Gutenberg · e01.org

← catalogue

Haukansilmä

by James Fenimore Cooper · Finnish · Gutenberg #47516 · 954,079 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Haukansilmä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Haukansilmä

Author: James Fenimore Cooper

Translator: Ville Hynynen


        
Release date: December 2, 2014 [eBook #47516]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47516

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAUKANSILMÄ ***

HAUKANSILMÄ

Kirj.

J. Fenimore Cooper


Suomentanut Ville Hynynen


Alkuperäinen teos: The Pathfinder; or The Inland Sea.
(Leatherstocking Tales #3)



WSOY, Porvoo, 1919.






I LUKU.


    "On tuoksuva turve majani mun,
    ja luonto, Luojani, templisi sun;
    tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo
    ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo".

                               _Moore_.

Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta.
Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan
valtameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin
mielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei
ulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan
ajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen.
Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden
jälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän
kertomuksen näyttämöllä esiintyvät.

Neljä henkilöä -- kaksi kumpaakin sukupuolta -- on noussut myrskyn
kaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta.
Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi.
Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen
synkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän
ainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt
kirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja
näköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten
puitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä
luonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä
tuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas
luulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen
vaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia
rioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut
puun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset
jäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle,
vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat
toverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin
kasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien
lehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin
omituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli
nyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros
maankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti
tasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.

Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota.
He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan
saattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi
heistä -- mies ja vaimo -- olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he
kuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan
mies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta
hänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen
merimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan
luokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen
ja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen
sukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään
säteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento,
kaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli
edessään olevaa taulua.

Tämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan
mielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt,
silmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten
leikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas
kasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine,
riippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat
Amerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät
oksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan
auringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten
rannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen
myrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä
täällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan
latvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää
ympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu -- jota luonto ei erittäin
suosinut -- värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka
muodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat
mahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan
korkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija
erämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.

Tämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti
siinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan
sielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.

"Eno", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen
toveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi
nojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, "kuinka paljon tämä
muistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!"

"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini",
-- tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä
ilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. "Ei kenenkään muun kuin
lapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan
Atlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja
kiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni
kukkakimppu hänen rinnalleen."

"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä
kantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta
valtamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?"

"Muuta!" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon
toinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja
sormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä --
"muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä,
missä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja
tuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä
pienessä metsätilkussa?"

"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus,
tuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?"

"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että
vihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä."

"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa
lehvistössä!"

"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat
vihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä
aarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?"

"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista
puista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti
eläimiä näissä rannattomissa metsissä."

"Sitä minä en tiedä", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä.
"Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista
pedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen,
voiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin."

"Katso!" huudahti sisarentytär, johon "ääretön erämaa" vaikutti
voimakkaammin kuin sedän todistelut, "tuolla kiirii savu puiden latvojen
yllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?"

"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat
puuta", vastasi vanha merimies. "Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä
se merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä
siellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua."

Puhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä
herättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua,
joka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani
oli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä
main noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten
joukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt
vähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka
intiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu
oli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian
paljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta,
että hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen
oli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap -- se oli merimiehen
nimi -- ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään
selville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon.
Kiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti,
kuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja
ensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan
kuin tämä olisi ollut sukulainen.

Tuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti
sinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten
metsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin
vainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui
kannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka
miellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta
sotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi
järkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli
tämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa
kaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan
hyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä
vaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko
toisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.

"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai
mitä arvelet, Nuolenpää?" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä
tavallista englantilaista nimitystä; "eiköhän olisi parasta solmia
ystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän
kodassaan?"

"Ei mitään kotaa", vastasi Nuolenpää jurolla tavallaan, -- "ehyt metsä."

"Mutta intiaaneja ne ovat kaikissa tapauksissa -- ehkäpä sinun vanhoja
tovereitasi, Nuolenpää."

"Ei tuskaroora, ei oneida, ei mohokki -- kalpeanaaman tuli."

"Totta vie, Magneetti! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen: me vanhat
merikarhut voimme kyllä tuntea koiran karvoistansa. Mutta en luule
vanhimmankaan hänen majesteettinsa laivaston amiraaleista voivan sanoa,
nouseeko savu kaukana merellä kuninkaan vai hiilenkuljettajan aluksen
piipusta."

Ajatus, että inhimillisiä olentoja oli heidän lähettyvillään, oli
kohottanut punan tytön kukoistaville poskille ja pannut hänen silmänsä
säteilemään. Mutta pian hän käänsi hämmästyneen katseensa sukulaiseensa
ja sanoi epäröiden -- sillä molemmat olivat matkan varrella saaneet
ihailla intiaanin terävää älyä -- tai mieluummin voisimme sanoa,
vaistoa:

"Kalpeanaaman tuli! Toden totta, eno, hän ei voi tietää _sitä_!"

"Kymmenen päivää sitten, lapsi, olisin voinut sen vannoa, mutta nyt
tuskin tiedän, mitä uskoa. -- Saanko ottaa, Nuolenpää, vapauden
kysyäkseni, mistä sinä voit päättää, että tuo savu tulee valkoihoisen
eikä punanahkaisen tulesta?"

"Märkä puu", vastasi soturi niin rauhallisesti kuin joku taitava
opettaja olisi selittänyt vaikeata laskuesimerkkiä hämmentyneelle
oppilaalleen. "Paljon vettä -- paljon savua; märkä puu -- musta savu."

"Mutta suo anteeksi, hyvä herra, savu ei ole mustaa eikä sitä ole
paljoa. Minun nähdäkseni tuo savu nousee kevyenä ja satumaisena kuin
kapteenin teekattilan alta, johon on heitetty vähän mitä kuivimpia
pilkkeitä."

"Liian paljon vettä", vastasi Nuolenpää nyökäten vakuuttavasti päätään.
"Tuskaroora on liian viisas pannakseen tuleen vettä! Kalpeanaamalla
liian monta kirjaa, polttaa kaikkea; monta kirjaa, vähä älyä."

"Tuo nyt on järkevää puhetta", sanoi Cap, joka ei ollut erikoinen
kirjain ystävä. "Hän pilkkaa sinun lukuintoasi, Magneetti; ja tuo
päällikkö kyllä ymmärtää hyvinkin selvästi asioita omalla tavallaan.
Sanopas nyt, Nuolenpää: kuinka pitkälti on vielä sinne vesilätäkölle,
jota te nimitätte Suureksi Järveksi ja jota kohden olemme niin monta
päivää suuntamme pitäneet?"

Tuskaroora katsoi merimieheen äänettömästi halveksien vastatessaan:

"Ontario suuri kuin taivas; vielä päivän matka ja suuri matkustaja saa
nähdä sen."

"Olet oikeassa, minä olen ollut suuri matkustaja, sitä en kiellä. Mutta
kaikista minun matkoistani tämä on ollut pisin ja hyödyttömin, koska se
on käynyt maan sydäntä kohden. Mutta jos tämä suolaton vesilätäkkö on
niin likellä, Nuolenpää, ja niin suuri kuin sanot, täytyisi kai hyvän
silmäparin voida nähdä se. Tältä tähystyspaikalta epäilemättä näkee
kaiken kolmenkymmenen penikulman laajuudelta."

"Katso!" sanoi Nuolenpää ojentaen arvokkaasti toisella kädellään,
"Ontario!"

"Eno, sinä olet tottunut huutamaan: 'hei, maa!' mutta et: 'hei, meri!'
etkä sinä sen vuoksi näe sitä", huudahti sisaren tytär nauraen niin
sydämellisesti kuin vain tytöt nauraa voivat omille mielikuvilleen.

"No, johan sinä nyt, Magneetti! Luuletko sinä, etten minä tuntisi omaa
elementtiäni, jos se olisi näkyvissä?"

"Mutta Ontariohan ei ole sinun omaa elementtiäsi, rakas eno, sillä sinun
elementtisi on suolainen vesi, mutta tämähän on suolatonta."

"Siinä voi olla eroa teidän nuorten merimiesten mielestä, mutta ei
meidän vanhojen. Minä tunnen veden, vaikka näkisin sitä Kiinassa."

"Ontario!" kertasi Nuolenpää kiihkoisasti ojentaen uudestaan kätensä
luodetta kohden.

Cap katsoi intiaaniin, sillä ensi kertaa heidän tutustumisensa jälkeen
tämä osoitti mielenliikutusta, mutta käänsi heti silmänsä sinne, mihin
päällikön katse ja käsi oli suunnattuna ja huomasi aukean pilkun
lehtimeren laidassa.

"Jaa, jaa, se on aivan sellainen kuin odotinkin lähtiessäni meren
rannalta etsimään merta, jonka vesi on suolatonta", sanoi Cap kohauttaen
olkapäitänsä niinkuin se, joka on kyllin selvästi ilmaissut ajatuksensa,
ettei tarvitse sanoa enempää. "Tuo on siis Ontario, tuo tumma pilkku,
joka sopisi minun taskuuni. Toivoakseni se on edes niin suuri, että
siellä mahtuu liikkumaan kanotillansa. -- Mutta Nuolenpää, jos meidän
lähettyvillämme on valkoihoisia, niin tunnustan, että mielelläni
tahtoisin tutustua heihin."

Intiaani nyökkäsi ääneti myöntyvästi ja koko seurue laskeutui alas
näkötornistansa. Kun he pääsivät maahan, ehdotti Nuolenpää, että hän
menisi tulen luo katsomaan, kuka sen oli sytyttänyt. Samalla hän käski
vaimonsa ja kahden toisen toverinsa mennä kanotin luo, jonka he olivat
jättäneet muutamaan joen poukamaan, ja odottaa hänen paluutansa.

"Miksi niin, päällikkö? Siitähän saattaisi olla monenlaista harmia",
vastasi vanha Cap. "Tällaisella oudolla väylällä on vaarallista, jos
luotsi poistuu liian kauaksi ruorista. Luvallanne siis emme eroa
toisistamme."

"Mitä veli tahtoo?" kysyi intiaani vakavasti, vaikk'ei vähimmässäkään
määrässä osoittanut loukkaantuneensa epäluottamuksesta.

"Sinun seuraasi, Nuolenpää ystäväni, en mitään muuta. Minä tulen sinun
mukaasi ja puhuttelen noita muukalaisia."

Intiaani suostui empimättä, ja kääntyen uudestaan kärsivälliseen ja
nöyrään vaimoonsa, joka harvoin uskalsi katsoa häntä suoraan kauniilla,
mustilla silmillään, vaan osoitti kunnioitustaan, pelkoaan ja
rakkauttaan äänettömällä alistuvaisuudella, ja käski tämän jäädä veneen
luo. Mutta Magneetti pani vastaan. Huolimatta siitä, että oli osoittanut
rohkeutta ja tavatonta tarmoa monissa tilaisuuksissa, hän oli kuitenkin
vain nainen; ja ajatus, että hänen täytyisi erota molemmista miehisistä
suojelijoista keskellä tätä rajatonta erämaata, tuntui niin
kiusalliselta, että hän lausui haluavansa seurata enoansa.

"Kävely tekee hyvää, herraseni, niin pitkän istumisen jälkeen
kanotissa", hän lisäsi ja veri palasi hänen poskilleen, jotka olivat
kalvenneet, vaikka hän oli koettanut säilyttää mielenmalttinsa. "Ehkäpä
noiden muukalaisten mukana on naisiakin."

"Tule sitten, lapsukainen; sinnehän on vain pieni matka ja me kerkiämme
hyvin takaisin tuntia ennen auringon laskua."

Tällä luvalla tyttö, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, valmistui
seuraamaan miehiä, kun taas Kevätkaste, kuten intiaanin vaimoa
nimitettiin, nöyrästi lähti kanotille päin, sillä hän oli oppinut
tottelemaan ja rakasti liian paljon metsän hämäryyttä ja yksinäisyyttä
voidakseen tuntea pelkoa.

Toiset kolme kiersivät murrokon ja saapuivat metsän reunaan. Yhdellä
silmäyksellä sai Nuolenpää selvän suunnasta, mutta vanha Cap otti
taskukompassinsa ja määräsi tarkasti ilmansuunnan, ennenkuin uskalsi
painua metsän hämärään.

"Intiaani voi kyllä luottaa vainuunsa, katsos Magneettini, mutta sinun
varovainen visakallosi luottaa tämän neulan voimaan", sanoi eno
seuratessaan ihan kintereillä kevytjalkaista intiaania. "Amerikkaa ei
koskaan olisi löydetty, ole siitä varma, ellei Kolumbuksella olisi ollut
muuta kuin vainunsa. -- Nuolenpää ystäväni, oletko koskaan nähnyt
tällaista konetta?"

Intiaani loi pikaisen katseen kompassiin, jota Cap piti niin, että se
määräsi tarkasti suunnan, ja vastasi jäykästi: "Kalpeanaaman silmä.
Tuskarooralla on silmät päässään. Suolavesi" -- niin intiaani toveriansa
nimitti -- "nyt pelkkää silmää -- ei suutu."

"Hän tarkoittaa, eno, että meidän täytyy olla hiljaa; ilmeisesti hän ei
luota niihin ihmisiin, joiden luo olemme matkalla."

"Niin, se on intiaanien luontainen tapa. Katsopas, hän tutkii pyssynsä
lukkoja; on kai parasta, että minäkin tarkastan pistoolini."

Hämmästymättä vähääkään näistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin
pitkällä matkalla oli jo ehtinyt tottua, Mabel astui, pitäen kiinni
enonsa käsivarresta, yhtä keveästi ja joustavasti kuin intiaanikin.
Ensimmäisen puolen penikulman aikana he eivät mitenkään muuten
varustautuneet, kuin olivat vain aivan ääneti. Mutta kun he tulivat
lähemmä sitä paikkaa, jossa otaksuivat tulen tapaavansa, täytyi heidän
tulla vieläkin varovaisemmiksi.

Metsässä ei ollut enempää kuin ennenkään nähtävänä muuta kuin pitkiä
puiden runkoja, jotka päättyivät tuuheaan latvaan. Kaikki, mikä kuului
kasvikuntaan, oli pyrkinyt kaikin voimin valoon, ja lehtevän katoksen
alle oli jäänyt luonnollinen holveikko, jonka kattoa lukemattomat,
korkeat pylväät kannattivat. Nämä pylväät eli rungot tarjosivat hyvän
suojan seikkailijoille, metsästäjille tai vihollisille; ja kun Nuolenpää
ripeästi läheni paikkaa, jossa hänen käytännöllinen ja erehtymätön
vaistonsa ilmaisi muukalaisten olevan, tuli hänen askelensa yhä
kevyemmäksi, katse terävämmäksi ja koko hänen olentonsa näytti
erinomaisen taitavasti voivan pysytellä itse piilossa.

"Katso, Suolavesi", hän sanoi voitonriemuisasti osoittaen aukkoa puiden
välissä, "kalpeanaamojen tuli!"

"Jumal'avita, poika on oikeassa!" mutisi Cap. "Siellä he istuvat
kaikessa rauhassa ja nauttivat huoletta ateriaansa aivan kuin olisivat
kolmimastoisen kajuutassa."

"Nuolenpää on vain puoliksi oikeassa", sanoi Mabel, "sillä siellähän on
kaksi intiaania ja vain yksi valkoihoinen."

"Kalpeanaama", sanoi tuskaroora nostaen kaksi sormea; "punainen mies",
kohottaen yhden.

"Miten lie", vastasi Cap, "on vaikea päättää, kumpi on oikeassa, kumpi
väärässä. Yksi niistä on valkea, se on varma, ja erinomaisen kaunis
poika hän onkin, näyttääpä vielä hyvin kunnioitetultakin; yksi on
punanahka niin puhdasverinen ja maalattu kuin luonto ikinä on voinut
hänet muovata; mutta tuo kolmas poika on sekoitus, ei näytä prikiltä
eikä kuunarilta."

"Kalpeanaama", uudisti Nuolenpää kohottaen taas kaksi sormea; "punainen
mies", näyttäen yhtä.

"Hän on varmaankin oikeassa, eno, sillä eihän hänen silmänsä koskaan
petä. Mutta on tärkeätä saada selville kohtaammeko heissä ystäviä vai
vihollisia. He lienevät ranskalaisia."

"Siitä me saamme pian selvän", vastasi Cap. "Mene tuon puun taa, Mabel,
että olet turvassa, jos heitä huvittaa kestitä meitä kuulasateella, ja
minä saan pian selville, minkä lipun suojassa he purjehtivat."

Eno pani molemmat kätensä torveksi ja alkoi juuri päästää niin
voimakkaan äänen kuin ikinä jaksoi, kun Nuolenpää äkkiä tarttuen hänen
käteensä esti hänen aikeensa ja särki koko soittimen.

"Punainen mies, mohikaani", sanoi tuskaroora -- "hyvä; kalpeanaama
yankee."

"Sehän on ihana uutinen", mutisi Mabel, joka oli ollut tavattomassa
jännityksessä ja pelossa näiden erämaan vieraiden vuoksi. "Menkäämme
heti, enokulta, heidän luokseen ja sanokaamme, että olemme ystäviä."

"Hyvä", sanoi tuskaroora; "punainen mies viisas ja varova; kalpeanaama
tulinen ja sukkela. Antaa vaimon mennä."

"Mitä!" sanoi Cap harmistuen, "lähettää minun pikku Magneettini sinne
maalitauluksi sill'aikaa, kun me kaksi lurjusta koetamme säilyttää
selkänahkamme eheinä! Mieluummin tahdon itse --"

"Se on viisainta, eno", keskeytti reipas tyttö, "eikä minua ollenkaan
peloita. Ei yksikään kristitty, nähdessään yksinäisen lähestyvän tytön,
tahdo häntä ampua; ja se osoittaa vain heille, että haluamme kohdata
heitä ystävinä ja tarjoamme rauhaa. Anna minun mennä, kuten Nuolenpää
neuvoo ja kaikki on hyvin. He eivät vielä ole huomanneet meitä ja minä
voin siis lähestyä herättämättä heissä vähintäkään levottomuutta."

"Hyvä", lausahti Nuolenpää, joka ei voinut salata, että Mabelin rohkeus
ihastutti häntä.

"Merimies ei koskaan tekisi niin", vastasi Cap, "mutta koska tämä
tapahtuu metsässä, niin eihän sitä kukaan tiedä. -- Koska sinä luulet,
Mabel --"

"Eno, minä tiedän! Minulla ei ole vähintäkään pelon syytä, ja tehän
olette aina lähellä puolustaaksenne minua."

"No niin, ota sitten yksi pistooleista --"

"Eikö mitä, minun on edullisinta turvautua nuoruuteeni ja heikkouteeni",
sanoi tyttö hymyillen, ja posket karahtivat hehkuvanpunaisiksi.
"Kristittyjen keskuudessa naisen paras turva on luottaa heidän
ritarillisuuteensa. Minä en ollenkaan ymmärrä pyssyjä ja toivon saavani
elää tutustumatta niihin."

Nyt eno suostui, ja saatuaan tuskarooralta muutamia lähempiä ohjeita
Mabel kokosi rohkeutensa ja läksi yksin kohti pientä joukkuetta, joka
istui tulen ääressä. Tytön sydän löi kiivaasti, askel oli varma ja hänen
liikkeensä ilmeisesti aivan äänettömät. Kuolon hiljaisuus vallitsi
metsässä, sillä ne, joita hän lähestyi, olivat niin kokonaan antautuneet
nälkänsä tyydyttämiseen, etteivät ollenkaan muistaneet pelätä metsän
vaanivia vaaroja. Kun Mabel oli noin sadan askelen päässä, sattui hän
astumaan kuivalle oksalle, ja sen rasahdus sai mohikaanin, kuten
Nuolenpää oli intiaania nimittänyt, hypähtämään ylös, ja hänen
seuralaisensa tarttuivat aatoksen nopeudella aseihinsa, jotka olivat
puita vasten pystyssä. Mutta yksikään ei ojentanut asettaan, kun he
näkivät, että tulija oli vain nuori, aseeton tyttö. Intiaani virkkoi
muutamia sanoja tovereilleen ja istahti sitten jatkamaan ateriaansa,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Valkoinen mies taas pani pyssynsä
paikoilleen ja lähti Mabelia vastaan.

Vieraan lähestyessä Mabel huomasi, että tämä oli samanvärinen kuin hän
itsekin, vaikkakin hänen pukunsa oli omituinen kristityn ja intiaanin
puvun sekoitus. Hän oli keski-ikäinen, ja vaikka hänen kasvonsa eivät
olleet kauniit, oli niiden ilme niin rehellinen, rohkea ja avoin, että
se karkoitti kaiken pelon. Mabel odotti häntä ääneti.

"Älkää ollenkaan pelätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä
metsästäjältä koko hänen olentonsa näytti. "Te olette täällä erämaassa
kohdannut kristittyjä, jotka kaikin voimin koettavat harrastaa rauhaa ja
rakkautta. Näillä seuduin tunnetaan minut hyvin ja ehkäpä joku monista
nimistäni on saapunut teidänkin korviinne. Ranskalaiset ja intiaanit
Suuren Järven toisella puolella nimittävät minua Pitkäksi Pyssyksi;
mohikaanit, parhaat ystäväni, sanovat kokemuksensa perustalla
Haukansilmäksi; sotaväet ja metsänkävijät kutsuvat Uranetsijäksi tai
Polunlöytäjäksi, koska minä en milloinkaan eksy jäljiltä, jos kerran
olen ne löytänyt, vaan joudun avuksi, tarvitkoonpa minua minkärotuinen
ystävä tahansa."

Hän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella
tietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut
syytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja
kuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi
sanan "Uranetsijä!"

"Niin he sanovat ja moni suuri herra on saanut arvonimen, joka ei
puoliksikaan ole niin kunnioitettu, vaikka, toden tunnustaakseni, minä
helpommin löydän ne tiet, joita ei ole olemassakaan kuin ne, jotka on
poljettu. Sotamiehet eivät koskaan voi löytää jälkiä, vaan heillä pitää
olla selvä polku, vaikka ero on vain siinä, että polun voi nähdä, mutta
jälki täytyy löytää vainun avulla."

"Silloinhan te olette se ystävä, jonka isä on luvannut lähettää meitä
vastaan?"

"Jos te olette kersantti Dunhamin tytär, ei Delawaren suuri tietäjä ole
koskaan lausunut varmempaa totuutta."

"Minä olen Mabel Dunham; ja tuolla puiden takana ovat minun enoni, jonka
nimi on Cap ja tuskaroora-intiaani nimeltä Nuolenpää. Emme toivoneet
tapaavamme teitä, ennenkuin lähempänä järveä."

"Toivon, että oppaananne olisi ollut rehellisempi intiaani", sanoi
Haukansilmä, "minä en rakasta tuskarooria, sillä he ovat unohtaneet
isänsä, jotka uskollisesti palvelivat Suurta Henkeä. Nuolenpää on viekas
ja kavala intiaanipäällikkö. Onko Kevätkaste mukana?"

"Kyllä hänen vaimonsa on seurassamme ja nöyrä ja lempeä olento hän
onkin."

"On ja uskollinen ja luotettava, mutta sitä ei sano Nuolenpäästä kukaan,
joka hänet tuntee. Niinpä niin, me joudumme ottamaan oppaaksemme
elämämme matkalla minkä lurjuksen tahansa hyvä Luoja meille suvaitsee
lähettää. Otaksun, että voisi saada oppaakseen vieläkin kehnomman
intiaanin kuin tuskaroora on, vaikkakin hänen suonissaan on liian paljon
mingo-rodun verta sille, joka aina seurustelee delawarelaisten kanssa."

"On kuitenkin ehkä onneksi, että tapasimme toisemme", sanoi Mabel.

"Ei se missään tapauksessa onnettomuudeksi ole, sillä minä lupasin
kersantille, että toisin hänen tyttärensä linnakkeeseen, vaikka sitä
tehdessäni henkeni menettäisin. Odotimme tapaavamme teidät ennen
vesiputouksia, jonne me jätimme veneemme, kun ajattelimme, ettei olisi
mitään vahinkoa, vaikka tulisimme muutamia penikulmia etemmä ollaksemme
valmiina, jos tarvittaisiin. Oli onni, että tulimme, sillä epäilen,
voisiko Nuolenpää laskea virtoja."

"Tuolta tulee minun enoni ja tuskaroora, ja meidän seurueemme voivat
yhtyä."

Mabelin lausuessa tämän lähestyivät Cap ja Nuolenpää, jotka olivat
huomanneet, että kohtaus oli sydämellinen, ja muutamilla sanoilla tyttö
selitti, mitä itse oli muukalaiselta kuullut. Niin pian kuin tämä oli
tehty, seurue lähestyi tulta, jonka ääressä toiset kaksi istuivat.




II LUKU.


    "Kun nöyränä itsensä kieltävi ken
    ja templinsä tahroilta suojaa,
    hän on kuni kuningas onnellinen,
    mi kiittää muistavi Luojaa."

                             _Wilson_.

Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta toinen valkoinen mies nousi ja
kohteliaasti paljasti päänsä Mabel Dunhamille. Hän oli nuori, terve ja
miehekäs. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan yhtä kuvaava kuin enon,
osoitti se kuitenkin, että hänkin oli merimies. Tähän aikaan oikea
merimies erosi pukunsa, ajatustensa ja kielensä puolesta kaikista muista
yhtä selvästi kuin turkkilaisen mielipiteet, puhe ja puku ilmaisevat,
että hän on muhamettilainen. Vaikka Haukansilmä oli miehuutensa
kukoistuksessa, oli Mabel kohdannut hänet joutumatta ollenkaan
hämilleen, mutta kun hän huomasi sen kiihkeänihastuneen katseen, jolla
nuorukainen häntä tervehti, loi hän ehdottomasti silmänsä alas. Molemmat
todellakin tunsivat sitä suloista viehätystä, joka joskus täyttää
samanikäisten ja samanlaisessa asemassa olevien nuorten herkän mielen.

"Tässä", sanoi Haukansilmä ystävällisesti hymyillen Mabelille, "ovat ne
ystävät, jotka isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri
delawarelaisten päällikkö, joka on elämässään kokenut tuulta ja tuiskua,
ehkä joskus iloakin. Hänellä on intiaanien päällikön nimi; mutta kun
sitä ei ole tottumattoman aivan helppo lausua, me tavallisesti käännämme
sen englanniksi ja sanomme häntä 'Suureksi Käärmeeksi'. Te ette
kuitenkaan saa otaksua että tällä tahtoisimme syyttää häntä jostakin
huonosta teosta. Kaukana siitä. Hän on viisas ja kekseliäs soturi.
Nuolenpää kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Haukansilmän puhuessa tuijottelivat molemmat intiaanit tutkien
toisiansa. Vihdoin Nuolenpää läheni ja puhutteli toista nähtävästi
sangen ystävällisesti.

"Tuosta minä pidän", sanoi Haukansilmä, "kahden punanahan tervehdys
metsässä on samaa kuin laivojen ystävällinen tervehdys merellä. Mutta
puhuessamme merestä johtuu mieleeni tämä nuori ystäväni Jasper Western.
Hän ymmärtää tällaisia asioita, sillä hän on kaiken ikänsä elänyt
Ontariolla."

"Tutustun mielelläni teihin, ystäväni", sanoi Cap pudistaen
sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä, "vaikkakin teillä on
vielä paljon opittavaa kun ajattelemme sitä koulua, jota olette käynyt.
Tämä on minun sisareni tytär, Mabel. Minä kutsun häntä Magneetiksi
syystä, josta hänellä ei ole pienintäkään vihiä. Otaksun kuitenkin, että
te olette saanut kyllin hyvän kasvatuksen voidaksenne ymmärtää
kompassia."

"Syy on aivan helppo arvata", sanoi nuorukainen kohottaen vaistomaisesti
tummien silmiensä terävän katseen tytön hehkuvan punaisiin kasvoihin,
"ja minä olen varma, että se merimies, joka seuraa sen kompassin
ohjausta, ei ikinä joudu harhaan."

"Kas, tehän puhutte kuin merimies, vaikkakin pelkään, että olette
enemmän nähnyt vihreää kuin sinistä vettä."

"Eihän ole ihme, että puhumme maalaisten kieltä, sillä harvoin me olemme
ulapalla, että maata ei näkyisi, vuorokausimääriä."

"Sitä pahempi, poika -- sitä pahempi. Merimiehestä näyttää pienikin
maapala suurelta. Mutta toden puhuakseni, herra Western, otaksun, että
teidän järveänne ympäröi joka puolelta maa."

"Mutta, eno, eikö myöskin valtamerta ympäröi maa?" sanoi Magneetti
vilkkaasti, sillä häntä harmitti enon omituinen viisastelu, ellemme
sanoisi koulumestarimaisuus.

"Ei, lapsi, maata ympäröi kaikkialla valtameri; sitä minä, nuoret,
koetan kaikkialla selittää rannikkojen asukkaille. Valtameren
syvyyksissä on elämää -- kuten tulee ollakin -- vaikka sitä ei tiedetä
-- on kärsimystä, tuskaa ja vaivaa, sillä meri on suurempi ja mahtavampi
kuin mikään muu. Mutta ihmisten itserakkaudella tässä maailmassa ei ole
mitään rajoja, ja poika, joka ei ole nähnytkään suolaista vettä, luulee
kuitenkin tietävänsä enemmän kuin se, joka on kiertänyt Hornin ympäri.
Niinpä niin; koko maailma on kuitenkin vain saari ja vesi se sittenkin
kaikkea hallitsee."

Nuori Western kunnioitti syvästi valtameren purjehtijaa ja oli itsekin
usein hartaasti toivonut pääsevänsä sinne. Mutta hän oli tuntenut
syvästi kiintyneensä tähän sisämaan järveen, jonka laineilla hän oli
koko ikänsä elänyt, eikä se hänen silmissään ollut viehätystä vailla.

"Mitä sanotte, herra", vastasi hän kohteliaasti, "voi pitää paikkansa
Atlanttiin nähden, mutta täällä Ontarion seudulla me kunnioitamme
myöskin maata."

"Tietysti, koska te näette vain maata", vastasi Cap sydämellisesti
nauraen; "mutta Haukansilmä tuolla tulen ääressä pyytää meitä
herkuille luokseen, ja tunnustan ettei valtamerellä tarjotakaan tuoresta
metsän riistaa. Herra Western, kohteliaisuus tyttöjä kohtaan teidän
iässänne on yhtä luonnollista ja helppoa kuin kansallislipun mastoon
nostaminen tyynellä säällä. Jos te nyt tahdotte osoittaa lapselle
huomaavaisuuttanne ja leikata kimpaleen vohlastanne sill'aikaa, kun minä
seurustelen Haukansilmän ja intiaaniystävänne kanssa, niin olen varma,
että hän kauan muistaa sen."

Herra Cap tuli lausuneeksi enemmän kuin oli sillä kertaa ajatellut.
Jasper Western otti siis Mabelin huostaansa, ja kauan tämä muisti sitä
miehekästä ystävyyttä, jota nuori merimies hänelle osoitti heidän ensi
kertaa tavatessaan. Jasper laittoi hänelle pölkynpään istuimeksi,
tarjosi hänelle herkullisimmat palat paistetusta hirvestä, toi
virkistävää juomaa kiehuvasta lähteestä. Sitten hän istui tytön
vastapäätä osoittaen kaikin tavoin ihastustaan ja kunnioitustaan, josta
naiset niin suuresti pitävät, mutta joka ei koskaan ole niin viehättävää
ja mairittelevaa kuin silloin, kun samanikäinen, miehekäs nuorukainen
sydämensä pakotuksesta sitä heille tarjoaa. Samoin kuin kaikki, jotka
ovat eläneet erillään hienommasta sukupuolesta, nuori Western oli
totinen, teeskentelemätön ja kohtelias, jonka vuoksi keskustelu ei
tahtonut luistaa, vaikka Mabel kokeneemman taidolla koetti johtaa sitä
tutuille poluille. Jätämme nämä nuoret keskustelemaan tunteen kielellä
enemmän kuin selvin lausein ja siirrymme siihen ryhmään, jossa eno oli
jo saavuttanut johtavan aseman.

Seurue oli asettunut tulen lähettyville hirvipaistin ympärille ja käytti
metsämiehen tavalla hyväkseen metsän antimia. Keskustelu oli vilkasta ja
kuvasti luonnollisesti yksilöitten erilaisia luonteita. Intiaani oli
hiljainen ja ahkera tyydyttäen nälkäänsä hirvipaistilla alkuperäisen
amerikkalaisen kätevyydellä kun taas toiset, jotka olivat paljon
matkustaneet, pitivät vilkasta keskustelua yllä. Mutta koska itse
keskustelu selittää lukijalle parhaiten ne asiat, jotka esille tulivat,
esitämme tässä keskustelun sellaisenaan.

"Tällainen elämä, jota te vietätte, herra Haukansilmä, voi olla hyvin
miellyttävää", alkoi Cap, kun suurin nälkä oli tyydytetty, "vaikk'ei
sitä voikaan verrata merimiehen elämään. Me näemme vain vettä, te vain
maata."

"Eipä niinkään. Kyllä mekin näemme vettäkin usein marssiessamme pitkiä
matkojamme", vastasi puhuteltu. "Meidän tulee melkein yhtä usein käyttää
airoja ja kalanpyydyksiä kuin pyssyä ja metsästyspuukkoa."

"Voi olla niin. Mutta käytättekö myöskin märssyjä ja purjeita, pyöriä ja
ankkureita? Airot ovat tarpeelliset kanotissa, mutta mitä ne laivassa
hyödyttävät?"

"Olkoonpa niinkin, mutta minä kunnioitan jokaista, joka kutsumustaan
täyttää ja mainitsemanne esineet ovat myöskin hyödyllisiä. Joka on
elänyt, kuten minä, monien heimojen keskuudessa, hän kyllä ymmärtää eron
kunkin elämäntapojen välillä. Mingon väri ei ole sama kuin
delawarelaisen, ja se, joka odottaa tapaavansa sotamiehen naisen
puvussa, erehtyy varmasti. En ole vielä kovin vanha, mutta vaikka on
elänyt metsässä, ymmärtää kuitenkin koko lailla ihmisluontoa. En ole
koskaan uskonut kovin suuria kaupunkilaisten opista enkä ole tavannut
ainoatakaan, joka olisi täydellisesti ymmärtänyt eri heimoja tai
keksinyt niiden polkuja metsissä."

"Se on minunkin mielipiteeni, herra Haukansilmä. Juoksu kaduilla, käynti
pyhinä kirkoissa ja messun kuuleminen, ei voi koskaan, ei voi
kenestäkään kasvattaa kelpo miestä. Mutta lähettäkää poika avoimelle
merelle, jos tahdotte avata hänen silmänsä ja antakaa hänen tutustua
vieraihin kansoihin, tai, kuten minulla on tapana sanoa, katsella elämää
kasvoista kasvoihin, jos tahdotte, että hän oppii ymmärtämään omaa
luonnettansa. Esimerkiksi voisin mainita lankoni, kersantin: hän on yhtä
kunnon poika kuin kuka tahansa; mutta mitä hän pohjaltaan on? Ei
kerrassaan mitään muuta kuin sotamies. Hän on kyllä kersantti, se on
totta, mutta tiedättehän, että sekin on vain sotamies. Kun hän pyysi
Bridget-parkaa, sisartani, vaimokseen, minä sanoin tytölle
velvollisuuteni mukaan, millainen hän oli ja kielsin häntä ottamasta
sellaista miestä. Mutta tiedättehän, mitä tytöt tekevät, silloin kun
ovat johonkin hullaantuneet. On kyllä totta, että hän on kersantti ja
täyttää hyvin tehtävänsä ja häntä nyt kaikin puolin kehutaan. Hänen
onneton vaimonsa ei kuitenkaan ehtinyt sitä nähdä, sillä hän on ollut
kuollut jo neljätoista vuotta."

"Soturin kutsumus on kunniallinen, jos hän aina menettelee
oikeudenmukaisesti", vastasi Haukansilmä, "ja koska ranskalaiset aina
ovat väärässä ja hänen majesteettinsa sotajoukkoineen oikeassa, niin
otaksun, että kersantilla on valveutunut omatunto ja hyvä luonne. En ole
koskaan nukkunut suloisemmin kuin tuhottuani vaanivat mingot ja aina
pidän lakina, että taistelen kuten valkoihoinen enkä kuten intiaani.
Käärmeellä tuolla on tapansa ja minulla on omani. Me olemme nyt
taistelleet yhdessä monta vuotta ollenkaan harkitsematta toisen
syvällisempiä ajatuksia. Tosin kerron hänelle joskus -- välittämättä
hänen uskostaan -- että on vain yksi taivas ja yksi helvetti ja
molempiin johtaa monta tietä."

"Se on järkevää, ja hänen varmasti täytyy uskoa teitä, sillä otaksun,
että tiet jälkimmäiseen käyvät kuivia seutuja. Sisareni nimitti ennen
merta 'puhdistetuksi seuduksi' ja varmaa on, että kiusaukset unohtuvat,
kun maa katoaa näkyvistä. Epäilen, voidaanko sanoa niin paljoa näistä
järvistä täällä."

"Kaupungit ja tiheään asutut seudut johtavat ihmisiä syntiin, sen
myönnän. Mutta meidän järviämme ympäröivät metsät ja joka päivä täällä
saa palvella Jumalaa luonnon suuressa temppelissä. Eivät ihmiset missään
ole samanlaisia, se täytyy minun myöntää ja ero mingon ja delawarelaisen
välillä on yhtä suuri kuin päivän ja yön. Olen iloinen, veli Cap, että
olemme tavanneet toisemme, vaikk'ei siitä olisi muuta hyötyä kuin että
saatte kertoa Suurelle Käärmeelle sellaisista järvistä, joiden vesi on
suolaista. Me olemme olleet kokolailla yksimieliset koko yhdessäolomme
ajan, ja jos mohikaani on luottanut minuun puoliksikaan yhtä paljon kuin
minä häneen, hän on uskonut kaikki, mitä minä olen hänelle kertonut
valkoihoisten elämästä ja luonteesta. Usein minusta on näyttänyt, ettei
ainoakaan punanahka usko valkoisen miehen kertomuksia suolaisista,
suunnattomista järvistä eikä sitäkään, että meressä on voimakkaita
virtoja."

"Se on luonnollista, sillä kaikki asiathan ne ymmärtävät lopultakin
väärin", vastasi Cap myöntävästi nyökäten. "Te olette kertonut aivan
oikein valtamerestä, laivoista ja virroista. Ei Nuolenpään eikä Käärmeen
tarvitse epäillä puheenne todenperäisyyttä; mutta tunnustan, että
minunkin oli vaikeata uskoa sellaisia juttuja, kun kerrottiin, että
sisämaassakin olisi järviä ja kaikista vaikeinta oli pitää totena
väitöstä, että olisi meriä, joiden vesi on suolatonta. Minä olen tehnyt
tämän pitkän matkan yhtä paljon tyydyttääkseni omaa uteliaisuuttani ja
saadakseni omin silmin varmuuden näistä asioista kuin miellyttääkseni
kersanttia ja Magneettia, vaikkakin edellinen oli sisareni mies ja
jälkimmäistä rakastan kuin omaa lastani."

"Olette väärässä, hyvin väärässä, veli Cap, epäillessänne Jumalan
voimaa, joka kaikkialla ilmenee", vastasi Haukansilmä vakavasti. "Ne,
jotka asuvat suurissa kylissä ja kaupungeissa, eivät ymmärrä Hänen
kättensä töitä. Mutta me, jotka vietämme aikamme Hänen läheisyydessään
-- kuten tuleekin -- näemme asiat toisessa valossa -- tarkoitan, ainakin
ne, joilla on terävä äly. Punaihoisilla on oma luulonsa ja se onkin hyvä
ja vaikka se ei olekaan sama kuin kristityn, mitäpä pahaa siitä on. On
kuitenkin seikkoja, jotka molempien tulee ottaa varteen järjestäessämme
tätä Jumalan luomaa maailmaa. Suolattomilla ja suolaisilla vesillä siinä
on sama arvo. En väitä täysin ymmärtäväni näitä asioita, mutta uskon
kuitenkin, että niin se on."

"Kuulkaahan, herra Haukansilmä", keskeytti Cap sävyisästi, "ei minunkaan
mielestäni ole miehekästä kääntää selkäänsä ja halveksia
toisinajattelevia. Vaikkakin voimme sitoa köysiä mastojen huipuissa ja
hoitaa miehekkäästi purjeita myrskyn riehuessa, tiedän kuitenkin, että
olemme vain heikkoja kuolevaisia ja toivon ymmärtäväni kunnioittaa
kaikkea, joka kunnioitusta ansaitsee. Tarkoitan vain, että kun on
tottunut pitämään laajoja vesiä suolaisina, tahtoo ensin maistaa,
ennenkuin uskoo, että vesi niissä voi olla myöskin suolatonta."

"Merieläimet voivat juoda suolaista vettä, mutta Jumala on antanut
ihmiselle, valkoiselle ja punaiselle, ihanat vesilähteet, joista hän voi
sammuttaa janoansa. Järjetöntä olisi ajatella, että Hän ei olisi voinut
luoda näille seuduin suolattomia vesiä ja itään suolaisia."

Haukansilmän suora avomielisyys voitti kokonaan Capin huolimatta hänen
itsekylläisestä viisastelustaan, vaikkakaan hän ei mitenkään tahtonut
myöntää todeksi ajatusta, jota hän vuosikausia oli pitänyt mahdottomana
uskoa. Vastenmielistä oli luopua vanhasta harhaluulosta, mutta samalla
oli vaikeaa myöskin väittää vastaan asiassa, jota hän ei tuntenut, vaan
joka piti uskoa sellaisenaan, ja sen vuoksi hän mielellään tahtoi luopua
tästä keskustelunaiheesta.

"Hyvä, hyvä, veli Haukansilmä", hän sanoi, "jätämme tämän silleen ja
saammehan sitten koettaa, kun aika tulee. Huomatkaa kuitenkin, mitä
sanon: en väitäkään, ettei se pinnalta voisi olla suolatonta -- itse
Atlanttikin on joskus pinnalta suolatonta suurien jokien suissa. Mutta
luottakaa siihen, että minä näytän teille, miten voidaan ottaa vettä
niin monen sylen syvyydestä, ettette ole ikinä aavistanut ja silloin
tiedämme siitä enemmän."

Tämä näytti tyydyttävän opasta ja hän johti keskustelun toisaalle.

"Emme halua ylen määrin kehua täkäläistä elämää", huomautti Haukansilmä
oltuaan hetkisen vaiti, "ymmärrämme hyvin, että elämä kaupungeissa ja
rannikoilla --"

"Merillä", keskeytti Cap.

"Merillä, jos niin haluatte, ystäväni -- tarjoaa tilaisuuksia, joita ei
ole erämaissa. Tiedämme kuitenkin tehtävämme, jotka luonto meille antaa,
eikä elämäämme tahraa hillittömyys ja hekuma. Kukin on taitava alallaan.
Minä osaan käsitellä pyssyjä, etsiä vihollisen jälkiä ja vakoilla heidän
suunnitelmiansa. Mutta vaikka osaan käyttää melaa ja airoja, en ole
kummassakaan erinomainen. Nuori Jasper, joka keskustelee tuolla
kersantin tyttären kanssa, on aivan toista maata, sillä hän liikkuu
kaikella tavalla vedessä kuin kala. Intiaanit ja ranskalaiset
pohjoisrannalla kutsuvat häntä hänen taitonsa vuoksi Vesikoiraksi. Hän
osaa käyttää paremmin airoja ja virittää ansoja kuin sytyttää nuotioita
erätiellä."

"Nuo taidot ovat sittenkin aivan erikoisia", sanoi Cap. "Tämä tuli, sen
tunnustan, on käynyt yli minun merimiesymmärrykseni. Nuolenpää sanoi
savun nousevan valkoihoisen tulesta, ja se on sellaista viisautta, jota
en käsitä: onhan sama, kuka risuja tuleen heittää."

"Se nyt ei ole suuri salaisuus", vastasi Haukansilmä nauraen
katketakseen, vaikkakin tottumuksen pakosta esti äänensä kuulumasta ja
häiritsemästä metsän rauhaa. "Mikään ei ole helpompaa meille, jotka
vietämme aikamme luonnon suuressa salissa, kuin oppia ymmärtämään sen
neuvoja. Me olisimme yhtä arvottomia metsänkävijöitä tai sanansaattajia
erämaissa kuin kaakattavat kanat, ellemme sangen pian oppisi ymmärtämään
tuollaisia pikku seikkoja. Vesikoira, kuten mekin häntä usein nimitämme,
on niin ihastunut veteen, että tuo jonkun tuoreenkin risun tuleen.
Kosteus tekee savun mustaksi, kuten te mereneläjätkin varmaan
ymmärrätte. Eihän se ole suuri salaisuus, vaikkakin kaikki on outoa
sille, joka ei tahdo oppia tuntemaan Jumalaa ja Hänen suuria tekojansa."

"Mutta vain Nuolenpään terävä silmä voi keksiä niin vähäisen eron."

"Hän olisi huono intiaani, ellei hän sitä keksisi. Niinpä niin. Nyt on
sota-aika eikä yksikään punanahka kuljeksi metsissä käyttämättä
aistejansa. Jokaisella rodulla on oma luonteensa ja jokaisella
luonteella omat lakinsa aivan yhtä varmasti kuin oma nahkansakin. Siitä
on jo kauan, kun minä opin ymmärtämään tätä erämaan korkeinta viisautta,
sillä punanahan viisaus ei ole yhtä helppoa oppia kuin valkoihoisten --
vaikkakin minä omaan vähän viimeksimainittua, kun olen viettänyt melkein
koko ikäni aarniometsissä."

"Te olette ollut kelpo oppilas, herra Haukansilmä. Sen huomaa siitä,
että ymmärrätte näitä asioita niin hyvin. Otaksun, ettei olisi kovin
vaikea sille, joka on saanut kasvatuksensa merellä, oppia käsittämään
tällaisia pikku asioita, jos hän voisi käydä ajattelemaan yksinomaan
sitä."

"Sitä en tiedä. Valkoihoisella on vaikeutensa omaksuessaan intiaanin
tapoja yhtä hyvin kuin intiaanilla koettaessaan oppia elämään
valkoihoisen tavalla. Jos molemmat ovat täysiverisiä, niin minun
mielipiteeni on ehdottomasti se, ettei kumpikaan täydellisesti onnistu."

"Ja kuitenkin me merimiehet, jotka purjehdimme ympäri maailman, sanomme,
että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan samoja, olkootpa sitten kiinalaisia
tai kreikkalaisia. Omasta puolestani olen taipuvainen itsekin niin
ajattelemaan, sillä yleensä olen havainnut, että kaikki kansat
himoitsevat kultaa ja hopeaa ja useimmat miehet imevät tupakkaa."

"Silloin te merimiehet tiedätte vähän punanahoista. Oletteko koskaan
tavannut kiinalaista, joka on laulellen silponut lihaansa terävillä
kivillä, leikellyt veitsillä tai polttanut ruumistansa hulmuavassa
liekissä -- laulanut kuoleman katsellessa heitä kasvoista kasvoihin?
Vasta sitten, kun olette näyttänyt minulle kiinalaisen tai kristityn,
joka voi tehdä kaiken tämän, olette tavannut punanahan tapaisen miehen,
ei ennen, vaikka hän näyttäisi kuinka uljaalta tahansa ja olisi lukenut
kaikki kirjat, mitä on painettu."

"Vain villit voivat huvitella toisiansa noin helvetillisillä tavoilla",
sanoi herra Cap, joka vaikeasti jaksoi tottua ymmärtämään metsän
rajattoman moninaisia ihmeitä. "Ei ainoakaan valkoihoinen tuomitse
itseään tuollaisiin kokeihin."

"Siinä taas erehdytte", vastasi Haukansilmä kylmästi paloitellen
hirvenvasan lihavaa ruhoa, niinkuin se olisi ollut hänen oma,
ahavoitunut ruumiinsa, "sillä vaikkakin tällaiset kidutuskeinot kuuluvat
vain punanahoille erikoisina miehuuden näytteinä, ovat valkoisetkin
usein rääkänneet itseään niillä."

"Onneksi", virkkoi Cap kurkkuansa karistellen, "ei ainoakaan hänen
majesteettinsa ystävistä ole tuominnut tuollaiseen jumalattomaan
rääkkiin yhtäkään hänen majesteettinsa uskollisista alamaisista. En ole
paljoa palvellut kuninkaallisissa aluksissa, mutta olen kuitenkin vähän
ja se on aina jotakin, ja ryöstellessä vihollisen sota- ja
kuljetuslaivoja minä olen ollut mies paikallani. Otaksun toki, ettei
ainoatakaan ranskalaista tai villiä ole tällä puolen selän, jota te
sanotte suureksi Ontarioksi?"

"Suuri on se meidän silmissämme", vastasi Haukansilmä voimatta salata
hymyä, joka kirkasti auringon polttamia kasvoja, "vaikka pelkään, että
jotkut voivat pitää sitä pienenä; ja pieni se onkin, jos luulette sen
voivan estää vihollisten tulon. Ontariolla on rannat, ja vihollinen,
joka ei uskalla tulla sen yli, voi sen kiertää."

"Ah! Ymmärtäähän sen, kun se on vain kirottu suolaton vesilätäkkö!"
pauhasi Cap kiroten koettaessaan korjata varomattomuuttaan. "Ei kukaan
ole kuullut, että joku laiva tai rosvojoukko olisi voinut kiertää tai
päästä Atlantin päähän."

"Eikö valtamerellä päätä olekaan?"

"Ei päätä -- ei sivuja, ei pohjaa. Kansan, jonka on mieluista asua sen
rannalla, ei tarvitse pelätä ohi kulkevia laivoja, vaikkapa niissä olisi
raakalaisiakin. Heidän päänahallaan ei ole mitään vaaraa. Mies voi
iltasilla huoletta nukahtaa ja tietää aamulla tapaavansa tukan päässään,
ellei käytä peruukkia."

"Niin ei ole täällä. En tahtoisi peloitella tätä nuorta neitiä enkä
millään tavalla olla puolueellinen, vaikka hän näyttää hyvin mielellään
kuuntelevan Vesikoiraa, kuten me sanomme. Mutta saatuani täällä
kasvatukseni tiedän, että meidän olisi parasta heti paikalla lähteä
tästä matkalle ja päästä linnoitukseen. Tällä puolen Ontarion on yhtä
paljon irokeesejä kuin toisellakin. Juuri siitä syystä, Cap ystäväni, on
kersantti lähettänyt meidät teitä vastaan näyttämään teille tietä."

"Mitä! Uskaltavatko ne lurjukset niin lähelle hänen majesteettinsa
linnoituksen kanuunoita?"

"Eivätkö ne hullut kokoontuisi hirvenhaaskan ympärille huolimatta siitä,
että lintujakin on saatavissa? Niin he tekevät, sillä heidän luontonsa
on sellainen. Ainahan joku valkoinen kulkee erämaan läpi linnoitukseen
ja saa olla varma, että he seuraavat jäljissä. Suuri Käärme on tullut
joen toista ja minä toista puolta etsien piileskeleviä lurjuksia, kun
taas Jasper kuljetti venettä, kuten kelpo merimies ainakin. Kersantti
kertoi kyynelet silmissä hänelle paljon lapsestaan ja kuinka hänen
sydämensä ikävöitsi lasta, kuinka suloinen ja tottelevainen tämä oli,
kunnes minusta tuntui, että poika olisi mieluummin paljain käsin
hyökännyt mingojen telttaan kuin jäänyt tulematta."

"Siitä me häntä kiitämme ja ajattelemme hänestä parempaa ensi kerralla,
vaikka otaksun, ettei poika kuitenkaan kovinkaan suuressa vaarassa ole
ollut."

"Ainoa vaara oli tulla ammutuksi jostakin vuoren kolosta, kun hän sauvoi
venettä koskea ylös, tai suistua suinpäin virtaan etsiessään rannikoilta
väijyviä vihollisia. Hän on ollut monessa vaarassa, sillä matkustus
vihollismaiden läpi virtaavaa jokea pitkin on täynnä vaaroja."

"Mutta mitä hittoa varten kersantti on viekoitellut minua matkustamaan
sataviisikymmentä penikulmaa näissä vaarallisissa erämaissa? Näytä
minulle vihollinen ja minä kohtelen häntä, kuten hän minua mutta minua
ei ollenkaan miellytä joutua sala-ampujan uhriksi. Ellei pikku
Magneettia olisi, niin kääntyisin tällä hetkellä takaisin ja koettaisin
niin hyvin kuin voisin päästä Yorkiin -- pitäköön Ontario huolta
itsestään ja olkoon sen vesi suolaista tai suolatonta."

"Se ei paljoa asiaa auttaisi, merimies ystäväni, sillä paluutie on
paljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin kuljettavakin. Luottakaa
meihin, ja me viemme teidät turvaan tai menetämme päänahkamme."

Capilla oli ahtaat polvihousut ja komea peruukki, koska hänen päälakensa
oli melkein paljas. Vaistomaisesti hän koetteli kädellään kumpaakin
ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että molemmat olivat paikallaan.
Pohjaltaan hän oli kuitenkin urhea mies ja oli katsellut monesti
kuolemaa silmästä silmään, vaikk'ei koskaan niin peloittavassa muodossa
kuin nyt hänen toverinsa sitä kuvailivat. Liian myöhä oli palata. Niinpä
hän koetti hymyillä ja saada hyvän tuulensa takaisin, vaikka ei
voinutkaan olla partaansa mutisematta ja moittimatta kersanttia,
lankoansa, siitä, että tämä oli saattanut hänet pinteeseen.

"En epäile, hyvä Haukansilmä", hän vastasi, kun nämä ajatukset olivat
ehtineet selvitä hänen mielessään, "että pääsemme onnellisesti perille.
Kuinka kaukana me nyt lienemme linnasta?"

"Vähän enemmän kuin viidentoista penikulman päässä. Ne ovat lyhyitä
penikulmia, koska meillä on voimakas myötävirta, jos mingot antavat
meidän rauhassa kulkea."

"Otaksun, että meillä on metsää sekä ala- että ylähangalla?"

"Kuinka?"

"Minä tarkoitan vain, että me tämän jälkeenkin saamme pujotella noiden
kirottujen puiden lomitse, kuten tähänkin asti."

"Ei ollenkaan. Nyt te saatte matkustaa veneellä, ja Oswegon rannoilta on
jokeen kallistuvat puut puhdistettu. Me kuljemme myötävirtaan niin pian
kuin suinkin."

"Mutta mikä suojaa meitä mingojen kuulilta, kun kierrämme niemiä tai
kiinnitämme kaiken huomiomme soljuviin aaltoihin?"

"Herra -- Hän, joka on niin monia auttanut suuremmista vaikeuksista.
Monen monta kertaa, kun pääni on ollut menettämäisillään tukan, nahan ja
kaikki, on Hän ollut tukeni ja kilpeni. En ole koskaan lähtenyt
taisteluun ajattelematta tätä suurta ystävää, joka voi taistelussa tehdä
enemmän kuin lukemattomat sotalaumat."

"Totta, totta, siinä voi olla kylliksi metsänkävijälle, mutta me
merimiehet rakastamme aavoja ulapoita yli kaiken emmekä vaivaa aivojamme
turhalla, vaan teemme sen, mikä edessä on välittämättä vedenalaisista
vaaroista, puista ja kallioista."

"Välittämättä Jumalastakaan, sen uskallan sanoa, jos oikein ymmärrän.
Annan sanani siitä, herra Cap, ettei mikään taistelu käy huonommin
siksi, että Herramme on rinnallanne. Katsokaapas Suurta Käärmettä
tuossa. Voitte nähdä puukon arven vasemmasta korvasta pitkin kaulaa. Ei
mikään muu kuin minun pitkän pyssyni kuula olisi pelastanut hänen
päänahkaansa sinä päivänä. Kun mohikaani puristi kättäni ja vakuutti,
että sillä teolla olin ansainnut hänen ikuisen ystävyytensä, sanoin
minä: 'Ei, se oli Herra, joka salli minun oikealla hetkellä suorittaa
vapautustyön, muuten olisit hävinnyt savuna ilmaan.' Tietysti, kun
oikein asiaa ajattelee, minä suoritin sen omalla aseellani. Kun näkee
sotakirveen heilahtavan ystävän pään päällä, saa se jokaisen päättämään
äkkiä ja toimimaan samalla, muutenhan Käärmeen henki olisi samassa
tuokiossa saanut liidellä hänen kansansa onnen maille."

"Tulkaa, tulkaa, Haukansilmä, tämä lörpöttely on yhtä pahaa kuin tulla
nyljetyksi päästä hännäntutkaimeen. Meillä on vain muutamia tunteja
auringon laskuun ja on siis parasta laskea virtoja vilisten niin pian
kuin suinkin. -- Magneetti, ystäväni, etkö sinä jo joudu matkalle?"

Magneetti hätkähti, punastui ja valmistui pikaista lähtöä varten. Hän ei
ollut kuullut tavuakaan äskeisestä keskustelusta, sillä Vesikoira, kuten
nuorta Jasperia useimmiten nimitettiin, oli vallannut koko hänen
huomionsa kertomalla niistä seuduista, joihin hän oli matkalla, hänen
isästänsä, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin lapsena ja elämästä
linnan varustusten suojassa. Huomaamattaan hän oli niin syventynyt
kuuntelemaan toisen vilkasta puhetta, ettei hän ollenkaan välittänyt
vähemmän miellyttävistä asioista. Lähtökiire lopetti keskustelun, ja
hetkessä olivat kaikki valmiit matkaa varten. Ennenkuin he jättivät
paikan, hämmästytti Haukansilmä myöskin opastoverejansa keräämällä
suuren joukon oksia ja heittämällä ne hiillokselle. Joukossa oli paljon
tuoreita oksia ja niistä lähti sangen musta savu.

"Peitä tarkasti jälkemme, Jasper", hän sanoi, "silloin savu hyödyttää
meitä mieluummin kuin vahingoittaa. Jos mingoja on jokukaan tusina
kymmenen penikulman piirissä meistä, niin ainakin muutamia niistä on
vuorilla tai puissa keksiäkseen jostakin savun. Antaa niiden nähdä
savun, se voi tehdä niille hyvää. Ne ovat kyllä tervetulleita tänne
jätteillemme."

"Mutta eikö savu johda niitä jäljillemme?" kysyi nuorukainen, jonka
suojeleva vaisto oli tullut moninkerroin voimakkaammaksi sen jälkeen,
kun hän oli tavannut Magneetin. "Mehän tallaamme melkoisen polun tästä
joelle mennessämme."

"Kuta leveämpi, sen parempi. Sillä päästyämme kerran joelle, on mingojen
mahdoton tietää, minne päin olemme menneet, ylös vai alas. Vesi on ainoa
aine luonnossa, joka voi täydellisesti huuhtoa pois jäljen eikä sekään
aina, jos vainu on kylliksi hyvä. Katsohan, Vesikoira, jos mingot ovat
huomanneet meidät putousten alapuolella, he rientävät tätä savua kohti
ja päättävät luonnollisesti, että ne, jotka kerran ovat lähteneet
kulkemaan vastavirtaan, kulkevat virtaa ylös edelleen. Jos he tietävät
jotakin, tietävät he sen, että linnasta on lähtenyt tiedustelijoita
matkalle. Eikä mingon järki voi ymmärtää sitä, että me huvin vuoksi
olisimme täällä käyneet kääntyäksemme samana päivänä takaisin, vaikka se
huvi olisi voinut maksaa päänahkamme."

"Eivät suinkaan", lisäsi Jasper, joka puheli erillään toisista
Haukansilmän kanssa, kun he olivat matkalla joelle, "he voi tietää
mitään kersantin tyttärestä, sillä hänen tulonsa on pidetty mitä
täydellisimmin salassa."

"Eivätkä he saisi mitään tietääkään", sanoi Haukansilmä astellen
tarkasti Mabelin jälkiin hävittääksensä ne, "ellei tuo suolaveden kala
olisi laukkuuttanut sisarensa tytärtä ympäri metsää kuin mikäkin villi
varsa."

"Hirvenvasa, kai tarkoitat, Haukansilmä."

"Eikös hän olekin kummallinen jääräpää? Minä tulen toimeen sinunlaisesi
merimiehen kanssa, Vesikoira, eikä meillä ole niin suunnatonta eroa,
vaikka toisen mieli tekee vesille ja toisen metsiin. Kuules, Jasper",
kuiskasi metsästäjä nauraen harmittomalla tavallaan, "koetetaanpas hänen
luonnettaan ja annetaan hänen laskea koskista."

"Mutta mitenkäs silloin käy hänen kauniille sisaren tyttärelleen?"

"Hänelle siitä ei ole mitään vaaraa. Hänen täytyy kaikissa tapauksissa
toisten kanssa kulkea rantoja myöten putousten ohi. Mutta sinä ja minä
koettelemme tätä Atlantin elävää. Saamme nähdä, ottaako hänen tuluksensa
tulta, ja hän saa kokea yhden rintamakepposistamme."

Nuori Jasper hymyili, sillä mielellään hän tahtoi olla leikissä mukana,
varsinkin, kun häntä Capin ylimielisyys melkolailla harmitti. Mutta
Mabelin suloiset kasvot, notkea olento ja herttainen hymy olivat kuin
kilpenä, joka suojeli hänen setäänsä ajatellulta kokeelta.

"Ehkäpä kersantin tytär pelästyy", hän sanoi.

"Eikö mitä, jos hänessä on vähänkin isänsä rohkeutta. Ei hän näytä
ollenkaan heikolta astialta. Jätä asia minun huolekseni, Vesikoira, minä
kyllä sen järjestän yksin."

"Et yksin, Haukansilmä. Sinä hukuttaisit molemmat. Jos yksikään koski
lasketaan, täytyy minun olla veneessä."

"Hyvä, siihen kyllä suostun. Poltammeko piipun sovinnon merkiksi?"

Jasper nauroi, nyökkäsi myöntävästi päätään ja niin oli asia päätetty.
Nyt olikin seurue päässyt kanoteille, joihin he melkein äänettöminä
asettuivat.




III LUKU.


    "Ei peltomiestä näillä mailla nähty,
    ei aura muinoin vakojansa luonut;
    vain veden laulu sulosoinnullansa
    on erämaahan vaihtelua suonut;
    ja kuohui kosket, leikki vuoripurot
    ja korkealle kumpus lähteen vesi."

                              _Brayant_.

Kuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä
kapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia,
sillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa,
jota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida
ja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee
kymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu
omituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista
jalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja
vesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan
helmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien
viimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen
rannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi
rannalle työntääkseen veneen vesille.

"Kuule, Jasper", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli
Nuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, "sauvo tässä rannassa venettä
ylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista
mingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne
rannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan,
uskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan."

Jasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos
rannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt
keskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.

Alus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan
matkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja
kantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa
matalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle.
Kaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä
matkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi
ollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli
pitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta
taitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen
jälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he
nyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama
lisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja
painui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä
kauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty
keveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se
näytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta
ihmistä kuin nyt.

Cap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme
oli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan
puolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas
Haukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen
perässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin.
Keskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus
oli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää
suonut suojaa.

Juuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se
oli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin
että vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä
täällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli,
niin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin
pienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on
laulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun
alkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen
mutainen tulvavesi ravitsi "ääretöntä erämaata", kuten Brayantin vilkas
kynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa
luontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut --; villissä
rehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen.
On muistettava, että tämä oli vuonna 175--, siis paljon ennen kuin
hyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New
Yorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä
kaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan
rajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä
Mohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota
olemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu
sotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla
olevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin
Nuolenpään johdolla kuljettava.

"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas", sanoi Haukansilmä,
"jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä
ja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina
kulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä
ole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut
päivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa
kanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana,
vaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä."

Lausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä
taaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää
hänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen
hymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja
suoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.

"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä
erämaan läpi", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin
toinenkin, mutta paljoa suloisemmin.

"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne
marssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo
-- vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai
mingoa."

"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään
puhunut?"

"Hänen _nuori_ ystävänsä -- kersantti on kolmekymmentä vuotta minua
edellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta
minua parempi."

"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä", pisti siihen Cap,
jonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja
enemmän vilkastuvan. "Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte,
eivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa."

Mabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi
päänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen
silmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat
turvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa
pitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten
koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.

"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne
aaltojen loiske rantoja vasten", hän sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Haukansilmä, "se on vain tämä virta, joka
kohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä
alaspäin."

"Onko tässä joessa putouksia?" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen
kasvoilleen.

"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira" -- sillä näin
alkoi Capkin Jasperia nimittää, "eikö olisi parasta kääntää venettä
hiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on
tavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi
kosken pyörteihin."

"Luottakaa meihin, Cap ystävämme", vastasi Haukansilmä. "Me olemme vain
suolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on
totta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä
koetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään."

"Laskea niitä!" huudahti Cap. "Oletteko hullu, mies? Ette suinkaan
uneksikaan, että voisitte laskea koskea tällä kaarnan palalla, joka on
kuin munankuori!"

"Totta kai! Tie käy putousten kautta ja sitä on paljon helpompi kulkea
kuin kantaa venettä ja tavaroita kokonainen penikulma maata pitkin."

Mabel käänsi kalpeat kasvonsa nuoreen peränpitäjään, sillä tuulen leyhkä
toi uudestaan kohinan hänen korviinsa ja se tuntui kerrassaan
kammottavalta, kun sen syyn oli saanut tietää.

"Me laskemme naiset ja intiaanit maihin", huomautti Jasper tyynesti, "ja
me kolme valkoista miestä, jotka kaikki olemme tottuneet vesillä
kulkemaan, laskemme veneen varmasti alas, sillä tämä ei ole ensimmäinen
kerta."

"Ja me luotamme suuresti teidän apuunne, herra merenkulkija", sanoi
Haukansilmä iskien olkansa yli Jasperille veitikkamaisesti silmää,
"sillä tehän olette tottunut näkemään aaltoja ja kuohuja ympärillänne;
ja ilman varman käden apua aallot voisivat viedä kaikki kersantin
tyttären tavarat Ahdin hyviksi."

Cap joutui aivan hämilleen. Ajatus, että hänen täytyisi laskea koski,
oli ehkä vakavampi hänestä kuin niistä, jotka eivät koskaan ole
veneitten kanssa olleet missään tekemisissä, sillä hän ymmärsi luonnon
voiman suuruuden ja ihmisen heikkouden asettaa sen raivoa. Kuitenkin
hänen merimiesylpeytensä esti häntä poistumasta veneestä, kun toiset
kylmästi ehdottivat, että hän jäisi siihen. Mutta kaikesta huolimatta
hän kuitenkin olisi astunut toisten mukana maihin, ellei hänen mieleensä
olisi iskenyt ajatus, että siellä voisi menettää intiaanien kynsissä
päänahkansa, jotavastoin vene tuntui jonkinlaiselta turvapaikalta.

"Mutta kuinkas Magneetin käy?" hän kysyi, sillä hänen sisarensa tyttären
kohtalo tuntui asettavan velvollisuuksia hänen omalletunnolleen. "Emme
suinkaan voi laskea Magneetia maihin, kun vihollis-intiaaneja on
lähettyvillä?"

"Siitä ei pelkoa. Ainoakaan mingo ei tule kosken lähettyville, sillä
siellä niiden pirulliset juonet helposti paljastuisivat", vastasi
Haukansilmä varmasti. "Luontoansa ei voi kukaan kätkeä, ja intiaanin
luontoon nyt kuuluu, että hän ilmestyy sinne, missä häntä vähimmin
odotetaan. Hänestä ei ole pelkoa avoimilla teillä. Hän hyökkää
kimppuunne silloin, kun ette ole valmistunut häntä kohtaamaan ja se
lurjus kyllä pettää teidät kerran tavalla tai toisella. -- Käännä
rantaan, Vesikoira, ja laskemme kersantin tyttären tuon kaatuneen hongan
rungolle, jolloin hän pääsee maalle ihan kuivin jaloin."

Jasper noudatti tätä kehoitusta, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki
muut, paitsi Haukansilmä ja molemmat merimiehet, lasketut maihin.
Ylpeydestään huolimatta Cap olisi mielellään seurannut heitä, mutta hän
ei tahtonut osoittaa niin suunnatonta heikkoutta sisäjärven purjehtijain
läsnäollessa.

"Kunniani kautta vakuutan", hän sanoi maihin nousseitten lähtiessä
liikkeelle, "etten pidä tätä ihmeellisempänä kuin muutakaan
metsäpuroissa soutelemista. Ei siinä nyt kovin suurta merimiestaitoa
tarvitse, jos laskee muutaman jalan korkuisesta putouksesta, missä
suurin tolvanakin voi onnistua yhtä hyvin kuin kokeneinkin merimies."

"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia", keskeytti Haukansilmä,
"sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille
mahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria
vasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle,
niin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme
vaikeista paikoista. -- Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse
teräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi
pitää muuna kuin matkustajana."

Hänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja
vavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä
vaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen
Vesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen
veneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi
kalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta
pidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän
oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi
liikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä
tapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja
tuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja
katseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa
leijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä
polvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen
tarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä
kohden parhaiten voisi laskea.

"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen", mutisi Haukansilmä
--"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja
sitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo."

Vesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti
putousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi.
Tällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi
turvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen
pauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä
voimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva
elementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki
esineet pienimpiin aineosiinsa.

"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!" hän huudahti voimatta enää salata
kauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.

"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa", vastasi Haukansilmä katsoen
häntä iloisesti nauraen. -- "Pian olemme kosken alla. Kevennä perää,
poikaseni, perä pystympään!"

Loppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi
melallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli
olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas,
näki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti
aalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen
huomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui
putouksen alla olevaan suvantoon.

Haukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti
tinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä,
joka matkan varrella oli veneeseen tullut.

"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä
olen -- sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän
kymmenellä."

"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli
vaikea ohjata oikein venettä", sanoi Jasper vakavasti.

"Se voi olla niin -- ei epäilystä, että se _on_ niin, koska sinä sen
sanot -- mutta minä olen nähnyt sinun laskevan kymmenellä."

Capilta pääsi nyt voimakas helpotuksen huokaus. Hän koetteli tukkaansa
varmentuakseen siitä, että tämä erinomainen kalleus oli vielä jäljellä
ja sitten kääntyi katsomaan taaksensa saadakseen selville, missä
hirveässä vaarassa hän oli juuri ollut. Hänen hämmästyksensä saattaa
helposti ymmärtää. Pystysuorat putoukset saattoivat olla kymmenen tai
kaksitoista jalkaa, mutta keskellä oli vesi syövyttänyt kallioon kapean
uoman, joka teki noin neljänkymmenenviiden asteen mutkan. Tästä
kauheasta putouksesta vene oli tullut alas kalliokielekkeitten,
kaatuneitten puunrunkojen ja vaahtopatsaitten välitse. Hirveällä
voimalla vesi oli veneen kuohujen ja pyörteitten yli vienyt, mutta
tottumattomasta se tuntui kerrassaan mahdottomalta. Veneen tavaton
keveys teki sen kuitenkin mahdolliseksi, sillä varman silmän ja
voimakkaan käden ohjaamana se oli lentänyt aallon harjalta toiselle kuin
höyhen ja sivuuttanut vaahtopatsaat, niin että tuskin kiiltävä sivu oli
kastunut. Tuli vain karttaa muutamia kallioita ja pitää oikea suunta,
kuohuva koski teki kaiken muun.

Voi sanoa, että Cap oli hämmästynyt ja oli vähällä ilmaista tunteensa.
Hän suorastaan pelkäsi, sillä merimiehillä on synnynnäinen kunnioitus
kallioita ja luotoja kohtaan eikä hän voinut olla ihailematta tämän
reippaan laskijan taitoa ja rohkeutta. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua
julki tunteitansa, sillä silloin hänen olisi täytynyt antaa tunnustusta
sisäjärvien purjehtijoille. Kun hän rykästellen oli puhdistanut
kurkkunsa ja päästi kielensä valloilleen, kaikui hänen sanoissaan
entinen mahtava ylemmyys.

"Teidän taitonne kulkea jokia on melkoinen, herra Vesikoira, enkä voi
kieltää, että tällaisten putousten laskeminen vaatii suurta taitoa. Olen
kuitenkin tavannut joitakin rahtilaivan ohjaajia, jotka voisivat laskea
yhtä hyvin, kun vain vähän tutustuisivat reittiin."

"Se ei riitä, herra merimies", sanoi Haukansilmä. "Ei riitä, että tuntee
vain reitin; laskijalla täytyy olla voimaa ja taitoa ohjata venettä
oikein ja karttaa kallioita. Koko seudulla ei ole toista miestä, joka
voisi laskea Oswegon koskia jonkinlaisella varmuudella, vaikkakin jotkut
ovat silloin tällöin yrittäneet. En minäkään Jumalan avutta voisi sitä
tehdä. Tarvitaan Jasperin tarkka silmä ja voimakas käsi, jos aiotaan
säilyttää matkustaja kuivana. Neljätoista kaukalollista, mitä se nyt on,
vaikka olisinkin suonut, että olisi päästy kymmenellä, kun ajattelen,
että kersantin tytär oli katsomassa."

"Mutta oikeastaan te ohjasitte venettä; te sanoitte hänelle, mihin
kääntää ja miten ohjata."

"Tein sen inhimillisestä heikkoudesta. Siinä ilmeni taas valkoihoisen
luonne. Katsokaas, jos Käärme olisi ollut veneessä, hän ei olisi
lausunut sanaakaan. Intiaani osaa hillitä kieltään, mutta me valkoiset
luulemme aina olevamme viisaampia kuin kanssaihmisemme. Olen koettanut
päästä tästä heikkoudesta, mutta ottaa aikaa, ennenkuin saa juuritetuksi
puun, joka on kasvanut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta."

"Itse asiassa, koko juttu ei ole kovin suurenarvoinen, jos saan suoraan
lausua ajatukseni. Se on jokseenkin samaa kuin laskea Lontoon sillan
alitse: saa hieman vaahtoa silmilleen. Sen tekevät sadat ihmiset joka
päivä, vieläpä hienoimmat naisetkin. Onpa itse hänen majesteettinsa
kuningaskin tuon matkan tehnyt."

"Vaikkapa niin! Mutta minä en vain haluaisi hienoja naisia enkä hänen
majesteettiaan kuningasta -- Jumala häntä suojelkoon -- veneeseen, kun
laskemme näitä koskia, sillä yksi ainoa veneen leveys väärään ja koko
yritys on tuhottu. -- Kuulepas, Jasper, meidän täytyy laskea Capin
kanssa myöskin Niagara, että hän saisi nähdä, mitä täällä rajamailla
voidaan tehdä."

"Hitto vie! Nyt te, Haukansilmä, laskette leikkiä. Ihan mahdotonta on
tällaisella kaarnaveneellä laskea siitä mahtavasta putouksesta."

"Eläissänne ette ole suuremmin erehtynyt kuin nyt, herra Cap. Mikään ei
ole sen helpompaa, ja monta venettä olen omin silmin nähnyt laskevan
siitä. Jos me molemmat elämme, niin toivon voivani vakuuttaa teille,
että sen voi tehdä. Omasta puolestani luulisin, että suurinkin laiva
voisi siitä purjehtia, jos se vain voitaisiin ohjata oikealta kohdalta."

Cap ei nähnyt sitä katsetta, jonka Haukansilmä ja Jasper vaihtoivat ja
hän istui hetkisen ihan hiljaa, sillä, totta puhuaksemme, hän ei ikinä
pitänyt mahdollisena laskea Niagaraa alas yhtä vähän kuin kulkea ylös.

Juuri nyt koko seurue saapui sille paikalle, johon Jasper oli pensaihin
piilottanut oman veneensä, ja nyt he jakaantuivat siten, että Cap,
Jasper ja Mabel kävivät toiseen ja Haukansilmä ja Nuolenpää vaimoineen
toiseen. Mohikaani oli jo jokiäyrästä myöten kulkenut alaspäin etsien
heimonsa koko tarkkuudella vihollisen jälkiä.

Mabelin poskien väri ei tahtonut palata, ennenkuin vene joutui uudestaan
virtaan, jossa se virran ja Jasperin airojen yhteistyöstä vilkkaasti
mennä lekotteli kohti päämäärää. Hänen seuratessaan kosken laskua oli
kauhistava jännitys kokonaan masentanut hänen rohkeutensa; mutta vaikka
pelko oli ollut suuri, oli kuitenkin hänen ihastuksensa ollut vieläkin
suurempi, kun hän oli katsellut, miten nuorukainen varmalla kädellä
johti venettä kuohujen läpi. Totta puhuaksemme, paljon vähäisempi
rohkeuden näyte olisi voinut hänen ihastuksensa herättää kuin se
Jasperin tyyni ja arvokas tapa, jolla hän suoritti tämän sankarityönsä.
Hän seisoi aivan suorana, välittämättä veneen heilumisesta. Rannalta
katsoen oli ollut suurenmoista nähdä, kun vene näytti suoraan syöksyvän
kalliota kohden, mutta ihan viime hetkellä muutti suuntaa ja pelastui,
vaikka kuohujen välistä silloin tällöin vilahteli ruskea kallio, eikä
luullut missään kohden löytyvän vaaratonta laskutietä. Kieli ei aina voi
kertoa, mitä silmä näkee, ja pelostaan huolimatta Mabel näki näytelmän,
joka haihtumattomaksi jäi hänen sieluunsa. Uljaana siinä esiintyi
liikkumaton perämies keikkuvassa veneessä. Mabelin valtasi ihmeellinen
tunne, joka niin lujasti sitoo naisen mieheen, ja se yhä lisääntyi, kun
hän tunsi huoletta voivansa luottaa toisen taitavaan huolenpitoon.
Siksipä hän ensi kerran Fort Stanwixista lähtemisensä jälkeen istui ihan
levollisena hauraassa veneessä, jolla hän matkusti. Kun nyt toinen vene
solui hänen veneensä rinnalle ja Haukansilmä istui häneen päin,
joutuivat Cap ja Mabel hänen kanssaan pitämään keskustelua vireillä,
sillä Jasper puhui harvoin mitään, ellei häneltä suorastaan kysytty,
vaan näytti nyt tarvitsevan koko tarmonsa veneen kuljettamiseen, vaikka
se tavallisesti ei tuottanut hänelle vähintäkään huolta.

"Tunnemme liian hyvin naisten luonnetta vaatiaksemme kersantin tytärtä
laskemaan koskea kanssamme", sanoi Haukansilmä katsoen Mabeliin samalla
kun puhui hänen enolleen, "vaikkakin on joskus tehnyt mieleni viedä
muutamia heikomman sukupuolen edustajia nauttimaan tästä huvista."

"Mabel on arka, kuten äitinsäkin" vastasi Cap, "ja teitte oikein,
ystäväni, kunnioittaessanne hänen heikkouttaan. Teidän tulee muistaa,
ettei lapsi ole koskaan purjehtinut meriä."

"Ei suinkaan; sitä ei ollenkaan voinut huomata. Teidän omasta
pelottomuudestanne ainakin kuka hyvänsä olisi voinut nähdä, etteivät
tuollaiset pikku tapaukset saa teitä järkkymään. Kerran minä laskin
samasta koskesta muutaman vekkulin kanssa ja juuri, kun olimme
parhaimmassa putouksessa, hän hyppäsi pois veneestä; voimme ajatella
miten siinä voi käydä."

"Kuinkas poikaparalle kävi?" kysyi Cap oikein tietämättä, miltä kannalta
ottaa toisen kertomus, joka oli niin kuiva ja yksinkertainen, että joku
tyhmempi kuulija kuin vanha merimies olisi pitänyt sitä aivan
mahdottomana. "Kun on kerran laskenut samasta paikasta, voi ymmärtää
hänen kohtalonsa."

"Hän oli _parka_ kuten sanoitte ja sen lisäksi hän oli huono rajaseudun
asukas, vaikka oli tullut tänne näyttämään taitoansa meille moukille.
Kuinka hänelle kävi? Hän meni suinpäin alas kuin kirkon tornista lentävä
väkkärä."

"Joka on hypännyt pois veneestä", keskeytti Jasper hymyillen, vaikka hän
ilmeisesti tahtoikin unohtaa koskenlaskun mieluummin kuin hänen
ystävänsä.

"Poika on oikeassa", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin
silmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein
koskivat toisiinsa, -- "hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole
sanonut meille, mitä ajattelette laskustamme."

"Se oli rohkea ja vaarallinen", sanoi Mabel. "Katsellessani sitä
toivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se
on ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin."

"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen
silmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun
kehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen
lajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi
sellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän
laskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin
katsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen
hänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen."

Mabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin
kauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan
kuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat
ilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.

"Meidän oli parasta laskea", lisäsi Haukansilmä, "oikeastaan ihan pakko.
Jos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme
menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun
epäilette mingojen vehkeitä."

"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat
joutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle."

"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa
muutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut
kyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme
turvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. --
Jasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla -- tarkoitan kalliolla
-- seisoo?"

"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita
minä en ollenkaan ymmärrä."

"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo,
että laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen
rohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme.
Rohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten
värimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta
seuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät
turvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni
valheeksi."




IV LUKU.


    "Missä taide ei luonnolle vaadi sääntönä olla,
    siellä villiruusut tuoksuu,
    keijut kisaa nurmikolla."

                                     _Spenser_.

Putousten alapuolella Oswego on vilkasjuoksuinen virta, aivan
toisenlainen kuin yläpuolella. Toisin paikoin se vyöryy syvänä ja
rauhallisena, mutta paikoitellen se muodostaa vuolaita virtoja ja
karikoita; ja tänä kaukaisena aikana, jolloin kaikki täällä oli
sellaista kuin luonto oli muodostanut, ei muutamista paikoista
kulkeminen ollut myöskään vaaroja vailla. Veneen kuljetus täällä vaati
sangen vähän vaivaa lukuunottamatta niitä virtavia paikkoja, joissa
kuohut ja salakalliot vaativat suurempaa huolta. Mutta tuli kuitenkin
olla aina varuillaan; taidolla ja voimakkaalla kädellä saattoi kyllä
helposti torjua vaarat. Mohikaani tunsi kaikki nämä seikat ja siksi hän
oli viisaasti valinnut tämän tyynen paikan, jossa tahtoi veneet
pysäyttää ilman vaaraa ja neuvotella tovereittensa kanssa.

Heti kun Haukansilmä oli huomannut punaisen ystävänsä merkit, hän
voimakkaalla aironvedolla käänsi veneensä kokan rantaa kohden ja käski
Jasperin seurata. Pian laskivat veneet lähelle rantaa veden päällä
riippuvien pensaitten alle, kaikki noudattaen täydellistä hiljaisuutta,
toiset säikähdyksestä, toiset taas totutusta varovaisuudesta. Kun
matkustajat saapuivat lähelle intiaania, hän viittasi heitä pysähtymään,
ja sitten hänellä ja Haukansilmällä oli lyhyt, mutta vakava keskustelu.

"Ei suinkaan päällikkö pidä kaatuneita puita ja kantoja vihollisina",
huomautti valkoinen mies punaiselle toverilleen, "miksi hän on sitten
käskenyt meidän pysähtyä?"

"Mingoja kuljeksii täällä metsissä."

"Niinhän me olemme näinä päivinä otaksuneetkin. Tietääkö päällikkö
niistä jotakin lähemmin?"

Mohikaani ei virkkanut mitään, vaan näytti kivestä tehtyä piippua.

"Se oli tuoreilla jäljillä, jotka näyttivät menevän linnalle päin", näin
rajaseutulaiset nimittivät kaikkia sotilaallisia varustuksia, olivatpa
ne sitten miehitettyjä tai eivät.

"Tuota piipunkoppaa nyt on voinut joku sotamieskin käyttää. Hyvin monet
tupakoivat punanahkojen piipuilla."

"Katso", sanoi Käärme ojentaen löytämänsä kopan ihan ystävänsä eteen.

Koppa oli tehty vuolukivestä ja kaiverrettu suurella huolella ja
kunnioitettavalla taidolla. Sen keskelle oli risti kaiverrettu
sellaisella tarkkuudella, ettei sen merkityksestä jäänyt epäilykselle
sijaa.

"Tuo on pirullista ja jumalatonta", sanoi Haukansilmä, joka tunsi
ääretöntä kammoa tätä pyhän vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin
näillä main. Siihen liittyi läheisesti vielä se harhaluulo, että se,
joka on uskoa vaihtanut ja siten luopunut heimostaan, on kerrassaan
hylkiö ja kaikkia siveellisiä tunteita vailla, "ei ainoakaan intiaani,
joka ei ole seurustellut Canadan viekkaitten munkkien kanssa,
uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille,
että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen
mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan peloittavaa
jumalattomuuttaan. Oliko jälki tuore, Chingackgook?"

"Tupakka paloi vielä, kun minä sen löysin."

"Pitäkäämme siis varamme, päällikkö. Missä jäljet ovat?"

Mohikaani osoitti paikkaa tuskin sadan kyynärän päässä heistä.

Asia alkoi näyttää hyvin arveluttavalta, ja molemmat pääjohtajat
neuvottelivat erillään muista useita minuutteja, jonka jälkeen he
jättivät joen äyrään ja lähestyivät osoitettua paikkaa ja tutkivat
jälkiä tavattomalla huolella. Tämä tarkastelu vei ehkä neljännestunnin,
jonka jälkeen valkoinen mies palasi yksinään, kun taas hänen punainen
ystävänsä katosi metsään.

Haukansilmän kasvojen ilme oli tavallisesti rauhallinen ja
teeskentelemättömän rehellinen, johon sekaantui suuri määrä varmaa
itseluottamusta. Siksipä jokainen tunsi olevansa turvassa, jos kerran
Haukansilmä oli luvannut pitää hänestä huolta. Mutta nyt levottomuus
heitti hänen kasvoilleen varjon, joka peloitti koko seuruetta.

"No, mitäs kuuluu, herra Haukansilmä?" kysyi Cap alentaen voimakkaan ja
syvän bassonsa hiljaiseksi kuiskaukseksi, joka paremmin sopi erämaan
vaaroihin. "Onko vihollinen asettunut sataman ja meidän välillemme?"

"Mitä?"

"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen
katkaista meiltä tien päämääräämme?"

"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä
en tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin
kriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en
ymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että
vain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin
tuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista
paholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta,
ovat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän
tirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit
viheltelevät."

"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia
paukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire."

"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä
rintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä,
siinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua
mingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja
kallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä
vaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen
paikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä
mikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä
joen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään
pelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas
ylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin
ei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla
kaukana joen mutkassa, yläpuolellamme -- samalla puolen jokea kuin me?"

"Tuonko kaatuneen hongan luona?"

"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne
jättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu
houkuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme
niille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja
näillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia
vihollisiakin."

"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä", sanoi Jasper hypäten veneestä
rannalle, "kymmenessä minuutissa tuli on tehty."

"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta", sanoi toinen
nauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. "Kun halutaan saada sankka
savu, auttaa siinä parhaiten vesi."

Nuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei
toinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue
valmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin
Jasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin
verkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas
lähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää
mainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet
olivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.

"Siellähän savu nouseekin!" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan
huojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. "Hyvä
taula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean.
Toivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta,
koska se hyödyttää meitä kaikkia."

"Liian paljon savua, liian paljon viisautta", sanoi Nuolenpää lyhyesti.

"Se olisi ihan totta, tuskaroora, elleivät mingot tietäisi, että näillä
main on sotamiehiä, jotka pysähdyspaikoissa ajattelevat enemmän
päivällistänsä kuin viisaussääntöjä, jotka suojaavat niitä vihollisilta.
Ei, ei, antaa pojan vain kasata riojansa, se kyllä menee
skotlantilaisten tai Irlannin rosvojen laskuun, sillä ne välittävät
enemmän puurostansa ja perunoistansa kuin intiaanien viekkaudesta ja
pyssyistä."

"Minä muistan usein kaupungeissa kuulleeni, että sotamiehet näillä main
ovat oppineet sotajuonet vihollisiltansa", sanoi Mabel, "ja menettelevät
yhtä kavalasti kuin punanahatkin."

"Ei läheskään. Kokemus tekee ne vain vähän viisaammiksi; ja he
viheltävät, laulavat ja meluavat täällä metsissä, kuten tekivät
kotiseutujensa puistoissa, joista he kaikki lakkaamatta haluavat puhua.
Yhden ainoan punanahan luonteessa on enemmän viekkautta kuin
kokonaisessa rykmentissä vesistön toisella puolella -- sitä minä kutsun
metsien viisaudeksi. Mutta nyt siellä on savua liiaksikin; meidän täytyy
hakea vielä parempi suojapaikka. Poika on kantanut kaiken joen veden
tuleensa, ja mingot pian luulevat, että koko rykmentti on liikkeellä."

Puhuessaan Haukansilmä johti veneensä pois pensaista, joiden väliin oli
pysähdytty ja parissa minuutissa savu ja puut katosivat näkyvistä.
Onneksi joessa oli pieni lahdelma, johon vihdoin molemmat veneet
melottiin.

Parempaa piilopaikkaa ei olisi voinut löytää. Pensaat olivat tiheät ja
riippuivat lahdelman yllä muodostaen täydellisen lehtikatoksen. Lahden
pohjassa oli hietikkoranta, johon kaikki mukavuuden vuoksi veneestä
astuivat, eikä heitä voinut nähdä muualta kuin pieneltä alalta joen
toiselta puolen. Vähän oli kuitenkin syytä pelätä, että heidät sieltä
huomattaisiin, sillä viidakko oli tavallista tiheämpää ja maa niin
märkää ja liejuista, että siellä oli hyvin vaikea kulkea.

"Tämä on mainio piilo", sanoi Haukansilmä, kun oli tuntijan silmällä
paikkaa tarkastellut, "mutta se täytyy tehdä vieläkin turvallisemmaksi.
Parahin Cap, minä en pyydä teiltä mitään muuta, kuin että pysytte ihan
hiljaa ja rauhallisena, kuten merta purjehtiessanne olette tottunut; me
tuskarooran kanssa teemme varustuksia pahan päivän varalle."

Opas meni intiaanin kanssa syvemmälle pensaihin, joista he leikkasivat
muutamia vesoja lepistä ja muista pensaista tarkasti pitäen huolta,
ettei vähintäkään ääntä kuulunut. Näiden vesojen tyvet työnnettiin
syvälle mutaan joen puolelle veneistä, ja kymmenessä minuutissa oli
laitettu täydellinen suojus heidän ja vaarallisen paikan välille.
Haukansilmä oli pannut kaiken taitonsa ja tarmonsa tämän suojuksen
laittamiseen. Hän oli etsinyt mutkaisia vesoja -- joita tällaisesta
paikasta helposti löytää -- ja pystyttänyt sillä tavalla, että ne
näyttivät kasvaneen jokiäyräästä ja aluksi painuneen veteen, mutta kun
ne janosivat valoa, ne kohottivat latvansa vedenpinnan yläpuolelle.
Lyhyesti: työ oli tehty niin, että vain se, joka paikan hyvin ennestään
tunsi, olisi voinut ajatella omituisen muutoksen tapahtuneen.

"Tämä on parhain piilo, missä milloinkaan olen ollut", sanoi Haukansilmä
nauraen hiljaisella tavallaan palatessaan ulkoa tarkastamasta työtään.
"Lehdet meidän puissamme ovat ihan samanväriset kuin näissä, jotka
riippuvat päämme päällä, eikä tarkinkaan silmä voi erottaa istutettuja
ja luonnollisia puita. Hyst! Tuolla tulee Vesikoira kahlaten, kuten
järkevä poika ainakin peittääkseen veteen jälkensä. Nytpä saamme nähdä,
kelpaako piilomme johonkin vai ei."

Jasperhan sieltä todellakin tuli suoritettuaan määrätyn työnsä. Kun hän
ei löytänyt veneitä, arvasi hän, että ne on laskettu joen polven taakse,
pois tulen näkyviltä. Kun hän oli tottunut varovaisuuteen, astui hän
nytkin veteen, ettei jättäisi jälkiä siitä, mistä toiset olivat
lähteneet, sinne, mihin he nyt olivat piiloutuneet. Jos nyt Canadan
intiaanit palaisivat jälkiänsä myöten ja huomaisivat Haukansilmän ja
Käärmeen jäljet rannalta heidän polulleen, he luonnollisesti seuraisivat
niitä rantaan. Mutta siihen johtolanka loppuisikin, sillä veteen ei jää
mitään jälkiä. Nuorukainen kahlasi polvea myöten vedessä kulkien
hitaasti pitkin joen rantaa ja tarkasti etsien sitä paikkaa, johon
veneet olivat kätketyt.

Piilossa-olijoilla oli se etu, että he saattoivat monesta paikasta
kurkistella oksien välitse ja nähdä, mitä tapahtui, mutta etsijällä sitä
etua ei ollut. Ne, jotka piilostaan katselivat hänen liikkeitään,
saattoivat huomata, että hän ei ollenkaan aavistanut, mihin Haukansilmä
seurueineen oli piilottautunut. Päästyään niemen taakse, johon ei hänen
laittamaansa savua yläjuoksulta näkynyt, nuorukainen pysähtyi ja alkoi
suurella huolella rantoja tutkia. Sitten hän kahlasi edelleen muutamia
askeleita ja taas pysähtyi jatkamaan tutkistelujansa. Vesi oli
tavallista alempana ja siksi hän helposti pääsi edelleen, kunnes tuli
niin lähelle taiteellisia istutuksia, että olisi kädellään voinut koskea
niihin. Vieläkään hän ei mitään huomannut ja aikoi juuri kulkea ohi, kun
Haukansilmä taivutti vesoja syrjään ja hiljaisella äänellä kehoitti
häntä astumaan sisään.

"On tämä kuitenkin kohtuullisen hyvä", sanoi Haukansilmä nauraen,
"vaikkakin kalpeanaaman ja punanahan silmillä on yhtä suuri ero kuin
tavallisilla silmälaseilla ja kiikarilla. Lyön vetoa vaikka mistä, että
kokonainen rykmentti kersantin sotamiehiä voisi marssia linnamme ohi
huomaamatta keppostamme. Mutta jos mingot kulkevat jokirantaa, kuten
Jasper, niin olen todellakin huolissani istutuksieni vuoksi. He voivat
huomata ne yli joenkin eivätkä jätä huomioitaan hyväkseen käyttämättä."

"Ettekö luule, herra Haukansilmä, että meidän olisi viisainta kaikesta
huolimatta lähteä matkalle heti", sanoi Cap, "ja laskea myötävirtaan
niin pian kuin suinkin otettuamme selon, että lurjukset ovat siirtyneet
yläpuolellemme? Ikäväksi käy makailla täällä ja tuijotella tähtiin."

"Minä en halua hievahtaa paikaltani kersantin suloisen tyttären kanssa,
ennenkuin olen saanut tietoja Käärmeeltä, en, vaikka luvattaisiin kaikki
ruuti, mitä alapuolellamme olevan linnan varastoissa säilytetään. Siitä
seuraisi varma vankeus tai varma kuolema. Toinen asia olisi, jos tämä
nuori neiti voisi kulkea viidakkojen kautta, kuten vanha hirvi; silloin
mahdollisesti aamuun mennessä voisimme päästä linnalle, mutta siihen hän
on liian hento."

"Sen me teemme", sanoi Mabel hypähtäen ylös äkillisessä innostuksen
puuskassa, "minä olen nuori ja vankka ja tottunut ponnistuksiin. Minä
kyllä kykenen siihen kuin enokin. Älköön kukaan pitäkö minua esteenä. En
voi sietää sitä ajatusta, että te kaikki joudutte hengenvaaraan minun
tähteni."

"Ei, ei, ystäväni; emme suinkaan pidä teitä esteenä, vaan pidämme
itsemme onnellisina, että saamme teille ja kelpo kersantille tehdä
palveluksen, vaikkapa se näyttäisikin hieman vaaralliselta. Etkös
sinäkin, Jasper-veikko, ajattele samoin?"

"Palvella häntä, totta kai!" sanoi Jasper lämpimästi, "mikään voima ei
saa minua hylkäämään Mabel Dunhamia, ennenkuin hän turvassa lepää isänsä
sylissä."

"Oikein sanottu, poikaseni, -- miehekkäästi ja rehellisesti sanottu, ja
minä yhdyn siihen sanoin ja töin. Ei, ei, te ette ole ainoa sukupuolenne
edustaja, jonka olen johtanut erämaan läpi, eikä kenellekään,
lukuunottamatta yhtä, ole sattunut mitään harmia. -- Se olikin
surullinen päivä enkä toivo toista sellaista koskaan näkeväni."

Mabel katsoi toisesta puolustajastaan toiseen, ja hänen kauniit silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä. Ystävällisesti hän ojensi toisen kätensä
toiselle ja vastasi, vaikka ääni alussa värisi: "Minulla ei ole oikeutta
saattaa teitä vaaraan. Minun rakas isäni kiittää teitä, minä kiitän
teitä ja hyvä Luoja palkitsee, mutta älkäämme jääkö tähän vaaralliseen
paikkaan kauemmaksi kuin on välttämätöntä. Minä voin kävellä pitkälti ja
olen usein kulkenut penikulmia vain huvittaakseni tyttömäistä
mielikuvitustani; enkö sitä nyt tekisi elämäni -- ei, teidän jalon
elämänne vuoksi?"

"Hän on uskollinen sielu, Jasper", sanoi Haukansilmä pitäen tytön kättä
omassaan, kunnes naisellinen kainous vaati tätä vetämään sen takaisin,
"ja äärettömän rakastettava! -- Me tulemme raa'oiksi ja myöskin
kovasydämisiksi täällä metsissä, Mabel; mutta teidänlaisenne olennon
näkeminen herättää uudestaan meidän parhaimmat tunteemme ja tekee meidät
hyviksi lopuksi iäksemme. Uskallan väittää, että Jasper tässä sanoo
samaa, sillä eläen, kuten minäkin metsissä, poika harvoin näkee Ontarion
rannoilla teidänlaistanne olentoa, joka hellyttäisi hänen sydäntään ja
opettaisi häntä noudattamaan sen parhaimpia vaatimuksia. Sanopa nyt,
Jasper, suoraan, eikö asia ole niin."

"Saadaksenne vastauksen kysymykseen, löydättekö jostakin sellaisen tytön
kuin Mabel Dunham", vastasi nuorukainen ritarillisesti ja hänen
rehellisille kasvoilleen kohosi ilme, joka ilmaisi hänen ajatuksensa
kaunopuheisemmin kuin sanat, "ei teidän tarvitse etsiä vain metsistä ja
meriltä, vaan saatte mennä ritarilinnoihin ja kaupunkeihin."

"Paras olisi ehkä kuitenkin jättää veneet ja lähteä heti jalan
liikkeelle", keskeytti Mabel kiireesti, "minä tunnen, ettemme tässä ole
kauemmin turvassa."

"Te ette voi sitä tehdä -- ette millään muotoa. Täytyisi kulkea läpi
viidakkojen, yli murrokkojen ja vetelien soiden enemmän kuin
kaksikymmentä penikulmaa pimeässä. Tällainen joukko polkee laajan polun,
ja meidän täytyisi taistellen avata tiemme linnakkeelle. Meidän täytyy
odottaa mohikaania."

Kun metsänkävijä, johon kaikki täydellisesti luottivat, oli lausunut
nämä sanat, ei kukaan enää virkkanut sanaakaan tästä asiasta. Koko
seurue hajosi nyt pieniin ryhmiin: Nuolenpää istui vaimoineen pensaitten
alla ja keskusteli kuiskaavalla äänellä -- tai oikeammin hän yksin puhui
ja vaimo vastaili vain lyhyesti ja kainosti, kuten oikea villin vaimo
ainakin. Haukansilmä ja Cap istuutuivat toiseen veneeseen kertoen
ihmeellisistä seikkailuistaan mailla ja merillä, kun taas Jasper ja
Mabel asettuivat toiseen oppien ymmärtämään toisiansa yhden ainoan
tunnin kuluessa paremmin kuin kokonaisessa vuodessa toisissa
olosuhteissa. Huolimatta vihollisista ja uhkaavasta vaarasta aika kului
tavattoman nopeasti, niin että nuoret aivan hämmästyivät, kun Cap
huomautti, kuinka kauan he siinä olivat istuneet.

"Kun voisi edes tupakoida, veli Haukansilmä", huomautti vanha merimies,
"hytti olisi ihan erinomainen, sillä antaaksenne etsiville paholaisille
kyllin työtä, olette ankkuroinut laivat sellaiseen paikkaan, ettei
kuunsädekään voi sinne tunkeutua. Ainoa ikävyys on, ettei saa polttaa
piippuansa."

"Pieninkin tupakan savu kavaltaisi meidät heti paikalla. Mitä meitä
hyödyttäisi se, että olemme piiloutuneet mingojen silmiltä, jos me
heidän nenälleen ilmoittaisimme, mistä meidät löytää? Ei, ei; hillitkää
himoanne ja ottakaa oppia punanahasta, joka voi paastota kokonaisen
viikon saadakseen edes yhden ainoan päänahan. Etkö kuule mitään,
Jasper?"

"Suuri Käärme tulee."

"Katsokaammepa, näkevätkö mohikaanin silmät paremmin kuin erään pojan,
joka kahlasi rantaa pitkin."

Mohikaani tuli samalta suunnalta kuin Jasperkin. Mutta sen sijaan, että
olisi kulkenut suorana, hän melkein ryömi ihan joen äyrään suojassa,
niin ettei häntä voinut ollenkaan nähdä joen yläjuoksulta. Näin hän
pysyen itse piilossa saattoi tarkasti nähdä kaikki, mitä lähettyvillä
tapahtui.

"Käärme näkee intiaanit!" kuiskasi Haukansilmä. "Yhtä varmasti, kuin
olen valkoinen kristitty ihminen, voin väittää, että ne ovat antaneet
narrata itseänsä ja nyt kieppuvat tulen ympärillä!"

Hän nauroi äänettömästi ja sydämellisesti tämän lausuttuaan ja nykäisi
Capia kyynärpäällään; sitten he kaikki tarkasti seurasivat täydellisen
hiljaisuuden vallitessa Chingackgookin liikkeitä. Kymmenen minuutin ajan
seisoi mohikaani yhtä hiljaa kuin jalkojensa alla oleva kallio. Sitten
näytti kuin jotakin hyvin mielenkiintoista olisi ilmestynyt hänen
näkyviinsä, sillä hän äkkiä painautui kokoon, tutki tavattomalla
huolella joen rantaa, jonka jälkeen hän äkkiä lähti rantaa alas,
tarkasti sotkien jälkensä veteen. Ilmeisesti häntä vaivasi tavaton
levottomuus, sillä usein hän katsoi taaksensa, mutta tutki taas
terävillä silmillään jokaista rannan pensasta, josta luuli löytävänsä
piilotetut veneet.

"Kutsukaa hänet sisään", kuiskasi Jasper voimatta enää hillitä
uteliaisuuttansa, "kutsukaa hänet sisään, ennenkuin on liian myöhäistä.
Katsokaa, nyt hän pian menee ohitsemme!"

"Ei niin, ei vielä, poika; ei ole mitään hätää", vastasi hänen
toverinsa, "muuten voisi Käärme alkaa kiemurrella. Jumala meitä
auttakoon ja opettakoon meille viisautta! Uskon varmasti, että
Chingackgook, jonka näkö on yhtä erehtymätön kuin koiran vainu, näkee
meidät, mutta ei _tahdo_ löytää tekemäämme pakopaikkaa."

Tämä viimeinen otaksuma näyttäytyi toki ennenaikaiseksi, sillä tuskin
olivat sanat lausutut, kun intiaani, joka todellakin oli kulkenut
muutamia askeleita ohi, äkkiä pysähtyi, tutki tarkasti istutettuja
pensaita, astui muutamia askeleita taakse päin ja taivuttaen
huolellisesti pensaita kumartui alas ja ilmestyi toisten joukkoon.

"Missä ovat mingot?" sanoi Haukansilmä heti, kun hänen ystävänsä joutui
niin lähelle, että häneltä voi kysyä.

"Irokeeseja", vastasi intiaani lyhyesti.

"Yhtä hyvä -- yhtä hyvä; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit -- tai
raivottaret -- kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä
minä kutsun mingoiksi. Tule tänne, päällikkö, ja keskustelkaamme
järkevästi."

Kun heidän salainen neuvottelunsa loppui, kääntyi Haukansilmä
tovereihinsa, ilmaistakseen heille, mitä itse oli saanut tietää.

Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä kappaleen matkaa linnalle
päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin tekemän savun ja heti paikalla
kääntyivät ympäri. Silloin uhkasi Chingackgookia suuri vaara tulla
nähdyksi ja hänen täytyi päästä piiloon siksi aikaa, kun joukko kulki
ohi. Hänen onnekseen olivat villit niin innoissaan uuden keksintönsä
vuoksi, etteivät kiinnittäneet tavallista huomiotansa metsän jälkiin.
Joka tapauksessa ne nyt marssivat hänen ohitsensa -- viisitoista
luvultansa -- astuen tarkasti toistensa jälkiin, ja hän muodosti taas
heidän jälkijoukkonsa. Saavuttuaan paikalle, jossa Haukansilmä ja
mohikaani äsken olivat jälkiä tutkineet, irokeesit hyökkäsivät joelle ja
saapuivat rantaan juuri, kun Jasper katosi näkyvistä niemen taa. Savu
näkyi nyt ihan selvästi, ja intiaanit hajosivat metsään lähestyäkseen
huomiota herättämättä tulta. Tätä tilaisuutta käytti Chingackgook
hyväkseen, astui jokeen ja kulki niemen taa jälkiä jättämättä. Siellä
hän pysähtyi ja näki intiaanien kerääntyvän tulen ympärille, johon he
eivät kuitenkaan kauaksi jääneet.

Irokeesien liikkeistä mohikaani saattoi päättää, mitä he aikoivat. He
näyttivät arvaavan, että tuli oli tehty vain johtamaan heitä harhaan,
sillä pian oli paikka tarkastettu ja he erosivat; toiset hyökkäsivät
metsään, kun taas kuusi tai kahdeksan seurasi Jasperin jälkiä rannalle,
missä veneet olivat olleet. Mistä päin nämä veneet olivat siihen
tulleet, sitä he luonnollisesti eivät voineet päättää, eikä Käärme
saattanut jäädä kauemmaksi ottamaan selvää heidän aikeistansa, vaan
kiiruhti ystäviänsä varoittamaan. Heidän eleistään hän oli kuitenkin
saattanut päättää, että he aikoivat seurata joen rantaa heidän
jäljessään, mutta varmaan hän ei voinut sitä sanoa.

Kun Haukansilmä sanoi tämän tovereillensa, heräsivät molempien
valkoisten miesten merimiesvaistot ja he luonnollisesti kokemuksensa
perusteella päättivät, että pikainen pako nyt oli kaikista paras.

"Veneet vesille heti paikalla", sanoi Jasper innokkaasti, "virta on hyvä
ja kun käytämme ahkerasti airoja, pääsemme pian niiden roistojen
saavuttamattomiin."

"Entäs tämä kukkanen, joka vasta on nupulla -- täytyykö hänen joutua
turmioon näissä metsissä?" kysyi hänen ystävänsä runollisesti, jonka
taidon hän tietämättään oli omaksunut seurustellessaan pitkiä aikoja
delawarelaisten kanssa.

"Se tapahtuu vasta sitten, kun me kaikki olemme kuolleet", vastasi
nuorukainen lämpimän punan kohotessa hänen kasvoilleen. "Mabel ja
Nuolenpään vaimo saavat maata veneessä sillä aikaa, kun me miehinä
täytämme velvollisuutemme."

"Tiedän, että sinä käytät taitavasti melaa ja airoja, Vesikoira, mutta
kirotut mingot ovat vehkeissään vieläkin taitavampia. Vaikka vene
kulkisi kuinkakin nopeaan, kulkee luoti vieläkin nopeammin."

"Se on miesten tehtävä, ja isälle olemme luvanneet, ettemme tyttären
vuoksi pelkää mitään vaaroja."

"Mutta miesten tehtävä ei ole unohtaa, mitä viisaus käskee!"

"Viisaus! Mies voi viisauttansa joskus seurata, niin että kadottaa
kaiken rohkeutensa."

Joukko seisoi likellä vedenrajaa, Haukansilmä nojaten pyssyynsä, jonka
perä oli hiekassa ja tukki ulottui hänen olkansa tasalle. Kun Jasper
lausui tämän ajattelemattoman tuomionsa, ei mikään hänen toverinsa
verevillä kasvoilla osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, mutta
nuorukainen huomasi kuitenkin, miten sormet puristivat niin lujasti
pyssyn piippua, että siihen olisi voinut painua niiden jäljet. Muuta
mielenilmausta ei näkynyt.

"Sinä olet nuori ja kuumaverinen", sanoi Haukansilmä niin tyynesti ja
arvokkaasti, että kuulijat ehdottomasti myönsivät hänen etevämmyytensä
tällaisissa asioissa; "mutta minun elämäni on ollut täynnä tällaisia
vaaroja, ja niissä olen saanut sellaisen taidon ja kokemuksen, etten voi
antaa jonkun ajattelemattoman pojan neuvoa itseäni. Puhut rohkeudesta,
Jasper. Minä en tahdo vastata tyhmään syytökseen toisella tyhmyydellä,
sillä tiedänhän, että sinä uskollisesti teet velvollisuutesi
ymmärryksesi mukaan, mutta ota vaaria vanhemman miehen sanoista, joka on
katsellut mingoja silmiin jo silloin, kun sinä olit vielä lapsi, ja
tietää, että mingojen kavaluus on helpommin voitettavissa viisaudella
kuin ajattelemattomalla hulluudella."

"Pyydän anteeksi, Haukansilmä!" sanoi Jasper katuen ja tarttuen
innokkaasti toisen ojennettuun käteen. "Rehellisesti pyydän anteeksi.
Hullua ja jumalatonta oli soimata pelkuruudesta miestä, jonka hyvyys,
neuvokkuus ja uskollisuus on luja kuin kallio meren rannalla, kuten
kaikki tietävät."

Nämä sanat nostivat voimakkaan punan Haukansilmän kasvoille, joilta
äskeinen mahtipontinen arvokkuus hävisi, ja sijalle ilmestyi entinen,
rehellinen hyväntahtoisuus. Sydämellisesti hän vastasi toisen käden
puristukseen aivan kuin ei mitään sanankäännettä heidän välillään olisi
ollutkaan.

"Kaikki hyvin, Jasper", hän vastasi nauraen, "minä en halua murjotella
itse eikä tarvitse muidenkaan minun puolestani. Minulla on valkoihoisen
luonne, joka ei osaa pitää vihaa. Pahempi olisi ollut, jos puoliksikaan
niin paljon olisit sanonut Käärmeelle tuolla, vaikka hän on kelpo
delawarelainen. Teet viisaasti, poikaseni, jos muistat, että kullakin
värillä on omat ominaisuutensa."

Kosketus olkapäähän keskeytti puhujan. Mabel seisoi suorana veneessä, ja
koko hänen norja olentonsa ilmaisi suurta vakavuutta, kun hän sormi
huulilla katsoi pienestä pensaan aukosta pitkin jokirantaa ja toisella
kädellään keveästi kosketti Haukansilmän olkapäätä. Tämä käänsi päänsä
tarkoitettuun suuntaan, jonne oli varannut itselleen aukon, ja kuiskasi
Jasperille:

"Kirotut mingot! Aseet valmiina, mutta pysykää hiljaa kuin
tervaskannot!"

Jasper riensi kuulumattomin askelin veneeseen ja hellällä väkivallalla
pakotti Mabelin asettumaan sellaiseen asentoon, että koko hänen
ruumiinsa oli suojassa. Mielellään hän olisi asettanut hänet niin alas,
ettei tyttö olisi voinut lakkaamatta tuijotella heidän vihollisiansa,
mutta siinä hän ei onnistunut. Sitten hän asettui aivan tytön lähelle
pyssynsä valmiina paukahtamaan. Nuolenpää ja Chingackgook ryömivät kuin
käärmeet likelle istutettuja pensaita pyssynsä hyvin ladattuina, kun
taas edellisen vaimo painoi päänsä polviensa väliin ja peitettyään sen
pumpulihameellaan istui siinä ihan hiljaa. Cap irroitti vyöstään
molemmat pistoolinsa, mutta näytti kokonaan unohtaneen suunnan, mihin
ampua. Haukansilmä ei hätäillyt. Hän oli alun pitäen valinnut oikean
paikan, josta hän saattoi hyvin pitää puoliansa ja nähdä kaikki
vihollistensa liikkeet. Hän oli liian paljon kokenut joutuakseen pois
suunniltaan näin tärkeällä hetkellä.

Se oli todellakin peloittava hetki. Juuri kun Mabel kosketti oppaansa
olkapäätä, oli kolme irokeesia vedessä kahlaten ilmaantunut joen mutkan
takaa noin sadan kyynärän päässä heistä ja pysähtynyt tarkastamaan
virran alajuoksua ja sen rantoja. Kaikki olivat puolialasti, täysissä
aseissa ja maalatut, kuten sodassa ainakin. Ilmeisesti he olivat kahden
vaiheilla, mitä tietä heidän tulisi lähteä tavataksensa pakolaiset. Yksi
heistä viittasi alas, toinen ylös virtaan ja kolmas toiselle puolen
jokea. Nähtävästi he olivat neuvottomia.




V LUKU.


    "Kuolo siellä, kuolo täällä,
    kuolo vaanii kaikkialla."

                     _Shelley_.

Se oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista
pakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille
lohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa
oli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan.
Jokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit
näyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin.
Alituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi
Haukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman
pienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin
luoksensa ja kuiskaten puhui heille:

"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun -- muu ei auta. Niitä on vain
kolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden
päännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi
maalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta
tuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi
luotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana
on kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs
otus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa
ampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa
pyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos
kuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär
veneeseen ja laske Herran nimeen linnalle."

Tuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten
läheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit
kulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun
taas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian,
että uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle
juuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä
olivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät
toisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka
sananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle
ilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi
hieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi
suuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli --
seisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä -- eivätkä lehdet
synnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä,
niinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten
korvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja
Haukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein
kaikesta, mitä sanottiin.

"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin", sanoi joku alhaalta seisoen
niin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä
lohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. "Se on pessyt sen niin,
ettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata."

"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä", vastasi puhuja
pengermältä.

"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat."

Haukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen
huulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.

"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät",
sanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. "Kokonaisen kuukauden olemme
olleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä
on neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon."

Onneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille
kohosi raivokas ilme.

Villit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten
pengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita
tieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta
vedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja
heidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin
kolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja
nuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin
jäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili
äänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli
oppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä
viimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä.
Hänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että
jokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.

Ehkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin
kauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan
saavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy
osoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä
toiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä
olisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään
tovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat
matkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta
tuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat
pikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli
huomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja
terävä vaisto -- joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä -- sanoo
hänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein
oikeille jäljille.

Luonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut
välttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään
Jos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa
kunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän
pelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun
kuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen
vaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi
pensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi
Haukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa
ehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.

Jännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko
nuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin
ilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen
sukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle
kunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes
suurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys,
kun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon.
Siihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi
vaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä
olevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden
käteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan
mies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken,
ennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti
pensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset
liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel
takaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja
äänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja
delawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa.
Suonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja
kaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa
hytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen
käteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä
sukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.

Kaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja
odottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen
metsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.

"Hetkeäkään ei ole hukata", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti
pensaita sivulle. "Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte
saada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen
pohjalle."

Tuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan
ja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät
niin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan
niemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene
oli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle.
Delawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä
velvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää
taas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä
tämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri
kulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän
katsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet
jättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut
aikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren
irokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi
pyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen
mutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin
voimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta
seurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi
veneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten
siihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan
vaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti
arvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen
venheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada
varmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki
muut tunteet.

"Ohjaa ylöspäin, Jasper", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan
pitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, "ohjaa
vastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita
kaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset
Chingackgookille ja minulle."

Jasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat
pyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka
hätäilemättä meloi lähintä venettä.

"Tyhjentäkää vain pyssynne, kuten houkat ainakin", puheli Haukansilmä,
joka pitkillä, yksinäisillä metsäretkillään oli oppinut puhelemaan
yksin. "Ampukaa pyssynne tyhjiksi epävarmaan maaliin ja antakaa minulle
aikaa lisätä kyynärä kyynärältä joessa välimatkaamme. En tahdo pilkata
teitä, kuten delawarelainen tai mohikaani, sillä minun luonteeni on
valkoihoisen eikä intiaanin, eikä kerskunta taistelussa sovi kristitylle
sotilaalle. Päinvastoin tunnustan tässä itselleni, että te olette hieman
parempia kuin kaupungin keikarit, jotka ampuvat puistojen satakieliä. Se
oli hyvin tarkoitettu", hän sanoi kääntäen päätänsä syrjään, kun kuula
kiskaisi tupsun hänen otsatukastaan, "mutta luoti, joka sattuu tuuman
verran maalistaan harhaan, olisi parempi jättää ampumatta. -- Hyvin
tehty, Jasper! Kersantin suloinen lapsonen täytyy saada turvaan, vaikka
me siinä menettäisimme päänahkamme."

Nyt Haukansilmä oli saapunut keskelle jokea ja melkein vihollistensa
tasalle, kun taas toinen vene Jasperin ja Capin taitavalla ohjauksella
oli ihan saapumassa toiselle rannalle juuri sille kohdalle, johon oli
neuvottu. Vanha merimies näytteli nyt osansa miehekkäästi, sillä hän oli
taas joutunut omalle alalleen ja rakkaus sisarentyttäreen sai hänet
unohtamaan oman itsensä. Nyt hän olisi ollut valmis ampumaankin, vaikka
hän oli saavuttanut kokemuksensa ja taitonsa aivan toisenlaisessa
sodassa. Muutamia airon vetoja vielä, ja venhe työntyi pensaisiin. Mabel
riensi Jasperin kanssa maihin ja ainakin toistaiseksi nämä kolme
pakolaista olivat turvassa.

Paljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa
oli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen
lähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään
lähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä
kohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli
se vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat
osaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.

Tässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen
oma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen
pelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä,
sillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut.
Pelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka
olivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet
häneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen
lakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella
laski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai
poikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata
pyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät
heitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki
vihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi,
laskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi,
kun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän
huomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle
väijymään joen kulkijoita.

Ne olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana
maininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin
valinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet
ampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas
kallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa
kuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi
siitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen
toivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat
itärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja
koettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen
vauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta
silloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa.
Sen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi
kuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä
ja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta
toiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin
tarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä,
mutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien
kyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.

Tämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi
hetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille
ominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja
pysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu
voitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt
paukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien
viheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi
eteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä,
hänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa
oli täynnä reikiä.

Monessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten,
jolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne
kuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän
suuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös,
että sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen
takana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli
vain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja
pian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.

Nyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo,
ja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat
menemään virran yli.

"Haukansilmä!" kuului ääni länsirannan pensaikosta, "Haukansilmä!"

"Mitäs tahdot, Jasper?"

"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli
saamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä
sinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt
pääsevät luoksesi?"

"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on
ruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut
liipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden
lurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei
vahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen
niiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni
lähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et
suinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?"

"Toistaiseksi hän on turvassa, vaikka kaikki riippuukin siitä, voimmeko
pitää joen vihollistemme ja itsemme välillä. Nyt ne tietävät meidän
voimamme ja epäilemättä koettavat päästä yli, kun taas toiset jäävät
tuolle puolen."

"Tämä soutukilpailu koskee paremmin sinua, poika, kuin minua, vaikka
minäkin voin käytellä airoja ainakin yhtä hyvin kuin parhainkin mingo.
Jos ne tulevat yli virran alapuolelta, miksi me emme voi soutaa yli
virran yläpuolelta suvantoa pitkin ja pitää yhä välkkyvää vettä
välillämme?"

"Siksi, kuten jo sanoin, että he jättävät osan joukostaan toiselle
rannalle, ja sitäpaitsi, Haukansilmä, tahtoisitko sinä tuoda Mabelin
irokeesien maalitauluksi?"

"Kersantin tytär täytyy saada varmaan turvaan", vastasi opas
ponnekkaasti. "Olet oikeassa, Jasper, hänellä ei ole mitään syytä
asettaa suloisia kasvojaan ja hentoa varttansa mingojen pyssyn ruoaksi.
Mitä me voimme tehdä? Heidät täytyy estää yli tulemasta tuntiin tai
pariin, ja sitten pimeän tultua me kyllä tahdomme parhaamme mukaan
koettaa pelastaa kersantin tyttären."

"Olen aivan samaa mieltä, jos me vain kykenemme siihen."

"Jumala on kanssamme, poika -- Jumala on kanssamme, ja järjetöntä on
otaksua, että kersantin tyttären kaltaisen olennon kohtalo voisi johtaa
hänet noiden hirtehisten rääkättäväksi. Tietääkseni ei ole putousten ja
linnan välillä ainoatakaan muuta alusta kuin meidän veneemme, ja
luulisinpa käyvän yli punanahkojen ymmärryksen tulla tänne, kun vahdissa
on kaksi sellaista pyssyä kuin sinun ja minun. En tahdo ylvästellä,
mutta koko rajaseutuhan tietää, että lentävään ilmojen kotkaankin niiden
kuula sattuu."

"Sinun taitosi, Haukansilmä, tunnetaan lähellä ja kaukana, mutta pyssyn
lataaminen vie aikaa, etkä sinä ole edes maalla, jossa voisit käyttää
hyväksesi metsän antamaa suojaa. Luuletko, että pääsisit rannalle ja
voisit säilyttää pyssysi kuivana, jos sinulla olisi meidän veneemme?"

"Voiko kotka lentää, Jasper?" kysyi toinen nauraen omalla tavallaan ja
katsellen taaksensa. "Mutta tyhmää olisi sinun nyt lähteä vesille, sillä
ne roistot valmistuvat taaskin räiskyttämään pyssyjänsä."

"Se kyllä voidaan tehdä kenenkään antautumatta vaaraan. Herra Cap meni
veneelle ja heitti lehvän virtaan koetellakseen sen suuntaa. Kas, tuolla
se jo tuleekin. Jos saat sen kiinni, seuraa vene heti perässä. Kaikissa
tapauksissa, jos vene pääsisi ohitsesi, tuo pyörre sen minun luokseni."

Jasperin puhuessa lehvä tuli näkyville ja virran kiihtyvällä vauhdilla
lekotteli kohti Haukansilmää, joka sieppasi sen kiinni juuri, kun se oli
livahtamaisillaan ohi ja kohotti sen riemuiten ilmaan merkiksi, että
yritys oli onnistunut. Cap ymmärsi merkin ja siinä paikassa vene oli
työnnetty vesille ja lähetetty merimiehelle ominaisella huolella ja
taidolla liikkeelle. Se kulki samaa tietä kuin oksakin ja hetkistä
myöhemmin tarttui Haukansilmä kiinni sen laitaan.

"Siihen tarvittiin merimiehen taitoa", sanoi opas nauraen, "mutta teidän
taitonne kuuluvatkin vesielämään samoin kuin minun metsänkäyntiin.
Antaapa nyt mingojen mielin määrin paukutella pyssyjänsä, sillä nyt
heillä on viimeinen tilaisuus ampua suojattomaan maaliin."

"Ei, laske kiireesti rantaan", sanoi Jasper innokkaasti, "eihän hyödytä
mitään heittäytyä vaaraan."

"Minä haluan katsoa silmästä silmään vihollisiani, kuten mies", vastasi
Haukansilmä ylpeästi. "Minä en ole punanahkainen, ja valkoihoisen tulee
taistella avoimesti eikä pensaitten takaa."

"Entäs Mabel?"

"Totta, poikani, totta! Kersantin tytär täytyy pelastaa. Kuten sanot,
hupsua ja poikamaista olisi antautua turhaan vaaraan. Luuletko, että
vene voidaan piilottaa sinne, missä sinä nyt olet?"

"Ei epäilystä, anna tulla vain."

Haukansilmä työnnälti veneen vesille ja hetken kuluttua Jasper tarttui
sen kokkaan. Piilottaakseen veneen ja saadakseen äyrämällä
turvallisemman aseman ystävät katosivat metsään, jossa he sydämellisesti
puristivat toistensa kättä ihan kuin olisivat pitkiä aikoja olleet
erossa.

"Nyt saamme nähdä, Jasper, uskaltavatko mingot yrittää Oswegon yli, kun
tietävät Pitkän Pyssyn olevan lähettyvillä. Sinä ehkä voit käyttää
airoja, melaa ja purjeita paremmin kuin pyssyä, mutta sinulla on rohkea
sydän ja tarkka käsi ja niihin voimme taistelussa paljon laskea."

"Mabel tapaa minut kyllä itsensä ja vihollistensa välillä", vastasi
Jasper vaatimattomasti.

"Ihan varmasti! Kersantin tytärtä täytyy puolustaa. Minä rakastan sinua,
Jasper, sinun itsesi vuoksi ja vielä enemmän minä rakastan sinua sen
vuoksi, että hädän hetkenä, jolloin tarvitset kaiken miehuutesi,
ajattelet heikompiasi. Katso, Jasper! Kolme lurjuksista kiipeää
todellakin veneeseen! Heidän varmasti täytyy uskoa, että olemme
paenneet, muuten he eivät ikinä uskaltaisi lähteä suoraan surman
suuhun."

Totta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun
Haukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän
vihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa
keino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli
nyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien
sotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden
ja lähteä epävarmalle pakotielle.

Kuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi
oli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista
näkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he
lähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin
kauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka
melaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot
panivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.

"Joko minä laukaisen?" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa
taistelun.

"Ei vielä, poika -- ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi
käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän
tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."

"Entäs Mabel?"

"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa
ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että
piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä
kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."

"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda
hänet lähemmä omaa piiloamme!"

"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän
sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä
hän on, koska siellä on turvassa."

"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä,
pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."

"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."

Haukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva
intiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan
mukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten
yllä, mutta hajosi pian ilmaan.

"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!" huudahti Haukansilmä riemuiten.
"Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen
povessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani,
mutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme."

Tuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi
kuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti
ympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita.
Chingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt
niihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen
pakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan
vihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja
kaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä
on sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin
pituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä
luonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene
tarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit
veteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä
paikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit
voineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän
täytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene
pysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan
puolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.

"Nyt on meidän vuoromme", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien
ilmestyvän suvannon reunaan. "Yläpuolella oleva vekkuli on minun,
alapuolella sinun."

Niin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan,
että laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä
molemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei
vain ampunut.

"Ei, ei, Vesikoira", hän vastasi, "minä en vuodata verta ilman pakkoa,
mutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta
mingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa,
jotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta
minä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen
kuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi
kaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa
kanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä
asemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus,
jolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on
käyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville
paholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen
vaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun
suojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!"

Puhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä
keksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista
-- palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti -- oli
luikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook
oli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton
vihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että
saattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei
Chingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski
oli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että
Chingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka
maata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja
Jasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä
paikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä
irokeesi luullusta saaliistansa.

"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla", huomautti Haukansilmä, joka
ei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, "ja hän liikkuu kovin
huolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on
sangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen."

"Katso", keskeytti Jasper, "tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin
ruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan
yläpuolelle."

"Samantekevä, poika -- samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi
kuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo
irokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto
aikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta
ystävältäni."

Haukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän
pyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla
tähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn
turmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi -- totta kyllä --,
mutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti
haavoittuneena ellei kuolleena.

"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin", mutisi
Haukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. "Me
Chingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti
ranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja
nyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja
katselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni."

"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki
meille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun
huomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen."

"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper -- ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin
ne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia
on satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja
ajattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua."

"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?"

Haukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken
yläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin
molemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin
ovelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla
sotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.

"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta
pensaalta", sanoi Jasper.

"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen
häpeään."

Kun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä
otaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu,
he huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.

"Suuri Käärme on elossa!" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja
nauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä
ihastutti toisen viisas keksintö. "Hän on sitonut ruutisarven päänsä
päälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut
tukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen
ystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä
teimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä,
kun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä."

"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa
ainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä."

"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika,
värihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin
delawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi
Pyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat
tuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista.
Etkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin
sankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä
leimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien
välitse" -- tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta
merkitsevästi toverinsa kädelle -- "minä olen nähnyt kyynelten vuotavan
noista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja
sielu -- usko se -- vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa
toisenlaiset kuin meidän."

"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön."

"Minä _tunnen_ hänet", vastasi toinen ylpeästi, "sillä ilossa ja surussa
me olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana
ystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat
suloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon.
Mutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten
linnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä
rakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta
delawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy
kerskumaan."

Käärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden
aseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja
nousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti:
"Hei!"




VI LUKU.


    "Elonmyrskyn pauhatessa
    isä ohjaa lasta."

                   _Thomson_.

Kun päällikkö astui maihin, otti Haukansilmä hänet sydämellisesti
vastaan ja puhui intiaanien kielellä: "Oliko viisasta, Chingackgook",
sanoi hän nuhdellen, "alkaa yksintaistelu tusinaa mingoa vastaan? Pitkä
pyssyni harvoin pettää, se on kyllä totta; mutta Oswego on leveä ja
varminkin käsi ja tarkinkin silmä olisi saattanut erehtyä, sillä se
lurjus ei näyttänyt kuin pään ja olkapäänsä pensaitten seasta. Sinun
olisi pitänyt ajatella sitä, päällikkö -- olisi todellakin pitänyt."

"Suuri Käärme on mohikaanilainen soturi: hän näkee vain vihollisensa
ollessaan sotatiellä, ja hänen isänsä ovat vainonneet mingoja siitä asti
kuin vedet alkoivat juosta."

"Minä tiedän -- minä tiedän teidän taipumuksenne ja kunnioitan niitä.
Kukaan ei saa kuulla minun moittivan punaihoista hänen perinnäisen
luonteensa vuoksi. Mutta viisaus ja urhoollisuus ovat sotilaalle yhtä
tärkeät, ja elleivät irokeesit olisi innostuneet katselemaan veteen
joutuneita tovereitansa, ne olisivat valmistaneet sinulle kuuman
lähdön."

"Mitä delawarelainen nyt aikoo?" kysyi Jasper, joka huomasi, että
päällikkö äkkiä oli jättänyt Haukansilmän ja astui rannalle näyttäen
aikovan uudestaan heittäytyä virtaan. "Ei suinkaan hän liene niin hullu,
että lähtee toiselle rannalle noutamaan ehkä jotakin unohtamaansa
kapinetta?"

"Ei suinkaan, ei suinkaan; hän on yhtä viisas kuin urhoollinenkin
huolimatta siitä, että hän äskeisessä yrityksessä kokonaan unohti
itsensä. Huomaa, Jasper", puheli Haukansilmä vieden toisen hieman
syrjään juuri samana hetkenä, kun he kuulivat intiaanin heittäytyvän
veteen -- "huomaa, poika: Chingackgook ei ole kristitty valkoihoinen,
kuten me, vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät, mitä
hänen tulee tehdä; ja sekään, joka joutuu enemmän heidän kanssaan
tekemisiin, älköön koettakokaan heidän luontoansa muuttaa. Kuninkaan
soturit juovat ja kiroilevat ja vähän hyödyttää koettaa saada heitä
siitä tavasta luopumaan. Mies rakastaa omituisuuksiansa ja nainen
höyheniänsä ja turhaa on taistella kumpaakaan vastaan. Vaikkakin
intiaani näyttää hyvin kummalliselta ja pitää lujasti kiinni heimonsa
ominaisuuksista, on Jumala hänetkin viisaan järjestelmänsä mukaan
luonut, vaikk'en minä etkä sinä voi hänen päähänpistojansa ymmärtää."

"Mitä hän aikoo? Katso, delawarelainen ui juuri kiveen tarttunutta
ruumista kohti. Miksi hän antautuu tuohon vaaraan?"

"Kunnian, maineen ja koston vuoksi, kuten suuret päälliköt ainakin meren
rannalla hänen kotiseuduillaan, jossa täytetään kaikki sydämen toiveet
ja miehen arvo tulee sitä suuremmaksi, mitä useamman vihollisen hän on
kaatanut."

"Minä ymmärrän sinua. Ystäväsi menee riistämään päänahan voiton
merkiksi."

"Niin kyllä, ja iloitkoon hän siitä rauhassa. Me olemme valkoihoisia
emmekä voi silpoa kuolleita vihollisia, mutta punanahalle se tuottaa
kunniaa. Se voi näyttää sinusta ihan hullulta, mutta minä olen nähnyt
valkoihoisten, vieläpä sellaisten, joilla on suuri nimi, kunnian vuoksi
tekevän melkein mitä vain -- sellaisia olen nähnyt."

"Villi on villi, Haukansilmä, joutukoon hän kenen seuraan tahansa."

"Me voimme sanoa niin, poika; mutta kuten sanoin, ei valkoistenkaan
kunnianhimo aina seuraa järjen vaatimuksia, vielä vähemmin Jumalan
tahtoa. Minä olen ajatellut tätä asiaa kulkiessani yksin hiljaisissa
metsissä ja tullut siihen johtopäätökseen, poika, että Luojan lahjat ja
säännöt ovat hyvät ja moninaiset ja kaikki on luotu viisaasti ja
järkevästi."

"Mutta Suuri Käärmehän panee henkensä alttiiksi joutaen mitä suurimpaan
vaaraan koettaessaan riistää päänahan. Tuohan on ihan hullua."

"Ei hänen mielestään, Jasper. Yksi ainoa päänahka tuottaa hänen
kansallisuutensa mielestä enemmän kunniaa kuin suuri taistelukenttä
kaatuneita, joiden päänahka on paikoillaan. -- Olipa kerran nuori hyvin
hienostunut kapteeni, joka menetti turhan vuoksi elämänsä koettaessaan
yksin vallata tykin ranskalaisilta. Se tapahtui viime taistelun aikana.
Hän tahtoi niittää kunniaa. Tunsin nuoren vänrikin, joka mainetta
saadakseen jäi nukkumaan keskelle kuulasadetta ja kehui nukkuvansa
pehmeämmällä kuin puhvelin nahoilla."

"Niin, niin; hulluuksia voi tehdä olematta joku nuori vänrikki."

"Tuossa näet Chingackgookin kunnianhimon. Hän tahtoo saada voitonmerkin
voidakseen näyttää lastenlapsilleen." Tässä Haukansilmä keskeytti
puheensa ja pudistaen surullisesti päätänsä hän sitten hitaasti jatkoi:
"Voi murhetta! Ei kasva vanhan mohikaanin ympärille vesoja. Ei ole
hänellä lapsia iloitsemassa hänen voitoistaan, ei heimoa kunnioittamassa
häntä paarien ääressä. Hän on yksinäinen ihminen tässä maailmassa ja
kuitenkin hän on uskollinen syntyperälleen ja taipumuksilleen. Siinä on
jotakin rehellistä ja kunnioitettavaa, se täytyy sinun myöntää, Jasper."

Kuului hirveä irokeesien huuto, jota säesti heidän pyssyjensä kiihkeä
pauke. He koettivat kaikkensa karkoittaakseen delawarelaisen hänen
saaliinsa luota, ja niin innokkaasti he yrittivät, että tusinan verran
heistä hyökkäsi veteen ja monet kahlasivat satakunnan askelta kuohuvaan
virtaan päästäkseen ampumaan lähempää. Mutta hätäilemättä Chingackgook
suoritti loppuun alkamansa urotyön. Kun se oli tehty, heilutti hän
valloittamaansa voitonmerkkiä päänsä päällä ja päästi hirveän
sotakarjunnan, johon irokeesit raivoissaan vastasivat. Hiljaisessa
metsässä se kuului niin kamalalta, että Mabel kauhuissaan peitti päänsä,
ja hänen setänsä vähän matkan päässä hänestä ihan tosissaan mietti
keinoa, miten pääsisi parhaiten pakoon.

"Tämä voittaa kaiken, mitä ennen olen noilta hirviöiltä kuullut",
huudahti Jasper tukkien inhoten korviansa.

"Se on heidän musiikkiansa, poika, heidän rumpunsa ja huilunsa, torvensa
ja klarinettinsa. Epäilemättä he rakastavat noita ääniä, sillä niissä
ilmenevät heidän raivokkaat tunteensa ja verenhimonsa", vastasi
Haukansilmä hievahtamatta paikaltaan. "Ne tuntuivat nuorena ollessani
peloittavilta, mutta nyt se on samaa kuin yökehrääjän vihellys tai
rastaan laulu minun korvissani. Eivät kaikki villit ja pedot, jotka
kiertelevät linnan ja tämän välisissä metsissä voisi nykyjään mitään
vaikuttaa minun hermoihini. En sano sitä kerskuakseni, Jasper, mutta
miehellä, joka kuulemansa vuoksi joutuu pois suunniltaan, on heikko
sydän. Melu ja huudot voivat pelästyttää vaimoja ja lapsia, mutta ei
miestä, joka metsiä kiertää ja joutuu katsomaan vihollisia silmästä
silmään. Toivon, että Käärme on nyt tyytyväinen, sillä tuolla hän tulee,
ja päänahka riippuu hänen vyössään."

Jasper käänsi tämän viimeisen urotyön vuoksi hänestä inhoten päänsä, kun
delawarelainen nousi vedestä, mutta Haukansilmä kohteli ystäväänsä
filosofisella välinpitämättömyydellä, kuten mies, joka ei pikku
seikkojen anna tasapainoansa häiritä. Astuessaan syvemmälle pensaikkoon
vääntämään pumpulipukuansa ja lataamaan pyssyänsä katsoi delawarelainen
riemuiten tovereihinsa ja sillä näytti kaikki vastenmielisyys ja inho
hävinneen turmelemasta toveruksien hyviä välejä.

"Jasper", alkoi opas taas, "mene herra Capin luo ja pyydä häntä yhtymään
meihin. Meillä on vain hetkinen aikaa neuvotella, sillä ihan varmaan
mingot valmistuvat pikaiseen hyökkäykseen."

Nuorukainen totteli heti ja muutamassa minuutissa neljä pakolaista
neuvotteli joen äyrään suojassa, josta vihollinen ei heitä nähnyt, mutta
he itse saattoivat seurata kaikkia vihollisen liikkeitä, ja päättivät,
miten heidän nyt tuli menetellä.

Päivä oli laskenut ja heillä oli nyt muutaman minuutin hämärä ennen yön
pimenemistä. Useimmat toivoivat siitä pelastusta, sillä vaikka pako
pimeässä ei suinkaan ollut vaaroja vailla, saattoivat he kuitenkin
lähteä liikkeelle, koska yö peitti jäljet vihollisten vaanivilta
katseilta.

"Neuvottelun hetki on tullut, veljet", sanoi Haukansilmä vakavasti,
"jolloin meidän yhdessä täytyy suunnitella, miten voimme pelastua
vaarasta. Tunnissa metsä pimenee synkäksi kuin sydänyö, ja jos aiomme
koskaan linnalle saapua, täytyy sen juuri pimeän suojassa tapahtua. --
Mitä te, herra Cap, sanotte? sillä vaikka ette olekaan tottunut
taistelemaan ja peräytymään metsissä, antaa ikänne teille kuitenkin
oikeuden lausua ajatuksenne ensin tällaisessa asiassa, kuten
neuvostossakin."

"Minun arvioni mukaan meidän olisi viisainta astua veneeseen, kun tulee
niin pimeä, ettei vihollinen voi meitä nähdä ja laskea linnalle niin
kiireesti kuin airot ja virta kantavat."

"Se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi opas, "me olemme
suuremmassa vaarassa veneessä kuin metsässä. Sitäpaitsi Oswegossa on
koskia matkalla, enkä ole ollenkaan varma, että edes Jasper voi vaaratta
laskea niistä yön pimeässä. -- Mitä sinä, poika, itse arvelet kyvystäsi,
luuletko pystyväsi siihen?"

"Minä olen samaa mieltä kuin Cap. Mabel on liian hento kulkeakseen
soiden ja murrokkojen yli sellaisena yönä kuin tästä näyttää tulevan ja
sitäpaitsi minä tunnen itseni rohkeammaksi ja tarkemmaksi veneessä kuin
rannalla."

"Rohkea sinä aina olet, poika, ja minä otaksun, että miehellä, joka on
elänyt niin paljon päivänpaisteessa ja vähän metsän varjossa, on myöskin
kohtuullisen tarkat silmät. Jaa, jaa, Ontariolla on vähän puita eikä
siellä mikään ilahduta metsästäjän sydäntä! Teidän mielipiteenne mukaan,
ystävät, monet seikat puhuvat asian puolesta ja sitä vastaan. Puolesta
puhuu sekin, ettei vesi jätä jälkiä --"

"Mitä te kutsutte luoteeksi?" keskeytti itsepintainen ja dogmaattinen
Cap.

"Mitä?"

"Jatka pois", sanoi Jasper, "herra Cap luulee olevansa valtamerellä.
Vesi ei jätä jälkiä --"

"Ei jätä, Vesikoira; menkäämme siis vesitse. Onhan vene kevyt ja
joutuisa kulkuvehje myötävirrassa ja kersantin hennon tyttären on paljon
miellyttävämpi matkustaa sillä. Mutta toiselta puolen, joella ei ole
muuta suojaa kuin taivaan pilvet, ja kosket ovat vaarallisia
päivälläkin; ja tästä on kuusi runsasta penikulmaa linnalle. Ei
metsässäkään ole pimeässä kovin helppoa pysyä tiellä. Minun on siis
vaikea sanoa ja neuvoa, Jasper, kumpi tie meidän olisi valittava."

"Jos Käärme ja minä voisimme uida toiselle veneelle ja tuoda sen tänne",
vastasi nuori merimies, "niin minusta olisi turvallisinta valita
vesitie."

"Eiköhän! Se käy kyllä koko lailla helposti, kunhan vähän pimenee.
Tosiaankaan en voi ihan varmaan sanoa, kumpi olisi parempi. Mutta jos
meidän joukossamme olisi vain miehiä, niin mielelläni leikkisin
piilosilla noiden toisella puolella joen olevien lurjusten kanssa. --
Jasper", kuiskasi opas, joka tahtoi karttaa kaikkea turhaa lörpöttelyä,
"tahdotko sinä koettaa tuoda tänne veneen?"

"Minä tahdon, Haukansilmä, vaikka mitä puolustaakseni Mabelia."

"Se on oikeata ja rehellistä puhetta. Käärme, joka jo on melkein
riisuutunut, voi auttaa sinua. Se muuttaa taas yhden noiden paholaisten
suunnitelmista."

Kun tämä oli saatu selväksi, valmistuivat kaikki seurueen jäsenet
panemaan päätöstä toimeen. Yön varjot laskeutuivat metsän yli, ja kun
kaikki olivat valmiina, oli ihan mahdotonta erottaa esineitä toiselta
rannalta. Aika olikin rientänyt intiaanin keksiessä kaikenlaisia
varokeinoja uintimatkaansa varten niin pian, että Haukansilmä alkoi
kiirehtiä. Jasper tovereineen lähti, eikä heillä ollut muita aseita kuin
puukko ja delawarelaisen sotakirves, ja suurinta varovaisuutta
noudattaen he yöhön katosivat. Sill'aikaa nouti opas Mabelin
piilopaikasta ja pyytäen häntä Capin kanssa jalan menemään jokirantaa
pitkin kosken alle hän itse jäi veneelle aikoen kuljettaa sen samalle
paikalle.

Helposti he pääsivät sinne. Vene asetettiin pitkin rantavallia ja Mabel
ja hänen enonsa istuutuivat tavallisille paikoillensa. Haukansilmä taas
jäi perään seisomaan pitäen kiinni pensaista, ettei virta vienyt heitä
mukanaan. Näin kului muutamia minuutteja, jonka ajan he mitä suurimmalla
jännityksellä odottivat, miten heidän toverinsa saisivat rohkean
yrityksensä suoritetuksi.

Tulee muistaa, että molempien seikkailijoittemme täytyi uida yli syvän,
vuolaan virran, ennenkuin saapuivat sellaiselle paikalle, jossa voi
kahlata. Tähän asti päästiin suhteellisen helposti, ja juuri samana
hetkenä ulottui Jasperin ja Käärmeen jalka pohjaan. Saatuaan varman
jalansijan he ottivat toisiaan kädestä ja kahlasivat äärettömän
varovasti siihen suuntaan, josta otaksuivat löytävänsä veneen. Mutta yö
oli jo pimennyt, niin että he huomasivat turhaksi koettaakaan silmien
avulla päästä päämääräänsä. Siksi täytyi antaa ohjata vaiston, joka
ilmaisee tien metsänkävijälle silloin, kun päivä ei paista eikä kuu
kumota, vaan metsä näyttää oudosta hirveältä kaaokselta, joka viettelee
vain eksyksiin. Siksipä Jasper antoi delawarelaisen johtaa häntä
tietäen, että tämän tottumus oli vaistoa terästänyt, joten hän, jos
kuka, siihen kykeni. Ei kuitenkaan ollut helppoa kahlata kuohuvassa
koskessa tähän aikaan vuorokaudesta ja saada varma selvä suunnasta. Kun
he luulivat päässeensä keskelle jokea, erotti rannat vain suurena
mustana rykelmänä, josta pisimpien puitten tummat varjot hieman erosivat
taivaan synkkää pohjaa vasten. Kerran tai pari kulkijat muuttivat
suuntaa huomattuaan joutuneensa harhaan, kun arvaamatta astuivat syvään
veteen; hehän tiesivät, että vene oli pysähtynyt kosken matalimmalle
paikalle. Näin kiertäessä oli kulunut viitisentoista minuuttia, ja
vaikka tämä aika tuntui nuorukaisesta iäisyydeltä, huomasivat he,
etteivät he ilmeisesti olleet päässeet vähääkään etsimäänsä esinettä
lähemmäksi. Delawarelainen aikoi juuri ehdottaa, että he palaisivat
takaisin maalle ja siellä yrittäisivät uudelleen, kun hän näki miehen
liikkuvan vedessä melkein käden ulottuvilla. Jasper kulki hänen
sivullansa, joten hän silmänräpäyksessä tajusi, että irokeesit kulkivat
samoilla asioilla kuin hänkin.

"Mingo!" hän kuiskasi Jasperin korvaan, "Käärme näyttää veljelleen,
miten tulee käyttäytyä ovelasti."

Nuori merimies huomasi olennon ja heti ymmärsi vaaran, joka heitä
väijyi. Oivaltaen, että johto tuli jättää delawarelaiselle päällikölle,
hän antoi tämän astua edellä sinne päin, josta äskeinen varjo oli
kadonnut. Seuraavana hetkenä se ilmestyi uudestaan ilmeisesti taivaltaen
heihin päin. Vesi pauhasi niin, että oli sangen vaikea erottaa muita
ääniä. Äkkiä kääntäen päänsä intiaani kuiskasi: "Jätä kaikki Suuren
Käärmeen huoleksi."

"Huh!" huudahti villi, ja jatkoi omalla kielellään: "vene on kyllä
löytynyt, mutta kukaan ei auttanut minua. Tulkaa, niin nostamme sen pois
kiveltä."

"Kernaasti", vastasi Chingackgook, joka puhui sitä kieltä, "johda, me
seuraamme."

Vieras, joka ei voinut kohinan tähden tuntea ääntä, lähti heti ja
toisten seuratessa ihan kantapäillä kaikki kolme pian saapuivat
veneelle. Irokeesi tarttui kokkaan, Chingackgook keskelle ja Jasper
perään, ettei vieras voinut huomata kalpeanaamaa, jonka hän olisi heti
tuntenut vähistäkin vaatteista ja varsinkin päästä.

"Kohottakaa", käski irokeesi heimonsa jyrkällä tavalla, ja heti
kohotettiin vene ylös, kaadettiin siitä vesi pois ja huolellisesti
laskettiin veteen oikeaan asentoonsa. Kaikki kolme pitivät sitä lujasti,
ettei se kosken mukana karkaisi, ja irokeesi, joka veneen yläpäästä
johti, lähti viemään sitä itärannalle, jossa hänen omansa odottivat
hänen paluutaan.

Delawarelainen ja Jasper hyvin tiesivät, että virrassa varmasti oli
ollut useita irokeesejä, koska heidän ilmestymisensä ei ollut
hämmästyttänyt heidän kohtaamaansa yksilöä, ja siksi heidän tuli
noudattaa äärimmäistä varovaisuutta. Aremmat ja hidasjärkisemmät
olisivat pelänneet antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan mennessään
keskelle vihollisparvea. Mutta nämä rajapylväät eivät tunteneet
vähintäkään pelkoa, vaan olivat tottuneet tällaiseen uhkapeliin ja niin
hyvin ymmärsivät välttämättömäksi estää vihollisia saamasta venettä,
että he saadakseen sen itse olisivat antautuneet vieläkin suurempaan
vaaraan. Niin äärettömän tärkeä Jasperista oli Mabelin turvallisuudelle
veneen voittaminen tai tuhoaminen, että hän veti puukkonsa esille
puhkaistakseen kaarnan ja tehdäkseen sen ainakin hetkeksi
käyttökelvottomaksi, jos jokin sattuma estäisi delawarelaista ja häntä
saamasta sitä.

Sillä aikaa irokeesi, joka ei ollut noussut veneeseen, vaan johti
kahlaten, veti sitä ja siinä olevia vastahakoisia tovereitansa omaan
joukkoonsa päin. Kerran Chingackgook nosti sotakirveensä upottaaksensa
sen mitään pahaa aavistamattoman naapurinsa päähän, mutta pelko, että
kuolevan huuto tai uiva ruumis ilmaisisi vihollisille vaaran, sai hänet
hylkäämään tämän ajatuksen. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin sai syytä
katua epäröintiänsä, sillä kolme veneen kuljettajaa joutui äkkiä
keskelle vihollisjoukkoa, joka neljän miehen voimalla myöskin oli
etsimässä sitä.

Lyhyiden omituisten ihastushuudahdusten jälkeen villit kävivät joko
veneeseen tai tarttuivat kahlatessaan kiinni laitaan, sillä kaikki
ilmeisesti näyttivät ymmärtävän veneen välttämättömyyden hyökätessä
vihollisen kimppuun tai katkaistessa heiltä pakotien. Vihollisjoukon
lisääntyminen oli niin odottamaton, ja se antoi heille niin suuren
ylivoiman, että hetkisen tunsi yksin delawarelainenkin neuvojensa
loppuvan ja asemansa ylen vaaralliseksi. Viisi irokeesiä, jotka
näyttivät ymmärtävän, millä asioilla liikkuivat, kulki neuvottelemaan
pysähtymättä kohti omaa rantaansa, josta kolme tai neljä varmasti
täysissä aseissa aikoi heti lähteä uudestaan liikkeelle, kun uiminen
syvässä virrassa oli estänyt heitä heti pimeän tullen lähtiessään
ottamasta pyssyjänsä ja ruutisarviansa mukaan.

Näin ystävät ja viholliset joutuivat itäisen syvän kanavan reunalle,
jossa -- kuten länsipuolisessakin -- virta oli liian syvä kahlata. Tässä
pysähdyttiin hetkeksi neuvottelemaan, miten vene kuljetettaisiin yli.
Se, joka oli löytänyt veneen, oli päällikkö, ja intiaanin synnynnäinen
kunnioitus päälliköitä ja etevämpiänsä kohtaan esti toisia puhumasta,
ennenkuin tämä oli sanonut ajatuksensa.

Tämä pysähdys johti Jasperin mitä suurimpaan ilmitulemisen vaaraan,
vaikka hän varovaisuudesta olikin heittänyt hatun päästänsä veneen
pohjalle. Ilman takkia ja paitaa hänen vartalonsa ulkopiirteet pimeässä
eivät niin hirveässä määrässä eronneet toisista. Hänen paikkansa veneen
perässä myöskin suojeli häntä, sillä intiaanit luonnollisesti katselivat
eteensä. Toinen oli Chingackgookin asema. Tämä soturi oli
kirjaimellisesti keskellä tulisimpia vihollisiansa, ja tuskin hän
saattoi heihin koskematta hievahtaa. Hän pysyi siis ihan
liikkumattomana, vaikka kaikki hänen aistinsa toimivat kaikin voimin, ja
hän oli valmis joko karkaamaan tai sopivan hetken tullen antamaan
ratkaisevan iskunsa. Huolellisesti varoen katsomasta taaksensa hän
vähensi vaaraa tulla huomatuksi ja intiaanin horjumattomalla
levollisuudella hän odotti soveliasta hetkeä.

"Menkööt kaikki minun nuoret mieheni yli ja ottakoot aseensa, paitsi ne
kaksi, jotka ovat veneen kokassa ja perässä", sanoi intiaanipäällikkö.
"Ne kaksi saavat tuoda veneen yli."

Intiaanit tottelivat silmänräpäyksessä jättäen irokeesin, joka oli
löytänyt veneen, pikku aluksen keulaan ja Jasperin perään, kun taas
Chingackgook sukelsi niin syvälle, että toiset pääsivät ohi. Veden
polske ja hiljaiset huudahdukset, joilla seurue pysytteli kasassa,
ilmaisivat, että ne neljä, jotka äsken olivat joukkoon yhtyneet, uivat
joutuakseen yli niin pian kuin suinkin. Heti kun delawarelainen tämän
huomasi, kohosi hän veden pinnalle ajatellen ratkaisun hetken tulleen.

Vähemmän kokenut ja ajattelemattomampi kuin tämä soturi olisi varmaankin
tarttunut heti asiaan, mutta hän tiesi, että virrassa hänen takanaan oli
vielä useita vihollisia eikä hän koskaan antautunut suurempaan vaaraan
kuin oli välttämätöntä. Siksi hän antoi intiaanin veneen kokalla uida
syvälle vedelle ja vasta sitten hän aloitti Jasperin kanssa työn. Mutta
sen sijaan, että he olisivat auttaneet kuljettamaan venettä yli vuolaan
virran itärannalle he päinvastoin koettivat uittaa sitä sille rannalle,
josta olivat tulleet. Mutta sitä ei tehty äkkiä ja varomattomasti, kuten
ehkä joku sivistynyt henkilö olisi voinut yrittää toteuttaa
sotajuontansa, ei, vaan vähitellen, niin että intiaani luuli
taistelevansa virran voimaa vastaan. Kun vene ei voinut kulkea itään
eikä länteen, se lekotteli myötävirtaan, niin että se pian oli kosken
alla, jossa virta kävi syvemmäksi ja tyynemmäksi. Siellä kuitenkin
intiaani huomasi heti, ettei hän ollut vain luonnonvoimaa vastaan
taistellut, ja katsottuaan taakseen hän keksi, että hänen toverinsa
vehkeilivät häntä vastaan.

Hänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi
nuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän
kuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni
kurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan
iskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen
vuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he
näyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja
molemminpuolisen halunsa voittaa.

Jasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin
höyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa.
Nuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta
halu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi
kymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut
heidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle
niin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään
löysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin
hän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli
saanut veneen.

Jasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen
koettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten
hirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään
muuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin
toisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.

"Ota tämä mela, Jasper", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka
kuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, "ja
seuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän."

"Entäs Käärme?"

"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt
Kaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä
suurimpaan vaaraan, jos toimettomina -- kuten naiset -- jäämme tähän
voivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee
käyttää hyväksemme."

Kova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.

"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?" kysyi Cap. "Se on kuin
peikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta."

"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne
niitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei
epäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän
käsiinsä!"

"Entäs me!" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut
onnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt
toverinsa oman onnensa nojaan.

"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy
heti paikalla jättää tämä paikka."

"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö
hän vai on kuollut?"

"Jasper on oikeassa" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä.
"Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani,
ennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt."

"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä", lisäsi Cap. "Oikea
merimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että
sisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita."

"Pois, pois!" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen
vesille. "Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos
henkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin
suinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi,
joka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta
metsästäjän!"




VII LUKU.


    "Ja tääkö Yarrow -- virta se,
    min luokse mielein palaa?
    Sun koskiesko kohinaa
    mun sielun' kuulla halaa?
    Se on kuin laulu kiehtova
    kuin harpun ääni hellä,
    Mi surut syömein viihdyttää
    vain sulosävelellä."

                      _Wordsworth_.

Yöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren
suonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat
veneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä
pilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta
metsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut
ollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa
metsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy
noudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka
erittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti
ympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä
kuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja
käytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni
tänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta
kuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.

Kaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel
Dunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana.
Elämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin
tytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin
kuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja
koko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka
ensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.

"Mabel!" sanoi Jasperin hillitty ääni, kun molemmat veneet kulkivat niin
lähekkäin, että nuorukainen kädellään piti niitä yhdessä. "Eihän teitä
vain peloita? Luotattehan täydellisesti meidän rehelliseen tahtoomme
puolustaa teitä, vaikka mitä tapahtuisi?"

"Minä olen sotamiehen tytär, kuten tiedätte, Jasper Western, ja
häpeäisin, jos tuntisin pelkoa."

"Luottakaa minuun -- meihin kaikkiin. Enonne, Haukansilmä,
delawarelainen -- missä se poikaparka nyt liekään -- minä itse, kaikki
me uskallamme mitä tahansa suojellaksemme teitä kaikilta ikävyyksiltä."

"Minä luotan teihin, Jasper", vastasi tyttö huomaamattaan viistättäen
kättänsä vedessä. "Tiedän, että enoni rakastaa minua eikä koskaan
ajattele itseään, ennenkuin on ajatellut minua; ja minä uskon, että te
kaikki olette isäni ystäviä ja mielellänne autatte hänen lastansa. Mutta
minä en ole niin heikko ja hentomielinen kuin saatatte luulla, sillä
vaikka olenkin kaupunkien lapsi ja kuulun sukupuoleen, joka ei ole
tottunut katsomaan vaaraa silmiin, minä kuitenkin lupaan teille, Jasper,
ettei minkäänlainen hullu pelkoni ole estävä teitä täyttämästä
velvollisuuttanne."

"Kersantin tytär on oikeassa ja hän on rehellisen Tuomas Dunhamin
arvokas jälkeläinen", lisäsi Haukansilmä. "Niinpä niin, lapsukaiseni,
monet kerrat olemme isänne kanssa vakoilleet ja kierrelleet yhdessä
vihollisen ampumalinjoilla, yhtä pimeänä yönä kuin tämä ollenkaan
tietämättä, emmekö seuraavana hetkenä joudu verisen väijytyksen uhriksi.
Olin hänen rinnallaan, kun hän sai haavan olkapäähänsä, ja se rehellinen
poika kertoo kyllä tavatessanne, millä tavalla me kuljimme
vastassa-olevan joen yli pelastaaksemme hänen päänahkansa."

"Hän _on_ kertonut sen minulle", vastasi Mabel suuremmalla innolla ja
lämmöllä kuin ehkä hänen asemassaan oli viisasta. "Minulla on tallella
se kirje, jossa hän sen kertoo ja minä kiitän teitä sydämeni pohjasta
siitä palveluksesta. Jumala palkitkoon teille sen! Ette voi pyytää
mitään kiitollisuuden osoitusta, joka olisi tyttärestä liian suuri
palkkioksi hänen isänsä elämästä."

"Niin, niin! Siinä puhuu taas ihana lämminsydäminen olento. Jo ennen
olen teistä nähnyt vilahduksen ja kuullut teidän puhuvan. Kersantti itse
on kertonut minulle nuoruutensa päivistä ja äidistänne. Hän on uskonut
minulle senkin, miten hän ihastui äitiinne ja voitti hänen lempensä, ja
peittelemättä hän on kertonut, mitä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä hän
sai kokea, kunnes lopulta onnistui."

"Äitini ei elänyt kylliksi kauan voidakseen korvata isälle hänen
vaivannäkönsä koettaessaan voittaa äitini", sanoi Mabel värähtelevin
huulin.

"Niin, hän on kertonut kaikki minulle. Mitään se kelpo kersantti ei ole
salannut, sillä ollessaan niin monta vuotta esimiehenäni hän on
lukemattomilla yhteisillä retkillämme tottunut kohtelemaan minua ihan
kuin omaa poikaansa."

"Ehkäpä, Haukansilmä", huomautti Jasper hyväntahtoisen leikillisesti,
"hän olisi iloinen, jos sinä todella olisit hänen poikansa".

"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi?
Hän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän
on nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen
joskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo,
sillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä
vain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät
tavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen
hyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa
jumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee,
liittyä rukoukseen -- sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi,
minä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni
ei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja
tunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen
edessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi
juuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla
lörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia
kapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä
siellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa."

"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä", sanoi Cap, "ja jokainen, joka
yksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan
syynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja
tunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin
usein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä
turmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni
-- ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä -- kun taivaan
tuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille,
ystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan
ja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on
vapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin
yhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia
Jumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin."

"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä
uskonnosta paljoa välitä?"

"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin
merimies aina maissa-asujan voittaa."

"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap", vastasi Haukansilmä, "mutta
rohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja
salamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain
suruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu
Hänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren
huojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien
ulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä
hyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää."

"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa
jotakin sellaisesta asiasta", vastasi Jasper ujosti.

"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne", sanoi Mabel vilkkaasti. "Te
ette voi -- ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä
ajattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!"

"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita,
mutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi."

"Suolaton vesi", keskeytti Cap tarmokkaasti, "sinun ei pidä odottaa
liikoja nuorukaiselta, Mabel --. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä
Vesimyyräksi -- eikö totta?"

"Vesikoiraksi vain", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki
mielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä
matkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia
intiaanimurteita. "Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet
erottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä
purjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja
suolaisista, suurista järvistään."

"Ja miksi he eivät saisi sitä tehdä? Eihän se ollenkaan vahingoita
metsäläisiä. Ai, ai, Vesikoira; raakalaisen antama nimi ei saa tehdä
ylpeäksi."

"Vesikoira-nimellä he tarkoittavat oikeastaan makean veden tai -- kuten
ranskalaiset -- suolattoman veden purjehtijaa", vastasi Jasper hiukan
ärtyisästi.

"Mutta minä tahdon viedä teidät Atlantille ja se retki antaa teille
hyvän onnen lopuksi iäksenne, ja Mabel ja muut rannikkojen nuoret naiset
pitävät teistä kauheasti, vaikka eläisitte yhtä vanhaksi kuin puut
näissä metsissä."

"Ei, ei", keskeytti rehellinen ja vaatimaton opas. "Jasper ei halua
jättää ystäviänsä lähteäkseen sinne, sen minä voin vakuuttaa teille; ja
vaikka maailman näkeminen voi olla hänelle yhtä hyvä kuin kaikille
muillekin, on hän meistä yhtä hyvä ilman sitäkin. Vesikoira tai
vesimyyrä, hän on urhoollinen ja uskollinen nuorukainen ja jos hän pitää
vahtia, nukun yhtä rauhallisesti kuin jos itse olisin ylhäällä ja
huolehtisin turvallisuudestani, niin, vieläpä rauhallisemminkin.
Kersantin tyttären ei tarvitse uskoa, että pojan täytyy lähteä merelle
kehittyäkseen mieheksi tai vasta sitten ansaitakseen kunnioitusta ja
arvonantoa."

Mabel ei vastannut mitään tähän vetoamiseen, vaan käänsi päänsä
länsirantaan päin, vaikkakin pimeys teki mahdottomaksi huomata, miten
väri vaihteli hänen kasvoillaan. Mutta Jasper tunsi, että hänen itsensä
täytyi vastata, sillä nuoruuden ylpeys ja miehekkyys loukkautuivat
syvästi siitä ajatuksesta, ettei hän ansaitsisi toveriensa kunnioitusta
tai naisten suosiota, kun ei ollut valtamerillä käynyt. Hän ei
kuitenkaan halunnut lausua julki mitään, mikä voisi Mabelin enosta
tuntua pistävältä, ja hänen itsehillintänsä oli ehkä vieläkin
täydellisempi kuin hänen ujoutensa ja vaatimattomuutensa.

"Minä en ylpeile ominaisuuksilla, joita minulla ei ole", hän sanoi,
"enkä väitäkään tietäväni mitään valtameristä tai merenkulusta. Me
ohjaamme tähtien ja kompassin mukaan näilläkin vesillä kulkiessamme
rannalta rannalle ja koska meille on numeroista ja laskuista vähän
hyötyä, emme niistä välitä. Mutta siitä huolimatta meidänkin täytyy
ymmärtää yhtä ja toista, vaikkakaan ne, jotka ovat kulkeneet
valtamerillä, eivät sitä usko. Ennen kaikkea me saamme purjehtia
luotojen ja kallioitten välitse, ja olen kuullut sanottavan, että se
tekee hyviä merimiehiä. Täällä nousee myrsky äkkiä ja raivokkaana, ja
meidän täytyy osata ohjata satamaan minä hetkenä päivästä tahansa."

"Onhan teillä merimerkit", keskeytti Cap.

"Niistä on vähän hyötyä ja harvoin ne suojelevat karilta."

"Syväluotaus --"

"Olen kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ole nähnyt."

"Mitä hittoa! Merimies, eikä ymmärrä syväluotausta! Kas niin, poika,
ette voi kerskua merimiestaidollanne! Kuka hitto on kuullut merimiehestä
ilman syväluotausta?"

"En kehukaan, herra Cap, olevani erittäin taitava --"

"Muussa kuin koskenlaskussa -- kuin koskenlaskussa, Jasper, ja
putouksissa", sanoi Haukansilmä tullen apuun, "jossa toimessa teidänkin,
herra Cap, täytyy myöntää hänen saavuttaneen jonkinlaisen kätevyyden.
Minun mielestäni jokaista miestä tulee arvostella hänen kykyjensä
mukaan. Herra Cap on aivan hyödytön Oswegon putouksia laskettaessa,
mutta koetan muistaa, että hän on hyödyllinen aavoilla ulapoilla. Jasper
taas on hyödytön aavoilla ulapoilla, mutta en voi unohtaa, että hänellä
on tarkka silmä ja tanakka käsi, kun ohjataan vene putouksiin."

"Mutta Jasper ei ole hyödytön, ei voisi olla toimeton aavoilla
ulapoillakaan", sanoi Mabel niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että hänen
kirkas, suloinen äänensä kaikui pistävältä tämän merkillisen yön
hiljaisuudessa. "Ei yksikään, joka on niin kykenevä täällä, voi olla
kyvytön siellä -- tarkoitan -- vaikkakin uskallan väittää, ettei hän
laivoissa ole yhtä taitava kuin minun enoni."

"Uinukaa vain molemmat tietämättömyydessänne", vastasi Cap nenäänsä
nyrpistäen, "maamoukkiin verraten meitä merimiehiä on niin vähän, että
me saamme harvoin oikeutta. Mutta jos on kysymyksessä sinun
puolustamisesi, Mabel, tai laivan ohjaus satamaan, niin siinä kyllä
tulee kuntomme näkyviin."

"Mutta, eno, maamyyräthän eivät tule rannikoille -- siellä siis merimies
tapaa vain merimiehen."

"Sitä hirveää tietämättömyyttä! Missä ovat kaikki ne viholliset, jotka
ovat kulkeneet näihin seutuihin -- ranskalaiset ja englantilaiset -- minä
vain kysyn, lapsi?"

"Siinäpä se, missä ne ovat?" huudahti Haukansilmä. "Kukaan ei voi sanoa
sitä paremmin kuin me, jotka elämme metsissä, herra Cap. Minä olen usein
seurannut heidän marssiensa jälkiä ja löytänyt heidän hautojansa ja
sateessa vaalenevia luita pitkiä aikoja sen jälkeen, kun he ja heidän
ylpeytensä on hävinnyt. Yleisesti ja yksityisesti he täyttävät maan
kaikenlaisilla kauhun töillä koettaessaan saada suuren nimen ja
ollakseen enemmän kuin heidän toverinsa."

"Minun täytyy sanoa, herra Haukansilmä, että te joskus lausutte sanoja,
jotka hyvin vaikeasti soveltuvat miehelle, joka elää aina pyssy kädessä,
harvoin haistelee ilmaa, ellei se tuoksu ruudin savulle tai jättää
hyttinsä muuten kuin hyökätäkseen vihollisensa kimppuun."

"Jos te luulette, että minun haluni vetää sotatielle, te ette tunne
minua ettekä elämäni tarinaa. Mies, joka asuu metsissä ja rajaseuduissa,
saa lakkaamatta ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa hän elää. Ne eivät
riipu minusta, sillä minähän olen vain yksinkertainen, heikko
metsästäjä, vakooja ja opas. Minun tehtäväni on metsästää armeijalle,
kun se marssii tai lepää. Siitä huolimatta minä olen erään upseerin
palveluksessa, joka nyt on matkoilla omilla asioillansa, enkä minä
silloin häntä koskaan seuraa. Ei, ei, sota ja meteli eivät oikeastaan
kuulu minulle, vain rauha ja rakkaus on luonteeni mukaista. Kuitenkin
minun täytyy kohdata vihollisia yhtä usein kuin muitakin ihmisiä ja
mingoa minä kohtelen samoin kuin inhoittavaa käärmettä, joka on
toimitettava pois päiviltä niin pian kuin tilaisuus sallii."

"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt
teitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on
minun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja
hän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies --,
mutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen
kanssaan."

"Niin, niin", alkoi opas, "useimmat kersantin lahjat ovat sotaista
laatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia
muskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan
on pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan
pysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä
tottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä
ilmenisi hienostunut luonne."

Heidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet
lipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa
alaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran
kulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun
taas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen
penikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti
mukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että
virta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he
liikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa
jättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin
vaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas
hiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein
rajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin
kielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili
tuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä,
ja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli
oksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet
olivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen
suden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se
oli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen
mielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun,
hänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei
hänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka
tämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa
ja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.

"Rantamalta kuuluu askeleita", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi
kuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan
päähän. "Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen
veneittä joen yli?"

"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja
tietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa
ja otan siitä selvän."

"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu
varomattomasti rannalle."

"Onko se viisasta?" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen
äänensä unohti kaiken varovaisuuden.

"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan
teidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten
puhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri
nyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että
äänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. -- Mene, Jasper, ja seuraa
oman viisautesi antamia ohjeita."

Jasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys
olisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen,
antautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan.
Sitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa
seurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein
sanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta
tulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen -- voimmepa sanoa ylevä --
hiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen
huokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin
Haukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän
hillittyä puhetta.

"Ehkäpä erehdyn", hän sanoi, "sillä ajatus usein luulee todeksi sen,
mitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen
hiljaa puhuvan."

"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?" kysyi Cap.

"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin
mainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen
luonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen
aikansa on ohi."

"Minä näen jotakin veden pinnalla", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut
lakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper
katosi.

"Se on se vene", vastasi opas kovin ihastuneena, "kaikki on hyvin,
muuten olisimme kuulleet jotakin pojasta."

Seuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat
Jasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka
ulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti
käytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin,
niin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.

"Chingackgook, veljeni!" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen
äänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. "Mohikaanien
päällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen
yhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää
uudistuisi."

"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He
eivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren
Käärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa
ovat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen."

"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille
soturille, joka oli virrassa?"

"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina.
Onkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut
vihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa."

"Hei, se oli uskaliasta!" huudahti opas englanniksi. "Tämä kelpo poika
on ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän
historiansa. -- Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille
ystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut."

Delawarelainen kertoi nyt tyynellä, vakavalla tavallaan kaikki, mitä oli
kokenut aina siitä asti kuin hänet oli viimeksi nähty taistelemassa
vihollisensa kanssa virrassa. Vihollisensa kohtalosta hän ei puhunut sen
enempää, sillä hänen mielestään soturin ei sopinut kerskua voitollansa,
vaan hän johti kertomuksensa toisiin asioihin. Niin pian kuin hän oli
voittanut tämän peloittavan taistelun, hän oli uinut itärannalle,
noussut maihin hyvin varovasti ja joutunut vihollistensa keskelle.
Pimeyden suojassa hänen oli onnistunut huomaamatta ja epäilyksiä
herättämättä liikuskella. Kerran kuitenkin oli häneltä kysytty, mutta
vastattuaan, että hän on Nuolenpää, oli hän säästynyt enemmiltä
uteluilta. Lyhyistä huomautuksista hän oli saanut selville, että joukkue
oli lähetetty ottamaan kiinni yksistään Mabel ja hänen enonsa, joiden
arvon he ilmeisesti laskivat liian suureksi.

Hän oli saanut selville, että Nuolenpää oli heidät kavaltanut heidän
vihollisillensa jostakin syystä, jota oli mahdoton saada selville, sillä
mitään palkkaa työstään hän ei ollut vielä saanut.

Haukansilmä ei puhunut tovereilleen näistä tiedoista sen enempää, sillä
ne olisivat tehneet toiset vain yhä levottomammiksi, mutta hän tunsi,
että nyt oli tullut ponnistuksen hetki, sillä irokeesit olivat
vihdoinkin tyyntyneet siitä hämmennyksestä, johon olivat tappionsa
vuoksi joutuneet.

"Me tapaamme heidät koskella, siitä ei epäilystä", hän sanoi, "ja siellä
ratkaistaan kohtalomme: joko pääsemme ohi tai joudumme heidän käsiinsä.
Linnalle on sieltä niin lyhyt matka, että olen ajatellut astua Mabelin
kanssa maihin ja johtaa hänet linnaan jotakin syrjäpolkua ja jättää
veneet virtaan oman onnensa nojaan."

"Se ei mitenkään käy päinsä, Haukansilmä", keskeytti Jasper kiihkeästi.
"Mabel ei ole kylliksi vahva kulkeakseen metsää tällaisena yönä. Mutta
jätä hänet minun ruuheeni, niin minä menetän henkeni tai vien hänet
turvallisesti linnalle, olkoon sitten kuinka pimeä tahansa."

"Siitä ei epäilystä, poika; kukaan ei epäile sinun haluasi palvella
kaikin voimin kersantin tytärtä. Mutta täytyy olla Sallimuksen silmä
eikä sinun omasi voidaksesi vaaratta laskea Oswegon koskista tällaisena
yönä."

"Ja kuka sitten veisi hänet turvallisesti linnaan, jos hän astuisi
maihin? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin veneessä? Vai luuletko, että
minä ymmärrän vähemmän tehtävääni kuin sinä omaasi?"

"Rohkeasti sanottu, poika; mutta jos minä pimeässä joudun harhaan -- jota
ei kukaan voi sanoa minulle koskaan tapahtuneen -- mutta _jos_ minä
joutuisin harhaan, siitä ei olisi muuta harmia kuin se, että saisimme
viettää yömme metsässä. Toista on, jos erehdyksen kautta sinä ja tämä
nuori nainen joutuisitte virtaan. Silloin on enemmän kuin mahdollista,
ettei kersantin tytär pääsisi ylös elävin silmin."

"Minä jätän sen Mabelin itsensä ratkaistavaksi. Olen ihan varma, että
hän luottaa enemmän veneeseen."

"Suuresti minä luotan teihin molempiin", vastasi tyttö, "enkä
vähintäkään epäile, vaan uskon, että tahdotte tehdä kaikkenne
ansaitaksenne isäni luottamuksen. Mutta minä tunnustan, etten tahtoisi
jättää veneitä, sillä ne näyttävät antavan varmimman turvan metsän
kauheita vihollisia vastaan. Minun enoni voi ratkaista tässä asiassa
minun puolestani."

"Minä en pidä metsästä", sanoi Cap, "silloin, kun on selvä reitti jokea
myöten. Sitäpaitsi, Haukansilmä, puhumattakaan villeistä, te unohdatte
valaat."

"Valaat! Kuka on kuullut puhuttavan valaista erämaissa?"

"Eipä ei, mutta valaat, karhut tai sudet -- miksi niitä sanottekin,
kaikilla on hampaat purra."

"Herra nähköön, mies! Pelkäättekö te kaikkia eläimiä, joita on Amerikan
metsissä? Villikissa on ilkeä elukka, myönnän sen, mutta se ei ole
yhtään mitään tottuneen metsästäjän kädessä. Puhukaa mingoista ja heidän
vehkeistään mitä tahdotte, mutta älkää suotta panko karhuja ja susia
pahaan huutoon."

"Ei, ei, herra Haukansilmä, niin voitte te puhua, kun tunnette joka
eläimen, minkä tahdotte tavata. Käytäntö opettaa kaikkeen. Se tekee
miehestä sankarin, vaikka hän muuten olisi pelkuri. Olen tavannut sangen
alhaisella asteella olevia miehiä, jotka ovat tuntikausia uineet
viidentoista tai kahdenkymmenen jalan pituisten haitten seassa."

"Sepä ihmeellistä!" huudahti Jasper, joka ei vielä ollut saavuttanut
taitoa keksiä merimiesjuttuja. "Olen aina kuullut, että varma kuolema
odottaa sitä, joka heittäytyy mereen haikalojen sekaan."

"Ai, minä unohdin sanoa, että pojat ottivat vipukangen, tykin rassin tai
sorkkaraudan, joilla raaputtivat eläinten kuonoja, jos ne alkoivat
herjetä liian kiusallisiksi. Ei, ei; minä en pidä susista enkä
karhuista, mutta valas minun mielestäni on ihan sama kuin punainen silli
suolattuna tai kuivattuna. Mabel ja minä valitsemme veneen."

"Mabelin olisi parasta vaihtaa venettä", lisäsi Jasper. "Tämä minun
veneeni on tyhjä, ja yksin Haukansilmäkin myöntää, että minun silmäni
vesillä on varmempi kuin hänen."

"Sen minä rehellisesti teen, poika. Vesille sinun lahjasi viittaavat
eikä yksikään voi kieltää, että olet mitä suurimmassa määrässä
kehittänyt niitä. Sinä olet oikeassa uskoessasi, että kersantin tytär on
paremmassa turvassa sinun veneessäsi kuin tässä, ja vaikka minä
mielelläni pitäisin häntä luonani, hänen hyvinvointinsa on kuitenkin
liian lähellä minun sydäntäni, etten antaisi rehellisesti hänelle hyvää
neuvoa. Tuo veneesi tämän rinnalle, Jasper, niin minä annan sinulle,
mitä sinä pidät kalleimpana aarteena."

"Niin teenkin", vastasi nuorukainen antamatta pyytää kahta kertaa, ja
pian Mabel siirtyi veneestä toiseen ja asettui istumaan keskilaudalle,
joka tähän asti oli tyhjänä maanitellen häntä odottanut.

Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, veneet erosivat vähän matkan päähän
toisistansa ja airot pantiin käyntiin, vaikkakin mitä suurimmalla
huolella, ettei syntyisi mitään ääntä. Keskustelu taukosi vähitellen, ja
kun peloittava koski saapui, valtasi kaikkien mielen hetken syvä
juhlallisuus. Että heidän vihollisensa olivat koettaneet päästä tänne
ennen heitä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja kun näytti hyvin vähän
luultavalta, että kukaan voisi laskea siitä näin pimeällä, oli
Haukansilmä varma, että he olivat asettuneet molemmille rannoille
odottamaan matkamiesten maihinnousua. Hän ei olisi tehnyt sitä
ehdotusta, jonka hän teki, ellei olisi luottanut omaan taitoonsa tehdä
irokeesien hankkeet turhiksi. Asiain näin ollen koko yrityksen
onnistuminen riippui veneitten ohjaajan taidosta, sillä jos jompikumpi
sattuisi kallioon, niin se menisi ainakin kumoon, ellei kappaleiksi ja
silloin joutuisivat kaikki seikkailijat virtaan ja Mabel taas
vainolaistensa valtaan. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, ja kukin
oli niin kokonaan omien ajatustensa vallassa, ettei tuntenut vähintäkään
halua lausua mitään, mikä ei ollut ihan välttämätöntä.

Veneet soluivat edelleen ja kun kosken kohina tuli kuuluville, täytyi
Capin käyttää koko mielenmalttinsa voidakseen tyynenä istua paikoillaan,
sillä kauheilta kuuluivat nuo uhkaavat äänet pimeässä, jonka läpi voi
vain hämärästi nähdä synkkien rantojen tummat varjot ja mustan taivaan,
jonka kaari vain piiruna näkyi hänen päänsä päällä. Hänen
mielikuvituksensa yhä kiihtyi, kun hän muisteli sitä hurjaa putousta,
josta tänään oli syöksynyt alas ja tämä edessä-oleva tuntui vieläkin
kamalammalta, ellei tuo ärjyvä kohina pettänyt. Tässä vanha merikarhu
kuitenkin erehtyi, sillä Oswegon koskilla ja putouksilla on suuri ero.
Ovathan edelliset vain voimakkaita virtoja, jotka syöksyvät kallioitten
välitse hirvittävällä vauhdilla, kun taas jälkimmäinen todella nimensä
ansaitsee, kuten olemme nähneet.

Mabel luonnollisesti pelkäsi ja epäili; mutta seikkailu oli niin uusi ja
hänen luottamuksensa perämieheen niin suuri, että hän saattoi hillitä
itsensä, joka kuitenkin olisi ollut mahdotonta, jos hän selvemmin olisi
tajunnut asian todellisen laidan tai paremmin ymmärtänyt, miten voimaton
ihminen on taistellessaan luonnon mahtavaa majesteettia vastaan.

"Kuuluuko tuo siitä paikasta, josta puhuitte?" hän sanoi Jasperille, kun
kosken kaukainen kohina saapui hänen korvaansa.

"Kuuluu, ja minä pyydän teitä täydellisesti luottamaan minuun. Emme ole,
Mabel, vanhat tutut, mutta näissä erämaissa voi elää monta päivää yhtenä
ainoana. Minusta tuntuu, että olen vuosia tuntenut teidät!"

"En minäkään tunne, että te olisitte aivan vieras minulle, Jasper.
Luotan täydellisesti taitoonne yhtä hyvin kuin haluunne kaikin voimin
palvella minua."

"Saamme nähdä, me saamme nähdä. Haukansilmä laskee liian läheltä joen
keskusta; uoma on syvempi itärannalla, mutta minä en nyt voi häntä saada
kuulemaan ääntäni. Pitäkää kiinni veneestä, Mabel, älkääkä ollenkaan
pelätkö."

Seuraavana hetkenä voimakas virta nielaisi heidät pyörteihinsä ja kolmen
neljän minuutin aikana tyttö, joka oli kauhistunut enemmän kuin
pelästynyt, ei nähnyt muuta kuin kuohuvaa vaahtoa eikä kuullut muuta
kuin veden pauhun. Kaksikymmentä kertaa vene näytti syöksyvän vyöryvään
aaltoon, jonka välkkeen pimeässäkin saattoi erottaa ja yhtä usein se
puikahti sen harjalle saamatta mitään vahinkoa, sillä varma käsi ohjasi
sen liikkeitä. Kerran ja vain kerran Jasper näytti olevan voimaton
ohjaamaan haurasta kaarnaansa, jolloin mahtava pyörre käännälsi sitä
ympäri, mutta epätoivoisella ponnistuksella hän sai sen pian oikealle
tolalle ja sen palkinnoksi tapasi kohta veneensä syvällä, tyynellä
vedellä turvassa kaikelta tuholta, eikä luonnon voima ollut saanut koko
aikana ryyppyäkään veneeseen.

"Kaikki on ohi, Mabel", virkkoi nuorukainen lämpimästi. "Vaara on
vältetty, ja te saatte nyt varmasti vielä tänä yönä tavata isänne."

"Jumalan kiitos! Jasper, tämän onnellisen tapauksen luemme teille
suureksi kunniaksi."

"Haukansilmälle tulee ansiosta suurin osa. Mutta miten on käynyt
toiselle veneelle?"

"Minä näen jotakin tuolla vedessä lähellä meitä. Eihän se vain liene
ystäviemme vene?"

Muutamat aironvedot veivät Jasperin mainitun esineen luo: se oli toinen
vene tyhjänä ja pohja ylöspäin. Heti kun nuorukainen oli huomannut tämän
surullisen tosiasian, hän alkoi katsella veteen joutuneita, ja suureksi
iloksi he tapasivat Capin uimassa myötävirtaan, sillä mieluummin hän
tahtoi taistella aaltojen kanssa kuin nousta maihin villien joukkoon.
Hänet vedettiin, vaikkakaan ei aivan helposti, veneeseen ja siihen
etsintä loppuikin, sillä Jasper oli ihan varma, että Haukansilmä
kahlaisi rannalle, koska vesi oli niin matalaa, että hän saattoi
säilyttää pitkän pyssynsä kuivana.

Loppumatka oli lyhyt, vaikkakin se tehtiin pimeässä ja vaarojen läpi.
Hetkisen perästä kuului synkkä, mahtava jyminä, joka muistutti kaukaista
ukkosta ja toisin ajoin taas kaikui veden loiskinta. Jasper huomautti
silloin tovereilleen, että nyt he lähestyivät järveä. Pieni niemeke
pisti heidän eteensä, vene laski hiljalleen lahden poukamaan ja työntyi
äänettä loivalle hietikkorannalle. Tämä loppumatka kului niin sukkelaan,
ettei Mabel ehtinyt oikein huomata, mitä tapahtui. Muutamissa
minuuteissa vahtisoturit olivat sivuutetut, portti avattu ja ihastunut
tyttö löysi itsensä sen miehen sylistä, joka oli hänen isänsä, mutta
joka pitkän eron vuoksi oli käynyt hänelle melkein vieraaksi.




VIII LUKU


    "Oi, lemmen maa, oi, valon maa,
    miss' yökin päiväks' saa,
    miss' elonvirrat vilajaa
    ja ikivalot kajastaa;
    maa unelmain, maa toivojen,
    ken omaks' saisi sen!"

                    _Queen's Wake_.

Suurta ponnistusta seurannut lepo -- varsinkin kun siihen liittyy juuri
herännyt turvallisuuden tunne -- on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli
Mabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan -- sillä vain
sangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla
rajamailla valmistaa -- ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni
tavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti
Dunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri
saanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun
hänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena,
ihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin
uusiin oloihin.

Näihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus
näillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä
siinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli
liittynyt amerikkalaisiakin -- muiden muassa Mabelin isä nuorimpana
kersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä
siirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin
tämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien
hyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47516