← catalogue

Kahden taalarin raha

by A. E. Ingman · Finnish · Gutenberg #47863 · 298,950 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kahden taalarin raha
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kahden taalarin raha

Author: A. E. Ingman


        
Release date: January 3, 2015 [eBook #47863]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47863

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHDEN TAALARIN RAHA ***

KAHDEN TAALARIN RAHA

Kirj.

A. E. Ingman



Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.






I.


Kun katselet Suomen läntisen rannikon merikorttia, huomaat 64. ja 65.
leveysasteen välillä noin kolme peninkulmaa rannikosta muutamia pieniä
saaria. Nämä saaret muodostavat oikean pienen saariston tai paremminkin
kariston, sillä ainoastaan yhdellä luodolla kasvaa puita. Vettä on
saarten läheisyydessä vähän, ehkä parikymmentä jalkaa vain. Siksi
laivat karttavat näitä reittejä tarkoin.

Merikortissa näillä saarilla ei ole nimeä, mutta lähipitäjissä ne
tunnetaan nimellä Muklarit eli Muklarien saaret.

Nimi Muklarit on arvatenkin lyhennetty sanasta "Mukulakarit". Serkkuni
Tom ei kuitenkaan usko tähän selitykseen. Hän väittää että nimi on
ruotsin kielestä mongerrettu ja viittaa muka siihen, että saaret ovat
entisinä aikoina olleet salakuljettajien tyyssijana.

Rantakylässä vastapäätä Muklareita olen syntynyt ja kasvanut. Äitini
kuoleman jälkeen lähti isäni Amerikkaan ja jätti minut, joka olin juuri
rippikoulun käynyt, yksin maailmaan. Onneksi enoni oli juuri silloin
nuoremman rengin tarpeessa ja tarjosi paikan minulle.

Enoni talo ei ollut suuri. Kuten useimmat rannikon asukkaat enonikin
sai osan elannostaan merestä. Hän oli taitava ja onnekas kalastaja,
joten talossa tultiin hyvin toimeen, vaikka rikkauksista ei voitukaan
puhua.

Jo ennen nyt alkanutta vakinaista palvelustani olin useana kesänä ollut
enoni talossa kesärenkinä, parhaasta päästä apulaisena kalastuksessa.
Tunsin siis entuudestaan talon olot. Kalastaminen on raskasta työtä,
eikä kalastuskautena ole paljon aikaa nukkumiseen. Usein muutama tunti
vain, kunhan kalat on ensin perattu ja pyydykset reilattu. Ja sitten
taas uudestaan pyyntiin. Mutta tämähän oli niin kuin ollakin piti,
siihen olin jo aikaisemmin tottunut. En siis pitänyt työtä liian
raskaana. Ja jos kesällä satuin laihtumaan, niin laihtui siinä moni
muukin. Talvella ei enoni talossa ollut sen pahempaa kiirettä kuin
toistenkaan talonpoikain kodeissa. Silloin oli aikaa lihoa niin minulla
kuin muillakin.

Enoni oli purjehtinut merillä koko nuoruutensa ja parhaan osan
miehuusvuosiaankin. Jossakin Englannin merikoulussa hän kuuluu
suorittaneen aliperämiestutkinnon, jonka tähden muutamat sanoivat
häntä kapteeniksi. Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan itse hyväksynyt.
Jossakin vieraassa maassa hän oli mennyt naimisiin, ja tullessaan
kuusikymmenvuotiaana kotiin oli hänellä pieni poika mukanaan. Kuten
moni muukin vanha merimies hän osti säästörahoillaan pienen talon
vanhasta kotikylästään. Siinä hän päätti elää loppuikänsä
maanmarriaisena.

Mutta poika oli kuin merimieheksi syntynyt. Tullessani taloon hän oli
vasta kymmenennellä, mutta terhakka poika ikäisekseen. Jo silloin hän
valitteli, ettei palvelusaikaa isän kalastusveneessä laskettaisi hänen
hyväkseen merikouluun pyrittäessä. Hänen isänsä oli tehnyt puhdetöinä
kauniin kolmen jalan pituisen, fregatiksi taklatun laivan, jonka oli
määrä koristaa seurakunnan kirkkoa hänen kuolemansa jälkeen. Tässä
laivassa ei ollut sitä jalusta, harusta tai pylpyrää, jonka nimeä tai
tarkoitusta poika ei olisi tietänyt. Näissä asioissa hän olisi kyllä
selviytynyt ankarastakin merikoulututkinnosta. Ja englannin kielessä
hänellä oli sellaiset tiedot, että moni merikoulun käynytkin olisi
niitä kadehtinut.

Kasteessa oli serkkuni saanut maamoukan nimen. Pekka-nimi oli
arvatenkin tuonut isän mieleen kaukaisen kotimaan, jota hän ei ollut
poikansa syntymisen aikoihin nähnyt viiteentoista vuoteen. Mutta tämä
nimi ei ollut vähääkään omistajansa mieleen, ja niinpä hän hyväksyikin
sen vain isänsä suusta. Muille hän julisti, ettei nuoren merimiehen
nimeksi sopinut mikään muu kuin Bob tai Jack tai Tom. Näistä nimistä
hän oli valmis hyväksymään minkä tahansa.

Koska kaksi ensimmäistä nimeä vaikuttivat liian korskeilta, Pekkaa
ruvettiin vähitellen nimittämään Tupuksi, joksi Tom kansan suussa
kummallisesti vääntyi. Pekka itse ei kyllä tästäkään muodosta pitänyt,
mutta siihen hänen oli kuitenkin tyytyminen. Minä olin ainoa, joka
nimitin häntä Tomiksi, koska hän piti siitä enemmän. Isä taas sanoi
tapelleensa nuorena niin monien Bobien, Jackien ja Tomien kanssa, että
hän nyt vanhoilla päivillään tahtoi olla niistä erossa.

Tällainen poika oli siis serkkuni. Enoni -- Tomin isä -- ei ollut
mikään kärrinkoukku, jollaisiksi vanhat luuvaloiset merimiehet hyvin
usein muuttuvat. Hän oli vielä hyvissä voimissa oleva mies, joka
kalamatkoilla suoritti aina raskaimmat työt. Kalojen perkaamisessa ja
pyydysten reilaamisessa oli Tom yhtä vikkelä kuin mikä tottunut
kalastaja hyvänsä. Ja kun minäkään en ole aivan nahjus, niin ei ole
ihme, että meidän kolmimiehisellä venekunnallamme oli monena syksynä
yhtä paljon kalaa myytävänä kuin toisilla nelimiehisillä.

Kolmella eri kalastuspaikalla oli enollani sauna. Kaukaisin niistä oli
kuitenkin tarpeen vasta myöhemmin kesällä, kevätkesästä siellä ei juuri
kalaa nähty. Tältä saunalta näkyivät Muklarit pienenä harmaansinisenä
pilkkuna kaukana taivaanrannalla.

Tom oli lukemattomia kertoja rukoillut, että isä lähtisi kerrankin
koettamaan kalaonnea Muklareille. En häpeä tunnustaa, että tuo
salaperäinen nimi vaikutti mahtavasti minunkin lapselliseen mieleeni.
Mutta ukko antoi aina saman vastauksen: kun kerran lähempänä on kolme
hyvää kalapaikkaa ja niiden lähettyvillä mukavat saunat, niin miksi
lähteä kaukaisille luodoille, joilla ei ollut saunaa ensinkään, ei
ainakaan kunnollista. Hän kertoi, että jollakin Muklarien luodolla
pitäisi olla kahdeksan kerrosta korkea kalasaunan alku ja kaksisataa
tiiltä. Nämä on saarelle toimittanut parikymmentä vuotta sitten muuan
vanha kalastajaukko, joka vanhuuden houreissaan ei tahtonut kalastaa
muiden kanssa. Hän oli lähtenyt yksin Muklareille vieden mukanaan oven,
pienen lasiruudun, tarpeelliset kattolaudat ja tiilet takan muuraamista
varten.

Ukon puuhista ei kuitenkaan tullut ikinä valmista. Hän oli lähtenyt
rannikolta hyvällä myötäisellä, ja purjehdus oli mennyt hyvin kunnes
Muklarit rupesivat näkymään. Silloin oli tuuli voimistunut myrskyksi,
ja äkkiä oli peikko, Krakla, vilahtanut veneen kokan edessä. Veneen
noustessa seuraavalle aallonharjalle näyttäytyi Krakla uudestaan
hirvittävän suuren lepakon hahmossa. Levitetyin siivin se kulki veneen
edellä. Veneen painuessa aallon pohjaan sitä ei näkynyt, mutta aina
harjalle noustessa oli Krakla jo seuraavan harjalla, josta se poistui
vasta viime tingassa, niin että vene melkein kosketti sitä.

Ukko joka oli vanhan kansan väkeä, osasi kyllä apusanat ja hätäsanat,
mutta häneltä puuttuivat meritursaan pelotussanat, jotka olisivat
olleet juuri tässä tilanteessa tarpeen. Hän ei siis voinut päästä
peikosta erilleen.

Krakla oli useita kertoja yrittänyt kääntyä päin veneeseen
pakottaakseen siten ukon kääntymään takaisin kotirannalle. Mutta
suurista siivistään huolimatta se ei päässyt tuumaakaan vastatuuleen,
myötätuuleen oli kuvatuksen pakko purjehtia senkin. Ukolla oli kyllä
ollut koko ajan henki hampaissa, mutta koska hän oli tavattoman
itsepintainen ja koska Kraklakaan ei näyttänyt hänelle mitään mahtavan,
niin hän oli vain hellittämättä jatkanut matkaansa loppuun aisti.
Saarien välisestä idänpuoleisesta salmesta hän oli purjehtinut
satamaan. Tällöin oli Krakla noussut siivilleen ja lentänyt rumasti
rääkkyen tiehensä.

Ukko oli sitten vetänyt veneensä maalle pienen lahden pohjukassa,
purkanut lastin veneestä ja ryhtynyt heti työhönsä. Se sujui nopeasti,
ja pian oli seinät nostettu tasakertaan asti, päätyjä vain puuttui.
Ukko lähti metsään hakkaamaan tarvitsemiaan päätypuita, ja kuin
tyhjästä nousseena seisoi hänen edessään sotisopaan puettu mies, jolla
oli miekka vyöllä sekä toisessa kädessä jousi ja toisessa tappara. Mies
kielsi jyrkästi vanhusta jatkamasta rakennustaan. Kieltoonsa hän lisäsi
hirvittävän uhkauksen, että jos tällä saarella ikinä kohotetaan
kurkihirsi rakennuksen päälle, niin hän syöksee saaret takaisin meren
syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin.

Nyt ukko ymmärsi, että hän seisoi mahtavampansa edessä. Hän lupasi
paikalla lähteä pois, pyysi vain miestä, ettei tämä nyt taas lähettäisi
Kraklaa hänen tiellensä. Mies lupasikin tämän sillä ehdolla, että ukko
lähtee heti pois ja vannoo pysyvänsä kaukana saarelta.

Ukko oli vannonut, nostanut purjeensa ja lähtenyt. Tuon tapauksen
jälkeen tuskin kukaan on käynyt Muklareilla.

Jos nyt isäntä uskoi tällä kertomuksella pelottaneensa poikaansa
kärttämästä enää kalamatkalle Muklarien saaristoon, niin hän erehtyi
pahan kerran. Minä joka olin jo rippikoulun käynyt, tiesin arvostella
tuollaiset sadut oikeaan arvoonsa. Toisin oli Tom raukan laita. Hänen
mielikuvituksensa oli niin täyteen ahdettu kummituslaivoja, lentäviä
hollantilaisia, meripeikkoja, laivatonttuja ja sen seitsemänlaisia
hullutuksia, että ukon kertomus joutui vain soveliaaseen seuraan. Tästä
lähtien hän ei suonut isälleen rauhallista päivää, vaan uudisti
pyyntönsä tuon tuostakin. Ja kun isä oli luvannut rakentaa hänelle
seuraavana talvena oman veneen, hän uhkasi lähteä heti kesän alussa
yksinään Muklareille.

Tomin vene valmistui kevättalvella, ja se annettiin pojalle hänen
kahdentenatoista syntymäpäivänään. Siitä päivästä ei Tom enää vaivannut
isäänsä turhilla pyynnöillä, mutta ei myöskään puhunut mitään omista
aikeistaan. Mutta isä, joka oli kai pojan alituisesta mangunnasta
tuskastunut, muisti tämän rohkeat aikomukset. Luultavasti hän ajatteli,
että Tom todellakin lähtee luodoille. Siinä tapauksessa on parempi,
että matka tapahtuu hänen johdollaan.

Heti kun kotilahden rannat heittivät jääpeitteensä, isäntä laittoi ison
verkkoveneen vesille ja varusti siihen kaikki tarpeelliset tavarat
pitempää kalastus- ja metsästysmatkaa silmällä pitäen. Lyhyemmillä
kalastusmatkoilla meillä oli tavallisesti vain yksi pyssy mukanamme.
Mutta nyt vietiin myös molemmat suurireikäiset luodikot veneeseen.
Tomkin ymmärsi nyt, että on kysymys matkasta Muklareille. Kareilla
saarten lähistöllä on näet paljon hylkeitä, ja juuri hylkeenpyynnissä
noita aseita oli ennenkin käytetty.

Varustelut pitkää matkaa varten olivat siis kaikin puolin kunnossa.
Jäimme vain odottamaan jäiden lähtöä mereltä.

Mutta enoni elämänkirjaan oli kirjoitettu, ettei hän tulisi koskaan
viemään poikaansa Muklareille. Hän sairastui, ja niin kuin moni vanhus
joka ei ole ollut koko elämässään sairas, hänkin tunsi heti, että tämä
sairaus tulee olemaan hänelle ainoa ja viimeinen. Niin kävikin, ja
viikon kuluttua kätkettiin enoni hautaan. Suruni oli syvä ja
teeskentelemätön, niin myös Tomin, joka oli nyt alaikäisenä jäänyt yhtä
yksinäiseksi maailmaan kuin minäkin aikoinani. Hän oli nyt isäntäni, ja
minä hänen renkinsä.

Pidettiin itsestään selvänä asiana, ettei matkasta Muklareille tule
mitään. Sen paremmin Tomilla kuin minullakaan ei ollut siihen enää
mitään halua. Muutamat naapurit, niiden joukossa lautamies, pitivät
meillä hautajaisten jälkeen kokouksen, jossa päätettiin, että siksi
kunnes Tomille määrätään holhooja, taloa hoitaisi vanhempi renki
neuvotellen vähäisemmistä asioista emännöitsijän ja isommista
naapureitten kanssa. Tomin ja minun oli toteltava isäntärenkiä niin
kuin ennen isäntävainajaa. Tom kyllä kysyi eikö hänelle myönnettäisi
mitään isännänvaltaa talossa, edes minuun nähden. Mutta isännät vain
nauroivat ja kehottivat häntä suoriutumaan minun kanssani miten
parhaiten kykeni. Tämä oli minusta hyvä ja viisas päätös.

Yhtä hyvänä en pitänyt määräystä olla ehdottoman kuuliainen
isäntärengin käskyille. Hän ei ollut sellainen hyväsydäminen ja
hyväluontoinen mies kuin isäntävainaja, vaan tiukka ärhentelijä, joka
ei kärsinyt vähääkään tinkimistä. Ja sitäpaitsi hänen kouransa olivat
kovat. Huomasin että myös Tom puri hampaansa yhteen kuullessaan tämän
ankaran asian. Se ei ollut mikään suloinen sanoma pojalle, joka
kaikenlaisissa pikkuasioissa oli tottunut tekemään mielensä mukaan ja
saamaan isänsäkin puolelleen.

Jo iltapäivällä saimme vakavan syyn olla tyytymättömiä uuteen
isäntäämme. Tuuli oli päivällä kasvanut ja siirtynyt jonkin verran
pohjoiseen. Tällä tuulella ei veneemme ollut suojassa kotirannassa,
jonne aallot vyöryivät esteettä.

Uusi isäntämme käski nyt Tomin ja minun lähteä soutamaan venettä
parempaan suojaan lahden toiselle puolelle. Tom ei puhunut ensin
mitään, mutta minä vastustin sanoen, että meidän on aivan mahdotonta
saada vene soudetuksi lahden poikki. Pyysin sen tähden isäntärenkiä
tulemaan mukaan auttamaan. Myöskin Tom yhtyi nyt pyyntöön arvellen,
että tämä juuri oli sellainen "vähäisempi asia", josta isäntärengin
tuli neuvotella emännöitsijän kanssa, joka muuten tuntui olevan meidän
puolellamme. Ehkä olisimme muuten saaneetkin apua, mutta tuo
muistuttaminen että isännyys ei ollut jakamaton, suututti käskijää. Hän
vastasi tiukasti, että jollemme heti mukisematta lähde niin tulemme
näkemään kummia.

Isäntärengin puolustukseksi minun on mainittava, ettei hän varmaankaan
olisi antanut tätä käskyä, jos hän olisi voinut aavistaa kuinka
huonosti tulisi käymään. Hän oli kelpo renki pellolla ja niityllä,
mutta merestä hän ei paljoakaan tiennyt. Hänen mielestään tuuli ei
ollut kovinkaan voimakas. Ja kun lahti oli kapea, hän uskoi meidän
suoriutuvan tehtävästä. Kun minä olin muka paremmin ymmärtävinäni asian
ja kun Tomkin sekaantui siihen, hän luonnollista kyllä suuttui.

Istuimme siis Tomin veneeseen ja rupesimme hinaamaan isoa venettä
lahden vastakkaiselle rannalle. Muulla tavalla emme saaneet sitä
kulkemaan, lahti kun oli niin kivinen ettemme uskaltaneet ajatellakaan
purjeiden nostamista. Ja isossa veneessä emme olisi voineet käyttää
pariairoja, se kun oli "kuudensylen vene" ja leveydeltään kahdeksan
jalkaa.

Tuskin olimme ehtineet soutaa parikymmentä syltä, kun tuuli jo otti
meidät kokonaan haltuunsa. Vaikka lahden pohjukkaan josta tuuli kävi,
oli vain parisataa metriä, rupesivat roiskeet kuitenkin tulemaan keulan
yli veneeseen. Ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin olimme
painuneet yli sata metriä lahden suun ulkopuolelle. Nyt ymmärsimme,
että kaikki voimanponnistukset olivat turhia. Kiskoimme niin että
lihakset natisivat, mutta yhtä kaikki veneet painuivat ulapalle päin.
Asian näin ollen oli ainoa pelastumisen mahdollisuus siinä, että
pääsisimme isoon veneeseen, saisimme purjeet ylös ja koettaisimme
luovia takaisin lahteen. Oman henkemme olisimme tietysti voineet
pelastaa jo heittämällä hinausköyden irti, jolloin iso vene kalliine
lasteineen olisi ollut mennyttä kalua. Tiesimme hyvin, että tässä
tapauksessa olisimme kotiin tullessamme kuulleet enemmänkin kuin
kummia. Liian kovaan kokeeseen oli isäntärenki meidät pannut. Mutta
sehän oli hänen asiansa, ja kukin tiennee parhaiten omat taikinansa.

Tom pääsi helposti isoon veneeseen, mutta minä jouduin siemaisemaan
pari kylmää kulausta, ennen kuin sain siirretyksi pikkuveneen
kokkaköyden ison veneen keulasta sen perään. Mutta enhän minä ollut
ensimmäistä kertaa märkänä. Heitimme heti molemmat ankkurit, mutta
kumpikaan ei ulottunut pohjaan, ja köysivarastoa emme kiireessä
löytäneet. Nostimme ankkurit takaisin ja tartuimme isoonpurjeeseen
saadaksemme sen reivatuksi ja sitten nostetuksi. Vene lammersi nyt
kylki edellä kohti ulappaa. Kun sitä ei voitu ollenkaan ohjata, rupesi
partaan yli pärskymään viljalti vettä. Ymmärsin että vene olisi
puolillaan, ennen kuin reivaus oli suoritettu. Olin aivan neuvoton ja
pelkäsin jo pahinta.

Tom pelasti meidät tästä pälkähästä. Hän oli lukenut kaikki isänsä
merimieskirjat moneen kertaan ja niinpä hän pystyi nyt muistamaan, että
ainoa mikä voi meidät vielä pelastaa, on ajoankkuri, joka on
kiinnitettävä kukonjalalla veneen kokkaan. Yritin selittää, että
ankkurin paikka on pohjassa eikä ajolla ja että kukonjalka tuskin
jaksaisi pitää tällaisella myrskytuulella edes pikkupojan
kaarnavenettä, saatikka kolmenkymmenenkuuden jalan kalastusvenettä. Tom
julisti, että minä ymmärsin merimiehen ammattia vähemmän kuin nuorin
kajuuttapoika. Samalla hän kiskoi esiin ihka uuden silakkaverkon, mutta
jätti sen heti, kun äsken etsitty köysikimppu paljastui sen alta.

Keskellä venettä oli suuri ja lujarakenteinen silakka-amme. Nopeasti
etsi Tom työkalukirstusta näverin, jolla hän porasi ammeen yläreunaan
neljä reikää neljännesympyrän päähän toisistaan. Sitten hän leikkasi
neljä viiden sylen pituista yhdeksänsäikeistä köyttä ja kiinnitti
niiden päät ammeen reunassa oleviin reikiin, siten että saman köyden
päät tulivat vastatusten oleviin reikiin. Tämän jälkeen hän mittasi
tarkasti köysien keskikohdat ja sitoi köydet yhteiseen solmuun vähän
tämän paikan alapuolelta. Rupesin jo aavistamaan, ettei Tomin
kukonjalka ollutkaan mikään kelvoton merimiestaika vaan että hän
tarkoitti sillä suunnilleen samanlaista -- joskin vahvempaa --
rakennelmaa, johon poika kiinnittää paperileijansa nuoran.

Tom kiinnitti nyt silmukkaan kymmenen sylen pituisen touvin, jonka
toinen pää sidottiin veneemme kokassa olevien ankkuriketjujen
irtonaiseen päähän, kun ankkuri oli ensin irrotettu ja siirretty pois
tieltä. Touvin irtonaisen osan Tom kääri huolellisesti vyyhdeksi
käyttäen kelana vasemman käden peukalohankaa ja kyynärpäätä. Vyyhdin
hän sitoi kokoon löyhällä havaslangalla ja asetti sen sitten veneen
partaalle.

Koko tämä puuha ei vienyt kymmentä minuuttia, vaikkei Tom pahemmin
kiirehtinytkään. Meri kasvattaa pojan varhain mieheksi ja totuttaa
hänet tekemään työnsä kunnollisesti ja kuitenkin nopeasti. Minä olin
koko ajan pumpunnut kaikin voimin, enkä vieläkään täysin ymmärtänyt
mitä Tom aikoi tehdä. Tom tarkasti vielä kerran koko tekeleensä ettei
vain mikään pettäisi, sitten hän komensi minut apuun.

Vaivalla saimme yhdistetyin voimin vieritetyksi tuon raskaan sammion
mereen. Sillä välin Tom ehti kertoa minulle, että hän oli ensin aikonut
ottaa silakkaverkon mutta tuli sitten ajatelleeksi, etteivät paulat
kestä. Verkon päähän olisi silloin pitänyt kiinnittää purjevarpa, jonka
päihin olisi voitu sitoa yhdestä köydestä tehty purjevarpa. Purje
puomeineen ja raakoineen on myös erinomainen ajoankkuri, sillä se
aukeaa nopeasti aalloilla ja hillitsee niiden voiman. Ajoankkuriksi
kelpaa mikä hyvänsä esine, kunhan se vain vastustaa vettä tarpeeksi.
Jos hätä olisi ollut niin suuri, ettei muuta olisi pystytty ja keritty
tekemään, olisi Tom kaatanut pikkuveneen, joka vedellä täytyttyään
olisi varmasti pitänyt ison veneen kurissa, kertoi Tom edelleen. Kaikki
tämä oli jokaiselle merenkävijälle hyvin tuttua. Tom kehotti minua
mahdollisimman pian tutustumaan näihin jokaiselle purjehtijalle ja
kalastajalle tärkeisiin tietoihin.

Tom kertoi vielä, että Valassaarilla oli erään luotsin poika istunut
kerran pikkuveneessä onkimassa, kun äkkiä syntyi kova tuuli, joka repi
veneen irti ankkurikivestään. Hetken perästä poika ei enää jaksanut
pitää venettään tuulta vasten, ja aallot alkoivat lyödä reunojen yli.
Silloin poika riisui pitkävartiset saappaat jalastaan, pisti
kokkaköyden pään raksien läpi, sitoi lujan solmun ja heitti ruojut
mereen. Saappaat täyttyivät vedellä, ja vene ajelehti kauniisti Ruotsin
puolelle. Vasta kun ensimmäiset Ruotsin saaret rupesivat näkymään,
väheni vastustus äkkiä ja pojan täytyi ruveta auttamaan airoilla,
kunnes hän vihdoin pääsi erään saaren taakse kosteeseen ja siitä
rannalle. Mutta nyt oli toinenkin saapas poissa. Raksit vain olivat
jäljellä. -- Tom huomasi samassa, että minun toisesta saappaastani
puuttui raksi kokonaan. Vihaisesti puhahdellen hän sanoi, että jos hän
olisi huomannut tämän jo rannalla, niin hän ei olisi kyllä astunut
samaan veneeseen.

Pumppusimme nyt veneen tyhjäksi ja ryhdyimme reivaamaan, joka kovasta
tuulesta huolimatta luonnistui hyvin, sillä vene pysyi nyt tasaisesti
kokka tuulta vasten. Isossa purjeessa oli kolme reiviä, mutta
kokkapurjeessa vain kaksi. Oli selvää, että tämä tuuli vaati
pohjareivausta, ja minä tahdoinkin työtä jouduttaakseni kiertää purjeen
suoraan pohjareiviin. Tämä ei kuitenkaan kelvannut Tomille, se ei näet
ollut kylliksi merimiesten tapaista. Sanoin olleeni mukana purjeita
reivaamassa jo silloin, kun Tom vielä ryömi tuvan lattialla. Mutta Tom
oli perinyt mielensä vanhemmiltaan ja isänsä kirjat hän osasi kannesta
kanteen. Ja sitä paitsi hän oli isäntä ja minä renki. Hänen tahtonsa
voitti.

Tom komensi minut siis reivaamaan ensin isonpurjeen ensimmäisen, sitten
toisen ja sitten vasta kolmannen reivin, ja sen tehtyäni tekemään
samoin keulapurjeen kahdelle reiville.

Reivaaminen merellä kovassa tuulessa on paljon vaikeampi tehtävä kuin
satamassa suoritettu. Sen vuoksi on hyvä tehdä se aina satamassa, jos
tuuli näyttää olevan kova. Silloin voi nostaa purjetta aina niin paljon
kerrallaan, että se reivaamisen jälkeen on sopivasti pingottuneena.
Silloin huomaa heti pyrkiikö purje rypistymään, jolloin on heti
korjattava ja suoristettava se paikka, jossa reivaus on tapahtunut
epätasaisesti. Hutiloiden reivattu purje on merimiehen häpeätahra, sitä
paitsi siitä turmeltuu hyväkin purje pian käyttökelvottomaksi. Ja jos
mies purjehtii kovalla tuulella puoleksi lepattavin purjein, voit olla
varma siitä että hän on oikea poropeukalo.

Nyt emme kuitenkaan voineet menetellä sääntöjen mukaan. Nostamatta
purjetta pingotimme sen alemman helmaköyden tiukaksi. Sitten ompelimme
köydentutkaimella maston halssiraksin lujasti kiinni ensimmäisen
reivilaatan kohdalla olevaan raksiin. Nyt vedimme ensimmäisen reivin
laatan tiukalle ja ompelimme perähelmaköydessä olevan renkaan
vastaavaan paikkaan purjeen alempaan helmaköyteen. Vasta sitten
kokoilimme laatan ja helmaköyden välillä olevan irtonaisen osan
purjetta, ns. vasikan ja solmitsimme reivinuorat. Tomin isä joka oli
itse tehnyt purjeensa, ei hyväksynyt tähän tarkoitukseen irtonaisia
tutkaimia, koska ne purjeen lepattaessa hyppivät helposti sormista.
Vasta kun saimme molemmat purjeet pohjareiviin, katsoimme ansainneemme
parin minuutin lepohetken.

Tom ehti selittää minulle näinä minuutteina miksi reivaus oli tehtävä
niin kuin hän tahtoi. Jos tuuli vähenee, sopii purjehtijan laskea yksi
reivi, mikä käy helposti parissa minuutissa. Risteillessään hän laskee
mieluimmin isonpurjeen reivin, koska vene nousee sitä paremmin tuuleen
mitä suurempi isopurje on. Mutta jos on myötäinen tai lousituuli, on
reivi laskettava keulapurjeesta, koska venettä on tällöin helpompi
ohjata. Sen mukaan kuin tuuli vähenee, voi vähitellen päästää monta
reiviä, joskus kaikkikin.

Nyt kun kaikki oli valmista nostimme keulapurjeen. Tuuli ei ollut
vähääkään lientynyt, mutta saimme purjeen ylös tasaisena, siinä ei
tosiaankaan näkynyt minkäänlaista ryppyä. Tom oli kovin ylpeä
moitteettomasta työstään ja väitti, että hänen isävainajansakin olisi
sen hyväksynyt.

Näissä puuhissa olimme sortuneet ainakin kaksi kilometriä rannasta,
jossa erotimme kaksi ihmishahmoa seuraamassa kamppailuamme. Arvatenkin
he olivat emännöitsijä ja isäntärenki. Tom siirtyi peräsimeen ja minä
kokkaan irrottamaan venettä ajoankkurista. Yritin ensin saada touvin
veneeseen, mutta siihen eivät voimani riittäneet. Kaikkeni ponnistaen
onnistuin saamaan ketjut veneeseen, mutta touvi minun oli leikattava
poikki. Hyvä touvi ja kymmenen syltä upo uutta köyttä joutui meren
saaliiksi, kala-ammeesta puhumattakaan. Ja jos se isäntärengistä
riippui, niin siinä meni minulta parin kuukauden palkka saman tien.

Jos isopurje olisi pitänyt nostaa pelkästään purjevarvan avulla kuten
usein on pakko, olisimme olleet pahassa kiipelissä. Mutta onneksemme ei
isäntävainaja koskaan hyväksynyt tuota "moukkamaista" tapaa, jota
käytettäessä ei mastohelmaköyttä saa millään tiukoitetuksi, vaikka
nostamassa olisi kaksikin miestä. Molemmat purjeet nostettiin
nostoköydellä, ja tässä veneessä isonpurjeen purjevarpakin oli
kiintonainen. Kun purje oli alhaalla, oli varvan ylänokka
kiikkanuoralla maston päästä irti ja purjeen yläkorva nostettiin varvan
nokkaan vetimellä. Näin kävi purjeen nostaminen helposti yhdeltäkin
mieheltä. Korjattuani vähän paria reivinuoraa ei purjeessa näkynyt
pienintäkään poimua.

Kuuden sylen pituinen kälviäläisveneemme oli hurja menijä myötäisellä
ja lousituulellakin, mutta kovalla tuulella risteillessä se sortuu
matalapohjaisena helposti. Meillä oli nyt pari pientä purjelappua
ylhäällä, mutta huomasimme jo muutaman luovin tehtyämme, ettemme tule
näillä vaatteilla pääsemään minnekään. Ja enempiä purjeita ei aluksemme
tällä tuulella kestänyt. Suojanpuoleinen parras oli jo nyt painumassa
veden alle, ja tuulen puolelta tuli koko ajan pärskeitä veneeseen.

Vielä muutamia luoveja tehtyämme näimme jo selvästi, ettemme enää kauan
jaksa pitää venettä tyhjänä. Ainoa pelastuskeinomme oli laskea
peräntakaista, mutta sekin oli tällaisella myrskyllä epävarma.
Keulapurjeen ensimmäinen reivi oli kuitenkin laskettava, sillä muuten
ei vene ehtisi aaltoja pakoon.

Tiesin hyvin kuinka vaarallista tällainen purjehtiminen on, mutta kuten
sanottu se oli nyt ainoa mahdollisuutemme. Aikaisemmin olin vain kerran
ollut myrskyllä mukana peräntakaista purjehdittaessa. Eno oli silloin
peräsimessä, ja hänen tottumuksensa olikin hyvään tarpeeseen. Jos vene
yrittää ruveta mutkailemaan, on jokaiseen yritykseenkin vastattava
nopeasti peräsimellä. Sillä jos kääntyminen pääsee hyvään alkuun, on
peräsimen käyttö silloin myöhäistä; vene kääntyy laitatuuleen ja
täyttyy vedellä äkkiarvaamatta.

Tiesin jokseenkin varmasti, etteivät aallot tulisi saavuttamaan meitä.
Silti emme uskaltaneet laskea suoraan myötäiseen, koska ohjaus olisi
ollut liian epävarmaa. Käänsimme siis myötätuuleen, mutta otimme tuulen
siinä määrin alahangan puolelta, että pystyimme pitämään molemmat
purjeet jalustettuina ylähangan naapeista. Keulapurje oli nyt
jalustettava tiukalle estämään äkkinäisiä luoveja, mutta isopurje sai
vetää täydellä voimallaan.

Kääntäessämme aluksen myötätuuleen tapahtui äkillinen muutos. Meistä
tuntui kuin myrsky olisi käskystä tauonnut. Häpeäkseni huomasin, että
olin unohtanut kääntyä parhaimman ohjaajan puoleen, mutta en unohtanut
kiittää häntä nyt tapahtuneesta hyvästä käänteestä. Käteni menivät
ristiin.

Vene kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, mäkeä ylös ja toista alas.
Omituinen kammottava tunne pani meidät aina kyykistymään noustessamme
aallon harjalle, siellä lensi vähän vaahtoa veneen yli ja taas
lähdettiin samaa huimaavaa vauhtia aallon rinnettä alas. Aallot
nousivat joka kerta melkein peräkeulan tasalle, mutta eivät kuitenkaan
onnistuneet pääsemään veneeseen.

Tätä pelottavaa poukkoilua jatkui toista tuntia. Keväisen yön hämärä
laskeutui meren päälle ja herätti meissä epämääräisen toivon, että
aaltojen valta vaimenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, aaltojen voima
näytti pikemminkin kasvavan, Mahtavasti kohiseva pauhu rupesi kuulumaan
tuulen alta, ja meren pinta edessämme vaaleni yhä enemmän. Pian oli
koko näköpiirimme yhtä kihisevää vaahtokenttää.

-- Tyrskyjä keulan puolella, huusi Tom ja hypähti seisomaan juuri
samalla hetkellä, kun musta kallio vilahti ohitsemme alahangan
puolelta.

-- Survin! vastasin minä. -- Tuo ei voinut olla mikään muu kuin Survin.

Survin on korkea mutta tavattoman kapea kallio Muklarien edustalla.
Ellei Survinta olisi, ei kovalla tuulella voisi mitenkään lähestyä
Muklareita. Nimensä tuo kallio on saanut omituisen muotonsa vuoksi: se
muistuttaa aivan selvästi jättiläishuhmaren survinta. Kalastajat
väittävätkin, että se seisoo huhmareessa ja survoo myrskyisellä ilmalla
kiviryynejä veden väelle. Sanotaan myös, ettei Survin ole aina samassa
asennossa, vaan nojaa sinne päin mistä tuuli käy.

Muklareita ympäröivän matalikon läpi johtava väylä on kapea ja matala
ja kulkee aivan Survimen ohi, joka purjehtijan on jätettävä alahangan
puolelle. Täältä katsottuina Muklarit näyttävät yhdeltä yhtenäiseltä
saarelta, ja purjehtijan tulee ottaa suunta suoraan Muklarien vasenta
eli eteläistä rantaa kohti, kunnes salmi rupeaa näkymään. Tällöin on
käännettävä kaksi viivaa oikealle. Survimelta tuohon kääntöpisteeseen
pitäisi olla hyvällä tuulella kahdeksan minuutin matka, niin olimme
kuulleet kerrottavan.

Heti kun Survin oli vilahtanut ohitsemme rupesin katselemaan kelloa ja
laskin, että tällä vauhdilla ei kestäisi enempää kuin viisi minuuttia,
ennen kuin käännös oli tehtävä. Molemmin puolin venettä kiehui meri
kuin kattila.

Neljä ja puoli minuuttia oli kulunut, kun Tom huusi tähystyspaikaltaan:

-- Tyrskyjä suoraan edessä kaapelinmitan päässä.

Viisi sekuntia myöhemmin osoitti keulamme täsmälleen kaksi viivaa
oikealle edellisestä suunnasta. Tom höllensi omasta aloitteestaan
jalukset ja palasi paikalleen, mutta minä tuijotin herkeämättä "pytyn"
lukemia. Pytty oli valtavan suuri vanhanaikainen laivakompassi, jonka
enoni oli joskus asentanut veneeseen. Se vei suuren tilan veneessä,
mutta toisaalta sen liikkeet olivat rauhalliset ja helpommin
seurattavissa kuin uudenaikaisessa venekompassissa. Enolle tämä
kompassi oli erikoisen rakas, sillä hän oli sadat kerrat ohjannut
laivaa sen avulla. Kun laivan kapteeni oli ostanut uuden kompassin, oli
eno saanut vanhan pytyn omakseen.

Ja hyvä vehje se olikin. Ilman sen apua emme varmaankaan olisi
selviytyneet rannalle.

Pieni vahinkokin sentään sattui. Käännöksen aikana kaatui valtaisa
aalto suoraan veneeseemme. Toista sellaista ei aluksemme olisi
kestänyt. Hyväksi onneksi olimme heti alusta ottaneet tuulen vähän
alahangan puolelta ja siten joutuneet Muklareille. Jos meidän olisi
pitänyt kääntyessämme laskea purjeet toiselle, olisi vene armotta
kaatunut. Nyt siis selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja
pahanpäiväisellä kastumisella.

Jo muutaman minuutin kuluttua Tom väitti hämärästä huolimatta näkevänsä
salmen, joka erottaa saaret toisistaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin
kellui veneemme ankkurissa hyvin suojatussa satamassa.

Olimme täsmällisesti täyttäneet isäntärengin käskyn, joskaan emme aivan
sillä tavalla kuin hän oli asian ajatellut.




II.


Olimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille
saarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.

Ensimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät
suolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme
emme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada
kallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut
kovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme
veneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen
päällemme ja vajosimme sikeään uneen.

Vaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain
kuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi,
myrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille,
että kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme
täällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja
palaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan
kohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me
pääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.

Mutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli
vieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä,
että kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt,
niin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai
hän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin
on jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom
arveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne
ovat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis
ehtisi laskea.

Odotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt.
Kun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi
kuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle.
Huomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi
olemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata
etuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli
näkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki
murtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema
este olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.

Palatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se
oli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle.
Ammeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa
kaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja
tahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.

Saimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi
suolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa
ollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi,
arvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa
karttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään
kyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.

Koko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun
mitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan
päiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen
kuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin
vain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme
rakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita
päiviä.

Kun viikko oli kulunut, eikä kukaan tullut meitä etsimään, päättelimme
yhdessä, ettei kukaan tainnut välittää siitä olimmeko elossa vaiko
hukkuneet. Tavallisestihan toki hukkuneitakin etsitään ja naarataan,
varsinkin kun ilmat ovat niin hyvät kuin tällä viikolla. Olimme
molemmat vähän nurjalla mielellä siitä, ettei meistä sen enempää
välitetty. Olihan Tom sentään melkoisen talon perillinen, jonka
kuolemasta ei olisi sopinut olla välinpitämätön. Vasta kotiin tultuamme
saimme tietää syyn siihen, ettei meitä käyty etsimässä, Syy ei suinkaan
ollut välinpitämättömyys, niin kuin olimme luulleet. Päinvastoin oli
ruumiitamme naarattu kokonaisen viikon ajan kotirannassa. Sekä
isäntärenki että emännöitsijä luulivat näet nähneensä, että iso aalto
nieli siellä äkkiä veneemme. Jos katsojat olisivat jääneet paikalleen,
olisivat he luultavasti huomanneet erehdyksensä, mutta he kiiruhtivat
heti lähimpään naapuriin hakemaan apuväkeä. Kun he tulivat jälleen
paikalle, ei meitä enää tietystikään nähty, sillä olimme jo silloin
peninkulmien päässä. Seuraavina päivinä naarattiin niin ahkerasti,
ettei kenenkään mieleen tullut etsiä veneitä.

Meidän oli siis suunniteltava vastaisia toimiamme. Se olikin helposti
tehty. Tom sanoi, ettei siihen tarvita mitään muuta päätöstä, kunhan
vain pysytään entisessä. Kun kotoa tullaan hakemaan niin lähdetään, ei
ennen. Epäröin aluksi vähän, mutta kun en ollut kovin innostunut
isäntärengin komennosta, olin pian juonessa mukana.

Ukko, joka oli aikonut rakentaa tänne kalasaunan, oli kyhännyt
kehikkonsa samalle luodolle, jossa aluksi kuivattelimme verkkoja.
Kehikko oli tasakertaan asti valmis ja vielä hyvässä kunnossa. Mutta
kun saunan paikka oli melkein kaikkien tuulien pieksämä, siirsimme
hirret ison saaren satamarannalle, jossa oli ruohoa kasvava ja hyvin
suojattu paikka. Jo seuraavana päivänä oli kehikko uudelleen
salvottuna.

Kun rupesimme nostamaan päätyjä, tuli meille erimielisyyttä. Minä
olisin tahtonut rakentaa saunan tavalliseen malliin, mutta Tom pani
kovasti vastaan. Hän muistutti minua sotauroon uhkauksesta: "Niin pian
kuin ihminen näillä saarilla nostaa kurkihirren rakennuksen päälle, on
hän syöksevä luodot meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin." Tom
kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen kiellettyyn työhön ja sanoi
lähtevänsä omalla veneellään pois saarilta, jos minä sellaista
yrittäisin. Sauna oli hänen mielestään tehtävä siten, että etuseinää
korotetaan kolme tai neljä kerrosta, ja kattomalat asetetaan sen
varaan.

Nauroin Tomin puheille, ja koetin saada hänet uskomaan, että jos
tuollaisilla sotaurhoilla oli jotain valtaa näihin saariin, niin emme
me häntä ainakaan näin yksinkertaisesti onnistuisi petkuttamaan. Tom ei
kuitenkaan antanut periksi, vaan tulkitsi vanhaa kertomusta kuin
tuomari lakikirjaa. Haamu oli käynyt kieltämässä ukolta rakennuspuuhat,
mutta meitä se ei ollut hätyyttänyt. Kurkihirren nostamista koskeva
kielto oli kuitenkin pantu sellaiseen muotoon, että se koski varmasti
meitäkin. Ja siksi juuri mitään kurkihirttä ei nosteta. Seinän
korottamisesta haamu ei ollut puhunut mitään.

Tomin todistus oli viisaasti sommiteltu. Koska vanhastaan tiesin
kinaamisen turhaksi, annoin myöten. Sauna rakennettiin juuri
sellaiseksi kuin Tom sen suunnitteli. Haamua emme nähneet.

Tiilet löysimme kovan etsimisen jälkeen. Ne oli peitetty huolellisesti
tuohilla ja ne olivat erinomaisessa kunnossa. -- -- --

Samana iltana kun viimeinen tiili muurattiin savutorven päähän,
kuulimme mereltä omituisen mylvivän äänen. Metsä vaimensi sitä sen
verran, ettemme voineet varmuudella sanoa mikä se oli. Heitimme heti
työn ja juoksimme saaren toiselle rannalle. Ääni kuului nyt selvänä
"Vaaraoo, vaaraoo." Ymmärsimme heti, että Faraon koira siellä
isäntäänsä huutelee. Kansa kertoo, että kun Farao muinoin hukkui
sotajoukkoineen Punaiseen mereen, niin koirat jäivät merelle uimaan ja
muuttuivat aikojen kuluessa hylkeiksi. Vielä nytkin ne huutelevat meren
syvyyksiin kadonnutta isäntäänsä.

Tom ehdotti, että yrittäisimme saada tuon otuksen ammutuksi. Hän väitti
selvästi näkevänsä hylkeen makaavan litteällä laakakivellä noin parin
kilometrin päässä rannasta. Minä en tosin nähnyt koko eläintä, mutta
kun sielläpäin näkyi toinenkin laaka, jonne päästyämme olisimme
varmasti ampumamatkalla, olin heti valmis ryhtymään yritykseen. Rannan
läheisyydessä oli tosin vielä melkoinen aallokko, mutta noiden
laakakivien kohdalla näkyi jo kuikanpeltoja, ja kauempana oli meri
aivan rasvatyyni. Onneksi Tomin vene oli tasasaumaiseksi rakennettu.
Sellaisella veneellä pääsee aina kulkemaan hiljemmin kuin
limisaumaisella, joka pitää pahanmoista läpinää pikkuaallokossa.

Kiiruhdimme nopeasti takaisin satamaan. Molemmat suurireikäiset rihlat
ja kiikari pantiin Tomin veneeseen, jonka hankaimiin kierrettiin
riepuja kitinän poistamiseksi, läksimme soutamaan kohti laakoja, joista
toisella hylkeen piti olla. Rihlamme olivat englantilaista tekoa,
Forsythin mallia, jota siihen aikaan pidettiin parhaimpana. Pyöreä 12
kaliberin kuula läpäisi isonkin hylkeen, sen tiesimme.

Kun tulimme lähemmäksi laakakiviä, näimme jo hylkeen selvästi. Pieni
tuulenvire tuli juuri oikealta suunnalta, ampumapaikaksi valitsemamme
kallio jäi tuulen alapuolelle. Tämä oli erittäin onnellinen sattuma,
sillä jos hylje saa ampujan vainuunsa, on se hetkessä vedenpinnan alla.
Tuo kuivalla maalla niin kömpelön näköinen eläin on tavattoman vikkelä
omassa elementissään.

Tultuamme noin puolen kilometrin etäisyydelle teimme pienen kierroksen
ja saimme karista hyvän näkösuojan. Mutta karille päästyämme
huomasimme, ettei venettä voinut kiinnittää siihen vaan että toisen oli
jäätävä pitämään sitä paikallaan. Tom halusi päästä ampumaan. Hän ei
ollut koskaan aikaisemmin ollut hyljettä ampumassa, mutta tiesin hänen
osaavan pilkkaan paremmin kuin minä. Viittasin hänelle suostumukseni ja
osoitin sormella otsaani, että hän ymmärtäisi ampua hyljettä päähän.

Vavisten innosta Tom kiipesi kalliolle. Kavutessaan hän otti lakin
päästään, kääri sen mytyksi ja pisti sen sitten kalliolle saadakseen
kiväärille pehmeän tuen. Veneeseen asti näin selvästi, miten kädet
vapisivat ja kiväärin piippu viipotti. Hetken perästä näytti ampuja
kuitenkin rauhoittuvan, mutta laukausta ei vain kuulunut. Ainakin
neljännestunnin Tom makasi paikallaan liikahtamatta. Sitten näin miten
hän äkkiä korjasi tähtäystä. Laukaus kajahti, ja Tom nousi seisaalleen
yrittäen saada nopeasti uuden patruunan piippuun. Mutta ennen kuin tämä
onnistui kuulin jo veden loiskahduksesta, että hylje oli onnistunut
sukeltamaan paadeltaan veteen.

Tom oli pahalla tuulella tullessaan veneeseen. Yritin huojentaa hänen
huoliaan muistuttamalla, että hänestä saattaa tulla vielä hyväkin
pyssymies, kunhan aikaa kuluu.

-- Olisit ampunut päähän niin kuin minä kehotin, niin ei olisi hylje
sukeltanut.

-- Niin olisin toki tehnytkin, mutta kun tämän kiväärin kuula ei
läpäise harmaata kiveä.

-- Ei hylkeen pää kai sentään kiveä ole, muuten se on vain harmaa. Pää
on pehmeä ja luu ohutta, haulikkokin siihen pystyy, jos matka on
tarpeeksi lyhyt.

-- Voi olla. Mutta tämä halli makasi niin hullusti, että sen pää oli
kallionsyrjän takana. Tuo laiskuri ei siirtynyt vähääkään, vaan näytti
aikovan nukkua huomisaamuun asti. Viimein ikävystyin ja annoin mennä
siihen paikkaan, missä luulin sydämen olevan.

-- Taisi olla vika pyssynperän takana. Näinhän minä, että piippu
piirteli ukon kuvia taivaalle, kun muka tähtäsit.

-- Se on vale! Mikäs rannan haukku sinusta on tullut. Et olisi kyllä
itsekään sen paremmin osunut.

Kinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli
maannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan
liian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta
veteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin
osunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun
oma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli
kai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut
hyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä
hän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin
kolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään
jälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai
sydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen
tiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.

Kiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai
vedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin
aivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme
nopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä
hylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari
syltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka
kuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei
tällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa.
Samassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän
edellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti
niin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen
pituisen.

Vesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt
hylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen
piikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia
hauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan
ja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo
suuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se
jää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein
aina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja
vajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle
nostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman
taljoja.

Tomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa
kuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön.
Hylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko
otuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran
vetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.

Isossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran
vetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli
lohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi,
olisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja
tulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia.
Muutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin
paikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan
siihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä
pienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä.
Rantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme
padan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli
melkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat
palat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki
rasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin
saaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on
huonompaakin sentään syöty.

Kaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon
hauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti
kiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut
vartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä
karjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka
oli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme
paikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä
vedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo,
että sen pohjalla oli vettä.

Läksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän
suojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin.
Onnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti.
Vedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin
hiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista
varovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen
oli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää
tappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot
läjähtelivät yhteen.

Luodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät
makasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät
toisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä
verinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat
aivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä
luodolle nekin.

Meistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme
olikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani
tuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin
komennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui,
että molemmat laukauksemme menivät ohi.

Tuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.
Poistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.

Hetken kuluttua meistä näytti siltä, että hylkeet rupeavat palaamaan
takaisin. Jäimme makaamaan paikallemme siinä toivossa, että jokunen
hylkeenpoika olisi kyllin rohkea nousemaan takaisin paadelle. Mutta
vaikka hylkeet tulivat hyvin lähelle luotoa, ei yksikään noussut sille.

Tom oli jostakin kirjasta lukenut, miten hylkeenpyydystäjät Itämeren
rannikolla houkuttelevat uivan hylkeen rannalle. Tämä konsti perustuu
hylkeen uteliaisuuteen. Soittamalla vaikkapa hanuria voi houkutella
hylkeen seuraamaan venettä kilometrikaupalla. Tom ehdotti että
koettaisimme mekin omaa konstiamme. Varoitettuani Tomia ankarasti,
ettei hän millään ehdolla ampuisi ylitseni, suostuin rupeamaan puuhaan.
Ryömin rannalle ja matkin parhaani mukaan hylkeen kömpelöitä liikkeitä.
Välillä päästin aina mahtavan mylväisyn.

Kauan minun ei tarvinnut peliäni jatkaa ennen kuin kaksi pienempää
hylkeenpoikaa rupesi lähestymään hiekkasärkkää. Joka sukelluksella ne
tulivat lähemmäksi välillä kurkistellen uteliaasti missä uusi toveri
oli. Kun toinen niistä vihdoin nosti runsaan kolmanneksen ruumiistaan
veden pinnan yläpuolelle, pamahti jo Tomiin kivääri. Hylkeen äskeiselle
paikalle levisi heti rasvatyventö. Toinen hylje oli sukeltanut juuri
ennen laukausta. Hetken kuluttua sekin nousi pinnalle sopivalla
ampumamatkalla. Tomin ase paukahti taas, ja uusi tyventö levisi
vähitellen paikalle.

Koska muita hylkeitä ei enää näkynyt läheisyydessä, läksimme korjaamaan
Tomin saaliit. Olimme tehneet vahvasta teräslangasta naarantapaisen ja
teroittaneet sen hampaat hyvin teräviksi. Tällä välineellä onnistuimme
heti saamaan hylkeet veneeseen.

Soudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle
hiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska
minulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti
hylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti,
että kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon
istuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.

Olin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen
sihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin
en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta
kun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni
vastasi siihen, menin katsomaan.

Ällistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä.
Kumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan
pohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi
metriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen
tuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät.
Aavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun
tappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne
varmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten
sähisivät toisilleen.

Heti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa
yhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin
varmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset
näyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu,
joita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut
silmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä.
Se kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä
kalliolla vallitsi taas rauha.

Tom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt
laukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.

Emme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta
vaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti.
Siinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.

Kotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä
ja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun
oli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin
armottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani,
ja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen
aikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen.
Huomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun
suoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut
ikinä sairastanut.

Kun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui
kovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku
samassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että
Tom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan
toiseen nurkkaan.

Mistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä
käsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat
korkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on
kevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta
hetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä
käsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli
tuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat
päivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin.
Kodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun
vaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa.
Otin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa
huolellisemmin.

Minun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön
elukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen
vähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun
käy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei
yhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään
öljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan
vaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä
savuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja
syöpäläisistäni olin vapaa.




III.


En ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka
kuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta
uteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman
ainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli
arvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.

Laiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli
ainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto
miellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan
erinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle
Tom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa
eivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä
ja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat.
Kauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.

Vaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi
taklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin
varustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä
arvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin
arvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain
talvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin
miehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.

Kävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja
kuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo
teoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että
köysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava
köysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.

Melkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo
miellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja
joka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin
komeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden
kaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se
oli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia
näytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa
viikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan
uskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.

Eräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta
aivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko
laivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut
tietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on
meidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.

Mutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis
Tomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista.
Arvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin
Daniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä.
Tomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin
utelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla
laivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä
miehistösuojan eteen.

Iltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella
jännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en
kerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa
näkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai
oikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut
rannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka
tapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa.
Niihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo
pääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet
mukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko
tontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että
haltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat
valoa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä
mikään laivanhaltia.

Ehdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä
tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei
kuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei
aamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa
olevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella.
Jos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä
tulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat
jotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi
pysytellä erossa todistajista.

Tom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin
saunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.

Heräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä
silloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada
puolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni
rantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni
uudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom
pirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin
kuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden
niskaani.

Tämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti
käpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin
oven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja
tyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin
itseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt.
Päästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti
anteeksiantoni.

Kun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi
ilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika
kohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa.
Koston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.

Läksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt
toteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi,
että paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai
kumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin
äänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä
salakuljettaja.

-- Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai
toinen myös.

-- On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä
onko miehiä yksi vai kymmenen.

-- Kaksi niitä ainakin on.

-- Oletko varma?

-- Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.

-- Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä
kuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.

-- Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo
tavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet
eivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät
kajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.

-- Oikeassa olet, hirtettävä.

Yritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa
vaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet
olivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan
äkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä
olivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja
vielä paljon muutakin.

Mutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin
tuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat
laivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat
isonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä,
että muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme
ensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko,
itse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta
löytäneetkään.

Tomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla,
joka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan
levittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille,
että hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa
ja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny
kumikalossit jalassa.

Alas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa
täydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut
piippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän
haisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan "Kultaista ruusua",
jota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus
isältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka
vähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin
verrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten
pysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko
luottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa,
että kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella
mieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa "Kultaista ruusua", olivat
kävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat
salakuljettajia, lisäsi Tom vielä.

Palasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin
olimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle
rauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme
jo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta
ihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme
tuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio.
Rottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis
ylipäänsä oleskelivat näillä main -- mikä minusta oli melkein varmaa --
niin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella
saarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta
tälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.

Kolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota
olimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta
hyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä
Muklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta
kaikkiaan mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä
kuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka
jälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä
tikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden
pystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.

Keskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen.
Kierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli
laivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain
muutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn
vaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se
onnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa
hiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston
päästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin
mitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se
oli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä.
Minusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus
kulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän
sisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei
äsken keksimäni keino -- jolla ehkä pääsisimme kalliolle -- ollut
suinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos
laivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon
tempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.

Tämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen
kuluttua Tomin vieressä kannella.

Kehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin
huipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että
huipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut
kenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.

Kysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös
kengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti
vikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän
sanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty
kalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät
varmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna
kalliolle samaa temppua käyttäen.

Laakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen
reimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä
samana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja
saimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten
nojalleen.

Varhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia
pylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen
meidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli
rakennettu.

Tom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ
oli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän
levätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä
olin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja
lähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.

Syötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle.
Kiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä
kallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta
minun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut
perinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja
kallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun
olisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva
naama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin
kiipeämään.

Puolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi
vavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi
päästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt,
että jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka
olisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti
kengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi
saanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa
syvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.

Arvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme
päässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle.
Vain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme
ehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä
veneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä
niin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä
paitsi "kuivan kosken laskeminen" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin
houkuttelevalta.

Rupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä
oli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken
menettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin
meidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli
aivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään
sopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa
kävijät olivat kulkeneet.

Olisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan,
mutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet,
emme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin,
jos täällä nyt sellaisia oli.

Nälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin
päiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat
olivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa
vesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan
ennen kuin viimeisessä hädässä.

Katselimme siis ympärillemme ja huomasimme, että luodon rannat olivat
sen korkeimmat paikat. Koko luoto oli näet sisäänpäin viettävä
umpilaakso, jonka keskellä oli vähäinen järvi. Luodon pinta-ala saattoi
olla siinä neliökilometrin paikkeilla, tästä otti järvi noin kolmannen
osan. Järven pinta näytti olevan huomattavasti merenpintaa alempana.

Vaikka luoto näyttikin ulospäin hyvin kolkolta ja elottomalta, olivat
sen sisäosat kuitenkin melkoisen vehmaat. Kivien välissä kasvoi tuomia
ja pihlajia, olipa siellä täällä jokunen ruotsinpihlajakin. Muutamat
tuomet olivat jo täydessä kukassa.

Läksimme kävelemään alas järvelle päin. Paitsi tuota löytämäämme tankoa
emme löytäneet mitään merkkejä ihmisistä. Suuri osa järven pintaa oli
meille tuntemattomien vesikasvien peitossa. Yhdessä kohtaa tätä
kasvustoa oli niin lähellä rantaa, että onnistuimme vetämään siitä
muutaman säikeen ylös. Se oli sitkeätä kuin nuora. Rupesimme lappamaan
sitä maalle, mutta loppua ei vain tullut, vaikka olimme kiskoneet jo
monta kymmentä metriä. Leikkasimme vesiköynnöksestä palasen ja panimme
sen kalliolle kuivamaan. Päätimme antaa sen tilaisuuden tullen
opettajalle, joka oli aina kovin innoissaan saadessaan jonkin uuden
kasvin kokoelmiinsa. Tällaista kummallista meriliekoa emme olleet
niissä kokoelmissa koskaan nähneet.

Jatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri.
Kävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme
kuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä.
Luulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea
ja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää
kalliota.

Tässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne
täyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty
rautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että
kansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet
ymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu
mitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen.
Tom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän
romminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.

Istuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta.
Vaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi
epätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla
huomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan
kallion seinämään.

Koska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua
samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä
olimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen
ainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein
vesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli
rannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet
aikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.

Siinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän
pitkin rantaa kulkiessaan.

Olin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa
näkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän
hätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä
jalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut,
ja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi
joku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen
ahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen.
Tom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa.
Hänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta
merikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt
keppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.

Löin heti voimieni takaa kirveen talalla lähinnä olevaa nilviäistä
päähän. Mutta kirveeni oli liian kevyt, ja ainoa seuraus iskustani oli
se, että tuo hirviö ojensi toisen saksensa minua kohti. Tähtäsin nyt
kirveen terällä saksen tyveen ja onnistuin osumaan niin hyvin, että
saksen toinen haara putosi pois. Runsaasti kahden jalan pituinen eläin
ei näyttänyt välittävän tästä vähääkään. Mutta kun uudella iskulla
osuin Tomin jalkaa puristavan saksen ylimpään niveleeseen ja sain sen
poikki, pakeni äyriäinen nopeasti veteen.

Yritin nyt pelastaa Tomin toisestakin vihollisestaan, mutta en ehtinyt
vielä saada asettani oikein suunnatuksi, kun jo tunsin ruuvipihtien
puristuksen oman sääreni ympärillä ja pian toisen otteen ensimmäisen
alapuolella. En kerinnyt käyttää asettani, vaan minut kiskaistiin
maahan ja tunsin liukuvani veteen päin. Huomasin että toinen minua
raahaavista kravuista oli vieläkin suurempi kuin se, jonka olin juuri
pakottanut perääntymään.

Olin jo melkein vesirajassa, kun sain kiinni eräästä suippopäisestä
kivestä, joka pisti esiin hiekasta. Jalkani olivat vedessä, ja eläimet
kiskoivat minua kaikin voimin. Mutta minusta tuntui siltä, että
vihollisteni voima oli vedessä pienempi kuin maalla. Tunsin selvästi,
että pystyn pitämään puoliani vielä vähän aikaa, jos vain otteeni
kivestä kestää. Mutta monta minuuttia en kestä, sen tiesin myös.

Kirves oli aivan edessäni terä hiekkaan iskettynä. Koetin nyt pitää
kivestä vasemmalla kädelläni ja tarttua oikealla kirveeseen. Sain juuri
varresta kiinni, kun kuulin takaani rusahtavan äänen, joka pian
toistui. Ruuvipihtien otteet sääressäni höltyivät, ja parilla
potkaisulla olin niistä kokonaan vapaa. Samassa tunsin miten joku
tarttui rajusti kaulukseeni ja vetäisi minut kuivalle. Ensimmäistä
kertaa elämässäni pyörryin. Ankara voimanponnistus ja pelko saivat
yhdessä tuon kohtauksen aikaan.

Kun tulin tajuihini, seisoi vieressäni Tom ja tuntematon vanha mies,
jolla oli viivoittimen näköinen rautatanko kädessään. Mies oli vetänyt
saappaan jalastani ja katseli juuri paria sääreeni tullutta mustelmaa,
jotka olivat hyvänä todistuksena vastustajani valtaisasta voimasta.
Mies kosketteli mustelmia hyppysillään ja sai minut ulvaisemaan
kivusta. Hän lohdutteli minua sanomalla, että muutaman päivän kuluttua
pystyisin jo palaamaan samaa tietä, jota olin saarelle tullutkin, ellen
tahtoisi käyttää toista mukavampaa reittiä, jonka hän lupasi minulle
näyttää.

Kiittelin pelastajaani kaikesta sydämestäni ja rupesin itsekin
hieromaan säärtäni. Mies kehotti minua jatkamaan hieromista jonkin
aikaa välittämättä siitä, että mustelmia hiukan kirveli.

Tom oli päässyt koko jupakasta paljon vähemmällä, mutta hänellä olikin
kaitaisemmat sääret kuin minulla. Mutta hänenkin säärivarressaan oli
sentään pari mustelmaa. Tom oli muuten vielä selvästi kauhuissaan ja
katseli veteen kuin peläten, että jokin uusi hirviö nousee sieltä meitä
ahdistamaan. Ellei pelastajamme olisi ollut lähettyvillä
rautatankoineen, olisi Tom varmasti yrittänyt raahata minut kauemmaksi
vedestä.

Rupesin nyt katselemaan tuota outoa miestä vähän tarkemmin. Hän oli
keskikokoinen ja voimakkaan näköinen mies. Hänen ahavoituneet
tarmokkaat kasvonsa olivat omituisessa ristiriidassa hänen tukkansa
kanssa, joka oli tuuhea mutta lumivalkoinen. Arvasin hänen olevan noin
seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta ihmettelin samalla miten hän on
voinut säilyä noin reippaana. Mies huomasi tarkastelevan katseeni ja
kertoi hymyillen olevansa näiltä seuduilta kotoisin ja täyttäneensä
vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Luulin hänen laskevan leikkiä,
mutta myöhemmin sain tietää hänen olleen tosissaan.

Sata kysymystä pyöri kielelläni, mutta mies ei näyttänyt sellaiselta,
jolta turhia kysellään. Silti katsoin voivani tiedustella, miten
tällaisessa mitättömässä lätäkössä voi elää noin hirvittäviä petoja.

-- Tämäpä lätäkkö ei olekaan niin mitätön, vastasi mies. -- Luoteen ja
vuoksen ero tekee kahdeksatta jalkaa.

Pelkään ettemme näyttäneet Tomin kanssa oikein luottavaista naamaa.

-- Ettekö ole lukeneet tai kuulleet mitään Norjan rannikolla olevasta
kauheasta pyörteestä?

Minä en ollut kuullut siitä luotua sanaakaan. Mutta Tomin suusta rupesi
tulemaan tarinaa kuin lapinkapasta. Siinä tuokiossa hän kertoi pitkän
historian kahdesta merimiehestä, jotka olivat rasvatyvenellä lähteneet
laivasta turskanpyyntiin ja joutuneet meripyörteen vaikutukseen. He
olivat ensin soutaneet kaikin voimin päästäkseen pyörteestä pois, mutta
huomatessaan ettei se onnistuisi, heillä ei ollut muuta tehtävissä kuin
keskittää kaikki voimansa veneen ohjaamiseen ja estää se kaatumasta.
Pyörre oli ollut suppilon muotoinen, ja kuta syvemmälle vene painui,
sitä hurjemmaksi kävi sen vauhti. Pyörteen keskipisteessä oli vene
ruvennut pyörimään kuin hyrrä, ja miehillä oli mennyt pää pahoin
pyörälle. Miehet olivat lähteneet laivasta illan suussa. Toisella oli
sinä yönä koiravahti ja hänen piti siis olla kannella kahdestatoista
neljään. Mies oli tullut kovaan tuskaan, sillä hän tiesi, että
yhdeksänhäntäistä köysiruoskaa oli juuri hiljattain tervattu. Mutta
vasta silloin kun laivassa soitettiin kolme lasia ja kun miehen
vahtivuorosta oli jo kolme puolituntista kulunut, rupesi pyörteen voima
heikkenemään. Kuitenkin vasta koiravahdin loppupuolella pääsivät miehet
pyörteestä irti. Heidän laivalle tullessaan soitettiin juuri kahdeksan
lasia, ja päivävahti oli tulossa kannelle. Iltavahti oli ollut mukava
mies ja ottanut koiravahtivuoron, eikä kapteeni tiennyt asiasta mitään.
Miehet olivat kertoneet olleensa koko seuraavan päivän pahasti
kohmelossa, mutta siitä huolimatta oli vahtivuoro korvattava. Toisen
täytyi siis olla iltapäivällä neljästä kahdeksaan vahdissa, ja hän
vältti vain onnella tuon yhdeksänhäntäisen, sillä vahtivuoron
vaihtaminen ilman kapteenin lupaa oli kiellettyä.

Mies kuunteli hyvin totisen näköisenä koko kertomuksen. Tomin
lopetettua hän sanoi lyhyesti: -- Oletpa sinä aika mestari
valehtelemaan! Muistutus sai Tomin pahalle tuulelle, sillä hän oli
lukenut tarinan jostakin "Lentävästä hollantilaisesta" eikä ollut
lisännyt siihen sanaakaan.

Mies veti nyt molemmat kuolleet merikravut rannalle, katkaisi niistä
pyrstöt ja sakset ja käski meidän kantaa ne mukanamme. Hän sanoi niiden
olevan erittäin hyviä ruoka-aineita. Mutta elävinä nämä äyriäiset
olivat niin vaarallisia, ettei mies sanonut uskaltavansa koskaan kulkea
rannalla ilman isoa rautaviivoitintaan. Silläkään ei kuulemma
kannattanut lyödä päähän, joka oli hyvin kovakuorinen. Keskiruumiin
kohdalta oli eläimen panssari heikompaa, siihen tähdätty voimakas
lyönti tappaa kravun heti.

Läksimme nyt kulkemaan kolmisin sinnepäin, missä äsken olimme olleet.
Kävellessämme mies kertoi, että tämä järvi oli yhteydessä valtameren
kanssa. On ehkä olemassa samanlainen maanalainen tunneli kuin se, minkä
vanhan ajan oppineet uskoivat yhdistävän Punaisen meren ja Välimeren
toisiinsa ja josta muutamat yhteiset eläinlajit olivat jotensakin
varmana todisteena. Oppaamme todisteli väitettään muun muassa sillä
tosiasialla, että vesi täällä oli huomattavasti suolaisempaa kuin
meressä. Todistuksista kävivät edelleen saaren merkillinen eläimistö ja
kasvisto sekä luoteen ja vuoksen välinen suuri ero. Jo muutaman
kymmenen sylen päässä rannasta ei luoti enää tavannut pohjaa. Oliko
Pohjanlahden pinta tällä leveysasteella valtameren pintaa ylempänä vai
alempana, siitä ei mies sanonut olevansa varma. Mutta ei sopinut
epäillä, että valtameren luode- ja vuoksi näkyivät järvessä selvästi.

Minusta tuntui miehen puhe maanalaisesta kanavasta jotensakin yhtä
uskottavalta kuin Tomin äskeinen kertomus merimiesten seikkailuista.
Ellei hän olisi juuri äsken pelastanut henkeäni, olisin varmaan sanonut
julki arveluni. Mutta Tomiin tämä puhe, jossa minusta ei ollut hihaa
eikä helmaa, upposi kuin vesi kuivaan maahan. Hän jopa aikoi lähteä
etsimään tunnelin toista päätä, kunhan ensin saisi merikapteenin
tutkinnon suoritetuksi. Hän lupasi koluta Norjan ja Ruijan rannikot
päästä päähän, ellei pyörre vähemmällä löytyisi.

Puhellessamme olimme tulleet siihen paikkaan, missä lotjat olivat. Ne
kelluivat nyt selvästi matalammalla kuin äsken täällä ollessamme. Mies
vei meidät tästä paikasta jonkin verran oikealle. Sieltä löytyi vuoreen
johtava ovi. Ymmärsin että vuori muodosti tässä paikassa rotkon ja että
saattajamme käytti sitä asuntonaan.

Miehen kehotuksesta astuimme sisälle. Voimakas valo häikäisi silmäni.
Olimme suuressa, korkeassa huoneessa, jonka katossa ja seinillä oli
kymmenittäin sähkölamppuja. Keskellä huonetta riippui upea
kristallikruunu, kauniimpi ja epäilemättä paljon arvokkaampi kuin
kirkossa näkemämme. Lattialla oli paksu ja erinomaisen kaunis
brysselinmatto. Sekä katto että lattiat olivat tummaa tammipaneelia.
Ilma huoneessa oli kuivaa ja sopivan lämmintä, eikä se tuntunut
vähääkään tunkkaiselta. Tunsin olevani pikemminkin palatsissa kuin
luolassa. Tätä vaikutelmaa lisäsivät toisiin huoneisiin johtavien ovien
raskaat silkkiverhot. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, nekin silkillä
päällystettyjä. Häikäisevä sähkövalo ei vain sopinut huoneen
arvokkaaseen tunnelmaan. Jos kruunussa ja seinillä olisi ollut
vahakynttilöitä, olisi huone ollut mielestäni täydellinen.

Olimme Tomin kanssa jääneet ovensuuhun. Kaikkien näiden ihanuuksien
omistaja seisoi vieressämme ja näytti iloitsevan hämmästyksestäni. Kun
vilkaisin Tomia huomasin ihmeekseni, ettei hän ollut vähääkään
hämillään, vaan päinvastoin aivan haltioissaan. Näytti siltä kuin hän
olisi odottanutkin juuri tätä.

Samassa Tom kääntyi isäntämme puoleen ja avasi suunsa:

-- Herra on tietysti salakuljettaja tai ehkäpä merirosvo?

Häpesin suunnattomasti toverini häikäilemättömiä sanoja, mutta eihän
niitä enää käynyt peruuttaminen. Yritin sopertaa jotakin Tomin
lapsellisuudesta ja hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta sanani
hukkuivat isännän raikuvaan nauruun.

-- Vai sellaiselta mieheltä minä näytän. Kyllä sinä, poikaseni, taidat
nyt pettyä pahemman kerran. Tullaamatonta tavaraa en ole tuonut maahan
markankaan arvosta. En ole myöskään yhtä ainoata kauppalaivaa
häirinnyt.

Tom näytti pettyneeltä.

-- Mutta, jatkoi isäntämme, et ole aivan väärässäkään. Näitä
lamppuja lukuunottamatta on epäilemättä kaikki mitä täällä näet
salakuljettajien, ehkäpä merisissienkin tänne kuljettamaa. Näissä
huoneissa on todellakin asunut merirosvoja, joiden kokoamat aarteet
käytetään nyt parempiin tarkoituksiin kuin mitä niiden entiset
omistajat ovat aikoinaan kuvitelleet.

Tomin kasvot kirkastuivat huomattavasti. Olihan jo sekin jotain, että
tämä paikka oli vanha merisissien pesä. Olkoonkin että nykyiset
asukkaat harjoittivat rauhallisempia puuhia. Ehkäpä täältä voisi löytää
entisten asukkaiden jäljiltä muutakin mielenkiintoista kuin nämä vanhat
huonekalut. Tom innostui tästä ajatuksestaan siinä määrin, että pyysi
heti lupaa mennä katselemaan muitakin huoneita. Isäntämme oli tähän
suostuvainen.

Ei kulunut minuuttiakaan, ennen kuin Tom palasi takaisin kauhistuneen
näköisenä. Kun hän käänsi tuijottavat silmänsä isäntäämme, niin tämä
vain nauroi ja kysyi, oliko Tom nähnyt merisissin vai maapeikon.

Tomin astuessa viereiseen huoneeseen oli siellä istunut kirjoituspöydän
ääressä -- isäntämme. Mutta hän ei ollut enää sama hyväntahtoinen
vanhus kuin äsken, vaan keski-ikäinen tuimannäköinen mies, jolla oli
musta tukka ja parta. Hän oli noussut kiivaasti pöytänsä äärestä,
temmannut Tomia rinnuksesta ja kysynyt miten hän oli tänne tullut ja
mitä hänellä oli asiaa. Kun Tom oli pelästyneenä vastannut, että mies
kai parhaiten tiesi sen asian, koska oli äsken hänen henkensä
pelastanut, rupesi tämä nauramaan ja työnsi hänet ovesta takaisin
saliin.

Tuskin Tom oli saanut tämän kerrotuksi, kun hänen kuvailemansa mies
astui viereisestä ovesta saliin.

Kun miehet nyt seisoivat vierekkäin, oli ero helpommin huomattavissa.
Toinen veli -- arvasin heti, että miehet olivat veljeksiä -- oli yhtä
tumma kuin toinen vaalea. Hän oli myöskin vähän pitempi ja ryhdikkäämpi
kuin pelastajamme. Mutta Tomin äskeistä hämmästystä en silti yhtään
ihmetellyt, niin samannäköisiä miehet lopultakin olivat.

Pelastajamme oli jatkuvasti huvittunut. Mutta hänen veljensä näytti
tuikealta eikä kiinnittänyt meihin vähäistäkään huomiota. Hän oli
saanut varmuuden siitä, ettemme olleet tunkeutuneet luvatta hänen
asuntoonsa, muuten olimme hänelle vain ilmaa. Hän oli aivan toisissa
ajatuksissa.

-- Etkö voi tarjota minulle mitään syötävää? hän sanoi veljelleen. --
Olen koko päivän ajatellut, laskenut ja sommitellut enkä ole vielä
saanut palastakaan voimakoneeseeni. Ellen saa siihen tarpeellista
polttoainetta, se tekee lakon, ja siihen loppuivat työmme ja tuumamme.

-- Olethan sinä jo tänään syönyt aamiaisen ja päivällisen. Älä lämmitä
konetta liiaksi, se kuluu liian nopeasti loppuun. Ei kynttilääkään saa
polttaa molemmista päistä.

-- Olenko todellakin syönyt jo kahdesti tänään? Kovin minun on taas
nälkä. Pitää syödä vahvasti, tehdä työtä vahvasti ja ottaa työstä
huikea maksu. Tiedän sen. Mutta mikäs tuossa on? Oletko onnistunut
saamaan merikravun? Sen liha on hyvin fosforipitoista ja virkistää
erinomaisesti liiallisesta työstä väsyneitä aivoja.

-- Vai kelpaisi se sinulle, herkkusuu. Miksi en onnistuisi, kun on
hyvät syötit. Olen käyttänyt näitä poikia syötteinä.

-- Älä helkkarissa! Siihen ne tulevat olemaan erinomaisia. Pyydämme
tästä lähin joka päivä merikrapuja, Sido ne nulikat vain lujasti
kiinni, muuten kravut vievät ne mukanaan.

Tuon tuimannäköisen herran meille suunnittelema kohtalo ei tuntunut
vähääkään hauskemmalta kuin jos olisimme joutuneet merisissien valtaan.
Hänen veljensä hymyilevät kasvot näyttivät kuitenkin takaavan, ettei
noita sanoja pitänyt käsittää aivan kirjaimellisesti. Tuikea herra
näyttikin jo samassa unohtaneen tuumansa, koska hän kääntyi Tomin
puoleen ja kysyi paljon leppeämmällä äänellä:

-- Osaatko laittaa ruokaa, poikaseni?

-- Osaanhan minä muutamia ruokalajeja. Osaan keittää puuroa ja
lihamuhennosta perunoiden kanssa.

-- Puurosta älä minulle puhu! Onhan meillä nyt merikrapuja. Pane vettä
ja vähän suolaa kattilaan ja keitä kravun pyrstö ja sakset. Mutta ota
jalat allesi, tai minä pehmitän selkänahkasi!

Tom otti keitettäviksi määrätyt kravun osat ja katseli neuvottomana
ympärilleen. Toinen mies oli jo mennyt huoneesta pois.

-- Tuossa on keittiö. Painu jo työhösi!

Tom livahti hänelle näytettyyn huoneeseen. Minä kiiruhdin perässä
päästäkseni ainakin muutamaksi minuutiksi tuon ankaran herran
komennosta.

Keittiön seinällä riippui hyvässä järjestyksessä kattiloita, patoja,
paistinpannuja ja muitakin keittoastioita. Ne näyttivät aivan
käyttämättömiltä, yhdessäkään ei ollut nokipilkkua. Eikä ihmekään,
sillä isäntä näytti unohtaneen laittaa keittiöönsä tulisijan. Koska
liettä ei etsimisestä huolimatta löytynyt, panin kattilan pöydälle ja
kaadoin siihen vettä. Tom pani tapetun merikravun pyrstön ja kynnet
kattilaan, johon olin ripotellut muutaman suolajyväsen.

Enempää emme osanneetkaan tehdä. Istahdimme odottamaan, että saisimme
tarkemmat määräykset aterian valmistamisesta.

Liekö kulunut kymmenen tai viisitoista minuuttia siinä jutellessamme,
kun äkkiä havahduimme outoon porisevaan ääneen. Ääni tuli epäilemättä
kattilasta. Sen kansi liikahti muutaman kerran, rupesi sitten
tanssimaan, eikä tahtonut pysyä enää paikallaan. Rupesivatko nuo
onnettomat kravunkynnet uudestaan elämään? Olin jo tuntevinani niiden
sulkeutuvan vielä kerran sääreni ympärille. Samassa kansi lennähti
kokonaan pöydälle.

Sakset ja pyrstö, jotka olimme panneet kattilaan iljettävän harmaina,
loistivat nyt silmiimme heleänpunaisina. Vesi kattilassa kuohui, ja
höyry kohosi kattoa kohti. Tomkin, joka ei tavallisesti vähästä
hämmästynyt, jäi tuijottamaan kattilaa silmät tapilla.

Olin asettanut kattilan pöydällä olevalle pyöreälle alustalle. Itse
pöytälevy oli minusta liian hieno uskaltaakseni panna kattilan suoraan
sen päälle. Tutkin nyt tuota alustaa ja huomasin sen laskeutuneen
muutaman sentin pöytälevyn pintaa alemmaksi. Nyt Tomkin uskalsi jo
lähestyä pöytää, eikä asiassa hänen mielestään ollut enää mitään
kummallista. Olimme kuulemma lumotussa linnassa. Ja pöytä oli itsestään
keittävä. Hän oli lukenut jostakin kirjasta juuri samanlaisesta
pöydästä. Kirjassa oli pöytä hankkinut kaikki ruuatkin itse. Sen
ääressä kun sanoi: pöytä, kata itsesi! niin heti ilmestyi höyryäviä
vateja. Ei muuta kuin valita vain!

Minä en kuitenkaan tyytynyt Tomin yksinkertaiseen selitykseen. Rupesin
asiaa tutkimaan ja huomasin, että kattila lakkasi heti kiehumasta, kun
nostin sen alustaltaan, mutta alkoi uudestaan porista niin pian kuin se
laskettiin sille takaisin. Mutta nyt se rupesi kiehumaan niin
vimmatusti, että vesi räiskyi reunojen yli pöydälle. En tiennyt mitä
tehdä.

Sen sain kuitenkin pian tietää. Kipenöivä korvapuusti miltei kaatoi
minut pöydän viereen, ja äreä ääni huudahti:

-- Miksi sinä, pojanpöllö, panet kaksinkertaisen virran, vaikka vesi
kiehuu muutenkin liian kovasti?

Enhän minä siihen osannut mitään vastata. Mutta kun kurittajani
väänteli jotakin pöydän reunassa olevaa pientä nappulaa, kiehui vesi
taas aivan hiljaa poristen.

Rupesin nyt aavistamaan, mitä salaisuuksia pöydässä oli, Sähkövalaistus
huoneessa ei ollut minua pahemmin ihmetyttänyt, sillä olin kuullut
sellaisesta puhuttavan. Mutta että huoneiden lämmittäminen, jopa ruuan
valmistaminenkin voisi tapahtua sähkövirran avulla, siitä en ollut
aikaisemmin tiennyt yhtään mitään. Nostamalla kattilan pyöreälle
levylle olin pannut sähkövirran toimimaan, ja nostamalla sen pois ja
sitten taas paikoilleen, olin saattanut virran kaksinkertaiseksi.

Talon tuikea herra -- sillä hän tuo kurittajani oli -- ei katsonut
tarpeelliseksi antaa meille mitään selitystä. Hetken kuluttua hän
pisteli puikolla kravun lihaa, ja kun se hänestä oli kypsää, käski hän
meitä ottamaan kattilan ja tulemaan mukaan ruokasaliin, tuohon
huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneet. Hänen veljensä oli
kattanut sinne ruokapöydän. Asetin kattilan höyryävine sisältöineen
keskelle pöytää, ja sitten rupesimme syömään.

Aterian aikana huomasin, miten tuon tuikean herran kasvojen ilme suli
yhä leppeämmäksi. Ja sitä mukaa kuin hän alkoi tulla kylläiseksi,
muuttui hänen puhetapansakin vähemmän ankaraksi. Hän rupesi jo
kiittelemään Tomia hyväksi kokkipojaksi ja sanoi veljelleen, että olisi
ehkä hyödyllisempää käyttää häntä kokkina kuin täkykalana. Ehkäpä
kravunpyynti onnistuisi käyttämällä yksin minua syöttinä. Mutta että
hän olisi laskenut meidät vapaiksi nyt kun olimme kerran joutuneet
hänen valtaansa, se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä
vahingossakaan.

Lempeäluontoisempi veljeksistä hymyili näille ehdotuksille ja iski
meille silmää, jotta olisimme huoleti. Ja vaikka vaara näytti nyt
kohdistuvan lähinnä minuun, en kuitenkaan osannut tosissani pelätä.
Olinkin arvannut oikein tuon ankaran herran luonteen, sillä aterian
päätyttyä hän rupesi jo puhumaan sellaisia, että minua voisi ehkä
sittenkin käyttää apulaisena työpajassa, missä tapauksessa minua ei
tarvittaisikaan kravunsyötiksi.

Tomin olinpaikkaamme kohdistuva uteliaisuus oli vielä yhtä suuri kuin
tänne tullessamme. Hän oli odottanut sopivaa hetkeä ja kysyi nyt eikö
hän saisi tutustua taloon ja sen mahdollisiin salaisuuksiin, koska
hänen kuitenkin piti jäädä tänne pitemmäksi ajaksi. Tietysti tässä
vanhassa merisissien pesässä oli salakäytäviä ja laskuluukkuja ja
kätkettyjä varastohuoneita ja kenties muitakin salaisuuksia.

Nyt tuikea herra nauroi ensi kerran oikein sydämensä pohjasta. Hän
sanoi Tomille, ettei hän ollut itsekään ehtinyt suorittaa tärkeiltä
töiltään mitään perusteellista kotitarkastusta, vaikka olikin asunut
täällä jo useita talvia. Mutta jos Tom sattuisi tutkimustensa
yhteydessä löytämään hänen huoneestaan raskaan rautahelaisen arkun,
jossa oli kultarahoja, niin tämä oli ensimmäisen löytäjän oikeudella
hänen ja hänen veljensä omaisuutta. Siihen ei Tom saisi kajota.

Näin sanoen isäntämme työnsi sähkölyhdyn Tomin käteen ja käski hänen
olla tarkkana etsiskelyissään. Varsinkin uusista kultalöydöistä hän
olisi iloinen. Ne olisivat hyvään tarpeeseen isännän tieteellisiä
tutkimuksia varten, ja Tom saisi kyllä hyvät löytäjäiset.

Tuskinpa kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin Tom. Haltioissaan
hän poistui huoneesta samalla kertaa kuin isäntä meni omaan
huoneeseensa työpöytänsä ääreen. Mitäpä hän rahoista ja aarteista!
Mutta salakäytävät ja salaportaat ja kätketyt laskuluukut, ne vasta
jotakin olivat!

Jäin ruokasaliin kahden kesken pelastajamme kanssa, joka sanoi minulle,
että saisin ruveta kutsumaan häntä Esko-sedäksi, hänen nimensä oli näet
Esko. Sukunimeään hän ei halunnut sanoa. Hänen veljeään olisi parasta
sanoa kapteeniksi. Tämä oli kyllä paremminkin insinööri kuin
merikapteeni, mutta molemmat veljekset olivat olleet merillä ja
suorittaneet merikapteenin tutkinnon Liverpoolissa.

Kapteenin tutkimukset, joissa häntä ei saanut häiritä, koskivat sähköä.
Tältä alalta hän tiesi enemmän kuin monet maailmankuulut tiedemiehet.
Näissä suojissa, jonne ei päässyt ainoakaan auringonsäde, loistivat
valoisimpanakin kesäpäivänä sähkölamput. Näitä ennen niin kolkkoja
huoneita lämmittivät nyt sähköllä toimivat lämmityslaitteet. Samoin
toimi katossa suriseva tuuletin sähkön voimalla, ja juuri äsken olin
saanut tutustua sähkölieteen.

-- Mutta missä on voimalaitos, joka synnyttää kaiken tämän sähkön?

-- Tänne tullessasi näit sen kyllä, astuitpa sen ylitsekin.

-- Missä?

-- Muistatko ponttuut tuolla ulkona? Ne nousevat ja laskevat vuoroveden
mukana ja panevat käyntiin dynamon, joka panostaa akkumulaattorit.
Juuri nämä akkumulaattorit ovat veljeni tärkein keksintö. Ne painavat
vain murto-osan siitä, mitä parhaimmat akkumulaattorit painoivat ennen,
mutta siitä huolimatta niihin kerätty sähkö säilyy vuosikausia. Etkö
huomannut kuinka kevyt oli toverisi saama lyhty? Se oli kuitenkin
viidenkymmenen watin lyhty ja se palaa samalla paristolla toistasataa
tuntia. Keksintönsä tähän puoleen kapteeni on kyllä tyytyväinen, hän
pitää sitä täysin valmiina. Jo tätä keksintöä viimeistellessään hän söi
kuin ahma, ja nyt hänestä näkyy tulleen oikea ruoansulatuskone. Mitä
enemmän hän syö, sitä enemmän minulle kasaantuu työtä. Hän ei näet
koskaan käy itse käsiksi työnsä mekaaniseen puoleen. Hän vain
ajattelee, laskee, piirustaa ja mittailee, ja minun on pakko rakentaa
kaikki hänen suunnittelemansa koneet ja pitää ne kunnossa. Usein en saa
nukkua neljääkään tuntia vuorokaudessa. En tiedä nukkuuko hän itse
sitäkään. Kun hänellä on jokin oikein pulmallinen ongelma
ratkaistavana, hän saattaa olla viikkokausia valveilla. Silloin minulla
on vähän paremmin aikaa, sillä hän ei ehdi käydä niin usein
työhuoneessa minua hoputtamassa.

-- Mutta miksi veljenne syö niin paljon? Onko hänen
ruoansulatuselimissään jotakin vikaa?

-- Päinvastoin. Parempaa ruoansulatusta ei ole kenelläkään. Kun hän
joskus suo itselleen lyhyen lepoajan, hän lakkaa heti ahmimasta eikä
syö enempää kuin muutkaan ihmiset. Hän väittää, että mitä vähemmällä
kuormituksella konetta käytetään, sitä vähemmän polttoainetta se
tarvitsee, mutta täydellä kuormituksella käyvä höyrykone vaatii myös
täyden pesän hiiliä. Pelkään vain sitä, että hän yrittää joskus saada
koneestaan irti niin paljon, että se räjähtää. Olen häntä siitä monta
kertaa varoittanut, mutta hän vastaa aina, että koneenkäyttäjä, joka
tuntee koneensa, ei kuormita sitä enempää kuin mitä se kestää. Ja hän
sanoo myös, että jos hän ei saa käyttää konettaan täydellä teholla,
tuntee hän itsensä kelvottomaksi.

-- Soveltaako kapteeni ihmiseen samoja lakeja kuin kuolleeseen
koneeseen?

-- Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta
ihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja
minkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten
tuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä
siitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta
huolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella
maantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää
veneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri,
joka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin
satakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.

-- Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin
sellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee
parhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin
käyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini
on liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska
hän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä
toteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.

Minusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä
näytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että
veljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös,
että Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.

Tomin kotitarkastus rupesi mielestämme kestämään tarpeettoman kauan.
Menimme siis Esko-sedän kanssa keittiöön katsomaan, mitä hän siellä
oikein mahtoi hommata.

Tomia ei näkynyt keittiössä. Mutta huoneen seinäpaneelissa ammotti
musta aukko.

Tom oli päässyt uskomattoman nopeasti toiveittensa salakäytävään. Mutta
keittiöön tullessamme emme voineet vielä nähdä, että hän oli onnistunut
puuhissaan ratkaisevammin kuin hänestä itsestään oli mieluista.

Keittiön seinässä oleva aukko johti todellakin salakäytävään, jonka
toisessa päässä pilkotti päivänvaloa.

-- Hei, hei! huudahdin.

Äänekäs "hohoi, ole varuillasi" kajahti minua vastaan käytävän toisesta
päästä. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että huuto tuli kauempaa tai
syvemmältä kuin siitä paikasta, jossa näin päivänvaloa.

Astuin käytävään, joka vietti melko jyrkästi alaspäin. Ja varoituksesta
huolimatta oli vähällä, etten joutunut käytävän toiseen päähän
nopeammin kuin mikä oli terveellistä. Käytävän lattia ja seinät olivat
näet kosteuden vuoksi erittäin liukkaat. Lipesin jaloiltani ja rupesin
nopeasti liukumaan alaspäin. Pelkäsin jo, ettei takapuoleni kestä
tällaista matkantekoa, kun onneksi sain vauhdin hiljenemään painamalla
käteni seiniä vasten. Pääsin takaisin jaloilleni ja varovaisesti
hapuillen minun onnistui päästä käytävän toiseen päähän.

Käytävä päättyi vuorenseinämään, joka laskeutui tässä paikassa
äkkijyrkkänä mereen.

Kahdeksan jalkaa alempana istui Tom vuorenseinämän vieressä
olevassa pienessä veneessä. Hän oli tosin likomärkä, mutta muuten
vahingoittumaton, jos nyt ei oteta lukuun paria pikku nirhamaa. Eikä
hän näyttänyt yhtään säikähtyneeltä. Mutta minun luokseni käytävään hän
ei päässyt, enkä minäkään voinut laskeutua alas hänen seurakseen, niin
jyrkkä oli kallionseinämä.

En uskaltanut astua aivan käytävän suulle. Näin kuitenkin paikaltani,
että kallion seinät olivat joka puolella yhtä jyrkät, ylhäällä ne
näyttivät jopa kallistuvan toisiaan vasten, niin että päivä pilkotti
ylhäällä vain pienestä aukosta. Tuntui siis luonnolliselta, että vaikka
me Tomin kanssa olimme soutaneet saaren ympäri kahteenkin kertaan, niin
tuo sivuväylä oli jäänyt huomaamatta. Asia oli helposti selitettävissä:
kummallakin kerralla olimme soutaneet niin kaukana rannasta, että pikku
mutkat ja sokkelot jäivät huomaamatta.

Nykyisestä olinpaikastani en voinut Tomia auttaa, sen huomasin heti.
Yritin siis palata takaisin. Pääsinkin ehkä kymmenen askelta eteenpäin,
mutta sitten tuli niin liukas paikka, että minun oli pakko huutaa
Esko-sedältä apua. Hän heittikin minulle köydenpään, ja sen avulla
pääsin verraten helposti ylös keittiöön.

-- Missä Tom on? kysyi Esko-setä.

-- Istuu veneessä.

-- Eihän se ole mahdollista.

-- En tiedä miten mahdollista se on, mutta veneessä hän vain istuu.

-- Siinä tapauksessa hän on joutunut venevalkamaan. Mutta sinne ei
pääse muualta kuin pienestä aukosta, joka on sen katossa.

Selitin Esko-sedälle, että Tom on epäilemättä juuri tuossa
venevalkamassa ja pyysin Eskoa auttamaan hänet sieltä ihmisten
ilmoille.

Läksimme ulos ja nousimme lahden toiselta rannalta vuorelle. Vähäisestä
vuoren aukosta näimme toverini, joka yhä istui veneessä, mutta nyt
alastomana.

-- Hohoi! huudahdin.

Vastausta en saanut, sillä huutoni vielä kiiriessä onkalossa hyppäsi
Tom veteen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin hän jälleen
ilmestyi pinnalle jokin esine kädessään.

Vieressämme olevaan aukkoon oli kiinnitetty paksu touvi, jonka toisen
pään setä nyt sujautti alas aukosta. Se ylettyi vedenpintaan asti, ja
minuuttia myöhemmin istuimme sedän kanssa veneessä Tomin vieressä. Tom
katseli niin hartaasti kädessään olevaa esinettä, että hän tuskin
huomasi saaneensa seuraa. Hän ei edes muistanut pukea vaatteita
päälleen.

Esine jota Tom niin innokkaasti katseli, oli vanha neliskulmainen
Ruotsin plooturaha, jonka kulmiin ja keskelle oli leimattu
arvomerkintä. Tuollaisia rahoja näkee meidän kulmillamme monessakin
talossa. Niiden uskotaan tuottavan talolle onnea, ja siitä syystä ne
onnistuvat usein välttämään muun kupariromun kohtalon -- sulattamisen
ja kahvipannuksi valamisen. Myöskin Tom oli nähnyt näitä rahoja
useammankin kuin kerran, mutta silti hän tarkasteli tätä juuri
löytämäänsä plootua aivan erikoisella hartaudella. Hetken kuluttua hän
huokasi ja sanoi, että "ei tätä voi kukaan kristitty ihminen ymmärtää".
Sitten hän ojensi rahan sedälle ja alkoi pukea likomärkiä vaatteita
päällensä väännettyään enimmän veden niistä.

Raha oli neliön muotoinen, noin kuudentoista tai kahdeksantoista sentin
levyinen ja pituinen kahden taalarin plooturaha. Leimapuoli oli aivan
tavallisen näköinen. Mutta rahan toisella puolella näkyi useita viiruja
ja naarmuja, jotka eivät näyttäneet itsestään syntyneiltä. Pikemminkin
ne oli piirretty siihen veitsenkärjellä tai jollakin muulla terävällä
esineellä. Ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, mutta
raha oli niin paksussa homeessa, ettei kaikkia viiruja voinut erottaa
eikä kuvioista saanut siis täyttä selkoa.

Kiipesimme touvia myöten takaisin maan pinnalle, ja pian Tom saatiin
lämmittelemään itseään työpajan lämmityslaitteella.

Tom oli aloittanut etsintänsä keittiöstä. Hän oli lukenut
monenlaatuisista laskuluukuista ja salakäytävistä, joita tavataan
vanhoissa rakennuksissa, eikä hän voinut kuvitellakaan vanhaa
merisissien tukikohtaa, jossa ei sellaisia olisi. Hän aloitti siis
etsintänsä siinä varmassa uskossa, että jokin salakäytävä tai sellainen
varmasti löytyisi. Ehkäpä onkin niin, että nykymaailma on vailla
kaikkia salaperäisyyksiä vain siitä syystä, ettei sellaisiin uskota.
Mutta Tom uskoi, ja ilmeisesti siksi hänen toiveensa toteutui
odottamattoman pian. Tom sanoi itse, että se tapahtui liiankin
nopeasti. Salakäytäväthän pitäisi löytää vasta pitkällisten
etsiskelyjen jälkeen. Mitäpä iloa niistä muuten olisikaan! Joskus
sentään tapahtuu sellaista, että salakäytävä löytyy melkein itsestään.
Näin oli Tomillekin käynyt. Tom luokitteli nopeasti löytämänsä
salakäytävän tuohon jälkimmäiseen luokkaan ja oli löydön helppoudesta
huolimatta siihen tyytyväinen. Saattoihan asumuksessa olla toisiakin
salakäytäviä, kukaties hyvinkin vaikeasti löydettäviä.

Tom oli lukenut kymmenistä kirjoista, että oikean salakäytävän ovi on
kätketty aina nimenomaan seinäpaneeliin ja että se avautuu jollakin
salaisella pontimella tai muulla metkulla. Niinpä hän päättikin
aloittaa etsinnät juuri seinäpaneelista. Hän nosti useita seinällä
riippuvia keittoastioita lattialle, etteivät ne haittaisi hänen
tutkimuksiaan. Tomilla ei ollut tapana hätiköidä toimissaan, kaikki oli
suoritettava perusteellisesti. Joku kasarinvarsi sattui silloin
takertumaan koukkuunsa niin lujasti, että koukku irtosi paneelista. Kun
Tom yritti työntää sitä takaisin paikoilleen, antoi kokonainen
paneelilevy periksi, ja Tom suistui suin päin käytävään luisuen
hetkessä sen toiseen päähän asti, Käytävässä oli ollut pari
koivupensasta, ja kun Tom näki niiden välistä veden vilahtavan, hapuili
hän käytävän seinistä tukea. Silloin hän oli saanut käteensä
plooturahan, joka oli ollut käytävän seinän ja lattian väliseen rakoon
pistettynä.

Tomin suistuessa veteen oli raha luiskahtanut hänen kädestään.
Hiekkaisella pohjalla se näkyi kuitenkin selvästi, ja sukeltamalla oli
Tom saanut sen uudestaan haltuunsa.

Esko-setä arveli plootun olevan tämän talon onnenraha, joka oli
kätketty tuohon koloon. Mutta koska se oli nyt tullut päivänvaloon,
voisi sitä säilyttää yhtä hyvin jossakin pöytälaatikossa kuin entisessä
kolossaan. Mutta Tom ei uskonut, että rahaa oli säilytetty vain sen
takia, että se oli talon onnenraha. Hän väitti, että joku
salakuljettaja oli halunnut piilottaa sen tovereiltaan ja pistänyt sen
siksi käytävän rakoseen. Se oli arvatenkin ollut miehestä enemmän kuin
kahden taalarin arvoinen. Joka tapauksessa Tom halusi puhdistaa rahansa
voidakseen "lukea", mitä siihen oli piirretty.

Tomin hangattua homeen rahan pinnalta näkyi piirros selvästi.
Kirkastetulla pinnalla näkyivät ohuimmatkin raaputukset vihertävinä
juovina.

Minä ja Esko-setä olimme molemmat sitä mieltä, että piirros esitti
puuta, jonka latvassa istui apina. Apina oli suhteettoman suuri
puuhun verrattuna. Mutta tuollaisia perspektiivivirheitä sattuu
taitamattomalle varsin helposti. Ja mikään taiteilija ei piirroksen
tekijä ollut -- sen näki selvästi, vaikka piirros olikin kovin
huolellisesti tehty.

Katsellessamme rahaa tuli kapteeni huoneeseen. Tom ojensi rahan
hänelle, sillä hän muisti kapteenin kehotuksen pitää erikoisesti rahoja
silmällä. Kapteeni otti rahan, katseli vuosilukua ja antoi sen sitten
hymyillen takaisin Tomille sanoen, ettei raha ollut juuri minkään
arvoinen. Jos se olisi leimattu sinä ja sinä vuonna -- tuota vuosilukua
en enää muista -- olisi siitä maksettu muutama satanen. On näet
olemassa sellaisia tuhertajia, jotka eivät pysty mihinkään vaativampaan
toimeen, vaan huvittelevat kokoilemalla vanhoja rahoja, postimerkkejä
ja muuta arvotonta roskaa. Tuollaiset ihmiset saattavat maksaa
arvottomasta kuparinpalasesta puolet omaisuudestaan. Mutta tämä raha on
heidänkin mielestään vain arvoton vaskipalanen, vain muutaman markan
arvoinen.

Esko-setä käänsi rahan ympäri ja kysyi veljeltään, mitä kuva merkitsi.
Kapteeni vilkaisi siihen ja sanoi hänkin, että se esitti puuta, johon
apina oli kiivennyt. Salakuljettajalla ja merisissillä käy aika usein
pitkäksi. Arvatenkin on joku tämän talon entinen asukas tehnyt tuon
kömpelön piirroksen aikaansa kuluttaakseen.

Tom ei uskonut sen paremmin meidän kuin kapteeninkaan selitystä. Kukaan
ei rupea kaivertamaan tuollaista kuvaa vaskeen vain aikansa kuluksi. Ja
miksi raha oli kätketty käytävään? Varmaankin sen vuoksi, ettei se
joutuisi asiattomien käsiin. Kuvalla täytyi olla jokin salainen,
syvempi merkitys.

Illalla Tom otti rahan mukaansa sänkyyn. Kun heräsin yöllä kahden
aikaan, huomasin hänen sytyttäneen lampun ja tuijottavan rahaansa.
Kielsin Tomia ajattelemasta enää asiaa ja sammutin lampun. Siitä
huolimatta se paloi aamulla herätessäni, mutta Tom nukkui nyt
rauhallisena ja tyytyväisen näköisenä painaen molemmin käsin aarrettaan
rintaansa vasten.

Yksi asia minua oli piirroksessa kummastuttanut. Puu näytti muutamin
paikoin puolta paksummalta kuin toisissa kohdin. Ja rungon vieressä
näkyi lukuisia piirtoja, joista toiset olivat puunrungon suuntaisia
mutta toiset lähtivät rungosta kuin pörröiset karvat. Ajattelin näiden
kuvaavan puun kaarnaa.

Tom nukkui sinä aamuna pitkään. Hän heräsi vasta sitten, kun Esko-setä
pudisti häntä olkapäästä ja huikkasi hänen korvaansa "hei, ylös
reivaamaan" Kolme minuuttia myöhemmin hän oli kuitenkin jo
aamiaispöydässä pestynä ja suittuna.

Aterian aikana huomasin Tomin hapuilevan usein taskuaan. Aamiaisen
päätyttyä näytti kapteeni olevan hyvällä tuulella, hän oli jälleen
saanut mieliruokaansa. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti
rahansa kapteenin eteen pöydälle piirrospuoli ylöspäin käännettynä.

-- Olenhan jo luvannut, että saat pitää sen, sanoi kapteeni.

-- Kiitän nöyrimmästi, herra kapteeni. Onko herra kapteeni koskaan
purjehtinut Amazon-joella?

-- Olen, poikaseni. Sekä Solimöes-joella että sen jatkolla
Amazon-joella. Kuusi vuotta olen siellä kuljettanut matkustajalaivoja
sekä rahtialuksia. Tunnen sen joen tuhansine saarineen,
virranpyörteineen ja hiekkasärkkineen, joista toiset melkein joka vuosi
siirtyvät uusiin paikkoihin. Tunnen sen joen melkein yhtä hyvin kuin
nämä huoneet. Se on ihmeellinen joki. Tekisikö sinun mielesi päästä
sinne joskus?

-- Tuo kuva esittää Amazon-jokea.

-- Hullutuksia, poikaseni, johan minä sanoin sinulle, että se on puu.
Hiero uni silmistäsi, niin ajatuksesi selviävät.

-- Mutta se on sittenkin Amazon. Siinähän näkyvät selvästi lisäjoet
Tapajos, Madeira, Rio Negro ja sadat muut.

Kapteeni piti itseään järkevämpänä kuin ketään muuta. Tästä syystä hän
ei kärsinyt koskaan pienintäkään vastaväitettä. Jos hän vaivautui
sanomaan ajatuksensa julki asiasta, oli se sillä ratkaistu, ja auta
armias, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Ei edes Esko-setä uskaltanut
väitellä hänen kanssaan. Olin tuntenut kapteenin vasta yhden päivän
ajan, mutta ajattelin itsekseni, että Tomin olisi nyt viisainta
livahtaa pöydän alle.

Ensin näytti siltä kuin olisin ollut oikeassa, kapteeni säpsähti, hänen
silmänsä iskivät tulta ja hän nousi jo paikaltaan karatakseen Tomin
niskaan. Mutta nähdessään Tomin seisovan pelottomana paikallaan hän
purki äkkinäisen suuttumuksensa sydämelliseen nauruun. Sitten hän
tarttui Tomia käsivarsista, nosti hänet ilmaan, katsoi häntä vakavasti
silmiin ja sanoi:

-- Sinusta tulee vielä oikea mies.

Tom joka oli omasta mielestään jo nyt tavallisen miehen veroinen,
ymmärsi kuitenkin antaa täyden arvon kapteenin suopeille sanoille.
Mutta hän ei voinut olla sanomatta uudestaan:

-- Se on sittenkin Amazon-joki.

Kipenöivä korvapuusti oli seurauksena tästä uskomattomasta
röyhkeydestä.

Nyt tapahtui jotakin, mitä en olisi uskaltanut kuvitella edes
rohkeimmissa ajatuksissani. Tom iski nyrkkinsä kapteenin sydänalaan
sellaisella voimalla, että kapteeni rupesi selkä vääränä ja henkeään
haukkoen kävelemään edestakaisin huoneessa. Esko-setä tarttui Tomia
niskasta, ja luulin jo poikaparan viimeisen hetken tulleen. Heitin
takkini lattialle ja valmistauduin puolustamaan toveriani viimeiseen
veripisaraan. Mutta kapteeni sen kun vain pui nyrkkiä veljelleen ja
rupesi nauramaan entistäkin äänekkäämmin. Hänestä oli Tomin rohkeus
jotakin niin käsittämättömän hullunkurista, että koko hänen
suuttumuksensa haihtui olemattomiin.

Tämän tapahduttua kapteeni vilkaisi piirrokseen kuin sattumalta,
säpsähti ja jäi seisomaan pöydän eteen.

-- Kuka tämän on tänne tuonut? Eihän tämä ole sama piirros, jonka tuo
pojanvintiö näytti minulle eilen. Tämähän on virta eikä mikään puu.

Vakuutimme kaikki yhteen ääneen, että raha oli sama ja piirros sama
piirros, jonka kapteeni oli eilen nähnyt.

-- Piirros on tarkka, vaikkakin kömpelösti tehty Amazon-joen kartta.
Tuossa näkyy satamakaupunki Para. Kuvassa näkyy myöskin Manaon
kaupunki, jonka satamassa olen ollut ainakin sata kertaa. -- Mistä tämä
piirros on löydetty?

Tom sai selittää vielä kerran, mistä ja miten hän oli rahan löytänyt.

-- Mutta tuo apinankuva? Eihän sitä ollut siinä piirroksessa, jonka
eilen näytit.

Vakuutimme taas yhdessä, ettei kuvaan ollut tehty pienintäkään
muutosta. Se oli siinä samanlaisena kuin eilenkin. -- Ymmärsin, ettei
kapteeni välittänyt painaa mieleensä sellaisia asioita, mitkä hänestä
olivat turhia. Eilisestä kuvasta hän ei ollut vähääkään välittänyt, ei
muistanut siitä muuta kuin että se esitti puuta. Tänään tuo sama kuva
näytti synnyttävän hänessä aivan toisenlaisia ajatuksia. Hän jäi
istumaan pöydän ääreen mietteisiinsä vaipuneena. Varsinkin apinankuva
näytti häntä kiinnostavan.

Kun kapteeni nosti hetkeksi silmänsä kuvasta, rohkenin kysyä häneltä,
mikä tarkoitus oli noilla viivoilla ja viiruilla, joiden olin luullut
kuvaavan puun kaarnaa.

-- Ne ovat virran kanavia, poikaseni, vastasi kapteeni leppoisasti.
Virran kanavia ne kuvaavat. Pitkin Amazonin rantoja on luonnon kaivamia
kanavia, jotka monine koukeroineen muodostavat todellisen
kanavaverkoston. Muutamat niistä vievät lampiin ja sisäjärviin, toisten
kautta laskevat lukuisat sivujoet vetensä pääjokeen. Näitä kanavia
saattaa olla aivan lyhyellä matkalla satoja. Äkillisten rajumyrskyjen
sattuessa ne ovat oivallisia satamia, sillä useimmat niistä ovat melko
syviä. Syvimpiin kanaviin pääsee isollakin laivalla. Olen välttänyt
monta rajumyrskyä ohjaamalla alukseni tuollaiseen kanavaan. Monet
niistä kulkevat peninkulmittain virran suuntaisina ja yhtyvät sitten
taas äkkiarvaamatta pääjokeen, jonka kanssa ne muodostavat
monimutkaisen kanavaverkoston. Huonolla säällä käyttävät pikkuveneet
etupäässä näitä kanavia, joista kapeimmat ovat erinomaisen kauniita.
Puiden oksat ja latvat muodostavat niiden ylle todellisen holvikaton,
jota koristavat heleänväriset kukat. Moniväriset papukaijat ja puissa
vikkelästi liikuskelevat apinat tekevät rannat eläviksi. Usein olen
välttänyt keskipäivän pahimman helteen pistäytymällä muutamaksi
tunniksi tuollaiseen kanavaan. Niissä on aina varjoisaa, ja ilma on
kuumimpanakin hellepäivänä viileä tai ainakin siedettävä.

Tom oli kuunnellut kapteenia silmät selällään. Aarniometsien apinat ja
nuo ihmeelliset holvikattoiset kanavat kiehtoivat vastustamattomalla
voimalla hänen mielikuvitustaan. Ja kun kapteeni rupesi kertomaan
monenlaisista herkullisista hedelmistä, joita puiden oksissa riippuu
siellä kaikkialla, ei Tomin innostuksella ollut enää rajoja. Hänen
kätensä nousi ylös ikään kuin tavoittamaan banaania tai ananasta.
Minunkin on myönnettävä, että kapteenin eloisa kuvaus sai veden
kihoamaan kielelleni. Mielelläni olisin istunut ongella tuollaisen
viheriäisen lehväkatoksen varjossa. Mutta kaikkein mieluimmin olisin
ampunut jaguaarin tai puuman tai lähtenyt intiaanien kanssa pyytämään
kilpikonnia jostakin sisäjärvestä.

Kapteeni tarkasteli yhä uudestaan ja uudestaan rahassa olevaa
piirrosta. Näytti kuin se olisi tuonut hänen mieleensä joitakin vanhoja
muistoja.

Koko sen päivän hän pysyi huoneessaan. Hän kävi ruokasalissa
päivällisellä ja illallisella, mutta hän ei puhunut mitään aterioiden
aikana ja niiden päätyttyä hän poistui heti. Tiesimme että kun hän oli
hiljaisella tuulella, ei häntä saanut häiritä kysymyksillä, ei edes
meidän muiden sopinut silloin jutella keskenämme. Esko-setäkään ei
puhutellut häntä silloin, ja meitä hän oli kieltänyt tekemästä sitä,
ellei kapteeni itse aloittanut keskustelua.

Seuraavana aamuna herätti kapteeni minut omakätisesti ja käski minun ja
Tomin mennä auttamaan Esko-setää työssä. Samalla hän ilmoitti minulle,
että viikon perästä, ehkä jo aikaisemminkin, purjehdimme kaikki
saarelta pois. Selitin tällöin hänelle, että olen vain renkimies, joka
olen täällä Tomin kanssa kalastamassa ja hylkeitä ampumassa. Meidän on
pakko viedä ennen matkalle lähtöä silakkanelikot ja hylkeistä keitetty
öljy kotiin. Eikä sitäpaitsi ole kovinkaan varmaa, että isäntärenki
antaa minun lähteä talosta keskellä palvelusvuotta. Omasta puolestani
olisin muuten hyvinkin halukas lähtemään, vaikkei minulla ollutkaan
purjehtimisesta sen kummempia tietoja kuin mitä toverini oli minulle
parin viimeksi kuluneen viikon aikana opettanut.

Kapteeni nauroi makeasti sille merimiehenopille, jota Tom oli minuun
ammentanut. Ja arveluistani hän ei välittänyt vähääkään. Hän sanoi
ottavansa minut väkisin puolimatruusiksi. Sellainen menettely on
merillä aivan tavallista. Kun merikapteenit eivät saa mielisuosiolla
tarpeeksi miehistöä laivaansa, he ottavat sen väkisin. Kapteenilta
itseltään oli kerran muuan englantilainen sotalaiva yrittänyt ottaa
väkipakolla miehistöä, tosin yritys ei onnistunut. Minut oli jo
kirjoitettu puolimatruusiksi hänen laivansa kirjoihin, ja jos Tom oli
onnistunut opettamaan minulle vähänkään meritietoutta, piti minun
ymmärtää, miten sellaisen miehen käy, joka yrittää vastustaa kapteenin
käskyä. Parhaimmassa tapauksessa hänet lyödään väkikartulla kanteen ja
siirretään pariksi viikoksi paikkaan, minne ei aurinko paista eikä kuu
kumota.

Nämä olivat ensimmäiset merielämän aakkoset, jotka kapteeni minulle
opetti. Lisäksi sain kuulla, että Tom, joka ei vetelehtinyt sängyssä
puolille päivin niin kuin minä -- kello kävi vähän viidettä -- oli jo
kertonut kapteenille olevansa oikea isäntä ja luovuttanut kaikki
isännänoikeutensa kapteenille. Itse hän oli tarjoutunut vapaaehtoisesti
jungmanniksi, jonka tuli ainakin aluksi hoitaa myös kokin tehtävät
laivassa.

Mieluummin olisin lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vapaaehtoisena kuin
väkisin otettuna. Mutta ehkäpä kaikki järjestyisi näinkin parhain päin.
Ellen tulisi kapteenin kanssa toimeen, niin ainakaan omatuntoni ei
estäisi minua karkaamasta tilaisuuden tullen. Se minua kuitenkin
sapetti, että Tom oli myynyt selkänahkani minulta lupaa kysymättä.
Koetin lohdutella itseäni sillä, että jos selkänahkani joutuisi liikaa
venytettäväksi, niin ei varmasti hänen omansakaan selviäisi matkasta
täysin likoamatta. Olin jo eilen nähnyt, ettei kapteeni säästäisi
vasikannahkaistaan, jos vain joku uskaltaisi hangoitella vastaan.

Ulos tultuani näin Esko-sedän puuhaavan jotakin rantatörmällä Tomin
kanssa. He vetivät sähköjohtoa asumuksesta laivalle, joka oli yhä
lujasti hiekkapohjaan juuttuneena.

-- Tälläkö laivalla kapteeni aikoo purjehtia saarelta? kysyin sedältä.

-- Tällä on aina lähdetty. Aiotko sinä jäädä tänne?

-- Eivät näy minun aikomuksistani paljoa välittävän. Tom on myynyt
minut veljellenne orjaksi niin kuin Raamatun veljekset Joosefin. Olemme
tosin vain serkukset, mutta olemme aina eläneet kuin veljekset.
Veljenne on jo kirjoittanut nimeni laivan luetteloon. Taitaa olla
turhaa vastustella?

-- On varmaan. Mutta jos kapteeni hyväksyy sinut laivaansa, ei sinun
tarvitse jahkata sitä oletko ottanut pestin vai joutunut mukaan
väkisin. Veljeni maksaa miehistölleen hyvät kuukausirahat, ja yhdellä
matkalla hänen komennossaan opit enemmän kuin jollakin toisella
laivalla kolmen matkan aikana. -- Jungmanniksiko tuo otti?

-- Puolimatruusiksi.

-- Minä se jungmanni olen, pisti Tom ylpeänä väliin.

-- No kylläpä sinua on onni potkaissut. Päästä heti ensimmäisellä
matkallaan puolimatruusiksi, sitä ei satu joka miehelle. Itse kävin
kolmesti Lyypekissä, ennen kuin minut hyväksyttiin edes jungmanniksi.
Kajuuttavahtina ja kokin apulaisena sain palvella siihen asti.

-- No, jos tällä laivalla aiotaan lähteä, saan varmasti virua täällä
ainakin tämän kesän ennen kuin uudesta arvostani tulee totta. Laivahan
on toista metriä syvällä hiekassa.

-- On se vähän kolmattakin. Alus on keskikohdaltaan melko syvä,
vaikka keula ja perä uivatkin matalalla. Se on ollut aikoinaan
kilpapurjehduskutteri, mutta nyt se on taklattu kuunariksi, jotta sitä
olisi helpompi hoitaa pitkillä matkoilla. Eikö kapteeni muuten sanonut,
että lähtö tapahtuu ensi viikolla?

-- Sanoi, mutta ei sanonut millä tavalla.

-- Jos kapteeni kerran sanoi että ensi viikolla, niin silloin lähtö
tapahtuu ensi viikolla. Hän ei tavallisesti määräyksiään muuttele.

-- Jos hän aikoo lähteä tällä laivalla jo ensi viikolla, niin silloin
hän kai ottaa koko saariston mukaansa.

-- Se on hänen asiansa mitä hän aikoo ottaa mukaansa. Tottele sinä vain
empimättä hänen käskyjään, ja minun käskyjäni myös, sillä minä tulen
toimimaan tällä matkalla perämiehenä. Tartu nyt kiinni tuohon
kaapeliin, sen toinen pää on saatava ruumaan.

Kaapeli oli tavallinen eristetty sähkökaapeli, jonka toisen pään setä
yhdisti akkumulaattoreihin, joita oli laivan ruumassa montakin.

Ruumassa ei ollut pisaraakaan vettä. Kaikki näytti olevan valmista
pitkää matkaa varten. Myöskin ruumaan sijoitettu pentteri näytti olevan
hyvin varustettu, siellä oli ruokatavaroita vaikka minkälaisia. Siellä
oli myös aivan samanlainen keittolevy kuin talon keittiössä. Pentterin
katossa oleva kailetti laski päivänvaloa myöskin varsinaiseen ruumaan,
jossa lisäksi oli sähkölamppuja. Keskellä ruumaa oli jokin minulle outo
kone. Se näytti hyvin pieneltä, mutta setä kertoi että se on 150
hevosvoiman sähkökone.

Työn suoritettuamme palasimme taas saarelle, ja valkopartainen
Esko-setä osoittautui kiivetessä kaikkein notkeimmaksi.

En uskaltanut kysyä miksi sähkökaapeli oli johdettu laivaan. Mutta sain
tietää sen pian kysymättäkin. Setä aikoi ladata ruumassa olevia
akkumulaattoreita työpajassa olevista sähkönkasaajista. Nämä saivat nyt
jäädä tyhjiksi, koska ei ollut tietoa, milloin näissä suojissa taas
asuttaisiin. Ehkäpä täällä oltaisiin vasta vuosien päästä. Setä arveli,
että matkalle olisi lähdetty muuten vaikka huomenna, mutta kasaajissa
oleva sähkö ei riittänyt, vaan meidän oli kerättävä sitä vielä muutaman
vuorokauden ajan ponttonien avulla saadaksemme laivaan tarvittavan
sähkömäärän.

Seuraavana aamuna vietiin saaren satamassa oleva pieni vene laivalle.
Satamaan johtava väylä oli mutkainen ja suljettu mereltä päin tukevalla
rautaveräjällä. Satamaan ja sieltä ulos pääsi vain hyvällä säällä.
Muuten se olisikin ollut aivan erinomainen satama. Siitä taloon
johtavan salakäytävän suu, joka oli nyt kahdeksan jalkaa merenpinnan
yläpuolella, oli ollut meren tasalla parisataa vuotta sitten, jolloin
se ilmeisesti oli tehty. Sitä kautta olivat salakuljettajat ja
merisissit kuljettaneet ties kuinka paljon kalleuksia pesäänsä.
Luultavasti tavarapakat oli nostettu satamasta touveilla ylös
huoneisiin. Muuten kai käytävään olisi hakattu askelmat. Tom arveli,
että käytävä oli tarkoituksella pidetty jyrkkänä ja liukkaana. Jos
merirosvojen päämies oli tahtonut vapautua jostakin miehestä, joka ehkä
tiesi liian paljon, saattoi hän sysätä tämän alas ikään kuin
laskuluukusta. Kun piti vain huolen siitä, ettei kiipeämistouvi
riippunut katossa, niin miehestä ei enää tarvinnut kuulla
puhuttavankaan. Tällaista Tom väitti tapahtuvan jokaisessa
merisissikoplassa.

Iltapäivällä ilmestyi kapteeni laivaan. Hän työnsi käteeni lapion ja
käski minun ryhtyä kaivamaan hiekkaa pois laivan peräsimen kohdalta.
Vesi oli tänään hyvin matalalla, peräsimen kohdalla sitä oli vain
parisen jalkaa. Arvelin että jos meidän on kolmeen tai neljäänkin
mieheen kaivettava laiva hiekkavuoteestaan, emme saisi sitä irti tänä
kesänä, olisimmepa miten ahkeria tahansa. Ja syvemmälle tultaessa
meidän on joka tapauksessa pakko laittaa jonkinlaiset ruoppauskojeet.
Sillä niin pian kuin vesi alkaa nousta yli kainaloiden, rupeaa
parhaimmaltakin työmieheltä puhti puuttumaan. Ja kaivamista oli
neljättäkymmentä syltä.

Ilmoitin kapteenille arveluni, mutta tämä viittasi vain veteen
käskevällä kädenliikkeellä, ja hänen selkänsä takana teki Tom minulle
pitkän nenän.

Kun vieläkin epäröin noudattaa tuota minusta mieletöntä käskyä, tunsin
äkkiä voimakkaan käden tarttuvan niskaani ja toisen housunpunttiini, ja
seuraavassa tuokiossa löysin itseni vedestä laivan kupeelta. Esko-setä
nauroi täyttä kurkkua, ja Tom virnisteli vahingoniloisena. Kapteeni
sitä vastoin seisoi suuttuneen näköisenä laivan partaalla viitaten yhä
peräsimeen päin.

Sain siis oppia noudattamaan kapteenin käskyä turhia kyselemättä.
Ajatellessani tarkemmin asiaa ymmärsin pian kuinka kävisi, jos
laivamies saisi ruveta arvostelemaan kapteenin tai perämiehen käskyjä
ja toimimaan oman päänsä mukaan. Tämä olikin ensimmäinen ja viimeinen
kerta, jolloin uskalsin ilmaista kapteenille ajatukseni. Tuosta
tapahtumasta lähtien vastasin kapteenin käskyihin vain sanoilla
"ymmärrän, herra kapteeni" ja "niin, herra kapteeni". Esko-setä kertoi
minulle myöhemmin, että jos olisin ymmärtänyt vastata näin jo
äskeisessä tilanteessa, kapteeni olisi varmastikin myöntänyt minulle
luvan riisua vaatteeni ennen työhön menoani. Vanha nauriskelloni ei
enää uhannut ruveta käymään kylmän kylvyn jälkeen, mutta sen tilalle
sain kapteenilta uuden hyvän hopeakellon.

Ryhdyin nyt nopeasti käskettyyn työhön. Hiekka oli nostettava kauas,
jottei se valuisi kuoppaan takaisin. Minun oli siis pakko kantaa joka
lapiollinen parin kolmen askelen päähän, ennen kuin laskin sen pohjaan.
Kovin syvälle minun ei tarvinnut kaivaa, kun lapioni sattui peräsimen
ja perävanteen välissä metalliin. Syvemmälle tultuani huomasin, että
olin kolauttanut lapion akseliin, vahvaan potkurinakseliin. Laiva ei
siis ollut tavallinen purjealus, vaan se oli ilmeisesti varustettu myös
koneella, vaikka potkuri ei nyt ollutkaan paikallaan. Myöhäiseen iltaan
asti tein työtä otsani hiessä, ja lopulta olin vedessä leukaani asti.
Tom kertoi minulle illalla, että lakkini oli höyrynnyt kuin mikäkin
höyrypannu.

Juuri kun arvelin, etten pääse enää syvemmälle, sattui lapioni taas
metalliin. Se oli viskirauta, joka yhdistää peräsimen napatangon
aluksen talkaan ja suojelee siten potkuria alhaalta päin. Potkurin
pyörimistila oli nyt hiekasta vapaa.

Kuoppa tuntui varsin mitättömältä ajatellessani sitä työtä, mikä oli
vielä jäljellä. Jos kapteeni panisi minut vielä monenakin päivänä
jatkamaan yksin tätä työtä, tietäisin kyllä mitä tekisin. Tomin vene
kellui vielä laivan vieressä. Se oli keveäsoutuinen. Ja minut oli
otettu merimieheksi väkivallalla.

Näitä ajatellessani ilmestyi kapteeni peräkannelle ja kysyi, enkö ollut
löytänyt kuopan pohjasta rautaa. Onneksi Tom oli minulle opettanut mikä
viskirauta on, joten osasin selittää kapteenille, että olin juuri
päässyt potkurinalaisen viskiraudan tasolle, mutta etten sukeltamatta
pääsisi syvemmälle.

-- Hyvä on, tuli vastaukseksi. -- Siirry syrjään odottamaan.

Hetken kuluttua ilmestyi partaalle loistavaksi kiillotettu pronssinen
potkuri.

-- Hellittäkää touvia, kuului taas kapteenin komento.

Kapteeni valvoi tarkasti tuon raskaan metallikappaleen laskemista. Kun
se alkoi olla kohdallaan, komensi kapteeni minua kiinnittämään sen
paikalleen, mikä onnistuikin muutaman yrityksen jälkeen. Kiila
tiukennettiin lujasti paikalleen, kynsi kiinnitettiin, ja kaikki oli
valmista.

Nyt kapteeni komensi minut kannelle oltuani lähes neljä tuntia
kosteassa työssäni. Kannelle tultuani rupesi minua kauheasti
puistattamaan. Mutta kun kapteeni toi minulle kuivat vaatteet ja antoi
minulle jotakin lämmittävää lääkettä, olin hetkessä taas entiselläni.
Sitten kapteeni näytti minulle kojuni miehistösuojassa ja käski minun
mennä heti maata, minkä mielelläni teinkin. Olin jotensakin väsynyt.

Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin muutaman hiljaisen potkurin
pyörähdyksen, jota seurasi säännöllinen suhina. Viimeinen ajatukseni
ennen nukahtamista oli, että kapteeni ilmeisesti koekäyttää konettaan.

Herätessäni oli jo keskipäivä. Tom nukkui sikeästi viereisessä kojussa.
Puin päälleni ja läksin kannelle.

Kannella ei ollut ketään. Laivan vieressä ollut kallio oli kadonnut.

Siihen paikkaan, missä olimme olleet edellisenä iltana, oli ainakin
sata metriä. Laivan eilisiltaisella paikalla oli nyt matala
vedenpäällinen hietasärkkä. Laiva kellui vapaassa vedessä ja oli
ankkurissa tuskin parinkymmenen sylen päässä isostaveneestämme.
Istahdin ankkurin kelalle ja rupesin hieromaan silmiäni. Kun tästä ei
ollut apua, valelin pääni vedellä, nipistelin itseäni käsivarresta ja
yritin monella muullakin tavalla saada itseni hereille.

Mutta turhaan!

Ymmärsin että kapteeni oli antanut minulle illalla joitakin hirveän
väkeviä rohtoja. Mutta ellei hän ollut juottanut minulle suorastaan
silmänkääntötippoja, pitäisi minun jo herätä. Aurinkokin kun jo oli
keskitaivaalla.

Menin takaisin miehistösuojaan, herätin Tomin ja pyysin häntä
kolkuttamaan nyrkillä selkääni. Tom täytti pyyntöni ilmeisellä
mielihyvällä, niin että minun oli lopulta pakko kirkaista kivusta.
Käskin Tomin tarkkailla kasvojani ja sanoa nukuinko minä vai olinko
hereillä. Tom näytti äkkiä keksivän jotakin, hän sanoi että näytin
hajamieliseltä ja olin kalpea kuin palttina. Hän arveli, että pari
korvapuustia varmaankin herättäisi minut ja antaisi luonnollisen värin
kasvoilleni.

Tom oli pahankurinen koiranleuka, sen tiesin ennestään. Olimme siis
todellakin siirtyneet yön aikana hiekkamatalikolta vapaaseen veteen.
Olisin mielelläni halunnut tietää, miten tuo ihme tapahtui, mutta kun
tajusin miten mahtavasti Tom tulisi ylpeilemään kokemuksillaan ja
tiedoillaan, en viitsinyt kysyä. Tiesin hyvin, etten millään muulla
tapaa voinut suututtaa Tomia enemmän, hän kun paloi halusta saada
kertoa, miten kaikki tapahtui. Hiiltyköön nyt vähän aikaa, kun sillä
tavalla kurikoi selkääni.

Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin Tom alkoi tulla
levottomaksi. Sotajuoneni onnistui täysin, Tom pelkäsi aivan
ilmeisesti, että minä nukkuisin uudestaan ennen kuin hän ehtisi
keventää tietojensa kuormaa.

-- Olisit ollut vähemmän uninen eilen illalla, aloitti Tom, niin olisit
saanut nähdä, miten kapteeni ajoi laivan täyttä vauhtia hiekkasärkän
läpi.

-- Satua se on että sika sukeltaa.

-- Niin onkin, mutta tämä on yhtä tosi kuin aamen kirkossa.

-- Hyvä kun saan kuulla sen luotettavalta mieheltä. Jos olisin itse sen
nähnyt, en olisi sitä milloinkaan uskonut.

-- Usko pois nyt vaan, niin saat kuulla.

-- Paljon valehdellaan porstuan ja saunan välillä, mitä sitten
pitemmillä matkoilla. Mutta anna kuulua sitten.

Kuten jo kerroin olin ollut juuri nukahtamassa, kun kuulin koneen
ensimmäiset iskut. Kapteeni oli antanut koneen pyörähtää aluksi
vain parikymmentä kertaa. Tom kertoi, että jo nämä muutamat
potkurinpyörähdykset olivat tehneet kaivamani kuopan kaksi vertaa
suuremmaksi.

Kun vesi oli jälleen selvinnyt ja kapteeni huomasi, ettei mikään
estänyt potkuria pyörimästä vapaasti, hän oli jälleen painanut nappia
ja valjastanut siten kaikki 150 hevosta koneen eteen. Vesi laivan
ympärillä oli alkanut kuohua ja porista kuin noidankattilassa, ja kun
Tom kurkisti partaan yli, näkyi laivan kummallakin puolella kohiseva
hiekkavellikoski. Kapteeni oli mitannut veden syvyyttä joka puolen
tunnin päästä ja huomannut sen jatkuvasti kasvavan. Tunnin kuluessa
muodostui jonkin matkan päähän laivan taakse vedenpäällinen
hiekkasärkkä, joka sekin nopeasti kasvoi. Kun vielä oli kulunut jonkin
verran aikaa, oli laiva alkanut kallistua kalliota kohti, jolla puolen
vesi oli jo syvempää. Sitten se oli alkanut luisua lähemmäksi kalliota
ja päässyt samassa irti. Kapteeni oli nostanut ankkurin, peräyttänyt
laivaa vähän ja antanut sitten taas mennä täydellä vauhdilla eteenpäin,
niin että keula oli työntynyt särkän päälle ja noussut korkealle
ilmaan. Potkurin imuvesi oli ajanut hiekan keulan alta nopeasti laivan
taakse. Tätä temppua toistettiin monta kertaa, kunnes kahdeksalta
aamulla keula äkkiä sukelsi syvään ja laiva oli selvässä vedessä.
Kapteeni oli ajanut laivan tälle paikalle missä nyt oltiin ja laskenut
ankkurin, jossa toimituksessa Tom oli saanut olla mukana. Sitten
kapteeni oli mennyt kajuuttaansa.

Tom sanoi kysyneensä Esko-sedältä, saattoiko potkurista olla mitään
jäljellä hiekan kirnuamisen jälkeen. Setä oli kertonut, että
tavallisesta romumessingistä tehty potkuri olisi arvatenkin mennyt aika
kehnoon kuntoon. Mutta meidän potkurimme olikin fosforipronssia, se oli
Thorncraftin Lontoossa valama ja lujaa kuin karkaistu teräs. Tom voi
olla vakuutettu siitä, ettei siihen ollut tullut naarmuakaan.

En ollut oikein tyytyväinen siihen, että kapteeni oli lähettänyt minut
nukkumaan ennen kuin hupaisin työ alkoi. Mutta epäilemättä hän oli
tarkoittanut parastani. Olisin varmastikin tullut sairaaksi, jos olisin
eilisen kaivamistyön jälkeen vielä valvonut koko yön.

Potkurin suhteen setä oli oikeassa. Kapteeni meni syönnin jälkeen itse
tarkastamaan sitä. Sen voimakas kiilto ei ollut yhtään himmentynyt.
Kannelle asti se loisti kuin peili.

Iltapäivällä veimme laivaan kaiken, mitä sinne vielä piti viedä.
Käytimme nyt ensi kertaa salaportaita, ja kuljetus kävikin nyt
melkoista helpommin. Kun kapteeni oli upottanut ponttonit ja sulkenut
asumuksen oven, lukittiin vielä rautaporttikin. Nyt oli mahdotonta
nähdä, että saarella oli asuttu.

Aikaisin seuraavana aamuna laitettiin purjeet kuntoon. Puolilta päiviin
oli laiva merikunnossa.

Kapteeni käski minun nyt mennä veneeseen ja hyppäsi itse jäljessä.
Sitten hän käski minun soutaa isonveneen luo, jonka hän aikoi
tarkastaa. Tarkastuksen jälkeen se soudettiin laivan kylkeen ja
nostettiin laivaan, jossa se sidottiin lujasti kiinni kannelle. Minä
koetin panna vastaan, sillä eihän meillä ollut oikeutta viedä sitä
täältä ilman isäntärengin lupaa. Mutta kapteeni vain nauroi ja lupasi
korvata vahingon, jos Atlantin aallot veisivät veneen mukanaan, ja kun
Tom -- veneen todellinen omistaja -- antoi suostumuksensa, ei
minullakaan ollut enää mitään sanomista.

Suolasilakkaa otettiin mukaan evääksi muistuttamaan kotimaasta. Vielä
kerran menimme Tomin kanssa saunaan, jossa ripustimme hailiverkot
hyvään järjestykseen seinille. Otimme pyssymme ja vaatteemme ja jätimme
hyvästit rakkaaksi käyneelle saarellemme -- ties kuinka pitkäksi aikaa.

Molemmat veneet nostettiin taavetteihin. Lähdimme purjehtimaan, ja
parin tunnin kuluttua häämöttivät Muklarit epäselvänä siniharmaana
täplänä kaukana takanamme.




IV.


Lähdimme purjehtimaan jotensakin navakassa latvapurjetuulessa. Illan
kuluessa tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja kääntyi pari viivaa
länteen päin, niin että lähtöhetken lousituulen asemesta meillä oli
puoliyön aikaan melkein suora sivutuuli.

Pysyttelimme kaikki varsin myöhäiseen kannella, jossa näin matkan
alkaessa oli luonnollisestikin paljon tehtävää. Mutta yhdentoista
aikaan kapteeni meni kajuuttaansa käskien perämiehen olla yövahdissa.
Tomin hän komensi kojuunsa. Itse hän lupasi pitää huolen päivävahdista
ja minut hän määräsi perämiehen apulaiseksi. Ja koska tuuli oli
suotuisa, piti minun opetella kompassin viivat ja totuttautua peräsimen
käsittelyyn. Onneksi tunsin nuo kompassin kolmekymmentäkaksi viivaa jo
ennestään, niin etten näyttänyt sentään aivan vihreältä.

Ensi kertaa purjehdin nyt oikeassa laivassa, niin rannikkolainen kuin
olinkin. Maata ei näkynyt missään, se tuntui oudolta aluksi. Valoisa
kesäyö oli kaunis ja lämmin. Ennen poistumistaan kannelta oli kapteeni
lukenut merimiesten rukouskirjasta iltarukouksen. Minä en kyllä
ymmärtänyt siitä mitään, sillä kirja oli englanninkielinen, mutta
hartaus täytti silti mieleni. Kaikki tämä teki minut harvapuheiseksi ja
sai minut tuntemaan koti-ikävää.

Esko-setä huomasi kyllä mistä kenkä puristi, mutta hän ei sanonut ensin
mitään, vaan antoi minun vaipua omiin ajatuksiini. Sitten hän pani
minut peräsimeen, käski minun seurata tarkkaan kompassia ja pitää
laivaa nykyisessä suunnassaan niin hyvin kuin taisin. En ollut koskaan
aikaisemmin pitänyt perää peräsinrattaalla, ja niinpä laiva vaipui
aluksi pari kertaa suunnastaan lyhyeksi hetkeksi. Mutta ei kestänyt
kauan, ennen kuin osasin pitää alusta viivalleen määrätyssä
suunnassa. Peräsimen hoiteleminen kauniilla ilmalla oli mielestäni
paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Setä tarttui nyt
peräsinrattaaseen ja alkoi tutkia merimiestietojani. Tiesin eri
tukiköysien, jalusnuorien ja raakapuiden nimet, osasin tehdä
tyydyttävän tasaisia, sekä pitkiä että lyhyitä pujotuspunoksia, osasin
tehdä monia erilaisia solmuja, rihmauksia, siteitä ym. Kysyttyään
minulta vielä erinäisten tankojen, purjeiden ja niiden osien nimiä setä
lausui kuulustelun lopputulokseksi:

-- Revetköön koko laivanpohja, ellet ole ennenkin ollut merellä!

-- Mitä tietoihisi tulee, jatkoi hän sitten, voisit kelvata vaikkapa
konstaapeliksi. Sinähän tiedät enemmän kuin moni rannikkolaivuri. Ja
minä kun luulin sinua aivan tavalliseksi maakravuksi.

Kerroin nyt sedälle, että Tom oli kuljettanut minua tässä laivassa
parin viikon ajan, kunnes hän oli saanut taotuksi nämä tiedot päähäni.
Pyysin setää olemaan kärsivällinen ja antamaan minulle lisää opetusta,
jotta voisin välttää kapteenin yhdeksänhäntäisen.

Tällä välin oli tuuli heikentynyt entisestäänkin. Purjeet alkoivat
lepattaa, ja laiva lakkasi tottelemasta peräsintä. Pian oli aivan
tyyni. Otimme alas keula- ja isonpurjeen, ja pian laiva keinui
paikallaan hiljaisessa mainingissa. Setä istuutui ankkurikelalle ja
minä kannelle hänen viereensä.

Setä kertoi nyt minulle ensimmäisestä merimatkastaan.

-- En ollut vielä yhdeksää vuotta täyttänyt, kun eräällä raumalaisella
purrella läksin ensimmäiselle matkalleni. Jokainen merimies muistaa
parhaiten ensimmäisen matkansa, niin minäkin. Kapteenin nimi oli
Söderbom, ja hänen laivansa oli jo enemmänkin kuin täysinpalvellut. Se
oli maannut yli kaksi vuotta pohjaliejussa, nostettu ylös, tilkitty ja
saatu jotenkin kuin ihmeen kautta taas kellumaan veden pinnalla.
Keulassa komeili rapistuneilla kultaisilla kirjaimilla nimi "Oceania",
mutta merimiesten keskuudessa siitä oli jo muinaisista ajoista lähtien
käytetty nimeä "Satalappunen". Sen purjeet ja kyljetkin olivat näet
täynnä laastarilappuja, jotka pitivät sitä koossa.

Kapteeni omisti itse tämän laivan, hän oli perinyt sen paikkoineen
päivineen isältään. Joka kesä pursi teki kaksi tai kolme matkaa
Lyypekkiin ja toi sieltä sellaisia kauppatavaroita, jotka eivät
pilaantuneet vähäisestä kosteudesta. Laivuri alkoi jo harmaantua
toimessaan, kun uusi asetus iski häneen kuin salama kirkkaalta
taivaalta. Jokaisen itämerenlaivurin piti suorittaa merikoulututkinto
tai lopettaa liikennöiminen. Joukko laivureita möi laivansa ja asettui
maalle, mutta Satalappusen kapteeni ilmoittautui kouluun. Hänen
laskupäänsä oli mahdoton, ja kun hänen lahjakkuutensa muutenkin oli
varsin vähäinen, kului kolme pitkää talvea, ennen kuin hänen onnistui
saada jonkinlainen paperi, joka oikeutti hänet kuljettamaan omaa
laivaansa Itämerellä.

Nyt oli kaikki hyvin. Satalappunen oli kyllä mennyt pohjaan jo
ensimmäisenä talvena, kun sen kapteeni hikoili kirjojen ääressä eikä
ehtinyt joka päivä pumppuamaan. Mutta se oli vähäpätöinen seikka. Kun
paperit olivat kunnossa, pantiin laivakin kuntoon, sellaiseen kuin tuo
vanha laatikko nyt voitiin saada. Ylpeänä läksi kapteeni paperit
taskussaan vanhan ystävänsä ja perämiehensä luo, joka oli heti valmis
seuraamaan mukana, jos vain kapteeni huolehtisi tarpeellisista
muonavaroista. Niihin piti kuulua perämiehen varalle melkoinen lekkeri
"Old Samia". Perämies rakasti tämänlaatuista särvintä yhtä paljon kuin
kapteeni sitä vihasi. Kapteeni ei kuitenkaan voinut erota vanhasta
perämiehestään, sillä selvin päin ollessaan -- mitä ei kuitenkaan
sattunut useammin kuin oli välttämätöntä -- perämies oli järkevä mies,
jonka neuvoja oli aina hyvä seurata. Perämiehen neuvosta hankittiin
nyt jostakin romukaupasta vanha oktantti, joka näytti olleen
laivapalveluksessa suunnilleen ukko Noakin ajoista asti. Tämä vanha
esine puhdistettiin ja kiillotettiin, ja lopulta se loisti kuin
aurinko. Sitten se vietiin kaikessa hiljaisuudessa Satalappusen
kajuuttaan.

Oli itsestään selvää, että vanha miehistö oli heti valmis seuraamaan
mukana. Kapteenilla oli näet tapana jakaa syksyllä purjehduskauden
päättyessä nettovoitto tasan kaikkien niiden kesken, jotka olivat
olleet mukana. Satalappunen otti sekin osansa, joka olikin hyvään
tarpeeseen sen laastaroimiseksi ja kaikinpuoliseksi kohentamiseksi
seuraavan kesän sotaretkiä varten.

Ainoa muutos, jonka tutkinnon suorittanut vanha merikarhu pani
toimeksi, oli kajuuttavahdin vakanssin perustaminen. Ja minä sain tuon
toimen.

Se oli juhlallinen hetki, kun purjeet nostettiin ja me lähdimme
purjehtimaan. Erikoisen juhlallinen se oli minusta, ensikertalainen kun
olin. Rauhoituin kuitenkin melko pian, kun konstaapeli lohdutti minua
sanomalla, ettemme tällä matkalla mene päiväntasaajan poikki. Olin
kuullut, että päiväntasaajan ylittäminen oli varsin hankalaa
ensikertalaiselle, koska hänet silloin tervataan, kieritetään
höyhenissä ja kallistetaan kyljelleen. Erittäinkin tuo viimeksi
mainittu temppu kuulosti pahalta korvissani.

Hetken juhlallisuutta lisäsi vielä lähtölaulu, jonka muuan vanha
merikarhu oli sepittänyt Satalappusesta ja jonka hän viritti samassa,
kun köydet heitettiin irti. Laulua laulettiin sitten merimiesten
keskuudessa pitkät ajat. En kuitenkaan muista siitä enää muuta kuin ne
säkeet, joissa kuvattiin erikoisesti kapteenin ja perämiehen ansioita:

    Kapteenin nimi oli Syöteripummi,
    Ja Syöteripummi -- ja Syöteripummi.
    Hänpä se vast' oli helkkarin dummi,
    Ja helkkarin dummi -- ja helkkarin dummi.

    Tyyrmannin kurssi oli Kalle Perhällis'
    Ja Kalle Perhällis' -- ja Kalle Perhällis',
    Vaikka hän ain' oli täydessä tällis'
    Ja täydessä tällis' -- ja täydessä tällis'.

Kapteeni oli hyväntahtoinen mies, joka käytteli pumppua hyvin
säästeliäästi. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, ennen kuin olimme
Ahvenanmaan toisella puolella. Silloin tuli kapteeni kannelle kädessään
liinalla peitetty esine. Hän selitti, että muuttuneiden olosuhteiden
vuoksi hän katsoi olevansa velvollinen kutsumaan kokoon laivaneuvoston,
niin kuin oli säädetty tehtäväksi erittäin vakavan tilanteen sattuessa.
Miehistö -- konstaapeli, kaksi matruusia ja minä -- asettui riviin
etukannelle. Perämies olisi tietysti kuulunut mukaan, mutta hän oli jo
ehtinyt purjehtia liiaksi tuuleen ja makasi nyt ankkurissa kojussaan.
Juhlallisena astui kapteeni rivin eteen, paljasti esineen ja kysyi
miehistöltä liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Pojat! Purjehdittaisiinko nyt merenkulkuopin vai kokemuksen mukaan?"

Miehet tuijottivat uteliaina kiiltävää merenkulkukojetta. Olihan
vahinko jättää käyttämättä esinettä, joka oli maksanut varmasti monta
sataa markkaa. Mutta koska se ei näyttänyt heistä erikoisemman
luotettavalta, vastasivat he yhteen ääneen:

"Purjehditaan vain kokemuksen mukaan, purjehditaan kokemuksen mukaan
kuten ennenkin."

Kivi näytti putoavan kapteenin sydämeltä. "Sitten mies ylös
tähystämään!"

Sanottuaan nämä sanat kapteeni meni kajuuttaansa, ja minut lähetettiin
ylös tähystämään sillä aikaa kun miehet muuttivat mällin poskeensa.
Miesten mieliin päätös näytti vaikuttavan yhtä keventävästi kuin
kapteeniinkin. Nyt oli selvää, ettei kapteenin uusi arvo saisi aikaan
muitakaan muutoksia laivan vanhoissa hyvissä tavoissa.

Parin vuoden lojuminen merenpohjassa oli tehnyt Satalappusen vanhan
hiekkakellon kelvottomaksi. Mutta kapteeni oli tehnyt itse uuden. Hän
oli porannut pienen reiän vanhan kilohailinassakan pohjaan, ja siitä
tippuva vesi näytti ajan yhtä tarkasti kuin vanhasta tiimalasista
juokseva hiekkakin. Työnnettävällä puikolla saattoi reiän suuruutta
säädellä siten, että nassakka tyhjentyi tasan neljässä tunnissa.
Vapaavahdin tehtävänä oli täyttää nassakka heti ylös päästyään.

Tuona päivänä meillä oli ollut vastatuuli. Pitääksemme oikean suunnan
tuli meidän -- perämiehen laskelmien mukaan -- luovia kaksi nassakkaa
alahankaan, mutta vain yksi ylähankaan. Konstaapeli, joka oli miehistä
kokenein ja joka oli tehnyt tämän saman matkan jo yli kuusikymmentä
kertaa, totesi, että vaikka perämies olikin täydessä kännissä, hänen
laskelmansa pitivät kuitenkin paikkansa, pitivät ainakin suunnilleen.

Kolme vuorokautta tuuli pysyi samanlaisena, ja pari kolme kertaa
päivässä tuli joko perämies tai kapteeni itse kannelle kysymään, joko
voitiin "haistaa maata". Kun ei mitään maanhajua tuntunut, jatkettiin
entiseen tapaan kaksi nassakkaa alahankaan ja yksi ylähankaan.

Mutta neljäntenä aamuna, kun konstaapeli oli päivävahdissa ja minä
tähystämässä, tunsimme molemmat yhtä aikaa selvää maanhajua. Olimme
kuitenkin tulleet liian lähelle Venäjän rannikkoa. Tehtiin käännös ja
minut lähetettiin alas kajuuttaan ilmoittamaan kapteenille, että nyt
tuntui maanhajua Venäjän rannikolta. Kapteeni tuli itse ylös, haisteli
ilmaa, tunsi hänkin maanhajun sieraimissaan ja antoi määräyksen
purjehtia alahankaan neljä tai viisi nassakallista perätysten.

Seuraavana päivänä tuli vastaamme purjehtija. Häneltä saimme tietää
missä olimme, ja niin purjehdimme jatkuvasti kokemuksen mukaan hyvällä
onnella aina Lyypekkiin asti ja sieltä yhtä onnellisesti takaisin
Raumalle.

-- Sellainen oli minun ensimmäinen merimatkani, lopetti setä
kertomuksensa.

Meri oli nyt peilityyni. Aloin tuntea väsymystä istuessamme siinä omiin
ajatuksiimme vaipuneina. Kahden lasin aikoihin alkoi itäiselle
taivaalle nousta paksu pilvenlonka. Se tiheni koko ajan kiivetessään
ylemmäksi. Auringon noustessa se näytti jo suorastaan kamalalta.
Esko-setä heräsi mietteistään, katseli hetkisen pilveä ja määräsi
sitten, että prammi- ja märssypurje piti koota. Sitä työtä tehdessämme
nousi pilvenlonka yhä ylemmäksi. Me reivasimme nyt isonpurjeen ja
keulapurjeen, jotka olimme koonneet illalla. Olimme nyt valmiit
ottamaan vastaan vihurin, jos se tahtoi tulla.

Mutta meri pysyi vielä peilityynenä. Ilma vain tuntui tavattoman
painostavalta. Kuuden lasin vaiheilla tuli kapteeni kannelle, vaikka
hänellä olisi vielä pitänyt olla vapaata kokonainen tunti. Kun
pilvenlonka samalla erkani muutamaksi minuutiksi taivaanrannasta,
puisteli kapteeni päätään ja sanoi:

-- Kun itä irvistää, tulee paha ilma.

Taivaanrannalla syntynyt rako meni kuitenkin taas pian kiinni. Kuulin
kapteenin sanovan veljelleen:

-- Kymmenen millimetrin putoaminen neljässä tunnissa on jo vähän liian
paljon. Mutta se joka laskee purjeensa, ennen kuin vihuri näkyy
vedessä, on raukka. Ja se on narri, jolla ne eivät ole kannella, kun
myrsky on kimpussa. Nostakaa isopurje!

Temppu oli pian tehty ja kymmenen minuuttia myöhemmin vaahtosi jo vesi
keulassa. Tuuli kiihtyi nopeasti eikä näyttänyt loppuvan ennen
aikojaan. Pilvenlonka nousi yhä korkeammalle, mutta kun se läheni
keskitaivasta, lakkasi tuuli äkkiä. Purjeet riippuivat kohta velttoina.
Aallot hyppelivät sinne tänne ikään kuin neuvottomina minne kääntyä.
Ilma tuntui taas omituisen tukahduttavalta.

Katselin herkeämättä tuulenpuolelle, josta luulin odotetun
myrskynpuuskan tulevan. Mutta kapteeni ja Esko-setä näyttivät
tarkastelevan yhtä huolellisesti laivan kummallekin puolelle. Äkkiä
huusi kapteeni:

-- Tuolla se tulee. Isopurje alas! Höllentäkää keulapurjetta alahangan
puolelta!

Samassa kuulin peräsinrattaan rahisevan. Tuskin määräys oli annettu ja
"vasikka" pantu kiinni, kun kuulin omituista suhinaa ilmasta. Heti sen
jälkeen näin mustan juovan lähenevän siltä puolelta, joka äsken oli
ollut aivan tyynenä. Kun se saavutti meidät, pullistui keulapurje
kovasti pamahtaen, ja vaikka se oli kiinnitetty myötätuulta silmällä
pitäen, kallistui laiva niin pahasti, että vettä kuohahti kannelle.
Luulin jo, että menisimme kumoon, mutta samassa laiva nousi ihmeen
kevyesti ja alkoi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia. Näin Tomin syöksyvän
kannelle unenpöpperössä. Hän näytti siltä kuin olisi pudonnut maston
huipusta ja säikähtänyt matkalla. Laivan kallistuessa hän oli lentänyt
kojustaan lattialle tai -- kuten hän itse väitti -- seinälle.

Tuuli alkoi nyt puhaltaa tosissaan eikä se ollutkaan mikään ohimenevä
puuska. Sitä jatkui melkein koko päivän, mutta koska se oli melkein
myötäinen, olimme vain iloisia ja käytimme sitä kaikin tavoin
hyödyksemme. Myöhemmin päivällä se heikkeni muutaman viivan verran, ja
silloin lisäsimme myrskyviistopurjeen. Illalla nostimme täysin reivatun
isonpurjeen. Yön kuluessa irrotettiin reivi toisensa jälkeen, ja
seuraavana aamuna lisättiin myöskin märssypurje. Enempää kangasta emme
sitten uskaltaneetkaan pitää ylhäällä seuraavien päivien aikana.

Olimme jo Bornholmin edustalla, kun taivas vihdoin ilahdutti meitä
pukeutumalla pehmeään, ohueen, tasaisenkirjavaan pilvihuntuun. Se oli
melkein pettämätön hyvän ilman enne. Kapteeni antoi päästää
viimeisenkin reivin märssypurjeesta. Tuntia myöhemmin lisättiin
prammi- ja yläprammipurjeet, joita seurasivat pian latva- ja
ajopurjeet. Kun purjehdimme salmien läpi, oli meillä joka riepu
ylhäällä. Sää oli parhain mitä merimies voi toivoa, merenkäynnistä ei
näissä ahtaissa vesissä voinut olla puhettakaan, ja loki näytti melkein
joka katsomisella kymmentä solmuväliä. Kuljimme siis joka tunti
kymmenen kertaa 1.854 metriä, s.o. yhden leveysasteen kuudessa tunnissa.
Tuskin viidenkymmenen jalan pituiselle laivalle tämä oli kunnioitettava
vauhti. Purjehdus tällaisissa olosuhteissa on erittäin virkistävää.
Kapteeni on pelkkää auringonpaistetta, perämies kulkee kannella
edestakaisin kädet selän takana ja miehistö on melkein vapaana työstä.
Vain silloin tällöin lähetetään mies tekemään jotakin vähäpätöistä
korjausta purjeeseen tai muuta sellaista. Muuten ei miehistöllä ole sen
kummempaa puuhaa kuin vaihtaa mälli aika ajoin oikeasta poskesta
vasempaan tai päinvastoin.

Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet sitä, ettei laivallamme ollut
nimeä. Tom uskoi sen johtuvan siitä, että kapteeni kulkee joka
tapauksessa omia teitään, jotka eivät siedä päivänvaloa. No niin,
tänään sain tietää todellisen syyn laivan nimettömyyteen. Laivan
ajelehtiessa kerran Karhusaarta vastaan oli sen alahangan puoleinen
nimilauta mennyt rikki. Esko-setä oli ottanut pois myöskin ylähangan
nimilaudan uuden malliksi. Vasta nyt oli hän saanut uuden nimilaudan
valmiiksi. Nimi "Kaukomieli" loisti kultakirjaimin vastaani, kun
Esko-setä ilmestyi kajuutan rappusille nimilaudat kainalossaan.

Minä sain nyt tehtäväkseni ruuvata nimilaudat paikoilleen. Setä laski
minut alas oikealle kohdalle jöölingin avulla. Kun olin saanut laudan
ruuvatuksi kiinni piti minun huutaa sedälle, että hän kohottaisi
jöölinkiä sen verran, että pääsisin ylös kannelle. Mutta samassa alkoi
keula-aalto nousta yhä korkeammalle ja äkkiä se kuohahti vaahdoten
päälleni, niin että kastuin läpikotaisin olkapäitäni myöten. Ymmärsin
heti, ketä sain kiittää tästä odottamattomasta kylvystä. Tom oli
seisonut kapteenin vieressä peräsinrattaan luona ja pyytänyt saada
harjoitella ohjaamista, koska sää oli kaunis ja merenkäynti tasaista.
Olin varma siitä, että Tom antoi tahallaan laivan tehdä pienen mutkan.

Esko-setä vain nauroi huonolle onnelleni. Tom oli katuvinaan kovasti ja
pyysi minulta useita kertoja anteeksi "taitamattomuuttaan". Kapteeni ei
antanut Tomin harjoitella sen enempää, ja niinpä toinen nimilauta
saatiinkin paikoilleen ilman välikohtauksia.

Tomin ohjauskepposen painoin muistiini hänen tililleen. Toivoin voivani
vielä kerran tyhjentää hänen kahvipannunsa omaksi ilokseni.

Pohjanmerellä vallitsi kaunis sää. Aeolus ei avannut tuulisäkkiään
kertaakaan liiaksi, olipa se muutamina päivinä liiankin säästäväinen
anneissaan. Sitten tuli eräänä päivänä täydellinen tyven. Olimme
silloin hyvällä kalastusmatalikolla, ja kalastajia oli nuottineen joka
puolella. Kapteeni tahtoi säästää akkumulaattoreitaan siltä varalta,
että päiväntasaajan seuduilla joutuisimme pitempiaikaiseen tyveneen.
Hän arveli, että Pohjanmerellä saattaa lojua kosteessakin muutaman
päivän, mutta päiväntasaajalla se on jo hankalampaa, kun piki sulaa
kansipalkkien rakosista. Silloin on moottori hyvä olemassa.

Kapteeni sanoi, että koska tällaisella säällä ei tarvittu muuta kuin
yksi mies kannella, voisimme pitää lepopäivän. Emme kuitenkaan olleet
Tomin kanssa lepotuulella. Lupasimme hoitaa kansivahdin toimen siihen
asti, kunnes taas saisimme tuulta, jos kapteeni nyt antaisi meidän
mennä kalastamaan muutamaksi tunniksi Tomin veneellä. Kapteeni ei ensin
ollut antaa lupaa, mutta kun Esko-setä puhui puolestamme, saimme
kuitenkin vapaata kello kahteentoista asti. Minulla alkaisi silloin
ensimmäinen iltavahti (klo 12-16), ja Tomin pitäisi keittää
päivällinen.

Kapteenin varastoista saimme koukkuja ja siimaa, joka tuntui meistä
tavattoman paksulta. Niin paksua uistinsiimaa en ollut vielä koskaan
nähnyt. Mutta Esko-setä sanoi, että merellä tulee olla vahvat
vetimet; ei näet voi koskaan tietää tarttuuko koukkuun viisi- vaiko
viisikymmenkiloinen kala. Otimme syöteiksi parikymmentä suolasilakkaa
-- setä sanoi, ettei merikala välitä siitä onko syötti tuore vai
suolainen.

Soudimme vähän matkaa laivasta ja heitimme koukut veteen. Odotimme
kärsivällisesti tunnin verran, mutta kertaakaan ei nykäissyt. Tomin
ehdotuksesta siirryimme nyt laivan toiselle puolelle. Tuskin olimme
saaneet koukut veteen, kun molemmissa tuntui nykäisy. Kalat tuntuivat
melko raskailta, mutta eivät panneet pahastikaan vastaan. Oli erittäin
hupaista nähdä niiden hölmistynyt ilme, kun ne tulivat pinnalle.
Molemmat olivat noin kahden jalan pituisia turskia. Vedimme nyt yhteen
menoon parikymmentä tällaista juroa poikaa, mutta sitten olivat kaikki
kalat kuin pois puhalletut. Ei tullut yhtään nykäystä enää.

Mutta hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Äkkiä nykäisi taas molemmilla
yhtä aikaa. Tunsin heti, ettei siellä nyt ollut mikään turska vaan
pikemminkin merikäärme. Käteni olivat työstä kovettuneet ja
känsittyneet, mutta siitä huolimatta ne olivat pian verellä, niin
kiivaasti vedettiin siimaa käsieni läpi. Onneksi olin noudattanut sedän
neuvoa ja kiinnittänyt siiman toisen pään tyhjän leilin ripaan. Pian
minun oli pakko heittää leili mereen. Kala lähti uimaan poijuineen
laivaa kohti ja aivan sen kupeella näin leilin sukeltavan
näkymättömiin. Luulin nähneeni viimeistä kertaa piimäleilin, joka oli
omien käsieni työtä.

Nyt meillä oli aikaa puuhata Tomin kalan kimpussa. Senkään kanssa ei
ollut leikkimistä. Mutta kun meitä nyt oli kaksi miestä siimassa kiinni
ja kun vuoroon annoimme periksi ja vuoroon kelasimme sisään, saimme
sitkeän ottelun jälkeen saaliimme veneen luo, jossa minun onnistui
antaa sille sellainen isku, että saimme sen helposti veneeseen. Kala
oli lyhyt ja paksu jättiläiskampela, joka varsinaisesti viihtyy Norjan
rannikolla mutta jota joskus tavataan näilläkin vesillä. Tomin kampela
oli erittäin lihava yksilö, ja kapteeni kehui sen makua ruokapöydässä.

Kun olimme päässeet laivaan, sain lainata sedän kiikarin. Ja toden
totta: parin kilometrin päässä laivasta näkyi selvästi joku kelluva
esine, todennäköisesti se oli kadonnut leilini. Setä lupasi hoitaa
vahtivuoroni alkupuolen, ja vene laskettiin jälleen vesille.

Emme säästäneet käsivarsiamme ja pian olimme pelastaneet leilin. Siima
tuntui aivan löysältä ja luulimmekin jo, että kalan oli onnistunut
vapautua. Mutta tätä harhaa ei kestänyt kauan. Hiljaa mutta
vastustamattomasti alkoi siima jälleen juosta, ja pian oli leili taas
vedessä. Saimme nyt soutaa kaikin voimin pysyäksemme perässä. Lopulta
pääsimme leilin luo, tartuin siimaan ja kiersin sen pari kertaa
keulanpään ympäri. Sitten hyppäsimme molemmat veneen perään. Se näytti
olevan hyvä keksintö. Peräsimen avulla saimme kalan suuntaamaan
kulkunsa laivaa kohti.

Herkeämätön voimanponnistus näytti väsyttävän juhtaamme. Lähempänä
laivaa sen vauhti oli jo huomattavasti hiljentynyt, ja meidän onnistui
jo vetää siimaa sisään jalka jalalta.

Äkkiä huomasin veneen vieressä jotakin, jota olisin pitänyt kuorittuna
sahatukkina, ellei se olisi ollut elävä kuin elohopea ja kiemurrellut
pahemmin kuin maasta temmattu kastemato. Seisoin keulatuhdolla atrain
kädessä ja työnsin tuon väkäsillä varustetun raudan kaikin voimin
otuksen ruumiiseen. Se vastasi töytäisyyn kouristuksentapaisella
liikkeellä, mutta onneksi oli atraimen isku sattunut niskaan ja minun
onnistui nostaa eläimen pää veneeseen. Silloin se tempaisi atraimen
käsistäni, mutta joutui kuitenkin siinä tempoillessaan kokonaan
veneeseen.

Veneessä syntyi hirveä mylläkkä. Huutaen jotakin "suuresta
merikäärmeestä" Tom syöksyi suin päin mereen ja ui nopeasti laivaa
kohti. Olin vähällä seurata hänen esimerkkiään, sillä eläin oli melkein
koko veneen pituinen, ja sen selässä törröttävä atrain sai aikaan
hirvittävän epäjärjestyksen veneessä.

Suutuin kuitenkin Tomin paosta siinä määrin, että päätin ryhtyä yksin
otteluun merihirviön kanssa. Se joka on ottanut paholaisen veneeseen,
vieköön sen itse maihin, sanotaan. Peto kääntyi kiemurrellessaan siten,
että sen iljettävä kita hirveine hampaineen tuli aivan lähelle
jalkojani. Harppasin keskituhdolle, siitä perätuhdolle, jossa sain
käteeni kirveen. Sitten seurasi jälleen hurjaa tanssia tuhdolta
tuhdolle, kunnes vihdoin sain atraimen varresta kiinni. Peto oli jo
niin uuvuksissa, ettei se enää pystynyt riuhtaisemaan atraimen vartta
käsistäni.

Nyt minun ei enää tarvinnut pelätä, että se purisi minua. Kun peto
vääntyi sopivaan asentoon, iskin kirveeni sen päähän ja olin voittanut
pelin.

Voitonriemuisena soudin laivalle. Vene oli kauheassa kunnossa, verta
oli joka paikassa. Puseroni oli kauttaaltaan punainen aivan kuin olisin
ollut härkää teurastamassa. Vain laivan paloruiskua käyttämällä saatiin
Tomin vene taas käyttökelpoiseen kuntoon.

Esko-setä tiesi kertoa, ettei saaliini ollut merikäärme vaan suuri
meriankerias. Se oli kolmatta syltä pitkä ja painoi vähän yli
viisikymmentä kiloa. Liha ei ollut aivan niin hyvää kuin Tomin kampelan
liha, mutta joka tapauksessa kapteeni oli tyytyväinen, sillä hän ei
pitänyt kuivista laivamuonista.

Tomia muistutettiin monta kertaa hänen häpeällisestä paostaan.
Mielestäni olin saanut täyden hyvityksen siitä kepposesta, jonka hän
teki minulle peränpitoa opetellessaan.

Seuraavana yönä saimme hyvän purjetuulen, ja kahden päivän kuluttua
olimme Lontoossa.




V.


Lontoo on suuri kaupunki. Minunlaiseni pojanjäärät tekevät viisaasti,
kun eivät lähde omin päin sen vilinään. Sen sain kokea jo seuraavana
päivänä, kun tavalla tai toisella jouduin erilleen Tomin ja Esko-sedän
seurasta. Puolen päivää sain kuljeksia ympäriinsä, ennen kuin löysin
takaisin joelle. Kysyin kyllä moneltakin Thamesia, mutta yksi viittasi
yhtäälle, toinen toisaalle. En varmaankaan osannut ääntää nimeä oikein.

Kun vihdoin pääsin Thamesin rantaan, menin luonnollisesti väärään
suuntaan. En näet tiennyt olinko sen paikan ylä- vai alapuolella, johon
laivamme oli kiinnitetty. Onneksi tiesin sen verran, että nyt oli
nousuveden aika ja että vesi virtasi siis joen suusta ylöspäin. Muuten
en kaiketi koskaan olisi löytänyt laivaa. Vihdoin tulin eräälle
sillalle, ja kun muistin, ettemme olleet kulkeneet sellaisen paikan
ohi, ymmärsin että olin kulkenut väärään suuntaan ja että minun oli
käännyttävä takaisin. Alkoi jo hämärtää, kun vihdoin viimein tulin
laivalle, jossa kaikki olivat olleet levottomia minun tähteni. Tom
lupasi taluttaa minua seuraavana päivänä käsiraudoissa, jotta en
häviäisi jossakin kadunkulmassa. Ja minä puolestani lupasin pehmittää
hänen selkänahkansa siitä syystä, ettei hän ollut opettanut minulle
tarpeeksi englantia pystyäkseni ääntämään Thamesin nimen
ymmärrettävästi.

Lontoossa kapteeni pestasi kaksi uutta miestä. Toinen oli yli
kuudenkymmenen ikäinen merikarhu, jonka joka suuntaan törröttävä
tukka pysyi vain vaivoin merimieslakin alla. Hän tunsi nimen Bob,
ja kun toisen miehen nimi oli Jack, ei Tom voinut ajatellakaan
ihanteellisempaa laivanmiehistöä. Hän oli itsepintaisesti sanonut minua
Tobyksi jo niin kauan, että vähitellen aloin itsekin uskoa, että se oli
nimeni.

Sitten kun kapteeni oli täydentänyt muonavarastoa ja ostanut meille
kullekin kaksi uutta pukua ja yhden sadepuvun, lähdimme jälleen
purjehtimaan.

Tuulet suosivat matkaamme alussa ja pääsimme joka päivä hyvän taipaleen
etelään päin. Sellaisissa olosuhteissa ei laivan hoitaminen vaatinut
kovinkaan paljon työtä, ja niin Esko-setä alkoi opettaa Tomille ja
minulle tärkeimpiä merimiestietoja. Varsinkin Tom edistyi nopeasti,
hänellä oli hyvä lukupää. Merimiehen taipumukset olivat kulkeneet hänen
suvussaan ties kuinka monessa polvessa. Minä en edistynyt yhtä
nopeasti. Mutta ennen kuin saavuimme Amerikkaan osasin jo kuitenkin
käyttää sekstanttia ja pystyin merkitsemään merikortille laivan
suunnan. Bob ja Jack osasivat vain englantia, ja heidän avullaan opin
nopeasti tärkeimmät englannin kielen sanat, opinpa tuota kieltä vähän
puhumaankin. Kun Tom eräänä päivänä kauppasi minua vanhalle Bobille,
joka tarjosi minusta kapan tuhkaa, ymmärsin jo panna vastaan ja
selittää, että Tom oli jo myynyt minut kapteenille Suomessa.
Ilmoitukseni jälkeen ei kaupasta tietenkään tullut mitään.

Ensikertalaisina pelkäsimme kovasti Biskajan lahtea, jonka kohdalle
olimme nyt tulossa. Vanha Bob kertoi, ettei hän ollut koskaan selvinnyt
myrskyttä sen ohi, eikä varmaan selviäisi nytkään.

Mutta tällä kertaa Bob ennusti väärin, mistä hän ei kuitenkaan
näyttänyt tulevan pahoilleen. Hän selitteli, että sääprofeetan työ oli
hyvin epäkiitollista. Tom tahtoi tietenkin kujeilla ukon kustannuksella
ja kysyi: "No, old boy, millaisen ilman saamme yöksi?" Bob otti lakin
päästään, raapi vakavan näköisenä korvallistaan ja vastasi sitten:
"Ellei tule kova sade tai myrsky, luulisin että saamme jokseenkin
siedettävän ilman."

Tomilla näytti olevan kiireellistä asiaa alas skanssiin, mutta Bob
siirtyi rauhallisesti kaiteen ääreen ja lähetti mereen pisimmän ruskean
sylkensä. Hänen ilmeensä ei osoittanut mitään merkillisempää
kunnioitusta kyseliäitä poikia kohtaan.

Kummalliselta näyttää laivan kannelle köliveden voimakkaasti välkkyvä
valo. Yhtä ihmeellisiltä meistä tuntuivat kämmenenkokoisina loistavat
maneetit, joita Bob sanoi rakoiksi. Niitä oli meressä kaikkialla. Ja
lentokalojen kaaria en voinut kylliksi ihailla. Joskus putosi lentokala
kannellekin. Lentoevät toimivat siipinä niin kauan kuin ne pysyvät
kosteina ja notkeina, mutta ilmassa ne jäykistyvät nopeasti ja kannelle
pudonneena tuollainen kala näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin
kuollut särki, jonka kokoinenkin se tavallisesti on. Haikalaa emme
olleet vielä nähneet. Mutta sekä Bob että Esko-setä vakuuttivat, ettei
meidän tarvitse odottaa niitä kauan.

Eräänä kauniina iltana olimme Tomin kanssa iltavahdissa. Olimme
nyt molemmat niin tottuneita peränpitäjiä, että kapteeni saattoi
uskoa meille vahtivuoron kauniilla ilmalla. Aurinko oli juuri
laskemaisillaan. Illan muuttuminen pimeäksi yöksi tapahtui hyvin
nopeasti. Pyhä kirjailija, joka ylistäessään Jumalan lahjojen
täydellisyyttä sanoo "Aamun ja illan portit täytät sinä riemulla", on
varmastikin seurannut auringonlaskua merellä, sillä juuri siihen sopii
vertaus portin sulkeutumisesta.

Tunnin kuluttua nousi syvyydestä "pienempi valo, jonka Herra Jumala loi
hallitsemaan yötä". Se nousi kellertävän punaisena ja vaaleni sitä
mukaa kuin se kohosi ylemmäksi, ja pian se rakensi aalloille hopeisen
sillan. Tuuli oli heikentynyt, mutta vielä kuului keulasta hiljainen
porina eikä yksikään purje riippunut velttona. Hiljaisuus ympärillämme
toi kodin mieleen. Mitä mahtoivatkaan nyt isäntärenki, naapurit ja
kaikki hyvät ihmiset ajatella siellä kotona. Aivan varmaan he uskoivat
meidän kuolleen. Olisinpa antanut paljon, jos olisin saanut aamulla
mennä Pikkuniitylle heinää niittämään. Vuosi sitten olimme Tomin kanssa
raivanneet tämän niityn joen rannalle ja kyhänneet metsänreunaan pienen
ladon.

Tomin ajatukset lienevät vaeltaneet samoja reittejä kuin minunkin.
Aioin juuri ruveta puhumaan kodista hänen kanssaan, kun Esko-setä
samassa tuli kannelle, tarkisti suunnan ja istuutui viereeni.

Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet, kuinka sedän tukka ja parta
olivat tulleet lumivalkoisiksi, vaikka hän näytti olevan vasta
keski-ikäinen mies. Mutta emme olleet koskaan kysyneet sitä häneltä.
Nyt setä ryhtyi kysymättä kertomaan:

-- Vaikka ette ole mitään kysyneet, olen kyllä huomannut, että olette
ihmetelleet valkoista päätäni. Tahdotteko kuulla kuinka se on muuttunut
näin valkoiseksi?

Meitä hävetti sanoa, että olimme puhuneet tästä asiasta monestikin
keskenämme. Tom sai sen kuitenkin sanotuksi.

-- Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan mennä siihen maahan, jossa
tukkani valkeni. Ja jos kohtalo kuitenkin heittää minut sinne joskus,
tiedän etten joudu hankaluuksiin teidän takianne. Uskallan siis kertoa
teille tämän jutun.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli veljeni komean parkkilaivan
päällikkönä. Laivan tullessa Cadizin edustalle hukkui hänen
perämiehensä. Olin silloin kotona Suomessa, ja eräänä päivänä sain
sähkösanoman, jossa veljeni tarjosi minulle perämiehen paikkaa ja
kehotti minua lähtemään suoraa päätä Cadiziin. Jo samana iltana olin
matkalla ja kahdeksan päivää myöhemmin olin kaupungissa, jossa lähdin
suoraan konsulinvirastoon saadakseni tietää, missä veljeni laiva oli
ankkurissa.

Tuskin olin astunut junasta, kun kaksi poliisia tarttui minuun, pani
minut rautoihin ja raahasi vankilaan. Se ei käynyt heiltä kovinkaan
helposti, heidän oli hankittava pari toveriaan avuksi. Olin silloin
nuori ja kiivas mies. Olin viaton, juuri kaupunkiin saapunut
matkustaja, ja suutuksissani käsittelin poliiseja ehkä liiankin
kovakouraisesti. Viattoman ei pitäisi koskaan tehdä niin, vastustelu
pahentaa aina hänen asemaansa. Mutta näin en osannut silloin ajatella,
kun kimppuuni hyökättiin niin äkkiä.

Kauan ei minun tarvinnut odottaa ennen kuin minut vietiin oikeuden
eteen. Minua syytettiin miestaposta, poliisin vastustamisesta ja
törkeästä pahoinpitelystä. Ensimmäisen syytöksen väitin tietysti heti
perättömäksi. Poliisin vastustamiseen ja pahoinpitelyyn myönsin
syyllistyneeni, mutta vain siitä syystä, että minun kimppuuni oli
hyökätty syyttä suotta; olin siis vain puolustanut itseäni, enkä voinut
pitää sitä rikoksena. Passistani ja muistakin papereistani kävi
selville, että olin ollut kahdeksan päivää aikaisemmin Helsingissä.
Pyysin että asia lykättäisiin muutamaksi päiväksi, jotta voisin
todistaa olleeni Madridissa edellisenä aamuna, jolloin murha oli tehty.
Mutta puheeni eivät minua auttaneet. Kuusi englantilaista matruusia
kutsuttiin sisään, ja kaikki vannoivat nähneensä, että olin edellisen
päivän aamuna ampunut laivani kannella heidän upseerinsa, joka oli
pudonnut kuolleena veneeseen.

Aloin nyt ymmärtää mistä oli kysymys. Vielä kerran vakuutin
viattomuuttani ja pyysin uudelleen, että tuomioistuin myöntäisi minulle
oikeuden todistaa, että olin ollut edellisenä aamuna Madridissa. Minut
vietiin ulos oikeussalista ja kun minut sitten taas tuotiin sisään,
sain kuulla tuomioni: Mitään lykkäystä ei myönnetä, koska kuusi
silminnäkijää on valallaan vannonut minut murhan tekijäksi ja koska
olen itse tunnustanut muut syytökset oikeutetuiksi. Minut tuomittiin
elinkautiseen vankeuteen, josta ensimmäiset neljä vuotta piti suorittaa
pakkoluokassa yksinäisessä kopissa.

Nämä neljä vuotta, jotka istuin yksinäni kopissa ilman minkäänlaista
työtä, saivat hiukseni valkenemaan. En ymmärrä miten olisin voinut
kestää nuo vuodet, ellen olisi kerran ensimmäisen vankeusvuoteni
lopulla löytänyt koppini lattialta paperisuikaletta, johon oli
kirjoitettu sanat: "Älä väsy, luota tulevaisuuteen!" Ymmärsin silloin,
että veljeni oli saanut tietää kohtalostani ja että hän tekisi kaiken
mahdollisen puolestani.

Koppiaikana en ollut raudoissa. Mutta kun minut siirrettiin koeluokkaan
ja minun piti aloittaa työnteko muiden vankien kanssa, pantiin minulle
jalkaraudat. Ne otettiin kuitenkin aina illalla pois. Kun työ oli
kivenporaamista, eivät raudat pahemmin haitanneet. Aikani alkoi nyt
kulua paremmin, ja toivoani elvytti suuresti se seikka, että vankien
tuomioita lyhennettiin jonkin kuninkaallisessa perheessä sattuneen
ilahduttavan tapauksen johdosta. Monta vankia vapautettiin
heti, ja minun elinkautiseni muutettiin kahdenkymmenen vuoden
vankeusrangaistukseksi, josta siis yli neljä vuotta oli jo suoritettu.
Vapaasta ihmisestä voi tuntua omituiselta tämä minun ilonaiheeni, onhan
viisitoistakin vuotta toivottoman pitkä aika. Mutta näin ei ajattele
elinkautinen.

Työpaikkamme oli meren rannalla. Siinä oli äkkijyrkkä, kolmen- tai
neljänkymmenen jalan korkuinen kallio. Vangit katselivat kaivaten
ohi purjehtivia laivoja, jotka olivat lähellä mutta kuitenkin
tavoittamattomissa. Monena päivänä olin kiinnittänyt huomiota erääseen
huvijahtiin, jossa oli vain kaksi miestä. Kalliolla työskennellessämme
vahtisotilaat istuivat tavallisesti jonkin matkan päässä sivummalla
rupattelemassa ja tupakoimassa, eivätkä he ensinkään välittäneet siitä,
että me vangit kokoonnuimme joskus aivan jyrkänteen reunalle. He
tiesivät, että kahleemme painoivat yli kymmenen kiloa ja että mereen
heittäytyminen oli samaa kuin itsemurha. Mutta he eivät tienneet sitä,
että minä pystyisin uimaan nämä kahleet jaloissani sata tai kaksikin
sataa metriä. Minä olin näet voimakas mies vielä silloinkin.

Eräänä päivänä ruokalevon aikana -- muona tuotiin aina vankilasta
työpaikalle -- seisoi taas koko vankijoukko kallion reunalla
katselemassa huvijahtia, joka lipui tuskin sadan metrin päässä
rannasta. Samassa tunsin perämiehen, se oli veljeni! Hän antoi minulle
merkin kädellään.

Huudahdin tovereilleni hyvästit ja syöksyin pää edellä veteen. Pari
minuuttia myöhemmin olin jahdissa, joka suuntasi kulkunsa täyttä
vauhtia avomerelle. Odotimme nyt, että sotamiehet ampuisivat, mutta
mitään ei kuulunut. Jälkeen päin kuulin eräältä vapautuneelta vangilta,
ettei katoamistani ollut huomattu ennen kuin illalla, jolloin vangit
kerättiin koppeihin vientiä varten. Miehet olivat silloin sanoneet,
että olin väsynyt pitkään urakkaan, hypännyt mereen ja painunut pohjaan
kuin kivi. Jos kahleet haluttiin hankkia takaisin, oli parasta naarata
juuri työpaikan kohdalta.

Espanjalaiset vankilaviranomaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että
naaraus- ja hautaamiskustannukset nousisivat suuremmiksi kuin mitä
kahleet ja vaatteet maksoivat. Ne poistettiin luetteloista ja samalla
pyyhittiin nimeni vankilan kirjoista.

Pienellä jahdilla purjehdimme nyt kolmeen mieheen Atlantin yli, ja
neljä viikkoa myöhemmin nousimme maihin Brasilian rannikolla. Veljeni
mukana ollut mies oli amerikkalainen seikkailija, eikä häneen voinut
oikein luottaa. Vasta sitten, kun olimme eronneet hänestä, sain
lähempiä tietoja siitä asiasta, josta olin tuomittu.

Kapteenin laiva oli ollut ankkurissa ulommaisella redillä Cadizin
edustalla valmiina purjehtimaan Brasiliaan. Odotettiin vain minun
saapumistani. Silloin oli paikalle tullut englantilainen sotalaiva,
joka oli heittänyt ankkurinsa kauppalaivojen keskelle aivan kapteenin
laivan viereen. Pian saatiin kuulla, että sotalaiva oli menettänyt
suuren osan miehistöstään, ja kauppalaivojen kapteenit alkoivat pelätä,
että englantilainen yrittäisi täydentää miesvahvuuttaan väkipakolla. Jo
samana iltana purjehti kaksi kauppalaivaa merelle ennen aikojaan, mutta
veljeni jäi odottamaan minua.

Varhain seuraavana aamuna laskettiin sotalaivasta vene, joka
miehitettiin upseerilla ja kuudella miehellä. Vene lähti soutamaan
suoraan kohti veljeni laivaa. Veljeni oli ilmoittanut megafonilla, että
jos joku yrittää nousta luvatta hänen laivaansa, niin hän ampuu tämän
heti kuoliaaksi. Vene ei välittänyt tästä varoituksesta, vaan jatkoi
kulkuaan suoraan kohti laivan köysitikkaita, joita ei ollut vielä
vedetty ylös. Kapteeni meni silloin laivan partaalle, kielsi miehiä
nousemasta laivaan ja toisti uhkauksensa, että ensimmäinen mies, jonka
pää näkyy partaan yli ammutaan heti. Upseeri joka ei luultavasti
uskonut, että kapteeni uskaltaisi panna uhkauksensa täytäntöön
sotalaivan ollessa tuskin kilometrin päässä, oli vain heilauttanut
pilkallisesti kättään ja noussut ylös köysitikkaita. Kapteeni astui
silloin vähän sivummalle, ja samassa kun upseerin pää ilmestyi näkyviin
partaan takaa, pamahti laukaus. Upseeri putosi kuin säkki takaisin
veneeseen, ja matruusit soutivat heti laivalleen.

Heti kun upseeri kaatui, komensi kapteeni joka miehen paikalleen, nosti
ankkurin ja purjeet, ja ennen kuin englantilainen vene oli ehtinyt
laivansa luo, oli veljeni laiva jo täydessä menossa.

Sotalaiva lähetti heti isonveneensä ajamaan takaa pakenevia, mutta pian
kävi ilmeiseksi, ettei se saavuttaisi heitä. Sotalaivasta ammuttiin nyt
useita tykinlaukauksia, josta monet osuivat maaliinsa. Mutta luodit
olivat pieniä, ja kun kaikki osuivat vesirajan yläpuolelle, olivat
reiät helposti korjattavissa, ja laiva saattoi jatkaa matkaansa
Atlantin yli.

Brasiliaan tultuaan veljeni luki englantilaisista sanomalehdistä, että
hän oli antanut laivansa lähteä purjehtimaan, mutta hiipinyt itse
kaupunkiin, jossa hän kuitenkin oli joutunut kiinni jo samana päivänä
ja saanut ansaitsemansa palkan. Kapteeni ymmärsi heti, että minut oli
otettu kiinni hänen asemestaan. Hän kääntyi erään brasilialaisen
asianajajan puoleen ja pyysi tätä asiamiehekseen. Asianajaja tunsi
kuitenkin hyvin espanjalaiset olot ja kielsi veljeäni tekemästä mitään
koko asialle tässä vaiheessa. Minua ei missään tapauksessa päästettäisi
vapaaksi, ja jos asia otettaisiin käsiteltäväksi, kuluisi siilien joka
tapauksessa monta vuotta, ja nämä vuodet pitäisi kapteenin virua
tutkintovankina jossakin kurjassa espanjalaisessa vankilassa.

Asianajajan mielestä kapteenilla oli ollut täysi oikeus ampua tuo
englantilainen upseeri, joka yritti tulla laivaan vastoin kieltoa.
Mutta oli jotakuinkin mahdotonta saada Espanjassa oikeutta asiassa,
joka koski englantilaisen upseerin henkeä. Ainoa keino saada minut
mahdollisesti vapauteen oli yrittää sitä omin avuin ja omalla
oikeudella. Niin kauan kuin minun täytyi istua kopissa, oli pakeneminen
mahdotonta. Mutta kunhan minut siirrettäisiin muiden vankien joukkoon,
siihen saattaisi löytyä tilaisuus.

Raskain sydämin täytyi veljeni myöntää asianajajan olevan oikeassa.
Lahjuksia maksamalla hänen onnistui saada paperilappu koppiini. Lopun
tiedättekin, lopetti Esko-setä kertomuksensa.

-- Missä setä on sen jälkeen purjehtinut? kysyi Tom.

-- Kymmenkunta vuotta Amazon-virralla ja nämä viimeiset vuodet eri
vesillä. Useimpina vuosina olemme kuitenkin talvehtineet Muklareilla,
koska veljeni tieteelliset työt ovat vaatineet rauhallisen olinpaikan.

-- Ja nyt purjehdimme Amazon-virralle?

-- Aivan niin. Tomin löytö näyttää kiinnostavan kapteenia tavattomasti.
Hän istuu usein monta tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta on parasta
olla kysymättä häneltä mitään, ennen kuin hän itse ottaa asian
puheeksi.

Kap Verden saarien luona laskimme ankkurin ottaaksemme raikasta vettä.
Sataman edustalla oli pari Itä-Intiaan matkalla olevaa laivaa.
Ankkurissa ollessamme meitä huvitti erikoisesti seurata alkuasukkaiden
uimatemppuja. Jos jostakin laivasta heitettiin mereen kolikko, syöksyi
lähimmästä veneestä heti pari kolme miestä tai poikaa sen perään. He
sukelsivat syvyyksiin kilpaillen siitä, kuka saisi ensimmäisenä kolikon
käteensä. Jos kaksi miestä sattui tarttumaan rahaan samalla kertaa,
syntyi vedenalainen taistelu, molemmat yrittivät päästä kolikon
omistajaksi. Matkustajat eivät näyttäneet säästelevän pikkurahojaan,
enkä koskaan nähnyt yhdenkään rahan menevän hukkaan. Huvia jatkettiin
tuntikausia.

Kapteeni antoi Tomille ja minulle lomaa, jotta voisimme mennä kaupunkia
katselemaan. Kuljimme jonkin aikaa pitkin katuja. Eräältä
hedelmänkaupustelijalta ostimme muutamia appelsiineja ja kimpun
banaaneja, joita söimme varjossa istuessamme. Banaania en ollut ennen
syönyt. Ostamamme banaanit olivat lähes jalan pituisia ja erittäin
maukkaita. Edessämme teuhasi joukko ilkosen alastomia neekerilapsia
hiekassa. Meitä ne eivät näyttäneet ollenkaan ujostelevan, ja leikki
jatkui täydessä sovussa. Viskasin lapsille appelsiinin, mutta kukaan ei
välittänyt siitä. Tuo korea hedelmä ei näyttänyt kiinnostavan ketään
sen enempää kuin peruna meikäläistä lasta. Tom koetti minkä vaikutuksen
karamelli tekisi, ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kirkuen kuin
kalalokit syöksyivät kaikki karamellin kimppuun, joka papereineen
hävisi vikkelimmän tenavan leveään suuhun.

Tom otti nyt taskustaan uuden karamellin, nousi ylös ja kohotti
makupalan korkealle ilmaan kiusatakseen kirkuvaa joukkoa. Samassa
kiipesi puoli tusinaa alastonta olentoa hänen päällensä. Tom kaatui
maahan, ja viisi sekuntia myöhemmin hänen taskunsa oli tyhjennetty ja
voittajat kadonneet kirkuen mikä minnekin. Tom näytti nololta ja yritti
saada edes yhden pienen ryövärin kiinni jakaakseen lakia ja oikeutta.
Mutta vaikka pienimmät olivat korkeintaan nelivuotiaita, oli Tomin
juoksu turhaa. Hän sai kiinni yhden velikullan käsivarresta, mutta
liukkaana kuin sirkusporsas selviytyi tuo naskali pinteestään ja oli
tiessään. Hänen vihlova hätähuutonsa kutsui paikalle jättimäisen
neekerin, ja niin meidän itsemme oli otettava jalat allemme ja
palattava kiireesti laivaan.

Seuraavan päivänä jätimme Kap Verden saaret ja suuntasimme kulkumme
suoraan Amazon-virran suuta kohti. Raikas myötätuuli suosi lähtöämme,
mutta se heikkeni pian ja lakkasi muutaman tunnin kuluttua kokonaan.
Tunnin kuluessa luulen laivamme kääntyneen kaksi tai kolme kertaa
ympäri. Setä oli jo valmis panemaan koneen käyntiin, mutta kapteeni
tahtoi säästää sähkövoimaa kaikin tavoin eikä antanut lupaa. Hän
arveli, että tuuli alkaisi taas pian huokua.

Kapteeni olikin oikeassa, jo puolen päivän aikaan saimme hyvän tuulen.
Olimme jo hetken ajan katselleet jotakin veden pinnalla olevaa
esinettä. Se oli parin kilometrin päässä laivastamme ja täsmälleen
siinä suunnassa, jonne olimme matkalla. Lähestyessämme esinettä meni
kapteeni hakemaan kajuutasta pyssyään. Tuo outo esine näytti nyt
äärettömän suurelta käärmeeltä. Se oli kaksi kertaa laivan pituinen ja
näytti makaavan aalloilla renkaan muotoon kiertyneenä. Vanha Bob seisoi
peräsimessä, ja kapteeni käski hänen ohjata suoraan esineen päälle.
Itse hän meni keulaan kivääri kädessä.

Näin Bobin sylkäisevän kolme kertaa, ja kun olimme tulleet aivan
lähelle tuota otusta, käänsi Bob peräsinratasta niin, että purjehdimme
muutaman kymmenen metrin päästä sen ohitse. Samassa kun laivan
kokka-aalto saavutti sen, nousi sen toinen pää ylös merestä, ja silloin
kapteeni ampui.

Heti laukauksen kajahdettua juoksi kapteeni peräsinrattaan luo ja antoi
Bobille kajahtavan korvapuustin ja tarttui itse rattaaseen. Laiva
kääntyi, kapteeni viittasi minut peräsinratasta hoitelemaan ja antoi
minulle saman määräyksen kuin äsken Bobille, joka virui vielä
liikkumattomana kannella. Tottelemattomuus palveluksessa oli kapteenin
käsityksen mukaan törkein rikos, minkä kukaan voi tehdä.

Tiesin siis mikä minua odotti, ellen ohjannut suoraan hirviön päälle.
En yritä väittääkään, etten pelännyt tuona hetkenä. Pelkäsin meressä
näkemääni hirviötä, mutta vieläkin enemmän pelkäsin kapteenia. Käteni
oli aivan vakava, kun ohjasin suoraan kohti uivaa merihirviötä.

Kapteeni seisoi nytkin keulassa kivääri kädessä, mutta tällä kertaa hän
ei ampunut. Tuntui pieni tärähdys, hirviön molemmat päät nousivat ylös
ilmaan -- olimme purjehtineet sen yli. Kerran vielä käännyimme ja nyt
kapteeni käski ohjata otuksen kostepuolelle.

Kiinnitimme nyt köyden tuon pitkän ruumiin keskikohdalle ja kiskoimme
sitä laivan reunalle asti. Se oli tältä kohdalta jalan vahvuinen, ja
kapteeni hakkasi sen kirveellä poikki. Suuri merikäärmeemme osoittautui
yli sadan jalan pituiseksi ruskolevän kappaleeksi. Olimme kaikki nolon
näköisiä, paitsi kapteeni joka oli vihainen. Kukaan ei uskaltanut
nauraa sille, että hän oli ampunut tuota viatonta kasvinlonkeroa.

Vasta yöllä, kun olin Bobin kanssa vahdissa, kysyi tuo vanha merikarhu,
kuinka olin uskaltanut ohjata suoraan suuren merikäärmeen päälle.
Kerroin hänelle silloin koko tapauksen. Kerroin kuinka olimme
ällistyneet, kun käärmeen huomattiin olevan vain kappale ruskolevää,
jonka tuuli kaiketi oli riistänyt irti rungostaan ja joka oli alkanut
mädäntyä ja kellunut mädäntymiskaasuista täyttyneenä melko korkealla
vedessä.

Bob ei nähtävästi uskonut sanaakaan kertomuksestani. Hän oli nähnyt
omin silmin merihirviön iljettävän, litteän pään, nähnyt kaksihaaraisen
kielen putoavan sen suusta kapteenin ampuessa. Itse luulin nähneeni
jotakin samantapaista, mutta nyt tiesin, että olin erehtynyt.

Bob sanoi, että kapteenilla oli oikeus panna hänet rautoihin
tottelemattomuuden vuoksi ja vaatia hänelle rangaistusta satamaan
tultua. Mutta mieluummin hän istui vankilassa vaikka koko jäljellä
olevan ikänsä kuin tottelisi moista mieletöntä hulluttelijaa.
Merihirviöitä on paljon, ja on aina viisainta antaa niiden olla
rauhassa.

Vanha merikarhu näytti olevan puhetuulella. Ilmeisesti hän uskoi
päässeensä pahastakin vaarasta. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja
kysyä, uskoiko Bob todella suuren merikäärmeen olemassaoloon. Vanha
matruusi tuli äkkiä hyvin vakavaksi, katseli pimeää merenpintaa
ympärillämme ja tuumasi, että on parasta olla puhumatta siitä, joka
saattaa millä hetkellä hyvänsä nostaa päänsä partaan yli ja siepata
saaliikseen jommankumman meistä. Uudistettuani kysymyksen ukko kertoi
kuitenkin seuraavaa:

-- En nähnyt eilen ensimmäistä kertaa merikäärmettä. Olen kerran
ennenkin ollut samanlaisen jumalattoman veitikan laivassa kuin nyt.
(Olin hiljaisuudessa eri mieltä kapteenin jumalattomuudesta,
sillä säästä piittaamatta hän piti joka ilta miehistölleen
jumalanpalveluksen, En kuitenkaan sanonut mitään, sillä en tahtonut
loukata vanhaa toveriani ilmaisemalla eriävän mielipiteeni.) Intian
valtamerellä näimme suuren merikäärmeen. Se oli vielä suurempi kuin se,
jonka eilen tapasimme. Se makasi aalloilla ja ilma oli yhtä kaunis kuin
eilenkin. Olisimme aivan hyvin voineet väistää sitä, sillä tähystäjä
huomasi sen hyvissä ajoin. Mutta tuo hirtehinen kapteeni käski ohjata
suoraan päälle. Peräsimessä oli silloin muuan nuori mies, samanlainen
houkkio kuin kapteeni itsekin. Hullu teki mitä hupsu pyysi. Olin
silloin märssymiehenä, mutta kun huomasin, mitä tulisi tapahtumaan,
kiipesin ylös keulaprammiraa'alle asti ollakseni edes jonkinlaisessa
turvassa.

Samassa silmänräpäyksessä kun laivan keula kosketti käärmettä, se nosti
päänsä ja kaulansa -- sillä oli kaksi päätä tuolla hirviöllä -- ja
katsoi vihaisin, tulta säihkyvin silmin rauhansa häiritsijöihin. Laiva
lipui kuitenkin käärmeen ohi, ja toivoimme jo, ettei kapteenin
mielettömyydellä olisi sen pahempia seurauksia. Mutta tuskin olimme
päässeet sen ohi kun se jo oikaisi itsensä ja alkoi uida perässämme.
Vesi kohisi merihirviön ympärillä kuin pahimmassakin koskessa, eikä
kestänyt montakaan minuuttia ennen kuin se jo ui laivamme vierellä
katsellen hirveillä silmillään miehistöä. Näytti kuin se olisi
miettinyt kenet se valitsisi uhrikseen. Kapteeni seisoi komentosillalla
ja ampui niin nopeasti kuin vain sai uusia patruunoita kivääriinsä.
Mutta eiväthän ruuti ja luodit pysty sellaiseen pahukseen. Luodit
sattuivat kyllä, ne menivät eläimen läpi niin että veri roiskui, mutta
peto ei edes puistellut päätään.

Olimme kaikki hirveän jännityksen vallassa, kun hirviön pää nousi
uudelleen ilmaan ja tempasi kitaansa kaksi märssymiestä. Miehet
huusivat hirveästi ja pitivät epätoivoisesti kiinni touveista, mutta
mitäpä merkitsi ihmisvoima tässä epätasaisessa taistelussa. Käärme
katosi uhreineen syvyyteen. Sen hengityskin oli niin myrkyllistä, että
tuskin olisin kestänyt sitä monta minuuttia putoamatta kannelle. Ja
minä olin sentään yli kymmenen jalkaa korkeammalla kuin ne, jotka peto
tempasi mukaansa. En jaksa muistaa mitä muuta tuona kauheana päivänä
tapahtui. Mutta joka tapauksessa laiva saapui Kalkuttaan ensimmäisen
perämiehen ollessa päällikkönä ja konsulinvirastoon ilmoitettiin, että
kapteeni ja kolme miestä oli hukkunut.

En saanut tietää kuinka kapteenin ja nuoren peränpitäjän oli käynyt,
sillä kielitaitoni oli vielä epätäydellinen. Sen vain tiedän, että
Kalkuttaan saapuessamme he olivat poissa joukostamme.

-- Niin, poika, merikäärmeitten kanssa ei ole leikkimistä, lopetti
vanha Bob kertomuksensa.

En tiennyt mitä minun oli ajateltava Bobin tarinasta. Ensin uskoin,
että ukko yritti syöttää minulle pajunköyttä siten lyhentääkseen öistä
vahtivuoroa. Mutta Bob näytti olevan tosissaan. Ehkäpä laiva oli
törmännyt jättiläismustekalaan, nehän voivat olla valtavan kokoisia.
Esimerkiksi se mustekala, joka vuonna 1853 ajelehti Juutinmaan
rannikolle, oli tavattoman suuri. Ja se jonka Alecton laiva kohtasi
Madeiran lähistöllä, oli viisikymmentä jalkaa pitkä. Olen kuullut, että
Dublinin museossa säilytettävä mustekalan lonkero on yli kolmekymmentä
jalkaa pitkä.

Kun arvelin, että merihirviö oli ollut suuri mustekala, hymyili Bob
halveksivasti. Mustekaloja hän sanoi nähneensä monta kertaa. Mustekala
on pieni eläin, se on aivan kuluneen köysiluudan näköinen. Vaikka sillä
on ilkeät silmät, ei se ole vaarallinen muille kuin korkeintaan vedessä
pulikoiville pikkulapsille. Yhden ainoan kerran hän sanoi kuulleensa
mustekalasta, joka olisi voinut siepata täysikasvuisen miehen veneestä.
Mutta se eläin, joka oli ajanut heitä takaa, oli ollut yhtä pitkä kuin
suurin valaskala ja olisi varmastikin voinut kaataa pienen kuunarin
kumoon. Tuollaisia merihirviöitä saattaa olla monta eri lajia, mutta
merimiehet sanovat niitä kaikkia merikäärmeiksi. Merenkulkijoille ne
ovat hyvin vaarallisia, jos niitä härnätään. Merimiehet ovatkin sitä
mieltä, että sellaiselta kapteenilta, joka ei anna merikäärmeen olla
rauhassa, pitäisi evätä oikeus kuljettaa laivaa.

Olin oikein iloinen siitä, että Tom makasi kojussaan eikä kuullut Bobin
kertomusta. Muuten en olisi saanut pitkiin aikoihin nukkua rauhassa
hänen uniltaan. Muutenkin hän herätti minut melkein joka yö huudoillaan
"hollantilainen -- lentävä hollantilainen -- huh, se tulee päälleni --
auttakaa, auttakaa!"

Oli todella merkillinen yhteensattuma, kun Bob sai vielä samana päivänä
kokea, ettei mustekala ole sentään vain kuivunut köysiluuta vaan
hyvinkin pelottava otus.

Edellisenä iltana oli laivan ympärillä näkynyt useita albakorakaloja.
Albakoran liha on kyllä karkeaa ja öljyistä, mutta merimiehet pyytävät
sitä kuitenkin mielellään uistimella. Kala muistuttaa jossain määrin
merilohta, mutta sen selkäpuoli on kauniin tummansininen. Mustat
miekanmuotoiset rintaevät ovat erittäin voimakkaat ja uppoavat
vastaaviin loviin kalan kupeilla.

Aamulla oli merenpinta peilikirkas, siellä täällä särki jokin albakora
sen kimmeltävän kalvon. Bob ehdotti, että yrittäisimme uistinta
soutamalla saada jonkin niistä. Olin heti valmis pyydystämään noita
koreita kaloja. Tomilla oli vahtivuoro, joten hän ei voinut tulla
mukaan.

Soutelimme ensin laivan lähettyvillä, mutta kala ei nykäissyt
kertaakaan. Soutamiseen kyllästyneenä ehdotin, että heittäisimme
uistinta niin kuin virvelimies haukea tavoittaessaan. Bob ei tuntenut
tätä pyyntitapaa, mutta hän kehotti minua yrittämään. Monta kertaa
minun ei tarvinnutkaan uistinta heittää, ennen kuin runsaan metrin
pituinen albakora tarttui kiinni. Kala oli paljon voimakkaampi kuin
samansuuruinen hauki. Se taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta,
mutta vähitellen saimme sen kuitenkin vedetyksi lähemmäksi venettä.

Olin niin innostunut ottelusta, etten ollenkaan huomannut limaista
lonkeroa, joka oli kalassa kiinni, kun nostin sen veneeseen. Samassa
päästi Bob hirveän hätähuudon. Toinen lonkero oli kietoutunut hänen
ympärilleen ja yritti vetää häntä veneestä. Vene kallistui jo
arveluttavasti toiselle laidalleen, mutta viime tingassa sain
katkaistuksi kirveellä tuon iljettävän lonkeron. Mutta samassa oli
kalan mukana veneeseen noussut lonkero siirtänyt otteensa nilkkaani,
josta se yritti vetää minua kumoon. Jumalan kiitos se ei onnistunut.
Huomasin näet merihirviön silmät, jotka tuijottivat minua vedenkalvon
alta aivan veneen vierestä. Iskin kirveeni toiseen silmään niin
voimakkaasti, että se tarttui siihen kiinni. Ote jalkani ympäriltä
hellitti, eläin ruiskutti ympärilleen tummaa nestettä ja katosi
syvyyteen. Huokasin kiitokseni Hänelle, joka oli auttanut minut
pulasta, ja myöskin Bob liitti kätensä yhteen.

Seuraavana päivänä alkoivat pasaatituulet, jotka melkein säännöllisinä
saattoivat meitä Amerikan rannikolle asti. Näin selvittiin laivassa
huomattavasti vähemmällä työllä, ja Tomin ja minun koulunkäyntini
edistyi nopeasti. Moni vahtivuoro muuttui nyt koulutunniksi.
Varmastikaan en olisi nyt enää syyllistynyt sellaiseen virheeseen kuin
ensimmäisenä päivänä Lontoosta lähtömme jälkeen. Niin kauan kuin meitä
oli vain neljä miestä laivassa, ei meillä ollut säännöllisiä
vahtivuoroja, mutta Lontoosta lähdettyämme alkoi tavanomainen
vahtipalvelus. En tiennyt vielä silloin, että ainoastaan yövahti
jaetaan kahdeksaan lasiin, muut vain neljään. Tyhmyyksissäni tulin
antaneeksi Tomin hoitaa osan vahtivuoroani, ja siitä munauksesta olen
tosiaankin saanut kuulla sen jälkeen.

Olimme vielä noin neljänkymmenen peninkulman päässä Amerikan
rannikosta, kun meressä näkyi eräänä päivänä tavallisuudesta poikkeava
värivivahdus. Nostaessani merestä pesuvettä maistoin sitä. Se oli
tuskin sen suolaisempaa kuin kotirannikon vesi, jota voi aivan huoletta
juoda. Kun kerroin sedälle huomiostani, hän vastasi, että olemme juuri
Amazonin vesien ja valtameren rajalla ja että jo huomenna vesi olisi
aivan suolatonta. Tämä jättiläisvirta tuo mereen neljä miljoonaa
kuutiometriä vettä minuutissa ja sen vaikutus yltää kymmenen
peninkulman päähän rannikosta.

Seuraavana aamuna saavuimme Paran satamakaupunkiin. Edessämme oli
suunnaton virta, jota on sanottu Etelä-Amerikan Välimereksi. Kauan
saimme purjehtia tätä vesiaapaa, ennen kuin aloin käsittää, että se oli
todellakin virta. Tältä kohtaa joki oli kuuden peninkulman levyinen, ja
monta kertaa sattui myöhemminkin, ettei kumpaakaan rantaa voinut nähdä
laivan kannelta. Tuntui kuin olisimme purjehtineet aavalla merellä.

Satamassa sattui olemaan laiva, joka oli lähdössä Englantiin. Bob oli
ottanut pestin vain Paraan asti ja hän halusi nyt palata takaisin
Lontooseen. Hän nosti saatavansa ja oli vapaa lähtemään. Ikävä oli
erota tuosta hyväntahtoisesta ukosta, sillä vaikka hän oli välistä
hyvin harvapuheinen, jopa jurokin, oli hän lyhentänyt monta ikävää
yövahtivuoroani. Neljäkymmentä vuotta hän oli kulkenut kaikilla
maailman merillä ja loputtomasti hänellä tuntui olevan tarinoita
kokemuksistaan.

Ukko kertoi nyt Tomille ja minulle, että tämä tulisi olemaan hänen
viimeinen matkansa Atlantin yli. Hän kuuluu saapuneen onnellisesti
kotimaahansa, jossa hänellä on aivan Thamesin rannalla pieni talo.

Kapteenin oli nyt otettava uusi mies Bobin tilalle. Nuori ja
seikkailunhaluinen Jack lupasi ilman muuta seurata mukanamme ylös
Amazon-virtaa. Hänestä oli samantekevää purjehdittaisiinko suolaisessa
vai suolattomassa vedessä, kunhan vain kuukausipalkka oli hyvä ja
ruokaa runsaasti.

Jo seuraavana aamuna saimme kapteenin mieleisen miehen, samanlaisen
vanhan merikarhun kuin Bob.

Kuljeksiessamme satama-alueella satuimme kävelemään erään suuriäänisen
seurueen ohi, joka oli kokoontunut vanhan, lörpöttelevän merimiehen
ympärille. Miehet puhuivat enimmäkseen englantia ja portugalin kieltä,
muutama ranskalainenkin lause erottui aina välistä. Melkein kaikki
tuntuivat ymmärtävän myös erästä intiaanimurretta, Etelä-Amerikan
intiaanien esperantoa.

Kun puhuttelimme erästä vanhaa merimiestä, tuli vastaus aina samalla
kielellä, millä kysymys oli tehty. Mies kehuikin puhuvansa maailman
kaikkia kieliä. Esko-setä tahtoi huvittaa meitä nolaamalla
kerskailijan. Näissä aikeissa hän astui lähemmäksi, löi miestä olalle
ja kysyi:

-- Osaattekos suomea myös?

-- Enköhän tuota vielä vähän osaisi, kun kerran kelpaan Härmän
kirkonkirjoihin, tuli vastaukseksi.

Nolatuksi tulikin nyt setä itse. Olimme tavanneet maanmiehemme.
Vietimme yhdessä hauskan illan, jonka päätteeksi uusi tuttavamme
Simo vietiin laivan kirjoihin. Hän otti konstaapelin pestin
sadanviidenkymmenen peninkulman päässä olevaan Manaoksen kaupunkiin
asti ja lupasi tarpeen tullen seurata kauemmaksikin.

Matkasta Manaokseen, joka on Rio Negron suulla Amazon-virran
alajuoksulla, ei ole paljoa kertomista. Suurimman osan taipaleesta
kuljimme purjehtien, vain muutaman kerran oli kapteenin turvauduttava
moottoriin. Pimeinä ja tuulisina öinä laskimme ankkurin, ja silloin
kapteeni pystytti kannelle tuulimoottorin, joka kehitti sähköä
akkumulaattoreihin. Moottori purettiin osiin ja siirrettiin kannen alle
aina kun lähdimme liikkeelle.

Tänä vuodenaikana puhaltavat Amazon-virralla pasaatituulet melkein yhtä
säännöllisinä kuin valtamerelläkin. Purjehtiminen kävi siis enimmäkseen
myötätuulessa. Muutamat harvat myrskyt, jotka olivat yhtä lyhytaikaisia
kuin rajujakin, häiritsivät matkantekoa jossain määrin.

Tällä matkaosuudella sattui vain yksi omituinen tapaus, itse asiassa
sitä voisi sanoa pikku seikkailuksi. Ja vaikka tapauksella epäilemättä
oli luonnollinen selityksensä, teki se minuun kuitenkin voimakkaan
vaikutuksen. Se sattui ensimmäisen joella kohtaamamme myrskyn aikana.

Oli kaunis aurinkoinen päivä. Kuumuus oli ollut painostava jo
aamupäivällä, vaikka se tavallisesti muuttuu sietämättömäksi vasta
päivällisen jälkeen. Esko-setä ehdotti, että laiva ohjattaisiin
johonkin varjoisaan pikkukanavaan.

Kello oli yksitoista, kun aloimme ohjata toista rantaa kohti, mutta
samassa ilma muuttui. Idästä virran suulta nousi pilvi, joka muistutti
merisumua. Se saavutti meidät muutamassa hetkessä ja toi mukanaan
melkoisen tuulen. Pilven tai sumun, miksi sitä nyt sanoisi, tullessa
päällemme laski lämpömittari muutamassa minuutissa kaksikymmentäviisi
astetta. Vähän aikaisemmin se oli näyttänyt kolmeakymmentäviittä
astetta, nyt se oli pudonnut kymmeneen. Tuo lämpötila tuntui tällä
tavallisesti kuumalla seudulla sietämättömän kylmältä.

Kapteeni tuli heti kannelle, tarkasteli lämpömittaria ja ilmapuntaria
ja näytti neuvottomalta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Tuuli yltyi
pian melkeinpä myrskyksi, ja katsoessani vasemmalle sivullemme näin
vieraan laivan purjehtivan rinnallamme vajaan puolen kaapelinmitan
päässä meistä. Sillä oli sama suunta kuin meilläkin ja vaikka se oli
puolta suurempi kuin oma laivamme, ei se kuitenkaan näyttänyt pääsevän
edelle. Vieras laiva nousi ja laski aalloilla samassa tahdissa kuin
mekin, ja varsinkin sivusta katsottuna tuo liike näytti pelottavalta.
Amazonin aallot ovat myrskyllä hirvittävän jyrkkiä, ne näyttävät melkein
samanlaisilta kuin aallot valtameressä tuulen äkkiä käännyttyä. Kun
laiva syöksyi aallon harjalta alas pohjaan, pelkäsin jo monta kertaa,
ettei se enää kohoaisi, vaan vaipuisi alas syvyyksiin. Mutta
onnellisesti tuo naapuri näytti kuitenkin selviytyvän.

Ihmettelimme juuri tätä Tomin kanssa, kun kuulin takaani sanat: "Minut
saa tervata ja pistää höyhensäkkiin, ellei tuo ole itse Lentävä
hollantilainen. Mikään muu laiva ei voi kohota noiden sukelluksien
jälkeen."

Katsoin taakseni. Siellä seisoi Simo hajasäärin ja näytti yhtä
huolettomalta kuin ennenkin. Luulin että Tom hyväksyisi heti Simon
selityksen, mutta siinä minä erehdyin. Tom asettuikin vastahankaan. Hän
oli lukenut Lentävästä hollantilaisesta niin monta kirjaa, että hän
suhtautui Simon uskotteluun asiantuntijan halveksunnalla. Tuo ikuisesti
purjehtimaan tuomittu rikoksentekijä näyttäytyy tavallisimmin
Hyväntoivon niemen vesillä ja joskus myös aavalla valtamerellä, ja aina
sen ilmestyminen tietää pahaa ilmaa tai jotakin muuta onnettomuutta.
Lentävää hollantilaista ei ole koskaan nähty sisämerissä, eikä
tietystikään joessa. Tuo onneton ei saa koskaan ohjata laivaansa
suolattomaan veteen, vaan sen miehistön täytyy särpiä alituisesti
valtameren suolaista vettä.

Näistä oikaisuista huolimatta Simo pysyi kannallaan. Hän oli nähnyt
Lentävän hollantilaisen kerran aikaisemminkin, ja samana päivänä oli
eräs mies pudonnut prammiraa'alta ja hukkunut heti. Tämä tapahtui
kylläkin aivan Hyväntoivon niemen lähettyvillä. Mutta aivan samoin kuin
nyt oli laivan edellä kulkenut silloinkin kylmä sumu, joka haisi
ruumiilta. Mitä taas tuli siihen, että Lentävä hollantilainen sai
purjehtia ainoastaan merivedessä, pitäisi Tomin muistaa, että tämä
paikka oli ainoastaan parinkymmenen peninkulman päässä Atlantista ja
että valtameren nousuvesi oli huomattavissa Amazonilla vielä 700
kilometrin päässä virran suusta. Vieressämme näkyvä laiva oli
kummituslaiva. Ja mitä nyt tulee tapahtumaan, sitä ei voida millään
keinoin väistää.

Kiistellessämme vieraasta laivasta oli kapteeni jälleen tullut kannelle
ja ryhtynyt tarkastelemaan sumukaukoputkella tuota omituista
matkatoveriamme. Simo oli vihaisen näköinen. Hänen mielestään
kummituslaivaa ei saa katsella kaukoputkella, sellaisesta seuraa
onnettomuutta. Ja ikään kuin vahvistukseksi vanhan miehen mutinalle
vieras laiva kaatui samassa kumoon, kääntyi ylösalaisin ja jatkoi
kulkuaan köli ilmassa ja mastot alas päin kääntyneinä. Muutaman
minuutin kuluttua näky katosi. Se ikään kuin haihtui ilmaan, myrsky
lakkasi yhtäkkiä ja puolen tunnin kuluttua paistoi aurinko jälleen
pilvettömältä taivaalta.

Kummituslaivan kadottua kapteeni pani kaukoputkensa kokoon ja meni
jälleen alas. Ja vaikka hän olisi jäänytkin kannelle, emme olisi
uskaltaneet kysyä häneltä selitystä näkemäämme ilmiöön. Mutta jo samana
iltana kapteeni otti tuon tapahtuman puheeksi miehistön ollessa koolla.
Kummituslaivan esiintyminen samoin kuin sen kaatuminen ja häviäminenkin
oli ollut vain kangastusta. Meitä ympäröivässä kylmässä sumussa olimme
nähneet oman laivamme suurennetun peilikuvan. Ymmärsin että kapteeni
tunsi nämä asiat paremmin kuin me taitamattomat merimiehenkokelaat;
olin täysin vakuuttunut siitä, että hänen selityksensä oli oikea. Mutta
silti en voi olla tuntematta pientä väristystä, kun ajattelen tuota
ylösalaisin purjehtivaa laivaa. Muistan vieläkin tuon kammottavan näyn.

Manaoksessa kapteeni sai taas akkumulaattorinsa ladatuksi. Laivaan
hankittiin myös tuoretta ruokaa, ja muutaman päivän kuluttua jatkoimme
matkaa pitkin Amazon-virran yläjuoksua. Tätä kohtaa virrasta sanotaan
Solimöesiksi. Solimöes on sekin suuri ja mahtava virta, jonka rannat
ovat monin paikoin silmänkantamattoman kaukana toisistaan. Vähän
Manaoksen yläpuolella oli virran leveys noin puoli peninkulmaa.
Pasaatituulet, jotka puhaltavat kuivimpana vuodenaikana, siis loka- ja
marraskuussa, Amazonin alajuoksulla aina Rio Negroon asti, eivät tunnu
enää Solimöes-virralla. Tästä syystä on ilma Solimöesillä varsin
kosteaa. Selkeätä säätä on harvoin kauempaa kuin kaksi viikkoa, ilma
tuntuu seisovan paikallaan ja se on tavattoman kuumaa.

Metsät ovat täällä paljon tiheämpiä kuin Amazonin alajuoksulla, se
johtunee juuri kosteammasta ilmastosta. Puut ovat suunnattoman suuria,
ja pitkät köynnöskasvit yhdistävät ne toisiinsa läpipääsemättömäksi
viidakoksi. Ilman kirvestä tai vesuria ei tässä aarniometsässä pääse
etenemään montakaan askelta. Mutta vettä pitkin voi liikkua melko
vaivattomasti. Ihmisasuntoja, jotka ovat enimmäkseen pieniä
intiaanimajoja, näkee tässä viidakossa vain harvoin.

Maaperää on kahdenlaista: joko sitkeätä lietesavea tai möyheätä
ruokamultaa, jota saattaa olla jopa kolmenkymmenen jalan vahvuudelta.
Ruokamullan alla oleva savikerros näkyy selvästi joen rannoilla. Joki
virtaa näet syvässä uomassa, jonka vesi on kaivanut itselleen
vuosisatojen, kenties vuosituhansien aikana. Sateisena vuodenaikana
saattaa virta kuitenkin tulvia siinä määrin, että rantatörmä
jättiläispuineen kaatuu veteen ukkosenkaltaisella jyrinällä.
Virta vie koko ryteikön mukanaan ja kasaa ne mataliin paikkoihin
läpipääsemättömiksi röykkiöiksi. Näissä asustaa käärmeitä ja muita
eläimiä, joten matkamiehen on niitä visusti kartettava.

Ei ole ihme, että tällaisessa ilmastossa ja tällaisessa maaperässä
kaikki elollinen kehittyy tavattoman rikkaaksi ja monipuoliseksi. Jo
Atlantin läheisyydessä näyttää luonto erittäin värikkäältä, mutta mitä
kauemmaksi länteen tullaan, sitä rehevämmäksi ja vaihtelevammaksi se
muuttuu. Lukemattomat erilajiset hedelmät, jotka jo meren rannalla ovat
erittäin maukkaita, kehittyvät täällä monta vertaa suuremmiksi ja
herkullisemmiksi. Puissa kasvaa villeinä hedelmiä, joiden veroisia
tuskin löytyy idän huolellisesti hoidetuista puutarhoista. Ja kukat,
jotka ihmisten ilmoilla kukkivat vain kerran vuodessa, pysyvät täällä
ympäri vuoden yhtä hehkeinä.

Kaiken tämän kertoi Esko-setä minulle. Sillä itse en pystynyt
paljoakaan näkemään keskellä jokea purjehtivasta laivasta. Kapteenilla
ei ollut aikaa pysähdellä, hän halusi vain eteenpäin, nopeasti
eteenpäin. Ja onkin luonnollista, ettei hän ollut kiinnostunut näistä
rannoista, jotka hän oli nähnyt lukemattomia kertoja koko joen
pituudelta. Mutta Tom ja minä olisimme halunneet oppia tuntemaan
myöskin rantojen elämää. Ja siitä Tom oli aivan erikoisen onneton,
ettei hän saanut meloskella rannan ihmeellisissä holvikattoisissa
kanavissa, joista kapteeni oli meille Muklareilla kertonut.
Purjehtiessamme rannan läheisyydessä saatoimme usein nähdä kanavien
suut. Mutta kapteeni purjehti vain eteenpäin piittaamatta niistä
vähääkään.

Amazonin sivujoen Rio Negron suulta olimme nyt purjehtineet lähes 250
peninkulmaa. Olimmepa kumman rannan läheisyydessä hyvänsä, aina kohosi
metsä korkeana seinänä vieressämme. Vain lisäjokien kohdalla avautui
laajempia näköaloja pohjoiseen ja etelään. Vihdoin k

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47863