← catalogue

Naiskohtalo: Romaani

by Marja Salmela · Finnish · Gutenberg #47622 · 442,993 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Naiskohtalo: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Naiskohtalo: Romaani

Author: Marja Salmela


        
Release date: December 10, 2014 [eBook #47622]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47622

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALO: ROMAANI ***

NAISKOHTALO

Romaani


Kirj.

MARJA SALMELA


WSOY, Porvoo, 1917.





SISÄLLYS:

 Kotirannasta.
 Eteenpäin.
 Voimat vastakkain.
 Ristituulissa.
 Äiti.
 Leivän puolesta.
 Onnen kesä.
 Seestymässä.




KOTIRANNASTA


Saaren lounaisrannalla oli syvä lahdenpoukama, jonne tuulen käydessä
selältä päin lakkapäälaineet tulla vilistivät kuin hurjasti karkaava
lammaslauma. Tuulen ja veden muodostama leveä, tasaisenloiva
hiekkareuna kierteli kaarena veden rajaa. Sen yläpuolella alkoi mehevää
nurmea kasvava tasainen kenttä, sekin poukaman tavoin kaareutuen
melkein hevosenkengän muotoon. Siinä missä nurmi loppui ja metsä alkoi,
rupesi maa jyrkästi kohoamaan saaren keskustaan päin. Mäentörmällä
olevalta talolta rantaan johtava polku tulla luikerteli alamäkeä kuin
kiirettä pitävä kevätpuro. Ehtiessään nurmi-alueelle haarautui se joen
tavoin kuin suistomaaksi, jonka monet pienet polut johtivat poukamassa
teloillaan oleville, litteäpohjaisille saaristolaisvenheille.

Etäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe oli
puolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.

Oltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuului
sähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroitteli
työaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen.
Tuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaita
askelia.

Pihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vain
venyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksi
avoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.

Äkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevan
halkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsi
esiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksi
teloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi.
Puhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoi
tyttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sen
tietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.

Oli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjot
rannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisella
nurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta.
Säikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän
vetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjan
käteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä ja
pisti sen sitten poveensa.

Sen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnyt
mieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaan
lukemaansa.

Miksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, ei
nyt aivan samanlaista, -- ei hän sitä pyytänytkään -- eipähän hän ollut
mikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vain
sattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hän
saisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi,
vaan kiitettäisiin.

-- Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.

Ääni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn,
nyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaan
nousemaan mäkeä.

-- Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? --
Lujarakenteinen ja kasvoiltaan karheapiirteinen nainen loi vihaisen
silmäyksen hänen eteensä pysähtyvään tyttöön.

-- Minä en osaa ommella.

-- Sinun täytyy oppia. Mutta sinä kai taas olet katkaissut neulan?

-- Niin olenkin.

Sähähtävä korvapuusti poltti samassa tytön poskea.

-- Ja tuollaisia hankitaan maailmaan kunniallisille ihmisille kuormaksi
ja rasitukseksi!

Tytön silmissä välähti. Hän oli tähän asti seisonut suorana ja
hievahtamatta tähystäen tutkijaansa silmästä silmään. Nyt kääntyi
katse hieman syrjään. Siinä lieskahti kuin vihaa. Mutta tyttö itse ei
hievahtanut paikaltaan.

-- Hae työsi ja kiireisesti.

Tyttö kääntyi taakseen katsomatta rakennuksen nurkalle, vetäsi
voimaliikkeellä kivijalassa irrallaan olevan kiven paikoiltaan ja
kaivoi sen alta esiin karhean, kokoon rutistetun säkin. Sitten hän vei
sen portailla odottavalle.

-- Vai tuollaiseen koloon sinä hautaat työsi!

-- Niin, kun minua suututti.

-- Mokoma, kehtaatkin puhua suuttumisistasi! Tytön katse yhä tuimeni.
Näytti siltä kuin hän olisi aikonut vastata mielenpurkauksella. Mutta
samassa kuului porstuasta raskaita askelia. Tahkon pyörintä oli
lakannut. Keski-ikäinen mies kirves olalla ja suu hyvänsuovassa hymyssä
astui pihalle.

Liisan ilme muuttui samassa. Hän oikaisihe, katsoi emäntään
lauhtuneena, mutta päättävästi ja sanoi itsetunto joka äänen väreessä:
-- Antakaa minun toimittaa asioita kaupungissa, kyllä minä osaan
sellaista.

Mies oli juuri kulkemassa ohi. Hän pysähtyi, vilkasi syrjästä molempiin
ja jatkoi puheeseen aivan kuin hän alusta asti olisi seurannut sitä: --
Niin, antakaa vain Liisan toimittaa. Kyllä hän pystyy sellaiseen. --
Mies jatkoi matkaa vastausta odottamatta. Mutta emäntä viskasi ärtyneen
katseen hänen jälkeensä. -- Aina tekin Jere puolustatte. --

-- Sinä, senkin retkale, -- hän jatkoi kääntyen Liisaan -- älä
luulekaan, että tuollaisilla ehdotuksilla pääset eroon työstä.

Emäntä vilkasi portille päin. Rannalta tulevaa polkua nousi pyykkikoria
kantava nainen. Pihaan astuessaan loi tämä pikaisen katseen portailla
seisoviin, mutta jatkoi sanaakaan sanomatta matkaa pihan toiselle
puolelle.

-- Annat äitisi raataa ja nostaa pientä palkkaa sentähden, että sinä
laiskuudessasi olet hänen leipäänsä vähentämässä, -- emäntä yhä pauhasi.

-- Tässä on. Ottakaa. -- Tyttö työnsi säkkiriekaleen emännän käteen,
töyttäsi porstuaan, sieppasi multaisen perunakopan käteensä ja huusi
emännälle ohi pyyhkäistessään: -- Minä tuon perunoita pellolta, minä
pesen ne ja keitän ja saatte nähdä, että kyllä minä osaan.

Emäntä ei kuullut enempää. Hän palasi askareilleen, mennessään
murahtaen jotain sisusta, joka ei antanut myötä senkään vertaa, että
olisi saanut kuulla minkälainen oikeastaan oli.

Toiset istuivat jo ruokapöydässä, kun Liisa hiljaa ja huomaamatta
asettui penkille äitinsä rinnalle. Äiti ei katsonutkaan häneen, työnsi
vain palan kuivaa leipää tyttöön päin ja jatkoi syöntiään.

Puhuttiin seuraavan päivän kaupunginmatkasta. Illan kalansaalis oli
vasta punnittu ja miehet arvioivat sen hintaa.

-- Jere hoi, annatteko te uuden venheenne minulle lainaksi? -- Isäntä
vilkasi pöydän toiseen päähän, vaativa kysymys katseessaan.

-- Mikäpä muu kuin antaminen. -- Jere nuolasi miettivästi keitonjätettä
lusikan laidasta ja sylkeä ropsautti sitten pöydän alle.

Liisasta tuntui siltä kuin henki äkkiä olisi salpautunut häneltä.

Jere oli aina lupaillut, että tuolla uudella venheellään hän vie
Liisan maailmaan, katselemaan sen ihmeitä ja koreutta. Helsingissä hän
sitten ostaa sekä vehnäset että karamellit ja niitä he syövät pitkin
kotimatkaa, kun se uusi, vankkarakenteinen venhe rohkeasti nousee ja
laskee aalloilla kuin lokki lennossaan.

Mutta jos nyt isäntä ottaisi sen veneen? Eikä hän tietystikään ottaisi
Liisaa matkaan. Emäntähän oli puhunut Helsinkiin menosta. Isännän
kanssa ei matka huvimatkaa oikein olisikaan. Palatessa ainakin täytyisi
ihan pelätä Sellaisenahan se isäntä aina -- --

-- Meitä tulee neljä miestä, Pohjarannan isäntä poikineen ja se vieras,
jolta venhe on särkynyt. Tuon tytön voisin sitten ottaa passariksi.
-- Isäntä viittasi Liisaan sanoillaan paraiksi katkaisten tämän
ajatusjuoksun.

-- Liekö tuosta passariksi! Ainahan se toimittaa kaikki nurin päin. --
Emäntä sivalsi voita leivälle ja haukkasi.

Liisan pää painui. Hän odotti, että jos äiti ehkä kävisi puolustamaan.
Tiesihän äiti, että Liisa kykeni, kun tahtoi ja kun neuvottiin. Mutta
äiti ei sanonut mitään. Eikä Jerekään.

-- Johan tuollaisen itse pitäisi ansaita leipänsä. Ja moni
ansaitseekin. Mutta kun on kelvoton!

-- Kyllä minä saan oppimaan. -- Isäntä nousi pöydästä.

Äiti, joka juuri oli tarttunut leipäpilppuun, työnsi sen arasti ja
aivan kuin salavihkaa Liisan käteen, sitten hän rupesi auttamaan
emäntää ruokien poiskorjaamisessa.

Liisa livahti kenenkään huomaamatta ovesta ja laski täyttä neliä
suoraan Jeren venheen luo. Sen viereen hän pysähtyi, tarttui sen
tukevaan, vaaleanruskeaan laitaan ja puristi sitä.

Tähän Jeren venheeseen olivat kaikki hänen hartaimmat toiveensa
keskittyneet. Hän oli seurannut sen valmistumista ihan kuin siinä
olisi veistelty hänen omaa onneansa. Ja kun Jere oli puhunut
kaupunginmatkasta, karamelleista ja vehnäsistä, oli se ajatus yhä
enemmän juurtunut häneen, että tuo venhe se kerran vie hänet pois
kaikesta pahasta ja kiusallisesta, josta ei omin neuvoin irti pääse,
mutta Jere tuolla venheellään vie.

Viime aikoina hän lukiessaan satuja merenneidosta ja Egyptin kuninkaan
tyttärestä aina oli muistanut tuota rannalla odottavaa, vankkatekoista
venhettä. Se oli ihan ruvennut tuntumaan taikakalulta, josta hädän
tullen saisi suurtakin apua.

Mutta nyt isäntä ottaisi sen. Isäntä menisi eikä Jere. Ei tulisi
vehnäsistä, karamelleista eikä Jeren iloisista jutuista mitään.

Eikä ollut takeita siitäkään, että edes pääsisi mukaan. Se emäntä kun
sanoi niin vastustavasti ja halveksivasti.

Oli tuo säkinpaikkuukin sattunut niin pahaan aikaan! Olisihan siinä
saanut koettaa parastaan. Kai siitä olisi jotain syntynyt, jos oikein
olisi viitsinyt. Mutta harmitti, kun emäntä aina vain työnsi käteen,
sanoi: "tee" ja sillä hyvä. Ei neuvonut sen enempää. Itsestään piti
osata ja ymmärtää.

Ja huonoimmat aseetkin aina annettiin käteen. Ihan kuin kiusalla. Ja
sitten sätittiin -- sekä äitiä että Liisaa.

Eiköpä tuo äitikin vain tulisi iloiseksi, jos ei myötäänsä olisi pakko
kuulla, että tuollainen se on se sinun tekemäsi lapsi. Rohkeamminpahan
äiti saisi syödäkin, jos ei Liisaa olisi. Nyt vähennettiin hänen
palkkaansa Liisan ruuan tähden. Ja ihan arkailevan salaa hän sittenkin
pisti Liisan käteen, minkä uskalsi pistää.

Pöydästä noustessaan oli Liisa, kuten useimmiten, tuntenut sydänalassa
omituisesti hiukaisevaa nälkää. Mutta nyt oli aivan kuin pala äkkiä
olisi noussut kurkkuun asti.

Hän nielaisi pariin kertaan, mutisti sitten päättävästi suutaan ja
kääntyi vanhan ihmisen vakavin askelin nousemaan pihaan.

-- Äiti, ottaako isäntä minut mukaan, kuiskasi hän hiljaa ja ryömi
lähemmä äitiä heidän paneuduttuaan maata aitan yliselle.

-- Tuntuuhan tuo aikovan. -- Äiti oli jo kääntynyt seinään päin
nukkuakseen. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi päin Liisaan.

-- Sinähän olet jo kerran ennen ollut siellä Helsingissä. Sanoivat,
että tulit hyvin toimeen, opit pian tietämään, missä mikin oli ja minne
piti mennä. Pidä silmäsi auki huomennakin ja ole terävä. Et sinä ole
mikään tunkiolle viskattava, muistakin se! Parempien ihmisten joukkoon
minä sinua aina olen aikonut. Mutta enhän minä täällä voi tehdä mitään
sinun hyväksesi, kun olet sellainen, että aina vain torutaan.

Äiti kääntyi takaisin seinään päin ja Liisa kuuli hänen hetken perästä
kovasti kuorsaavan. Mutta Liisa jäi äidin sanoista pitkiin ajatuksiin.

Hän oli kerran taas tuntenut, että kyllä äiti sittenkin tahtoo hänen
parastaan. Ja sen hän myöskin nyt oli ymmärtänyt, että äitikin toivoi
hänen pääsevän pois tältä saarelta, missä kaikki vain halveksivat ja
parjasivat.

Tuo äidin ajatus oli Liisalle kuin ilmestys. Hän tuli siitä niin
iloiseksi, etteivät hukkaan menneet toiveet matkasta Jeren kanssa enää
tuntuneet kovin mieltä kirvelevän. -- Jos ei Jere veisi, veisipähän
joku muu. Kyllä kai hän pääsisi pois täältä, koska äitikin sitä tahtoi.

Näihin ajatuksiinsa hän nukkui. Mutta matkaintonsa nostamana oli hän
pystyssä ennen muita. Aurinko oli vasta nousemassa itäisen luodon
takaa, kun hän raskaat kantamukset käsivarrellaan pysähtyi Jeren
venheen viereen, siinä odottaakseen toisia.

Pohjarannan puoleisesta metsiköstä kuului oksien ritinää, karheita
miesten ääniä ja välillä iloista viheltelyä. Pohjarannan miehet
olivat kai tulossa. Ja se viheltäjä oli arvattavasti se, jolle oli
varattava paljon tilaa siitä syystä, että hänellä oli rikkonainen
palkovenhe matkassaan. Isäntä oli ensin vastustanut sen mukaan
ottamista. Mutta vieras taisi tarjota hyvät kyytirahat, koska isäntä
nauraen oli kehaissut hyvinkin kostuvansa siitä rahdista. Ja se se
ehkä oli hankkinut Liisallekin pääsön tälle matkalle, kun ei emäntä
tilanahtauden tähden tahtonut lähteä.

Taas risahti metsä, ja nyt tulivat miehet näkyviin. Pohjarannan
ahavoittunut isäntä kulki etummaisena, hänen jälessään hänen poikansa
ja viimeisenä nuori, vaaleaan urheilupukuun puettu poikanen. Kaksi
jälkimmäistä kantoi yhdessä sirotekoista, valkeaksi maalattua, pientä
venhettä.

Liisan silmät revähtivät selko selälleen. Jeren uusi venhe oli tähän
asti ollut hänestä kaiken venheelle mahdollisen kauneuden huippuna.
Mutta mitä se sittenkään oli tällaisen rinnalla. Tämä se vasta oli
oikea satuvene! Se muistutti ihan suurta, valkoista perhosta, tuossa
maatessaan.

Samassa tulivat isäntä ja Jere. Miehet nyökkäsivät toisilleen,
kattelivat nuorta vierasta ja rupesivat juttelemaan hänen venheestään.
Vaimoväki, emäntä ja äiti asettelivat sill'aikaa säkkejä ja koppia
venheeseen. Sitten joudutti isäntä lähtemään.

-- Älä keiku siinä laidalla, niin että putoat mereen, varoitteli äiti
Liisaa venheen liukuessa vesille.

-- Vahinko ei olisi suuri, huusi isäntä vastaan ja sylkeä roiskautti
hampaan kolosta ruskeanlikaisen kokkareen laineille.

Liisan silmät jäivät kuin kiinni naulautuneina tuijottamaan
vedenpinnalla kelluvaan sylkeen. Veri nousi polttavan kuumana poskille.
Tuntui aivan siltä, kuin se olisi ollut tipahtamaisillaan korvalehdistä.

Tuo musta, pilkkamielisesti mereen tirskautettu sylki oli kuin kuva
hänen omasta, kaikkien halveksimasta olemassa-olostaan. Se sanoi
selvään ja armotta, mikä ylenkatsottava olento hän oli, sanoi sen
kaikille käsitettävällä tavalla, tuolle vieraallekin, joka itse oli
niin puhdaspintainen ja kaunis, hienossa kaupunkilaispuvussaan.

Liisa katsoi rannalla seisovaan äitiin päin. Katseessa oli kuin
rukousta. Hän odotti, että jos äiti kuitenkin sanoisi jotain, jotain
sen tapaista kuin eilen illalla ja sillä nostaisi häntä sekä toisten
että hänen omissa silmissään. Tai jos äiti edes katsoisi!

Mutta äiti ei sanonut eikä katsonut, venhe vain kääntyi salmensuusta
ulapalle päin, ja rannalle jääneet häipyivät näkyvistä.

Liisan tuli niin haikea olla. Hän käpristyi kokoon aivan kuin
kätkeytyäkseen toisten katseilta ja toivoi sisimmässään, ettei kukaan
muistaisi häntä olevankaan. Sillä jos muistaisivat, he tietysti myöskin
muistaisivat tuota mustanlikaista sylkeäkin, joka teki niin pahaa, että
vedet ihan pyrkivät silmiin.

Hän hypisteli tunnustelevasti taskuaan. Sinne oli jäänyt
kaarnanpalanen, jota hän eilen oli uittanut rannassa. Hän veti sen
esille taskustaan ja viskasi mereen. Tuuli oli sen tuonut kotisaaren
rantaan. Nyt hän antoi tuulen viedä sitä eteenpäin.

Hänestä tuntui samassa siltä, kuin hän mielellään itse olisi tuon
kaarnanpalasen paikalla, kunhan vain olisi päässyt pois kaikesta tästä
ikävästä ja vaikeasta, jota ei jaksanut sietää.

Mutta kauan hän ei pysynyt haikeutensa lumeissa. Meren raittiit tuulet
tuntuivat jo. Ne keinuttelivat Jeren nuorta, lähtöhaluista venhettä
ja nousivat valkoisen hyrskyävinä kohisemaan kokassa. Tuuli tohisi ja
venhe keinui. Menossa oltiin, oikein huimaavan hauskassa menossa.

Nuori vieraskin näkyi olevan iloissaan. Miehet laskivat leikkiä hänen
kanssaan ja hän vastaili heidän sanasutkauksiinsa, milloin nauraen,
milloin puhellen. Kaikessa oli kuitenkin toisenlainen sävy kuin miesten
jutuissa. Koko hänen käytöksessään oli aina jotain siroa, somaa ja
hienoa.

Liisa olisi mielellään kuunnellut, mitä he puhuivat, mutta se
oli tuulessa mahdotonta. Hän kiinnitti siitä syystä huomionsa
rikkoutuneeseen palkovenheeseen ja rupesi mielessään kuvittelemaan,
että se on sellainen taikakalu, jonka avulla hän nyt pääsee pois
etäiseltä saarelta, jossa hän on ollut vankeudessa, jonnekin, jossa
on hyvä ja hauska olla ja jossa hänestä tulee kykenevä ja erinomainen
ihminen.

Hän tuli näistä kuvitteluistaan niin iloiseksi, että se isännän
mustanlikainen sylkikään ei enää saanut ihan maahan painetuksi. Hän
päätti päinvastoin, että hän Helsingissä, jos ei sovi aikaisemmin
-- koettaa saada jotain sanotuksi tuolle vieraalle, niin että tämä
ymmärtää, että hän, Liisa, on tyttö, joka tahtoo oppia ja päästä
eteenpäin elämässä. Ehkäpä siitä sanomisesta voisi olla jotain hyötyä,
kun tuo nuori herra näytti niin kovin hienolta ja nosteli lakkiaankin
niin mukavasti aika-ihmisten tavalla, vaikkei arvattavasti ollut
montakaan vuotta Liisaa vanhempi.

Pohjarannan isännällä oli asiaa ohikuljettavalla luodolla asuvalle
kalastajalle. Sen johdosta laskettiin kerran maihin.

Miesten ollessa asioilla saaressa käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen.
Hän laskeutui kojun kannelta venheen perälle, vetäytyi lähemmä laidalla
keinuvaa nuorta vierasta ja sanoi rohkeasti, osoittaen kumollaan olevaa
palkovenhettä: -- Tuo on kaunis.

Nuori vieras näytti hämmästyvän. Mutta hän piti nähtävästi kiitoksesta.
-- Kaunis on, vahvisti hän. -- Se on kuin sotka aalloilla, kun se aivan
äänettömästi liukuu eteenpäin.

-- Minä tahtoisin kulkea sillä.

Vieras rupesi nauramaan. -- Helsingissä niitä on paljon, sanoi hän.

-- Minäkin tahtoisin olla Helsingissä.

-- Sitäkö varten, että siellä on tällaisia?

-- Eikä. Mutta kun siellä on hauska olla ja kun minä siellä voisin
oppia kaikenlaista. Minä kyllä oppisin.

-- Koulussako? Liisa nyökkäsi.

-- Mutta eikö sille, joka on oppinut olemaan saaristossa, tule ikävä
suuressa kaupungissa? Ja entä mitä äiti sanoisi?

-- Äitikin tahtoisi, että minusta tulisi "parempi ihminen".

Nuori poika katsoi uudelleen ja ihmeissään edessään seisovaan pikku
tyttöön. Sitten hän rupesi nauramaan. Mutta kun miehet samassa
palasivat venheelle, kääntyi hän hätäisen kiireisesti heidän puoleensa,
aivan kuin peläten, että he huomaisivat hänen puhelleen tuollaisen
pikkutytön kanssa. Kesken puheiden luistivat hänen ajatuksensa
kuitenkin vielä Liisaan, joka oli seisonut hänen edessään ruskettunut
niska kenossa, pitkä palmikko riippumassa selkää pitkin ja kasvoillaan
naurettavan luja ja päättävä ilme.

Hän kumartui katsomaan kokkaan päin, näki vilahduksen lapsekkuuttaan
pyöreästä poskesta ja tuulessa liehuvasta tukasta. Sitten miehet
kompineen pakottivat hänen ajatuksensa toisaalle.

Kohta kun laskettiin Helsingin rantaan kiiruhti eräs naishenkilö
vastaan. Hän oli nähtävästi odottanut saapuvia. Miehet rupesivatkin
heti selvittelemään asioita hänen kanssaan. Nuori vieras tuli silloin
sanomaan hyvästiä Liisalle. Tämä niiasi syvään, mutta katsoi samalla
rohkean luottavasti vieraan silmiin. Katseeseen tuli kuin sanaton
pyyntö. Nuorukainen meni hämilleen. -- Ehkä me vielä joskus tapaamme,
sanoi hän jotain sanoakseen. Ja Liisa niiasi uudelleen. Hänestä se sana
oli kuin lupaus. Se lisäsi hänen iloaan siitä, että hän aikaisemmin oli
rohkaissut mieltään ja puhutellut vierasta.

Touhussaan ja iloisena hän rupesi toimittelemaan hänelle annettuja
tehtäviä, kanneskeli kalakoppia venheestä niitä odottaville, mittaili
perunoita, kävi ostamassa kahvia ja sokeria kaupasta, jonne Jere
edellisellä kerralla oli neuvonut, ja tunsi päässeensä kuin painon
alta, kun sai toimitella kaikenlaista tiedossa, että kyllä se tulee
oikein tehdyksi eikä nyt kukaan toru.

Mutta kun kotiinlähdön aika läheni, rupesi Liisan mieli painumaan.
Hänen askeleensa hidastuivat ja paluu alkoi tuntua aivan mahdottomalta.

Hän oli astumassa Aleksanteria pitkin, tiesi, että siitä oli
käännyttävä esplanaadille, ja että hänellä sitten oli kauppatori
edessään ja siinä ranta, josta tie kääntyi kotiin.

Mutta entä jos hän ei lähtisikään? Jos antaisi toisten mennä ja
koettaisi jäädä tänne? Eihän siellä saaressa kukaan kaipaisi, kun
äitikin vain tahtoi häntä parempien ihmisten joukkoon. Ja kyllä ne
miehet lähtisivät. Nyt kun ei Jerekään ollut matkassa, ei kukaan
ajattelisi häntä. Ehkä vain arvelisivat, että hyvä kun jäikin sille
tielle. Eivätkä ne kai juovuspäissään muistaisikaan.

Samassa Liisa näki aamullisen tuttavansa kulkevan katua pitkin.

Hän läksi juoksemaan tämän jälessä, kääntyi siitä kulmauksesta, mistä
vieras kääntyi ja pysähtyi ikkunan edustalle, kun näki hänen poikkeavan
erääseen kukkakauppaan.

Liisan hartaan rukoileva katse sai vieraan viimein katsomaan ikkunasta
kadulle. Nuorukainen meni aivan hämilleen nähdessään Liisan. Hän
kääntyi puoleksi naurahtaen kukkakaupan omistajattaren puoleen.

-- Tiedättekö rouva, tuolla ulkona seisova pikku tyttö oli siinä
venheessä, jolla tänään palasin saaristosta kotiin. Tyttö tahtoisi
jäädä tänne Helsinkiin. Tuntuu ihan siltä, kuin hän odottaisi
jonkinmoista apua minulta. Mutta enhän minä voi mitään. En tullut
kotonakaan asiasta puhuneeksi. Minä en voinut arvata, että nyt tapaisin
hänet.

-- Ehkä minä voisin, koska satun olemaan juoksutytön tarpeessa. Pidän
enemmän maalaistytöistä kuin helsinkiläisistä. -- Rouva avasi oven ja
viittasi Liisaa tulemaan. -- Sitte hän rupesi puhuttelemaan tätä. --
Voisithan kysäistä, jos omaisesi tahtovat jättää sinut tänne, sanoi hän
viimein.

Liisa lensi punaiseksi ilosta, niiasi syvään rouvalle ja vilkaisi
nuoreen herraan, joka myöskin näytti tyytyväiseltä.

-- Mene nyt, toimitteli rouva, -- kysymään mitä toiset sanovat tänne
jäämisestäsi, -- ja tuo sitten vastaus. Meillä suljetaan näin kesällä
jo kello seitsemän.

Liisa kääntyi juoksujalkaa ovelle, oli jo kadulla ja aikoi lähteä
livistämään, mutta muistikin että oli kääntynyt menemään sanomatta
sanaakaan hänelle, joka kuitenkin oli pannut asian hyvään alkuun. Hän
kääntyi siitä syystä takaisin, niiata töksäytti kukkakaupassa vielä
seisovalle nuorelle pojalle ja sanoi anteeksi pyytävän selittävästi: --
Tämä oli aivan unohtua, kun tulin niin iloiseksi.

Kaikilta meni suu nauruun, mutta Liisa ei sitä huomannut. Hän oli jo
menossa.

Päästyään torin varrelle hän äkkiä pysähtyi, katsoi hetken arvelevasti
ympärilleen ja teki sitten päätöksensä.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli kätkeytynyt porttikäytävään, josta
hän taisi pitää rantaa ja Jeren uutta venhettä silmällä.

Vasta kun hän näki sen kääntyvän rannasta kotiinpäin, uskalsi hän tulla
esiin piilostaan. Silloin hän lähetti viimeisen kiitollisen katseen
siihen suuntaan, jonne venhe oli kadonnut. Hänestä tuntui siltä kuin
Jeren uusi, kaunis venhe olisi täyttänyt antamansa lupaukset.

-- Vai tulit sinä sittenkin, puhkesi rouva kukkakaupassa ihmettelemään
Liisan astuessa sisään. -- Luulin, etteivät luvanneetkaan.

-- Minä en kysynytkään. Miehet olivat juovuksissa enkä muutenkaan olisi
kysynyt heiltä. Minä tiedän, että äiti tahtoisi minut herrasihmisten
oppiin.

Rouvalta meni suu taas hymyyn. -- Sinä olet ainakin rehellinen, sanoi
hän ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän rupesi selittämään Liisalle
tämän uusia tehtäviä.




ETEENPÄIN


Helsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja
harvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet
sen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun
olevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään
salassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena
värjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä
oli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin
kivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike
hidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.

Alaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa
vallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä.
Nuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa,
joka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle
auki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.

Suurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä,
jolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa.
Joka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja
mielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan
tutki.

Äkkiä Liisa käännähti. -- Neiti, katsokaapa näitä. -- Hän juoksi pari
askelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä
lueskelevaa neitiä käsipuolesta.

Mutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä
Liisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta
nuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat
kiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän
sarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin.
Heistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä
erityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä
syystä myyjätär-neitiin.

Kuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena,
vaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?

Kyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi
omasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä
muuten oli ikävää ja rumaa -- niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä
ei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat -- tai pimeinä
syksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista,
eikä voinut katsella kadullekaan.

Mutta että tällaisena päivänä!

Liisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi
hiusmartoa myöten.

Kadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi
rotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun
maalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi
hän miehen. Se oli isäntä.

Nähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli
ollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta
että hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut
aikalailla.

Liisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset
kerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin
tilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä
hänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään.
Kerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli
silloin kiskaissut tytön turviinsa.

Se kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä
äiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan
näyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten
oli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei
pelännyt -- ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut
äidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana,
kun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä
ja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin
kun hän tuskin pysyi jaloillaan.

-- Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän
oli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin
huolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.

-- Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta
kiireellisempää. -- Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka
hän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin
juuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään
huoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun
hän ei ollut kaupungilla.

Mutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia
kaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa.
Hän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle
vaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.

Tultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.

    "Mies suuri ja suunnaton
    nauraa ja hohottaa,
    väkevin maailmassa on
    vaikka sääret horjahtaa
    ja vasten tahtoa täytyy nikottaa.
    Hei, jaa, mahtava sittekin on
    mies suuri ja suunnaton."

Hän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä
velankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.

Liisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle
tyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin
seisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin
päivällislevon valtaan.

Myyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan
pystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat
houkuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.

-- Älä nyt kuitenkaan riipuskele tuossa ovensuussa, varoitteli hän
mennessään.

-- Eipähän sitten kukaan ainakaan pääse sisään minun tietämättäni.
-- Liisa nauroi, kääntyi hetkeksi poistuvaan neitiin ja sitten taas
katsomaan kadulle päin.

Hän oli seisonut siinä kotvan aikaa, kun taas muisti isännän. Jokohan
tämä oli lähtenyt, vai vieläköhän ilahdutteli mieltään kaupungissa? Ja
ketähän hänellä tällä kerralla oli matkassaan? Ei ollut äiti ainakaan.
Näin alkukesän kiireissä ei äiti koskaan joutanut kaupunkiin. Toiset
tulivat kun halutti. Palkollisen täytyi asettua sen mukaan miten sopi
ja milloin lupa annettiin.

Harvoinpa äiti olikin käynyt. Ei Liisan tultua kaupunkiin useammin
kuin ennenkään. Mutta käydessään oli kuitenkin aina tullut katsomaan.
Tyytyväinen oli tuntunut olevan asiain menoon. Ei ollut sanonut paljon,
mutta ei ollut moittinutkaan, kaikkein vähimmin kaupunkiin jäämisestä.
Kerran vain oli arvellut, että "onhan tämä hyvä aluksi, mutta kouluun
sinun pitäisi päästä".

Ne sanat olivat siitä asti kyteneet Liisan mielessä. Ne olivat antaneet
hänelle samanlaisen sysäyksen, kuin äidin sanat silloin ennen saarelta
lähtöä. Ne olivat olleet kuin sormena viittaamassa, että tuosta sinun
on yritettävä.

Hän olikin siitä asti ruvennut ajattelemaan kouluunlähtöä aivan kuin
varmana asiana. Mutta miten se kävisi hänelle mahdolliseksi, oli yhä
käsittämätöntä.

Muutaman kerran oli Liisa ottanut asian puheeksi rouvan kanssa. Mutta
puhe oli aina loppunut alkuunsa. Rouva oli hyvä ja ystävällinen
ihminen, mutta hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että köyhän lapsen
ei pitänyt pyrkiä kouluun. Jos tällainen sai oleskella "parempien
ihmisten" seurassa ja heiltä oppia niin paljon että kykeni itseään
elättämään, oli siinä hänelle oppia yllin kyllin.

_Siltä_ kohdalta ei siis tie auennut. Siitä oli Liisa selvillä. Mutta
mistä?

-- Saamari, tässäkö se Helsinkiin karannut neiti taas seisoskelee
ovensuussa?

Liisa hätkähti kuin häntä olisi lyöty vasten silmiä. Mutta hän käsitti
silmänräpäyksessä tilanteen.

-- Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan
kun minä autan! -- Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään
ja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova
hätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan
hän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt
hän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja
ei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi
jotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi
sulattaa sitä.

-- Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, -- minä siistin paremmaksi.
Eihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!

Isäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin
rupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin
jouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut.
Semmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa
vielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein
tuuhistumaan rupesi?

Isäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä
hypähdyksellä.

Silloin hän muisti runonsa. -- Antakaahan. -- Hän sieppasi isännän
hatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan
alle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi
hatun takaisin isännän päähän.

-- Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!

Hän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään
pelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi
tapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo
kaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui
läähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi
suuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä
löyhyttelemään kasvojaan.

-- Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästi
Liisaan.

-- Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle.
-- Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta
mielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen
kiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa
ennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.

-- Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. -- Minä olen
niin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.

Liisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten
siitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten
tulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.

Mutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.

-- Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. -- Menkää
muualle.

-- Hemmetissä mitä minä muualle. -- Isäntä painui kursailematta
toiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle
pöydälle.

Rouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi
kysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä
olevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.

-- Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?

Liisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä
tavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. -- Tässä taitaakin olla
jotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.

Isäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.

Liisa tointui ensimmäisenä. -- Ei mitään merkillistä, sanoi hän
levollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin
tulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu
heräsi hänessä. -- Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.

Vanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa
ja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa
silmäillen tuolilla istuvaa isäntää.

Uteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan
ja luki kuuluvalla äänellä: -- "Mies suuri ja suunnaton nauraa ja
hohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten
tahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja
suunnaton."

-- Mi-mitä perh--. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain
nauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.

-- Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!

Silloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.

-- Saakelin akkoja, kyllä minä -- Mutta siihen katkesivat isännän
uhkaukset.

Hän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken
mahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä
kadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään
viileyteen.

Ensi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta.
Myyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli
sisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin
oli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään
kaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi
tarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen
kadunkulmauksessa.

Vanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli
tullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt
häntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka
osasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.

-- Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. -- Tämä tyttömme
on muutenkin rohkealuontoinen. -- Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi
paikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa
pommin räjähdyksestä.

Rouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. -- Oletko sinä käynyt koulua?
kysyi hän.

Liisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. -- En, mutta
minä tahtoisin sinne.

Rouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja
rupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään
olisi koskenut Liisaa. -- Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään?
kysyi hän uudelleen.

-- Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle
muutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.

He jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen
enemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he
aivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän
seisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen
tunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä
täältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: -- oppii pian -- ei
mikään nero, tavallinen, -- mutta reipas -- --.

Äkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. -- Onko se vain
herraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?

Liisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen
katseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt
epäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:

-- Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.
Äiti on aikonut minut sellaiseksi.

Taas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat
silmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan
samassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä,
jonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla
tapaamaan liikkeen omistajatarta.

Ostajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan
pitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän
oikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä
oliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt,
että halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää
ajatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen
asian ympärillä.

Jätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa
kulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja
komean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita
kolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.

Kun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä
ainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! -- Se tuntui aivan kuin asiaan
kuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai
alkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.

Mutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan
suhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä
tavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan
kysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen
kotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän
oli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli
samanlaista kuin loisto "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa".

Perhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta
ensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne
vieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä
mitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai
kookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti
pamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi
ihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen
hienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.

Hän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä
hänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle,
koettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä "Berntin pikku
holhokiksi".

Kertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen
kertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin
ymmärsi mikä ihailtava olento "Bernt" oli.

Bernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta.
Hän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa,
toi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän
niistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui
soittamaan.

Se soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä
olonsa jälkeen uneksi siitä.

Mutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi
kaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa
toisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi
herraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo
neljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän
oli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin
aika-ihmistä.

Sentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli
tapahtunut, -- tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, -- niin
hauskaa kuin se olisi ollutkin.

Liisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen
kerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin
jatkamaan matkaansa.

Kääntyessään Boulevardilta Heikinkadulle pysähtyi hän katsomaan
"Huvubladin" ikkunoihin näytteille asetettuja kuvia. Kun aika myötä
antoi oli hänellä tapana tälläkin tavalla onkia itselleen oppia.
Ja nythän tämä kuului hänelle entistä enemmän, kun hän jo oli kuin
puolitiessä koululainen.

Hän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun eräs pyöräilijä hyvää kyytiä
tulla huristi suoraan eräitä ajurinrattaita vastaan. Pyöräilijä ei
voinut väistyä vasemmalle. Raitiovaunu tulla hyrräsi siihen paraiksi.
Ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä maahan. Siten joutui Liisa äkkiä
vastatusten Bernt Silversköldin kanssa.

-- Miten kovasti hauskaa. -- Liisa ei uskaltanut ojentaa kättä, mutta
hänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin kädenpuristus. -- Minä ihan
tunsin, että nyt piti saada kertoa teille asiasta.

Bernt lennähti hieman punaiseksi. Hänhän ei enää ollut mikään
pikkupoika, jonka noin vaan sopi puhutella ketä hyvänsä.

Hän nosti kuitenkin lakkiaan ja kumarsi. Sentähden Liisa huomaamatta
mitään jatkoi yhteen menoon. -- Tämä on ihmeellisin päivä elämässäni
siitä asti kun tulin tänne Helsinkiin. Minä olen ihan pyörällä
jännityksestä ja ilosta.

Hän puhui hätäisesti kuin ilostaan hengästyneenä, silmät säteilivät,
vaalea, leveälierinen kesähattu oli valahtanut niskaan ja ohimojen
kohdalla kiertyi kesälämmön kähertämä tukka kiharaan.

Bernt ei voinut olla näkemättä miten kaunis hän oli. Ja iloinen,
hätäinen, osaksi lapsellinen, mutta luontevassa omaperäisyydessään
viehättävä puhe tempasi ehdottomasti mukanaan. Bernt unohti siitä
syystä sekä puhetoverinsa nuoruuden että oman miehistyvän ikänsä ja
aatelisen arvonsa. Nojaten pyöräänsä hän kuunteli huvitettuna ja
hymyssäsuin.

He seisoivat tässä asennossa, kun muuan vanha, hienolta näyttävä
herra pysähtyi läheisyyteen ilmeisesti tarkaten heitä. Hänen tutkiva
katseensa sai viimein Berntinkin katseen nousemaan.

Hieno puna nousi taaskin Berntin herkkäilmeisille kasvoille. Hän nosti
lakkiaan. Vanha herra tuli silloin lähemmäksi, kätteli Berntiä, puhui
ruotsia ja kiinnitti paheksuvan katseen Liisaan.

Tälle tuli paha olla. Mutta siitä huolimatta hän jäi paikoilleen. Hänen
puheensahan äsken oli katkennut aivan kesken.

Samassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä.
Sitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. -- Onnea
nyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.

-- Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon
läpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia.
Ja hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut,
miksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan
hän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli
vanhempiensa ainoa poika.

Liisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain
käsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.




VOIMAT VASTAKKAIN


1.

Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon,
pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.

Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa
salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.

Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan.
Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä
hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän
teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja
kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko
tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.

Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki
tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli
kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että
vastaiselle puolelle karttui mitään.

Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei
liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut
taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa
olikin mennyt opintoihin.

Se hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi
tietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva
Sarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että
itsekin asiasta vähän hyötyisi --, jollei muuten niin ainakin toisten
osoittamasta kiitollisuudesta.

Jos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen
aika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin
seuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa
kotikaupungissa.

Rouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä
keinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.

Ikkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja
pari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa
kesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.

Kullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.
Ääni helähti harvakseen ja arvokkaasti.

Vanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin
ja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan
puutarhaan.

Herra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan
lomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja
niin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut
jotain!

Rouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa
istui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.

Se se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa.
Jos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää
aikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi
paljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua
paljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä
se vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan
erinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä
ostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti
jatkuvaan palvelevaisuuteen.

Mitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän
juttelemaan?

Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui
ikkunasta kadunpuolelle.

-- Herra Malm, herra Malm. -- Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista
nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä
vaikutusta.

Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan
hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki
kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.

-- Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!

Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen.
Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin
tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli
vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.

-- Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä
kihlauksellanne. -- Rouva Sars kallisti pannua. -- Tilkkanen lisää,
ehdotti hän myhähdellen.

Herra Malm ojensi kuppinsa. -- Pelkään, että saatte odottaa kihlausta
kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on
monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti
toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.

-- No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen
odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra
Malm.

Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina
kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa
välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. -- Saahan
nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.

Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon,
joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä
kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen
oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. _Hän_ puolestaan
oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut
kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka
surkeille jälille.

Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua
puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt
mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä
asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen
oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.

-- Jos minä ehkä voisin? -- Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan
välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta
jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä
osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle
tytölle.

Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin
Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi
varattu ajurinlippu.

Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä
kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi
pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi.
Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä
ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä,
aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.

Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.

Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen
asemasiltaa pitkin.

Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän
aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan
vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta
hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin
rinnalla astumaan asemahuoneeseen.

Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.

Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi
sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi
rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon
vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa
odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus.
Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas
ääni kantautui kauaksi.

Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets
päättävästi vastasi: -- Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo
ajoissa panna levolle.

Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä
kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin
oli evätty. -- Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei
totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan
tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva
Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen
ajurinlipun tähden etenkin.

Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, -- yksin
-- katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan
näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta
sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.

-- Missä herra Malm on? -- Vanha rouva oli tullut portaille vastaan
hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan
pihaan, harmistui hän.

-- Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?

-- Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. -- Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen
ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun
tervetulo-suudelman.

-- Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.

Liisa lensi punaiseksi.

-- En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla
tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon
paikan Helsingissä.

-- Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi
kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina
olen tehnyt hyväksesi? -- Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä
etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi
syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti
käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa
rouvaa kohti.

-- Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti,
-- olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun
teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.

Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä
loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse
kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista
kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö
muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa
juuri sellainen, josta hän piti.

-- Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten
tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.

Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä
puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan
makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan
pidätetty huokaus.

Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan
nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.

Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin
vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin
sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena
tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.

Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä
ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi.
Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto
oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin
vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset
muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus,
vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi
ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, --
kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä
tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.

Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla _tosi_. Hän ei alentuisi
teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota
hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin
sulaksi kiittämättömyydeksi.

Hän _tiesi_ kuitenkin olevansa kiitollinen --, tunsi sen tänään ehkä
selvemmin kuin koskaan ennen.

Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä
oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina
vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin
olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän
näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli
päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen
arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka
nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus
vielä lisäsivät merkitystä.

Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä
kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena
istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän
kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.

Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia
poskia.

Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina
hienossa ritarillisuudessaan.

Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan
odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa
toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana
ajatellut vain työtään, -- huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja
siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.

Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään
opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta
ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät
toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut.
-- Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi,
Berntin yhä tuijottaessa häneen.

He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli
lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia
katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja
kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen
ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut.
Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä
keskelle parhainta nuoruutta.

Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen
tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja
tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä
Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa
pidettäviin kursseihin.

Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan.
Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut
suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.

Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan
astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään
ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto
äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.

Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä
hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla
ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten
lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.

Ja _olihan_ siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen
oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut
turhaan ponnistellut.

Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että
tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen
vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä
tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.

Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois
ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon.
Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita
paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli
luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se
oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.

Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian,
mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.


2.

Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi
Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin,
poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja
mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista
syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi
itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki
kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa
tuottavalta lahjalta.

Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt
Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen
hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän
tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.

-- Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? -- Bernt seisoi yhä
lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten
Liisaa. -- Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte
useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.

-- Pakoon --? -- Liisa nauroi. -- Totta puhuen ei minulla ole varaa
juosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se
onkin, olen oikeastaan ypö yksin.

-- Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. -- Hän otti
Liisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. -- Emmekö
istuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.

He istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten
istuivat taas pitkät ajat vaieten.

Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet
solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.

Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna
yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.

Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen
täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia.
Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.

-- Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään.
Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja
nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys.
Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä
saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä
ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin
taustaa vastaan, jota vastoin toinen -- --

-- Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.

-- Minä ajattelen ja -- -- kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.

-- Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta
sävelsinfoniiaa?

-- Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat.
-- Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä
ajatuksistaan.

Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan
kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka
niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että
hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta
sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut
että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi
kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta
kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana
aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa
äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.

-- Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, -- että
minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin
ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen,
jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut
naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina
tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte -- --

-- hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä
niin, Liisa täydensi.

Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa
piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta.
Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä
hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.

Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.

-- Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia
syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä
nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin
ennen -- -- --

Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni.
-- Jos sanoissani äsken, -- jatkoi hän ohjaten toisaalle -- oli
katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta
kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei
ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on
tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.

Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. -- Uskallanko sanoa,
että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle
sopusointuisuuden ja onnen perikuva.

Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein
jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat
muistonsa muodostivat.

-- Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi --, kuuli hän Berntin
jatkavan, -- että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää
tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun
elämäni on ollut tällaista. -- Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani
jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti.
Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen
vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte
ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte
minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen
johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin
kiitollisuutta.

Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys
alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen
katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti
värähtävän.

-- Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?

-- En, en. -- Liisa nauroi. -- Katsokaa, minä olen vain sellainen
afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen
käsittämään asioiden kannattavuutta.

Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti
kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias
Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin
monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.

-- Onko ihme, jos minä, -- jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään
Berntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.

-- Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En
puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, -- tunnen niin
syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. -- Ja nyt kun te sanoitte
minun kauttani tai sanoisinko -- juuri kehitykseni kautta saaneenne
jotain -- --

-- paljon, oikaisi Bernt.

-- niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi,
että kärsimys, -- minunkin kärsimykseni -- on portaana kehityksessä
eteenpäin sekä minulle että muille.

Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä
ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.

-- Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin
kannattaa. -- Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.

He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät.
Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi
hänet herra Malmiksi.

-- Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin
portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis
lahja. Liisa nousi laulaen portaita.

Vanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen
purkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli
perussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina
huolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt
olisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei
enää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti
seuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.

-- Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.

-- Montako iltaa olet ollut kotona?

-- Kaksi kuitenkin.

-- Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.

-- Olin vain vähän puistossa.

-- Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet
ollut.

Vanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä
ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten
tavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui
sekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta,
oli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä
ja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia
yhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä,
jolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin
luonnollisia särmäisyyksiä.

-- Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.

-- Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.

-- No mutta mamma -- --

-- Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä,
miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti
eilen. Hän tarvitsee rahaa -- taaskin.

Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa
valmistamaan aamiaista.

-- Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä -- --

-- Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?

-- Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi -- Liisalla oli
naurunpilkahdus suupielessä.

-- Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin
toinenkaan.

-- Niin mutta rakkaus -- -- Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen
nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.

-- Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se
on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, -- toisille kauppaa
taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin
-- mutta kauppaa joka tapauksessa.

Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain,
joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin
voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi
tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä
tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.

Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.

Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat
pöytään ja lauleli yhä.

-- Sinulla sitä iloa riittää.

-- Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.

Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen
kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen
pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.

-- Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.

-- Lammasmaisempi, pisti Liisa.

-- Älähän nyt siinä! -- Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian
asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi
alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän
ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.

Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.

Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan
tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren
aatelisherran käynnille.

-- Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. -- Minun
täytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.

Paras valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän
aikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja
sitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras
näkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.

Kun vanha rouva vihdoinkin oli tervehtinyt vierastaan, pääsi hän pian
innokkaaseen puheeseen kultaisesta menneisyydestä ja sen muistoista.
Hän otti pari tauluakin seinältä näyttääkseen niitä vieraalleen.
Toinen oli vanhan tunnetun taiteilijan piirustus. Lapsena käydessään
vanhan rouvan vanhempien kodissa oli hän sen piirtänyt ja lahjoittanut
taloon. Toinen oli rouva Sarsin oma tekemä. Se oli jäljennös
saksalaisesta "stilllebenistä". Rouva Sars oli pensionaatissa ommellut
sen hienoimmalla silkkilangalla valkoiselle silkkikankaalle. Hän oli
jo silloin suosinut kaikkea kaunista, kai hänestä olisikin tullut
taiteilija, jos hän olisi elänyt aikana, jolloin kyvyt pääsivät
kehittymään.

-- Niin, nähkääs, tänä aikana ihmisiä autetaan eteenpäin, kehitetään ja
kuljetetaan kuin kainalosta. Mutta luuletteko että he ovat sen parempia
silti. Ei, pahempia, sen _minä_ tiedän --, kiittämättömiä ja pahoja
yksin hyväntekijöitään kohtaan.

Hän vilkaisi Liisaan ja sai tämän verevästä, iloa säteilevästä
olemuksesta uutta yllykettä valituksilleen.

-- Oletteko Te, parooni Silversköld, huomannut, että jota enemmän
tehdään ihmisten hyväksi, sen vaateliaammiksi ja pahemmiksi he tulevat.
Lisää vaaditaan, aina vain lisää.

Vanha rouva ajatteli Amalia-sisarta ja monia muitakin. Hän katsoi
kuitenkin Liisaan, joka lensi punaiseksi harmista.

Bernt Silversköld vakuutti tulleensa aivan toisenlaiseen kokemukseen.
Ei mikään ollutkaan niin hauskaa ihmiselle, kuin nähdä, että hyvä, jota
oli tehnyt, oli kantanut runsaita hedelmiä.

-- Mutta kun pitää luetteloa siitä, mitä tekee toisten hyväksi, ja
laskee, kasvaako siitä vaadittu korko, silloin ehkä tuntee pettyvänsä.
-- Se tuli Liisan puolelta. Sanojen oka oli paljas ja pistävä.

Bernt Silversköld liikahti hermostuneesti. Kaikki hänessä kapinoi.
Ritarillisuus ja rakkaus olivat nousseet vastarintaan, kun vanha
rouva -- tuulen käännyttyä huonolle puolelle -- oli tehnyt pistäviä
viittauksia Liisalle. Mutta vanhempien kunnioittaminen oli Bernt
Silversköldillä veressä. Sentähden tekivät Liisankin sanat pahaa.

Mutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä
nähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut
odottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain
olisi tahtonut puolustaa ja suojata.

-- Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? -- Bernt nousi
ja kumarsi vanhalle rouvalle. -- Toivon nimittäin, ettei teillä ole
mitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen.
Aioin lähteä sitä koettelemaan.

-- Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. -- Vanha rouva puhui taas
tyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli
tullut vähän puretuksi. -- Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän
nuorten ollessa etehisessä.

-- Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo
laskeutuessa portaita.

Liisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli
tuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä
hyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi.
Täti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt
häntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin
vastahakoisesti.

Liisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten
unohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja
liverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.

-- Näin "venehessä ja vetten päällä" emme ole olleet ensi tapaamisemme
jälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä
eteenpäin.

-- Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.

Bernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat
painuneet.

Muistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin
pilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään
kuin halveksumisen poltinraudalla?

Silloinen tunne oli ainaisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä.
Mutta ehkäpä silläkin oli ollut tehtävänsä. Sekin oli osaltaan ollut
ajamassa häntä pois kotisaaresta. Kaikki oli sinä kertana niin
omituisesti tarttunut edellisiin tapahtumiin muodostuen aivan kuin
renkaaksi ketjussa, jonka varassa hän pääsi vapaaksi. Ensin sysäsivät
äidin sanat, sitten pääsi hän isännän passariksi, sai halveksitusta
asemastaan yllykettä pyrkimään pois ja sai sitten puhutuksi Berntille
toiveistaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin äidin sen iltaisissa sanoissa
olisi ollut sisältöä ja kauneutta, jota hän ei ennen ollut huomannut.
Äidin puhe "paremmasta ihmisestä" ei ehkä tarkoittanut ainoastaan
herrassäätyyn joutumista, ehkä siihen -- joskin tiedottomasti --
sisältyi toivomus, että elämä tyttärelle muodostuisi avarammaksi ja
rikassisältöisemmäksi kuin mitä se oli ollut äidille.

Kiitollisuus, jonka puutteesta Liisa oli tottunut saamaan moitteita,
nousi suurena ja vilpittömänä hänen sisimpäänsä kohdistuen hänen omaan
äitiinsä.

Mutta samalla muistui haikeana mieleen se karu pinta, joka yhtenään oli
estänyt häntä näkemästä ja tuntemasta äidin mieltä. Omasta kokemuksesta
hän ei todellakaan tuntenut mitään siitä hellivästä lempeydestä, johon
jokainen lapsi maailmaan syntymisensä kautta on oikeutettu.

Vastakohtaisuuden voimalla nousi samassa hänen eteensä kuva
Berntin kodista, Berntin vanhemmista. Oliko ihme jos hän -- joskin
lapsellisesti ja vaistomaisesti -- oli tuntenut astuvansa pyhäkköön
astuessaan tuon sopusointuisen ja onnellisen kodin piiriin?

-- Oikein täytyy ihmetellä sitä, miten tuntuvia jälkiä pienet
näennäiset "sattumat" jättävät elämäämme. Ajattelen palkovenheenikin
särkymistä, miten paljon se tavallaan sai aikaan!

Berntin sanat herättivät Liisan kuin unesta. Hän työnsi omat
ajatuksensa syrjään ja viskautui suinpäin Berntin aukomalle uralle.

-- Ja tiedättekö, kun te silloin tulitte venheinenne, olitte te minulle
kuin ilmestys satumaailmasta.

-- Elittekö te satumaailmoissa, te terve raikas luonnonlapsi? -- Bernt
katsoi pitkään Liisaan, ensin kysyvän veitikkamaisesti, sitten miltei
hyväilevän hellästi. Oli kuin tuo katse olisi tahtonut korvata jotain
orvon osalle jääneelle. Liisa tunsi sen.

-- En tavallisesti, vastasi hän hiljaa -- mutta joskus. Lapsuuteni
oli iloton. Ja jokainen -- lapsikin -- tarvitsee jonkunverran iloa
elääkseen. -- Hän kumartui hieman eteenpäin, painoi käsivarret polvien
varaan ja jäi siihen asentoon puhellen hiljaa kuin itsekseen. --
Minulla oli satukirja -- tai oikeammin vanha lastenlehti. Se oli minun
iloni. Sitä tutkiessani minä opin lukemaan. Siinä minä löysin kaunista,
kun elämä näytti minulle vain rumaa. -- Minä en lukenut kaikkea, -- en
viitsinyt. Kertomukset, joista pidin, luin uudelleen ja yhä uudelleen.

Iloinen nauru kieri Berntin hämmästykseksi yht'äkkiä vedenpintaa pitkin.

-- Siinä ilmeni kai jo silloin haluni valikoida. En osannut enkä oppine
koskaan tyytymään mihin hyvänsä.

Berntkin nauroi ensin. Mutta sittenhän käänsi katseensa kauas ulapalle
päin. Hänessä heräsi omituisen epämieluinen tunne siitä, että Liisan
sanoilla saattoi olla kaksinaismerkityksensä. Se saattoi olla
ilmaus vaativaisuudesta, jonka valikoimiselle oli annettava arvoa,
mutta siihen saattoi myöskin sekoittaa tiedoton ilmaus tavallista
voimakkaammasta halusta päästä eteenpäin elämässä, halusta, jolle
aatelinen arvokin oli sopiva tikapuunpiena.

-- Minkälaisista saduista te oikeastaan piditte? -- Bernt puhui
puhuakseen. Sisimmässään hän yhä selvitteli vastasyntyneen epäluulonsa
alkujuuria.

Hän oli ehkä kaikesta huolimatta vastaanottanut vaikutuksia
rouva Sarsin syyttelevistä sanoista. Kiitollisuus ja vanhempien
kunnioittaminen olivat ominaisuuksia, joiden puutetta hän ei voinut
antaa anteeksi. Ja Liisa oli kieltämättä suutahtanut kasvatusäitinsä
puheista.

-- Mistäkö pidin? --

Liisa hymyili. Hän muisti "Egyptin kuninkaan tytärtä" ja "Merenneitoa".
Mutta mitäpä hän rupeaisi puhumaan niistä. Ei Bernt niitä kuitenkaan
tuntenut. Berntin ei ollut pakkoa etsiä kauneutta sadun maailmasta.
Häntä se ympäröi kaikkialla. Liisan sitä vastoin oli toisin. Siksipä
hän niin rakasti noita satuja, joiden avulla hän nyt vanhempana
huvikseen oli tutkinut lapsuusaikansa makua ja sen syitä.

-- Kertokaahan, pyyteli Bernt yhä pyrkien irti äsken heränneistä
ajatuksistaan. Häntä kiusasi se, että eräänlainen epäluulo yhä hallitsi
häntä eikä hän sittenkään päässyt siitä eroon.

Mikä oikeastaan takasi hänelle, ettei hän ollut erehtynyt Liisan
suhteen? Hän oli todella luvattoman äkkiä antanut lumota itsensä. Hän,
maailmaa nähnyt onnenlapsi, joka tiellään oli tavannut ainoastaan
täydessä esiintymiskunnossa olevia esplanaadi-ihmisiä, oli kohdatessaan
Liisan joutunut kuin mukaansa tempaavan tuulahduksen valtaan. Hän
oli antanut sen kuljettaa itseään voimakkaassa elämän hurmassa,
ajattelematta minne ja mitä kohti se vei.

Liisan sanat "valikoiden ottamisesta" olivat kuin herättäneet hänet.

Oliko sanottu, että tuo viehätysvoima, joka oli hänet lumonnut, oli
kokonaan tarkoituksetonta, ulkonaista etua katsomatonta laatua? Oliko
hänelle, joka tahtoi ottaa valikoiden, yhdentekevää ottiko, kuten rouva
Sarsin sisar, kuljeksivan soittajan vai ottiko jalosukuisen nuoren
miehen hyvästä arvossapidetystä perheestä?

-- Toisessa lempisadussani, kuuli Bernt Liisan sanovan -- kerrottiin
kodistaan eksyneestä kuninkaantyttärestä. Minä en kuvitellut olevani
mikään eksynyt kuninkaantytär. Olin liiankin tietoinen syntyperästäni.
Ja siitä huolimatta kuvasti tuo taru omaa sisintäni. Siinä oli meren
kasvattamaa henkeä, mutta sen ohella kaihoavaa pyrkimystä pois
ympäröivistä oloista, jonnekin tuntemattomuuteen, jossa oli oman
henkisen olemuksen alkujuuret.

Liisa puhui välittömän luonnollisesti kuten tavallisesti. Sanoissa soi
epäämätön rehellisyys. Bernt aivan punastui äskeisiä ajatuksiaan.

Eikö hän tuntenut Liisaa tarpeeksi voidakseen luottaa häneen? Eikö
tuo hänen vaikutusvaltansa, jota Bernt sisäisiin herätteisiin nähden
kiitti niin paljosta, -- ollut tae rehellisestä ja väärentämättömästä
persoonallisuudesta?

-- Toisessa sadussani, jatkoi Liisa, -- oli perusaineena rakkaus, joka
itseään ajattelematta uhraa, antautuu ja kärsii.

-- Te pystyisitte juuri sellaiseen. -- Sanat puhkesivat esiin
tunnustuksena, jota Bernt ei voinut pidättää. Hän oli päässyt
epäluulostaan. Hän tunsi tehneensä vääryyttä Liisalle, siksi teki mieli
sovittaa.

Mutta kuin heijastuksena Berntin äskeisistä ajatuksista toivat hänen
sanansa Liisalle omituisen pahantuntemuksen.

Rakkaus, joka uhraa, antautuu ja kärsii. Se oli miessuvulle
sangen mieluinen rakkaus, olipa se tarjona avioliitossa tai sen
ulkopuolella. Vedoten sellaiseen rakkausihanteeseen saattoi mies
vaatia suunnattomasti -- vaatia vaikka mitä. Ja miten paljon voisi
juuri mies Bernt Silversköldin asemassa sellaisen varjon alla vaatia
rakastamaltaan, mutta häntä alemmalla yhteiskuntaportaalla olevalta
naiselta?

Liisa sävähti polttavan punaiseksi. Hän häpesi omaa ajatustaan.
Olihan Berntin koko olemus omiaan torjumaan kaikki mahdollisuudet
halpamaisuuteen.

Hänen katseensa kääntyi täynnä anteeksipyyntöä Berntiin.

Molemmille tuli selvä tunne siitä, että he olivat tehneet toisilleen
vääryyttä. Molemmat olivat tietoiset hetkellisen epäsoinnun synnystä.
Molemmat tahtoivat sovittaa jotain.

-- Teidän tulonne saarellemme se se sittekin saattoi minut
Tuhkimus-tilastani onnellisempaan oloon. -- Liisa hypähti satamaan
laskevasta venheestä maihin ja ojensi kätensä Berntille. Katseessa
loisti kaunis kiitos.

-- Minäkin tahtoisin kiittää. -- Bernt kytki venheensä lukkoon ja
kääntyi saattamaan Liisaa. -- Mutta saadakseni kiitokseni sanotuksi
täytyy minun kertoa, minkä nimen olen keksinyt teille.

Liisa katsoi kysyvästi Berntiin.

-- Niinpä niin. Vaikka eihän oikeastaan voi puhua keksimisestä. Minä
löysin sen etsimättä. Lukiessani lehdestä opettajatutkinnostanne
huomasin, että nimenne on Maria Elisabet. Pienellä muutoksella saa
Mariasta nimen, joka ilmaisee, että te itse olette iloinen, ihmeellinen
satu.

He olivat jo portilla ja Liisa ojensi kätensä hyvästiksi utelias
kysymys katseessa.

Bernt Silversköld tarttui hänelle ojennettuun käteen. -- Kiitos ja
hyvää yötä, sanoi hän mieli täynnä kunnioittavaa anteeksipyyntöä. --
Kiitos, että olette juuri se mikä olette, te -- Märchen Elisabet.


3.

Märchen Elisabet, -- Märchen Elisabet, ne sanat soivat kuin suuret
juhlakellot Liisan sisimmässä pitkin koko kesää. Ne antoivat hänelle
iloisen mielen koti-olojen harmaudessa. Ne panivat hänen helisevän
naurunsa soimaan ja hänen silmänsä säteilemään -- kadehdittavan
kauniisti, ajattelivat monet pikkukaupungin naisista, kun he
ikkunoistaan seurasivat Berntin ja Liisan yhteisiä kävelyretkiä.

Vanha rouva oli milloin hyvillään, milloin harmissaan. Välistä hänen
mieltään kutkutti ajatus, että jos hän tästä hyvinkin joutuu aatelisen
nuoren rouvan hyväntekijäksi ja siten itsekin aivan kuin sukuun.
Mutta sitten hän muisti asian mahdottomuuden. Sellaisia kauppoja ei
elämässä tehty. Nuoret saattoivat uneksia niistä. Ja kirjoissa ehkä
kerrottiin sellaisesta, mutta todellisuudessa ei sellaista nähty. Jos
sen suuntaista sattui, oli ainakin rahaa, mainetta tai jotain muuta
vastaavaa toisella puolella. Mutta tässä kun ei ollut mitään, ei
kerrassaan mitään.

Vanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain
nauroi.

Sen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys -- tai
oikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus -- oli herännyt, ei hän
enää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli
kysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta
Berntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa
mitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko
sisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.

Mutta sittenkin, sittenkin.

Oli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään.
Vanhemmat. -- Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän
ainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet
saaristolaisnaisen äpärälapselle?

Kuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan
eteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa
korotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä
välittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.

"Märchen Elisabet", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin
tukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää
tunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän
paraiten tunsi omat vanhempansa.

Merenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville
veitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista
uljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä
vaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan
olla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.

-- Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. -- Viikon kuluttua
alkaa koulu.

-- Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?

-- Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.

-- Niin minäkin, -- uljuudella, jota minulle on opettanut meren satu,
Märchen Elisabet.

Ne olivat Berntin jäähyväissanat. Seuraavana päivänä hän läksi.

-- Märchen Elisabet, toisti Liisa ja hymyili, kun hän juoksi
kadun toiselle puolelle Röllerin kaupasta ostamaan kahvia sitä
malttamattomasti odottavalle vanhalle rouvalle.

Herra Malm sattui olemaan yksin puodissa. Hän punnitsi kahvit Liisalle,
mutta oli sitä tehdessään harmillisen hajamielinen. Ensin oli kahvia
liian vähän; sitten sattui tulemaan niin paljon, että pussi oli
vaihdettava suurempaan.

Oskar Malm siristeli likinäköisiä silmiään katsellen vaa'alle pantua
kahvia, mutta hänen ajatuksensa punnitsivat jotain aivan muuta. Hän
tiesi Bernt Silversköldin lähteneeksi. Ja tässä seisoi Liisa Spets yhtä
iloa säteilevänä kuin kulkiessaan katua ritarinsa rinnalla.

Mitä se tiesi? Oliko kaikki ollut vain lyhytaikaisen kesän yhtä lyhyttä
leikkiä? Tai tiesiköhän ilo onnellista kihlausta? Ei kai kukaan nainen
antaisi rukkasia hienolle ja miellyttävälle parooni Silversköldille?
_Jos_ joku tekisi sellaista, voisi sitä ehkä odottaa juuri neiti
Spetsin tapaiselta tytöltä. Hän ei antanut ulkonaisten arvojen
lumota itseään. Hänen tekonsa samoin kuin hänen sanansa olivat usein
yllättävän odottamattomia.

Vaaka kallistui tuntuvasti kihlauksen puolelle. Sehän olikin maailman
tavallisin ja luonnollisin ilmiö, että nuoret iloiset ihmiset menivät
kihloihin. Eikä se asia liikuttanut syrjäisiä.

Malm työnsi kysymyksen kylmäverisesti mielestään.

Illan suussa, kun liike oli suljettu ja kassa laskettu, hän hitain
askelin läksi kävelemään kaupungin etäisintä laitaa kohti, avasi
keltaiseksi maalatun, vanhuuttaan kallellaan olevan pienen rakennuksen
oven ja astui sisään.

-- Iltaa äiti-muori, -- tervehti hän totuttuun tapaansa ripustaessaan
takkinsa naulaan. Sitten hän veti korituolin uuninnurkkaukseen ja istui
siinä äiti-muorin asetellessa ruokia pöytään ja samalla lakkaamatta
puhua popistessa kuin lyhentääkseen odottavan lapsen aikaa. Äidin
popina oli yhtä asiaan kuuluvaa kuin Mirren jokailtainen hyrinä. Oskar
Malm ei olisi ymmärtänyt olevansa kotona, jos toista tai toista olisi
puuttunut.

Pöydästä noustuaan tuli Malm muutaman kerran kuin leikillä sivelleeksi
äidin kurttuisia käsiä. Sellaista sattui joskus hänen tuntiessaan
suurta hellyyden kaipuuta. Mutta hän oli aina siitä hämillään.
Sentähden hän koetti peittää sitä.

-- Ai, ai, vai olet sinä taas pessyt pyykkiä, puheli hän. Minä ihan
arvasin. Täytyi oikein koettaa käsistä.

Malm istui jo korituolissaan selaillen Mereshkovskyä, jota hän
paraillaan tutki.

Äiti pani kuitenkin merkille, että Oskar monena iltana oli vähän
haikealla mielellä ja taipuvainen hyväilemään -- omalla -- vahingon tai
leikin laskuun pantavalla tavallaan.

Vähitellen rupesi kaikki kuitenkin luistamaan tavallista latuaan.
Joulun lähetessä muuttui elämä entistä iloisemmaksikin. Röller oli
luvannut palkankorotusta uudelta vuodelta ja muutenkin oli Oskarilla
entistä enemmän hauskuutta, kun hän usein oli ollut vieraana rouva
Sarsilla. Neiti Spets oli syksyn kuluessa usein käynyt liikkeessä ja
oli silloin sekä kasvatusäitinsä että omasta puolestaan kehoittanut
tulemaan.

-- Saapa nähdä eikö hän jouluksi julkaise kihlaustaan, sanoi Oskar Malm
kerran kuin ohimennen äiti-muorille. -- Nuori Silversköld ja neiti
Spets ovat luullakseni kihloissa.

Mutta kihlauksen julkaisua ei kuulunut. Sen sijaan tihenivät Oskar
Malmin käynnit Sarsilla huomattavasti. Äiti-muori pani sen merkille.

Oskar Malm piteli näihin aikoihin tilannetta useinkin ajatustensa
vaa'alla. Kihloissa Liisa Spets ei ainakaan ollut. Ei mikään Sarsilla
erityisesti muistuttanut Bernt Silversköldistä. Ja kun ajattelemaan
rupesi, oli Silversköldin ja Liisa Spetsin ahkera seurustelu ollut
yhtä viatonta kuin luonnollistakin heidän jo lapsuusiässä tapahtuneen
tutustumisensa perustuksella. Yhteiskunnalliseen asemaan nähden oli
neiti Spets sitävastoin paljon lähempänä sitä ryhmää, johon Malm itse
kuului.

Jollei sitä vanhaa seurankipeätä ja katkeramielistä eukkoa vain olisi
ollut, olisi seurustelu Sarsilla ollut erinomaisen hauskaa. Mutta muija
pysytteli aina keskustassa, siten vähentäen yhdessäolon hauskuutta ja
muuttaen sen luonnetta.

Tästä huolimatta teki Malm kevättalvella sen huomion, ettei maaliskuu
koskaan ennen ollut tuonut niin täyspitoista kevättunnelmaa tullessaan
kuin juuri nyt.

Ja kun kevät tuli, oli senkin hurma entistä suurempi. Ei vain saanut
lyhyitä lomahetkiä venymään tarpeen pitkiksi.

Malm ajatteli tätä seisoessaan tiskin takana ja nähdessään Liisa
Spetsin palaavan kotiin kolmannen koulunsa loppututkinnosta.

Nyt pääsi siis Liisakin ankaran työkauden jälkeen huoahtamaan. Ihmekö
jos kulkikin aivan kuin tanssitahdissa. Tuometkin olivat paraiksi
puhjenneet täyteen kukkaansa. Aurinko heloitti kesäisellä taivaalla ja
ilma huumasi tuoksullaan.

Kun vain olisi ollut vapaa-aikaa vähän enemmän! Mutta kun sitä oli
tällainen tiskin taakse kytketty raataja rahan alainen!

Puotiin tuli samalla useampia ostajia. Malm näytteli ja suositteli
tavaroita, punnitsi, laski ja oli kohtelias. Mutta hänen ajatuksensa
olivat kadun toisella puolella. Häntä olisi haluttanut tietää mitä
Liisa teki, oliko tällä mahdollisesti jonkinmoisia suunnitelmia kesää
varten ja huomasiko hänkin, että tämä kesänalku oli harvinaisen kaunis
ja lupaava? Minkämoisin toiveinhan hän ajatteli tulossaolevaa lepoaikaa?

Malm vilkaisi uudelleen tiskin takaa kadulle päin. Silloin hän
hätkähti. Nuori vaaleapukuinen herra läheni kiireisin ja joustavin
askelin rouva Sarsin porttia.

Oliko -- oliko se todella parooni Silversköld? Ja aivan kuin hän olisi
tietänyt asettaa tulonsa juuri Liisa-neidin työkauden päättäjäisiksi!

Oskar Malm sukelsi pihanpuoleiseen, matalakattoiseen konttorihuoneeseen
kirjoittamaan muutamia jo liian iäkkäitä laskuja. Bernt Silversköld
sitävastoin jatkoi matkaansa onnen antamaa joustavuutta astunnassa ja
ryhdissään voittajan varmuutta.

Vanha rouva, joka istui keinutuolissaan ikkunan ääressä, näki hänet
ensimäiseksi. Hän unohti hetkeksi sekä ihmissuvun kiittämättömyyden
että monen yksityisen kyvyn epämieluisella tavalla kolhia hänen
luonteensa sekä luonnollisia että luvallisia särmäisyyksiä. Oli kuin
nuoruus ja kesä olisi astunut sisään hänen ovestaan Bernt Silversköldin
tervehtiessä tutunomaisesti ja kotiutuneesti kuin talossa vasta käynyt,
kasvoillaan ilme, joka todisti hänen tulevan yhtä suurella ilolla kuin
millä hänet otettiin vastaan.

Eikä Bernt laiminlyönyt mitään, mikä oli omiaan hyvittämään ikävissään
istuvan vanhan mieltä. Hän puristi Liisan kättä vain hetken, sitten hän
omisti koko huomionsa vanhalle rouvalle. Hän painautui vanhanaikuiseen
nojatuoliin ja omisti sanan sen kiitosta ansaitsevalle mukavuudelle.
Hän kehui rouva Sarsin virkeyttä, ilmaisi ilonsa vanhojen hauskojen
kalujen näkemisestä ja hän muisti erityisesti rouva Sarsin silkille
ommeltua puistoa lammikkoineen ja suihkukaivoineen, ainoa luomus, jossa
vanhan rouvan taiteelliset taipumukset olivat päässeet esiintymään.

Vasta kun vanha rouva jonkun ajan kuluttua rupesi valittelemaan
entiseen tapaansa, veti Bernt Silversköld vastahankaa. Hän painui
syvemmälle mukavan nojatuolin pehmeään helmaan, katsoi tartuttava
iloisuus silmissään ensin Liisaan sitten vanhaan rouvaan ja väisteli
valituksia kohteliaasti: -- Mutta hyvä rouva Sars, nythän on kesä,
aivan ihmeellisen kaunis kesä.

Eikä vanha rouva voinut kieltää sitä. Hän tunsi kesän tenhovoiman
tehoovaksi.

-- Ja nyt te, neiti Spets, varmaan lähdette kanssani vähän vesille,
ehdotti Bernt viimein tehdessään lähtöä.

-- Märchen Elisabet, oletteko sama kuin ennen, kysyi hän rannalla
ojentaessaan kätensä Liisalle tämän astuessa venheeseen.

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

-- Se oli tyhmä ja tarpeeton kysymys. -- Bernt antoi vauhtia
venheelleen ja hyppäsi samalla itse Liisan rinnalle. -- Me olemme taas
"venehessä ja vetten päällä", jatkoi hän silmän painuessa silmään.

Silloin tulla humahti vallaton tuulenpuuska. Se tarttui purjeeseen,
pullisti sitä ja rupesi kiidättämään venhettä ulappaa kohden.


4.

Paahteinen päivä oli iltapuolessaan. Pitkäaikaisen helteen keräämä
sähkö näytti pyrkivän purkautumaan. Siniselle taivaalle alkoi kokoontua
pilviä. Silloin tällöin jyrähteli ukkonen kuin lähestymistään
murahdellen ilmoitteleva peto. Äkkiä viilsi salama harmaansinertävien
pilvien poikki. Taivas tummeni tummenemistaan. Salamat välkähtelivät
yhä tiheämpään ja kumisten vyöryi ukkonen lähemmä.

Liisan ja Berntin täytyi laskea maihin läheiselle saarelle. He saivat
venheen korjatuksi tuulelta suojassa olevaan lahden poukamaan. Itse
he asettuivat poukaman rantaan viettävälle aukealle rinteelle. Liisa
levitti sadetakkinsa heille istumasijaksi ja Bernt kietaisi omansa
suojaksi heille sateen puolelle. Toisiinsa painautuneina he istuivat
sen suojassa katsellen luonnonvoimien suurenmoista riehuntaa.

Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti
kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan
korkealle sen pinnasta.

Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi
silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä
välähti pilvistä.

-- Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen
yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.

-- Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea
voimakasta ja suurenmoista!

-- Meren lapsi, meren rikas satu. -- Berntin ääni oli hyväilevä.

-- Kaarna ulapalta.

Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli
synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.

-- Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä
sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman
pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista
myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu
puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi.
Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa
itsensä sellaiseksi.

-- Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.

Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin
alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana
kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui
tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.

Samassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä.
Se repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä
sähköllä.

-- Katsokaa! -- Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja
kipinöi.

Silloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.

-- Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen
ihana satu? -- Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille
ja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he
toisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.

-- Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua
olivat laskeutumassa rantaan, -- onko tämä mahdollista? Sinä
Silversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön,
joka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?

Bernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. -- "Arm är ingen
som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet". -- Hänen katseensa painui
syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen
sisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.

-- Mutta vanhempasi? -- Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei
oikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta,
että Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena
vanhempiensa mielestä.

Berntin katse painui. -- Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä
suhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani.
Liisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän
voimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana.
Hän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä
pelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.

-- Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? -- Kysymykseen tuli kova, terävä
sävy.

-- Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi
paljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu
aavistavan mitään.

Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. -- He eivät voi aavistaa, että
joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.

-- Älä ole kova. Älä ivaa. -- Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai
siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi
samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. -- Muista
heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.

-- Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.

-- Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?

-- Mieluumminko vanhemmistasi?

-- Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään
voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.

-- Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa
viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien
Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli
tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen
huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran
sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen
pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa
sammuttamiseksi -- -- sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin
häneltä?

-- Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko
kauniin onnemme.

-- Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. -- Bernt veti Liisan
syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä
riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.

Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä
kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu
verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.

Liisakin nousi. -- Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. -- Luontokin
juhlii -- -- myrskyn jälkeen.

Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.

-- Annahan minunkin! -- Liisa pyrki Berntin viereen.

-- Tähän rinnalleko. -- Bernt hymyili. -- Mutta jaksatko sinä?

-- Minä jaksan mitä hyvänsä -- sinun rinnallasi. -- Liisan katse
säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten
nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi
sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.

Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen
alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.

Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä
satamaan.


5.

He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi
kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin
että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.

Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen
venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.

Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin
pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.

Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä
askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä,
hän nousi ja kääntyi rantaan päin.

Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen.
Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet
onnensa suuren juhlahetken.

He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta
kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli
hän Berntin äännähtävän.

-- Liisa. -- Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.
Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.

-- Kaikki on siis lopussa? -- Liisan ääni oli soinnuton, katse
kyyneleetön, jähmettynyt.

-- Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? -- Bernt karkasi pystyyn. -- Luulet --
että aion luopua sinusta?

-- Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.

-- Heidän _täytyy_ myöntyä, -- -- joll'ei --

-- Bernt. -- Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen
ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa
sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. -- Bernt, tällä hetkellä olen
kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua
kunnioittamaan kodin pyhyyttä.

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että
hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin.
Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien
rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.

-- Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus --? Eikö sekin ole pyhä?

Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä
suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.

Bernt painoi käden silmilleen. -- Anna anteeksi, -- anna anteeksi. Minä
olen mieletön tuskasta.

Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja
toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.

-- Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, -- jos suhteesi
vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän
sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla
onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään
siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. -- Bernt, sano, olivatko he
ehdottomasti vastaan?

Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat
totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa.
Mutta hän ei löytänyt.

Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se
kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta
teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään
tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti
näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.

Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä
itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman
oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä
suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.

-- Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, -- me emme saa
kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.

Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen
selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen
miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan
nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa
riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta
oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, -- nyt --

Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.

-- Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi
pystyyn. -- Lähde -- lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? -- Sinulle
ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä
pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. -- Sinä
olet kaikkeni -- elämäni. -- Minä en voi erota sinusta. Hän painoi
kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.

Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja
tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska
tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.

Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti
rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen
täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin
kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa
tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä
sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.

-- Sinä jaksat, sinä, -- kuuli hän Berntin sopertavan.

Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.

Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa
vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.

-- Bernt, sanoi hän. hiljaa, -- minä jaksan, sillä minä rakastan sinua
naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.

Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen
olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen
sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa
kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen
saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä
hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli
laskettava sille -- yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä
antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa,
mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä
liekkinä.

-- Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, -- oma rakkaani!

Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.

-- Sinä hyvä, -- sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat
muuttua. Niiden _täytyy_ muuttua.

Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi,
ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. -- Minä
voin odottaa, -- muista se, -- sanoi hän suurella hartaudella. --
Muista se. Minä odotan.

       *       *       *       *       *

Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä
kerran: -- Bernt, minä odotan.

Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän
keskelle syntynyt syysyö.




RISTITUULISSA


1.

Elämä oli harmaata -- harmaata -- harmaata -- keskellä kirkkainta
kesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku
kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria
ryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului
ruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi
tavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen
itselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.

Mutta Liisalle oli elämä jokapäiväistä taistelua tappavan ikävää
harmautta vastaan. Joka aamu vaati uutta rohkeutta. Uusi päivä oli uusi
taakka, joka oli kannettava päähän asti. Ja kun ilta tuli vapauttajana,
todisti sen tuoma helpotuskin taakan raskaudesta.

Liisa katkaisi rihmansäikeen, tarkasti korjaamaansa puseroa ja rupesi
sitten kiireesti pukeutumaan. Sitä tehdessään hyräili hän hiljaa:

    "Kukka liittyvi kukkahan.
    Rukka liittyvi rukkahan,
    Minnekä liityn mä Mirjam rukka,
    Missä on Mirjamin kukka?"

Bernt oli ja pysyisi poissa. Viikoista muodostuisi kuukausia,
kuukausista vuosia, vuosista ehkä vuoskymmeniä. Kotiolot muodostuisivat
tietysti entistä harmaammiksi. Yhdessäolo oli nyt jo kuin raskaan
kuorman eteenpäin hilaamista. Raskaammaksi se yhä kuluvien vuosien
vaikutuksesta tulisi. Kuinka hän jaksaisi odottaa, odottaa rohkeasti?

Hän vilkaisi läheiseen peiliin, näki otsansa laskoksissa ja polkasi
jalkaa itselleen. Oli miten oli, mikä oli kannettava, oli kannettava
reippaasti.

Hän livahti äänettömästi etehiseen, siitä pihalle ja kääntyi sitten
ripein askelin kulkemaan rantakatua pitkin. Lähetessään pientä
vanhanaikuista nurkkataloa, näki hän naisen pään, joka avoimesta
ikkunasta kurkisti kadulle päin. Hän hymähti ja joudutti askeleitaan.

Tutustuminen Elna Rönnströmiin oli tullut yhtä odottamattomana kuin
virkistävänä valonpilkahduksena hänen arkisen ikävään elämäänsä.
Pikkukaupungin asukkaat eivät yleensä olleet erittäin mielenkiintoista
väkeä. Eikä hänellä itsellään ollut kykyä enemmän kuin haluakaan
miellyttää niitä, joista hän ei omasta puolestaan välittänyt. Hänen
seurapiirinsä oli siitä syystä pysynyt pienenä, seuraa kaipaavan
kasvatusäidin mielipahaksi.

-- Vihdoinkin! -- Nuori nainen tuli avopäin juosten pihalle, tarttui
Liisan molempiin käsiin ja veti hänet muassaan sisälle. -- Minä olin jo
tulla aivan kärsimättömäksi.

-- Hyvänen aika, odotitteko?

-- Odotin. -- Toinen nauroi suin ja silmin. -- Minä olin päättänyt
ajatusteni voimalla saada teidät tulemaan tänne luokseni. Nähkääs,
minulla on selvät tuntemukset ihmisistä, enkä minä koskaan vastusta
niitä, vaan päinvastoin. Heti kun tutustuin teihin kursseilla päätin
hieroa tuttavuutta. Mutta nyt odottaessani luulin jo epäonnistuneeni.
Te viivyitte kovin.

Hän työnsi Liisan pakottavasti vanhaan, kaksisoutuiseen keinutuoliin
ja asettui itse rinnalle. -- Nämä tällaiset ovat rakkaudenrattaita.
Niissä ei saa istua muuta kuin sellaisen kanssa, josta pitää. Ja nyt
minä tahdon istua tässä, teidän rinnallanne, niin erilaiset kuin me
kaksi olemmekin. -- Tiedättekö, minulla oli kerran pari toveria, jotka
eräästä Maria Corellin kirjasta innostuivat ajatukseen, että heillä
oli henkiset puolisonsa haudan toisella puolella. Mutta odottaessaan
haudantakaista omaansa menivät he kumpikin täällä naimisiin. Te ette
tekisi sillä lailla. Te odottaisitte totisesti.

-- Montakohan kertaa me oikeastaan olemme tavanneet? Ja nyt te
latelette minulle millainen minä olen ja mitä minä tekisin. -- Liisan
kasvoilla kuvastui puoleksi huvitettu, puoleksi ivallinen ilme.

-- Siksi että te huvitatte minua. Nähkääs, minä olen nykyhetken
ja elämän palvoja. Tuollainen sitkeä, uskollinen odotus voi olla
ihailtavaa, siinä missä se todella on paikallaan, mutta minulle se ei
sovi. Se on minusta kovin _epäkäytännöllinen_ kanta. Minkä verran minä
hyödyn haudantakaisesta puolisosta? Jos sellainen on hankittava, tahdon
minä osani täällä. Haudantakaisuus on joka tapauksessa peloittavan
tuntematon ala. Mutta me tiedämme mitä elämä täällä on ja me tiedämme
miltä onni tuntuu. Jokainen "nyt" on kuin kukka, jonka hienointa
nestettä minä mehiläisen tavoin tahdon imeä itseeni. Sillälailla minä
palvon elämää ja sen käsistämme hupenevia hetkiä.

-- Teistä ja teidän kannastanne ei ainakaan ole vaikea päästä selville.
-- Liisa ei voinut olla nauramatta. Ja samalla tuntui mieltävirkistävän
hauskalta. Tällainen välitön avomielisyys oli huvittavaa, etenkin
silloin kun itse sai pysyä syrjässä ja vain tehdä huomioita. Elna
Rönnströmin välitön myötätunto oli kai sitäpaitsi ilmaus jonkinlaisesta
sisäisestä sukulaisuudesta. Eikä sitä hänenlaiselleen usein suotu.
Hän oli välittömille tunneihmisille liian tyyni ja järkevä. Arkisen
järkevästi arvostelevien joukossa hän oli muukalainen, jonka kieltä ei
tajuttu ja joka eristävän voimakkaasti tunsi oman povensa hehkua tyynen
ja tasaisen pinnan alla.

Liisa nousi. Herttaisesta vastaanotosta huolimatta teki hänen mielensä
kävelemään. Hän olikin tullut kävelytoveria hakemaan. Hän tuli yleensä
vähän olleeksi ulkona, kun enimmäkseen oli kasvatusäitinsä seuranaisena.

Elna Rönnström oli kohta valmis. Mutta hän tahtoi ensin esittää
vieraalleen kaikenmoista pikkuhyvää, jota hän oli tuonut muassaan.
Hän ei voinut tyytyä elämään tyhjäseinäisessä vuokrahuoneessa tai
kaikenmoisen ruman romun täyttämässä suojassa. Sentähden hänellä oli
omat Sindingiläiset, Larssonilaiset ja Zornilaiset palasensa muassaan.
Hän tahtoi siinäkin suhteessa saada nauttia. Ja asuinpaikkansa hän
myöskin valitsi niin, että sai nauttia mahdollisimman paljon, kuten
täälläkin, missä toisella puolella näki pihamaan jasmiinipensaineen
ja suurine keltaisine liljoineen, toisella kimaltelevan vedenpinnan
vihertävän lehtiverkon läpi.

-- Pääsemmeköhän tänään lähtemään, jos minun ensin pitää ihailla
kaikkea mitä teillä on näytettävänä?

-- Mennään, mennään. -- Elna Rönnström kiskaisi urheilulakkinsa
naulasta, kieputti vierastaan kerran lattiata pitkin ja veti hänet
sitten käsipuolesta kadulle.

-- Entäs nyt? -- Liisa katsoi kysyvästi toveriinsa. -- Te saatte
määrätä.

-- Sinne minne nenä tietä neuvoo. Ei oikeaan, ei vasempaan!

He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä
pyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää
katseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. -- Älkää sanoko mitään,
minä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on
arkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.

Liisan helein nauru kieri katua pitkin.

Elna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista
ja puisti. -- Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi
tuhansien joukosta.

Taas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti
kesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin
huomiota.

-- Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.

-- Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi Elna
Rönnström.

Nyt oli Liisan vuoro pysähtyä. -- Me kai jo kauan olemme tunteneet
toisemme, sinä ja minä, -- sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten
he käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.

Heidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi,
pääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.

-- Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen
talo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja
pihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on
oikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.

Pensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi
juhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun
kumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.

Elna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi
nainen askeleensa Liisaa kohden.

-- Neiti Spets, miten kovin hauskaa! -- Kurttuinen käsi nosti
portinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet
kadulta portin sisäpuolelle.

Liisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan
läsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. -- Ja tässä on se neiti, joka
äsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs -- hiljaisessa
pikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.

Hän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan
penkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen
milloin vierailleen milloin kissalleen.

-- Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan
kuin taivaan esikartano? -- Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä
pensaan juurella. -- Hän taittoi muutamia vierailleen. -- Ne ovat
suuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. -- Häts mirri, älä siinä
tunkeile. -- -- Niin juuri -- ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on
poissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän
niitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki
kuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on
aina kotona, lukee ja ajattelee, -- ajattelee liiankin paljon. Hän oli
jo pienenä ajatteleva lapsi. -- No mutta Mirri, sitähän sinä tässä
mauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.

Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut
kuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa.
Vieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.

Hän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua
tarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja
siitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.

-- Mutta Liisa, -- tiukkasi paluumatkalla Elna, -- sanohan lopultakin,
kuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?

-- Sama "arkisenikävä" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli
varma ja valmis arvostelu.

Helisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja
vallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan
Röllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna
nousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.


2.

Rouva Sars heittelihe levottomasti edes ja takaisin leveässä,
vanhantyylisessä vuoteessaan. Kehuessaan vanhaa, hyvää aikaa, kehui
hän usein samalla itseään. Hänellä ei ollut tietoa hermoista eikä
unettomuudesta. Hän oli menneen hyvän ajan lujaa ja kelvollista tekoa.

Mutta tänä yönä pettivät sekä hermot että unenlahjat. Hän ei nukkunut.
Hän riiteli Jumalalle ja ihmisille tapahtumista, jotka työntämällä
työnsivät hänelle velvollisuuksia, joita hän ei ensinkään tahtonut
niskoilleen.

Sisar Amalia oli taas kirjoittanut. Emma Sars tuli huonolle tuulelle
aina kun tunsi sisarensa käsialan. Edellisenä iltana kirjeen saapuessa
istui hän illallispöydässä. Hän työnsi kirjeen avaamattomana luotaan ja
rupesi purkamaan harmiaan Liisalle.

Sisar Amalia pyysi tietysti taas rahaa jonkun tähdellisen tai turhan
reijän tukkeeksi. Mutta ajanpitkäinen säästämiseen oppimattoman ihmisen
avustaminen oli tämän siveellistä rappeuttamista. Eikä Emma Sars
aikonut antautua sellaiseen.

Pöydästä noustessaan hän oli vahvasti päättänyt tällä kerralla olla
avustamatta. Mutta aivan kuin kiusalla olikin kirje toista maata. Ei
siinä pyydetty pientä eikä suurta raha-avustusta. Amalia ilmoitti vain
lyhyesti miehensä kuolemasta, mainitsi joka suhteessa turvattomasta
asemastaan ja lisäsi, että hänen täytyi palata Suomeen, luonnollisesti
kotikaupunkiinsa ja mieluimmiten sisar Emman luo, joka asui omassa
talossa ja jolta varmaan liikeneisi joku nurkka avuttomalle sisarelle.
Tämä viimeinen ja tärkein kohta tuli kirjeen lopulla aivan kuin
ohimennen.

Emma Sarsin kurkkua aivan kuivasi suuttumuksesta. Hän kohoutui
kyynärpäälleen, hörppäsi kulauksen viereisestä vesilasista ja kääntyi
toiselle kyljelle saadakseen unenpäästä kiinni.

Mutta unta ei tullut. Hänen täytyi ajatella lankoaan. Se mies se
vasta oli tehnyt kaikki sopimattomalla ajalla sekä eläessään että
kuollessaan. Kun hän nuorena, kaupungin soittokuntaan kuuluvana
soittoniekkana tutustui Sarsien perheeseen, toivoivat sekä Sarsit
että koko kaupunki hänestä paljon. Hän kävi siihen aikaan ahkerasti
Sarsilla ja nautti siellä suurinta vieraanvaraisuutta. Mutta eikös mies
silloin -- tulevan suuruutensa toivossa -- ruvennutkin hurjastelemaan.
Hän velkaantui yhä enemmän eikä muutenkaan ollut kohoamassa, vaan
päinvastoin. Ja silloin -- juuri silloin hän rohkeni kosia, -- aivan
kuin hän, Emma Sars, olisi ollut luotu pelastusköydeksi häviöön
menevälle.

Ja myöhemmin -- kun mies ajaksi oli päässyt hyvään leipään käsiksi ja
muutenkin parannellut tapojaan, silloin hän kääntyi Amalian puoleen!

Tämä kuolemakin oli nyt ihan samanlaista harmittavaa kiusantekoa.
Vastikään oli mies ollut terve ja hyvissä voimin, mutta paneutuupa
siitä vain vuoteeseen ja kuolla kupsahtaa ihan kuin saadakseen
työntää vaimonsa toisen elätettäväksi. Olivathan ne viitoset ja
kympit, joita tuontuostakin täytyi pistää Amalian kirjeisiin, monesti
mieltä kaivelleet. Mutta mitä ne sittenkään merkitsivät sen rinnalla,
mistä nyt oli kysymys. Tilapäinen avustus muuttuisi vakituiseksi
elättämiseksi.

Ja se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan
hän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän
vapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat
elätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea
olevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.

Emma Sarsia ihan sapetti. -- Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä
harrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan
aamusella.

Liisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. -- Mitäpä minä
sitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja
kun syrjäisillekin on liiennyt.

-- Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista
omaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.

Vanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään
vilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä
jaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.

-- Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi
asioista. -- Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. --
Minä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen.
-- Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa
siihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle,
että voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa
kodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja
tutuin.

Vanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän
ja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei
väistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan
kiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli
saanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain
hengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin
leivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.

-- Niin, -- jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, -- ajattelin
sitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin
tänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata
itselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei
mammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan
kustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät
vuokralaisille.

Vanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: --
Se sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita
kauheasti.

Liisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. -- Minä voin tilkitä sen,
sanoi hän. -- Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen
rivettä ja pinkopahviakin. -- Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota
ylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla
härnäilemättä.

Vanhan rouvan ajatukset pysähtyivät tällä hetkellä helteiseen
kesäpäivään Helsingissä. Hän muisti muuatta laatuaan sangen erikoista
tapahtumaa, joka kiinnitti hänen huomionsa lystikkääseen ja reippaaseen
pieneen tyttöön. Hän muisteli siitä saakka kuluneita vuosia ja hän
tunsi mieltäkeventävän selvästi, että vaikka hän monessa asiassa olikin
pettynyt, ei hän ainakaan joka suhteessa ollut pettynyt siihen lapseen
nähden, jonka silloin otti huostaansa.

-- Sinun ehdotuksesi on oikeastaan hyvinkin sopiva, sanoi hän pöydästä
nousten, otti Tussen syliinsä ja rupesi sitä hyväilemään.


3.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Oskar Malm Röllerin liikkeen portailla
vastapäätä rouva Sarsin taloa. Hän oli menossa viettämään vapaata
iltapäiväänsä, mutta tahtoi sitä ennen ottaa selkoa, oliko Liisa
Spetskin juuri menossa jonnekin. Liisa-neiti käveli nykyään ahkerasti
neiti Rönnströmin kanssa ja Malmin oli kuljettava kotiinsa aivan
Elna-neidin asunnon ohi.

Malm siristeli silmiään. Hän ei ollut uskoa niitä. Ikkuna Liisa-neidin
huoneeseen oli auki, samoin sieltä etehiseen avautuva ovi ja sitten
vielä ovi ulos. Malm saattoi siitä syystä harvinaisen hyvin nähdä mitä
tapahtui huoneessa. Ja sittenkään hän ei tietänyt, näkikö hän oikein
vai ei.

Korkeilla tikapuilla seisoi Liisa-neiti nähtävästi ahkerassa ja voimaa
kysyvässä työssä.

Malm kumartui hieman nähdäkseen paremmin.

Niin, totisesti. Se ei ollut mikään erehdys. Liisa tilkitsi seinää.

Malm meni hämilleen. Olisi kai ollut hienotuntoisempaa olla näkemättä.
Mutta Liisa-neiti sattui juuri katsomaan kadulle päin ja Malm tunsi
oman kätensä jo nousseen puolitiehen lakkia kohti.

-- Iltaa. -- Liisa kumartui lähemmä avonaista ikkunaa ja nauroi. Malmin
avuton hämillejoutuminen huvitti häntä.

-- Te ette ole kävelemässä neiti Rönnströmin kanssa? -- Malm laskeutui
muutamia portaita alemmaksi punniten mielessään, uskaltaisiko jatkaa
keskustelua lähemmältä, koska Liisa-neiti itse oli pannut sen alkuun.

-- Nähtävästi en. -- Liisa yhä nauroi. -- Laitan tätä huonetta kuntoon
sen uudelle asukkaalle.

Malmin oli mahdoton jättää asiaa tähän. Sehän olisi ollut suorastaan
epäkohteliastakin. Hän lähti siitä syystä tulemaan kadun poikki,
kulkiessaan ennättäen ajatella paljon. Uuden asukkaan tulo Liisa-neidin
huoneeseen merkitsi luonnollisesti jotain, ehkä paljonkin. Vanhan
rouvan tienaamishalu oli ehkä houkutellut häntä vuokralaisen
ottamiseen? Tai olisivatkohan Liisan ja kasvatusäidin välit käyneet
kireiksi? Nuorelle, elämänhaluiselle ihmiselle mahtoi Sarsilla olo
monesti tuntua sietämättömältä.

Kauan kadoksissa ollut parooni Silversköldkin saattoi olla tämän
tapahtuman takana, huolimatta siitä, ettei häntä ollut näkynyt eikä
kuulunut pitkiin aikoihin.

Malm oli juuri päässyt tälle kohdalle arveluissaan, kun terävä-ääninen
hyvänpäivän-toivotus kiskaisi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Rouva
Sars kumartui omasta ikkunastaan kadulle päin iloisesti viittaillen
Malmille, Tämä jäi lakki kourassa seisomaan portin edustalle epäröiden
minne kääntyä.

Mutta vanha rouva ei hellittänyt. -- Antakaa vain Liisan tehdä töitään.
Minä ja kahvi odotamme teitä täällä.

Malm purasi huultaan, nielasi voimasanan seurankipeistä vanhoista
eukoista, mutta kääntyi sittenkin rouva Sarsin puolelle apealla
mielellä ajatellen, että Liisa-neiti arvattavasti nauroi huoneessaan ja
oli hyvillään.

Tahdikas taonta Liisan huoneesta säesti kahvia juovien keskustelua.
Välistä syntyi pieni loma, sitten alkoi taonta uudelleen.

Niinä hetkinä, jolloin Liisa levähti työstään, huvitti häntä ajatella
Malmia ja tämän harmia. Sen hän siitä sai, kun piti Röllerin portaita
tähystyspaikkanaan! Ei häntä nyt hevillä laskettaisi tuolta sisältä.
Ja kun Malm vielä oli sellainen hyvänahkainen mies, ettei osannut edes
pitää puoliaankaan! Ei noin kiltisti moni mukautuisi. Mutta Malmilla
kai oli äiti-muori mielessään aina kun hän näki vanhan ihmisen.

Liisalle kihahti äkkiä vedet silmiin. Ajatus luisti Berntiin. Hän olisi
voinut tehdä juuri samoin. Hänkin oli tuollainen ikää ritarillisesti
kunnioittava mies.

Liisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys
Berntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan
muistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti
Berntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina
uskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.

Liisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun
tarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman,
kai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä
oli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa
tapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen
asema oli toisenlainen.

Liisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa
valmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa -- omaan huoneeseensa.
Se oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä
eilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän
tilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin
avuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä
silmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen
kuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.

Liisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan
ja tämän kaupunginmatkaan.

Kun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen,
epämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi,
kun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.

Vielä kerran! Noin! -- Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla
rakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan
ja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.

Avatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella
häätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman
vaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin
astuessa ja minkälaista nyt oli.

Hän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi
päärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen
väliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.

-- Sinä rakas ihminen! -- Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi
telineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. -- Minähän näin
vain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut
ikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, ei _voi_ -- ei saa puhua vaikka
tahtoisikin.

Liisa nyökkäsi. -- Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle.
-- Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien
laadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt
sen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota
suurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se,
joka sitä kerran oli kokenut.

Elna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. -- Sinä olet paras ystävä
maailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua
tarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.

-- Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?

-- Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä
sinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole
aikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun en _saa_
omaani täällä, _otan_ sen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä
voi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.

Syvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen
harvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti
vaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. --
Minun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. -- Minä
tahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. -- Hän puhui
kuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta,
mutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä
eteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi
toisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille.
Hän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun
suhteeseen.

-- Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa
omakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani.
-- Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna
kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. -- Minä en voisi elää
tuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin
tekee hyvää. -- -- Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.

-- Liisa, -- Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä
Liisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa
ääressä. -- Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. -- Näytti siltä kuin
Elna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet
pyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. -- Niin, alkoi hän uudelleen,
-- junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä
istui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin
työtäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan
ja aivan kuin hartaudella kädessään. -- "Jolla on, hänelle annetaan",
sanoi hän viimein. "Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa
kaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla
ei ole mitään." -- Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen
katseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät
ihmiset rohkeasti _ota_ osaansa?

-- Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.

Liisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski
voimiensa takaa verhotankojen nauloja.

Kun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat
poskensa punaisina ja silmät säteilivät.

Hän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.


4.

Kaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko
tungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä
otsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan
kuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja
holhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia
kiertävän veden tummassa uomassa.

"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii", lauloivat lapset. Liisa
kulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin
iloisista.

Kiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään
ovelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan
ja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.

Oskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa -- kuten useinkin
Liisa Spetsin seurassa. -- Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen
punastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki
sen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se
päinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.

Hän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli
avustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan
tähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen
kertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen
kysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.

Tiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa
teennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?

Oskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa
Spetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen,
aina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että
kotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä
tavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja
nauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.

Syksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut
käyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli
seurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä
vanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin
kun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein
viihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli
ollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta
joka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että
hän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja.
Hän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä
hän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa
huvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän
kanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä,
-- juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut
muualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.

Niin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin
tällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi
hän siellä.

Usein se huvi kuitenkin oli ollut karvaudella sekoitettua. Ensiksi
olivat molemmat vanhukset sellaisia, jotka osasivat pysyttää itsensä
ja omat ajatuksensa seurustelun keskipisteenä. Ja Liisa väistyi
sekä kunnioittavasti että nähtävästi halulla syrjään. Kunnolliseen
keskusteluun ei Liisan kanssa tällaisina iltoina koskaan päässyt. Sai
vain kuunnella hänen helisevää nauruaan, hymähtää sanansutkauksille,
joilla hän väisteli vanhusten letkauksia ja ravita katsettaan hänen
kauneudellaan.

Joskus Malm oli tekaissut itselleen asiaa Liisalle tämän
yksityishuoneeseen, mutta hän oli aina sattunut tulemaan hetkellä,
jolloin Liisan oli ollut lähdettävä jonnekin, eikä häntä koskaan
kehoitettu uudistamaan käyntiään.

Yhtä tasainen kuin Liisa yleensä oli mielialaltaan, yhtä epätasainen
oli hän käytöksessään Malmia kohtaan, silloin kun he sattuivat olemaan
kahden. Välistä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut tavanmukaisen
varovaisuutensa viskautuen keskusteluun, joka tuntui tuottavan hänelle
yhtä paljon tyydytystä ja nautintoa kuin hänen puhetoverilleen, mutta
samassa kun Malm tästä haltioituneena jollain tavoin osoitti iloa tai
kiitollisuutta, muutti hän tapaa, vetäytyi kuin haarniskaan ja katkaisi
kaksinolon niin pian kuin mahdollista.

Tällaisina hetkinä Malm aina ajatteli Bernt Silversköldiä. Hän on tämän
takana, sanoi hän itselleen. Monesti hän Sarsilla ollessaan huomasi
hakemalla hakevansa jotain, joka muistuttaisi Berntistä. Mutta aina
turhaan. Puheista ei koskaan kuultanut esiin mitään muistoja Berntin
oleskelusta paikkakunnalla, ja kun Malm suorastaan johti puheen
pelkäämäänsä aineeseen, olivat huomiot aina rauhoittavaa laatua. Kaikki
puhuivat Silversköldistä luonnollisesti ja aristelematta, eivät koskaan
hätäisesti kääntäneet puhetta toisaalle yhtä vähän kuin kukaan näytti
olevan siitä erittäin huvitettu.

Malm oli tällaisten kokemusten jälkeen aina loistavalla tuulella, siksi
kunnes Liisan etäällä pysyttelevä käytös taas masentavalla tavalla
muistutti häntä Bernt Silversköldistä.

Tänään päivälehden saavuttua olivat kaikki tämänsuuntaiset ajatukset
saaneet uutta virikettä.

Pikku Oton tähden oli Malm jo aikaisemmin päättänyt lähteä
kuusijuhlaan. Ja pikku Oton tähden hän tietysti olikin täällä. Mutta
hänen täytyi kuitenkin aina katseen sattuessa Liisaan ajatella tuota
ilmoitusta.

Tietääkö Liisa vai eikö hän tiedä, kysyi Malm taaskin itseltään. Jos
vanha paroonitar oli vastustanut poikansa naimista, oli tämä asiain
käänne ehkä hyvinkin tervetullut. Liisan iloisuudella oli siinä
tapauksessa luonnollinen selityksensä.

Malm puraisi ohuita viiksiään, kiskaisi katseensa uudelleen irti
Liisasta ja siirsi sen pikku Ottoon.

Tällainen tilanteen vaa'allepano oli oikeastaan yhtä turha kuin
järjetön. Eikähän se koskenut muita kuin itse asianomaisia. Tomppeli
oli se, joka jättäytyi ajattelemaan tyttöä, jolle kaunis parooni
Silversköld oli osoittanut huomiota.

Tästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla
odotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki
ensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä
ovelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä
kotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.

Vihdoin Liisa tuli.

-- Saan kiittää hauskasta illasta!

Malmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan
ihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut
näyttää kaikkein paraimmat puolensa? -- Ehkä saan saattaa? -- Se tuli
hätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.

-- Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta
tietä kotiinsa.

Hän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee Bernt
Silversköldiä. Minä olen tiellä.

Malm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten
oli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan
pakkasessa.

-- Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen
päättävästi. -- Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja
enin syrjään vetäytyviä.

-- Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. -- Se sanottiin
taaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton
keskustelemaan.

Mutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin
jonkun verran tietoa asiassa.

-- Vaikeata on pienenä orvoksi jääneen osa. Mutta ei taida olla helppoa
vanhempanakaan, kun se tulee eteen. Ajattelen parooni Silversköldiä.

-- Silversköldiä? -- Äänessä kuului kaikesta huolimatta pienen
pieni värähdys, joka vakuutti Oskaria siitä, että tieto oli tullut
odottamatta.

-- Niin. Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus paroonittaren kuolemasta.

-- Vai niin. En kerinnyt katsomaan sanomia ennen tänne juhlaan lähtöä.
Oli kaikenlaista hommattavaa.

Ääni oli taas pettävän luonnollinen ja tyyni.

Malm käänsi puheen lapsiin ja erinomattain pikku Ottoon. Portilla
hyvästellessään hän kuitenkin oli vakuutettu Bernt Silversköldin
voitosta.

Hitain askelin hän läheni kotia, pitkin matkaa lukien itselleen lakia
narrimaisista toiveistaan ja äskeisestä urkkijatoimestaan. Se oli
halpamaista, kerrassaan halpamaista. Mutta ihmekö jos tuli kiusatuksi
vaikka mihin, kun naisihminen saattoi olla tuollainen monimutkainen
koneisto, jonka perille tavallisen selväjärkisen miehen oli mahdoton
päästä.


5.

Joulu-aaton aamu valkeni purevan kylmänä ja kirkkaana. Edellisten
päivien märkä lumi kimalteli kristalleiksi kiteytyneenä puiden oksilla,
reenjalas liukui kitisten uomassaan ja ihmiset kiiruhtivat eteenpäin
ei ainoastaan moninaisten tehtäviensä vaan pakkasenkin eteenpäin
hätyyttäminä.

Liisan täytyi odottaa joka paikassa, jonne hän tuli. Kotoa oli
kovasti käsketty joutumaan. Mutta se oli mahdotonta. Sekä maalaiset
että kaupunkilaiset tungeskelivat kilvan kaupoissa kukin haluten
saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Jonkun täytyi
kärsivällisesti odottaakin.

Liisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki
hetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että
odottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja
epämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.

Sytykettä saanut toivo oli vaikeammasti hallittava kuin kituva. Hän oli
tuntenut sen siitä asti, kun Malmilta kuuli paroonitar Silversköldin
kuolemasta.

Alussa oli ollut toisin. Silloin hän ajatteli vain Berntiä ja tämän
suurta surua. Hän tunsi sen omanaan. Hänkin koki omassa sisimmässään
äidistä eroamisen kalvavinta tuskaa. Hän, äiditön, itki Berntin kanssa
sen suuren hellyyden sammumista, josta hän itse ei ollut maistanut
hiventäkään.

Mutta sitten kääntyivät ajatukset omaan kohtaloon.

Kuolema sekä sovitti että lähensi. Se, joka oli siirtymäisillään rajan
toiselle puolelle, kävi usein jo täällä selvänäköisemmäksi tuolta
toiselta puolelta virtaavasta valosta. Se mikä ennen oli tuntunut
suuriarvoiselta ja painavalta, saattoi käydä mitättömän vähäarvoiseksi,
samalla kun väheksytty kasvoi suuriarvoiseksi.

Milloin äiti olisi suostuvaisempi ainoan lapsensa hartaaseen pyyntöön
kuin juuri, kuolinvuoteellaan? Eikö hänen sydäntään silloin pehmittäisi
sekin ajatus, että äidin jättäessä oli sydänystävä tarpeellisempi kuin
koskaan?

Väkijoukko myymäpöydän edustalla liikuskeli ja harveni. Muutamat
ostajat olivat saaneet asiansa toimitetuksi ja antoivat tilaa
toisille. Liisa työntäytyi lähemmä, sai ostoksensa tehdyksi ja kääntyi
kiirehtävin askelin kotiinpäin.

-- Vihdoinkin, tuli terävästi vanhan rouvan keinutuolista Liisan
astuessa huoneeseen.

Sisar Amalia, joka käytti keppiä kulkiessaan ja joka aina uteli
kaikkea, nousi paikaltaan, tulla kompuroi vastaan ja rupesi
tunnustelevasti kuin uteleva lapsi hypistelemään Liisan tuomia
tavaroita. -- Tänne on tullut paketti sinullekin, sanoi hän ohimennen.
-- Se tuotiin vastikään.

Liisa ei vastannut. Hän teki selkoa ostoksistaan samalla kuin
sisimmässään tuskastuneena päätti paketin olevan Malmilta.

Toisten seurassa hän kyllä oli valmis huomauttamaan Malmin hyvistä,
arvonantoa ansaitsevista puolista, mutta jos vain jokin persoonallinen
ystävyydenosoitus tuli vastaanotettavaksi, tuntui se vastenmieliseltä.

-- Sinulle ei ainakaan kannata antaa mitään, pisteli Amalia täti
ruokapöydässä. -- Et ole edes vilaissutkaan pakettiisi.

-- Vielähän minä tästä ennätän. -- Liisa nielaisi viime suupalasensa ja
nousi ottamaan pakettiaan.

Se oli Helsingistä lähetetty rautatiepaketti.

Hän vavahti. Kävi kuin voimakas sähkövirta hänen koko olemuksensa läpi.
Sormet eivät tarpeeksi nopeasti saaneet liestyneitä solmuja aukenemaan.
Silmä koetti tunkea läpi suojaavan kuoren. Ajatus aavisti.

Viimeinen solmu laukeni vihdoinkin. Kansi valahti syrjään. Suojaavat
silkkipaperikuoret aukenivat kahisten.

Hän piteli kädessään suurta kimppua tummia, hehkuvan punaisia ruusuja.
Laatikon pohjalla hän näki kortin, johon oli kirjoitettu: Märchen
Elisabet.

Hän kätki kasvonsa kukkiin -- syvälle kuin hautautuakseen niiden
helmaan. Ruusujen tuoksu hyväili ja huumasi. Oli kuin kauan ikävöity
rakkaus äkkiä olisi ympäröinyt häntä suurena, syleilyynsä tempaavana
aaltona.

-- Keneltä? tuli harvakseen ja painolla vanhan rouvan nurkasta.

Liisan pää kohosi. Voimakkaana lainehtivat tunteet väreilivät hänen
kasvoillaan, mutta vastaus tuli empimättä ja tyynesti.

Vanha rouva ei vastannut. Mutta hän tarttui päättävästi saamaansa
johtolankaan. Liisa oli umpimielinen. Hän oli tyynen tasaisella
käytöksellään erehdyttävän levollisesti asettanut suhteensa Bernt
Silversköldiin kuin kaiken maailman katseltavaksi. Ja kun vanha
rouva itse kaiken aikaa oli ollut vakuutettu lähemmän suhteen
mahdottomuudesta, oli hän työntänyt koko asian syrjään. Mutta nämä
ruusut puhuivat.

Sisar Amalian keppi painui tasaisin kolahduksin permantoon. Hän
kompuroi lähemmä hellaa katsoakseen eikö kahvipannusta saisi pientä
lisätilkkaa herutetuksi. Pitäisihän sitä edes näin joulun alla saada
runsaammin.

-- Sinä olet iloinen kuin suuren perinnön saanut, -- huomautti Emma
Sars katsoen kasvattiaan silmälasiensa alatse.

Liisa heläytti iloisen naurun. -- Ilo perinnöstä, jota ei ole saatu, on
kai sitä iloa, jota ei meiltä oteta pois, koska se ei perustu näihin
näkyväisiin.

-- Ai, ai, lapsi kulta, sinä sitä osaat nauraa! -- Amalia herutteli
pannua haikeana ajatellen sisar Emman heikkoutta käyttää kovin niukkaa
mittaa kahville. Se ei näkynyt unohtuvan häneltä näin juhlienkaan alla.

-- Niin, niin, mitäpä sitä tuossa iässä tietää suruista. -- Amalia
huokasi uudelleen.

-- Ei sen enempää kuin kukkaset kasteesta ja vesihelmistä.

-- Ei sinulta sanoja puutu. -- Vanha rouva hymähti tyytyväisesti.
Hänestä sanoissa oli kuin avain siihen aikaan, jota oli pidetty
salassa häneltä, mutta jonne hän nyt oli päässyt vilkaisemaan. Ja jos
Liisa todella -- vastoin kaikkea luultavuutta -- pääsisi kohoamaan
paroonittaren arvoon, täytyisi hänelle antaa anteeksi paljon.

-- Poroa, ei muuta kuin poroa. -- Amalia laski pannun takaisin
hellanreunalle ja kompuroi takaisin tuolilleen.

-- Porostahan raha maksetaan. -- Vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle
kaupungilla vielä toimitettavista asioista. -- Älä unohda niitä
talonmiehen tupakoita, huusi hän Liisan jo ollessa ovella. -- Ota
Miettiseltä. Siellä myydään alennuksella.

-- Muistan, otan ja tuon. -- Liisa laski portaat voimistelijan
reippaudella, käännähti pihaportista vasemmalle ja suuntasi kulkunsa
keskikaupungille.

Pakkanen tuntui lauhtuneen. Tai oliko muutos ehkä vain tapahtunut
hänessä? Hänen poskiaan aivan poltti. Tungosta ja ahdinkoa synnyttävä
joulukiirekin tuntui nyt hauskalta. Se oli usein ennen tuonut haikeutta
hänen mieleensä. Hänen oma kaipuunsa oli kohonnut huippuunsa toisten
ilopöytien näkemisestä. Mutta nyt -- nyt oli _hänen_ joulunsa tullut.
Nyt oli jokainen odotuksen hetki tämän tungeskelevan joukon keskellä
kuin onnentäysi mitta, jonka hän janoisena nosti huulilleen.

Ihmiset hänen ympärillään tuupiskelivat ja työnsivät toisiaan. Hän näki
joukossa muutamia tuttavia, puristi kättä lähellä seisovien kanssa,
nyökkäsi toisille ja toivotteli hyvää joulua. Hän tunsi tulleensa
kaikkia entistä lähemmäksi. Suru eristi. Ilo yhdisti. Hän tunsi sen.
Ilossa jaksoi tuntea ihmiset veljiksi ja sisariksi, jaksoi muistaa,
että kaikki oikeastaan kuuluivat samaan suureen perheeseen, jonka
jäsenillä suuresti eroavista kokemuksistaan huolimatta sittenkin oli
oleellisin ja tärkein yhteistä.

Miettisen alennuksella myyvä liike oli koonnut ostajia vieläkin
enemmän kuin muut liikkeet. Siellä oli enimmäkseen maalaisia. Liisa
nyökkäsi heillekin ja toivotteli hyvää joulua. Hän muisti kotisaarensa
asukkaita, muisti äitiä ja ensimäistä yhtymistään Berntiin. Hän puheli
tungoksessa lähinnä seisovien kanssa. Ne olivat tuntemattomia, mutta
tuntuivat tutuilta. Hänen naurunsa helisi iloa tartuttavana. Ja kun hän
poistui puodista, katsoivat ihmiset hymyillen hänen jälkeensä. Heistä
tuntui siltä kuin olisivat saaneet jotain iloista kotiinkin vietäväksi.

Toimitettuaan kaikki muut asiansa poikkesi Liisa suorittamaan
viimeiseksi säästyneet ostokset Röllerin puodissa.

Raskas ilma tulvahti oven avauksessa vastaan ja sankka ihmisjoukko
ennusti pitkällistä odotusta, mutta Liisalle loistivat lukemattomat ja
kirkkaat jouluvalot.

-- Iloista joulua, toivotteli Malm ojentaessaan Liisalle valmistamansa
paketit.

-- Kiitos. Sitä samaa teille.

Malm huomasi hänen silmiensä kirkkaan säteilyn ja se riipaisi hänen
sisintään omituisen kipeästi. -- Hauskaksi se kai tuleekin, lisäsi
hän pistäen kantonappulan paketin silmukkaan. -- Elämä näyttää olevan
teille kuin silkkiä.

-- Sanokaa pikemmin että se on kuin ruusuilla kulkemista. Sitä se
todellakin on. -- Liisa nyökkäsi, raivasi itselleen tietä väkijoukon
läpi ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.

Mutta iloisen naurun kaiku väreili vielä kauan ilmassa. Malm koetti
olla kuulematta sitä. Hänellä oli kiire.


6.

Pyhät olivat ohi. Juhlista oli siirryttävä arkeen. Sitä tiesi vaihdos
monelle -- kouluihmisille etenkin. Liisalle ei. Hänen juhlansa oli
ovella, hän tunsi sen. Juhlien aikana oli Bernt tietysti tahtonut pysyä
kotona isänsä luona. Mutta nyt, kun hän tiesi Liisan työkauden pian
alkavaksi, hän varmaan tulisi.

Ja hän tuli.

Liisa istui paraikaa tutkimassa vastailmestynyttä koulukirjaa, kun
ovikello soi. Kaupungin paraimman vieraskodin pikku passari astui
kirje kädessään sisään. Bernt oli saapunut aamujunalla ja tiedusteli
kirjeessään missä ja milloin he voisivat, tavata toisensa kahden kesken.

    Illalla 1/2 8 omassa yksityisessä huoneessani. Asun nykyään mamman
    talon viereisessä talossa. Sisäänkäytävä on pihan puolella.
    Nimikorttini näet ovella. Määrään näin myöhäisen ajan saadaksemme
    varmasti olla rauhassa. Siihen aikaan ei kukaan hyvässä
    kaupungissamme lähde toisia tapaamaan.

    Oma rakkaani, ikävöiden odottaa sinua suruasi sureva, onnellesi
    elävä Märchen Elisabet.

Hän sulki vastauksen kuoreen ja antoi sen pojalle. Sitten jäi hän
ikkunaan katsomaan tiehensä juoksevan jälkeen.

Tuollainen lyhyt pieni kirjelippunen, miten siihen saattoi panna kuin
koko sisimpänsä! Ja miten saattoi katsella sen perille viejää, aivan
kuin olisi uskonut koko elämänsä onnen hänen käsiinsä!

Kaksi tanakkaa säärtä ja harmaa takinlieve vilahtivat vielä kerran
kadunkulmauksessa. Sitten oli poika kadonnut näkyvistä.

Liisa kääntyi huoneeseen päin ja loi ihmettelevän, uneksivan katseen
ympärilleen. Oli odotettava vain muutamia tunteja ja sittekin tuntui
tuo aika nyt sietämättömän pitkältä.

Hän viskasi kiireisesti päällysvaatteet päälleen, tarkasti laatikkoa,
johon hänellä oli tapana erottaa rahat kuukauden juokseviin menoihin,
otti siitä summan, jonka suuruista hän ei tavallisissa oloissa koskaan
olisi sallinut itselleen ja läksi ostamaan kukkia.

Palattuaan hän järjesti kotinsa juhla-asuun ja läksi sitten vanhusten
luokse päivällisille.

Luuvalo oli kaiken yötä valvottanut Amalia-tätiä. Tämä oli siitä syystä
haikeimmillaan. Vanha rouva oli tapansa mukaan tuskastunut sisareensa.

Amalia pyyhki silmiään ja valitteli Liisalle.

-- Älä siinä taas ruikuta, katkaisi vanha rouva. -- Olisit Pietarissa
elämässä sillä, mitä Albrechtisi ansaitsi, niin tietäisit miltä
sydäntalvi ja luuvalo tuntuvat.

-- Kovaa se on tämä sisarenkin leipä. -- Amalia tukahdutti
nyyhkytyksen. -- Aina sinä siitä muistutat ja vedät vielä Albrechtinkin
siihen, vaikka sinä itsekin olisit ottanut hänet, jollet silloinkin
olisi ajatellut tämän maailman hyvyyttä.

-- Tämä kova sisarellinen leipä voi äkkiä loppua sinulta. -- Se
sanottiin yksikantaan ja nasevasti. Sitten vanha rouva rupesi puhumaan
Liisalle omista huolistaan. Näin talvisydännä oli hänen makuuhuoneensa
kovin kylmä. Amalian huone oli nykyään paljon paremmassa kunnossa. --
Sinullehan tämä kaikki kuitenkin kerran joutuu. Saisit nyt jo etukäteen
korjailla vähän omillakin varoillasi. Tällainen kaupungintalo nielee
paljon. -- Miksen -- saatanhan minä. -- Liisa tuskin kiinnitti huomiota
sanoihinsa. Hän oli jäänyt ajattelemaan tällaista kylmää ilotonta
vanhuutta, jolloin mieli askarteli vain omissa pienissä pyyteissä,
katkeruudella kohdistuen sekä menneisyyteen, tulevaisuuteen että koko
ympäristöön.

Ehkäpä ihminen oli vaarassa tulla tällaiseksi, jos ei saanut tuntea
suurta, lämmittävää, elämän kaikkein jaloimpia puolia kehittävää
rakkautta. Mutta joka sen kerran tunsi -- -- --

"Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet".

Hän tunsi Berntin syleilyn sellaisena kuin se häntä ympäröi heidän
onnensa suurena juhlahetkenä, kun luontokin rajuilman jälkeen pukeutui
pyhäiseen juhla-asuun.

Sellainen kokemus sinänsä oli täynnä elämän ylitsevuotavaa rikkautta.
Sen varassa jaksoi elää jähmettymättä ja katkeroitumatta.

Amalia-täti nosti vettyneen katseen nypläyksestään. Hän näki ilohohteen
Liisan kasvoilla ja oli kohta selvillä sen alkujuuresta.

-- Niin, niin, hyvä sinun on iloita. -- Olet nuori, työkykyinen
ihminen. -- Raskaat huokaukset täydensivät sanojen sisältöä. -- Ja
jos sairautta sattuisi, on tiedossa perintö, jonka koroilla voit elää
huolettomasti.

Vanha rouva rykäsi kuivahkosti, pyyhkäisi tavanmukaisessa kylmässä
hiessä olevaa leukaansa ja hymyili kämmenensä takana. Hänen
laskutaitonsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin. Sen hän Amalian sanoista
ymmärsi. Mitäpä hän vielä olisi päättänyt, kenelle hän jättäisi
omaisuutensa. Vielä hänellä oli aikaa siihen. Oli vain tehnyt mieli
härnäillä Amaliaa. Ja eikös tämä heti mennytkin ansaan.

Liisa katsoi kelloaan, tarjoutui hieromaan tädin särkeviä jäseniä ja
jutteli kasvatusäitinsä kanssa tämän huoneessa tehtävistä korjauksista.
Viimein hän uudelleen katsottuaan kelloaan nousi lähteäkseen.

Avatessaan oven omaan huoneeseensa, tunsi hän astuvansa onnelaansa.
Huoneen hiljainen äänettömyys tuntui väräjävän onnenaavistuksissa.
Katukulmauksesta loi himmeä lyhty kajastuksensa huoneeseen. Sen valossa
häämöitti huoneen valkea kalusto paistavan puhtaana kuin morsiuspuku.

Liisa painui pieneen keinutuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä. Hänelle
tuli voimakas tunne siitä, että hän uudelleen oli rakkauden pyhässä
uhrilehdossa. Mutta nyt hän oli tullut sinne saadakseen takaisin sen,
minkä hän kerran suuressa tuskassa oli uhrannut. Se annettaisiin
hänelle takaisin sitä varten, että hän saisi kantaa rakkautensa lahjan
ehjänä ja puhdistuneena hänelle, joka nyt suuressa surussaan paremmin
kuin koskaan ennen oli sen tarpeessa.

Tämä hiljainen odotuksen hetki oli hänelle uusi, pyhä rakkaudelle
vihkiytymisen hetki, jolloin hän sai kuin koota sisimpänsä sitten
voidakseen koko olemuksellaan antaa ja vastaanottaa. Kuinka tällainen
hetki saattoikin aivan kuin sulkea itseensä sekä menneisyyden että
tulevaisuuden! Sitä eli kaikessa yhtaikaa. Ajatukset ja tunteet
olivat kuin paikan ja ajan siteistä vapautuneet. Ne liitelivät
sinne tänne, nousivat ja laskivat, leikkivät ja lepäilivät aivan
kuin oikukas aallokko sen tuulisen salmen suussa, joka kotisaaresta
johti vesien aukealle valtatielle. Ne veivät hetkeksi lapsuusajan
karuun ilottomuuteen ja äitiin, joka ei koskaan näyttänyt äidinmieltä
lapselleen, sitten Berntiin, hänen kotiinsa, hänen suruunsa ja
pitkäaikaisen eron raskauteen.

Mutta mikään muisto ei enää tuntunut katkeralta. Kaikki oli sittenkin
ollut kehittämässä ja kasvattamassa. Kaikki yhdessä oli luonut hänestä
sen täyskypsän naisen, joksi hän nyt tunsi itsensä. Suru ei enää
peloittanut enemmän kuin ilokaan. Hän oli kuin niistä kylläkseen
saanut, joka kokemansa nostamana on päässyt vaihtelevien eläymysten
yläpuolelle, noussut niiden aallokossa keinuvasta kaarnasta niiden
herraksi ja niistä nauttijaksi.

Hän tunsi kasvaneensa rikkaaksi ja voimakkaaksi. Hän sai kuin kädet
täynnä antimia astua armastaan vastaan antaakseen paljon paljon
kadottaneelle.

Kello jossain läheisyydessä löi harvaan ja juhlallisesti seitsemän.

Liisa kavahti pystyyn ja rupesi sytyttelemään tulia.

Himmeä amppelin valo loisti pian katosta ja pöydällä paloi iloisesti
kolmihaarainen kynttilänjalka.

Liisan täytyi ajatella kesäyötä, jolloin hän erotessaan Berntistä tunsi
olevansa keskellä syksyn valotonta aikaa.

Nyt oli hänen kesänsä koittanut.


7.

-- Oma armaani, -- rakas äiditön poikani! -- Liisa nosti Berntin
pään äidillisen hellästi polveltaan, suuteli hänen kaihon täyttämiä
silmiään, jotka nyt surussa näyttivät kauniimmilta kuin koskaan, ja
koetti katseensa lämmöllä sytyttää ilonvälkettä niihin.

-- Ja saammeko me nyt omistaa toisemme vanhempiesi täydellä
suostumuksella? -- Hän sanoi sen hyvin hiljaa, melkein kuiskaamalla.
Tuntui miltei vaikealta käydä puhumaan omista asioista, mutta hänen oli
mahdoton enää pidättää tuota kysymystä. He olivat tähän asti puhuneet
yksinomaan Berntin oloista, hänen äidistään ja tämän kuolemasta sekä
kaikesta siihen kuuluvasta.

Jälleennäkemisen ilokin oli vaatinut osansa ajasta. Mutta nyt tunki tuo
kysymys esiin aivan väkipakolla.

Bernt kohotti katseensa Liisaan. -- Suruni ollessa suurimmillaan
siunasin sinua, rakkaani, joka et antanut taivuttaa itseäsi särkemään
suhdettani äitiin. Sinä tunsit minut siinä suhteessa paremmin kuin
minä itse. Meidän suhteemme olisi nyt särkynyt, jos se silloin olisi
rakentunut. -- Hän piteli Liisan kättä omassaan ja painoi sen kerta
toisensa jälkeen huuliaan vasten. -- Sinä rakas, rohkea ja luja, --
kuinka sinua rakastan!

Liisa laski vapaan kätensä hyväilevästi Berntin päälaelle. -- Rakas,
sanoi hän hiljaa, vanhempiesi täydellä suostumuksella saan nyt sanoa
näin? Niinhän? -- Ääni oli täynnä levollisuutta ja luottamusta. Käsi
valahti päälaelta kaulalle ja jäi siihen. -- Äitisikin suostumuksella,
lisäsi hän hiljaa ja hartaudella.

-- Sinä olet ymmärtänyt minua väärin. -- Bernt teki liikkeen kuin
noustakseen, mutta jäi yhä istumaan pää painautuneena Liisaan ja
käsivarret polvien varassa.

-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Bernt liikahti taas. Liisa tunsi
hänen kätensä vavahtavan. -- Minun olisi tietysti pitänyt puhua siitä
kohta. Mutta minä en jaksanut. Minun täytyi saada jakaa kaipuuni sinun
kanssasi. Ja minä tarvitsin itselleni vahvistukseksi saada maistaa
jälleennäkemisen iloa.

-- Mutta Bernt, minä en sittenkään käsitä? -- Omituinen, käsittämätön
pelko pani Liisan sisimmän vavahtamaan. Oli kuin perustus äkkiä olisi
pettänyt hänen jalkojensa alla. Kaikki horjui.

Lujalla tahdon ponnistuksella hän kuitenkin tyynnytti mielensä. Itse
pääasian suhteen oli erehdys mahdoton. Berntin äiti oli kuollut. Ja
Bernt oli tämän jälkeen tullut hänen luokseen sama suuri rakkaus
sydämessään kuin ennenkin. Nämä tosiasiat pysyivät järkähtämättöminä,
eivätkä mitkään toisarvoiset asiat niiden rinnalla voineet merkitä
sanottavia.

-- Liisa! -- Bernt oikasihe ja katsoi Liisan silmiin kuin katseellaan
taivuttaakseen häntä oman katsantokantansa puoleen. -- Kun puolitoista
vuotta takaperin ensi kertaa puhuin vanhemmilleni rakkaudestamme, oli
äiti erityisesti sitä vastaan. Koeta ymmärtää, että se on kirjoitettava
hänen äidillisen hellyytensä laskuun.

Liisa nyökkäsi. -- Jatka, sanoi hän, sisimmässään taistellen voitolle
pyrkivää aavistusta vastaan.

-- Hänen sairautensa oli lyhytaikainen. Muutos huonompaan päin tapahtui
aivan äkkiä ja odottamatta. Olisin ikäni syyttänyt itseäni hänen
kuolemastaan, jos silloin olisin ahdistanut häntä omilla toiveillani.

Liisa nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut sanaakaan. Berntkään ei
jatkanut. He istuivat kumpikin ison aikaa vaieten kärsien äänettömyyden
loppumattomilta tuntuvien hetkien raskaudesta.

Liisa yritti muutaman kerran sanoa jotain, mutta suuri sisäinen
ahdistus salpasi häneltä äänen.

Vihdoin karkasi Bernt pystyyn. -- Miksi et sinä puhu? Sinun täytyy
armahtaa ja ymmärtää. Puhu, -- puhu! Sinä voit!

-- Sanojesi paljastama todellisuus on rautaisen armoton. Se kuristaa
minut.

-- Ja mikä on niin kovaa? Sekö etten kuolevalta äidiltäni voinut
kerjätä hänen suostumustaan? -- Bernt paisutti ääntään kuin
ulkonaisella voimalla lisätäkseen sanojensa painavuutta. -- Liisa, sinä
luja ja rohkea, älä ole pikkumainen. Älä tuhoa onneamme turhan tähden.

Liisan painunut pää kohosi. Hänen katseensa oli lasittunut ja jäykkä,
kasvoille levisi peloittava kalpeus. -- Minä ymmärrän, -- sai hän
viimein vaivalla sanotuksi, -- ettei kenelläkään ole oikeutta omin
pyytein häiritä kuolevaa. Sen minä ymmärrän. Kaikki muu on minulle
käsittämätöntä.

-- Mikä kaikki?

-- Esimerkiksi se, että näin ollen äitisi kuolema jollain tavoin voi
vaikuttaa tulevaisuuteemme ja onneemme. Bernt, eihän ihminen lakkaa
olemasta siksi, ettei hän ole näkyväisessä muodossa luonamme. Siinä
tapauksessa olisi elämä narripeliä, huono, kannattamaton kauppa,
joka päätetään asianomaisten tahtoa kysymättä. Ei kysytä keneltäkään
tahtooko hän syntyä tänne. Täytyy vain tulla. Toisille on elämä hieman
helpompaa, toisille aina ylivoimaisen raskasta, -- kaikille vaikeata.
Bernt, tällaisella elämällä täytyy olla tarkoituksensa, joka tekee
sen kannattavaksi. Enkä luule, että löydämme kyllin kannattavaa
tarkoitusta, ellemme usko rajan toisellakin puolella jatkuvaan elämään.
Kun ihminen kärsii, oppii hän etsimään tällaista kannattavaa elämän
tarkoitusta. -- Ja Bernt, minä olen kärsinyt, kärsinyt syvästi. Anna
anteeksi, Bernt, mutta eikö rakkautesi näinä puolenatoista vuotena
olisi voinut puhua siksi selvästi ja voimakkaasti äidillesi, että hän
pyynnöittäsikin olisi antanut sinulle siunauksensa? -- En tahtoisi
tehdä sinulle vääryyttä, enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta,
että itse jonkunlaisen arkuuden vuoksi olet jättänyt asiat tälle
kannalle. Te miehet, te olette niin toisenlaisia kuin me. Tokkohan te
koskaan niin voitte taistella onnenne puolesta kuin me? Te katsotte
usein etäämmälle kuin me. Mutta nainen katsoo syvemmälle, Bernt, --
syvemmälle.

Hän oli puhunut kuin se, joka kauan vaiettuaan sanoin etsii vapahdusta
musertavasta taakasta. Hänen katseessaan oli jotain haavoittuneen
eläimen värähtävästä tuskasta ja koko hänen olentonsa vapisi.

-- Aiotko yhdellä iskulla riistää minulta kaikki? Siinä tapauksessa on
rakkautesi kova.

Taas painui värähtävän tuskan ilme entistä syvemmäksi Liisan
katseeseen. Hän kohotti kätensä kuin väistääkseen iskua.

-- Onko, -- sanoi hän särkynein äänin. -- Minä en ymmärrä. Olin
ennättänyt iloita niin syvästi, siksi olen nyt kuin huumauksessa iskun
kovuudesta. Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut. Tai onko isäsi --?

Bernt pudisti päätään. -- Minä tahdoin ensin puhua sinun kanssasi.

Mutta Liisa tarttui kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi. Hän tahtoi
uskoa. Ja hän tahtoi saada uskonsa ja toivonsa tartutetuksi Berntiinkin.

-- Hänellä voi olla äitisikin suostumus.. Ethän sinä tiedä, kun et ole
puhunut.

Mutta Bernt vain pudisti päätään. Isä tiesi minne Bernt oli
matkustanut. Totta kai hän olisi sanonut sanan, jos hänellä olisi ollut
täydellinen suostumus annettavana. Mutta hän oli ollut samanlainen
kuin ennenkin, -- ei ainoastaan surunsa murtama, vaan omituisesti
suunniltaan, -- aivan kuin päästään vähän sekaisin. Eikä vain surusta.
Berntillä oli tunne siitä, että alla piili jotain muutakin, että
vanhempien välillä oli tapahtunut jotain kummallista, järkyttävän
repivää, joka ehkä oli ollut aiheena siihen, että äidin alussa lievä
tauti äkkiä muutti luontoaan.

Mutta mikä toisi selvyyttä tähän hämäryyteen? Isältä ei voinut
kysyä. Itsestään hän ei puhuisi. Eikä mikään vanhempien onnellisessa
ja sopusointuisessa yhdyselämässä antanut selvitystä ristiriidan
syntymisen suhteen.

-- Jos minä tietäisin, -- -- jos ymmärtäisin? -- Liisa seisoi Berntin
edessä kädet ohimoille painettuina kuin kootakseen ajatuksiansa. --
Enhän minä epäröisi, en hetkeäkään, jos isäsi suostuisi ja jos hänellä
olisi edes jotain sovittavaa sanottavana äitisi kannasta. Kaksi, jotka
vuosikymmeniä ovat eläneet onnellisina yhdessä, tuntevat toisensa
siksi hyvin, että he tällaisessa asiassa sanoittakin tuntevat toisensa
mielen. Mutta jollei isäsi tiedä mitään eikä omasta puolestaan ole
muuttanut kantaa, en todellakaan ymmärrä, missä suhteessa asema olisi
muuttunut.

-- Äiti ei siitä enää kärsisi. Isä on varmaankin suostuvaisempi,
etenkin nyt, kun hän omasta kipeästä kokemuksestaan tietää, mitä
tuhoavan suurta tuskaa rakkaimman kadottaminen tuottaa.

-- Mistä me tiedämme, ettei se tuota äidillesi tuskaa? Kuka tietää ja
tuntee, miten lähellä täältä siirtyneet ovat meitä? Mikä takaa meille,
ettei äitisi kirous haudastakin nousisi tuhoamaan onneamme?

Liisa kulki suuressa sisäisessä tuskassa edes ja takaisin lattiata
pitkin. Hänen tuskansa tuntui sietämättömältä ja kuitenkin hän nyt
yhtä selvästi kuin edelliselläkin kerralla tunsi velvollisuudekseen
pysyä lujana ja järkähtämättömänä. Koti -- hyvä koti oli pyhäkkö, jota
ei kukaan rangaistuksetta särkenyt. Hänen oma katkera orpoutensa oli
opettanut häntä palvomaan onnellista lapsuudenkotia paikkana, jonka
läheisyydessä kaikki pieni, arkinen ja itsekäs oli mielestä riisuttava.

-- Bernt, -- Liisa pysähtyi hänen eteensä. Väräjävä tuskan ilme katosi
hänen katseestaan, pää kohosi, silmät säihkyivät, koko olemus oli
yhtenä ainoana hehkuvana ilmauksena häntä hallitsevan tunteen voimasta.

-- Bernt, vieras riisuu kengät jaloistaan astuessaan kodin pyhäkköön.
Minä riisun mielestäni omat onnentoiveeni, hartaimman, syvimmän
sydänhaluni.

Bernt tuijotti sanattomana Liisaan. Hänen kauneutensa ja se syvä,
voimakas tunne, joka hallitsi häntä, piti Berntiä hetken kuin
lumeissa. Mutta sitten Bernt karkasi pystyyn. Hän aivan raivostui
ajatuksesta, että sellainen nainen kuin Liisa, jolle oli suotu kaikki
mitä mies vaimoltaan saattoi pyytää: kauneutta, älyä, ihanteellisinta
naisellisuutta sulautuneena kiehtovan omaperäiseen yksilöllisyyteen,
että tällainen nainen kieltäisi sekä itseltään että häneltä elämän
suurimman onnen -- ja ehkä vain sen tähden, että kuolevalta jäi
sanomatta se vapauttava sana, joka hänellä oli hallussaan.

-- Liisa, -- Liisa, sinä et saa, kuuletko? -- Hän kävi kaksin käsin
Liisan ranteisiin ja puristi niitä kuin ulkonaisella voimallaan
pakoittaakseen Liisaa taipumaan.

-- Liisa, sinä _et saa_ tehdä minua mielettömäksi. Muista mitä minä
vasta olen kadottanut. Anna armahtavaisuuttasi, jollet vapaasti rohkene
antaa rakkauttasi. Jos sinä toistamiseen riistäydyt minulta, täytyy
minun osaksi syyttää itseäni siitä. Enkä minä jaksa sitä.

-- Me jaksamme, jaksamme ihmeitä, kun kova ja armoton pakko vaatii.
-- Liisan katse painui Berntin katseeseen teräksisen taipumattomana.
-- Sinussa on ollut syytä. Minä en pääse siitä. Mutta minäkin joudun
syylliseksi. Elämä on usein niin kumman armotonta, että joudumme
rikkomaan juuri siinä, missä me olemme olleet noudattavinamme kaikkein
korkeimpia ihanteita. -- Miksi en minä kerjännyt ja pyytänyt sinua
tekemään voitavaasi vanhempiesi taivuttamiseksi? Miksi minä kohta
ja niin kokonaan väistyin tieltäsi? Minä kai olin siinä suhteessa,
sairaloisen arka. Sinä arkailit rakkaudesta vanhempiisi. Minun olisi
pitänyt olla kannustamassa sinua.

Mutta silloin nousi ritarillisuus Berntissä. Hän hellitti otteensa
Liisan ranteista, katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi matalaksi
painuvalla äänellä: -- Sinä luotit minuun.

Silmänräpäyksen kuluttua hän nyyhkytyksestä vavisten painui
tuolinkaidetta vastaan.

Kello jossain viereisessä huoneessa löi harvakseen 12. Lyönnit
helähtivät hitaasti, pitkäin lomien jälkeen, jotka olivat kuin
kuluneiden tuntien sisältöä merkitseviä ajatusviivoja. Lyönnin loputtua
saattoi erottaa väräjävän jälkikaiun. Siinä oli kuin kamppailevan
sydämen sisäistä vavahtelua.

-- Sydänyö on ohi. Bernt, meidän täytyy kai erota. -- Liisa laski
kätensä Berntin painuneelle otsalle. Se oli kylmässä hiessä.

-- Rakkaimpani, rakkaimpani! Bernt katsoi avuttomasti Liisaan. Jos
hänellä olisi ollut hivenenkään verran toivoa isänsä suhteen, kuinka
helppoa olisikaan silloin ollut kiiruhtaa. Mutta nyt -- -- --

-- Isän kanssa kahden, me kaksi surun murtamaa. Sinä et aavista, miten
avuttomia me olemme!

Liisan huulet värähtivät katkerasti. -- Teidän täytyy jaksaa, niinhän
minunkin. Eikä meitä naisia suinkaan suojele vähemmän kehittyneiden
olioiden vähempi tunneherkkyys!

Hän katui samassa, kun kuuli omien sanojensa särähtävän soinnun.
Sen oli synnyttänyt katkera tunne siitä, miksi tämä ilta, jota hän
hääiltaansa suurempana juhlana oli odottanut, oli muodostunut. Ja
samalla hän oli kuin vilahdukselta nähnyt sen näännyttävän autiuden,
jonne hänen tiensä vastaisuudessa painuisi.

Tänään vanhusten kinastellessa oli harmaa jokapäiväisyys ollut helppo
kantaa. Bernt ja onnihan odottivat. Mutta vastaisuudessa -- -- --

Liisa vavahti kuin vilussa. -- Bernt, sanoi hän hiljaa. Mutta Bernt
ei vastannut. Hän oli kuullut katkeruuden Liisan äänessä ja se nosti
sisäisen raivon uudelleen hänessä.

-- Liisa, oletko ensinkään ottanut huomioon, että sinä voit tappaa
rakkauteni? Sinä työnsit minut viime kerralla luotasi. Ja nyt
uudelleen. -- Äänessä oli uhmaa.

-- Sinä olet siunaten kiittänyt minua lujuudestani silloin.

-- Se koski sitä kertaa. Nyt minä rukoilen -- kerjään. Armahda! --

Hän oli heittäytyä polvilleen, mutta Liisa torjui sen.

-- Ei niin, Bernt! Rinnan on meidän kurottauduttava kohti sitä voimaa,
mikä auttaa meitä oikean ymmärtämiseen ja sen toteuttamiseen.

-- Rakkauden surmaaminen ei voi olla oikein. -- Bernt taisteli kuin
henkensä edestä.

-- Rakkaudesta lähtenyt halu tehdä oikein ei voi olla kuolinisku
oikealle rakkaudelle. Mikä siitä kuolee, saa kuolla.

-- Minä olen ihminen, enkä ihanne, mutisi Bernt raskaasti nojaten
etehisen ovipieleen. Hänellä oli jo päällysvaatteet päällään. Hän ei
enää katsonut Liisaan, ei hyväillyt. Hän kulki hoippuen kuin juopunut.

Liisa työnsi hänet hiljaa, puoleksi pakottavasti ovesta. -- Minä
odotan, kuiskasi hän, -- muista se. Aina, -- aina.

Bernt kuuli sanat, mutta hän ei uskaltanut katsoa taakseen.

Silloin Liisa apua pyytävästi kohotti katseensa taivaalle. Mutta siellä
ei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Taivas oli sakean tummassa
usvassa. Oli ruvennut hienostaan satamaan lunta, käärinliinoiksi
kuolemaan kangistuneelle luonnolle.


8.

Liisa istui suuren nurkkapeilin edessä Elna Rönnströmin huoneessa.
Huone oli sama, jossa Elna edellisenäkin kesänä oli asunut. Tällä
hetkellä se kuitenkin paremmin muistutti mullin mallin käännettyä
varastohuonetta kuin Elnan houkuttelevan viihtyisää suojaa. Kaappien
ovet ja laatikot olivat selko selällään, tavaroita oli levitetty joka
paikkaan ja Elna itse penkoi vimmatusti matka-arkkunsa sisältöä.

-- Vihdoinkin. -- Hän vetäsi voitonriemuisesti esille suuren mustan
tekotukan, kulki muutamin vallattomin tanssiaskelin Liisaan päin ja
rupesi kampaamaan häntä. Liisan oma vaalea, kiharainen tukka vedettiin
nuolaistun kireälle, ja musta tekotukka suorittiin huolellisesti sen
peitteeksi alas kulmille asti.

-- Katsos näin, ihanaiseni! Nyt pakkaan nämä laitokset tavaroitteni
joukkoon ja kun huomenna Helsingissä peitän kukoistavan värisi
puuderilla ja mustaan kulmakarvasi, takaan, ettei kukaan epäile
tummanvakavaa, keski-ikäistä ihmistä vaaleaksi kaunottareksi.

Liisa vilkaisi vielä kerran peiliin. Toisessa suupielessä pilkehti
vallaton veitikkamainen nauru, toinen värähti haikeasti.

Elna pakkaili taas. Sitä tehdessään hän iloisesti hyräili. Liisa kuuli
useampaan kertaan sanat: "Lilla röda rönnebär, lilla söde hjärtanskjär".

Liisan sisintä riipaisi. Huolimatta omista oloistaan olisi hän voinut
iloita Elnan puolesta, jollei aina omituinen pelko olisi ahdistanut.
Hän tiesi itse asiassa yhtä vähän kuin ennenkin Elnan oloista, mutta
hän oli selvästi huomannut, että suhde, jonka olemassaolon hän jo vuosi
takaperin oli aavistanut, oli yhä lujemmin kietonut Elnan. Ja että se
oli suhde, joka ei mutkattomasti voinut päättyä kihlaukseen, sen hän
myöskin oli käsittänyt.

-- Lilla röda rönnebär, -- kuuli hän taaskin. Äänen hyväilevä sävy vei
hänen ajatuksensa etäälle. Hänen tuli haikean ikävä.

Tuollainen lämmin, hyväilevä sävy ja katse, jonka tuli etäälle
painuneesta entisyydestäkin saattoi polttaa, mikä ihmeellinen vetovoima
niillä olikaan! Aivan samanlainen kuin kosken pehmeillä kuohuilla,
jotka lopulta vetivät katsojaansa vastustamattomalla voimalla.
Muistotkin yhä vielä veti samanlaisella voimalla. Lujaksi luotu oli
luja ratkaisun hetkenä. Mutta voi, miten avuttoman heikoksi usein
jälestäpäin tunsikaan itsensä, miten peloittavan valmiiksi antautumaan!

Liisan tuli yhtäkkiä hyvä olla siitä, että hän nyt ainakin oli
yrittämässä jotain. Aie oli rohkea. Se ei ikinä olisi johtunut hänen
mieleensäkään, elleivät ulkonaiset olot suorastaan olisi olleet häntä
sysäämässä. Nytkin vielä heräsivät kaikenmoiset epäilykset ja huolet.
Mutta lopulta kiertyi ajatus sittenkin takaisin siihen, että oli
yritettävä. Jos asia ottaisi onnistuakseen, avautuisi kyllä uusissa
vaikeuksissa uudet mahdollisuudetkin. Eikä se niin vaarallista olisi,
jos Bernt esimerkiksi sattuisi tuntemaan, kunhan ei vain vanha
parooni -- -- --

Koulutyttömäinen seikkailuilo hytkäytti hetkeksi Liisan sisintä.
Mutta siitä ajatus uudelleen kääntyi Elnaan. Oliko ihme, jos hänkin
jollain tavoin taisteli omistaakseen sitä, joka suuren sisäisen tunteen
perustuksella tuntui olevan omaksi luotu?

Liisa kokosi hätäisesti tavaransa. -- Hyvästi nyt, Elna. Meidän täytyy
pitää kiirettä, jottei juna jätä. -- Hän oli samassa oven ulkopuolella.
Mutta Elna saavutti hänet, sai kietaistuksi kädet ystävänsä kaulaan ja
puristi häntä.

-- Täytyyhän minun edes kiittää sinua tämän meidän toisen kesämme
loppuessa. Minusta meidän ystävyytemme on suorastaan ihailtavaa. Se ei
sido koskaan eikä missään suhteessa, se vain antaa. -- Elnan iloinen
katse muuttui hämäräperäisen kaihoavaksi. Se ilmaisi hänen ajatustensa
liitäneen etäälle.

-- Elna, sinä kiität! -- Sisäinen tuska nousi Liisan katseeseen.
-- Tietäisit miten kehnoksi ystäväksi minä usein tunnen itseni.
Vapaudenrakkaus pakottaa minut vaikenemaan. Mutta on kuin ystävyys
vaatisi minua puhumaan. Elna, minä ymmärrän, että voimme joutua
ristiriitoihin, jotka ovat hirveän vaikeat selvittää. Mutta
"rehellisyys maan perii", koskipa rehellisyys rahaa tai rakkautta.
Kierous kostautuu aina. Usko minua. Vaadi siis avonaista, rehellistä
suhdetta, oli se miten vaikeata tahansa.

Hän oli menossa ennenkuin Elna ennätti vastata. Kun hän kiiruhtaessaan
puolijuoksua katua pitkin kadunkulmauksessa teki äkkikäänteen, oli hän
vähällä törmätä kiinni vastaantulijaan. Tämä ennätti kuitenkin väistää
ja jäi lakki kohteliaasti koholla katsomaan Liisaan.

-- Neiti Spets, voitteko tekin olla hajamielinen?

-- Siltä näyttää. -- Liisa nauroi tuota heleätä nauruaan, josta Malm ei
koskaan saanut kyllikseen. Se uhkui niin voimakasta elämäniloa, että
hän usein oli tarttunut siihen kuin nälkäinen leipään.

Liisa jäi tahtomattaan yhä seisomaan paikalleen. Malmin katseessa oli
jotain, joka pidätti häntä. Ja samalla tuli mieleen, että he ehkä eivät
tapaisi pitkiin aikoihin ja että Malm oli yksi niitä harvoja -- ehkä
ainoa, joka todella rehellisesti tulisi kaipaamaan häntä.

-- Herra Malm, minä aion tänään lähteä pienelle matkalle, joka kuka
ties venyy pitkäksikin. Hyvästi siis!

Malm tarttui hänelle ojennettuun käteen. Hän ennätti tuntea, miten
aution tyhjäksi koko pikkukaupunki kävisi, mutta hän pudisteli
hartaasti Liisan kättä toivotellen onnea matkalle. -- Kerrassaan
tarpeellista onkin, että pääsette vähän liikuskelemaan. Ihanhan te
muuten homehtuisitte vanhustenne seurassa.

-- Eipä silti, mutta nuorena täytyy tehdä jotain tulevaisuutensakin
hyväksi, väisteli Liisa.

Niin, niin, sitä puolta Malm hyvin käsitti. Siitä syystä hänkin aina
pyrki kirjojensa seuraan, kun ei päässyt matkustelemaan. -- Ette te
voi aavistaa, neiti, miten usein olen halunnut keskustella kanssanne
monenmoisista asioista -- esimerkiksi kirjoistani. Minä tutkin tässä
yhteen aikaan hyvin innokkaasti Mereshkovskyä. Mitä te oikeastaan
arvelette hänen uskonnollisfilosoofisesta järjestelmästään? --
Mutta anteeksi, eihän tämä ole sopiva hetki keskusteluihin. Teillä
on kiire. Syyttäkää kuitenkin osaksi itseänne tästä. Ensiksikin
hajamielisyyttänne ja sitten sitä, että vasta olitte niin -- niin,
kuinka minä oikeastaan sanoisin?

-- Olin kai vähemmän luokselaskematon kuin tavallisesti?

Malm nauroi ja nyökkäsi.

-- Läheisen lähdön johdosta, selvitteli Liisa nauraen, puisti uudelleen
kättä ja kääntyi sitten entistä paremmalla vauhdilla jatkamaan matkaa.

Parin tunnin kuluttua kulki hän jo edes ja takaisin asemasillalla
odotellen Elnaa. Hänen kulkiessaan siinä vetäytyi hänen suunsa muutaman
kerran makeaan hymyyn. Koko tämä matkahomma oli siksi erikoinen,
että häntä itseäänkin nauratti. Kun tuuma ensi kertaa johtui hänen
mieleensä, oli hän työntänyt sen mielettömyytenä luotaan. Mutta se
oli herännyt uudelleen ja yhä uudelleen itsepintaisella sitkeydellään
vähitellen voittaen jalansijaa hänen harkinnassaan. Berntin sanat:
"Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme", olivat häntä myöskin
vetäneet. Ja sitten sekin, että hänelle tässä aivan itsestään tarjoutui
tilaisuus jollain tavoin taistella onnensa puolesta. Bernt oli kyllä
kirjeistä päättäen tehnyt kaikkensa isänsä tahdon taivuttamiseksi.
Mutta nainen taisteli sittenkin toisella tavalla onnensa puolesta kuin
mies. Eikä hän toistamiseen tahtonut tuntea itsesyytöksiä siitä, että
passiivisesti oli vetäytynyt syrjään.

Ja kun juuri se lehti, jossa ilmoitus oli, piti sattua hänen käteensä,
vaikkei hän niinä päivinä ollut säännöllisesti tullut lukeneeksi
sanomia! Ja lisäksi sattui Elna, jonka apu oli tarpeen, olemaan
saapuvilla.

Samassa tuli Elna tavaroineen lämmenneenä ja kiireentouhussa. -- Hyi,
tätä kuumuutta ja pölyä. -- Hän viskasi tavaransa vaununlaudakolle ja
antoi sormen sitten ohimennen sipaista junaikkunan pölyistä reunaa.

-- Pölynkin keskellä kukkii ihania ruusuja. Liisa sävähti punaiseksi
tuntiessaan äänen.

Hän kääntyi ja näki Malmin, kimppu kauniita ruusuja kädessä, seisovan
vaunun käytävällä, kiireisestä pyöräilystä nähtävästi läpikuumana,
mutta silti autuaallisesti hymyillen.

-- Neiti Spets, saanko -- kiitollisuuteni ja kunnioitukseni ilmauksena.
Nämä ovat omia kasvattamiani ruusuja -- ja äskeisen ystävällisyytenne
perustuksella uskalsin -- --

Malm joutui yhä enemmän hämilleen ilmeen johdosta, jonka hän ennätti
huomata Liisan kasvoilla.

-- Ei teidän olisi pitänyt -- kukkien aika on lyhyt. Se on heidän pian
olemattomiin hupeneva onnenaikansa. -- Sanoissa oli surunvoittoisuutta.
Liisa tunsi niin haikeasti, miten mahdotonta hänen oli vastaanottaa
näitä kukkia sellaisella mielellä kuin niiden antaminen olisi vaatinut.
Uskollinen, hillitty -- joskaan ei aina salassa pysynyt rakkaus oli
taittanut ne hänelle. Toisenlaisella mielellä olisi tällainen lahja
ollut vastaanotettava.

Elna livahti huomaamatta ulos vaunusta ja läksi ajamaan
sanomalehtipoikaa takaa.

-- Ettekö tiedä, -- Malm puhui hiljaa ja hätäisesti, -- että on
tilanteita, joissa kaikkein kallisarvoisin lahja tuntuu mitättömältä
sen rinnalla mitä tahtoisi antaa.

-- Ai, ai herra Malm, -- Liisa nauroi, vaikka siinä oli väkinäisyyden
makua, -- äiti-muorillanne on varmaan ollut jokin juhlapäivä, koska te
nytkin rupeatte pitämään tällaisia juhlallisia puheita.

-- Ei, uskokaa minua -- -- --

-- Täytyykö minun katua äskeistä ystävällisyyttäni? Se on jo maksanut
teille tulisen kiireistä pyöräilyä kesähelteessä ja hengen näille
ruusuille. Jos te vielä -- --

Liisa näki vilahduksen Elnasta vaunun ulkopuolella ja käytti
tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Malm seurasi.

-- Te puhuitte kerran keskellä talvea ruusuilla kulkemisesta. Ja nyt te
olitte lähdössä. -- --

Liisa vavahti. Malm näki hänen kasvoillaan hetkellisestä kivusta
muistuttavan ilmeen.

Asemamies heläytti kellonläppäintä kerran -- toisen ja kolmannen.

-- Ne olivat tyhmiä sanoja. -- Liisa kumartui hieman eteenpäin. -- Ne
eivät ansaitse muuta kuin unhotusta. Ruusut kuolevat tällaisen pölyisen
matkan varrella.

Juna oli jo liukumassa asemasillalta. Malmin täytyi jännittää kuuloaan
saadakseen selvää viime sanoista. Hän näki Liisan suun ympärillä
sydämeenkäyvän haikean piirteen, mutta siitä huolimatta oli hän
viimeksi kuulevinaan tuota raikasta helisevää naurua, jommoista ei
kukaan muu maailmassa nauranut kuin Liisa.

       *       *       *       *       *

Liisan palatessa vaunuun istui Elna painautuneena itselleen
valitsemaansa nurkkaukseen. Hän oli ummistanut silmänsä kuin
nukkuakseen ja kaamea kalpeus oli jäykistyttänyt hänen kasvonsa.

-- Elna. -- Liisa tarttui hätäisesti ystävänsä käteen ja painautui
penkille niin lähelle kuin mahdollista, voidakseen paremmin kuulla.
Mutta Elna teki torjuvan liikkeen ja vetäytyi eristäytyvästi yhä
syvemmä nurkkaukseensa. Penkillä hänen rinnallaan oli päivän lehti.

Liisa loi pikaisen katseen matkatovereihin. Ne istuivat kaikki vaunun
toisessa päässä. Hän valitsi itselleen paikan vastapäätä Elnaa ja
tarttui tämän vieressä olevaan lehteen.

-- Siinä on kuolinilmoitus. -- Elnan ääni oli soinnuton. Hän jatkoi
vaiti-istumistaan.

Eräällä asemalla tuli joukko nuoria, iloisia tyttöjä junaan. Muutamat
heistä asettuivat Elnan penkille, toiset Liisan viereen. He puhelivat
ja nauroivat äänekkäästi, arvostelivat toistensa pukuja ja ulkomuotoa,
tekivät salavihkaisia viittauksia muutamien poissaolevien tunteista ja
pommittelivat toisiaan kiiltopaperista kokoonpuristetuilla pakkuloilla.

Elna istui kaiken aikaa silmät ummessa. Näytti siltä kuin hän ei
olisi kuullutkaan. Liisa sitävastoin näki, kuuli ja ajatteli. Hän
arvioi ilakoivat nuoret Elnan ja omiksi ikätovereikseen, mutta hän
ymmärsi, että kokemus eikä vuodet oli nuoruuden ja kypsyneisyyden rajaa
määräämässä.

Ilakoivien nuorten poistuessa junasta tuli heidän tilalleen pieni,
totinen tyttö. Hänellä oli kepeä matkalaukku kädessään. Sen
hän pikkuvanhan huolekkuudella sovitti penkin alle. Sitten hän
asettui Elnan rinnalle samalla luoden tutkivan katseen hiljaiseen
vierustoveriinsa.

Tyttö oli puettu valkoiseen kesämekkoon. Sen vyönä oli musta nauha.
Hänen pitkissä palmikoissaankin oli mustat nauhasilmukat ja kellertävän
kesähatun ainoana koristuksena oli siihen kierretty suruharso. -- Lapsi
istui totisena ja ääneti, kädet helmaan painuneina ja pikku selkä
hieman kumarassa.

-- Sinä et ole iloinen, sanoi Liisa vihdoin äänettömyyden käydessä
liian painostavaksi.

Tyttö katsoi toveriinsa suurin totisin silmin. Liisa pani merkille,
että katse pysyi kostumatta ja ettei lapsi muutenkaan ilmaissut
mitään suurta äkillistä surua. Hetken perästä hän kuitenkin lyhyen
selittävästi ilmoitti: -- Isä on kuollut.

-- Mutta sinulla on ehkä kuitenkin äiti? Tyttö nyökkäsi, ilostumatta --
puhumatta, totisesti ja hillitysti kuin paljon kokenut ihminen.

-- Sinä olet sittenkin onnellinen pikku tyttö. Tiedätkö, minulla ei
koskaan ole ollut isää eikä oikein äitiäkään.

Lapsi ei vastannut, hän tuijotti vain jatkuvasti eteensä.

-- Sinä olet varmaan suruissasi äidin tähden, yritteli Liisa uudelleen.
Lapsen omituinen pikkuvanha, jähmettynyt ja hillitty suru herätti hänen
huomiotaan. Ja omankin mielen kevennykseksi oli kuin pakko puhua.
Ajatukset kävivät liian raskaiksi.

-- Ei äiti enää itke. -- Tyttö sanoi sen yksikantaan ja kuuluvasti.

Elna avasi silmänsä ja katsoi lapseen. -- Mitä sinä sanoit, kysäsi hän
äänessään samanlainen outo jäykkyys kuin lapsella.

-- Ei äiti nyt itke. Hän on jo itkenyt niin kauan.

-- Isäsi kuolemaako? Onko siitä jo pitkä aika? -- Elna oli painunut
takaisin nurkkaukseensa. Liisa jatkoi puhetta.

-- Ei, mutta sitä, ettei isä enää ennättänyt olla kotona.

Syntyi syvä äänettömyys. Kukaan ei jatkanut puhetta.

Silloin oli kuin lapsi äkkiä olisi herännyt. Kasvojen jännittyneisyys
laukesi, silmät kävivät eloisemmiksi. -- Isä oli niin hyvä meille.
Meillä oli aina hauskaa silloin, kun hän ennätti olla kotona.

Tytön mustat silmät säteilivät. Hän oli lapsi jälleen. -- Isä oli karhu
ja me kiipesimme selkään. Hän mörisi välistä niin kovasti, että täytyi
juosta pakoon. Isä oli iso Jasse ja veikko oli pikku Jasse. Ja kun
isästä taas tuli ihminen, nousi hän pystyyn ja hypitti meitä.

-- Mutta sitten hän ei enää joutanut hypittämään, -- tuli Elnan
nurkasta.

-- Ei. -- Lapsesta tuli taas äkkiä vanha. Katse sai kärsivän,
tutkistelevan ilmeen, kädet painuivat väsyneesti helmaan ja koko
olemukseen tuli jotain mykkää alistumista käsittämättömän kantamiseen.

-- Onko äitisi itkenyt kauan? -- Elna kumartui tytön puoleen. Hän puhui
kuiskaamalla.

-- En minä muista. Kyllä minä luulen.

-- Joko viime kesänä? Lapsi nyökkäsi.

-- Ja talvella?

-- Talvella.

-- Tänä kesänä myöskin?

-- Niin.

Ei kukaan jatkanut. Toinen ei katsonut toiseen. Kukin tuijotti vain
eteensä.

Viimein pikku tyttö siirsihe lähemmä Elnaa. -- Minä olen niin väsynyt.
Saanko nojata vähän -- niinkuin äitiin välistä.

-- Nojaa. -- Se purkautui kuin vaivalla. Sen sanottuaan istui Elna
hievahtamatta lapsen pään painuessa häneen.

Tasainen hengitys ilmaisi vähän ajan kuluttua, että tyttö nukkui.

Liisa loi pikaisen silmäyksen ystäväänsä. Tämän silmät olivat ummessa,
mutta vavahtavista silmäluomista huomasi, ettei hän ollut unessa.
Hän koetti nähtävästi lapsen tähden istua niin liikahtamatta kuin
mahdollista. Mutta silloin tällöin puistatti häntä kuin äänettömästä
sisäisestä itkusta. Huulesta, johon kaksi valkoista hammasta oli
painautunut putoili harvakseen ja raskaasti heleä veripisara toisensa
jälkeen.


9.

-- Sinä olet kunnossa ja kiitettävässä. -- Elna käänsi Liisan peiliin
päin, jotta tämä omien silmiensä avulla tulisi vakuutetuksi asiasta.

-- Sitten lähden. Ja kiitos. -- Liisa ei uskaltanut lähestyä, ei
pienimmällä sanalla tai hyväilyllä osoittaa kiitollisuutta enemmän kuin
osanottoakaan. Hän tunsi surun syvyydet tarpeeksi kunnioittaakseen
niitä hiljaisella syrjään väistymisellä.

Päästyään kadulle hän hetkeksi pysähtyi ja huokasi syvään. Hän koetti
muistutella itselleen, ettei hän nyt ollut Liisa Spets, vaan neiti
Selma Aster, menossa paikan etsintään.

Huvudstadsbladetin ikkunan edustalla hän hetkeksi pysähtyi, tuijotti
näytteillä oleviin kuviin ja ajatteli pientä juoksutyttöä, joka kerran
oli seisonut juuri tällä samalla paikalla puhellen erään pyöräilijän
kanssa. Hän muisti sen vanhan ruotsia puhuvan herrankin ja hän jäi
siitä ihmettelemään, miten tarkka lapsen vaisto saattoi olla. Sen
varassa lapsi monesti aavisti sellaistakin, joka oli kokonaan hänen
käsityskykynsä ulkopuolella.

Portaita noustessaan Liisa kulki hiljaa ja varovaisesti kuin
sydäntautinen. Henkeä salpasi ja sydän löi läpättämällä.

-- Parooni ei ota vastaan, -- ilmoitti etehisessä nuori mustaan ja
valkoiseen puettu palvelija.

-- Ehkä te kuitenkin esittäisitte nimikorttini samalla kun
mainitsisitte, että asiani koskee erästä sanomalehti-ilmoitusta.

Tyttö loi pitkän, tutkivan katseen neiti Selma Asteriin, katosi sitten
korttineen salin raskaiden oviverhojen taakse, mutta palasi pian
uudelleen käskien vierasta sisään.

Arvokkaat esi-isät katsoivat kultakehyksistään tuimasti sisäänastujaan.
Sotaherrat näyttivät suoristavan ryhtinsä entistäkin jäykemmäksi ja
naiset hienoissa juhlapuvuissaan kahisuttivat paksuja silkkihameitaan
kuin ilmaistakseen, ettei kuka hyvänsä ollutkaan sopiva astumaan heidän
seuraansa, Bernt oli kertonut muutamista. Toisia muisti Liisa jo
ensimäiseltä käynniltään. Muuan lihava kenraali oli silloin herättänyt
hänen pelkoaan. Nyt hän huomasi kenraalissa muutamia piirteitä
Berntistä. Hän katsoi koko tuohon jäykkään sarjaan tutunomaisesti kuin
entisyyden muistoihin ja tunsi omaksi ihmeekseen, että nämä Berntin
juhlalliset esi-isät tuntuivat hänelle läheisemmiltä kuin piiri, jonka
hän saaristosta lähtiessään oli jättänyt.

Mutta hän ei voinut pysäyttää ajatuksiansa tähän kummalliseen
tosiseikkaan, Ne haihattelivat tällä kerralla levottomasti edes ja
takaisin kuin ahdinkoon joutunut, siipiään hätäisesti räpyttelevä lintu.

Samassa aukeni huoneen perällä oleva ovi ja kookas, hienopiirteinen
vanhus astui kynnykselle.

Liisa hätkähti. Hän ei lapsena ollut huomannut isän ja pojan
yhtäläisyyttä, mutta nyt se heti pisti silmään. Oli aivan kuin Bernt
olisi astunut häntä vastaan, -- sillä eroituksella vain, että vanha
parooni jo oli käynyt aivan valkotukkaiseksi, ei tosin vuosien
vaikutuksesta, sen Liisa saattoi laskea, vaan arvattavasti surusta.

-- Anteeksi, että vaivaan, -- Liisa nousi, -- mutta olen saapunut
teidän ilmoituksenne johdosta, herra parooni.

-- Vai niin, vai niin, tehkää hyvin. -- Vanhus tarjoili tuolia
kohteliaisuudella, joka taaskin muistutti Berntiä.

-- En minä tosin tiedä, voisinko täyttää -- yritteli Liisa.

Vanha parooni katsoi avuttomasti ympärilleen. Näytti siltä kuin
hän olisi etsinyt sanoja. -- Se kuuluu hyvin kummalta. Te tietysti
ihmettelette. -- Mutta ammattitaito ei tässä erityisesti tule
kysymykseen. Minä olen vanha mies. Ja suru tekee sairaaksi. Onko teillä
kokemusta siitä?

Huolimatta ajatuksen jännittymistä kysyvästä hetkestä pyrki hymy
vavahuttamaan Liisan suupieliä. Oli kai ensi kertaa kuin tällainen
kysymys kelpoisuusvaatimuksena esitettiin taloudenhoitajattareksi
pyrkivälle.

Hän ei kohta ollut selvillä siitä mitä vastata. Viimein hän verkalleen
vastasi: -- Eiköhän jokainen ajatteleva ihminen joko persoonallisesti
tai suuren yleistuskan kautta ole kokenut surun sairauteen asti
kalvavaa voimaa.

-- Niin, niin, te ymmärrätte -- minä huomaan sen. -- Parooni nousi
kävelemään lattiata pitkin. -- Ettekä sittenkään voi ymmärtää, -- tuli
vähän ajan perästä. -- Surua on monenlaista -- -- ja kun täytyy syyttää
itseään. -- Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat
hermostuneesti. -- -- -- Ajatukset käyvät raskaiksi -- ja kun ei ole
puhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut
ulkomaille.

Liisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen
puuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva
kerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka
yhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.

-- Poikani viipyy vuoden ulkomailla -- ehkä kauemminkin. Hänkin on
aivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.

-- Tahdon ilolla koettaa parastani. -- Liisan sydän takoi hätäisesti
ja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka
hän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja
sopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti
häikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.

-- Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko
luvan kysyä. -- Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen
mahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.

-- Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.

-- Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisin
Etelä-Suomesta?

-- Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt
saaristossa.

-- Saaristossa. -- Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen,
syrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava
ajatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi
tarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. -- Niin, saaristo --,
hän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein
kuin itsekseen, -- se on ihana --, mutta sitä täytyy pelätä. Se on
ihmiselle kuin viini. Se vie mielen. -- Muistatteko iltoja, jolloin
meren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät
vedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja
rinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä.
Ilma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko
olemuksen läpi. -- -- Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka
ei soisi muistavansa.

Hän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen
pitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.

-- Eiköhän jokaisella, -- tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla,
-- ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.

Vanha parooni ei vastannut. -- Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän
hetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. -- Surut vievät
ajatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. -- Hän
nousi uudelleen kävelemään. -- Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän
äkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.

-- Sielläkö? -- Sielläkö? -- Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden
vanha?

Liisa ei voinut olla hymyilemättä sanonnan omituiselle muodolle,
joka syrjäiselle tuntui aivan mielettömältä. Vastauksen asemasta hän
nyökkäsi.

-- Niin, niin, ikä on sopiva. -- Parooni painui takaisin tuoliinsa.
Näytti siltä kuin hän olisi ollut hämillään äskeisistä, oudoista
sanoistaan ja sen tunnossa koettanut koota lamassa olevan
ajatusvoimansa. Hän alkoi puhua selittävästi ja harkitsevasti.

-- Te näette että olen avun tarpeessa. En nykyisessä mielentilassani
voi olla yksin palvelijoitteni kanssa. Hyvä taloudenhoitajatar on
aina tarpeen emännättömässä talossa. Mutta tällä kerralla kysytään
ensi sijassa sopivaa seuraa mieleltään sairaalle vanhukselle. Ja te
olette ymmärtänyt minua hyvin. Olen sitä tuntenut, vaikken tiedä,
onko se kirjoitettava naisvaistonne, luonnon laatunne tai minulle
tuntemattomien kokemustenne laskuun.

-- Minä saan tämän paikan, päätti Liisa sisimmässään, -- minä olen
voittanut.

Tuntui siltä kuin hän juuri voittaakseen tällä hetkellä tapahtuvassa
vaa'allepanossa olisi joutunut kulkemaan sellaisia teitä, joita oli
ollut pakko kulkea. Hän tunsi sisäisen rikkautensa suureksi. Hän,
matkan alkupäässä olija, oli ennättänyt surunkin tuttavana kokea siksi
paljon, että valkotukkainen, mieleltään sairas vanhus tahtoi turvautua
häneen.

Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänessä tällä hetkellä olisi ollut
olemassa vain Berntin isävanhusta ja tämän kautta Berntiä varten.

-- Minun täytyy kuitenkin sanoa. -- Se tuli epäröivästi --
äänenkaristusten ja yskähdysten lomassa, -- että jo melkein olen
luvannut paikan toiselle.

Liisa nousi. -- Siinä tapauksessahan koko tämä keskustelu on ollut
turha.

Parooni punastui huomattavasti. Liisan äkillisestä jäykkyydestä hän
huomasi tiedonannon yhtä ikäväksi kuin odottamattomaksi tälle ja tämä
lisäsi hänen omaa pahantuntemuksen synnyttämää hämminkiään.

-- Niin nähkääs, minä en itsekään tiedä. Olen kykenemätön selvittämään
asiata. Poikani tahtoi huolehtia tästä ennen lähtöään. Mutta minä
tahdoin itse -- hän nosti avuttomasti käden otsalleen. -- Minä en jaksa
ajatella. Ehkä saan kirjeellisesti ilmoittaa -- jos nimittäin voisin
ajatella tarjoustanne.

-- Tällä osoitteella. Tulen itse olemaan matkoilla. -- Liisa ojensi
paroonille Elnan tädin nimikortin, jonka hän tällaista mahdollisuutta
varten oli saanut hankituksi itselleen. Sitten hän kumarsi.

Musta- ja valkopukuinen palvelija ilmestyi etehiseen auttamaan takkia
hänen päälleen, amerikkalainen lukko napsahti kiinni. Liisa seisoi
muutaman silmänräpäyksen kuluttua Boulevardilla, josta muinoin pienen
tytön ikävöivä katse oli kohonnut kolmannen kerroksen ikkunariviin.


10.

Häntä sanottiin yleisesti "hämähäkiksi". Ammatiltaan hän oli suutari
ja hän istui useimmiten matalan työpöytänsä ääressä näperrellen
korjauksia, joita hän enimmäkseen suoritti. Palkkaa hän pyysi pilan
vähän. Siitä syystä häntä käytettiin, huolimatta siitä, että ihmiset
yleensä pelkäsivät häntä. Hän oli rakenteeltaan pitkä ja luiseva.
Etenkin raajat, niin hyvin käsivarret ja kädet kuin sääret ja jalat
olivat muodottoman suuret, -- taudin vaikutuksesta, sanoivat toiset,
toiset luulivat sitä synnynnäiseksi epämuodostumaksi, jonka laskuun
"hämähäkin" ihmisarkuus ja ihmisviha oli pantava.

Hämähäkki asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella kummallisessa
pienessä mökissä, jonka hän itse oli rakentanut. Osa rakennuksesta oli
tavallinen, tasaisen neliön muotoon rakennettu tupa, jonka kahdella
seinällä oli kaksi matalaa ikkunaa. Ikäänsä harmaan seinän kehystäminä
muistuttivat nämä kiiluvaa silmäparia vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa.

Tämän tuvan jatkoksi oli säleseinäisen porstuan toiselle puolelle
rakennettu suurta lintuhäkkiä muistuttava asumus. Se oli kyhätty kokoon
pyöreistä, hoikista ja huonosti kuorituista kuusenrungoista, jotka
olivat pystysuorassa vierekkäin, kuitenkin siksi etäällä toisistaan,
että jokaisen puun välille jäi pieni, tasaisenkapea rako, josta valo
tunkeutui huoneeseen.

Tämä omituinen koppi teki talvella romuaitan virkaa. Kesäisin käytti
hämähäkki sitä työhuoneenaan. Muuan "kurssilainen" oli tämän johdosta
ruvennut kutsumaan sitä "kesämajaksi", mikä nimitys vähitellen tuli
yleiseksi.

Kesäiseen aikaan olikin tavallista, että tiellä kulkeva -- jos pysähtyi
kuuntelemaan -- kuuli tasaista, pehmeään anturaan iskevää naputusta.
Itse nakuttajaa ei kuitenkaan näkynyt, ellei mennyt vartavasten
kurkistamaan häkkiin. Tähystyspaikkana sitävastoin häkki kapeine
rakoineen oli mainio. Ja sellaisena hämähäkki sitä käyttikin. Sillä
yhtä mielellään kuin hän itse karttoi ihmisiä, yhtä mielellään piti hän
heitä silmällä, -- ennen muita juuri nuoria naisia, joita hän enimmän
vihasi.

Etenkin kesäisin hän naputellessaan paikattavia kengänpohjia
säännöllisesti tähysteli tielle. Ja yhtä säännöllisesti hän silloin
unohti, missä hän itse oli ja keitä ne, joita hän tarkasteli. Hän
muisti vain olevansa petetty mies, joka tahtoi kostaa sekä omasta
että toisten puolesta. Hän tunsi hurjaa himoa pidellä pahoin ja
raadella, jos vain käsiksi pääsisi. Ja se, joka silloin sattui astumaan
"kesämajaan", vältti mielellään hämähäkin älyttömän hurjasti pälyäviä
katseita.

Kerran oli mies tullut aivan raivoonsa. Hän oli kauan pitänyt
erästä nuorta tyttöä silmällä. Tyttö oli aikaisemmin usein kulkenut
"kesämajan" ohi johtavaa tietä kankaalle päin erään tutun nuoren pojan
seurassa. Loppukesällä näki hämähäkki hänen kulkevan toisten, milloin
minkin kanssa. Myöhäisenä iltana tytön kulkiessa yksin kesämajan
ohi, karkasi hämähäkki kiinni häneen, sieppasi kuin pitkäraajainen
pyydystäjä hänet luonnottoman pitkiin käsivarsiinsa ja aikoi kuljettaa
tupaansa.

Ihmisiä tuli hätään ja juttu oli käydä hätyyttäjälle ikäväksi. Mutta
kun tyttö oli tunnettu kevytkenkäiseksi eikä sellaista ollut ennen
sattunut, sai asia raueta.

Tämän jälkeen kasvoi kuitenkin sekä yleisön kammo hämähäkkiä kohtaan
että tämän naisvi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47622