← catalogue

Antikristuksen ihmetyöt

by Selma Lagerlöf · Finnish · Gutenberg #47686 · 591,833 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Antikristuksen ihmetyöt
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Antikristuksen ihmetyöt

Author: Selma Lagerlöf

Translator: Jaakko Suomalainen


        
Release date: December 17, 2014 [eBook #47686]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47686

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTIKRISTUKSEN IHMETYÖT ***

ANTIKRISTUKSEN IHMETYÖT

Kirj.

Selma Lagerlöf


Suomensi Jaakko Suomalainen



WSOY, Porvoo, 1910.







    "Kun Antikristus saapuu,
    näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta.
    Silloin vallitsee suuri nälänhätä ja
    Antikristus kulkee maasta
    maahan ja jakaa leipää köyhille.
    Ja hän on saapa paljon puoltajia."

                                      Sisilialaisesta kansantarusta.




SISÄLLYS

Johdanto.

1. Keisarin näky. 2. Rooman pyhä lapsi. 3. Katusululla

Ensimäinen kirja.

1. Mongibello. 2. Fra Gaetano. 3. Kummisisko. 4. Diamante. 5. Don
Ferrano. 6. Don Matteon tehtävä. 7. San Pasqualen kellot. 8. Kaksi
canzonia. 9. Pako. 10. Sirokko. 11. San Sebastianon juhla.

Toinen kirja.

1. Suuren miehen puoliso. 2. Leipää ja leikkejä. 3. Aracoelin hylkiö.
4. Vanha kärsimyshistoria. 5. Rautainen rannerengas. 6. Fra Felicen
testamentti. 7. Ihmeen tapahduttua. 8. Jettatore. 9. Palazzo Geraci ja
palazzo Corvaja. 10. Falco Falcone. 11. Voitto.

Kolmas kirja.

1. Keidas ja erämaa. 2. Palermoon. 3. Kotiintulo. 4. Vain tästä
maailmasta. 5. Muuan Signorellin fresko.






JOHDANTO.


    "Kun Antikristus saapuu,
      näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta."




Ensimäinen luku.

KEISARIN NÄKY.


_Se tapahtui siihen aikaan_, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja
Herodes kuninkaana Jerusalemissa.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli
maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut
luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta
eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei
saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä.
Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli
kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat
olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa
haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi
astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken
erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut.
Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi.
Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset
uskaltaneet levittää tuoksuaan.

Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet,
koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat
esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla
suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut
avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.

Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta
Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia.
Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet
keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat
hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut
heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat
sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä,
ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin
haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien
uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.

Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin
korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka
kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä
neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä.
Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä
yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat
kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta,
mitä tarvittiin uhraamiseen.

Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen
vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan
ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että
jotain erikoista oli tapahtumassa.

Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla
kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat
ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten,
että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle.
Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha
sibylla.

Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät
koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari
olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen.
"Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta
kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä
on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle,
hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että
tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"

He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen
ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta
hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion
äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön.
Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin
jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain,
hän, tällaisena yönä!

Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä
pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä.
Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina
kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja
kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa
täytyi olla tapahtumaisillaan.

Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat
keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti
henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen
ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan
tervehtimään hänen haltijaansa.

Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt
katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli
tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan
ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen
jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän
kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan
lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti
kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli
vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa
petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset
pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä
paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat
edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle
ihmisten viereen.

Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen
takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin
alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari
otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä
olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä
ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.

Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan
sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.

Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan
paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä,
joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin
huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti
katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen
leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia,
jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin
avaran aukean yläpuolella.

Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui
keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin
ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa
äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis
hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja
rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne
onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.

Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan
enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui
niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja
näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat
korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut.
Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu,
ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana
kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he
lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan
ihmeestä.

He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla
seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi
sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin
hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja
paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun
he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat
keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se
oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä.
Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän
enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle
vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin
sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien
säteilystä.

Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi
koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla,
voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta
hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat
heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet
tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa.
Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin
olkapäille.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta
hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he
huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala,
jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."

Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat
keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se
herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja
kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut
syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä
vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä
ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti
ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.

Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria.
Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän
osoitti kauas itään.

"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni
hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja
hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa
ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti
polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.

Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala,
jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"

Silloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.

Mutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä
alkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä
muuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli
sellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko
maailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:

    "Maailman uudistajaa
    Kapitoliumill' jumaloidaan,
    Kristusta, Antikristusta,
    vaan ei ihmistä kurjaa."

Kun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten
keskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.

Mutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta
hänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne
pyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen _taivaan
alttari_, Ara coeli.




Toinen luku.

ROOMAN PYHÄ LAPSI.


_Kapitoliumin kukkulalla_ oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei
se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli
kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään,
lähestyykö vihollinen.

Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika.
Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli
näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen
vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta
kerran palveltavan Kapitoliumilla.

Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat
kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa
linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää
Antikristusta.

Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa
oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana
Kapitoliumilta.

He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä
ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi
tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä
Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he
liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten
kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.

Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?
Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."

Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu
mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."

Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia,
katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.

He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän
aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät.
Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan
kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."

He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että
uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman
ja väkivallan uudestisyntymys.

Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen
ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin
Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu
kuin Kristus oli ollut halveksittu.

Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä.
Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että
veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut
mitään rauhaa.

Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he
huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"

Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja
lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat
kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".

Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi,
etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille
raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen
tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä
lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit
näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä.
Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin
jälkeen.

Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä
Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku
munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä
lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun
kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt
vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa
oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa,
niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä
oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti
koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka
olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään
tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta
ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut
kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja
sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta
Kapitoliumilla."

Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen
itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen
pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän.
"Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki.
Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa
rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta.
Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."

Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti
säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten
suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta
palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt
hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa
suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun
valtakuntasi täytyy pysyä."

Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja
rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla
olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.

Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi
aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin
yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.

Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin
mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty
munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin
suurena kunniana Jumalan edessä.

Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä
voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä
kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.

Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi
Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut
voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan
hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja
myymään sen hänelle.

Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan
mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä
kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.

Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei
hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla
tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän
ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja
polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden,
kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen
tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin
kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.

Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta
englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli
aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun
munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja
värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut
värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä
rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla
maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän
kuvan kaltainen.

Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät
olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi
koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja
rannerenkaita ja jalokiviä -- mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia
-- ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen
oikean ja alkuperäisen.

Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun
valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän,
ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin
hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä
väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa:
'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."

Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi
Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.

Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi
avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti
olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin
sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki
palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän,
ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.

Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan
rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen
kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa
marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon
oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli
rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten
tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian
sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu
paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola
oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin
basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen
Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.

Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän
oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään
tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi
hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain
jäljennös."

Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun
tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille:
"Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain
tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja
kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään!
Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin
juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle
sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"

Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui
kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi,
tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt,
kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin
kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne
lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään
niin ihanassa."

Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja
puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi
seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo,
ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei
voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että
Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät
rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä,
missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin
luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin
nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin
terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko
luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki,
joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja
luulivat, että Antikristus oli tullut.

Mutta kun avattiin -- kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni
Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen
kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!

Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki,
että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut
yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon
köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta
rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.

Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka
hän oli joutunut yöhön.

Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit
jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen
hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.

Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa
sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet
hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa
lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman
pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"

Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin,
löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus:
"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.

Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:

"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin
ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta
juhlaa.

"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti
ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä
muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara
ohitse.

"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on
merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.

"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt
tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän
on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi
ollut tuo suuri ihmeittentekijä.

"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe
on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.

"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme
tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta
nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.

"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja
täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."

Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan,
astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat
korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta,
jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan
päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja
heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.




Kolmas luku.

KATUSULULLA.


_Kun rikas englantilaisnainen_ aamulla heräsi, huomasi hän kuvan
kadonneen ja ihmeissään mietti, mistä hänen pitäisi sitä etsiä. Hän
arveli, että ainoastaan Aracoelin munkit olivat voineet sen ottaa. Ja
hän lähti kiireesti Kapitoliumille päin etsimään ja vakoilemaan.

Niin hän saapui niitten suurten marmoriportaitten juurelle, jotka
veivät Aracoelin basilikaan. Ja hänen sydämensä löi rajusti ilosta,
sillä alimmalla portaalla hän näki juuri sen, mitä etsi. Hän otti
kuvan, heitti viittansa sen yli ja kiiruhti kotiaan. Ja hän asetti sen
taas saliinsa.

Mutta kun hän nyt vaipui katselemaan sen ihanuutta, huomasi hän, että
kruunuun oli tullut kuhmu. Hän otti kruunun kuvan päästä, nähdäkseen
kuinka suuri oli vahinko, ja samassa hänen silmänsä sattuivat
kirjoitukseen, jonka hän itse oli piirtänyt: "Minun valtakuntani on
vain tästä maailmasta".

Silloin hän tiesi, että tässä oli se väärä Kristuksen kuva, ja että
oikea oli joutunut takaisin Aracoeliin.

Hän joutui epätoivoon ymmärtäessään, ettei hän enää koskaan saanut sitä
omakseen, ja hän päätti seuraavana päivänä matkustaa pois Roomasta,
sillä hän ei tahtonut jäädä sinne, koskei hänellä enää ollut kuvaa.

Mutta kun hän lähti, otti hän väärän kuvan mukaansa, koska se muistutti
sitä, jota hän rakasti, ja se seurasi häntä sitten kaikilla matkoilla.

Hän ei saanut missään rauhaa, vaan matkusteli lakkaamatta, ja siten
kulki kuvakin ympäri koko maailman.

Ja kaikkialla, minne kuva tuli, tuntui Kristuksen valta ikäänkuin
vähenevän, vaikkei kukaan voinut tietää minkätähden. Sillä eihän
mikään näyttänyt sen heikommalta kuin tuo jalavainen kuva-parka
messinkisormuksineen ja lasihelmineen.

Kun se rikas englantilaisnainen, jonka hallussa kuva ensin oli ollut,
kuoli, siirtyi se perintönä toiselle rikkaalle englantilaisnaiselle,
joka myöskin alituiseen matkusteli, ja tältä taas kolmannelle. --

Kerran, tämä tapahtui jo sen ensimäisen englantilaisnaisen aikana, kuva
saapui Parisiin.

Kun se ajoi kaupunkiin, oli siellä kapina. Kansajoukot kulkivat
hurjasti huutaen katuja pitkin ja vaativat leipää. Ne ryöstivät puoteja
ja heittivät kiviä rikkaitten palatseihin. Sotajoukko-osastot marssivat
niitä vastaan, ja silloin ne kiskoivat irti katukiviä, kumosivat läjiin
ajopelejä ja huonekaluja ja rakensivat katusulkuja.

Kun nyt rikas englantilaisnainen saapui suurissa matkavaunuissaan,
hyökkäsi kansajoukko vaunujen kimppuun, pakoitti hänet nousemaan niistä
ja kiskoi ne lisäksi yhteen katusulkuun.

Kun koetettiin vierittää vaunuja niitten tuhansien tavaroitten
joukkoon, joista katusulku oli tehty, putosi maahan muuan suurista
matkakirstuista. Kansi ponnahti auki, ja ulos kieri kaiken muun muassa
Aracoelista heitetty Kristuksenkuvakin.

Väki hyökkäsi sen kimppuun ryöstääkseen sen, mutta pian huomattiin,
että kaikki sen korut olivat väärennettyjä ja aivan arvottomia, ja
sille ruvettiin nauramaan ja sitä pilkkaamaan.

Se kulki kädestä käteen kapinoitsijain joukossa, kunnes muuan niistä
kumartui katsomaan sen kruunua. Silloin hänen silmänsä keksivät ne
sanat, jotka olivat piirrettyinä siihen: "Minun valtakuntani on vain
tästä maailmasta."

Mies huusi ääneen nämä sanat, ja kaikki kirkuivat, että se pieni kuva
sai olla heidän sotalippunaan. He veivät sen katusulun harjalle ja
asettivat sen sinne kuten lipun.

Katusulun puolustajien joukossa oli muuan mies, joka ei ollut köyhä
työmies, vaan oppinut, joka oli viettänyt koko ikänsä lukukammiossaan.
Hän tunsi kaiken sen hädän, joka ihmisiä ahdisti, ja hänen sydämensä
oli täynnä osanottoa, niin että hän alituiseen etsi keinoa, millä
parantaa heidän asemaansa. Kolmekymmentä vuotta hän oli kirjoittanut ja
miettinyt löytämättä apua. Kun hän nyt kuuli hätäkellon soivan, seurasi
hän sen kutsuntaa ja syöksyi kadulle.

Hän oli tempaissut käteensä aseen ja liittynyt taisteleviin ajatellen,
että se arvoitus, jota hän ei ollut kyennyt selvittämään, voitaisiin
ratkaista väkivallalla ja voimalla ja että köyhät taistellen
saavuttaisivat paremman aseman.

Niin hän seisoi koko päivän taistelussa, ja kaikkialla hänen
ympärillään kaatui ihmisiä, veri räiskyi hänen kasvoilleen, ja elämän
kurjuus näytti hänestä suuremmalta ja tuskallisemmalta kuin koskaan.

Mutta aina kun ruudinsavu hälveni, loisti hänen silmäänsä tuo pieni
kuva, joka kesken taistelun tuoksinankin seisoi järkkymättä katusulun
korkeimmalla harjalla.

Joka kerran kun hän kuvan näki, välähtivät hänen aivojensa läpi sanat:
"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Viimein hänestä tuntui,
että sanat itsestään piirtyivät ilmaan ja alkoivat leijailla hänen
silmäinsä edessä milloin tulessa, milloin veressä, milloin savussa.

Hän seisoi liikkumatta. Hänellä oli pyssy kädessä, mutta hän lakkasi
ampumasta. Yhtäkkiä hän tiesi, että siinä oli se sana, jota hän oli
etsinyt koko elämänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli sanottava ihmisille.
Tuo halpa kuva se oli osoittanut hänelle ratkaisun.

Hän lähtee vaeltamaan kautta koko maailman ja julistaa: "Teidän
valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

"Huolehtikaa sen vuoksi tästä elämästä ja olkaa kuin veljet. Jakakaa
rikkautenne, niin ettei kukaan ole rikas eikä kukaan köyhä. Tehkää
kaikki työtä, omistakaa jokainen maata, ja olkaa kaikki toistenne
vertaisia.

"Älköön kukaan nälkää nähkö, älköön kukaan ylellisyyteen eksykö,
älköönkä kukaan vanhuudessaan puutetta kärsikö.

"Ja koettakaa kaikille valmistaa onnea, sillä ei löydy mitään korvausta,
joka odottaisi teitä. Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

Kaikki tämä kulki läpi hänen aivojensa hänen seisoessaan siinä
katusululla, ja kun tämä ajatus oli hänelle selvennyt, laski hän alas
aseensa eikä kohottanut sitä enää taisteluun ja verenvuodatukseen.

Pian senjälkeen hyökättiin katusulkua vastaan uudelleen ja se
vallattiin. Sotajoukko-osastot kulkivat voittoisina ja kukistivat
kapinan, ja ennen iltaa vallitsi järjestys ja rauha koko suuressa
kaupungissa.

Silloin lähetti englantilaisnainen muutamia palvelijoita etsimään hänen
kadonneita kapineitaan, ja he löysivät yhtä ja toista vaikkakaan ei
kaikkea. Ensimäiseksi he löysivät vallatulta katusululta sen, joka
Aracoelista oli ulos heitetty.

Mutta mies, joka taistelun aikana oli kuvaa katsellut, alkoi julistaa
uutta oppia, jota kutsutaan sosialismiksi, mutta joka on Antikristuksen
oppi.

Ja se rakastaa ja kieltäytyy ja opettaa ja kärsii kuten kristinusko,
niin että se on aivan sen kaltainen, samoinkuin Aracoelin väärä kuva on
kokonaan oikean Kristuksenkuvan kaltainen.

Ja samoinkuin tuo väärä kuva, sanoo sekin: "Minun valtakuntani on vain
tästä maailmasta."

Ja vaikka kuva, joka on levittänyt opin, on jäänyt syrjään ja
unohtunut, ei opin ole käynyt niin, vaan se kulkee kautta maailman
koettaen vapahtaa ja uudistaa sitä.

Se leviää päivä päivältä. Se kulkee kautta kaikkien maitten ja sillä
on monta nimeä, ja se on niin viekoitteleva senvuoksi, että se lupaa
kaikille maallista onnea ja nautintoa, ja se houkuttelee kannattajia
enemmän kuin mikään, mikä on maailmassa esiintynyt sitten Kristuksen
aikojen.






ENSIMÄINEN KIRJA.

    "Silloin vallitsee suuri nälänhätä."




Ensimäinen luku.

MONGIBELLO.


_Palermossa_ eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen
nimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi
ollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään.
Hänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta
nyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet
hänet luostarikouluunsa.

Kerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja
kutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata
häntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen
sukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä
oli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet
pois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se
nainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi!
Hänestähän piti tulla munkki.

Hän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa
hänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa
pyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa
signoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja
hän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen
ikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat
mustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu,
ja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä
niinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.

Nähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. "Jumalan olkoon kiitos,
siinä on oikea Alagona!" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt
kahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä
kysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli
ketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli
lukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka
olivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon
oli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen
matkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli
täytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka
iloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan
sukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli.
Vielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin
Diamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika
veti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.

"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?"

"En."

Donna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.

"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on."

Hän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa
tietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että
pater Josef ja Gaetano.

Donna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät
nauramaan. "Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte
Chiaroa?" kysyi hän reippaasti. "Etna sinun täytyy nähdä. Se on
maailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat
polvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti."

Sitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi
houkutella pojan.

Ja totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori
Etna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella,
tammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia
myöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät,
mustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta,
aaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli,
vaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja
donna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli
oikea Alagona.

Ja miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa
ja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä
oli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta
metsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet,
vaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin
kärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että
niihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa
suuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!

Kaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli
jokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi,
jos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset
ainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä
maan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea
syökseviä vuoria.

Olisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli
niin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava
kuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla,
kun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli
valkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi
olla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja
punasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin
pöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika
ja vaippa riikinkukon höyhenistä?

Gaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita,
että vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna
Elisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran
kun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia,
ja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota.
Silloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen
haavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan
oikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka
kykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut
vielä päässyt luolastaan.

Gaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän
arveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä
vielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei
luulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.

Hänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan.
Oli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan
samallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi
siinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa
tulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa,
heittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun
Mongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen,
aivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.

Mongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin
Mongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se
kyllä ansaitsikin.

Gaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi
vastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä
kasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän
katseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen
verkon vanki.

Mutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano
todellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä
kahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli
myöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä
otsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä
oli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja
kaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna
Elisa.

Muutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi
pyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta
enimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat
pyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava
voisi tehdä heille mitään pahaa.

Gaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä
tämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut
olla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.

Mutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: "Donna Elisa,
minusta tulee munkki." -- "Niinkö, tuleeko?" sanoi hän. Ja sitten hän
alkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.

Hän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt
tulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren
eteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta
tasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran,
puolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat
siihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.

Mutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa
arveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista
kuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman
kamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja
noidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin,
silloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja
kierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä
kylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen,
kunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet
päästä irti. Ei toki!

Eikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä
kasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei
ikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi
ja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi
ylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä
oli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa
ja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se
muu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa
pitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään
muut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?

Nyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti.
Kaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli
saraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt
johonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi.
Mantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein
uskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy
mennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän
tulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan,
ovat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten
kohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.

Nyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli.
Se kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada
sateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan
pystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai
makaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro.
Siinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli
kuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu
päässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.

Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan
käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä
luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi?
Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei
donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi
sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen
kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.

Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin
Diamanten historia!

Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.
Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.
Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki
talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin
Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi
korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten
se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän
väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei
ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta
ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu
kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja
vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta
senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi.
Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin
ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo
Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa
Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja
näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat
omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat
rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta
näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef
taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan
kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan
ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää
Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi.
Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja
kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne
ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut
mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät
molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu
sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan
vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut
siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei
huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa
oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa
vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri
sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla
pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä.
Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen
kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei,
siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen
puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen
mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin
se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä.
Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä
muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään
munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan.
Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari
kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän
alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa.
Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa
etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja
vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen.
Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta
saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen
aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli
seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän
oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä
oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä
piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja
toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli
laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä
saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi
kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan.
Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater
Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin
tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä
ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli
Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta
apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli
hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen
olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla
puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten
möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli
aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte
Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli
mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut
läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin
niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua.
Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä
siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet
tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki
riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla
heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä
Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano
itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi
maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus!
Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle
Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata
parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että
hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta,
mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi
tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain
talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia
ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu
unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki.
Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli
suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä
sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan
voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että
senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä
halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna
Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen
siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef
oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta
Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka
ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko
suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin
paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven
ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi
sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano
saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin.
Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen
tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi
entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa
Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin
koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit
ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä
houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi
vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen
täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän
kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän
kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi
nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin
takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne",
sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet
luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin
onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti
vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen
jälkeensä sulkeutunut.




Toinen luku.

FRA GAETANO.


Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin
onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli
tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä,
mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla,
joita auringonvarjostimet suojaisivat.

Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna
Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei
saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen
torikaivolle tai kaupunginportin luo.

Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui
raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon,
joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin
kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja
ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.

Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan,
että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen
läpitsensä.

Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän
tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja
painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata
kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen
saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä
puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa.
Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen,
siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa
johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin.
"Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"

Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui
kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin
tuhansien merisimpukkain suhina.

Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi
tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina
täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän
kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi
huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä
erottautui kaikista muista.

Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti
Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan
kotiin.

Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet
päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä
ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna
Elisan luona.

Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello
merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen,
että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi.
Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa
pyhimystaruja.

Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja
söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren
ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta
erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja
elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä,
hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään
kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen
vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän
eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.

Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa
hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan
kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla
hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen
ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa,
mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa.
Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.

Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää
kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän
pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.

Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä
etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän
nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat
salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.

Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin
myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita.
Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti
häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka
surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.

Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.

Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka
hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan
donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi
hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä
Gaetanon.

Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli
lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa
ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.

Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan
kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi
takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi
Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater
Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut
liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin
edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan
polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi
polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen
vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa,
"sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan.
Tottahan annan sinulle anteeksi!"

Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että.
hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna
Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja
huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.

Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan
tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?

Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja
Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.

He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja
kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta
kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.

Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja
huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"

Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan
suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.

Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät
pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.

Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.

Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.

Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä
koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.

Ja donna Elisa olisi niin onnellinen...

       *       *       *       *       *

Ah... Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa
ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla
kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta
donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme",
sanoivat he.

"Miksi istut siinä, Gaetano?"

"Donna Elisa, minä aijoin paeta."

Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman
luonnollisin asia olisi kysymyksessä.

"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.

"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."

"No, miksi istut nyt tässä?"

"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."

Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään
sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki
tyrskien.

"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.

"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso
tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään
Alagona. Hän on seikkailija."

Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi
kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet
hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän
tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.

"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi
poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy
palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on
jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään
syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan
takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti
sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja
satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi
muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin
ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti
kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki.
Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja
isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin
voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä
päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin
putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta
vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin.
Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä
pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja
rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta
tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta
erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."

Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi
hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua
luotani."

"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että
häntä halutti nauraa. "En minä lähde."

"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi
donna Elisa nöyrästi.

"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan!
Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."

"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.

"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin
unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin
unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut,
sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon
toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja
ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti
hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani,
ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin
teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä
kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti.
Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä
äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan,
ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli
iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle
vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki
ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa
teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä
näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä.
'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse
lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti
sanoi sen, herätitte te minut."

Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.

"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"

Donna Elisa vain ihmetteli.

Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin
palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia,
donna Elisa."




Kolmas luku.

KUMMISISKO.


_Sisilian_ jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja
enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen
ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka
kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen
tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan
ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies
haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja
että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen
uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän
hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin
kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa
rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret
saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta
näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset
lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen
kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas
kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle
maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön
typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli
punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa
kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän
oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa
oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä
tyttösen hyväksi.

No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan
Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä
oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli
puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli
kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja
ylinnä kukkien päällä granatiomena.

Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin
saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he
kaupungin kauneimpaan palatsiin.

Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.
Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere
Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.

Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat
lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren
tyttären kummisiskoksi.

Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin
pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret,
mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin
kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.

Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti
vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen
ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian
kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia
granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he
pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:

    Sisko, sisko, sinä mun
    oman' olet, minä sun.
    Kotini sun kotisi,
    leipäni sun leipäsi.
    Sun on mainen onneni,
    taivainenkin paikkani.

Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.

"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina,
ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.

Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun
piti erota.

Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin
omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan
Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.

Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran
iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin
taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä.
Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä.
Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä
tulisi hieman enemmän valoa.

Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa
Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä.
Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa
oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi
Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan
donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin
ystävälliseltä.

Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä
suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan.
"Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen
kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat
silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello
kaksi yöllä?"

Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne
Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta
vastausta.

Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun
mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"

Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."

Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli
pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli
huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.

"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello
kymmenen, se on päätetty."

Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli
koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun
taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan,
eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli
käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota
silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli
tullut melkein hänen epäjumalansa.

Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja
asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut
jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy
asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.

Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi
olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen,
oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri
tukka ja suuret silmät.

Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt
kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti
eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut
koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan.
Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja
varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua
kummisisartaan häihinsä.

Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi
kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt
menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa
koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan
sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu!
Suuria kavalluksia!"

Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi
hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.

"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika.
Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon
Palmerin jutusta.

"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti,
"teemme siitä tässä selkoa".

Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin
ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei
olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.

Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli
joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen
tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään
hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli
vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.

Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.
Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.

Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua,
kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra
Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"

Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle
koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri
oikeudenkäyntipäiväksi.

"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta
minun täytyy mennä oikeussaliin."

Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö
ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala
pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa
Alfarille.

Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain
yliluonnollista.

Rosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi
oikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon
kuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä.
Hän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset.
Giannita tunsi hänet.

Hän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi
vankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin
Jumalan lähettiläs. "Nyt tarvinnee kummisiskoni minua", ajatteli hän.

Hän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.

Tiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin
ja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku
olisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka
ajoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät.
Giannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. "Sinähän olet minut
niin monasti tehnyt iloiseksi", sanoi hän, "senvuoksi että olen sinulta
odottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita."

Giannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo
Palmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi
epäilys. "Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka
on kasvanut tällaisessa loistossa?" ajatteli hän. "Unohtaako Herra
Jumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?"

Hän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille,
ja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä.
Hän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään
voitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! "Sanokaa
signorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä
minun täytyy saada puhutella häntä."

"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua", sanoi
palvelija.

Giannita joutui suunniltaan. "Mutta minä olen hänen kummisisarensa,
hänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!" sanoi hän miehelle. "Minun
täytyy saada puhutella häntä!" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.

Mutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois.
Hänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai,
sanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle
kello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen
pitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.

Palvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko
jutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa
seisoi kynnyksellä.

"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?" kysyi hän.

"Muuan vieras, signorina Mikaela."

Nyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta.
Täällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä
kaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut
häntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?

Signorina ei kuunnellut sitä. "Mitä tapahtui eilen kello neljä?" kysyi
hän hyvin levottomana.

"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko",
sanoi Giannita.

Toinen katsoi häneen kauhistuneena. "Tule tänne", sanoi hän ikäänkuin
peljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa
hänelle.

Hän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi
niin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. "Sano se heti!"
huusi hän. "Älä kiusaa minua, sano se heti!"

Hän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli
hienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi
ja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi
hänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.

Giannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut
vastanneeksi.

Silloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä
yläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä,
että Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista
onnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.

Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin,
päinvastoin.

"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi
sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei
antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän
tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli
tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.

Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän.
Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt
isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi
uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä
aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.

Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi
alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle
tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.

Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli
vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota
teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä
ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli
kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi
suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt
hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.

Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.

Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan
edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti
hän hänet.

Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän
oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren
ikään.

Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen
vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän
ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei
ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa
oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.

Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut
aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta
se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä
piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan
Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.

Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa
sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin
hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian
prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja
prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten
hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin?
Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina,
panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja
mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut
toisten rahoja.

Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet
syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi
enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli
aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku
tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut
kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän
oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli
puhunut.

Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.

Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet
sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä
saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä
tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän
isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli
kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi
myrkyttää hänet.

Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi
kuolemantuomiotaan.

"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän.
"Sinä tapat minut."

Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.

"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on
vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne
tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja
niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.

"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet
esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli
niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu
oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä
peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin
sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin
eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun
pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin
kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.

"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni,
ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan
pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui
kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi
vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.

"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin
oikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään
minuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.

"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä
kapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi
sotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.

"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta
kello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden
onnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni."

Tämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen,
mitä Giannita hänelle sanoisi.

Ja Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.

"Oi, kuinka tämä on kummallista?" sanoi hän viimein. "Minä en ole
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne
aivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun
jalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt
minulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan
kummisiskoani."

Signorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se
tulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.

"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?" sanoi Giannita.
"Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko
hän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa
saamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme
elättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä,
mutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä
vaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään
hyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt."

Signorina kumartui Giannitaa kohti. "No?" sanoi hän tuskaisesti.

"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua",
sanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa
vyötäreille.

"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.

"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain
köyhä raukka".

Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet
nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat
säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.

"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että
tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun
tähteni?"

"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.

"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää
sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"

"Luulen, hän se oli, hän se oli."

"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"

"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."

Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä
tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni",
sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."

"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!"
sanoi Giannita.

Vastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.

"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen
lähettämä", sanoi hän. "Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala
ole minua hyljännyt."




Neljäs luku.

DIAMANTE.


_Mikaela Palmeri_ oli Giannitan kanssa matkalla Diamanteen. He olivat
astuneet postivaunuun kolmen ajoissa aamulla ja ajaneet sitä kaunista
tietä, joka kulkee Etnan alinta rinnettä kiertäen vuorta. Mutta oli
ollut aivan pimeä. He eivät olleet nähneet mitään ympärillä olevasta
seudusta.

Nuori signorina ei suinkaan tätä valittanut. Hän istui maahanluoduin
silmin suruunsa syventyneenä. Eikä hän silloinkaan, kun päivä alkoi
sarastaa, tahtonut nostaa silmiään vilkaistakseen ulos. Vasta sitten,
kun he olivat aivan lähellä Diamantea, sai Giannita hänet katselemaan
seutua.

"Katso nyt tuonne! Tuossa on Diamante, josta tulee sinun kotisi", sanoi
hän.

Silloin oli Mikaela Palmeri oikealla puolen tietä nähnyt mahtavan
Etnan, joka leikkasi taivaasta suuren palan. Aivan vuoren takaa kohosi
aurinko, ja kun auringonpyörän ylin reuna pisti esiin, näytti valkea
tunturivuori palavan ja lähettävän kipinöitä ja säteitä.

Mutta Giannita kehoitti häntä katsomaan toiselle puolen.

Ja toisella puolella hän näki sen monihuippuisen vuoriketjun, joka
ympäröi Etnaa kuin torneilla varustettu muuri, seisovan punertavana
auringon noustessa.

Mutta Giannita viittasi toiselle taholle. Ei hän sitä tarkoittanut, ei
sitä.

Silloin Mikaela laski silmänsä alemmas ja katsoi mustaan laaksoon.
Siellä maa välkähteli kuin sametti, ja valkoinen Simeto vaahtosi
laakson pohjalla.

Mutta ei hän vieläkään ollut kääntänyt silmiään oikealle suunnalle.

Sitten hän viimeinkin näki jyrkän Monte Chiaron, joka kohosi mustasta
samettipukuisesta laaksosta, loistaen punaisena aamuvalossa, ja
ympäröivät palmukruunut suojasivat sitä kuin auringonvarjostimet. Ja
sen huipulla hän oli nähnyt kaupungin torneineen, muurien ympäröimän,
ja sen kaikki ikkunat ja tuuliviirit säkenöivät.

Tämän nähdessään hän oli tarttunut Giannitan käteen ja kysynyt häneltä,
oliko siinä todellinen kaupunki ja asuiko siinä ihmisiä.

Hän luuli, että se oli joku taivaan kaupungeista ja että se häviäisi
kuin unennäkö. Hän oli varma siitä, ettei vielä kukaan ihminen ollut
kulkenut tuota tietä, joka laaksonseinämää kierteli suurissa kaarissa
Monte Chiarolle ja nousi polvitellen pitkin vuorta ja katosi synkkään
kaupunginporttiin.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi Diamantea ja näki että se oli oikea ja
todellinen kaupunki, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Häntä liikutti
se, että maailma vielä hänellekin näytti kaiken kauneutensa. Hän oli
luullut että se, oltuaan kaikkien hänen onnettomuuksiensa näyttämönä,
aina sen jälkeen tuntuisi hänestä harmaantuneelta ja kuihtuneelta ja
kasvavan vain ohdakkeita ja myrkyllisiä kukkia.

Hän saapui Diamanteen kädet ristissä, aivan kuin olisi tullut
pyhättöön. Ja hänestä tuntui, että tämä kaupunki saattoi tarjota
hänelle yhtä paljon onnea kuin kauneuttakin.




Viides luku.

DON FERRANTE.


_Pari päivää myöhemmin_ Gaetano seisoi työpajassaan ja leikkasi
viininlehtiä rukousnauhan helmiin. Oli sunnuntai, mutta Gaetanon
omaatuntoa ei painanut työnteko, sillä olihan tämä Jumalan kunniaksi.

Suuri levottomuus ja tuska oli hänet täyttänyt. Hän oli ruvennut
ajattelemaan, että sen ajan, jonka hän oli rauhassa viettänyt donna
Elisan luona, nyt täytyi olla loppumaisillaan. Ja hänestä tuntui, että
hänen pian piti lähteä maailmalle.

Sillä Sisiliaan oli tullut suuri köyhyys, ja hän näki hädän kulkevan
kaupungista kaupunkiin ja talosta taloon niinkuin ruton, ja se oli
tullut Diamanteenkin.

Sen vuoksi ei kukaan enää tullut ostamaan mitään donna Elisan puodista.
Ne pienet pyhimystenkuvat, joita Gaetano valmisti, seisoivat hyllyillä
tiheissä riveissä, ja rukousnauhat riippuivat suurissa tertuissa tiskin
alla. Ja donna Elisa oli kovin hädissään ja huolissaan, kun hän ei
voinut mitään ansaita.

Siitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä
maailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän
sellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta
ei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät
koskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.

Hänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu
tuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka
sisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano
tulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja
saarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin
hän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.

Mutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei
suinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi
olla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai
Argentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.

Hän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta
vertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä
aikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.

Nyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin
päättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan
matkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan
donna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka
saattaisi edes puhua siitä.

Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin
Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa
sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi,
ja hänen kasvonsa loistivat.

Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna
Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli
tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.

Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna
Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna
Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka
hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä
tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä
tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja
karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt
häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.

Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut
kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla
kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja
miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat
rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut.
Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.

Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano
siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat
hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi
kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä,
oli kaunis hymni tulvinut yli torin.

Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara,
jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu
ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja
viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri.
"Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin
niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön
meri".

Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt
rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don
Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon
ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes
takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin
välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla
kauniin Favaran kanssa.

Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä
sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut,
katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän
on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin,
huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."

Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta
joka päivä.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli
torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt,
että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli
niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita
kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen
paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein
peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.

Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat,
jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa
joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan.
Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi
vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista
oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat
valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka
olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat
soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste
ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että
olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli
ollut verrattoman iloista.

Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli
jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin.
Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat
ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä.
Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli
noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin
olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.

Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki
tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin
hitaasti ja kumarassa?

Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen
sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut:
kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja
jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!

Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain
hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää
kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja
saavutti hänet aivan kirkon ovella.

Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy",
oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää
teille erään pyynnön."

Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan
kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.

"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän
tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua
teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt
viedä teidät hänen luokseen!"

Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta
ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna
Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa
don Ferrantea.

Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa
naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli
suudellut häntä molemmille poskille.

Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan
kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja
jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät.
Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten
kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta
varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä
silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.

Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna
Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä.
Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan:
"Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun
nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton
raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että
minuun katsellaan?"

Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset
kasvot, sellaiset kasvot!

Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi
hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"

Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten
palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille
kohosi tumma puna.

"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui
jokaista sanaa, minkä oli puhunut.

Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui
mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa
pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.

Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin
vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi
rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan
lähteä matkalle.

Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka
isä oli varas.




Kuudes luku.

DON MATTEON TEHTÄVÄ.


_Tulipa sitten_ muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti
jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun
soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen
kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia
ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen
niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.

Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren
alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa
kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain
portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan,
ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin
liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen
asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja
aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä,
aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.

Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki
vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen
ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä
mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen.
Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka
tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä
hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua
niihin.

Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin
kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella.
Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään
pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä.
"Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don
Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä
ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu
vankeudessa?"

Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin
monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli
lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka,
jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.

Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä
tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä
epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän.
Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don
Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli
tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi
kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.

Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen.
Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja
vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa
enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes
kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.

Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä
oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi
haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa:
"Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä,
vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia
seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä
kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän
ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut
käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.

Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä
kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta
voimaa pelastaa hänet.

Sitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan
pyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri
oli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt,
että vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan,
hän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli
vanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä
kotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo,
joka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa
kieltävää vastausta.

Don Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät
aivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken.
Hän pelkäsi signorinan pyörtyvän.

Ja vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat
eivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian
kamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don
Ferrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän
tunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän
ei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin,
sillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.

"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina",
sanoi don Matteo, "ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän,
mitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don
Ferrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten
ensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja
ovat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan
nimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä
arastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don
Ferranten kanssa!"

Mutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä
naimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja
epätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita
sanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi
häntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi,
äänen värähtämättä.

Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon
halu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut
kuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava
halu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää
valtijattaren viitta hänen hartioilleen.

Senvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt
vankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.

Signorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.

Don Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka
hänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.

Nyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen,
mutta ei saanut ääntä kuuluville.

Don Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä,
mutta ei kumminkaan myöntynyt.

Viimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi,
kuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta,
köyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta
sitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen
madonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.

Silloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala
oli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen
puhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan
omin voiminsa tässä puhunut.

"Tyttäreni", sanoi hän ja nousi seisomaan. "Teidän tulee mennä
naimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä,
tyttäreni."

Don Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena
ei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku
henki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.

"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso", sanoi don Matteo,
"ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää
suruista vapaan vanhuuden".

Silloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima.
Jumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti
päänsä. "Minä teen, mitä käskette", sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Mutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja
asteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi
lukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli
kompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan
kirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.

Sillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja
horjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi
häntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.

Don Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan
Jumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan
kuin hän olisi ollut profeetta!

Don Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka
kulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja,
tuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin
kehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui
pieneen, synkkään puotiin.

Se oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa
korkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla
auki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja
aasinkuljettajien piirittämä.

Ja tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen,
kasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat
suunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.




Seitsemäs luku.

SAN PASQUALEN KELLOT.


Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna
Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka
hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta
voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.

Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot,
tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain
leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla.
Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä
vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.

Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti
ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä
mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.

Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta
paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don
Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä.
Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi
Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä
rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä
mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.

Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti
huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen
kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja
paimentytöt esittivät.

Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut
suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli
kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa
esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan
vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa
kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi
esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.

Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen
samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin
musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen
laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko
ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.

Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen
isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo.
Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän
keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten
kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka
päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.

Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän
asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista
eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli
syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä
vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa
vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä
tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen
rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä!
Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein
kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi
tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen,
että hän häntä rakasti.

Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti
liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä,
tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen
vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli
onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän
sydämen veljeskuntaan".

Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela
näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.

Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut
Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille
pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.

Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on
tarkoituksesi?"

"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut
kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua
itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"

Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään
lisättävänä.

"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna
Mikaela. -- "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" --
"Köyhiä vanhuksia?" -- "No, ei niin rikkaitakaan." -- "Ei kai niillä
ole yksityisiä huoneita?" -- "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." --
"Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" -- "Ei, ovat ne
posliinia." -- "Mutta ei ole pöytäliinaa?" -- "Herra Jumala, jos pöytä
kerran on puhdas, niin!"

Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon
väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere
Palmeria."

Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi,
mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli
luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi
viheliäiseksi kauppiaaksi.

Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi
oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.

Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante
nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä
"Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna
Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi
koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista,
ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:

"Onko sinulla jotain isää vastaan?" -- "Hän käy liian kalliiksi." --
"Mutta olethan sinä rikas." -- "Kuka sinulle on sellaista uskotellut?
Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" -- "Säästä sitten ennemmin
jossain muussa." -- "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on
saanut tarpeeksi lahjoja." -- "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!"
-- "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla
ennallaan."

Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi
sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.

"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" --
"Tiedän kyllä." -- "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?"
-- "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani
on." -- "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni
Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä
saanut." -- "Sen tiedän." -- "Ja että minä muutin tänne Diamanteen,
jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" --
"Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." -- "Kun tämän kaiken tiedät, etkö
pelkää tehdä mitään isälleni?" -- "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."

"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. -- "Olet
kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. -- "Eikö sinusta ole
ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että
minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta
ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa?
Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"

Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.
"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via
Etnealta!" -- "Kyllä muistan." -- "Täällä vuorella on toinen tapa.
Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.
Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille
saamme."

Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta,
mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante
voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin
tähdet, katsoivat häneen.

"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi.
"Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut."
Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi
tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli
donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen
sanon hänelle, vai sanotko sinä?"

Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan
ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin
viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."

"En, en minä _saa_", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen
lyhytaikaista voivotusta."

Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don
Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä,
kuka auttaisi.

       *       *       *       *       *

Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen
on sen tarina.

Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä
erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli
lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että
englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat
maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan,
lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa
totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja
kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi.
Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta,
vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen
Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon
kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä
ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.

Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko
laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili
Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt
lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi,
mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin
kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti
sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään
satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin
Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.

Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.

Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen
pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan
muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat
lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.

Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen
seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon
peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että
ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.

Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti,
täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän,
joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.

Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja
kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.

Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä
hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don
Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.

Oli aamu kolme viikkoa myöhemmin.

Donna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta
ennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa
vahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei
puoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi,
kun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.

Puoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja
sulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein
tuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.

Nuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano
oli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata
häntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli
Gaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain
sen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi
pyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä
aikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.

Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi
oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu
eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta
iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.

Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti
nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian
palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut
musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä
pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van
Dyck.

Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä
sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä
näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi
vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista.
Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi
kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki
meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän
tulisi kotiin.

Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli
otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä
loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi.
Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.

Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka
suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut
heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja
noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole
ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on
maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon,
huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei
mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi
niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.

Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat
tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna
Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että
sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin
kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen
täytyi ryhtyä auttamaan.

Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.

Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja
asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut
voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa
kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.

Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän
hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi
sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San
Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin
ja pumpulin seasta.

Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan.
Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli
paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä
oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut
sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja
ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle
kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa
se.

Hän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.

Mutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu.
Näkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että
Lucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San
Michele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa
ja puristi yhteen huulensa?

Hän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä
veti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja
voimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä.
Hän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.

Silloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja
pumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.

Eikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty
ja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.

Mutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan
vahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa
sanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että
San Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut
Luciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän
tiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja
että se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt?
Vai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa?
Uskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja
hän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen
pyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko
hän Gaetanoa petturiksi?

Mutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano,
ajatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti
häntä sanomaan vastaan.

"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta",
sanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän
vastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka
hänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don
Ferranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta
vanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan
veljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila.
Eikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän
perästä.

Gaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan
kertomaan hänelle koko asian.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan
puoleen".

"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?"

Silloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: "Ette kai tahdo
sanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?"

"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut,
rukoillut häntä."

Kun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä
itketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua
ja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin
uudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen
sielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka
päivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut
hänen käsistään.

Mutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti
muutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.

"Oletteko ainoastaan _rukoillut_ madonnaa?" sanoi hän.

Ainoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän
luvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt
kujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta
vaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi
antamatta almua.

Ainoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi
kyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen
rukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa,
sitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?

Gaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut
mitään muuta?

Mitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei
olisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän
istui alituiseen rukousnauha käsissä.

Gaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä
donna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: "Eikö mitään muuta? Eikö
mitään muuta?"

"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!" sanoi hän. "Don Ferrante ei anna
minulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on
minun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni
alttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!"

Mutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa,
tunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet
Jumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti
donna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa
vahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.

Kyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan
aina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua,
mutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän
rukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset
pystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli
rukoilla, autettiin.

Donna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista
tulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että
tuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.

Mutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä
ja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli
tehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta
häntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle,
että hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi
siihen enää pistettäkään.

"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!"
sanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. "Herra
Jumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt
on kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle,
ettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin
olla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne?
Tietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä
saattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?"

Donna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen
ja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.

"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua
turmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan,
ellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan."

Donna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan.
Hän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja
heittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.

Tämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki
Gaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa
on tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään.
Kohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta,
tapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere
Palmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen
keskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan
luokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.

"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?" sanoi hän.

Mutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä
ommellut.

"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna
Mikaela?"

"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano."

Donna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan
päässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun
he tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he
astuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.

He eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela
puhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se
olisi kuullut.

Hän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa
madonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli
kai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä
häntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan
voinut häntä nähdä.

Mutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku
madonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen
kappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin,
ja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana,
valkean kukkaloiston ympäröimänä.

Mutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon.
Sillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli
aivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut
erehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta
käsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään
madonna. Ei, ei!

Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri
täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin!
Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin
ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään
taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.

Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka
riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut
kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa
rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se
ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!

He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin
alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu
seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat
valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja
heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia
kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin
voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi
melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se
häikäissyt silmiä.

Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa
tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi
mustaa madonnaa.

Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta
peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka
pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.

Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän
oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli
mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta
se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan
kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen
tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän
kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut
enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut
häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että
hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden
syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi
pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi
Jumala, oi Jumala!

Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa
madonnaa enemmän kuin mitään muuta.

Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että
hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä
ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee
minut mielettömäksi. En nuku koskaan."

Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin
sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan
ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.

Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin
lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli
semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.

Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt
estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että
Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain
nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut
hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän
kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.

Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli
niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.

Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä
nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju
liikutus valtasi hänet.

Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja
varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.

"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"

Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei
hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti
takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan
siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei
hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. --

Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli
kesäpalatsiin puhumaan hänelle.

Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän
piti paeta hänen kanssaan.

Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut
työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän
oli päässyt selvyyteen.

Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut
oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi
sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen
pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja
pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret
onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen.
Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui
se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden
lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa
tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu,
häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano
oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa
kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein
tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela,
oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka
Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.

Senvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi
lähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.

Gaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui
seisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut
donna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli
Gaetanon.

Ei ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon
velvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?

Donna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän
aikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.

"Milloin matkustatte?" kysyi hän viimein.

"Diamantesta lähden lauantaina."

"Ja koska lähtee laiva?"

"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta."

Donna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.

"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina", sanoi hän. "Minä pyydän don
Ferrantelta, että saan saattaa hänet sinne." Hän astui pari porrasta
alemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi.
"Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte."

Hän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi
kyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna
Mikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.

       *       *       *       *       *

Koko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa.
Hän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen
jalkoihinsa. "Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna
karannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka
mitä pahaa?" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä
kauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt,
kuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin
toistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin
onnettomuutta.

Hän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi
itseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon
kanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa
itsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?

Ja saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota
hän ei rakastanut?

Hän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä
ahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen
ajatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.

Yhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän
ajatteli: "Madonna ei voi auttaa minua." Ja hän lakkasi heti.

Silloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä
pientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä
suuressa epätoivossa.

Hän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen
puoleen. "Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua
itseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!"

Kun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. "Kunpa
voisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin", sanoi hän, "niin
tietäisin, mitä tahtoisin".

Gaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna
Mikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän
matkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei
jaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.

Tuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei
herännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin
Gaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi
hänelle, että hän oli katunut.

Mutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa
tullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja
hengittänyt autuutta.

       *       *       *       *       *

Mikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale?
Eiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä
paikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa
jostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri
kun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he
ihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti.
Ei kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään
kiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa
löytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat
pahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.

Ja sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä
lohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne
eivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman
viimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun
hän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enemmän
kuin mitään muuta? San Pasquale huomasi kaikki pienet piikivet, jotka
olivat hänen kulkemallaan tiellä, ja keräsi ne pussiinsa. Te, herra, te
viitsitte tuskin kumartua ottamaan maasta soldoa, mutta San Pasquale
poimi jokaisen piikiven, ja kun hän kuoli, vei hän ne kaikki mukanaan
taivaaseen, ja siellä hän nyt istuu ja heittelee niillä kaikkia, jotka
ovat ryhtymässä johonkin sopimattomaan.

Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa hyöty, mitä San Pasquale ihmisille
tuottaa. Hänpä se juuri antaa merkin silloin, kun joku kohta joutuu
naimisiin tai kun joku kohta kuolee, ja hän voi antaa merkkejä
muullakin kuin kivillä. Randazzossa istui vanha Saraedda-äiti
tyttärensä tautivuoteen ääressä ja nukahti siihen. Mutta tytär makasi
tiedotonna ja oli kuolemaisillaan eikä kukaan voinut ilmoittaa
papeille. Miten heräsi äiti ajoissa? Miten hän heräsi, jotta saattoi
lähettää miehensä pappilaan? Ei mistään muusta kuin siitä, että tuoli
alkoi keinua edestakaisin ja natista ja narista, kunnes hän heräsi.
Ja sen teki San Pasquale. Kukapa muu kuin San Pasquale ajattelisi
semmoista?

Vielä on kerrottava yksi seikka San Pasqualesta. Tre Castagnissa eli
pitkä Kristofero. Ei hän ollut mikään huono ihminen, mutta hänellä oli
paha tapa. Hän ei voinut avata suutaan kiroomatta. Hän ei voinut sanoa
kahta sanaa, ellei toinen niistä ollut kirous. Ja luuletteko, että
vähääkään auttoi, vaikka vaimo ja naapurit kuinka varoittivat häntä?
Mutta sänkynsä yläpuolella oli hänellä pieni taulu, joka esitti San
Pasqualea, ja sen pienen kuvan onnistui auttaa häntä. Joka yö se heilui
edestakaisin kehyksissään, heilui kovaa tai hiljaa, aina sen mukaan,
kuinka hän oli päivällä kironnut. Ja mies huomasi, ettei hän saattaisi
nukkua yhtenäkään yönä, ennenkuin lakkaisi kiroamasta.

Diamanteen on San Pasqualelle rakennettu kirkko Porta Etnean
ulkopuolelle, vähän matkaa alaspäin vuorenrinnettä. Se on peräti pieni
ja halpa, mutta sen valkeat seinät ja punainen kupooli peittyvät
somasti mantelipuitten keskelle.

Senvuoksi, kohta kun mantelipuut keväällä ovat kukassa, on San
Pasqualen kirkko Diamanten kaunein. Sillä sen yli kaareutuvat kukkivat
oksat täpötäynnään valkeita, kimmeltäviä kukkia kuin loistavin puku.

San Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei
enää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset,
jotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San
Pasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse
kirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä
niin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on
siitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan
enää voitu avata jumalanpalvelusta varten.

Sen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain
silloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne
silloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat
ja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.

Mutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä
vaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan
neuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa
suuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan
kysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta
paremmin kuin San Pasquale.

Nyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta,
olivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat
olleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne
täyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät
sadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli
niin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli
kaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat,
portaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja
huoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.

Mutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti
Cataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan
tehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia
tunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän
ei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän
matkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes
rajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.

Tämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri
Cataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa
mitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva,
jota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä
kuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen
kuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli
lahjoittanut hänelle rikkautensa.

Mutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri
ihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa.
Samalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta
Etneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.

Ja ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.

San Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita
kartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne
riippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan
vetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.

Ei ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään
niin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka
on nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa
nuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi
ruveta soimaan omasta voimastaan.

Mutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu
seinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt
katolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot
heiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu
selittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.

Kun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi
kauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut
mitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän
makasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko
tavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.

Eikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San
Pasqualen kelloissa.

Donna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt
hänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä
odotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä
koskaan olla surullinen.

Silloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui
juhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna
kuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?

Nyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän
rakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta
hänen kanssaan.

Ja kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti
hän sormisuukon ja kuiskasi: "Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä
saan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja
niin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua."

Mutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.

Siitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas,
sillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet
aikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen
puolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa,
mutta toisen ja kolmannen...

Älköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään
kuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä
vain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään
muuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään,
vaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.

Kun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen
kellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli
kuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän
tiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä
jaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli
tuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että
ainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.

Ensimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot
soivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat
kellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä
vahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa
mandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin
ja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä
kirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat
saaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.

Pian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä
varsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he
valittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.

Mutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi
kellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen
heilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona
sateessa, koettivat tehdä samoin.

Ja tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia
ja kun ihmiset vielä nauroivat niille.

Mutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja
silloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät
tyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi
kellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui
tahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat
kellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi
taivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin
voimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.

Ja kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna
Mikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa
juuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä
pyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että
San Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän
toivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt,
että San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.

Mutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin
varmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista
onnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset
kuolisivat vuoden kuluessa.

Ja kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja
valitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. "Oi Jumala, kunpa se
olisi ollut joku muu kuin San Pasquale!"

"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata", sanoi
Giannita. "Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän
näkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta
nousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät."

Mutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San
Pasquale ajatteli. "Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka
sade nyt hävittää", sanoi hän Giannitalle.

Hän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot
soittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan
äänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko
maailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.

Nyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella
muuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.

Kerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne
koskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet
iloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää.
Ja papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta
rippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja
vaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.

Eikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä
päivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella
aivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta,
kun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku
jäähyväissana rakkaille poissaoleville.

Oli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät
koko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein
kasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin
yhdessä, jos jotain tapahtuisi.

Samoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä.
Mutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat
kernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.

Ja soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.

Silloin nousi palazzo Geracin portinvahti, -- palatsissa ei enää
asu muita kuin kerjäläisiä, -- joka itsekin on kerjäläinen ja käy
puettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän
samettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan
syntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa
istuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä
nyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin
perikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.

Ihmiset säikyttivät toisiaan aivan kauheasti.

Tuolla kulki talosta taloon Torino-raukka, joka kerran oli ollut
varakas mies, ja huusi, että nyt oli tullut aika, jolloin kaikki,
jotka olivat häntä pettäneet ja hänet köyhdyttäneet, saisivat
rangaistuksensa. Hän meni kaikkiin pikku puoteihin corson varrella ja
löi nyrkin tiskiin ja lupasi, että nyt saisivat kaikki kaupungissa
tuomionsa, koska olivat olleet mukana häntä pettämässä.

Ja yhtä säikyttävää oli se, mitä saatiin kuulla "Europan kahvilan"
pelaajajoukkiosta. Siellä olivat samat neljä peluria istuneet vuoden
toisensa jälkeen pelipöydässä, eikä oltu koskaan ajateltukaan, että
he voisivat tehdä mitään muuta. Mutta nyt he heittivät äkkiä kortit
käsistään ja lupasivat toisilleen, että jos he elävänä pääsisivät tämän
päivän kauhuista, he eivät enää koskaan niitä liikuttaisi.

Donna Elisan puoti oli täpösen täynnä ihmisiä, ja taivuttaakseen
pyhimyksiä ja kääntääkseen pois uhkaavan vaaran he ostivat kaikki
pyhät esineet, mitä hänellä oli myydä. Mutta donna Elisa ajatteli vain
Gaetanoa, joka oli poissa, ja hän luuli San Pasqualen ennustavan, että
Gaetano joutuisi matkalla perikatoon. Eikä hän iloinnut yhtään niistä
kaikista rahoista, joita hän ansaitsi.

Mutta kun San Pasqualen kellot yhä soivat koko iltapäivän, jaksettiin
tuskin elää.

Sillä nyt tiedettiin, että ne ennustivat maanjäristystä ja että koko
Diamante menisi raunioiksi.

Kujilla, missä talotkin näyttivät pelkäävän maanjäristystä ja
ahdistuvan yhteen tukemaan toisiaan, ihmiset siirsivät kadulle
sateeseen viheliäiset huonekalunsa ja pingoittivat niitten yli katoksi
sänkypeitteitä. Ja he kantoivat kadulle pienet lapsensakin kehtoineen
ja käänsivät laatikoita niitten päälle.

Sateesta huolimatta oli corsolla kumminkin sellainen tungos, että
siellä tuskin pääsi tunkeutumaan eteenpäin. Sillä kaikki tahtoivat
kulkea Porta Etnean kautta nähdäkseen, kuinka kellot heilumistaan
heiluivat ja ollakseen varmoja siitä, ettei kukaan liikuttanut nuoraa,
vaan että se oli tiukasti sidottu kiinni. Ja kaikki, jotka tulivat
sinne, lankesivat polvilleen tielle, missä vesi vuosi virtanaan ja rapa
oli pohjaton.

San Pasqualen kirkon ovet olivat kiinni kuten aina, mutta ulkopuolella
kierteli vanha harmaaveli Fra Felice rukoilijoitten keskellä kädessään
messinkilautanen ja otti vastaan lahjoja.

Vuoron perään kulkivat säikähtyneet ihmiset San Pasqualen kuvan luo
kivikatoksen alle ja suutelivat hänen kättään. Muuan vanha vaimo tuli
kantaen varovasti jotain, jota hän suojeli vihreän sateenvarjonsa
alla. Se oli lasillinen vettä ja öljyä, jossa keinui pieni lampunsydän
heikosti palaen. Sen hän asetti kuvan jalkain juureen ja kävi sitten
polvilleen sen eteen.

Vaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni,
ei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa
Jumalan ääntä.

Ei kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain
Fra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä
rakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.

Donna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä
mukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli
kiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren
rakkauden. "Tänä päivänä alkaa elämäni", sanoi hän itsekseen.

Ei don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla
tuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä
hänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa
hänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta
olivat johtaneet kaupunkia.

Koko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja
ne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: "Tämähän on hirmuista
kellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?"

Tuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten
puodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti,
seisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.

Ugo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan
tiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä,
aivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia
sanaakaan sanomatta.

Mutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi
nyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don
Ferrante saisi rangaistuksensa.

Don Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton
vaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän
sitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki
ihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne
tarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet
vastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.

Hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen
kai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa,
vaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui
odottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki
tuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.

Donna Elisa, jolla oli niin paljon työtä omassa puodissaan, ettei hän
itse voinut tulla, lähetteli lakkaamatta vanhan Pacifican kysymään
häneltä, mitä hän ajatteli kellonsoitosta. Ja kirkkoherrakin tuli
hetkeksi puotiin ja sanoi kuten kaikki muutkin: "Oletteko koskaan
kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante?"

Ja don Ferrante olisi tahtonut tietää, tulivatko asianajaja ja don
Matteo ja kaikki muut tosiaankin vain soimaamaan häntä siitä, että hän
aikoi lähettää pois cavaliere Palmerin.

Veri alkoi jyskyttää ohimoissa. Huone pyöri välistä hänen silmissään.
Ja yhtämittaa tuli aina joku kysymään: "Oletteko kuullut tällaista
hirmuista kellonsoittoa?"

Mutta se, joka ei lainkaan tullut kysymään, oli donna Mikaela. Eihän
hän voinut tulla, koskei hän tuntenut mitään pelkoa. Hän oli vain
ihastunut ja ylpeä siitä, että nyt oli tullut se mahtava tunne, joka
täyttäisi koko hänen elämänsä. "Saan elää suurta ja voimakasta elämää",
sanoi hän. Ja häntä kauhistutti se, että hän tähän asti oli ollut vain
lapsi.

Hänen piti matkustaa postivaunuissa, jotka kulkivat Diamanten läpi
kello kymmenen illalla. Kun kello läheni neljää, ajatteli hän, että
hänen nyt täytyi ilmoittaa asia isälleen ja ruveta panemaan kokoon
hänen tavaroitaan.

Mutta ei tämäkään tuntunut hänestä vaikealta. Hänen isänsä tulisi pian
perästä Argentiinaan. Hän pyytäisi häntä odottamaan kärsivällisesti
muutamia kuukausia, kunnes he saisivat järjestykseen kodin, mihin
kutsua hänet. Ja hän tiesi varmaan, että hänen isänsä kernaasti soisi
hänen matkustavan pois don Ferranten luota.

Hän kulki suloisessa hurmauksessa. Ei ollut olemassa mitään, jota
olisi voinut pitää hirmuisena. Ei ollut olemassa mitään häpeää, mitään
vaaraa, ei, ei mitään.

Hän odotti vain saavansa kuulla postivaunujen ratinan.

Silloin hän kuuli ääniä portailta, jotka johtivat pihasta toiseen
kerrokseen. Hän kuuli raskaitten jalkojen tömistävän. Hän näki ihmisten
astuvan avoimessa pylväskäytävässä, joka kiersi ympäri talon ja jota
täytyi kulkea, päästäkseen huoneisiin. Hän näki, että ne kantoivat
keskellään jotain raskasta, mutta hän ei voinut saada selvää, mitä se
oli, sillä väkeä oli niin paljon.

Kalpea asianajaja kulki etunenässä. Hän tuli kertomaan donna
Mikaelalle, että don Ferrante oli ruvennut ajamaan Torinoa ulos
puodista, mutta silloin Torino oli iskenyt häntä puukolla. Ei se
ollut mitään vaarallista. Hänen haavansa oli jo sidottu ja paranisi
neljässätoista päivässä.

Don Ferrante kannettiin nyt sisään, ja hänen katseensa harhaili
ympäri huonetta, ei donna Mikaelaa, vaan cavaliere Palmeria etsien.
Kun hän näki hänet, ilmoitti hän vaimolleen sanaakaan sanomatta, vain
muutamalla käden liikkeellä, ettei cavaliere Palmerin koskaan tarvinnut
lähteä hänen talostaan, ei koskaan, ei koskaan.

Silloin donna Mikaela painoi kädet silmilleen. Oi, mitä, hänen isänsä
ei matkustaisikaan! Hän itsekin oli pelastettu. Ihmeen kautta hän oli
saanut avun!

Oi, nyt hänen täytyi olla iloinen, olla tyytyväinen! Mutta hän ei
ollut. Hän tunsi hirveintä tuskaa.

Hän ei päässytkään matkustamaan. Hänen isänsä saisi jäädä tänne,
ja silloin pitäisi hänen olla uskollinen don Ferrantelle. Hän sai
taistella ymmärtääkseen. Niin se oli. Hän ei voinut matkustaa.

Hän koetti selittää asiaa jollain toisella tavalla. Ehkäpä tämä oli
väärä johtopäätös. Hän oli mennyt niin sekaisin. Ei, ei, niin se oli,
hän ei voinut.

Häntä niin suunnattomasti väsytti. Hänhän oli matkustanut yhtä
mittaa koko päivän. Hän oli ollut jo pitkän matkan päässä. Eikä hän
nyt koskaan pääsisikään perille. Hän vaipui aivan lamaan. Hän oli
huumauksissa ja voimatonna. Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin levätä
sen loppumattoman matkan jälkeen, jonka hän oli suorittanut. Mutta eipä
hän kai saisi sitä koskaan loppuun suoritetuksi. Hän alkoi itkeä sitä,
ettei milloinkaan pääsisi perille. Koko elämänsä hän saisi matkustaa ja
matkustaa eikä koskaan perille pääsisi.




Kahdeksas luku.

KAKSI CANZONIA.


Seuraavana aamuna San Pasqualen kellojen soimisesta donna Elisa istui
puodissaan ja laski rahoja. Edellisenä päivänä, kun kaikki ihmiset
olivat olleet peloissaan, olivat tavarat menneet uskomattomalla
vauhdilla kaupaksi, ja kun hän tänä aamuna oli astunut puotiin, oli
hän ensin melkein säikähtänyt. Sillä koko puoti oli autio ja tyhjä,
medaljongit olivat poissa, vahakynttilät olivat poissa ja samoin kaikki
suuret rukousnauhakimput. Kaikki Gaetanon kauniit pyhimyskuvat oli
otettu alas hyllyiltä ja myyty, ja donna Elisaa oikein suretti, kun hän
ei enää nähnyt ympärillään suurta pyhien miesten ja naisten joukkoa.

Silloin hän veti auki rahalaatikon ja se oli niin täysi, että hän
tuskin jaksoi vetää sen. Ja kun hän laski rahojansa, itki hän, aivan
kuin ne kaikki olisivat olleet väärennettyjä. Sillä mitäpä hyödytti
häntä kaikkien noitten likaisten liiranseteleitten ja noitten suurien
pronssilanttien omistaminen, nyt kun hän oli kadottanut Gaetanon!

Oi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä
päivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja
yllin kyllin.

Siinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle.
Mutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä
tapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello
soi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: "Donna
Elisa, donna Elisa!" Ja siinä oli Gaetano.

"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?" huusi donna Elisa.
-- "Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin
leikkaamaan sinulle uusia." -- "Mutta mistä sinä olet saanut sen
tietää?" -- "Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari
tuli siinä ja kertoi minulle kaikki." -- "Olipa hyvä, että menit posti
vaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua
vastaan!" -- "Niin, eikös ollutkin hyvä!" sanoi Gaetano.

Ja vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja
donna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan,
tuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän
tosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut
päästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.

Mutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän
tuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän
pelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.

Donna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli
tullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti
syvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan
omistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä
avuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!

Hän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä
oli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan
armon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki
maallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen
raastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.

Mutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen,
ja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen
käteensä eikä edes puhutellut häntä.

Sillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä
oli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti
vähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna
Mikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että
tuskin uskalsi uneksia hänestä.

Gaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä,
mutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan
pyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja
ikävöi kevään ensimäistä ruusua.

Mutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä
donna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut
rakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut
häneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi
tehdä ihmeen.

Mutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano
jatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.

Tämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita
rakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi
puoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei
Gaetano koskaan ollut rakastanut häntä.

Tällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä
seuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut
pari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä.
Hänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan
uskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka
suhteessa toinen ihminen.

Häneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana.
Näytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.

Donna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain
lörpöttelemässä hänen kanssaan.

"Kukahan se mahtoi olla", oli hänellä tapana sanoa, "joka kerran seisoi
torilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti
niin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja
mahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan,
joka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen
ja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se
olla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo
lakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha
kauppias saattanut tehdä sellaista?"

Don Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle.
Donna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun
don Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi
kuningatar. "Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin",
sanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja
ihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja
espanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan
Diamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi
olla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.

Tästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan
näin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli
hyvin kärsivällinen.

Mutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui
lörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. "Käly, jos sinulla on
Pompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!" pyysi hän.
-- "Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?" kysyi donna Mikaela. -- "Taivas
varjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää."

Donna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä
hän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti
sieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi
sen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.

Mutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi
ankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut
menetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.

Hän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman
pienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:

    Vastausta etsin verratonta.
    Kumarruin jo päivän, yönkin eteen,
    Linnun, pilvein teitä tutkin monta,
    Valoin lyijyn sulakuuman veteen,
    Kukan lehdet yksitellen raastoin,
    Naisen mustalaisen luoksein haastoin.
    Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn:
    "Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?"

Hän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli
ansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen,
että Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.

Eikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän
oli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.

Taas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten
luona.

Mutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.

"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole
koskaan nähnyt mitään niin kaunista."

Hän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen
puutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin
että sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa
väräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen
viserrys.

Kun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin
korkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret,
lujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten
heleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat
sen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa -- ja siitä tuntui
virtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän
tunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa
muutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä
irti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. -- "Mitä
teet, käly?" kysyi donna Elisa. -- "En mitään, en mitään." -- "Minun
nuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä
magnoliakukkiin." -- "Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa." -- "Ole
varuillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut." --
"Ethän sinä osaa lukea." -- "Onhan minulla Gaetano." -- "Ja Luca. On
kai parempi, että käännyt Lucan puoleen."

Mutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna
Elisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian
viisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa
ikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna
Mikaela, teki itsensä naurettavaksi.

Ei koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen
parempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano
välittänyt hänestä.

Kuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei
tullut mitään.

Ja taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä
ajelemaan iltapäivisin.

Kesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka
varmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat
ja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä
takapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät.
Vaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella
sametilla ja ovissa oli vaakuna.

Muinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja
kun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat
ihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille
ja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä
olivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla
ollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet
kirjailtua silkkiä.

Mutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen
eteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.

Kun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi
hän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin
näyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi
saattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli
aatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan
vaunuissa?

Iloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli
se, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja
kumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille.
Ja Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se
lakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!

Donna Mikaela oli myöskin mukana, sillä don Ferrante ei uskaltanut ajaa
yksinään. Hän ei olisi kernaasti lähtenyt, mutta silloin don Ferrante
oli ruvennut itkemään ja huomauttanut, että hän meni naimisiin donna
Mikaelan kanssa silloin, kun tämä oli halveksittu ja köyhä. Hänen ei
pitänyt olla kiittämätön eikä unohtaa, mitä don Ferrante oli hänelle
tehnyt, vaan lähteä mukaan. Miksei hän tahtonut ajaa niissä vaunuissa?
Ne olivat komeimmat vanhat vaunut koko Sisiliassa.

"Mikset tahdo lähteä ajelemaan minun kanssani?" sanoi don Ferrante.
"Muista, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan! Etkö näe, ettei
edes isäsi sinua rakasta? Älä ole kiittämätön!"

Tällä tavoin hän oli pakoittanut donna Mikaelan istumaan vierelleen
juhlavaunuihin.

Mutta ei käynyt ollenkaan niin, kuin donna Mikaela oli odottanut.
Ei kukaan nauranut. Naiset niiasivat ja miehet kumarsivat niin
juhlallisesti, kuin vaunut olisivat olleet sata vuotta nuoremmat. Ja
donna Mikaela ei voinut huomata hymyä yksissäkään kasvoissa.

Eikä koko Diamantessa olisikaan kukaan voinut nauraa. Sillä tiedettiin
kyllä, minkälainen donna Mikaelan ja don Ferranten suhde oli.
Tiedettiin, kuinka don Ferrante rakasti häntä ja kuinka hän itki, kun
donna Mikaela hetkeksikään hänet jätti. Tiedettiin myöskin, että hän
kiusasi vaimoaan mustasukkaisuudella, polki mäsäksi hänen hattunsa, jos
ne sopivat hänelle eikä koskaan antanut hänelle rahoja uusien pukujen
ostamiseen, ettei vain kukaan muu huomaisi hänen kauneuttaan ja pääsisi
rakastumaan häneen. Mutta siitä huolimatta hän sanoi vaimolleen, että
tämä oli niin ruma, ettei kukaan jaksaisi katsoa häntä kasvoihin. Ja
kun kaikki tämä tiedettiin Diamantessa, ei ketään naurattanut. Kuinka
saattaisi nauraa donna Mikaelalle, kun hän istui lepertelemässä sairaan
miehen kanssa! Diamanten asukkaat olivat hurskaita kristityitä eikä
mitään raakalaisia.

Niin kulkivat juhlavaunut haalistuneessa loistossaan Diamanten corsoa
edestakaisin kello viiden ja kuuden välillä. Ja ne saivat Diamantessa
kulkea aivan yksinään, sillä siellä ei ollut ainoitakaan muita ylhäisiä
vaunuja, mutta tiedettiinhän, että samaan aikaan kaikki ajoneuvot
Roomassa kulkivat Monte Pinciolle ja Neapelissa Villa Nationaleen ja
Florensissa Cascineille ja Palermossa La Favoritaan.

Mutta kun vaunut kolmatta kertaa lähestyivät Porta Etneaa, kuului sen
toiselta puolen iloinen torventörähdys.

Ja portista vierivät sisään suuret, korkeat, englantilaismalliset
metsästysvaunut.

Kyllä kai nekin olivat vanhanaikaiset. Postimiehellä, joka ratsasti
oikeanpuoleista etuhevosta, oli nahkahousut ja kankipalmikkoinen
tekotukka. Koko ajopelit muistuttivat vanhoja postivaunuja, joissa
matkustajain osasto on kuskinistuimen takana ja joissa on korkea, kapea
katto ja siellä istuimia.

Mutta kaikki oli uutta, hevoset kauniita ja vahvoja eläimiä, vaunut
ja silat loistivat, ja ajelijoina oli muutamia catanialaisia nuoria
herroja ja naisia, jotka olivat tekemässä retkeä Etnalle.

Ja he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen
juhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa
he istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana
ja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.

Donna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen
entisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? "Me
näimme Diamantessa Mikaela Palmerin." Ja ne nauraisivat ja kertoisivat,
nauraisivat ja kertoisivat.

Koko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään
muuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don
Ferranten kanssa.

Kun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt
ja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.

Koko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat
kohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen,
että nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että
tämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran
puoliso.

Iltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä
puhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa
helistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman
kitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja
kevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut
uskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin
mehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.

"Taas on joku rakastunut Giannitaan", sanoi don Ferrante. "Siinä on
vasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin
nuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa."

Donna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän.
Mandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä
kotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa.
Sen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut
veltoksi.

Mutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin
aiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa
huoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.

Siellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se
oli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän
ja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut
magnoliankukka.

Yhteen terälehteen oli pistetty sanat: "Ken mua rakastaa?" Ja sen alla
seisoi: "Gaetano."

Kukan vieressä oli pieni valkoinen kirja täynnä rakkauslauluja. Ja
muuan pikku canzoneista oli merkitty:

    Rakkaudestan' ei kenkään tiedä.
    Salaa, ääneti se syntyi yössä.
    Unelmat vain mun saa luokses viedä,
    ain' oon aarteen vartioimistyössä.
    Kuolinvuoteelleni kiirehtäissä
    papin, vielä huulet kiinni suljen,
    ovi lukoss' on, ja avain käissä
    äänetönnä ijäisyyteen kuljen.

Soittoa jatkui. Mandolinissa on raittiin ilman ja auringonpaisteen
sävy. Jotain, joka sovittaa ja rauhoittaa. Pala ihanan luonnon
lohduttavaa suruttomuutta.




Yhdeksäs luku.

PAKO.


_Siihen aikaan_ oli Diamantessa vielä Aracoelista heitetty pikku kuva.

Englantilaisnainen, joka hänet omisti, oli ihastunut Diamanteen. Hän ei
ollut voinut jättää sitä.

Hän oli vuokrannut itselleen koko hotellin ensimäisen kerroksen ja
asettunut sinne kuin kotiinsa. Hän osti suurilla summilla kaikellaisia
vanhoja saviastioita ja vanhoja rahoja niin paljon kuin vain sai
käsiinsä. Hän osti mosaiikkiteoksia ja alttaritauluja ja pyhäinkuvia.
Hänelle pisti päähän, että hänen piti hankkia kokoelmaansa kaikki
kirkon pyhimykset.

Sitten hän sai kuulla Gaetanosta ja lähetti tälle sanan, että hänen
pitäisi tulla hotelliin.

Gaetano keräsi kokoon kaikki, mitä hän viime aikoina oli leikannut ja
otti ne mukaansa miss Tottenhamin luo. Englantilaisnainen oli hyvin
tyytyväinen hänen pikku kuviinsa ja tahtoi ostaa ne kaikki.

Mutta rikkaan englantilaisnaisen huoneet olivat kuin jonkun museon
romukammiot. Siellä oli kaikkea mahdollista ja kokonaan sikin sokin ja
epäjärjestyksessä. Siellä oli puoleksi tyhjiä matkakirstuja, siellä
riippui kappoja ja hattuja, siellä oli tauluja ja kaiverroksia, siellä
oli matka-käsikirjoja, aikatauluja, teeserviisejä ja spriikeittiöitä,
siellä oli tapparakeihäitä, messukirjoja, mandolineja ja vaakunakilpiä.

Ja tämä avasi Gaetanon silmät. Hän punastui äkkiä, puri huultaan ja
alkoi pakata kuviaan takaisin laukkuun.

Hänen silmänsä sattuivat erääseen Jeesuslapsen kuvaan. Se oli juuri se
Aracoelilta heitetty ja se seisoi nyt keskellä sitä epäjärjestystä,
huononpäiväinen kruunu päässä ja messinkikengät jalassa. Kasvoista
oli väri kulunut pois, sormukset ja koristukset olivat ruosteisia, ja
kapalo oli vanhuuttaan kellastunut.

Kun Gaetano näki tämän, ei hän tahtonut myödä kuviansa miss
Tottenhamille, vaan aikoi suoraa päätä lähteä tiehensä.

Kun englantilaisnainen kysyi häneltä, mikä hänelle oli tullut,
raivostui hän ja alkoi syytää moitteita.

Tiesikö hän, vieras nainen, että monet niistä esineistä, joita hänellä
oli ympärillään, olivat pyhiä?

Tiesikö hän, vai eikö hän tiennyt, että tuossa oli itse pyhä
Kristuslapsi? Ja hän oli antanut sen kadottaa kolme sormea toisesta
kädestä ja antanut kivien pudota kruunusta ja antanut sen maata tuolla
likaisena ja ruosteisena ja häväistynä. Ja jos hän noin käsitteli
Jumalan oman pojan kuvaa, millaiseksi hän sitten antaisikaan kaiken
muun turmeltua? Gaetano ei tahtonut myydä mitään hänelle.

Kun Gaetano raivosi tällä tavalla, ihastui miss Tottenham, hurmaantui.

Siinä oli totinen usko ja oikea, pyhä viha. Tämän nuoren miehen piti
tulla taiteilijaksi.

Englantiin, Englantiin hänen täytyi päästä! Hän tahtoi lähettää tämän
nuoren miehen suuren mestarin luo, ystävänsä, joka koetti uudistaa
taidetta, sen, joka tahtoi opettaa ihmisiä kaunistamaan kotinsa,
kaunistamaan kirkkonsa ja luomaan koko maailman kauniiksi.

Hän määräsi ja järjesteli, ja Gaetano antoi hänen puuhata mielensä
mukaan, sillä hän halusi nyt mieluimmin päästä pois Diamantesta.

Hän näki, ettei hän enää jaksaisi elää siellä. Hän luuli, että Jumala
itse johti hänet pois kiusauksesta.

Hän matkusti kaikessa hiljaisuudessa. Donna Mikaela tuskin tiesi koko
asiasta, ennenkuin hän oli poissa. Gaetano ei ollut millään ehdolla
uskaltanut mennä sanomaan hänelle jäähyväisiä.




Kymmenes luku.

SIROKKO.


_Tämän jälkeen_ kului rauhaisasti kaksi vuotta. Ainoa, mitä tapahtui
Diamantessa ja koko Sisiliassa, oli se, että ihmiset kävivät yhä
köyhemmiksi ja köyhemmiksi.

Tulipa sitten syksy, ja se aika läheni, jolloin viinisato oli
korjattava.

Ja siihen aikaan tavallisesti canzonit itsestään syntyvät huulille,
siihen aikaan virtaa mandolineista uusia ja kauniita sävelmiä.

Silloin lähtee nuori väki viinitarhoihin, ja siellä kestää työtä ja
naurua koko päivän ja tanssia ja naurua koko yön, eikä siellä enää
tiedetäkään, mitä uni on.

Silloin on kirkas ilmameri vuoren yläpuolella kauniimpi kuin koskaan
ennen. Silloin ilma vavahtelee sanasutkauksia, silloin lävistävät sen
tuliset silmäykset kuin salamat, silloin se ei saa lämpöä ja kirkkautta
vain auringosta, vaan myöskin nuorten Etnannaisten säteilevistä
kasvoista.

Mutta tänä syksynä olivat kaikki viinitarhat maakirpun hävittämät.
Eivät tunkeilleet rypäleitten poimijat köynnösten välille, eivät
kierrelleet naiset pitkissä riveissä korit pään päällä pusertimien luo,
eikä ollut öisin tanssia tasaisilla katoilla.

Eikä tänä vuonna edes kirkas, kevyt lokakuunilmakaan leijaillut
Etnanseutujen yläpuolella. Aivan kuin katoajan liittolaisena, tuli
Afrikan puolelta raskas, lamauttava erämaan tuuli ja toi mukanaan tomua
ja usvaa, joka pimitti koko tienoon.

Ei kertaakaan tämän syksyn kuluessa saatu tuntea raitista
vuoristotuulta. Lakkaamatta silloin puhalsi turmiota tuova sirokko.

Välistä se tuli kuivana ja täynnä hietaa ja niin polttavan kuumana,
että täytyi sulkea ovet ja akkunat ja pysytellä sisällä huoneissa,
jottei nääntyisi.

Mutta useimmiten se tuli lauhana ja kosteana ja painostavana. Eivätkä
ihmiset tunteneet koskaan rauhaa, suru ei heitä jättänyt yöllä eikä
päivällä, ja huolia kokoontui heille kuin lumikinoksia korkeille
tuntureille.

Ja levottomuus saavutti donna Mikaelankin, joka aina vain hoiteli
vanhaa miestään don Ferrantea.

Tänä syksynä hän ei kuullut kertaakaan naurua, ei kertaakaan laulua.
Ihmiset hiipivät toistensa ohi, niin täynnä vihaa ja epätoivoa, että
näyttivät olevan tukehtumaisillaan. Ja hän sanoi itsekseen, että ne
varmasti kuljeskelivat uneksien kapinasta. Hän ymmärsi, että niitten
täytyi tehdä kapina. Se ei kylläkään mitään auttaisi, mutta ei heillä
ollut muutakaan keinoa, mihin tarttua.

Syksyn alussa hän oli istunut verannallaan ja kuullut ihmisten
puhelevan kadulla. He puhuivat aina kadosta. Meillä on kato vehnästä
ja viinistä, vaara pyörii rikkiin ja oransseihin nähden, koko Sisilian
keltainen kulta on mennyt mitättömiin. Mistäs eletään nyt?

Ja donna Mikaela ymmärsi, että tämä oli kauheata. Vehnä, viini,
oranssit ja rikki, koko heidän keltainen kultansa.

Hän alkoi myöskin ymmärtää, että kurjuus oli suurempi kuin minkä
ihmiset jaksaisivat kestää, ja hän vaikeroitsi sitä, että elämän piti
muodostua niin raskaaksi. Hän kyseli, miksi ihmisiä pakoitettiin
maksamaan niin suunnattomia veroja. Miksi piti olla veroa palmupuista?
Nyt kaatoivat talonpojat viha sydämessä maahan nuo vanhat puut, jotka
niin kauan olivat huojuneet jalolla saarella. Ja miksi piti pantaman
vero ikkunoista? Mitä sillä tarkoitettiin? Tarkoitettiinko sitä, että
köyhän kansan piti ottaa pois ikkunansa, muuttaa huoneista kellareihin
asumaan?

Rikkikaivoksissa oli työlakkoja ja levottomuuksia, ja hallitus lähetti
joukkoja pakoittamaan kansaa taas työhön. Donna Mikaela ihmetteli,
eikö hallitus mahtanut tietää, ettei noissa kaivoksissa ollut mitään
koneita. Se ei ollut siis koskaan kuullut, että lapset laahasivat
malmin syvistä kaivoskuiluista. Se ei siis tiennyt, että nämä lapset
olivat orjia, se ei kai voinut ajatellakaan, että niitten vanhemmat
olivat myyneet ne työnantajille. Tai jos hallitus sen tiesi, miksi se
tahtoi auttaa kaivosten omistajia?

Kerran hän sai kuulla puhuttavan hirvittävän monista rikoksista.
Ja taas hän alkoi kyselynsä. Miksi annettiin ihmisten tulla noin
rikollisiksi? Ja miksi niitten kaikkien annettiin olla niin köyhiä ja
ryysyisiä. Miksi piti niitten olla niin ryysyisiä? Hän tiesi, että
sen, joka asui Palermossa tai Cataniassa, ei tarvinnut kysellä näin.
Mutta se, joka asui Diamantessa, ei saattanut olla pelkäämättä ja
kyselemättä. Minkätähden annettiin ihmisten tulla niin köyhiksi, että
he kuolivat nälkään?

Kesä oli tuskin vielä mennyt, syksyä ei ollut vielä pitemmälle
kulunut kuin lokakuun loppuun, ja nyt jo donna Mikaela alkoi nähdä
mielessään sen päivän, jolloin kapina puhkeaisi. Hän näki nälän
näännyttämien ihmisten hyökkäävän pitkin katua. Ne ryöstäisivät puodit,
ne ryöstäisivät ne muutamat rikkaat, joita kaupungissa oli. Tuo hurja
joukko pysähtyisi kesäpalatsin edustalle, kiipeäisi balkoneille ja
lasiovien taa. "Tänne vanhojen Alagonien jalokivet, tänne don Ferranten
miljonat!" Kesäpalatsihan oli heidän unelmiensa päämäärä! He luulivat,
että se oli täynnä kultaa kuin satujen linna.

Mutta kun he eivät mitään löytäisi, panisivat he tikarin hänen
kurkulleen, saadakseen hänet ilmaisemaan aarteet, joita hänellä ei
koskaan ole ollut, ja nuo ryöstönhaluiset joukot tappaisivat hänet.

Mikseivät suuret maanomistajat pysyneet kotonaan? Miksi ne ärsyttivät
köyhiä, viettämällä loistavaa elämää Roomassa ja Parisissa. Ei niitä
niin vihattaisi, jos ne pysyisivät kotona, eikä niin kalliisti ja
pyhästi vannottaisi kaikkien rikkaitten kuolemaa.

Donna Mikaela toivoi vain,

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47686