← catalogue

Kurjat I: Fantine

by Victor Hugo · Finnish · Gutenberg #47876 · 739,340 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kurjat I: Fantine
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kurjat I: Fantine

Author: Victor Hugo

Translator: J. V. Lehtonen


        
Release date: January 5, 2015 [eBook #47876]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47876

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJAT I: FANTINE ***

KURJAT I

Fantine


Kirj.

VICTOR HUGO


Ranskasta (Les Misérables) suomensi Vihtori Lehtonen



Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.

Viipurissa 1908,
Viipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.






SISÄLLYS:

Victor Hugo

Ensimmäinen osa. Fantine I.

 Ensimmäinen kirja: Eräs hurskas mies.

  1. Herra Myriel.
  2. Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.
  3. Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.
  4. Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.
  5. Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
  6. Ketä hän käytti talonsa vartijana.
  7. Cravatte.
  8. Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
  9. Sisar kertoo veljestään.
 10. Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.
 11. Varjoa.
 12. Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
 13. Mitä hän uskoi.
 14. Mitä hän ajatteli. Viimeinen sana.

 Toinen kirja. Lankeemus.

  1. Matkapäivän ilta.
  2. Varovaisuus neuvoo viisautta.
  3. Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.
  4. Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.
  5. Yön rauha.
  6. Jean Valjean.
  7. Epätoivo.
  8. Öisellä ulapalla.
  9. Uusia vääryyksiä.
 10. Herännyt mies.
 11. Mitä hän tekee.
 12. Piispa toimii.
 13. Pikku-Gervais.

 Kolmas kirja. Vuonna 1817.

  1. Vuosi 1817.
  2. Neljä paria.
  3. Neljä ja neljä.
  4. Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa
     espanjalaisen laulun.
  5. Bombardan ravintolassa.
  6. Luku, missä lempi lekkuu.
  7. Tholomyèsin viisaus.
  8. Hevosen kuolema.
  9. Hauskan leikin hauska loppu.

 Neljäs kirja. Kun uskoo, niin usein menettää.

  1. Äiti tapaa äidin
  2. Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu
  3. Leivonen

Toinen Osa. Fantine II.

 Viides kirja. Perikatoon kulkemassa.

  1. Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.
  2. Madeleine.
  3. Laffitten pankkiin talletetut rahat.
  4. Herra Madeleine surupuvussa.
  5. Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.
  6. Ukko Fauchelevent.
  7. Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.
  8. Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia
     siveyttä edistääkseen.
  9. Rouva Victurnienin menestys.
 10. Menestyksen seurauksia.
 11. Christus nos liberavit.
 12. Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
 13. Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.

 Kuudes kirja. Javert.

  1. Lepo alkaa.
  2. Miten Jeanista voi tulla Champ.

 Seitsemäs kirja. Champmathieun juttu.

  1. Sisar Simplice.
  2. Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.
  3. Myrsky ihmissielussa.
  4. Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.
  5. Puolapuut.
  6. Sisar Simpliceä koetellaan.
  7. Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.
  8. Helppo pääsy istuntosaliin.
  9. Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
 10. Kieltämis-järjestelmä.
 11. Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.

 Kahdeksas kirja. Jälkimainingit.

  1. Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.
  2. Fantine on onnellinen.
  3. Javert on tyytyväinen.
  4. Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliseensa.
  5. Sopiva hauta.






VICTOR HUGO.




Ainoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä
runoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon
edelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin
varoessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen
vuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei
ole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan
niin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön
kunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen
miehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden
vastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt
profeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia
suuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa,
saavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana
runoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä,
historioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä
merkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus,
jommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.

Karkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa
tasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen
kapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin
lukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie
Trébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen
liittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan
palveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian
edestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo
kahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin
kotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan
erosivat.

Tämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa
ristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut
sotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja,
lueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi
suljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä
kaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta.
Seurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä
toimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen
puolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli
syntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo
tietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä
poikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen
turvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän
alakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat
mielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli
heitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät
Victorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä
itsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä
ympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden
erään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin
kaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä
liiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta
mieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.

Mutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti
runoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat
teot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi,
että kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän
bourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman
kauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin
tavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti
puolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä
naimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa.
Jättiläisromaaninsa "Kurjien" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee
tätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja
äitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän
puolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin
seurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan
oikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven
tunnustus -- se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.

Hugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen
kuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo
kolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti
hämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan
suosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia
tilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta,
että Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain
suostumusta aiotulle avioliitolleen -- mutta jo kuuluisuutta saaneen
nuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä
kaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai
valmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä
suorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on
yksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla,
jopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli
maitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa,
romanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande)
kohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa,
luoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia
kuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla
voimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin
toiseksi muuttunutta pohjasävyä -- pursuavaa kuningasmielistä haaveilua
ja marttyyriuden ihailua -- on siinä havaittavissa Hugon kaikissa
tuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa
haaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten
kohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin
olosuhteisiin.

Suorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin
historiallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän
alkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä
romanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka
etäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta
menneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi
tenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen.
Napoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja
ritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen
väkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä
aloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja
seitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja
balladeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana,
joka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt
ihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista,
ihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja
pahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve
ja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin.
Lapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin
puoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa
vailla -- ei kuningasvallan eikä Napoleonin.

Tähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan
saavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien
sovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin -- siihen suuntaan hän oli
erityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin --
niin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä
suhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja
murhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa
seuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen
johtajaksi -- tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen
kapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua
emme tässä edes voi yrittää määritellä -- Hugo loi sarjan mitä
huomattavimpia _draamoja_, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi
romanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen
taiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi
"Cromwell", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo
25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli
koko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän
kukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. "Marion de
Lorme" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin
"Hernani" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi
ranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen
suoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan
suunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. "Kuningas
huvitteleikse", "Lucretia Borgia", "Maria Tudor", "Angelo", Ruy Blas
jatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat
unohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden,
jylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä
luodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon
lisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja
henkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja.
Rohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija
pitelee leimuavalla kiihkolla.

Ja samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma
"itämaalaisia runoja", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi
mieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos "Kuolemaantuomitun
viimeinen päivä" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu
säkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; "Notre Dame-kirkko
Pariisissa" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote,
romaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa
mukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot
olojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo
herkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja -- 1830-luvulla
ilmestyi neljä eri kokoelmaa -- joissa on tuo sama tenho kuin hänen
kaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa
merkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton
muodon taituruus.

Valtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin
luonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy
toimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841
valittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan
ja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri
ja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei
tietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan
haaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein
eikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä.
Mutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden
1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan
menetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen
riemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan
tulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin
eduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi
tasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen
kannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta,
jolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla
uhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia
kaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden,
sorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli --
kahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä
muutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä
likeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään
kiinnittänyt.

Kahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee
tämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole
maailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla
mestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja
"Kuritus"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista
huolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa
ranskalaisessa mökissä.

Hugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan
herkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko
elämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat
lähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta
on hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia,
joissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän
arvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta,
ristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista
teistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu
rauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on
tehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille.
Näiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.

"Kurjien" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää
käsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi
köyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee
kurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä
jo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli
hän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä
kumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla
voimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla on _oikeus_ kohota
kurjuuttaan vastaan. "Kurjiin" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä
otettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä
päähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan
runollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta,
puhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta
johdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa
suomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee
sijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.

Maanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon
ehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen
voimattomuuden masennusta, kuten "Meren työskentelijät"- ja "Hymyilevä
mies"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori
Torquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen,
inhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos
"Vuosisatojen legenda" sekä runoelmat "Saatanan tuho" ja "Jumala" sekä
useat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja
saksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä
kuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.

Koko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja
humaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola
y.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen
rohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien
korville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän
tietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin
vähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna
kuolemaansa 22 p. toukok. 1885.

"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta
kohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee
kaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes
se lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä", lausuu hänestä
kirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet
ylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja
merkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.

                                                Suomentaja.

Niin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen
kirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin
tahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa
tuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä
ratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään
ryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja
viheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön
kauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä
ilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen
asiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä
ja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla
hyödyttömiä.

Hauteville-House, 1862.

                                                     Victor Hugo.






ENSIMÄINEN OSA

FANTINE






ENSIMÄINEN KIRJA

ERÄS HURSKAS MIES




1.

Herra Myriel.


Vuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana.
Hän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan
virkaa hoiti hän vuodesta 1806.

Vaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme
pääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun
voimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne
huhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan
hiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä
ihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin
heidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa
tekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika:
virka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan
virkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista
tai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä
virkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan
huolimatta oli Charles Myriel -- niin huhuttiin -- antanut paljon
puheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka
varttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä
ensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.

Iski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan,
virkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina,
hätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel
Italiaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo
kauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen
käänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan
yhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n
hirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten
kauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään
hänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia?
Sattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen
elämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon
kolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat
miehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset,
ne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei
olisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän
Italiasta palatessaan oli pappi.

Vuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo
ijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.

Keisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia
-- mahdoton enää sanoa, mikä -- hänet Pariisiin. Muiden mahtavain
henkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia
myös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut
käymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra
tapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen
tarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja
tokaisi äkkiä:

"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?"

"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä
näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".

Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran
nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla,
kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.

Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra
Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain
muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen
vallankumousta.

Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa,
missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä,
jotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja
ehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut,
joihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia,
sanoja, vähemmän kuin sanoja: _sanansaivarrusta_, niinkuin lausuu
kansan ytimekäs kieli.

Olipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta
piispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka
ensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa,
vaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua,
kukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.

Herra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti
Baptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta
häntä nuorempi.

Palvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen
palvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan
ennen _herra kirkkoherran palvelijatar_, kantoi kaksinkertaista
arvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.

Neiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen.
Hänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla "arvokas";
näyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta
häntä voisi sanoa "kunnianarvoisaksi". Hän ei ollut koskaan ollut
kaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä
töitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden
leiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota
voisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen
nuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut
läpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu,
henki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa
näytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen
esiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon;
suuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen
hengen liihottelemasta maan päältä.

Rouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva,
aina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten
hengenahdistuksensa tähden.

Heti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet
piispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä
keisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi
sotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät
häntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen
vierailunsa kenraalin ja maaherran luona.

Kun kaikki muodollisuudet olivat ohi, odotti kaupunki piispansa
ryhtymistä tositoimeen.




2.

Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.


Dignen piispanpalatsi oli aivan sairashuoneen vieressä.

Piispan palatsi oli avara ja kaunis talo, jonka oli viime vuosisadan
alussa kivestä rakennuttanut hänen ylhäisyytensä Henri Puget, Pariisin
jumaluusopillisen tiedekunnan tohtori, Simoren apotti, ollessaan Dignen
piispana vuonna 1712. Tämä palatsi oli oikea valtaherran asunto. Kaikki
oli ylhäistä ja komeaa, siinä piispan huoneet, vastaanottohuoneet,
virkahuoneet, kaikki hyvin tilavia, siinä holvikaariset käytävät,
vanhaan florensilaiseen malliin, siinä puutarhat uhkeine puineen.
Suuressa, loistavassa ruokasalissa, joka oli alakerroksessa ja jonka
akkunat avautuivat puutarhaan, oli hänen ylhäisyytensä Henri
Puget 29 päivänä heinäkuuta 1714 antanut komeat juhlapäivälliset
heidän ylhäisyyksilleen Charles Brulart de Genlisille, Embrunin
arkkipiispa-ruhtinaalle, Antoine de Mesgrignylle, kapusinimunkille,
Grassen piispalle, Philippe de Vendômelle, Ranskan suurpriorille,
Saint-Honoré de Lérinsin apotille, François de Berton de Crillonille,
Vencen piispalle ja vapaaherralle, César de Sabran de Forcalquierille,
Glandèven piispalle ja herralle ja Jean Soanenille, rukous-isäin
munkkikunnan papille, kuninkaan vakinaiselle saarnaajalle, Senezin
piispalle ja herralle. Näiden seitsemän kunnianarvoisan herran
muotokuvat koristivat tätä salia, ja tämä muistettava päivämäärä,
heinäkuun 29 vuonna 1714, oli kaiverrettu kultakirjaimin valkoiseen
marmoritauluun.

Sairashuone oli ahdas ja matala talo, kaksikerroksinen, pihalla pieni
puutarha.

Kolme päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen kävi piispa katsomassa
sairashuonetta. Kun hän oli lopettanut tarkastuksensa, pyysi hän
johtajaa hyväntahtoisesti saapumaan luokseen.

"Herra sairaalan johtaja", kysyi hän, "kuinka monta sairasta on nykyään
Teidän hoidettavananne?"

"Kaksikymmentäkuusi, Teidän Ylhäisyytenne".

"Sen minäkin sain", sanoi piispa.

"Vuoteet ovat kovin ahdetut toinen toisensa viereen", puuttui puheeseen
johtaja.

"Sen minäkin huomasin".

"Sairassalit ovat vain pienenpuoleisia huoneita, ja ilmanvaihto käy
vaivaloisesti".

"Niin minustakin näyttää".

"Ja kun aurinko paistaa, on puutarha taas kovin pieni toipuvain
oleskella siellä".

"Samaa ajattelin minäkin".

"Kun kulkutaudit raivoavat, kuten esimerkiksi tänä vuonna lavantauti ja
ankara hikotauti toissa vuonna, on joskus satakin sairasta, ja silloin
emme tiedä mitä tehdä".

"Samaa minäkin mietin".

"Ei auta, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi johtaja, "täytyy tyytyä
kohtaloonsa".

Tämä keskustelu tapahtui piispanpalatsin loistavassa ruokasalissa.

Piispa oli hetkisen vaiti, sitten käännähti hän äkkiä sairaalan
johtajaan päin.

"Herraseni", sanoi hän, "kuinka monta vuodetta luulisitte sopivan
yksistään tähän saliin?"

"Teidän Ylhäisyytenne ruokasaliinko?" huudahti johtaja hämmästyneenä.

Piispa mitteli salia katseellaan ja näytti tekevän laskuja.

"Tähän sopisi ainakin kaksikymmentä vuodetta!" virkkoi hän, ikäänkuin
itsekseen puhellen, sitten jatkoi hän ääntänsä korottaen: "Katsokaahan,
herra sairaalan johtaja, selitän Teille kohta asian. Tässä on
ilmeisesti olemassa erehdys. Teitä on kaksikymmentäkuusi ihmistä
viidessä tai kuudessa pienessä huoneessa. Meitä ei ole kuin kolme, ja
meillä olisi tilaa kuudellekymmenelle. Siinä on erehdys olemassa,
vakuutan Teille. Te saatte minun asuntoni ja minä Teidän. Antakaa
minulle taloni. Tämä on Teidän kotinne".

Seuraavana aamuna sijotettiin nuo kaksikymmentäkuusi sairasraukkaa
piispan palatsiin, ja piispa itse muutti sairaalaan.

Herra Myrielillä ei ollut omaisuutta, hänen perheensä kun oli
vallankumouksen myrskyissä menettänyt kaikkensa. Hänen sisarensa nosti
viidensadan frangin elinkautis-eläkkeen, joka tavallisissa olaissa
riitti hänen omiin menoihinsa. Herra Myriel sai valtiolta
piispanpalkkaa viisitoista tuhatta frangia. Samana päivänä, jolloin hän
asettui asumaan sairaalaan, määräsi herra Myriel kerta kaikkiaan tämän
summan käyttämisen seuraavalla tavalla. Jäljennämme tähän hänen
omakätisen muistiluettelonsa.

_Muistiluettelo taloni kulunkien järjestämistä varten_.

  Seminaarille ... tuhannen viisisataa livreä.
  Lähetysseuralle ... sata livreä.
  Montdidierin lähetysseuralle ... sata livreä.
  Ulkolähetys-seminaarille Pariisissa ... kaksisataa livreä.
  Pyhän Hengen seuralle ... sataviisikymmentä livreä.
  Pyhän Maan hengellisille laitoksille ... sata livreä.
  Hyväntekeväisyysyhdistyksille ... kolmesataa livreä.
  Arlesin hyväntekeväisyysyhdistykselle erittäin ... viisikymmentä
     livreä.
  Vankilain parantamista varten ... neljäsataa livreä.
  Vankien vapauttamista ja heidän olotilansa huojentamista varten ...
     viisisataa livreä.
  Veloista vangittujen perheenisien vapauttamista varten ... tuhannen
     livreä.
  Avustusta hiippakunnan köyhien koulunopettajien hoitamiseksi ...
     kaksituhatta livreä.
  Ylä-Alppien yleiselle viljamakasiinille ... sata livreä.
  Dignen, Manosquen ja Sisteronin naisyhdistyksille varattomain
     tyttöjen maksutonta opetusta varten ... tuhannen viisisataa
     livreä.
  Köyhille ... kuusituhatta livreä.
  Omiin menoihini ... tuhannen livreä.
  Yhteensä ... viisitoistatuhatta livreä.

Koko sinä aikana, jolloin herra Myriel oli Dignen piispana, ei hän
muuttanut rahtuakaan tässä jaossa. Hän nimitti sitä, kuten näemme,
_talonsa kulunkien järjestämiseksi_.

Tämän järjestelyn hyväksyi neiti Baptistine ehdottomalla
alistuvaisuudella. Tämän pyhän neitsyen mielestä oli herra Myriel
samalla kertaa sekä hänen veljensä että hänen piispansa, hänen
ystävänsä luonnon mukaan ja hänen esimiehensä kirkon järjestyksen
mukaan. Hän rakasti ja kunnioitti häntä sydämen yksinkertaisuudessa.
Kun veli puhui, kumarsi hän myöntymykseksi; kun veli toimi, oli hänkin
aina yksistä puolin. Vain rouva Magloire murisi hiukan. Kuten olemme
nähneet, oli piispa varannut itselleen vain tuhannen livreä, mikä
yhdessä neiti Baptistinen eläkkeen kanssa teki tuhannen viisisataa
frangia vuotta kohti. Näillä tuhannella viidelläsadalla frangilla
elivät nyt nämä kaksi ijäkästä naista ja tämä vanhus.

Ja kun joku maalaiskirkkoherra tuli Digneen, kykeni herra piispa rouva
Magloiren ankaran säästeliäisyyden ja neiti Baptistinen nerokkaan
johdon avulla häntä vielä kestitsemäänkin.

Kun he olivat olleet Dignessä jo noin kolme kuukautta, sanoi piispa
eräänä päivänä:

"Eipä tämä kaikki tahdo oikein riittää!"

"Sen uskon hyvin!" huudahti rouva Magloire, "eihän Teidän Ylhäisyytenne
ole edes vaatinut maksettavaksi summaa, joka lääninhallituksen tulee
suorittaa Teille vaunujen hankkimiseksi ja tarkastusmatkojen
tekemiseksi hiippakunnassa. Entis-ajan piispat saivat niistä
korvauksen".

"Sepä se!" sanoi piispa, "olette oikeassa, rouva Magloire".

Hän esitti korvausvaatimuksensa.

Vähän aikaa jälkeenpäin määräsi läänin neuvosto, otettuaan anomuksen
tarkastettavakseen, hänelle kolmen tuhannen livren suuruisen, vuotuisen
summan; päätöksen päällekirjotus kuului näin: _Määräraha hänen
ylhäisyydelleen piispalle vaunuja, postia ja tarkastusmatkoja varten_.

Tämän johdosta piti paikkakunnan porvaristo pahaa ääntä, ja eräs
keisarikunnan senaattori, entinen viidensadan neuvoston jäsen, joka oli
mielihyvällä nähnyt sumukuun [1] kahdeksannentoista päivän tapahtumat
ja joka nyt omisti Dignen kaupungin lähellä komean senaattoritilan,
kirjotti kirkollisasiain ministerille, herra Biget de Préameneulle,
kiukustuneen, tutunomaisen kirjeen; sen sisällöstä otamme tähän
seuraavat alkuperäiset rivit:

"-- Vaunu-kulunkeja? Mihin niitä tarvitaan kaupungissa, jossa ei ole
neljää tuhatta asukasta? Tarkastusmatka-kulunkeja? Mitä hyötyä luulette
näistä tarkastusmatkoista olevan? Ja millä tavalla kuljetetaan sitten
postia näissä vuorimaissa? Teitä ei ole. Matkustetaan vain rattain.
Durancen siltakin kestää tuskin härkävaunujen kulkea. Kaikki papit ovat
samanlaisia: ahneita ja saitoja. Tämäkin näytteli pyhää apostolia
tullessaan. Nyt tekee hän niinkuin toisetkin. Hänelle pitää vaunut ja
postikärryt. Hänellä pitää oleman komeutta kuin entis-ajan piispoilla.
Ah! noita mustatakkeja! Herra kreivi, asiat eivät ole oikealla
tolallaan, ennenkuin keisari vapauttaa meidät näistä patalakkiherroista.
Alas paavi! (välit Rooman kanssa kiristyivät). Mitä minuun tulee, olen
ja pysyn yksin Cesarille uskollisena", j.n.e., j.n.e.

Seikka ilahutti sitävastoin kovasti rouva Magloirea.

"Hyvä", sanoi hän neiti Baptistinelle, "hänen ylhäisyytensä alotti
pitämällä huolta muista, täytyipä hänen toki lopulta huolehtia
itsestäänkin. Hän on järjestänyt kaiken hyväntekeväisyystyönsä. Vihdoin
saimme kolmetuhatta livreä itsellemmekin!"

Samana iltana kirjotti piispa seuraavan muistiluettelon ja antoi sen
sisarelleen:

_Rahamääräys vaunuja ja tarkastusmatkoja varten_:

  Lihalientä sairaalan potilaille ... tuhatviisisataa livreä.
  Aixin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa viisikymmentä
     livreä.
  Draguignanin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa
     viisikymmentä livreä.
  Löytölapsille ... viisisataa livreä.
  Orpokodille ... viisisataa livreä.
  Yhteensä ... kolmetuhatta livreä.

Sellainen oli herra Myrielin meno-arvio.

Mitä tulee piispan sivutuloihin, kuulutusmaksuihin, korvauksiin
eri-vapautuksista, hätäkasteista, saarnaamisista, kirkkojen tai
kappelien siunaamisista, vihkimisistä j.m.s., kantoi piispa ne rikkailta
sitäkin suuremmalla tarkkuudella, kun hän antoi kaiken jälleen köyhille.

Vähän ajan kuluttua alkoi rahalahjoja tulla tulvimalla. Ne, joilla
jotakin oli, ja ne, joilta kaikki puuttui, kolkuttivat herra Myrielin
ovelle, toiset anoakseen almua, jonka toiset juuri olivat piispan
haltuun uskoneet. Piispasta tuli vähemmässä kuin vuoden ajassa kaiken
hyväntekeväisyyden varainhoitaja ja kaikkinaisen hädän lievittäjä.
Suuria summia kulki hänen käsiensä kautta; mutta mikään ei saanut häntä
muuttamaan elämäntapojansa tai lisäämään pienintäkään ylimääräistä
ropoa välttämättömiin menoihinsa.

Kaukana siitä. Kun löytyy aina enemmän kurjuutta alahalla kuin
hyväsydämisyyttä ylähällä, oli jo kaikki niin sanoaksemme annettu pois
ennenkuin se oli saatukaan, aivan kuin vesi kuivalla maalla; hän otti
kyllä vastaan paljon rahaa, mutta koskaan ei sitä hänellä ollut.
Silloin riisti hän itsensä puille paljaille.

Koska on tapana että piispat panevat ristimänimensä julistustensa ja
paimenkirjeittensä alkuun, olivat seudun köyhät jonkunlaisen hellän
vaiston johtamina valinneet piispan ristimä-nimistä sen, jossa heistä
tuntui olevan aivan erikoinen mieli, ja niin kutsuivat he häntä
yksinomaan hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi.[2] Me menettelemme heidän
laillaan ja nimitämme häntä tästälähin myös sillä nimellä. Tämä nimi
miellytti muuten häntä kovasti. -- "Pidän tästä nimestä", tapasi hän
sanoa. "Bienvenu lieventää 'hänen ylhäisyyttään'".

Emme väitä, että tässä piirtämämme muotokuva on todennäköinen; me
tyydymme sanomaan, että se on näköinen.




3.

Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.


Vaikka olikin muuttanut vaununsa almuiksi, teki herra piispa siitä
huolimatta tarkastusmatkansa. Dignen hiippakunta on vaivaloinen
hiippakunta. Siinä on sangen vähän tasankomaata ja paljon vuoria,
tuskin ainuttakaan kunnollista tietä, senhän saimme kuulla aivan
äskettäin. Kolmekymmentäkaksi kirkkoherrakuntaa, neljäkymmentäyksi
apulaispappikuntaa ja kaksisataa kahdeksankymmentäviisi kappelia. Olipa
aika työ käydä niitä kaikkia tarkastamassa. Herra piispa suoritti sen
kuin suorittikin. Jalan kulki hän lähiseudulle, rattailla tasangolle,
muulin seljässä vuoristoon. Molemmat vanhat naiset olivat mukana. Kun
matka oli liian vaivaloinen heidän suorittaa, meni hän yksin.

Eräänä päivänä saapui hän aasin selässä Seneziin, vanhaan
piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin
surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja.
Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille
ja katseli loukatun näköisenä hänen laskeutumistaan aasinsa selästä.
Jokunen porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.

"Herra pormestari", sanoi piispa, "ja herrat porvarit, minä huomaan
kyllä, mikä teitä loukkaa; teidän mielestänne osottaa tällainen
pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä, ratsastaessaan samalla
ratsulla, jolla Herramme Jesus Kristuskin ratsasti. Minä tein sen
välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään
turhamielisyydestä".

Näillä kiertomatkoillaan esiintyi hän suvaitsevaisesti ja lempeästi,
eikä saarnannut niin paljon kuin puheli. Hän ei milloinkaan kaukaa
etsinyt järkisyitään tai esikuviaan. Tämän seudun asukkaille suositteli
hän tuon naapuriseudun esimerkkiä noudatettavaksi. Seurakunnissa, missä
oltiin tylyjä puutteenalaisia kohtaan, sanoi hän: "Katsokaa Briançonin
kansaa. He ovat antaneet köyhille, leskille ja orvoille oikeuden
niitättää niittynsä kolmea päivää kaikkia muita aikaisemmin. He
rakentavat maksutta heidän talonsa, kun ne ovat hajonneet. Niinpä
seuraakin sitä seutua Jumalan siunaus. Kahdensadan vuoden kuluessa ei
siellä ole ollut ainuttakaan murhamiestä".

Kylissä, joissa voittoa ja täysinäisiä elolatoja ahnehdittiin, jutteli
hän:

"Katsokaa Embrunin asukkaita. Jos jonkun perheenisän pojat ovat
elonkorjuun aikana sotapalveluksessa ja tyttäret kaupungissa
ansiotöillä, tai jos hän on sairas ja kykenemätön, puhuu kirkkoherra
saarnatuolista hänen puolestaan. Ja sunnuntaina messun jälkeen menee
koko kylän väki, miehet, naiset, lapset, tuon miesparan pellolle,
korjaa hänen elonsa ja tuo oljet ja jyvät hänen taloonsa".

Perheissä, joissa epäsopu vallitsi rahan tai perinnön tähden, haasteli
hän näin: "Katsokaahan Devolnyn vuoristolaisia, Devolnyn, joka
on niin karu seutu, ett'ei siellä kuulla satakieltä kertaakaan
viidessäkymmenessä vuodessa. No, kun nyt isä kuolee jossakin perheessä,
lähtevät pojat maailmalle onneaan etsimään ja jättävät maatilan
tyttärille, jotta nämä helpommin pääsisivät naimisiin".

Piirikunnissa, missä halusta käydään käräjiä ja missä talonpojat
joutuvat köyhyyteen karttapaperin takia puhui hän:

"Katsokaa noita Gueyrasin laakson hyviä ihmisiä. Heitä on kolmetuhatta
henkeä. Jumalani! se on kuin pieni tasavalta. Ei siellä tarvita
tuomareita eikä oikeudenpalvelijoita. Kunnanvanhin tekee kaiken. Hän
jakaa verot, arvioi kunkin maksuerän omantunnon mukaan, ratkaisee
riitajutut maksutta, jakaa perinnöt ilman korvausta, antaa lausuntoja
ilmaiseksi. Ja häntä totellaan, koska hän on oikeamielinen mies
rehellisten miesten joukossa".

Kylissä, missä hän ei nähnyt koulunopettajaa, otti hän jälleen
Gueyrasin asukkaat esimerkiksi.

"Tiedättekö, miten he menettelevät?" sanoi hän. "Kun pieni kahdentoista
tai viidentoista savun kulmakunta ei voi aina kustantaa koulumestaria,
on heillä koko laakson yhteisesti palkkaamia opettajia, jotka kulkevat
kylästä kylään, viipyvät yhdessä viikon verran, toisessa kymmenisen
päivää ja jakavat opetusta. Nämä koulumestarit käyvät markkinoillakin
ja siellä minäkin olen heitä nähnyt. Heidät tuntee helposti
kirjorassulista, joita he pitävät hattunsa nauhassa. Niillä, jotka
opettavat ainoastaan sisälukua, on yksi sulka, niillä, jotka opettavat
lukua ja laskentoa, on kaksi sulkaa; niillä, jotka opettavat sisälukua,
laskentoa ja latinaa, on kolme sulkaa. Nämä ovat oppineita miehiä.
Mutta mikä häpeä olla oppimaton! Tehkää niinkuin Gueyrasin asukkaat".

Näin haasteli hän vakavasti, isällisesti. Milloin ei suoranaisia
esimerkkejä löytänyt, keksi hän vertauksia, pyrkien lyhyesti ja
selvästi tekemään ajatuksensa ymmärrettäviksi, harvoin sanoin ja
lukuisin kuvin, aivan niinkuin menetteli Kristus varmassa ja
vakuuttavassa kaunopuheliaisuudessaan.




4.

Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.


Hänen haastelunsa oli ystävällistä ja iloista. Hän koki aina asettautua
niiden kahden vanhan naisen kannalle, jotka viettivät elämäänsä hänen
vierellään; kun hän nauroi, helisi hänen naurunsa kuin koulupojan.

Rouva Magloire kutsui häntä mielellään _Hänen suuruudekseen_. Eräänä
päivänä nousi hän nojatuolistaan ja ryhtyi etsimään muuatta kirjaa
kirjakaapistaan. Kirja oli aivan ylihyllyllä. Piispa kun oli varttansa
lyhyenlainen, ei hän ulettunut sitä ottamaan. -- "_Rouva Magloire_",
sanoi hän, "_tuokaapas minulle tuoli. Minun Suuruuteni ei uletu tuonne
hyllylle_".

Muuan hänen etäisiä naissukulaisiaan, kreivitär de Lô, ei jättänyt
ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä hänen läsnäollessaan luetellakseen
kaikkea, mitä hän nimitti kolmen poikansa "toiveiksi". Hänellä oli
useampiakin hyvin vanhoja, haudan partaalla hoippuvia heimolaisia,
joiden perillisiksi hänen poikansa luonnollisesti joutuisivat.
Nuorimmalla noista kolmesta oli odotettavissa erään tädin peruina sata
tuhatta livreä korkoja; toinen saisi periä enonsa herttuan nimen;
vanhimman piti seurata isoisäänsä päärin arvossa. Piispa kuunteli
tavallisesti vaieten näitä äidin viattomia ja luvallisia kehuskeluja.
Kerran näytti hän kuitenkin tavallista hajamielisemmältä, rouva de Lôn
esitellessä yksityiskohtia myöten kaikki perintönsä ja kaikki
"toiveensa". Hän keskeytti sanatulvansa hiukan kärsimättömästi:
"Taivaan vallat, serkkuseni! mutta mitä Te oikeastaan mietitte?" --
"Minä mietin", sanoi piispa, "eräitä sangen ihmeellisiä sanoja, jotka
muistaakseni löytyvät Pyhässä Augustinossa: 'Pankaat toivonne
sellaiseen, jota ei peritä'".

Toisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen
kuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan
arvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin
läänitys- ja aatelis-arvot: "Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin!
Annas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on
voinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin
turhamielisen ylpeytensä toitottajana!"

Tilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta
melkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana
kerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan
tuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa
aiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan
yltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin
tuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja
jotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman
houkutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä
väistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan
koronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran,
sarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei
ollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä
päivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä
vanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli
kuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet
laupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen:
"Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia".

Kun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää
kieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään.
Kerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa.
Olipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka
osasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että
kiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa
meni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: "_Herra markisi,
Teidänkin pitää antaa minulle jotain_". Markisi käännähti ja vastasi
kuivasti: "_Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni_". -- "_Antakaa ne
minulle_", iski piispa.

Erään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:

"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa
kaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme
aukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa,
joissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa
neljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja
tämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien
perheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa
asunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on
seurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista
ilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan
Jumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei
talonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin
pellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat
pihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko
ylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi,
he paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän
palotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden,
saadakseen siitä elää. -- Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten
kärsimys huokaa ympärillänne".

Syntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin
etelän murteisiin. Hän sanoi: "_En bé! moussu, ses sage_?" kuten
ala-Languedocissa. "_Onté anaras passa_?" kuten alisilla Alpeilla.
"_Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase_", kuten
ylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan
suurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä
lähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan.
Hän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella.
Taitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.

Muuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.

Hän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja
huomioonsa. Hän tapasi sanoa: "Tarkastakaammepa mitä tietä paha on
kulkenut".

Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua,
_entinen syntisäkki_, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman
kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain
hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka
saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:

"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen
taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne
meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".

"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä
ennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin
vielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden
hairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi
kehittyä rukous".

"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön.
Hairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä".

"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä,
se on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu.
Synnillä on ainainen vetovoimansa".

Nähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä,
sanoi hän hymyillen: "Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri
rikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita
säikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen
itse piiloon".

Hän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita
painaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: "Naisten, lasten,
palvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat
miesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden
syntejä".

Hän puheli näinkin: "Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin
voitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia
ilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa
aikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä
helposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee
pimeyden".

Kuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella
asioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.

Hän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä
rikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti
annettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen
ja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään
enään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä
siihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri
kauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia
oli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä
vastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon
tunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin
ahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen
syyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja
saikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla
vakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti
häntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi,
tunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän
saava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta
juteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla
mustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan
vihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään
valtaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa,
kysyi hän:

"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?"

"Rikos-asiain oikeustossa".

Hän lisäsi: "Ja missä tuomitaan herra yleinen syyttäjä?"

Sattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta
kuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan
sivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä
kirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän
aattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin
välttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle
matkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen:
"Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän
silmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun
paikkani ole siellä". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi
hän: "_Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa,
vaan minun_".

Hän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni "silmänkääntäjän" koppiin;
hän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän
vietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen
Jumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia
muistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia
iki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa
vain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista,
rohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan
epätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta.
Seisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän
ei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin
välinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla
rikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa
meidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme
elämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen
kautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja
pimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.

Kun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä
siellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle
sinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä
sidotun raukan vieressä.

Hän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan
mestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut
niin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa
sovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi
hänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: "Kenen ihminen tappaa,
hänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät
luotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään
elämään! Isä odottaa teitä". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli
hänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty,
mitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä
juhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän
hymyillen kutsui _palatsikseen_, sanoi hän sisarelleen: _Olen
toimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina_.

Koska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi
kaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään
sanoivat: _Se on teeskenneltyä huomion hakua_. Näin arveltiin sentään
vain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli
liikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Mitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin
tärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan
kuluttua.

Synkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky.
Tavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen
suhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai
säilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty
mestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa
niin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja
olla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset
sitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen
huippukohta; se kutsuu itseään _kostajaksi_; se ei ole puolueeton, eikä
se salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä
värähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset
kysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille.
Mestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos,
mestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja
köysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento,
jolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo
kone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo
köydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen
syöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa
tietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se
raatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen
tuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima
kummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen
kuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.

Niinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä
ja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta.
Kauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut;
yhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti
palasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt
soimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi
puoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin
iltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:

"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä
syventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan
inhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella
uskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?"

Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät
jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina
välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.

Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain
vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja
tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei
tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten
monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa,
tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi
oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken
puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa
surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä
toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä
ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä.
Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana
loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää
murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä,
osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan
hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka
kohottaa katseensa taivaan tähtiin.




5.

Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.


Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen
julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi
varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista
köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.

Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän.
Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen
hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai
kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää
omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.

Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan
sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja
melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja
yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen
huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan,
virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään,
julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja
kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto,
hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen
kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.

Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta,
jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa
kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta,
sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin
muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti
vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä
_puutarhan hoitamiseksi_. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän
sanoa.

Puolipäivän tienoissa läksi hän -- jos ilma oli kaunis -- pienelle
kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain
hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään
ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä,
puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään
päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät,
päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua
terhonmuotoista kultalankatupsua.

Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui
jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle
ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä
siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin
tarvitsivat.

Joskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai
hymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun
hänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden
taloissa.

Kun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos
ilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta
huomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.

Kotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen
kuin aamiainenkin.

Kello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa,
takanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin
yksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan
illallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota
hänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen
verratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä;
piispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan
vain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin
yleensä kaupungilla: _Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on
hänen ruokansa kerjäläismunkin_.

Illastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren
kanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen
kirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun
kirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on
säilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin
selvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta: _Alussa
liikkui Jumalan henki vetten päällä_. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen
tekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu: _Jumalan tuulet puhalsivat_,
Flavius Josephukseen, joka sanoo: _Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan
päälle_, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon: _Jumalasta
lähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla_. Eräässä toisessa kirjotelmassa
tutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän
iso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa
tämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin
viime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.

Joskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja
tahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan
muutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole
usein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet.
Meillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut
erään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli: _Lordi Germainin
kirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan
laivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja
Pariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla_.

Mietelmä oli tällainen:

"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!"

"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi,
Makkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, Efesolaiskirje
Vapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi ja
Totuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjat
Valtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi,
kolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, koko
luomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanoo
Sinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein".

Yhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja
jättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.

Vaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen
piispan asunto.




6.

Ketä hän käytti talonsa vartijana.


Olemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli
kaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta
yläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala
puutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla.
Ensimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen
makuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä
rukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta,
kulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu
vuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen
maalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen
tulemaan.

Sairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan
puolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.

Puutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö
ja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. -- Miten paljon maitoa ne hänelle
antoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä
sairaalan potilaille. _Maksan kymmenyksiäni_, sanoi hän.

Hänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä
kylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli
hän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen
huonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitä
_talvisalongikseen_.

Tässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita
huonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia.
Ruokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty
astiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen
asianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt
rukoushuoneeseensa alttarin.

Hänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat
useammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman
alttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli
joka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. "Ihanin alttari",
sanoi hän, "on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa".

Hartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä
makuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli.
Kun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä
yht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai
pappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin
tuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin
voitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen
vierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.

Joskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi
piispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai
käyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.

Suljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo
olkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme
jalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan
nojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri
täytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja
jonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä
nojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska
rappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun
tilapäis-huonekalujen järjestelyssä.

Neiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella
ruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin
kalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin
viisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa
säästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä
penniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten
pääseekään aina toiveittensa perille?

Piispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla
varustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky
vihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä,
esiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi
maailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa
viereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen
ruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja.
Takka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti
ilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä
koristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut
uurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta.
Takan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen
ristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle
sametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus
rapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli
kirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä,
olkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu
rukoustuoli.

Seinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä
muotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla,
kuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota,
Saint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin
hiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia.
Tullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli
piispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan.
Ne esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen
kohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta
henkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa,
toisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun
rouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen
niistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna
vaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka
oli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan
taakse.

Akkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut
uutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren
täytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa
uusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.

"Se sopii niin hyvin!" sanoi hän.

Kaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään
valkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai
sairaalassa.

Kuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin
kalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat
koristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin
sairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä
koristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin
kerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi
naista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja
puhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi:
"_Se ei ryöstä köyhiltäni mitään_".

Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vielä entisen omaisuutensa
jäännöksinä kuusi hopeaista pöytäkalua sekä yksi liemikauha, joiden
rouva Magloire riemuissaan näki joka päivä loistavan ja hohtavan
suurella valkealla pöytäliinalla. Ja koska meidän on tässä pyrkimys
esittää Dignen piispa aivan sellaisena kuin hän oli, täytyy meidän
lisätä, että hän tuli usein sanoneeksi: "Minun olisi varsin vaikea
luopua hopeaisista pöytäkaluistani".

Tähän hopeakalustoon tulee lisätä kaksi suurta jykevätekoista
kynttilänjalkaa, jotka hän oli perinyt eräältä vanhalta tädiltään.
Näihin jalkoihin oli pantu kaksi vahakynttilää ja ne seisoivat
tavallisesti piispan makuuhuoneen takan otsalla. Kun talossa oli joku
päivällisvieraana, sytytti rouva Magloire kynttilät ja asetti ne
jalkoineen ruokapöydälle.

Piispan huoneessa oli sängyn pääpuolessa pieni seinäkaappi, johon rouva
Magloire korjasi joka ilta nuo kuusi hopeista pöytäkalua ja suuren
kauhan. Tarvinneeko sanoa ett'ei sen suulta koskaan otettu avainta
pois.

Puutarhassa, jota hiukan rumensivat edellämainitut muodottomat
rakennukset, oli neljä käytävää, jotka läksivät säteenomaisesti
keskikohdalle tehdystä likakaivosta; viides käytävä kiersi koko
puutarhan, kulkien pitkin valkoisen muurin viertä. Näiden käytäväin
välissä oli neljä puksipuiden reunustamaa multapenkkiä. Kolmessa niistä
viljeli rouva Magloire vihanneksia; neljännessä kasvatti piispa kukkia.
Siellä ja täällä seisoi hedelmäpuita. Kerran sanoi rouva Magloire
piispalle lempeän ivallisesti: "Teidän Ylhäisyytenne, Tehän tahdotte
saada tosihyötyä kaikesta, ja tuossa on kuitenkin multapenkki, jolla ei
ole iki mitään virkaa. Olisi parempi istuttaa siihenkin salaatia kuin
kukkia". -- "Rouva Magloire", vastasi piispa, "Te erehdytte. Kaunis on
yhtä hyödyllistä kuin hyödyllinenkin". -- Hetkisen vaiettuaan lisäsi
hän: "Ehkäpä hyödyllisempääkin".

Tämä multapenkki, joka oli jaettu kolmeen, neljään pengermään, antoi
piispalle melkein yhtä paljon puuhaa kuin hänen kirjansakin. Hän vietti
sen ääressä mielellään tunnin, kaksikin, leikellen, kitkien ja
pistellen multaan sinne tänne reikiä, joihin pudotti siemeniä. Hän ei
vaan asettunut hyönteisiä vastaan niin kiivaile sotakannalle kuin oikea
puutarhuri olisi tahtonut. Muuten ei hän noudattanut mitään
kasvitieteellistä järjestelmää; hän ei tuntenut heimoja eikä luokkia;
hän ei vähimmässäkään määrässä pyrkinyt asettumaan Tournefortin[3] tai
luonnollisen järjestelmän puolelle; hän ei suosinut hituistakaan
enemmän sammalkasveja sirkkalehtisten vahingoksi eikä Jussieutä[4]
Linnén kustannuksella. Hän ei tutkinut kasveja; hän vaan rakasti
kukkia. Hän piti oppineita suuressa arvossa, hän kunnioitti
oppimattomia vieläkin enemmän, ja tekemättä vääryyttä kumpaisellekaan
ihmislajille, kasteli hän kesä-illoin kukkapenkereitään viheriäksi
maalatulla ruiskukannullaan.

Koko talossa ei ollut ainuttakaan lukollista ovea. Ruokasalin ovea,
jonka jo tiedämme avautuneen vallan maantasalla tuomiokirkon torille,
koristivat muinoin lukot ja salparaudat kuten vankilan ovea. Piispa oli
poistattanut kaikki nämä lukkokojeet, ja niin oli tämän oven ainoana
sulkeena päivällä ja yöllä vain säppi. Kuka ohikulkija tahansa voi
millä hetkellä hyvänsä avata sen. Alkuaikoina vaivasi naisia kovasti
tämä aina avonainen ovi, mutta Dignen piispa sanoi heille: "Laittakaa
lukot ja salvat huoneisiinne, jos tahdotte". Lopulta olivat hekin
tulleet yhtä luottavaisiksi kuin hänkin, taikka ainakin näyttivät
siltä. Rouva Magloirea vain hirvitti joskus. Mitä piispaan tulee,
löydämme hänen ajatuksensa selitettynä tai ainakin hahmostettuna
seuraavissa kolmessa rivissä, jotka hän oli kirjottanut raamatun
reunaan: "Tällainen on erotus: lääkärin ovi ei saa koskaan olla
suljettu, papin oven tulee aina olla auki".

Erääseen toiseen kirjaan, jonka nimi oli: _Lääketieteen peri-aatteet_,
oli hän kirjottanut jälleen seuraavan mietelmän: "Enkö minä ole lääkäri
samoin kuin hekin? Minullakin on potilaani; ensiksi on minulla heidän
potilaansa, joita he nimittävät sairaiksi; ja sitten on minulla omat
potilaani, joita minä kutsun onnettomiksi".

Kerran kirjotti hän taas näin: "Älkää koskaan kysykö henkilön nimeä,
joka teiltä pyytää yösijaa. Etupäässä juuri sellaista ihmistä hänen
nimensä vaivaa, joka on suojan tarpeessa".

Sattuipa kerran, että eräs arvoisa kirkkoherra, en muista enää oliko se
Couloubrouxin tai Pompierryn, sai päähänsä kysäistä, luultavasti rouva
Magloiren vihjauksesta, oliko hänen ylhäisyytensä todellakin varma
siitä, ett'ei hän menetellyt jotenkuten varomattomasti jättäessään näin
ovensa auki päiviksi ja öiksi kenen hyvänsä tunkeutua sisään, ja eikö
hän edes peljännyt minkään onnettomuuden voivan tapahtua niin huonosti
huolehditussa talossa. Piispa laski lempeän vakavana kätensä hänen
olkapäälleen ja sanoi: "_Nisi Dominus custodierit domum, in vanum
vigilant qui custodiunt eam_".[5] Sitten käänsi hän puheen toisaalle.

Mielellään tapasi hän myös sanoa: "Sitä on papin urheutta niinkuin on
rakuunaeverstin urheutta. -- Mutta", lisäsi hän, "meidän urheutemme
täytyy olla rauhallista laatua".




7.

Cravatte.


Tässä yhteydessä sopii meidän luontevasti esittää eräs tapaus, jota
meidän ei tule jättää mainitsematta, koska se näyttää erinomaisen
selvästi, millainen mies Dignen piispa oikeastaan oli.

Gaspard Bèsin rosvojoukon hävittämisen jälkeen, rosvojoukon, joka oli
hätyyttänyt ja ryövännyt ihmisiä Ollioulesin solissa, pakeni yksi hänen
alapäälliköitään, Cravatte, vuoriseutuihin. Hän piileskeli kauvat
aikoja ryöväritovereinsa, Gaspard Bèsin joukkion jäännösten kanssa
Nizzan kreivikunnassa, meni sittemmin Piemontiin ja ilmestyi jälleen
yht'äkkiä Ranskassa, Barcelonnetten tienoilla. Ensin nähtiin hänet
Jauziersissä, sitten Tuilesissä. Hän kätkeytyi Joug-de-l'Aiglen luoliin
ja sieltä laskeutui kyliin ja ihmisasunnoille Ubayen ja Ubayetten
rotkoteitä myöten. Hän eteni aina Embruniin asti, tunkeutui eräänä yönä
tuomiokirkkoon ja ryösti sakariston. Hänen ryöstöretkensä saivat seudun
kauhun valtaan. Pantiin santarmit hänen kintereilleen, mutta siitä ei
lähtenyt apua. Hän pääsi aina livahtamaan pakoon; joskus ryhtyi hän
vimmattuun vastarintaankin. Hän oli rohkea roisto. Kesken hurjinta
kauhua saapui piispa paikkakunnalle. Hän läksi tarkastusmatkalleen
Chastelariin. Kunnanvanhin tuli hänen puheilleen ja neuvoi häntä kaikin
mokomin kääntymään takaisin. Cravattella oli koko vuoristo hallussaan
aina Archeen asti ja siitäkin edemmäs. Saattojoukonkaan suojaamana ei
olisi vaara voitettu. Oli turhaa näin syyttä suotta panna alttiiksi
kolmen tai neljän santarmiparan henki.

"Niinpä onkin aikomukseni", sanoi piispa, "mennä ilman saattojoukkoa".

"Älkää ajatelkokaan, Teidän Ylhäisyytenne!" huudahti kunnanvanhin.

"Ajattelen minä vaan niin, että en huoli millään ehdolla santarmeja ja
että lähden matkaan tunnin kuluttua".

"Matkaan?"

"Matkaan".

"Yksin?"

"Yksin".

"Teidän Ylhäisyytenne, ettehän toki tehne sitä".

"Siellä on, siellä vuoristossa", puheli piispa, "eräs vaatimaton,
pikkuruinen seurakunta, jota en ole käynyt katsomassa kolmeen
vuoteen. He ovat hyviä ystäviäni, sävyisiä kunniallisia paimenia.
Kolmestakymmenestä paimentamastaan vuohesta on yksi heidän omansa. He
valmistavat sangen sieviä erivärisiä villanauhoja ja soittelevat
vuoristosävelmiä pienillä kuusiläpi-huiluilla. On tarpeen puhua heille
tuolloin tällöin hyvästä Jumalastakin. Mitä ajattelisivatkaan he
piispasta, joka pelkää? Mitä sanoisivatkaan, ell'en menisi sinne?"

"Mutta rosvot, Teidän Ylhäisyytenne?"

"Sepä se", sanoi piispa, "nythän muistankin. Olette oikeassa. Minä voin
tosiaankin tavata heidät. Lieneepä tarpeellista puhua heillekin
Herrasta Jumalasta".

"Mutta, Teidän Ylhäisyytenne, sehän on ryövärijoukkio! Hehän ovat lauma
susia!"

"Herra kunnanvanhin, ehkäpä Jeesus on pannut minut juuri tämän lauman
paimeneksi. Kuka voi arvata kaitselmuksen tiet?"

"Teidän Ylhäisyytenne, he ryöstävät Teidät putipuhtaaksi".

"Minullahan ei ole mitään otettavaa".

"He tappavat Teidät".

"Vanhan papinkähnyksen, joka kulkea köntystää rukouksiaan mutisten?
Kaikkia vielä! Mitäpä hänestä?"

"Oi Jumalani! jos Te sittenkin kohtaisitte heidät!"

"Pyytäisin heiltä almua köyhilleni".

"Teidän Ylhäisyytenne, älkää menkö sinne, älkää taivaan nimessä!
panette henkenne vaaraan".

"Herra kunnanvanhin", sanoi piispa, "eikö todellakaan ole muusta
kysymys? Minä en ole maailmassa kaitakseni henkeäni, vaan kaitakseni
sieluja".

Täytyi antaa hänen mennä. Hän läksi matkaan, vain erään lapsen
seuraamana, joka tarjoutui hänelle oppaaksi. Huhu hänen
itsepäisyydestään kulki kulovalkeana ja saattoi kaikki kauhuihinsa.

Hän ei tahtonut ottaa mukaansa sisartaan eikä rouva Magloirea. Hän
kulki vuoriston halki muulin seljässä, ei kohdannut ketään ja saapui
niin täysin vahingoittumattomana "hyvien ystäviensä" paimenten luokse.
Hän viipyi siellä viikkoa pari, saarnasi, opetti, neuvoi, varotti.
Lähtöpäivän lähetessä päätti hän laulaa _Te Deumin_ täydessä
piispallisessa pukimessa. Hän mainitsi asiasta kirkkoherralle. Mutta
mitä tehdä: ei ollut piispan juhlatamineita. Hänelle voitiin hankkia
huonosti varustetusta kylä-sakaristosta vain vanhoja kuluneita
silkkikaapuja ala-arvoisine nauhakoristeineen.

"Välipä sillä!" sanoi piispa. "Ilmottakaa joka tapauksessa saarnassanne
_Te Deumista_. Kyllä me siitä selviämme".

Pengottiin kaikki ympäristön kirkot. Kaikki näiden köyhien seurakuntain
kootut komeudet eivät olisi kyenneet säädyllisesti vaatettamaan edes
tuomiokirkon lukkaria.

Juuri kun pula oli pahimmillaan, toi kaksi tuntematonta ratsumiestä
suuren laatikon pappilaan herra piispalle; asiansa toimitettuaan
suorivat ratsumiehet kiireesti tiehensä. Laatikko avattiin, se sisälsi
kulta-ompeleisen kuoriviitan, jalokiviä säihkyvän hiipan, arkkipiispan
ristin, komean sauvan, kaikki piispan vaatteet, jotka kuukausi sitten
oli varastettu Embrunin Pyhän Neitsyen kirkon aarrekammiosta.
Laatikosta löytyi myös paperi, jolle oli kirjotettu nämä sanat:
_Cravattelta hänen ylhäisyydelleen Bienvenulle_.

"Sanoinhan minä, että kyllä me siitä selviäisimme!" huudahti piispa.
Sitten lisäsi hän hymyillen: "Joka tyytyy kappalaisen messupaitaan,
hänelle lähettää Jumala arkkipiispan kuoriviitan".

"Teidän Ylhäisyytenne", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,
"Jumala -- tai paholainen".

Piispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:
"Jumala!"

Hänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta
kansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti
Baptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen:
"No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa
luo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan
mukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani
kokonaisen tuomiokirkon kalleudet".

Illalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: "Älkäämme milloinkaan
peljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja,
pieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä
vaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat
vaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta,
joka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka
uhkaavat sieluamme".

Sitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: "Sisareni! Papin ei tule
milloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo
lähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain
rukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä
rukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän
lankeaisi syntiin meidän tähtemme".

Muuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut.
Kerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän
päivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi
hänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.

Mitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon "kalleuksien" myöhempiin
kohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä
udeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja,
viekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta
kärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet
tekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja
viedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa
tästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on
kuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on
jossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin: _Kysymys
on, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle_.




8.

Viisaustiedettä viinilasin ääressä.


Senaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän
oli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään
välittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet
ovat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt
suoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan
nousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka
menestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan
ilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa,
vieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti
valita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat.
Kaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri
tarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei
ehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli
mielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä
"piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille". Rakastettavalla
arvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra
Myrielinkin läsnäollessa.

Eräässä puolivirallisessa juhlatilaisuudessa joutuivat kerran
kreivi ------ (tämä senaattori) ja herra Myriel yht'aikaa päivällisille
maaherran luo. Aterian lopulla huudahti senaattori hiukan hilpeänä,
vaikka yhä vielä arvokkaana:

"Lempo vieköön! Jutellaanpas jotakin, herra piispa. Senaattorin ja
piispan on vaikea katsella toisiaan silmää iskemättä. Me olemme
molemmat merkkien selittäjiä. Tunnustanpa teille jotakin. Minullakin on
viisaustieteeni".

"Siinä olette oikeassa", vastasi piispa. "Niinkuin viisaustieteensä
laittaa, niin saa maatakin. Te olette päässeet purppuravuoteelle, herra
senaattori".

Senaattori jatkoi rohkaistuneena:

"Olkaamme iloisia poikia taas".

"Vaikkapa iloisia miehiäkin", sanoi piispa.

"Minä julistan Teille", jatkoi senaattori, "ett'eivät Argensin
markiisi,[7] Pyrrho,[8] Hobbes[9] eikä Naigeon ole mitään kukonpoikia
hekään. Minulla on kirjastossani kaikki viisaustieteilijäni
kultakoristeisissa kansissa".

"Aivan kuten Te itsekin, herra kreivi", keskeytti piispa.

Senaattori jatkoi:

"Diderota minä vihaan. Hän on vain tuollainen aate-repostelija,
suurisuinen vallankumous-kiivailija, joka pohjimmalta sittenkin uskoo
Jumalaan ja joka on vielä Voltaireakin ulkokullatumpi. Voltaire on
pilkannut Needhamia,[10] mutta siinä hän teki väärin; sillä Needhamin
ankeriaat näyttävät toteen, että Jumala on tarpeeton. Tippa etikkaa
lusikalliseen jauhosekotusta vastaa _fiat luxia_.[11] Ajatelkaa tippa
suuremmaksi ja lusikka avarammaksi ja siinä on maailma valmis. Ihminen
on ankerias. Mihin tarvitaan siis sitä Ijankaikkista Isää? Herra
piispa, minä olen jo perin väsynyt tuohon Jehovah-taruun. Siitä ei ole
muuta hyötyä, kuin että se tuottaa kuivakiskoisia ihmisiä, jotka
miettivät mielettömiä. Alas tämä suuri Kaikkivoipa, joka minua
suututtaa! Eläköön Nolla, joka antaa minun olla rauhassa! Tullaksemme
Teistä minuun ja puhuakseni suuni puhtaaksi ja ripittääkseni itseni
sielunpaimenelleni, niinkuin tulee ja sopii, tunnustan Teille, että
minulla on terve järkeni tallella. En ole tullut hulluksi tuon teidän
Jeesuksenne takia, joka kaikissa kujien käänteissä huutaa
kieltäytymistä ja uhrautumista. Oikea saiturin neuvo kerjäläisille!
Kieltäymistä! miksi? Uhrautumista! minkä hyväksi? En luule suden
antavan repiä itseänsä kappaleiksi toisen suden onnen takia.
Pysykäämme siis luonnon kannalla. Me seisomme huipulla; olkoon siis
viisaustieteemmekin korkeata. Miksi sitten ylimmillä asteilla olisimme,
ell'emme näkisi kauvemmaksi kuin muutkaan, jotka eivät erota omaa
nenänpäätänsä edemmäs? Eläkäämme iloisesti. Tämä elämä on kaikki. Että
ihmisellä olisi toinenkin tulevainen elämä, jossain muualla, ylhäällä,
alhaalla, ties' missä, siitä minä en usko halaistua sanaa. Ah! minulle
suositellaan kieltäytymistä ja uhrautumista, minun käsketään varoa
kaikkia tekojani, minun pitää paneman pääni pyörälle hyvän ja pahan,
oikean ja väärän, luvallisen ja kielletyn takia. Miksi? koska minun
pitää tekemän tiliä kaikista teoistani. Milloin? kuolemani jälkeen.
Mikä hassu haave! Saisipa olla koko ovela, joka minusta kuolemani
jälkeen selvän ottaisi. Pankaapa nyt haamun käsi kahmaisemaan
kourallinen tuhkaa. Puhukaamme totta, me, jotka olemme saaneet
salaisuuksista selvän ja jotka olemme päässeet kohottamaan Isiksen
hametta: ei ole hyvää eikä pahaa; on vain kasvuvoimaa. Etsikäämme
todellisuutta. Miettikäämme tyystin. Menkäämme pohjaan saakka, lempo
soikoon! Totuutta täytyy vainuta, täytyy kaivaa maata ja siepata se
lopulta kiinni. Silloin tuottaa se ihmiselle verratonta riemua. Silloin
tulee hänestä voimakas ja hän nauraa. Herra piispa, puhe ihmisen
kuolemattomuudesta on hassutusta. Oh! mikä ihana lupaus! Luota vaan
siihen. Hyvät on Adamilla toiveet! Nyt on ihminen henki, sitten tulee
hänestä enkeli, sitten saa hän sirot siivet lapaluihinsa. Auttakaahan,
eikö juuri Tertullianus sano, että autuaat siirtyvät taivaankappaleesta
toiseen? Sepä se. Niin tulee ihmisestä tähtien hyppysirkkoja. Ja sitten
saadaan nähdä Jumala. Ohoi! Typeryyttä kaikki nuo paratiisit. Jumala on
pelkkää kummitusjuttua. En menisi sanomaan tätä _Moniteurin[12]
palstoilla, en hitto soikoon menisikään! mutta voipa siitä kuiskutella
näin ystävysten kesken. _Inter pocula_.[13] Uhrata tämä maailma
paratiisin takia, se on varman saaliin päästämistä käsistään unikuvan
takia. Enpä ole niin tyhmä, että uskoisin ijankaikkisuus-valeita! Minä
olen tyhjää. Nimeni on kreivi Tyhjä, senaattori. Olinko olemassa ennen
syntymistäni? En. Entäs kuolemani jälkeen? En. Mitä minä olen? Hiukan
tomua, jota elimistö pitää kasassa. Mitä minun on tehtävä täällä maan
päällä? Sen voin itse määrätä. Kärsiä tai nauttia. Mihin vie minut
kärsimys? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin kärsinyt. Mihin vie minut
nautinto? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin nauttinut. Minä olen valinnut.
Täytyy syödä tai olla syötävänä. Minä syön. Parempi on hampaan kuin
heinän. Siinä minun viisauteni. Loppujen lopuksi, mene minne menetkin,
haudankaivaja odottaa; on meillä edes Panthéon; kaikki kaatuu ahmivaan
kuiluun. Loppu. _Finis_. Lasku on kuitattu. Tiedottomuuden, tyhjyyden
paikka. Kuolema on kuollut, uskokaa pois. Nauran jo pelkkää ajatusta,
että olisi olemassa joku, jolla olisi minulle vielä jotain sanomista.
Imettäjäin keksintöä. Kummitukset lapsille, Jehovah ihmisille. Ei;
huominen päivämme on yön verhossa. Haudan tuolla puolen on vain
tasa-arvoista tyhjyyttä, mitättömyyttä. Olet ollut Sardanapalus, olet
ollut Vincentius Paulus_,[14] samaan tyhjyyteen vaivut. Kas siinä on
totuus. Siis: eläkää ennen kaikkea. Kuluttakaa ja käyttäkää minäänne,
niin kauvan kun se on vallassanne. Totta tosiaan, sanonpa Teille herra
piispa, minulla on viisaustieteeni ja minulla on viisaustieteilijäni.
En anna kietoa itseäni loruilla. Niillä sentään täytyy olla jotain --
kaikesta huolimatta -- jotka ovat alhaalla, ryysyläisillä,
maankiertäjillä, kurjimuksilla. Heille syötettäköön pyhimystaruja,
satukummituksia, sielua, kuolemattomuutta, paratiisia, tähtiä. Kyllä he
sen nielevät. He sivelevät kaiken tuon kuivalle leivälleen. Kenellä ei
mitään ole, hänellä on hyvä Jumala. Ja hyvähän se on sekin. En pane
vastaan, mutta pidänpä herra Naigeonin omina hyvinäni. Jumala on varsin
tarpeellinen rahvaalle".

Piispa taputti käsiään.

"Sepä oli puhe!" huudahti hän. "Erinomaista, tosiaan ihmeellistä tuo
materialismi! Niin pitkälle ei pääsekään kuka tahansa. Mutta ken
pääsee, hänestä on tyhmyys kaukana. Ei hän typeryyksissään toimita
itseään maanpakoon kuten Cato, ei hän anna kivittää itseään kuten
Stephanus, eikä polttaa itseään elävältä kuten Jeanne d'Arc. Niillä,
joiden on on onnistunut hankkia itselleen tämä ihmeellinen
materialismi, niillä on ilo tuntea itsensä edesvastuuttomiksi, niillä
on tyydytys ajatella, että he voivat ahmia kaikki vallan levollisesti:
ylhäiset asemat, virkapaikat, arvonimet, hyvällä tai pahalla hankitun
vallan, tuottavat sanan syömiset, hyödykkäät petokset, makealta
maistuvat omantunnon suostuttelut; ja sitten kun ruoka on sulanut,
astuvat he hautaansa. Se on sangen miellyttävää! En sano tätä erittäin
Teille, herra senaattori. Kuitenkin on minun kerrassaan mahdoton Teitä
onnitella. Teillä on, teillä suurilla herroilla, oma viisaustieteenne,
sanotte te, teitä varten ja teidän hyväksenne, hienostunut,
erinomainen, jonka vain rikkaat saattavat omaksua, joka sopii kaikkiin
tapauksiin ja joka maustaa ihmeellisiksi kaikki elämän nautinnot ja
hekuman. Tämä viisaustiede on syvyyksistä noudettu ja erikois-etsijät
ovat sen maasta kaivaneet. Mutta te olette hyväluontoisia
hallitsijoita, ettekä te pidä sitä pahana, että usko Jumalaan on
rahvaan viisaustieteenä, melkein samoin kuin hanhenreisi kastanjoiden
kanssa on köyhälle kalkkunapaistia multasienineen".




9.

Sisar kertoo veljestään.


Luodaksemme havainnollisen kuvan Dignen piispan koti-elämästä sekä
tavasta, millä nuo kaksi hurskasta naista alistivat tekonsa,
ajatuksensa, vieläpä herkästi naiselliset tunteensakin piispan tapojen
ja tarkotusten ohjattaviksi, hänen aina tarvitsemattansa edes niitä
sanoiksi pukea, on meidän paras jäljentää tähän eräs neiti Baptistinen
kirje lapsuudenystävälleen kreivitär de Boischevronille. Tämä kirje on
meidän hallussamme.

    Digne, 16 päivä joulukuuta 18...

    Hyvä ystäväni! Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhelisi Teistä. Se
    on tullut jo meille melkein tavaksi, mutta on siihen toinenkin syy.
    Ajatelkaahan, että rouva Magloire on pestessään ja tomuuttaessaan
    seiniä ja kattoja tehnyt erinomaisia löytöjä; nyt eivät meidän
    huoneemme vanhoine kalkkivedellä valkaistuine seinäpapereineen
    rumentaisi edes linnaa sellaista kuin Teidän. Rouva Magloire
    repi seiniltä kaikki paperit. Ja sieltäpä vasta kummia löytyi.
    Minun vierashuoneeni, jossa ei ole huonekaluja ja jonne levitämme
    liinavaatteet kuivamaan pesun jäljeltä, on viisitoista jalkaa
    korkea, sen lattian pinta-ala on kahdeksantoista neliöjalkaa,
    sen katto oli entisiin aikoihin koristettu kultamaalauksin ja
    niskahirret siinä on myös niinkuin teilläkin. Kun talo oli
    sairaalana, oli tämäkin huone kauttaaltaan kankaalla verhottu.
    Seinälaudoitus on jäännöstä iso-äitiemme ajoilta. Mutta minun
    asuinhuonettani sopii katsella. Rouva Magloire keksi kymmenin
    kerroin toinen toisensa päälle liimattujen paperien alta
    maalauksia, jotka tosin eivät ole kovin erinomaisia, mutta joita
    sentään sietää. Siinä on Telemakos, jonka Minerva vihkii ritariksi.
    Siinä esiintyy jälleen tämä nuori sankari puutarhassa, jonka nimeä
    en tällä hetkellä muista, ehkäpä se lienee sama, jonne roomalaiset
    eräänä yönä menivät. Mitäpä Teille esittäisinkään? Siinä on
    roomalaisia miehiä ja naisia (tässä on eräs sana epäselvä), koko
    joukko. Rouva Magloire puhdisti kaikki huolellisesti; tänä kesänä
    korjaa hän vielä muutamia pahimmin vioittuneita kohtia, sivelee
    vernissalla kaikki uudestaan ja niin tulee minun huoneestani oikea
    museo. Sitäpaitsi löysi hän ullakon nurkasta kaksi vanhanaikuista
    peilipöytää. Jos olisi laittanut niihin uudet kultaukset, olisi se
    tullut maksamaan kaksi kruunutaalaria, joten on parasta lahjottaa
    ne köyhille; eivätkä ne ole yhtään sieviäkään ja minä ottaisinkin
    mieluummin mustapuisen pyöröpöydän.

    Olen yhäti erinomaisen onnellinen. Veljeni on niin hyvä. Hän antaa
    kaikki, mitä hänellä on, vaivaisille ja sairaille. Meidän asemamme
    on sangen tukala. Talvi on ankara näillä seuduin, ja täytyyhän
    toki auttaa puutteenalaisia. Me tulemme kutakuinkin toimeen lämmön
    ja valaistuksen puolesta. Siinä on meidän osaksemme hyvyyttä
    erinomaisesti, kuten huomaatte.

    Veljelläni on omat tapansa. Haastellessaan meidän kanssamme
    selittää hän, että piispan tulee juuri niin menetellä.
    Ajatelkaahan, ett'ei talomme ovi ole milloinkaan lukossa. Kuka
    tahansa voi astua sisään ja päästä veljeni asuntoon. Hän ei pelkää
    koskaan, ei edes yölläkään. Se on hänen urheuttaan se, kuten hän
    sanoo.

    Hän ei tahdo, että minä pelkäisin hänen puolestaan, tai että rouva
    Magloire pelkäisi. Hän antautuu kaikkiin vaaroihin, eikä hän tahdo,
    että me näyttäisimme sitä edes huomaavan. Täytyy osata ymmärtää
    häntä.

    Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän
    matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia
    teitä, ei pahoja ihmisiä.

    Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän
    ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa.
    Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä
    luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa
    nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä
    olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat
    antaneet ne hänelle.

    Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla,
    mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei
    kukaan kuulisi.

    Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet
    pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut
    siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä
    vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva
    Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun
    uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle
    onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän
    Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut
    vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin
    hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme
    molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse
    paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä
    sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on
    kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta
    hyvä Jumala asuu siellä aina.

    Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle
    sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me
    antaudumme Kaitselmuksen huomaan.

    Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on
    suuri henki.

    Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin
    perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia
    muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen.
    Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista
    perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul
    de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä;
    yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne
    Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen
    husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin
    Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen
    ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de
    Gramontin kanssa.

    Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne
    Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän
    rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein
    siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa
    Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin,
    tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä
    kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä
    Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut
    jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä
    laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää
    Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!

                                                  Baptistine.

    J. K. -- Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että
    hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle
    oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen
    polvissa on? -- Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä
    raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin
    vankkureita, hoilaten: Hei vaan!

Niinkuin tästä kirjeestä käy selville, osasivat nämä kaksi naista
mukautua piispan elämäntapoihin sillä naisen omituisella kyvyllä, joka
ymmärtää miehen paremmin kuin hän itse. Dignen piispa, tuo niin
rehellisesti lempeän ja vakaisen näköinen mies, suoritti joskus suuria
tekoja, rohkeita ja loistavia, melkein kuin itse tietämättään. Naiset
vapisivat, mutta antoivat hänen pitää päänsä. Joskus yritti rouva
Magloire huomauttaa ennakolta; mutta sitä hän ei tehnyt milloinkaan
jälkeenpäin eikä yrityksen kestäessä. Koskaan ei häntä edes
pienimmälläkään viittauksella häiritty alotetussa työssä. Muutamin
hetkin tunsivat he hämärästi, että hän toimi piispallisen arvonsa ja
asemansa mukaisesti, hänen tarvitsemattansa siitä huomauttaa, hänellä
kun ei ehkä itsellään siitä ollut aavistustakaan, niin täydellinen oli
hänen vilpittömyytensä ja vaatimattomuutensa. Silloin liikkuivat he
vain kahden varjon lailla talossa. He palvelivat häntä kuin jonkun
välimatkan päästä, ja jos heistä tuntui paraalta kadota kokonaan
näkyvistä, niin he katosivat. He tajusivat ihmeteltävän herkällä
vaistollaan, että eräät huolehtimiset saattavat joskus olla kiusaksi.
Niinpä ymmärsivät he, vaikka tiesivät hänen vaaraankin antautuvan,
ehkeikään hänen mieltään, niin kuitenkin hänen luontonsa, eivätkä
lopulta enää vartioineet häntä. He jättivät hänet Jumalan huomaan.

Muuten toisti Baptistine usein, kuten edelläkin olemme nähneet, että
hänen veljensä loppu olisi myös hänen loppunsa. Rouva Magloire ei sitä
sanonut, mutta hän tiesi sen.




10.

Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.


Vähän jälkeen edellisillä sivuilla esitetyn kirjeen päivämäärän
suoritti hän taas teon, jota koko kaupunki piti vieläkin
uhkarohkeampana kuin hänen kävelyretkensä ryöväri-vuoriston läpi.

Maaseudulla Dignen lähistössä eleli eräs mies erakon elämää. Tämä mies,
sanokaamme heti kohta kamala totuus, oli entinen konventin jäsen. Hänen
nimensä oli G.

Entisestä konventin jäsenestä puhuttiin Dignen porvarillisissa
piireissä jonkunlaisella kauhulla. Konventin jäsen, käsitättekö, mitä
se tietää? Hän oli niiltä ajoilta, jolloin ihmiset sinuttelivat
toisiaan ja sanoivat: kansalainen. Tämä mies oli melkein hirviö. Tosin
ei hän ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, mutta eipä paljoa
puuttunutkaan. Hän oli tavallaan kuninkaan murhaaja hänkin. Hän oli
ollut aikoinaan vallan kauhea. Mistä syystä ei oltu tätä miestä
laillisen hallitsijan palatessa vedetty oikeuden eteen? Ei häneltä
juuri sentään olisi tarvinnut kaulaa katkaista, sillä täytyyhän olla
armahtavaisuutta, sanotte; mutta sellainen sopiva elinaikainen
maanpako! Täytyyhän sitä edes esimerkin vuoksi! j.n.e. j.n.e. Hän oli
vielä jumalankieltäjäkin, kuten kaikki hänenlaisensa. -- Hanhien
juoruja korppikotkasta!

Oliko hän sitten tosiaankin korppikotka, tämä G.? Kyllä, mikäli sitä
kävi päättäminen hänen ihmis-arasta, yksinäisestä elämästään. Koska hän
ei ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, ei häntä oltu kirjotettu
maanpakoon tuomittujen luetteloihin, ja niin oli hän saanut jäädä
Ranskaan.

Hän asusti kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista, kaukana
syrjäkylistäkin, kaukana kaikista teistä, eräässä tietymättömässä
vuorenonkalossa, aution laakson pohjalla. Sanottiin hänellä olevan
siellä jonkunlaisen pellonpalasenkin sekä luolan piilopaikakseen. Ei
ainuttakaan naapuria; ei edes ohikulkijaa. Senjälkeen kun hän oli
asettunut tähän laaksoon oli ruoho peittänyt sinne johtavan polun.
Tästä tienoosta puhuttiin kuin pyövelin majapaikasta.

Mutta piispalla oli omat ajatuksensa, ja silloin tällöin silmäili hän
taivaanrantaa siltä kohdalta, missä pieni puuryhmä osotti entisen
konventin jäsenen asuma-laakson sijaitsevan, ja hän puheli: Siellä
ikävöi yksinäinen sielu.

Ja ajatuksissaan lisäsi hän: Minun täytyy käydä häntä katsomassa.

Mutta tunnustaa tulee, että tämä ensi katsaukselta niin luonnolliselta
tuntuva ajatus näytti hänestä lyhyen miettimisen jälkeen oudolta,
mahdottomalta, melkeinpä vastenmieliseltä. Sillä pohjimmiltaan oli hän
yleisen vaikutelman alainen, ja konventin jäsen herätti hänessä, hänen
itsensäkään sitä selvästi tajumatta, tuon tunteen, joka on ikäänkuin
vihan rajamailta ja jota niin sattuvasti ilmaisee sana inho.

Mutta saako kapineinkaan lammas peljästyttää paimenta lähestymästä? Ei.
Mutta on lampaillakin eroa!

Hyväsydäminen piispa oli kahden vaiheella. Joskus suuntasi hän jo
askeleensa tuonne laaksoon päin, mutta kääntyi takaisin taas.

Eräänä päivänä vihdoin levisi kaupungissa huhu, että muuan paimenpoika,
joka teki entiselle konventin jäsenelle pieniä palveluksia hänen
lymy-luolassaan, oli tullut lääkäriä hakemaan; että tuo vanha
hirtehinen oli kuoleman kielissä, että hän oli saanut halvauskohtauksen
ja ett'ei hän luultavasti eläisi enää aamuunkaan asti. -- Jumalan
kiitos! huokasivat muutamat.

Piispa tarttui keppiinsä, heitti hartioilleen päällystakin osaksi kovin
kuluneen pappisviittansa takia -- kuten olemme sanoneet -- osaksi myös
iltatuulen tähden, joka varmaankin kohta alkaisi puhaltaa, ja läksi
matkaan.

Aurinko oli mailleen menossa ja kosketti melkein taivaanrantaa, kun
piispa saapui kirouksen paikalle. Hän huomasi sydämensä omituisesti
pamppaillessa olevansa lähellä luolaa. Hän hyppäsi erään kuopan yli,
tunkeusi läpi pensaston, siirsi syrjään risu-aidan telkeet, astui
poikki ruohottuneen peltopahasen, eteni rohkeasti muutamia askeleita ja
keksi äkkiä kedon perällä, korkean pensaston takana luolan.

Siinä näkyi aivan matala koju, puutteellinen, pieni, mutta siisti;
viiniköynnös kierteli sen julkipuolta pitkin. Oven edessä istui
vanhassa pyöräjalkaisessa maalaisnojatuolissa valkohapsinen vanhus,
hymyillen auringolle.

Vanhuksen vieressä seisoi nuori poika, pikku paimen. Hän ojensi
vanhukselle maito-kulhon.

Piispa katseli syrjästä, ja vanhus korotti äänensä:

"Kiitos", sanoi hän, "en tarvitse enää mitään". Ja hänen hymynsä
siirtyi auringosta lapseen.

Piispa astui esiin. Kuullessaan hänen askeltensa äänen, käänsi vanhus
päätään, ja hänen kasvonsa ilmaisivat kaikkea sitä hämmästystä, joka
voi olla mahdollista pitkän elämän jälkeen.

"Niin kauvan kuin olenkin täällä ollut", sanoi hän, "tapahtuu nyt ensi
kerran, että joku vieras tulee luokseni. Kuka Te olette, herra?"

Piispa vastasi:

"Nimeni on Bienvenu Myriel".

"Bienvenu Myriel! Olen kuullut mainittavan sitä nimeä. Teitäkö kansa
kutsuu hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi?"

"Minua".

Vanhus virkkoi vienosti hymyillen:

"Siinä tapauksessa olette Te minun piispani?"

"Kyllä sitäkin".

"Käykää sisään, herra".

Entinen konventin jäsen ojensi kätensä piispalle, mutta piispa ei
tarttunut siihen. Piispa sanoi vain:

"Ilokseni huomaan, että minut on johdettu harhaan. Te ette
totta-tosiaankaan näytä sairaalta".

"Herra", vastasi vanhus, "kyllä minä kohta paranen".

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi:

"Minä kuolen kolmen tunnin kuluessa".

Sitten puheli hän:

"Minä ymmärrän hiukan lääkärintaitoa; tiedän tarkalleen, millä tavalla
kuolema tekee tuloaan. Eilen olivat vain jalkani kylmät; tänään on
kylmyys kohonnut polviin; nyt tunnen sen nousevan aina vyötäisiin asti;
kun se ehtii sydämeen, on minun lauluni lopussa. Aurinko on ihana, eikö
totta? Olen antanut hyryyttää itseni ulos, luodakseni viimeisen katseen
maailmaan. Te voitte kyllä puhua minulle; se ei rasita minua lainkaan.
Teette kauniisti tullessanne katsomaan kuolevaa miestä. On hyvä, että
löytyy todistajia silloin, kun hetkeni on lyönyt. Mielitekonsa
kullakin: olisin tahtonut kestää aamunkoittoon asti. Mutta minä tiedän,
että minulla on aikaa tuskin kolmea tuntia. Siksi tulee jo yö. Mutta
itse asiassa on se yhdentekevää! Kuoleminen on sangen yksinkertainen
temppu. Ei siihen aamua tarvita. Olkoon menneeksi! Kuolen siis tähtien
tuikkiessa".

Vanhus kääntyi paimenpojan puoleen:

"Mene sinä nukkumaan. Viime yönkin valvoit kokonaan. Olet väsyksissä".

Lapsi vetäytyi kojuun.

Vanhus seurasi häntä silmillään ja mutisi ikäänkuin itsekseen puhellen:

"Hänen nukkuessaan noutaa kuolema minut. Näin kaksi uinuvaa sopisi
hyvin toistensa seuraan".

Piispa ei ollut niin liikutettu kuin tilaisuuteen katsoen olisi
odottanut. Hänen mielestään ei tässä kuolemantavassa tunnuttu kovinkaan
paljoa välitettävän Jumalasta. Ja sanokaamme kaikki -- sillä suurten
sydänten pienet ristiriitaisuudet tulee mainita yhtä hyvin kuin kaikki
muukin -- häntä, joka niin mielellään tilaisuuden tullen nauroi Hänen
suuruudelleen, häntä loukkasi hieman se, ett'ei häntä kutsuttu "hänen
ylhäisyydekseen", ja hän oli vähällä vastata sanalla "kansalainen".
Häntä halutti jo heittäytyä tylyn tuttavalliseksi, mikä on sangen
yleistä lääkäreissä ja papeissa, mutta mihin hän ei ollut tavastunut.
Tuo mies, tuo entinen konventin jäsen, tuo kansanedustaja oli kaikesta
huolimatta ollut maan mahtavia; ehkäpä ensi kerran eläissään tunsi
piispa kääntyvänsä ankaran juhlalliselle mielelle.

Mutta konventin jäsen katseli häntä sävyisällä sydämellisyydellä, jossa
olisi ehkä saattanut erottaa nöyryyttäkin -- mikä sopiikin vallan hyvin
silloin, kun ihminen on juuri mullaksi muuttumaisillaan.

Piispa puolestaan -- vaikka hän tavallisesti ei ollutkaan utelias,
koska tuo ominaisuus hänen mielestään saattoi hyvin helposti muuttua
synnilliseksi -- ei voinut kuitenkaan olla silmäilemättä entistä
konventin jäsentä tarkkaavaisuudella, josta omatunto olisi epäilemättä
soimannut, jos kysymyksessä olisi ollut kuka muu ihminen tahansa, sillä
tuo tarkkaavaisuushan ei ollut lähtenyt myötätuntoisuudesta. Mutta
entinen konventin jäsen tuntui hänestä olevan lakien ulkopuolella, jopa
armeliaisuudenkin lakien.

G., tyyni, vartalo melkein vielä suora, värähtelevä ääni, oli noita
kahdeksankymmenvuotiaita, jotka hämmästyttävät ihmisruumiin tutkijoita.
Vallankumous on luonut paljon tällaisia miehiä, suuren ajan suuria
poikia. Tässä vanhuksessa tuntui piilevän mies, joka kykeni kestämään
mitkä koettelemukset tahansa. Vaikka hän oli niin lähellä loppuansa,
oli hän säilyttänyt vielä kaikki terveen ihmisen eleet. Hänen
kirkkaissa silmäluomissaan, hänen pontevassa puhetavassaan, hänen
hartioittensa voimakkaissa liikkeissä oli jotakin, joka olisi voinut
saattaa itse kuolemankin hämilleen. Azraël, muhamettilaisten
kuoleman-enkeli, olisi varmaankin kääntynyt takaisin ja luullut
kolkuttaneensa väärälle ovelle. Näytti aivan siltä, kuin kuolisi G.,
koska hän suvaitsi niin tahtoa. Hänen kuolonkamppailussaan oli
jonkunlainen vapaaehtoisuuden leima. Vain jalat olivat liikkumattomat.
Tuonen vallat hyökkäsivät sieltäpäin hänen kimppuunsa. Jalat olivat
kuolleet ja kylmät, mutta pää eli täysin elämänvoimin ja näytti olevan
täydessä valossaan. G. oli tällä ankaralla hetkellä itämaalaisen
taru-kuninkaan kaltainen, joka oli lihaa ylhäältä, marmoria alhaalta.

Piispa istahti kivelle. Johdanto suoritettiin _ex abrupto_.[15]

"Onnittelen Teitä", sanoi hän nuhtelevalla äänellä. "Tehän ette ole
ainakaan äänestänyt kuninkaan kuolemaa".

Entinen konventin jäsen ei näyttänyt huomaavankaan sitä katkeraa
salavihjausta, jonka kätki sana: ainakaan. Hän vastasi. Pieninkin hymyn
häive oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

"Älkäähän liikoja onnitelko, herra; minä olen kuin olenkin äänestänyt
hirmuhaltijan kuolemaa".

Siinä oli siinä äänenpainossa sekä tylyyttä että vakavuutta.

"Mitä tarkotatte?" yritti piispa.

"Tarkotan, että ihmisellä on vain yksi hirmuhaltija: tietämättömyys.
Tämän hirmuhaltijan kuolemaa olen äänestänyt. Tämä hirmuhaltija on
synnyttänyt kuningasvallan, joka on vääryydellä anastettua virkamahtia,
kun sitä vastoin tieto on oikeudella saavutettua valtaa. Ihmistä ei saa
hallita muu kuin tieto".

"Ja omatunto", lisäsi piispa.

"Se on sama asia. Omatunto on kaiken meissä löytyvän synnynnäisen
tietämisen summa".

Hänen ylhäisyytensä Bienvenu kuunteli hiukan hämmästyneenä tätä hänelle
varsin outoa puhetta.

Entinen konventin jäsen jatkoi:

"Mitä tule Ludvig XVI:n surmaamiseen, niin siihen en ole antanut
suostumustani. Enpä luule itselläni olevan oikeutta tappaa ketään
ihmistä; mutta minä tunnen olevani velvollinen hävittämään pahaa, olen
äänestänyt hirmuhaltijan kuolemaa. Se merkitsee: olen tahtonut poistaa
naiselta häpeän ja kurjuuden taakan, mieheltä orjuuden, lapselta
pimeyden. Äänestäessäni tasavaltaa, olen tuota äänestänyt. Olen
äänestänyt veljeyttä, sopua, parempia aikoja! Olen ollut osaltani
kumoamassa ennakkoluuloja ja erhetyksiä. Erhetysten ja ennakkoluulojen
sortuminen tietää valon koittamista. Me olemme hävittäneet vanhan
maailman, ja vanha maailma, tuo kaikenlaisen kurjuuden malja on nyt,
vuodatettuaan kaiken sisältönsä ihmissuvun päälle, muuttunut riemun
runsaaksi lähteeksi".

"Sekalaisen riemun", ennätti piispa.

"Voisittepa sanoa rikotunkin riemun, ja tänään, tuon turmiollisen
1814:n entisten olojen palaamisen jälkeen, voisitte sanoa kadonneen
riemun. Surkeata kyllä, mutta työ on ollut epätäydellistä, myönnän sen;
me olemme musertaneet vanhan hallituksen ulkonaisesti, mutta emme ole
kyenneet hävittämään sitä täydellisesti ihmisten ajatuksista. Ei riitä
yksin, että harhaluulot ovat poistetut; täytyy myöskin uudistaa
siveelliset käsitteet. Myllyä ei tosin enään ole olemassa, mutta tuuli
puhaltaa yhä".

"Te olette hävittäneet, raunioiksi raastaneet. Hävittäminen voi olla
hyödyllistäkin; mutta minä katselen epäilevin silmin hävittämistä, joka
tapahtuu vihan hengessä".

"Oikeudella, on silläkin vihansa, herra piispa, ja oikeuden viha on
edistyksen ehto. Olkoon asia miten tahansa ja sanottakoon siitä mitä
tahansa, Ranskan vallankumous on kuitenkin valtavin askel, minkä
ihmissuku on astunut sitten Kristuksen aikojen. Epätäydellinen,
sanotte; mutta suurenmoinen. Se on selvittänyt kaikki yhteiskunnalliset
kysymykset. Se on luonut lempeyttä ihmismieleen; se on tyynnyttänyt,
rauhoittanut, valaissut; se on pannut maan päällä virtaamaan
sivistyksen vuot. Se on tehnyt hyvää. Ranskan vallankumous oli
ihmisyyden pyhitysjuhla".

Piispa ei voinut olla mutisematta:

"Niinkö? Entäs vuosi 1793!"

Entinen konventin jäsen kohousi tuolissaan synkeän juhlallisena ja
huudahti, mikäli voi puhua kuolevan huudahduksesta:

"Kas niin! Siihenkö sitä nyt tultiin! 1793! Odotin tuota sanaa.
Ukkospilvi oli paisunut tuhannenviidensadan vuoden kestäessä.
Viidentoista vuosisadan kuluttua oli sen aika puhjeta raivoomaan. Te
moititte salaman iskun tuhoja".

Piispa tunsi ehkä itse sitä myöntämättään, että jokin hänessä oli
saanut kolauksen. Mutta hän pysyi tyynenä. Hän vastasi:

"Tuomari puhuu oikeuden nimessä; pappi puhuu armon nimessä, joka ei ole
muuta kuin jalompaa oikeutta. Ukkosen isku ei saa erehtyä".

Ja hän lisäsi, silmäten tiukasti entiseen konventin jäseneen:

"Entä Ludvig XVII?"

Konventin jäsen kurotti kätensä ja tarttui piispan olkavarteen:

"Ludvig XVII! Malttakaahan. Ketä Te hänessä itkette? Viatonta lastako?
Siinä tapauksessa olette oikeassa. Minä itken kanssanne. Kuninkaallista
lastako? pyydän Teitä hiukan miettimään. Minun ymmärtääkseni on
Cartouchen[16] veli viaton lapsi, joka sai Grève-torilla niin kauvan
roikkua kainaloihin vyötetyssä köydessä, että heitti henkensä, vain sen
rikoksen takia, että oli Cartouchen veli, aivan yhtä säälittävä kuin
Ludvig XV:n pojanpoika, viaton lapsi, jota rääkättiin Temppelitornissa
yksinomaan sen rikoksen tähden, että hän oli Ludvig XV:n pojanpoika".

"Herra", sanoi piispa, "minä en pidä tällaisista nimien
vertailemisista".

"Cartouche! Ludvig XV! Kummanko asianajajana Te tässä esiinnytte?"

Syntyi hetken hiljaisuus. Piispa melkein katui ensinkään tulleensakaan,
mutta kuitenkin tunsi hän jonkunlaista hämärää ja kummallista
epävarmuutta.

Entinen konventin jäsen puuttui jälleen puheeseen:

"Ah! herra pappi, Te ette pidä räikeistä totuuksista. Kristus niistä
piti, hän. Hän tarttui ruoskaan ja puhdisti temppelin. Hänen salamoiva
ruoskansa osasi puhua ankaroita totuuksia. Kun hän huudahti:
_Sinite parvulos_[17] ... ei hän tehnyt erotusta noiden lasten välillä.
Hänestä ei olisi ollut vastenmielistä asettaa Barrabaan
perintöruhtinasta ja Herodeksen perintöruhtinasta toistensa rinnalle.
Herra, viattomuus kruunaa kyllä itsensä. Viattomuus ei tarvitse
ruhtinaallisia arvonimiä. Se on yhtä ylevä ryysyihin puettuna kuin
valtakunnanliljoilla koristettuna".

"Se on totta", myönsi piispa matalalla äänellä.

"Pysyn yhä väitteessäni", jatkoi konventin jäsen G. "Te mainitsitte
Ludvig XVII:n. Kokekaamme ymmärtää toisiamme. Itkemmekö me kaikkia
viattomia uhreja, kaikkia marttyreja, kaikkia lapsia, kaikkia alhaisia
yhtä paljon kuin kaikkia ylhäisiä? Siinäpä sitä ollaan. Mutta meidän
tulee, olen sen jo sanonutkin, mennä paljoa kauvemmaksi kuin vuoteen
1793, ja meidän täytyy alkaa itkumme jo ennen Ludvig XVII:tä. Minä
itken kyllä kanssanne kuninkaiden lapsia, kunhan Te vaan itkette minun
kanssani kansan pienimpiä".

"Minä itken kaikkia", sanoi piispa.

"Aivan yhtäläisesti!" huudahti G., "ja jos vaa'an täytyy kallistua
johonkin suuntaan, niin antakaa sen sitten kallistua kansan puoleen. Se
on kärsinyt kauvemmin".

Syntyi jälleen hiljaisuus. Entinen konventin jäsen sen taaskin
keskeytti. Hän kohousi toisen kyynärpäänsä varaan, tarttui peukalollaan
ja taivutetulla etusormellaan kevyesti leukapieleensä, kuten tehdään
koneenomaisesti tutkittaessa ja kuulustellessa, ja loi piispaan kysyvän
katseen, joka liekehti kaikkea lähenevän kuoleman voimaa. Hänen sanansa
tulvivat melkein kuin räjähtäen.

"Niin, herra, kansa on jo kärsinyt kauan. Ja sitten, katsokaas, siinä
ei ole vielä kaikki. Mitä tulette Te tänne utelemaan ja puhumaan Ludvig
XVII:stä? Enhän edes Teitä tunne. Koko sinä aikana, jolloin olen asunut
tällä seudulla, olen elänyt tässä hiirenloukussa, yksinäni, Poistumatta
askeleenkaan vertaa, näkemättä ketään muita ihmisiä kuin tämän lapsen,
joka minua auttaa. Teidän nimenne kaiku on tosin hämäränä saapunut aina
tänne asti, ja minun täytyy myöntää, sen kaiku ei ole ollut varsin
huono. Mutta sehän ei merkitse mitään. Taitavilla ihmisillä on niin
monen monta keinoa uskotella itsestään yksinkertaiselle kansanmiehelle
vaikka mitä tahansa. Sivumennen sanoen: en kuullut vaunujenne ratinaa;
Te olette varmaankin jättänyt ne tuonne metsänreunaan maantien
risteykseen. Minä en Teitä tunne, toistan vieläkin. Sanotte olevanne
piispa, mutta tuo ei anna minulle hämärintäkään aavistusta Teidän
siveellisestä olemuksestanne. Toistan siis äskeisen kysymykseni. Kuka
Te olette? Te olette piispa, se tietää: Te olette kirkkoruhtinas, yksi
noita kullassa kimaltelevia, koristeltuja, runsastuloisia miehiä,
joilla on lihavat palkat -- Dignen hiippakunnassa viisitoista tuhatta
frangia vakinaista palkkaa, kymmenen tuhatta frangia ylimääräistä,
yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta frangia -- joilla on ylelliset
keittiöt, joilla on korupukuiset palvelijat, jotka elävät komeasti,
jotka syövät lintupaistia perjantaisin, jotka pöyhkeilevät
hovipalvelija edessä, hovipalvelija takana loistovaunuissaan, joilla on
ylpeät palatsit ja jotka ajaa jyryyttävät nelivaljakolla Jeesuksen
Kristuksen nimeen. Hänen joka kulki paljain jaloin! Te olette ylhäinen
kirkon palvelija: runsaat tulot, palatsit, hevoset, kamaripalvelijat,
ylellinen ruoka, kaikki elämän nautinnot, Teillä on kaikki tuo kuten
muillakin kaltaisillanne, ja kuten muut, pidätte Te sen hyvänänne.
Kyllähän on hyvä niinkin, mutta siinä on liiaksi tai siinä ei ole
tarpeeksi. Se ei luo minulle selvää käsitystä Teidän todellisesta
sisäisestä arvostanne, Teidän, joka tulette ehkä tänne siinä korskeassa
mielessä, että Te tuotte minulle itse viisauden aarteet. Kenelle minä
puhun? Kuka Te olette?"

Piispan pää vaipui rinnoille ja hän vastasi: -- _Vermis sum_.[18]

"Maan matonen kuomuvaunuissa!" murisi entinen konventin jäsen.

Nyt oli konventin jäsenen vuoro olla korskea ja piispan vuoro nöyrtyä.

Piispa tarttui lempeästi puheeseen:

"Herra, ehkä olette oikeassa. Mutta selittäkäähän minulle, mitenkä
vaununi, jotka odottavat tuolla parin askeleen päässä puiden takana,
miten runsas pöytäni ja lintupaisti, jota syön perjantaisin, mitenkä
minun kahdenkymmenenviiden tuhannen frangin tuloni, miten minun
palatsini ja palvelijani todistavat, ett'ei sääli ole hyve, ett'ei
lempeys ole velvollisuus sekä ett'ei vuosi 1793 ole ollut
kauhistuttavan julma".

Entinen konventin jäsen pyyhkäisi kädellä otsaansa, aivan kuin
puistaakseen siitä pilven.

"Ennen kuin Teille vastaan", sanoi hän, "pyydän Teiltä anteeksi muuatta
seikkaa. Tein äsken väärin, herra. Te olette luonani, Te olette
vieraani. Minun tulee olla huomaavainen Teitä kohtaan. Te väitätte
ajatuksiani vastaan, minun tulee tyytyä ahdistamaan Teidän
mietteitänne. Teidän rikkautenne ja nautintonne ovat etuja, joita minä
voisin käyttää Teitä vastaan väittelyssämme, mutta hyvään tapaan kuuluu
olla sitä tekemättä. Lupaan olla enää niihin vetoomatta".

"Kiitän", sanoi piispa.

G. jatkoi:

"Palatkaamme siis selitykseen, jota minulta vaaditte. Ettäkö vuosi 1793
on ollut kauhistuttavan julma?"

"Niin, kauhistuttavan, säälimättömän julma!" sanoi piispa. "Mitä
ajattelette Te Maratista, joka paukutti käsiään mestauskoneen
kunnioiksi?"

"Mitä ajattelette sitten Te Bossuetista,[19] joka lauloi _Te
Deumia_[20] hurjain husaarien hirmutöistä protestanttien taloissa"?[21]

Vastaus oli järeä, mutta se iski maaliinsa pistämällä kuin terotettu
tutkain. Piispa säpsähti eikä löytänyt sanaakaan vastineeksi; mutta
häntä loukkasi tapa, millä Bossuetin nimeä mainittiin. Paraimmillakin
ihmisillä on omat pienet epäjumalansa, ja heitä joskus hieman kiusaavat
johdonmukaisen ajattelun armottomat lyönnit.

Entinen konventin jäsen alkoi huohottaa. Rinnansalpautuminen, joka
kuoleman tullen yhtyy viimeisiin hengenvetoihin, katkaisi tuontuostakin
hänen äänensä. Mutta hänen silmistään säteili vielä täydellinen sielun
selkeys. Hän jatkoi:

"Sanokaamme vielä sananen yhdestä ja toisesta seikasta; se on minun
mielikseni. Ulkopuolella vallankumouksen, joka kokonaisuudessaan
katsottuna on äärettömän suuri myönnytys ihmisyydelle, muodostaa
vuosi 1793, surkeata kyllä, pahan sora-äänen. Teistä se tuntuu
säälimättömän julmalta, mutta mitenkähän oli koko yksinvaltiuden
laita, herra? Carrier on rosvo; mutta minkä nimen annatte
Montrevelille? Fouquier-Tinville on konna; mutta mikä on mielipiteenne
Lamoignon-Bavillestä? Maillard on inhottava, mutta katsokaahan
Saulx-Tavannesiakin, olkaa hyvä! Isä Duchêne on verenhimoinen, mutta
minkä mainesanan suotte isä Letellierille? Jourdan-Miehentappaja on
hirviö, mutta pienempi hirviö sentään kuin markiisi de Louvois.
Herra, herra, minä valitan kyllä arkkiherttuatar ja kuningatar
Marie-Antoinetten kohtaloa, mutta minä valitan myös sen kurjan
hugenottivaimon kohtaloa, joka vuonna 1685 Ludvig Suuren hallitessa,
herra, sidottiin -- hänellä oli juuri silloin lapsi imetettävänä --
yläruumis vyötäisiin asti paljastettuna paaluun, vähän matkan päähän
lapsestaan; rinnat olivat pakahtua maidosta ja sydän tuskasta; tuo
nälistynyt kalpea pienokainen näki rinnat, kärsi yhä enemmän ja huusi;
ja pyöveli sanoi vaimolle, äidille ja imettäjälle: Kiroa uskosi!
pakottaen hänet näin valitsemaan joko lapsensa kuoleman tai
omantuntonsa kuoleman. Mitä sanotte tällaisista äidin kannettaviksi
sälytetyistä Tantalon tuskista? Herra, painakaa tarkoin mieleenne tämä:
Ranskan vallankumouksella on ollut omat syynsä. Sen raivoovan vihan on
tulevaisuus sovittava. Sen tuloksena on ollut parempi maailma. Sen
kauhistuttavimmatkin iskut sukeutuvat helläksi hyväilyksi ihmissuvulle.
En puhu enää pitemmältä. Lopetan; olenkin liian hyvällä puolella.
Muuten alkaa nyt minun kuolinkamppailuni".

Ja herjeten tähystelemästä piispaa, täydensi entinen konventin jäsen
ajatuksensa seuraavin tyynin sanoin:

"Niinpä niin: edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan
vallankumouksiksi. Kun ne ovat päättyneet, tunnustetaan, että
ihmiskuntaa on tosin rutosti ruoskittu, mutta että se sitten on
kulkenutkin aika vauhtia".

Entinen konventin jäsen ei aavistanutkaan vallottaneensa kaikki piispan
sisäiset linnotukset, toisen toisensa jälkeen. Yksi oli kuitenkin vielä
pystyssä, ja tästä varustuksesta, tästä hänen ylhäisyytensä Bienvenun
puolustautumisen viimeisestä tukikohdasta lähtivät seuraavat sanat,
joissa ilmeni jälleen melkein entinen ankaruus:

"Edistyksen täytyy uskoa Jumalaan. Hyvä ei voi käyttää pahoja
palvelijoita. Huono on jumalankieltäjä ihmiskunnan ohjaajaksi".

Vanha kansanedustaja ei vastannut. Hän vavahti. Hän katsahti kohti
taivasta, ja kyynel kihosi hiljalleen tähän katseeseen. Kun silmäripset
täyttyivät, vierähti kyynelpisara hänen kuolonkalpealle poskelleen, ja
hän sanoi melkein änkyttäen, hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen,
katse kadonneena avaruuden syvyyksiin:

"Oi Sinua kaiken perikuva! Sinä yksin olet olemassa!"

Piispan valtasi selittämätön, väkevä mielenliikutus.

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen kohotti vanhus sormensa taivaaseen päin
ja jatkoi:

"Äärettömyys on olemassa. Se on tuolla. Ell'ei äärettömyydellä olisi
minuutta, olisi 'minä' sen rajapylväs; se ei olisikaan ääretön; toisin
sanoen: sitä ei olisi olemassa. Mutta se on olemassa. Siis sillä on
minuus. Tämä äärettömyyden minuus on Jumala".

Kuoleva lausui nämä sanat kaikuvalla äänellä ja korkean innostuksen
värisyttämänä, aivan kuin näkisi hän jonkun. Kun hän oli puhunut,
sulkeutuivat hänen silmänsä. Ponnistus oli hänet peräti uuvuttanut. Hän
näytti tosiaankin eläneen yhdessä minuutissa ne muutamat tunnit, jotka
hänellä olivat vielä elettävänä. Se, mitä hän oli juuri sanonut, näytti
vieneen häntä lähemmäksi kuoleman salaperäistä valtijasta. Viimeinen
hetki oli käsillä.

Piispa ymmärsi sen, aika kiiruhti: pappinahan hän oli tänne tullut.
Äärimäisestä kylmyydestä oli hän asteittain kulkenut äärimäisen
liikutuksen valtaan. Hän tarkasti noita sulkeutuneita silmiä, hän
tarttui tähän vanhaan, ryppyiseen, jääkylmään käteen ja kumartui
kuolevan puoleen:

"Tämä hetki kuuluu Jumalalle. Eikö Teistäkin tuntuisi ikävältä, jos me
olisimme tavanneet toisemme turhaan?"

Entinen konventin jäsen aukaisi silmänsä. Juhlaisa vakavuus, jossa jo
liitelivät kuoleman varjot, jäykistyi hänen kasvoilleen.

"Herra piispa", sanoi hän hitaalla äänellä, joka ehkä johtui
pikemminkin sielun arvokkaasta ylevyydestä kuin voimien raukeamisesta,
"minä olen viettänyt elämäni mietiskelyssä, tutkimisessa ja
ajattelemisessa. Olin jo kuudenkymmenen vanha, kun isänmaani minua
kutsui ja käski minua käymään käsiksi oloihinsa. Minä tottelin. Oli
harhaluuloja ja väärinkäytöksiä: minä taistelin niitä vastaan. Oli
vallassa hirmuhallitus: minä olin sitä hävittämässä. Oli olemassa
oikeuksia ja totuuksia ja periaatteita: minä julistin niitä ja minä
tunnustin ne omikseni. Isänmaamme alueelle hyökättiin: minä
puolustin sitä. Uhattiin turmiolla Ranskaa: minä tarjosin rintani
lävistettäväksi. En ollut silloin rikas ja köyhä olen nytkin. Minä olin
yhtenä valtion hallitsijana muiden joukossa, ja valtion aarreaittojen
holvit olivat täpösen täynnä rahaa, niin että oli pakko tukea seiniä,
jotka olivat halkeamaisillaan kullan ja hopean painosta. Minä söin
Arbe-Sec-kadun varrella kahdestakymmenestäkahdesta sousta[22] päivän.
Minä autoin hädänalaisia, minä koetin lieventää kärsiväin kohtaloa.
Minä revin tosin alttariliinan, sitä en kiellä; mutta se tapahtui
isänmaan haavojen parantamiseksi. Minä olen aina kokenut avustaa
ihmiskunnan kulkua kohti valkeutta, ja joskus olen minä asettunut
armotta edistyksenkin tielle. Tilaisuuden sattuen suojelin omia
vastustajianikin, teikäläisiä. Ja Peteghemissä Flanderissa, samaisella
seudulla, missä merovinki-kuninkailla oli kesäpalatsinsa, on eräs
urbanistain veljeskunnan luostari, Pyhän Klaaran apottiluostari
Beaulieussä, jonka pelastin vuonna 1793. Minä olen tehnyt
velvollisuuteni voimieni mukaan, ja minä olen voittanut sen hyvän,
mihin olen kyennyt. Kuitenkin on minua ajettu, ahdistettu, hätyytetty,
vainottu, mustattu, parjattu, pilkattu, kirottu, tuomittu. Jo monia
vuosia, nytkin kun jo hapseni ovat harmaantuneet, tiedän minä monen
ihmisen uskovan itsellään olevan oikeuden halveksia minua; minä olen
tietämättömän rahvas-raukan silmissä ikuisesti tuomittu, ja minä
suostun ketään vihaamatta elämään tässä vihan synnyttämässä
yksinäisyydessä. Nyt olen minä kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha;
minä kuolen kohta. Mitä Te minulta enää pyydätte?"

"Teidän siunaustanne", sanoi piispa.

Ja hän lankesi polvilleen.

Kun piispa kohotti päätään, oli entisen konventin jäsenen kasvoille
levinnyt ylevä rauha. Hän oli kuollut.

Piispa palasi kotiinsa erinomaisiin ajatuksiin vaipuneena. Hän vietti
koko yön rukouksissa. Seuraavana päivänä yrittivät muutamat rohkeat
uteliaat puhua hänelle entisestä konventin jäsenestä G:stä. Mutta hän
vain viittasi taivaaseen päin. Tästä hetkestä lähtien kohteli hän
pieniä ja kärsiviä kaksinkertaisella hellyydellä ja veljeydellä.
Pienimmätkin viittaukset tähän "vanhaan konnaan" saivat hänet vajoamaan
kummallisiin mietiskelyihin. Kukaan ei voisi sanoa, ett'ei tämän hengen
ilmestyminen hänen henkensä tielle ja tämän jalon omantunnon
heijastuminen hänen omaantuntoonsa olisi merkinnyt ehkäpä suuriakin
hänen pyrkimyksessään täydellisyyttä kohti.

Tämä "paimenkäynti" synnytti luonnollisesti aikamoisen kielenpieksännän
paikallisissa pikkupiireissä:

"Onko piispan paikka tuollaisen kuolevan vuoteen
ääressä? Kääntymistähän oli mahdoton odottaakaan. Kaikki nämä
vallankumoukselliset ovat auttamattomia luopioita. Miksi siis sinne
mennä? Mitä hän siellä luuli näkevänsä? Pitipä hänen olla kovin
uteliaan pyrkiäkseen katsomaan, miten paholainen korjaa saaliinsa".

Eräänä päivänä lasketti hänelle muuan vallassäätyinen leskirouva tuolla
hävyttömällä oikullisuudella, joka luulee olevansa henkevä, seuraavan
sukkeluuden: "Teidän Ylhäisyytenne! Yleisesti halutaan tietää, milloin
Teidän korkeutenne panee päähänsä punaisen lakin".[23] -- "Ohho! jopa
nyt värin löysittekin!" vastasi piispa. "Onpa onni, että ne, jotka sitä
väriä lakissa halveksivat, kunnioittavat sitä hatussa".[24]




11.

Varjoa.


Erehtyisipä suuresti se, joka kaikesta tästä päättäisi että hänen
ylhäisyytensä Bienvenu oli jonkunlainen "filosofi-piispa" tai
"isänmaallinen sielunpaimen". Hänen kohtauksensa tai paremminkin sanoen
hänen yhtymyksensä entisen konventin jäsenen G:n kanssa jätti häneen
voimakkaan hämmästyksen tunteen, joka teki vaan hänet entistäänkin
helläsydämisemmäksi. Siinä kaikki.

Vaikka hänen ylhäisyytensä Bienvenu olikin kaikkea muuta kuin
politikoija, niin lienee kuitenkin tässä paikallaan selvitellä kaikessa
lyhykäisyydessä hänen suhdettaan sen ajan tapahtumiin, mikäli hänen
ylhäisyytensä Bienvenun päähän milloinkaan pisti asettua niihin
johonkin suhteeseen.

Palatkaamme siis joitakuita vuosia taaksepäin.

Jonkun aikaa herra Myrielin piispaksi ylentämisen jälkeen oli keisari
tehnyt hänestä myös valtakunnan vapaaherran yhdessä useiden muiden
piispojen kanssa. Paavin vangitseminen tapahtui, kuten tiedämme,
yöllä heinäkuun 5:n ja 6:n päivän välillä v. 1809. Tämän johdosta
kutsui Napoleon herra Myrielinkin ranskalaisten ja italialaisten
piispojen kokoukseen Pariisiin. Tämä kokous istui Notre-Dame-kirkossa
ja kokoontui ensi kerran 15 p. kesäkuuta 1811, kardinaali
Feschin toimiessa puheenjohtajana. Herra Myriel oli niiden
yhdeksänkymmenenviiden piispan joukossa, jotka olivat saapuneet. Mutta
hän otti osaa vain yhteen ainoaan kokoukseen ja kolmeen, neljään
pienempään istuntoon. Vuoristo-hiippakunnan piispana, eläen niin
lähellä luontoa keskellä maalaisoloja ja puutteita, näyttää hän tuoneen
näiden ylhäisten seuraan aatteita, jotka eivät olleet sopusoinnussa
kokouksen yleisen sävyn kanssa. Pian palasikin hän Digneen takaisin.
Kun häneltä udeltiin syytä niin pikaiseen kotiutumiseen, vastasi hän:
"_Minusta oli heille vain kiusaa. Minä toin heidän keskelleen
ulko-ilmaa. Minä olin heidän mielestään kuin mikäkin avoin ovi_".

Toisen kerran sanoi hän: _"Minkä sille mahtoi? Nuo heidän ylhäisyytensä
ovat ruhtinaita. Minä taas en ole muuta kuin köyhä talonpoikais-piispa_".

Seikka on todellakin se, ett'ei hän suinkaan ollut niin kovin suuressa
suosiossa. Muiden kummallisuuksien ohella piti häneltä kerran päässeen
eräänä iltana, kun hän oli erään hyvin huomatun virkaveljensä luona,
seuraavatkin sanat: "Kas vaan noita komeita kelloja! noita komeita
mattoja! noita korupukuisia palvelijoita! Kyllä se mahtaa olla hyvin
rasittavaa! Enpä minä vaan tahtoisi pitää kaikkea tätä ylellisyyttä
alati huutamassa korviini: niitä on ihmisiä, joiden on nälkä! niitä on
ihmisiä, joiden on kylmä! on paljon köyhiä! on paljon köyhiä!"

Ohimennen sanoen: komeuden viha ei olisi mikään niin ylen älykäs viha.
Tämä viha toisi näet mukanaan myös taiteiden vihan. Mutta kirkon
palvelijain suhteen on ylellisyys ja komeus ulkopuolella virallisen
esiintymisen ja juhlamenojen sula vääryys. Se näyttää paljastavan
tapoja ja tottumuksia, joilla todellisesti on hyvin vähän tekemistä
armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden kanssa. Ylellisesti elävä
pappi on vastoin kaikkea järkeä. Papin tulee pysytellä lähellä köyhiä.
Vai voidaanko kajota alituisesti öin ja päivin kaikkiin kärsimyksiin,
kaikkiin onnettomuuksiin, kaikkiin puutteisiin saamatta itsekin hiukan
tätä kurjuutta kannettavakseen, ikäänkuin työpajan tomuna? Voidaanko
ajatella ihmistä, joka istuu loimuavan tulen ääressä, eikä hänen
tule kuuma? Voidaanko ajatella työmiestä, joka herkeämättä ahertaa
sulatus-ahjon ääressä, eivätkä hänen hiuksensa kärvenny, eivätkä hänen
kyntensä mustu, eikä hänen tule hiukkaistakaan hiki, eikä hänen
kasvoilleen keräänny tomun hiventäkään? Armeliaisuuden ja kristillisen
rakkauden ensimäinen todiste papissa ja etenkin piispassa on köyhyys.

Näin ajatteli varmaankin Dignen piispa. Muuten ei pidä suinkaan luulla
hänen omaksuneen muutamista arkaluontoisista kysymyksistä mielipiteitä,
joita kutsuisimme "vuosisadan aatteiksi". Hän sekaantui hyvin vähän
hetken jumaluusopillisiin kiistoihin ja hän vaikeni kirkon ja valtion
suhdetta koskevista riita-kysymyksistä. Mutta jos hänet olisi pantu
oikein ahtaalle, olisi hän otaksuttavasti osottautunut paremmin
paavin-puoluelaiseksi kuin ranskalaisen kansalliskirkon kannattajaksi.
Koska me tässä piirrämme luonnekuvaa ja kun tarkotuksemme ei ole mitään
salata, täytyy meidän lisätä, että hän katseli jääkylmänä Napoleonin
kukistumista. Vuodesta 1813 lähtien oli hän mielissään ja innoissaan
kaikista turman sanomista. Hän kieltäytyi menemästä tervehtämään
Napoleonia tämän palatessa Elban saarelta, eikä suostunut määräämään
yleisiä esirukouksia keisarin puolesta Sadan Päivän aikana.

Paitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä,
toinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän
luki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että
kenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun
aikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut
keisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää
pakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen
maaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa
yksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.

Hänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen
hetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen
varjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli
kiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa
hänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin.
Älköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme
suinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan "valtiollisiksi mielipiteiksi",
edistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen,
kansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka
meidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel.
Syventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat
tämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi
ollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut
kuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään
häivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi
yli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden
kolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.

Vaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut
hänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää
suorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen
vastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä
hangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan
kaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä
miellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä
paljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin
kauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun
alkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole
järkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää
suunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton
vastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen
tapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu
asiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa
riisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten
murrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa
äänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin
suuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan.
Vuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin,
joka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli
jumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt
peräytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää
päänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka
värjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan
lähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan
Napoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa
sallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka
kuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen
piispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja
liikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun
partaalla.

Näitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa
rehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja
arvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko
sekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä
tuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja
jota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän --
se on tunnustettava -- suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin
määrässä kuin me. -- Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa
asettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä,
Austerlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän
miesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden
silloinen laki määritteli olevan _kapinallisia lausumia_. Senjälkeen
kun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää
milloinkaan pukeutunut _virkapukuun_, kuten hän sanoi, jott'ei hänen
olisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla
kunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon
oli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut
sitä täyttää. "_Ennen vaikka kuolen_", sanoi hän, "_kuin kannan
sydämelläni kolmea rupikonnaa_". Hän ivaili mielellään aivan
julkisesti Ludvig XVIII:ttä. "Vanha leinin syömä ukkorähjä
englantilaisissa sääryksissä!" lasketteli hän, "menköön hitossa
Preussiin pukinpartoineen!" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan
näin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten:
Preussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän
joutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet
luokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon
vahtimieheksi.

Yhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla
teoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin
hellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä
Napoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta
antoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi
keisariaan, mutta rakasti piispaansa.




12.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.


Melkein aina hyörii piispan ympärillä lauma pikkupappeja aivan niinkuin
kenraalin ympärillä parveilee joukko nuoria upseereja. Juuri näitä
tarkottaa tuo miellyttävä pyhimys Fransiskus de Sales puhuessaan
eräässä kohti "keltanokka-papeista". Kaikilla elämän aloilla
löytyy ylemmäksi yrittäjöitä, jotka pyrkivät perille saapuneiden
saattueeseen. Ei löydy ainuttakaan maanmahtavaa, jolla ei olisi omaa
"kunniakehäänsä". Ei ainuttakaan onnensuosikkia, jolla ei olisi
hoviansa. Tulevaisuuden tavottelijat risteilevät loistavan nykyisyyden
ympärillä. Jokaisella arkkipiispalla on esikuntansa. Jokaisella
vähänkin huomatulla piispalla on läheisyydessään kulkuvartiosto
pappisseminaarin kerubimejä, jotka liikkuvat tarkastusretkillä ja
ylläpitävät hyvää järjestystä piispan palatsissa ja jotka vahtivat
hänen ylhäisyytensä hymyilyä. Päästä piispan seuraan, sehän merkitsee
samaa kuin pistää jalkansa jalustimeen ali-diakoonin paikan
valloittamiseksi. Jokaisen täytyy toki päästä eteenpäin; apostolin
virkaan sopivat mainiosti tuomioherran tulot.

Niinkuin muualla erilaiset päähineet ovat mahtavuuden ja arvon
tunnusmerkkeinä, samoin ovat kirkon helmassa hiipat kaiken vallan
esikuvia. Niitä kantavat loisteliaat, rikkaat, hyvätuloiset, ovelat
piispat, jotka tulevat hyvin toimeen maailman kanssa, jotka epäilemättä
osaavat rukoilla, mutta myöskin vaatia, jotka vähääkään välittämättä
voivat antaa kokonaisen hiippakunnan odottaa etuhuoneessaan, jotka ovat
ikäänkuin yhdistysviivoja kirkollisten ja valtiollisten pyrkimysten
välillä, jotka ovat pikemmin virkamiehiä kuin pappeja, kirkkoruhtinaita
pikemmin kuin piispoja. Onnellinen se, joka saa heitä lähestyä!
Valtaherroja kun ovat, antavat he ympärillään hyöriville suosikeille ja
onnenetsijöille ja kaikelle tuolle nuorelle väelle joka osaa olla
mieliksi, sataa lihavia seurakuntia, kaniikin, tuomiorovastin,
hovisaarnaajan ja tuomiokirkon palvelijan virkoja, kunnes piispan
paikkoja joutuu avoimiksi. Itse noustessaan kohottavat he myös
kiertotähtiään korkeuksiin, siinä on kokonainen aurinkokunta
pyörimässä. Heidän säteilynsä luo ruusunhohdetta heidän
seuralaisiinsakin. Heidän menestyksestään murenee näyttämön takana
monia pieniä maukkaita virkaylennyksiä. Jota suurempi hiippakunta
suojelusherralla, sitä lihavampi seurakunta suosikille. Ja sitten on
olemassa Rooma. Piispa, joka osaa kohota arkkipiispaksi, arkkipiispa,
joka älyää yletä kardinaaliksi, voi myös laittautua paavin
valitsijakunnan apulaiseksi; sitten pääsee hän korkeimpaan
kirkko-oikeustoon, hän saa komean viitan ja hänestä tulee neuvoston
jäsen, hänet korotetaan paavin ylimmäksi kamariherraksi, hän saa
monsignor-arvonimen, ja Teidän Korkeudestanne Teidän Jalouteenne ei ole
kuin yksi askel, ja Teidän Jaloutenne ja hänen Pyhyytensä välillä on
vain yksi äänestyssavu. Jokainen patalakin kantaja voi uneksia paavin
hiippaa. Pappi on meidän päivinämme ainoa ihminen, joka saattaa
säännöllisesti tulla kuninkaaksi. Ja minkälaiseksi kuninkaaksi?
Ylhäisimmäksi! Mikä kunnianhimoisten toiveiden taimitarha onkaan
sentähden pappisseminaari! Kuinka moni punastuva kuoripoika, kuinka
moni nuori apulaispappi kantaakaan päälaellaan Perretten
maitoastiaa![25] Ja miten helposti annetaankaan kunnianhimolle sisäisen
kutsumuksen nimi! Kenties tapahtuu se hyvässä uskossa, itsepetoksen
suojassa, sillä kunnianhimohan on ulkokullattu.

Hänen ylhäisyyttään Bienvenutä, tuota nöyrää, köyhää, yksinäisyyttä
rakastavaa miestä ei laskettu kirkon mahtihenkilöiden joukkoon. Sen
saattoi selvästi huomata siitäkin, että hänen ympäriltään puuttui
täydellisesti tuo nuorten sananpalvelijain lauma. Olemmehan jo nähneet,
kuinka hänelle Pariisissa "oli käynyt nolosti". Ei kukaan onnenetsijä
halunnut istuttaa tulevaisuutensa ymppioksaa tähän vanhaan
runkoon. Ei mikään itävä kunnianhimo ollut tarpeeksi tyhmä puhjetakseen
taimelle hänen varjossaan. Hänen tuomiokapitulinsa jäsenet ja
hänen apulaispappinsa olivat hyvänsävyisiä vanhuksia, hiukan
rahvaanomaisia kuten hänkin, jotka olivat hänen laillaan sulkeutuneet
tähän hiippakuntaan, mistä ei pääsyä kardinaalin arvoon ollut
ajateltavissakaan; he olivat muutenkin hyvin piispansa kaltaisia, sillä
erotuksella vain, että he lähenivät loppua, hän täydellisyyttä. Niin
selvästi tunnettiin mahdottomaksi kohota hänen ylhäisyytensä Bienvenun
suojissa, että hänen vihkimänsä, juuri seminaarista päässeet nuoret
papit pyrkivät kaikin keinoin Aixin ja Auchin arkkipiispojen suosioon
ja lähtivät matkoihinsa niin pian kuin voivat. Sillä -- toistamme sen
vieläkin -- jokainenhan tahtoo mennä eteenpäin. Pyhimys, joka elää
ylenpalttisissa kieltäymyksissä, on vaarallinen tuttavuus. Hänhän voisi
tartuttaa teihin parantumattoman köyhyyden, kielijänteiden
auttamattoman kankeuden kohoamiseen tarpeellisten sanojen lausumisessa,
lyhyesti: enemmän kieltäytymystä kuin te oikeastaan haluattekaan. Ja
silloin on parasta paeta tätä ruttotautista hyvettä! Siitä johtui hänen
ylhäisyytensä Bienvenun eristetty asema. Me elämme kurjassa
yhteiskunnassa. Pitää päästä eteenpäin! pitää nousta kukkuloille! siinä
oppi, joka aste asteelta vie mädännyksestä täydelliseen häviöön.

Sanottakoon sivumennen, että menestys on sangen turmiollinen seikka.
Sen petollinen yhdennäköisyys ansion kanssa johtaa ihmiset harhaan.
Suuren yleisön silmissä näyttää onnistuminen jotensakin samanlaiselta
kuin etevämmyys. Menestys, tuo nerokkuuden erehdyttävän yhdennäköinen
kaksoisveli, pitää etenkin historiaa pilkkanaan. Vain Juvenalis ja
Tacitus ovat tähän asiaintilaan tyytymättömiä. Meidän aikoinamme on
muuan viisaustieteellinen ajatustapa melkein julkisesti astunut sen
palvelukseen, kantaa menestyksen korupukua ja toimittaa askareet sen
vastaanottohuoneessa. Kokekaa menestyä, siinä opinjärjestelmä!
Onnistuminen välttää kykyä auttajakseen. Jos voitatte arpajaisissa,
niin on se todistavinaan teidän taitoanne. Joka onnistuu, häntä
kunnioitetaan. Syntykää sirot hiukset päässä, siinä kaikki! Tehkää vain
voitollisia vetoja, muu seuraa itsestään; menestykää, ja teitä luullaan
suuriksi miehiksi. Lukuunottamatta viittä tai kuutta suunnatonta
poikkeusta, jotka loistollaan häikäisevät koko vuosisataa, on oman ajan
ihailu tuskin muuta kuin likinäköisyyttä. Kultaus käy kullasta. Oli
mies minkälainen tahansa, se ei haittaa mitään, kunhan vaan pääsee
perille. Alhainen kansa on kuin entisajan Narcissus, joka jumaloi
itseään ja joka taputtaa käsiään omille alhaisille taipumuksilleen.
Tuon suunnattoman kyvyn, joka on tehnyt miehestä Moseksen, Aiskyloon,
Danten, Michel-Angelon tai Napoleonin, sen omistaa suuri yleisö tuota
pikaa yleisellä riemulla jokaiselle, joka vaan saavuttaa päämääränsä,
tapahtukoonpa se sitten miten ja missä tahansa. Kun muuan asioitsija
kohoaa kansaneduskunnan jäseneksi, kun eräs vale-Corneille tekee
_Tiridaten_, kun erään kuohilaan onnistuu päästä haaremin omistajaksi,
kun muuan sotaisa poroporvari voittaa sattumalta koko aikakauden
kohtaloita ratkaisevan taistelun, kun eräs apteekkari keksii laittaa
Sambre-et-Meusen armeijalle kengänpohjat pahvista ja luo näin tämän
nahkana myydyn pahvin avulla itselleen neljänsadantuhannen livren
korot, kun muuan kulkukauppias laillistuttaa koronkiskomisen ja
pakottaa sen synnyttämään seitsemän, kahdeksan miljoonaa, joiden isä
hän on ja joiden äiti on koronkiskominen, kun muuan saarnamies pääsee
piispaksi pelkän honottavan puhetapansa takia, kun erään tunnetun
kauppahuoneen toimitusjohtaja on niin rikas palveluksesta poistuessaan,
että hänestä tehdään raha-asiain ministeri, niin kutsuvat ihmiset sitä
Neroksi, samalla lailla kun he nimittävät kauniiksi Mousquetonin naamaa
ja majesteetilliseksi Klaudian kaulaa. He eivät osaa erottaa
mittaamattoman avaruuden tähtisikermiä niistä merkeistä, joita ankkain
räpyläjalat painavat lätäkön pehmeään liejuun.




13.

Mitä hän uskoi.


Oikeaoppisuuden asiassa ei meidän ole lähteminen tutkistelemaan Dignen
piispaa. Sellaisen hengen edessä täyttää mielemme vain kunnioitus.
Rehellisen miehen omaatuntoa on uskottava pelkästä sanastakin. Muuten
luulemme erinäisten luonteiden kykenevän kehittämään itsessään
inhimillisen hyveen kaiken kauneuden uskokunnissa, joiden opit eroavat
meidän tunnustamistamme.

Mitä ajatteli hän tästä opinlauselmasta tai tuosta järjelle
käsittämättömästä asiasta? Nämä sisäiset tunnon salaisuudet paljastaa
vasta hauta, minne sielut astuvat alastomina. Ainoa, josta olemme
varmat, on se, ett'eivät uskon vaikeudet johtaneet häntä milloinkaan
ulkokultaisuuteen. Minkäänlainen mädännäisyys ei voi pystyä timanttiin.
Hän uskoi kaiken sen, minkä voi. _Credo in Patrem_,[26] huudahti hän
usein. Ja hyvistä töistä ammensi hän sen tyydytyksen joka riittää
omalletunnolle ja joka kuiskaa ihmiselle: "Jumala on kanssasi!"

Mutta siitä pidämme velvollisuutenamme huomauttaa, että ulkopuolella
uskoansa niin sanoaksemme, tai uskonsa ohessa, ei piispan
ihmisrakkaudella ollut rajaa. Juuri tältä kohdalta, _quia multum
amavlt_,[27] katsoivat "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja
"ajattelevat kansalaiset" voivansa hyökätä hänen kimppuunsa; tällaisia
lauseparsia: "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat
kansalaiset" suosii erikoisesti tämä meidän katala maailmamme, missä
itsekkäisyys saa tunnussanansa jäykältä kaavamaisuudelta. Millainen
sitten oli tämä ylenpalttinen rakkaus? Se oli tyyntä hyväntahtoisuutta,
jota hän tuhlaten osotti ihmisille, kuten olemme jo maininneet, ja joka
tilaisuuden tullen saattoi ulottua elottomiin esineihinkin. Hän ei
ketään halveksinut. Hän oli suvaitsevainen Jumalan luomakuntaa kohtaan.
Jokaisessa ihmisessä, parhaimmassakin, on jonkunlainen itsetiedoton
kovasydämisyys eläimiä kohtaan. Dignen piispassa ei löytynyt tätä
kovasydämisyyttä, niin yleinen kuin se muutoin onkin etenkin pappein
keskuudessa. Hän ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin intialainen
bramiini, mutta hän näytti miettineen seuraavaa Salomonin Saarnaajan
lausetta: "Tiedetäänkö, minne päätyy eläinten sielu?" Ulkomuodon
rumuus, vaiston erilaisuus eivät häntä häirinneet eivätkä
tuskastuttaneet. Hän oli siitä liikutettu, milt'ei heltynyt. Näytti
kuin olisi hän ajatuksissaan etsinyt sille syytä, selitystä tai
puolustusta ulkopuolelta tämän näkyväisen elämän. Näytti, kuin olisi
hän joskus pyytänyt Jumalalta rangaistuksen lievennystä juuri näiden
seikkojen nojalla. Ilman vihamielisyyttä ja silmällä kielimiehen, joka
kokee ottaa selkoa vanhasta käsikirjoituksesta, tutkisteli hän sitä
luomis-aineen paljoutta, mikä luonnossa on. Tämä mietiskeleminen sai
joskus hänen lausumaan sangen kummia sanoja. Eräänä aamuna hommaili hän
puutarhassaan ja luuli olevansa yksin, vaikka hänen sisarensa kävelikin
lähistössä hänen huomaamattaan. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli jotakin
maassa, siinä oli suuri hämähäkki, musta, karvainen, inhottava. Hänen
sisarensa kuuli hänen sanovan: "Elävä-parka! se ei ole hänen vikansa".

Miksi ei voisi kertoa näitä melkein jumalaisen hyvyyden lapsellisia
lausumia? Lapsellisuuksia, sanotte. Mutta tällaisia yleviä
lapsellisuuksia ovat olleet myös pyhän Fransiskus Assisilaisen ja
Markus Aurelion ajatukset. Eräänä päivänä niukahutti hän jalkansa, kun
ei tahtonut polkea muurahaista kuoliaaksi.

Näin eli tämä hurskas mies. Joskus nukahti hän puutarhaansa, ja se oli
kunnioitusta herättävä näky.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli kertomusten mukaan ollut intohimoinen,
ehkäpä hurjakin nuoruutensa ja vielä miehuusaikansakin aikoina. Hänen
kaikkea syleilevä lempeytensä ei ollut niin paljon luonnon vaisto kuin
valtavan vakaumuksen tulos, vakaumuksen, joka oli kautta elämän
vaiheiden hiljaa ajatus ajatukselta vuotanut hänen sydämeensä. Sillä
luonteessa niinkuin kalliossakin voi löytyä vesipisarain kaivamia
reikiä. Nämä kovennukset ovat lähtemättömiä; nämä muodostukset ovat
häviämättömiä.

Vuonna 1815 oli hän, kuten luullaksemme olemme jo maininneetkin,
seitsemänkymmenenviiden vanha, vaikkei hän näyttänyt edes
kuudenkymmenen ikäiseltä. Hän ei ollut pitkä; hänessä oli alkua
lihavuuteen ja sitä poistaakseen teki hän mielellään pitkiä
kävelyretkiä. Hän astui varmasti ja vakavasti, vain hyvin vähän
kumarassa -- seikka, josta emme mene tekemään mitään johtopäätöksiä.
Gregorius XVI kävi vielä kahdeksankymmenen vanhana suorassa ja näytti
hymyilevää naamaa, mikä ei estänyt häntä olemasta huono piispa. Hänen
ylhäisyydellään Bienvenulla oli se, mitä kansa kutsuu "jaloksi
muodoksi", mutta se muoto oli niin rakastettava, että unohdettiin, että
se oli myös jalo.

Kun hän haasteli tuolla lapsellisella iloisuudella, joka oli yksi hänen
viehättäviä ominaisuuksiaan ja josta jo olemme puhuneet, tuntui niin
hyvältä hänen läheisyydessään, koko hänen olemuksestaan tuntui
säteilevän iloa. Hänen verevä ja raikas ihonsa, hänen valkoiset, hyvin
säilyneet hampaansa, jotka hänen nauraessaan tulivat näkyviin, antoivat
hänelle tuon avonaisen ja säyseän muodon, joka saa sanomaan miehestä:
Siinä on hyväluontoinen mies, ja vanhuksesta: Siinä on kunnon ihminen.
Juuri tällaisen vaikutuksen oli hän -- kuten tiedämme -- tehnyt
Napoleoniinkin. Ensi hetkellä ja ensi näkemältä oli hän vain tavallinen
kelpo ukko. Mutta jos viipyi hänen seurassaan jonkun aikaa ja näki
hänet ajatuksiin syventyneenä, muutti tuo kelpo ukko suuresti muotoansa
ja herätti erikoista kunnioitusta. Hänen leveä ja vakava otsansa, jonka
valkeat hapset tekivät yleväksi, tuli yleväksi myös mietiskelyn kautta.
Ylevä jalous ikäänkuin erottautui hyvyydestä, hyvyyden lakkaamatta
siltä säteilemästä; tuntui aivan siltä kuin olisi hymyilevä enkeli
hitaasti levittänyt siipensä lakkaamatta hymyilemästä. Kunnioituksen
tunne, sanoin selittämätön kunnioituksen tunne tunki silloin aste
asteelta olentoosi ja vallotti sydämesi, ja silloin tunsit edessäsi
yhden noita sieluja, lujia, koeteltuja, lempeitä. Sieluja, joissa
ajatukset ovat niin suuria, ett'eivät ne voi enää muuta olla kuin
sopusointuisia.

Me olemme jo nähneet, miten rukous, uskonnollisten menojen
suorittaminen, almujen jakaminen, murheen alaisten lohduttaminen,
pienen maapalan hoitaminen, veljeyden, kohtuullisuuden,
vierasvaraisuuden ja kieltäymisen harjottaminen, uskallus,
tutkisteleminen, työ täytti jokaisen päivän hänen elämästään. 'Täytti',
sanomme, ja se on juuri oikea sana, sillä tosiaankin oli jokainen
piispan päivä täpösen täynnä hyviä ajatuksia, hyviä sanoja ja hyviä
tekoja. Kuitenkaan ei se hänen mielestään ollut oikein täyteläinen, jos
kylmä tai sateinen sää esti häntä viettämästä vielä iltasin, kun
molemmat naiset olivat poistuneet huoneisiinsa, tuntia, paria
puutarhassaan ennen levolle menoa. Saada näin valmistautua makuulle
menemään vaipumalla hiljaiseen mietiskelyyn öisen taivaan suuria näkyjä
katsellessa, näytti kuuluvan myös hänen uskonnollisiin menoihinsa.
Joskus hyvin myöhäänkin vielä kuulivat nuo kaksi vanhaa naista,
ell'eivät sattuneet nukkumaan, hänen astuskelevan hitaasti käytäviä
pitkin. Hän oli silloin yksin oman itsensä kanssa, hiljaisiin,
rauhallisiin, hurskaisiin ajatuksiin vaipuneena, vertaillen oman
rintansa ylevää rauhaa avaruuden ylevään rauhaan; häntä liikutti yön
synkeydessä tähtisarjojen loistoisa välkyntä ja Jumalan näkymätön
kirkkaus, ja hän avasi sielunsa mittaamattoman avaruuden ajatuksille.
Näinä hetkinä, jolloin hän uhrasi sydämensä niinkuin yökukat
tuoksunsa uhraavat, jolloin hän oli kuin sytytetty lamppu keskellä
tähti-loistavan yön, jolloin hän kiiti kaukomaille koko luomakunnan
salaperäisen säteilyn kantamana, ei hän ehkä olisi voinut itsekään
sanoa, mitä silloin tapahtui hänen sielussaan. Hän tunsi jotakin
lentävän hänestä kauvas ja jotakin taas häneen laskeutuvan. Mitä
käsittämättömiä vaihtumuksia tapahtuukaan sielun syvyyksien ja maailman
kaikkeuden syvyyksien välillä! Hän ajatteli Jumalan suuruutta ja
läsnä-oloa; tulevaa ijankaikkisuutta, käsittämätöntä uskonnon
salaisuutta; kulunutta ijankaikkisuutta, vieläkin suurempaa
salaisuutta; kaikkia niitä äärettömyyden maailmoita, jotka hänen
silmiensä edessä kaikilla tahoilla syöksyivät avaruuden kuiluun; ja hän
katseli kokematta käsittää käsittämätöntä. Hän ei tutkinut Jumalaa; hän
vain nautti Hänen häikäisevästä loistostaan. Hän tarkasteli noita
atoomien ihmeellisiä yhtymisiä, jotka antavat aineelle muodon, jotka
paljastavat voimia niitä osottamalla, jotka luovat yksilöitä
kaikkeuteen, määrättyjä suhteita avaruuteen, lukemattomia oleita
äärettömyyteen ja jotka valon avulla synnyttävät kauneutta. Näitä
yhtymisiä tapahtuu ja niitä purkaantuu lakkaamatta, ja siitä johtuvat
elämä ja kuolema.

Hän istuutui puupenkille, jonka takana yleni vanha viiniköynnös, ja hän
katseli tähtiä hedelmäpuittensa hentojen, koukeroisten hahmopiirteiden
läpi. Tämä muutaman kapanalan maa, jossa oli niin vähän kasvullisuutta,
jota joka haaralta ahdistivat vajat ja kivimuurit, oli hänestä rakas ja
se riitti hänelle.

Mitä kaipasikaan enempää tämä vanhus, joka jakoi elämänsä harvat vapaat
hetket puutarhansa hoitamiselle päivin ja sisäiselle mietiskelylle öin?
Eikö tämä ahdas ala, jonka kattona taivaan sinikupu kaareutui, antanut
kylliksi aihetta ihailla Jumalan käsi-aloja kaikissa Hänen teoissaan?
Eikö siinä todellakin ole kaikki, ja mitä vielä toivoa? Pieni puutarha
kävellä ja ääretön avaruus haaveilla. Jalkainsa juuressa se, mitä voi
kasvattaa ja poimia; päänsä päällä se, jota voi tutkia ja mietiskellä;
pari kukkaa maassa ja kaikki tähdet taivaanlaella.




14.

Mitä hän ajatteli.

Viimeinen sana.


Koska tämänlaatuisten yksityisseikkain kertominen saattaisi etenkin
nykyaikana heittää Dignen piispan maailmankäsitykseen "panteistisen"
värityksen -- käyttääksemme nykyään muotiin tullutta lausepartta -- ja
johtaa uskomaan -- olipa se sitten hänen moittimisekseen tai
kiittämisekseen -- hänen omanneen jonkunlaisen personallisen
filosofian, jonkalaiset ovat ominaisia meidän vuosisadallemme ja jotka
itävät yksinäisissä sieluissa, rakentuvat ja kehittyvät lopulta
korvaamaan varsinaista uskontoa, niin tahdomme tässä erittäin korostaa
sitä seikkaa, ettei kukaan, joka tunsi hänen ylhäisyytensä Bienvenun,
voinut väittää huomanneensa mitään sen tapaista. Sydän loi valoa tämän
miehen koko olemukseen. Tästä valosta lähti myös hänen viisautensa.

Ei mitään opinjärjestelmiä, vaan paljon tekoja. Haihattelevissa
mietiskelyissä on jotain pyörryttävää; mikään ei osota hänen rohjenneen
lähteä järjellään tutkimaan ilmestyskirjan ihmeitä. Apostoli voi kyllä
olla rohkea, mutta piispan täytyy olla varovaisen. Hän olisi varmaankin
tuntenut omantunnon epäilyksiä, jos hän olisi koettanut liian syvältä
tutkia muutamia ongelmia, joiden on määrä jäädä erinäisten voimakkaiden
suurhenkien selvitettäviksi. Pyhä kauhu täyttää ihmismielen suuren
salaisuuden edessä; synkeät oviaukot ovat tosin aivan ammollaan, mutta
joku ääni sanoo sinulle, että siitä ei ole lupa astua sisään, jos
tahtoo henkensä säilyttää. Turma sille, joka rohkenee tunkeutua sisään!
Puhtaan ajattelun ja mietiskelyn mittaamattomissa syvyyksissä
liikkuvat, niin sanoaksemme opinkaavojen yläpuolelle asettuneet nerot
ikäänkuin esittävät aatteensa suoraan Jumalalle. Heidän rukouksensa
on täynnä rohkeita väitteitä. Heidän jumalanpalveluksensa on
tutkistelemusta. Tuo on välitöntä uskontoa, täynnä levottomuutta ja
vastuunalaisuutta sille, joka rohkenee astua sen jyrkille poluille. --

Inhimillisellä mietiskelyllä ei ole rajoja. Omalla uhallaan tutkii ja
kaivelee se sitäkin, joka sitä häikäisee. Saattaisipa melkein sanoa,
että jonkunlaisen hämmästyttävän vastavaikutuksen voimasta hän myös
siten häikäisee luontoa; meitä ympäröivä salaperäinen maailma antaa
takaisin sen, mitä se saakin, ja onpa näin ollen luultavaa että
tutkistelijoita myös tutkitaan. Miten asian laita lieneekään, on niitä
maan päällä ihmisiä -- ovatko he ihmisiä? -- jotka huomaavat selvästi
haaveilun näköpiirin rajalla suunnattomia korkeuksia, ja jotka saavat
nauttia loppumattomain vuorten hirmunäystä. Hänen ylhäisyytensä
Bienvenu ei ollut näitä ihmisiä; hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut
mikään nero. Häntä olisivat kauhistuttaneet nämä rajattomat korkeudet,
joiden huipuilta muutamat suuretkin henget, kuten Swedenborg ja Pascal,
ovat syöksyneet mielipuolisuuden kuiluun. Näillä mahtavilla unelmilla
on kyllä siveellinen arvonsa, ja näitä vaikeakulkuisia teitä voi kyllä
lähetä ihannetäydellisyyttä. Mutta hän kävi evankeliumin oikopolkua.

Hän ei yrittänyt lainkaan saada messuhakaansa syntymään Eliaan viitan
laskoksia, hänen ei tehnyt mieli valaista millään tulevaisuuden
tiedolla tapausten käsittämätöntä kulkua, hän ei kokenut puhaltaa
loimuavaan liekkiin kappalten säteilemää hohdetta, hänessä ei ollut
jälkeäkään profeetasta eikä tietäjästä. Tämä nöyrä sielu rakasti, siinä
kaikki.

On mahdollista, että hänen rukouksensa läheni joskus yli-inhimillisen
innostuksen rajoja; mutta liiaksi ei voi rukoilla, yhtä vähän kuin voi
liiaksi rakastaa. Ja jos on kerettiläisyyttä rukoilla käsikirjan
kaavoista välittämättä, niin olivat pyhä Teresia ja pyhä Hieronymus
kerettiläisiä.

Hän kumartui niiden puoleen, jotka vaikeroivat ja niiden, jotka etsivät
sovitusta. Koko maailma näytti hänestä äärettömältä sairashuoneelta;
hän tunsi kuumetta kaikkialla, hän kuuli kaikkialla kärsimystä, ja
yrittämättä ratkaista arvotusta, koki hän parantaa vammoja. Luotujen
kappalten kauhistuttava näky kehitti hänessä hellyyttä. Hän ei muuta
ajatellut kuin löytää itse ja opettaa muille paras tapa sääliä ja
lohduttaa. Kaikki olevainen näytti tästä hyväsydämisestä kummallisesta
papista alituisen murheen murtamalta, joka kaipasi lohdutusta.

Niitä on ihmisiä, joiden työnä on kullan etsiminen; hänen työnään oli
laupeuden etsiminen. Maailman kurjuus oli hänen kaivoksensa. Kaikkialla
vaikeroiva kärsimys oli hänelle vaan tilaisuus saada osottaa aina
altista hyvyyttään. _Rakastakaat toinen toistanne_; sen selitti hän
riittäväksi, muuta hän ei toivonut ja se oli hänen koko oppinsa. Eräänä
päivänä sanoi piispalle samainen senaattori, jonka jo olemme maininneet
ja joka piti itseään "viisaustieteilijänä": "Mutta tarkatkaahan toki
maailman näkymöä; kaikkien sota kaikkia vastaan; voimakkain on aina
älykkäin. Teidän käskynne _Rakastakaat toinen toistanne_ on suuri
tyhmyys". "_Sepä se_", vastasi hänen ylhäisyytensä Bienvenu
levollisesti, "_Jos se on tyhmyys, niin tulee sielun sulkeutua tuohon
tyhmyyteensä niinkuin helmen simpukkaan_". Hän siihen sulkeutui, hän
eli siinä, hän tyytyi siihen täydellisesti; hän jätti syrjään
käsittämättömät kysymykset, jotka viehättävät ja jotka kauhistuttavat,
mietiskelyn mittaamattomat alueet, kaiken olevaisen alkusyytä
tutkistelevan järjen ammottavat kuilut, kaikki nuo samanne päin
pudottavat syvyydet: apostolin Jumalaan, jumalankieltäjän tyhjyyteen:
kohtalon, hyvän ja pahan, olion sodan toista oliota vastaan, ihmisen
omantunnon, eläimen unenkaltaisen ajattelun, kuoleman muutoksen, elämän
muotojen toistumisen haudan tuolla puolen, perättäisten kiintymysten
käsittämättömän vaikutuksen samana pysyvään minuuteen, kaikkien
olioiden synnyn ja alku-aineen, Niilin ja Emsin, sielun, luonnon,
vapauden, pakon; kaikki nuo syvät ongelmat, nuo kamalat, tutkimattomat
asiat, joiden edessä ihmishengen jättiläis-enkelitkin taivuttavat
päänsä; nuo kauhistuttavat kuilut, joita Lukretius, Manu,[28] pyhä
Paavali ja Dante tarkastelevat tuolla leimahtavalla näkemyksellä, joka
katsoessaan äärettömyyttä herkeämättä, värähtämättä silmiin, ikäänkuin
sytyttää siihen uusia tähtiä palamaan.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli aivan yksinkertaisesti ihminen, joka
ulkoapäin todensi nuo salaperäiset ongelmat, ryhtymättä niitä tutkimaan
ja penkomaan ja antamatta niiden häiritä henkensä rauhaa. Hänen
sielussaan asui syvä kunnioitus yötä kohtaan.






TOINEN KIRJA

LANKEEMUS




l.

Matka-päivän ilta.


Lokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui
muuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat
asukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat
talojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina.
Vaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli
keskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän
oli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen.
Syvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän
paahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean,
kellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta
kiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului
sitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä
säkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi
hankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko,
jonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka;
selässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja
aivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta
pahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin,
pää oli keritty ja parta rehotti.

Hiki, kuumuus, jalkaisin patikoiminen, tomu lisäsivät vielä
jonkunlaisen ilettävän sävyn tähän ränsistyneeseen kokonaiskuvaan.

Hiukset oli ajeltu, mutta kuitenkin törröttivät ne huomattavasti; sillä
ne olivat jo alkaneet kasvaa ja niitä ei nähtävästi oltu leikattu
vähään aikaan.

Kukaan ei häntä tuntenut; hän oli ilmeisesti vain joku ohi-kulkija.
Mistä hän tuli? Etelästäkö? Meren rannoilta ehkä. Sillä hän astui
Dignen kaupunkiin samaa katua, joka oli seitsemän kuukautta aikaisemmin
nähnyt keisari Napoleonin kulkevan ohi, matkalla Cannesista Pariisiin.
Tämä mies oli varmaankin kävellyt koko päivän. Hän näytti hyvin
väsyneeltä. Kaupungin toisessa päässä sijaitsevassa entisessä
kauppalassa olivat muutamat vaimoihmiset nähneet hänen levähtävän
Gassendin puistokadun lehmusten siimeksessä ja juovan suihkulähteestä,
joka on lehtokujan äärimäisessä päässä. Hänen oli ilmeisesti hyvin
jano, koska lapset, jotka juoksentelivat hänen perässään, olivat
nähneet hänen pysähtyvän vielä toisenkin kerran parin sadan askeleen
päässä juomaan kauppatorin suihkulähteestä.

Saavuttuaan Poichevert-kadun kulmaukseen kääntyi hän vasemmalle ja
suuntasi askeleensa kaupungintaloa kohti. Sinne hän hävisi, mutta tuli
neljännestunnin kuluttua jälleen näkyviin. Muuan santarmi istui lähellä
porttia samalla kivipenkillä, jolle kenraali Drouot nousi 4 päivä
maaliskuuta lukemaan kauhistuneelle kansanjoukolle, Dignen asukkaille
julistuksiansa. Mies otti lakin päästään ja tervehti nöyrästi
santarmia.

Vastaamatta hänen tervehdykseensä tähysteli santarmi häntä
tarkkaavasti, seurasi häntä jonkun aikaa silmillään ja pujahti sitten
kaupungintaloon.

Siihen aikaan oli Dignessä mainio majatalo, jonka kilvessä komeili:
"_Colbaan Risti_". Tämän majatalon isäntä oli muuan Jacquin Labarre,
mies, jota pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, koska hän oli erään
toisen Labarren sukulainen, joka taas piti Grenoblessa "_Kolmen
Perintöruhtinaan_" majataloa ja oli palvellut henkivartioväessä.
Keisarin maihinnousun aikoihin kierteli seudulla paljon huhuja tästä
"_Kolmen Perintöruhtinaan_" majatalosta. Kerrottiin, että kenraali
Bertrand oli kuormankuljettajaksi pukeuneena usein tammikuussa tullut
sinne ja että hän oli jaellut sotilaille kunniaristejä ja kylvänyt
porvarein keskeen kourallisittain kultarahoja. Totta onkin, että
keisari saavuttuaan Grenobleen oli kieltäytynyt asettumasta maaherran
palatsiin; hän oli vain kiittänyt pormestaria ja sanonut: _Minä menen
erään kelpo miehen luo, jonka tunnen_, ja hän oli mennyt _Kolmeen
Perintöruhtinaaseen_. Tämä _Kolmen Perintöruhtinaan_ Labarrea kohdannut
kunnia sädehti hohdettaan vielä kahdenkymmenenviiden lieuen päässä
asuvaan _Colbaan Ristin_ Labarreenkin. Hänestä sanottiin kaupungissa:
_Se on sen Grenoblen Labarren serkku_.

Mies ohjasi askeleensa tätä majataloa kohti, joka oli paras koko
paikkakunnalla. Hän astui sisään keittiöön, joka oli aivan kadun
tasalla. Kaikissa uuneissa humisi tuli; suuri pystyvalkea loimusi
hauskasti takassa. Isäntä, joka oli samalla kertaa myös kyökkimestari,
hyöri lieden ääressä kastrullien ja patojen kimpussa, ja valmisteli
kovin toimessaan mainiota ateriaa muutamille kuorma-ajureille, joiden
kova-ääninen nauru ja puheensorina kuului viereisestä huoneesta.
Jokainen matkustajahan tietää, ett'eivät kutkaan pidä parempia päiviä
kuin kuorma-ajurit. Lihava murmeli, valkeita peltopyitä ja pari metsoa
kärisi pitkässä paistinvartaassa tulen hohteessa; uunissa kypsyi pari
aimo toutainta Laureten järvestä ja Allozen järvestä pyydystetty rautu.

Kuullessaan oven avautuvan ja uuden tulokkaan astuvan sisään, kysäsi
isäntä kohottamatta silmiään paisteistaan:

"Mitä herra tahtoo?"

"Tahdon saada ruokaa ja yösijan", sanoi mies.

"Mikään ei käy sen helpommin päinsä", vastasi isäntä. Siinä hetkessä
käänsi hän päätään, huomasi yhdellä silmäyksellä matkamiehen koko
ulkonaisen muodon ja lisäsi: "Kunhan vaan maksatte".

Mies veti mekkonsa taskusta suuren nahkakukkaron ja vastasi:

"Kyllä minulla on rahaa".

"Siinä tapauksessa: nöyrin palvelijanne", sanoi isäntä.

Mies pani kukkaron takaisin taskuunsa, heitti matkalaukun seljästään ja
laski sen maahan oven pieleen, piti kepin yhä kädessään ja istuutui
matalalle jakkaralle tulen ääreen. Digne sijaitsee vuoristossa.
Lokakuun illat ovat jo aika kylmiä.

Siinä liikkuessaan edestakaisin tarkasteli isäntä matkamiestä useaan
toviin.

"Jokohan kohta saa ruokaa?" kysyi mies.

"Aivan heti", vastasi isäntä.

Sillävälin kun vieras lämmittelihe selkä huoneeseen päin käännettynä,
veti arvoisa ravintoloitsija Jacquin Labarre lyijykynän taskustaan ja
repäisi sitten kulman jostain vanhasta sanomalehdestä, joka lojui siinä
pienellä pöydällä akkunan ääressä. Valkeaan reunustaan kirjotti hän
pari riviä, kääri lapun kokoon sitä sen paremmin sulkematta ja antoi
paperipalan eräälle poikaviikarille, joka näytti samalla kertaa
olevan sekä hänen kyökkipoikansa että palvelijansa. Ravintoloitsija
kuiskasi sanasen pojan korvaan ja lapsi lähti juosta vilkkasemaan
kaupungintalolle päin.

Matkamies ei ollut tästä kaikesta huomannut mitään.

Hän kysyi vieläkin kerran: "Jokohan kohta saa ruokaa?"

"Aivan heti", vastasi isäntä.

Poikanen palasi. Hän toi paperilapun takaisin. Isäntä avasi sen
hätäisesti, aivan niinkuin se, joka odottaa vastausta. Hän näytti
lukevan tarkkaavasti, sitten pudisti hän päätänsä ja jäi hetkiseksi
miettimään. Vihdoin astui hän askeleen matkamiestä kohti, joka näytti
vaipuneen raskaisiin mietiskelyihin.

"Herra", sanoi hän, "en voi ottaa Teitä huoneisiini".

Mies kohousi puoleksi istualtaan.

"Mitä! Pelkäättekö, ett'en maksa? Tahdotteko, että maksan etukäteen?
Minulla on rahaa, johan sen sanoin".

"Ei vika ole siinä".

"Missä sitten?"

"Teillä on rahaa..."

"On kyllä", sanoi mies.

"Mutta minulla", sanoi isäntä, "minulla ei ole huonetta".

Mies vastasi tyynesti: "Pankaa minut sitten vaikka talliin".

"En voi".

"Miksi ette?"

"Hevoset anastavat kaiken alan".

"No", jatkoi mies, "on kai joku nurkkanen ullakolla ja kupo olkia. Vaan
senhän näemme aterian jälkeen".

"En voi antaa teille ruokaa".

Tämä sävyisällä, mutta jäykällä äänellä annettu selitys näytti
vieraasta sangen vakavalta. Hän nousi seisoalleen.

"Mitä joutavia! Minähän kuolen nälkään. Olen kävellyt aamunkoitosta
asti, kaksitoista lieutä. Minä maksan. Minun täytyy saada syödäkseni".

"Ei minulla ole antaa", sanoi isäntä.

Mies purskahti nauruun ja kääntyi lieteen ja uuneihin päin.

"Eikö todellakaan! Entäs nämä?"

"Ne on jo tilattu".

"Kuka ne on tilannut".

"Nuo kuorma-ajurit tuolla".

"Kuinka monta heitä on?"

"Kaksitoista".

"Mutta tuossahan on ruokaa kahdellekymmenelle".

"He ovat tilanneet kaiken ja maksaneet kaiken etukäteen".

Mies istuutui jälleen ja sanoi ääntään korottamatta:

"Minä olen majatalossa, minun on nälkä ja minä en täältä lähde".

Silloin kumartui isäntä hänen korvaansa ja sanoi äänenpainolla, joka
sai miehen säpsähtämään:

"Menkää nyt tiehenne".

Matkamies oli juuri kumartunut korjaamaan keppinsä rautaisella päällä
muutamia kekäleitä tuleen; hän käännähti äkkiä päin, ja kun hän oli
avaamaisillaan suunsa vastatakseen, silmäsi isäntä häntä tuikeasti ja
lisäsi hiljaa:

"Kas niin! Mitäpä pitkistä puheista. Tahdotteko, niin sanon nimenne?
Teidän nimenne on Jean Valjean. Tahdotteko, niin sanon vielä, mikä Te
olettekin? Nähdessäni Teidän astuvan sisään, epäilin jo jotakin.
Lähetin tuon pojan kaupungintalolle ja tässä on vastaus. Osaatteko
lukea?"

Näin puhuen ojensi hän vieraalle avatun paperilapun, joka oli juuri
tehnyt matkan majatalosta kaupungintaloon ja kaupungintalosta
majataloon. Mies silmäsi sitä. Ravintoloitsija jatkoi pienen
äänettömyyden jälkeen:

"Minun on tapana olla kohtelias kaikille. Suorikaa tiehenne".

Mies painoi päänsä alas, otti laukun, jonka oli laskenut maahan, ja
lähti ulos.

Hän kulki pääkatua. Hän käveli umpimähkään, hiipien aivan talojen
vieritse, niinkuin tekee nöyryytetty, murheellinen mies. Hän ei
katsonut kertaakaan taakseen. Jos hän olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt
_Colbaan Ristin_ ravintoloitsijan talonsa kynnyksellä, kaikkien
majatalonsa matkustavaisten ja kaikkien ohikulkijain ympäröimänä
kiihkeästi puhumassa ja häneen päin viittomassa, ja kuuntelijain
epäluuloisista ja säikähtyneistä katseista olisi hän saattanut päättää,
että kohdakkoin tulisi hänen saapumisensa herättämään suurta huomiota
koko kaupungissa.

Hän ei kaikesta tuosta huomannut mitään. Surun sortamat ihmiset eivät
katsahda taakseen. He tuntevat liiaksikin, että kova kohtalo heitä
seuraa.

Hän kulki näin hetkisen, käyden yhä umpimähkään eteenpäin läpi
tuntemattomien katujen, unohtaen väsymyksen, niinkuin usein murheiselle
tapahtuu. Äkkiä tunsi hän kiihkeätä nälkää. Yö oli tulossa. Hän
tähysteli ympärilleen, keksiäkseen jonkun suojapaikan.

Komea majatalo oli kääntänyt ovensa lukkoon hänen jälkeensä; hän etsi
jotain yksinkertaista kapakkaa, jotain kurjaa kojua.

Silloin syttyi äkkiä valo kadun toisessa päässä; rautatankoon
kiinnitetty männynoksa kuvastui selvästi iltaruskon kelmeätä kajastusta
vasten. Hän meni sitä kohti.

Se oli todellakin kapakka, sama, joka on vieläkin Chaffautin kadulla.

Matkamies pysähtyi hetkeksi ja katsahti läpi akkunan kapakan matalaan
saliin, jota valaisi pöydällä tuikkiva pieni lamppu ja loimuava
pystyvalkea pesässä. Muutamia miehiä istui ryyppäämässä. Isäntä
lämmittelihe. Haahlasta riippuva rautapata porisi tulella.

Tähän kapakkaan, joka on myös jonkunlainen majatalo, päästään kahta
tietä. Yksi ovi aukeaa kadulle ja toinen pienelle lantapihalle.

Matkamies ei uskaltanut käydä sisään kadunpuoleisesta ovesta. Hän hiipi
pihaan, pysähtyi vieläkin, nosti sitten arkaillen säppiä ja raotti
ovea.

"Kuka siellä?" kysyi isäntä.

"Muuan, joka haluaisi illallista ja yösijan".

"Hyvä on. Täältä saa illallista ja täältä saa yösijaa".

Hän astui sisään. Kaikki miehet, jotka olivat juomisen touhussa,
käännähtivät katsomaan. Häntä tirkisteltiin kotvan aikaa hänen
irrottaessaan laukkuaan.

Isäntä sanoi hänelle: "Tuossa loimuaa tuli. Illallinen kiehuu padassa.
Tulkaahan lämmittelemään, kuomaseni".

Hän istahti lieden ääreen. Hän ojensi väsymyksestä kangistuneet
jalkansa tuleen päin. Padasta levisi miellyttävä tuoksu. Kaikki, mitä
hänen kasvoistaan saattoi erottaa syväänpainetun lakin alta, osotti
jonkunlaista hämärää hyvän olon tunnetta, johon sekottui alituisten
kärsimysten sydäntäsärkevä sävy.

Hänen kasvojensa ääriviivat näyttivät sivulta päin katsottuina lujilta,
voimakkailta ja murheellisilta. Muutenkin olivat hänen piirteensä
kummanlaiset: ensi alussa näyttivät ne nöyriltä mutta lopulta saivat ne
ankaran juhlallisen ilmeen. Silmä tuikki kulmakarvojen alta kuin tuli
risukasasta.

Mutta pöydän ääressä istuvain miesten joukossa oli muuan kalakauppias,
joka oli ennen Chauffaut-kadun kapakkaan päätymistään käynyt viemässä
hevosensa Labarren talliin. Salliman oikku satutti niinkin, että hän
oli aamulla jo kohdannut tämän samaisen epäilyttävän näköisen
muukalaisen Bras d'Assen ja ... (nimen olen unohtanut; luulen kuitenkin
sen olleen Escoublon) välillä. Tämä mies oli vielä hänet kohdatessaan,
ylen väsyneeltä kun näytti, pyytänyt päästä tarakkaan, mihin
kalakauppias oli vastannut hoputtamalla hevosensa nopeampaan hölkkään.
Tämä kalakauppias oli puoli tuntia aikaisemmin ollut siinä joukossa,
joka ympäröi Jacquin Labarrea, ja oli itsekin kertonut aamuisen
vastenmielisen kohtauksensa _Colbaan Ristin_ väelle. Hän antoi
paikaltaan salaisen merkin kapakan isännälle. Isäntä tuli hänen
luokseen. He vaihtoivat muutamia sanoja matalalla äänellä. Mies oli
taas vaipunut mietteihinsä.

Kapakan isäntä meni lieden luo, löi äkkiä kätensä miehen olkapäälle ja
sanoi:

"Mene heti tiehesi täältä".

Vieras käännähti ja vastasi lempeästi:

"Vai niin! Tekin siis tiedätte?"

"Tiedän".

"Ne ajoivat minut pois tuolta toisesta majatalosta".

"Täältä on sinun myös pakko poistua".

"Minne pitää minun sitten menemän?"

"Muualle".

Mies otti keppinsä ja laukkunsa ja painui ulos.

Kun hän ilmestyi kadulle, oli siellä vastassa joukko lapsia, jotka
olivat seuranneet häntä _Colbaan Rististä_ lähtien ja jotka näyttivät
häntä odottaneen; nämä alkoivat viskellä häntä kivillä. Hän kääntyi
vihaisesti ympäri ja uhkasi heitä kepillään; lapset pyrähtivät pakoon
kuin lintuparvi.

Hän joutui kulkeneeksi vankilan sivu. Portin pielessä roikkui
rautaketju merkki-kellosta. Hän soitti.

Aukeni luukku.

"Herra portinvartija", sanoi hän, ottaen lakin kunnioittavasti
päästään, "ettekö tahtoisi olla hyvä ja majottaa minut täksi yöksi?"

Ääni vastasi:

"Vankila ei ole mikään majatalo. Toimittakaa itsenne vangituksi. Kyllä
silloin ovet aukeavat".

Luukku sulkeutui.

Hän poikkesi muutamalle syrjäkadulle, jonka varrella on paljon
puutarhoja. Toisia ympäröivät vain pensasaidat, mikä tekee kadun paljon
hauskemman näköiseksi. Näiden puutarhojen ja pensasaitojen keskellä
äkkäsi hän erään pienen, yksikerroksisen talon, jonka yhdestä akkunasta
pilkotti valoa. Hän tirkisti tästäkin akkunasta sisään, niinkuin oli
kapakassakin tehnyt. Hän näki suuren kalkkiseoksella valkaistun
huoneen, kukallisella pumpulikankaalla verhotun vuoteen ja kehdon
nurkassa, muutamia puutuoleja ja kaksipiippuisen pyssyn seinällä
riippumassa. Keskellä huonetta oli katettu ruokapöytä. Kuparilamppu
valaisi karkeasta palttinasta valmistettua pöytäliinaa, tinainen
haarikka loisti kuin hopea, viiniä täynnä, ja ruskea liemi-astia
höyrysi. Pöydän ääressä istui noin neljänkymmenen vuotias, iloisen ja
avomielisen näköinen mies, ja hypitteli pientä lasta polvellaan. Hänen
lähellään imetti vielä aivan nuori vaimo toista lasta. Isä nauroi,
lapsi nauroi, äiti hymyili.

Muukalainen jäi hetkeksi miettien katselemaan tätä tyynnyttävää,
suloista näkyä. Mitä liikkui hänen mielessään? Hän yksin olisi siihen
osannut vastata. Mahdollisesti ajatteli hän, että tämä iloa uhkuva talo
olisi myös vieraanvarainen, ja että hän varmaankin täältä, missä hän
näki niin paljon onnea, löytäisi myös hiukan sääliä.

Hän kopahutti ruutuun hyvin hiljaa.

Ei kuultu.

Hän kopahutti toistamiseen.

Hän kuuli vaimon sanovan: "Ukkoseni, luulin kuulleeni koputusta".

"Eikös mitä!" vastasi mies.

Hän kopahutti kolmannen kerran.

Mies nousi seisaalleen, otti lampun ja avasi oven.

Hän oli isokasvuinen mies, puoleksi talonpoika, puoleksi käsityöläinen.
Hänellä oli vyöllään suuri nahkainen esivaate, joka kohosi aina
vasemmalle olkapäälle asti ja jonka vyössä pullotti kuin taskussa ikään
vasara, punainen nenäliina, ruutisarvi ja kaikenlaisia muita esineitä.
Hän heilahutti päätään taaksepäin; väljä, alaskäännetty paidan kaulus
päästi näkyviin hänen valkean, paljaan kaulansa, vahvan kuin härällä.
Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, suunnaton musta poskiparta, pienet
silmät, kasvojen alaosa ulkoneva, ja jokaisessa piirteessä tuo sävy,
jota on mahdoton sanoin kuvata, että hän on herra talossaan.

"Herra, sanoi matkamies, pyydän anteeksi. Tahtoisitteko Te antaa
minulle maksua vastaan lautasellisen lientä ja nukkuakseni nurkan
tuossa vajassa, joka näkyy tuolla puutarhassa? Sanokaa, tahtoisitteko?
Maksua vastaan".

"Kuka Te olette?" kysyi talon haltija.

Mies vastasi: "Tulen Puy-Moissonista. Olen kävellyt koko päivän,
kaksitoista lieutä. Voisitteko Te? Maksua vastaan".

"Enpä minä kieltäytyisi", sanoi talonpoika, "ottamasta luokseni kunnon
ihmistä, joka maksaa kulunkinsa. Mutta miksi ette mene majataloon?"

"Siellä ei ollut tilaa".

"Kerrassaan mahdotonta! Eihän tänään ole markkina- eikä edes toripäivä.
Oletteko käynyt Labarrella?"

"Olen".

"Entä sitten?"

Matkamies vastasi hämillään: "En oikein tiedä. Hän ei vaan ottanut
minua vastaan".

"Oletteko käynyt Chaffaut-kadun kapakassa?"

Vieraan hämminki kasvoi. Hän sopersi:

"Ei sielläkään otettu minua vastaan".

Talonpojan kasvoille lennähti epäluuloinen ilme. Hän tarkasti vierasta
kiireestä kantapäähän ja äkkiä huudahti hän ikäänkuin vavahtaen:

"Ehkä Te olettekin se mies? -- -- --"

Hän silmäsi uudelleen vierasta, peräytyi kolme askelta, pani lampun
pöydälle ja otti pyssyn seinältä.

Sillävälin oli vaimo, kuullessaan talonpojan sanat: _Ehkä Te olettekin
se mies_? -- -- -- noussut paikaltaan, ottanut molemmat lapset syliinsä
ja paennut kiireen vilkkaa miehensä taakse, mistä hän nyt katseli
vierasta kauhistuneena, kaula paljaana, silmät pyöreinä säikähdyksestä,
mutisten hiljaa: _Tso-maraude_.[29]

Kaikki tämä tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin on mennyt sen kertomiseen.

Silmäiltyään vielä muutaman hetken vierasta, niinkuin silmäillään
myrkyllistä kyykäärmettä, palasi talon isäntä ovelle ja sanoi:

"Tiehesi!"

Mies yritti: "Armosta! Lasi vettä!"

"Kuula kalloosi!" vastasi talonpoika.

Sitten sulki hän räiskien oven ja matkamies kuuli kaksi vahvaa salpaa
työnnettävän eteen. Hetkistä myöhemmin sulkeutuivat ikkunanluukutkin,
ja ulos kuului paikalleen painettavan rautakangen kolina.

Ilta yhä pimeni. Alppien kolea tuuli puhalsi. Yhä heikkenevässä päivän
valossa huomasi vieras matkalainen eräässä katuun asti ulottuvassa
puutarhassa jonkunlaisen kojuntapaisen, joka hänestä näytti
turve-möhkäleistä rakennetulta. Hän hyppäsi päättävästi puu-aidan yli
ja pääsi puutarhaan. Hän läheni kojua. Siinä oli ovena ahdas, matala
aukko, ja koko laitos muistutti niitä kojuja, joita teiden korjaajat
rakentavat suojakseen maanteiden varsille. Hän ajatteli ehkä todella
tavanneensa jonkun tientekijän asumuksen. Vilu häntä värisytti ja nälkä
ahdisti. Hänen oli täytynyt olla nälkäänsä sammuttamatta, mutta
tarjosihan tuo edes suojaa kylmyyttä vastaan. Tämänlaisissa asumuksissa
ei öisin ole tavallisesti ketään. Hän paneutui mahalleen ja ryömi
kojuun. Siellä oli lämmin, ja hän tapasi sieltä sitäpaitsi mainion
olkivuoteenkin. Tälle vuoteelle jäi hän hetkiseksi pitkäkseen, voimatta
jäsentäkään liikahuttaa, niin lopen väsynyt hän oli. Vihdoin, kun hän
tunsi laukkunsa vaivaavan selässä ja kun siitä saisi mainion
päänaluksen, ryhtyi hän irrottamaan sen hihnoja. Silloin räjähti
raivoisa murina. Hän kohotti katseensa. Suunnattoman suuren verikoiran
pää kuvastui selvästi kojun suulla.

Tämä oli siis koirakoppi.

Mies oli itse pelottavan voimakas; hän käytti keppiä lyömä-aseenaan ja
laukkua kilpenään ja pääsi niin miten kuten kopista ulos; mutta hänen
repaleisen pukunsa reijät olivat tuntuvasti suurenneet.

Hän meni samoin ulos koko puutarhastakin, mutta takaperin päin astuen,
koska hänen oli pakko, pitääkseen koiraa kurissa, turvautua erääseen
kepin käyttelytapaan, jota moisen miekkailutaidon mestarit kutsuvat
_peitetyksi ruusuksi_.

Vaivoin kiivettyään jälleen aidan yli ja taas seisoessaan kadulla,
yksinään, ilman majapaikkaa, ilman kattoa päänsä päällä, ilman suojaa,
kun hänet oli ajettu pois tältä olkivuoteelta ja tästäkin kurjasta
kopista, vaipui hän melkein vaipumalla eräälle kivelle, ja muuan
ohikulkija oli kuullut hänen huudahtavan: "Minä en ole edes koiran
arvoinen!"

Pian hän kuitenkin kohosi seisaalleen taas ja alkoi kävellä. Hän meni
kaupungista ulos, toivoen löytävänsä kedoilla jonkun puun tai
vilja-auman suojakseen.

Hän kulki näin kotvan, pää riipuksissa rinnalla. Kun hän tunsi olevansa
kaukana kaikista ihmisasunnoista, kohotti hän silmänsä ja tähysteli
ympärilleen. Hän oli keskellä peltoa. Hänen edessään kohosi tuollainen
matala kumpu, jota peitti lyhyeksi leikattu sänki, niin että se näin
elonkorjuun jälkeen näytti aivan ajetulta päältä.

Taivaanranta oli sysimusta. Se ei ollut yksistään yön pimeyttä.
Matalalla laahustavat pilvet näyttivät melkein ottavan kumpuun kiinni,
ja kohotessaan täyttivät ne vähitellen koko taivaan. Mutta kun kuu oli
juuri nousemassa ja ilmassa väreili vielä iltaruskon viimeinen hohde,
muodostivat nuo pilvet taivaanlaelle jonkunlaisen vaalean kupukaaren,
josta lankesi maille ja mantereille heikkoa loistetta.

Maa asui siis kirkkaammassa valaistuksessa kuin taivas, mikä
saa aikaan erinomaisen synkeän vaikutuksen. Ja kukkula kuvastui
epäselvine, heikkoine hahmopiirteineen hämäränä ja kalpeana tummalle
taivaanrannalle. Kokonaisuus oli kauhean ahdas, synkkä ja painostava.
Ei mitään näkynyt pellolla eikä kukkulalla, paitsi muuatta puupahaista,
joka siinä vääränä värjötteli parin askeleen päässä matkalaisesta.

Silminnähtävästi ei tämä mies suinkaan omannut niitä mielen ja sielun
hienostuneita taipumuksia, jotka saattavat ihmisen herkkänä tajuamaan
kappalten salaperäisiä muotoja. Kuitenkin oli tässä taivaassa, tässä
kummussa, tässä tasangossa ja tässä puussa jotakin niin syvän
lohdutonta, että hän lyhyen pysähtymisen ja mietinnän jälkeen äkkiä
kääntyi takaisin. Niitä on hetkiä, jolloin luonto näyttää suorastaan
vihamieliseltä.

Hän palasi samaa tietä takaisin. Dignen portit olivat suljetut. Digneä,
joka uskonsodissa kesti useita piirityksiä, ympäröivät vielä v. 1815
vanhat nelikulmaisten tornien reunustamat, nykyään hävitetyt muurit.
Hän etsi aukon ja astui jälleen kaupunkiin.

Oli ehkä noin kahdeksan aika illalla. Kun hän ei tuntenut katuja, alkoi
hän taas käyskennellä umpimähkään.

Näin osui hän maaherran palatsille, sitten seminaarille. Kulkiessaan
tuomiokirkon torin poikki heristi häh nyrkkiään Herran huoneelle.

Tämän samaisen torin kulmauksessa on kirjapaino. Siellä painettiin
ensiksi keisarin ja keisarillisen henkivartioväen julistukset
armeijalle, jotka oli tuotu Elban saarelta ja jotka Napoleon itse oli
sanellut.

Väsymyksestä nääntyneenä ja kaiken toivonsa kadottaneena sortui hän
kivipenkille, joka oli tämän kirjapainon oven ääressä.

Muuan ijäkäs nainen astui juuri silloin ulos kirkosta. Hän näki miehen
pimeässä pitkänään värjöttävän. "Mitä te siinä teette, ystäväiseni?"
sanoi hän.

Mies vastasi tylysti ja vihan kaiku äänessä: "Ettekö näe, hyvä ihminen,
että minä makaan!"

'Hyvä ihminen' -- hän ansaitsi todellakin tämän nimen -- oli rouva
markiisitar de R.

"Tällä penkillä?" jatkoi nainen.

"Yhdeksäntoista vuotta on minulla ollut patjana puu", sanoi mies;
"tänään on minulla patjana kivi".

"Oletteko ollut sotamiehenä?"

"Niinpä niin, hyvä ihminen. Sotamiehenä".

"Miksi ette mene majataloon?"

"Kosk'ei minulla ole rahaa".

"Surkeata", sanoi rouva de R., "eikä minullakaan ole kukkarossani
enempää kuin kaksikymmentä penniä".

"Antakaa nekin".

Mies sai nuo kaksikymmentä penniä. Rouva de R. jatkoi:

"Te ette voi niin vähillä rahoilla saada yösijaa majatalosta. Oletteko
edes koettanutkaan? Mahdotonta on Teidän viettää yötänne tässä. Teidän
on varmaankin vilu ja nälkä. Ihmisten olisi pitänyt edes
armeliaisuudesta suoda Teille suojaa".

"Minä olen kolkuttanut kaikille oville".

"Ja miten kävi?"

"Kaikkialta on minut ajettu pois".

'Hyvä ihminen' kosketti miehen käsivarteen ja näytti hänelle torin
toisella puolella erästä pientä taloa piispanpalatsin vieressä.

"Te sanotte kolkuttaneenne kaikille oville?" jatkoi hän.

"Niin".

"Oletteko kolkuttanut tuolle?"

"En".

"Kolkuttakaapas sille".




2.

Varovaisuus neuvoo viisautta.


Tultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut
jotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa
suurta teosta _Velvollisuuksista_, mutta pahaksi onneksi jäi se
keskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon
opettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli
jaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet
yhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman
mukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat
tärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee
velvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään
kohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII,
12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut
velvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä
toisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten
velvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien
ja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja
palvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten
velvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet
Korinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset
sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista
kristittyjen luettavaksi.

Hän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille
neliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun
rouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista
pöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi
piispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki
kirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.

Ruokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni
kadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.

Rouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.

Siinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neiti
Baptistinen kanssa.

Lamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen
tuli.

On sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta,
jotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire
lyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka,
hento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku,
jonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut
Pariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia,
joilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä
tuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloire
_talonpoikaisvaimolta_ ja neiti Baptistine _säätyläisnaiselta_. Rouva
Magloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa
samettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä
ylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta
villakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun
puvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen
ja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli
yläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat
puolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla.
Neiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine
uumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja
nappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle.
Rouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen
erilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli
alahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen
äkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän
hänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta
heti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten
olemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti
Baptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään.
Nuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat
silmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen
olemuksensa henki -- sen olemme jo alussa maininneet -- sanomatonta
hyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen;
mutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti
sydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina
pyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan,
uskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen,
haihtunut muisto!

Neiti Baptistine kertoi myöhemmin niin usein, mitä tuona iltana
tapahtui piispan asunnossa, että monet vielä elävät henkilöt muistavat
pienimmätkin yksityisseikat.

Piispan astuessa huoneeseen jutteli rouva Magloire jotenkin
innokkaasti. Hän selitti neidille erästä asiaa, joka oli piispallekin
hyvin tuttu ja johon hän oli tottunut. Oli kysymys pääoven säpistä.

Selvisi, että rouva Magloire oli illallisostoksilla käydessään kuullut
kaikkialla kummia kerrottavan. Puhuttiin jostain epäilyttävän
näköisestä maankiertäjästä; tiedettiin, että muuan suuresti epäiltävä
kulkuri oli saapunut kaupunkiin, missä hän varmasti vielä nytkin
oleskeli, ja myönnettiin mahdolliseksi, että niillä ihmisillä, jotka
rohkenevat myöhään liikuskella ulkona tänä yönä, tulisi olemaan sangen
vastenmielisiä kohtauksia. Rouva Magloire selvitti myöskin, että
poliisilaitos oli kovin kurjassa kunnossa, koska maaherra ja pormestari
eivät olleet paraita ystäviä, vaan kokivat vahingoittaa toinen toistaan
kaikenlaisilla tapahtumilla. Niin muodoin oli viisasten ihmisten
itsensä toimitettava poliisin virkaa ja suojeltava itseään hyvin, sekä
huolellisesti lukottava, varustettava ja vahvistettava talonsa ja
_etenkin oli tarkasti suljettava kaikki ovet_.

Rouva Magloire pani painoa tälle viimeiselle lauseelle. Mutta piispa
oli tullut kylmänpuoleisesta huoneestaan, istunut takan ääreen
lämmittelemään, ja nyt ajatteli hän jo muita asioita. Hän ei tarttunut
siihen voima-sanaan, jonka rouva Magloire oli juuri singahuttanut.
Rouva Magloire toisti huomautuksensa. Tahtoen tyydyttää rouva Magloirea
veljeään loukkaamatta, rohkeni neiti Baptistine silloin arastellen
sanoa:

"Veljeni, kuuletteko, mitä rouva Magloire sanoo?"

"Kuulin jotain hämärästi", vastasi piispa. Siirtäen hiukan tuoliaan,
laskien molemmat kätensä polvilleen ja kohottaen vanhaa palvelijaansa
kohti sydämelliset, lempeän leikilliset kasvonsa, joita tuli alhaalta
päin valaisi, sanoi piispa sitte: "No mikä hätänä? Mitä sitten on
tapahtunut? Uhkaako meitä sitten joku suuri vaara?"

Silloin alotti rouva Magloire juttunsa aivan alusta, lisäillen oheen
yhtä ja toista, sitä itsekään huomaamatta. Näytti tosiaankin hyvin
luultavalta, että muuan mustalainen, muuan maankulkija, jonkunlainen
hirveä kerjäläinen oleskeli tätä nykyä kaupungissa. Hän oli käynyt
pyytämässä asuntoa Jacquin Labarrelta, mutta tämä ei ollut ottanut
häntä vastaan. Hänen oli nähty tulevan kaupunkiin Gassendin puistokatua
pitkin ja maleksivan kaduilla illan hämärtyessä. Se oli sellainen
pussiselkäinen, hirveän näköinen emäroisto.

"Oikeinko totta!" sanoi piispa. Tämä kysyvä huudahdus rohkaisi rouva
Magloirea. Se näytti osottavan, että piispa joutuisi kohta hänkin
kiihkoihinsa. Hän jatkoi voitonvarmana:

"Niin, niin, Teidän Ylhäisyytenne! Niin se on. Kyllä nyt tänä yönä
kaupungilta hirveitä kuuluu. Kaikki sanovat niin. Ja kun se
poliisilaitoskin on niin kurjassa kunnossa (tarpeellinen toistaminen).
Eletään tällaisessa vuoristoseudussa, eikä ole yöllä edes lyhtyjä
kaduilla! Pitäähän sitä uloskin mennä. Eihän sitä voi aina sisässäkään
olla kuin hiiri loukossaan! Ja sen minä sanon, Teidän Ylhäisyytenne, ja
neiti sanoo samoin -- -- --"

"Minä en sano mitään", keskeytti sisar. "Mitä veljeni tekee, on hyvin
tehty".

Rouva Magloire jatkoi, aivan niinkuin ei häntä olisi kukaan
vastustanutkaan:

"Me sanomme vain, ett'ei tämä talo ole ensinkään turvattu. Jos Teidän
Ylhäisyytenne sallisi, menisin minä sanomaan lukkoseppä Paulin
Museboisille, että hän tulisi korjaamaan nuo ränsistyneet ovitelkeet:
siihen menee vain pari minuuttia, ja minä sanon, että lukkoja
tarvitaan, Teidän Ylhäisyytenne, vaikk'ei sitten pitemmäksi aikaa kuin
täksi yöksi. Sillä sanon minä senkin, että ovi, jonka kuka tahansa
ohikulkija voi ulkoapäin avata säpistä, on kaikista kamalin kapine! Ja
sitten kun Teidän Ylhäisyytenne aina vain sanoo: astukaa sisään, ja
sitten vaikka ihan keskellä yötä tulisi, niin ei tarvitse Jumala
nähköön edes lupaa pyytää..."

Siinä silmänräpäyksessä putosi ovelle voimakas isku.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.




3.

Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.


Ovi aukeni.

Se aukeni äkkiä, selko seljälleen, aivan niinkuin joku olisi sitä
kiukuissaan ja voimainsa tiestä työntänyt.

Muuan mies astui sisään.

Tämän miehen tunnemme me jo. Se oli sama matkalainen, jonka äsken
näimme harhailevan suojan haussa.

Hän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki.
Laukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva,
väsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan
näköinen. Se oli synkeä ilmestys.

Rouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran
ja jäi sitten suu auki tuijottamaan.

Neiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan
miehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään
hitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen
kasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.

Piispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.

Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen
vieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä
päähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta
piispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:

"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana.
Olen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä
päivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni,
Pontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään
olen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana
näille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne
minut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä
kaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle
sanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole
tahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle,
portinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira
puri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut
ihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille,
nukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt.
Ajattelin, että siitä rupe

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47876