
Gutenberg · ebook 47983
Lumikenttien tytär: Romaani
by Jack London · Finnish · public domain in the US
Lumikenttien tytär: Romaani by Jack London is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #47983). "Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa käytettäväksenne yhtään laivan veneistä."
Suomentanut Aune Tudeer
Otava, Helsinki, 1917.
ENSIMMÄINEN LUKU.
"Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa käytettäväksenne yhtään laivan veneistä."
Frona Welse nousi reippaasti paikaltaan ja tuli ensimmäisen perämiehen luo.
"Meillä on niin tulinen kiire", tämä selitti, "ja kullanetsijät ovat arkaa lastia, ainakin --."
"Ymmärrän kyllä", keskeytti Frona, "ja minäkin käyttäydyn aivan kuin olisin samanlainen. Olen todella hyvin pahoillani siitä, että tuotan teille vaivaa, mutta -- mutta --" Hän käännähti äkkiä toisaalle ja viittasi rantaan päin. "Näettekö tuon suuren hirsimajan tuolla männikön ja joen välillä? Olen siellä syntynyt."
"Taitaisipa itsellänikin teidän sijassanne olla kiire maihin", murahti perämies myötätuntoisesti ja ohjasi tyttöä eteenpäin täpö täydellä laivankannella.
Kaikki olivat toistensa tiellä, eikä joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi julistanut sitä täyttä kurkkua lähimmäisilleen. Tuhatkunta kullanetsijää vaati meluten, että heidän kapineensa oli viipymättä saatettava maihin. Kaikki kannen aukot ammottivat, ja vinkuvat nostokoneet toivat lastiruuman syvyyksistä lakkaamatta sekalaista matkatavaraa päivänvaloon.
Höyrylaivan kummallakin puolella oli riveittäin tasapohjaisia veneitä, joihin tavarat laivasta laskettiin, ja jokaisessa näistä joukko miehiä hääri otsansa hiessä, hyökkäsi matkakapineitten kimppuun ja viskeli myttyjä ja arkkuja sinne tänne vimmatusti etsien. Kannella olevat miehet heiluttivat rahtiseteleitään ja huusivat alhaalla työskenteleville. Joskus kaksi tai kolme henkilöä tunsi saman kapineen omakseen, ja aika tora syntyi.
Rahtisetelien erilaiset merkit, "kaksi ympyrää" ja "ympyrä ja piste", antoivat aihetta loppumattomiin kinasteluihin -- yhdelle sahalle ilmaantui tusinan verran "oikeita" omistajia.
"Lastinpurkaja väittää tulevansa hulluksi", sanoi ensimmäinen perämies auttaessaan Frona Welseä laskuportaita alas, "ja hänen apulaisensa ovat jättäneet lastin järjestämättömänä matkustajien haltuun ja luopuneet työstään. Mutta meidän ei sittenkään ole käynyt niin hullusti kuin Betlehemin tähden", hän rauhoittaen jatkoi osoittaen höyrylaivaa, joka oli ankkurissa neljännesmailin matkan päässä. "Puolet sen matkustajista ovat hankkineet kuormahevoset kulkeakseen Skaguayn ja White Passin kautta, ja toiset puolet aikovat vaeltaa Chilcootin tietä. Siksi siellä on täysi kapina, eikä mitään voida tehdä."
"Hei, hei, te sieltä tännepäin!" hän samassa huusi tarkoittaen Whitehallin-venettä, joka varovaisesti risteili kauempana yrittämättä tunkeutua keskelle yleistä sekamelskaa.
Pieni vene, joka sankarillisesti laahasi perässään suurta kuorma-alusta, yritti tulla väliin, mutta Whitehallin-veneen soutaja pääsi muutamin rivakoin vedoin sen keulan ohi ja oli juuri selviytymäisillään, kun hän äkkiä onnettomuudekseen takertui soudussaan. Vene pyörähti ympäri ja pysähtyi.
"Varokaa!" huusi ensimmäinen perämies.
Kaksi seitsemänkymmenen jalan kanoottia, lastinaan matkatavaroita, kullanetsijöitä ja intiaaneja, lähestyi täysin purjein vastakkaiselta suunnalta. Toinen niistä teki äkkikäännöksen purkamislaituria kohti, mutta toinen painoi Whitehallin-veneen kuorma-alusta vasten.
Soutaja oli ajoissa irroittanut aironsa, mutta hänen pieni purtensa natisi ankarasta paineesta ja oli musertumaisillaan. Mies nousi tuhdoltaan ja tuomitsi lyhyesti ja pontevasti kaikki kanoottimiehet ja kuorma-alusten kuljettajat ikuiseen kadotukseen. Eräs kuormaveneen miehistä kurottautui laidan yli ja kaatoi hänen niskaansa käheän ja äkäisen kirousten tulvan, ja sekä valkoihoiset että intiaanit nauroivat pilkallisesti kanootissaan.
"Pois tieltä!" huusi eräs heistä, "ettekö te osaa soutaa?"
Soutumiehen nyrkki osui keskelle moittijan suuta ja lennätti tämän puolipyörryksissä takaperin tavarakasan keskelle. Mutta ärsytetty mies ei tyytynyt näin ylimalkaiseen mielenosoitukseen, vaan ryhtyi käyttämään nyrkkiään toisenkin aluksen miehiä vastaan. Häntä lähinnä oleva kaivosmies riuhtoi kiivaasti revolveriaan, joka oli takertunut kiiltävään nahkakoteloon, sillä välin kun hänen venekumppaninsa nauraen odottivat, miten asia päättyisi. Mutta kanootti oli jälleen liikkeellä, ja perämiehenä oleva intiaani löi soutumiestä melansa lappeella rintaan, niin että tämä keikahti takaperin veneensä pohjalle.
Kirousten ja pilkkasanojen sadellessa ja väkivallantekojen ja kuolemanvaaran uhatessa ensimmäinen perämies oli salaa heittänyt silmäyksen vieressään seisovaan tyttöön. Hän oli odottanut näkevänsä pelokkaat ja kauhistuneet neidonkasvot eikä ollut ensinkään valmistautunut siihen vilkkaaseen, syvää mielenkiintoa osoittavaan ilmeeseen, jonka hänen katseensa kohtasi.
"Olen pahoillani", hän alkoi.
Mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä melkein kuin olisi loukkaantunut siitä, että häntä häirittiin. "Ei, ei suinkaan", hän sanoi. "Minä nautin siitä kaikesta. Mutta kyllä oli onni, että tuon miehen revolveri ei irtautunut. Jos se olisi --."
"Teidän maihinpääsynne olisi viivästynyt." Ensimmäinen perämies naurahti tyytyväisenä hienotunteisuuteensa.
"Tuo mies on ensiluokan rosvo", hän jatkoi osoittaen soutajaa, joka taas oli saanut aironsa veteen ja meloi venettään laivan kylkeen. "Hän suostui soutamaan teidät maihin vain kahdestakymmenestä dollarista. Sanoi, että maksu olisi kaksikymmentäviisi dollaria, jos te olisitte mies. Hän on merirosvo, muistakaa minun sanani, ja kuolee kerran varmasti hirressä. Kaksikymmentä dollaria puolen tunnin työstä! Ajatelkaahan!"
"Älkää te siinä puhuko roskaa", varoitti merirosvoksi mainittu pysäyttäen kömpelösti veneensä laivan viereen ja pudottaen toisen aironsa veteen. "Teidän asianne ei ole haukkua ihmisiä", hän lisäsi äreästi vääntäen paidanhihaansa, joka airon pudotessa oli kastunut läpimäräksi.
"Teillä on hyvät korvat", alkoi perämies.
"Ja nyrkki valmiina lyömään", toinen tokaisi.
"Niin, ja kieli vastaamaan."
"Niitä tarvitaan minun ammatissani. Miten ihmeessä sitä muuten tulisi toimeen teidän kanssanne, senkin lurjukset. Vai että minäkö tässä olisin merirosvo, häh? Entäs te sitten tuhansine matkustajinenne, jotka ovat sullotut kuin sardiinit laatikkoon? Kiskotte niiltä ensi luokan lipunhinnan kaksin kerroin ja annatte kelvotonta ruokaa ja makuupaikat, jotka eivät kelpaisi sioillekaan. Ja sitten minä muka olisin merirosvo!"
Muuan punanaamainen mies pisti päänsä laivan rintanojan yli ja alkoi täyttä kurkkua huutaa:
"Minä tahdon saada tavarani maihin! Tulkaa tänne ylös, mr Thurston!
Nyt heti paikalla! Täällä minulla on viisikymmentä hevosparkaa, jotka syövät toisiltaan päät tässä teidän saastaisessa koirankopissanne, ja sen minä sanon, ettei teidän käy hyvin, jos ette pidä huolta siitä, että ne tulevat maihin nyt heti! Minulta menee joka päivä hukkaan tuhat dollaria, ja sitä minä en siedä! Kuuletteko, minä en siedä sitä! Te olette nylkeneet minua kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla aina siitä hetkestä asti, jolloin lähditte Seattlestä, ja minä vannon helvetin portin saranoitten kautta, etten aio kauempaa kärsiä tätä. Minä saatan tämän teidän yhtiönne perikatoon, niin totta kuin nimeni on Thad Ferguson! Kuuletteko, mitä minä sanon?
Minä olen Thad Ferguson, ja jos te nyt heti tulette tänne, niin ette tule sekuntiakaan liian aikaisin! Kuuletteko?"
Mr Thurston sai kädenliikkeellä punanaamaisen miehen rauhoittumaan ja kääntyi tytön puoleen. "Saattaisin teidät hyvin mielelläni maihin ja varastohuoneelle asti, mutta näettehän, millainen työnpaljous meillä täällä on. Hyvästi nyt ja onnellista matkaa! Lähetän heti pari miestä pitämään huolta tavaroistanne. Vakuutan teille, että löydätte ne varastohuoneelta huomisaamuna."
Tyttö tarttui kevyesti hänen käteensä ja astui veneeseen. Se kallistui äkkiä hänen painostaan, ja vesi, jota monesta reiästä tulvi sisään, nousi perässä pohjalautojen yli ja kasteli hänen kengänvartensa, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, istuutui vain perätuhdolle ja veti jalat alleen.
"Seis, mies!" huusi ensimmäinen perämies. "Tästä ei tule mitään, miss Welse! Tulkaa takaisin, niin minä pidän huolta siitä, että saatte laivasta veneen niin pian kuin mahdollista."
"Menkää hiiteen, te siitä", ärähti soutaja vastaukseksi työntäen venettä irti laivasta. "Yrittäkääpäs vain!" hän uhkasi.
Mr Thurston tarttui lujasti veneen laitaan, mutta sai ritarillisuutensa palkaksi rivakan sivalluksen rystyilleen soutajan airon lappeesta. Silloin hän unohti sekä oman arvonsa että miss Welsen ja kiroili kiroilemistaan aivan vimmatusti.
"Rohkenenpa sanoa, että meidän jäähyväisemme olisivat voineet olla hiukan arvokkaammat", huudahti tyttö, ja hänen naurunsa karehti aalloilla.
"Tuhat tulimmaista", lausui perämies hiljaa itsekseen kohottaen kohteliaasti lakkiaan, "sepä vasta oli nainen se!" Ja hänet valtasi äkillinen näläntunne, kaipuu saada alati katsoa Frona Welsen harmaisiin silmiin. Hän ei eritellyt tunnettaan eikä tiennyt sen syytä, hän tiesi vain, että hän tuon naisen seurassa voisi kulkea maailman ääriin. Hän tunsi vastenmielisyyttä ammattiaan kohtaan, ja häntä halutti jättää kaikki ja lähteä Klondykeen, jonne Frona Welse oli matkalla. Mutta samassa hän katsahti ylöspäin pitkin laivan ulkonevaa kylkeä, näki Thad Fergusonin punaiset kasvot ja unohti unelman, johon hetkeksi oli vaipunut.
- * * * *
Loiskis! Kourallinen vettä soutajan airosta, jonka käsitteleminen ei tälle näyttänyt olevan leikin asia, roiskahti tyttöä suoraan kasvoihin. "Toivon, ettette ole pahoillanne, miss", puolustautui syyllinen. "Minä teen parhaani, mutta se ei olekaan paljoa se."
"Siltäpä näyttää", vastasi tyttö hyväntahtoisesti.
"En minä tätä merta rakasta", virkkoi mies katkerasti, "mutta -- jollakin kunniallisella tavalla minun täytyy ansaita vähän rahaa, ja tämä tuntui parhaalta. Jos minulla olisi ollut hituistakaan onnea, niin olisin nyt Klondykessa. Kerron teille, kuinka minun kävi.
Kadotin kaikki matkavarusteeni Windy Armin luona, puolimatkassa, saatuani ne juuri onnellisesti solasta --"
Loiskis! Roiskis! Frona kuivasi veden silmistään ja pudistelihe sen valuessa pitkin hänen lämmintä selkäänsä.
"Te kyllä tulette toimeen", sanoi mies rohkaisten. "Te olette juuri oikeata lajia ja sovitte tähän maahan. Aiotteko perille asti?"
Tyttö nyökäytti iloisesti päätään.
"Niin, kyllä te tulette toimeen. Mutta kuten äsken sanoin, minä kadotin kapineeni ja palasin takaisin rannikolle matti kukkarossa uusia hankkimaan. Siksihän minä nyt kiskon tällä tapaa. Mutta ette kai ole vihainen siitä, että hinta on kohtuuton. En minä ole yhtään pahempi kuin muutkaan, miss, -- se on varma. Ensin minun piti haalia kokoon sata dollaria saadakseni tämän kaukalorähjän, josta ei maksettaisi kymmentäkään Valloissa. Semmoiset hinnat täällä on kaikkialla. Tuolla ylempänä, Skaguayn tiellä, hevosenkengän naula vastaa arvossa tarkalleen neljännesdollaria. Mies tulee kapakkaan ja pyytää whiskyä. Se maksaa 1/2 dollaria.
No niin, hän juo whiskynsä, paiskaa pöytään kaksi naulaa ja on kuitti. Ei kukaan mukise vastaan; hevosenkengän naulat ovat vaihtorahaa."
"Te mahdatte olla rohkea mies, kun uskallatte uudestaan lähteä sisämaahan sellaisten vastoinkäymisten jälkeen. Ettekö sanoisi minulle nimeänne? Ehkä me vielä tapaamme toisemme siellä!"
"Kuka? Minäkö? Niin, minä olen Del Bishop, kullankaivaja taikka pocket-miner, se on nähkääs erikoinen laji niitä; ja jos me joskus tapaamme toisemme, niin muistakaa, että minä antaisin teille vaikka viimeisen paitani -- niin, minä tarkoitan viimeisen ruoanmuruseni."
"Kiitos", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä, mikä tuli suoraan sydämestä.
Mies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan tyhjän säilykepurkin.
"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä", hän sanoi heittäen sen tytölle, "se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen jälkeen."
Frona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka kumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat ja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän lepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla, jota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa, jossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien näiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia kuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia lakkaamatta edestakaisin.
Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti voimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen mieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut oppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa kypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen ilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.
Del Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut hiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen päähänpiston.
"Te ette ole sanonut minulle nimeänne", sanoi hän kohteliaasti.
"Nimeni on Welse", vastasi hänen seuralaisensa, "Frona Welse."
Miehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan kasvavan. "Oletteko -- te -- Frona -- Welse --", lausui hän hitaasti. "Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?"
"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne."
Soutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi siitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta. "Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois vedestä", komensi hän. "Ja antakaa se purkki tänne!"
"Enkö minä muka ammenna kyllin hyvin?" kysyi tyttö loukkaantuneena.
"Ky-yllä! Kyllä te sen hyvin teette, mutta -- mutta -- te olette --"
"Juuri sama kuin hetki sitten, kun ette tiennyt, kuka olen. Soutakaa nyt vain -- se on teidän osuutenne työstä; minä kyllä pidän huolta omastani."
"Sen minä sanon, että te kyllä tulette toimeen", mutisi mies ihastuneena ja tarttui taas airoihin. "Ettäkö Jakob Welse on teidän isäukkonne! No se minun olisi pitänyt ymmärtää, totta totisesti!"
Heidän saapuessaan hiekkaniemekkeelle, jolle mitä erilaatuisimpia tavaroita oli kasattuna ja jolla ihmiset hyörivät ja pyörivät kuin mehiläiset keossaan, nuori tyttö pysähtyi kattelemaan soutajaansa.
Ja vaikkakaan Del Bishop ei ollut tottunut saamaan niin suurta kohteliaisuutta osakseen naisilta, joita hän oli palvellut, niin hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Jakob Welsen tytärtä häntä näin kohteli.
"Muistakaa, minun viimeinen ruoanmuruseni on teidän", vakuutti hän uudelleen yhä pidellen tyttöä kädestä.
"Ja viimeinen paitanne myös, älkää unohtako sitä!"
"Te olette aika velikulta", paukautti mies viimeisen kerran puristaen tytön kättä. "Se on varma se."
Fronan lyhyt hame ei mitenkään estänyt häntä vapaasti liikkumasta, ja hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen, että hänen oli onnistunut vaihtaa kaupungin kivikatujen nopeatahtinen tepastelu siihen rauhalliseeni kevyeen käyntiin, joka niin hyvin soveltuu pitkille jalkamatkoille, mutta jonka oppiminen vaatii paljon vaivaa ja harjoitusta. Moni kullanetsijä, joka tarkoin katseli hänen nilkkojaan ja harmaiden säärystimien verhoamia sääriään, yhtyi mielessään Del Bishopin arvosteluun.
Ja moni katsahti häntä kasvoihin ja katsahti uudelleen, sillä hänen ilmeensä oli toverillisen suora ja hänen silmistään pilkahti hymynvälke, joka milloin tahansa, hänen kohdatessaan muita hymyileviä katseita, saattoi päästä valloilleen.
Hänen hymyilynsä oli monivivahteinen -- hilpeä tai myötätuntoinen, iloinen tai veitikkamainen -- aina siitä riippuen, mikä sen aiheutti.
Joskus loiste levisi koko hänen kasvoilleen, mutta tuo rehellisen ja suoran toverillisuuden ilme ei koskaan väistynyt niiltä.
Ja hänellä oli paljon hymyilemisen aihetta reippaasti astuessaan väkijoukon läpi hiekkaniemekkeen ja tasangon poikki sitä hirsimajaa kohti, jota hän oli osoittanut mr Thurstonille. Aika oli vierähtänyt taapäin, liikenne ja kuljetusvälineet olivat taas alkuperäisellä kannalla. Miehet, jotka eivät eläessään olleet kantaneet muuta kuin pieniä myttyjä, saivat nyt laahustaa raskaita kantamuksia. He eivät kulkeneet pää pystyssä, vaan kumarassa, pää riipuksissa. Jokaisen selkä oli kuormasatula, ja hihnat alkoivat hangata olkapäitä.
Miehet hoipertelivat outojen taakkojensa alla, väsymys teki heidät kuin juopuneiksi, ja he horjuivat puoleen ja toiseen, kunnes päivä pimeni ja kantaja taakkoineen vaipui tiepuoleen. Toiset latasivat salaa riemuiten tavaransa kaksipyöräisille käsirattaille ja lähtivät iloisina matkaan, mutta ei aikaakaan, niin kivikkoinen tie esti heitä sillä keinoin jatkamasta matkaa.
He pysähtyivät miettimään, miten Alaskassa olisi edullisinta pyrkiä eteenpäin, hylkäsivät rattaat, työnsivät ne takaisin rannikolle, missä joku äsken saapunut matkustaja maksoi heille niistä satumaisen hinnan. Ensikertalaiset, ns. arkajalat, joilla oli 10 naulan painosta Coltin revolvereja, patruunia ja metsästysveitsiä vöissään, astelivat urheasti tietä ylöspäin, mutta hiipivät hiljaa takaisin ja viskasivat epätoivoissaan revolverit, patruunat ja veitset tiehensä. Läähättäen ja otsansa hiessä nämä Aatamin pojat kärsivät esi-isänsä synnin palkkaa.
Frona Welse tunsi epämääräistä mielipahaa nähdessään tämän valtavan kullanjanoisten miesten joukon, ja hänestä tuntui siltä, kuin nämä eteenpäin pyrkivät muukalaiset olisivat häväisseet tuota vanhaa tuttua maisemaa ja niitä tuhansia muistoja, joita siihen hänen mielessään liittyi. Vanhat rajakivetkin näyttivät niin ihmeellisen vierailta. Ne olivat samat eivätkä kuitenkaan olleet.
Tällä ruohotasangolla, jolla hän lapsena oli leikkinyt ja pelästynyt omaa ääntään sen kaikuessa jäätiköltä toiselle, vaelsi nyt kymmenen tuhatta miestä lakkaamatta edestakaisin polkien hentoa kasvullisuutta jalkainsa alle ja ilkkuen suurta hiljaisuutta. Ja edempänä tiellä matkasi samoin kymmenen tuhatta miestä, jotka olivat kulkeneet tästä ohitse, ja Chilcootin tuolla puolen taas saman verran.
Ja takanapäin, pitkin koko saarien reunustamaa Alaskan rannikkoa aina Horniin saakka, oli yhäkin tuhansittain näitä samoja kulkijoita, jotka mikä tuulen, mikä höyryn voimaa hyväkseen käyttäen kaikilta maailman ääriltä olivat kiiruhtaneet tänne. Dyea-joki virtasi kohti merta kohisten ja pauhaten kuten muinoinkin, mutta sen vanhoihin äyräihin oli painunut monen vieraan jalan jälki, ja miehet ponnistelivat riveissä vettä tihkuvien vetoköysien kimpussa raastaen syvään lastattuja veneitään.
Ihmisen ja veden tahto taistelivat keskenään, ja ihmiset ilkkuivat vanhaa Dyea-jokea, ja yhä uudet joukot uursivat sen äyräihin entistä syvempiä vakoja. Varastorakennus, joka ennen muinoin oli ollut Fronan kotina ja jossa jonkun sattumalta tänne eksyneen turkismetsästäjän tai nahkakauppiaan näkeminen oli täyttänyt hänet kunnioituksella, oli ovensuuta myöten täynnänsä meluavia miehiä. Siinä, missä muinoin yksikin noutajaansa odottava kirje herätti huomiota, hän nyt katsoessaan ikkunasta sisään näki lattiasta kattoon ulottuvan postikasan.
Ja juuri tätä postia tarkoittivat noiden miesten kovaääniset huudot. Varastorakennuksen edustalle, vaa'an luo, oli kokoontunut toinen ryhmä. Muuan intiaani heitti kantamuksensa maahan, valkoinen omistaja merkitsi painon muistikirjaansa, ja samassa oli jo toisen kuorman vuoro. Jokainen mytty oli hihnoitettu sälytettäväksi kantajan selkään, valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle matkalle Chilcootin kautta. Frona tunkeutui lähemmä. Häntä huvitti saada tietää, mitä kuljetuksesta maksettiin.
Hän muisti sen ajan, jolloin joku yksinäinen kullankaivaja tai kauppias suoritti tavaroittensa kuljetuksesta kuusi senttiä naulalta -- satakaksikymmentä dollaria tonnilta.
Äsken tullut arkajalka, joka paraikaa punnitsi tavaroitaan, etsi neuvoa matkaoppaastaan. "Kahdeksan senttiä", hän sanoi intiaanille.
Mutta silloin intiaanit räjähtivät pilkkanauruun ja huusivat yhteen ääneen: "Neljäkymmentä senttiä!" Kiusaantunut ilme tuli valkoisen miehen kasvoille, ja hän vilkaisi varovasti ympärilleen.
Fronan myötätuntoinen katse veti hänen huomionsa puoleensa, ja hän katsahti häneen samalla kertaa uteliaasti ja hajamielisesti.
Oikeastaan hän koetti mielessään laskea, mitä kolmen tonnin matkakapineitten kuljetus tulisi hänelle maksamaan, kun sentneristä maksettiin neljäkymmentä dollaria. "Kaksituhattaneljäsataa dollaria kolmestakymmenestä penikulmasta!" hän huudahti. "Mitä minun pitää tehdä?"
Frona kohautti olkapäitään. "Kyllä on paras, että maksatte heille nuo 40 senttiä", neuvoi hän, "muuten he jättävät teidän tavaranne oman onnensa nojaan."
Mies kiitti häntä, mutta sen sijaan että olisi ottanut neuvosta vaarin, hän jatkoi tinkimistään. Eräs intiaani astui silloin esiin ja rupesi irroittamaan kantohihnojaan. Valkoinen mies epäröi, mutta juuri kun hän oli myöntymäisillään, kantajat korottivat hinnan neljäänkymmeenviiteen senttiin. Hän yritti hymyillä ja nyökäytti päätään alistumisen merkiksi. Mutta silloin eräs toinen intiaani lyöttäytyi joukkoon ja alkoi innokkaasti kuiskailla jotain tovereilleen.
Nämä kohottivat riemuhuudon, ja ennenkuin mies ehti selvittää itselleen, mitä oli tekeillä, he olivat temmanneet irti hihnansa ja juosseet tiehensä julistaen mennessään, että maksu tavarain kuljetuksesta Lindermanin järvelle oli viisikymmentä senttiä.
Yht'äkkiä varastohuoneen edustalla seisova väkijoukko näytti käyvän levottomaksi. Miehet kuiskailivat innokkaasti keskenään, ja kaikkien katseet suuntautuivat kolmeen mieheen, jotka laskeutuivat tietä alas varastohuonetta kohti. Kolmikko ei näyttänyt lainkaan merkilliseltä, miehet olivat huonossa, jopa repaleisessa puvussa.
Järjestyneemmässä yhteiskunnassa poliisi arvattavasti muitta mutkitta olisi ottanut heidät huostaansa ja vienyt heidät irtolaisina putkaan. "Tuo on Ranskan Louis", kuiskailivat äsken saapuneet miehet ja antoivat huhun kulkea. "Hänellä on hallussaan kolme kulta-aluetta Eldoradossa", kertoi Fronan vierustoveri, "vähintään kymmenen miljoonan mies." Ranskan Louis, joka kulki pari askelta toveriensa edellä, ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Hän oli jossakin matkan varrella kadottanut hattunsa ja sen sijaan huolimattomasti sitaissut päänsä ympärille kuluneen silkkinenäliinan.
Ja huolimatta kymmenestä miljoonastaan hän kantoi matkakapineitaan omilla leveillä hartioillaan. "Ja tuo partaniekka on Swiftwater Bill, toinen Eldoradon kuningas."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Frona epäillen.
"Mistäkö tiedän!" huudahti mies. "Siitä minä sen tiedän, että hänen kuvansa kuuden viime viikon kuluessa on ollut kaikissa sanomalehdissä. Katsokaahan!" Hän levitti sanomalehden. "Hyvin hänet siitä tuntee. Minä olen katsonut sitä niin paljon, että tuntisin hänen naamansa tuhansien joukosta."
"Kuka tuo kolmas sitten on?" kysyi Frona epäilemättä enää naapurinsa tietojen uskottavuutta.
Tämä nousi varpailleen nähdäkseen paremmin, mutta sai karvain mielin tunnustaa tietämättömyytensä, löi sitten erästä vierustoveriaan olkapäähän ja kysyi: "Kuka tuo laiha, parraton mies on? Tuo, jolla on sininen paita ja paikka polvessa?"
Samassa Frona huudahti ilosta ja lensi nuolena eteenpäin. "Matt!" hän huusi. "Matt Mc Carthy!"
Paikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta hänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut tyttöä.
"Mitä, ettekö te enää tunne minua?" tämä jutteli. "Niin älkää yrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon katselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten iso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo" -- lausui hän juhlallisesti
- "ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi:
'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku karhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin iso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren, paksun ihmisen'."
Kuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto vähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli silmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.
"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän, "mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."
Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.
"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin.
Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti Peukalollaan varastorakennusta.
Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.
"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen, jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja säärin?"
"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.
"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle kertonut?"
"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä siwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?"
"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?"
"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?"
"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat olivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa."
"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me kuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen."
"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä tahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta sainpa minä sen lopulta sittenkin", sanoi hän voitonriemuisesti, "kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä pikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!"
"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias."
"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin sisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis kaksikymmentä vuotta vanha?"
"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt", vakuutti Frona.
"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka ja niin edespäin." Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. "Mutta vähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni."
"Eihän toki, Matt", vastusti tyttö, "ei kaksikymmenvuotiaana.
Tunnustelkaapas minun käsivarttani!" Hän koukisti sitä, niin että lihas pullistui.
"On siinä jänterettä", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta käsivartta. "Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä elatukseksenne."
"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla", selitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia liikkeitä, "ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli kaksikymmentä kertaa peräkkäin ja -- ja kävellä käsilläni. Siinä kuulitte!"
"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun luulin, että teidän piti saada kirjallista oppia", sanoi Matt kiivaasti.
"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota asioita päähän eikä --"
"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota kaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset."
"Entä te itse, Matt?" kysyi Frona. "Mitä kaikkea teille on tapahtunut näinä kahtenatoista vuotena?"
"Katsokaa tänne!" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti päänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. "Te näette mr Matthew Mc Carthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi kunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei ole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin ennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin saadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he kerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä, mutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada ryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani.
Sen jälkeen olen vannonut palaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon kuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu saa sitä teille antaa kuin minä itse."
"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi", nauroi Frona.
"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo miekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne sisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan varastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut."
"Ja minut myös." Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa tarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. "Siitä on kymmenen vuotta, kun minä täältä lähdin."
Irlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli helppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat heihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan perukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.
"Kuka tuo tyttö on?" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli Frona kuuli alun vastausta: "Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?"
TOINEN LUKU.
Frona astui esiin kimmeltävästä koivikosta, ja auringon ensimmäisten säteiden kullatessa hänen vapaana aaltoilevaa tukkaansa hän kevyesti kiiruhti kasteisen niityn poikki. Maa uhkui hedelmällistä kosteutta ja tuntui pehmeältä hänen jalkoihinsa, märkä ruoho löi häntä polviin ja heitti taipuessaan ympärilleen välkkyvän timanttisateen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kilpaa kirkkaan aamun kanssa, ja hän säteili nuoruutta ja rakkautta. Luonto oli ollut hänelle äidin sijassa, ja hän rakasti intohimoisesti näitä vanhoja puita ja maan vihreyttä. Hänen korvansa nautti versovan elämän hennosta huminasta, ja kostean maan tuoksu tuntui suloiselta hänen sieraimiinsa.
Niityn toisessa laidassa, juuri siinä, mistä varjoisa ja kapea metsäpolku lähti suikertamaan, hän äkkiä valkovartisten voikukkien ja loistavanväristen leinikköjen joukosta keksi mättään suuria Alaskan orvokkeja. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan, hautasi kasvonsa viileään kukkarunsauteen ja veti molemmin käsin sen purppuraloistoa puoleensa. Eikä häntä ensinkään hävettänyt. Hän oli ollut ulkona suuressa maailmassa ja oppinut tuntemaan sen elämän kurjuuden, sekavuuden ja hivuttavan kiihkeyden, mutta hän oli palannut yksinkertaisena, puhtaana ja luonnollisena.
Ja hän oli siitä iloinen maatessaan tässä ja noiden vanhojen aikojen palatessa hänen mieleensä, jolloin maailma ei ulottunut taivaanrantaa kauemmaksi ja hän solan tuolta puolen luuli löytävänsä Tyhjyyden.
Hänen lapsuusaikansa elämä oli ollut alkuperäistä ja luonnollista, sen lait harvat, mutta ankarat. Noiden lakien, tuon jokapäiväisen elämän yksinkertaisen uskonnon ytimenä oli ollut rehellisyyden, velvollisuuksiensa täyttämisen ja luottamuksen palkitsemisen vaatimus. Hänen isänsä oli elänyt sen mukaan, ajatteli Frona muistaessaan, miten kunnioittavasti joka mies lausui hänen nimensä.
Saman uskonnon hän itsekin oli oppinut ja vienyt muassaan valtameren taakse suureen maailmaan, missä ihmiset olivat hylänneet vanhat totuudet ja keksineet itsekkäitä dogmeja, rakennelleet taidokkaita järjestelmiä. Ja saman uskonnon hän oli tuonut takaisinkin palatessaan yhtä puhtaana, nuorena ja iloisena. Kaikkihan oli niin yksinkertaista, miksi ei siis kaikilla ollut sama uskonto kuin hänellä? Se vallitsi näiden pohjan perien autioilla teillä ja leiritulilla, se antoi voimakkaille kelpo miehille uskallusta vaaran ja kuoleman uhatessa. Miksi se ei ollut kaikkien ihmisten uskonto?
Olihan se Jakob Welsen ja Matt Mc Carthyn. Ja intiaanipoikien, hänen muinoisten leikkitoveriensa, ja intiaanityttöjen, joiden johtajana hän oli ollut amatsonisodassa. Vieläpä susikoiratkin tottelivat samaa lakia ponnistellessaan valjakkonsa edessä ja kiidättäessään häntä lumikenttien halki. Frona tunsi, että hänen uskontonsa oli terve, luonnollinen ja hyvä, ja hän iloitsi siitä.
Kultarintakertun kirkkaat liverrykset tervehtivät häntä koivikosta ja vetivät hänen huomionsa ympäröivään luontoon. Peltokana kirkui kaukana metsässä, ja orava hyppelehti hänen päänsä yläpuolella taitavasti oksalta oksalle, puusta puuhun, vähän väliä iloisesti raksutellen. Metsän takana olevalla joella huutelivat eteenpäin pyrkivät seikkailijat, jotka jo olivat heränneet unestaan ja aloittaneet vaelluksensa pohjoista kohti.
Frona nousi maasta, heitti hiuksensa taapäin otsalta ja lähti vaistomaisesti kulkemaan pitkin vanhaa tuttua polkua, joka puiden lomitse vei George-päällikön ja dyean heimon leiripaikalle. Hän tapasi pojan, joka yllään polvihousut, mutta muuten alastomana kuin vaskijumala kokoili polttopuita ja joka kuparinkarvaisen olkansa yli heitti ujostelemattoman silmäyksen häneen. Frona toivotti hänelle ystävällisesti hyvää huomenta dyean murteella, mutta poika pudisti päätään, nauroi röyhkeästi ja keskeytti työnsä huutaakseen loukkaavia sanoja hänen jälkeensä.
Tyttö ei voinut tätä ymmärtää, näin ei ollut ennen, ja kohdatessaan hetken kuluttua suurikasvuisen ja hehkuvasilmäisen sitkalaisnuorukaisen hän kulki vaiti ohitse.
Metsän laitaan päästyään hän näki leirin edessään ja hämmästyi. Tämä ei enää ollut vanha leiri, jonka parikymmentä majapahasta ikäänkuin seuraa kaivaten oli ryhmittynyt sikin sokin metsänaukeamalle, vaan suuri, mahtava leiri. Se alkoi heti metsän reunasta, puikkelehti siellä täällä tasangolla kasvavien viidakkojen läpi ja ulottui aina joen rantaan, missä pitkät kanootit kymmenittäin tai tusinoittain olivat riveissä. Täällä oli heimojen kokouspaikka, jommoista ei ennen muinoin ollut ainoatakaan, ja tänne tuli kansaa tuhannen mailin ranta-alueelta.
Ne olivat kaikki vieraita intiaaneja, joilla oli mukanaan vaimot, koirat ja muu omaisuus. Frona tapasi Juneaun ja Wrangelin maan miehiä, hurjasilmäisiä stick-intiaaneja solan tuolta puolen, tuimia chilcateja ja Kuningatar Charlottan saarten asukkaita. Ja kaikki heittivät häneen synkeitä, vihaisia katseita, paitsi milloin -- sitä pahempi -- joku iloinen sielu suosiotaan osoittaakseen vilkutti hänelle silmää ja nauraa hohottaen sopotti sanoja, joita ei sovi toistaa.
Heidän julkeutensa ei Fronaa peloittanut, mutta se tuotti hänelle mielipahaa; se loukkasi häntä ja samensi kotiinpaluun iloa. Mutta pian hän käsitti, mitä kaikki tämä merkitsi: hänen isänsä ajan vanhat patriarkaaliset olot olivat olleet ja menneet, ja sivistys oli kuumana tuulahduksena äkkiä vyörähtänyt tämän kansan ylitse.
Hän vilkaisi oviaukosta erääseen telttaan ja näki rajunnäköisiä nuorukaisia kyyristyneinä piiriin lattialle. Oven luona oli kasa rikkinäisiä pulloja merkkinä yön juomingeista. Epämiellyttävän ja viekkaan näköinen valkoinen mies jakeli kortteja, ja kulta- ja hopearahoja kasaantui lattialle. Muutaman askelen päästä Frona kuuli onnenpyörän hyrinän ja näki intiaanien, miesten ja naisten, panevan vaivoin ansaitut roponsa alttiiksi kiihkeästi tavoitellen pelin kirjavia voittoja. Ja teltoista ja majoista kuului halpojen soittokoneitten särkynyt ja rämisevä ääni.
Muuan vanha vaimo, joka istui auringonpaisteessa telttansa avoimen oven edustalla pajukeppiä kuorien, nosti päätään ja huudahti kimakasti.
"Hee-Hee! Tenas Hee-Hee!" hän sopotti niin selvästi ja innokkaasti kuin hänen hampaattomat leukansa suinkin sallivat.
Frona säpsähti kuullessaan huudon. Tenas Hee-Hee! Pikku nauru! Tuolla nimellä intiaanit kauan sitten olivat häntä kutsuneet. Hän kääntyi ja meni vanhan naisen luo.
"Ja oletko sinä unohtanut niin pian, Tenas Hee-Hee?" tämä mutisi. "Vaikka sinun silmäsi ovat niin nuoret ja terävät. Neepoosa ei niin pian unohda."
"Sinäkö se olet, Neepoosa?" huusi Frona vanhukselle.
Tottumattoman kielen oli vaikea taipua outoihin äänteisiin.
"Olenhan minä Neepoosa", vastasi vanha vaimo vetäen hänet telttaan ja lähettäen pienen pojan juoksujalkaa jollekin asialle. Molemmat naiset istuutuivat lattialle, ja vanhus taputteli hellästi Fronan kättä ja katsoi häntä samein silmin suoraan kasvoihin. "Niin, minä olen Neepoosa, joka on pian tullut vanhaksi niinkuin meidän naisillamme on tapana. Neepoosa, joka keinutti sinua käsivarsillaan, kun sinä olit pieni lapsi. Neepoosa, joka antoi sinulle nimen, Tenas Hee-Hee.
Joka taisteli sinusta kuoleman kanssa, kun olit sairaana, ja kokoili maan yrttejä metsistä ja niityiltä ja keitti niistä teetä ja antoi sinun juoda. Mutta minä en huomaa sinussa paljon muutosta, minä tunsin sinut heti. Sinun varjosi maassa sai minut nostamaan pääni.
Ehkä vähän muuttunut! Solakka sinä olet ja sulavaliikkeinen kuin pajunvitsa, eikä aurinko viime vuosina ole yhtä palavasti suudellut poskiasi kuin ennen muinoin. Mutta hiuksesi, jotka vapaasti hulmuavat ja joiden väri on kuin aalloilla keinuvan ruskean meriruohon, ovat samat kuin ennenkin, ja suusi nauraa mielellään eikä tahdo itkeä. Ja silmäsi ovat yhtä kirkkaat ja rehelliset kuin niinä päivinä, jolloin Neepoosa torui sinua pahanteosta etkä sinä tahtonut päästää valheen sanaa huuliltasi. Niin, niin! Mutta ne naiset, jotka nyt tulevat maahan, eivät ole sellaiset kuin sinä!"
"Miksi te ette kunnioita valkoista naista?" kysyi Frona. "Teidän miehenne huusivat minulle julkeuksia leirissä, jopa pojatkin, kun kuljin metsän läpi. Sellaista ei tapahtunut ennen muinoin, kun minä leikin heidän kanssaan."
"Niin, niin", vastasi Neepoosa. "Niin on käynyt. Mutta älä moiti heitä. Älä anna vihasi vuotaa heidän ylitsensä. Sillä totta on, että syy on sinun heimosi naisten, jotka näinä aikoina tulevat maahan. He eivät voi osoittaa yhtäkään miestä ja sanoa: 'Tuo on minun mieheni.'
Eikä ole hyvä, että naiset ovat sellaisia. Ja he katsovat kaikkia miehiä julkein katsein ja ujostelematta, ja heillä on saastainen kieli ja paha sydän. Siksi meikäläiset eivät kunnioita sinun heimosi naista. Pojathan ovat vain poikia, ja miehet, mistä he tietäisivät?"
Teltan ovi avautui äkkiä, ja vanha mies astui sisään. Hän mörähti jotakin Fronalle tervehdykseksi ja istuutui. Vain eräänlainen uteliaisuuden ilme hänen kasvoillaan osoitti hänen iloaan vieraan läsnäolosta.
"Tenas Hee-Hee on siis tullut takaisin näinä pahoina päivinä", sanoi hän kimakalla ja väräjävällä äänellä.
"Miksi pahoina päivinä, Muskim?" kysyi Frona. "Eikö naisillanne nyt ole koreammat vaatteet? Ettekö nyt saa syödä vatsanne täydeltä jauhoja ja silavaa ja valkoisen miehen herkkuja? Eivätkö nuoret miehet ansaitse paljon rahaa sekä kuormankantajina että soutajina? Ja tuodaan kai sinulle nyt niinkuin ennenkin lahjaksi lihaa ja kalaa ja peitteitä? Miksi siis ajat olisivat huonot, Muskim?"
"Tuo on totta", vastasi vanhus kauniilla papillisella tavallaan, ja hänen silmistään saattoi nähdä pilkahduksen siitä tulesta, joka niistä ennen muinoin oli loistanut. "Tuo on aivan totta. Meidän naisillamme on koreammat vaatteet. Mutta he ovat löytäneet suosiota sinun valkoisten miestesi silmissä eivätkä enää välitä oman heimon nuorukaisista. Sen vuoksi heimo ei kasva eivätkä pienet lapset enää telmi jalkaimme juuressa. Niin on asian laita. Vatsamme ovat kyllä täynnä valkoisen miehen ruokaa, mutta myös hänen ilkeätä whiskyänsä.
Ansaitsevathan nuorukaisemme paljon rahaa, mutta he istuvat yökaudet korttia pelaten ja menettävät kaiken. He torailevat keskenään, tappelevat vihoissaan ja kantavat kaunaa toinen toiselleen. Ja vanhalle Muskimille ei tuoda paljon lihaa eikä kalaa eikä peitteitä.
Sillä nuoret naiset kulkevat uusia teitä, eivätkä nuoret miehet enää kunnioita vanhoja tapoja eivätkä vanhoja jumalia. Siksi nämä päivät ovat pahat, Tenas Hee-Hee, ja ne saavat nähdä vanhan Muskimin surren käyvän hautaansa."
"Niin, niin, niin on!" valitteli Neepoosa.
"Sinun kansasi hulluus on tehnyt minunkin kansani hulluksi", jatkoi Muskim. "Ja sinun kansasi tulee suolaisen meren ylitse kuin hyökyaalto ja menee -- voi, kuka tietää minne!"
"Niin, kuka tietää minne!" voivotteli Neepoosa huojutellen ruumistaan edestakaisin.
"Aina he lähtevät pakkasta ja kylmää kohti, ja yhä tulee uutta väkeä, hyökyaalto toisensa jälkeen!"
"Niin, niin! Pakkasta ja kylmää kohti! Matka on pitkä, ja siellä on pimeätä ja kylmää." Neepoosa värisi ja laski sitten äkkiä kätensä Fronan käsivarrelle. "Ja sinäkin menet?"
Frona nyökäytti päätään.
"Tenas Hee-Hee menee! Voi, voi, voi!"
Teltan oviverhoa kohotettiin, ja Matt Mc Carthy pilkisti sisään.
"Sielläkö te olette, Frona? Aamiainen on odottanut teitä jo puoli tuntia, ja vanha Andy kiehuu ja kuohuu kiukusta kuin vanha akka, jommoinen hän onkin. Huomenta, Neepoosa, ja teille myös, Muskim", hän tervehti Fronan seuralaisia, "vaikk'ette te juuri taida minua suuresti muistaakaan."
Vanha pariskunta mutisi jotakin tervehdykseksi ja jäi sitten ääneti töllistämään.
"Mutta joutukaahan nyt, tyttö", kiiruhti Matt kääntyen taas Fronan puoleen. "Minun laivani lähtee puolenpäivän aikaan, ja minulla on aivan liian vähän aikaa olla teidän kanssanne. Ja ajatelkaa Andyä, joka kiehuu ja pihisee kilpaa aamiaisen kanssa!"
KOLMAS LUKU.
Frona heilutti kättään Andylle hyvästiksi ja lähti matkaan. Hän oli sitonut lujasti selkäänsä valokuvauskoneen ja matkarepun. Sen lisäksi hänellä oli alppisauvana Neepoosan pajukeppi. Hänen pukunsa oli sellainen kuin vuoristomatkailijan puvun tulee olla, lyhythameinen, mukava ja yksinkertainen, väriltään rauhallisen harmaa.
Hänen tavaransa olivat kymmenkunnan intiaanin kantamina ja Del Bishopin valvonnassa lähteneet matkaan jo muutamaa tuntia sitten.
Edellisenä päivänä Fronan palatessa Matt Mc Carthyn seurassa siwashleiriltä Del Bishop oli odottanut häntä varastohuoneen luona.
Hänen asiansa oli nopeasti suoritettu, ja ehdotus, jonka hän teki, oli selvä ja asiallinen. Frona oli matkalla sisämaahan. Del Bishop aikoi myös lähteä sinne. Frona tarvitsi jonkun avukseen. Jos hän ei ollut vielä saanut käsiinsä ketään, niin Del Bishop oli juuri mies paikallaan siihen toimeen. Hän oli soutaessaan Fronaa maihin unohtanut kertoa, että hän useita vuosia oli ollut sisämaassa ja että hän tiesi yhtä ja toista sen oloista. Kyllähän hän vihasi vettä, ja matka kävi suurimmaksi osaksi vesitietä, mutta hän ei sitä pelännyt.
Hän ei pelännyt mitään. Ja hän taistelisi Fronan puolesta viimeiseen asti. Mitä maksuun tuli, niin kunhan Frona vain sanoisi jonkun hyvän sanan isälleen, niin tämä varmaan antaisi Del Bishopille vuodeksi tarvittavat varustukset. Ei isä siitä joutuisi kärsimään, ei, kyllä Del Bishop maksaisi ne myöhemmin, kunhan olisi saanut säkkinsä täyteen kultahiekkaa. Niin, mitä Frona ajatteli asiasta? Ja Frona ajatteli, ja ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa, niin Del Bishop jo täydessä touhussa etsi kantajia.
Frona huomasi kulkevansa parempaa vauhtia kuin useimmat hänen kumppaninsa, joilla oli raskaat kantamukset ja joiden piti joka sadan yardin jälkeen pysähtyä lepuuttamaan selkäänsä. Kuitenkin hän havaitsi, ettei ollut leikintekoa pysytellä muutamien hänen edellään kulkevien skandinaavien kintereillä. Nämä olivat suurikasvuisia, rotevia, vaaleatukkaisia jättiläisiä, jotka kulkivat eteenpäin jokaisella sata naulaa selässään ja kaikki valjastettuina rattaitten eteen, joilla oli ainakin kuudensadan naulan painosta tavaraa.
Heidän kasvoistaan loisti aurinkoinen elämänilo, ja raskas työ kävi kevyesti kuin lapsen leikki. He laskivat pilaa keskenään ja ohikulkijain kanssa kielellä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kaiku vastasi heidän voimakkaaseen nauruunsa. Muut miehet väistyivät heidän tieltään ja katsoivat kadehtien heidän jälkeensä, sillä he huristivat juoksujalkaa ylämäet ja alamäet, niin että rattaitten pyörät rämisivät kallioita vasten. Vaellettuaan pimeän metsän läpi he tulivat joen ylimenopaikalle. Hukkunut mies makasi selällään rannan hiekalla tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan aurinkoon.
Muuan toinen kyseli kyselemistään ärsyttävällä äänellä: "Missä hänen toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" Pari muuta oli heittänyt maahan kantamuksensa ja laati aivan kylmästi luetteloa kuolleen omaisuudesta. Toinen heistä mainitsi ääneen eri esineet toisen merkitessä ne muistiin likaiselle käärepaperinpalaselle. Märkiä ja liuenneita kirjeitä ja laskuja oli hajallaan hiekalla, valkoiselle nenäliinalle oli huolimattomasti kasattu joitakin kultarahoja.
Ihmisiä kulki edestakaisin joen poikki ruuhilla ja kanooteilla kiinnittämättä mitään huomiota koko asiaan.
Tämä näky sai skandinaavit hetkeksi vakaviksi. "Missä hänen toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" kyseli ärsyttävä mies heiltä. He pudistivat päätään, he eivät ymmärtäneet englanninkieltä. He astuivat veteen, joka roiskui heidän kulkiessaan eteenpäin. Joku huusi heille varoittaen vastaiselta rannalta, he pysähtyivät neuvottelemaan keskenään, mutta jatkoivat pian taas matkaansa. Miehet, jotka tutkivat hukkuneen omaisuutta, kääntyivät heitä katsomaan.
Vesi ulottui nyt melkein heidän lanteihinsa, ja virta oli niin voimakas, että he hoipertelivat ja rattaat silloin tällöin liukuivat sivuittain sen mukana. He olivat jo päässeet vaarallisimman kohdan ohi, ja Frona huomasi seuranneensa heitä henkeään pidättäen. Vettä oli enää vain etumaisten miesten polviin asti, kun äkkiä lähinnä rattaita kulkevan miehen toinen kantohihna katkesi. Hänen selkäreppunsa heilahti sivullepäin, ja hän menetti tasapainon. Samassa hetkessä hänen vierustoverinsa jalka luiskahti, ja nyt molemmat vetivät toisiaan alaspäin.
Kaksi seuraavaa miestä kaatui, rattaat menivät kumoon ja suistuivat kahluupaikan reunalta syvään veteen. Etumaiset, jotka olivat juuri pääsemäisillään maihin, heittäytyivät taapäin vastustaakseen koko painollaan virran voimaa. He ponnistelivat kuin sankarit, mutta tehtävä meni yli heidänkin jättiläisvoimiensa, ja he vaipuivat tuuma tuumalta syvemmä ja syvemmä.
Heidän taakkansa painoivat heidät pohjaan, paitsi sitä, jonka hihna oli katkennut. Tämä ei yrittänyt päästä maihin, vaan lähti uimaan myötävirtaa pysytelläkseen toveriensa seurassa. Parisataa jalkaa alempana virta syöksähti teräväsärmäisen kallioriutan yli, ja sen kohdalla he hetkistä myöhemmin tulivat näkyviin. Rattaat kuormineen ilmestyivät ensiksi, toinen pyörä murskaantui, ja kyljeltä toiselle kieppuen ne suistuivat syvyyteen.
Miehet seurasivat surkeasti toisiinsa takertuneina, virta pieksi heitä vedenalaisia kallioita vasten ja vei muassaan kaikki paitsi yhtä. Frona näki kanootistaan (kymmenkunta kanoottia oli kiiruhtanut apuun) hänen verisin sormin pitävän kiinni kalliosta kasvot kuolemantuskasta ja ponnistuksesta kalpeina, mutta hänen otteensa heltisi, ja virta tempasi hänet mukanaan, juuri kun hänen vapaa toverinsa voimiensa takaa uiden ojensi kättään häntä kohden.
Kun he suistuivat seuraavaan putoukseen, ei heitä näkynyt, sitten he taas yhä ponnistellen silmänräpäykseksi tulivat esiin eräällä matalalla kohdalla virtaa.
Eräs kanootti korjasi uivan miehen, mutta muut katosivat syvään, virtavaan vuolteesen. Neljännestunnin ajan kanootit turhaan etsiskelivät hukkuneita, mutta lopulta heidät löydettiin tarttuneina matalikkoon, jolle kurimus oli heidät viskannut. Eräästä vastavirtaa kulkevasta veneestä hankittiin vetoköysi ja rannalla olevilta tavarankuljettajilta pari hevosta, ja kauhea löytö vedettiin maihin.
Frona katsoi noita viittä nuorta jättiläistä, jotka makasivat rantamudassa murtunein jäsenin, elottomina ja veltoin katsein.
He olivat yhä vielä kiinni rattaissa, ja arvottomat tavaramytyt riippuivat heidän selässään. Kuudes istui heidän joukossaan kuivin silmin ja kivettyneenä. Muutaman jalan matkan päässä elämän keskeytymätön virta kävi kulkuaan. Frona antautui sen vietäväksi ja jatkoi matkaansa.
Tummat, kuusten peittämät vuoret vetäytyivät Dyean solassa lähelle toisiaan, ja ihmisjalat olivat polkeneet kostean, auringottoman maan kuoppaiseksi liejuksi. Uusien kulkijoiden täytyi sen vuoksi etsiä uusia polkuja, ja niitä oli lopulta useita. Eräällä niistä Frona tapasi miehen loikomassa aivan rauhallisena loassa. Hän makasi kyljellään, hajasäärin ja toinen käsivarsi pään alla, mahtava tavaramytty selässä. Hänen poskensa painautui liejuun kuin pehmeään tyynyyn, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Hän kirkastui nähdessään Fronan, ja hänen silmänsä vilkkuivat iloisesti.
"Jo teidän oli aika tullakin", hän tervehti. "Tunnin minä tässä olen teitä odottanut."
"Juuri niin", hän jatkoi Fronan kumartuessa hänen ylitseen. "Päästäkää irti se hihna. Helkkarinmoinen kappale! Minä en vain saanut kättäni ulottumaan solkeen."
"Oletteko loukkautunut?"
Mies pääsi vapaaksi hihnoista, pudistelihe ja tunnusteli käsivarttaan. "En hituistakaan. Terve kuin pukki, kiitos vain! Ei yksikään jäsen sijoiltaan." Hän pyyhki savisia käsiään riippuvaan kuusenoksaan. "Hullusti siinä olisi voinut käydä, mutta sainhan minä levätä oikein kunnolla, niin etteipä kannata melua nostaa. Katsokaas, minä kompastuin tuohon juuripahaseen ja mäiskis -- siinä minä olin pitkälläni maassa enkä ulottunut hihnansolkeen. Kokonaisen tunnin minä siinä sain rypeä, kun kaikki kulkivat alempaa tietä."
"Mutta miksi ette huutanut heille?"
"Ettäkö he kiipeäisivät tänne ylös? Kyllä heillä on jokaisella tarpeeksi itsestään! En ikimaailmassa! Asia ei ollut kyllin vakava.
Jos joku panisi minut kapuamaan sillä tavoin sen vuoksi, että on itse luiskahtanut, niin kyllä minä auttaisin hänet loasta, mutta paiskaisin hänet sinne takaisin taas. Ja sitä paitsi minä kyllä tiesin, että jonkun toki kerran piti tulla minunkin tietäni."
"Te tulette toimeen te!" huudahti Frona käyttäen Del Bishopin sanoja. "Te tulette toimeen tässä maassa."
"Miks'en", vastasi mies ottaen repun selkäänsä ja lähti reippain askelin kulkemaan eteenpäin. "Ja olkoon miten oli, hyvä minun oli maata."
Tie kulki nyt upottavan rämeen poikki ja laskeutui jyrkästi joen rantaan. Ohutrunkoinen mänty, joka keskikohdaltaan kosketti vettä, oli ainoana siltana kuohujen yli. Hyrskyt löivät hentoa runkoa saattaen sen rytmilliseen liikuntoon, ja kuormankantajain jalat olivat kuluttaneet sen aaltojen kostuttaman pinnan liukkaaksi.
Tämä epävakainen silta oli 80 jalkaa pitkä, Frona astui sille, tunsi sen keinuvan allaan, kuuli veden pauhinan, näki sen kiitävän huimaa vauhtia -- ja peräytyi. Hän avasi kengännauhansa ja oli sitovinaan sitä sangen huolellisesti, kun äkkiä joukko intiaaneja ilmestyi metsänrajaan ja laskeutui rantatörmää alas. Kolme tai neljä nuorukaista kulki edellä, ja heitä seurasi joukko naisia, kaikilla raskaat kantamukset selässä. Heidän jäljessään kulkivat lapset, hekin ikänsä mukaisesti kuormitettuina, ja viimeksi puoli tusinaa koiria kielet riipuksissa ja ankarasti ponnistellen taakkojensa alla.
Miehet katselivat Fronaa syrjästä, ja joku heistä kuiskasi jotain toisille. Frona ei voinut kuulla, mitä hän sanoi, mutta joukon tirskunta sai häpeän punan nousemaan hänen poskilleen ja puhui selvempää kieltä kuin sanat. Hänen kasvojaan poltti, sillä hän häpesi omaa itseäänkin, mutta hän ei antanut heidän huomata mitään.
Johtaja astui syrjään, ja koko joukko, aina yksi kerrallaan, kulki vaarallisen sillan yli. Keskellä virtaa, missä puu oli taipunut, heidän painonsa sai sen veden alle, ja nilkkoja myöten kylmässä, kiitävässä vedessä he saivat etsiä jalansijaa. Kuitenkaan eivät pienet lapsetkaan epäröineet, ja heidän jälkeensä johtaja pakotti vastahakoisesti vinkuvat koirat menemään yli. Kun viimeinen niistä oli toisella rannalla, hän kääntyi Fronan puoleen.
"Hevostie", hän sanoi osoittaen vuorenrinnettä. "Paljon parempi te mennä hevostie. Enemmän pitkä, paljon parempi."
Mutta Frona pudisti päätään ja odotti, kunnes mies oli päässyt toiselle puolelle. Häntä ei kannustanut ainoastaan oma ylpeytensä, vaan myös rodun kunnia. Jälkimmäinen velvoitti enemmän, aivan samoin kuin rotu oli enemmän kuin hän itse. Niin hän astui puunrungolle ja kulki vieraan kansan silmien edessä valkeina vaahtoavien kuohujen läpi.
- * * * *
Hän tapasi miehen, joka istui itkien tiepuolessa. Hänen kömpelösti hihnoitettu reppunsa oli maassa, ja toisen kengän hän oli vetänyt jalastaan. Paljas jalka näytti olevan turvoksissa ja täynnä rakkoja.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Frona pysähtyen miehen eteen. Tämä katsahti ylös Fronaan ja taas alas kuiluun, missä Dyea-joki hopeaisena kimalteli synkässä siimeksessä. Kyyneleet valuivat taukoamatta hänen silmistään, ja hän nyyhkytti.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Frona uudestaan. "Voinko jotenkin auttaa teitä?"
"Ette", vastasi mies. "Miten te voisitte auttaa? Minun Jalkani ovat täynnä haavoja, selkäni on melkein poikki, ja olen puolikuollut väsymyksestä. Voitteko te sille mitään?"
"No niin!" Frona punnitsi tilannetta. "Hullumminkin voisi olla.
Ajatelkaapas niitä, jotka juuri ovat päässeet perille satamaan.
Heiltä menee vähintään kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ennenkuin saavat tavaransa niin kauas kuin te jo olette saanut omanne."
"Mutta toverini ovat jättäneet minut ja menneet tiehensä", hän voivotteli sääliä tavoittaen. "Ja minä olen aivan yksin enkä kykene astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja ajatelkaa vaimoani ja pieniä lapsiani! He jäivät Valtoihin. Jos he näkisivät minut nyt! Minä en pääse takaisin heidän luokseen enkä eteenpäin. Tämä on minulle liikaa! Minä en jaksa raataa kuin hevonen. En minä ole siihen luotu.
Se tappaa minut, minä tiedän varmasti, että se tappaa minut. Voi, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?"
"Miksi toverinne jättivät teidät?"
"Siksi, etten ollut yhtä voimakas kuin he. Siksi, etten jaksanut kantaa yhtä suuria kuormia enkä yhtä kauan. He nauroivat minulle ja jättivät minut."
"Oletteko te koskaan kokenut kovaa elämässänne?" kysyi Frona.
"En."
"Te näytätte rotevalta ja voimakkaalta. Painatte luultavasti satakuusikymmentäviisi naulaa?"
"Sataseitsemänkymmentä", oikaisi mies.
"Ette näytä siltä, kuin teitä taudit olisivat vaivanneet. Ette suinkaan ole työhön kykenemätön?"
"En, en."
"Entä toverinne? Ovatko he kaivosmiehiä?"
"Eivät he ole eläessään tehneet kaivostyötä. Me työskentelimme samassa tehtaassa. Siksihän tämä on niin kovaa! Ajatelkaa, että olemme vuosikausia toisemme tunteneet! Ja nyt he jättivät minut sen vuoksi, etten jaksanut seurata heitä."
"Ystäväni", sanoi Frona ja tunsi ajavansa rotunsa asiaa, "te olette yhtä voimakas kuin he. Te kykenette tekemään samaa työtä kuin he ja kantamaan samoja taakkoja. Mutta teillä on heikko luonne. Ja tämä maa ei ole sellaisia varten. Te ette jaksa raataa kuin hevonen, sillä te ette tahdo. Sen vuoksi tämä maa ei voi teitä käyttää.
Pohjola tarvitsee voimakkaita miehiä -- luonteeltaan voimakkaita.
Ruumiin voima merkitsee täällä vähemmän. Siksi teidän on paras palata etelään. Me emme teitä täällä tarvitse. Täällä te vain kuolisitte, ja miten silloin kävisi vaimonne ja lastenne? Myykää varustuksenne ja palatkaa. Kolmen viikon kuluttua olette kotona. Hyvästi!"
- * * * *
Frona kulki Sheep Campin läpi. Jossain korkealla sen yläpuolella valtava jäätikkö oli maanalaisen veden paineen vaikutuksesta murtunut ja viskannut satatuhatta tonnia jäätä ja vettä alas vuorensolaan
- tie oli vielä liukas jäätikkövirran limasta. Alakuloisia miehiä
työskenteli etsiskellen jotakin luhistuneitten talojen raunioista.
Siellä täällä he raatoivat kuumeisella kiireellä, ja tien vieressä jäykkinä makaavat ruumiit olivat heidän työnsä mykkinä todistajina.
Muutamaa sataa yardia alempana ihmisvirta keskeytymättä jatkoi kulkuaan. Matkamiehet nojasivat silloin tällöin hartiataakkojansa ulkonevia kivenlohkareita vastaan pysähtyen tuokioksi hengähtämään ja jatkoivat taas pian raskasta vaellustaan.
Keskipäivän aurinko paahtoi kivikkoisia "Scales"-vuoria. Metsä oli täällä heittänyt turhan taistelun sikseen, ja pyörryttävä kuumuus säteili paljaista kallioista. Kummallekin puolelle kohosivat maan jään murtamat kylkiluut alastomina ja ankaroina alastomuudessaan.
Kaiken yläpuolelle ulottui myrskyjen pieksämä Chilcoot. Sen paljasta, rosoista kylkeä pitkin kiemurteli ohut, mutta loppumaton ihmisjono.
Se tuli esiin alhaalla laaksossa kasvavan pensaikon reunasta, kulki mustana juovana huikaisevan jääaavikon poikki ja yhä edelleen sen paikan ohitse, missä Frona söi päivällistään tiepuolessa. Ja se jatkui jatkumistaan jyrkänteen huippua kohti tullen yhä ohuemmaksi ja epäselvemmäksi, kunnes se lopulta muistutti luikertelevaa muurahaissotajoukkoa ja pujahti piiloon solan tuolle puolen.
Fronan paraikaa tarkatessa tätä Chilcoot äkkiä kietoutui vyöryvän usvapilven peittoon, ja ankara tuulenpuuska toi lumiräntää ponnistelevien kääpiöitten niskaan. Aurinko peittyi pilveen, ja tuli synkkä pimeys, mutta Frona tiesi, että jossakin tuolla ylhäällä tuo pitkä muurahaisjono aherteli ahertelemistaan ikuisesti pyrkien korkeutta kohti. Ajatus vaikutti valtavasti hänen mieleensä, ihmisen ikivanha ylpeys etevämmyydestään kannusti häntä, ja hän liittyi joukkoon, joka myrskyn halki raivasi tietään eteenpäin.
Tuulenpuuska työnsi hänet solan kidan läpi, ja käsin ja jaloin haparoiden hän kapusi alas Chilcootin mahtavan tulivuoriraunion reunaa pitkin, kunnes seisoi tulivuorenaukkoon muodostuneen järveen synkällä rannalla. Järven aallot olivat vihan vallassa ja vyöryivät valkoharjaisina, ja vaikka runsaat määrät tavaroita oli valmiina kuljetettaviksi vastaiselle rannalle, ei ainoatakaan venettä näkynyt vesillä. Hauraannäköinen, öljykankaalla peitetty palkovene oli vedettynä kallioille. Frona löysi sen omistajan, reipaskatseisen nuorukaisen, jolla oli terävät, tummat silmät ja voimakas leuka.
Kyllä hän oli lautturi, mutta hän oli lopettanut työn täksi päiväksi.
Myrskysi liikaa. Hän otti kaksikymmentäviisi dollaria matkustajilta, mutta tänään hän ei ottanut matkustajia. Johan hän oli sanonut, että kävi liian kova tuuli. Siinä syy.
"Mutta viettehän te minut kuitenkin, eikö totta?" kysyi Frona.
Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti järvelle. "Toisella rannalla aallot ovat korkeammat kuin voitte täältä nähdäkään. Suuret hirsialuksetkaan eivät voi niille mitään. Viimeinen, joka yritti -- siinä oli useita tavarankuljettajia -- ajautui länsirannalle. Me näimme sen selvästi. Ja kun siellä ei kulje yhtään tietä, niin heidän täytyy leiriytyä sinne odottamaan, kunnes tuuli on tyyntynyt."
"Mutta heidän asemansa on sittenkin parempi kuin minun. Kaikki telttavarustukseni ovat Happy Campissä, ja tännehän minä en voi jäädä." Frona hymyili herttaisesti, mutta hänen hymyssään ei ollut jälkeäkään naisellisesta avuttomuudesta, joka vetoaa miehen voimaan ja ritarillisuuteen. "Miettikää nyt uudelleen ja viekää minut yli!"
"En vie."
"Saatte viisikymmentä."
"En vie, sanon minä."
"Minä en ainakaan pelkää, tietäkää se."
Nuorukaisen silmät salamoivat suuttumuksesta. Hän kääntyi äkkiä Fronan puoleen, mutta malttoi mielensä eikä lausunut sanoja, jotka jo olivat hänen huulillaan. Frona huomasi mitään pahaa tarkoittamatta loukanneensa häntä ja aikoi juuri ruveta selittelemään. Mutta hänkin malttoi mielensä ja oli vaiti, sillä hän aavisti, että tämä ehkä oli ainoa keino, jolla hän saavuttaisi päämääränsä. Siinä he seisoivat kumarassa kuten merimiehet myrskyn kallistamalla laivankannella katsoen toisiaan järkähtämättömästi silmästä silmään. Nuorukaisen hiukset olivat kosteina kiemuroina tarttuneet hänen otsaansa, ja Fronan pitemmät suortuvat huiskivat häntä raivoisasti kasvoihin.
"No tulkaa sitten!" Nuorukainen työntäisi veneen kiivaasti vesille ja otti airot esiin. "Astukaa veneeseen! Minä soudan teidät yli, mutta en huoli viidestäkymmenestä dollaristanne. Te maksatte taksan mukaan ja sillä hyvä!"
Vihuri tarttui kevyeen palkoon ja kiidätti sitä hyvän matkaa sivuittain. Vettä roiskui koko ajan roiskumistaan laidan yli, ja Frona tarttui heti äyskäriin.
"Toivottavasti me ajaudumme maihin", huusi nuorukainen kumartuessaan eteenpäin soutaessaan. "Se vasta olisi harmillista -- teille." Hän katsoi Fronaa tuimasti kasvoihin.
"Ei", tämä oikaisi, "vaan se olisi kurjaa meille molemmille, -- yö ilman telttaa, peitteitä ja tulta. Mutta sitä paitsi me emme ajaudu maihin."
- * * * *
Frona hyppäsi liukkaalle kalliolle ja auttoi soutajaansa vetämään rannalle kangaspäällyksisen veneen ja kaatamaan veden pois.
Kummallakin puolella kohosivat paljaat, kosteat kallioseinät.
Lumiräntää satoi taukoamatta, ja sen läpi saattoi hämärässä erottaa joitakin tavarakojuja, joiden seiniä pitkin vesi valui virtoinaan.
"Teidän on paras kiiruhtaa", neuvoi nuorukainen kiittäen avusta ja työntäen veneen vesille. "Teillä on kaksi vaivalloista mailia täältä Happy Campiin. Ei ensinkään metsää, ennenkuin tulette sinne, niin että on paras rientää. Hyvästi."
Frona ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Te olette kelpo mies."
"No -- enpä tiedä."
Frona sai kädenpuristuksensa korkoineen takaisin, ja nuorukaisen katse ilmaisi vilpitöntä ihastusta.
Kymmenkunta ensimmäistä telttaa Happy Campissa, aivan metsän reunassa, pysyi lujasti ummessa. Frona kulki päivän rasituksista uupuneena toiselta toiselle, kosteat hameet takertuivat hänen väsyneihin jalkoihinsa, ja tuuli antoi hänelle toisen armottoman sysäyksen toisensa jälkeen. Kerran hän teltan seinän läpi kuuli miehen innokkaasti jotain kertovan ja luuli varmasti tavanneensa Del Bishopin. Mutta katsottuaan telttaan hän huomasi erehtyneensä, ja yhtä huonoin tuloksin hän astui eteenpäin, kunnes tuli leiripaikan viimeiselle teltalle. Hän raotti ovea ja katsoi sisään.
Lepattavan kynttilänliekin valossa hän näki teltan ainoan asukkaan, miehen, makaavan polvillaan ja puhaltavan voimainsa takaa savuavan Yukonin-uunin tulisijaan.
NELJÄS LUKU.
Frona irroitti teltan oviverhon alimmatkin kiinnikkeet ja astui sisään. Mies jatkoi puhaltamistaan huomaamatta saaneensa seuraa.
Frona yskähti, ja kaksi savusta punaista silmää nosti katseensa häneen.
"Vai niin." sanoi mies aivan kuin sivu mennen. "Sulkekaa ovi ja pitäkää huolta mukavuudestanne." Sitten hän jatkoi äskeistä puhaltamistaan.
"Varovainen hän ainakin on", tuumi Frona totellen kehoitusta ja lähestyen uunia.
Sen vieressä oli pinossa sopivan pituisiksi pilkottuja märkiä mukuraisia vaivaiskuusihalkoja. Frona tunsi hyvin tuon puun, joka luikertaen kasvoi kallionraoissa tyytyen hyvin ohueen maakerrokseen ja joka päinvastoin kuin sen perikuva, uljas kuusipuu, harvoin nosti päätään korkeammalle kuin jalan verran maasta. Hän katsoi uuniin, huomasi sen tyhjäksi ja heitti siihen muutaman märän halon. Mies nousi seisoalleen yskähtäen savusta, jota oli vetänyt keuhkoihinsa, ja nyökäytti päätään hyväksyvästi.
"Istuutukaa ja kuivatkaa vaatteitanne", hän sanoi yskänkohtauksen tauottua. "Minä hankin jotain syötävää."
Hän asetti kahvipannun lieden etumaiselle reiälle, kaatoi siihen vesisangon sisällyksen ja meni ulos teltasta hakemaan lisää vettä.
Kun hänen selkänsä oli kadonnut, otti Frona jotain selkärepustaan, ja miehen palatessa hetken kuluttua hänellä oli kuiva hame yllään, ja hän väänsi paraikaa toista. Sillä välin kun mies otti esiin lautasia ja muita pöytäkaluja, Frona pingoitti ohuen nuoran toisesta telttapuusta toiseen ja ripusti märän hameen sille kuivamaan.
Lautaset eivät olleet puhtaat, ja miehen kumartuessa niitä pesemään Frona kääntyi selin ja vaihtoi ketterästi sukkia. Lapsuudessaan hän oli oppinut, miten tärkeä jalkojen hoito on jalkamatkalla ollessa. Hän pani märät kenkänsä puupinolle uunin taakse ja veti jalkaansa pehmeät ja sievät kotimokkasiinit, jollaisia vain intiaanit osaavat valmistaa. Tuli paloi nyt iloisesti, ja hän tyytyi antamaan alusvaatteitten kuivaa yllään.
Kumpikaan ei koko tänä aikana ollut sanonut sanaakaan. Mies ei ainoastaan ollut pysynyt vaiti, vaan oli ollut niin syventynyt työhönsä, ettei Fronasta ollut näyttänyt maksavan vaivaa ryhtyä selittelyihin. Miehen koko käytös näytti osoittavan, ettei hänestä ollut lainkaan omituista, että nuori nainen keskellä yötä astui rajuilmasta hänen telttaansa nauttiakseen hänen vieraanvaraisuuttaan.
Tavallaan tämä häntä miellytti, mutta hän ei oikein käsittänyt sitä, ja se teki hänet levottomaksi. Hän epäili, että tuolla miehellä oli jokin väärä käsitys hänestä, vaikk'ei hän ollut selvillä siitä, mikä se oli. Kerran tai kahdesti hän avasi huulensa puhuakseen, mutta mies näytti niin täydellisesti unohtaneen hänen läsnäolonsa, että hän jäi vaiti.
Avattuaan kirveellä astian, jossa oli suolaista lihaa, mies käristi muutamia paksuja silavaviipaleita, pani Paistinpannun syrjään ja keitti kahvin. Ruoka-arkusta hän onki esiin kylmän, paksun pannukakunpuolikkaan, katsoi sitä epäröiden ja heitti sitten nopean silmäyksen vieraaseensa. Sitten hän viskasi tuon tahmean kappaleen ovesta ulos ja kaatoi sen sijaan laivakorppupussin sisällyksen telttakankaanpalaselle. Laivakorput olivat menneet pieniksi palasiksi ja kastuneet läpi märiksi, niin että niistä oli tullut likaisen harmaata, pehmeätä puuroa.
"Muuta leipää minulla ei ole", mutisi mies. "Istuutukaa ja pitäkää hyvänänne!"
"Odottakaahan hetkinen!" Ja ennenkuin mies ehti ryhtyä vastaväitteihin, oli Frona kaatanut laivakorput paistinpannuun, jossa ennestään oli rasvaa ja sianlihaa. Hän lisäsi vielä pari kupillista vettä ja hämmensi seosta kiivaasti tulella. Kun se muutamia minuutteja oli sihissyt ja pihissyt, niin hän leikkasi suolalihan viipaleiksi ja sekoitti sen muun joukkoon. Kun hän vielä oli maustanut seoksen suolalla ja pippurilla, levisi siitä hyväntuoksuinen höyry.
"Täytyy tunnustaa, että tämä maistuu hyvältä", sanoi mies pitäen lautasta polvellaan ja syöden hyvällä ruokahalulla. "Miksi te tätä nimitätte?"
"Sekasopaksi", vastasi Frona lyhyesti, ja sitten ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.
Frona tarjosi isännällensä kahvia ja tutki häntä tarkasti hänen juodessaan. Kasvot eivät olleet ainoastaan miellyttävät, vaan ilmaisivat samalla voimaa, hän päätteli, sisäistä voimaa ehkä enemmän kuin ulkonaista. Ja hän oli varmasti opiskellut, jatkoi Frona huomioitaan, sillä hän tiesi, minkä ilmeen sen silmät saavat, jonka lamppu saa palaa myöhäiseen yöhön asti; tämän miehen silmät olivat juuri sellaiset. Ruskeat silmät, hän arveli, ja miehekkään kauniit, mutta antaessaan hänelle toisen annoksen sekasoppaa hän äkkiä huomasi, etteivät ne olleetkaan tavallista ruskeata väriä, vaan pähkinänruskeat.
Hän oli varma siitä, että ne päivänvalossa ja kun niiden omistaja oli terveimmillään, näyttivät harmailta, melkeinpä siniharmailta. Hän tiesi sen hyvin, sillä hänen parhaalla ystävättärellään ja toverillaan oli ollut samanlaiset silmät.
Hiukset olivat kastanjanruskeat, kynttilänvalossa kultaiseen vivahtavat ja hiukan aaltoilevat, ja pienet kullanruskeat viikset riippuivat pehmeästi alaspäin. Muuten kasvot olivat sileiksi ajellut, piirteet hyvät ja miehekkäät. Ensi näkemältä Frona ei pitänyt poskikuopista, jotka olivatkin melkoisen syvät, mutta tarkoin mittailtuaan rotevaa ja jäntereistä, mutta samalla solakkaa vartaloa, leveää rintaa ja voimakkaita hartioita, hän huomasi hyväksyvänsä nekin. Ainakaan ne eivät todistaneet ravinnon puutetta -- sen väitteen ruumis osoitti vääräksi -- poistivat vain liian lihavuuden vaaran.
Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, hän arvosteli käyttäen hyväkseen koulussa saamaansa kokemusta, ikä kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen välillä, arvattavasti lähempänä edellistä.
"Minulla on hyvin vähän vuodevaatteita", katkaisi mies äkkiä äänettömyyden, vaikeni sitten taas, tyhjensi kuppinsa ja asetti sen ruoka-arkulle. "Odotan intiaanejani kotiin Lindermanin järveltä vasta huomisaamuna, ja ne lurjukset ovat pakanneet kaiken paitsi muutamia tyhjiä jauhosäkkejä ja teltan kalustoa. Mutta onhan minulla kuitenkin pari paksua päällystakkia, jotka täyttävät saman tarkoituksen."
Hän kääntyi pois eikä näyttänyt odottavan vastausta, levitti lattialle pari vedenkestävään kankaaseen käärittyä Peitettä, otti sitten vaatemytystä esiin kaksi ulsteria ja heitti ne vuoteelle.
"Olette kai varieteetaitelijatar?"
Mies teki kysymyksen selvään ilman minkäänlaista mielenkiintoa, nähtävästi tahtoen pitää keskustelua käynnissä ja ikäänkuin olisi ennakolta ollut varma vastauksesta. Mutta Fronalle se oli kuin isku vasten kasvoja. Hän muisti, miten Neepoosa oli soimannut valkoisia naisia, jotka tulivat maahan, ja huomasi, miten kieroon asemaan hän oli joutunut ja minä tämä mies häntä piti.
Mutta ennenkuin hän ehti vastata, jatkoi mies: "Viime yönä teltassani oli kaksi tähteä ja toissa yönä kolme. Silloin oli onneksi enemmän vuodevaatteita. Eikö olekin todella onnetonta, että he aina kadottavat matkavarustuksensa? Enkä minä kuitenkaan koskaan ole sattunut kuulemaan, että kukaan niitä löytäisi. Ja kaikki he tuntuvat olevan tähtiä. Heidän joukossaan ei ole ensinkään keskinkertaisia tai pikkukykyjä -- ei suinkaan. Ja te olette tietysti myöskin tähti, eikö totta?"
Veri syöksyi Fronan poskiin, ja se suututti häntä enemmän kuin miehen sanat, sillä vaikka hän muuten kykenikin pysymään rauhallisena ja säilyttämään mielenmalttinsa, niin hänen punastumisensa ilmaisi hämmennystä, jonka vallassa hän ei tahtonut myöntää olevansa.
"En", hän vastasi kylmästi. "Minä en ole varieteetaiteilijatar."
Mies ei vastannut, vaan heitti joukon jauhosäkkejä uunin toiselle puolelle ja loi niistä jonkinlaisen vuoteen perustuksen; jäljellä olevat säkit hän käytti samaan tarkoitukseen uunin toisella puolella.
"No sitten te olette jokin muu taiteilija", hän väitti lopetettuaan työnsä. "Taiteilija"-sana lausuttiin hyvin halveksivasti.
"Ikävä kyllä en ole minkäänlainen taiteilija."
Mies pudotti peitteen, jota paraikaa levitteli, ja suoristi selkäänsä. Tähän asti hän oli vain ohi mennen vilkaissut vieraaseensa, nyt hän tarkasteli häntä huolellisesti kiireestä kantapäähän yhä uudestaan ja uudestaan, hänen vaatteittensa kuosia, jopa hänen hiuslaitettansakin. Tarkastelu vei koko joukon aikaa.
"Vai niin! Pyydän anteeksi!" oli sen tuloksena, ja sitten seurasi uusi tarkastelu. "Silloin te olette hyvin järjetön nainen, joka uneksii onnesta ja sulkee silmänsä matkan vaaroilta. Tähän maahan sopii ainoastaan kahdenlaisten naisten tulla. Sellaisten, joilla vaimoina ja tyttärinä on kunniallinen asema, ja sellaisten, jotka eivät ole kunniallisia. He sanovat itseään säädyllisyyden vuoksi varieteetaiteilijoiksi, ja kohteliaisuudesta me sallimme sen. Kyllä minä tiedän. Mutta muistakaa, naisten, jotka tulevat tätä tietä, täytyy olla jompaakumpaa lajia. Keskitietä ei ole, ja jos joku yrittää, niin hänen täytyy käydä hullusti.
Siksi te olette hyvin, hyvin järjetön tyttö ja tekisitte viisaimmin, jos kääntyisitte takaisin niin kauan kuin se on teille mahdollista. Jos suostutte lainaamaan vieraalta, niin annan teille matkarahat Yhdysvaltoihin ja lähetän huomenna intiaanin kanssanne Dyeaan."
Kerran tai kahdesti Frona oli yrittänyt keskeyttää miehen, mutta tämä oli käskevin kädenliikkein pakottanut hänet vaikenemaan.
"Kiitän teitä", hän alkoi, mutta ei päässyt sen pitemmälle.
"Ei suinkaan, ei kestä kiittää."
"Kiitän teitä", toisti Frona, "mutta te olette sattumalta erehtynyt.
Minä olen juuri tullut Dyeasta ja odotin tapaavani matkakapineeni täällä Happy Campissä. Ne lähtivät matkaan tuntikausia ennen minua, enkä käsitä, kuinka olen voinut sivuuttaa ne -- tai jopa ymmärränkin.
Eräs vene ajautui iltapäivällä Crater Laken länsirannalle, ja siinä ne varmaan olivat. Siten minä tapaamatta niitä jouduin edelle. Ja mitä siihen tulee, että minä kääntyisin takaisin niin annan tosin täyden tunnustuksen niille vaikutteille jotka saivat teidät sitä ehdottamaan, mutta isäni on Dawsonissa, enkä ole nähnyt häntä kolmeen vuoteen. Minä olen tänään tullut solan kautta Dyeasta ja olen väsynyt ja tahtoisin mielelläni levätä. Niin että jos vielä tahdotte jatkaa vieraanvaraisuuttanne, niin minä menen nukkumaan."
"Mahdotonta!" Mies potkaisi peitteet syrjään, istuutui jauhosäkeille ja katsoi häntä aivan ällistyneenä.
"Onko -- onko muissa teltoissa naisia?" kysyi Frona epäröiden. "En nähnyt ainoatakaan, mutta onhan joku voinut jäädä minulta huomaamatta."
"Täällä oli eräs mies vaimoineen, mutta tänä aamuna he lähtivät pois. Ei muita naisia ei ole, paitsi -- paitsi paria kolmea eräässä teltassa, mutta he -- he eivät sovi teille."
"Luuletteko, etten minä uskaltaisi käyttää hyväksen heidän vieraanvaraisuuttaan?" Frona kysyi kiivaasti "Tehän sanoitte, että he ovat naisia."
"Mutta sanoinhan, etteivät he sovi teille seuraksi", vastasi mies hajamielisesti tuijottaen pingoitettuun telttakankaaseen ja kuunnellen myrskyn ulvontaa. "Mies ei henkeään menettämättä voisi viettää yötä ulkosalla tässä rajuilmassa. Ja muut teltat ovat täpö täynnä väkeä. Satun tietämään sen. He ovat laahanneet kaiken omaisuutensa telttoihin sateensuojaan, eikä niissä mahdu kääntymäänkään. Ja tänne on pitkin iltaa tullut matkamiehiä etsimään suojaa. Pari kolme pyysi lupaa saada levittää makuusijansa tänne, jos eivät muualta saisi kattoa päänsä päälle. Nähtävästi he ovat saaneet, mutta se ei todista, että vielä olisi vapaita paikkoja. Ja joka tapauksessa --"
Hän katkaisi lauseen avuton ilme kasvoillaan. Tilanteen välttämättömyys tuli yhä ilmeisemmäksi.
"Ehtisinköhän Deep Lakelle tänä iltana?" kysyi Frona unohtaen väsymyksensä sulasta myötätunnosta isäntäänsä kohtaan, mutta huomasi pian ehdotuksensa mielettömyyden ja purskahti nauruun.
"Mutta ettehän te voi kahlata joen poikki pimeässä." Mies rypisti kulmakarvojaan hänen kevytmielisyydelleen. "Eikä matkalla ole ainoatakaan leiripaikkaa."
"Pelkäättekö te?" kysyi Frona hiukan pilkallinen väre äänessään.
"En itseni vuoksi."
"Hyvä, silloin minä aion panna maata."
"Voisinhan minä valvoa ja hoitaa tulta", ehdotti mies hetken vaitiolon jälkeen.
"Mitä hullutuksia!" huudahti Frona. "Ikäänkuin teidän järjetöntä pientä sopivaisuudenlakianne siten noudatettaisiin! Emmehän me nyt ole sivistyksen helmassa. Tämä tie vie Navalle. Menkää nukkumaan!"
Mies kohautti olkapäitään alistumisen merkiksi. "Olkoon menneeksi!
Mutta mitä minun sitten pitää tehdä?"
"Auttaa minua saamaan vuoteeni kuntoon, tietysti. Tehän olette pannut säkit sikinsokin. Kiitos, hyvä herra, mutta minun luuni ja lihakseni kapinoivat. Kas noin -- kääntäkää nyt peite kokoon tällä tavoin!"
Fronan ohjaamana mies asetti säkit pitkittäin kahteen riviin. Siten muodostui keskikohdalle kolo, jonka kankeat säkinnurkat tekivät vieläkin epämukavammaksi, mutta Frona pehmitti ne kirveenhamaralla, niin että kolon seinämät tulivat vähemmän jyrkiksi. Sitten hän käänsi peitteen pitkittäin kolminkerroin ja levitti sen pitkin syvennystä.
"Hm!" puhui mies itsekseen. "Nyt minä ymmärrän, miksi olen nukkunut niin huonosti. Tämähän on mainio keino!" Ja hän kiiruhti järjestämään omatkin säkkinsä samalla tapaa.
"Kylläpä näkyy, ettette ole tottunut leirielämään", huomautti Frona levittäen ylimmäisen peitteen ja istuutuen vuoteelle.
"Ehkä en ole", vastasi mies. "Mutta mitä te sitten tiedätte siitä?" hän murahti hetken päästä.
"Tarpeeksi kyetäkseni sovelluttamaan tietojani", selitti Frona vetäen kuivat halot uunista ja pannen märkiä sijaan.
"Kuulkaahan, kuinka myrskyää", huomautti mies. "Tuuli kiihtyy, jos mahdollista."
Teltta horjui rajuilman kourissa, kangas paisui kuin purje tuulessa, ja rakeet ropisivat sitä vastaan niinkuin kuulasade taistelun tuoksinassa. Tuulenpuuskien välillä he kuulivat veden virtailevan pitkin seiniä ja pauhaavan pienten vesiputousten lailla. Mies ojensi kätensä ja kosketti uteliaana märkää kattoa. Vettä alkoi heti virrata hänen koskettamastaan kohdasta suoraan ruoka-arkkuun. "Älkää tehkö noin!" huudahti Frona hypähtäen jaloilleen. Hän painoi sormensa vuotavaa paikkaa kohti ja veti sitä seinää pitkin alaspäin lujasti painaen sitä kangasta kohti. Vuoto lakkasi heti. "Älkää tehkö sitä uudestaan", sanoi hän nuhtelevasti.
"Herranen aika!" oli vastaus. "Ja te olette tullut tänään Dyeasta!
Ettekö ole kankea?"
"Olen hiukkasen", tunnusti Frona rehellisesti, "ja väsynyt myös."
"Hyvää yötä", hän sanoi muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojentautui mukavasti lämpimille peitteille. Mutta neljännestuntia myöhemmin hän huudahti: "Mutta kuulkaahan! Oletteko hereillä?"
"Olen", murahti ääni uunin takaa. "Mitä nyt?"
"Oletteko veistänyt lastuja?"
"Lastuja?" kysyi mies unisena.
"Niin, sytykettä huomisaamuksi tietysti. Jos ette ole, niin teidän pitää nousta ja tehdä se nyt!"
Mies totteli vastustelematta, mutta ennenkuin hän oli lopettanut työnsä, oli Frona lakannut kuulemasta.
Asiaankuuluva silavantuoksu täytti ilman hänen jälleen avatessaan silmänsä. Päivä oli koittanut ja myrsky tauonnut. Kostea aurinko heloitti sateen kyllästämän maan yllä ja pilkisti oviaukosta suoraan telttaan. Päivän työ oli alkanut, ja miesjoukkoja kulki ohitse taakkoineen. Frona käänsi kylkeä. Aamiainen oli keitetty. Hänen isäntänsä oli juuri pannut silavan ja paistetut perunat uuniin ja koetti parin halon avulla saada ovea pysymään raollaan.
"Hyvää huomenta", tervehti Frona.
"Hyvää huomenta teillekin", vastasi mies nousten seisomaan ja tarttuen vesisankoon. "Minun ei tarvitse kysyä, oletteko nukkunut hyvin, sillä tiedän sen muutenkin."
Frona nauroi.
"Minä menen nyt hakemaan vettä", sanoi mies, "ja palatessani toivon tapaavani teidät valmiina aamiaiselle."
Aamiaisen jälkeen istuessaan auringonpaisteessa Frona huomasi, tutun miesryhmän lähestyvän Crater Laken suunnalta kiemurtelevaa jäätikkötietä pitkin. Hän löi käsiään yhteen.
"Tuolla minun matkatavarani tulevat. Ja Del Bishop on varmaan niin häpeissään kuin olla saattaa myöhästymisensä vuoksi." Hän kääntyi miehen puoleen ja heitti valokuvauskoneen ja selkärepun olkansa yli. "Minun täytyy siis sanoa hyvästi ja kiittää teitä ystävällisyydestänne."
"Oi ei suinkaan -- ei teidän kannata kiittää. Saman minä tekisin jokaiselle --"
"Varieteetaiteilijalle!"
Miehen katse ilmaisi moitetta, mutta hän jatkoi "En tiedä teidän nimeänne enkä pyydäkään saada sitä tietää."
"Mutta minä en olekaan niin armoton, etten sanoisi sitä, sillä sattumalta tiedän teidän nimenne. Mister Vance Corliss! Minä näin sen tietysti matkakapineittenne osoitekortista", hän selitti. "Ja minä toivon että te tulette minua tervehtimään käydessänne Dawson'issa. Nimeni on Frona Welse. Hyvästi!"
"Ei suinkaan Jakob Welse ole isänne?" huusi mies hänen jälkeensä hänen juostessaan kevyesti tietä kohden.
Hän käänsi päätään ja nyökäytti myöntävästi.
Mutta Del Bishop ei ollut ensinkään häpeissään eikä edes pahoillaan. "Kyllä ihminen, jonka nimi on Welse, aina putoaa jaloilleen ja oikeaan paikkaan." Näin hän oli tuuminut ja lohduttautunut laskeutuessaan levolle edellisenä iltana. Mutta vihainen hän oli, äkäinen kuin ampiainen hänen omaa puhetapaansa käyttäen.
"Huomenta", hän sanoi tervehdykseksi. "Kyllä teidän kasvoistanne näkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi siitä kiittää."
"Ette kai vain ollut huolissanne?" kysyi Frona.
"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka?
Minäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä antaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä vettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa -- mutta en minä sitä silti pelkää."
"Hei, Pete!" Hän kääntyi intiaanien puoleen. "Eteenpäin ja hyvää kyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana."
"Frona Welse?" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.
Koko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan tytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta.
Del Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän taa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä kirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa vastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin nostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.
VIIDES LUKU.
Jakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli jättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista vuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä alkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana, yksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta ihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut samalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan Pyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman oppia.
Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse kansanvaltaisuuden kannattaja -- ja joka miehen täytyi alistua hänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob Welsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton evankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se ulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa.
Hänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään sadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi maasta ja katosi hänen käskystään.
Ja kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran päivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen taivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku ruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka yhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen isänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta hänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua nuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja saavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei ollut menetetty.
Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen leiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan auringonlaskuun asti.
Metsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta, joka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi käyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten siirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas kuin mahdollista.
Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä oli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä kulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven metsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit olivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen mieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi, olivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot ja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin hänen isänsä.
Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia, kauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse kaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta hän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut niiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten luokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut syötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, -- ehkäpä sen vuoksi, että se ei ollut karvainen.
Eläinten nahat olivat sitä vastoin kallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa koko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja nyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut -- ellei kenties kauppamiestä varten.
Vanhemmaksi päästyään hän kehitteli käsityksiään, mutta elämänkulku antoi hänelle alituisesti aihetta lapselliseen, kunnioituksensekaiseen ihmettelyyn. Vasta hänen mieheksi tultuaan ja nähtyään puolet kaikista Yhdysvaltain kaupungeista tuo lapsellisen ihmettelyn ilme katosi hänen silmistään, ja ne tulivat täysin teräviksi ja valppaiksi. Kun hän poikana joutui kosketuksiin kaupunkien kanssa, niin vanhat mielikuvat osaksi muuttuivat, ja uusia tuli niiden rinnalle. Ihmiset, jotka elivät kaupungeissa, olivat veltostuneita. Heillä ei ollut kompassia päässään ja he eksyivät helposti. Sen vuoksi he mieluimmin asuivat kaupungeissa.
Koska he saattoivat vilustua ja koska he pelkäsivät pimeyttä, niin he nukkuivat katon alla ja lukitsivat ovensa yöksi. Naiset olivat lempeitä ja kauniita, mutta he eivät jaksaneet kulkea pitkiä päivämatkoja lumikengillä. Kaikki kaupunkilaiset puhuivat liian paljon. Sen takia he myöskin valehtelivat eivätkä kyenneet paljoakaan aikaansaamaan kättensä työllä. Lopuksi he olivat keksineet erään uuden inhimillisen voimakeinon, jota sanottiin "puijaukseksi".
Jos kenen mieli sitä käyttää, niin hänen oli oltava tuiki varma asiastaan, muuten hän saattoi joutua koville sen vuoksi. Puijaus oli hyvä keino -- kunhan sitä vain osasi käyttää.
Vaikka hän melkein koko elämänsä ajan elikin metsissä ja vuorilla, niin hän myöhemmin kuitenkin oppi tietämään, ettei kaupunkien tarvinnut olla ensinkään huonoja ja että mies saattoi elää kaupungissa ja kuitenkin olla mies. Hän oli tottunut taistelemaan luonnonvoimia vastaan, ja kauppataistelu yhteiskunnallisia voimia vastaan veti häntä puoleensa. Kaupan ja pörssin mestarit huikaisivat, mutta eivät sokaisseet häntä, hän tutki heitä ja pyrki saamaan selville heidän voimansa salaisuuden.
Ja edelleen hän merkiksi siitä, että Nasaretistakin tulee jotain hyvää, parhaassa miehuuden iässä otti vaimokseen kaupungissa kasvaneen naisen. Mutta yhä hän tahtoi päästä "niin kauas kuin mahdollista", eikä peritty intohimo jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin he lähtivät matkaan ja Dyean rannalle, metsän reunaan, rakensivat hirsistä suuren kauppatalon. Ja täällä hän aikojen kuluessa oppi arvostelemaan asioita oikealta kannalta ja yhdisteli ja eritteli yhteiskunnan ilmiöitä aivan samoin kuin aikaisemmin luonnonilmiöitä.
Hän huomasi niiden välillä vallitsevan vastaavaisuuden suhteen. Molemmat olivat samojen lakien alaiset, samat totuudet vallitsivat molemmissa. Kilpailu oli luomisen salaisuus, taistelu edistyksen ehto ja edellytys. Maailma oli luotu voimakkaita varten, ja ainoastaan voimakkaat saivat periä sen.
Kaikessa vallitsi ikuinen oikeus. Olla oikeudenmukainen oli samaa kuin olla voimakas, tehdä syntiä samaa kuin olla heikko. Rehellisen miehen puijaaminen oli epärehellistä, puijaajan puijaaminen oikeuden miekalla iskemistä. Alkuperäisen voiman sijana oli käsivarsi, uuden ajan voiman sijana ovat aivot. Mutta vaikka taistelu olikin vaihtanut paikkaa, niin se kuitenkin oli sama kuin muinoinkin, ihminen kamppaili nyt kuten jo ammoisina aikoina maailman herruudesta ja sen iloista. Mutta miekka oli saanut väistyä kassakirjan, haarniskoitu ritari verkapukuisen liikemiehen ja hallinnollisen vallan keskus kauppavaihdon tyyssijan tieltä.
Uuden ajan harkitseva tahto oli voittanut menneisyyden sokean intohimon. Taipumaton maa totteli vain voimaa. Järki merkitsi enemmän kuin ruumiillinen voima; siksi mies, jolla oli järkeä, parhaiten kelpasi alkuperäisten olojen herraksi.
Hän ei ollut saanut paljoakaan varsinaista kasvatusta. Leiritulen ja kynttilän ääressä äiti oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja antanut hänelle joitakin tietoja uskonnosta; sen lisäksi hän itse oli hankkinut itselleen kirjatietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Hän ei ollut koskaan oppinut enempää kuin jaksoi sulattaa. Hän kykeni käsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä ajatustapa ja avoin silmä.
Ja niin tapahtui kerran, että Jakob Welse eräänä varhaisena aamuna kulki Chilcootin yli ja katosi teille tietymättömille. Vuotta myöhemmin hän ilmestyi Yukonjoen suulla, Beringin-meren rannikolla sijaitseville venäläisalueille. Hän oli tehnyt kolmentuhannen mailin jokimatkan, kokenut paljon ja nähnyt suuren unen. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan, vaan ryhtyi työhön, ja eräänä päivänä ränstyneen jokilaivan ilkkuva vihellys tervehti keskiyön aurinkoa kostealla joenrannalla sijaitsevan Fort o' Yukonin luona.
Saavutus oli suurenmoinen, sen toteuttamisesta voi Jakob Welse yksin kertoa, mutta tätä mahdottomuutta seurasi toinen, höyrylaivaa höyrylaiva ja yritystä yritys. Monen tuhannen mailin laajuisille alueille, jokien ja niiden sivujokien varsille, hän rakensi kauppa-asemia ja varastorakennuksia. Hän pakotti alkuasukkaat käyttämään valkoisen miehen kirvestä, ja joka kylään ja kylien välille kohosi halkopinoja hänen alustensa tarpeiksi.
Eräälle Beringin-meren saarelle, siihen, missä joki ja valtameri yhtyivät, hän perusti suuren keskusaseman, ja Tyynen valtameren pohjoisosissa kulkivat hänen mahtavat valtamerihöyrylaivansa. Ja hänen toimistoissaan Seattlessa ja San Franciscossa tarvittiin kymmenittäin apulaisia järjestelmällisesti hoitamaan laajan liikkeen asioita.
Kansaa tuli tulvien maahan. Tähän asti nälkä oli karkottanut heidät sieltä, mutta nyt Jakob Welse oli siellä ruokavarastoineen; niin he viettivät talven pakkasissa ja kaivoivat kultaa jäätyneestä maasta.
Jakob Welse rohkaisi heitä, hankki heille elintarpeita, merkitsi heidät yhtiön kirjoihin. Hänen höyrylaivansa kuljettivat heidät ylös pitkin Koyokuk-jokea menneinä Arctic Cityn aikoina. Missä vain löydettiin kultaa, sinne hän perusti liikkeen ja rakensi kauppatalon.
Kaupunki syntyi pian sen ympärille. Hän tutki, teki laskelmia ja kehitti mahdollisuuksia. Väsymättömänä, lannistumattomana, teräksen loisto tummissa silmissään hän oli yht'aikaa kaikkialla läsnä ja teki kaiken. Liikennettä avattaessa uudelle joelle hän oli paikalla sekä matkan alussa että sen lopussa ja kiirehti ruokatavarain lähettämistä. Maan rajojen ulkopuolella hän hankki liikesuhteita, teki liittoja koko maailman yhtiöitten kanssa ja aikaansai erikoissopimuksia kuljetusmaksuista. Itse maassa hän möi elintarpeita, vaatetavaroita ja tupakkaa, rakensi sahoja, suunnitteli kaupunkialueita ja etsi kupari-, rauta- ja hiiliaarteita.
Ja jotta kullankaivajat olisivat hyvin varustetut, hän hankki napaseudun mailta, aina Siperiasta asti, asukkaitten valmistamia lumikenkiä, mucluc'eja ja turkkeja.
Hän kantoi maata hartioillaan, huolehti sen tarpeista, teki työtä sen hyväksi. Joka unssi sen kultaa kulki hänen käsiensä kautta, samoin jok'ainoa postikortti ja luottamuskirje. Hän hoiti sen pankki- ja vaihtoasioita, kuljetti ja jakoi postin. Hän ei suvainnut kilpailua, peloitti maasta nylkemishaluiset rahamiehet, veti nenästä kilpailevia yhtiöitä, ja kun ei se auttanut, hän musersi ne todenteolla. Ja kaikesta tästä huolimatta hänellä riitti aikaa ja tilaisuutta muistaa äiditöntä tyttöään, kasvattaa häntä sitä asemaa varten, jonka oli hänelle luonut.
KUUDES LUKU.
"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan liioitella tilanteen vakavuutta?" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia vieraansa ylle ja jatkoi: "En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan että se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin taistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja tehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan 5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät huhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta miestä tulemasta tänne jäätiköitten yli."
"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta järjestysvallan taholta, mr Welse." Puhuja, harmaatukkainen mies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan ryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. "Olen jo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä varustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan rannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa elintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää yksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi.
Milloin Laura lähtee?"
"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa.
Olisipa niitä 3,000!"
"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?"
"Minä päivänä tahansa." Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen. "Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut ja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en tiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni.
Olen laiminlyönyt seuraelämän -- ei ole ollut aikaa -- mutta tahdon pitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa tietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä yksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?"
Jakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti jalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia tyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä sulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.
Ovi avautui. "Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän edelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä ruokavarastoihin tulee?"
"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet säädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa hänelle viisisataa."
Hän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.
"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir."
"Antakaa hänen tulla."
Kapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä eteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä skotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen piirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka julisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui tekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka oli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa ja katosi harmahtavien hiusten peittoon.
"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan viimeisiä määräyksiä."
"Hyvä!" Jakob Welse käänsi tuoliaan. "Kapteeni Mc Gregor!"
"Mitä, sir?"
"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen muuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa Lauraa.
Voitteko arvata miksi?"
Kapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja ovela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan. "Taitaa olla kova edessä", hän mörähti.
"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille yksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun vain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi lähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute.
Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä mukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa tietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä ruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa
- työn palkaksi -- ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6
dollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle, mihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin saavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he voivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he silloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin -- täyttäkää velvollisuutenne."
Toinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti kätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.
"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan turmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen tavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä kastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr Carterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole paljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr Burdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule puuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko!
Pitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka ensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään unohtako varastoja!"
"En, sir!" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.
"John Melton -- mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?"
"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?" John Melton seurasi kirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään eteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien edessä. "Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?"
Jakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös. "Tuhat naulaa elintarpeita!"
"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne, väittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa."
"Hän on aivan oikeassa."
"Mutta --"
"Siinä sanotaan tuhat naulaa, mutta liikkeessäni se merkitsee vain viittäsataa."
"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?" Mies työnsi kuitin uudestaan toisen silmien eteen.
"On kyllä."
"Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Antaa teille viisisataa. Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Kieltäytyä vastaanottamasta niitä."
"Hyvä! Silloin meillä ei ole syytä keskustella enempää tästä asiasta."
"Onpa kyllä. Minä en halua tästä lähin olla teidän kanssanne missään tekemisissä. Olen tarpeeksi rikas hankkiakseni itse vuorten tuolta puolen mitä tarvitsen, ja sen teenkin ensi vuonna. Meidän liikesuhteemme ovat tästä hetkestä ainiaaksi lopussa."
"Minä en voi sille mitään. Teillä on kolmensadantuhannen dollarin arvosta kultaa minun hallussani. Menkää mr Atshelerin luo ja nostakaa ne heti."
Mies astui raivoissaan edestakaisin huoneessa.
"Enkö minä voi saada niitä tuhatta naulaa? Taivas varjelkoon, mies!
Minä olen maksanut ne. Ette kai aio tappaa minua nälkään?"
"Kuulkaahan nyt, Melton!" Jakob Welse keskeytti puheensa kopsauttaakseen tuhan sikaristaan. "Mitä te nyt oikeastaan ajatte takaa? Mitä te tahdotte?"
"Tuhat naulaa elintarpeita."
"Omaa vatsaanne varten?"
Bonanzan kuningas nyökäytti päätään.
"Juuri niin." Vaot Jakob Welsen otsassa tulivat selvemmin näkyviin. "Te huolehditte omasta vatsastanne, minä kahdenkymmenentuhannen ihmisen vatsasta."
"Mutta Tim Mc Ready sai eilen tuhat naulaansa."
"Vähennys astui voimaan vasta tänään."
"Mutta miksi juuri minun pitää joutua kärsimään?"
"Miksi te ette tullut eilen ja Tim Mc Ready tänään?"
Melton ei tiennyt mitä sanoa, ja Jakob Welse vastasi itse olkapäitään kohauttaen omaan kysymykseensä:
"Juuri siitä se johtuu eikä mistään suosikkijärjestelmästä. Jos te vetoatte Tim Mc Readyyn, niin minä puolestani vetoan siihen, että te ette tullut eilen. Parempi on, että molemmat syytämme sallimusta.
Te kestitte nälänhädän Forty Milessa. Te olette valkoinen mies.
Teidän rikkautenne ei oikeuta teitä saamaan naulaakaan enempää, kuin repaleinen vanhus, jolla ei ole penniäkään, tai vasta syntynyt lapsi saa. Luottakaa minuun! Niin kauan kuin minulla on naulankaan verran ruokaa, niin teidän ei tarvitse kärsiä nälkää. Antakaa nyt minulle kättä, olkaa iloisen näköinen ja koettakaa tyytyä osaanne."
Yhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt, Bonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi sitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä, muuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin verhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi tuttavallisesti:
"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta ruoanjakelukomennosta vai mitä?"
"Kas, Dave! Tekö siinä olette?"
"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee lähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy."
"Niinkö luulette?"
"Luulen totisesti."
"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?"
"En ikipäivinä." Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan itsetyytyväisenä. "Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle
- en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui
jotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä, missä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen ole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki sokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran -- valkoista tai ruskeata, samantekevä!"
Jakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa lähemmä.
"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa minulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että käyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se maksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää."
"Tuota noin", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen päättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. "Minä pidän niin hirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher Creekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei, enemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että ennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen sokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole paras ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?"
Mutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa "ei", ja kiiruhti jatkamaan:
"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla.
Niin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä seitsemäänkymmeneenviiteen --" (hän tutki toisen ilmettä) "ja ehkäpä viiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin halpamainen, että kiusaisin teitä --."
"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria liikaa."
"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun kahteenkymmeneenviiteen."
"Te ette voi saada hitustakaan."
"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen.
Unohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste, kun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!" Hän käänsi päätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. "Tuo on Lauran vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!"
Jakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he astuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli niin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän takana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi kuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa ohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri viimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. "Hän odottaa parempia hintoja, nälänhädän hintoja", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies pilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon ikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.
Ulkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita oli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita, löydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita.
Arkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi Meltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja päätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli onnistunut täyttää talvivarastonsa.
"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?" kysäisi Jakob Welse osoittaen ilmoitustauluja.
Dave Harneyn katse ilmaisi moitetta. "Luuletteko, etten minä ole koettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani sokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa mistään hinnasta."
He kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti lumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta -- ensimmäistä pysyvää tänä talvena -- ympäristön kaivosmiehet olivat odottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.
"On se sentään merkillistä", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti lausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, "hiton merkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta, joiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta kannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria, millä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän maan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni.
Minä -- minä menen takasin Valtoihin!"
"Sitä te ette tee", vastasi Jakob Welse. "Samaa te olette ennenkin uhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella, jollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa Tananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi nälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne ettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin Lauran köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti vielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te olette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte."
Kaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten tervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä varhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta vasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen ulkomuotonsa ei ollut tuttu.
"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900", vastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut.
Laivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä päällikköään perämiehenkojusta Laura loittoni rannasta. Ilma raikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä jäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja joiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen, seisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet toisten huutoihin. Laura kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se mursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen huudon täyttä vauhtia eteenpäin.
Väkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob Welsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia.
Puhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin unohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan laskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän siwash-kielellä kutsui nimellä chechaquos. Kesken leikintekoa hänen tarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea alas. "Katsokaahan tuota!" hän huusi. "Kanootti jäissä!"
Kiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään uiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät päästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien tietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät aironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava väkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja nosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista postilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein tyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.
Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi heti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi kangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.
"Hän on tulossa", hän ilmoitti. "Sivuutimme hänen veneensä tunti sitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla on teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin.
Ensin minun täytyy saada jotain sisääni." Hän kääntyi mennäkseen Dave Harneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle päin. "Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa."
"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!" kehoitti Dave Harney häntä ja hänen toveriaan. "Sanokaa, että minä maksan, ja ottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule juomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne."
Klondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä, mahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä Yukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun
- neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä
ratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista nousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä naisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun Jakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli ensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä, taistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän oli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei pelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.
Näin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä ja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen
- koko muu miehistö oli intiaaneja -- hyppäsi veneestä ja koetti
köyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan uomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan.
Raskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli näkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään hänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski intiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan yläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi veneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti rantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi hänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin postinkuljettajatkin.
Frona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta ponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä, että olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän välillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli tullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän oli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa, nuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin.
Mutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö hypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat ylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat rantatörmää ylös.
"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni." Jakob Welsen kasvoista kuvastui rajaton ylpeys.
Frona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka mies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen omiinsa.
SEITSEMÄS LUKU.
On sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen tavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei ollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan, mutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt jonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin valokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli tarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin -- ja niin kuva oli valmis.
Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää vastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä tuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa, aamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.
Tätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän odotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään niin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain uutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut, jotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi kirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli niin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä kaikki kiehtoi kuin synti.
Vance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt erakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen jonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja tietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin lapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä perinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta kuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se vaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki hänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa naisista.
Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli olemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan vain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen.
Olihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia -- hyvät, huonot ja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti tulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään mahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä korkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.
Kaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin perustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia.
Mitä hyvä oli ja mitä paha? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä juuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä yksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen voimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja katsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin maasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen yhteyteen.
Fronaan hän ei kuitenkaan sovittanut perittyjä määritelmiään. Hän ei huolinut sijoittaa häntä mihinkään luokkaan. Hän ei uskaltanut, vaan lykkäsi arvostelunsa mieluummin vastaiseksi, kunnes olisi hankkinut tietoonsa enemmän tosiseikkoja. Siinä viettelys taas oli, tosiseikkojen hankkiminen, tuo ratkaiseva kohta, jossa puhtaus uneksien tavoittaa lokaa eikä tahdo nimittää sitä loaksi -- kunnes itse on loan saastuttama. Ei, Vance Corliss ei ollut vajonnut lokaan.
Ja koska puhtaus on pelkkä suhteellinen käsite, niin hän ei myöskään ollut puhdas. Hänen kätensä eivät olleet loasta puhtaat sen vuoksi, että hän olisi niitä huolellisesti hoitanut, vaan sen vuoksi, ettei kohtalo ollut johtanut häntä lokaisia teitä. Hän ei ollut hyvä sen vuoksi, että tahtoi olla, sen vuoksi, että paha olisi ollut hänelle vastenmielinen, vaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut tilaisuutta tulla huonoksi. Tästä ei toiselta puolen kuitenkaan saa päättää, että hän olisi vajonnut paheeseen, jos hänellä olisi ollut siihen tilaisuus.
Hän oli sanalla sanoen hyvin suojatun elämän tulos. Koko ikänsä hän oli elänyt terveellisessä asunnossa. Ilma, jota hän oli hengittänyt, oli ollut parasta, mitä keinotekoisesti oli voitu aikaansaada. Hän oli ottanut aurinkokylpyjä kauniilla ilmalla ja saanut pysyä sisällä kun satoi. Ja tullessaan siihen ikään, jossa ihminen valitsee hyvän tai pahan, elämänsä suunnan, hänellä ei ollut liian paljon tekemistä, jotta hän olisi voinut poiketa siltä oikealta tieltä, jota pitkin äiti oli opettanut häntä konttaamaan ja tepastelemaan ja jota pitkin hän nyt pää pystyssä jatkoi kulkuaan ajattelematta, mitä tien kummallakin puolella saattoi olla.
Samaa elinvoimaa ei voi kahdesti käyttää. Jos se kerran on kulutettu johonkin, niin sitä ei ole jäljellä muuhun. Niin oli Vance Corlissinkin laita. Yliopistoajan öinen lueskelu ja terveelliset ruumiinharjoitukset olivat vaatineet kaiken sen voiman, minkä hänen hyvä ruoansulatuksensa sai irti terveellisestä, monipuolisesta ravinnosta. Kun hänellä joskus oli voiman ylijäämää, niin hän kulutti sen loppuun äitinsä ja niiden moitteettomien ja sievistelevien teeseurojen piirissä, joiden ympäröimänä äiti eli.
Tulos oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka takia kenenkään neidon äidin ei tarvinnut olla huolissaan, hyvin terve nuori mies, joka ei tuhlannut voimiaan huikentelevaiseen elämään, hyvin oppinut nuori mies, joka oli suorittanut vuori-insinööritutkinnon Freibergissä ja filosofiankandidaattitutkinnon Yalessa, ja lopuksi hyvin suljettu, maltillinen nuori mies.
Hänen suurin hyveensä oli, ettei hän ollut kangistunut siihen kaavaan, jonka monet esi-isät olivat muovailleet ja johon äiti oli tahtonut saada hänet sopimaan. Jonkinlaisen atavismin kautta häneen oli siirtynyt tuon voimakkaan esi-isän piirteitä, joka ensiksi oli irtautunut maasta. Mutta tähän asti tuo perintö oli vain uinunut hänessä. Hän oli mukautunut ympäristöönsä, eikä hänelle ollut ilmautunut tilaisuutta toteuttaa mahdollisuuksiaan. Mutta kun tilaisuus kerran tulisi, niin oli varmaa, että hän mukautuisi uusien olojen uusiin vaatimuksiin. Vertaus vierivästä kivestä voinee kyllä pitää paikkansa, mutta kuitenkin kyky pysyä muotoihin kangistumatta on ihmisen parhaita ominaisuuksia.
Tämä kyky oli Vance Corlissin itsensä tietämättä hänen oivallisin aarteensa.
Mutta palatkaamme asiaan! Hän tunsi voimakasta ja puhdasta iloa ajatellessaan Frona Welsen tapaamista ja katseli usein päivänpaisteista kuvaa, jota hän säilytti mielessään. Hän kulki solan kautta, järvien poikki ja jokea alas niin nopeasti kuin runsaat matkarahat sallivat (lontoolaiset yhtiöt eivät kitsastele), mutta kuitenkin Frona ehti neljätoista päivää häntä aikaisemmin Dawsoniin.
Hän voitti lopulta esteet rahojen avulla, mutta Welsen nimi oli tehokkaampi talismani kuin mitkään raha-aarteet. Hänen saavuttuaan perille kului pari viikkoa asunnon hankkimiseen, suosituskirjeitten perille viemiseen ja yleensä kotiutumiseen. Mutta kaikki tulee aikanaan, ja niin hän eräänä iltana joen jäädyttyä suuntasi mokkasiiniensa kärjet Jakob Welsen taloa kohti. Mrs Schoville, valtion asiamiehen vaimo, antoi hänen nauttia arvoisasta seurastaan.
Corlissin teki mieli hieroa silmiään. Lämmitysjohto Klondykessa!
Mutta seuraavana hetkenä hän oli raskaitten oviverhojen välitse astunut hallista seurusteluhuoneeseen. Ja se oli todella seurusteluhuone! Hänen hirvennahkamokkasiininsa vajosivat hekumallisesti pehmeään mattoon, ja vastaiselta seinältä muuan Turnerin auringonnousu sattui hänen silmiinsä. Muitakin maalauksia ja kuparipiirroksia oli seinillä. Kahdessa mahtavassa uunissa roihusivat kuusihalkovalkeat. Huoneessa oli myös piano, ja joku kuului laulavan.
Frona hypähti tuolilta ja astui ojennetuin käsin häntä kohti.
Corliss oli luullut valokuvaansa täydelliseksi, mutta tämä tulikuva, tämä nuori olento, joka loisti lämpöä ja elämäniloa, himmensi sen kokonaan. Häntä miltei pyörrytti, kun hän piti Fronan molempia käsiä omissaan; se oli tuollainen hetki, jolloin selittämätön liikutus saa veren kuohumaan ja huumaa järjen. Mrs Schovillen huudahdukset, joiden ensimmäiset tavut hän sangen epäselvästi kuuli, saattoivat hänet jälleen tajuihinsa.
"Oi!" tämä huudahti. "Te siis tunnette hänet."
Ja Frona vastasi: "Kyllä, me olemme tavanneet toisemme matkalla Dyeasta, ja ne, jotka tapaavat toisensa Dyean tiellä, eivät voi unohtaa sitä koskaan."
"Miten runollista!"
Valtion asiamiehen vaimo löi kätensä yhteen. Hän oli lihavanlainen, neljänkymmenen ikäinen ja flegmaattinen luonteen laadultaan, mutta puhkesi päivät päästään kuitenkin tuon tuostakin huudahduksiin ja käsientaputuksiin. Hänen miehensä vakuutti salaa, että jos itse Jumala olisi suvainnut katsoa häntä kasvoista kasvoihin, niin hän olisi lyönyt pyöreät kätensä yhteen ja huudahtanut: "Miten runollista!"
"Miten se tapahtui?" hän jatkoi. "Hän auttoi kai teidät jonkin hengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?
Sanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr Corliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!"
"Ei mitään sen kaltaista", kiiruhti Corliss vastaamaan. "Se oli aivan vähäpätöinen asia. Minä -- se on me --"
Häntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi tietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.
"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki", hän sanoi. "Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset ja hänen kahvinsa oivallista -- kun on hyvin nälkä."
"Kiittämätön!" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi saamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin eräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä keskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa.
Viimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että tyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.
Corliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki luontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa.
Tämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut keksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi, jotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän oli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen päässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli sanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä koko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan ja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut seuraan.
Keskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan symbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del Bishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan teltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen hänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin hän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi sen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen palastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään.
Miss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta eihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei kai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui Corlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa lähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.
Mutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi istuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan elää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin olivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän hienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja, ja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista, niin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies, oikea salonkisankari.
Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen pitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun ja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss Mortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi keskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella sekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta, että neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista tai ruskeata.
Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle tämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti ruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. "Valkoista tai ruskeata", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi matkaansa seuraavan uhrin luo.
Mutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä saavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon liikuttavan laulun "Sun tähtes jätin kodin armahan." Frona ei sitä tuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta hän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin kauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan, yhtyi kähein äänin kertosäkeihin.
Tämä vaikutti häneen niin virkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli kotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen kertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä.
Mrs Schoville nauraa hihitti ja piti laulua "niin erikoisena", ja kun ratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät alkoivat laulaa "God Save the Queen" ja "Rule Britannia", ja ameriikkalaiset vastasivat laulamalla "My Country", "Tis Of Thee" ja "John Brown", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea "niin erikoisena." Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia, ja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen "Die Wacht am Rhein" kylmässä talviyössä.
"Älkää toiste tulko näinä iltoina", kuiskasi Frona Corlissille heidän erotessaan. "Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän, että meistä tulee hyvät ystävät. -- Onnistuiko Dave Harneyn saada teiltä sokeria?"
He nauroivat molemmat, ja Corliss kulki kotiin revontulten valossa koettaen selvittää niitä vaikutelmia, joita oli saanut mieleensä.
KAHDEKSAS LUKU.
"Ja miksi minä en olisi ylpeä rodustani?"
Fronan posket punoittivat ja silmät säkenöivät. He olivat molemmat muistelleet lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään, jota hän vain himmeästi muisti. Valkeaihoiseksi ja vaaleatukkaiseksi, tyypilliseksi germaaniksi hän itse äidin kuvitteli, ja isän ja vanhan Andyn kertomukset olivat tätä kuvaa varmentaneet ja täydentäneet. Keskustelu oli sitten kääntynyt rotuun yleensä, ja Frona oli innostuksen puuskassa lausunut ajatuksia, jotka tuntuivat vanhoillisemmasta Corlissista vaarallisilta eivätkä oikein tosiseikkojen mukaisilta.
Hän piti itseään liian ennakkoluulottomana voidakseen tuntea rotu- tai kansallisuusylpeyttä ja oli nähnyt sopivaksi nauraa Fronan epäkypsille vakuutuksille.
"Kaikki kansat", hän jatkoi, "pitävät itseään parhaana rotuna, se on aivan yleinen ominaisuus ja lapsellista, luonnollista itserakkautta, hyvin terveellistä ja hyvin hyvää, mutta siitä huolimatta ilmeisesti väärää. Juutalaiset uskoivat olevansa Jumalan valittu kansa ja luulevat vieläkin --"
"Ja niinpä he ovatkin jättäneet syvän jäljen historiaan", keskeytti Frona.
"Mutta aika ei ole osoittanut heidän käsitystään oikeaksi. Ja teidän tulee ottaa huomioon vielä toinenkin puoli. Paremman kansan täytyy pitää kaikkia muita huonompina. Tämä sopii juuri teille. Oli kerran suurempaa olla roomalainen kuin kuningas, ja kun roomalaiset joutuivat vastatusten teidän hurjien esi-isienne kanssa Germanian metsissä, niin he nostivat pään pystyyn ja sanoivat: 'He ovat huonompaa kansaa kuin me, barbaareja'."
"Mutta nyt me olemme olemassa. Me olemme ja roomalaiset eivät ole.
Aika ratkaisee. Tähän asti me olemme kestäneet koetuksen, ja kaikki merkit antavat aihetta uskoa, että me vastedeskin tulemme kestämään.
Meillä on parhaat edellytykset!"
"Itserakkautta!"
"Odottakaahan! Tutkitaanpa asiaa!"
Puhuessaan Frona vaistomaisesti oli tarttunut Corlissin käteen.
Kosketus sai hänen sydämensä kiivaasti lyömään, veren kuohahtamaan ja ohimot sykkimään. Naurettavaa, mutta suloista, hän ajatteli. Tällä tavalla hän mielellään jatkaisi väittelyä vaikka aamuun asti.
"Tutkitaanpa asiaa", toisti Frona ja veti kätensä pois joutumatta vähääkään hämilleen. "Me olemme taistelija- ja työntekijärotua, maanvalloittajia. Me teemme työtä ja taistelemme ja olemme kestäneet työssä ja taistelussa, vaikka toivoa olisi kuinka vähän tahansa.
Me olemme sitkeitä ja vastustusvoimaisia, mutta kykenemme siitä huolimatta mukautumaan mitä erilaisimpiin oloihin. Voiko intiaani, neekeri tai mongoli koskaan kukistaa teutonia? Varmasti ei!
Intiaanilla on kyllä kestävyyttä, mutta ei mukautuvaisuutta; jos hän ei mukaudu, niin hän kuolee, jos hän koettaa mukautua, niin hän kuolee kuitenkin. Neekerillä on mukautuvaisuutta, mutta hänellä on orjan luonto ja häntä täytyy johtaa. Kiinalainen pysyy paikallaan.
Anglosaksilainen tai, jos niin tahdotte, teutonilainen rotu on kaikkea, mitä muut eivät ole, sillä on kaikkea, mitä muilta puuttuu.
Mikä rotu voisi nousta meitä kukistamaan?"
"Te unohdatte slaavit", huomautti Corliss viekkaasti.
"Slaavit!" Hänen varmuutensa katosi. "Te olette oikeassa, slaavit!
Ainoat poikaset tässä nuorten miesten ja harmaapartojen maailmassa.
Mutta he kuuluvat tulevaisuuteen, ja tulevaisuus ratkaisee. Sillä välin me valmistaudumme. Ehkä pääsemme niin paljon heistä edelle, että voimme estää heidät kasvamasta. Tiedättehän, että espanjalaiset kukistivat aztekit sillä, että he paremmin tunsivat kemian ja osasivat valmistaa ruutia. Emmekö me, joilla on kaikki maailman apukeinot hallussamme ja jotka kokoamme itsellemme kaikki sen tiedot, emmekö me kykenisi tukahduttamaan slaaveja, ennenkuin heidän viiksensäkään ovat alkaneet kasvaa?"
Vance Corliss pudisti päätään ja nauroi.
"Niin, tiedän kyllä, että innostun liikaa ja puhun järjettömyyksiä", huudahti Frona. "Mutta sittenkin yksi syy, jonka vuoksi me olemme maan suola, on juuri se, että uskallamme sanoa sen."
"Ja minä voin vakuuttaa, että innostuksenne tarttuu", vastasi Corliss. "Katsokaa vain, minäkin alan hehkua. Me emme ole Jumalan, vaan Luonnon valittu kansa, me anglit, saksit ja normannit ja viikingit, ja me saamme periä maan. Nouskaamme ja lähtekäämme!"
"Nyt te vain pilkkaatte minua, ja sitäpaitsihan me jo olemme nousseet ja lähteneet. Miksi te olette tullut pohjolaan, ellette valtaamaan rodun perintöä?"
Kuullessaan askelten lähestyvän hän käänsi päätään ja tervehti tulijaa huudahtaen: "Minä vetoan teihin, kapteeni Alexander! Pyydän teitä todistamaan!"
Poliisikapteeni hymyili jäykkään, iloiseen tapaansa tervehtiessään Fronaa ja Corlissia. "Todistamaanko?" hän kysyi. "Mielelläni!"
"Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää --",
hän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat niin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja silmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä teki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt siitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla käsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot häntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä ympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli seuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt selittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.
"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan roduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä; mutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja parasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen mies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää enemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin tarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta heti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja kestivät kauemmin kuin intiaanit.
Viime toukokuussa, kuningattaren syntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden miehen kanoottien kilpasoutu joella -- ja me voitimme intiaanit joka kilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja useimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin aikamiehinä."
"Mutta mistä tämä johtuu?" kysyi Corliss.
"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että niin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja että me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät."
Frona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.
"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä päivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat tosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan.
Juuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta menkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee asiasta -- ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!"
- * * * *
Pakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa verelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata.
Olihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen ystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein Fronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He miellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä sitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti Corlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut hurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta puuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka ylevä tahansa.
Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa, miehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka voimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli hänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan ja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen kerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä käytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi vaistoistakin.
Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai asiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän iloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin miksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja rakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia varmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet miehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain voimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi voimakkaitten seurassa koettaa onneaan.
Silti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen elämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei mitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista valitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti ja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain kuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä niinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä.
Hän osasi kyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle ja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen rakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi ollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän antoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien sopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja huono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas metsänasukas ja heikkosäärinen runoilija!
Hän saattoi ihailla edellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi ollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.
Entä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo tuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin käden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja teitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle perustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva.
Toiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen karkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin kokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen ei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri olematta kaunis.
Ja lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä -- Vance Corliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi, että hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei halveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen muuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet ajatuksia, vaan tunteita.
Vaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista, niin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön sopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja hänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja leikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan, joka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta, jolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa hänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin.
Hän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen ulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka hän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein esiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka se olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan myrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä älyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen vaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin hänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan.
Mutta hänen pahin vikansa oli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja tekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa.
Mutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että uusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin kulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.
ja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista kuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet.
Sillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä eivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen, jonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään.
Niinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen selittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi eikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi ja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat pyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa kuin rakkaus.
Vance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen sisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin kokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet hänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan ei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka hän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina täytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään niistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen, ollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden koskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan ollut hänelle paljastunut.
Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä täysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan väärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.
Moni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon määrätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen voiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen talonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat saaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti syyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa palaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja paikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta ravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.
Oli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja että Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi.
Hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli ennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen sivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän kykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa jokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi.
Corliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää, innostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen vanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei voinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin, niin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa eivät voineet olla pahasta.
Mutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän välitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman pyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia teitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi, jos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja asemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä.
Niin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua -- ei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän ajattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne loukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan hänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat hänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään omassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä tuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.
Ja hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi.
Hänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan olleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut pitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut häntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen teeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan kainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja juuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut keskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt Bernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan.
Corliss kulki sen jälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa Fronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen istuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys.
Mutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun -- ja irroittanut taasen sormen äidin kädestä.
Hän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden kultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista kiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan ja hänen harmaasäärystimisistä sääristään -- jotka nyt Dawsonissa piiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta solakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan seuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan huoneen poikki tai katua pitkin.
Elämä ja elämänilo näyttivät kiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen lihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta tästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa pyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran hihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen on hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä piti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta, niin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen.
Hän piti Fronasta kumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli, hänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.
YHDEKSÄS LUKU.
Vance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan elämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka hänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui muiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey, muuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan, aloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä täytesanalla "saakeli." Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen, hämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen alati toistuva ilmaisu.
Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä monipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen vivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä pitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan.
Kerran Cartheyn ajokoira menetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran kanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon, niin hänen huuliltaan kuuluvan "saakelin" samalla hellästi hyväilevä ja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista tuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob Welse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.
Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä suositulla tavalla.
Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin -- papit ja lähetyssaarnaajat olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta.
Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä, yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin, niin hän pian kotiutui tännekin.
Ja Carthey, joka piti häntä suuressa arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että hän pitää siitä niin saakelisti!"
Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin ensimmäisen kiusallisen epäsovun.
Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä.
Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin vastapäätä kaupunkia.
Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa hiljakseen lönkyttää eteenpäin.
Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.
"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo. "Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä.
On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki lämpimän punan vähitellen palaavan.
"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."
Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti hänessä vaistomaisen halun poistua.
"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."
"Niin, voin kyllä ymmärtää sen", vastasi Frona jääden melkein vastoin tahtoansa paikalleen. "Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon surumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin.
Minulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä."
"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä", lausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. "Kaikki riippuu meistä eikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana, mutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu sanoiksi:
"On ihmissieluun totuus kätkettynä,
sit' kaukaa etsien et koskaan löydä."
Fronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:
"Sen asuntona meiss' on kussakin
sisäinen, syvin keskus, --
"ja -- ja -- miten se onkaan? Olen unohtanut."
- "mutta siellä
se lihan kahleihin on kytkettynä --"
Nainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy sai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata koiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti -- aivan niinkuin Fronalla itsellään oli tapana -- kätensä häntä kohden ja voitti heti hänen sydämensä.
"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani", sanoi vieras nainen houkutellen. "Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka"
- hän pysähtyi etsimään sanaa -- "joka osasi lausua Paracelsusta.
Te olette -- minä tunnen teidät, kuten huomaatte -- te olette Jakob Welsen tytär, Frona Welse, eikö totta?"
Frona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti naiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta uteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän.
Tämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen -- vanha kuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen, sinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin ihmissuku itse -- mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja hänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta, kaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan kastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät olleet samanlaiset.
Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen etsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen mielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho olisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut.
Hänen mieleensä johtuivat sanat: "Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen polkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten kammioihin", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen tuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi toisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä alkoi tuntua surumieliseltä.
Hän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi aivan rauhallisesti: "Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri pääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen kuin pysähdyin." Hän huusi koirilleen: "Hei, Sandy, King, hei!" Ja taas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: "Minun on oikein kylmä ja teidän --"
"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat kosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti liikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella ja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä kadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!"
"Niin teenkin", vastasi Frona yksinkertaisesti. "Minä olen kasvanut yhdessä koirien kanssa."
"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta."
Frona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi tahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat, rikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat muodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja surua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä oikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni katkaisi hiljaisuuden.
"Kertokaa", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, "kertokaa minulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä ennen? Kertokaa!"
Näin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään teeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan käsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan siitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.
"Tuossa on tie, jolle te aiotte." He olivat kiertäneet viimeisen kallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä vuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja ajettiin joen poikki kaupunkiin. "Siellä minä eroan teistä", hän lopetti.
"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?" kysyi Frona. "Alkaa jo olla myöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa."
"Ei -- -- minä -- --"
Naisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman ajattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.
"Me menemme yhdessä kaupunkiin", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi osoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: "Minä en välitä siitä."
Silloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä ojentautui tutulla tavalla.
"Ei, ei, pyydän teitä", sai hän vaivoin sanotuksi. "Pyydän teitä
- -- -- minä -- -- -- minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni.
Katsokaa! Nyt joku tulee." He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja Fronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain vetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä.
Ajaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.
"Vance!" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti reen. "Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä halkokauppoihinkin?"
"Ei, niin hullusti ei ole laita." Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen ilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. "Mutta Carthey aikoo jättää minut -- lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle päin luullakseni -- ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De Bishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni."
Hän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen.
Frona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt tapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva tunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin odottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi Corlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa iskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan kylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä.
Kun hän teki tämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi; niistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin äskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään hänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli pääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen katsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä väsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti tytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan päin.
Ja sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie oli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle.
Kytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen itselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.
"Voi teitä kelvotonta!"
Sanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät hiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja niin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä tehdä tai sanoa.
"Teitä pelkuri raukkaa!"
"Frona! Antakaa minun --"
Mutta Frona keskeytti hänet. "Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi olla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!"
"Niin, oli kauheata -- kauheata, että hän kulki teidän kanssanne, keskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä."
"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä sinua hylkää", vastasi Frona.
"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii --"
"Mikä sopii!" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa valloilleen. "Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö tahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?"
"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä."
Corliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan huolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.
"Ettekö salli? Raukka!"
Corliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti kokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan, se mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat rauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä siima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa ilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään kiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä Corlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa itseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös rantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi kotiin.
Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa eikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että kauhistui ja pelkäsi itseään.
KYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli Corlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta lyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja Corliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona tahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa tuntematon suure -- nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen päivän kokemuksen valossa -- niin että hänen oli mahdotonta arvata.
Tahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti arvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja nöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli, kylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää sen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut?
Kirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään johtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että hän tulisi Fronaa tervehtimään.
Ihmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan hänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin arvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi määrätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan, jota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen epäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen kasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut sanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.
"Olen iloinen siitä, että tulitte", alkoi Frona. "En saa rauhaa itseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten pahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni --"
"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut." He seisoivat vielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. "Vakuutan teille, että osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen se oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen siinä oli paljon --"
"Aivan niin."
"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja ikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta.
Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla pahoillanne eikä häpeissänne mistään."
"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu", huudahti Frona herttaisesti, "mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te tiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin teitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin torimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea."
"Ei, ei!" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen omilta iskuiltaan.
"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain yhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi
- niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte
näyttämölle -- tiedätte, mitä teitte -- ja säälini häntä kohtaan herätti minussa suuttumuksen teihin, ja -- niin, minä kiihdyin ja hermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen kaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma herrani."
"Me emme kumpikaan olleet sitä."
"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte itsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me seisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne, kun minä taas alan raivota."
"Ette kai te sentään ole niin julma", sanoi Corliss naurahtaen ja työnsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.
"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä minä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja aivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä.
Ettehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne."
"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta nuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä."
"Ergo?" kysyi Frona suoraan.
"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään", sanoi Corliss kaksimielisesti.
"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?"
"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi."
"Silloin minä olen iloinen -- mutta tehän ette ole tehnyt mitään, mitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan ja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!" Hän löi käsiään yhteen ilosta. "En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt sopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni oli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti minun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää hyökkäyksen. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne.
Mutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta syyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan eilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana, mikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on hyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän katsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei ole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun."
"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!" Frona tarttui hänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella. "Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä on olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen oikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä ihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan jäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta.
Ja miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita siltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä.
Eilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te käyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi käyttäytynyt, jota te edustatte."
"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia", totesi Corliss, "toista valittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen teoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän kantanne on läpeensä jesuiittamainen."
"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki ihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään saavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del Bishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen oikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen tapahtua?"
"Ei", sanoi Corliss. "Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani tasa-arvoisuudesta ja oikeuksista."
"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle, sillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani, joka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin miksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko viisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle sen vuoksi tästä naisesta."
"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä", vastusteli Corliss.
"Mutta minä tahdon saada tietää."
"Se tieto ei voi olla terveellinen."
Frona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä tarkasti.
"Hän on kaunis, hyvin kaunis", hän koetti alkaa. "Eikö teistäkin?"
"Kaunis kuin kadotus."
"Mutta kaunis joka tapauksessa", väitti Frona itsepäisesti.
"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön kuin kaunis."
"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä kyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet siellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä puolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että kun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta kuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin minäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset.
Ajatelkaahan, hän siteerasi Browningia --"
"Ja viime viikolla", keskeytti Corliss, "hän hävitti pelissä kolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa -- Dorseyn, jonka koko omaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna lumesta."
Frona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti sormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että tämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.
"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän sitä väärin ja saan rangaistukseni."
"Te unohdatte", väitti Corliss vastaan, "että tuli vaikuttaa sokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän on päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt."
"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te sanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet paremmin."
Corliss alkoi toden teolla kauhistua. "Älkää sanoko niin! Te loukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin."
"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?"
"Koska -- koska --"
"Niin, miksi?"
"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut suoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa minua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä saastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen seurassa tiellä, niin -- te ette voi käsittää, miten kärsin."
"Saastutuksen?" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava voitonriemun välke loisti hänen silmistään.
"Niin juuri, saastutuksen, loan", toisti Corliss. "On sellaista, mitä hyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa ja säilyä tahrattomana."
"Mainiota!" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. "Te sanoitte, että hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja hänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on mahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on teidän laitanne?"
"Mutta minä olen --"
"Mies, tietysti. Hyvä! Koska te olette mies, niin te saatte antautua kosketuksiin loan kanssa; koska minä olen nainen, niin en saa tehdä sitä. Saastutus tarttuu, eikö niin? Kuinka te siis rohkenette olla täällä minun luonani? Ulos!"
Corliss nosti nauraen kättään. "Minä antaudun. Teidän muodollinen logiikkanne on minulle liikaa. Minä en voi muuta kuin turvautua korkeampaan logiikkaan, jota te ette tunnusta."
"Ja se on?"
"Voiman logiikka. Mies ei tingi vaatimuksistaan naiseen nähden."
"Silloin minä ahdistan teitä omalla pohjallanne", jatkoi Frona kiihkeästi. "Ajatelkaa vain Lucilea. Mitä mies on tahtonut, sen hän on saanut. Niin olette te ja kaikki miehet tahtoneet aikojen alusta.
Sitä Dorsey-raukkakin tahtoi. Te ette voi vastata, antakaa siis minun sanoa jotain tuon korkeamman logiikan johdosta, jota te nimitätte voimaksi. Minä olen tavannut sen ennen; minä tunsin sen teissä eilen, reessä."
"Minussa?"
"Teissä juuri, kun ojentauduitte ja tahdoitte tarttua minuun. Te ette voinut masentaa alkuperäistä intohimoa ettekä tiennyt, että olitte sen vallassa. Mutta minä kuvittelen, että teidän kasvojenne ilme hyvin suuresti muistutti luolaihmisen ilmettä hänen varastaessaan naista. Te olisitte voinut tehdä minulle väkivaltaa."
"Silloin pyydän teiltä anteeksi. En voinut uneksiakaan --"
"Kas niin, nyt te jo pilaatte kaiken. Minä -- minä suorastaan pidin teistä sen vuoksi. Ettekö muista, että minäkin olin luolaihminen, joka heilutti ruoskaa päänne yläpuolella? Mutta nyt te ette pääsekään minusta vähällä, herra Kaksimieli, vaikka olettekin luopunut taistelusta." Fronan silmät loistivat vallattomasti, ja hänen poskiinsa muodostui pienet hymykuopat. "Aikomukseni on vetää naamari teidän kasvoiltanne."
"Minä olen pehmeä kuin savi savenvalajan käsissä", vastasi Corliss nöyrästi.
"Silloin teidän täytyy johdattaa mieleenne yhtä ja toista. Ensiksi, kun minä olin hyvin nöyrä ja puolustelin itseäni, niin te teitte sen minulle helpommaksi sanomalla, että tuomitsitte käytökseni ainoastaan sen vuoksi, että se oli yhteiskunnan kannalta väärä. Muistatteko?"
Corliss nyökäytti päätään.
"Sitten hetken kuluttua, kun te olitte syyttänyt minua jesuiittamaisuudesta, minä käänsin keskustelun Lucileen ja sanoin, että tahdon saada tietää kaiken minkä voin."
Taas hän nyökäytti päätään.
"Ja minä sain tietää juuri sen, mitä odotinkin. Sillä ei kulunut kuin pari minuuttia, ennenkuin te aloitte puhua loasta ja saastutuksesta ja mudassa kahlaamisesta sovelluttaen kaiken tämän minuun. Siinä ovat teidän molemmat kantanne, herraseni. Te ette voi pitää kiinni muuta kuin toisesta, ja olen vakuutettu, että valitsette jälkimmäisen.
Minä olen oikeassa, te teette sen. Ja te ette ollut rehellinen tuomitessanne käytöstäni vain yhteiskunnan kannalta katsottuna. Minä pidän rehellisyydestä."
"Niin", alkoi Corliss, "minä olin tietämättäni epärehellinen. Mutta en tiennyt sitä, ennen kuin tarkempi selvittely teidän avullanne avasi silmäni. Sanokaa mitä tahdotte, Frona, mutta minun käsitykseni naisesta on sellainen, että hänen ei tule joutua tekemisiin minkään epäpuhtaan kanssa."
"Mutta emmekö me voi olla kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja pahan?"
"Me emme ole jumalia." Corliss pudisti surumielisesti päätään.
"Mutta miehet kai toki ovat?"
"Tuo on uudenaikaisen naisen puhetta", sanoi Corliss kulmiaan rypistäen. "Tasa-arvoisuus, äänioikeus ja muuta sellaista."
"Älkää nyt viitsikö", vastusteli Frona. "Te ette tahdo ettekä voi ymmärtää minua. Minä en ole mikään naisasianainen, minä en aja uuden naisen, vaan uuden naisellisuuden asiaa. Ja sen vuoksi, että minä olen suora, sen vuoksi, että tahdon olla luonnollinen ja rehellinen ja tosi, ja sen vuoksi, että olen johdonmukaisesti oma itseni, sen vuoksi te käsitätte ja tuomitsette minut väärin. Minä koetan olla johdonmukainen ja luulen onnistuvani aika hyvin.
Mutta te ette voi nähdä mitään järkeä minun johdonmukaisuudessani, ehkä siksi, ettette ole tottunut johdonmukaisiin, luonnollisiin naisiin, vaan pikemminkin tunnette vain kasvihuonekukkia -- noita kauniita, avuttomia, hyvin pyöristettyjä ja täyteläisiä pikku olentoja, jotka ovat niin siunatun viattomia ja syntisen tietämättömiä. He eivät ole luonnollisia eivätkä voimakkaita eivätkä voi antaa lapsilleenkaan luonnollisuutta eikä voimaa perinnöksi."
Hän vaikeni äkkiä. He kuulivat jonkun astuvan eteiseen ja raskaitten, pehmeitten askelten lähestyvän.
"Olemmehan me ystäviä?" lisäsi Frona kiireesti ja Corliss vastasi katseellaan.
"En kai häiritse, vai mitä?" Dave Harney irvisti merkitsevästi ja katsoi juhlallisesti ympärilleen, ennen kuin tuli kättelemään.
"Ette ensinkään", vastasi Corliss. "Me olemme kiusanneet toisiamme niin kauan, että odottamalla odotimme, että kuka tahansa tulisi. Jos te nyt ette olisi tullut, niin me pian olisimme riidelleet, eikö totta, miss Welse?"
"Minusta hän ei kuvaa tilannetta aivan täsmällisesti", sanoi Frona hymyillen. "Kyllä me jo olimme alkaneet riidellä."
"Te näytätte hiukan kiihoittuneilta", arvosteli Harney ja antoi koko velton ruumiinsa vaipua lepotuolin patjoihin.
"Mitä kuuluu nälänhädästä?" kysyi Corliss. "Onko yhteiskunnan puolelta ryhdytty toimenpiteisiin?"
"Ei tarvittu yhteiskunnan apua. Miss Fronan isäukko ehti edelle.
Pelästytti heidät puolikuoliaiksi, luulen minä. Kolmetuhatta meni jäätä pitkin jokea ylös töihin, puolitoistatuhatta lähti myötävirtaa etelään, ja heti markkinat tulivat helpommiksi. Niin juuri Welse oli laskenutkin, että kaikki olivat odottaneet hintain nousua ja pidättäneet hallussaan kaikki elintarpeet, jotka heidän oli onnistunut saada kynsiinsä. Muutamien olo tuli sen kautta kahta tukalammaksi, ja niin he aika joukolla lähtivät meren rannikolle päin ja veivät kaikki koirat mennessään. Minä sanon teille" -- hän nousi juhlallisesti istumaan -- "nyt kannattaa ostaa koiria. Niiden hinnat tulevat nousemaan huikeasti keväällä, kun tavarain kuljetus pääsee vauhtiin.
Minä olen jo saanut kokoon sata otusta ja aion saada sata dollaria nettoa jok'ikisestä."
"Niinkö luulette?"
"Niin minä luulen. Meidän kesken sanoen -- se on tietysti salaisuus
- minä ensi viikolla lähetän pari miestä etelään ostamaan viisisataa
otusta parasta lajia, mitä voi löytää. Niin minä aion. Minä olen liian kauan asustanut tässä maassa antaakseni tilaisuuden mennä sormieni lomitse."
Frona purskahti nauruun. "Mutta sokeripulaan te jouduitte, Dave."
"Enpä tiedä", hän vastasi hyvätuulisesti. "Tuosta minulle juolahti jotain mieleen. Minä olen saanut sanomalehden, joka on vain neljä viikkoa vanha, numeron SeattIen Tietosanomia."
"Ovatko Yhdysvallat ja Espanja --"
"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä." Pitkä yankee heilutti käsivarsiaan saadakseen aikaan hiljaisuuden ja keskeytti uteliaitten seuralaistensa kysymykset.
"Mutta oletteko lukenut sen?" tahtoivat molemmat tietää.
"Huhhuu, joka rivin, ilmoituksineen kaikkineen."
"Sanokaahan sitten", alkoi Frona, "onko --"
"Älkää nyt puhuko mitään, miss Frona, ennen kuin minä kerron teille kaiken järjestyksessä. Tuo sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria -- tapasin mieheni Klondyke Cityn tienkäänteessä ja ostin sen paikalla. Se hölmö olisi helposti saanut siitä sata, jos olisi odottanut, kunnes pääsi kaupunkiin asti."
"Mutta mitä siinä sanotaan? Onko --"
"Kuten sanoin, sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria.
Se on ainoa, joka on tullut maahan. Jokainen kuolee uteliaisuudesta kuulla uutisia. Siksi minä olen kutsunut valitun seuran tänne teidän vastaanottohuoneeseenne tänä iltana, se on ainoa sopiva paikka, ja he saavat lukea sitä ääneen vuorotellen niin kauan kuin tahtovat ja jaksavat -- niin, tietysti, jos te suostutte antamaan paikan heidän käytettäväkseen."
"Tietysti he ovat tervetulleet! Ja te olette hyvin ystävällinen, kun --"
Dave työnsi luotaan kaikki kiitokset. "Niin juuri minä olin laskenutkin. Nyt sattuu olemaan niin kuin te sanoitte, että minä jouduin sokeripulaan. Siksi jokaisen vaimon ja tyttären, joka saa nähdä vilauksenkaan tuosta paperista tänä iltana, pitää pulittaa minulle viisi kupillista sokeria. Kuulitteko? Viisi suurta kuppia, valkoista, ruskeata tai palasokeria, ja minä otan heiltä velkasitoumuksen ja lähetän pojan huomenna kiertelemään paikasta toiseen ja perimään saataviani."
Frona joutui aluksi ymmälle, mutta pian hän alkoi taas nauraa. "Sepä tulee olemaan hullunkurista. Kyllä minä suostun, tulkoon sitten mitä tulee. Tänä iltana, Dave, eikö niin? Aivan varmasti siis tänä iltana?"
"Aivan varmasti. Ja te saatte tietysti lukea ilmaiseksi, kun lainaatte huoneenne tarkoitukseen."
"Mutta isän täytyy maksaa viisi kupillista. Teidän pitää jyrkästi vaatia ne häneltä."
Daven silmät vilkkuivat hyväksyvästi. "Kyllä hän nyt saa takaisin!"
"Ja minä", lupasi Frona, "pidän huolen siitä, että hän tulee voitettuna seuraamaan Dave Harneyn riemuvaunuja."
"Sokerirattaita", oikaisi Dave. "Ja huomisiltana minä otan lehden muassani seurahuoneelle. Silloin se ei enää ole tuore, niin että he saavat sen halvalla; yksi kuppi on luullakseni kohtuullista."
Hän nousi istualleen ja hieroi kerskaillen luisevia käsiään. "Minä en ole tehnyt turhaa työtä sen jälkeen kuin laivakulku lakkasi, ja vaikka muut ihmiset valvoisivat kaiken yötä, niin he eivät kuitenkaan aamulla olisi tarpeeksi aikaisin ylhäällä ehtiäkseen ennen Dave Harneytä, ei edes sokeriasioissa."
YHDESTOISTA LUKU.
Vance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa.
Jälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies ja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä vuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut kaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä alallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava kuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat tulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat ehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he vetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat ne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon napaseutujen rajamaan kehitystä.
Huone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta nahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä seisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle yleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään huone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin kotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen kokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun läpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja rätisivät tervetuliaisiksi.
Lattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa.
Kiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä oli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset korvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta valmistetut jalkineet, mokkasiinit tai muclucit. Siellä täällä naisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä, silkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren avoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin enemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta korkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja rulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.
Salin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen turkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään muodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen verhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.
"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile", tervehti eversti Trethaway tulijaa.
Tämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn kanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut huomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä.
Puolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan päässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja viulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi lähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen luokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan tekevänsä mitään sellaista.
"Olen hyvin pahoillani", hän sanoi.
Lucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin puoleen.
"Tarkoitan mitä sanon", toisti Corliss ojentaen kättään. "Olen hyvin pahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko minulle anteeksi?"
Nainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet teräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten hänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua kättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.
"Kiitos", hän sanoi.
Mutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile pyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen siperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo selittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.
"Se on kirottu häpeä." Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja Vance ymmärsi. "Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja elänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi ilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!"
Hänen katseensa kulki koko joukon yli. "Perhosia he ovat, pelkkää valoa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen portille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta, jolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle -- totta totisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista kaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan loppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän olisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan ja painaen sitä rintaansa vasten?
He ovat kyllä parhaat joukosta, tiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti.
Minun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin.
Minusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan uutta pelastusta nykyajalle -- taloudellista tai yhteiskunnallista, se on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä."
Huone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien väliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä korkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss menivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä viisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja keltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan näköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain korostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan juovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta hän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa.
Hän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja kekseliäs -- sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä tilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin ilmauksiin.
Kun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies sattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi viinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta kömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja oli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne tekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin voimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta loukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät pois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset yrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten tapella rauhassa ja rehellisesti.
Mutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen selviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti käsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti meluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken rohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen päällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.
"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!" huudahti eversti Vancelle, kun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. "Hän ei tahdo tapella. Jos hän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi."
"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes puolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta."
Veri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta naarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä erillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian voimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja kaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin Vance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut paikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli ahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko jakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.
Eversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja ryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi taistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina virantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he suojelivat sudennahkalakkista miestä.
Vaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt asioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla.
Ravintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä huoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet peliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran mielenkiintoa koko juttua kohtaan.
"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!" irvisteli Del Bishop taistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.
Corliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään vantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta veti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet lujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa iskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki tulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä hän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä.
Tappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä jaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän tiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen hampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (-- vielä vähän ja mies olisi kadottanut näkönsä --), ja hampaat hellittivät otteensa.
Kun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen tarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken vastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta huolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja ruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen vuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja Corliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu, jossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset ruumiinharjoitukset voimistelusalissa.
Noustessaan jaloilleen hän näki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa aikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta päähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään koetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi haarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse horjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän huomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi -- ensi kerran elämässään -- ja tunsi ilon väristyksen ruumiissaan.
Eversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: "Lähtekää ulos!
Koettakaa päästä ovelle, Corliss!"
Syntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta eversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai vastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle.
Kuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet heti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat puoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta Corliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin seuraamina matkaansa katua ylöspäin.
"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!" huudahti eversti Trethaway innoissaan. "Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne!
Onnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan sanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua, sir, hämmästytätte suuresti."
"Niin itseänikin", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. "Ja te olitte myöskin hämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että --"
"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö -- mutta katsokaahan tänne!" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti puristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.
"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?"
He olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat pelastaneet, ojensi kätensä.
"Nimeni on St. Vincent", hän jatkoi, "ja --"
"Miten se oli?" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.
"St. Vincent, Gregory St. Vincent --"
Bishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti raskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai siten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.
"Oletteko järjiltänne, mies?" kysyi Vance.
"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!" oli vastaus. "No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää.
Päästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä."
Kun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut vannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen myöhemmin selittäen:
"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta." Mutta hän hyvitti rikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.
"Mutta miksi te löitte häntä?" kysyi Corliss neljännen kerran sen jälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.
"Inhoittava matelija", mutisi kullankaivaja irvistellen peitteittensä alta. "Miksi tekin estitte minut? Voi kun olisin lyönyt kahta vertaa kovemmin!"
KAHDESTOISTA LUKU.
"Mr Harney, hauska tavata teidät! Dave, eikö niin, Dave Harney?"
Dave Harney nyökäytti päätään, ja Gregory St. Vincent kääntyi Fronan puoleen. "Te huomaatte, miss Welse, miten pieni maailma on. Mr Harney ja minäkään emme ole aivan vieraita toisillemme."
Kultakuningas tutki puhujan kasvoja, kunnes muisti alkoi kirkastua. "Odottakaahan!" hän huudahti St. Vincentin aikoessa sanoa jotain. "Luulen päässeeni perille teistä. Teillä ei ollut partaa siihen aikaan. Katsotaanpas, -- '86, syksyllä '87, kesällä '88 -- kas silloin se oli! Kesällä vuonna '88 minä kuljin lautalla Stewart-jokea alas, lastina hirvenlihaa, ja koetin kiiruhtaa parhaani mukaan ehtiäkseni perille, ennenkuin lihat pahenisivat. Niin, ja te tulitte Yukonia alas Linderman-veneellä. Ja minä väitin, että oli keskiviikko, ja toverini, että oli perjantai, ja te oikaisitte ja sanoitte, että oli sunnuntai, niin kai se oli. Yhdeksän vuotta sitten!
Ja me vaihdoimme paistit jauhoihin ja hiivaan ja -- ja -- ja sokeriin! Hitto vie! Hauska nähdä teidät!"
He paiskasivat kättä uudestaan.
"Tulkaa minua tervehtimään", kutsui Harney jättäessään heidät. "Minulla on aika sievä pieni mökki tuolla kukkulalla ja toinen Eldoradon rannalla. Oveni on aina avoinna. Tulkaa ja viipykää niin kauan kuin haluatte. Ikävää, että minun pitää jättää teidät niin pian, mutta minun täytyy pistäytyä seurahuoneelle perimään saataviani
- sokeria. Miss Frona kertoo kyllä teille."
"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!" Frona oli lyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt mieltäkiinnittävämpiin asioihin. "Maa oli kai autiona kahdeksan vuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi.
Kertokaa minulle siitä!"
Gregory St. Vincent kohautti olkapäitään.
"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu, pelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä."
"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat olevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset jokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää yritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?"
St. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se oli hänelle mieleen. "Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa teille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana.
Olin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman ympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea sanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä jäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan Pohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat suurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin.
Pääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun kävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut puolustautumaan."
"Mikä Odysseus!" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän seuraansa. "Nykyajan Odysseus! Miten runollista!"
"Mutta Othello hän ei ole", vastasi Frona. "Hänen kielensä on laiska.
Hän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään kohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa eläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St.
Vincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten Tamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne."
St. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan kertomaan matkoistaan. "Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian, hävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus -- enkö väsytä teitä?"
"Oi, ette suinkaan!" huudahti mrs Schoville. "Tämä on hurmaavaa!
Teidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni --"
"Macaulayn", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. "Te tiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas vaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin.
Palataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin minun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi naida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan salaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta rauhassa matkustaa Pietariin."
"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta, Frona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta prinsessasta!"
Valtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St.
Vincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi edelleen:
"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa rakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli merenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat minua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa asuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow Chuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien mongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti kun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi."
"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?" kysäisi mrs Schoville.
"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?" St. Vincentin täytyi nauraa. "Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin valta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan kuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian koilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on 'terra incognita', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan ole palannut."
"Mutta tehän --"
"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä.
Mutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti, naiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat täynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei ollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on minulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin mietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka, että kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian tylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja kärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä -- ihmekö siis, jos muutuin elukan kaltaiseksi.
"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei pysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja että minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He näyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä.
Kuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä hämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin kulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen ihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä minut vangittiin.
"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä, kuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä.
Vyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen.
Pidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan apina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä lensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi.
Sinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni kiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen kohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet kävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin valaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin, että eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia jokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle.
Esitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja silmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli, että arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat vaatteet.
"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen henkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja, myöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita aina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja minä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt heidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin rauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa, heidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä naapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän hyökkäyksiltään.
Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin heille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään niin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään heille vastarintaa.
"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut päässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin nyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille.
Heidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he pitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla ja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät rannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni ainoa rajoitus.
"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan heidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli onnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka kautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän liiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä
- jonkinlainen kuningas -- ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta,
hän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto oli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä jyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten --"
"Ja sitten", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.
"Sitten minä nain Ilswungan -- nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee villiporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä hänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla Irkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn."
"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!" Mrs Schoville oli viimeinkin huomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. "Olen niin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent, kuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän pitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani uteliaisuudesta."
"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu, näillä mailla", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi lakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen läh
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
LUMIKENTTIEN TYTÄR Romaani Kirj. JACK LONDON
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Lumikenttien tytär: Romaani
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Lumikenttien tytär: Romaani
Author: Jack London
Translator: Aune Tudeer
Release date: January 16, 2015 [eBook #47983]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47983
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #47983. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.