← catalogue

Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta

by Kyösti Wilkuna · Finnish · Gutenberg #47545 · 373,959 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta

Author: Kyösti Wilkuna


        
Release date: December 5, 2014 [eBook #47545]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47545

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN KANSA NOUSEE: MUISTELMIA JA KOKEMUKSIA SUOMEN VAPAUSSODASTA ***

KUN KANSA NOUSEE

Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA


Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.





SISÄLLYS:

    I. Suojeluskunnat syntyvät
   II. Harjotuksia, aseiden hankintaa, odotusta
  III. Vihdoinkin avonainen sota
   IV. Vangitsemisia -- Muutamia kaameita hetkiä -- Lisää aseita
    V. Kotoisessa esikunnassa
   VI. Sotilaspoika
  VII. Jääkärit tulevat
 VIII. Kuolon mailla
   IX. Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan
    X. Vandalismia
   XI. Yöllisen murhapalon loimottaessa
  XII. Vandaalien jälillä
 XIII. Eräs punainen perhe
  XIV. Punakaartilainen
   XV. Pyhä yksinkertaisuus
  XVI. Kohtalokas pomminheitto
 XVII. Raivotappelijoita
XVIII. Puhe, joka jäi pitämättä
  XIX. Kun kieroon kasvanut oikaistiin
   XX. Sairaita ja vankeja




I.

SUOJELUSKUNNAT SYNTYVÄT.


"Ettäkös tee ymmärrä, että teittien on turha rimpuilla vastaan, kun
kansa vaatii!"

Roskaväen piirittäessä pörssitaloon suljettua Helsingin valtuustoa
kirkui otsatukkansa suojasta yllä olevat sanat kokoussalin ovelle
ilmestynyt leveälahkeinen "sakilaisjolppi". Sekä nuo sanat, että
se tilaisuus, missä ne lausuttiin, ovat minusta erinomaisen
tunnusmerkilliset maamme julkiselle elämälle kesällä 1917.

Kuin katkelmia pahasta painajaisunesta on tajuntaan painunut
vain erinäisiä kohtauksia siitä monikirjavasta näytelmästä, joka
mainitun kesän kuluessa maassamme näyteltiin. Päivän tunnussanana aito
itämainen svaboda (= täydellinen anarkia ja roskaväen mielivalta);
kohtuuton ja väkivaltainen lakko toisensa jälkeen; tavarissi-kiemailua,
ryssänpistimiä, tökötinhajua ja pimeitä kotitarkastuksia
vangitsemisineen; voimellakoita, jolloin Valion puolikypsiä juustoja
kierii pitkin katukiviä ja kirkuvat suutarin Martat esikaupungeista
huitovat ruskean laihoilla nyrkeillään kuin pesukurikoilla; sikahumalaa
kohti nopeasti kehittyvää kansanvallan (oikeammin: roskaväen vallan)
juopumusta; huippuunsa kohonnutta siltasaarelaisröyhkeyttä ja
seitsenkertaisesti kuumennettujen pätsien voimalla huumaansa lietsovat
sosialistilehdet ainoina tietojen tuojina, kun latojain lakkoillessa
sakilaiset ja "flottarit" piirittivät porvarislehtien toimistoja.
Ummehtuneeseen ilmaan ei kajahda mitään vapauttavaa sanaa ja näkyviin ei
kohoa yhtään persoonallisuutta, ainoastaan hikinaamaisia ja suurisuisia
demagoogeja, joita kansainvälisellä aaterihkamalla lastattuina kuin
täyteen puhalletut rakot vilahtelee silmäin ohi ihan loppumattomiin;
raskaasti ähkyen nyhjyttelevät kesäisten salojen halki ränsistyneet
junat, joiden vaunut pitkin penkkejä, käytäviä, hyllyjä ja patjoja
venyvistä ryssänsoltuista ovat kuin lieroilla täytettyjä
jättiläisrasioita; niin, koko maa on kuin ääretön tanssilava, jonka
palkit notkuvat anarkia-polkan jyskeestä. Ja tämän monikirjavan
näyttämön taustassa loistaa Valpas-Hännisen kalvakka naamataulu, tuon
sameiden vesien mestarikalastajan, jota voi negatiivisessa mielessä
katsoa Suomen kansan tähän saakka merkillisimmäksi rotupsykoloogiseksi
tuotteeksi; hän hymyilee tyytyväisenä ja tekee kylmiä laskelmiaan,
pidellen tottuneessa regissöörin kädessään niitä näkymättömiä lankoja,
joiden tempaisuja totellen rahvaanvallan markkinakentällä tekevät
temppujaan Tokoi, Manner, Sirola y.m. nimillä tunnetut lukuisat
marionetit.

Entä vakava ja lainkuuliainen osa väestöstä, ja sehän on kuitenkin
enemmistönä maassa? Niin, se huokailee kuin kahleisiin lyötynä,
läpi tuskastuneena tähyillen joka suunnalle: mistä tulisi pelastus,
mistä vapauttava sana ja mistä se myrskynpuuska, joka kirvottaisi
poveen pakahtuvan siveellisen vihan ja saisi liikkeelle ne raskaat,
voimat, jotka edustavat tämän maan oikeata, todellista kansantahtoa,
kansaa kokonaisuudessaan eikä mitään joukkohulluuden riivaamaa
erikoista luokkaa. Mutta ei, helteisellä taivaalla ei näy pienintäkään
pelastusta lupaavaa pilvenhattaraa, päivästä päivään pysyy ilma hikisen
painostavana ja häiriintymättä saa kansan edesvastuuttomin aines jatkaa
svaboda-orgioitaan.

Eduskunnan porvarillisen aineksen ja hallituksen yritykset
järjestysvallan luomiseksi tyrehtyvät siltasaarelaisten tömistykseen
ja raivokkaihin alashuutoihin, joita toverillisesti säestää pistinten
kilinä ryssänkasarmeista. Puhutaan, kirjoitetaan, jauhetaan, mutta
mitään ei saada aikaan. Viikko viikolta jatkuu hikistä paikallaan
seisontaa ja yhä vaivautuneempi ilme syöpyy lakia ja järjestystä
rakastavain kansalaisten kasvoille.

Tämän avuttoman tilanteen vallitessa ryhdytään niiden alotteesta,
jotka näinä isänmaamme etsikkohetkinä koettavat viimeiseen saakka
olla toimessa, puuhaamaan järjestys- ja suojelusvaltaa yksityistä
tietä. Saapuu tietoja, että Etelä-Pohjanmaalla on palokuntain nimellä
perustettu järjestöjä, joihin on liittynyt lukuisasti miehiä ja jotka
ahkerasti pitävät sotilaallisia harjotuksia.

Päätämme panna sellaisen pystyyn kotipitäjässänikin. Mutta perustavaan
kokoukseen eräänä alkuelokuisena iltana on saapunut harmillisen
vähän miehiä. Ja sitten kokouksen meno: jaarittelua ja sinne tänne
jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan.
Muuan jästipääisäntä, jonka puoluekarsina on jossain siellä
maalaisliiton ja sosialismin rajamailla, tahkoaa vastaan kuin raskas
myllynkivi, samalla kuin eräät nuorisoseura-idealistit uhkaavat koko
asian hukuttaa aatehelyjä vilisevään sanatulvaansa.

-- Paitsi ryssien varalta voi tällainen palokunta muutenkin
järjestysvaltana käydä tarpeelliseksi, -- koettaa eräs meistä puuhan
alkupanijoista auttaa asiaa jaloilleen. -- Ajatelkaahan esimerkiksi
sitä seikkaa, että kun pitäjässämme alkavat syksyllä rautatietyöt, niin
silloin kulkeupi paikkakunnalle varmastikin kaikenlaisia hulikaaneja,
viinatrokareita ja korttihuijareita, jotka nykyisen elintarvepulan
vallitessa voivat aikaan saada mitä vallattomuuksia hyvänsä.

Näiden sanojen johdosta lähtee huoneesta joukko työväentalolaisia,
jotka epäluuloisina ja kyräten ovat istuneet oven suussa.

-- Vai rautatietyömiehiä täällä aiotaan ruveta lahtaamaan! -- kuuluu
seläntaitse karkea ääni, samalla kuin ovi rämähtää menijäin jälestä
vihaisesti kiinni.

Kokoukseen oli vartavasten kutsuttu sosialistejakin ja asia oli
alustettu sovinnollisessa ja yhdistävässä hengessä sekä koetettu
terottaa sen tarkotuksena olevan kaikkien kansanluokkien,
koko isänmaan yhteisen edun. Saatiin siis jälleen nähdä että
Siltasaarelta hallittujen sosialistiemme kanssa oli mahdoton yrittää
minkäänlaista yhteistyötä. Sosialistilehtien paloartikkelit porvarien
lahtarikaarteista olivat jo ehtineet tehdä vaikutuksensa.

Kun menivät, niin menkööt, onhan meitä "porvareitakin" pitäjässä mitä
yhden palokunnan perustamiseen tarvitaan. Pannaan siis sanamyllyt
uudestaan käyntiin, jauhetaan, jauhetaan ja lopuksi syntyy kuin
syntyykin "palokunta". Valitaan päälliköt ja muut toimihenkilöt sekä
päätetään panna harjotukset käyntiin. Tulos: seuraavaksi sunnuntaiksi
määrättyihin harjotuksiin saapuvat ainoastaan päälliköt.

Alkuunsa nukahtavat "palokunnat" naapuripitäjissäkin, joissa erään
toverin kanssa olen kierrellyt niitä perustelemassa. Mitäpäs tässä
hätäiltäisiin, kun omia housuja ei kerran tuli uhkaa.

Eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa
kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä. Niin päästään marraskuuhun.

Puukko kurkulla on eduskunnalta kiristetty läpi kypsymätön reformi
toisensa jälkeen. Nyt sitä on jälleen kiristettävä. Tosin siihen tällä
kertaa ei ole edes syyn varjoakaan, mutta "kansa" on päästettävä taas
uudemman kerran näyttämään mahtiaan (=venäläinen pistinvalta). On niin
hiivatin lysti nöyryyttää ja kuranssata noita vietävän phörrväreitä.
Niinpä pannaan taaskin "pyörät seisomaan", porvarislehtien suuhun
työnnetään kapula ja maa vaivutetaan viikon mittaiseen pimeyteen, jonka
suojissa ryssiltä saaduilla kivääreillä aseistetut sakilaislaumat
ryhtyvät omalla tavallaan toteuttamaan veljeys-vapaus-tasa-arvo-oppeja.

Eletään siis jälleen suurlakossa. Junat eivät kule eikä saavu postia.
Mielellään sulkisi "työväenneuvosto" täällä kotipitäjässänikin
kauppapuodit sekä ottaisi telefoonin haltuunsa, mutta ei uskalla.
Punaiset tuntevat täällä vanhalla talonpoikaisseudulla itsensä liian
voimattomiksi.

Mutta toisin on naapuripitäjässä. Siellä on asutus vanhempaa ja osaksi
rappeutuneempaa, sen halki kulkee rautatie ja siellä on kaksi sahaa.
Nämä seikat ovat paikkakunnalle luoneet melkoisen jätkälistön. Sen ja
samalla työväenyhdistyksen ydinjoukon muodostaa joukko täydellisiä
roistoja, jotka elelevät kaikenlaisella petkutuksella ja huijauksilla.
Tämän joukon henkinen isä ja johtaja on lihava ja irstas suutari
(tietysti suutari!) Tossava, joka sota-aikana on gulashannut itselleen
melkoisen omaisuuden. Muuten varsin tyypillinen sosialistipomo:
sileänniljakas, moninaamainen, hillitty, mutta sitä vaikuttavampi,
salakiihottaja, joka aina osaa luikerrella vapaaksi edesvastuusta, jos
milloin hänen yllyttämänsä joukot ovat tihutöitä tehneet.

Sellaista väkeä ovat naapuripitäjän ihanneyhteiskunnan luojat ja
sellainen heillä herra ja mestari. Hepä nyt suurlakkopimeydessä
ryhtyvät pitäjää hallitsemaan: kaikki kaupat ja muut liikkeet kiinni,
asemalle ja telefoonisentraaliin vahdit, etteivät porvarit pääse
vastavallankumouksellisia juoniaan levittämään! Ja työväentalolla, joka
kaikenlaisen rivouden, renttutanssien ja salajuonien pyhäkkönä kohoaa
keskellä tiheintä kirkonkylää, istuu suutarigulashi Tossavan johdolla
vallankumouksellinen työväenneuvosto, halliten pitäjää.

Mutta lakko päättyy, junat alkavat kulkea, sanomalehdet pääsevät
pintehistä ja posti saapuu. Kaikkialla muualla on tuo aiheeton ja
järjetön lakko lopussa, mutta ei naapuripitäjässä. Siellä ovat
tossavaisten tahdosta puodit yhä kiinni ja telefooni sulkutilassa.
"Kansa" naapurikunnassa näyttelee vallankumousta päivästä toiseen
senkin jälkeen, kun muualla on jo palattu päiväjärjestykseen.

Jo suutahtavat viimeinkin kaikki kunnan kansalaiset. Miehiä, joukossa
puoleksi vakaita körttiläisiä, kokoontuu satainen lauma. Kellä
on luodikko tai muu metsästyspyssy, tempaa sen olalleen, toisten
varustautuessa seipäillä. Kaksimiehisissä riveissä äänetönnä, vakaana
ja päättäväisenä marssii tuo kunnioitettavan suureksi paisunut joukko
"vallankumouksen näyttämölle".

Puodit avataan ja sentraalista ovat lakkovahdit jo sitä ennen
puikkineet jalkoihinsa.

-- Tossava neuvostoineen tilille!

Valjuna astuu Tossava vapisevan neuvostonsa kera ulos työväentalosta,
jonka eteen "vastavallankumouksellisten" joukko on asettunut, sekä
alkaa tekorauhalliseen tapaansa selitellä ja luikerrella.

-- Eiköhän niille olisi paras panna selkään, että oppisivat vasta
ihmisiksi elämään? -- ehdottaa muuan körtti-isäntä.

Tätä lutherilaista neuvoa ei kuitenkaan noudateta, vaan sen sijaan
vaaditaan Tossavaa tovereineen kirjoittamaan nimensä sitoumuksen
alle, jossa he juhlallisesti lupaavat vasta olla mitään rettelöitä
matkaan saattamatta. Vastaan mukisematta ja helpotuksesta hengähtäen
kirjoittavat "neuvoston" jäsenet, Tossava ensimäisenä, nimensä
lupauksen alle. Annettuaan paperin nimismiehen huostaan palaavat ukot
tyytyväisinä arkitoimiinsa.

Innostava ja kohottava vapautuksen humaus käy läpi kahden pitäjän. On
vihdoinkin uskallettu edes jotain yrittää, on vihdoinkin saatu hieman
tuulta tähän seisovaan ilmaan.

Nyt on ehkä sovelias hetki yrittää palokunta-asiaa uudestaan vireille
panna. Mutta pian ilmestyy sille asialle vieläkin pätevämpi kiihotin.

Tuskin olivat naapuripitäjässä "vastavallankumoukselliset" poistuneet
kirkolta ja tuskin muste sitoumuksessa ehtinyt kuivua, kun jo pari
Tossavan kätyriä oli matkalla Kokkolaan apua hakemaan. Seuraavan
päivän junassa sieltä saapuikin puolisataa ryssää, matkassaan kaksi
kuularuiskua, joukko ylimääräisiä kiväärejä sekä parvi suomalaisia
hulikaaneja.

Mikä taivas nyt aukesikaan paikkakunnan roskaväelle! Nyt päästiin
kostamaan ja näyttämään manttaalipörhöille, että valta sittenkin on
"kansan". Hih!

Aseman virkamiehet vangittiin, samoin nimismies, poliisi ynnä joukko
isäntiä sekä raahattiin käsiraudoissa työväentalolle. Paikkakunnan
omat hulikaanitkin saivat kiväärin käteensä, ja silloin: pois tieltä,
porvarit! Mutta kerrassaan näky jumalille on Knuutilan Nartti,
pahankiskoisuudestaan yli kymmenen pitäjän kuuluisa lentojätkä, kun hän
kävelykeppinään poliisilta anastettu sapeli teikkaroi kylänraitilla,
heitellen silmille valuvan otsatukkansa takaa voitonriemuisia
silmäyksiä, ja häränsarvimaisten viiksien alta välähtävät suuret
torahampaat, kun hän tekee irvistävän eleen vastaan tuleville
herraskaisille.

Miehissä lähdetään nyt kylää kiertämään ja "aseita takavarikoimaan".
Melkoinen joukko vanhoja revolvereja, haulikoita ja muita viattomia
metsästyspyssyjä saadaankin saaliiksi ja kuljetetaan työväentalolle.
Revolveri ohimolla tiukataan vangeiltakin missä heidän aseensa
ovat kätkössä. Varsinkin pidetään lujalla nimismiestä, jonka
hieno gentlemanniolemus omituisella tavalla ärsyttää "kansaa".
Hulikaanilauman keskellä saa hän marssia kotiinsa näyttämään mihin
aseet on kätketty.

-- Ettekö te kerralla usko, kun minä sanon, että minulla ei ole mitään
aseita kätkössä! -- tulistuu lopulta nimismies ja polkee jalkaa.

-- Elä huuda, perrr...!

-- Enkö minä saa omassa talossani tehdä mitä tahdon!

-- Et, jumalaut', saakaan, nyt onkin kansalla valta! -- ja nimismiestä
kohti ojennetaan pari kivääriä, samalla kuin johtaja häristää hänelle
nyrkkiään. --

Se on hieno ja viihtyisä koti anttiikkisine huonekaluineen,
soittokoneineen ja monine tauluineen. Mikä nautinto tarsia huoneesta
huoneeseen, myllertää aseiden etsimisen varjolla kaikki nurin sekä
tyrkkiä pois tieltään hentoa ja säikähtynyttä talon rouvaa. Ja kun
he ovat niin armollisia, että suostuvat tuon rouvan pyyntöön saada
tarjota miehelleen ruokaa ennenkuin raahaavat hänet jälleen pois, niin
mikä nautinto nimismiehen asettuessa ruokasaliin syömään, ryhmittyä
kivääreineen saman pöydän ympärille sekä höystää talon herran
ateriaa naurunhörinällä ja rivoilla huomautuksilla herraskaisten
"pöytäoorningista". Taulun täydentää eräs toveri, joka apteekintippoja
runsaasti nautittuaan on nukahtanut tuolilleen: kivääri on kädestä
heltiämäisillään, kuorsaava pää on painunut rinnalle ja otsatukka
valahtanut riipuksiin.

Illalla pannaan työväentalolla toimeen orgiat. Apteekista
pakkoluovutetaan tenttua, hanuri alkaa räikkyä ja ryssän käsipuolessa
kiikkuvat kevytjalkanaikkoset. Ja että riemu oikein riemulle
remahtaisi, talutetaan sivuhuoneesta kahlehditut vangit tanssisaliin ja
kuljetetaan hitaasti ympäri salia. Nartti on tentusta ja tästä ihanasta
"kansanvallasta" haltioissaan.

-- S--nan sonni! -- kiljasee hän ja karkaa käsirautoihin kytkettyä
nimismiestä kurkusta puristamaan.

"Porin Kalle", laajalti kuuluisa roisto, sekä jotkut muut Kokkolasta
tulleet hulikaanit alkavat vaatia, että juhlatunnelman korotteeksi
muutamia vangeista tapettaisiin. Edes parikaan. Siihen ei ryssäin
johtaja kuitenkaan tällä kertaa anna suostumustaan. Niin jatkaa
"kansa" jubileumiaan ilman, verta, pelkän tentun vuodatuksella.
Kiitollisuutensa osotukseksi luovuttaa Tossava syrjävaimonsa
tavarisseille. Vastalahjaksi tavarisseilta jää inhottava veneerinen
tauti, joka pian leviää paikkakunnan hulikaaniseurakunnassa, niin
että viranomaisten myöhemmin täytyy heitä joukottain passittaa
lääninsairaalaan.

Niin, tässä on selostettu vain monias pieni kohtaus siitä laajasta
näytelmästä, joka proletariaatin voittokulun yhteydessä näyteltiin
Suomen kansalle marraskuulla 1917 ja jota monin verroin ja
värikylläisempänä jatkettiin talvella 1918.

       *       *       *       *       *

Tieto siitä, että naapuripitäjään on tullut ryssiä kahden kuularuiskun
kera, vaikutti kaameasti ihmisten mieliin. Syvemmin kuin koskaan tunsi
lainkuuliainen kansa aseiden, oman sotaväen ja lujan järjestysvallan
puutteen. Melkoinen joukko vakaita isäntämiehiä kerääntyi koolle ja
yksimielisesti päätettiin suojeluskunta -- palokunta-nimeä ei enää
käytetty -- panna uudella vauhdilla pystyyn.

Tämän uudistetun suojeluskunnan päällikkyyden sai allekirjoittanut
kunnian ottaa vastaan.




II.

HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.


Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa
ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen
osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti
viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.

Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se
vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.

Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään
ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu
listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin
merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät
tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan
kertynyt sievonen summa rahaa.

Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran
talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita
miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa
mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: -- Asento!
Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! -- j.n.e. loppumattomiin. Joukossa
on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on
minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään
sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin
aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen
sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin
saksalaiselle pohjalle.

Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien
tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja
röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa
pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten
sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden
puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.

-- Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! -- päivittelevät miehet.

Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan
tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä
luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä
kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä
lupauksilla.

-- Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun
kerkeävät.

Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen
Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa
puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:

"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään
niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai
meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai
arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin,
mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat
menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet
parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa
järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja
heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja,
jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä --
alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun
tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin
pimeyteen risteilemään."

[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla,
että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta
risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli
ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka
itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes
ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan
ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka
yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole
muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa
kutsutut edesauttamaan.]

       *       *       *       *       *

On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista
vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä _menoa_ saa rauhassa
jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka
asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi.
Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen
itsenäisyys.

Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin
lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt
harjoituskiväärit. -- _Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo!_ --
kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku
gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen
tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo
oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.

Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan
tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät _he_ lukua meistä.
Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka
porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua
heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin
sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista -- samalla
kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella
kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin,
ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota
alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä
vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri
varustautuu tekemään.

Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina
nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella,
että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus
salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa,
minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän
punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä
miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta
saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta
ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä
kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle,
puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla.
Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen
maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin
paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja
turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."

Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin
turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan:
käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat
niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se
marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin
osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.

Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu
suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy
lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.

Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti,
joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä
menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta
paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka
antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta
luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta
lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle.
No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs
tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä
sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse
kotiseudulleni.

Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman
risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle
suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat
vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen
sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.

Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien
kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää
miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä
kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden
pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian
ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että
täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin
päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.

Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko
nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka
uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja
kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet
puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja
kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle
kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä
isänmaallisen laulun sävelet.

Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta,
valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja
räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää
hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin
on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut
liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä
kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja
muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän
hetkenne tässä maassa ovat luetut!

Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän
kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja
tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne
sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää
hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin
niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla,
vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko
ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä
kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan
varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen
saakka!

Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka
vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan
vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin
on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa
hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin
sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten
kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja
hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.

Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi
käy.

Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella
ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä
kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas
mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja
toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja
arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne
olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat
matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan
sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen
saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen
joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.

       *       *       *       *       *

-- Seis, tunnussana! -- kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun
iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.

Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu
vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.

-- Porvareita ollaan, -- huudamme tunnussanaksi ja nauraen
päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään
punakaartilaisurkkijoita ole.

Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne
ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti
pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä
yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen
huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä
kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää
kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä
tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti,
nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole
tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa
erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin
kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on
hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen
tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa
sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli
saapunut aselastia vastaan ottamaan.

Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja,
parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja
seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun
patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja
riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu.
Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.

-- Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä
olekaan? -- tiedustan paikkakuntalaisilta.

-- Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä
ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, -- kuuluu vastaus.

Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä,
ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.

Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla.
Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset,
kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia
harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat
pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä
pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.

Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen
pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä
on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on
Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian
olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä,
luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.

Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia
kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt!
Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio
ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka
ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo
sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu -- jospa me suomalaiset
olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja
runoja laatimaan! -- Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole
saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut
itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin
neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion
syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja,
pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei
ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei
rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."

Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon,
tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle
kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!

       *       *       *       *       *

Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen
jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta
asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat
vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään
käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.

Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä.
Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja
virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.

-- Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä
käymään, -- virkkaa hän muun lomassa, -- mutta kyllä ne silloin saavat
ottaa ruumisarkut matkaansa.

Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:

-- Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot
asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä
kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:

Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on
viime kesästä aikain sielussani liikkunut.

       *       *       *       *       *

Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni
mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä
Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa
maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni
ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut
sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle
suojeluskunnalle.

Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa,
että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä
äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva
kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen
barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän
hetkenne ovat luetut!

Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin
kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä
minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin
minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa
vahtivan teiden risteyksissä -- ja tästä vartioinnista maksetaan
miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän
papereistaan käy selville -- ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi
asekuormia tulemaan.

       *       *       *       *       *

Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu
sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia,
jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun
otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia,
kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin
tuollainen ase!

Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden
ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan,
tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari
vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä
näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.

Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan
ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka
siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on
ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat
harjotukset sinä iltana.

Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla
Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä
kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää
ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja
saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden
perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit
olalla!

Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut,
että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia
kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat
sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri
poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen
esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan
köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan
johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko
sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet,
sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen
omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin
kapinavankeja tutkittaessa.

Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat
helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan
päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme
tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan
pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti
ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta
heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän
hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan
tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen
pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia
suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä
oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania,
jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen
pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät
ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.

       *       *       *       *       *

Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa
eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat
ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.

Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan.
Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet
joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan
miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta
poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä
julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa
yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme
vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat
heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme
pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.

Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti:
ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!




III.

VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.


Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut
vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme
herrasmiestä kirkonkylältä.

-- Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja,
että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?

Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden
miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon
tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen
mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka
selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle
hälyttämään.

Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että
pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä
valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin
ratkaisevaa tekeillä.

Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun
kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä",
lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen
saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna
nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt
mahdollisimman nopeaksi.

Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden
kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä
kiiruimmin soittamaan asemalle.

Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan
kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri.
Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä
ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän
sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi
olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän
viimemainitulla kielellä.

Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:

-- Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu ... useita
senaattoreja murhattu ... rautatieliikenne keskeytyksissä ... Kokkola
ja Pietarsaari palavat... Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet
ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa ... etelästäpäin sotilasjuna tulossa
Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?

-- Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle
niin pian kuin kerkeämme.

Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven
pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla
olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet
silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä
heidänkin korviinsa.

-- Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?

-- Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja
vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.

-- Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?

-- Se on tietysti kaikki liiottelua, -- vastaan ja riennän ulos.

"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja
Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" -- soi korvissani ja minä
tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen
muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas
talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.

Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret
kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken
minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan
viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat
matkavalmistukset.

Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu
suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti.
Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali
täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat
jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu
levoton odotus.

-- Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin
kuulumatonta?

Miehet silmäilevät ympärilleen.

-- Tuo kuuluu punaisiin, -- ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka
koettaa piiloutua toisten selän taa.

-- Ulos.

Ääneti häviää mies huoneesta.

-- Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti
perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!

Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä
tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme
rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on
riennettävä.

Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi
joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka
minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen
en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.

Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita
lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat
tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut
kahteen riviin salin oikealle seinustalle.

Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen
körttiläispoika.

-- Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, --
sanon ja osotan hänet takaisin.

-- Kyllä se saa tulla, -- ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan
eteeni.

-- No, ota sitten herran nimessä, -- ja liikutettuna ojennan minä
hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.

Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan
kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset
ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan
varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään
loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei
jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon
etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.

-- Tässä, toin sinulle turkin, -- sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut
saapuville.

-- Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!

Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden
mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.

Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari
käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun
puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista
odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole
kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.

-- Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki,
jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys.
Jääkää hyvästi!

Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.

-- Ojennus! Käännös oikeaan -- päin! Kivääri olalle -- vie! Eteenpäin
mars!

Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat
jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.

-- Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, -- kehotan poikia, joiden
joukossa on useita laulumiehiä.

Pojat yrittävät, mutta parin vaivaloisesti ja särkynein äänin
vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi
mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.

Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit
toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman
kylän punaisia.

-- Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!

Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille
lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei
siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on
kolmen peninkulman taival.

On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla
helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät
kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin
odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät
ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä
kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä
parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä
kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa
ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa
kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä
purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.

Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:

    Poikia on haudattu Balkanin santaan
    toiselle puolelle Tonavan.
    Oi kallis kotimaa,
    Suomi, sulo Pohjola,
    ei löydy maata sen armaampaa.

Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä
vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden
kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja
keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.

Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä
kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme
asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen
terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien
asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä
tällä haavaa kuitenkaan kuulu.

Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta
palaava heinänviejä.

-- Seis! Mitä kuuluu asemalle?

-- Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä
ja ammuttiinkin siellä.

-- Kutka siellä ampuivat ja missä?

-- Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois
lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle,
pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt
enkä tiennyt, ketä ne olivat.

Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet
tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä.
Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain
meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa
sikäläinen suojeluskuntakin -- joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada
-- on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies
S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle
kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan
jonkun osaston.

Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen
lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme
ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta.
Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka
tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä
puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään
punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.

-- Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?

-- Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.

Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan,
juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.

-- Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! -- hätäilee vaari.

-- Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? --
tiuskasen vaarille.

-- Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä
muualle!

Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen
käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään
piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.

Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme
valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö,
entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia
olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä
nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa
olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.

Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee
pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea,
lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen
suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan
kumpikin omalle suunnallemme.

Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä
mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen
varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku
peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.

Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan
aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja,
joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden
suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan
alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen
kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.

Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja
pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle,
kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä,
mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan.
Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme.
Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus
ympäröi jälleen kylää.

Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan
konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun
ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin
odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa
tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin
nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä
nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa
yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja
kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.

Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä
kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä
ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.

Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa
odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta
Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat
uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.

Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät
toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.

-- Meitä ammuttiin, -- läähättävät miehet. -- Kun olimme asematien
tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat
meidän ympärillämme.

Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa
noista päättömistä sala-ampujista.

Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat
laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman
edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin
odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo
kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet
jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat
miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat
kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta
asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja
lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.

-- Elkää ampuko, me antaumme! -- kuuluu toisen luokan salista surkea
ulina.

Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita
on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja
uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat
säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta
jatkavat he parkumistaan.

Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on
syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien
tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten
säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei
näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi
miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi
selville.

Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat
vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat
matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias
nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä.
Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon.
Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli
heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia.
Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata
tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen
hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien
tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.

Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista
lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan
toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias
körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet
vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme
sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita.
Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille,
ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu
asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen
henkäyksen.

Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia
jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia
myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla
muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki
Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty
kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan,
suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan
odotussaliin.

Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät
hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin
tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan
mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.

Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme
pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on
terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat
aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön
yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin,
maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää
toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä
vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista
tuimasti, saadakseen heihin eloa.

Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo
nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä
silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan
kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.

Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se
nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.




IV.

VANGITSEMISIA -- MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ -- LISÄÄ ASEITA.


Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet
kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna.
Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne
tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua,
niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten
tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto
asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.

Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen.
Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä
sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy
hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään
yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä
minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan,
että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja
ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule
kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä
sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen
ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin
viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.

Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät
tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä
heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän
itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut
aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen
sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta
sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä
päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja
kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme
ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa
"kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta
loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen
suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa
suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi
kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa
ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla
vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia
luonteita. --

Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii
työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin
poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle
sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää
itsekin kylästä.

Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän
jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita).
Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän
aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.

Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein
toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia
ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset
parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät
paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti
meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä
paikkakuntaa puhdistamaan.

No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan
ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla
mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia
junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana
yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.

Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian
onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen
lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan
mies.

Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin
tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne
ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan
pohjasakkaan.

Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.

-- Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä
saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on
viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä
miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän
paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata
kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä
henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta
kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet
esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon
roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!

Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena.
Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu
kiväärillä varustettu vartia.

Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää.
Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta.
Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme,
joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset
suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat
vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä
seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää
Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks
on hänkin lukkojen takana.

       *       *       *       *       *

-- Mikä atavistinen hirviö! -- sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran
asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan
sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja
kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän
käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät
kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen,
että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan
enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies
humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen,
niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.

Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat
kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin
illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan.
Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa
asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko
joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu
ilmottamaan -- muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.

Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi
tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen
ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä
hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi
"toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun
pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut,
hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti
toisiansa haukkumaan.

-- Voi s--a, että viittitkin olla noin kenkku!

Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen
kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän
takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä,
paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen
irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla
paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä.
Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja
ryypänneet rahat suuhunsa.

Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun
pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka
epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä
useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen
on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen
sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.

       *       *       *       *       *

Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä
mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa,
Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin
ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut
Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan
suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.

Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin.
Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä
koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että
viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi)
ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen
ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden
täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän
kasvonilmeistäänkin.

Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää,
kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu
sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla
mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän
peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden
on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle
johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin
olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja
tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää
tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta
ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden.
Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista
puhumattakaan.

-- Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? -- kysyn Raaheen soitettuani.

-- Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.

-- Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?

-- Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.

-- Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti,
sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä
Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko
etelästä tulevia vastaan.

-- Ettekö te voisi tulla meille avuksi?

-- Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan
parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta,
kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä.
Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.

Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten
toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei
kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun
rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu
heidät kohta sen jälkeen aseista.

Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa
sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan
tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet.
Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on
Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on
vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten
lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa
kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on
oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin
suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.

Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri
punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.

Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti
käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se
on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.

Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin
punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia
ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä -- niin, sillä
kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen
melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä
paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja
asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.

-- Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, -- luemme sähkökoneen
nauhakkeesta.

Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!

Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle
ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on
ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt
ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.

Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme
huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita.
Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja
neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.

-- Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.

Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!

-- Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt
punainen lippu, -- tuodaan kylältä sana.

Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?

-- Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.

-- Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä
työväentalon katolle?

Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu
halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi.
Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva:
huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa
kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut
ja tulipommit.

Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen
äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes
johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.

-- Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!

Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.

-- Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia
asemalle!

Sitten vankihuoneeseen.

-- Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina
ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!

Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä,
pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan
järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja
asetan pitkin asemasillan reunaa.

Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä
ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole
yhtä mittaa silmäin edessä.

Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi
tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni
asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n
kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan...

Palaan konttoriin.

-- Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!

-- Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna!
Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja
siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen
irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia... Missä niitä
säilytetään?

Kukaan ei tiedä mitään.

-- No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?

-- Taitavat olla ratamestarin takana ja se... missä lie, -- mutisee
vihdoin joku.

-- Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi
lähteä noutamaan?

Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain
sähkökoneen heltiämätön nakutus.

-- No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin
moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja
väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.

Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan
välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko
miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan
taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.

-- Punainen juna Vihannissa, -- ilmottaa sähkötieto ja samanlainen
etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.

Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.

Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken
lähti radansärkijäin matkassa.

-- Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia,
-- kuiskuttaa hän minulle.

Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin
näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on
hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi
kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista
ympärillemme kohota.

Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee
pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se
tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis
suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne
ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne
mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi
olla.

Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia
vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella
nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan
reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen
pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.

Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani,
toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut
sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan
suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan.
Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan
edellä.

Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan
kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee
stafetilleen -- pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo
sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä
moitteettoman sotilaallisessa asennossa -- sähkösanoman toisensa
jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.

Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä
on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran
japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille
muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun
edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä
käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.

Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen
ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin
asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän
tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä
näky.

Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä
uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja
pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta
ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala
on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin
pienemmiksi kutistuneen:

Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista
takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan
Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa,
jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.

Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna
asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä.
Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa
on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita
jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki.
Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan
varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu
ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka
ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan
ja saavat aseen käteensä.

Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.

Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa.
Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain
etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan -- ikäänkuin
julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika
tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan -- ja vaunu vaunun
jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.

Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä
vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on
paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä
on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.

-- Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, -- ilmotetaan
Limingan asemalta.

Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan
haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja
hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen
ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera
asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja
kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot
niin reippaina.

Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on
vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja,
sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa,
että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on
kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen,
varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti
haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan
ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.

Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen
apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on
livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja
päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on
kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva
mies.

Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään,
astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin
on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri
ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin
seitsemiä koteloita -- kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten
pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä
puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona
pistäytymistä varten.

Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin
on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät
kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä
hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä
mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta,
josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja
kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä
siellä tehdään.

Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut,
sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa
kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen
käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon.
Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä,
että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.




V.

KOTOISESSA ESIKUNNASSA.


Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat
vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan
tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut
huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut
kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava
toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja
varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja
yhtä mittaa.

Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine
tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä
ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken
vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi
virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan
ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin
hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä
luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset
Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen
palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin
pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa
ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset
luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.

Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta
suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia
sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä
niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai
muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.

Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme
sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne
ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta
pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy
lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain
lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki
sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu
erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit
saavat leposijansa -- sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota
tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita
melkein mihin uhrauksiin tahansa.

       *       *       *       *       *

Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset
pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä
löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät
malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin
veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään
tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.

Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa
seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän
on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on
hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän
asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt
kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta
olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut
tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran
metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota
hänen tarvitsisi totella.

Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine
polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät
silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin
talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä
kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin
yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia,
jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla
innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella
alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut
osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla
jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan
on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt
sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi
tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin
Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen
pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat
ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat
hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa
oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä
Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä
nimittää aito _suomalaiseksi_ maailmanparantajaksi, sillä meillähän
tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti
-- miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis
eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta
hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot
ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät
yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että
tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti
juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten --
muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen
abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.

-- Tekö olette kommunisti? -- kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.

-- Niin.

-- No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?

-- Kommuunihan on kunta ja minä olen siis kuntalainen, -- selittää äijä
ja hänen elottomiin silmiinsä on tullut pikkuviekas ilme.

Kaikki naurahtavat, sillä äijän juonikkuus on kyllä tunnettu.

-- Kuinkas se on, kun te ette sano tunnustavanne maan laillista
hallitusta?

Nyt tekeytyy äijä yksinkertaiseksi eikä sano tietävänsä, onko tällä
haavaa mitään hallitusta olemassakaan. Kun hänet pannaan tiukalle
lausumiensa kapinallisten mielipiteiden ja kostonuhkausten johdosta,
pihahtaa äijän pahasisu yhtäkkiä ilmoille.

-- Kyllä sitä on tässäkin pitäjässä imetty köyhälistön hikeä ja verta,
niin että siitä on nyt tultu juovuksiin ja ollaan niin mahtavia, että...

Siihen tapaan alkaa sieltä sosialistilehdistä saadun reseptin mukaan
pihahdella, kunnes minä katson parhaaksi keskeyttää sanatulvan.

-- Näkyy kyllä, että te olette läpi häijy ja juonikas äijän käriläs,
ja kaiken sen perusteella, mitä teidän on todistettu lausuneen ja
mitä osaksi olette täälläkin toistanut, meidän velvollisuutemme olisi
lähettää teidät sotaoikeuden tutkittavaksi. Korkeaan ikäänne nähden
emme tahdo sitä kuitenkaan tehdä. Mutta painakaa visusti mieleenne
nämä hallituksen julistukset ja varokaa tarkoin lausumasta ainuttakaan
poikkipuolista sanaa maan hallituksesta tai suojeluskunnista, jotka
tästä puolin edustavat valtion laillista sotajoukkoa. Muistakaa se! Ja
nyt mars kotiinne!

Äijä kuroo suunsa kiinni ja siepaten lakkinsa vihaisella eleellä lähtee
laputtamaan jalkoihinsa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei hän kauvan
malta pitää suutaan kiinni, vaan jo matkan varrella alkaa hänestä
jälleen pihahdella.

       *       *       *       *       *

Penkillä oven pielessä istuu muutamia työväenneuvoston jäseniä, jotka
on haastettu esikuntaan kuulusteltaviksi.

Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen
luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa.
Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä,
vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä
toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään
paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät
kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen
seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen
sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään
persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja
tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä
ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua
sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen
massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja -- kun ei ole voimaa
esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä -- siivoa myöntelyä ja
alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he
eivät itsekään usko.

Erästä heistä -- paikallisten sosialistien huomatuin johtomies
-- syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt
väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat
piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät
todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti
käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin
vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole
tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman
seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti,
mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen
joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän
sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.

Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi
epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti
1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen
maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi,
oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.

       *       *       *       *       *

Jos syksyllä, suojeluskuntaa perustettaessa, kaikki oli niin
toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on
pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa.
Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu
vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa.
Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua
lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta
pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita.
Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi
tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan
tarpeisiin tuhannen markkaa -- mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin
kunnioitettava uhraus.

Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin
avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja
ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia
alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia
sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita
vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.

Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-,
vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin
tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät
ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta
ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei
jälkeäkään.

Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita
vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain
tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä
tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet.
Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee
kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat.
Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat
komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä
tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi
hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta
vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä
jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina
joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat
rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi
astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.

Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi
ainoa tahto, _voiton tahto_. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen
pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat
kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä.
Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja
uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin
tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä
raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että
tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla
valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan,
niin -- Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena
on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut
horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta
puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian
veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.

Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat
kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt
moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa
valtikoimaan -- voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat
tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin
valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana
työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä
eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä
proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti
kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa
voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen
"kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen
intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja
aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista
ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen
pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja
tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään
kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin
saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia
käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä
Robespierreä, Dantonia, Leniniä ... sekä pistää ahnaat kätensä valtion
kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua
ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu
ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki
viimeinkin laskea Barrabbas irti...

Myöhemmin rintamalla toimiessani tapasin useilla vangeilla luettelon
-- "kansanvaltuuskunnan" painattamien setelien numeroista. Se puhuu
selvää kieltä siitä, missä määrin punaiset itsekään uskoivat asiaansa
ja luottivat hallituksensa toimenpiteitten pysyväisyyteen.




VI.

SOTILASPOIKA.


Eräänä päivänä, kun tulisella kiiruulla valmistan passeja matkaan
lähteville vapaaehtoisille, ilmestyy esikunnan kansliaan pieni
pojannapero. Pöydän edessä seisoessaan ei hänestä jää näkyviin paljon
muuta kuin rohkeatekoinen, pyöreä pää vilkkaine silmineen.

-- Mitäs pikku miehellä on asiaa?

-- Passia minä olisin vailla.

-- Passia! Mihinkä niin?

-- Rintamalle on aikomus lähteä.

Kaikki purskahtavat nauruun ja poika luo ympärilleen ärtyneen
silmäyksen.

-- Kenenkäs sinä olet poika?

Hän mainitsee kotinsa, josta käy selville, että hän on noin peninkulman
päästä kirkolta.

-- Tietysti sinä olet omin lupisi lähtenyt kotoa?

-- Kyllä ... kyllä minä sain isältä luvan.

Tätä sanoessaan on pojan katse käynyt kuitenkin hieman epävarmaksi.

-- Kyllä sinä kaikesta päättäen olet oikea miehen alku. Mutta nyt sinä
olet vielä liian nuori ja pieni rintamalle lähtemään. Katsopas, ethän
sinä ylety paljon muuta kuin vyötäisille näitä miehiä, jotka ovat sinne
menossa. Niin ollen on parasta, että palaat vielä joksikin aikaa kotiin
kasvamaan.

Vastahakoisesti ja kyräten jättää poika huoneen. Jonkun ajan kuluttua
ilmestyy sinne hänen isänsä.

-- Onkohan täällä näkynyt meidän poikaa? Se on jo monena päivänä
uhkaillut lähtevänsä rintamalle ja kun se tänä aamuna katosi siitä
jäljettömiin, niin ruvettiin epäilemään, etteihän se vain ole lähtenyt
muka passia itselleen ottamaan.

Me kerromme isälle pojan käynnistä ja että hän nyt varmaankin on
jossain tuolla kylällä.

-- Eihän se peeveli vain ole lähtenyt asemalle viilettämään! --
hätääntyy isä ja lakkinsa siepaten lähtee karkulaista tavottamaan.

Tätä seuraavana aamuna se sitten ilmestyi esikunnan kansliaan se
sotilaspoika, josta minun oikeastaan piti tässä hiukan kertoa.

Niitä oli kolme körttiläispoikaa, kaikki siinä viidentoista vaiheilla.
Avosilmäisiä, terhakan näköisiä poikia eikä ollenkaan ujoja. Rohkeasti
esittivät he passiasiansa ja antoivat esikunnan jäsenten leikillisiin
kysymyksiin visapäisiä vastauksia.

-- Mutta onko teillä varmasti vanhemmilta lupa?

-- On, on! -- vakuuttivat pojat silmä kovana. Kaikesta huolimatta
me kuitenkin sitä hiukan epäilimme. Körttiläiset esiintyvät aina
kotiaskareet jätettyään siistissä pyhäasussa, mutta pojilla oli yllään
virttyneet ja paikatut arkitamineet. Ja, mikä vieläkin epäilyttävämpää,
yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista matkalaukkua, eipä edes
päällystakkiakaan. Kaikki muu paitsi poikien käytös vaikutti siltä
kuin olisivat he työpaikalta lähteneet omin päinsä livistämään. Mutta
kuinka ollakaan, pojat olivat tehneet miellyttävän ja puoleensa
vetävän vaikutuksen esikunnan jäseniin, nämä ummistivat silmänsä pikku
epäilyksilleen ja pojat saivat kuin saivatkin passit, jotka oikeuttivat
heidät vapaaseen rautatiekyytiin Seinäjoelle. Asemalle piti heidän
saada hevoskyyti muonituskomitealta.

Hetken kuluttua palasivat pojat takaisin esikuntaan. Muonituskomitean
miehet eivät olleet välittäneet mitään heidän kyytivaatimuksestaan.

-- Mikä virasto se sellainen on, joka ei täytä tehtäviään! -- sanoi
yksi pojista äkämystyneenä.

Tästä huomautuksesta huvitettuna ehdotti esikunta, että pojat
lykkäisivät matkansa huomiseen, jolloin lähtee useampia hevosia
asemalle.

Ei, siihen eivät pojat mitenkään suostuneet. Tänään piti heidän
välttämättä päästä matkalle.

Vaikka tämä poikien kiire panikin jälleen epäilemään heidän lähteneen
kotoa omin lupinsa sekä pelkäävän mahdollista takaa-ajoa, ummisti
esikunta jälleen silmänsä ja toimitti pojat matkaan.

Illalla, kun runsaasta päivätyöstä uupuneena makaan jo vuoteessa,
ilmotetaan erään körttiläisemännän ja miehen pyrkivän puheilleni.
Päivälliset pojat muistuvat heti mieleeni, ja aivan oikein, emäntä on
heistä yhden, Ville-nimisen äiti, ja mies on toisen isä.

-- Kyllä ne saivat passit Seinäjoelle lähteäkseen, -- ilmotan heidän
tiedustelunsa johdosta. -- Luvattako ne olivat lähteneet?

-- Aivan sananpuhumatta.

-- Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, --
koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.

Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan
arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se
onkin aina ollut sellainen visapää.

-- Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä
säilyttävät, -- koetan lohduttaa.

-- Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli
ruotusotamies, -- sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa
kyyneleensä.

-- No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.

Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa,
saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat
lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla,
kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä
varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö
naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan
heille kaiken varalta passit.

-- Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä
kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä
tarpeelliseksi katsotte, -- neuvon minä lopuksi, epäillen heidän
onnistumistaan.

       *       *       *       *       *

Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.

Pojat ovat viettäneet yönsä sotilasten majatalossa lähellä asemaa.
Siellä he ovat levottomina ja hevosilla ajajia tarkoin silmällä pitäen
odotelleet junan lähtöaikaa.

Silloin huomaavat pojat -- ja junanlähtöön on vielä tuntikausia --
pihaan ajavan hevosen, jossa istuu Villen äiti ja erään toisen karkurin
isä. Punaiseksi sävähtäen, mutta uhkamielisesti kyräten siirtyy Ville
vastakkaiselle pihasolalle. Äiti on kuitenkin iskenyt häneen jo
silmänsä ja kehitteleikse kiiruusti vapaaksi saalista ja rekipeitteestä.

Pää hartiain väliin vedettynä kulkee Ville asemaa kohti, noin vain
hiljalleen ja ikäänkuin omia aikojaan, mutta samalla hän silmille
painetun lakkinsa suojasta luimistelee levottomasti sivuilleen. Äiti
valitsee toisen tien ja jouduttaa askeliaan, voidakseen katkaista tien
pojaltaan, mutta Ville huomaa hänen tarkotuksensa ja kaartaa sivulle --
nythän on niin vähän lunta, että pääsee peltojakin pitkin...

Yhtä rintaa, mutta parinkymmenen sylen päässä toisistaan, hitaasti,
askel askeleelta, kaarratellen ja toisiaan visusti silmällä pitäen
lähestyvät äiti ja poika asemaa, kohdatakseen vihdoin toisensa
asemasillalla, lähellä konttorin ikkunaa.

Jurona seisoo poika ja syrjittäin äitiin, joka itkien houkuttelee häntä
palaamaan kotiin.

-- Enkä palaa! -- äsähtää poika, mutta hetken kuluttua turskahtaa
häneltäkin itku ja hän painaa nyrkit silmilleen aivankuin väkisin
pakottaakseen kyyneleet pysymään lähteissään.

Niin jatkuu hetken aikaa, kummankin niiskuttaessa, toiselta puolen
houkuttelua ja toiselta äkäisiä, heltymättömiä vastauksia. Kun
Villen isä on sattumalta Etelä-Pohjanmaalla, lausuu äiti viimeisenä
hätäkeinona:

-- Poikkeaisit edes mennessäsi isäsi luona. Mutta Villellä on tähän
valmiina oma valttinsa.

-- Poikkeankihan minä, -- sanoo hän, -- ja kyllä isä antaa minun mennä,
se ei olekaan ryssänmielinen niinkuin te.

Nyt ei äidillä ole enää muuta neuvona kuin kuivata kyyneleensä, antaa
Villelle kaiken varalta mukaan ottamansa eväät ja vaatteet sekä
varustaa hänet kaikenlaisilla äidillisillä neuvoilla ja varotuksilla.
Ja niinpä Ville, junan porhaltaessa asemalle, nousee mytty kainalossa
vaunuun ja lähtee vierimään kohti sotakenttiä.

       *       *       *       *       *

On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen
aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien
monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran
salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat
eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon
sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta
iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan
tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.

Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään
itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa
esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki,
jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.

Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.

-- Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? -- kysyy hän. Katson häntä
tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa
muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä
vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.

-- Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, --
auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy
kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin
selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.

-- Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.

-- Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.

Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa,
se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen
pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua
kohti.

-- Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, -- esittelee Ville.

Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet
sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä
Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on
monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä
seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.

Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy
ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran
untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä
kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi
viikolla pääsevänsä rintamalle...

-- Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit
rinnassa! -- hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän
kättään.

       *       *       *       *       *

Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt
mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen
aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri
vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.

Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni
väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä
univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa
vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.

-- Kuinkas teidän nimenne olikaan? -- koetan minä muistella, arvaten
hänet joksikin kotipuolen pojaksi.

-- Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö
muista?

Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten
viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä
nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut:
päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.

-- Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?

-- Ei ole tullut naarmuakaan.

-- Vaikka olet ollut kukaties monessakin taistelussa.

-- No niin monessa, etteihän niitä kaikkia muistakaan.

-- Sepä tietty, koska näkyy vapaudenristikin olevan.

-- Sainhan minä sen, -- sanoo Ville tyytyväisenä ikäänkuin muistuttaen
mieleeni, että niinhän se oli puhekin talvella.

-- No olet sinä varmaan jonkun vihollisenkin saanut kaadetuksi?

-- Jonkunko vain! Se teidän varapäällikkönne lupasi leikillään silloin
talvella, kun minä lähdin, kymmenen penniä joka punikista, jonka saan
ammutuksi. Mutta jos minä nyt rupeaisin häntä lupauksestaan tilille
vaatimaan, niin eipä taitaisi miehellä lantit piisata.

-- Kai sinä nyt olet päässyt vapaaksi sotapalveluksesta? -- kysyn
erotessamme.

-- Olisin kai minä alaikäisyyden takia päässyt vapaaksi, mutta en minä
ole välittänyt pyrkiäkään.

Minä otin vain lomaa ja olen nyt menossa rippikouluun.

Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta
vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä
heilahtelee.

       *       *       *       *       *

Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville
rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka
useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia.
Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa
hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja
totinen katse.

-- Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, --
puhuu vanha rovasti, --, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle
virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen
lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen
huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä
sotaretkelläkin monesti kokea?

Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa
seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat
ja jännittää kätensä sivuille.

-- Ky-yllä, -- sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten
elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää
syvään ja jatkaa vilkkaasti: -- Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun
oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään
navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me
otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi
oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me
tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.

Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit
vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä
totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan
jatkamaan.

       *       *       *       *       *

Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.

-- Nytkö takaisin palvelukseen? -- kysyn häneltä.

-- Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähden
Saksaan.

-- Saksaan?

-- Niin, meriväkeen, -- ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan
suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt
meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja
saanut myöntävän vastauksen.

-- Eikö äiti pane enää vastaan?

-- Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.

Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä
Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen
ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.




VII.

JÄÄKÄRIT TULEVAT.


Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut
vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko,
joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata
painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle
maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan
vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon
suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta
toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla
myötätunnolla.

Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä,
jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja
huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla
maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko
ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme
vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden
verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.

Kuta räikeämpiin muotoihin vallankumouksen jälkeinen "svaboda" alkaa
pukeutua, sitä useammin kuulee tuskastuneiden ihmisten kysyvän:

-- Mikseivät jääkärimme tule jo kotiin? Missä he viipyvät? Ja samalla
alkaa yhä useampi tuomitsijoistakin hiljaisuudessa ajatella, että ehkä
se yritys lopultakin koituu hyödyksi isänmaalle.

Mutta jääkäreitä ei kuulu kotimaahan. Tiedetään heidän olleen mukana
maailman sodan suurilla näyttämöillä, mutta vallankumouksen jälkeen
on heidät siirretty pois rintamalta. Missä he oikein ovat ja mitä
toimivat, siitä ei suurella yleisöllä ole mitään varmaa tietoa.
Jääkärien elämä on kätkeytynyt romanttisen salaperäisyyden verhoon.

Kun suojeluskuntia aletaan perustaa ja taistelun välttämättömyys käy
yhä ilmeisemmäksi, silloin kaivataan ja odotetaan jääkäreitä entistä
hartaammin. He ovat maailman ensimäisessä sotilasvaltiossa saaneet
perusteellisen kouluutuksen ja heitä tarvittaisiin nyt niin kipeästi
harjoitusmestareiksi täällä kotona, jossa anarkia ja ryssäläisten
sotilaslaumojen kurittomuus kasvaa päivä päivältä.

-- Missä ne viipyvät vai eikö heitä lasketa tulemaan? -- kyselevät
ihmiset ja monet jo sydämessään napisevat ihailemiaan saksalaisia
vastaan.

Edellämainitsemani turkulainen shpalernajatoveri ja jääkäri, jolla on
myöskin veli jääkäripataljoonassa, kirjottaa minulle vuoden lopulla:
"Veljeni on vallankumouksen jälkeen kirjottanut kolme kirjettä: kaikki
erinomaisen reippaita ja optimismia uhkuvia, ei mitään sellaisia
Geijerstamin kuvauksia, joita keväällä oli eräissä Suomen lehdissä."
[Gustaf af Geijerstamin poika, itsekin kirjailija, on jonkun aikaa
ollut vapaaehtoisena suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Kokemuksistaan
on hän julkaissut teoksen, jossa hän mitä synkimmin värein kuvaa
suomalaispoikain elämää sekä käyttää joka ainoaa tilaisuutta
saksalaisia mustatakseen. Eräs meikäläinen jääkäriupseeri arvelikin
hänen olleen englantilaisten palkoissa. Tästä Geijerstamin asioita
vääristelevästä teoksesta julkaisivat vallankumouksen jälkiaikoina
otteita Helsingin Sanomat ja ne muut suomalaiset lehdet, joissa vielä
silloin katsottiin jääkäriliikettä kevytmieliseksi yritykseksi.]

Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjottaa sama henkilö: "Pojilla olisi
tavaton into tulla kotimaahan ja nostattaa joka mies vallottamaan
Suomea Karjalan ja Aunuksen tuonpuoleisia ääriä myöten. Mutta nykyinen
Ruotsi ei laske heitä kulkemaan kauttansa. Vain, ne pääsevät Suomeen,
jotka jo ennen syyskuuta olivat Ruotsissa. Muitten on tultava Saksasta
suoraan laivalla, jos tulevat, sillä Trelleborgiin eivät saa astua.
Matkalla kotimaahan onkin 30-40 miestä ja yhtä monta konekivääriä,
joita laivamme on lähtenyt hakemaan. Voisivathan nämä muutamat
kymmenetkin 'neulomakoneillaan' järjestää tämmöisiä hulikaanihäiriöitä
(kirjeen alkuosassa on kerrottu Turun mellakoista), niin suuria kuin
ne ovatkin, mutta mitään riittävää aseellista voimaa he eivät muodosta
ryssien ja sosialistien yhteisrintamaa vastaan. He saavatkin sitten
kukin piirikunnan, jossa opettavat muita miehiä. Mutta univormuissaan
se koko joukko ei tulle, ennenkuin ryssät ovat maasta lähteneet."

Nämä salatietä tulleet jääkärit ovat hajaantuneet ympäri maata. Vain
harvat suojeluskunnat ovat päässeet heidän sotilasopetustaan nauttimaan
ja huutava johtajain puute ei ole suurestikaan vähentynyt. Kuin
ihmetapauksena kerrotaan, että siellä ja siellä on jääkäri eikä paljon
puutu, ettei jo niitäkin, jotka ovat noita salaperäisiä jääkäreitä
nähneet, pidetä merkillisinä henkilöinä.

Puhkeaa sitten sota ja kohta kun asema on hiukan selvinnyt, leviää
kulovalkeana ympäri maan tieto: _jääkärit ovat matkalla kotimaahan!_

Koko valkoinen Suomi on odotusta täynnä ja tuhansien ajatukset
seuraavat jääesteiden läpi pohjoista kohti kamppailevaa laivaa,
joka sulkee itseensä Suomen toivon. Nyt ei löydy enää ainuttakaan,
joka uskaltaisi tai tahtoisi tuomita sitä liikettä, jonka tulos
jääkäripataljoona on. Kaikki ovat nyt jääkäriystäviä ja hitaimmatkin
Tuomas-luonteet alkavat aavistaa, että asioita tälle kannalle
johtamassa ovat olleet korkeammat voimat, että itse kohtalo on jälleen
isällisellä huolenpidolla suuntaillut Suomen kansan vaiheet kohti
vapautta ja itsenäisyyttä.

       *       *       *       *       *

Vaasa on äkkiä saanut kunnian esiintyä Suomen väliaikaisena
pääkaupunkina. Sinne kohdistuu kaikki liike koko valkoisen Suomen
alueelta ja talven jääkahleista huolimatta on se suoranaisessa
yhteydessä ulkomaiden kanssa. Elämä tuossa keskikokoisessa kaupungissa
on yhtäkkiä paisunut yli äyräittensä. Siellä on kuin muurahaispesässä.
Joukko tilapäisesti pystyyn pantuja keskusvirastoja, kaikenlaisia
komiteoja ja kaikenkarvaisia lähetystöjä eri osista maata, mutta ennen
kaikkia poliittisia kannunvalajia, ideamaakareita ja toisten tiellä
olijoita.

Entistäänkin muurahaispesämäisemmäksi käy elämä Vaasassa
jääkäriviikkoina. Jo viikkoa ennen laivan saapumista on kaupunkiin
tullut joukottain jääkärien omaisia ja sukulaisia. Kaikki hotellit,
kahvilat, klubit ovat täynnä odottavaa yleisöä ja päivän tunnussanana
ovat jääkärit.

Vihdoin käy humaus läpi muurahaispesän: laiva on saapunut rantaan!
Mutta vieläkin saa yleisö hillitä itseään, sillä jääkärit pysyvät
laivalla siihen saakka kuin paraati pidetään.

Kuinka usein olenkaan näinä harmaina vuosina kuvitellut mielessäni sitä
hetkeä, jolloin jääkäripataljoona porilaisten marssin kaikuessa marssii
sisälle itsenäisen Suomen juhlivaan pääkaupunkiin. Minkä voimakkaan
mielenliikutuksen valtaan se samainen kuvitelma saikaan minut esim.
Pietarin kaduilla Shpalernajasta-vapautumisen päivänä, nähdessäni
venäläisten kaartinjoukkojen marssivan oman pääkaupunkinsa kaduilla.

Nyt tuo unelma on toteutumassa. Toivojemme ja huoliemme esine, täysin
kouliintunut ja suurvaltasodan näyttämöillä karaistunut suomalainen
jääkäripataljoona marssii sisälle, joskaan ei vielä Helsinkiin, niin
kuitenkin väliaikaiseen pääkaupunkiimme.

Liput liehuvat ja harras juhlatunnelma täyttää Vaasan kauppatorille
26 p:nä helmikuuta kokoontuneen yleisön, kun tuo tuhatlukuinen,
siisteihin viheriäisiin univormuihin puettu joukko sotilasmusiikin
kaikuessa reippaasti marssii torille. Kuinka jyrkästi se eroaakaan
niistä likaisen harmaista ja vellovista joukoista, joiden me pitkien
vuosikymmenten kuluessa olemme nähneet kaupunkimme kaduilla marssivan!
Ja kuinka ihanilta, rintaa laajentavilta kaikuvatkaan ne _suomalaiset_
komentosanat, joiden mukaan tuo valiojoukko liikkeensä suorittaa!
Hetki on historiallinen, mielestä lähtemätön, yksi tärkeimpiä Suomen
itsenäisyyden vaikeassa synnytysprosessissa.

Tuhannet palavat silmät harhailevat pitkin noita linjasuoria rivejä,
etsien tuttuja, rakkaita kasvoja. Ja kuinka monen isän, äidin, siskon,
veljen ja morsiamen silmä ilosta kostuukaan, keksiessään rivissä
kaivattunsa tutut piirteet. Kalpeilta, kovan koulun käyneiltä ne
näyttävät, mutta ryhtiä, reippautta ja nuorekasta intomieltä ei puutu.
Pataljoonan liikkeitä seuratessaan tuntevat katsojat, että Suomen
nouseva armeija on tuosta joukosta saanut lujan, suuntaa antavan ytimen.

Entä mitä tuntevat ne punamieliset, joita varmastikin on paljon
katsojain joukossa? Eikö tuon joukon näkeminen ole omiaan tuuleen
häivyttämään ne salaiset voiton toiveet, joita he rinnassaan elättävät?
Ja eikö tuon säännöllisen univormupukuisen joukon näkeminen ole
ennen kaikkea omiaan selvittämään heidän sekaantuneita käsitteitään
ja saamaan heidät älyämään, ettei tässä ole kysymys _puolueiden_
välisestä taistelusta tai luokkasodasta, vaan kapinaan nousseen
joukkion taistelusta maan laillista hallitusvaltaa vastaan? Varmastikin
se on sitä tekevä ja varmasti on tuo joukko jo yksin ulkonaisella
olemuksellaan kohottanut vihollisten silmissä hallituksen voimaa ja
auktoriteettia sekä lisännyt heidän oman perikatonsa tuntoa.

Jääkäripataljoona on siis vihdoinkin avonaisesti ja kokonaisena
kotimaassa. Mutta harvat heistä ehtivät edes pikimmältään pistäytyä
kotona, josta ovat vuosia olleet poissa, sillä hädässä oleva isänmaa
tarvitsee heitä viipymättä.

Nurisematta käyvät he kukin määrätylle paikalleen. Valkoisen armeijan
sotilaat ihailevat heitä ja seuraavat heitä kuolemaa halveksien
voitosta voittoon.

    "Ei ennen uhkamme uupua voi
    kuin vapaa on Suomen kansa."

Jääkärien mukana tulvahtaa tuota tuimaa sotilasmieltä koko valkoiseen
armeijaan ja tästä lähtien on vain päivien kysymys siirtää voitokkaat
lippumme kauniin pääkaupunkimme edustalle sekä puhdistaa se konnista.




VIII.

KUOLON MAILLA.


Vereksiä joukkoja kuljettava sotilasjuna vierii hiljalleen etelää kohti.

Vilppulasta lähdettyä tunkeutuvat miehet uteliaina akkunain ääreen,
sillä radan varsi täältä Tampereelle saakka on ollut yhtämittaisten
taistelujen näyttämönä.

-- Jahah, on siis tultu sartiinipurkkien vyöhykkeeseen, -- lausuu
rauhallisesti joku katselijoista ja koko vaunu tulee hyvälle tuulelle.

Rataväliin kupeella näkyy nimittäin kasa tyhjiä sardiinirasioita. Niitä
esiintyy sitten pitkin matkaa aina Tampereelle saakka. Toteamme että
sanomalehtien jutut punikkien sardiiniherkutteluista eivät siis ole
liioteltuja.

Rataa on monesta paikoin täytynyt korjata ja kulku käy hitaasti.
Yövymme muutamalle pienemmälle asemalle. Sivu mennessään tervehtii
meitä kenraali Mannerheim, tarkastaen joukkomme sekä lausuu
tyytyväisyytensä sen hyvistä varustuksista. Saamme kuulla, että kosken
itäinen puoli Tampereesta on vallattu.

Aamulla matkaan lähtiessämme tulee tieto, että Tampere
kokonaisuudessaan on antautunut. Uutinen aiheuttaa pitkän ja voimakkaan
hurraan.

Jollakin seuraavalla asemalla tulee vastaan pitkä vankijuna. Silmiemme
ohi soluu miltei loputon jono suljettuja tavaravaunuja.

-- Ne ovat täynnä punikkeja! -- huutaa vartioiva valkokaartilainen,
joka kivääreineen seisoo koplinkien varassa kahden vaunun välissä.

Tekisi mieli kurkistaa sisälle, mutta vaunut ovat vahvoilla
munalukoilla suljetut. Katonrajassa olevien himmeiden ruutujen läpi
vilahtelee vain haamumaisia kasvoja.

    "Ollos huoleton, poikas valveill' on"

laulavat vartiasoturit junan vieriessä edelleen pohjoista kohti.

Yhä räikeämmiksi käyvät taistelun jäljet, kuta lähemmäs Tamperetta
saavutaan. Ruhjoutuneita rakennuksia, hiiltyneitä raunioita,
raiskautunutta metsää, syviä kranaatinkuoppia maassa, tyhjiksi
ammuttuja patruunanhylsyjä pitkin radanvartta... Oudostellen ja
silmiään siristellen liikkuvat ihmiset kuin pahasta painajaisesta
päässeinä. Viikkomäärin ovatkin he saaneet elää suoranaisessa
helvetissä. Kaikkivaltiaina riehuvat, ryöstöjä ja murhia harjottavat
roskaväen joukot, nälänhätä sekä loppujen lopuksi päivä päivältä
yltyvä taistelun melske joka puolella. Pitkiä, ahdistuksen ja
kuolemankauhun kyllästämiä maailmanlopun päiviä he ovat kellareihin
hyyristyneinä saaneet elää. Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset
helvetinäänet vaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin
piilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen
elämään kutsuvasti.

Yhä hiljentyvällä vauhdilla vierii juna korkeiden pengermäin välitse.
Tervetuloa liehuttavat meille kymmenet liinat esikaupunkien pienistä
taloista, joiden useimpain ikkunat ovat säpäleinä. Vapautuksen
riemu kuvastuu niin selvästi ihmisten kasvoilla ja tuntuu kuin he
mielihyvin hengittäisivät raikasta ulkoilmaa, jossa ei enää tunnu
taistelun jännitystä. Näkyy että punaisen kauhunvallan loppu merkitsee
huojennusta ja vapautusta useimmille matalain majojen asukkaillekin.

-- Siinä on yksi, tuolla toinen ja tuolla makaa kolmas ... luettelee
eräs akkunan ääressä istuva kaatuneita punakaartilaisia, joita
erilaisiin asentoihin tuupertuneina makaa ratapihalla.

Nytkähtäen seisahtuu juna ja lukemattomien enemmän tai vähemmän
ruhjoutuneiden vaunujen välitse pujottelemme asemalle, josta kohta
riennämme kaupungille havaintoja tekemään. Kaikkialla pistää nenään
vastenmielinen ja kitkerä palaneen käry. Se tuo väkisinkin mieleen
hiiltyneitä ihmisruumiita, mikä saa käryn tuntumaan kaksinverroin
inhottavalta.

Kuolleita hevosia pullottavin vatsoin ja kaatuneita punakaartilaisia
viruu pitkin katuja. Ainoastaan pääkatuja on ehditty hieman siistiä.
Mutta ei kokonaan niitäkään. Hienon myymälän edustalla kaupungin
vilkasliikkeisimmällä kadulla makaa kaatunut "kuoleman pataljoonan"
nainen. Sillä on lyhyeksi leikattu tukka ja puoleksi miehinen puku.
Kasvot on joku ohikulkija peittänyt, mutta vartalon piirteistä näkyy,
että hän on ollut vielä nuori.

-- Tuolla näkyy makaavan vielä se ryssä, jonka minä ammuin, -- kertoo
rinnallani kävelevä jääkärivänrikki ja viittaa muutamaan palosolaan.
Hän oli miehineen siinä lähellä vallottanut erään talon ja tavatessaan
antautuneiden punakaartilaisten joukossa ryssän oli hän sen taluttanut
tuonne palosolaan ja ampunut.

Eräästä toisesta, ahtaasta ja likaisesta palosolasta pistää silmääni
kaamea näky: selällään makaava punakaartilainen, joka näyttää niin
omituisen litistyneeltä. Pää on kuin naamari, jossa lasittuneet silmät
ovat selkosen selällään ja suu tuskallisesti ammollaan. Näkee, että hän
kuolinhetkellään on huutanut kurkun täydeltä.

Muuan pitkä ja laiha mies makaa selällään lyhtytolpan juurella. Hänen
hartiansa ovat pudonneet katuojaan, niin että hänen päänsä taakse on
kokoutunut hiljalleen paisuva vesilammikko. Taampana makaa toinen
samassa katuojassa. Sitä on nähtävästi iskenyt kranaatinsirpale päähän,
sillä toisen silmän sijalla on nyrkin mentävä, verinen kuoppa, jonka
pohjalta aivot kuumottavat. Inhon väristyksiä näkyy ohikulkijain
kasvoilla ja minä nostan vainajan lakin hänen kasvoilleen. Palatessani
samaa tietä ovat hänen kasvonsa jälleen paljastetut. Joku alhainen
vaisto pakottaa monia ihmisiä näkemään sellaista, minkä tietävät
itsessään herättävän inhoa ja kauhua.

Kalevan kankaan yli kulkeva tie on oikea kuoleman tie. Siellä on
taistelu raivonnut kuumimpana -- siellä valkoisia vastaan suunnattua
kivääritulta sanoi eräs nuori jääkäriupseeri aivan helvetilliseksi --
ja kaatuneita punakaartilaisia makaa vielä tien kummallakin puolen.

Erään kaatuneen käsivarressa näkyy valkoinen nauha. Kumarrun toverini
kanssa häntä lähemmin tarkastamaan. Rinnalle koukistunein käsin
makaa hän suorana lumella, joka hänen ruumiinsa kohdalla on säilynyt
sulamatta. Valkoinen karvalakki peittää nuoria, miltei parrattomia
kasvoja, joilla on tyyni ilme kuin olisi hän nukahtanut. Vainajan
taskuja on nähtävästi tutkittu, sillä irtaallaan takin liepeen alla
on joukko papereita. Siinä on ensinnäkin nuoren miehen valokuvalla
varustettu passi, joka ilmottaa hänen olevan tukholmalaisen
ylioppilaan, nimeltä Hans Gustaf Gran. Tiheällä ja huolellisella vanhan
naisen käsialalla kirjotettu kirje, joka on parisen viikkoa sitten
päivätty Tukholmassa, alkaa sanoilla: "Min älskade lilla gosse!"

Mieleeni kuvastuu niin ilmielävänä harmaahapsinen rouva, joka
pitsimyssy päässään istuu käsityönsä ääressä viihdykkäässä
tukholmalaisessa arkihuoneessa ja levotonna odottaa postinkantajaa,
saadakseen tietoja pojaltaan, joka niin intomielisenä ja riehakkana
lähti ruotsalaisen brigaadin mukana itäiseen naapurimaahan.

Epäluulolla ja halveksuen suhtauduin Vaasassa ollessani monen
muun suomalaisen kera niihin ruotsinmaalaisiin upseereihin ja
saniteettihenkilöihin, jotka siellä runsasten pöytien ääressä viipyen
näyttivät koko sodan ottaneen huviretken kannalta eivätkä pitäneet
mitään kiirettä rintamalle lähdöllä. Nyt tulen tuon nuoren vainajan
luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on
sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme.

       *       *       *       *       *

Hautausmaalle tullessa kohtaamme hautauskappelin edustalla vanhemman
herrasmiehen, joka nenäliinalla kuivaa silmiään. Tuntiessaan meidät
valkoisen armeijan sotilaiksi tervehtii hän meitä sydämellisesti.
Hän palaa poikansa äsken peitetyltä haudalta. Nuorukainen oli ollut
niiden parinkymmenen suojeluskuntalaisen joukossa, jotka sodan alussa
Suinulan asemalla joutuivat punaisten käsiin ja saivat kärsiä julman
kuoleman. Vasta nyt ovat vanhemmat saaneet kätkeä haudan lepoon
vainajan raakamaisesti silvotun ruumiin. Työlästä on harmaatukkaisen
isän kertoessaan pidättää kyyneliään.

Hänestä erottuamme kohtaamme hautauskappelin kulmalla toisen vanhan
herran. Tutustumme häneenkin ja saamme tietää hänen olevan erään koulun
rehtorin. Mustiin puettuna, päässään silkkihattu ja kasvoilla vakava
ilme liikkuu tuo iäkäs pedagoogi täällä vainajain maailmassa kuin
isänmaansa kohtaloa tiedustellen. Hän opastaa meidät hautauskappelin
sakaristoon. Sen kivisellä permannolla makaa kaksi kaatunutta
valkoista. Toinen on jääkäriluutnantti von Essen ja toinen hänen
ordonanssinsa, eteläpohjalainen talonpoikaisnuorukainen. Vierekkäin
olivat he kaatuneet Kalevan kankaalle. Ensinnä oli luutnantti saanut
surmanluodin. Kaatuessaan oli hän huutanut ordonanssiaan, joka paikalle
rientäessään oli saanut myöskin kuolettavan haavan sekä kaatunut
päällikkönsä rinnalle. Ummistetuin silmin ja tyynin ilmein he siinä
lepäävät ja minusta näyttää kuin nuoren luutnantin kasvoille olisi
jäänyt pieni hymyn häivähdys...

Jonkun matkaa kappelista hautausmaan perälle päin kohtaa meitä kaamea
näky. Siellä on kaksi kymmenien metrien pituista pinoa kaatuneita
punakaartilaisia, joita on koottu tänne lähimmästä ympäristöstä. Mikä
paljous mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine
silmineen ja sinertävine huulineen! Taikka sitten ruumiita ilman mitään
kasvoja, sillä joiltakin on kranaatinräjähdys kiskaissut pään hartioita
myöten, toisilta taasen ainoastaan puoli päätä, niin että hyytyneet
aivot roikkuvat puoleksi ulos valahtaneina.

On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet
valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun tai hyvin
hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten
kasvoilla -- se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi
kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien
viime numeroista soinnahtaa vastaan -- en ole juuri kertaakaan
tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me
elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän
kasvoihimme.

Mielenliikutus ja kauhu kasvoillaan hiiviskelee ruumisröykkiöiden
äärellä väristen joukko eri-ikäisiä naisia. Nähtävästi etsivät ne
hävinneitä omaisiaan.

-- Voi, tuolla on Hannes! -- huudahtaa muuan nuori tyttö ja puhkeaa
hysteeriseen, huutavaan itkuun.

Hän on ruumiskasassa keksinyt viisitoista vuotiaan veljensä.

       *       *       *       *       *

Kaupunkiin palatessa kohtaamme avaralla kauppatorilla moniin
tuhansiin nousevan vankijoukon, jota sotilaat järjestelevät riveihin,
tarkastavat ja laskevat. Siinä on miehiä viisitoistavuotiaista
viisikymmenvuotiaihin saakka, on leveälahkeisia sakilaisia, rivon
näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin
pukeutuneita kulkurijätkiä, mutta on myöskin paljon luisevia, synkän
näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon
työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään. Äänettöminä, hartiat
läjässä ja tylsään odotukseen vaipuneina seisovat nämä viimemainitut,
tehden samanlaisen vaikutuksen kuin mies, joka pahimmasta humalasta
juuri selvittyään muistelee tekosiaan ja kyräten tuijottaa vastaan
irvistelevää karua todellisuutta.

Vankijoukossa on myöskin melkoinen määrä naisia, kaikki nuoria.
Kehittymättömät kasvonpiirteet vaihtelevat kevytmielisten kanssa.
Useimpien päällä näkyy kaupoista ryöstettyjä kallisarvoisia puvunosia
ja jaloissa on korkeakantaiset kengät. Toiset niistä ovat palvelleet
punaisessa armeijassa sairaanhoitajattarina, toiset sotureina
ja taas toiset varsinaisina "lemmensisarina". Useat naisvangit
koettavat keikarimaisesti pukeutuneiden nuorten sällien kanssa pitää
juttelulla ja leikinlaskulla yllä iloista mielialaa, mutta hymy tahtoo
huulilta väkisinkin kuoleutua ja silmiin asettuu jäykkä tuijotus.
Talvikuukausien huuma on tipotiessään ja edessä irvistää karu
todellisuus...

Vartiaketjujen ulkopuolella liikkuu köyhästi puettuja ikänaisia,
jotka huolestunein ilmein etsivät vankiriveistä miehiään ja poikiaan.
Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä,
jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu
saalini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit,
Sirolat... sekä se satapäinen joukko puolivillaisella sivistyksellä,
ontuvalla luonteella ja epäkypsällä päällä varustettuja miehiä, jotka
toimittajain, piirisihteerien ja agitaattorien nimellisinä ovat
työväestön hartioilla temmeltäneet, harjottaen kaikessa rauhassa vihan
kylvöään ja kaikkien vanhojen arvojen rienaavaa alasrepimistä --
miehiä, joilla tämä vihan ja eripuraisuuden kylvö on ollut elinkeinona
ja joiden ainoana vaikuttimena on ollut viheriäsilmäinen kateus
herrasluokkaa ja sen elintapoja kohtaan sekä palava halu päästä itse
tuota kadehtimaansa herraselämää viettämään. Onhan meillä muodostunut
erikoiseksi ihmistyypiksi tuo sosialistisena edusmiehenä, toimittajana,
piirisihteerinä ja agitaattorina esiintyvä poliittinen loiseläjä:
punarusettinen suunsoittaja ja totuudesta vähintäkään piittaamaton
kynänkäyttäjä, jolta kiipeämishalu on kuolettanut kaiken halun
todelliseen työhön, mikäli sitä on alkuaankaan ollut.

Kun eräässä pitäjässä vähää ennen sotaa kysyin paikkakunnan
sosialistisesta johtomiehestä ja puhujasta, mikä hän on ammatiltaan,
sain vastauksen: -- Hän on neulojattaren mies. -- Niin, hän elätytti
itseään vaimollaan, järjesteli kokouksia, piti puheita ja vartoi
pääsyä eduskuntaan. Sellaisena oli hän varsin tyypillinen eikä
mikään poikkeus. Laiskuus, kaikenlaisella keinottelulla eleleminen
-- "asioitsijat"! -- ja yleensä halu mitä helpoimmalla tavalla
päästä elämän läpi ovat olleet tunnusmerkillisiä useimmille
sosialistipomoillemme. Heidän luonteensa on hatara, siveellinen tasonsa
alhainen -- sopii vain muistaa sosialistisen puolueemme keskuudessa
tavallisiksi käyneet kassankavallukset -- ja heidän yhteiskunnallinen
tietämyksensä supistuu niihin dogmiuskoksi kangistetun marxilaisuuden
siruihin, joita ovat Työmiehen palstoilta poimineet. Ja entä ylemmät,
perusteellisempaa sivistystä saaneet johtajat? Toiset niistä ovat
heikkoluonteisia kamariteoretikkoja ja todellisuuden tajua vailla
olevia idealisteja, toiset häikäilemättömiä kiipijöitä, jotka
sosialistisen puolueen ovat harkinneet otollisimmaksi astinlaudaksi
valtiollisessa karrieerissaan. Turhaan on sosialistiemme keskuudesta
vuosikausia odotettu esiintyväksi miestä, jonka olisimme tunteneet
siveelliseksi luonteeksi ja jonka sanoista olisi kajahtanut vääjäämätön
totuudenrakkaus. Jos sellaisen nousemisesta on milloin merkkejä
näkynyt, ovat nuo kansanvallan rihkamoitsijat miehissä rientäneet hänen
äänensä tukahuttamaan.

Siinä seisoo nyt vankeina sankat rivit työmiehiä, jotka vuosikausia
ovat kulkeneet noiden johtajain talutusnuorassa. Mutta missä ovat
johtajat itse, jotka kaiken tämän ovat aikaan saaneet? Siveellisesti
ryhdittöminä ovat he aina tottuneet livistämään edesvastuusta. Niin he
ovat tehneet nyt ja tekevät vastakin. Vaaraa vainuten ovat he ajoissa
laittautuneet turvaan ja jättäneet eksyttämänsä joukot kantamaan
seurauksia.

-- Suuri osa heistä on kunnon työmiehiä, joita voi katsoa
syyntakeettomiksi, -- selittää seurassani oleva tamperelainen opettaja,
joka on saanut olla punaisten pakkotöissä. -- He eivät vuosikausiin ole
lukeneet muuta kuin heikäläisiä lehtiä ja se on tehonnut heihin kuin
myrkky. Näkipä nyt punaisen vallan aikana, mitä sellainen yksipuolinen
lukeminen vaikuttaa valistuneempaankin. Kun täällä ei kahteen
kuukauteen saanut tietoja muualta kuin Kansan Lehdestä, alkoi niihin
lopulta väkisinkin uskoa, niin valheiksi kuin ne tiesikin, ja sitä
mukaa kävi mieliala raskaaksi ja synkäksi. Mitä sitten yksinkertaiset
työmiehet, jotka ovat tottuneet ottamaan täydestä joka ainoan sanan,
mitä heikäläiset lehdet kirjottavat. Niinpä on punakaartilaisten
joukossa paljon maalaistyömiehiä ja torppareita, jotka ovat siinä
naivissa uskossa, että he taistelevat kotiensa ja kontujensa puolesta.
Sen ovat vaikuttaneet sosialistilehtien pöyristyttävät jutut lahtarien
muka harjoittamista julmuuksista.

Näin juttelee tamperelainen tuttavani. Hän on kyllä oikeassa,
mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten
syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on
syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän
laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei
myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti
ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan
rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen
ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee
muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines
ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat
valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan
jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin
rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle
osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan
syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle
mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta -- jopa
siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis
uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä
tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan
syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä
toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät
sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja
kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on
sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin
konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma
pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset
vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen
ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet
otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen
rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista
väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset,
murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot,
joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu?
[Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen
selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät
esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit
pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka
harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan
osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä,
siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat
noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja
lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän
hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta
on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa
nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he
aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista
suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. --

Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja.
Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita
iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein
silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja
ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat
kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta,
mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen.
Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain
majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta
suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä
konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla
muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan
rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset
tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät
noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut
kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel
nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on
vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.

Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa
sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen
vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain
ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä
univormuissaan.

-- Suomen armeija! -- lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia
joukkoja silmäillessään.

Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä
ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se
muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista
miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä
vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä
puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden,
rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä
riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on
kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset
idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran
saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat
kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti
viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää
toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.

Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät
kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan
voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja
joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.




IX.

ETEENPÄIN NELIKERTAISTA YLIVOIMAA VASTAAN.


Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa
ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen
päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on
kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa
ovat jonkun verran verottaneet.

Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat
Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja
muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä
sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee
äkkiloppu.

On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa
ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa
jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.

Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta,
sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan
hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä
ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme
nyt suoraapäätä taisteluun.

Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät
komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla
ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti.
Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean,
pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty
yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden
joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot,
lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet,
tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut
punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee
vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa
paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä
muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!

Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen
taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä
ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen
keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään
kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu
nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi
kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja
tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät
tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku
ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa
ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin
tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen,
teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään
pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet
tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia,
milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona
saa palvella työväentalo -- pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä
punikkien huostassa.

Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua
ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä
lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut
kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin
helmasta roikkuu pari pitkää olkea.

    "Ota, Jeesus, paimen hyvä,
    laumahasi minua"

alottaa pappi virren ja vakavana yhtyy siihen mies toisensa jälkeen.
Lyhyt, jykeväsanainen saarna, sen päälle vielä pari virrenvärssyä ja
tuo aito lutherilainen sotilasjumalanpalvelus on lopussa.

       *       *       *       *       *

Muutamia kilometrejä kortteeripaikastamme on metsäisen kummun
rinteellä, ihanan Rautaveden länsirannalla, Karkun pitäjän sievä,
kraniittinen kirkko. Sitä pitävät vielä hallussaan punikit, joilla
tuskin on täyttä tietoa Tampereen ja Porin menetyksestä. Heillä on
käytettävänään kanuunoita ja useampia kuularuiskuja, joista yksi on
sijotettu kirkon akkunaan. Kirkkoa ympäröivä kiviaita tarjoaa hyvän
ampumasuojan, jota paitsi he hirsistä, kivistä ja turpeista rakennetuin
ampumasuojin ovat lujasti linnottaneet kirkon lähellä olevan korkean
ja metsäisen kukkulan. Sieltä samoin kuin kirkosta tornineen on heidän
kuularuiskuineen mainio hallita ympäröiviä laaksoja ja kyliä.

Vastapäätä, Rautaveden toisella puolen kohoavalle korkealle
Pirunvuorelle ovat ryssät aikoinaan rakentaneet tähystystornin, jonka
punikit ovat nyt ottaneet palvelukseensa. -- Kokemäen jokialueen koko
eteläinen puoli on vielä punaisten hallussa --, pitäen sieltä tarkoin
silmällä meikäläisten liikkeitä. Kiikarilla saattaa helposti nähdä
tornissa heikäläisen tähystäjän.

Meikäläisten äärimmäiset etuvartiat makailevat jo kilometrin
etäisyydessä punikkien varustuksista ja yhtämittaista, laiskahkoa
laukaustenvaihtoa kuuluu pitkin päivää. Silloin tällöin jyrähtää
tykkikin ja väliin urahtaa kuularuisku lyhyen: ta-ta-ta...
Sunnuntai-iltana saan sattumalta olla mukana panssarijunassa, joka
etenee aivan kirkon alle, punikkien kivääri- ja kuularuiskutulen
piiriin, ja tervehtii vihollista muutamilla järeillä tykinlaukauksilla,
jotka terässeinäisissä vaunuissa synnyttävät valtavan, korvia huumaavan
räminän.

Yksitoikkoista "asemataistelua" jatkuu useampia päiviä ja tulee jo
aika käydä tosityöhön sekä karkottaa punikit asemistaan. Puoliviikon
paikkeissa herätetään meidät eräänä aamuna kello viideltä ja
komennetaan marssiin. Kysymyksessä on kiertoliike ja hyökkäys punaisten
hyvin varustettuja asemia vastaan.

Marssitaan pari kilometriä kirkkoa kohti ja poiketaan sitten maantieltä
oikealle, päästäksemme metsien suojassa punaisten asemia niin lähelle
kuin suinkin. Hyökkäys joukkoon, jota johtaa nuori jääkärikapteeni,
kuuluu kolmisensataa pohjalaista. Punikeita on vastassamme noin
tuhatkaksisataa miestä, kuten taistelun jälkeen saamme vangeilta kuulla.

Kapeaa metsätietä marssivat miehet pitkänä, perättäisenä jonona.
Kuuluu vain askelten kapse routaisella kamaralla. Edessä on kapea
niitynsuikale. Aitovartta pitkin hiivitään sen yli mataliksi
kumartuneina. Sitten loppuu tientapainen kokonaan ja ketjuksi
hajaantuneina kiipeilemme louhuisia kankaita ylös, toisia alas ja
kahlaamme norojen pohjassa lirisevien kevätpurojen yli.

On kirkas päivä, aurinko kiipeää yli puunlatvojen ja alkaa lämmittää.
Metsä on täynnä linnunlaulua ja raikasta pihkantuoksua.

Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä
ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan
auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani
saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien
miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa
unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva
paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu
poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän
väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa
edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen,
kolmas ... useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain
etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli ... vai kranaattiko lie, sillä en
ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti
eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden
yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.

-- Ketju nopeammin eteenpäin! -- Ketju enemmän vasemmalle! -- Ketju
seis!

Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki
tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata
ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin
hupenevat vihreät puvut.

-- Vo-uu! -- ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta
ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi
loitolla.

Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan
jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun
aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle
mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari
ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen,
Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun
hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän
iloisesti:

-- Kohta tässä päästään taisteluun.

-- Mistä sinä sen päätät?

-- Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät
minut. Hyvä tästä tulee.

Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä
korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta
kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin
kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun
vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä
näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi
punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja
kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä,
joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne
jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme,
josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.

Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan
laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen
kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten
aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään
laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin
puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen
sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.

Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa
asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan
muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi
perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin
tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole
vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja
eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:

-- Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui
yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.

Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni.
Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä
kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään
ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen
läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama
kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.

-- Miltä tuntui? -- kysyn varapäälliköltä.

-- Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.

Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on
nuori talollisenpoika Oulun puolesta.

Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli
äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu
pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.

Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen
kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä
harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen
kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.

-- Miksei meille anneta jo käskyä ampua? -- kyselevät miehet
kärsimättöminä.

Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy
nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks
on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on
korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa,
täytyy huutaa.

Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni
katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen
kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän
laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.

Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on
heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea
nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen
pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.

Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia
ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella,
lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka
paukuttelevat revolverejaan.

-- Mitä hittoa se tuo on? -- kysyn epämieluisan tunteen vallassa
vieruskumppaniltani.

-- Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.

Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä
paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen
pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen
taskuuni muistoksi.

Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat
nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin
äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi
ylhäällä ilmojen halki.

Ta-ta-ta ... ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän
helvetin konserttiin.

Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee
mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni.
Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja
kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä
olevan niin omituisen kolkko kaiku.

Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan
selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa
kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin
pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se
äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista.
Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat,
kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan
läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä,
että elämän kuteet ovat lopussa.

Minulla on mauserpistoolin patruunia verrattain vähän, niitä kun on
yleensä ollut vaikea saada. En huoli sen vuoksi niitä umpimähkään
haaskata, vaan laukaisen ainoastaan tuolloin tällöin, noin vain
vireessä pysyäkseni. Laukausten välissä makaan joutilaana ja --
mietiskelen. Tai seuraan silmilläni vieruskumppanini ammuntaa. Se on
prillinenäinen, kalpea nuorukainen, nähtävästi koulunpenkiltä sotaan
lähtenyt. Kivääriään käyttelee hän tottuneesti ja ampuu yhtä menoa,
niin että tyhjiä hylsyjä on hänen edessään jo melkoinen kasa.

Yhtäkkiä hätkähtää hän ja alkaa neuvottoman näköisenä tunnustella
kasvojaan ja ohimoitaan.

-- Mitä, sattuiko teihin?

-- Kyllä, -- mutta en ole selvillä, mihin kohti.

Kohotan hänen lakkiaan ja huomaan siinä kaksi reikää. Pistän nyt käteni
lakin alle ja saan kourani verta täyteen.

-- Päähän on sattunut, vaikk'ei vaarallisesti, -- sanon, vaikka en
tiedä kuinka paha jälki siellä on. -- Onko teillä sidettä?

Hänellä on sidetarpeita selässään olevassa repussa. Mutta vasta kun
minä ryhdyn sitä auki napuloimaan säikähtää hän tilaansa, kavahtaa ylös
ja juoksee tiheimmässä kuulasateessa rintaman taakse niin että oksat
ratisevat.

Tuli vain kiihtyy kummallakin puolen. Takanani makaava mies, jonka
kivääristä lähtevä ilmanpaine tuntuu joka laukaukselta jaloissani,
huutaa minulle jotakin. Käännyn paremmin kuullakseni.

-- Se kutsuu teitä haavaansa sitomaan, -- ilmottaa hän äskeistä
vieruskumppaniani tarkoittaen.

Kun vihollisen tuli hetken kuluttua heikkenee, nousen ja juoksen
sille suunnalle, mihin näin naapurini äsken menevän. Mutta häntä ei
näy missään. Löydän maasta vain käsipommin, jonka hän juostessaan
nähtävästi on pudottanut. Kuljen metsässä ristiin rastiin ja huhuilen,
mutta häntä ei kuulu eikä näy. Päättelen hänen lähteneen kulkemaan
ambulanssimme luo samoja jälkiä kuin tänne tulimme. Niin huolissani
kuin hänestä olenkin on minun kuitenkin turha lähteä häntä umpimähkään
seurailemaan, minkä vuoksi päätän palata paikalleni ketjussa. Mutta
ammunta kiihtyy taas yhtäkkiä aivan vimmatuksi, ympärilläni surisee ja
viheltää ja ilmassa sinkoilee katkenneita oksia. Painaudun pitkäkseni
leveän ja lattean kiven suojaan.

Ta-ta-ta ... ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman
kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen
halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen
poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas ... kaikki samaan
kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen,
joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?

Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon,
tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke,
rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton
tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan!
Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.

Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä.
Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat
yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa
se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan,
harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että
jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa
silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen
ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä
seuraa heti toinen, kolmas ... ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen
huippukohtaansa.

Entäpä minä olenkin harhaantunut omasta ketjusta ties kuinka kauas
ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä
mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin
vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut
suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut
meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta
ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja
kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on
taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja
annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.

Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle
C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai
kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia
sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja
luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle,
selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua,
että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin
vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat
sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu
minultakin äskeinen kaameus.

-- Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, -- arvelee
Kalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. -- Viisi miestä on jo
kaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.
Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.

Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän
on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään
huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee
astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.

Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön
fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista
fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia
vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten
komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri,
käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee
kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?

-- Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä
täyskäännöksen, -- lausui hän. -- Ennen minä esimerkiksi olin varma
ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan
että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa
kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti.
[Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti
keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet -- saapuvilla oli
useampia henkilöitä -- yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan
tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa
jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan
keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan
"kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten
eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt
ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta.
Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan
asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat
ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun
lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä
kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen
vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä
ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen
hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt,
mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt
äkkiä sen eteen avannut: valita itselleen _oma_ kuningas sekä painaa
muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite: _Suomen kuningaskunta_. Niin
olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun
sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit
ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa
itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät -- ikäänkuin meitä ei
olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu -- mainitun
kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä
maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan
pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka
minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä
vielä tulla naimisiin menokin, -- lopetti hän leikillisesti, saaden
noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren
punastumaan.

       *       *       *       *       *

Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden
Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät
löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa -- sammalella kiven
vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.

Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä
kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta:
"Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se
vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy
korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme
vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy
yhtä nolosti.

Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni,
kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin
kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:

-- Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!

-- Hurraa! hurraa! -- kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja
syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.

Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne,
suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset
asemansa.

-- Kun ne p--leet vielä huutavatkin! -- oli heistä muuan paetessaan
harmistuneena kironnut.

Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti,
yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä
putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä
antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin,
toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään
kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen
kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!

Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen
punikin, jolla on taskussaan -- kokonainen nippu avaimia, tiirikoita
ja muita murtovarkaan työkaluja. -- Pif! ja tämä Kakolasta laskettu
ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.

Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt
haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin.
Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi
jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja
alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut
punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin
läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä
muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät
kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme
punikkien ampumiksi.

Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä
viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli
savisten peltojen kirkkoa kohti.

Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri
koottua vankijoukkoa.

-- Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? -- kivahtaa toverini.

-- En minä mikään ryssä ole, -- vastaa meihin kääntyen kaskipäinen,
röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään
ryssän sinelli.

-- Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat
isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!

Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on
sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä
viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen
taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja
kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine
kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito
sakilaisheilalta.

-- Käännös oikeaan! Käyntiin mars! -- ja kaksi pitkää riviä vankeja
lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.

Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on
päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella,
seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä
ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja
kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei
kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.

Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan
meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.

       *       *       *       *       *

Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä
astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten
vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä
kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja.
Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.

-- Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova
päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.

Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan,
täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison
kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme
matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena,
hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee
vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin
silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja
töistään taistelun kuluessa.

-- ... oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa
ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin
sitä kiväärillä ... että vai vielä teillä rakkareilla tässä
kahvipannutkin... -- tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.

Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän
saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni
kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa
kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja
tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta
mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta
palaava, iloisesti hälisevä joukko ... olenhan siitä jossain
lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:

    "Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen,
    majoille maille valahti jo rusko sammuvainen
    väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,
    työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".

Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:

    "Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
    vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."

Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut,
vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona.
Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään,
mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen
ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon
noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.




X.

VANDALISMIA.


Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken
aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on
oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa -- paitsi vaalien
edellä -- sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan
siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja
kaiken pahuuden lähteitä -- huolimatta siitä historian todistuksesta,
että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää
yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on
kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.

Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut
sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia
maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen
kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja
kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja
julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen
harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.

Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta
ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi
alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu
alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa
teurastusta -- sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi
hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä
sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen
niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni
turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla.
Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut
pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut
lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu
ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen
Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on
keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa
leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.

Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista,
joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme
harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä
saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet
todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita,
jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin
ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta
onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana
tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan
joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet
sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit,
joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää.
Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine
raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme -- tuloksena
meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta.
Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että
sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri
asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on
sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä
älköön unhotettako!

       *       *       *       *       *

Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen
sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt,
täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen
todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.

Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta
kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun
kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se
ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon,
uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi
taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin
avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.

Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle.
Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu
irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle
sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia
vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja -- tietysti! --
tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu
pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen
jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.

Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit
olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on
alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti
ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu
ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien
väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty
lihankappale.

Urut on tärvelty. Irti kiskottuja piippuja ajelehtii luttuun
poljettuina ympäri lattiaa. Keskikatosta riippuva kynttiläkruunu on
pirstaleina.

Sakaristoon johtava ovi on, tietämättömässä tarkotuksessa, nostettu
kanneksi saarnastuolin päälle. Sakaristossa ovat kaappien ovet
murretut, kirjat ja muut eineet, joita ei ole katsottu ryöstämisen
arvoisiksi, on viskottu ympäri lattiaa. Niiden sijalla hyllyillä
ajelehtii tyhjiä patruunavöitä ja kaikenlaisia likaisia rättejä.

Lehterillä ovat penkit paikoillaan. Mutta useimpiin on puukolla
koverrettu rivoja kuvioita ja ruokottomia lauseita. Vallan viattomilta
vaikuttavat niiden joukossa sellaiset sydämen purkaukset kuin:
"Möhömaha kapitalisti", "Porvarillinen etuilija". Kuinka liikuttavasti
tuossa kaikessa kuvastuvatkaan Valpas-Hännisen äänitorven opetukset ja
sanontatavat!

Istahtaessani muutamaan etummaisista lehterin penkeistä, jonka
kirjalauta on puukolla melkein poikki järsitty, ja vaipuessani hetkeksi
hävityksen jälkiä katsomaan, olen niin elävästi näkevinäni, mimmoista
näiden seinien sisällä on jokapäiväinen elämä viime viikkoina ollut.

Tuolla seinustalla, lattialle levitettyjen ryssänsinellien päällä,
kuorsaa joukko vahdista äsken tulleita "tovereita". Muutamia istuu
syömässä, toisessa kädessä paksu, juustolla katettu voileipä, toisessa
sardiinirasia. Saarnastuolin päälle nostetulla ovella istuu, jalkojaan
heilutellen ja paperossi suupielessä, eräs nuoremmista "tovereista" ja
vetelee hanuria, samalla kuin siinä hänen alapuolellaan joukko toisia
"tovereita" ja "lemmensiskoja" pyörähtelee tanssissa.

Mutta kaski päässään ja yllään ryssänsinelli tulla tuiskahtaa
ulko-ovelle komppanian päällikkö, siviliammatiltaan suutari ja ehdokas
kaikissa eduskuntavaaleissa.

-- Helvetin hopusti kaikki levänneet miehet vahtipaikoille -- huutaa
hän tuohuksissaan. -- Lahtarit p--leet varustelevat hyökkäystä.

Syntyy yleinen kinasteleminen ja noituminen siitä, kenen vuoro on
lähteä. Päällikkö hosuu ja pärmänttää, nukkumassa olleet heräävät
ja istualleen vääntäytyen sekä päätään kynsien yhtyvät yleiseen
kiroilemiseen. Vastahakoisesti, meluten ja kiväärejään kolistellen
lähtee viimein joukko miehiä kirkosta, johon vähitellen palaa
tavallinen arkipäivämeno.

Lepovuorolla olevat sytyttävät paperossin ja paneutuvat jälleen
pitkäkseen. Yksi "lemmensisarista", jolta päällikkö vei tanssitoverin,
on istahtanut alttarikehälle ja alkanut neuloa alusvaatteihinsa
ryöstösaaliina saatua pitsiä. Muuan sakilaistoveri istuu täällä
lehterillä tupakoiden ja kalvaa aikansa kuluksi puukolla penkin
kirjalautaa. Kuinka se onkaan hauskaa! Lastut vain sinkoilevat
ja sydämen kyllyys purkautuu tuollaiseen sisällyksettömään
rekirenkutukseen.

    -- Laija-ti, laija-ti, tillan-lillan...

Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes
hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän
huutaa rivon sukkeluuden.

-- Hi, hi, hii! -- vastaa sisko kaverin mehevyyteen.

He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä
allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi
tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: -- Olkaa tuossa nyt
jo, senkin...!

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella
säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu
koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt
vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken
poistuneiden punikkien jäliltä!

Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin
teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen
sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.

Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet
on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.

Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja
lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla
rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on
viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto.
Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on
läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen
peitossa.

Kaikki kalleudet, vaatetavarat -- talonherran silkkihattu ei ole
kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen -- ja
ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu
bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt
suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.

Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen
pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he
siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein
mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle
ja toverilleni hilloa ja marjamehua, -- ainoaa, mitä heillä kellarin
kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua,
jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa
vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä,
jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden.
Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä --
toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa
punaisen kauhuvallan ikeestä --, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot
näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki
äsken eletty oli kuin pahaa unta.

       *       *       *       *       *

Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia
niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit
kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava
tutustua lukuisiin sellaisiin.

Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa
pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista
todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja
johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään
tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi?
Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei
se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta
kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä
kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset
maaseuduilla ovat tehneet.

Ei kelpaa puolustukseksi! Herrain siltasaarelaisten piti jo pitkin
viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät.
Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään,
niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he
noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän
punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo
tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä
saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän
tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää -- eikä se kuitenkaan
estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä
valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät
hurjimpain ainesten olevan vallassa.

Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja
kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut
työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous
vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain
sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut
eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava.
Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina
konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.




XI.

YÖLLISEN MURHAPALON LOIMOTTAESSA.


Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle,
meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä
kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu
oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita
kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa.
Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei
luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat
vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.

Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin
haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi
siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan
toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista
on -- kertovat paikkakuntalaiset -- ollut punakaartipäällikkö ja
kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota
jalopiirteisyydellään.

Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme
kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.

Vammala niin -- olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan,
mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään
varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta
seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun
keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.

Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä,
jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea,
kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea
kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on
taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.

Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu
roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä
paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut
kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat
jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja -- siperialaista
ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät
vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa
siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä
seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului
sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän
äänensä.

       *       *       *       *       *

Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä,
jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema,
mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen
käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen
vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa -- yksi
heistä oli haavottunutkin -- olivat he juosseet metsään ja viettäneet
siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että
tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he
nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän
ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat
valkoista nauhaa kantavia sotureita.

Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista
pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä,
kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin
kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli
Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla
olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä
rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla
kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on --
jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä
punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi
odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman
hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he
perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus",
näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.

       *       *       *       *       *

-- Vammala palaa!

Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja
hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri
parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset
puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.

Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa.
Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin
valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo
talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka
punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään
ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli
leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä,
säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.

Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän
voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet
pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista,
jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä
on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat
jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita
taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he
sentään ole voineet odottaa.

Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.

-- Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä!
-- päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien
hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee
kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman
hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt
tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen
armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa
rajuun kuohumistilaan.

Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta
toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja
naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan,
karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää
jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:

-- Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! -- huudahtaa hän yhtäkkiä ylös
kimmoten.

Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:

-- Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut
roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja
sitten...

Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.

Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä
pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin
heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies
Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa
häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun
jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin
kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori
rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me
hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää
ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat
toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit
huostaamme.

Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa
nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta
tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita.
Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla
täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä
liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme,
joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot
iskevät säkeniä tien kivistä.

Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta
päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta
aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran
tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan
ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin
ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita
pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä,
kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan
ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä
muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin
kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa
räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen
muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä
kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa
eteensä...

Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien
hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia
sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen
enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa
joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin
äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin...

Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme
uudelleen kuohumistilaan.

-- Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, -- huutaa hän, nyrkki
ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. -- Kyllä minä olen nähnyt
tällä sotaretkellä jo jos mitä... minä olen omin silmin nähnyt
vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha,
toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla
on hitaasti surmattu ... mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala
sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut
uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat...

Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon
hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen
suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä
mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin...

Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle,
pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä
tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle
Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti
pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas
sortuvat talot.

Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan
onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka
heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on
sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.

Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin
valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne
vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita
punikit eivät ole ehtineet sytyttää.

Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen
ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön
alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta
on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin
suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien
talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen
sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle
möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto -- niin, se on koko
sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset
kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.

Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen
pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat
kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää
synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet
liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen
kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on
taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet,
että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista
ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen
Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä
odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.

Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme
pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden
kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan
turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa,
joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille
puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille,
löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville
demagoogeille.

Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan?
Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan
halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden
kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme!
Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja
demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme,
keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto -- se vakaumus
kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.

Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä
aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä
itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain,
kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa
piirittäessä -- piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli
nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen -- tehtiin tuo huikea
loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan
yleisi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47545