Ranta oli täynnä ihmisiä, aina tielle saakka, vieläpä tielläkin ja
lähistöllä, väkeä, paljon väkeä. Ja siellä oli sikin sokin kärryjä ja
rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä täynnä, pyttyjä ja tynnyreitä, hevosia
aisoissa ja riisuttuina, koiria suurissa parvissa, joka paikassa
lapsia ja naurua ja hälinää. Ulkona lahdelmalla oli veneitä nuotan
ympärillä, jota heitettiin, huutoa ja hoilotusta ja korkealla ilmassa
rääkyi nenäkäs, nälkäinen lintuparvi.

Taivas pimeni, höyrylaivan savu teki ilman vielä raskaammaksi ja
uhkaavamman näköiseksi. Autiot saaret sopivat hyvin tähän nousevaan
rajuilmaan, ne näyttivät kuin olisivat ne nyt juuri ilmestyneet, tuo
kaukana oleva, metsäinen saari näkyi rankkasateessa salaperäisenä ja
yksinäisenä taivasta vasten, höyrylaivat kiiruhtivat kilpaa satamaan
ja huusivat kilpaa, ne mittelivät voimiansa.

Miehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut,
toiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään
nahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin
kääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen
kohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.

Alkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin,
kaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne
töllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän
hälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä,
pieni kastunut karvalakki päässä.

Mutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret
Syvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa
hänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa,
pitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut
täällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat
kalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. "Päivää, Ingebret!"
huusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin
alla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja
yläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten
hän virkkoi: "Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika". -- Samassa
joku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella
tämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne
päin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän
matkan päässä kalastajista.

Edvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, -- ja vasta
siellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri
isäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan,
ennenkuin isä hänet tapaisi?

Mutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset
ja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon
siitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi
hänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan
juosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä
halutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi
muuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä
marseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka
kulki kohti selkäsaunaa, -- hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt
ensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti
myöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta
alkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo
katkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset
liikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli
lukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset
pyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään,
mutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat!
Muuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti
päästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut...
Edvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat
silmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski
häneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun
vallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin,
entäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä
kaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti
ne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri
luoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, -- aina maailman
luomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja
maan sisästä, -- entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja
entäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa
paikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!

Oh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut
enää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.

Eikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi
hyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan
pois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli
kahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä
vielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja
sormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut
ajatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän
jäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen
hän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja
vasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi
ja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä
ylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän
Suur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen
takana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän
ennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi
ole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. -- Uusia voimia vaan!

Isä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin.
Varsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä
tekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada
vielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies,
tuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella.
Herrajumala, jollei niitä olisi useampia...

Tuolta se nyt nousi mäen takaa, tuo punainen hevosen pää! Suuret
olkikengät, joita isä talvisaikaan käytti jalustimina, sojottivat
hevosen molemmin puolin kuin petoeläimen käpälät. Poika pysähtyi kuin
kivettyneenä.

Hepo tuijotti poikaa raskaiden espanjalaisten suitsien alta, se ei
ollut uskoa omia viisaita silmiään. Sama oli isänkin laita, sillä tuo
pyöreä pää ja harmaa villalakki kohosi yhä ylemmäs hevosen kaulan
takaa kunnes hänen täytyi molemmin käsin nojata satulan nokkaan: --
oliko tuo likomärkä poika, karvalakki päässä, -- tuo, joka tuossa
seisoi kalpeana ja pelästyneenä keskellä tietä kuin kummitus,
-- oliko tuo se poika, jonka nyt pitäisi istua kotona läksyjään
lukemassa, ennenkuin saisi luvan liikahtaa minnekään? Ja nyt
lauantai-iltana? Tällaisella ilmalla sitten ja tällaisella kelillä ja
noin vähillä vaatteilla Suur-Tuftilan mäessä? Ja vielä ilman lupaa?
-- "Mitä pirua sinulla on täällä tekemistä?"

Hevonen pysähtyi; sen lämpöinen henki täytti ilman pojan ympärillä
ja kietasi hänet epämiellyttävän hikihajun täyttämään höyryyn.
Edvard ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä uskaltanut vastata.
Hän vain tuijotti höyryn läpi isään, kuin puulla päähän lyötynä,
tölmistyneenä, lopuksi tylsistyi hän kokonaan.

Samassa isä astui hevosen selästä alas ja ohjat vasemman käsivarren
ympärillä, piiska toisessa kädessä seisoi heti pojan edessä. "Minne
matka? Häh? Miksi täällä? -- Piru vieköön, etkö vastaa?"

Edvard vetäytyi vaistomaisesti edemmäksi ja edemmäksi syrjään, isä
tuli perästä, -- ja yhtä vaistomaisesti nosti poika oikean kätensä
suojellakseen kasvojaan, vasempaa piti hän torjuen edessään. --
"Minne olet matkalla?" -- "Ole Tuftin luo." -- "Mitä siellä? Häh?
Ole Tuftko kotona? Häh?" -- "Niin." -- "Mitä sinä siellä teet?" --
"Minä menen ... menisin" -- "Häh?" -- "pyytämään häneltä anteeksi".
-- "Anteeksi? Mikä nyt? Mikä nyt? Häh?" ja piiska kohosi. Poika
kiiruhti vastaamaan: "Hän ei tahdo enää tulla kouluun." -- "Noh? --
Kiusattuko häntä? Häh? Sinä etupäässä? Mitäh?" isä hihkui. -- "Minä
sain tietää, --" hän ei jatkanut. -- "Mitä?" -- "... että hän -- että
hän -- --" Poika alkoi itkeä. -- "Häh?" -- "... että hän auttoi
sairaita." -- "Kertonutko sen? Mitäh? Lörpötellyt? Häh?" Edvard ei
uskaltanut vastata, ja silloin alkoi piiska heilua, poika huitoi
molempia käsiään tahtiin piiskan kanssa ylös ja alas, epävarmana,
minne isku sattuisi. Ja siirtyi aina kauemmaksi syrjään. -- "Seiso
paikallasi hiljaa!" kiljui isä. Mutta poika sen sijaan hyppäsi aivan
ravin reunalle. Vihaisena kohotti isä piiskaansa, hevonen sai hänen
tahtomattaan aika rapsun ja riuhtaisihe niin rajusti, että oli vetää
isän kumoon. Edvardilta ei tämä hupainen sattuma jäänyt huomaamatta:
hän räjähti kaikuvaan nauruun. Mutta säikähti samassa sitä itsekin
niin pahanpäiväisesti, että hypähti ravin yli ja juoksi metsään;
kääntyessään katsomaan jälkeensä hänen oli mahdoton pidättää itseään,
hänen täytyi taas purskahtaa nauruun eikä hän tiennyt parempaa tapaa
sitä peittääkseen kuin ruveta ulvomaan kohti kurkkua.

Isän ylenkatse poikaan oli kuvaamaton. Itse hän tuli siitä
kylmäveriseksi, rauhoitti hevosen ja hyppäsi satulaan. "No, tule
nyt!" virkkoi hän tyynesti -- ja viittasi piiskallaan Tuft-laaksoon
päin. -- Lähempi tilinteko sitten, kun tullaan perille, ajatteli
poika.

Hän totteli tietysti ja tuli tielle, -- mutta pysyttelihe sopivan
välimatkan päässä hevosesta. Ja sitten hän kulki koko matkan yhtä
kaukana; hevonen asteli nopeasti, joten siinä oli kyllä käymistä
pojalle.

Tämä harmaa mies punaisen hevosen selässä ajoi nyt armottomasti
poikaa edellään lumisohjussa, vaikka pojan jalkoja pakoitti, -- sen
saattoi huomata käynnistäkin! -- ja vaikka pojan kädet olivat kovassa
kohmeessa, -- hän pisti ne väliin suuhunsa! -- ja vaikka hän oli
likomärkä, karvalakki repsotti päässä kuin pesuriepu! Itse istui
tuo harmaa mies kuivana vedenpitävissä, lämpimissä vaatteissaan,
piiska kädessä, nenä kuin kalpa keskellä naamaa ja kaksi säihkyvää
silmää molemmin puolin. Joka tämän matkueen näki, ei suinkaan
voinut aavistaa, että tuo ankara herra ei mitään sen kiihkeämmin
toivonut kuin rakastavansa poikaa, jota hän raivoisana ajoi edellään.
Mutta voidaksemme rakastaa jotakuta, täytyy hänen olla niinkuin me
tahdomme, -- vai kuinka? Ja kun poika nyt ei tahtonut sitä? Ja kun
Kallem ei ollut tottunut vastarintaan? Hänen vaimonsa kuolema oli
ollut ensimäinen vakava tapahtuma, mitä hänellä oli ollut ja se
tapahtui vain vähää ennen pojan kanssa sattuneita vastoinkäymisiä.
Siihen saakka he olivat eläneet ulkomailla, Kallem oli viettänyt
päivänsä kaikessa rauhassa vaimonsa kanssa, johtanut liikettään,
urheillut ja lueskellut kirjojaan (hän oli nimittäin innostunut
lukemiseen) eikä häntä koskaan ollut mikään häirinnyt tai vaivannut.
Liikkeestä piti huolen hänen vaimonsa veli, se veteli mainiosti,
taloudesta huolehti vaimo, myöskin erinomaisella tavalla. Kaikki meni
rauhallisesti ja ilman pelkoa ja aivan niinkuin pitikin, -- vaimon
kuolemaan asti. Mutta sitten!

Ei hän eikä kukaan muukaan voinut alussa käsittää sitä odottamatonta
muutosta, mikä hänessä tapahtui; joku arveli että vaimon kuolema oli
tehnyt hänet mielisairaaksi. Itse oli hän sitä mieltä, että Espanjan
ilmanala oli hänelle liian kuuma, hänen täytyi päästä pois; hän
halusi kotimaahan. Liikkeen hoitaja oli samaa mieltä, olisihan näet
erinomainen kauppatuuma siirtää pääliike Norjaan ja pitää täällä
haarakonttoria. Sitten he läksivätkin -- nyt noin vuosi sitten.

Mutta poika, joka Espanjassa oli saanut hänet ensi kerran
vihastumaan, vieläpä toisenkin kerran, niin, paha kyllä myöskin
kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennenkin kerran, aina oli
poika siihen syynä, -- niin, tämä poika tuotti hänelle harmia
Norjassakin. Niin lämpimässä kuin kylmässäkin maassa, poika oli yhtä
pahankurinen.

Pian alkoi hänestä kuulua valituksia koulunkin taholta, sitten
apteekista, missä he asuivat vuokralla Kallemin hyvän ystävän luona,
sitten pihalta, sitten naapurista, sitten satamasta. Kenties saivat
muutkin vanhemmat kuulla valituksia _omista_ lapsistaan, kenties oli
kansa näissä seuduin maata yleensä kärkkäämpi valittamaan, siitä ei
Kallemilla ollut tietoa, sillä hän eli erakon elämää. Sitävastoin
hän tiesi, että poika oli kaikista lahjakkain koulussa, opettaja
toisensa perästä oli sitä hänelle vakuuttanut. Hän tiesi myös, että
pojalta ei puuttunut sydäntä eikä tahtoa, hän oli vaan niin huoleton,
tahtoi huvitella, tahtoi sekautua kaikkeen, siihenkin, joka ei
hänelle kuulunut, oli samalla rohkea ja pelkuri, niin uhitteleva ja
pahankurinen, että oikein hävetti. Hän voi viedä kärsivällisyyden
taivaan enkeliltäkin, saati sitten Kallemilta, jolla sitä ei
rahtuakaan ollut.

Tämä hoikka notkea vekkuli, joka nyt laahusti tietä pitkin tuolla
edelläpäin syrjäsilmällä pälyen hevoseen ja piiskaan, oli tuonut
rauhattomuuden isänsä elämään. Hän ei ollut ainoastaan tehnyt häntä
epävarmaksi sisimmässä olemuksessaan, vaan vieläpä joskus antanut
hänen tuntea itsensä kokonaan voimattomaksi ja avuttomaksi hänen
suhteensa. Sellaisina hetkinä oli hän halunnut lyödä poikansa mäsäksi.

Sitten hän saattoi taas ottaa pojan eteensä, uhata ja pyytää.
Nyt viime rajuilmayönä hän oli oikein paimentanut poikaa, mitä
liikuttavimmalla tavalla koettanut saada häntä mokomasta pelostaan
luopumaan. Hän oli neuvonut häntä, valaissut hänen järkeään
luonnontieteellisillä esityksillä, että kaikki ennustukset maailman
lopusta olivat keksittyjä, valhetta, -- poika vastaili kaikenmoista:
niinkö, kyllä, niinhän se on -- eikä uskonut sanaakaan siitä, mitä
isä sanoi! Heti kun ukkonen jyrähti, oli poika yhtä hassu; -- hän
pakeni ulos peloissaan kuin hullu.

Ja tänään hän kohtaa pojan täällä tyhjällä maantiellä, peninkulman
päässä kaupungista, sateessa ja tuulessa ja lumisohjussa, --
tietysti ilman lupaa! Ensin loukkaa hän koko koulun parasta poikaa,
pientä raukkaa, josta Kallem oli monesti iloinnut, ja jonka pientä
lähetystointa hän oli hiukan avustanut, kun Josefine oli siitä
hänelle kertonut; -- ja tämän lisäksi...

"Kappas nyt! Piru vie, eikö hän naura tuossa mennessään!" ajatteli
hän, mutta ei ollut sitä näkevinäänkään.

Mitä se oli? Niin, hevonen hänen takanaan, "piru vieköön" selässä
ja ratsupiiska ja tuo raskas, yksitoikkoinen astunta lumisohjussa:
"tsap-tsap, tsap-tsap; tsap-tsap, tsap-tsap" -- kasvoi vähitellen
hirvittäväksi, kasvoi, kunnes se muuttui suunnattoman suureksi,
muodottomaksi hirviöksi, ... poika kiiruhti ajattelemaan jotain
muuta! Hän syöksyi jälleen sinne englantilaiseen kivihiilikaivokseen,
joka täyttyi vedellä, ja veti esiin hevosen, joka siellä oli pojan
perästä koettanut pyrkiä ulos. Ei, hän ei päässyt kaivokseen, oli
vain pelkkää maantietä ja "tsap-tsap, tsap-tsap" ja piru vieköön
ja piiska, ja hän itse edelläpäin puolellatoista jalalla laahaten
itseään, hihi-i-i-i.

"Häh?" hänen takanaan hihkasi.

Ääni luisui pitkin pojan selkää kuin terävä jääpalanen.
Suur-Tuftilakin tuli pian näkyviin.

Se oli aivan sen mäen juurella, jota he laskeutuivat, siellä oli
monta taloa ja useimmat rakennettuina neliönmuotoon pihamaan ympäri.
Toisella puolen kohisi joki myllyineen ja sanoineen, ulompana
olevat saaret ja niemet molemmin puolin sulkivat lahdekkeen niin,
että vesi siinä lepäsi tyynenä kuin lampi, poukamat jäässä. Sarja
venekoppeleita oli valkaman molemmin puolin, hedelmäpuutarhoja,
joukossa suuriakin, oli joka talon ympärillä.

Suur-Tuftilan päärakennuksen kattopiipusta kohosi savu -- vihdoinkin!
Siellä äiti keitti Olelle päivällisruokaa! Ja nälkä ja kaipaus ja
suru sai taas vallan pojassa ja ajatus lämpimästä tuvasta ja kuivista
vaatteista ja muisto omasta äidistä ja kodista Espanjassa oli vähällä
saada hänet jälleen itkemään, mutta sitten hän ajatteli, että isä
virkkaisi: "Piru vie, hän itkee nyt!" Ja hän pidätti itsensä.

Hän katsoi peloissaan kartanoa kohti. Päärakennus oli puutarhan
sivulla. Se oli punaiseksi maalattu, kaksikerroksinen puutalo, ikkuna
laudat valkeat. He poikkesivat maantieltä, poika yhä edellä, isä
perästä.

Päädyn sivuitse he tulivat pihalle, sen toisella puolen oli navetta
ja talli saman katon alla, ne olivat aivan vasta rakennetut ja
suorassa kulmassa jyväaittaan, halkovajaan ja muihin, näitä
vastapäätä oleviin rakennuksiin. Navetassa joukko vuohia naposteli
kuusen oksia, ympärillä suuri joukko varpusia, joita näkyi olevan
kokonainen seurakunta myöskin jyväaitan alla.

Vuohetpa huomasivat tulijat; ne kohottivat päätään ja kurottivat
kaulaansa kaikki samalla aikaa, silmät jännityksessä, korvat
pystyssä, jäykkinä, viimeinen purus liikkumattomana suussa, mitä
suurimman uteliaisuuden vallassa. Ainoastaan pukki jatkoi syömistään
ja katseli heihin välinpitämättömästi. Varpuset pyrähtivät tiehensä.

Kartanon päädyn ja navetan välillä isä pysäytti hevosensa ja astui
maahan. Poika oli jo pihalla ja töllisteli heinäkorsun kattoa,
joka oli revitty ja katettiin uudelleen, mutta siellä ei näkynyt
yhtään työmiestä, varmaankin ne olivat vähän aikaa sitten lähteneet
nuotan vetoon, tikapuut olivat vielä pystyssä. "Odota!" huusi isä,
ja poika pysähtyi ja kääntyi, isä oli kiinnittämässä ratsuaan
kartanon päässä olevaan tahkokiveen. Poika seisoi ja katseli.
"Kylläpä hän nyt on tullut rauhalliseksi", ajatteli isä, tuli
sitten ja viittasi piiskalla, pojan piti mennä tuolle leveälle
kivelle rappujen edessä. Ja sen hän teki. Hän kulki häkkireen
sivuitse, huomasi kaksi kissanpoikaa, jotka siinä leikkivät
tankojen välitse, toinen ulkopuolella toinen reen sisässä. Ikkunat,
joiden vieritse he kulkivat olivat niin matalalla, että he näkivät
niistä vierashuoneisiin, joissa oli ikkunat toisella puolen, ja
myöskin tupaan. Siellä istui Ole yllään valkea paita, joka ulottui
jalkoteriin saakka, lieden ääressä, jalat nostettuina pankolle,
äiti seisoi vieressä kumartuneena joidenkin patojen yli. Edvardilla
ei ollut aikaa katsoa sen enempää, hän nousi rappukivelle ja siitä
ylös kuistiin. Siellä kohtasi häntä voimakas kalan haju ja lisäksi
tunsi hän muutakin hajua, jota hän ei heti tajunnut, mitä se oli.
Isä viittasi edelleen oikealle. Vasemmalla oli myöskin ovi, hienoksi
maalattu ja varustettu messinkisellä rivalla, ja sinne hänen ei
pitäisi mennä. Ei, ajatteli poika, tiesinhän minäkin niin paljon,
että meidän tulisi mennä sinne, missä oli ihmisiä, eikä kylmään
vierastupaan! Hän nosti kohmettuneilla käsillään linkun ylös ja avasi
oven.

Uuni oli nurkassa, ovesta heti vasemmalla, ja kai ne heidät, nuo
kaksi, siellä huomasivat. Pöyrytukan päätä tuskin näkyi isävainajan
sinivalkoisen paidan sisältä. Äiti oli kookas nainen ja kasvonsa
hienopiirteiset, päässään musta huivi; hänen vaaleat, välkkyvät
hiuksensa valuivat alas poskille ja tekivät kasvot pitkännäköisiksi.
Hän nousi patojensa äärestä tulijoita vastaan, jotka hän tunsi
molemmat; katseensa oli vakava, mutta ystävällinen, hän oli hiukan
peloissaan tai sitten epätietoinen, mistä oli kysymys, silmänsä eivät
alussa tahtoneet pysähtyä kumpaankaan heistä. Olen saappaat olivat
lieden reunalla, mutta hänen vaatteensa, paitansa ja sukkansa oli
ripustettu kuivamaan niiden yläpuolella riippuville orsille. Toisille
orsille oli ladottu puurankoja ja muita kapistuksia kuivamaan.
Työkaluja ja astioita oli esillä, kuten ainakin arkipäivänä.

Tupa ei ollut maalattu, mutta laudoitettu, molemmin puolin ikkunain
alapuolia olivat punaiseksi maalatut penkit. Nurkassa vasemmalla
olevan ikkunan poskessa oli pöytä ja sen päällä kirjakaappi. Pöydän
pään kohdalla aivan vieraspuolelle menevän oven vieressä riippui
seinäkello. Se kävi niin tasaisesti ja iloisesti kuin ei koskaan
olisi rauhattomuutta tuvassa tätä ennen vielä sattunut. Pihalla
oli hän katsonut kissanpoikia häkkireessä ja täällä hän näki Olen
kasvot aivan tuossa edessään; Ole hymyili, siksi, että hänkin oli
peloissaan. Mutta nuo padat! Nälkäinen ja väsynyt Edvard kun oli,
olivat padat hänestä nyt parasta kaikista. Yhdessä niistä oli
perunoita, se oli lattialla jo valmiiksi kiehuneena, mutta kaksi
pataa oli tulella, ehkäpä niistä toisessa olisi kalakeittoa! Mutta
entäs toisessa --!

Äiti oli hämillään, mitä tekisi, sillä tuo tuimannäköinen mies ja
poika jäivät oven suuhun seisomaan. Juuri kun hän vihdoinkin aikoi
pyytää heitä istumaan tai jotain sen tapaista sanoa, aloitti isä
asiaansa. Äiti kai tiesi nyt, hän sanoi, mitä oli tapahtunut, --
vai mitä? Nyt tuli poika tänne pyytämään "anteeksi" ja saamaan
rangaistuksensa, se oli välttämätöntä, sillä tämä oli pahankurinen
poika, joka ei tarvinnut muuta kuin selkäänsä, hyvyys ei häneen
pystynyt.

"Ohoo, -- eihän se olisi ansainnut?" sanoi äiti lempeästi, hän oli
ihan peloissaan, ja Ole tuli yhtä kalpeaksi kuin paita, joka oli
hänen yllään. -- "Kyllä, hänen täytyy saada selkäänsä! -- Pyydä
ensin anteeksi! Heti paikalla, sanon minä!" -- Ole alkoi itkeä,
mutta eipäs Edvard! Ole ei voinut istua paikoillaan, hän nousi ylös,
katsahti äitiinsä: "Rakas --!" hän sanoi, mutta ei voinut enempää,
tarkoitus oli kuitenkin selvä, äidin pitäisi käydä välittäjäksi.
"Pyydätkö anteeksi!" karjui isä ja piiska kävi levottomaksi. --
"Mutta, äiti", parkui Ole. Edvardin oli nyt käytävä toimeen. Ole
oli kääntynyt poispäin, hän ei tahtonut nähdä enempää, hän ei ollut
tottunut sellaiseen. Edvard väistyi, isä perästä, niin että kannukset
helisivät. Edvard hädissään käsi ojolla Olen äidin turviin, tämä
ei tarttunut hänen käteensä, mutta Ole alkoi kirkua hirvittävästi.
Niin suurta myötätuntoa ei Edvard voinut kestää, hänkin purskahti
itkuun, kieppuen äidin ympärillä. Siitä nousi sellainen elämä, että
vuohilta jäi taas purus suuhun, ne töllistelivät tupaa kohden --
ja kuuntelivat; varpusetkin, jotka olivat tulleet takaisin, heti
paikalla katon yli karkuun.

Ja mitä tapahtui? Varpuset näyttivät pojalle tien. Nopealla
hyppäyksellä oli hän isän ohitse ja ulkona ovesta, jonka hän jätti
auki mennessään. Nähtiin vuohien kiitävän minkä minnekin ja pojan
hyökkäävän tikapuille ja niitä myöten katolle. Heti sinne päästyään
hän alkoi vetää tikapuita jälestään. -- "Siinä sen nyt näette" karjui
isä ikkunassa; "mitäh? --" Ja hyppäsi perästä.

Heti kun poika näki hänen tulevan, päästi hän tikapuut käsistään ja
ne putosivat rumahtaen alas. Poika vilisti ketterästi kuin kissa
katonaluisia pitkin harjalle ja keikkui siellä niinkuin ei olisi
koskaan tehnyt muuta. Ei hän tosiaankaan tuntenut nyt jalkojansa
pakoittavan.

Isän säikäys oli ääretön: "Varoita itseäsi, sanon minä, mutta
herrannimessä varoita, varoita itseäsi! Laittaudu pois sieltä ja
_heti paikalla!_ Laskeudutko alas sinä kelvoton!" Hän juoksenteli
ratsusaappaissaan alhaalla pihalla ja uhkaili ylös katolle.

"Eläppäs luule! Nyt minä hyppäänkin täältä suoraan alas pihalle,
hyppäänpä niinkin!"

"Oletko, piru vieköön, villissä, poika! Oletko hulluttelematta!" --
"Kyllä, jos lupaat olla lyömättä minua?" -- "Sitä minä en lupaa."
-- "Vai et sinä lupaa?" ja poika tuli lähemmäksi harjan päätä. --
"Kyllä, kyllä! Oh, senkin villitys! Oh, sinä kelvoton! --" -- "No,
sen olet luvannut siis!" -- "Olen, piru vie, olenhan luvannut.
Pääsetkö sieltä alas!" -- "Etkö tukistakaan, etkä mitään!" -- "Alas
sieltä! Sinähän putoat sieltä!" -- "Et tukistaa, etkä lyödä, etkä
mitään!" -- "Kyllä! Kyllä! Kyllä! Mutta alas sieltä! Kas niin, nyt
sinä luiskahdat! Edvard! Kuuletko!" hän kiljui. -- "Kyllä, ja sinä
pidät, mitä olet luvannut? --" -- "Oh, kuinka sinun pitäisi saada!"
hän uhkasi ylös piiskallaan. "Kyllä, kyllä, sen lupaan! Varoita
itseäsi!" Mutta poikapa sanoi: "Saankos sitten minä olla täällä Olen
luona, huomiseen? Saanko?" -- "Minä en vastaa mihinkään, ennenkuin
tulet alas." -- "Vai et vastaa, kyllä, kyllä --!" -- "Oh, senkin
penikka! oh, senkin ilkimys!" -- "Jaha, sinä et suostu?" -- "Suostun
piru vieköön! Mutta laittauduhan ainakin pois sieltä harjan reunalta.
Pahuuksen poika!" -- "Kuulehan, -- parasta on kuitenkin, että
sinä, isä, ensin lähdet matkaasi!" -- "Ei, siihen et minua saa. Et
ikimaailmassa. Minä tahdon nähdä sinut alhaalla ensin." Tähän poika
kyllä tyytyi. Isä nosti tikapuut pystyyn ja poika tuli verkalleen
alas, ei kuitenkaan ennenkuin isä oli väistynyt hiukan syrjään
pihalle. Ja hän pysyttelihe matkan päässä, vaikka isä tahtoi puhua
hänen kanssaan ja vakuutti, ettei mitään pahaa tekisi hänelle. Ei hän
myöskään mennyt sisään niin kaualle kuin isä oli siellä ja liko märkä
kun hän oli, pakoitti hän sillä neuvoin isän lähtemään.

Viisi -- kuusi minuuttia sen jälkeen olivat pojat telmämässä tuvan
lattialla, Edvard samallaisessa paidassa kuin Olekin ja muutenkin
yhtä vähissä pukimissa. Heidän piti molempien vetää jalkaansa paksut
talonpoikaiset villasukat, sellaiset, jotka ulottuvat ylös reisiin
saakka. Heidän mielestään oli mukavinta tehdä se hiekkaisella
lattialla. Siellä he tuupiskelivat toisiaan kumoon ja nauroivat,
ikäänkuin olisi jo monta päivää kulunut siitä, mikä juuri äsken
tapahtui. Kaikki, mitä Edvard teki ensin, Ole teki perästä, he
nauroivat niin että hiljaisen äidin lopulta täytyi nauraa mukana,
sillä Edvard keksi kaikkea mahdollista. Sukat heidän pitäisi saada
jalkaansa voidakseen istua pöydän ääressä ja syödä värisemättä,
siellä pöydän alla ei näet ollut takkavalkeata jalkoja varten. Ja
saivatpa he vihdoinkin sukat jalkaansa ja nousivat ylös. Nyt nähtiin,
mitä se toinen ruokalaji oli, se oli happamasta kermasta laitettua
puuroa, sitä ei Edvard ollut milloinkaan maistanut. Äiti oli
keittänyt sitä Olen mieliksi. Edvard riemuitsi ja katseli hymyillen
ruokaa. Mutta Ole tuli äkkiä vakavaksi ja hiljaiseksi. Hyvä ystävä,
mitä nyt? Kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Siinä seisoi äiti
heidän edessään; -- hänkin vakavana, katse maahan luotuna. Hänen
päänsä oli kumarassa, näytti siltä kuin olisivat hänen silmänsä
häipyneet yhä kauemmas ja kauemmas, tai niinkuin olisi niiden eteen
työnnetty luukut ja kaikki valo sammutettu sisällä. Ja sitten hän
aloitti kaukaa, hyvin kaukaa pitkän, hyvin pitkän pöytärukouksen,
äänensä oli yksitoikkoinen ja hiljainen, kuin puhelisi hän hiljaa
jollekin toiselle, toisessa paikassa olevalle. Edvard tunsi
joutuneensa kaiken tämän ulkopuolelle. Ahdistuksen ja hyljätyn tunne
valtasi hänet, ja saapuivat nuo vanhat muistot, entinen kaipaus
äitiin. -- Sitten se päättyi, loppui kuin tunturin taa häipyvä
laukaus.

Edvard ei ollut koskaan ollut mukana missään pöytärukouksessa,
ja äidin tapa ja olemus oli aivan, aivan uutta hänelle eikä hän
ymmärtänyt häntä, kun hän sillä tavoin mumisi. Hän istui kauan
senjälkeen äänettömänä. Ei myöskään Ole puhunut mitään; koko ajan,
kun he söivät, hän oli vaitelias, ja melkeinpä hymyilemättäkin. Ruoka
oli Jumalan lahja, senvuoksi oli syödessä oltava vakavina.

Mutta söivätkö he sitten kunnolla! Äiti kysyi lopuksi, eikö
heidän mielestään ollut parasta säästää hiukan iltaseksikin. Ei,
tämä oli illallinen samalla, he sanoivat, he nukkuisivat yhdessä
vierashuoneessa, siellä oli kaikki jo valmiina, ja nyt he istuisivat
hetkisen lieden ääressä, mutta sitten menisivät nukkumaan.

Äiti huomasi, että he mieluimmin halusivat olla kahdenkesken ja sen
he saivatkin.

Ja niin sitten vierashuoneeseen! Ensin syntyi siellä hirmuinen
jyräkkä, kaattuat ja tyynyt lentelivät heidän ympärillään, -- mutta
sitten he vähitellen rauhoittuivat, ja rupesivat juttelemaan. Ole
kertoi, miten pojat olivat käyttäytyneet, ja Edvard lupasi hänen
puolestaan pehmittää sen ja sen pojan, -- niin, vaikkapa itsensä
Anders Heggen; -- jollei hän suostuisi olemaan puhumatta "Jumalan
teistä" ja sen semmoisista, niin antaisi Edvard hänelle sellaisen
läksytyksen, että tuntuisi; Anders Hegge oli pelkuri. Tiesipä hän
vielä, kenenkä saisi avuksikin puolelleen, siitä tulisi vielä koko
leikki!

Kun heitä alkoi raukaista, tuli kaihomielisyyden hetki; Ole kertoi
Josefinesta ja Edvard yhtyi samaan ääneen ja vakuutti hänelle, että
tyttö oli ollut verraton tänä päivänä, hän kuvasi hänet, kuinka hän
oli soutanut häntä hakemaan. Ja Olesta se oli suuremmoista. Niin,
hänessä oli Jotain suurta, Josefinessä, siitä he olivat yksimieliset.

Edvard ei voinut käsittää, minkä vuoksi Ole tahtoi tulla
lähetyssaarnaajaksi. Olisiko siitä nyt niin suurta hyötyä lähteä
sellaisille seikkailuretkille, kun täällä kotimaassakin oli kylliksi
työtä? Olesta voisi tulla pappi ja hänestä tohtori ja he asuisivat
kumpikin samalla paikkakunnalla. Eikös se olisi yhtä hauskaa?

Edvard kuvaili yhä, he asuisivat samassa kartanossa ja auttaisivat
toisiaan, istuisivat iltasin punssilasin ääressä niinkuin nyt tekivät
apteekkari ja hänen isänsä, ja pelaisivat shakkia yhdessä niinkuin
nekin: Sitten he hankkisivat itselleen vaunut ja valjastaisivat
kumpikin hevosensa eteen ja lähtisivät yhdessä ajelemaan, sehän
sopisi mainiosti. Tai voisivat he asua meren rannikolla ja heillä
olisi suuri yhteinen pursi, -- kaikki yhteistä.

Ole ymmärsi, että Josefinen tietysti tulisi olla kaikessa mukana,
vaikk'ei Edvard sitä sanonut. Mutta sehän oli päivän selvää, että hän
olisi mukana. Ja Olen mielestä Edvard oli niin hienotunteinen, kun ei
sitä sanonut, ja oli hänelle siitä sanomattoman kiitollinen. Ja se
muutti asian. Josefinesta tulisi papin rouva, ja hoitaisi taloutta...

Niin, lopulta hän myöntyikin siihen ja päätökseksi tuli, että
toisesta tulisi pappi ja toisesta tohtori ja he asuisivat yhdessä.
Viimeksi he juttelivat kalastusmatkoista.

He kuulivat epäselvästi askeleita ja ääniä, kun väki tuli nuotalta,
mutta he olivat niin väsyneitä.






NUORUUDEN AIKANA.




1.

Ensimäinen pari ulos.


Nuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin
päässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla,
loisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten.
Siellä oli:

    "valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia,
    sinisiä, punervia, vihreänvärisiä --"

-- muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja
juovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja,
huivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä
kajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa
ei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa
puvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi
sopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut
lauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla
lahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin
purjein. Vesi oli peilityyni.

Laulu ja pursi sopivat hauskasti yhteen tuolla tummalla lahdella,
jota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä
korkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat
synnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit -- oh, miten raskaita ja
hämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä
ja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria
suunnattomia hirviöitä.

Tummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se
kuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää
tarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause
kaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja
raakaa vastaan, -- vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä
kirkkaudesta.

Muuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin
nuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo "jalosukuisuus"
-- olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin
Norjan länsirannikko -- on juuri siinä, että luonto pakoittaa
panemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai
voittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on
Skandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin
he ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei
yksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina
tai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja
terveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.

Eikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut
synnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat
laulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin,
niinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri
ennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin
lyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä
tätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja
syvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan
harmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan
lauluun ja purjeisiin ja maailmaan.

Tuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta.
Katso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa,
nojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa
kesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi
leikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se
otsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla
nenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa
juuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi
silmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään
niin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet
ovat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin
lähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän
tahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut
asuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että
veitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja
välitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää
tappelua, -- vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku
veitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.

Jos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen,
joka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä
puuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka
kärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun
vapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet
länsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta;
hän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti
huomattavassa määrässä yleistä _Melanchtonin_ kuvaa, mutta katse oli
kenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä
oli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja
suuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä
nimeltä. Se oli _Ole Tuft,_ nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian
valmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka
oli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa,
lääketieteen ylioppilas _Edvard Kallem._

Monta vuotta oli kulunut siitä, kun heidän tiensä erosivat, ilman
että heidän välillään oli mitään yhteentörmäystä sattunut; nyt
tapahtui se ja tulisikin se olemaan ratkaiseva.

Heidän välillään, keskellä kunnasta, laulajien joukossa istui
kookasvartaloinen nainen kukikkaassa silkkipuvussa, kaulan ympäri
oli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina
vyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä
ruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli
voittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto
sama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin
suhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä
oli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä,
huulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin
veljellä, -- ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli
erilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen
ja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä
silmissä -- ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula
oli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko
pyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli
paljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti
kermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin
napitetulta; -- ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi,
niinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin
toiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.

Alkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli
nukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa.
Jotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran
sitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet:
"Simson, Simson!" -- se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi
parille lähellä seisovalle: "Simson merkitsee auringonjumalaa."
-- "Mitä ihmettä?" kysyi eräs nuori neitonen, "merkitseekö Simson
auringonjumalaa?" -- "Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla
virkkamatta." Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata
ketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja
kysäisi hiukan yli olkainsa: "Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa
lapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?" -- "Ei, siksi,
että silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle."
-- Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen
ja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: "Eikö sitten Simson kelpaa
esikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?" -- "Niin, jos
hänen _nimensä_ on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta
kaikkiaan _oli_ auringonjumala?" -- "Vai oli hän auringonjumala?"
huudahti Ole ja nauroi. -- "Sanoohan nimi jo sen." -- "Nimi? Olemmeko
me karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi?
Tai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?" -- Useat
seurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa
Josefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.

"Vika on siinä", sanoi Edvard, "että kertomukset Simsonista
vasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli
auringonjumala." -- "Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät
ja esihistoria aurinkotarua." Ole kertoi pari huvittavaa juttua
tällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja
myöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi
selittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia
auringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi
silloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa
oli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin
juutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus
tunki heidät tieltään. -- "Mutta kukapas sen nyt tietää?" -- "Tietää?
kysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on
hiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät
auringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat
lyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon
säteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala
silloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. -- Eivät mehiläiset
ole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että
joka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan
kautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, -- niin, silloin
me ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan
raatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan."

Kaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti
kummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän
tarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti
käsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta
muuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa
sen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. "Egyptiläisillä",
hän kertoi, "kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan
s.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti
jokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat
juutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka
erotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan
sama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet
Egyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti."

Kaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään.
Hänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia,
eikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt
talonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa
tieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa,
niin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi,
että Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan
tai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki
oli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se
jäljettömiin.

Tätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. "Teoloogeilla ei ole
tippaakaan rehellisyyttä", hän huudahti. "Ne salaavat, että
tärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja,
vaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin
on Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle
ukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa
on tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin?
Mistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet
mitään. Papit ovat sellaisia -- no niin, että ne eivät rehellisesti
tutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista." Josefine
masentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin
puolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa
hiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.

Eräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä
geoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti
niitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin
toimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli
tehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien
havaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin
yhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin
pideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta,
että yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan
ainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä
oli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä
tunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut!
Väitteitä, väitteitä, -- tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian
myöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi
joutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli
toivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi,
että jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli
yksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan
sana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin,
mikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!),
syntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) -- _hän_
kiljui, _he_ kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi,
hän oli kalpea ja kaunis.

Nuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia.
Muutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt "panna hänet
pussiin", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.

Mutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti
viritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, -- herrat vähän myöhemmin
kuin naiset. Koko seura kuului -- harvoja lukuunottamatta
-- sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut
sellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain
pikkukaupungissa.

Josefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän
ei laulanut, hänellä oli kukkansa.

Seurue oli saapunut tänne tuolla purrella, joka iloisena lekotti
auringon paisteessa. Siellä olivat Josefine, Edvard ja Ole istuneet
yhdessä, aivan likitysten, sillä väljiä tiloja siellä ei ollut. Ei
kukaan saattanut heidän hilpeästä, usein kuiskaavasta keskustelustaan
aavistaa muuta kuin että heidän välillään vallitsi kai suhde mitä
parhain. Ja nyt, kolme tuntia myöhemmin, Ole Tuft istui tuolla kuin
syrjään sysättynä. Miten hän kärsikin siinä! Hänen kutsumuksensa,
hänen uskonsa kimppuun oli hyökätty kaikkien nähden. Ja sen
oli tehnyt juuri Edvard! Ja niin julmasti, niin sietämättömän
pilkallisesti! Ja Josefine! Ei ainoatakaan osanottavaa sanaa, ei
silmäystäkään häneltä!

Ole ja hän olivat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, kirjoittaneet
toisilleen, kun Ole oli Kristianiassa, hän joka toinen viikko ja
Josefine niin usein kuin oli jotain kirjoittamista. Kun Ole oli
loma-aikoina kotona, kohtasivat he toisensa joka päivä. Niinä kahtena
vuotena, jolloin Josefine oli ranskalaisessa kasvatuslaitoksessa
Espanjassa, oli kirjeenvaihto vieläkin vilkkaampi hänen puoleltaan,
ja kun hän tuli sieltä kotiin, -- niin muuttunut kuin olikin, --
jatkui ystävyys samallaisena kuin ennenkin! Hänen isänsä auttoi
Olen lukuhommia, niin että tämä saattoi uhrata koko intonsa
niihin; hän aikoi valmistua jouluksi ja kaikki ennustivat siitä
tulevan loistavimman jumaluusopillisen tutkinnon, mitä koskaan oli
suoritettu. Epäilemättä hänen oli avusta kiittäminen Josefineä,
mahdollisesti myöskin hänen veljeään. Molemmat he olivat aikoinaan
vieneet hänet heidän isänsä luo, rehtorin kotiin ja apteekkarin
perheeseen ja niin yhä edelleen. Josefinen kautta hän pääsi sittemmin
kaikkialle. Josefine oli tavallisesti harvapuheinen ja usein ihan
sietämätön, mutta suhteessaan häneen horjumattomasti uskollinen.
Tyttö saattoi moittiakin häntä (ei hän aina ollut hänen mielensä
mukainen), mutta se kuului heidän suhteeseensa, Ole ei siitä
närkästynyt eikä tyttökään sillä sen pahempaa tarkoittanut, jo heti
ensi päivästähän Josefine oli ollut hänen holhoojansa. Vielä ei
Ole ollut uskaltanut lausua tytölle, että hän rakasti häntä, eikä
tarvinnutkaan, ja oikeastaan hänen rakkautensa olikin liian pyhä
tullakseen sanoin ilmaistuksi. Hän luotti Josefineen yhtä lujasti
kuin uskoonsa. Hän oli talonpoika, hänen olentonsa oli pelkkää
yhtenäisyyttä, hänen pääpiirteensä oli varmuus. Jumala huolehti
hänen uskostaan; hänen onnestaan ja tulevaisuudestaan piti taas
huolen -- luonnollisesti myöskin Jumala, mutta Josefinen kautta.
Hänen silmissään _hän_ oli kaupungin ja koko maan kaunein, tervein,
reippain tyttö ja sitäpaitsi hyvin rikas. Tämä viimeinen ominaisuus
oli myöskin otettava lukuun, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
kunnianhimoinen haaveilija, unelmansa kulkivat vain toiseen suuntaan.

Ylioppilastoverit sen kylläkin tiesivät. Paitse "Melanchtoniksi"
sanoivat he häntä "piispan-aluksi vuonoilta" tai "vuonopiispaksi".
Hän tunsi jo tarvettakin, että häntä niillä silmillä katseltiin,
tämä lapsellinen piirre sopi hyvin hänen hymyilevään varmuuteensa,
-- hän oli myöskin kaunis nuorukainen, verevä ja avokatseinen, --
ja silloinhan ei kunnianhimokaan näytä vastenmieliseltä. Nyt tunsi
hän itsensä syöstyksi alas lujasta, hymyilevästä korkeudestaan! Vain
se, joka on ollut niin varma ja ensi kerran kärsii perinpohjaisen
tappion, saattaa niin kokonaan joutua pois suunniltaan. Pahinta
oli se, että Josefine ei tahtonut tietääkään hänestä, Ole katsoi
vähänväliä häneen, mutta hän vain järjesteli kukkiaan ja heiniään,
ikäänkuin Olea ei olisi olemassakaan.

Viimein Olesta tuntui, kuin häipyisivät nuo kaikki pois tai kuin
ei hän itsekään enää olisi siinä. Hän ei tuntenut istuvansa, ei
kuulevansa, ei näkevänsä mitään. Tuolla ylhäällä talon pihalla
katettiin illallispöytää, kaikki menivät sinne heti kun se oli
valmiina, siellä syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, mutta hän
ei tuntenut olevansa mukana, hän seisoi siellä yhdessä paikassa
tuijottaen lahden toiselle puolen tai jonnekin kauas, kauas. Muuan
nuori kauppias jutteli hänelle höyrylaivareittilöistä, ne ei olleet
lainkaan hyvin järjestetyt; eräs tyttö huonoine hampaineen, punaisine
palmikoineen ja kesakoineen -- Ole oli ollut opettajana hänelle --
vakuutteli, että merimiehet eivät olleet niin sivistyneitä kuin
sopisi odottaa heiltä, jotka niin paljon matkustelivat. Emäntä tuli
häneltä kysymään, minkävuoksi hän ei syönyt, ja isäntä joi hänen
terveydekseen. He osoittivat hänelle sen kautta entistä kunnioitusta,
mutta kumpikin heittivät häneen pikaisen kysyvän silmäyksen ja se
saattoi hänet vallan vapisemaan. Hän tunsi epätoivoa. Jatkuvassa
tuskassaan, joka tuntui vain lisääntyvän, hän näki epäilystä ja
pilkkaa kaikkialla, vieläpä toisten ilossakin. Edvard Kallem oli
sanomattoman hyvällä tuulella ja kaikki pyrkivät hänen ympärilleen,
ja Edvardin vuoksihan (hän oli tullut kotiin vasta pari viikkoa
sitten) koko huvimatka oli pantukin toimeen. Ole näki kuin unessa,
että Josefinen kukat olivat nyt pöydällä, ja kuuli kehuttavan hänen
erinomaista värien sovittelutaitoaan. Itse oli Josefine istuutunut
parin ystävättärensä kanssa pienen kivipöydän ääreen, johon ei
useampia mahtunut, oliko tämä senvuoksi, ettei hän, Ole, pääsisi
siihen mukaan? He olivat ruokapöydän toisella puolella. Ole näki
Josefinen juttelevan ja nauravan ja nuoret herrat tarjoilivat heille,
Edvard oli siellä montakin kertaa ja sai tytöt naurusuulle. Tämän
kaiken Ole huomasi tuntien kummallista pelkoa. Hälinä viilsi hänen
sydäntään, nauru häntä iletti, ruokaa hän ei saanut menemään alas,
juoma oli hänestä karvasta, ihmiset koneellisia, ja talo, lahti,
pursi ja tunturit hiukan tungettelevan lähellä häntä.

Kun tuuli oli kokonaan tyyntynyt, täytyi seurueen lähteä jalkaisin
kaupunkiin. He lähtivät marssimaan yhdessä joukossa ja laulaen, mutta
eipä aikaakaan, niin jo riensi kesävieraita taloista heidän luokseen,
ja kun niiden joukossa oli tuttuja, niin seisahduttiin. Sitten ne
saattoivat heitä vähän matkaa, toisia tuli lisää ja joka kerta
pysähdyttiin ja hajaannuttiin useampiin joukkoihin. Sillä tavoin Ole
saattoi jättäytyä jälkeen, ilman että muut sitä huomasivat. Hän ei
voinut enää kauemmin sietää heidän seuraansa ja hilpeyttänsä.

Sillä vasta nyt näet keräytyi _kaikki_ Josefinen ympärille.
Edvardin väittely ja hyökkäys, tappion tuottama häpeä, loukattu
uskonnollinen tunne ... kaikki se sulautui yhdeksi ainoaksi
ajatukseksi, että _Josefine_ ei ollut tukenut häntä, ei sanallakaan,
ei niin silmäyksellä, välttänyt häntä ja nyt lisäksi jättänyt
hänet! Tätä hän ei voinut kestää, sillä Josefine oli käynyt hänelle
niin sanomattoman suuriarvoiseksi, sen hän tiesi, vaan sitä hän ei
hävennyt. Koko elämänsä korkeasta päämaalista, pyrkimyksestä tulla
lähetyssaarnaajaksi, hän oli luopunut heti, kun huomasi, ettei
Josefine siitä välittänyt. Joka kerta kun äiti oli hänelle lausunut,
että lähetyssaarnaajaksi hänen ei ainakaan pitäisi ruveta, hän oli
ajatellut, että enemmän tulisi kuulla jumalaa kuin ihmisiä. Mutta
kun Josefine voimakkaalla tavallaan oppi tuntemaan todellisuutta
lähempää, hylkäsi hän sen tuumansa, tytön tarvitsematta lausua
siitä sanaakaan. Ole ajatteli itsekseen, että niin voimakas rakkaus
ihmiseen kostaa vielä itsensä. Mutta eihän hän voinut sille mitään.

Tällaisia ja tuhansia muita mietteitä päässään hautoen jättäytyi
hän jälkeen ja haki tien vierestä, metsästä kätkön, jonne laskeutui
odottamaan, kunnes kesävieraat olisivat tulleet takaisin ja menneet
sivu. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan; nuo viileät heinänkorret,
joita vasten hänen poskensa ja otsansa nojasi ja tuo kostea multa,
jonka tuoksua hän hengitti, puhuivat hänelle. Tuollainen varjossa
kasvava nurmi ei tuoksua, samoin kävisi hänellekin, sillä Josefinen
rinnalla hän oli auringon valossa, ilman häntä oli kaikki vain varjoa.

Veli oli Josefinen riistänyt häneltä, huusi ääni hänen rinnassaan.

Veli, joka vielä muutamia päiviä sitten ei ollut Josefinestä
vähääkään välittänyt, kun sitävastoin Ole oli ollut hänen ystävänsä
lapsuudesta saakka, soudellut hänen kanssaan, lukenut hänelle,
ollut hänelle samalla kertaa kuin sisar ja veli ja uskollisesti
kirjoittanut hänelle, kun he olivat kaukana toisistaan! -- veli ei
ollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Vieläpä tämän tappionsakin hän
laski tulopuolelle, sillä jollei hän Josefinen vuoksi olisi pannut
niin omalletunnolleen tutkinnonsuorittamista, johon tämän isäkin
oli häntä rahallisesti avustanut, niin olisi hän tiennyt enemmän
niistäkin asioista, joista nyt oli väitelty, ja ehkä hän silloin ei
olisi kärsinytkään tappiota; -- senkin hän kärsi uskollisuutensa
vuoksi.

Edvard oli, niin kauan kuin Josefine oli lapsi ja
kasvuijässä, harvoin sisarensa kanssa riitelemättä. Tyttö oli kauan
pysynyt laihana suurine, tummine silmineen, tavallisesti tukka
epäjärjestyksessä ja kädet punoittavina, kaikin puolin aika
"hollakkana". Veljensä nimitti häntä "ankanpojaksi", ja yhteen
aikaan, kun hänen jalkansa oli kipeänä, "ontuvaksi ankanpojaksi".
Hän ei ollut koskaan oikein päässyt selville sisarestaan, sillä
Josefine pysyttelihe, uhkamielinen ja ujo kun oli, -- aina välimatkan
päässä. Ja sitten oli vielä sisarensa tähden saanut kärsiä monta
selkäsaunaa. Sisar piti näet "oikeudenmukaisena" kaivata joka
kerta, kun hän teki joitain koirankonstiaan. Ja löipä häntä siitä,
niin oli "oikeudenmukaista" kaivata sekin. Hän ei pitänyt lainkaan
sisarestaan. Pian loittonivat he toisistaan senkin kautta, että
Edvard jätti isänsä kodin. Tuon onnettoman päivän jälkeen, jolloin
isä ja poika olivat kohdanneet toisensa Suur-Tuftilaan menevällä
tiellä, armahti apteekkari vanhaa ystäväänsä ja otti pojan luokseen
ja kaikissa suhteissa kuin omaksi lapsekseen. Ja mikä isälle ei ollut
onnistunut, se onnistui nyt. Poika otettiin heti pois koulusta, ja
hän sai antautua kokonaan mieliaineitaan, luonnontieteitä tutkimaan.
Kemialliset ja fysikaaliset kokeet ja kasvitieteelliset retkeilyt
olivat hänestä korkeinta, mitä tiesi, ja kahteen vuoteen hänellä
ei ollut muuta luettavaa kuin kaikkea mahdollista sille alalle
kuuluvaa. Ylioppilastutkintoa varten välttämättömät aineet hän luki
aika vauhdilla yksityisopettajan johdolla; toisen tutkinnon jälkeen
alkoivat hänen lääketieteelliset opintonsa. Ennen ylioppilaaksi
tuloa, kotona ollessaan, hän näki sisartaan vain silloin, kun kävi
apteekilta hänen luonaan, ja kun heidän harrastuksensa olivat
erilaiset, ei heidän välillään juuri keskinäistä seurustelua ollut.
Sittemmin oli apteekkarilla tapana ottaa hänet mukaansa ulkomaille
melkein joka kesä; Edvardhan osasi kieliä, joiden taitamisella
apteekkari ei saattanut liioin kehua. Siis he eivät myöskään
loma-aikoina monesti toisiaan tavanneet. Mutta siitä lähtien
kun Edvard oli palannut ensimäiseltä ylioppilaana tekemältään
tällaiselta ulkomaamatkalta ja Josefine näki täysikasvuisen veljensä
nykyaikaisena sekä puvultaan että ajatuksiltaan, leimuavana,
voimakkaana, kaikkien nuorten, varsinkin naisten ihailun esineenä,
siitä lähtien Josefine oli ihaillut häntä. Edvard taas puolestaan
joko ylenkatsoi tai yhä vielä kiusaili häntä, se tuotti hänelle monta
tuskan hetkeä, mutta hän kärsi ne saadakseen jälleen olla siellä,
missä veljensäkin, vaikkapa äänettömänä syrjästäkatsojana.

Ole ymmärsi hänet, vaikka Josefine ei koskaan hänelle sydäntänsä
avannut. Hänellekin puhui Josefine harvoin Edvardista ja silloinkin
vaan nimittäen häntä "ilkiöksi", "löyhkänäksi", "tuulimyllyksi"
j.s.s. Mutta uskollisten palvelustensa kautta, silloin kun hän kärsi
veljensä ylenkatseesta ja loukkaavista sanoista, Ole tuli hänelle
"sydämen-aarteeksi".

Edvard oli nyt suuresti muuttunut, hänen uteliaisuutensa oli
vaihtunut tiedonhaluksi, hänen levottomuutensa tahdonlujuudeksi.
Mutta samalla aikaa kävi hänen sisarensakin läpi monivaiheisen
murroskauden, josta veli ei tiennyt mitään. Nyt oli siitä juuri kaksi
ja puoli vuotta, kun hän oli viimeksi hänet nähnyt, Josefine oli
ollut kaksi vuotta Ranskassa ja Espanjassa ja viime kesäloman aikana
Edvard oli ollut apteekkarin kanssa matkoilla Englannissa; myöskin
tänä vuonna he olivat olleet parisen kuukautta ulkomailla. Sitä
sisarta, jonka hän nyt näki, hän ei tuntenut. Ensi tapaamisen jälkeen
oli Josefine alinomaa hänen mielessään.

Ei hän mikään kaunis ole, sanoi heti Edvard Olelle (tämän
äärettömäksi kummastukseksi), kun he ensi kerran tapasivat toisensa.
Mutta hän ei väsynyt puhumasta siitä uudesta ja erikoisesta
vaikutuksesta, jonka Josefine teki täällä muiden joukossa. Hänen
äitinsä lienee ollut kiintynyt johonkin espanjalaiseen naiseen,
silloin kun hän kantoi häntä povensa alla. Jos ei hänellä olisi
ollut tuota kummallisuutta silmissä, jotka kaikkialla maailmassa
eroittavat toisen kansan toisesta; -- niin olisivat espanjalaiset
luulleet häntä kansalaisekseen. Miten suuren vaikutuksen se tekikin
norjalaisessa talossa! Josefinellä oli hyvä puhelahja, sukkela ja
reipas, mutta oikeastaan hän oli harvapuheinen -- ja pysyi syrjässä;
käytti rohkeita, uusimman muodin mukaisia pukuja, rakasti voimakkaita
värejä, niin että hän miltei ärsytti ihmisiä, mutta oli kaikissa
muissa tavoissaan kaino.

Nyt oli Edvard taas hänen veljensä. Heidän isänsä oli poissa ja
silläaikaa hän asui rehtorin luona eikä ollut aina tavattavissa,
mutta silloin kun se oli mahdollista, olivat he yhdessä. Sisaresta
tuntui kuin olisi Edvard tahtonut tutkia häntä ja oli senvuoksi
varuillaan, mutta häntä kuitenkin miellytti suuresti se, että Edvard
muiden läsnäollessa puhutteli häntä ja katseli häntä niin usein.

       *       *       *       *       *

Kun Ole syvästi onnettomana siellä metsässä painoi kasvonsa
nurmikkoon, muistui hänen mieleensä ne hetket, jolloin Josefine
tanssisalissa näki veljensä tanssivan milloin yhden milloin toisen
kanssa -- joskus montakin tanssia saman tytön kera ja vain "armosta"
kerran sisarensa kanssa.

Mutta nyt!

Nyt oli hän tullut Edvardin rakkaaksi sisareksi, -- ja Olen ja hänen
täytyisi erota.

Minkävuoksi särkeä suhde, jota Edvard ei tuntenut? Mitä varten ottaa
oikeuksia, joita ei ollut ansainnut! Muutaman päivän yhdessäolosta
päätellä, kuka sopi sisarelle, kuka ei?

Mitä syytä oli hyökätä kaikkien nähden hänen kimppuunsa ja pilkata
hänen elämäntehtäväänsä? Eikä ainoastaan häntä, vaan Jumalaakin.

Samassa kun tämä ajatus heräsi Ole Tuftin mielessä, levisi tavattoman
voimakas valaistus ja sen loisteessa kohosi jotain suurta taivaalle
tuolta kaukaa vuonon toiselta puolen kohoavien tuntureiden takaa. Hän
itse lepäsi kasvot nurmikossa ja tunsi sen niskassaan. Sitten kuului
kuiskaus, ja se kuiskaus täytti koko ilman sieltä tänne saakka --:
"mitä olet sinä tehnyt minusta?"

Oh, hän tunsi itsensä muserretuksi, maahan vajonneeksi. Nyt käsitti
hän, minkä vuoksi tuska leikkasi kuin partaveitsellä pois kipeän
hänen lihastaan. Hän joutui tänään tappiolle senvuoksi, että oli
ollut valehtelija. "Älköön sinulla olko muita jumalia!" Ei, ei, ei,
anna minulle anteeksi, säästä minua! -- "Sinun lihalliset, sinun
turhamaiset haaveesi!... Käytä nyt yösi kuin Israel taistellaksesi
minun kanssani, -- käärme, joka kiemurtelet tomussa!" -- -- --

Ilmasta hänen yläpuoleltaan kuului tuhansien siipien suhinaa.

Ei ollut ensi kertaa kuin vanhan testamentin ankaruus lankesi
korkeudesta hänen ylitsensä. Nuo kysymykset suuresta tai pienestä,
uskaltaisiko hän yrittää "suurinta", ... vai tyytyä keskinkertaiseen,
hän kuten muutkin, -- eivät olleet uusia.

Mutta jos hän tapaisi Josefinen hyvällä tuulella jälleen, niin ei
kysymyksiä olisi olemassakaan. Josefine siveli ne pois yhdellä
ainoalla ystävällisellä kädenliikkeellä. Niin hän tekisi nytkin.
Vaikka hän ei ollutkaan tässä hänen luonaan, niin herätti hän
kuitenkin hänen mielessään vastustusintoa. Ei koskaan olisi Josefine
tänään saattanut hyljätä häntä senvuoksi, että veli sitä tahtoi, ei
koskaan! Jos hän olisi ymmärtänyt sen _sillä tavoin_, niin olisi
hän menetellyt päinvastoin. Ei, Josefine hylkäsi hänet siksi, että
hän oli kurja raukka, yksinomaan siksi. Kenties myöskin senvuoksi,
että ei halunnut taisteluun, Josefinehan oli niin arka. Eihän
hän ollut veljenkään puolella. Hän oli istunut kunnaalla joukon
keskellä ja myöhemmin, syödessä, kahden ystävättärensä seurassa eri
pöydän ääressä. Kun he lähtivät sieltä pois, ei hän ollut siellä,
veli keräsi useimmat ympärilleen... Miksi ei hän, Ole, ollut sitä
ajatellut, ennenkuin nyt? Josefine oli uskollinen hänelle, varmasti
hän oli uskollinen! Ole karkasi seisomaan, miten ihmeen tavalla hän
ei ennen ollut sitä tullut ajatelleeksi?

Hän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä,
ainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen
kohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa.
Kuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi
syntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.

Hän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän
hyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan
kotiin hänkin.

Herra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen
edessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen;
hän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen
pitkän, lämpimän katseen!...

Myöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle,
yö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia
ja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja
toisistaan hajallaan olevia pensaita.

Hän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa
vaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla
kaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta
ei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella
oli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas
ystävä ... eiköhän se vaan ollut?... Vai erehtyikö hän?... Ei, hän
tunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi
ainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.

"Mutta minnekäs sinä jäät?" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli
kohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka
oli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole
ei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja
hänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä,
sillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu
minkä panssarin läpi hyvänsä. "Josefine, oh, Josefine!" Hatusta
aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin
astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen
vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli
lähdettävä astumaan.

Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli
itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.

Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa
yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin
hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä
hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan.
"Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin..."
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi
Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.

Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän
kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se
värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame
hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva
sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja
ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja
silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi
lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan
maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli
-- ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, -- ja Olessa heräsi
huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä
tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei
uskaltanut.

He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja
huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt
näkyvissä!" sanoi hän. -- "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut
kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän
ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.

Mutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä
kulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä
liikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan,
jolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän
juoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti
silloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen
ylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin,
käsitysten hänen kanssaan, ... ei, ei sittenkään oikealla tavalla.
Siinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.

Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt
aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen,
mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine
sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön
hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään
hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen
on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän
puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He
kulkivat edelleen.

Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset
sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta
tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin
verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon
pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa
pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän
hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?"
virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa
samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi,
kertoisiko hän -- valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine;
-- oliko se ivaa? --

Ole aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi
kerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole
kykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. "Ei
annappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista", hän
sanoi, "kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen." -- "Niin,
ottakaamme Jeanne d'Arc!" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja
hymyillen. "Mutta jos sinä et tahdo --?" -- "Kyllä, mielelläni!"
Ja sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa
edellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta
ilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut
lainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen
länsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti,
hänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa
oli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen
kertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja
se sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen,
katsahti hänen puhtaasen sydämeensä.

Ja he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan
kertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että
eivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät,
vielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli
rakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.

Mutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui
ja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus
ei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin?
Rehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota
hänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.

Juuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut
milloinkaan pitänyt sellaisesta "mutkailusta", jota hänen mielestään
portille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne.
Niin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä
oli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että _Ole_ pani sille suuren
arvon.

Sillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin
miettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä
hyvästit, -- vai --? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt
muuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta
selville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa
kätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän
huomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi
häneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi
lujasti hänen kättään ja sanoi: "Kiitos tästä illasta!" aivan
toisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana!
Sanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu
lupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa
Olen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi
kalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, -- veti sitten
kätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin,
kiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain
tahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole
nosti lakkiaan.

Hetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä
ruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan
halunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä
auringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa
oli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa
päässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli
myös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli
ensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän
oli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä
oven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin
ikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin
hän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei
tämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä
esittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.

Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä
kentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat
kylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan,
pisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään
voimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin
puolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja
nojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka
häntä vieläkin houkutteli ulos.

Silloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä,
joka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin
kaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa?
Hän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! -- Hän
kuunteli suurella jännityksellä; -- ei ... tuo astunta oli liian
nopeaa; se oli, ... hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen
veljensä.

Niin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa,
hän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle
hän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine
tarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki
siitä, että hänen mielensä oli liikutettu. "Oli hyvä, että olit
ylhäällä, minä olisin muuten koputtanut." Hän katsoi tutkistellen
sisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. "Vastako nyt
tulit kotiin?" -- "Juuri nyt." Josefine oli sillä hetkellä hänen
vallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja
hän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi
häntä silmiin. "Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä
ymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea." -- "Niin
kyllä." Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun
hän sanoi: "Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?" -- Viipyi
hetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. "Niin
luulen", lausui Josefine.

Hellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine
tunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän
sitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti
Edvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten
omaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi
molemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan
vastaan.

"Niin, niin, -- jos se on tehty, niin ... onneksi, Josefine,
rakas Josefine." He painautuivat vielä lujemmasti toisiinsa. Ja
irroittautuivat.

"Minä matkustan tänään", kuiskasi Edvard tarttuessaan hänen käteensä,
Josefine ojensi hänelle molempansa. -- "Tänäänkö, Edvard?" -- "Minä
olen käyttäytynyt tyhmästi. -- Hyvästi, Josefine!" Josefine irroitti
kätensä ottaakseen nenäliinan esille ja painaakseen sen kasvojansa
vasten. "Minä tulen kyllä jäähyväisille", nyyhkytti hän liinaansa.
"Elä suinkaan tee sitä! Ei, ... ei enää toistamiseen!" Ja päästäkseen
pian irti tästä, Edvard vielä kerran syleili häntä, suuteli ja läksi,
katsomatta taakseen.




2.

Seuraava pari ulos!


Maaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen
lääketieteelliseen tutkintoonsa, _Edvard Kallem_ sai vallan toista
ajateltavaa.

Se täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset
luonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja
enemmän fysiologian alalle, -- pidettiin etevimpänä fysiologina
erästä nuorta todellisuuden ihailijaa, _Tuomas Rendalen'ia,_ joka oli
hiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus
tuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä
aineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta
se ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa,
joka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä
aukaisevat.

Heidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt
uudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla
laivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi
hän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen
luonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa
väliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen -- neljään saakka
aamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä
vielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin
aamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle,
vain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin
kenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.

Rendalen oli luonteeltaan omintakeisempi ja voimakkaampi kuin
Kallem, hänessä oli sekä kesytettyä että villiä, intohimoisuutta,
synkkämielisyyttä, musikaalisuutta, ja avomielisyyttä, jossa
löytyi suljettujakin ovia, joita hän aukaisi harvoin tai ei
lainkaan. Hänen työkykynsä oli rajaton -- ja joskus hän taas
oli niin masentunut, ettei hän kyennyt mitään tekemään, koko
koneisto oli pysähtynyt äkkiä, kuin olisi siitä pyörä särkynyt. Ei
ainoatakaan tasaista paikkaa, vain yksinomaan epätasaisuuksia oli
hänen luonteensa maisemassa, jota valaisi suuri hengen valo. Niin
lukemattomat kuin vaihtelut olivatkin, niin epämieluisilta kuin
pettymykset tuntuivatkin, -- oli hänen persoonallisuutensa kuitenkin
avomielisyytensä ja suoruutensa vuoksi niin puoleensavetävä, että
hänestä täytyi väkisinkin pitää.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kouluutuksen ja
kasvatuksen ympärille. Erittäinkin hän mietiskeli, kuinka voitaisiin
pelastaa jokainen lapsi yli tuon "vaarallisen ijän", jolloin niin
kovin erilaisia vaikutuksia on tarjolla. Silloin kadottivat monetkin
paljon, monet saivat haavoja, jotka vasta myöhään parantuivat,
ne, jotka olivat hyvistä vanhemmista ja edullisessa asemassa,
voivat päästä vahingoittumattomina sen yli, mutta sellaiset olivat
vähemmistönä. Koko kasvatus ja opetus oli keskitettävä lapsen
kehittämiseen siveelliseksi ihmiseksi, se oli hänen ensimäinen ja
viimeinen ajatuksensa.

Hän esitteli väsymättä opetussuunnitelmiaan ja menettelytapojaan,
kertoili koulun ja kodin yhteisvaikutuksesta. Hänen äidillään oli
laajalti tunnettu tyttökoulu eräässä rannikkokaupungissa, ja sen
hän ottaisi haltuunsa pannakseen suunnitelmansa toimeen. Suuri
päämääränsä oli yhteiskoulu, mutta ensin olisi opetus muutettava
kaikissa aineissa helpommaksi, jotta se ei olisi ainoastaan
lahjakkaampia varten. Ja sitä hän kokeilisi tyttökoulussa.

Hänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista
hankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja
hän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui
yhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli
valmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä
kokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne
kaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.

Hänen ulkonäkönsä oli merkillinen. Punertava, pystyssä törröttävä
tukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien
kulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan
pysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat
aina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta
kaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli
keveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon
paras voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä.
Myöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta
vertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin
Rendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin
huvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja
sen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi
Rendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.

Heillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita
omalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä
uudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta
persoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen
siihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas
ajatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin
sanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli
musikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem
lauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.

Vaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin
ihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan
vielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään
Vangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten
huomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään.
Myöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli
samallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.

Mutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että
haittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein
aina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi.
Sellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään
olisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa
odottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä
hän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja
synkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan
suusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa,
johon hän oli koko sielullaan antautunut, -- ja silloinkin: hyvästi,
kaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella
ja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen
ympärillään.

Joka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja
koska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat
he kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he
tapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin
voimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he
kernaasti söivät yhdessä illallista -- mieluimmin Rendalenin luona,
sillä hänellä oli piano.

Maaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän
asusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin
Norrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut.
Hänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä
vielä lapsi, -- harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen
puhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa,
ei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät
voimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut
häntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa
matkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että
Rendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja
tehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut
Kallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen
saanut synkkämielisyyden puuskan.

Mutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista
aikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän,
hän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja
käytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään,
oli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, -- eivätkö
he vaihtaisi asuntoja!

Kallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että
ei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi
pientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja
pianoa -- ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin
kanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä
suuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä
vuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä
salissa! "Oletko _nyt_ puhunut siitä rouvan kanssa?" -- "En, mutta
aion siitä puhua", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa
takaisin; -- ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä
muutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin
päivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla
olevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi
hänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä
missä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat
nousivat.

"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!" lausui Vangen, mutta
muutapa hän ei sanonutkaan.

Edvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja
aikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä
tuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista,
jotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili
omituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät
kaikkityyni, -- sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem
hänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät
tällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä
oli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin
että sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten
ylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan
taistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa,
mitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen
voi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan
suun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin,
ja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän
ei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli
varovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: "Minä olen
Edvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa", niin
vastasi tyttö hymyillen: "Ohoo! Vai niin!" ikäänkuin hän tietäisi
kaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi
jotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen
huoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, -- hän ei saanut
mitään tietää.

Hänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti
oli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen
asuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi
hänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen
oli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi
kulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem
nimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli _Sören Kule,_
isännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään
tervehtimään.

Siellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa.
Hän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen,
mutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen
huudahduksensa: "Sisään!" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului
kankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana
tuolissaan ja vastasi verkalleen: "Vai niin. -- -- Niin, minä
olen sokea -- -- enkä voi paljon liikkuakaan." Tuo sanottiin
norlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin
Lontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä
ankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi
lääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi
ja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja
puupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat
hänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen,
jota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.

"Olkaa hyvä ja istukaa!" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi
jotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: "Ragni!" hän sanoi.
Ei kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön
ulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi.
Kallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli
lasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin?
Siis _täällä_ oli lapsia?

"Ragni!" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: "Ne ovat kaiketi
kyökissä ruokapuuhissa."

Jälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti
hetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen.
Huonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen
talvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet.
Kuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät
olleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut
paperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta.
Flyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta
tehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. "Teidän rouvannehan
soittaa niin kauniisti?" - "Niin." Kallem tiesi, että rouva
oli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja
sanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. "Hänhän on ollut Berlinin
musiikkiopistossa?" -- "Kyllä". Oikeanpuolisessa huoneessa,
nurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem
tästä puheenaiheen. "Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin
nurkkahuoneesen?" -- "Kyllä".

-- "Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne."

-- "Niin, -- eräs täti." Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja
huusi välinpitämättömästi: "Ragni!" Ei vastausta, eikä kukaan
tullut. "Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu", sanoi
hän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi
jäähyväiset.

Pari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen
käynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin
harvoin, mutta oli kuullut paljon "Sören Kulesta". Hän vakuutti
välittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta;
-- istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.

Muutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä -- tulevan
lankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin
kandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä
kokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta
asunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä
lueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin
oli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen
ja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti,
millä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää.
Sitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei,
ei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta
kotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka
tultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa
ja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla.
Heillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime
lokakuussa. -- Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja
rammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla
epäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. "Kuinka hän sitten uskalsi
mennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!" - "Onko hän toista kertaa
naimisissa?" -- "On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi
takaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa." --
"Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?" -- "Niin. Mutta rouva
on itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja
jo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!" -- "Oliko hän tuollainen jo
silloin kun hän meni toisiin naimisiin?" -- "Ei, minun luullakseni.
Tosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein
lienee selvillä." -- "Oletko nähnyt rouvan?" -- "En, mutta hänen
pitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti
minulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana." --
"Niin, pohjoisosissa maata?" -- "Siellä niiden muka pitäisi olla
hyvin ankaroita arvostelemaan." Hän palasi taas avioliittoasiaan.
"Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi." --
"Silloin ne lienevät pappisväkeä?" oli Kallem vähällä sanoa,
mutta muisti ajoissa. Hän sanoi: "Niin, tuskinpa rouvakaan lienee
siitä sen suurempaa lukua pitänyt." He puhelivat kaikenlaisista
asioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua
läksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään.
Kallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan
soittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään
kappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen
kuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka
kummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen
taideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen
turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän
tiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään.
Rendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui
innostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta,
mutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä,
joka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan
erään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, "vähän sinnepäin" kuin
rouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi
tietää, minkä näköinen rouva oli. "Tyhmännäköinen", huudahti hän.
"Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi,
mutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle,
'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi
pelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin
häpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen." -- "_Onkos_
hänellä sitten?" -- "Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat
silmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta
muutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa
soittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti
ne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai
sytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin
rotta, joka ei voi päästä ulos." Rendalenin tekivät omat mielikuvansa
liikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. "Sepäs nyt
hitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy --, niin, no,
eipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!" Hän aikoi teatteriin ja
sai Kallemin mukaansa.

Asunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä
ollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut.
Mutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä,
jonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, -- ja valintaleikissä
tuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän
halusi, "pähkinänsydämenkö" vai "orjanruusun"? Kovin henkevältä ei
näyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun.
Tällä "orjanruusulla" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset
kulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän
oli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta
hyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän
tanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin
pian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen
tuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä
seuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut
monta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri
tanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes
hän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta
silmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän
pisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta
kun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin
enempää kuin "niin", "nei", "vai niin" ja "kenties", niin oli se
liikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti "orjanruusun".
Hetkisen kuluttua hänen oli taas valittava "pähkinänsydämen" ja
"karamellin" välillä ja hän valitsi nyt "pähkinänsydämen". Tämä
miellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui
Ruijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla,
että tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa.
Tyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa
niin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän
paljon sukulaisia, -- keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein
ruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä
pian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä,
eikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi
tietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin
huvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. -- Tyttö
lasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne
tanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa,
mutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo
lapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. -- Silloin
heristi Kallem korviaan, -- ja sitten hän sai tietää, että sisar oli
juuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut
hänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni
Kule! "Pähkinänsydän" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan
sisarpuolensa. Eikä "pähkinänsydän" ollut, kuten hän oli luullut,
vanhempi, vaan päinvastoin "sisar" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja
hän ainoastaan seitsemäntoista.

Heti paikalla pyysi Kallem rouva Kulea tanssiin ja kummasteli
sitä, että rouvahan oli hänen emäntänsä. Tiesikö rouva Kule sen?
Senkövuoksi rouva oli äsken tullut häntä pyytämään tanssiin? Ragnista
tuntui kuin olisi hänet tavattu luvattomassa työssä; hän ei voinut
lausua mitään puolustuksekseen. "Mutta miks'ette sanonut sitä?"
kysyi Kallem kiihkeästi. Tästä uudesta synnistä, ettei ollut sitä
sanonut, Ragni masentui kokonaan eikä päästänyt sanaakaan suustaan.
Ja sekä ylenkatseellisesti että kärsimättömästi virkkoi Kallem:
"Rouvan on kai vaikea puhua?" Ragni sävähti vallan kalpeaksi, hänen
säikähtyneissä kasvoissaan kuvastui itkuun valmis tuska. Tietysti
perustui Kallemin epäkohteliaisuus jo edeltäpäin langetettuun
tuomioon siitä, että hän oli alentunut menemään naimisiin tuon
turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa. Mutta hänen kalpea avuttomuutensa
herätti Kallemissa niin paljon välitöntä myötätuntoisuutta, että
hän kiiruhti heti lausumaan: "Tiedänhän, että Te osaatte kieltä,
jolla voitte puhua helpommin kuin moni muu --" ja luonnollisesti hän
rupesi nyt puhumaan hänen soitostaan, vei hänet istumaan, kertoi
kuulleensa hänen soittavan ja mainitsi Rendalenin pätevän arvostelun
siitä. Hän johti keskustelun maailmankuuluihin mestareihin, joita
hän itse oli kuullut ja hän ymmärsi saada hänet mukaansa, sillä
Ragni oli kuullut niitä koko paljon. Ragnin luottamus häneen
kasvoi vähitellen niin suureksi, että hän uskalsi jo kysyä, miten
Rendalen nyt voi, hän kun ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kuin
Rendalen oli heiltä muuttanut. Kyllä se poika voi koko hyvin, ja
nyt kertoi Kallem Rendalenin omituisuuksista, niin että. Ragnin
täytyi nauraa. Ragni ei nauraessaan näyttänyt lainkaan "tyhmältä",
kaukana siitä! Silloin välähti aina hiukan sitä "moniäänistäkin"
säihkettä hänen silmissään. "Minkävuoksi Rendalen muutti", kysyi
Ragni äänellä, jossa oli hiukan laulavaa ruijalaista sävyä, mutta
vähemmän kuin sisarellaan. Se kuului tanssin hälinässä jokseenkin
heikolta, mutta samalla niin suloiselta. Kallem vastasi kysymällä
sitä häneltä itseltään. Ei, Ragni ei sitä tiennyt, ja nyt hän katsoi
Kallemia silmiin, -- aivan oikein, Ragnilla oli silmät! "Olikohan
se huonejuttu syynä?" -- "Huonejuttu?" kysyi Kallem. -- "Niin, se,
että hän sai tietää tädin haluavan sitä huonetta, -- minun mieheni
tädin", oikaisi hän ja oli taas kainoa. -- Olivatko he sitten
sanoneet hänet irti? -- "Ei suinkaan!" -- "Mutta sittenhän hänen ei
siitä olisi tarvinnut loukkaantuakaan!" -- Ei, siltä Ragnistakin
näytti. Mutta Rendalen ei tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Kainous
ei jättänyt oikein koskaan Ragnia, se sopi hänelle aivan kuin joskus
harso. "Olitteko usein yhdessä hänen äitinsä kanssa?" -- "Kyllä",
sanoi hän ja hymyili. "Miksi te hymyilette?" -- "Niin, se ei kai
ole oikein, mutta hän oli aivan kuin mies." Sanottuaan sen hän
häpesi ja tahtoi ottaa takaisin sen, mitä oli sanonut; hän oli muka
vain tarkoittanut, että Rendalenin äiti oli niin muhkea. Kallem
piti hänen sanoistaan kiinni ja laski niiden johdosta leikkiä,
Ragnin täytyi jälleen nauraa, ja, kuten sanottu, hän oli suloinen
nauraessaan. "Mutta Tehän _osaatte_ kyllä puhua!" Ragni tuijotti
häneen, pilkkasiko hän häntä? Sitten Kallem muisti, että Rendalen
oli sanonut ehdottaneensa Ragnille avointa otsaa ja kas vaan! tänä
iltana tukka oli otsalta poissa! Hän oli tosiaankin kaunis! Eikä
Kallem ollut sitä heti huomannut! Eikä sitä muutkaan huomanneet ja
siitä puhuneet! Kasvot olivat lapselliset, kehittymättömät, se oli
kylläkin totta ja hänen solakka ruumiinsa liian hento. Hänen otsansa
oli kaunis, kulmakarvat hienosti kaartuvat, mutta ne olivat vaaleat
ja tuskin huomattavat. Silmiä oli edelleenkin vaikea nähdä, mutta nyt
tiesi hän, että ne olivat viattomat harmaansinertävässä kainoudessaan
ja että niissä oli henkevyyttäkin! Hentoja ja epämääräisiä olivat
hänellä posket, leuka ja suu, joka hänellä oli avoinna. Se oli
niin pieni, se suu, ja sen vuoksi niin "suloinen". Nenä ei juuri
suurta huomiota herättänyt, oli ehkä hiukan vinossa. Hänen tukkansa
ei ollut vahva, mutta sen vaaleassa värissä oli hiukan punaiseen
vivahtavaa. Mutta hänen ihonsa väri! Niin puhtaan valkea ja kaunis,
ettei sitä malttanut olla katselematta, kun kerran oli sen huomannut;
mutta sitä ei älynnyt heti, kun puvun väri ei siihen sopinut ja
valaistuskin oli kehno; hänellä ei ollut lainkaan koristuksia,
ei edes rannerengasta. Ranteista voi päättää, että hänellä oli
hoikat, kapeat kädet, joita Kallem kylläkin halusi nähdä. "Te siis
rakastatte musiikkia yli kaiken?" -- "Niin", vastasi Ragni, "enhän
minä muutakaan osaa", hän löi katseensa alas. Kallem ei tiennyt, mitä
oikein kyselisi, jotta toisen ei tarvitsisi joutua hämilleen. Mutta
hänen sieti varoa itseään, eikös tottavieköön hän istunut siinä juuri
rakastumassa! Valitettavasti hänen täytyi jättää rouva Kule, kun piti
näet tanssia ja seurustella toistenkin kanssa. Kallemista tuntui
hänen luotaan poistuttua siltä kuin ei hän enää häntä löytäisikään,
sillä kauempana muuttui Ragni ikäänkuin näkymättömäksi. Heti, kun
soveliaisuus suinkin sen salli, hän meni Ragnin luo jälleen. Tällä
ei nähtävästi ollut mitään sitä vastaan, olipa hän tullut hiukan
rohkeammaksikin, niin, katsoipa Kallemiin kaksikin kertaa ja hymyili
hänelle aivan vasten silmiä! Ai, ai, -- tämä oli jo enemmän kuin mitä
Rendalen oli saavuttanut! Kallemin rakastuminen sai alkunsa Ragnin
kainoudesta ja tunne kasvoi, kun Ragni osoitti hänelle luottamusta.
Kallem kysyi, saisiko hän saattaa heitä kotiin. Pitäisihän hänellä
olla siihen suurempi oikeus kuin muilla, koska rouva Kule oli hänen
emäntänsä. Siihen heti suostuttiin ja ilman vähintäkään arvelua!
Ragni tosin sanoi, että heidän sisarensa poika, sama, joka oli
pyytänyt Kallemia valitsemaan "pähkinänsydämen" tai "orjanruusun",
oli luvannut tulla saattamaan, mutta voisivathan he tulla molemmat.
-- "Tietysti se kävisi päinsä!" vastasi Kallem iloisesti ja toivoi
kaikessa hiljaisuudessa että "sisarenpoika" saisi saatettavakseen
"pähkinänsydämen".

Yö oli leuto ja satoi hienosti lunta. Lumihiutaleet leijailivat
yksikantaan ja miettiväisinä, ikäänkuin jokainen valitsisi paikan,
johon laskeutuisi ja aivankuin jokaisella olisi oma tehtävänsä.
Ei pieninkään tuulenhenkäys niitä häirinnyt. Molemmat naiset
laittautuivat lähtemään, pukeutuivat lämpimiinsä ja vetivät jalkaansa
poronnahkaiset kallokkaat. Heidän puuhatessaan lähtöä oli soitto
ja tanssi vielä täydessä menossa, hilpeän nuorison iloinen nauru
kajahteli eteisessä ja portailla. Ulkosalle päästyään kuulivat
he kulkusten helinää, siellä oli hevosia vieraita odottamassa.
"Sisarenpoika" ei, isäntänä ollen, voinutkaan lähteä näin aikaisin,
mutta hän hankki sijaisen. Tämä tarjosi naiselleen käsivartensa ja
juosten alkoivat he vilistää mäkeä alas; mutta kun Kallem yritti
seurata esimerkkiä, pelästyi hänen nuori emäntänsä kovin, tarrautui
häneen kiinni ja rukoili, siinä vierellä juostessaan, hyppi ja
rukoili, että Kallem pysähtyisi. Ragni käyttäytyi aivankuin hän ei
olisi voinut oikein nähdä silmillään. Kallem seisahtui ja kysyi,
oliko se niin. Ei, mutta hän pelkäsi niin kauheasti kaatuvansa.
"Te taidatte olla kovin pelkuri, rouvaseni?" -- "Kyllä, sitä minä
olen", hän vastasi empimättä. Hän oli kyllä suloinen, mutta kun
katsoi häneen tarkemmin, huomasi, että hänessä oli koko paljon
tekokainoutta. He kulkivat ääneti hetken aikaa, toisia ei enää
näkynytkään. Pyh, ajatteli Kallem, ei kai maksa vaivaa suuttuakaan,
eihän hän voi sille mitään. "Kello ei ole vielä yhtäkään", sanoi
Kallem. -- "Ei, mutta nuorin lapsista ei ole oikein terve, hänen
luonaan valvoo kyllä palvelustyttö, mutta sen täytyy olla jalkeilla
jo aamulla varhain." Ruijalainen sävy hänen äänessään herätti
Kallemissa mielikuvan merestä. "Minä kaipaan niin kovin avointa merta
nyt talvella", hän sanoi, "täällähän näkee vain jäätä. Ja luulenpa,
että kaikista rannikkolaisista tuntuu samalta?" Ragni vastasi,
että hän Berlinissä, varsinkin aina soittamasta herettyään, oli
kuulevinaan meren pauhua. "Mutta eikös se ole merkillistä, että meri
läheltä vaikuttaa ihmiseen virkistävästi, mutta kun sitä ajattelee,
tulee aina synkkämieliseksi?" -- -- Joku tuli samassa ajaen täyttä
vauhtia, ja heidän täytyi astua syrjään. Ragni veti Kallemin aivan
tien kaiteelle saakka, kun reet siitä kiitivät heidän ohitsensa,
kolme ajajaa perätysten mitä hurjinta vauhtia.

He jatkoivat matkaansa, kuunnellen kulkusten kilinää, kunnes se
kohta häipyi ja lumihiutaleet saivat taas hiljaisuuden, jota ne
tarvitsivatkin, jotta ne huomattaisiin.

"Oikeastaan ei pitäisi puhua silloin, kun sataa lunta", sanoi Ragni.

Nyt odottivat ne toiset heitä ja keskustelu kävi jonkun aikaa
molempien herrojen ja "pähkinänsydämen" välillä, kunnes tuli taas
mäki, jota tuo ensimäinen pari alkoi kavistaa ylös, minkä jaloista
pääsi. Sitten he näkyivät lumisateen läpi, mutta heidän puhettaan
ei eroittanut. Heti tultuaan tiheämmin rakennetuille kaduille parit
lähenivät toisiaan ja silloin oli tietysti matkan hauskuus lopussa.

Jälestäpäin kiintyi matkasta saatu vaikutus luonnonkuvaan, Ragni
joutui lumihiutaleiden joukkoon ja oli hienoin ja valkein, mitä
Kallem milloinkaan oli nähnyt. Hänen puheessaan merestä ja
lumisateesta oli ollut musikaalista mielikuvitusta ja lopulta häipyi
koko hänen olentonsa pehmeään epämääräisyyteen. Sitä mukaa kuin
kaikki nämä vaikutushelmet nousivat hänen sielunsa syvyydestä, sitä
mukaa hänen aistinsa rakastuivat yhä hurjemmin. Hän oli näkevinään
hänet tuolla huoneissa, ja joka kerta kun ovi avautui eteiseen,
säpsähti hän, ja kuullessaan keveitä askeleita eteisessä, tiesi
hän, että se oli Ragni. Itse asiassa hän pelkäsi kohdata Ragnia,
silloin ehkä luomansa kuva katoaisi, nyt se oli niin kaunis. Ja
aivan oikein, niin kävikin... Muutama päivä sen jälkeen Kallem
tullessaan yliopistolta kohtasi hänet ja hänen sisarensa ja kaksi
pikkulasta. Näiden edellä kulki paljon muita ihmisiä, joten hän ei
älynnyt heitä, ennenkuin oli ihan heidän edessään. Hän tervehti.
"Pähkinänsydän" hymyili ja vastasi tervehdykseen, mutta toinen
punastui ja unohti tervehtiä; nyt näytti hän kaikkea muuta kuin
lahjakkaalta. Kallem pysäytti heidät ja kiitti viimeisestä ja
rupesi puhumaan sisaren kanssa, Ragni kumartui puhuttelemaan
lapsia, -- kahta sievää nukkemaisesti puettua pikkutyttöä, joista
toinen oli kolmen vuoden vanha, toinen kai neljän. Kallem pyysi
seuruetta kahvilaan. Osittaisen kursailun jälkeen he suostuivat,
mutta rouva ei katsahtanut enää ylös, ja kahvilassa oli häntä
tuskin saada istumaan. Kainoudessaan hän pelkästä levottomuudesta
puuhasi yhtämittaa lasten kanssa, niin että ne tulivat lopulta
kärsimättömiksi. Kallem tarjosi heille viiniä ja leivoksia, mutta
rouva ei tiennyt, mitä lajia ottaisi ja antoi lopuksi sisaren
valita. Ragnilla oli päässään leukanauhoilla varustettu hattu,
joka ei hänelle ollenkaan sopinut, otsaa ei näkynyt lainkaan ja
kasvot näyttivät pyöreiltä ja vähäpätöisiltä, ja sitäpaitsi hänen
päällysvaippansa oli hänelle liian suuri (sittemmin saikin Kallem
kuulla, että se oli sisarvainajan peruja). Vasta sitten, kun Kallem
itsekin rupesi lasten kanssa puuhailemaan, johon hänellä oli
erikoinen taipumus, sillä hän oli lapsirakas, joutuivat he toistensa
kanssa keskusteluun. Se tapahtui aivan lattialla, sillä pienempi
tytöistä oli tahrannut itsensä kermavaahtoisella leivoksella, jonka
rouva oli neuvottomuudessaan hänelle valinnut. Siinä polvilleen
kyykistyneinä he pyyhkivät pikkutyttöä kumpikin liinallaan ja rouva
nöyrästi tuntien vikansa kiitteli Kallemia. Tuo pikkuinen, joka oli
itsensä niin pahanpäiväisesti tahrannut, tahtoi enemmän samaa lajia
eikä ollenkaan mitään muuta, ja siinä oli Kallem hänen kanssaan yhtä
mieltä -- vaikka hyvin tiesi, ettei lapselle ollut hyvä antaa liian
paljon makeaa, -- mutta hän otti lapsen syliinsä, pyysi hänelle
servietin ja tarjoili hänelle, kunnes viimeinenkin pala oli suussa.
Ragni seisoi vieressä ja katseli nöyrästi tätä kaikkea. Sitten
tahtoi pienokainen vielä samanlaisen leivoksen ja aivan samaa mieltä
oli myöskin Kallem. Vanhempi tytöistä, joka oli kärsivällisesti
katsellut sisarensa syöntiä, rohkaisi nyt myöskin itsensä ja pyysi
lisää. Kallem otti silloin hänet toiselle polvelleen ja ruokki heitä
molempia. Tämän tärkeän toimituksen kestäessä oli kaikilla hauskaa;
nyt uskalsi jo rouvakin nauraa. Ja kuten jo edellä on mainittu, hän
oli "suloinen" nauraessaan. Suuret lapset joivat vielä lasin viiniä;
kotimatkalla kantoi Kallem pikkutyttöä käsivarrellaan. He tulivat
hirveän hyviksi ystäviksi, hän ja tuo pienokainen, ja äitipuoli
viinin rohkaisemana virkkoi: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku
Juanita?" Ojensi kätensä tytölle, joka iski siihen lapasensa, ja
hetken aikaa rouva kulki pitäen siitä kiinni.

Kallem kantoi pienokaisen rappuja ylös, näytti hänelle omat huoneensa
ja pyysi heitä molempia huomenna, sunnuntai-aamupäivällä tulemaan
luokseen. Heti päivällisen jälkeen hän läksi ostamaan heitä varten
appelsiinejä, omenia, viikunoita ja muita hedelmiä.

"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" -- noille sanoille,
jotka oli lausuttu tuolla hiukan ruijalaisella äänenpainolla, hän
antoi säveleen ja hyräili sitä aina kun ajatteli Ragnia. Silloin
hän oli myös kuulevinaan Ragnin äänen, näkevinään hänen katseensa
ja hänen lapselle ojennetun kätensä. "Eikös hän ole herttainen,
tuo pikku Juanita?" tuli hänen lempilaulukseen, jonka hän myös
opetti Rendalenille; he tervehtivät sillä toisiaan iltaisin
voimistelulaitoksella. -- Mutta sen piti Kallem omana tietonaan, että
Ragni oli joutunut hämilleen, silloin kun oli hänet tavannut, --
kenties senvuoksi, että silloin oli kirkas päivä. Hän jutteli kyllä,
miten rumalta Ragni oli näyttänyt suuressa päällysvaipassaan, joka
oli kuin kasvun varalta tehty, mutta ei maininnut sanallakaan siitä,
että Ragni oli kahvilassa käynyt levottomaksi, kun hän, Kallem, oli
katsonut häneen.

Lapset kävivät usein hänen luonaan, hän antoi heille appelsiineja
ja makeisia, käveli käsillään heidän edessään ja huvitti heitä
hyppimällä tuolien yli, ja niillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta piika
turmeli koko asian, Kallem luki selvästi hänen hymyilystään: "Sinä
olet aika veitikka! Sinä teet sen vain äidin vuoksi!"

Ja Kallem oli siksi pelkuri, että ei voinut olla sanomatta hänelle:
"Jaa, nyt saavat lapset olla jonkun aikaa käymättä täällä minun
luonani!" Hänen sydäntään viilsi, kun hän seuraavana iltana istui
huoneessaan ja kuuli, että vanhempi tytöistä oli saanut eteiseen
menevän oven auki ja oli tulossa hänen luokseen, mutta vietiin itku
suussa pois. Hän soitti piian luokseen ja pyysi hänen antamaan
lapsille loput siitä, mitä hän oli heitä varten ostanut. Piika otti
sen vastaan; "tämähän on liian paljon!" hän sanoi ja katsoi häneen
viekkaasti hymyillen. Kallemin teki mieli iskeä häntä korvalle, mutta
ajatteli kohta: "Kun hän kerran epäilee kaikkia minun tekojani, niin
lapset saavat tulla!" Ja seuraavana iltana hän itse haki ne kyökistä
luokseen.

Eräänä päivänä hän tapaa sisaren menossa ulos kadulle. Tämä tervehtii
iloisena ja sanoo: "Kiitos viimeisestä! Ajatelkaas, muutaman päivän
perästä minä matkustan pois." Silloin esitti Kallem, että he
pitäisivät pienet lähtökekkerit, vaikkapa kahvilassa. Sitä mieltä
oli hänkin ja he päättivät seuraavana päivänä tavata kuten viime
kerrallakin, lapset mukana ja tehtäisi aivan niinkuin silloinkin.
Niin kävikin. Rouva ei ollut aivan niin hämillään kuin viime
kerralla, mutta _hän,_ Kallem, oli vieläkin paremmalla tuulella,
lapsia lukuunottamatta. Kaikki rakastumisen hullut ajatukset olivat
hänen päässään, kun he hilpeinä sieltä lähtivät, -- tanssiaskelin
kulki hän katua, kantaen Juanitaa päänsä päällä ja opettaen sisaria
laulamaan: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" --

Sisaren lähtiessä Kallem kohtasi heidät asemalla. Siellä oli paljon
sukulaisia ja tuttavia sanomassa jäähyväisiä. Molemmat sisaret
olivat kovin suruissaan, varsinkin Ragni, joka jäi kaupunkiin,
hän itki hillittömästi, vieläpä sittenkin, kun juna oli lähtenyt.
Kallem ajatteli vähän vetäytyä pois ja jättää sukulaiset keskenään
tarinoimaan, mutta Ragni sanoi: "Oi, ei, elkää menkö!" Kuitenkaan
Ragni ei hänestä sen enempää tahtonut, hän kulki Kallemin rinnalla
sukulaisten joukossa ja itki koko kotimatkan; ja kun toiset kulkivat
omille teilleen ja he kahden seisoivat kotitalon portilla, ei
Ragnilla ollut mitään sanomista, vaan läksi suoraa päätä sisälle.
Portailla kysyi Kallem, tahtoisiko Ragni lähteä lasten kanssa
ajelemaan, se virkistäisi häntä, mutta Ragni vain pudisti päätänsä.
"Huomenna sitten?" kysyi hän kunnioittavasti avatessaan hänelle ovea.
Ragni meni sisään, mutta tuli takaisin: "Kiitos, huomenna kyllä!" hän
sanoi, ojensi kätensä ja kauniit silmänsä olivat kyyneleissä.

Tästä lohduttomasta surusta tuli Kallem siihen päätökseen, että
Ragni tunsi itsensä hyljätyksi. Ehkei juuri jokapäiväisessä olossa,
sillä hän vietti aikansa kuvitteluissa, mutta jos sattui jotain
tämäntapaista, joka herätti hänet siitä, niin silloin huomasi hän
yksinäisyytensä.

Seuraavana päivänä Kallem toi hänet ja lapset leveään rekeen, itse
oli hän ohjaksissa. Retkeltä palattuaan hän meni heidän mukanaan
sisälle Kulen luo, joka kankealla tavallaan kiitti häntä lapsille
osoitetusta ystävällisyydestä. Kallem antoi lasten näyttää itselleen
kaikki askareet ja kun lapset oli viety pois, pyysi Kule rouvaa
soittamaan jotain; itse hän istui tuolissaan ja polttaa pöllytteli
pitkää piippua. Se olisi ollut rouvan täytettävä, mutta Kallem
vapautti nyt Ragnin siitä hommasta. Ensi kerran näki Kallem nyt
lihavan kyökkipiian, vanhanpuoleisen, miehekkään naisihmisen, joka
kirkui ruijalais-murretta aivan niinkuin linnut meren pauhatessa.
Hän oli kyökkipiikana ja palveli Kulea. Rouva puuhaili epäilemättä
vain omissa askareissaan, hoiteli lapsia ja soitteli pianoa. Nyt
soitti hän samaa venäläistä kappaletta, jota Kallem oli ovenraosta
kuunnellut, mutta soitti sen ehkä nyt vieläkin paremmin. Ei hän
muuten sitä juuri kuunnellut, hän katseli rouvaa itseään. Tuo
yläpuoli kasvoista, joka nyt kumartui nuottien ja koskettimien
yli, oli toinen kuin se, minkä hän tunsi; tämän oli varmaankin
Rendalen nähnyt. Millainen kehitys hänen olikaan vielä läpikäytävä,
ennenkuin kasvojen alaosakin pääsisi mukaan! Kallem oli juuri näinä
päivinä saanut kirjeen serkultaan, joka oli Wisconsinin valtiossa
Madisonin yliopiston professorina. Hänellä oli norjalainen vaimo,
joka opiskeli hänen johdollaan. Jotain sellaista täytyisi vaatia
Ragniltakin, jotta nuo raukeat posket ja tuo veltto leuka ja tuo
tahdoton suu karkeine huulineen saisi jotain luonnetta. Mutta miten
liikuttavaa tämä lapsellinen kehittymättömyys itse asiassa oli!
Tuossa vieressä näki hän miehen jykevän nyrkin nojautuvan tuolin
kaiteesen, -- koko mies lepäsi tuolissaan kuin housuihin puettu
kuollut jokijumala. Soiton kestäessä avautui oikeanpuoleinen ovi
ja sisään astui kolmas yliluonnollinen ruijalaisolento, vanha
valkohapsinen nainen, suuri pyöreä naama, silmälasit nenällä. Se oli
Kulen täti, isompi kuin Kallem ja pituuteensa verraten hyvin lihava.
Nuori rouva risteili heidän välillään kuin huvipursi raskaassa
lastissa olevien atlantinlaivojen välillä. Nyt katsoi Ragni Kallemiin
kuin uskottuunsa. Ragni ei ollut tosin mitään hänelle uskonut, mutta
heidän nuoruutensa saattoi heidät yksissä neuvoin asettumaan kaikkea
tuota käsittämättömän raskasta ja tiellä olevaa vastaan. Rakkaus
teki Kallemin vallan kärsimättömäksi, hänessä heräsi halu saada
vapauttaa tuo olento, -- huoneessa tuntui hänestä olo tukahduttavalta
senvuoksi, ettei hän sitä voinut tehdä. Tuo käsittämätön suhde
vaivasi häntä.

Tämän vierailun aiheuttama vaikutus häiritsi hänen tutkintolukujaan,
jotka tähän saakka olivat kulkeneet säännöllistä rataansa joka päivä.
Hänellä oli mitä hurjimpia suunnitelmia, niin, hän kirjoitti jo
serkulleenkin Amerikaan ja kysyi häneltä, voisivatko he ottaa nuorta
naista perheesensä. Hän uskoi kaiken Rendalenille, joka ensin suuttui
silmittömästi, mutta sittemmin Kallem sai hänet suostumaan tuumaansa.
Ragnissa oli herätettävä velvollisuuden tunto itseään kohtaan,
hän tulisi vielä näkemään jatkuvan yhdessäolon tuottamat vaarat,
ennenkaikkea pitäisi hänen päästä pois, päästä kauas pois, jotta
saisi vapautta kehittyäkseen... Kallem tuli yhä varmemmaksi ja hänen
rakkautensa tästä huolenpidosta yhä vain yltyi. Jokainen kohtaus
rouvan kanssa, pikainenkin, niin, yksinpä tervehdyskin kadulla tai
eteisessä vahvisti häntä vakaumuksessaan, että Ragni oli hänen eikä
kenenkään muun ja että Ragni _täytyi vapauttaa!_

Mutta hän ei ollut lausunut sanaakaan siitä itselleen Ragnille.

Kallem oli ollut monesti ennenkin rakastunut, ihastunut usein,
vaikka se tavallisesti oli ollutkin teennäistä, mutta tämä hieno
ja epätäydellinen, tämä lahjakas ja hyljätty olento hänen täytyi
pakostakin pelastaa ja kasvattaa. Se oli Kallemin luonteen mukaista
ja siksi hän antautuikin sen ajatuksen valtaan koko sielullaan.
Ragni taas puolestaan tuli joka kerta, kun he kohtasivat toisensa,
yhä rohkeammaksi. Kallem tunsi olevansa lohduttajana sisaren
matkustamisen jälkeen, niin, jollei hän kokonaan erehtynyt, vielä
enempänäkin. Kaikissa tapauksissa oli eräs pettämätön merkki
olemassa. Kallem oli sanonut hänelle olevansa iltaisin kotona,
etupäässä kuullakseen hänen soittavan, ja avaavansa silloin oven
raolleen; -- ja Ragni soittikin nyt joka ainoa ilta, usein hyvinkin
kauan.

Kun Kallem kohtasi hänet lasten kanssa ja vei heidät kahvilaan, tunsi
hän suurta halua puhua suoraan, mutta Ragnin viaton luottavaisuus
pidätti häntä eikä hän uskaltanut säikäyttää. Hänen tarmokkuutensa
pakoitti häntä kiiruhtamaan ratkaisua, mutta hänen rakkautensa taipui
Ragnin haluamaan runolliseen leikkiin, jossa rakkautta ei mainittu,
mutta jossa kaikki sitä todisti. Suhteessa oli suloa, jollaista
Kallem ei ollut koskaan vielä tuntenut.

Kerta viikossa otti Ragni osaa yksityiskonserttiin eli sen tapaiseen
erään hänen miehensä sukulaisen luona, samassa perheessä, jonka luona
he kerran olivat olleet tanssiaisissa. Sinne hankki Kallem itselleen
pääsyn opintotoverinsa, Ragnin sisarenpojan kautta. Luonnollisesti
tuli hän sinne vain saadakseen sitten saattaa Ragnia kotiin. Oli
parhaillaan lumen sulamisaika ja kadut olivat iljangolla. Kun Kallem
kertoi Ragnille tulevansa mukaan ja pyysi saada saattaa hänet kotiin
(miten iloiseksi Ragni siitä tuli!), oli aivan luonnollista, että he
ajaisivat reellä tai vaunuilla.

Pitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he
vihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen
päällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi
Kallem hänelle käsivartensa ja sanoi -- "sepä hyvä, että kuukin
nousi juuri taivaalle." Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun
noista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri
siihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin
edessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien
ohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt
olevan heidän. "Emmekö aja hevosella?" kysyi Ragni. Leikinlaskija
hymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni
koetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten
jälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti,
miten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän
sai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle
ajuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta,
mutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa,
tuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli
pahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä,
joskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem
tuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia
laskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta,
mutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja
pitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään
olivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen
peitossa, -- ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem
näytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha
suljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin
rääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja
oli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä
maan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä,
tavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä
ylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä.
Kallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli
lankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt
tapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne
sai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen
yö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten
tuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa
mielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua.
Ilman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista
luiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne
muodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan
pyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät
katsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin.
Heiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy
sekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat
melkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia:
"herrajumala", tai "oh, varokaa nyt!" tai epätoivoinen: "Ei, ei, tämä
ei käy päinsä!" -- ja "Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!" -- Vihdoin
ei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein
itkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa
oli Ragni, ettei sitäkään huomannut.

Silloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin
korkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta
kadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä,
ajuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni
pysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta
ei voinut; "seisotaan tässä vähän aikaa", pyysi hän ja hengitti
raskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten
kilinää, he kuuntelivat sitä. "Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi
matkoihinsa", sanoi Ragni, "nyt on jo myöhä." Hän tarjosi Kallemille
käsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut
juuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat
kuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä
turvallisempina. "Jumalan kiitos!" sanoi Ragni päästäen rinnastaan
syvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren
kauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti
käytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle
paikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän
luiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon,
-- ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi
kirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, -- mutta tämä
lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.

Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. Aivotärähdyskö? Hän
nosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja
avasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina
alas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa,
jotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa
Ragni jo liikahti. "Ragni!" hän kuiskasi, "Ragni!" -- hän kumartui
lähemmäksi häntä: "Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!" Ragni
avasi silmänsä, "kuuletko, anna minulle anteeksi?" Puna levisi
Ragnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka
oli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä
mennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän
kohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa:
"Oh, miten sinua rakastan, rakastan", hän kuiskasi ja suuteli
taas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän
nosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa
vähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle
puutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä
vasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem
päästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän
voi. "Minä juoksen hakemaan hevosta", sanoi Kallem, -- ja läksi.
Juostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä
heti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut.
-- Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei
siellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain
jaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi ... hän juoksi, hän laski
luikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen
ja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne.
Vasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, -- hän
käsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä
sylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän
ymmärsi, mitä oli tehnyt.

"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän
loukkasi itsensä. Tuolla, noin!" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti
Ragnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän
luoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi
selin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt
harson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi
tukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä
vyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut
enää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin
rekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni
ei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan
häneen. Ragni läksi ajamaan.

Kallem tunsi heti, -- että Ragni nyt poistui hänestä -- --

Kunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma
tyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä
tunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana
aamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika
kysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa
ja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa
hymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin
hävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä
täytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä,
rouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä
vielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut
edes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka
Kallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse
eikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta.
Hän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.

Tähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä
lukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut
pyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen
valoisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea,
mitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta.
Hän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi
sen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun
oli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo
häväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin
kuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta
kyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, -- hän näki
vain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli
ivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut
riutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti
muuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta
hän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli
kiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu
hänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä.
Nyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän
Rendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan
liene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru:
tietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!

Rendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin
oli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni
olivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön
jälkeenkin, -- ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen
hän tiesi kyllä... Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.

Kallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin
Rendalenin oli. _Hän_ ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta
että Ragni voi häiritä siihen määrin _hänenkin_ rauhaansa, että
täytyi muuttaa asuntoa --! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista
olla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen,
ja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana
iltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna
tai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari
saisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran
koko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä
piili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? --
Piika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.

Seuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä
sen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää,
mutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa.
Iltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen
kaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi --
nimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen
olisi kerrottava _hänelle_ koko totuus, muille taas, että häntä
häirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita
todellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa,
meni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja
tohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän
nukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli
sisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi
siitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä
ja huomasi uunista tulevan valon, -- siitä hän ymmärsi, että
kello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla
sisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen
matkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan.
Tähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta,
että hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli.
Menisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen
ulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan.
Silloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä
oli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että
siellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia
saatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli
myöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään,
jota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja
ovi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se
oli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat
lähdössä; -- sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin
heidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana.
Taas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos --
molemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen
ja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä
ajetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni
heidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen
oli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka
lupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä,
mutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit,
aivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne
olivat "u--uudet!" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset
"hyvästi, hyvästi!" ja vastaukseksi "tervetuloa perjantaina!" Ragni
se oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem -- vai
kuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta --? Eihän se ollut
Ragnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä?
Hän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea
eteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten.
Avaisikohan hän --? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei
kuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana?
Hänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa
oven rivassa, -- äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut
takkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä.
Hän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon;
tunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan
Ragnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan
perjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä
hänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.

Sydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui
vaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä
vaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule,
sitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset.
Hän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän
turvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului
tädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli
heidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä?
Hän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä
nähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää
hänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen.
Silloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! -- -- --

Ei, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän
kulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi,
että Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana,
heidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi,
hän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja
rakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan
tahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli
kummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä
ja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi,
vähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla
käytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule
rykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei
tarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi
varmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä
oli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä
äänellä lausuttu vastaus, "te--ee--vati" oli särkynyt, se oli
luiskahtanut "hy -- yllyltä". -- Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä,
niin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla
peloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt
kääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut
yrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä,
mutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä
alapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri
hänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin
tuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.

Ehkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen?
Tai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan
yksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten
kamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen
sulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän
ehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein
vakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi.
Nyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua
ja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän
takaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen
eteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut.
Silloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti,
väristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän
pysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi
rohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas
Ragnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni
seisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti
hänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen
käteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat
askel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei
aivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei
Ragnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin
nyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru,
he saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä
Ragnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää
kätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat
kasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli,
ovea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48005