← catalogue

Dorian Grayn muotokuva

by Oscar Wilde · Finnish · Gutenberg #47574 · 479,137 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Dorian Grayn muotokuva
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Dorian Grayn muotokuva

Author: Oscar Wilde

Translator: Helmi Krohn


        
Release date: December 7, 2014 [eBook #47574]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47574

Credits: Produced by Juha Kiuru


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DORIAN GRAYN MUOTOKUVA ***

DORIAN GRAYN MUOTOKUVA

Kirj.

Oscar Wilde



Englannin kielestä suomensi Helmi Setälä



WSOY, Porvoo, 1906.

Malmström'in kirjapaino, Kuopio.






ESIPUHE.


Taiteilija on kauniin luoja.

Taiteen ilmisaattaminen ja taiteilijan salaaminen -- se on taiteen
tarkoitusperä.

Arvostelija on se, joka kykenee siirtämään sen vaikutuksen, minkä kaunis
häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineesen.

Sekä korkein että alhaisin arvostelun muoto on tavallaan itsebiografiaa.

Se, joka huomaa vain ruman tarkoituksen kauniissa, on turmeltunut
olematta viehättävä. Se on vika.

Se, joka huomaa kauniin tarkoituksen kauniissa, on sivistynyt. Hänestä
on toivoa.

Ne ovat valitut, joille kaunis merkitsee vain kauneutta.

Siveellisiä tai siveettömiä kirjoja ei ole olemassa. Kirjat ovat joko
hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Siinä kaikki.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys realismia kohtaan on
Calibanin raivoa tämän nähdessä omat kasvonsa kuvastimessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys romantiikkaa kohtaan on
Calibanin raivoa, kun tämä ei kohtaa omaa kuvasintaan peilin pinnassa.

Ihmisen moraalinen elämä muodostaa osan taiteilijan aihetta, mutta
taiteen moraali on siinä, että täysin hallitsee epätäydellistä
välikappaletta.

Ei kukaan taiteilija tahdo näyttää mitään toteen. Totuuttakin voi
näyttää toteen.

Taiteilijalla ei ole eetillisiä sympatioja. Taiteilijan eetillinen
sympatia on anteeksiantamatonta tyylin manerimaisuutta.

Taiteilija ei ole koskaan sairaalloinen. Taiteilija voi ilmaista
kaikkea.

Ajatus ja kieli ovat taiteilijan taiteen työkaluja.

Pahe ja hyve ovat taiteilijalle taiteen ainesta.

Muodon kannalta on säveltaide kaikkien taiteiden tyyppinä. Tunteen
kannalta on näyttelijän taide tyyppinä.

Kaikki taide on samalla pintaa ja symbolia.

Se, joka tunkeutuu pinnan alle, tekee sen omalla uhallaan.

Se, joka yrittää symbolia selittää, tekee sen omalla uhallaan.

Todellisuudessa taide kuvastaakin katselijaa eikä elämää.

Erilaiset mielipiteet taideteoksesta osoittavat, että teos on uusi,
monipuolinen ja elävä.

Jos arvostelut käyvät eri suuntiin, niin taiteilija on sopusoinnussa
itsensä kanssa.

Me voimme antaa anteeksi ihmiselle, joka on keksinyt jonkun hyödyllisen
esineen, niin kauan kuin hän ei itse sitä ihaile. Ainoa puolustus
hyödyttömän esineen luomiselle on se, että itse ihailee sitä
rajattomasti.

Kaikki taide on aivan hyödytöntä.

_Oscar Wilde_.




LUKU I.


Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti
puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai
punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään
huoneesen.

Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja
poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi
vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen
kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa
kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen
aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille,
loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa
noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman
taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon
vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä
heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien
ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin
painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin
kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.

Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman
kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa
siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen
muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta
ihmeellisiin arveluihin.

Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen
taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi
hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan
silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen
pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.

"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet
maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se
Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja
kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä,
etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon
kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi.
Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."

"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti
päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen
ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen,
sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa
kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä
laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla
minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te
teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette
sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä
te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan,
niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen
muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria
miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä
yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."

"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan
voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa
itseäni."

Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.

"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."

"Liiaksi omaa itseäsi! Totta tosiaan, Basil, en tiennyt että olisit niin
turhamainen. Sitä paitsi en ymmärrä mitä yhtäläisyyttä voisi olla sinun
karkeapiirteisten kasvojesi ja pikimustan tukkasi ja tuon nuoren
Adoniksen välillä, joka näyttää ikäänkuin norsunluusta ja ruusunlehdistä
tehdyltä. Ei, rakas Basil, tuo tuossa on Narcissus ja sinä -- no niin,
sinun kasvoissasi tietysti on nerokas ilme ja niin poispäin. Mutta
kauneus, todellinen kauneus -- se loppuu siinä, missä nerokas ilme
alkaa. Nerokkaisuus on itsessään jonkunlaista liioittelua ja se rikkoo
aina sopusoinnun kasvoissa. Heti kun ihminen rupeaa ajattelemaan, ovat
hänen kasvonsa yksinomaan nenää, tai yksinomaan otsaa tai jotain muuta
hirveää. Tarkastappa vain miehiä, jotka jollakin oppialalla ovat
saavuttaneet menestystä. Kuinka kerrassaan hirvittäviä he ovat. Kirkon
miehet tietysti ovat poikkeuksia. Sillä kirkon piirissä ei ajatella.
Kahdeksankymmenvuotias piispa toistaa sanasta sanaan samaa, kuin mitä
hänelle kahdeksantoista vanhana opetettiin, ja luonnollisena seurauksena
on se, että hän säilyttää miellyttävän ulkomuotonsa. Sinun salaperäinen
ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan minulle maininnut, mutta jonka
muotokuva on minut suorastaan lumonnut, ei koskaan ajattele. Minä olen
siitä aivan varma. Hän on aivoton, kaunis olento, jonka pitäisi aina
talvisin olla täällä meidän katseltavanamme, jolloin meillä ei ole
kukkasia, ja aina kesäisin, jotta meillä olisi jotain, jolla
nerokkuuttamme jäähdyttäisimme. Älä huoli imarrella itseäsi, Basil. Et
ole laisinkaan hänen näköisensä."

"Sinä et ymmärrä minua, Harry", vastasi taiteilija. "Tietystikään en ole
hänen näköisensä. Tiedän sen vallan hyvin. Olisipa se surkeata jos
olisin hänen näköisensä. Sinä kohautat olkapäitäsi? Minä puhun täyttä
totta. Kaikkia ruumiillisia ja henkisiä etuja vainoo kova kohtalo,
sellainen kova onni, joka kautta historian näyttää seuraavan kuninkaiden
hapuilevia askelia. Ei ole hyvä erota liiaksi muista ihmisistä. Rumilla
ja typerillä on paras olo tässä maailmassa. He voivat istua rauhassa ja
katsella maailman menoa. Jos voitto onkin heille vierasta, niin
säästyypä heiltä myös masennuksen tuska. He elävät niinkuin kaikkien
tulisi elää, häiritsemättömässä rauhassa, väliäpitämättöminä ja
huolettomina. He eivät tuota turmiota muille, eivätkä itse turmellu.
Sinä, Harry, saat kärsiä rikkautesi ja asemasi vuoksi, minä kykyni ja
taiteeni vuoksi -- minkä arvoisia ne sitte lienevätkin -- Dorian Gray
kauneutensa vuoksi -- kaikki me saamme kärsiä siitä, minkä jumalat
meille ovat antaneet, hirveästi kärsiä."

"Dorian Gray? Sekö on hänen nimensä?" kysyi lordi Henry, astuen
atelierin poikki Basil Hallwardia kohti.

"Se on hänen nimensä. Minun tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä
sinulle."

"Mutta minkä vuoksi?"

"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin
ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten
ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut
rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni
nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä.
Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa.
Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne
menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa,
mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun
mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"

"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä
näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys
on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä,
missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me
tapaamme toisemme -- joskus sattumalta me kohtaamme toisemme,
syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo --
niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia
juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs -- paljoa
taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä
minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän
ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän;
mutta hän vain nauraa minulle."

"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi
Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että
sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi.
Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä,
etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain
teeskenneltyä."

"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä
tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät
yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli
korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä
lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.

Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.

"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta
ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen
kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."

"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.

"Sen sinä tiedät varsin hyvin."

"En minä tiedä, Henry."

"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."

"Minä jo sanoin sinulle oikean syyn."

"Et, sinä et sanonut. Sinä sanoit vain että siinä oli liiaksi omaa
itseäsi. No, tuo on lapsekasta."

"Harry", sanoi Basil Hallward katsoen häntä suoraan silmiin, "kaikki
muotokuvat, joissa on tunnetta, kuvaavat maalaria eikä mallia. Malli on
vain vaikutin, sattuma. Taiteilija ei kuvaa mallia, vaan pikemmin
kiinnittää oman itsensä kankaalle. Syy, miksi en tahdo asettaa tätä
kuvaa näytteille on se, että pelkään ilmaisseeni siinä oman sieluni
salaisuuden."

Lordi Henry nauroi. "Ja mikä se on?" hän kysyi.

"Minä kerron sinulle", sanoi Hallward; mutta hänen kasvonsa ilmaisivat
äkillistä hämmennystä.

"Minä olen sulana korvana, Basil", jatkoi hänen toverinsa vilkaisten
häneen.

"Ah, ei siitä ole paljon sanottavaa, Harry", vastasi maalari. "Ja minäpä
pelkään ettet sinä sitä ymmärrä. Ehkäpä et edes sitä uskokkaan."

Lordi Henry hymyili ja kumartuen alas hän taittoi vaaleanpunaisen
tuhatkaunon ja tarkasteli sitä. "Minä luulen aivan varmaan sitä
ymmärtäväni", hän vastasi katsellen tarkasti kukan kultaisia emälehtiä,
"ja mitä uskomiseen tulee, niin voin uskoa mitä hyvänsä, jos se on vain
hiukankin uskottavaa."

Tuuli karisteli muutamia kukkasia puista, ja sireenien raskaat tertut
keinuivat hiljalleen helteisessä ilmassa. Heinäsirkka siritteli
muuriaidan kyljessä ja kevyt sudenkorento lehahti ohitse kuin sininen
nauha harsomaisten siipiensä varassa. Lordi Henry oli kuulevinaan Basil
Hallwardin sydämen sykkivän ja odotti ihmeissään, mitä hän saisi kuulla.

"Juttu on aivan yksinkertaisesti tällainen", sanoi maalari hetken
kuluttua. "Kaksi kuukautta sitten vietin iltaa lady Brandonin luona.
Tiedäthän että meidän taiteilija parkojen täytyy näyttäytyä seuroissa
aika-ajoin, jotta ihmiset eivät luulisi meitä villeiksi. Frakissa ja
valkoisessa kaulahuivissa, niinkuin vastikään sanoit minulle, voi
jokainen, vieläpä pankkihuijarikin, saavuttaa sivistyneen maineen. No
niin, oltuani siellä kymmenen minuuttia, ja keskusteltuani prameilevien
leskien ja ikävien akademikkojen kanssa, minä äkkiä tunsin jonkun
katselevan minua. Minä käännyin puoleksi taakseni ja näin ensi kertaa
Dorian Grayn. Kun meidän katseemme osuivat toisiinsa, niin minä tunsin
kalpenevani. Kummallinen pelon tunne valtasi minut. Minä tiesin
seisovani vastatusten henkilön kanssa, jonka personallisuus oli niin
tenhoava, että jos antautuisin sen valtaan, niin se kokonaan hävittäisi
minun olentoni, koko sieluni, koko taiteeni. En minä halunnut että
mikään ulkonainen voima vaikuttaisi minun elämääni. Tiedäthän itse,
Harry, kuinka itsenäinen minä olen luonteeltani. Olen aina ollut oma
mestarini; olin se ainakin ollut siihen asti, kunnes tapasin Dorian
Grayn. Sitten -- mutta en tiedä miten sitä sinulle selittäisin. Olin
tuntevinani että elämässäni oli tapahtumaisillaan hirvittävä
käännekohta. Minulla oli himmeä aavistus siitä, että kohtalo oli
varannut minulle tavattomia iloja mutta myös tavattomia suruja. Minä
jouduin tuskan valtaan ja aioin lähteä pois huoneesta. Omatunto ei minua
siihen vaatinut, vaan pikemmin jonkunmoinen pelkuruus. En tahdo kieltää,
että koetin päästä pakoon."

"Omatunto ja pelkurimaisuus on oikeastaan aivan samaa, Basil. Omatunto
on vain toiminimi. Siinä kaikki."

"Sitä minä en usko, Harry, enkä usko sinunkaan sitä uskovan. Vaan olkoot
minun vaikuttimeni mitkä hyvänsä -- ehkäpä se oli ylpeyttä, sillä minä
olin ennen hyvin ylpeä -- joka tapauksessa minä pyrin ovea kohti. Siellä
minä tietysti törmäsin vasten lady Brandonia. 'Ette suinkaan aio
livahtaa pois näin varhain, mr. Hallward?' huudahti hän. Tunnethan sinä
hänen kimakan äänensä?"

"Kyllä; hän on riikinkukon kaltainen kaikessa muussa paitsi
kauneudessa", sanoi lordi Henry repien tuhatkaunon palasiksi pitkillä
hermostuneilla sormillaan.

"Minä en päässyt hänestä eroon. Hän esitti minut ruhtinaille ja
kunnianarvoisille herroille, joiden rintoja kunniamerkit ja tähdet
koristivat. Ja hän saattoi minut vanhanpuolisten naisten luo, joilla oli
koukkuiset kotkannenät ja hiuksissa jättiläiskoristeita. Hän puhui
minusta kuin parhaasta ystävästään. Olin tavannut hänet vain kerran
ennen, mutta hän oli saanut päähänsä tehdä minusta illan sankarin.
Luullakseni jokin minun tauluistani oli niihin aikoihin herättänyt
suurta huomiota, ainakin oli sitä jauhettu sanomalehdissä, ja sehän on
kuolemattomuuden todistus yhdeksännellätoista vuosisadalla. Äkkiä
seisoin vastatusten tuon nuoren miehen kanssa, jonka olento oli
saattanut minut niin omituisen kuohun valtaan. Me seisoimme aivan
lähetysten, melkein kiinni toisissamme. Meidän katseemme osuivat jälleen
toisiinsa. Minä olin ajattelematon pyytäessäni lady Brandonia esittämään
itseni hänelle. Ehkäpä se ei sittenkään ollut vain ajattelemattomuutta.
Sitä oli vain mahdoton välttää. Me olisimme puhutelleet toisiamme
esittelyttäkin. Olen siitä aivan varma. Dorian sanoi sen minulle
jäljestäpäin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli vienyt meidät yhteen."

"Ja miten lady Brandon esitti tätä ihmeellistä nuorta miestä?" kysyi
hänen toverinsa. "Minä tiedän että hänellä on tapana muutamin sanoin
kuvata kaikkia vieraitaan. Muistan, kuinka hän kerran saattoi minut
erään vanhan, hirveän, punakan herran luo, jonka rinta oli kokonaan
kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja kuinka hän juhlallisen
intomielisesti kuiskasi minun korvaani mitä ihmeellisimpiä juttuja niin
kovalla äänellä että kaikki huoneessa ne varmaan kuulivat. Minä
suorastaan läksin pakoon. Tahdon itse ottaa selkoa ihmisistä. Mutta lady
Brandon kohtelee vieraitaan aivan samalla tavalla kuin huutokauppias
tavaroitaan. Hän joko kehuu heitä tolkuttomasti tai kertoo heistä
kaikkea muuta kuin mitä haluaisi heistä tietää."

"Lady Brandon parka! Sinä arvostelet häntä kovin ankarasti, Harry!"
sanoi Hallward välinpitämättömästi.

"Rakas ystävä, hän koetti perustaa salongin, mutta siitä syntyikin vain
ravintola. Mitenkä minä voisin ihailla häntä? Mutta kerroppa mitä hän
sanoi mr. Dorian Graystä?"

"Ah, jotakin sentapaista kuin 'erinomainen poika -- hänen äiti parkansa
ja minä olimme aivan eroamattomia. Kerrassaan unohtanut, mikä toimi
hänellä on -- pelkäänpä -- ettei hänellä olekkaan mitään tointa -- ah,
tosiaankin, hän soittaa pianoa -- vai viuluako, rakas mr. Gray?' Meidän
täytyi kummankin nauraa ja meistä tuli heti ystävät."

"Naurulla ei aloiteta huonosti ystävyyttä ja parhaiten sen sillä
lopettaa", sanoi nuori lordi taittaen uuden tuhatkaunon.

Hallward pudisti päätään. "Sinä et ymmärrä mitä ystävyys on, Harry",
mutisi hän -- "etkä myöskään vihamielisyyttä. Sinä pidät kaikista
ihmisistä; se on, sinä et välitä kestään."

"Sinä arvostelet minua hyvin väärin!" huudahti lordi Henry, työntäen
hatun niskaan ja katsellen pilviä, jotka kulkivat ikäänkuin
sotkeentuneet valkoiset silkkivyyhdet kirkkaansinisellä taivaalla. "Niin
tosiaankin, hyvin väärin. Minä teen suuren eron ihmisten välillä. Minä
valitsen ystäväni heidän kauniin ulkomuotonsa, tuttavani heidän hyvien
luonteenominaisuuksiensa ja viholliseni heidän terävän järkensä vuoksi.
Ihminen ei voi kyllin suurella huolella valita vihollisiansa. Minun
vihollisistani ei ole ainoakaan narri. He ovat kaikki lahjakkaita
henkilöitä ja sen vuoksi he kaikki panevat minuun arvoa. Onko tuo hyvin
itserakasta? Luullakseni se on hiukan itserakasta."

"Onpa minunkin mielestäni, Harry. Mutta sinun luokittelusi mukaan minä
olisin vain sinun tuttavasi."

"Rakas, vanha Basil, sinä olet paljoa enemmän kuin tuttava minulle."

"Ja paljoa vähemmän kuin ystävä. Jonkunmoinen veli, luullakseni?"

"Ah, veljet! En minä veljistä välitä. Minun vanhempi veljeni ei tahdo
kuolla, ja minun nuoremmat veljeni eivät näytä koskaan muuta tekevän."

"Harry!" huudahti Hallward rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, en minä puhunut aivan tosissani. Mutta minä en voi sille
mitään, että inhoan sukulaisiani. Luullakseni syy on siinä, ettei kukaan
meistä voi kärsiä muissa samoja vikoja kuin itsellään on. Minä käsitän
erittäin hyvin että Englannin kansanvaltaiset vihaavat yläluokkien
paheita. Kansan suuri joukko tietää, että juoppous, tylsämielisyys ja
siveettömyys ovat heidän erikoisominaisuuksiansa ja että jos joku meistä
tekeytyy narriksi, hän siten tunkeutuu heidän alallensa. Kun Southwark
raukka joutui avioerotuomioistuimen eteen, niin heidän paheksumisensa
oli kerrassaan suurenmoinen. Ja kuitenkaan en minä usko, että edes
kymmenen prosenttia alaluokasta elää moitteettomasti."

"En hyväksy ainoatakaan sanaa mitä sanot, Harry, ja sitä paitsi tiedän
aivan varmaan ettet tarkoita myöskään mitä sanot."

Lordi Henry siveli ruskeaa suippopartaansa ja hakkasi veistellyllä
ebenholtsikepillään kiiltonahkakenkänsä kärkeä. "Kuinka aito
englantilainen sinä olet, Basil! Jo toistamiseen sinä teet tuon huomion.
Jos joku esittää jonkun aatteen jollekin aito englantilaiselle -- se on
aina hyvin ajattelematonta -- niin hänen mieleensä ei koskaan
juolahdakkaan punnita, onko tuo aate oikea vai väärä. Ei mikään muu ole
hänestä tärkeää kuin se, uskooko hän siihen itse. Olkoon menneeksi,
mutta aatteen arvo ei riipu vähintäkään sen ihmisen rehellisyydestä,
joka sen lausuu ilmi. Onpa luultavampaakin että mitä vähemmän rehellinen
ihminen on, sitä henkisempi on itse aate, sillä silloin siinä ei ole
hänen omien tarpeittensa, halujensa ja ennakkoluulojensa väritystä.
Mutta minä en halua väitellä sinun kanssasi valtiollisista,
yhteiskunnallisista enkä metafyysillisistä asioista. Ihmiset ovat
minulle mieluisammat kuin periaatteet ja periaatteettomat ihmiset
paremmat kuin mikään muu maailmassa. Kerro minulle enemmän mr. Dorian
Graystä. Kuinka usein sinä tapaat häntä?"

"Joka päivä. En olisi onnellinen, jollen näkisi häntä joka päivä. Hän on
kerrassaan välttämätön minulle."

"Kuinka merkillistä! Minä luulin ettet koskaan välittäisi mistään muusta
kuin taiteesta."

"Hän on nykyään koko minun taiteeni", sanoi maalari vakavasti. "Minusta
tuntuu joskus, kuin maailman historiassa olisi vain kaksi tärkeätä
ajankohtaa. Ensimäinen kun taiteessa keksitään uusi ilmaisukeino, toinen
kun taiteelle ilmestyy uusi personallisuus. Mitä öljymaalauksen keksintö
merkitsi venetsialaisille ja Antinous-pää vanhoille kreikkalaisille,
sitä Dorian Grayn kasvot kerran tulevat olemaan minulle. Minä en vain
maalaa ja piirusta ja tee luonnoksia hänen mukaansa -- tietysti olen
kaikkea sitäkin tehnyt -- vaan hän on minulle vielä paljoa muutakin kuin
vain malli. En tahdo väittää, etten olisi tyytyväinen niihin kuviin,
joita hänestä olen tehnyt, tai että hänen kauneutensa laatu olisi
sellainen, ettei taide kykenisi sitä kuvaamaan. Ei ole olemassa mitään,
mitä taide ei voisi kuvata, ja minä tiedän että se työ, jota olen tehnyt
tutustuttuani Dorian Grayhin, on hyvää työtä, parasta mitä koskaan olen
tehnyt. Mutta jollakin kummallisella tavalla -- ihmettelen, tokko sinä
voit ymmärtää minua -- hänen personallisuutensa on vaikuttanut aivan
uuden tekotavan minun taiteeseni, aivan uuden tyylin. Minä näen nyt
kaikki toisin, minä käsitän kaikki toisin. Minä voin nyt nauttia
elämästä tavalla, jota ennen en ymmärtänyt. 'Kauneuden unelma aatteiden
maailmassa' -- kuka sen on sanonut? En muista; mutta sitä Dorian Gray on
nyt minulle. Vain tuon pojan läsnäolo -- sillä minun mielestäni hän on
vain poika, joskin hän on jo kolmannellakymmenellä -- vain hänen
läsnäolonsa -- ah! voitkohan sinä ymmärtää, mitä se minulle merkitsee?
Tietämättään hän selvittää minulle uuden koulun suunnan, koulun, jossa
yhtä aikaa vallitsee romantillisen intohimon ja antiikin täydellisyyden
henki. Sielun ja ruumiin sopusointu -- mikä suuruus siinä! Me
lyhytnäköisyydessämme olemme eroittaneet nuo kaksi ja keksineet
realismin, joka on törkeä, ja idealismin, joka on tyhjä. Harry! jospa
tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistathan tuota minun
maisemaani, josta Agnew tarjosi minulle niin suunnattoman hinnan, mutta
jota en sittenkään tahtonut myödä? Se on minun parhaita taulujani. Ja
minkä vuoksi? Siksi, että minun maalatessani Dorian Gray istui
vieressäni. Salaperäinen voima virtasi hänestä minuun, ja ensi kertaa
eläissäni näin minä tuossa yksinkertaisessa metsämaisemassa sen ihmeen,
jota aina olin etsinyt ja aina kaivannut."

"Basil, se on ihmeellistä! Minun täytyy saada nähdä Dorian Gray."

Hallward nousi ylös paikaltaan ja astui edestakaisin puutarhassa. Hetken
kuluttua hän palasi takaisin. "Harry", hän sanoi, "Dorian Gray ei ole
minulle muuta kuin taiteellinen aihe. Sinä et ehkä näe hänessä mitään.
Minä näen hänessä kaikki. Hän ei ole koskaan enemmän läsnä minun
työssäni, kuin silloin kun ei mitään kuvaa hänestä ole siinä. Niinkuin
jo sanoin hänen vaikutuksestansa olen saanut uuden tyylin. Minä tunnen
hänen vaikutuksensa varsinkin muutamissa kaarevissa viivoissa ja
erityisissä hienoissa ja suloisissa väreissä. Siinä kaikki."

"Miksi et siis aseta hänen kuvaansa näytteille?" kysyi lordi Henry.

"Sentähden, että tahtomattani olen pannut siihen tuota taiteellista
ihanteellisuutta, josta tietysti en koskaan ole huolinut hänelle puhua.
Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä hän saa koskaan siitä tietääkkään
mitään. Mutta ihmiset voisivat arvata sen; ja minä en tahdo paljastaa
sieluani heidän yksinkertaisille, uteliaille silmillensä. He eivät saa
tarkastaa minun sydäntäni suurennuslasilla. Tuossa on liiaksi minua
itseäni, Harry -- liiaksi itseäni!"

"Runoilijat eivät ole yhtä arkoja kuin sinä. He tietävät miten
tarpeellista on päästää intohimoja julkisuuteen. Meidän aikanamme
murtunut sydän saavuttaa monta painosta".

"Sen vuoksi minä vihaankin niitä", huudahti Hallward. "Taiteilijan
tulisi luoda kauniita teoksia panematta niihin hituistakaan omaa
elämäänsä. Me elämme aikakaudessa, jossa ihmiset kohtelevat taidetta,
ikäänkuin se olisi aiottu jonkunmoiseksi elämäkerraksi. Me olemme
kadottaneet abstraktisen kauneuden aistin. Kerran minä tahdon näyttää
maailmalle, mitä se on; ja siitä syystä ei maailma koskaan saa nähdä
Dorian Grayn muotokuvaa".

"Minä luulen että erehdyt, Basil, mutta en huoli kiistellä kanssasi.
Ainoastaan se, joka henkisesti on mennyt hukkaan, alituisesti väittelee.
Sanoppa minulle, pitääkö Dorian Gray paljon sinusta?"

Maalari tuumi hetken aikaa. "Hän pitää minusta", hän vastasi sitten;
"minä tiedän että hän on kiintynyt minuun. Tietysti minä imartelen häntä
suuresti. Minä tunnen erityistä huvia, kun sanon hänelle sellaista, jota
tiedän jälkeenpäin katuvani. Tavallisesti hän on hyvin ystävällinen
minulle, ja me istumme atelierissä ja juttelemme, me juttelemme
tuhansista asioista. Kuitenkin silloin-tällöin hän on hirveän
ajattelematon ja näyttää olevan hyvillänsä kun hän voi kiusata minua.
Sillä minä tunnen, Harry, että olen antanut koko sieluni ihmiselle, joka
kohtelee sitä kuin napinläpeä varten aiottua kukkaa, kuin kunniamerkkiä,
jonka tarkoituksena on tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, kuin
koristusta, joka kestää vain yhden ainoan kesäisen päivän."

"Kesäpäivät, Basil, ovat pitkiä", mutisi lordi Henry. "Ehkäpä sinä väsyt
pikemmin kuin hän. Se on surullinen kokemus, mutta varmaa on että nero
on pitkäikäisempi kuin kauneus. Se selvittää sen tosiasian, että me
kaikki kiusaamme itseämme liikasivistyksellä. Kovassa olemassa-olon
taistelussa me tarvitsemme jotakin kestävää, ja siksi me täytämme
aivomme turhilla asioilla ja tapahtumilla turhaan toivoen voivamme pitää
paikkamme. Perusteellisesti sivistynyt mies -- kas siinä uuden ajan
ihanne. Ja perusteellisesti sivistyneen miehen sielu on hirveä. Se on
kuin markkinapuoti täynnä huonoa ja ala-arvoista tavaraa. Mutta luulenpa
sittenkin että sinä väsyt ensin. Jonakuna päivänä sinä katselet
ystävääsi, huomaatkin ettet voi häntä piirustaa, hänen värinsä ei
miellytä sinua, tai jotakin muuta sen kaltaista. Sinä moitit häntä ja
arvelet että hän on käyttäytynyt pahasti sinua kohtaan. Seuraavalla
kerralla hänen tullessaan sinun luoksesi, sinä olet aivan kylmä ja
väliäpitämätön. Se on hyvin surullista, sillä sen kautta sinä muutut.
Sinun kertomuksesi on aivan kuin romaani, taiteen romaani, siksi sitä
voisi sanoa. Mutta pahin seuraus kaikista romaaneista on se, että ne
tekevät ihmiset niin epäromantisiksi."

"Harry, älä puhu tuolla tavalla. Niin kauan kuin elän, olen Dorian Grayn
personallisuuden vaikutuksen alainen. Sinä et voi tuntea minun
tunteillani. Sinä olet liian vaihtelevainen."

"Oi, rakas Basil, juuri sen vuoksi voinkin tuntea. Uskolliset sielut
tuntevat vain rakkauden jokapäiväisen puolen. Mutta uskottomat tuntevat
sen murhenäytelmät." Ja lordi Henry sytytti tulitikun siron hopearasian
kyljestä ja alkoi polttaa paperossia itsetietoisen ja tyytyväisen
näköisenä, kuin hän olisi keskittänyt koko maailman tuohon lauseesensa.
Muratin kiiltävän vihreitten lehvien peitosta kuului kuhertavien
varpusten viserrystä ja sinisten pilvien varjot kulkivat kuin joutsenet
ruohikon yli. Miten suloista oli olla puutarhassa! Ja miten huvittava
muitten ihmisten tunnemaailma! -- paljoa hauskempi kuin heidän
ajatuksensa, siltä hänestä ainakin tuntui. Oma sielunelämä, sekä
ystävien intohimot -- kas niissä elämän suurin viehätys. Hän ajatteli
itsekseen salaisesti myhäillen sitä ikävää aamiaista, joka häneltä oli
mennyt hukkaan, sen vuoksi että oli jäänyt niin pitkäksi aikaa Basil
Hallwardin luo. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, niin hän olisi varmaan
tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja keskustelu olisi yksinomaan
kosketellut köyhien ruokkimista sekä malliasuinrakennusten
välttämättömyyttä. Kaikki olisivat saarnanneet niiden hyveiden
tärkeydestä, joita heillä omassa elämässään ei ollut tarvetta
harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden hyödystä ja
tyhjäntoimittajat selittäneet kaunopuheisesti työn suurta arvoa. Kuinka
suloista päästä tuota kaikkea pakoon! Muistellessaan tätiä eräs ajatus
näytti juolahtavan hänen mieleensä. Hän kääntyi Hallwardin puoleen ja
sanoi: "Rakas ystävä, nyt minä muistan jotain."

"Mitä sitten, Harry?"

"Missä olen kuullut Dorian Grayn nimen."

"Missä sitten?" kysyi Hallward rypistäen hiukan kulmakarvojaan.

"Älä näytä niin äkäiseltä, Basil. Se oli tätini, lady Agathan luona. Hän
kertoi keksineensä ihmeellisen nuoren miehen, joka oli luvannut olla
hänen apunansa East Endissä, ja että hänen nimensä oli Dorian Gray.
Mutta minun täytyy lisätä, ettei hän koskaan puhunut hänen
kauneudestansa. Naiset eivät pane mitään arvoa kauneuteen, ei ainakaan
hyvät naiset. Hän kertoi että hän oli hyvin vakava ja hyväluontoinen.
Minä näin hänet heti edessäni silmälasit nenällä, ohuttukkaisena, kasvot
täynnä pisamoita ja tallustellen suurin jaloin. Olisin toivonut
tietäneeni että hän oli sinun ystäväsi."

"Olen hyvin mielissäni ettet sitä tiennyt, Harry."

"Minkä tähden?"

"Minä en halua että sinä tutustut häneen."

"Sinä et halua että minä tutustuisin häneen?"

"En."

"Mr. Dorian Gray on atelierissä", ilmoitti palvelija, joka samassa tuli
puutarhaan.

"Sinun on nyt pakko esittää minut hänelle", sanoi lordi Henry nauraen.

Maalari kääntyi palvelijan puoleen, joka seisoi aurinkoa vasten
sirittäen silmiään. "Pyydä että mr. Gray odottaa, Parker. Minä tulen
aivan heti". Palvelija kumarsi ja poistui tietä pitkin.

Sitten hän silmäsi lordi Henryä. "Dorian Gray on minun rakkain
ystäväni", hän sanoi. "Hän on luonteeltaan yksinkertainen ja herttainen.
Sinun tätisi arvosteli häntä aivan oikein. Älä pilaa häntä. Älä koeta
vaikuttaa häneen. Sinun vaikutuksesi ei olisi hyvä. Maailma on avara ja
siinä on monta ihmeellistä olentoa. Älä riistä minulta sitä ainoata
henkilöä, joka antaa minun taiteelleni sen viehätyksen, joka sillä on.
Minun elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, että luotan
sinuun." Hän puhui hyvin hitaasti ja sanat tuntuivat puhkeavan esiin
hänen tahtomattansa.

"Mitä hassutuksia sinä loruat!" sanoi lordi Henry hymyillen, ja tarttuen
Hallwardia käsikynkästä kiinni hän melkein talutti hänet sisään.




LUKU II.


Astuessaan sisään he näkivät Dorian Grayn. Tämä istui pianon ääressä,
selin heihin ja selaili Schumannin lauluja. "Lainaa minulle nämät
laulut, Basil", hän sanoi. "Minä tahtoisin tutustua niihin. Ne ovat
kerrassaan ihastuttavia."

"Se riippuu kokonaan siitä, miten sinä istut tänään, Dorian."

"Ah, minä olen väsynyt istumaan mallina, enkä minä huoli koko kuvaa
itsestäni", vastasi poika, kiertäen ylimielisesti ja kiivaasti
pianotuolin ympäri. Kun hän huomasi lordi Henryn, niin hieno puna kohosi
hetkeksi hänen poskiinsa ja hän nousi ylös. "Suo anteeksi, Basil, mutta
en tiennyt että kukaan oli sinun seurassasi."

"Tämä on lordi Henry Wotton, Dorian, vanha ystäväni Oxfordin ajoilta.
Kerkesin juuri kertoa hänelle, mikä mainio malli sinä olet, ja nyt sinä
pilasit kaikki."

"Ette ainakaan ole pilannut minun iloani saadessani tutustua teihin, mr.
Gray", sanoi lordi Henry, astuen eteenpäin ja ojentaen kätensä. "Tätini
on usein puhunut teistä minulle. Te olette suuresti hänen suosiossansa,
ja pelkäänpä samalla myös yksi hänen monista uhreistansa."

"Nykyään olen lady Agathan mustassa kirjassa", vastasi Dorian näyttäen
hullunkurisen katuvalta. "Lupasin tulla hänen kanssansa viime tiistaina
erääsen klubiin Whitechapelissa, mutta minulta unohtui koko juttu.
Meidän oli määrä soittaa duettoa yhdessä -- kolme duettoa muistaakseni.
En tiedä, mitä hän minulle sanonee. En uskalla käydä häntä
tervehtimässäkään."

"Ah, kyllä minä välitän rauhan teidän välillänne. Hän on hyvin ihastunut
teihin. Enkä todellakaan usko laiminlyöntiänne kovin vaaralliseksi.
Kuulijakunta luuli varmaan kuuntelevansa duettoa. Kun täti Agatha istuu
pianon ääreen, niin hän pitää ääntä aivan kahden verosta."

"Se ei ole imartelevaa hänelle, eikä juuri mikään kohteliaisuus
minullekaan", vastasi Dorian nauraen.

Lordi Henry katsahti häneen. Niin, hän oli todellakin hyvin kaunis,
miten kauniit nuo hienosti kaarevat, punertavat huulet, nuo vilpittömät,
siniset silmät ja kiharaiset, kullankarvaiset hiukset. Hänen kasvoissaan
oli jotakin, joka heti herätti luottamusta. Niissä oli nuoruuden
avomielisyyttä sekä nuoruuden intohimoista puhtautta. Saattoi selvästi
huomata, ettei maailma ollut häntä turmellut. Ei ihme, vaikka Basil
Hallward häntä jumaloikin.

"Te olette aivan liiaksi kaunis uhrautuaksenne hyväntekeväisyydelle, mr.
Gray, aivan liiaksi kaunis." Ja lordi Henry heittäytyi sohvalle ja avasi
sikarikotelonsa.

Maalari oli sekoittanut värejänsä ja laittanut pensselit kuntoon. Hän
näytti alakuloiselta, ja kuullessaan lordi Henryn viimeisen
huomautuksen, hän vilkaisi häneen, ja hetken epäiltyään, sanoi: "Harry,
minä tahtoisin valmistaa tänään tämän kuvan. Olisinko mielestäsi kovin
epäkohtelias, jos pyytäisin sinua lähtemään?"

Lordi Henry hymyili ja katseli Dorian Graytä. "Pitääkö minun lähteä, mr.
Gray?" hän kysyi.

"Ah, älkää lähtekö, lordi Henry. Basil näyttää tänään olevan pahalla
tuulella ja silloin minä en voi sietää häntä. Sitä paitsi tahtoisin
tietää, miksi minun ei pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä."

"En minä huoli sanoa sitä teille, mr. Gray. Se on niin ikävä aine, että
siitä pitäisi puhua vakavasti. Mutta en minä lähde pois täältä, koska te
pyysitte minua jäämään. Sinulle se kai on yhdentekevää Basil? Sinä olet
usein sanonut olevasi mielissäsi, jos mallisi on tilaisuudessa
juttelemaan jonkun kanssa."

Hallward puri huuliaan. "Jos Dorian haluaa, niin tietysti sinun täytyy
jäädä. Dorianin oikut ovat lakeja kaikille muille paitsi hänelle
itsellensä."

Lordi Henry tarttui hattuunsa ja hansikkoihinsa.

"Sinun kehoituksesi jäämään on kovin kiihkeä, mutta minun täytynee
sittenkin lähteä. Olen luvannut tavata erästä henkilöä Orleansissa.
Hyvästi, mr. Gray. Tulkaa jonakin iltapuolena tervehtimään minua Curzon
streetin varrelle. Olen melkein aina kello viideltä kotona. Kirjoittakaa
minulle kun tulette. Olisin pahoillani, jos ette tapaisi minua."

"Basil", huudahti Dorian Gray, "jos lordi Henry Wotton lähtee, niin minä
myöskin. Sinä et koskaan maalatessasi avaa huuliasi, ja on niin kauhean
ikävää seisoa tässä ja näyttää iloiselta. Pyydä häntä jäämään. Minä
vaadin sitä."

"Jää Harry, Dorianille mieliksi, niin olen sinulle kiitollinen", sanoi
Hallward katse kiintyneenä tauluunsa. "Se on aivan totta, etten koskaan
työtä tehdessäni puhu enkä kuuntele myöskään. Ja se on kai hirveän
ikävää onnettomille malleilleni. Minä pyydän sinua jäämään."

"Mutta mitä minä teen tuolle miehelle, joka odottaa minua Orleansissa?"

Maalari nauroi. "En minä usko että siitä seuraa mitään ikävyyksiä. Istu
sinä alas, Harry. Ja nyt, Dorian, nouse tuolle korotukselle, äläkä liiku
liiaksi, älä myöskään pane vähintäkään huomiota siihen mitä lordi Henry
sanoo. Hän vaikuttaa paljon pahaa kaikkiin ystäviinsä, minua yksin
lukuunottamatta."

Dorian Gray nousi korotukselle kasvoissaan nuoren kreikkalaisen
martyyrin ilme ja irvisti hiukan tyytymättömästi lordi Henrylle, joka
oli jo ehtinyt voittaa hänen suosionsa. Lordi Henry oli niin aivan
erilainen kuin Basil. He olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Ja
kuinka sointuva ääni hänellä oli. Hetken kuluttua hän sanoi: "Onko
teidän vaikutuksenne todellakin niin paha, lordi Henry? Niin paha kuin
Basil väittää?"

"Ei ole mitään hyvää vaikutusta olemassa, mr. Gray. Kaikki vaikutus on
epäsiveellistä -- epäsiveellistä tieteelliseltä kannalta katsoen."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että jos koettaa vaikuttaa toiseen ihmiseen, niin samalla koettaa
antaa hänelle oman sielunsa. Silloin toinen ei ajattele enää
luonnollisia ajatuksiaan, eikä luonnollinen into lämmitä häntä. Hänen
hyveensä eivät ole enää hänen omiansa. Hänen paheensa, jos sellaista
kuin pahetta on lainkaan olemassa, ovat lainattuja. Hänestä tulee toisen
henkilön sävelten kaiku, hän näyttelee osaa, joka ei ole hänelle aiottu.
Elämän tarkoituksena on itsensä kehitys. Saada ilmi oma luontomme -- kas
siinä kunkin ihmisen tehtävä maailmassa. Nykyaikana ihmiset pelkäävät
omaa itseänsä. He ovat unhoittaneet korkeimman kaikista
velvollisuuksista, sen velvollisuuden, joka on jokaisella ihmisellä
itseänsä kohtaan. Tietysti he ovat armeliaita. Ravitsevat nälkäisiä ja
antavat kerjäläisille vaatteita. Mutta heidän oma sielunsa menee
hukkaan. Rodun rohkeus on kadonnut. Ehkei meillä ole sitä koskaan
ollutkaan. Me pelkäämme yhteiskuntaa, siinä on koko siveellisyyden
perustus, ja me pelkäämme Jumalaa, -- siinä piilee taas uskonnon
salaisuus -- nuo molemmat voimat ne meitä hallitsevat. Ja kuitenkin --"

"Käännä pääsi hiukan enemmän oikealle, Dorian, ole hyvä", sanoi maalari
vaipuneena kokonaan työhönsä ja huomaten vain ilmeen pojan kasvoissa,
jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Ja kuitenkin", jatkoi lordi Henry matalalla, sointuvalla äänellään,
liikuttaen sulavasti kättänsä, mikä liike oli ollut hänelle ominainen
aina Etonin kouluajoilta saakka, "minä luulen, että jos yksikin ihminen
eläisi oikein täydellistä ja kokonaista elämää, päästäisi valloilleen
joka ainoan tunteensa, ilmaisisi jokaisen ajatuksensa, toteuttaisi
kaikki unelmansa -- niin luulen että maailma unohtaisi kaikki
keskiaikuiset tautinsa ja voimakkaan ilon vallassa palaisi takaisin
helleniläiseen ihanteesen. Ehkäpä johonkin vielä hienompaankin ja
rikkaampaankin. Mutta rohkeinkin ihminen meidän parissamme pelkää
itseään. Barbarien itsekidutus jatkuu yhä edelleen meidän aikanamme
kieltäymyksenä, joka katkeroittaa meidän elämämme. Me saamme kärsiä
rangaistuksen omien laiminlyöntiemme vuoksi. Jokainen vietti, jota me
yritämme hillitä, itää meidän sielussamme ja myrkyttää meidät. Ruumis
tekee kerran syntiä, ja on silloin vapaa siitä, sillä teko on
jonkinlainen puhdistus. Jäljelle ei jää muuta kuin muisto nautinnosta,
tai turhat omantunnonvaivat. Ainoa tapa, millä voi vapautua
kiusauksesta, on antautua sille alttiiksi. Vastustakaa sitä, niin teidän
sielunne halajaa sitä, mitä te siltä olette kieltänyt, himoitsee sitä,
minkä teidän suvaitsemattomat lakinne ovat tehneet suvaitsemattomaksi ja
laittomaksi. Sanotaan että suurimmat maailmantapaukset ovat tapahtuneet
aivoissa. Aivoissa, yksinomaan aivoissa, maailman suurimmat synnitkin
ovat tapahtuneet. Te, mr. Gray, te itse, joka olette niin sanomattoman
nuori ja viattoman lapsekas, teillä on ollut intohimoja, jotka ovat
peloittaneet teitä, ajatuksia, jotka ovat täyttäneet teidän mielenne
kauhulla, unia sekä päivällä että yöllä, joiden muistokin vain voipi
nostaa häpeän punan poskillenne."

"Vaietkaa!" änkytti Dorian Gray, "vaietkaa! Te panette pääni pyörälle.
Minä en tiedä, mitä teille vastaisin. Vastaus on olemassa, mutta minä en
voi sitä löytää. Älkää puhuko. Antakaa minun ajatella. Tai mielemmin,
antakaa minun koettaa olla ajattelematta."

Lähes kymmenen minuuttia hän seisoi liikkumatta, huulet avoinna,
silmissä kumma loisto. Hän tunsi himmeästi, että aivan uusi voima alkoi
vaikuttaa hänessä. Mutta samalla hänestä tuntui kuin tuo voima olisi
kohonnut hänen omasta sielustansa. Nuo muutamat sanat, joita Basilin
ystävä oli lausunut hänelle -- epäilemättä aivan satunnaisia sanoja, jos
kohta tahallisia paradokseja -- olivat kosketelleet jotakin salaista
kieltä, joka tähän asti oli pysynyt aivan äänettömänä, mutta joka nyt
värähteli tahdissa hänen valtasuonensa kanssa.

Samalla tavalla soitto saattoi vaikuttaa häneen. Soitto oli usein
saattanut hänet aivan suunniltaan. Mutta soitto ei koskaan puhjennut
sanoiksi. Se ei luonut uutta maailmaa, vaan pikemmin uuden kaaoksen.
Mutta sanat! Yksinomaan sanat! Miten julmia ne olivat! Kuinka eläviä,
selviä ja kauheita! Niitä oli mahdoton päästä pakoon. Ja kuitenkin mikä
viehättävä tenho niissä piili! Ne näyttivät voivan antaa plastillisen
muodon muodottomille esineille, niissä oli omaa musiikkiansa, joka oli
yhtä suloista kuin viulun tai luutun ääni. Vain sanat! Onko mitään niin
todellista kuin sanat?

Niin, poikavuosiltaan hän muisti tapauksia, joita hän ei ollut voinut
ymmärtää. Nyt hän ne ymmärsi. Elämä leimahti äkkiä hehkuvana hänen
edessään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi kulkenut keskellä liekkejä.
Miksei hän ollut ymmärtänyt sitä ennemmin?

Lordi Henry tarkasteli häntä hieman hymyillen. Hienolla psykologisella
aistillaan hän tiesi milloin olla vaiti. Hän tunsi suurta mielenkiintoa.
Häntä hämmästytti se äkillinen vaikutus, joka oli seurannut hänen
sanojansa. Hänen mieleensä johtui kirja, jonka hän kuudentoista vanhana
oli lukenut, kirja, joka hänelle oli paljastanut paljon uusia, ennen
aavistamattomia asioita, ja hän ihmetteli tokko Dorian Gray tällä
hetkellä koki jotakin samankaltaista. Hän oli vain ampunut nuolen
ilmaan. Oliko se osunut maaliin? Miten ihastuttava tuo poika oli!

Hallward maalasi tuolla ihmeellisellä varmuudellaan, joka oli hänelle
niin ominaista, tuolla rohkeudella ja tosihienoudella, joka taiteessa
aina todistaa suurta voimaa. Hän ei huomannut äkillistä hiljaisuutta.

"Basil, en jaksa seisoa enää", sanoi Dorian Gray äkkiä. "Minä lähden
istumaan ulos puutarhaan. Täällä on tukehduttavan kuuma."

"Rakas ystävä, olen kovin pahoillani. Maalatessani en voi ajatella
mitään muuta. Mutta sinä et ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänään.
Seisoit niin ihmeen hiljaa. Minä olen saanut juuri sen ilmeen kuvaan,
jota halusin -- huulet puoleksi auenneina ja silmiin kirkkaan loisteen.
En tiedä mitä Harry on sanonut sinulle, mutta hän on varmaan loihtinut
sinun kasvoihisi tuon ihmeellisen ilmeen. Luultavasti hän on imarrellut
sinua. Älä usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo."

"Ei hän ole imarrellut minua yhtään. Ehkäpä juuri senvuoksi en usko
sitä, mitä hän on sanonut."

"Te tiedätte varsin hyvin että te uskotte", sanoi lordi Henry luoden
häneen haaveelliset, väsähtäneet silmänsä. "Minä tulen teidän kanssanne
puutarhaan. Täällä atelierissa on hirvittävän kuuma. Basil, anna meille
jotakin kylmää juoda, jotakin mansikkamehua."

"Tietysti, Harry. Paina kelloa vain, ja kun Parker tulee, niin sano
hänelle, mitä haluat. Minä maalaan vain tämän taustan, sitten tulen
teidän luoksenne. Älä pidätä Doriania kovin kauan. En koskaan ole ollut
paremmalla maalaustuulella kuin tänään. Tästä tulee minun
mestariteokseni. Tämmöisenäänkin se on minun mestariteokseni."

Lordi Henry meni puutarhaan ja löysi Dorian Grayn, joka oli kätkenyt
kasvonsa viileihin sireenikukkiin ja kuumentapaisesti imi niiden
tuoksua, ikäänkuin ne olisivat olleet viiniä. Lordi Henry astui hänen
luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Se on oikein se", hän
sanoi puoliääneen. "Ei mikään muu kuin aistit voi parantaa sielua,
samoinkuin ei mikään muu kuin sielu voi parantaa aisteja."

Nuorukainen säpsähti ja vetäytyi pois. Hän oli avopäin ja lehdet olivat
pörröittäneet hänen kiharansa ja saattaneet vanukkeihin kaikki nuo
kultaiset säikeet. Hänen silmissään ilmeni pelkoa, ikäänkuin hänet olisi
äkkiä unesta herätetty. Hänen hienosti veistetyt sieramensa värähtelivät
ja kätkössä oleva hermo vavahutteli hänen punoittavia huuliaan.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "siinä on yksi elämän suurimpia salaisuuksia
-- parantaa sielu aistin keinoilla ja aistit sielun avulla. Te olette
ihmeellinen olento. Te tiedätte enemmän kuin mitä te luulette
tietävänne, samoin kuin te tiedätte vähemmän kuin mitä te haluaisitte
tietää."

Dorian Gray rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päänsä pois. Hän ei voinut
olla pitämättä tuosta kookkaasta, miellyttävästä nuoresta miehestä, joka
seisoi hänen vieressänsä. Hänen romantiset, oliivinväriset kasvonsa ja
elähtänyt ilmeensä huvittivat häntä. Hänen hillitty, pehmeä äänensä oli
tavallaan tenhova. Hänen viileät, valkeat, kukkamaiset kätensä, nekin
olivat ihmeellisen viehättävät. Ne liikkuivat hänen puhuessansa kuin
musiikki ja näyttivät puhuvan omaa kieltänsä. Mutta hän pelkäsi häntä ja
häpesi omaa arkuuttaan. Miksikä vieraan piti tulla herättämään häntä
täyteen tajuntaan? Hän oli tuntenut Basil Hallwardin jo kuukausimääriä,
mutta heidän välinen ystävyytensä ei ollut muuttanut häntä. Äkkiä oli
nyt vieras tullut hänen tielleen, joka näytti paljastavan hänelle elämän
salaperäisyyden. Vaan mitä pelon syytä hänellä oikeastaan oli? Eihän hän
ollut mikään koulupoika eikä nuori tyttö. Tuo pelko oli kerrassaan
mieletöntä.

"Mennään istumaan siimekseen", sanoi lordi Henry. "Parker on tuonut
meille juotavaa, ja jos te seisotte vielä tuossa paahteessa, niin teidän
ihonne pilaantuu aivan, eikä Basil enää koskaan maalaa teitä. Älkää
päivetyttäkö itseänne. Se ei sopisi teille."

"Mitä se tekisi?" sanoi Dorian Gray nauraen, käyden penkille istumaan
puutarhan perällä.

"Se merkitsisi teille paljonkin, mr. Gray."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että teidän nuoruutenne on hurmaava eikä maailmassa mikään muu
ole arvokasta, paitsi nuoruus."

"Ei minun mielestäni, lordi Henry."

"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja
ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne
ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette
sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman.
Kestäneekö sitä aina?... Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray.
Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron
ilmaisumuodoista -- se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa
mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai
kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan.
Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se
kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette
hymyile enää kadotettuanne sen... Ihmiset ovat joskus väittäneet, että
kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä
pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme.
Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman
todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä... Niin,
mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat
nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia
vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja
kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän
kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään
voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin
voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta
kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa
kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja
ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja
te kärsitte julmasti... Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se
on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on
ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti
on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä
eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja
sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on
teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina
uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään... Uutta hedonismia --
sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen
näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa
vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään...
Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan
omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte
kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa
teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te
menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt -- niin
kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen.
Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua
on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo
punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme
saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä
kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme
jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden
mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi
pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet
antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"

Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa
putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen
ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua.
Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla,
jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin
tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa
meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän
aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi
pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti
värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.

Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He
katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan
erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."

He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.

Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja
päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.

"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi
Henry katsoen häneen.

"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä
aina."

"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon
sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen
romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä
paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän
kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."

Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi
Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain
oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten
korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen
korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin
rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse
ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa
auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta
ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.

Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa
Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin
vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän
vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun
vasemmanpuoliseen nurkkaan.

Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin
ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.

"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on
nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."

Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se
todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.

"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan
erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."

"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö
totta, mr. Gray?"

Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja
kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen
poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen
silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi
liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui
hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne
valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä
käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain
ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne
jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa.
Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun
nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se
herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa
varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin,
päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja
kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa
kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi
hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi
julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.

Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi
veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä
synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä
tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.

"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen
äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.

"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä
pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan
sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."

"Se ei ole minun omani, Harry."

"Kenenkä sitten?"

"Dorianin tietysti", vastasi maalari.

"Onpa hänellä hyvä onni."

"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä
muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi.
Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää
vanhemmaksi... Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina
nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä!
Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka
sieluni!"

"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi
lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."

"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.

Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat
taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin
vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."

Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin
puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen
kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.

"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun
norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina
rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen
ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa,
niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut.
Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun
arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."

Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen
kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla
ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa
toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö
totta? -- sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"

"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin
tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä
minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta
jotakin ja antaa sille. Oi, -- jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva
voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen
maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa -- armottomasti pilkkaa!" Kuumat
kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja
heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.

"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto
-- siinä kaikki."

"Sitä se ei ole."

"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"

"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.

"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.

"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni
kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan
olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin
kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien
elämän."

Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin
kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä
olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät
kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta.
Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa
terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.

Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten
Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen
atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi
murha!"

"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi
maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun
sitä tekevän."

"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa
minusta itsestäni. Sen minä tunnen."

"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut
kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä
ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat
kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin
yksinkertaista nautintoa?"

"Minä ihailen yksinkertaisia nautintoja", sanoi lordi Henry. "Niihin
monimutkaisen ihmisen täytyy lopulta turvautua..Mutta minä en pidä
kohtauksista muualla kuin näyttämöllä. Mitä ihmeellisiä olentoja te
molemmat olette! En muista kuka lie määritellyt ihmistä järkeväksi
eläimeksi. Se ainakin oli liian nopea määritelmä. Ihminen on kaikkea
muuta kuin järkevä, ja siitä minä olenkin hyvilläni. Mutta minä
toivoisin ettette te riitelisi kuvasta. Paljoa parempi jos olisit
antanut sen minulle, Basil. Tuo tyhmä poika ei sitä lainkaan tarvitse.
Mutta minulle se olisi hyvin tarpeen."

"Jos annat sen kelle muulle hyvänsä, Basil, kuin minulle, niin en suo
sitä sinulle koskaan anteeksi!" sanoi Dorian Gray. "Enkä minä salli,
että ihmiset sanovat minua tyhmäksi pojaksi."

"Tiedäthän että kuva on sinun, Dorian. Minä lahjoitin sen sinulle jo
ennenkuin sitä oli olemassakaan."

"Ja te tiedätte aivan hyvin olleenne hiukan tyhmä, mr. Gray, ettekä voi
väittää mitään vastaan, kun teille muistutetaan että olette vielä varsin
nuori."

"Tänä aamuna olisin voinut väittää sitä vastaan hyvinkin kiihkeästi,
lordi Henry."

"Niin, tänä aamuna! Te aloitte vasta silloin elää."

Ovella kuului kolkutus ja palvelija tuli sisään kantaen täyteläistä
teetarjotinta ja laskien sen pienelle japanilaiselle pöydälle. Kuului
kuppien ja lautasten kilinää ja teekeittiön kohinaa. Nuori poika toi
sisään kaksi pyöreää kiinalaista maljaa. Dorian Gray astui pöydän luo ja
kaatoi teetä kuppeihin. Molemmat herrat astuivat hitaasti lähemmäksi ja
tarkastelivat maljojen sisällystä.

"Mennään tänä iltana teatteriin", sanoi lordi Henry. "Varmaan jossakin
teatterissa on jotakin hyvää. Olen tosin luvannut syödä päivällistä
Whitellä, mutta vain yhden vanhan ystävän kanssa. Voinhan lähettää
hänelle sähkösanoman ja sanoa että olen sairas, tai että myöhempi
sopimus estää minua tulemasta. Olisihan se sopiva puolustus, sillä siinä
olisi suoruuden suloutta."

"On niin vaivalloista pukeutua frakkiin", mutisi Hallward. "Ja kun on
saanut sen niskaansa, niin se näyttää niin rumalta."

"Aivan niin", vastasi lordi Henry miettiväisesti, "yhdeksännentoista
vuosisadan seurapuku on inhottava. Se on niin synkkä, niin painostava.
Synti yksin on väririkasta meidän nykyaikaisessa elämässämme."

"Sinun ei pidä puhua tuollaista Dorianin kuullen, Harry."

"Minkä Dorianin? Senkö joka kaataa meille teetä, vai senkö, joka kuvasta
katsoo meihin?"

"Ei kummankaan."

"Minä lähtisin mielelläni teidän kanssanne teatteriin, lordi Henry",
sanoi nuorukainen.

"Sitten te lähdette; ja sinäkin tulet, Basil, eikö totta?"

"En todellakaan voi. Minulla on niin paljon työtä."

"No niin, me menemme sitten kahden, mr. Gray."

"Suurimmalla mielihyvällä."

Maalari puri huultaan ja astui kuppi kädessä taulun luo. "Minä jään
kotiin oikean Dorianin kanssa", hän sanoi surullisesti.

"Tuoko on oikea Dorian?" huudahti muotokuvan originaali hyökäten hänen
luokseen. "Olenko todellakin tuon näköinen?"

"Olet; sinä olet aivan tuon näköinen."

"Kuinka ihmeellistä, Basil!"

"Ainakin sinä ulkomuodoltasi olet tuon näköinen. Mutta kuva ei koskaan
muutu", huokasi Hallward. "Se on sentään jotakin."

"Mitä melua ihmiset pitävät uskollisuudesta!" huudahti lordi Henry.
"Yksin rakkaudessakin se on vain psykologinen kysymys. Se ei ole missään
tekemisessä meidän tahtomme kanssa. Nuoret ihmiset tahtovat olla
uskollisia, mutta eivät kykene. Vanhat ihmiset tahtovat olla uskottomia,
eivätkä voi kuitenkaan. Muuta ei juuri voi sanoa."

"Älä mene teatteriin tänä iltana, Dorian", sanoi Hallward. "Jää minun
luokseni päivällisille."

"Minä en voi, Basil."

"Minkä vuoksi?"

"Sentähden että lupasin mennä lordi Henry Wottonin kanssa."

"Ei hän pane sinuun sen enempää arvoa vaikka pidätkin lupauksesi. Itse
hän aina rikkoo omansa. Minä pyydän ettet menisi."

Dorian Gray nauroi pudistaen päätään. "Minä rukoilen sinua."

Nuorukainen epäili ja silmäsi lordi Henryyn, joka tarkasteli heitä
pilkallisesti hymyillen teepöydän luota.

"Minun täytyy, Basil", hän vastasi.

"No niin", sanoi Hallward ja astui pöydän luo laskien kuppinsa
tarjottimelle. "On jo myöhäistä, ja koska teidän täytyy vielä pukeutua,
niin ei teillä ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Harry. Hyvästi, Dorian.
Tule pian käymään. Tule huomenna."

"Tietysti."

"Ethän vain unohda?"

"Tietysti en", sanoi Dorian.

"Kuules ... Harry!"

"Niin, Basil!"

"Pidä mielessäsi mitä minä sanoin sinulle tänä aamuna puutarhassa."

"Minä en muista sitä enää."

"Minä luotan sinuun."

"Minä toivoisin, että voisin itse luottaa itseeni", sanoi lordi Henry
nauraen. "Tulkaa, mr. Gray, minun vaununi odottavat ulkopuolella ja minä
voin saattaa teidät ensin kotiin. Hyvästi, Basil. Tämä iltapuoli on
ollut hyvin hauska."

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, niin maalari heittäytyi sohvalle ja
hänen kasvoillensa kohosi kärsivä ilme.




LUKU III.


Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon
streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli
sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö
arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä
hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä
hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen
isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden
aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli
vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu
lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut
täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien
englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi.
Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä
esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia
kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti
tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi
suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa,
sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi
jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti
tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies,
jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään
puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin
puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä
radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa,
joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus
sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa
henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän
väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen
periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa
hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea
metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain
liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen
kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin
jotakin."

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan
ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on
pääasia maailmassa."

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja
kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse
rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George,
enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja
sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin
kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä
tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan
turhanpäiväisiä."

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä
englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on
paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki
oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään
ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä
siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos
mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei
ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi
lordi Henry hitaasti.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita
valkoisia kulmakarvojaan.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä
tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen
äitinsä nimi oli Devereux -- lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin
kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli
naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä
tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen
vastikään tutustunut häneen."

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra -- "Kelson tyttärenpoika!...
Tietysti... Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä
hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret
Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren
köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri
jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti.
Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut.
Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta
häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli
lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen
vävypoikaansa julkisesti -- lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet --
ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu
saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen
yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen
kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se
surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis
poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on
äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi
saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen
äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä
isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli
halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun
minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa.
Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka
aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen
jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa
kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa
paremmin kuin ajureita."

"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä
varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen
tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja ... hänen äitinsä, oliko hän
hyvin kaunis?"

"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt.
Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää.
Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli
aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen,
niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset
kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä.
Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista.
Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi
hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä
päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka
aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle
kelpaa?"

"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."

"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.

"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."

"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen
setänsä.

"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan
mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on
hyvää onnea."

"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä
minkäänlaista perhettä?"

Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä
taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän
nousten mennäkseen.

"He ovat kai sikakauppiaita?"

"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan
että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."

"Onko hän kaunis?"

"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat
amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."

"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He
vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."

"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois,
aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä
tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta,
jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista
ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."

"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"

"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".

"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää
hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo
nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa
shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."

"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua.
Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän
luonteelleen ominaista."

Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.

Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi
askeleensa Berkeley squariä kohti.

Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli
sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut
häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis
nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan
surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan
rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka
syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan
miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva
kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli.
Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman
täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta...
Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä,
kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu
hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme
kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo
lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla
viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin
väräjämään... Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi
vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista.
Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja
antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen
katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa
toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä
tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea
meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin
aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja... Hän oli
tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli
tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä
oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota
näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä
titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli
määrä kuihtua... Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta
kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen
oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä;
synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen
kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena,
pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä
etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat
näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja
saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat
jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne
loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin
samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo
ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö
Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin?
Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta... Niin, hän tahtoi koettaa
olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle,
joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita
häntä, -- sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi
voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.

Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.

Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa
tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui
hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo
alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.

"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen
päätänsä.

Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin
viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian
nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna
kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar,
erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän
oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa
historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa
muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään
oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen,
joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta
yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun
säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella
vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr.
Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka
oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi,
niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo
sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt
kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady
Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin
huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi
oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas,
keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe
alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja
vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi
antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi,
ja josta he eivät koskaan voineet päästä.

"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja
nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että
hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"

"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."

"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."

"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa
amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon
ylimielisesti.

"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."

"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi
herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa
sanoihinsa.

"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä
peltopyytä.

Herttuatar joutui hämilleen.

"Älkää välittäkö hänestä, rakas ystävä", kuiskasi lady Agatha. "Hän ei
koskaan puhu täyttä totta."

"Kun Amerikka löydettiin", sanoi radikaali herra ja alkoi kertoa ikävää
juttua. Samoinkuin kaikki, jotka koettavat perinpohjaisesti selvittää
aihettansa, hän ikävystytti kuulijoitansa. Herttuatar huokasi ja käytti
hyväkseen keskeyttämisoikeuttansa, "Jumala suokoon, ettei sitä koskaan
olisi löydetty!" huudahti hän. "Tosiaankin, meidän nuorilla tytöillämme
ei ole nykyään minkäänlaisia toiveita. Se on hyvin väärin."

"Ehkäpä Amerikkaa ei olekkaan löydetty", sanoi mr. Erskine. "Minä
tahtoisin sanoa, että se on vain paljastettu."

"Mutta minä olen nähnyt näytteitä alkuasukkaista", vastasi herttuatar
epävarmalla äänellä. "Minun täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä on
varsin kauniita. Ja he käyvät myös hyvin puettuina. He tilaavat kaikki
pukunsa Parisista. Minäkin soisin, että minulla olisi varaa tehdä
samoin."

"Sanotaan, että kun hyvät amerikkalaiset kuolevat, niin he joutuvat
Parisiin", naureskeli Sir Thomas, jolla oli koko varasto kuluneita
sukkeluuksia.

"Todella! Ja minne joutuvat pahat amerikkalaiset kuoltuansa?" kysyi
herttuatar.

"He matkustavat Amerikkaan", mutisi lordi Henry.

Sir Thomas rypisti kulmiaan. "Minäpä luulen, että teidän veljenne
pojalla on ennakkoluuloja tuota suurta maata kohtaan", hän sanoi lady
Agathalle. "Minä olen matkustanut siellä ristin ja rastin, vieläpä
tirehtöörien omissa yksityisvaunuissa, sillä tirehtöörit tuollaisissa
tapauksissa ovat tavattoman kohteliaita. Minä vakuutan teille, että
matkustaminen siellä on hyvin sivistävää."

"Mutta pitääkö meidän nähdä Chicago ollaksemme sivistyneitä?" kysyi mr.
Erskine valittavalla äänellä. "Ei minulla ole enää halua sellaiseen
matkaan."

Sir Thomas liikutti kättään. "Mr. Erskine of Treadley haluaa pitää
maailman kirjahyllyllään. Me käytännön miehet tahdomme mieluummin itse
nähdä kuin lukea kirjoja. Amerikkalaiset ovat hyvin hauskoja ihmisiä. He
ovat niin tavattoman järkeviä. Minun luullakseni se on heidän
luonteenomaisin piirteensä. Niin, mr. Erskine, tavattoman järkevää
väkeä. Minä vakuutan teille, etteivät amerikkalaiset ole lainkaan
turhanpäiväisiä."

"Kuinka hirveää!" huudahti lordi Henry. "Minä voin sietää raakaa voimaa,
mutta raaka järki on kerrassaan sietämätöntä. Se on alhaista. Se on
paljoa alempana ymmärrystä."

"Minä en käsitä teitä oikein", sanoi sir Thomas punastuen.

"Minä kyllä ymmärrän, lordi Henry", mutisi mr. Erskine hymyillen.

"Paradoksit ovat tavallaan kyllä hyviä..." toisti parooni.

"Oliko se paradoksi?" kysyi mr. Erskine. "En minä sitä luule. Ehkäpä
kyllä. No niin, paradoksit johtavat totuuteen. Voidaksemme tutkia
todellisuutta täytyy meidän antaa sen tanssia nuoralla. Kun totuudet
muuttuvat konstintekijöiksi, niin me voimme arvostella niitä."

"Hyvä Jumala!" sanoi lady Agatha, "kylläpä te miehet osaatte todistaa!
Minä en koskaan voi päästä teidän puheistanne selville. Kuules, Harry,
sinuun minä olen aivan suuttunut. Miksikä sinä olet kehoittanut meidän
rakasta mr. Dorian Graytämme luopumaan köyhistämme? Minä vakuutan, että
hän olisi oikea aarre meille. Me pitäisimme niin paljon hänen
soitostansa."

"Minä tahdon, että hän soittaa minulle", sanoi lordi Henry nauraen ja
katsoi pöydän alapäähän, josta häntä kohtasi kirkas katse.

"Mutta nuo ihmisraukat Whitechapelissa ovat niin onnettomia", jatkoi
lady Agatha.

"Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkea muuta paitsi kärsimystä kohtaan",
sanoi lordi Henry pudistaen olkapäitään. "Se ei herätä minun
myötätuntoani. Se on liian rumaa; liian hirveää ja liian surkeata. Tuo
nykyajan myötätuntoisuus kärsiviä kohtaan on suorastaan sairaalloista.
Paljoa parempi, jos ihmisten myötätuntoisuus kohdistuisi kauneuteen,
väreihin ja elämän iloihin. Mitä vähemmän elämän varjopuolista puhutaan,
sitä parempi."

"Mutta täytyyhän myöntää, että East Endin köyhälistön tila on hyvin
tärkeä kysymys", huomautti sir Thomas vakavasti päätään pudistaen.

"Aivan niin", vastasi nuori lordi. "Se on orjakysymys, ja me koetamme
ratkaista sen hankkimalla orjille huvitusta."

Politikoitsija katsoi häneen ankarasti. "Mitä muutoksia te sitten
ehdottaisitte?" hän kysyi.

Lordi Henry naurahti. "Minä en tahdo muuttaa mitään Englannissa paitsi
ilmaa", hän vastasi. "Minä tyydyn kerrassaan filosofisiin huomioihin.
Mutta koska yhdeksästoista vuosisata on tehnyt vararikon kuluttamalla
liiaksi myötätuntoisuutta, niin ehdotan, että kääntyisimme tieteen
puoleen päästäksemme entiseen tasapainoomme. Tunteista on se etu, että
ne johtavat meitä harhaan, ja tieteestä se, että se on tunteeton."

"Mutta meidän edesvastuumme on hyvin raskas", sanoi mrs. Vandeleur
arasti.

"Äärettömän raskas", toisti lady Agatha.

Lordi Henry katsoi mr. Erskineen. "Ihmiskunta katsoo kaikkea liian
vakavalta kannalta. Siinä on maailman ensimäinen synti. Jos luolaihminen
olisi tuntenut naurua, niin historia varmaan olisi muuttunut aivan
toiseksi."

"Sepä vasta oli lohduttavaa", liverteli herttuatar. "Joka kerta kun käyn
teidän tätiänne tervehtimässä, tunnen minä omantunnon vaivoja, sillä
minä en ole yhtään huvitettu East Endin asukkaista. Tästä lähin minä
voin punastumatta katsoa häntä silmiin."

"Punastuminen kaunistaa suuresti, herttuatar", huomautti lordi Henry.

"Vain nuoria ihmisiä", vastasi herttuatar. "Kun minun ikäiseni vanha
nainen punastuu, niin on se paha merkki. Oi! lordi Henry, jospa voisitte
sanoa minulle, miten voi tulla uudestaan nuoreksi."

Lordi Henry mietti hetken aikaa. "Voitteko palauttaa mieleenne jotakin
suurta erehdystä, johon nuoruudessa olette tehnyt itsenne syypääksi,
herttuatar?" hän kysyi, luoden pöydän yli katseensa häneen.

"Pelkäänpä useitakin", hän vastasi.

"Tehkää ne sitten uudestaan", lordi Henry sanoi vakavasti. "Voi saada
nuoruutensa takaisin uudistamalla vain kaikki entiset hulluutensa."

"Ihana periaate!" huudahti herttuatar. "Minäpä koetan toteuttaa sen
käytännössä."

"Vaarallinen periaate!" kuului ääni sir Thomasin huulilta. Lady Agatha
pudisti päätään, mutta oli samalla varsin huvitettu. Mr. Erskine
kuunteli.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "se on elämän suurimpia salaisuuksia.
Nykyään useimmat ihmiset kuolevat jonkunmoisen kiduttavan terveen järjen
seurauksista ja huomaavat liian myöhään, että ihminen katuu kaikkea
muuta maailmassa paitsi omia erehdyksiään."

Nauru kajahti ympäri pöytää.

Lordi Henry alkoi vallattomasti leikitellä tuolla ajatuksella. Hän
heitteli sitä ilmassa ja käänteli sitä. Hän päästi sen käsistään ja
tarttui siihen jälleen kiinni, väritti sitä mielikuvituksellaan ja antoi
sille paradoksin siivet. Hänen puhuessaan mielettömyyden ylistys kohosi
filosofiaksi, ja filosofia itse nuoreni, jäi kuuntelemaan nautinnon
hurjaa musiikkia ja pukeutui viinintahraamaan pukuun ja
murattiköynnöksiin. Se tanssi kuin bakhantitar yli elämän kukkuloiden ja
pilkkasi hidasta Silenusta hänen järkevyydestänsä. Todellisuus pakeni
sen tieltä kuin pelästynyt metsän eläin. Sen valkeat jalat tallasivat
jättiläispuserrinta, jonka ääressä viisas Omar istuu, kunnes kuohuva
rypäleneste kohosi purppuranpunaisena vaahtona hänen paljasten
jäsentensä ympärillä tai vuoti punaisena kuohuna pitkin astian mustia,
niljakkaisia, kosteita kylkiä. Se oli ihmeellinen sepitelmä. Hän tunsi
että Dorian Grayn silmät olivat kiintyneet häneen, ja se tieto, että
hänen kuulijoidensa joukossa oli yksi, jota hän halusi tenhota, teroitti
hänen sukkeluuttansa ja väritti hänen mielikuvitustansa. Hän oli
loistava, tenhova, vastustamaton. Hän sai kuulijat unohtamaan itsensä ja
he seurasivat hymyillen hänen pillinsä ääntä. Dorian Gray ei voinut
irroittaa katsettaan hänestä, vaan istui kuin lumouksen vallassa
hymyhuulin ja silmät ihmetyksestä synkkinä.

Äkkiä todellisuus astui koreaan puetun palvelijan haamussa huoneesen, ja
tämä ilmoitti herttuattarelle, että hänen vaununsa odottivat ulkona.
Herttuatar väänsi käsiään naurettavan epätoivoisena. "Miten ikävää!"
huudahti hän. "Minun täytyy mennä hakemaan miestäni klubista ja lähteä
hänen kanssansa johonkin mielettömään kokoukseen, jossa hänen tulee
johtaa puhetta. Jos minä viivyn, niin hän suuttuu, enkä minä siedä
kohtauksia kun minulla on tämä päähine päässä. Se on siihen aivan liian
hento. Kova sana voisi pilata sen. Minun täytyy lähteä, rakas Agatha.
Hyvästi, lordi Henry, te olette ihastuttava ja hirveän epäsiveellinen.
En todellakaan tiedä mitä sanoisin teidän mielipiteistänne. Teidän pitää
tulla meille päivällisille jonakuna iltana. Esimerkiksi tiistaina.
Oletteko vapaa tiistaina?"

"Teidän tähtenne minä syrjäyttäisin kaikki muut kutsut, herttuatar",
sanoi lordi Henry kumartaen.

"Se on hyvin kaunista, mutta myös hyvin väärin", sanoi hän. "Muistakaa
siis tulla", ja hän lehahti pois huoneesta lady Agathan sekä toisten
naisten seuratessa häntä.

Kun lordi Henry oli istunut jälleen paikalleen, niin mr. Erskine kiersi
pöydän ympäri ja istuutuen hänen viereensä laski kätensä hänen
käsivarrelleen.

"Te puhutte kuin kirjasta", hän sanoi, "miksi te ette kirjoita kirjoja?"

"Minä luen liian suurella halulla kirjoja, jotta viitsisin niitä
kirjoittaa, mr. Erskine. Tahtoisin kerran kirjoittaa romaanin, romaanin,
joka olisi yhtä kaunis kuin persialainen matto, mutta myös yhtä
väärennetty. Mutta Englannissa ei ole muuta kirjallista yleisöä, kuin
se, joka lukee sanomalehtiä, rukouskirjoja ja tietosanakirjoja. Kaikista
maailman kansoista englantilaiset vähimmin käsittävät kirjallisuuden
kauneutta."

"Pelkään teidän olevan oikeassa", vastasi mr. Erskine. "Minullakin oli
ennen kirjallista kunnianhimoa, mutta luovuin siitä aikoja sitten. Ja
nyt, rakas nuori ystäväni, jos sallitte että nimitän teitä siksi,
tahtoisin kysyä teiltä, tokko te todellakin tarkoititte kaikkea sitä
mitä te äsken sanoitte meille?"

"Minä en muista enää mitä minä sanoin", naureskeli lordi Henry. "Oliko
se kovin pahaa?"

"Hyvin pahaa tosiaankin. Minun täytyy tunnustaa, että te olette hyvin
vaarallinen, ja jos jotakin sattuisi tapahtumaan meidän rakkaalle
herttuattarellemme, niin teillä on siitä suurin edesvastaus. Mutta minä
tahtoisin puhua teidän kanssanne elämästä. Se sukupolvi, johon minä
synnyin, oli ikävä. Jonkun kerran kun olette väsynyt Lontoosen, tulkaa
Treadleyhin ja selittäkää minulle nautinnon filosofiaanne burgundiviinin
ääressä, jota minulla on onni omistaa."

"Suurimmalla mielihyvällä. Kutsu Treadleyhin on suuri kunnia. Siellä on
täydellinen isäntä ja täydellinen kirjasto."

"Te sen vasta täydentäisitte", vastasi vanha herra kohteliaasti
kumartaen. "Ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset rakkaalle tädillenne.
Minun on mentävä Athenaeumiin. Tähän aikaan me siellä nukumme."

"Kaikkiko, mr. Erskine?"

"Kaikki neljäkymmentä neljässäkymmenessä nojatuolissa. Me harjoittelemme
tulevaa englantilaista kirjallisuusakatemiaa varten."

Lordi Henry nousi ylös nauraen. "Minä lähden Hyde Parkiin", hän sanoi.

Astuessaan ulos ovesta Dorian Gray kosketti häntä käsivarteen. "Saanko
minä seurata teitä", hän mutisi.

"Minä luulin, että olitte luvannut mennä Basil Hallwardin luo", vastasi
lordi Henry.

"Minä tulen mielemmin teidän kanssanne; niin, minun täytyy saada olla
teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle
koko ajan? Ei kukaan osaa puhua sillä tavalla kuin te."

"Ah, tänään minä olen kylliksi puhunut", sanoi lordi Henry hymyillen.
"Nyt minä tahdon vain katsella elämää. Tehkää minulle seuraa, jos
haluatte."




LUKU IV.


Eräänä iltapäivänä kuukautta myöhemmin Dorian Gray loikoili komeassa
nojatuolissa lordi Henryn pienessä kirjastohuoneessa Mayfairissa. Se oli
tavallansa ihastuttava huone, jossa seiniä myöten kulki korkea
oliivivärinen tammilaudoitus. Kattolista oli kellertävä ja katossa oli
kipsikoristeita. Tiilinpunertavalle huopamatolle oli siroteltu useita
pitkäripsisiä persialaisia pikkumattoja. Pienellä atlaspuisella pöydällä
seisoi Clodionin pieni pystykuva ja sen vieressä kappale Clovis Even
kirjaa "Les Cent Nouvelles", joka oli omistettu Margareta
Valoisilaiselle ja jonka kannella oli kullattuja tuhatkaunoja,
kuningattaren symbolikukkia. Uunin reunustalla oli kirjavia tulpaneja
suurissa, sinisissä, kiinalaisissa maljoissa, ja pienten
lyijykehyksisten ikkunaruutujen kautta virtasi Lontoon kesäisen päivän
aprikosivärinen valo huoneesen.

Lordi Henry ei ollut vielä kotona, Hän tuli säännöllisesti liian
myöhään, hänen periaatteittensa mukaan säännöllisyys oli ajanhukkaa.
Nuorukainen näytti hiukan ikävystyneeltä selaillessaan haluttomasti
hienoa kuvallista "Manon Lescaut" teosta, jonka hän oli löytänyt
kirjahyllyltä. Ludvig XIV:nnen aikuisen kellon yksitoikkoinen tikutus
kiusoitti häntä. Pari kertaa hän oli lähtemässä.

Vihdoin hän kuuli askelia ulkoapäin ja ovi avautui. "Kuinka myöhään sinä
tulet, Harry!" hän mutisi.

"Paha kyllä se ei ole Harry, mr. Gray", vastasi terävä ääni.

Dorian Gray katsoi äkkiä taakseen ja nousi pystyyn. "Suokaa anteeksi.
Minä luulin --"

"Te luulitte minun mieheni tulevan. Se on vain hänen vaimonsa. Sallikaa
minun esittää itseni teille. Minä tunnen teidät varsin hyvin
valokuvienne mukaan. Luullakseni minun miehelläni on niitä
seitsemäntoista eri lajia."

"Seitsemäntoistako, lady Henry?"

"No, kahdeksantoista sitten. Ja minä näin teidät vastikään ooperassa
hänen kanssaan." Hän nauroi hermostuneesti puhuessaan ja katseli häntä
haparoivilla lemmikki-silmillään. Hän oli merkillinen nainen. Hänen
pukunsa teki sen vaikutuksen ikäänkuin hän olisi valmistanut sen
suuttumuksen vallassa ja pukenut sen myrskyssä ylleen. Tavallisesti hän
oli aina rakastunut johonkuhun, ja kun hän ei koskaan voittanut
vastarakkautta, niin kaikki hänen illusioninsa olivat tallella. Hän
koetti näyttää taiteelliselta, mutta hänen ulkomuotonsa teki vain
huolimattoman vaikutuksen. Hänen nimensä oli Viktoria, ja kirkossa
käynti oli muuttunut hänelle suorastaan kiihkoksi.

"Näyteltiin kai 'Lohengrinia', lady Henry, vai kuinka?"

"Aivan niin; minun rakasta 'Lohengriniäni'. Minä pidän Wagnerin
musiikista enemmän kuin mistään muusta. Se on niin äänekästä, että koko
ajan voi puhua muiden kuulematta. Ja se on suuri etu, eikö totta, mr.
Gray?"

Sama hermostunut, katkonainen nauru kajahti jälleen hänen huuliltaan ja
hänen sormensa alkoivat leikitellä pitkällä kilpikonnanluisella
paperiveitsellä.

Dorian pudisti nauraen päätään. "En usko olevani aivan samaa mieltä kuin
te, lady Henry. Minä en koskaan puhu musiikin aikana -- en ainakaan
hyvän musiikin aikana. Ainoastaan huonoa musiikkia tulee tappaa
keskustelulla."

"Niin, se on Harryn mielipide, eikö totta, mr. Gray? Minä saan aina
kuulla Harryn mielipiteitä hänen ystäviltänsä. Se onkin ainoa keino,
jolla pääsen niiden perille. Mutta älkää luulko etten minä pitäisi
hyvästä musiikista. Minä ihailen sitä, mutta minä pelkään sitä myöskin.
Se tekee minut liian romantiseksi. Minä olen suorastaan jumaloinut
pianotaiteilijoita -- välistä kahta samalla haavaa, niinkuin Harry
väittää. En tiedä, mikä heissä on. Ehkäpä syy on siinä, että he ovat
ulkomaalaisia. He ovat kaikki ulkomaalaisia, eikö totta? Nekin, jotka
ovat Englannissa syntyneet, muuttuvat ulkomaalaisiksi jonkun ajan
kuluttua, eikö totta? Siinä he tekevät hyvin viisaasti, ja samalla se on
hyvin imartelevaa taiteelle. Siten taide muuttuu kokonaan
kosmopoliitiseksi, eikö totta? Te ette ole koskaan ollut minun
vastaanotoissani, vai kuinka, mr. Gray? Teidän täytyy tulla. Minä en voi
tarjota orkideoja, mutta minä en säästä vaivojani saadakseni luokseni
ulkomaalaisia. He tekevät huoneet niin taiteellisiksi. Mutta tuossahan
on Harry! Harry, minä etsin sinua, aioin kysyä jotakin sinulta -- en
enää muista mitä -- ja minä löysin mr. Grayn täältä. Meillä on ollut
niin hauska keskustelu musiikista. Meillä on aivan samat mielipiteet.
Ei; ne taisivatkin olla aivan vastakkaiset. Mutta hän on hyvin
huvittava. Olen kovin mielissäni hänen tuttavuudestaan."

"Sepä hauskaa, kultaseni", sanoi lordi Henry kohottaen tummia, kaarevia
kulmakarvojaan ja katsellen naureskellen kumpaistakin. "Olen pahoillani,
Dorian, että satuin viipymään. Kävin katsomassa erästä vanhaa brokadia
Wardour Streetin varrella, ja minä tingin sitä tuntikausia. Nykyään
ihmiset osaavat antaa hinnan kaikelle, mutta ei arvoa millekään."

"Minun täytyy, paha kyllä lähteä", huudahti lady Henry, katkaisten
äänettömyyden äkillisellä naurullaan. "Olen luvannut mennä herttuattaren
kanssa ajamaan. Hyvästi, mr. Gray. Hyvästi, Harry. Sinä syöt kai
päivällistä ulkona, vai kuinka? Niin minäkin. Ehkä näen sinut lady
Thornburyn luona."

"Mahdollisesti, kultaseni", sanoi lordi Henry sulkien oven hänen
jälkeensä, hänen livahtaessaan ulos huoneesta aivan kuin paradiisilintu,
joka kaiken yötä on ollut ulkona sateessa, jättäen heikon jasmiinihajun
jälkeensä. Sitten lordi Henry sytytti paperossin ja heittäytyi sohvalle.

"Älä koskaan nai naista, jolla on oljenkeltainen tukka, Dorian", hän
sanoi vedettyään pari sauhua.

"Miksikä, Harry?"

"Siksi, että ne ovat niin hempeämielisiä."

"Mutta minä pidän hempeämielisistä ihmisistä."

"Älä koskaan mene naimisiin, Dorian. Miehet naivat siksi, että he ovat
väsyneet; naiset siksi, että he ovat uteliaat: kumpaisetkin pettyvät."

"En minä luule meneväni koskaan naimisiin, Harry. Minä olen liiaksi
rakastunut. Se on sinun aforismejasi. Minä toteutan sen käytännössä,
niinkuin kaiken muunkin, minkä sinä sanot."

"Keneenkä sinä olet rakastunut?" kysyi lordi Henry hetken kuluttua.

"Erääseen näyttelijättäreen", sanoi Dorian Gray punastuen.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on liian tavallinen alku."

"Et sanoisi sitä, jos näkisit hänet, Harry."

"Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Sibyl Vane."

"En ole koskaan kuullut hänestä."

"Ei kukaan tunnekkaan häntä. Mutta kerran vielä hän tulee tunnetuksi.
Hän on nero."

"Rakas ystävä, ei kukaan nainen ole nero. Naiset ovat vain kauniita. Ei
heillä ole koskaan mitään sanottavaa, mutta he sanovat sen niin
ihastuttavalla tavalla. Naiset edustavat aineen voittoa järjen yli,
samoinkuin miehet järjen voittoa siveyden yli."

"Harry, kuinka sinä voit tuolla tavalla?"

"Rakas Dorian, se on aivan totta. Minä parasta aikaa analyseeraan
naista, jotta täytyyhän minun se tietää. Aine ei ole niin monimutkainen
kuin minä luulin. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa
vain kahta lajia naisia, rumia ja maalattuja. Rumat naiset ovat hyvin
hyödyllisiä. Jos tahdot saavuttaa hyvän maineen, niin sinun ei tarvitse
muuta kuin mennä heidän kanssaan päivällistä syömään. Tuo toinen laji
naisia on hurmaava. Mutta heillä on yksi vika kuitenkin. He maalaavat
itseään näyttääkseen nuorilta. Meidän esi-äitimme maalasivat itseään
voidakseen keskustella loistavasti. Punaväri ja sukkeluus kävivät
tavallisesti käsikädessä. Tuo aika on ollut ja mennyt. Niin kauan kuin
nainen voi näyttää tytärtään kymmentä vuotta nuoremmalta, on hän täysin
tyytyväinen. Mitä keskusteluun tulee, niin Lontoossa on vain viisi
naista, joiden kanssa maksaa vaivaa jutella, ja kaksi niistä ei voi
esiintyä siivossa seurassa. Vaan kerroppa minulle kuitenkin tuosta
nerosta. Kauanko olet tuntenut hänet?"

"Oi, Harry, sinun mielipiteesi saattavat minut kauhistumaan."

"Älä siitä huoli. Kauanko olet tuntenut hänet?"

"Noin kolme viikkoa."

"Ja missä sinä hänet tapasit?"

"Minä kerron sinulle, Harry; mutta sinä et saa pilkata minua. Joka
tapauksessa, se ei koskaan olisi voinut tapahtua, jollen olisi kohdannut
sinua. Sinä herätit minussa halun tutustua elämän eri puoliin.
Päiväkausia sen jälkeen kuin tutustuin sinuun, kuohui veri minun
suonissani. Jos kuljeskelin Hyde Parkissa tai käyskentelin pitkin
Piccadillyä, niin tarkastelin joka ainoaa, joka kulki ohitseni ja
ihmettelin itsekseni hurjan uteliaisuuden vallassa millaistahan elämää
he viettivät. Muutamat herättivät ihastustani. Toiset täyttivät minut
kauhulla. Ilma oli täynnä hienoa myrkkyä. Minä etsin innokkaasti
kiihoituksia... No niin, eräänä iltana kello seitsemän tienoissa minä
päätin lähteä etsimään jotakin seikkailua. Minä tunsin, että meidän
harmaassa, jättiläis-Lontoossamme, jossa oli niin suunnattoman paljon
ihmisiä ja likaisia syntisiä ja suloisia syntejä, niinkuin sinä kerran
sanoit, että tuossa jättiläiskaupungissa täytyi olla myös jotakin minun
varaltani. Minä kuvailin mielessäni tuhansia eri asioita. Vaara
sellaisenaan hurmasi minua. Minun mieleeni muistui mitä sinä olit
sanonut minulle tuona ihanana iltana, jolloin me ensi kertaa söimme
yhdessä päivällistä, ja jolloin sinä väitit että kauneuden etsintä oli
elämän todellinen salaisuus. En tiedä mitä minä odotin, mutta minä
läksin käymään kaupungin itä-osaa kohti, ja eksyin keskelle likaisten
katujen ja synkkien, ruokottomien torien labyrinttiä. Puoli yhdeksän
aikana kuljin lystillisen, pienen teatterin ohi, jonka edustalla suuret
kaasuliekit leimuilivat ja räikeät ilmoituslehdet prameilivat. Inhottava
juutalainen hullunkurisessa takissaan, jommoista en ennen eläissäni ole
nähnyt, seisoi oven edustalla polttaen pahanhajuista sikariaan. Hänellä
oli rasvankiiltävät kiharat ja suuri timantti likaisessa paidanrinnassa.
'Tahdotteko aition, my lord?' kysyi hän nähdessään minut ja nosti
hattuaan matelevalla kohteliaisuuvella. Hän huvitti minua, Harry. Hän
oli niin hirvittävä. Sinä naurat minulle, sen tiedän, mutta minä menin
todellakin sisään ja maksoin kokonaisen guinean aitiosta. En vielä
tänäänkään voi selittää minkä vuoksi sen tein. Ja jollen olisi sitä
tehnyt -- rakas Harry, jollen olisi sitä tehnyt, niin minulta olisi
mennyt elämäni onnellisin seikkailu hukkaan. Minä näen, että naurat.
Sinä olet julma!"

"En minä naura, Dorian; en ainakaan naura sinulle. Mutta sinun ei
pitäisi sanoa elämäsi onnellisin seikkailu. Sanoisit mielemmin elämäsi
ensimäinen seikkailu. Sinä saat aina osaksesi rakkautta. Ne ihmiset ovat
etuoikeudetut kokemaan suuria intohimoja, joilla ei ole mitään
tekemistä. Se on tyhjäntoimittajien ainoa etu. Älä pelästy. Sinun
varaltasi on vielä paljon ihmeellistä elämässä. Tämä on vain ensimäinen
alku."

"Arveletko että minä olen niin pintapuolinen luonteeltani?" huudahti
Dorian Gray pahoillaan.

"En; päinvastoin sinä olet syvä luonne."

"Mitenkä sinä tarkoitat?"

"Rakas ystävä, ne ihmiset, jotka rakastavat vain kerran elämässään, ne
ovat pintapuolisia. Sitä, mitä he sanovat uskollisuudeksi, sitä minä
nimitän joko jörömäisyydeksi tai mielikuvituksen puutteeksi. Uskollisuus
tunne-elämässä on samaa kuin johdonmukaisuus henkisessä elämässä --
aivan yksinkertaisesti vain vararikon tunnustus. Uskollisuus! Minä
selitän sinulle jonakuna päivänä sen käsitteen. Siihen sisältyy
omistamishalu. On paljon maailmassa, jota me halusta heittäisimme
luotamme, jollemme pelkäisi, että muut sen omistaisivat. Mutta minä en
tahdo keskeyttää sinua. Jatka kertomustasi."

"No niin, minä jouduin hirveään, pieneen yksityisaitioon ja nenäni
edessä oli aistiton esirippu. Minä tarkastelin salia aition verhojen
takaa. Se oli surkea laitos, täynnä lemmen jumalia ja runsaudensarvia,
aivan kuin jokin kolmannen luokan hääkakku. Galleria ja takapermanto
olivat täpösen täynnä, mutta sitä vastoin parhaat paikat perällä olivat
tyhjät ja tuskin ainoatakaan henkeä etuparvella. Naiset tarjoilivat
appelsiinejä ja sokerijuomaa, ja kaikkialta kuului pähkinöiden
puremista."

"Siellä lienee ollut samantapaista kuin englantilaisen draaman
kukoistusaikana."

"Aivan sellaista, luullakseni, ja hyvin tuskastuttavaa. Minä aloin jo
tuumia mitä minun pitäisi tehdä, kun silmäni osuivat ohjelmaan. Mitä
sinä luulet että siellä näyteltiin, Harry?"

"Varmaan 'Hullu poika eli Mykkä vaikka viaton' kappaletta. Meidän
esi-isämme olivat ihastuneet senkaltaisiin kappaleihin, jollen erehdy.
Mitä kauemmin minä elän, Dorian, sitä selvemmin minä huomaan, että se
mikä oli hyvää meidän esi-isillemme, se ei ole hyvää meille. Taiteessa,
samoin kuin politiikassa _les grandpères ont toujours tort_." [Iso-isät
ovat aina väärässä.]

"Mutta tämä kappale oli kylliksi hyvä meillekin, Harry. He näyttelivät
'Romeota ja Juliaa'. Minun täytyy myöntää että minua harmitti, kun
huomasin Shakespearea näyteltävän tuollaisessa pesässä. Mutta samalla se
minua jollakin tavalla huvittikin. Joka tapauksessa minä päätin odottaa
ensimäistä näytöstä. Orkesteri oli hirvittävä. Sitä johti nuori
juutalainen, joka istui kurjan pianon ääressä, ja yksin jo sekin oli
karkoittaa minut pois. Mutta vihdoin esirippu kohosi ja näytäntö alkoi.
Romeota näytteli lihava, vanhemmanpuolinen herra, jonka kulmakarvat
olivat korkilla noetut. Hän puhui hyvin traagillisella, aivan
sortuneella äänellä ja hänen vartalonsa oli kuin oluttynnyri. Mercutio
oli yhtä huono. Hänen osaansa näytteli koomiko, joka vähä-väliä pisti
omiaan väliin ja oli erinomaisissa väleissä takapermannon yleisön
kanssa. He olivat molemmat yhtä kehnot kuin itse näyttämöllepanokin,
joka näytti olevan markkinapaikalta kotoisin. Mutta Julia! Harry,
kuvaile mielessäsi tyttöä, joka on tuskin seitsentoistavuotias,
tuollaisia pieniä kukkamaisia kasvoja, pientä kreikkalaista päätä, jota
ympäröi tumman-ruskeat palmikot, silmiä, joiden tummansinisestä
syvyydestä intohimo läikehtii, ja huulia, jotka punoittavat kuin ruusun
lehdet. Hän oli suloisin olento mitä ikänä olen nähnyt. Sinä sanoit
kerran, ettei paatos tee sinuun mitään vaikutusta, mutta että kauneus,
vain pelkkä kauneus saattoi nostaa kyyneleet silmiisi. Minä sanon
sinulle, Harry, minun oli vaikea nähdä tuota tyttöä kyynelsumulta, joka
kohosi silmieni eteen. Ja hänen äänensä -- en ole koskaan sellaista
ääntä kuullut. Aluksi se oli hyvin hiljainen, täynnä syvää, pehmeää
sointua, joka siveli korvia. Sitten se hiukan kohosi ja soi kuin huilun
tai kaukaisen ooboen ääni. Puutarhakohtauksessa oli samaa väräjävää
kiihkoa, kuin satakielen laulussa juuri ennen aamun sarastusta. Ja
myöhemmin siinä hetkittäin oli viulun hurjaa intohimoa. Sinä tiedät
miten ääni voi kiihoittaa mieltä. Sinun ja Sibyl Vanen ääntä en voisi
koskaan unohtaa. Sulkiessani silmänikin minä ne kuulen, ja
kumpaisellakin on eri sävynsä. En tiedä, kumpaako minun tulee seurata.
Miksi en rakastaisi häntä? Harry, minä rakastan häntä. Hän on minulle
kaikki kaikessa. Joka ilta minä käyn häntä katsomassa. Milloin hän on
Rosalinda, milloin Imogen. Olen nähnyt hänen kuolevan synkässä
italialaisessa haudassa, imien myrkkyä rakastettunsa huulilta. Olen
seurannut häntä halki Ardenin metsien, joissa hän harhaili somana
poikana, housut ja takki yllä ja lakki päässä. Hän on astunut
mielipuolena rikoksellisen kuninkaan eteen, antanut hänen kantaa
katumuksen taakkaa ja maistaa katkeria yrttejä. Hän on ollut viaton ja
kateuden mustat kourat ovat kuristaneet hänen hienoa kurkkuansa. Olen
nähnyt hänet kaikenikäisenä ja kaikissa puvuissa. Tavalliset naiset
eivät koskaan vetoa mielikuvitukseemme. He eivät koskaan voi kohota
ympäristönsä yli. Ei mikään valo voi muuttaa heitä. On yhtä helppoa
tuntea heidän sielujaan kuin heidän hattujaan. Niiden perille voi aina
päästä. Ei niissä piile minkäänlaista salaperäisyyttä. He rakastavat
aamulla Hyde Parkissa ja juttelevat teepöydän ääressä iltapuolella.
Heillä on stereotyypinen hymyilynsä ja hieno käytöksensä. He ovat aivan
läpinäkyviä. Mutta näyttelijä! Kuinka erilainen näyttelijä voi olla!
Harry! Miksi sinä et sanonut minulle että näyttelijä on ainoa, jota
maksaa vaivaa rakastaa?"

"Sentähden että olen rakastanut niin monta näyttelijää, Dorian."

"Niin, hirveitä olentoja, joiden hiukset ovat värjätyt ja kasvot
maalatut."

"Älä tuomitse värjättyjä hiuksia ja maalattuja kasvoja. Joskus ne voivat
olla hyvinkin hurmaavia", sanoi lordi Henry.

"Olen pahoillani että puhuin sinulle Sibyl Vanestä."

"Sinä et olisi voinut olla puhumatta, Dorian. Niinkauan kuin elät, sinä
kerrot minulle kaikki mitä sinä teet."

"Niin Harry, minä luulen että olet oikeassa. En voi salata sinulta
mitään. Sinulla on niin suuri vaikutus minuun. Jos minä tekisin joskus
jonkun rikoksen, niin minä tunnustaisin sen sinulle. Sinä ymmärtäisit
minua."

"Sellaiset ihmiset kuin sinä -- elämän hemmoitellut lempilapset -- eivät
tee rikoksia, Dorian. Mutta minä olen sittenkin hyvin kiitollinen
sinulle kohteliaisuudestasi. Ja kerro nyt minulle -- ojennappa nuo
tulitikut, kiitos -- missä suhteissa sinä oikeastaan olet Sibyl Vaneen?"

Dorian Gray hyppäsi pystyyn punoittavin poskin ja polttavin silmin.
"Harry! Sibyl Vane on pyhä!"

"Vain pyhiä olentoja maksaa vaivaa kosketella, Dorian", sanoi lordi
Henry, jonka äänessä värähteli hiukan paatosta. "Mutta miksi olisit
pahoillasi? Minä toivon että kerran saat hänet omaksesi. Kun ihminen on
rakastunut, niin aluksi pettää aina itsensä ja lopuksi pettää muita.
Sitä maailma nimittää romantillisuudeksi. Sinä kai ainakin olet tehnyt
hänen tuttavuuttansa?"

"Tietysti minä tunnen hänet. Ensi iltana kun olin teatterissa, tuo
inhottava, vanha juutalainen tuli näytännön jälkeen minun aitiooni ja
tarjoutui ohjaamaan minua kulissien taakse ja esittämään minut tytölle.
Minä raivostuin ja sanoin hänelle, että Julia oli kuollut satoja vuosia
sitten, ja että hänen ruumiinsa lepäsi marmorihaudassa Veronassa. Hän
näytti niin ällistyneeltä, että hän varmaan luuli minun juoneen liiaksi
shampanjaa."

"Se ei minua ihmetytä."

"Sitten hän kysyi, kirjoitinko minä johonkin sanomalehteen. Minä
vastasin etten edes lue niitä. Hän näytti tulevan siitä kovin
pahoillensa, ja sanoi että kaikki teatteriarvostelijat olivat
liittoutuneet häntä vastaan ja että kaikki arvostelijat olivat
ostettavissa."

"En luule, että hän oli väärässä. Mutta toiselta puolen, päättäen heidän
ulkomuodostansa, useimmat eivät ole kovin kalliita."

"No niin, hän näytti luulevan, että ne olisivat hänen varojensa
yläpuolella", naureskeli Dorian. "Mutta tulia aljettiin jo sammuttaa
teatterissa ja minun täytyi lähteä. Hän tarjosi minulle sikarin, jota
hän kehui erinomaisen hyväksi, mutta minä kieltäydyin. Seuraavana iltana
minä tietysti menin sinne uudestaan. Nähdessään minut, ukko kumarsi
minulle syvästi ja vakuutti, että olin aulis taiteen suosija. Hän on
hyvin ikävä mies, vaikka hän niin suuresti ihaileekin Shakespearea. Hän
kertoi kerran hyvin kopeana minulle että 'runoilija', niinkuin hän aina
Shakespearea nimitti, oli yksin syypää hänen viiteen vararikkoonsa. Hän
piti sitä jonkinlaisena kunniana."

"Se oli todellakin kunnia, rakas Dorian -- suuri kunnia. Useimmat
ihmiset tekevät vararikon sen vuoksi, että he ovat liian syvästi
uponneet elämän proosaan. Mutta on kunniakasta joutua vararikkoon
runouden vuoksi. Milloin sinä ensi kerran puhuttelit miss Sibyl Vaneä?"

"Kolmantena iltana. Hän oli näytellyt Rosalindan osaa. Minä en voinut
olla menemättä kulissien taakse. Olin heittänyt hänelle kukkia ja hän
oli katsonut minuun. Ainakin minä oletin sitä. Vanha juutalainen ei
antanut minulle rauhaa. Hän näytti päättäneen, että hän veisi minut
näyttämölle ja minä suostuin. Eikö se ollut lystikästä, etten minä
tahtonut tutustua häneen?"

"Ei; en minä sitä arvele."

"No, mutta miksikä ei, rakas Harry?"

"Sen minä sanon sinulle toisten. Nyt minä tahdon kuulla tytöstä."

"Sibylistäkö? Oi, hän oli niin arka ja niin suloinen. Hänessä on jotakin
niin lapsekasta. Hän katsoi minuun suurin, hämmästynein silmin kun
sanoin mielipiteeni hänen esiintymisestänsä, ja hän näytti olevan aivan
tiedoton omasta kyvystänsä. Luulen että me olimme kumpikin hyvin
hermostuneet. Vanha juutalainen irvisteli tomuisen lämpiön oven suussa
ja kehui meitä molempia sillä aikaa kuin me katselimme toisiamme kuin
kaksi lasta. Juutalainen tahtoi kaiken mokommin kutsua minua my
lordiksi, jotta minun täytyi vakuuttaa Sibylille, etten ollut mitään sen
kaltaista. Sibyl sanoi aivan yksinkertaisesti minulle: 'te näytätte
pikemmin prinssiltä. Minä kutsun teitä satuprinssiksi'."

"Totta tosiaan, Dorian, miss Sibyl osaa sanoa kohteliaisuuksia."

"Sinä et ymmärrä häntä, Harry. Hänen mielestään minä olin vain joku
näytelmäkappaleessa esiintyvä henkilö. Hän ei tunne elämää yhtään. Hän
elää äitinsä kanssa, kuihtuneen, väsähtäneen olennon, joka ensi iltana
näytteli lady Capuletin osaa jonkinlaisessa kuluneessa aamupuvussa, ja
näyttää ennen viettäneen parempia päiviä".

"Minä tunnen tuollaisen ulkomuodon. Se painostaa aina minun mieltäni",
mutisi lordi Henry, tarkastellen sormuksiaan.

"Juutalainen tahtoi kertoa minulle hänen elämäntarinansa, vaan minä
sanoin, ettei se minua huvittanut."

"Siinä teit oikein. Muitten ihmisten kokemukset ovat aina hyvin ikäviä."

"Minä en välitä kenestäkään muusta kuin Sibylistä. Mitä minua hänen
alkuperänsä liikuttaa? Kiireestä kantapäähän asti hän on kerrassaan
jumalallinen. Joka ilta minä käyn häntä teatterissa katsomassa, ja ilta
illalta hän on yhä ihanampi".

"Siinäpä siis syy, miksi et enää koskaan syö päivällistä minun kanssani.
Minä arvasin että olit joutunut johonkin rakkausseikkailuun. Ja niinpä
niinkin, vaikket aivan sellaiseen kuin olin luullut."

"Rakas Harry, syömmehän me joka päivä joko aamiaista tai päivällistä
yhdessä, ja olenhan ollut useita kertoja sinun kanssasi ooperassa",
sanoi Dorian ihmettelevä katse sinisissä silmissään.

"Sinä tulet aina niin hirveän myöhään."

"No niin, en voi olla menemättä Sibyliä katsomaan", hän sanoi, "vaikka
vain yhden näytännön ajaksi. Minä himoitsen hänen läsnäoloansa. Ja kun
ajattelen sitä ihmeellistä sielua, joka on kätkettynä tuohon pieneen,
norsunluiseen ruumiisen, niin tunnen hartautta."

"Tänään sinä varmaan voit tulla päivällisille minun kanssani, Dorian?"

Hän pudisti päätään. "Tänä iltana hän on Imogen", hän vastasi, "ja
huomenna Julia."

"Milloin hän on Sibyl Vane?"

"Ei koskaan."

"Onnittelen sinua."

"Kuinka julma sinä olet! Hän on kaikki maailman sankarittaret yhdessä
personassa. Hän on enemmän kuin yksilö. Sinä naurat, mutta minä vakuutan
sinulle että hän on nero. Minä rakastan häntä ja minun täytyy voittaa
hänen vastarakkautensa. Sinä, joka tunnet kaikki elämän salaisuudet,
sano miten voisin lumota Sibyl Vanen, jotta hän rakastaisi minua! Minä
tahdon tehdä Romeon mustasukkaiseksi. Minä tahtoisin, että kaikki, jotka
ovat kuolleet rakkaudesta, kuuntelisivat katein mielin meidän nauruamme.
Minä tahtoisin, että meidän intohimomme puhaltaisi eloon heidän tuhkansa
ja herättäisi heidät kärsimään. Hyvä Jumala, Harry, kuinka minä häntä
jumaloin!" Hän kulki puhuessaan edes-takaisin huoneen permannolla.
Kiihkeä puna hohti hänen poskillansa. Hän oli äärettömän kiihkoissaan.

Lordi Henry katseli häntä hyvin huvitettuna. Kuinka toisenlainen hän oli
nyt, tuo arka, pelästynyt poika, jonka hän oli tavannut Basil Hallwardin
atelierissa! Hänen luonteensa oli kehittynyt kuin kukka, oli kantanut
tulipunaisia kukkia. Salaisesta piilopaikastaan hänen sielunsa oli
sukeltanut esiin ja kohdannut himon tiellään.

"Ja mitä sinä aiot tehdä?" kysyi lordi Henry vihdoin.

"Minä tahdon että sinä ja Basil tulette jonakuna iltana minun kanssani
teatteriin häntä katsomaan. Minä en pelkää vähintäkään seurauksia. Te
varmaan tunnustatte hänen nerollisuutensa. Sitten meidän täytyy koettaa
saada hänet juutalaisen käsistä. Hän on sitoutunut hänelle kolmeksi
vuodeksi -- vähintäin kahdeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi --
tästä ajasta eteenpäin. Tietysti minun täytyy maksaa miehelle jotakin.
Kun kaikki tuo on järjestetty, niin minä hankin jonkun teatterin West
Endissä, ja annan hänen esiintyä kunnollisessa ympäristössä. Hän
ihastuttaa vielä maailman yhtä paljon kuin jo minutkin."

"Se on mahdotonta, hyvä ystävä."

"Se onnistuu varmaan. Hänellä ei ole yksin kykyä, täydellistä
taiteilija-vaistoa, vaan myöskin personallisuutta. Ja sinä olet usein
sanonut minulle, etteivät mielipiteet pane maailmaa liikkeelle, vaan
personallisuudet."

"No niin, milloin me menemme?"

"Odotahan. Tänään on tiistai. Määrätkäämme huomisilta. Huomenna hän
esiintyy Juliana".

"Hyvä on. Tavataan Bristolissa kello kahdeksan. Minä annan sanaa
Basilille."

"Ei kello kahdeksan, Harry. Puoliseitsemältä. Meidän täytyy olla siellä
ennen näytännön alkua. Teidän täytyy nähdä hänet ensi näytöksessä, jossa
hän kohtaa Romeon."

"Puoliseitsemän! Millaiseen aikaan! Aivan kuin söisi lihalientä tai
lukisi englantilaista romaania. Vasta seitsemältä. Ei kukaan gentleman
syö päivällistä ennen seitsemää. Tapaatko sinä Basilia sitä ennen? Vai
kirjoitanko minä hänelle?"

"Tuo hyvä Basil! En ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Se on julmaa
minun puoleltani, sillä hän lähetti minulle muotokuvani erinomaisen
kauniissa puitteissa, joihin hän itse oli tehnyt piirustuksen, ja vaikka
kadehdinkin kuvaa hiukan sen vuoksi että se on minua kuukautta nuorempi,
niin minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin ihastunut siihen. Ehkä sinä
mielemmin kirjoitat Basilille. Minä en tahtoisi tavata häntä yksin. Hän
sanoo minulle aina ikäviä asioita. Hän antaa minulle aina hyviä
neuvoja."

Lordi Henry hymyili. "Ihmiset antavat mielellään toisille sitä mitä he
itse tarvitsisivat. Sitä minä nimitän anteliaisuuden huipuksi."

"Oi, Basil on paras ihminen maailmassa, mutta hän on hiukan
poroporvarillinen. Sen minä olen huomannut sen jälkeen kuin tutustuin
sinuun, Harry."

"Basil, rakas ystävä, panee taiteesensa kaiken sen mikä on jaloa
hänessä. Siitä seuraa, ettei häneltä elämän varalle jää muuta kuin omat
ennakkoluulonsa, mielipiteensä ja terve järkensä. Kaikki taiteilijat,
jotka luonteeltaan ovat miellyttäviä, ovat huonoja taiteilijoita. Hyvät
taiteilijat elävät vain teoksissansa ja sen vuoksi ovat he luonteeltaan
ikäviä. Suuri runoilija, todellisesti suuri runoilija, on kaikkein
epärunollisin kaikista elävistä olennoista. Mutta huonot runoilijat ovat
suorastaan ihastuttavia. Mitä huonommat heidän loppusointunsa ovat, sitä
kauniimmat he ovat katsella. Vain se seikka, että on julkaissut kehnoja
sonetteja, tekee miehen vastustamattomaksi. Hän elää itse sitä runoutta,
jota hän ei osaa kirjoittaa. Toiset kirjoittavat runoutta, jota he eivät
uskalla toteuttaa."

"Minä epäilen, tokko tuo todellakin pitää paikkansa, Harry?" sanoi
Dorian Gray pirskoittaen nenäliinaansa hajuvettä suuresta
kultakorkkisesta pullosta, joka seisoi pöydällä. "Se on kai totta, koska
sinä sen sanot. Ja nyt minun täytyy lähteä. Imogen odottaa minua. Älä
unohda huomista päivää. Hyvästi."

Kun hän poistui huoneesta, niin lordi Henryn silmäluomet painuivat
kiinni ja hän alkoi ajatella. Harva ihminen oli herättänyt hänen
mielenkiintoaan samassa määrin kuin Dorian Gray, ja kuitenkaan ei
nuorukaisen silmitön ihastus johonkin toiseen olentoon herättänyt
hänessä vähintäkään kateutta tai ikävyyden tunnetta. Se häntä vain
huvitti. Se teki Dorianin luonteen tutkimisen vain sitä
mieltäkiinnittävämmäksi. Luonnontieteelliset kokeet olivat aina
huvittaneet häntä enemmän kuin niiden tulokset, jotka tuntuivat hänestä
ikäviltä ja arvottomilta. Ja niinpä hän oli alkanut ensin tutkia
itseänsä ja sitten toisia. Inhimillinen elämä -- se yksin hänen
mielestään kannatti tutkimista. Siihen verrattuna ei mikään muu ollut
minkään arvoista. Kun tutkii elämän valinkattilaa, jossa surut ja ilot
sekaantuvat toisiinsa, niin eipä totta tosiaankaan voi pitää
lasinaamaria silmillään tai pysytellä loitolla rikkihöyryistä, jotka
julmilla haaveilla ja kieroilla unilla saattavat aivot sekaviksi, ja
mielikuvituksen sairaaksi. Oli olemassa niin hienoja myrkkyjä, ettei
voinut päästä niiden ominaisuuksien perille muulla tavalla kuin itse
nauttimalla niitä. Oli niin ihmeellisiä tauteja, että vain potemalla
itse niitä saattoi oppia ymmärtämään niiden luonnetta. Mutta palkinto
olikin sitten sitä suurempi! Kuinka ihmeelliseksi koko maailma silloin
vasta muuttui! Mikä nautinto tehdä huomioita himojen kovasta
johdonmukaisuudesta ja neron värivivahteisesta elämästä -- huomata,
milloin ne yhtyivät ja milloin ne erosivat, missä kohdassa ne olivat
sopusoinnussa ja missä sorahtelivat. Mitäpä väliä hinnasta! Tunteista ei
voinut koskaan maksaa liian korkeaa hintaa.

Hän tiesi varmasti -- ja tuo ajatus nosti ilon välkkeen hänen ruskeihin
agaattisilmiinsä -- että hänen sanansa, muutamat musikaaliset sanat,
jotka hän oli lausunut musikaalisessa sävyssä, olivat johdattaneet
Dorian Grayn sielun tuon valkean tytön luo, jota hän kunnioittaen
jumaloi. Tavallaan nuorukainen oli hänen luomansa. Hän oli saattanut
hänet ennenaikuiseen kypsyyteen. Se oli jo jotakin. Tavalliset ihmiset
odottivat kunnes elämä paljasti heille salaisuutensa, mutta muutamille
valituille elämän ihmeet ilmestyvät jo ennenkuin harso oli
syrjäytettykään. Tavallisesti taide sen vaikutti, ja varsinkin se laji
kirjallisuutta, joka suorastaan koskettelee himoja ja järkeä. Mutta
joskus rikas personallisuus saattoi täyttää taiteen paikan ja tehtävän,
ja luoda silloin tavallansa todellisen taideteoksen; sillä elämäkin luo
eteviä taideteoksia aivan kuin runouskin, kuvanveisto- tai maalaustaide.

Niin, nuorukainen oli ennenaikuisesti kypsynyt. Hän korjasi viljan jo
keväällä. Hänessä oli nuorukaisen voimaa ja himoa, mutta samalla myös
miehen itsetietoisuutta. Mikä nautinto seurata hänen kehitystään. Hänen
kauniit kasvonsa ja kaunis sielunsa herättivät ihastusta. Mitä sillä
väliä miten kaikki päättyisi. Hän oli tuollainen viehkeä olento jossakin
juhlasaatossa tai näytelmässä, jonka ilo tuntuu meistä vieraalta, mutta
jonka suru kiihoittaa meidän kauneusaistiamme ja jonka haavat ovat kuin
punertavia ruusuja.

Sielu ja ruumis, ruumis ja sielu -- miten salaperäisiä ne olivat!
Sielussa oli jotakin eläimellistä ja ruumiilla oli sielukkaat hetkensä.
Aistit saattoivat hienostua ja järki alentua. Kukapa voi sanoa, missä
lihalliset halut loppuivat ja henkiset alkoivat? Miten pintapuolisia
olivat tavallisten sielutieteilijöiden omavaltaiset määritelmät! Ja
miten vaikeata ratkaista eri koulujen käsitysten välillä! Oliko sielu
varjo, joka eleli synnin majassa? Vai elikö ruumis sielussa, niinkuin
Giordano Bruno oletti? Hengen eroaminen aineesta oli salaperäisyys,
samoinkuin hengen yhtyminenkin aineesen.

Hän rupesi ajattelemaan voisiko sielutiede koskaan kehittyä niin
täydelliseksi tieteeksi, että se voisi selvittää elämän pienimmänkin
lähteen. Nyt me aina ymmärsimme väärin itseämme ja vain harvoin
ymmärsimme toisia. Kokemuksella ei ollut mitään eetillistä arvoa.
Ihmiset antoivat vain tuollaisen nimen omille erehdyksilleen.
Moralistien mielestä kokemus tavallisesti oli vain jonkunmoinen
varoitus, jolla oli eetillinen voima luonteen kehittämisessä, joka
opetti meille mitä meidän tuli seurata ja mitä välttää. Mutta
kokemuksella ei ollut mitään käyttövoimaa. Sillä oli yhtä vähän
itsetoimivaa vaikutusta kuin omallatunnollakaan. Se todisti meille vain,
että meidän tulevaisuutemme tulisi olemaan kerrassaan samanlainen kuin
menneisyytemmekin, ja että me yhä uudestaan, vieläpä kevyelläkin
mielellä, vajoisimme niihin samoihin synteihin, joihin me ennen olimme
tehneet itsemme syypäiksi, ja joita tehdessämme me olimme tunteneet
inhoa.

Hän oli aivan selvillä siitä, että vain kokeellisen järjestelmän kautta
voisi tieteellisesti analyserata himoja; ja Dorian Gray oli ikäänkuin
varta vasten luotu hänen kokeiluesineeksensä, joka näytti lupaavan
runsaita ja hedelmällisiä tuloksia. Hänen äkillinen, kiihkeä rakkautensa
Sibyl Vanea kohtaan oli varsin mieltäkiinnittävä sielullinen ilmiö.
Epäilemättä uteliaisuudella oli myös osansa siinä, uteliaisuudella ja
halulla saada kokea jotakin uutta. Mutta se ei ollut mikään
yksinkertainen, vaan pikemmin hyvin monimutkainen intohimo. Nuoruuden
puhtaasti aistillinen vaisto oli mielikuvituksen välityksellä kehittynyt
ja muuttunut tunteeksi, joka nuorukaisen omasta mielestä oli kokonaan
aistillisuudesta vapaata ja sen vuoksi juuri sitä vaarallisempi. Se oli
noita intohimoja, joiden alkuperän suhteen me niin helposti erehdymme ja
jotka meitä sitä enemmän sortavat. Heikommat vaikutteet ovat ne, joiden
luonteen me tunnemme. Sattuu useasti kun me luulemme tekevämme kokeita
toisilla ihmisillä, että me itse asiassa kokeilemmekin itsellämme.

Lordi Henryn ollessa näissä mietteissänsä kuului ovelta kolkutus ja
palvelija astui sisään muistuttaen hänelle että oli jo aika pukeutua
päivällisille. Hän nousi ylös ja katsoi ulos kadulle. Laskevan auringon
säteet kuvastuivat punoittavan kultaisina vastakkaisen talon ikkunoissa.
Ruudut hohtivat kuin tulikuumat metallilevyt. Taivas oli väriltään kuin
lakastunut ruusu. Hän ajatteli nuoren ystävänsä väririkasta elämää ja
ihmetteli mitenkä se vihdoin päättyisi.

Kun hän palasi kotiin kello puoliyhden tienoissa, niin hän näki
sähkösanoman eteisen pöydällä. Hän avasi sen, se oli Dorian Grayltä.
Tämä ilmoitti olevansa kihloissa Sibyl Vanen kanssa.




LUKU V.


"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen
kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui
yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa
kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla
onnellinen!"

Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään
päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin
näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me
olemme hänelle velassa."

Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha
meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."

"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa
voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä
unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut
erittäin ystävällinen."

"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa,
millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen
ikkunan luo.

"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi
vanhanpuoleinen nainen valittaen.

Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää,
äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri
kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten
huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus
lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset
värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä
hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät
vastauksen luonnottoman kummalliseksi.

Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel
kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi
silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat
jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.

Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi
varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka
tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut.
Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli
hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli
lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin.
Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin
hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti
suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori
mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli
korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet
tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.

Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi
häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin
suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi,
että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole
hänen arvoisensa. Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- vaikka tiedänkin
olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä,
äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä
satuprinssiä?"

Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat
huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi
käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti.
Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa
vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin
surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä
vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"

"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä
paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen
nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James
lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi
todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo
sanoin, jos hän on rikas..."

"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"

Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella
teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi
tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori
ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli
lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen
liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen
sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli
olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja
lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän
oli varma siitä, että _kuvaelma_ oli varsin onnistunut.

"Voisit säästää muutamia suudelmia minullekin, Sibyl", sanoi poika
hyväntahtoisesti.

"Mutta sinähän et pidä suuteloista, Jim", hän huudahti. "Sinä olet
hirveä vanha karhu." Ja hän juoksi huoneen poikki syleilemään veljeään.

James Vane katsoi hellästi sisareensa. "Tule minun kanssani ulos
kävelemään, Sibyl. Minä en suinkaan enää koskaan näe tätä julmaa
Lontoota. Minä olen varma, ettei minun tarvitse sitä nähdä."

"Poikani, älä puhu noin julmasti", mutisi mrs. Vane ja otti huoaten
käteensä kimaltelevan teatteripuvun ja alkoi paikata sitä. Hän oli
hiukan pahoillaan siitä, ettei poika ollut yhtynyt heidän somaan
ryhmäänsä. Hän olisi lisännyt kohtauksen näyttämöllistä vaikutusta.

"Miksikä en, äiti? Minä tarkoitan täyttä totta."

"Sinä vaivaat minua, poikani. Minä luotan varmasti, että palaat kotiin
Australiasta hyvissä varoissa. En usko että siirtomaissa on
minkäänlaista seurapiiriä, ei ainakaan mitään, mitä minä seurapiiriksi
nimittäisin. Ja sen vuoksi ansaittuasi itsellesi omaisuuden, sinun pitää
tulla takaisin ja asettua Lontoosen."

"Seurapiiri!" mutisi poika. "En minä siitä yhtään välitä. Minä tahtoisin
ansaita rahaa, jotta sinä ja Sibyl voisitte jättää teatterin. Minä
vihaan teatteria."

"Oi, Jim!" sanoi Sibyl nauraen, "kuinka pahasti sinä puhut! Mutta
tahdotko todellakin lähteä minun kanssani kävelemään? Sepä olisi
hauskaa! Minä pelkäsin, että menisit sanomaan jäähyväisiä jollekin
ystävällesi -- joko Tom Hardylle, joka antoi sinulle tuon hirveän
piipun, tai Ned Langtonille, joka pilkkaa sinua sen vuoksi että poltat
sitä. Sinä olet kovin herttainen, kun uhraat minulle viimeisen
iltapuolesi. Minnekä me menemme? Lähdetään Hyde Parkiin."

"Minä olen liian huonosti puettu", vastasi poika rypistäen kulmiaan.
"Ainoastaan hieno maailma menee sinne."

"Tyhmyyksiä, Jim", kuiskasi tyttö silitellen hänen takkinsa hihaa.

Hän epäröi hetken aikaa. "Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "mutta
älä pukeudu kovin vitkalleen."

Tyttö hyppi ulos huoneesta. Hän juoksi laulaen ylös portaita. Hänen
pienten jalkojensa sipsutus kuului ylhäältä.

James kulki pari kolme kertaa yli huoneen lattian. Sitten hän kääntyi
äidin puoleen, joka istui ääneti tuolillaan. "Äiti, ovatko minun
tavarani kunnossa?" hän kysyi.

"Ovat kyllä, James", hän vastasi silmät työhön kiintyneinä. Viime
kuukausien kuluessa hänen mieltänsä ahdisti joka kerta, kun hän jäi
yksin tuon jykevän, vakavan poikansa kanssa. Pojan katse teki hänen
pintapuolisen, viekkaan luonteensa epävarmaksi. Hän pelkäsi että poika
epäili jotakin. Hänen äänettömyytensä, sillä hän ei tehnyt minkäänlaisia
huomautuksia, oli kerrassaan sietämätöntä. Hän alkoi valittaa. Naiset
puolustavat itseään hyökkäämällä toisten kimppuun, samoinkuin he
hätyyttävät toisia myöntymällä aivan äkkiä ja odottamatta. "Minä toivon,
että tulet olemaan tyytyväinen merimieselämääsi, James", hän sanoi.
"Pidä mielessäsi, että itse olet valinnut sen uran. Olisit voinut päästä
asianajokonttoriin. Asianajajia pidetään suuressa arvossa ja maaseudulla
parhaimmat perheet lähettävät heille päivälliskutsuja."

"Minä vihaan konttorityötä ja minä vihaan kirjureita", vastasi poika.
"Mutta sinä olet aivan oikeassa. Olen itse valinnut elämänurani. En
sanokkaan mitään muuta, kuin pidä huolta Sibylistä. Älä anna hänen
vahingoittua. Äiti, sinun täytyy pitää huolta hänestä."

"James, kylläpä sinä käytät kummaa kieltä. Tietysti minä pidän Sibylistä
huolta."

"Olen kuullut, että eräs herra käy joka ilta teatterissa ja puhuttelee
häntä näyttämöllä. Onko se hyvä? Mitä sinä siihen sanot?"

"Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, James. Meidän ammatissamme me
olemme tottuneet vastaanottamaan koko lailla mieluista huomiota. Minäkin
yhteen aikaan sain paljon kukkia. Se oli siihen aikaan, jolloin
näyttelemiseen pantiin todellista arvoa. Mitä Sibyliin tulee niin en
tiedä onko hänen tunteensa vakava vai ei. Mutta siitä ei ole
epäilystäkään, ettei tuo nuori herra olisi oikea gentleman. Hän kohtelee
minua mitä suurimmalla huomaavaisuudella. Sitä paitsi hän näyttää olevan
rikas ja hänen kukkansa ovat suloisia."

"Sinä et tiedä edes hänen nimeänsä", sanoi poika tuimasti.

"En", vastasi äiti levollisesti. "Hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa
nimeään. Minun mielestäni se on hyvin romantillista. Hän on varmaan
aatelismies."

James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti,
"pidä häntä silmällä."

"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina
silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä
vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on
aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä
voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari
se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."

Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin
sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui
ja Sibyl tuli sisään.

"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on
syynä?"

"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin.
Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on
pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."

"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.

Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja
pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.

"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa
koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.

"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin
etsien olematonta parvea.

"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä
teeskentelyä.

He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat
pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään
synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa
vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta
puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta,
kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan
herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa
neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen
voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän
herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän
ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella
häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia,
kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä
rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten
rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea
vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun
suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta
myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi
riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa
ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille.
Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä
koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi
ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän
kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat
useita. Tai ei -- hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia
paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja
käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi
paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon
kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän
ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen
ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja
asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi
kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa
eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi,
mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen
piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen
maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös
rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi
kotiin rikkaana ja onnellisena.

Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään.
Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.

Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka
hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku
vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut
häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen
vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä
kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli
sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja
turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo
ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset
alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he
tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.

Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän
kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli
kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut
hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä
suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto
noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten
kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän
puri huultaan tuskan vallassa.

"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja
minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta.
Sano nyt jotakin."

"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"

"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.

Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut,
Sibyl."

Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.

"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut
hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."

"Ole vaiti, Jim!" Sibyl huudahti. "Älä sano mitään häntä vastaan. Minä
rakastan häntä."

"Mutta ethän sinä edes tunne hänen nimeänsä", vastasi poika. "Kuka hän
on? Minulla on oikeus saada tietää sitä."

"Hänen nimensä on satuprinssi. Eikö se ole kaunis nimi. Voi, sinua pahaa
poikaa! Sinä et sitä koskaan unohtaisi. Jos vain näkisit hänet, niin hän
olisi sinun mielestäsi kaikkein suloisin ihminen koko maailmassa. Joskus
sinä tapaat hänet. Sitten kun palaat takaisin Australiasta. Sinä pidät
hänestä sitten hyvin paljon. Kaikki pitävät hänestä ja minä ... rakastan
häntä. Jospa voisit tulla teatteriin tänä iltana. Hän tulee sinne, ja
minä näyttelen Juliaa. Oi! kuinka minä sitä näyttelen! Ajatteles, Jim,
olla rakastunut ja näytellä Juliaa! Nähdä hänet katsomolla! Näytellä
hänen iloksensa! Minä pelkään pelästyttäväni koko seurueen,
pelästyttäväni tahi lumoavani heidät. Kun on rakastunut, niin silloin
voittaa oman itsensäkin. Tuo hirveä mr. Isaacs raukka huutaa varmaan
kapakkatovereilleen: hän on nero! Hän on jo saarnannut minusta kuin
uskonkappaleesta, tänä iltana hän julistaa minut ilmestykseksi. Minä
tunnen sen. Ja siihen on syynä vain hän, hän yksin, satuprinssi, minun
ihmeellinen rakastajani, minun armias jumalani. Minä olen köyhä hänen
rinnallansa. Köyhäkö? Mutta mitä se haittaa? Kun köyhyys ryömii ovesta
sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Meidän sananlaskumme
olisivat muutettavat. Ne ovat talven aikana keksityt, ja nyt on kesä.
Minulle kevään aika; kukkasten tanssia sinipilvissä."

"Hän on hieno herra", sanoi poika synkästi.

"Prinssi!" huudahti tyttö sointuvalla äänellä. "Mitä muuta sinä vaadit?"

"Hän tahtoo tehdä sinut orjakseen."

"Minä kammon vapautta."

"Minä tahtoisin suojella sinua häneltä."

"Kun näkee hänet, niin jumaloipi häntä, kun tuntee hänet, niin luottaa
häneen."

"Sibyl, sinä olet mieletön."

Tyttö nauroi ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä vanha, rakas Jim,
sinä puhut kuin olisit sadan vuoden vanha. Kerran sinäkin rakastut.
Silloin sinä ymmärrät mitä se on. Älä näytä noin synkältä. Pitäisihän
sinun olla iloinen ajatellessasi, että vaikka lähdet pois, niin jätät
minut onnellisempana kuin mitä koskaan ennen olen ollut. Elämä on ollut
kova meille kummallekin, äärettömän kova ja vaikea. Mutta nyt se
muuttuu. Sinä lähdet uuteen maailmaan ja minä olen jo uuden löytänyt.
Tässä on kaksi tuolia; istutaan tähän ja katsellaan hienoja ihmisiä,
jotka kulkevat tästä ohi."

He kävivät istumaan katselijajoukon keskelle. Tulpaanit loistivat
penkereissään tien toisella puolella kuin tuliliekit. Valkea tomu
vaappui ikäänkuin kurjenmiekan väräjävä pöly kuumassa ilmassa.
Moniväriset päivänvarjot keinuivat ja liehuivat edes-takaisin kuin
jättiläisperhot.

Sibyl sai veljen puhumaan itsestään, omista toiveistaan ja aikeistaan.
Hän puhui hitaasti ja vaivalla. He vaihtoivat sanoja keskenään kuin
näyttelijät replikejään. Sibyl oli alakuloinen. Hän ei voinut tartuttaa
toiseen iloaan. Hän ei voinut herättää hänessä muuta vastakaikua kuin
hienon hymyn, joka karehteli hänen tyytymättömissä suupielissään. Hetken
kuluttua hän vaikeni. Mutta äkkiä hän näki vilahdukselta kultaiset
hiukset ja hymyilevät huulet ja Dorian Gray ajoi heidän ohitsensa kahden
naisen seurassa avonaisissa vaunuissa.

Sibyl hypähti pystyyn. "Tuossa hän on!" huudahti hän.

"Kuka?" kysyi Jim Vane.

"Satuprinssi", vastasi tyttö katsoen vaunujen jälkeen.

Jim hyppäsi pystyyn ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. "Näytä hänet
minulle. Missä hän on? Osoita hänet minulle. Minun täytyy saada nähdä
hänet!" huudahti poika. Mutta samassa Berwickin herttuan nelivaljakko
kiiti ohi, ja kun näköala oli jälleen vapaa, niin vaunut olivat jo
kadonneet puistosta.

"Hän meni jo", mutisi Sibyl suruissaan. "Minä olisin tahtonut näyttää
hänet sinulle."

"Minäkin olisin tahtonut nähdä hänet, sillä niin totta kuin Jumala on
taivaassa, jos hän tekee sinulle jotain pahaa, niin minä tapan hänet."

Sibyl katsoi kauhuissaan veljeensä. Poika toisti sanansa. Ne viilsivät
ilmaa kuin tikarit. Ihmiset ympärillä alkoivat tarkastella heitä. Eräs
nainen heidän vieressään tirskui.

"Tule pois, Jim, tule", kuiskasi Sibyl. Poika seurasi häntä aivan
koneellisesti joukon läpi. Hän iloitsi itse omista sanoistaan.

Kun he tulivat Akilleen patsaan kohdalle kääntyi Sibyl taakseen. Säälin
ilme hänen silmissään muuttui hymyilyksi huulilla. Hän pudisti päätään
veljelleen. "Sinä olet hullu, Jim, aivan hullu. Ilkeä poika sinä olet.
Kuinka voit puhua noin kauheita asioita? Sinä et tiedä mitä sanot. Sinä
olet vain mustasukkainen ja ilkeä. Oi, minä toivoisin että sinäkin
rakastuisit. Rakkaus tekee ihmiset hyviksi ja se mitä sinä sanoit oli
ilkeää."

"Minä olen kuudentoista vanha", vastasi poika, "ja minä tiedän, mitä
minä tahdon. Äidistä sinulla ei ole apua. Hän ei ymmärrä pitää sinusta
huolta. Minä en tahtoisikaan nyt lähteä Australiaan. Halusta jättäisin
koko matkan. Ja sen tekisinkin, jolleivät tavarani jo olisi
sisäänkirjoitetut."

"Oi, älä ole noin vakava, Jim. Sinä olet aivan kuin joku sankari noissa
tyhmissä melodraamoissa, joissa äiti niin mielellään esiintyi. En minä
huoli riidellä sinun kanssasi. Minä näin hänet ja sekin on jo suuri
onni. Ei huolita riidellä. Minä tiedän ettet koskaan tekisi pahaa
kenellekään, jota minä rakastan, eikö totta?"

"En niinkauan kuin sinä rakastat häntä", vastasi poika apeasti.

"Minä rakastan häntä aina!" huudahti Sibyl.

"Entä hän?"

"Hänkin rakastaa aina!"

"Se onkin hänelle parasta."

Sibyl sätkähti. Sitten hän purskahti nauruun ja tarttui veljensä
käsivarteen. Olihan hän vain poika.

Marble Archin luota he nousivat omnibussiin, jolla he pääsivät aina
kotiinsa saakka Euston roadille. Kello oli jo yli viiden, ja Sibylin
piti levätä pari tuntia ennen esiintymistä. Jim sitä halusi. Hän tahtoi
sanoa hänelle jäähyväiset äidin poissaollessa. Sillä äiti varmaan tekisi
siitä koko kohtauksen, ja hän puolestaan vihasi kaikkea teeskentelyä.

He sanoivat jäähyväiset Sibylin omassa huoneessa. Mustasukkaisuus
raivosi pojan sydämessä, sekä voimakas, hirvittävä viha muukalaista
kohtaan, joka hänen mielestään oli tunkeutunut heidän väliinsä. Mutta
kun Sibyl kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ja sormillaan silitti
hänen karheaa tukkaansa, niin hän pehmeni ja suuteli häntä todellisella
hellyydellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän astui portaita
alas.

Äiti odotti häntä alhaalla. Hän torui häntä epätäsmällisyydestä hänen
astuessaan sisään. Poika ei vastannut mitään, vaan kävi yksinkertaisen
aterian ääreen. Kärpäset surisivat pöydän ympärillä, ja ryömivät
tahraisella liinalla. Keskellä omnibussien melua ja ajoneuvojen rätinää
hän kuuli narisevan äänen, joka riisti häneltä viimeiset jäljellä olevat
hetket.

Hetken kuluttua poika työnsi lautasen luotaan ja painoi päänsä käsiinsä.
Hän tunsi että hänellä oli oikeus saada tietää totuutta. Jo kauan aikaa
sitten hänen olisi pitänyt saada tietää se, jos se, mitä hän aavisti oli
totta. Äiti katseli häntä tuskissansa. Sanat tulivat koneellisesti hänen
huuliltansa. Hän väänteli käsissään repaleista pitsinenäliinaa. Kun
kello löi kuusi, niin poika nousi ylös ja astui ovelle. Sitten hän
kääntyi takaisin ja katseli äitiä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Hän näki äidin silmien tuskallisesti rukoilevan sääliä. Tuo katse
raivostutti häntä.

"Äiti, minä tahdon kysyä sinulta jotakin", hän sanoi. Äidin silmät
kiersivät epävarmasti pitkin huonetta. Hän ei vastannut mitään. "Sano
minulle totuus. Minulla on oikeus saada se tietää. Olitko sinä
naimisissa isäni kanssa?"

Äiti huokasi syvään. Se oli helpoituksen huokaus. Tuo kauhea hetki
oli vihdoinkin tullut, tuo hetki, jota hän oli pelännyt yöt päivät,
viikko- ja kuukausimääriä, ja kuitenkaan hän ei tuntenut tuskaa.
Tavallaan se oli pettymystä. Kysymyksen yksinkertainen suoruus vaati
suoraa vastausta. Kohtaus ei ollut hyvin valmistettu. Se oli hänen
mielestään kuin huono harjoitus.

"En", vastasi hän ihmetellen elämän kovaa yksinkertaisuutta.

"Sitten minun isäni oli roisto!" huusi poika puristaen kätensä nyrkkiin:

Äiti pudisti päätään. "Minä tiesin ettei hän ollut vapaa. Me rakastimme
toisiamme. Jos hän olisi elänyt, niin hän olisi auttanut meitä. Älä sano
mitään pahaa hänestä, poikani. Hän oli sinun isäsi ja hieno herra.
Hänellä oli korkeita tuttavia."

Kirous pääsi pojan huulilta. "En minä itsestäni pidä lukua", hän
huudahti, "mutta älä anna Sibylin... Onhan hänkin hieno herra, eikö
totta, joka rakastaa häntä tai sanoo ainakin rakastavansa häntä?
Hänelläkin lie korkeita tuttavia."

Hetken aikaa hirveä nöyryytyksen tunne valtasi vaimo raukan. Hänen
päänsä painui alas. Hän pyyhki silmiään vapisevin käsin. "Sibylillä on
äiti", hän mutisi, "mutta minulla ei ollut."

Poika tunsi liikutusta. Hän astui äidin luo, ja kumartuen alas hän
suuteli häntä. "Olen pahoillani jos olen tuottanut sinulle tuskaa
tiedustellessani isääni", hän sanoi, "mutta en voinut olla sitä
tekemättä. Nyt minun täytyy lähteä. Hyvästi. Älä unohda että sinulla on
nyt vain yksi lapsi huolehdittavanasi ja tiedä, että jos tuo mies
vahingoittaa minun sisartani, minä otan hänestä selkoa ja tapan hänet
kuin koiran. Sen minä vannon."

Uhkauksen liioiteltu viha, hurjat liikkeet, mielettömät traagilliset
sanat -- kaikki tuo teki äitiin sen vaikutuksen, että elämä näytti
hänestä hiukan iloisemmalta. Tuo ilmakehä oli hänelle tuttua. Hän
hengitti vapaammin ja ensi kertaa moneen kuukauteen hän ihaili
poikaansa. Hän olisi mielellään jatkanut kohtausta samassa tunnesävyssä,
mutta poika teki siitä äkillisen lopun. Tavarat olivat kannettavat alas
ja köytettävät kiinni. Portinvartija kulki edes-takaisin. Ajurin kanssa
oli pakko tinkiä. Oikea hetki katosi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin.
Pettyneenä hän heilutti repaleista pitsinenäliinaansa ikkunasta kun
poika läksi. Hän tunsi että edullinen tilaisuus oli mennyt hukkaan.
Omaksi lohdutuksekseen hän sanoi Sibylille, että elämä tuntui hänestä
nyt kovin yksinäiseltä, kun hänellä ei ollut enää kuin yksi lapsi
huolehdittavanaan. Hänen mieleensä muistui tuo lause. Se oli
miellyttänyt häntä. Jamesin uhkauksesta hän ei sanonut mitään. Hän oli
lausunut sen niin elävästi ja draamallisesti. Hän tiesi että he kerran
kaikki nauraisivat sille.




LUKU VI.


"Sinä olet kai kuullut uutisen, Basil?" sanoi lordi Henry illalla, kun
Hallward astui pieneen huoneesen Bristolissa, jossa pöytä oli katettu
kolmea henkeä varten.

"En, Harry", vastasi taiteilija, antaen hattunsa ja päällystakkinsa
kumartavalle edeskäyvälle.

"Mikä se on? Ei suinkaan mitään valtiollista? Se ei huvittaisi minua.
Alahuoneessa on tuskin ainoatakaan ihmistä, jota maksaisi vaivaa
maalata, vaikka moni heistä tarvitsisi kyllä hiukan sivellystä."

"Dorian Gray on mennyt kihloihin", sanoi lordi Henry tarkastellen
taiteilijaa puhuessaan.

Hallward säpsähti ja rypisti kulmakarvojaan.

"Dorianko kihloissa!" huudahti hän. "Mahdotonta!"

"Se on aivan totta."

"Kenen kanssa?"

"Jonkun pienen näyttelijättären."

"Minä en voi sitä uskoa. Dorian on niin hienotunteinen."

"Dorian on liiaksi viisas, ettei hän silloin-tällöin voisi tehdä jotakin
tyhmyyttäkin, rakas Basil."

"Eihän avioliitto ole mitään sellaista, jota voisi tehdä
silloin-tällöin, Harry."

"Paitsi Amerikassa", vastasi lordi Henry vitkalleen. "Mutta minä en
sanonutkaan että hän oli naimissa. Minä sanoin vaan, että hän on mennyt
kihloihin. Siinä on suuri eroitus. Minä muistan vallan selvästi, että
olen naimisessa, mutta en voi lainkaan johdattaa mieleeni, että olisin
ollut kihloissa. Olisin halukas kuulemaan, etten koskaan olekkaan ollut
kihloissa."

"Mutta ajattelehan Dorianin syntyperää ja asemaa ja rikkautta. Hän on
mieletön jos hän ottaa vaimon itseään niin paljon alemmasta säädystä."

"Sano se hänelle, jos tahdot välttämättä että hän nai tytön, Basil.
Silloin hän sen varmaan tekee. Kun mies tekee jotakin oikein typerää,
niin hänen vaikuttimensa ovat aina jaloja."

"Toivottavasti tyttö on hyvä, Harry. En tahtoisi, että Dorian joutuisi
jonkun halveksittavan olennon käsiin, joka voisi vahingoittaa hänen
luonnettaan ja pilata hänen nerokkaisuuttansa."

"Oi, hän on enemmän kuin hyvä -- hän on kaunis", mutisi lordi Henry
maistellen vermuthlasiansa. "Dorian sanoo, että hän on kaunis. Eikä hän
usein sellaisissa asioissa erehdy. Muotokuva, jonka maalasit hänestä, on
teroittanut hänen aistiaan huomaamaan toisten ulkomuotoa. Se on muun
muassa tehnyt häneen senkin hyvän vaikutuksen. Me saamme nähdä tytön
tänä iltana, jollei poika unohda sopimustamme."

"Oletko sinä tosissasi?"

"Aivan tosissani, Basil. Se olisi surkeata jos luulisin voivani olla
vieläkin vakavampi kuin mitä tällä hetkellä olen."

"Mutta hyväksytkö sinä sitä, Harry?" kysyi maalari astuen edes-takaisin
huoneessa ja purren huuliaan. "Sinä et suinkaan voi sitä hyväksyä. Sehän
on ajattelematon tyhmyys."

"Minä en nykyään hyväksy enkä paheksu mitään. On mieletöntä asettua
elämää vastaan. Me emme ole lähetetyt maailmaan julistaaksemme meidän
siveellisiä ennakkoluulojamme. Minä en koskaan pane huomiota siihen,
mitä tavalliset ihmiset sanovat, enkä minä koskaan moiti miellyttävien
ihmisten tekoja. Jos joku personallisuus miellyttää minua, niin hän saa
valita mitä ilmaisumuotoja hyvänsä, ja ne miellyttävät minua. Dorian
Gray rakastuu kauniisen tyttöön, joka näyttelee Julian osaa ja tahtoo
naida hänet. Miksikä ei? Jos hän naisi Messalinan, niin hän ei olisi
sitä vähemmän mieltäkiinnittävä. Tiedäthän sinä, etten minä rupea
taistelemaan avioliittoa vastaan. Avioliiton pahin vika on se, että
ihminen tulee epäitsekkääksi. Ja epäitsekkäät ihmiset ovat värittömiä.
Heiltä puuttuu yksilöllisyyttä. Mutta on sellaisiakin luonteita, jotka
avioliiton kautta tulevat monipuolisemmiksi. He säilyttävät
itsekkyytensä ja saavat vielä monta muutakin itseä. Heidän täytyy
viettää useampia olemassaoloja. He saavuttavat korkeamman kehityksen, ja
korkeamman kehityksen saavuttaminen minun luullakseni onkin ihmisen
elämän tarkoitus. Sitä paitsi kaikki kokemukset ovat arvokkaita, ja
avioliitto, mitä hyvänsä sitä vastaan voi sanoakkin, on tietysti
kokemus. Minä toivon, että Dorian Gray ottaa tuon tytön vaimokseen,
ihailee häntä silmittömästi kuusi kuukautta ja sitten äkkiä rakastuu
johonkin toiseen. Häntä olisi hyvin hauska tutkia."

"Sinä et tarkoita ainoatakaan sanaa tuosta mitä sanot, Harry, sen tiedät
itsekkin. Jos Dorian Grayn elämä turmeltuisi, niin ei kukaan surisi sitä
haikeammin kuin sinä. Sinä olet paljoa parempi kuin miksi tekeydyt."

Lordi Henry nauroi. "Syy siihen, että me niin mielellämme tahdomme
ajatella hyvää toisista, on se että me pelkäämme itseämme. Optimismin
pohjana on vain pelko. Me luulemme olevamme jalomielisiä sen vuoksi,
että uskomme naapurillamme olevan niitä hyveitä, jotka voisivat olla
meille itsellemme hyödyksi. Me ylistämme pankkiiria, jotta voisimme
saada häneltä rahoja yli saamatilimme, ja näemme hyviä ominaisuuksia
rosvossa siinä toivossa, että hän säästäisi meidän taskujamme. Minä
tarkoitan aivan kaikkea, mitä minä sanoin, ja minä halveksin suuresti
optimismia. Mitä turmeltuneesen elämään tulee, niin ei mikään elämä ole
turmeltunut paitsi se, jonka kehitystä on ehkäisty. Jos tahdot turmella
luontoa, niin sinun tulee vain koettaa parantaa sitä. Tietysti naiminen
olisi tyhmyyttä, sillä onhan paljoa hauskempia siteitä olemassa miesten
ja naisten välillä. Minä tietysti puolustaisin niitä. Niillä on sekin
viehätys, että ne ovat muodissa. Mutta tuossahan on Dorian itse. Hän voi
sanoa sinulle enemmän kuin minä."

"Rakas Harry, ja rakas Basil, onnitelkaa kumpikin minua!" sanoi
nuorukainen heittäen yltään iltavaippansa, jossa oli silkkiset
rinnusliepeet, ja pudistaen kummankin ystävänsä kättä vuoron jälkeen.
"En koskaan ole ollut näin onnellinen. Tietysti se tuli äkkiä: kaikki
hyvä tulee äkkiä. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin odottanut tätä
koko elämäni." Hän punoitti ilosta ja liikutuksesta ja oli ihmeen kaunis
katsoa.

"Toivottavasti sinä saat aina olla onnellinen, Dorian", sanoi Hallward,
"mutta minä en voi oikein antaa sinulle anteeksi sitä, ettet ilmoittanut
minulle kihlaustasi. Sinä ilmoitit sen Harrylle."

"Ja minä en anna sinulle anteeksi sitä, että tulit myöhään
päivällisille", sanoi lordi Henry nauraen, laskien kätensä nuorukaisen
olkapäälle. "Käydään pöytään ja koetetaan mihin uusi kokkimme kelpaa. Ja
sitten sinä kerrot meille koko jutun."

"Siitä ei ole paljon kerrottavaa", sanoi Dorian, kun he istuivat pienen,
pyöreän pöydän ääreen. "Näin se vain kävi. Kun erosin eilen sinusta,
Harry, niin pukeuduin, söin hiukan päivällistä siinä pienessä
italialaisessa ravintolassa Rupert Streetin varrella, jonka sinä olet
neuvonut minulle, ja läksin kello kahdeksan teatteriin. Sibyl näytteli
Rosalindaa. Tietysti näyttämöllepano oli hirveä ja Orlando kauhea. Mutta
Sibyl! Olisittepa nähnyt hänet! Kun hän astui näyttämölle pojan puvussa,
niin hän oli kerrassaan ihastuttava. Hänen samettitakkinsa oli sammaleen
vihreä, hiat kanelinruskeat, ohuitten ruskeitten sukkien ympärille
olivat nauhat ristiin sidotut, haukansulka oli hohtokivellä kiinnitetty
somaan pieneen, vihreään hattuun, ja huippukauluksinen, punavuorinen
vaippa riippui olkapäillä. Sen suloisempana en ole nähnyt häntä. Hän oli
yhtä sulava vartaloltaan kuin sinun tanagrapystykuvasi kirjastossasi,
Basil. Hänen hiuksensa kähertyivät hänen kasvojensa ympärillä kuin
tummat lehdet vaalean ruusun ympärillä. Ja hänen näyttelemisensä -- no
niin, te saatte itse nähdä hänet illalla. Hän on synnyltään taiteilija.
Minä istuin aivan haltioissani likaisessa aitiossa. Unohdin että olin
Lontoossa ja että elin yhdeksännessätoista vuosisadassa. Olin mielestäni
armaani kanssa kaukana metsässä, jota ei kukaan ihminen ollut koskaan
nähnyt. Kun näytäntö oli lopussa, niin minä menin näyttämölle ja puhuin
hänen kanssansa. Istuessamme yhdessä hänen silmiinsä tuli äkkiä ilme,
jota en ollut koskaan ennen nähnyt niissä. Minun huuleni lähenivät häntä
kohti. Me suutelimme toisiamme. En voi selittää teille, mitä sinä
hetkenä tunsin. Minusta tuntui kuin koko minun elämäni olisi supistunut
yhdeksi ainoaksi ruusunhohteiseksi iloksi. Hän vapisi koko ruumiissaan
ja värähteli kuin valkoinen narsissi. Sitten hän heittäytyi polvilleen
ja suuteli minun käsiäni. Minun ei pitäisi kertoa teille kaikkea tätä,
mutta en voi olla kertomattakaan. Tietysti meidän kihlauksemme on suuri
salaisuus. Hän ei ole kertonut sitä äidilleenkään. En tiedä mitä
holhoojani siihen sanoo. Lordi Radley suuttuu varmaan silmittömästi.
Mutta minä en välitä siitä. Ei täyttä vuottakaan, niin olen
täysi-ikäinen, ja sitten saan tehdä mitä mielin. Enkö ole tehnyt oikein,
Basil, kun olen etsinyt armaani runoudesta, ja vaimoni Shakespearen
näytelmistä? Huulet, joita Shakespeare on opettanut puhumaan, ovat
kuiskanneet salaisuutensa minun korvaani. Rosalinda on kietonut
käsivartensa minun kaulaani ja minä olen suudellut Julian suuta."

"Niin, Dorian, kai sinä olet tehnyt oikein", sanoi Hallward hitaasti.

"Oletko nähnyt häntä tänään?" kysyi lordi Henry.

Dorian Gray pudisti päätään. "Minä jätin hänet Ardenin metsään ja löydän
hänet Veronan yrttitarhasta."

Lordi Henry maisteli shampanjaansa miettiväisenä. "Missä tilaisuudessa
sinä puhuit hänelle naimisesta, Dorian? Ja mitä hän vastasi? Ehkä olet
unohtanut koko sen puolen."

"Rakas Harry, minä en ole harjoittanut mitään kuivaa asianajoa, enkä
muodollisesti kosinutkaan. Minä sanoin hänelle vain, että rakastin
häntä, ja hän vastasi ettei hän ollut kyllin hyvä minun vaimokseni. Ei
kyllin hyvä! Koko maailma ei ole minkään arvoinen hänen rinnallansa."

"Naiset ovat ihmeellisen käytännöllisiä", mutisi lordi Henry, -- "paljon
käytännöllisemmät kuin me. Tuollaisissa tapauksissa me emme muista
sanallakaan mainita avioliittoa, ja he muistuttavat aina meitä siitä."

Hallward laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä huoli, Harry. Sinä
loukkaat Doriania. Hän ei ole toisten miesten kaltainen. Hän ei koskaan
tuota onnettomuutta kellekään. Hän on liian hienotunteinen."

Lordi Henry katsoi yli pöydän. "Dorian ei koskaan loukkaudu minuun", hän
vastasi. "Minä tein tuon kysymyksen kaikkein parhaimmassa
tarkoituksessa, siinä ainoassa tarkoituksessa tosiaan, joka puolustaa
jokaista kysymystä -- nimittäin uteliaisuudesta. Minun mielipiteeni on
se, että naiset aina kosivat meitä, me emme kosi heitä. Poikkeuksena on
tietysti keskiluokka. Mutta keskiluokka ei seuraakkaan aikaansa."

Dorian Gray nauroi ja heitti päätään taakse. "Sinä olet aivan
parantumaton, Harry. Mutta en minä siitä välitä. Sinuun on mahdoton
suuttua. Kun näet Sibyl Vanen, niin tiedät että se mies, joka tekisi
vääryyttä hänelle, olisi sydämetön peto. En ymmärrä, kuinka joku
tahtoisi saattaa häpeään sen, jota hän rakastaa. Minä rakastan Sibyl
Vanea. Minä tahdon nostaa hänet kultapiedestaalille ja nähdä maailman
jumaloivan sitä naista, joka on minun omani. Mitä on avioliitto?
Peräyttämätön lupaus. Sen vuoksi sinä pilkkaat sitä. Oi, älä pilkkaa. Se
on peräyttämätön lupaus, jonka minä olen valmis antamaan. Hänen
luottamuksensa tekee minut uskolliseksi, hänen uskonsa tekee minut
hyväksi. Kun olen hänen kanssansa, niin kadun kaikkea sitä, mitä minulle
olet opettanut. Minä muutun toiseksi, kuin minä olet oppinut minua
tuntemaan. Minä olen muuttunut, ja Sibyl Vanen käden kosketuskin saattaa
minut unohtamaan sinut ja kaikki sinun väärät, kiehtovat, myrkylliset,
ihanat teoriasi."

"Ja mitkä ne ovat?" kysyi lordi Henry ottaen salaattia.

"Ah, sinun teoriasi elämästä, sinun teoriasi rakkaudesta ja sinun
teoriasi nautinnosta. Yleensä kaikki sinun teoriasi, Harry."

"Ainoastaan nautinnosta kannattaa olla teorioja", hän vastasi matalalla,
sointuvalla äänellään. "Mutta minä pelkään, etten voi omistaa teoriojani
omikseni. Ne ovat luonnon omia, eivätkä minun. Nautinto on luonnon
tunnusmerkki, tapa, millä se osoittaa hyväksymistä. Kun me olemme
onnellisia, niin me olemme aina hyviä, mutta kun me olemme hyviä, niin
me emme aina ole onnellisia."

"Mutta mitä sinä tarkoitat hyvyydellä?" huudahti Basil Hallward.

"Niin, mitä", toisti Dorian nojautuen tuolin selkää vasten ja katsellen
lordi Henryä purppuranpunaisten kurjenmiekkojen yli, jotka seisoivat
keskellä pöytää, "mitä sinä tarkoitat hyvyydellä, Harry?"

"Olla hyvä on samaa kuin olla sopusoinnussa itsensä kanssa", vastasi
lordi Henry tarttuen lasinsa ohueen jalkaan valkoisilla, kapeilla
sormillaan. "Epäsointu syntyy siten, että ihmistä pakoitetaan
sopusointuun toisten kanssa. Jokaisen oma elämä -- niin, se on kaikista
tärkein. Mitä toisten ihmisten elämään tulee, niin ne eivät liikuta
meitä, vaikka voivathan teeskentelijät ja puritanit kopeillen lausua
siveellisiä mielipiteitään niiden johdosta. Sitä paitsi on
yksilöllisyyden päämaali paljoa korkeammalla. Nykyaikainen siveys
esiintyy siinä, että se alistuu aikansa mittakaavaan. Minun mielestäni
jokainen sivistynyt mies, joka alistuu aikansa mittakaavaan, on
suurimmassa määrässä epäsiveellinen."

"Mutta jos ihminen elää vain itseänsä varten, Harry, niin hän maksaa
hirvittävän hinnan siitä", sanoi maalari.

"Niin, me saamme nykyään maksaa kaikesta liian korkean hinnan. Minun
luullakseni köyhien todellinen tragedia on siinä, ettei heillä ole varaa
muuhun kuin kieltäytymiseen. Kauniit synnit samoinkuin kauniit tavarat
kuuluvat rikkaiden etuoikeuksiin."

"Voi toisellakin tapaa maksaa kuin rahoilla."

"Millä tavalla, Basil?"

"Ah! omantunnonvaivoilla, luullakseni, kärsimyksillä ja ... niin,
alentumisen tunnolla."

Lordi Henry kohotti olkapäitään. "Rakas ystävä, keskiaikuinen taide on
ihastuttava, mutta keskiaikuiset ajatukset ovat vanhentuneet. Tietysti
niitä voi käyttää romaaneissa. Mutta romaaneissa voi käyttää vain sitä,
mistä todellisuudessa on luopunut. Usko minua, sivistynyt mies ei
koskaan kadu nautintoa, ja sivistymätön mies ei tiedä mitä nautinto on."

"Minä tiedän mitä nautinto on", huudahti Dorian Gray. "Se on toisen
ihailemista."

"Se on tietysti parempaa kuin olla itse ihailun esineenä", vastasi lordi
Henry leikitellen hedelmillä. "Toisten ihailu on iljettävää. Naiset
kohtelevat meitä aivan samalla tavalla kuin ihmiskunta jumaliaan. He
jumaloivat meitä, ja me olemme pakoitetut tekemään jotain heidän
hyväksensä."

"Minä tahtoisin väittää, että sen minkä he meiltä pyytävät, he ensin
antavat meille", sanoi nuorukainen vakavasti. "He herättävät rakkauden
eloon meissä. Heillä on oikeus vaatia sitä takaisin."

"Se on aivan totta, Dorian", sanoi Hallward.

"Ei mikään ole koskaan aivan totta", sanoi lordi Henry.

"Mutta tämä on", keskeytti Dorian. "Sinun täytyy myöntää, Harry, että
naiset antavat miehille elämän kullan."

"Ehkä", huokasi hän, "mutta he vaativat sen melkein aina takaisin
pikkurahoissa. Se on kiusallista. Naiset, niinkuin eräs sukkela
ranskalainen kerran sanoi, innostuttavat meitä luomaan suuria
mestariteoksia, mutta estävät meitä niitä suorittamasta."

"Harry, sinä olet julma! En ymmärrä, miksi minä pidän sinusta niin
paljon."

"Sinä tulet aina pitämään minusta, Dorian", hän vastasi. "Tahdotteko
kahvia, pojat? -- Edeskäypä, kahvia, konjakkia ja paperosseja. Ei, ei
paperosseja, minulla on itselläni. Basil, sinä et saa polttaa sikareja.
Ota mielemmin paperossi. Paperossi on täydellisen nautinnon täydellisin
perikuva. Se on täydellinen ja antaa kuitenkin vain puolinaista
tyydytystä. Mitä enempää me voimme vaatia? Niin, Dorian, sinä tulet aina
pitämään minusta. Minä edustan sinulle kaikkia niitä syntejä, joihin
sinulla ei koskaan ole ollut rohkeutta tehdä itseäsi syypääksi."

"Mitä hullutusta sinä puhut, Harry!" huudahti nuorukainen ottaen tulta
paperossiinsa hopeisesta tultaryöppyävästä lohikäärmeestä, jonka
edeskäypä oli asettanut pöydälle. "Lähdetään teatteriin. Kun Sibyl tulee
näyttämölle, niin saat uuden elämän ihanteen. Hän avaa sinulle maailman,
jota et koskaan ole tuntenut."

"Minä olen koettanut kaikkia", sanoi lordi Henry silmissään väsynyt
ilme, "mutta minä olen aina altis vastaanottamaan uusia vaikuttimia.
Mutta minä pelkään, ettei sellaisia ole enää minun varaltani. Ehkäpä
sinun ihmeellinen tyttösi voi kuitenkin temmata minut mukanaan. Minä
rakastan näytelmätaidetta. Se on paljoa todellisempaa kuin elämä.
Lähdetään nyt, Dorian, tule sinä minun kanssani. Olen pahoillani, Basil,
mutta minun vaunuissani on vain tilaa kahdelle. Sinä saat ottaa ajurin."

He nousivat pöydästä, panivat päällystakit päälleen ja tyhjensivät
kahvikuppinsa seisoalta. Maalari oli ääneti ja hajamielinen. Hänen
mieltänsä painosti. Hänen oli vaikea ajatella tätä avioliittoa, ja
kuitenkin se oli hänestä onnellisempaa kuin moni muu asia, joka olisi
voinut tapahtua. Hetken kuluttua he astuivat kaikin alas portaita. Hän
ajoi yksin, niinkuin oli sovittu ja seurasi pienten ajoneuvojen
tuikkivia tulia edessänsä. Hänet valtasi omituinen yksinäisyyden tunne.
Hän tunsi ettei Dorian Gray voisi enää koskaan olla hänelle sama kuin
ennen. Elämä oli tullut heidän väliinsä... Hänen silmänsä synkistyivät,
ja väkirikkaat, valoisat kadut häämöittivät himmeinä hänen edessänsä.
Kun ajoneuvot pysähtyivät teatterin edustalle, niin oli hän mielestään
tullut vuosia vanhemmaksi.




LUKU VII


Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava
juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä
hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän
saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli
lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä.
Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin.
Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä
vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä
tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt
vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla
istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu
loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla
olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He
puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja
prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan.
Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat
kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan
puolelta.

"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.

"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on
jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin
unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat
kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu
näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja
nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun.
Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa
lihaa ja verta kuin mekin."

"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.

"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä
tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat,
täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin
sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia
aikalaisiaan -- sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun
noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää
kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos
hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään
toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun
ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti
sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun
olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman
häntä et olisi ollut täydellinen."

"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä
tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän
peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä
ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te
saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle
olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."

Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa
Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava --
suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.
Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä.
Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi
hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui
pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil
Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta,
ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry
tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"

Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut
pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten
ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia
tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen
näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta
maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla.
Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä
näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.

Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut
vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka
hänellä oli sanottavana:

    Kätenne täten liiaks syytä saa,
    se hartahan vaan täytti toiminnon;
    saa pyhän kättä hurskas koskettaa,
    ja kädenanto hurskaan muisku on --

sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä
tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin
oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon
epätodelliseksi.

Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja
tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa
hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He
olivat hirveästi pettyneet.

Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen
balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin
hänestä ei ollut mihinkään.

Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää.
Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain
mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän
luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan
kohdan --

    Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten
    häpeän puna punais poskeni,
    kun puheeni sa tämänöiset kuulit --

hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku
toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän
nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan --

                 Iloni vaikk' olet,
    tänöisestä en liitost' iloitse.
    Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on;
    se liiaks salaman on kaltaista,
    mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:
    nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä!
    Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä
    on kaunis kukka, kesän kypsyttämä --

niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä
hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli
vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.

Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian
sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat
puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä
polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli
tyttö itse.

Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry
nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis,
Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."

"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla,
katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on
mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle
anteeksi."

"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen",
keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."

"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta
minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja
kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri
taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen
näyttelijä."

"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on
ihmeellisempi kuin taide."

"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry.
"Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono
näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule,
että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän
näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän
tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle
ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka
todellakin ovat ihastuttavia -- ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne,
jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä
näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei
koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille
sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme
tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä
muuta sinä haluat?"

"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin.
Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on
pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa
vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen
kasvonsa käsiinsä.

"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy
äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.

Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös
alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja
välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui
loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa
jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko.
Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun
laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.

Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse
näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme
kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään
loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle
salaisuudelleen.

Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni
kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.

"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön --
"hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole
aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä
kärsin."

Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä
sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa
hänen punoittaville huulilleen -- "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää.
Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"

"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.

"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin
aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin
näytellä."

Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi
sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit
minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."

Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.
Hän oli onnen hurmauksen vallassa.

"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen
oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin
sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia.
Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä
uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat
minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En
tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten
sinä tulit minun kaunis armaani! -- ja sinä vapautit minun sieluni
vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä
iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja
kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa
minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo
puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat,
joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun
sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut
minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit
saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani!
Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt
varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä
minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en
käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan
erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki
selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja
minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta
kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian -- ota minut mukanasi
jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä
voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua
kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä
nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos
näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."

Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut
minun rakkauteni", hän mutisi.

Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään.
Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen
hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan
vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä
olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun
mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta
minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit
ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten
runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä
olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä
Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä
olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan
nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet
ollut minulle. Mitä olet ollut... Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa
en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni
runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen
kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt
sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut
sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet?
Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."

Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui
takertuvan kiinni kurkkuun.

"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."

"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti",
hän vastasi katkerasti.

Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian
luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin.
Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.

Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen
jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä
hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt
hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa --
todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi
minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet
sinä olisi suudellut minua -- jollemme olisi suudelleet toisiamme.
Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni ... ei, ei siitä
ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä,
oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä
kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen
vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän
ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa,
Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön;
mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."

Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon
lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit
silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen
hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me
emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl
Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja
nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.

"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo
olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä.
Olet pahoittanut mieltäni."

Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania
lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja
näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois
huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää
teatterissa.

Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi
valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja
synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen
huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet
hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli
nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa
ja kirouksia pimeiltä pihamailta.

Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia.
Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin
ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät
vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää
tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän
seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat
vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita.
Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta
vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana
poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia,
jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja
punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten
vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat
pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä
huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen
edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla
katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat
heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset
kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.

Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa
hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen
hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia
uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat
hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi
hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha
helmiäisvärisessä ilmassa.

Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli
ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella
laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän
liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän
sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän
kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen
kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten
vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan
renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta
ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen
silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut
hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni
omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti
kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon,
astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka
virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan
muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että
suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin
merkillistä.

Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas
aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin
sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän
oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja
muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa
auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä
niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan
jonkun ilkityön.

Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä
norsunluiset kupidot kisailivat -- sekin yksi lordi Henryn monista
lahjoista -- hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti.
Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä
tuo saattoi merkitä?

Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä
uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata
minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei
ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa
todellisuutta.

Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä
muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana
päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä.
Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä
nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei
kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja
syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat
vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa
ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän
olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja
kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä
karehteli julma piirre.

Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli
uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen
vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli
pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton.
Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten
tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin
pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi
hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta
olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön
kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan
hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut
häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi.
Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät
tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan
itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku,
jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli
sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl
Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.

Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä
salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä
rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa
sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?

Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat
nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen
aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee
ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan
mitään sellaista.

Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja
julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset
silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne,
ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo
muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi.
Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän
tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän
ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana,
olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi
viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa -- ei ainakaan
kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin
puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan
mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi
kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli
hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin
hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti.
Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan
takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen
rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.

Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti
katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni
lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti
syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät
ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen
heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja
uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa,
näyttivät kertovan hänestä kukkasille.




LUKU VIII.


Hän heräsi vasta myöhään puolenpäivän jälkeen. Hänen kamaripalvelijansa,
joka usean kerran oli hiipinyt varpaillaan huoneesen nähdäkseen eikö hän
jo liikkunut, ihmetteli minkähän vuoksi hänen nuori isäntänsä nukkui
niin kauan. Vihdoin kello soi, ja Viktor tuli äänettömästi sisään
kantaen pienellä Sevresporsliinisella tarjottimella kupillisen teetä ja
kasan kirjeitä. Suurien ikkunoiden edestä hän veti syrjään
oliivinväriset silkkiuutimet, joiden vuori vivahteli siniväriin.

"Tänään monsieur on nukkunut hyvin", hän sanoi hymyillen.

"Mitä kello on, Viktor?" kysyi Dorian Gray unisesti.

"Neljänneksen yli yhden, monsieur."

"Kuinka myöhäistä!" Hän nousi istualleen ja maistettuaan hiukan teetä,
hän katseli kirjeitään. Yksi oli lordi Henryltä, lähetti oli sen tuonut
tänä aamuna. Hän epäröi hetken aikaa, ja asetti sen sitten syrjään.
Toiset hän avasi välinpitämättömästi. Siinä oli tavallinen määrä
kortteja, päivälliskutsuja, pilettejä yksityisnäyttelyihin, ohjelmia
hyväntekeväisyyskonsertteihin ja muuta senkaltaista, joita joka aamu
kevätkauden aikana tulvailee hienoille nuorille herroille. Joukossa oli
varsin suuri laskukin Ludvig XV:nnen tyylisestä, taiteellisesti
taotusta, hopeisesta toilettikalustosta, jota hän ei ollut uskaltanut
vielä lähettää holhoojillensa. He olivat hyvin vanhanaikaista väkeä,
eivätkä ymmärtäneet, että me elämme aikakautena, jossa tarpeettomat
esineet ovat ainoat tarpeelliset. Olipa joukossa hyvin kohteliaita
kirjeitä koronkiskureiltakin Jennyn Streetin varrelta, jotka milloin
hyvänsä olivat valmiit antamaan hänelle vaikka kuinka suuria summia
kaikkein kohtuullisimmilla ehdoilla.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hän nousi ylös, heitti ylleen hienon,
silkillä kirjaillun aamunutun villakasmiri kankaasta, ja meni
kylpyhuoneeseen, jonka lattia oli onyks-kivistä tehty. Raitis vesi
virkisti häntä pitkän unen jälkeen. Hän näytti unohtaneen kaikki
kärsimyksensä. Vain pari kertaa hämäränä aavistuksena heräsi hänen
mielessään ajatus, että hän oli ollut osallisena jossakin oudossa
murhenäytelmässä, mutta tuo ajatus oli yhtä epämääräinen kuin unelma.

Heti pukeuduttuaan hän meni kirjastoonsa ja istui keveän ranskalaisen
aamiaisen ääreen, joka oli katettu pienelle pyöreälle pöydälle avonaisen
ikkunan ääreen. Oli ihana päivä. Lämmin ilma oli täynnä suloisia
tuoksuja. Mehiläinen pyrähti huoneesen ja kierteli sinisen kukkamaljakon
ympärillä, joka seisoi hänen edessään täynnä rikkikeltaisia ruusuja. Hän
oli täysin onnellinen.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat varjostimeen, jonka hän oli asettanut
muotokuvan eteen, ja hän sätkähti.

"Tuntuuko kylmältä, monsieur?" kysyi kamaripalvelija laskien omletin
pöydälle. "Suljenko ikkunan?"

Dorian pudisti päätään. "Minun ei ole kylmä", hän mutisi.

Oliko se totta? Oliko kuva todellakin muuttunut? Vai mielikuvitusko vain
oli loihtinut esiin tuon ilkeän ilmeen, joka ennen oli ilmaissut vain
iloa? Tietystikään maalattu kangas ei voinut muuttua? Sehän oli aivan
järjetöntä. Se oli hyvä juttu, jota kelpaisi kerran Basilille kertoa. Se
huvittaisi häntä.

Ja kuitenkin miten elävästi hän muisti koko tuon tapahtuman! Ensin
puolihämärässä, sitten kirkkaassa aamuvalossa hän oli nähnyt tuon julman
ilmeen kaarevien huulten ympärillä. Hän pelkäsi melkein sitä hetkeä,
jolloin kamaripalvelija poistuisi huoneesta. Hän tiesi, että hänen yksin
jäätyänsä oli pakko tarkastaa muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Kun
kahvi ja paperossit olivat tuodut ja mies kääntyi mennäksensä, niin hän
tunsi hurjaa halua pyytää häntä jäämään. Kun ovi oli sulkeutumassa hänen
jälkeensä, niin Dorian kutsui hänet takaisin. Mies seisahtui odottamaan
käskyä. Dorian tarkasteli häntä hetken aikaa. "Minä en ota ketään
vastaan, Viktor", hän sanoi huoaten. Mies kumarsi ja poistui.

Sitten hän nousi pöydän äärestä, sytytti paperossin, ja heittäytyi
pehmeälle sohvalle, joka oli vastapäätä varjostinta. Se oli vanha
varjostin kullatusta espanjalaisesta nahasta, jonka korkokoristeet
olivat pikemmin prameaa Ludvig XIV:nnen aikuista kuosia. Hän katseli
sitä uteliaana, ihmetellen, tokko se koskaan ennen oli kätkenyt ihmisen
elämän salaisuutta.

Siirtäisikö hän sen sittenkin syrjään? Miksi se ei saisi seisoa
paikallaan? Mitä hyötyä olisi varmuudesta? Jos se olisi totta, niin se
olisi hirveää. Jos se ei ollut totta, niin mitä siitä kannatti
huolehtia? Mutta jos kohtalo tai sattuma sallisi, että joku muu kuin hän
itse katsoisi varjostimen taakse ja huomaisi tuon hirveän muutoksen?
Mitäpä hän tekisi jos Basil Hallward tulisi ja tahtoisi nähdä
maalaamaansa kuvaa? Basil sitä varmaan haluaisi. Ei; siitä oli otettava
selkoa, ja heti paikalla. Kaikki muu oli parempaa kuin tämä hirveä
epätietoisuus.

Hän nousi ylös ja sulki molemmat ovet. Ainakin hän tahtoi olla yksin
katselemassa tuota naamaria, joka kantoi hänen häpeänsä leimaa. Sitten
hän siirsi varjostimen syrjään ja katseli itseään silmästä silmään. Se
oli aivan totta. Muotokuva oli muuttunut.

Hän muisti usein jälkeenpäin ja aina jonkunlaisella hämmästyksellä, että
hän ensin oli tarkastellut kuvaa melkein tieteellisellä intressillä.
Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että sellainen muutos oli voinut
tapahtua. Ja kuitenkin se oli totta. Oliko olemassa salaista
yhdyssidettä hänen sielunsa ja niiden kemiallisten alkuosien välillä,
joista kankaalla sukeutui muotoa ja väriä? Voisiko olla mahdollista,
että ne ilmitoisivat sielun ajatuksia? Vai oliko jokin hirveämpi syy
olemassa? Häntä värisytti ja hän tunsi pelkoa. Ja hän palasi takaisin
sohvalle ja katseli kuvaa makuulta sairaalloisen kauhun vallassa.

Jotakin kuitenkin tuo kuva oli saanut aikaan. Se oli herättänyt hänessä
selvän tiedon siitä, että hän oli kohdellut väärin ja julmasti Sibyl
Vanea. Mutta sitä tekoa ei ollut myöhäistä korjata. Hän voisi vieläkin
tulla hänen vaimoksensa. Hänen epätodellinen ja itsekäs rakkautensa
saisi alistua korkeamman voiman alle, muuttua jalommaksi tunteeksi, ja
Basil Hallwardin maalaama kuva olisi hänelle ohjaajana kautta koko
elämän, olisi hänelle sitä mitä hurskaus tai omatunto on toisille ja
Jumalan pelko meille kaikille. Omantunnonvaivoja voi unilääkkeillä
parantaa ja rohdoilla tuudittaa uneen moraalisia tunteita. Mutta tässä
oli synnistä johtuvan kadotuksen näkyvä vertauskuva. Se oli alituisena
merkkinä siitä turmeluksesta, jonka ihminen sielulleen saattaa.

Kello löi kolme, neljä ja puolen tunninkin kaksinkertainen lyönti
kajahti, mutta Dorian Gray ei liikahtanut. Hän koetti koota elämän
tulipunaiset langat yhteen ja kutoa niistä kuvioita. Hän koetti löytää
tietä intohimojen veripunaisessa umpisokkelossa, jossa hän parhaallaan
vaelsi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä ajatella. Vihdoin hän astui
pöydän ääreen ja kirjoitti intohimoisen kirjeen tytölle, jota hän oli
rakastanut, rukoillen häneltä anteeksiantoa ja syyttäen itseään
hulluudesta. Hän täytti sivun toisensa jälkeen surun ja tuskan
epätoivoisilla sanoilla. On olemassa itsesyytöksen ylellisyyttä. Kun me
syytämme itseämme, niin meidän mielestämme ei kellään muulla ole
oikeutta syyttää meitä. Synnintunnustus antaa meille synninpäästön, eikä
pappi. Kun Dorian oli lopettanut kirjeensä, niin hänestä tuntui että
kaikki oli annettu hänelle anteeksi.

Äkkiä kuului kolkutus ovelta ja hän kuuli lordi Henryn äänen
ulkopuolella. "Rakas ystävä, minun täytyy saada tavata sinua. Päästä
minut heti sisään. En voi sietää, että sulkeudut tuolla tavalla."

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan pysyi aivan hiljaa. Kolkutusta yhä
jatkui ja se yltyi yhä kovemmaksi. Niin, parasta olikin päästää lordi
Henry sisään ja selittää hänelle, että hän aikoi aloittaa uutta elämää,
riidellä hänen kanssaan, jos se oli välttämätöntä, rikkoa välitkin, jos
sitä ei voinut välttää. Hän hyppäsi pystyyn, työnsi varjostimen nopeasti
kuvan eteen ja avasi oven.

"Olen kovin suruissani, Dorian", sanoi lordi Henry astuessaan sisään.
"Mutta älä ajattele sitä liiaksi".

"Tarkoitatko Sibyl Vanea?" kysyi nuorukainen.

"Tietysti", vastasi lordi Henry vajoten tuoliin ja vetäen 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47574