← catalogue

Engelbrekt Engelbrektinpoika 2

by C. Georg Starbäck · Finnish · Gutenberg #47504 · 817,398 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Engelbrekt Engelbrektinpoika 2
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Engelbrekt Engelbrektinpoika 2

Author: C. Georg Starbäck

Translator: K. A. Petrelius


        
Release date: November 30, 2014 [eBook #47504]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47504

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA 2 ***

ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA II

Kaksiosainen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

K. A. PETRELIUS



Werner Söderström, Porvoo, 1898.





JÄLKIMMÄINEN OSA.


    Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi
    Mun liikkuu aatokseni ainian.
    Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi
    Ja niihin tunteineni uppoan.
    En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!
    Pois onni, -- elonikin kadotkaan!
    Mut teille, teille, kansani ja maani,
    Ma teille huokaan vielä kuollessani!

                                _E. G. Geijer_.



SISÄLLYS:

III. Vesterås ja Borganäs:

    I. Kutsumattomia vieraita.
   II. Kuninkaankirje.
  III. Kohtaaminen.
   IV. Lupaus.
    V. Tuomio.
   VI. Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.
  VII. Liikkuva saari.
 VIII. Juhannusaatto 1434.
   IX. Borganäs palaa.

IV. Vapauttaja:

    I. Herra Tukholman linnassa.
   II. Göksholman herrat.
  III. Katajapensas.
   IV. Vanki.
    V. Vadstenassa.
   VI. Kiusaaja.
  VII. Toivioretkeläinen.
 VIII. Oppenstenissa.
   IX. Kuka oli kuningas?

V. Valtionhoitaja:

    I. Albrekt herttuan nuolet.
   II. Harmajamunkit.
  III. Drotsi ja Marski.
   IV. Päättyminen.
    V. Hopeavitjat.
   VI. Valtiomarski.
  VII. Valtionhoitajan vaali.
 VIII. Pidot Täljen linnassa.
   IX. Yö ja Päivä.
       Historiallisia selityksiä

Viiteselitykset.







KOLMAS JAOS.

Vesterås ja Borganäs.




I.

Kutsumattomia vieraita.


Oli taas kevät, joka tänä vuonna tuli tavattoman aikaiseen. Talven
kinokset sulivat ja juoksivat vuolaina virtoina järviin ja meriin, ja
ilman siivekkäät joukot palasivat etelästä rakkaisiin koteihinsa,
pohjolan syrjäisiin laaksoihin. Metsikana vaihtoi parhaillaan pukuansa
ja orava kyherteli koivunlatvassa. Päivä päivältä nousi aurinko yhä
ylemmäksi taivaan laelle ja päästi taas luonnon siteistään; vapaus
virkosi taas eloon metsissä ja järvissä, vuorilla ja laaksoissa ja
lauhkeat keväiset tuulet kuiskailivat rauhaa ja sovitusta, samalla kuin
tuhannet riemusävelet soivat vapauden ja rakkauden ylistystä korkealla
ilmassa.

Tälle luonnon riemulle oli Ruotsin rahvaan mieliala selvänä
vastakohtana. Kamala toivottomuus pilkisti jokaisen silmästä, pusersi
huokauksen jokaisen rinnasta. Ja yhä koveni sorto, yhä julmemmaksi kävi
ulkomaalaisten voutien mielivalta. Pyhän Yrjänätarun alkupuoliskoa
elettiin nyt todellisuudessa. Lohikäärme ruiskutti voitonriemuissaan
myrkkyänsä maalle ja kauhuissaan kysyi jokainen, joko Ruotsin
kuolonhetki oli käsissä. Missä tahansa kiinnittikin katseensa Ruotsin
herroihin ja edusmiehiin, jotka linnoissaan ja taloillaan elelivät,
niin turhaan etsi ketään sellaista, joka tahtoi ruveta pitämään kansan
puolta ja saattamaan maan lain ja vanhat hyvät tavat taas voimaan ja
noudatettaviksi.

Taalalaiset olivat kyllä edellisenä syksynä nousseet kapinaan, mutta
olivat taas laskeneet aseensa, kun valtakunnan neuvosto oli luvannut
täyttää heidän toiveensa ja olla apuna heidän hätäänsä poistamassa. He
vannoivat pyhän valan olla enää maksamatta veroa Jösse Eerikinpojalle
ja niine päätöksineen he palasivat kotiinsa ja valtaneuvokset menivät
ilomielin matkoihinsa.

Kaikki näytti siis olevan hukassa. Jösse Eerikinpoika ei tosin itse
ollut uskaltanut mennä Taalainmaahan, mutta hän oli paikoillaan
lujassa Vesteråsin linnassaan ja samoin muutkin voudit kaikkialla
valtakunnassa. Syksyiset tapahtumat v. 1433 olivat vaan olleet yhä
selvemmin näyttämässä sitä toivotonta kurjuutta, johon Ruotsin kansa
oli vajonnut, samalla kuin voudit kävivät sitä varmemmiksi, sitä
rohkeammiksi, kuta helpommalta oli näyttänyt aseellisenkin rahvaan
aisoissa pitäminen.

Kaikista näistä voudeista, jotka kuninkaan nimessä ryöstivät ja
raastoivat Ruotsinmaata, ei sentään kukaan vetänyt vertoja
Vestmanlannin ja Taalainmaan voudille. Tämä näet ei heitä voittanut
ainoastaan viekkaudessa ja rohkeudessa, jott'en sanoisi
hävyttömyydessä, vaan etenkin siinä erinomaisessa julmuudessa ja
kovuudessa, jolla hän osasi panna mielivaltaiset käskynsä täytäntöön,
siinä matelevaisuudessa ja arkamaisuudessa, jolla hän osasi
näennäisesti väistyä tieltä, kun olot niin vaativat. Mutta hän väistyi
vain odottelemaan tilaisuutta, ottaakseen heti takaisin, mitä oli
menettänyt, samoin kuin tiikeri vetää kokoon jäntäreitänsä ja
valmisteleikse voimakkaimpaan hyppäykseensä, silloin kuin se näköjään
säveänä lyykistyy maahan.

Juuri nyt hän oli siinä asennossa. Hänen oli syksyllä täytynyt
peräytyä; nyt hän oli taas eteenpäin menossa. Se mitä hänen oli ollut
pakko kuulla ja sallia syksyllä valtaneuvosten läsnä ollessa, oli
kiihottanut hänen turhamielisyytensä ylimmilleen. Mutta hän osasi
salata vihansa ja vartoa. Nyt hän varustautui laskemaan vihansa liekit
valloilleen, nyt piti noiden talonpoikain oikein oppia tuntemaan hänet.
Voi, voi silloin heitä ja -- Engelbrektiä.

Hän oli menetellyt hyvin varovasti. Leijonanpyytäjä ei turhanpäiten
saalistansa ärsyttele. Hän ei ollut jalkaansa astunut pohjoispuolelle
Dal-jokea ja Juhani Walekin oli pysytellyt hyvin hiljaa syksyn aikana
ja toiselle puolen joulun. Mutta uudenvuoden tienoissa oli Jösse
koettanut Juhani Walen ja hänen palvelijainsa toimella saada kokoon
verot. Se onnistuikin mitään hälinää nostattamatta ja -- joko sitten
mielet todellakin olivat rauhoittuneet, taikka oli huomattu
mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan -- veroja kertyikin joku määrä.
Tämän hän teki kokeiksi vain, ja kun se onnistui, niin hän ei enää
empinytkään jatkaessaan.

Mutta kaikki tämä oli vaan vähäpätöistä siihen verraten, mitä hänellä
nyt oli mielessä. Hänen kostostaan oli tuleva oikein loistava.
Pääsiäisen jälkeen aikoi hän kaikkine väkineen mennä Taalainmaahan. Hän
odotteli vaan kuninkaan kirjettä pannakseen siellä kauheita rankaisuja
toimeen. Ja kaikkein ensimmäiseksi tuli tuon julkean Engelbrektin
kukistua.

Monta kertaa oli tämä jalo vouti huoneessaan Vesteråsin linnassa
nautinnolla ajatellut sitä hetkeä, jona hänen silmänsä saisivat nähdä
Engelbrektin pään pyövelinkirveen iskusta eroavan ruumiista. Ja hänen
silmänsä olivat liekehtineet ja hänen huulensa menneet inhottavaan
hymyyn joka kerta kun hän kuvituksessaan oli hiukkasen lisännyt
kärsimystä taikka ottanut hiukkasen pois tehdäkseen uhrinsa tuskat niin
pirullisen koviksi ja oman nautintonsa niin suunnattoman suureksi kuin
mahdollista. Nyt läheni tuo niin kauvan ja hartaasti odotettu hetki
eikä Jösse Eerikinpoika ollut säästänyt mitään, ei edes omia
kolikoitaankaan, voidakseen toimia kyllin voimakkaasti ja iskeä iskun
sellaisen, että se yhdellä kertaa oli rusentava kaikki.

Näihin valmistuksiin kuului myöskin oikein hyviin väleihin joutuminen
Ruotsin herrain kanssa, ainakin mahtavimpain. Erinomainen tilaisuus
tarjoutuikin siihen vuoden puolipaaston aikoihin. Muuan neuvoston
vanhimpia, iäkäs ritari Krister Niilonpoika (Vaasa) tahtoi ristiäisten
johdosta nähdä lukuisan sukunsa koossa kotonaan Räfvelstadissa
pääsiäisjuhlain aikana, ja koska useoiden herrojen piti matkustaa
Vesteråsin kautta, niin vouti kutsui heidät pitoihin linnaan. Vieläpä
vanha herra Krister Niilonpoika itsekin oli luvannut ratsastaa
sukulaisiansa vastaan Vesteråsiin ja samalla käyttää hyväksensä voudin
vieraanvaraisuutta.

Oltiin pääsemässä puolille päivin maaliskuun 8 p:nä, puolipaaston
sunnuntain jälkeisenä maanantaina. Vouti oli aamulla tapansa mukaisesti
kierrellyt linnassa tarkastamassa, oliko kaikki asianmukaisessa
kunnossa sekä noiden ylhäisten herrain vastaanottamista varten että
myöskin linnan puolustamiseksi, jos jotakin odottamatonta sattuisi.
Paha omatunto saattaa aina mitä tarkimpaan varovaisuuteen. Hänellä ei
ollut kierroksellaan ollut mitään muistuttamista. Tykit olivat
panoksissaan valleilla ja hänen palvelijansa olivat kaikki paikoillaan,
joko määrätyssä työssä taikka vahdinpidossa. Linnantuvassa pidettyjen,
viimeöisten huvien jätteitä ei vouti tavallisuutensa mukaan, viisaasti
kyllä, ollut näkevinäänkään. Hän toivoi miestensä vuorostansa sitä
kernaammin palvelevan häntä, kun tarvittiin.

Hän oli siis jotenkin hyvillä mielin palannut huoneeseensa. Täällä hän
käveli muutamia kertoja edes takaisin katseen harhaillessa milloin
minnekin tuuheiden kulmakarvain alta. Varmaankin hän vielä kerran
ajatteli valmiiksi, kuinka kaikki oli käyvä sekä kuninkaaseen että
Engelbrektiin ja hänen talonpoikiinsa nähden. Vihdoin hän pysähtyi
ikkunan luona olevan ison tammisen pöydän ääreen, jolla oli joukko
papereita ja kirjeitä. Hän otti muutaman kirjeen, avasi sen ikään kuin
ajatuksissaan ja alkoi sitä lukea. Varmaankin hän oli sen jo lukenut
moneen kertaan, sillä hänen huulensa näkyivät toistelevan sen sisältöä,
vaikka silmät katsoivat kirjeen reunan ylitse ulos ikkunasta ja
näyttivät seuraavan pilviä, jotka kummallisen muotoisina kiitivät kovaa
pohjatuulta pakoon.

Silloin aukeni ovi ja vanhanpuolinen nainen astui sisälle. Hänellä oli
tumma puku ja sen päällä kallisarvoisilla turkiksilla sisustettu
viitta, jonka alla iso avainkimppu riippui hopeakirjaisesta vyöstä.
Pään peitti valkoinen huntu, sekin turkiksilla sisustettu. Hänen
kasvojensa juonteet olivat sulavat ja melkeinpä arastellen hän katsoi
voutiin, kun tämä seisoi siinä kirje kädessä.

Se oli vouti Jösse Eerikinpojan vaimo, Birgitta Ulvintytär. Hän oli
mahtavaa ja rikasta norjalaista sukua ja oli muuttanut Ruotsiin asumaan
kuningas Maunu Eerikinpojan aikana. Hänen isänsä oli Ulvi Juhonpoika,
joka asui Ervallan talossa Vestmanlannissa. Tähän aikaan omisti sen
hänen veljensä, Pietari Ulvinpoika.

Vähän aikaa herraansa ja miestänsä katseltuaan Birgitta rouva kysyi:

"Oletteko nyt tarkoin ajatellut asiaa, herrani ja isäntäni?"

Vouti nosti päätänsä ja kääntyi läpitunkevin katsein vaimoonsa päin.

"Elkää vihastuko minuun, rakas mieheni", jatkoi Birgitta rouva
lempeällä ja melkein valittavalla äänellä, "tiedättehän, ett'ei kukaan
parastanne tahdo, niin kuin minä. Saatatte uskoa minua ja olettehan
useammin kuin kerran kokenut, ett'eivät ennustukseni petä."

"Mik' on unta se on lunta, Birgitta", vastasi vouti keskeyttäen.

"Eipä aina, eikä koskaan silloin kun isäni, tuo ankara ritari Ulvi
Juhonpoika minulle näyttäytyy. Minä rukoilen sinua, rakas isäntä, heitä
se mitä on tekeillä. En sitä tosin täydelleen tiedä, mutta nuo suuret
varustukset ja tuo paljo väki osottavat riittävästi, että vakavia
asioita on hankkeissa..."

"Onko sinulla kaikki valmiina ylhäisten vieraittemme vastaanotoksi,
Birgitta?" kysyi vouti vielä kerran emäntäänsä keskeyttäen ja koettaen
kääntää hänen ajatuksensa toisaanne.

Mutta Birgitta rouva ei ottanut hellittääkseen kesken. Hän rakasti
miestänsä ja hänelle olivat nyt muut asiat pääasiana, eivätkä pidot.

"Mennä vuonna tähän aikaan", sanoi hän, "kun varustauduit Hannu kreivin
seurassa menemään Taalainmaahan isäni ensi kertaa näyttäytyi minulle ja
käski minun estää matkasi. Sinä et kuitenkaan totellut. Toisen kerran
hän minulle näyttäytyi, kun neuvoston herrat syksyllä tulivat pitämään
tarkastusta ja sinä aioit kieltää heiltä valtakunnan linnaan pääsyn.
Silloin sentään tottelit varoitustani ja eihän sinulla ole ollut syytä
sitä katua. Nyt viime yönä näin taas isäni seisovan vuoteeni vieressä
ja huolissaan valkoisia kiharoitansa ravistaen osottavan sinua. Rakas,
rakas mieheni, heitä sikseen, mitä sinulla on tekeillä, onni ei kasva
siinä maaperässä, jota väkivalta tallaa..."

Voudin suu meni raukeaan hymyyn ja hänen silmänsä katsoivat tavallista
avomielisemmin lempeään naiseen, joka hänelle puhui rauhan ja
sovinnollisuuden sanoja. Mutta sitä kesti vaan hetkinen; sitten
pyörivät ne taas yhtä epäluuloisina ja kovina kulmakarvain alla kuin
ennenkin.

"Tottelin sinua", virkahti hän, "kun valtakunnan neuvostoon kuuluvat
kunnon herrat olivat täällä syksyllä; niin, niin, siitähän saattaa
näyttää, mutta muut seikat ne pakottivat minut myöntymään, eivätkä
sinun unesi..."

"Olet kerran ennenkin minulle sitä sanonut", keskeytti Birgitta rouva,
"se oli kuninkaan kirje, jonka vuoritilallinen toi neuvostolle ja josta
et tiennyt, oliko se todellakin tullut neuvoston käsiin vai ei..."

"Niin, kuninkaan kirje sen teki, ja kautta Vapahtajan viiden haavan,
jos minulla silloin olisi ollut käsissäni kirjurini kirje ... niin,
kautta Herramme ristinpuun, en olisi yhtään noista herroista päästänyt
kuninkaan linnaan. Ei, Birgitta, saatpa vielä nähdä, millainen on valta
kuninkaan voudilla. Niin totta kuin vaakunakilpeäni kunnialla kannan,
niin totta on tuo jäykkäluontoinen vuoritilallinen ynnä koko hänen
talonsa oleva Jösse Eerikinpojan koston todisteena."

"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni", virkkoi vastaten emäntä,
"sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi.
Sen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy
tuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan... Jos niin
on, rakas mieheni, ... niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen
ehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten..."

"Ja sitten?" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi.
päättäisikö lauseensa.

"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon
sovittaa, mitä olen rikkonut."

Voudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä
lempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista
silmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä
katkerin suuttumus.

"Olet järjiltäsi, Birgitta", virkkoi hän, "päästää vapaaksi tuo nuori
mies ... etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini
kädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani
monta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni... Vai päästää hänet
vapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna
kaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä
tornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot."

Birgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän
pani tuskissaan kätensä ristiin.

"Katso tuota", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli
kädessään, "lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki
armahtamista."

Mieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta.
Sen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat
mainitsematta.

"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli
pantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen
palanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän,
Tuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin
todellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta
valtakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni
Strängnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille
ja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin
karkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa,
jossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa,
täytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä
paikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän
suurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa
se kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun
kimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e."

Kirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä
vapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä
kosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä
mielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen
menettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa
hän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä
Köpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys
oli seuraava:

"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana.
Hänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun
viimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia
neiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin
kernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua
toivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät
sikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman
kuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette
pitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin
odotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin
herra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä
Gladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista
tilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti,
antoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten
vähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä
puheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen
hyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen.
Kuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin
silloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne.
Kuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä
teidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän
tosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä
ja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää
pois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' -- Voitte tästä
nähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton
vuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista
lähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee,
niin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän
kätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä,
niin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku."

Riemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin
tämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten,
kuin vouti oli tarkoittanut.

"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä", sanoi hän, "muuttakoot
mielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton
vaimo raukka", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.

Mies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä
esti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo
Knuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa
rientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi
tuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.

"Pian, vaimo", huusi silloin hänelle vouti, "katso, että kaikki on
hyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee
noille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen
näköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi."

Tätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt
hartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui
vaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas
aukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan
talonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.

"Mitä nyt?" kysyi vouti mahtavalla äänellä.

"Tärkeitä uutisia", vastasi palvelija, "jollen erehdy."

"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen
aikaan."

"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo
ylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa", sanoi palvelija ja veti
takkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä
vouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.

"Kirje kuninkaalta!" huudahti vouti.

"Niin, ja joka on ollut kummallisilla teillä, sillä oikeastaan kai sen
olisi pitänyt tulla perille jo viime kesänä, sen mukaan kuin tämä mies
sanoo."

"Kuinka olet saanut kirjeen käsiisi, mies?" kysyi vouti kiivaasti.

"Luvallanne sanoen, armollinen vouti, Eskil on nimeni ja olen kalastaja
Gripsholman tienoilta..."

"Pian, mies, mistä olet saanut kirjeen...!"

"Armollinen vouti, olen kalastaja Gripsholman läheisyydestä ja tupani
on Mälarin rannalla. Olin vesillä siimojani kokemassa, noin viime
juhannuksen aikoina, jolloin edellisenä iltana oli ollut kova
rajuilma..."

"Herra Kaarlo Kristerinpoika ja Ebba rouva", ilmoitti hovipoika ovelta.
Vouti kävi yhä malttamattomammaksi. Kirje viehätti häntä paljoa enemmän
kuin nuo ylhäiset herrat, joita nyt alkoi saapua, toinen toisensa
perästä.

"Minä näin kirjeen", alkoi palvelija, joka oli tuonut
kalastajan muassaan ja joka ymmärsi, että tällä hetkellä ennen
kaikkea piti joutua, "minä näin kirjeen tällä miehellä viime
Gripsholman-matkallamme. En osaa kirjoitettua lukea, mutta aavistin
kirjeen olevan tärkeän, etenkin kun mies kertoi kahden herrasmiehen
yöllä taistelleen ja toisen silloin heittäneen kirjeen järveen."

Riemun leimahdus välähti Jösse Eerikinpojan silmistä, ja vaikka olikin
niin kiire, niin ei hän kuitenkaan malttanut olla tarkastamatta
kuninkaallista sinettiä.

"Vie alas mies", sanoi hän vavisten palvelijalle; "ritarien mentyä
matkoihinsa tahdon häntä lähemmin kuulustella."

Hän kiinnitti sen jälkeen kaiken huomionsa kirjeeseen ja nosti jo
kättänsä sinettiä rikkoakseen ja ottaakseen varman tiedon
sisällyksestä, kun kiivaita askelia kuului oven ulkopuolelta. Vouti
niitä innoissaan tuskin huomasikaan.

Mutta ovi lensi auki ja siitä astui sisälle kookas ritari, jonka ryhti
ja kasvot ilmaisivat yhtä paljon arvokkuutta kuin alentuvaisuuttakin.
Hän astui voudin luokse.

"Tärkeitä kirjeitä herraltamme, kuninkaalta", sanoi ritari nähdessään
kirjeen voudin kädessä, "saatoinpa arvata jonkin sellaisen seikan
olleen syynä siihen, että vieraiden niin kauvan täytyi odottaa
saadakseen tervehtiä vieraanvaraista isäntäänsä. -- Ei kai mitään
huonoja sanomia, toivon ma ...?"

"Ei, ei, armollinen herra", änkytti vouti, kohteliaasti kumartaen,
vaikka hänen erittäin vastahakoisesti täytyi panna kirje käsistään,
"sanomat ovat hyviä. Mielet tyyntyvät tyyntymistään. Olin juuri
aikeissa rientää alas tervehtimään niitä ylhäisiä herroja ja miehiä,
jotka minua tänään käynnillään kunnioittavat."

Ritari tuskin kuunteli voudin puolusteluja. Hän oli kääntynyt Birgitta
rouvaan, joka väkisinkin koetti salata levottomuuttaan.

"Terve tultuanne, herra Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän, "tulette
pikemmin, kuin täällä saatoimme luulla. Sen tähden rohkenimme kiintyä
niihin asioihin, joita Tanskasta tulleet tiedot koskevat..."

"Kuninkaan toimet ennen kaikkia muita", sanoi ritari ystävällisesti
tarjoten Birgitta rouvalle kätensä ja taluttaen hänet hänen
kumartelevan miehensä ohitse ja käytävää myöten isoon pitosaliin.

Liehakoiden seurasi vouti, ja kun hän oikein ennätti miettiä ja verrata
toisiinsa kirjurinsa kirjeessä olleita ja äsken saamiansa tietoja, niin
hänelle kävi aivan selväksi, että äskeinen kirje oli se, jonka
Engelbrekt oli tuonut neuvostolle. Ilo oikein hiveli hänen mieltään,
kun hän ajatteli sitä sattuman kaupalla saatua välikappaletta, joka nyt
tarjosi niin hyvän tilaisuuden joutua tekemisiin tuon uppiniskaisen
vuoritilallisen kanssa. Nyt hän saattoi todistaa tämän kulkeneen
valheenkengillä kuninkaan ja neuvoston välillä, nyt ei mikään enää
saattanut estää hänen voittoriemuansa ja Engelbrektin kukistumista.

Hänen huuliensa hymyily, kun hän ritarin ja emäntänsä jälessä astui
isoon saliin, oli sen tähden luonnollisempaa kuin koskaan ennen ja
painoi hänen kasvonpiirteisiinsä ja koko olentoonsa leppeyden leiman,
joka hänelle sopi hyvin.

Niistä monista ritareista, jotka olivat kokoutuneet saliin, oli vanha
kunnianarvoinen Krister Niilonpoika ylhäisin. Paitsi häntä siellä oli
hänen kolme poikaansa Kaarlo, Juhana ja Niilo sekä vielä Ture
Turenpoika (Bjelke) ja Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä). Miestensä
keralla saapuneita naisia olivat ainoastaan Kaarlo herran rouva, Ebba
Krummedik, ja herra Niilo Steninpojan rouva, Margareta Knuutintytär
(Bonde). Viimemainitun muassa oli myöskin nuori kaunis tyttö, Katarina
Kaarlontytär (Gumsehufvud).

Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine
hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo
Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa.
Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin
tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen
päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja
sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka
tahtomattakin voitti sydämiä -- yksistään tämä riitti tekemään hänet
silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi
senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi
laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen
täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain
korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.

Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain
luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä
Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä
mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä
odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle
ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi
hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat
talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.

Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt
pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa.
Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan
vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.

Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja
aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä
vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin
viranhoidosta.

"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot
neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen
asiaan ryhdyitte."

"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä,
kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto
menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli
toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi -- sitä paitsi neuvosto
noudatti kuninkaan kirjettä..."

"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen
tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä,
mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen
olleen kuninkaalta...?"

"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle
oudolle kysymykselle selitystä.

"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin...?" jatkoi vouti.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo
Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle,
oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään
Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. -- Mitään
epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."

"Jalot herrat", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, "teidät on
siinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole
olemassa, sillä se mikä on, on väärä."

"Jos sen voitte todistaa, vouti", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, "niin
saakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta
valtakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen."

"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte
kirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan
sinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin
tästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja
vuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko
miehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä
olen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista
kuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla
tavoin vaivata."

Sen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi
vanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi,
joka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan.
Toinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta
ikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja
Päivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu,
Ewerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika,
Maunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja
rajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes,
Ewerstenin kreivin tytär.

Kaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen
piispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään
näytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen
alottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava.
Yleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen
kestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa
perästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.

"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta
hiippakunnastanne, hurskas isä?" kysyi Krister herra keskustelun
kestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.

"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla
kannalla", sanoi piispa päätänsä ravistaen, "kun meillä on kaksi päätä
yhden sijassa..."

"Siitä kai on sentään loppu tuleva", arveli Krister herra; "armollisen
herramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten.
Huolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun
kirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan
kansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta
tänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät
hänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla
samanlainen kuin Johannes Gerkenpoika..."[2]

Knuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin
olleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan,
Ingegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär.
Kuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse
vastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta
piispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan,
teki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka
saattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu
siveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin
ja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin
tilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd
Knuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä
luostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren
kasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi
kansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin
mainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen
tähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran
viimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi
tahtonut salata.

Krister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle
tolalle.

"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän
on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää
mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta
tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan
pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava..."

"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta
tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä
tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri
lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään
Arnossa sairaan arkkipiispan luona."

"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää
sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte
mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän
palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä
asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse
Strängnäsiin..."

"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi
piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin
pitänen sananne mielessäni."

Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit
käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja
varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi
hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä
paastonaikaista järjestystä.

Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä
puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin
keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika
ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika
yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva
Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi
katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.

Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he
olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar,
jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen
kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä,
kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin
hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa
oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen
ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.

Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä
tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli
väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän
tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai
katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani
väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt
jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.

"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta
tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön
jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle
antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on
jokin merkki sydämensä valitulta..."

"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes
koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."

"Tietämätön", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, "kuinka voitte
sellaista sanoa, arvoisa neiti?"

Nyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja
selvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan
ei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena
pilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:

"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä
pidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi
rengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne."

Ja neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla
reunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se
riippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.

Kauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan
julkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä
käsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena
hän sanoi:

"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi..."

"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti", vastasi ritari leikkiä
laskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä
majesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, "nyt minä
pidän hansikkaan!"

Neitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät
huulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen
kuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.

"Ystäväni Maunu ritari", sanoi hän hymyillen, "te kuljette,
rientoaskelin, näyttää minusta..."

"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi", sanoi Maunu vastaten.

"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika,
niin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi
taistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa
korkeaksi", lisäsi kreivi puolittain piloilla.

"Luottakaa siihen!" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.

Kreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät
kasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.

"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!" sanoi hän puoliääneen.

Kreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena
linnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan
edustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja
taajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin
katsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta
kuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden
saattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.

"Minun nähdäkseni", jatkoi piispa, "on veljenpoikani, Pentti ritarin
tekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan
ylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän
vaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman
linnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole
kävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti
Bonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan _yötä ja päivää_
isiltäperityssä vaakunassani..."

Kova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti
kreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.

Peremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa
kovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän
antimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.

Mutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi
tomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian
vallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja
kevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.

Se oli Juhani Wale.

Salissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään.
Jösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan
saanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He
levähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä
puolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan."




II.

Kuninkaankirje.


Salissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset
vetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat
kokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.

Sanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse
Eerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin
järjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen
katsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika
rohkaisihe puhumaan.

"Tuomanne sanoma, vouti", sanoi hän, "tulee jokseenkin arvaamatta;
näyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo
paljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli."

Ritarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita
katseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse
Eerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta
alavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.

"Totta puhutte, ankara ritari", sanoi hän, "mutta jätätte huomioon
ottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta
kädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on
tukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi
tullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen
porttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on
niin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada.
Siitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa,
että talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon."

"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia", virkkoi nyt vanha Krister
herra, "meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja
toimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja
tarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä
läsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua
mielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan
parhaiten ja hyödyllisimmin toimittava."

Piispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet
hiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin
valtakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin
olivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan
lyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää
haluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla
ja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he
yhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen
tyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset,
jotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat
hyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka
vastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen
ylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä
on parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon."

"En kaikin puolin", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), "ole
samaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta
talonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he
jo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja
lähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä
talonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin
enemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin
linna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?"

Nuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin
tapailevan miekankahvaa.

Jösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn
kysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden
levottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat
hänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin
mielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.

"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada", sanoi hän, "on
talonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600
ratsumiestä täysissä aseissa."

Tämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten
herrain miehuutta.

"Kuusiko sataa ratsumiestä?" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, "kuinka on
mahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon
liikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?"

"Ne ovat vuorirälssiä", vastasi vouti.

"Vaikkapa niinkin", virkahti Ture Turenpoika, "niin mitäpä merkitsevät
nämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan.
Minä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä,
sitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka
suuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?"

Nyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta,
johon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin
voimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita
kapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.

"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista
ratsumiestä pohjoiseen päin", sanoi hän.

"Kas, sitäpä kannattaa kuulla", huudahti silloin Ture Turenpoika,
"meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä
sadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä
pyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän
kokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti,
ja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa
valmiiksi."

Ritari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo
Steninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun
vanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi
hänet takaisin.

"Seis, Ture ritari", sanoi hän, "ensin kuulustelkaamme niiden herrain
mieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani
ja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin
puolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta
vuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas
on saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset
tuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli
vastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin
isäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on
valheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan
neuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin,
niin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin,
hyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä
menettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me
kaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan
ja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin
jääköön teidän tehtäväksenne, vouti -- hän kääntyi tällöin Jösse
Eerikinpoikaan -- koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona
oleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos
tässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten
kutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin."

Tuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas
aukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan
miehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse
Eerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa
pohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.

"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle", sanoi hän kiivaasta
ajostaan vielä hengästyneenä. "Engelbrektin ratsumiehineen näin
Hofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä
kaupungista."

Tämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan
mielipiteeseen.

Herrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien
silmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa
ratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.

       *       *       *       *       *

Ennen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.

Jösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn,
että hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden,
jotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän
lentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet
suoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään
asemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään
menettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se
Engelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä
Vestmanlannin ja Taalainmaan herra.

Hän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin
siitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella
tavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka
joutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin,
niin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta
hän ei voinut asialle ajatella.

"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?" sanoi hän
yht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan
ääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin
edustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.

"Viikon päivät takaperin", vastasi hän, "kaikki on käynyt niin
salaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies
palasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne."

"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?"

"Vero, jonka kannatitte...!"

"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten
arvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä
maanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt ... oletpa kautta Pyhän Knuutin
oppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun
mielesi mukaan!"

Hän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana.
Juhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta
tahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika
kävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä
tämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:

"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?"

Vouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi
sanaakaan ymmärtänyt...

"Mitä mies rakastaa", jatkoi Juhani Wale, "se häntä hallitsee..."

Jösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen
ilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän
alavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara
pisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se
katse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle
kertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.

"Mitä mies rakastaa", toisti hän.

"Se häntä hallitsee", lisäsi Juhani Wale, "ja se, jolla tuo rakas on
vallassaan, hallitsee häntä tämän kautta."

"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka
auttaa minua hallitsemaan..."

"Oikein ... jotakin tai joku..."

"Jokuko?"

"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita."

Jösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.

"Olette oikeassa, Juhani Wale", virkahti hän ja päästäen
ilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen.
"Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on
painava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha ... Birgitta, mitä nyt
unesi merkitsevät!"

Jösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa
hänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa
käskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä
että hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä
muutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli
niin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui
käsistä.

Jo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka
isolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan
valkean.

"Nuo jalot neuvostonherrat", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi
heittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, "eivät
näy tehtävässään kiirettä pitävän..."

"Onhan", virkkoi Juhani Wale, "saattanut arvaamattomia esteitä sattua,
niin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta,
jos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen,
mitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä
tavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan
ja siis myöskin omaanne, minä arvelen..."

"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta
Vapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin
aivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus
kiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa
puolestani, Juhani Wale!"

"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti.
Yksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja
hänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen
herrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa ...
kirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta
hänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen
käsissään."

Ilosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi
ukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään
hymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen
palvelija kynnykselle.

"Sano Yrjö mestarille", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, "että hän
heti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin."

"Tännekö saliin?" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että
tämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.

"Tänne saliin", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti
kädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän
lisäsi: "Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä
miehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin
hänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta."

Hetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua,
kun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden
viilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän
vastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä
huuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima.
Hänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Ovi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva
palvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana
olevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin
palvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti
näkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista
Agneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.

Ovi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he
ensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.

Herman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain
vihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova
vankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä
oli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit
tuskin saattoivat sietää.

"Olen tuottanut teidät tornista", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla
äänellä, "te voitte nyt pelastaa..."

Hän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin
kiihkoisasti hänet keskeytti.

"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika", sanoi hän, "mutta onko tämä tuo
jalo Herman Berman?"

Vouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä
kysymyksellään tarkoitti.

"Onko mahdollista", jatkoi Juhani, "että olette voinut sallia
Engelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan... Käsitän
sentään hyvin", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi
keskeyttää hänen puheensa, "käsitän sentään hyvin, että teitä on
petetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan
lopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman,
mutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun
viimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla..."

Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran
paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi
hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.

"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette
istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta
petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu
kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä
voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja
Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte
pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi!
Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa..."

"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani
herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa... Minä en usko hylkiön
sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi
saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille
suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän
vertanne..."

"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi
Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella
minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan,
jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan.
Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema,
nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa..."

Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että
hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt
parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan
varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen
myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka
voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse
Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen
voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin
räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun,
joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan
ystäviksi.

"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian... Joutukaa sen tähden,
Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat",
vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää
musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa
nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää.
Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti
hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."

Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat
jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.

"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä
kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan,
että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan... Ottakaa pois nämä
koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."

Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse
Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän
arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa
liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli
ilosta hänen rinnassaan.

Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin
kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat
Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui
pöydän ääreen ja otti kynän.

Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan
sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.

"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne..."

"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä
mitään muuta."

"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne
kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä..."

"Ja mitä..."

"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en
pelastamistuumaanne aio estää."

"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen
silmänräpäys on kallisarvoinen... Kenties ratkaistaan juuri nyt
kasvatusisänne kohtalo..."

"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi... Vapaasti ja
tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa,
vouti...!"

Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen
ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin
ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.

"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta",
sanoi Herman ja nousi istualtaan. "Katsokaa, vouti, se on erotuksena
rehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen
koskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään
olette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni
kohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa
tapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!"

Mutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli
vihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa
houkutellakseen hänet kirjoittamaan.

Hän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin
kuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä
hänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa.
Edellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen
oli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse
tarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti
ajaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla
apuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia
tuhatkertaisiksi.

Sen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse
Eerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.

Mutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen
silmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.

"Sinä ilkut, vanki", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta,
"mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta,
ennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän
Vesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi."

"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai
millä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on
tuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua
voit uhata, joka ei pääty kuolemaan... Katsokaa, minä olen vankinanne,
olen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan
kirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka
minut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte."

"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet
tahtoani noudata ... käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala
palalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja
kätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä
käsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!"

"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!"

Vouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne
tulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt
sinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni
rautarenkaat vankinsa käsien ympärille.

"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti
kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä
saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on
merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi,
Yrjö."

Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu
tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja
tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.

"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"

Näin sanoen -- sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta -- loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.

Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan
mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin
epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki
hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon
hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna
voutiin.

"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.

Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja
kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia
antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin,
hetkinen vielä ja...

"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö,
tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.




III.

Kohtaaminen.


Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin
kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse.
Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu
kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta,
nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan.
Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa.
Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat
ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka
lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa
suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin
kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen
jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla
antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.

Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin
juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat
matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa
tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä
Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei
enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut
puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan
puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut
ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että
tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla
epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään
aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen
esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo
edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat,
ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä
kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin
mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin
maakuntiin.

Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa
ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän
keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin
oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan
tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin
rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa
ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen
tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi
talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat
melkoisella kummastuksella kuuntelivat.

Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä.
Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat
kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien
Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden
viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen
herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa
kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä
puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture
Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän
kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei
voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.

"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on
keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin
tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään,
sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole
sellainen, rakas Kaarlo lanko...?"

Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.

"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi,
"herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän
alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy
meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo
lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten
tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, -- kuulin hänen usein
sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen
samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta
vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän
sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta
minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."

"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero
ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on
lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta
saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa
mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole
minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun
talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan
vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä
voi tapahtua."

"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa
mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan
herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen.
Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa
linnaa ruotsalaisen miehen käsissä..."

"Sehän saattaa toki korjautua", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. "Kun
nyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä
muutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin
ritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta..."

"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?" kysyi Ture herra
kummastuen.

"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä,
kuin haluaisimmekaan."

"Tuotapa puhetta sopii kuulla", huudahti Ture herra nauraen, "taikka
ehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä
tuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka
hänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko
sarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät.
Laskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!"

"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?" huusi kiihkoisa
ääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan
hevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.

"Onpa kyllä", vastasi Ture herra vielä nauraen, "ja olettepa myöntävä
olevani oikeassa, Maunu lanko!"

"Sepä olisi kumma?"

"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?"

"En, en, lanko", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun
hän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon
pilapuheesta, "ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!"

"Kas tuolla", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti
hevostansa, "tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture
lanko!"

"Tuoko yksinäinen ratsumies?" kysyi Maunu Pentinpoika. "Minun
mielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista
vastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?"

Kaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi
verkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi
olevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa
ja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja
päässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat
peittivät hänen jalkansa.

"Jolleivät silmäni petä", jatkoi Niilo Steninpoika, "niin se on pieni
vuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat,
seuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet
vangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä
helposti päinsä."

"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia
kouristelemaan", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja
kuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota
yksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä
Maunu Pentinpoika.

Mutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä,
jona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa
pieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin
ja hävinnyt kuin nuoli.

Täyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin -- sillä hän
se todellakin oli -- mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja
pysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka
hän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen
matkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.

Perille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.

Tämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme
herraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän
Niilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:

"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin
ette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta
ystäväänne tapaamaan."

"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt", sanoi
ritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.

"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä
asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä.
Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin,
elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."

"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan
saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette
tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne
teidän tähtenne."

"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin
halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille... Tahdon tässä
rauhassa odottaa heidän tuloansa."

"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika
pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka,
kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."

Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka
tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.

"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut
väkivallan tekoon... Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole
kiivauttanne muisteleva, mutta ... ettekö kuule kavioiden kopinaa
tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin,
ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan
paljastettu miekka kädessä... Eihän kukaan usko, että valtakunnan
herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita
kuulustelemaan ja tutkimaan."

Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat,
joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä
kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli
mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.

Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin
sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin
ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine
hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti
etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan
kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä,
joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät
kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui
niitylle tien viereen.

"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin
ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään,
"lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä
toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan
mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."

Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme
ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo
kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet
sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten
kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa
kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien
rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella,
miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.

Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä
herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat
sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen
kysyi tuimasti:

"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin,
Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä
oikeudella näin kuljette?"

"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt,
"tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin
se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli
vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan
miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja
oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä
riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja
velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa
henkeänsä puolustamaan."

"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että
se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se
tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."

"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi
Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain
edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois.
Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole
parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos
teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä
seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte
ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa
tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa
saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me
tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on
puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät
voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten..."

Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä
piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille.
Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa
antaa.

"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin
Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole
voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin
kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että
minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta
emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon
pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan
hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."

Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.

"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki
tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa,
jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen
nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä... Ja tietäkää,
vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat
armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa
vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja
verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."

"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista
ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset
aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei,
moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala
varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu
ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että
Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja
vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan
neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme
vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja
läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten,
tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä
koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan
voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen
kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."

"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoi Knuutti piispa vuorostaan,
"että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on
tietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne
lupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu
saattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta
Jumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos
sen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista
rahvasta hillitsemään."

"Samaa mieltä olen minäkin", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti
kädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen
kannukseensa, "siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista
häpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin
puhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja
pysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää
rauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!"

Närkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa
olevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei
kukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan
ritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin
siltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.

"En tiennyt", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, "kun
valtakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin
vähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin
viimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää,
että teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet
matkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan.
Sanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme
saada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon
tulevan ... sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se
esteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan..."

Hannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä,
ett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi
myöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle
kummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen
lausuntoon.

"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin", sanoi hän hiukkasen
Krister herralle kumartaen, "ja teidän sijanne on kaikkien meidän
edellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä
tässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta.
Minusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen
olevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan
säilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme
kumminkin vähimmin puhuneet."

"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?" kysyi Niilo Steninpoika
pilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.

"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen", vastasi kreivi arvokkaan
tyynesti, "että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten
toimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset
taalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille
mitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun
ajatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme
silloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista
ei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn
nyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä
mitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon
vuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten
näyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen
oikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse
pahan juuren poistamiseksi."

Ikään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture
herra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti
ajatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat
kuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen
tunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät
jollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä
nähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut
saava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain
parissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja
niistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt
lupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä
ja Vaskivuorella oli antanut.

Ja Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan
loisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista
sanoista.

"Olette sanonut sanan, Hannu kreivi", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ei
saanut peitetyksi hänen mielenliikutustaan, "olette sanonut sanan,
josta olette saava kiitosta, niin kauvan kuin elätte, ja tuhannet
sydämet ovat puolestanne rukoilevat kaikkivoipaa isää, joka on tuolla
ylhäällä tähtien tuolla puolen."

"Hyvät herrat ja ankarat ritarit", lisäsi Engelbrekt hetkisen perästä,
"olette nyt kuulleet. Toimittakaa pois tuo vääryyttä tekevä vouti ja
rauha ja levollisuus on palajava näihin seutuihin ja Taalainmaan
maanääri on tästälähin niin kuin tähänkin asti tuleva kuuluviin
ainoastaan raudan ja vasken kautta, jota louhitaan sen vuorista ja
levitetään yltäyli koko valtakunnan."

"Se ei kuulu meidän tehtäviimme", virkkoi Knuutti piispa kiihkoisasti,
"sellaista valtaa ei neuvostolla ole, silloinhan se ryhtyisi kuninkaan
tehtäviin. Pyydätte liian paljon, Engelbrekt!"

"Elkää valako öljyä tuleen, joka jo on sammumaisillaan, hurskas
piispa", sanoi vastaten Engelbrekt, "neuvostolla täytyy olla valta
toimia kuninkaan sijassa, silloin kuin hän ei ole saapuvilla... Ainahan
kuningas itse saattaa muutella neuvoston toimenpiteitä, kun hän tulee
saapuville..."

Nyt kuului rumpujen pärrytystä ja sotatorvien toitahduksia sekä yhä
lähenevän, lukemattoman ihmisjoukon hälinää. Kaukaa tieltä näkyi jo
metsä keihäänkärkiä, jotka laskeva aurinko kultasi punaisiksi. Ne
toivat todellisuutta niihin uhkaaviin sanoihin, jotka tuo pieni mies
äsken oli lausunut. Piispa vilkuili neuvottomana Krister herraan ja
tämä istui näplien satulannupista riippuvia hihnoja.

Kaarlo Knuutinpoika, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kaikkea, mitä oli
sanottu, ja tarkoin pitänyt silmällä sekä kaikkia Engelbrektin
liikkeitä että tiellä seisovia ratsumiehiä -- ja näitä kookkaita miehiä
kannattikin ehkä tarkastella sen, joka oli sellaisiin asioihin
perehtynyt -- siirsihe nyt lähemmäksi vanhempia herroja ja heille
kohteliaasti kumartaen sanoi:

"Minusta, joka olenkin vaan neuvoston nuorempia ja jonka siis ennemmin
tulee kuunnella, mitä te, rakas Krister isä, ja te muut viisaina ja
kokeneina miehinä puhutte, minusta näyttää jalon kreivin mielipide
oikealta. Sen verran valtaa lienee toki valtakunnan herroilla ja
miehillä tähän aikaan, että he voivat erottaa vääryyttä harjoittavan
voudin. Jos tällaista melua nostettaisiin, sitten kuin syy semmoiseen
on poistettu, niin silloin pikemmin antaisin itseni palasiksi hakata
kuin sallisin moisen menestyvän..."

"Ja kenen arvelette, rakas Kaarlo poika", kysyi Krister herra empien,
"kenen arvelette neuvoston voivan panna Vesteråsin linnnanvoudiksi
Jösse Eerikinpojan sijaan?"

"Siihen kysymykseen tuo jalo vuoritilallinen paraiten voinee vastata",
huomautti Kaarlo.

"Niinpä sanokaa sitten mielipiteenne, Engelbrekt!" kehotti Krister
herra.

"Meille taalainmiehille ei kukaan olisi niin mieleinen kuin Hannu
kreivi, jos vaan hän itse ottaisi vastaan tämän toimen."

Herrat katsoivat toisiinsa ja kreiviin.

"Ja mitä te siihen sanotte, Hannu kreivi?" kysyi vihdoin Krister herra.

"Jos neuvosto sen niin tahtoo, niin en minä pane vastaan, kunnes
kuningas on tahtonsa ilmaissut."

"Niin olkoon se tehty onnen hetkenä!" sanoi Engelbrekt ja pani kätensä
ristiin. "Sallinette, jalot herrat, minun seurata muassanne kaupunkiin;
siellä voidaan laatia ne kirjat, jotka vahvistavat, mitä täällä meidän
kesken on sovittu ja päätetty."

Sillä oli asia ratkaistu. Herroilla ei ollut mitään Engelbrektin
ehdotusta vastaan väittämistä ja vähän ajan perästä, juuri hämärän
maille ja metsille verhoansa levittäessä ja tähtien alkaessa taivaalla
tuikkaa, läksi joukko liikkeelle kaupunkia kohti.

Engelbrekt ratsasti Ewerstenin kreivin rinnalla ja heidän perässänsä
tulivat vuoritilallisten tummat rivit.

Engelbrektin käskystä jäi talonpoikaisjoukko paikoilleen.




IV.

Lupaus.


Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan.
Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle,
hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.

Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin
kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman
käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan
hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse
Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi
ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt,
vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä,
niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse
Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.

Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen
päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi
tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia
Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.

"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen
silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te
voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me
kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."

Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika
ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin
halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he
eivät vielä kylliksi tunteneet.

Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat
täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen
Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin
jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.

"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään
vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja
telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin
jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille
hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa",
lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen
pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle
ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa
vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen... Ei,
kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan
saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan
sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei
merkitse mitään, nimi kaikki ... sen on ystäväni, keittiönisäntä,
minulle ulkoa opettanut."

Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut
sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei.
Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin
houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita
herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä
sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat
haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan -- tätä houkutusta hänen oli
mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että
sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.

Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan
sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena
odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta
hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä
tuskin myöskään kuulivat.

Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen
kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat
palvelijat, että siellä päin jotakin oli.

He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli
hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän
heitti pois hunnun. Se oli Agnes.

Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä
kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka
yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti
taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin
tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen
olennostaan.

Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä,
jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen
lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta
milloin arkuutta.

"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea
osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan
sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin
ovea!"

Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli
jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä
ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa
neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä
vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher
Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka
talossa täytyy elää talon tavalla."

Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan
kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain
perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja
kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt
haamujen liikkuvan edes takaisin.

"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin
huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.

Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua
kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä
levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen
avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian
syvä voidakseen pysyä salassa.

"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta
vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni
puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko
oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison
vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä
kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin;
mutta en koskaan, en koskaan luullut..."

"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi
Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa,
joihin isänne on minut pannut... Kyllä muistan sen illan, josta
puhutte, ja mitä teiltä kysyin ... haa, minä mieletön kansan lapsi,
kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni
lemmenkuiskeita. Mutta ... mutta, arvoisa neiti ... vähemmin julmasti
olisitte voinut vastata."

"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi
häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa,
että minä, että Ewerstenin kreivin tytär ... ei, ei, peräytä sanasi,
katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"

Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen
sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa
tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti
ylös itkevän tytön.

"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden
epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että... Ah, elkää katsoko
minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut
pettyä... Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni...
Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa,
kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki -- talonpoikaispojan onni ei
kasva herrasmiehen maalla."

Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.

Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja
tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.

"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä
linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta
haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden
saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan ... ah, olin
niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä
päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan
vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen
tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne..."

"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette
syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on
ollut aikaa sitä ajatella... Totta on, että teitä rakastan, mutta
rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä
unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne,
sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava..."

"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon
hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.

"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka
on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa
hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes
hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä,
mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset
ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin
kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi:
'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa
ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette
varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä
muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut,
erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä
menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä
olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät
tummaverisellä Jetturnilla. Silloin..."

Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan,
ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin,
kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa
myrskyä säestäen.

"Silloin ... silloin?" kysyi Agnes.

"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison
vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille
paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui
musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög..."

"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte
oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"

"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin
vanki!"

"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole
mahdollista!"

"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti,
"ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin
täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden
vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas
taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni ... ah, voi minua,
kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta... Isänne..."

"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja
kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen
väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä
olette vapaa ja sitten..."

"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon
taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä
kiroomaan! Ja minä uskon teitä ... niin, minä uskon teitä, Agneksen isä
ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan,
se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on
lupauksensa pitävä."

"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen
lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."

Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.

He eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin
hiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät
he olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet
vähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen
hymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava
tuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen
ilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää
tulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.

"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään,
arvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä
kerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne
jäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa
Herman Berman -- se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne..."

Vangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.

"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!" sanoi hän. "Ei arvoisa
neiti enkä minä tarvitse neuvojasi!"

Agnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja
tarttui hänen käteensä.

"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti", huudahti hän kiihkeästi. "Aiotte
rientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän
ei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole
pelastettavissakaan... Sen vannon, niin totta kuin olen voutina
Borganäsin linnassa."

"Ei sanaakaan enää, vouti", keskeytti Herman kahleensa lattialta
nostaen ja rientäen voudin luokse, "antakaa arvoisan neidin vapaasti
mennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!"

Vouti loi pilkallisen katseen vankiin.

"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki",
vastasi hän, "tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja
ne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta
yksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä,
no niin ... minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti
karttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte
tätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä... Elä tuskittele
Herman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan,
ja vihallasi et mitään mahda ... elä pakota minua syrjäisten nähden
täyttämään mitä tarkoitan!... Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne
keskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee
kuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä
Juhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes ...
lupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän
miehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää
tarkoitukseni saavuttamiseksi ... ette kuitenkaan koskaan voi päästä
omakseni joutumasta!"

Vimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen
tuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja
Hermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.

Agnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin,
että tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi
kamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat,
jotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän
kukkuralleen hän vielä lisäsi:

"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman
Bermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi
hänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla
omakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa
kuin taivaan lintu!"

Hän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä
leikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.

"Saatte runsaasti miettimisaikaa", sanoi hän, "tahdon odottaa
vastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta
päivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello
kaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on
lupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani."

"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti,
olettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!"

Näin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja
ympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet
ulos.

Herman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja
sanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua
ryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita
renkaat ranteiden ympärille.

Juuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani
Wale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen
mies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.

"Satuloitse hevoset, Maunu!" sanoi vouti miehelle. "Tämän vangin viemme
mukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla
varovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä."

Palvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.

Heti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika.
Jälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.

"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?" kysyi ritari ja käänsihe
Juhani Waleen.

"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä,
ankara ritari!"

"Hyvä ... ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat
kuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne
on suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia,
raastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!"

Juhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta
nostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.

"Ja nyt, vouti", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan
olkapäälle, "käske nyt nostamaan nostosilta!"




V.

Tuomio.

Vaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän
kuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden
kukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen
miehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin
päiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin
hänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut
selville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen
häntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin
jättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä
syntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta.
Nuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä
tilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä
ilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle
hänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas
hopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.

Ritarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa
olivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani
Wale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena
keskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä
kuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt
aaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa
he kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota
jaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia.
Pitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa
Ture ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa
siitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään
palvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei
olisi kehotusta kuullutkaan.

Hän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.

"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti", sanoi silloin ritari, "millä
hetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin
on liian myöhäistä!"

"Liianko myöhäistä?" huudahti Jösse Eerikinpoika.

"Niin, liian myöhäistä!" vastasi Ture herra. "Jos neuvoani noudatatte,
niin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme
puolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos
herrat tulevat tänne linnaan -- silloin emme saata, ymmärrättehän,
paljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan
muukaan valtaanne voimassa pitää."

Vouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja
katsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin
ritarin sanoja aprikoiden.

Siinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan,
niin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä
ja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.

"Pääsiäisen jälkeen", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta
sittemmin yhä vilkkaammin, "pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon
joen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa
eikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia
satoja talonpoikia Selannista ... niin, niin... Se on vanha
mielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen.
Engelbrekt, haa ... väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut
tielleni?... Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä
ratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei
vielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut... Ja nyt hän on täällä tuo
vuoritilallinen, täällä linnan edustalla... Jösse Eerikinpojan täytyy
kerran vielä häntä väistyä... Ei", karjasi hän, niin että iso sali
kajahti, "en kuuna päivänä ole sitä tekevä!"

Hän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.

"Ylös nostosilta, miehet!" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin,
joka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen
liikkeitään.

"Se on tehty!" sanoi hän, "ja nyt olen taas entiselläni. Elkää
kummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on
pitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon
pienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle
eduksi, eikä hänelle!"

Muuan palvelija syöksähti sisään.

"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen
ole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!"

"Engelbrekt!" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.

"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on
sanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty
panttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen."

"Onneksi olkoon, vouti", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti
kantapäällään, "minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna
sopimustamme voimaan!"

Hän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja
neuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä
astui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha
Krister herra poissa.

Piispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty
Engelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset
asiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan
pitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo
äskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä
nyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi,
päättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät
silmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista
vaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon
rohkeudella.

"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?"
kysyi hän, "ja nyt heti, tänä iltana?"

"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto", vastasi piispa, "ja Hannu
kreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa
sentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on
ennättänyt tutkia asian..."

"Ja te, Engelbrekt", pauhasi vouti tälle, "te olette saanut tämän
aikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä
asiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön
tahansa...! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa,
petoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan
neuvostoa kohtaan."

Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä.
Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät
häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä
seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa
Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta
nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä
hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen
avomieliselle otsallensa.

"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi
Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.

"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin
muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan
kädestä."

Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.

"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän,
"niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla
sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset
siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti,
olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei
luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli
kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen
aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä.
Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii
mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika -- panin sen pöydälle
ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä,
joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä
hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin
käteen Tukholman linnassa."

Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin
epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin
vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa
merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.

Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle
korvaan:

"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!
Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille
Vesteråsin linnan takaisin!"

Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän
ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna
luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston
päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.

Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä
roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen.
Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista
peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti
olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille
sijaa.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta
sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin
näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti
esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli,
samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu
kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille
ristiin ja vaipui rukoukseen.

Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen
munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun
näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen
rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.

"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä
alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"

"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi
surumielisesti hymyillen puhujaan.

"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.

"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"

"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa
Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä
ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan
kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."

"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme
tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."

"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."

"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"

"Lähden matkoihini", sanoi hän, "mutta voitte pitää varmana, että jo
ennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin,
jota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni
hetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä.
Joko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva
seitsemästi minua pahempi... Ja siinä", lisäsi munkki, "tuo kunnon mies
epäilemättä puhui totta."

"Hän voi olla oikeassa", toisti Engelbrekt miettivästi. "Ja sen tähden
olisi ollut parempi", jatkoi munkki, "jollette olisi tavanneet noita
jaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin
saattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata,
kunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka
rauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki
ulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu.
Ne ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän
onnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada
meklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että
näistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin
kuninkaallisista voudeista."

"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!... Ja jos meitä pakotetaan vielä
pitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten ... minä olen valmis ja
kunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran
täytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on
puhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle,
Borganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä
auttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!"

"Amen!" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.

Ovi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään.
Se oli Erkki.

"Antakaa minulle kymmenkunta ratsumiestä, Engelbrekt", sanoi hän hyvin
kiihkoissaan, "niin minä yritän jotakin, joka on tuottava teille iloa!"

"Mikä sinun on, Erkki?" kysyi Engelbrekt hymyillen. "Meillähän on
aselepo valtakunnan vihollisten kanssa, kuinka voisimme tehdä
väkirynnäkköä, niin kuin viholliset olisivat kintereillämme."

"Herman!" sanoi Erkki vielä kiivaasta majatalolle-ajostaan huohottaen.

"Herman, poika ... mitä tietoja sinulla on hänestä?"

"Jos silmäni ovat tallella ja korvani kuulevat oikein", vastasi Erkki,
"niin näin hänen ratsastavan ulos eteläportista Borganäsin voudin ja
ainakin parinkymmenen ratsumiehen seurassa."

"Hermanko ja Juhani Wale?"

"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten", jatkoi Erkki, "ja he
ajoivat kiiruusti pois."

"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?" kysyi Engelbrekt epäillen.

"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos
mahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat.
Olin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin
joukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun
ylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu
kädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki
ratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan
käärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin
näin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun.
Herman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse
kääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan.
'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin
voit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä
viimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi."

"Pian, käske satuloimaan hevoseni", huudahti Engelbrekt, "tahdon itse
nousta ratsaille!"

Hän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja
hillitsi häntä.

"Ei, ei, Engelbrekt", sanoi tämä, "jätä tämä pojan ja minun huolekseni.
Saattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä
yötä..."

"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes... Mutta elkää säälikö hevosia ja
Jumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan
arvoiset."

Munkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa
etenevää kavionkopinaa.

Engelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa
vaipuneena.

Vihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta
ainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä
siintyvällä hiiloksella.

"Herman!" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken
perästä hän lisäsi: "juhannusaatto!"




VI.

Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.


Hiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin
asukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella
olevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja
kysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan
yksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin
sammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi
julman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka
ilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.

Niinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli
ajatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä
majatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin
muutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla
päällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika
aamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä
vaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan
taitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka
kiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja
kirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin
vihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä
pergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä.
Tätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta
kirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja
liinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.

Sillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka
oli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä,
säilynyt nimi. Siinä oli: "Eerikki Belgsting." Se oli mahtanut
kreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää
kädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe
raskas huokaus hänen rinnastaan.

Hänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua
vahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun
vaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja
laidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli
tietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan
valtakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut
haltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa
petoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut
hillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet
toiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt
kirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta
teotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi
omistajansa hylkiöksi -- siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean
voudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut
puhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin
tilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä
selväksi.

Kreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään
edes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen
ajatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.

Hänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön
hiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan
nostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta
jatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas
saivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen
kasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui
sisään.

Se oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät
valkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin
kreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä.
Jonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.

"Joko olet täällä, rakas Melcher?" huudahti kreivi iloisesti ojentaen
kumartavalle miehelle kätensä.

"Niin kuin näette, rakas kreivi", vastasi tämä. "Olen kirjeenne
saatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja
Hartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin
ratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä
tapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi
tuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja
silloin läksin ajajaan tänne."

"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!" virkkoi kreivi, "juuri
nyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä
sinuun voin luottaa."

Vanhus hymyili kreivin puhuessa.

"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi", sanoi hän, "niin en
tiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa
uskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi
pyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan
Oppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta
hartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani."

"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä
nyökäyttäen.

"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä",
jatkoi vanhus, "he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen
hetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en
löytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän
tietää."

"Ja mitä?"

"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra
ja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi
oli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä
yhteydessä..."

"Vai niin ... anna kuulla, Melcher ... minun nimeni ja Engelbrektin,
niinkö sanot?"

"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister
herra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister
herraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että
Hannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa,
Jumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua
pahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on
voutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi
ole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana
Vesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä
itseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja
Krister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin
että kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille."

"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat", sanoi kreivi katkerasti
hymyillen, "jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa
muulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri
noudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin
rinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa
hyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin,
niin saattaa teidän käydä huonosti."

Kreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi
tarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä
voutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden
ainoana syynä.

"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa
hädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat
käyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla
ritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa
perästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on
vaan pilkattu, ja silloin ... sano, Melcher, mille kannalle on meidän
vapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota
mielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt
lujaksi kuin kallio -- kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut!
Pitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa -- siihen ei Hannu
kreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla
varmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta
maasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy
sen alle alistua."

"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra", virkkoi Melcher kreivin
vaiettua, "mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat
epäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat
suoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan
ja voudinvaltansa."

"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he
eivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa
lakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä,
ja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä
saavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat
kuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla
puhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut
-- ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä -- niin tarvitaan vaan
luottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy
lujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika
ja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat,
turmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi
pitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy
samana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu."

"Ja toinen tulee sijaan..."

"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin,
jollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on
peitetty."

"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään
kuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa
armahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon
rouvan opetuksista..."

"Onneton sota on vieroittanut hänen ajatuksensa ja mielensä hänen
valtakunnistaan", sanoi Hannu kreivi mietteissään kokoillen
pergamenttipalasia pöydältä, "mutta hänet täytyy herättää tuntoihinsa,
Melcher, hänen silmänsä täytyy avata. Minä menen itse Köpenhaminaan..."

"Aiotteko itse, rakas kreivi", huudahti vanha palvelija
kummastuksissaan.

"Aion kyllä, olen kauvan sitä aikonut, ja sen tähden, näetkös,
lähetinkin sinua hakemaan. Kuluneen päivän tapahtumat ovat jouduttaneet
päätökseni toimeen panemista, tahtoisin jo huomenna nousta ratsaille
ja lähteä matkalle. Mutta palatkoon kuitenkin ensin tyttäreni
Räfvelstadista, jonne hän meni neiti Kaarina Kaarlontyttären ja rouva
Ebba Krummedikin seurassa; samoin tahdon ensin nähdä heimolaiseni,
Richissa rouvan. Parin päivän perästä ovat he kuitenkin jo täällä ja
silloin, Melcher, jätän tyttäreni ja maatilani sinun ja Richissa rouvan
huostaan. Tahdothan suojella niitä, niin kuin ennenkin?"

Vanhus ei sanonut mitään. Hän pani vaan kätensä sydämelleen ja
nyökäytti päätänsä.

"Nyt tulee sinun päästä lepäämään, Melcher vanhus, pitkän matkasi
perästä, saatammehan huomenna puhella enemmän."

Molemmat miehet läksivät huoneesta eikä kohta sen jälkeen enää näkynyt
valoa Jösse Eerikinpojan kamarista Vesteråsin linnassa.

Varhain seuraavana aamuna tuli Engelbrekt linnaan kreivin puheille.
Hänet vietiin siihen suureen saliin, jossa edellisenä iltana Herman
Berman oli heikompana ollen taistellut ja jossa Jösse Eerikinpojan
valta oli murrettu. Sekä kreivi että Engelbrekt olivat totiset ja
tärkeitä asioita näytti heillä olevan mielessä. Ei hituistakaan
voitonröyhkeyttä ollut toisessa eikä vallan lisääntymisestä johtuvaa
tyytyväisyyttä toisessa.

"Jo olisin mielelläni matkalla pohjoiseen päin, jalo kreivi", sanoi
Engelbrekt, "mutta muuan tärkeä asia, joka koskee minua itseäni
yksityisesti, on pakottanut minun tulemaan puheillenne, ja koska nyt
näen teidät, niin ennen kaikkia ottakaa vastaan Engelbrektin kiitos
siitä, että niin miehen tavoin olette pitänyt sananne, jonka annoitte
viimeksi puhellessamme Säterin kuninkaankartanossa. Kiitos, Hannu
kreivi! Tuskinpa me talonpoikaiset miehet olisimme asiaamme
väkivallatta ja mieshukatta voittaneet, jollei teitä olisi ollut
sanomassa totuudensanoja. Niitä sanoja ei unhota Engelbrekt eikä kukaan
talonpoikaismies!"

Kreivi puristi lämpimästi Engelbrektin kättä.

"Ja nyt teillä on yksityistä asiaa minulle?" kysyi kreivi tutkivin
katsein.

"Niin minulla on ja se koskee kasvattipoikaani..."

"Kasvattipoikaanne, tuota reipasta nuorukaista!"

Kreivi ei tiennyt, mikä kova kohtalo oli Hermania kohdannut, ja piti
sen tähden varmana, että Engelbrekt nyt tuli nuorukaisen puolesta
pyytämään hänen tytärtänsä. Sen tähden synkistyi hänen katseensa, ja
hän käänsihe syrjittäin päästäkseen kohtaamasta Engelbrektin katsetta.

"Herman Berman", jatkoi Engelbrekt luomatta sen enempää huomiota
kreivin omituiseen käyttäytymiseen, "vietiin eilisiltana vankina pois
Vesteråsin linnasta!"

"Vankina ... Herman Berman, kasvattipoikanne!" huudahti kreivi ja hänen
muotonsa muuttui samalla kertaa, "mitä sanottekaan, Engelbrekt?"

"Borganäsin vouti vei hänet täältä kahleissa, minulla on väkeä
kaikilla poluilla rosvoojaa hakemassa, mutta jollei se onnistuisi..."

"Jollei se onnistuisi?" toisti kreivi.

"Niin pyydän teitä, Hannu kreivi, koska nyt olette kuninkaan puolesta
herrana Vestmanlannissa ja Taalainmaassa, käskemään, että Juhani Walen
on kovan rangaistuksen uhalla jätettävä nuorukainen minulle."

"Sen käskyn laadin jo tänä päivänä ja huomenna se jätetään kirjallisena
voudin käsiin. Ja itse tahtoisin mennä Borganäsiin ja päästää tuon
reippaan miehen hänen kahleistaan, jolleivät tärkeämmät asiat vaatisi
minua toisaanne päin, mutta minä olen asettanut luotettavan miehen
alavoudikseni tähän linnaan poissaoloni ajaksi ja hänen käsken
puolestani ratsastamaan sinne. Sen asian toivon voivani selvittää
mieltänne myöten, jalo vuoritilallinen! Siis on teilläkin surua ja
huolta keskellä iloanne siitä, että tuo suuri työ on hyvin
päättynyt..."

"Kenen olette sitte pannut voudiksi linnaan?" kysyi Engelbrekt.

"Vanhan Melcher Gjordinpojan, voutini Oppenstenistä", vastasi kreivi,
"hän on täyttävä tehtäväni, aivan niin kuin itse olisin läsnä."

Melcher astui samassa sisään ja nämä molemmat miehet tervehtivät
toisiansa nähtävästi molemmin puolin tyytyväisinä.

Vähän aikaa sen jälkeen Engelbrekt läksi linnasta ja myöhemmin
aamupäivällä hän vuoritilallisineen ratsasti ulos Vesteråsista.

Lähinnä seuraavina päivinä saapui ensin Richissa rouva Gripsholmasta ja
sitten tuli Agneskin Räfvelstadista.

Muutamana kauniina aamupäivänä oitis sen jälkeen seisoi kreivin hevonen
satuloituna linnanportaiden edessä ja hänen ratsumiehensä olivat
valmiina lähtöön.

Kohta hän itse ilmautui portaille Melcher Gjordinpojan seurassa ja
hänen takanansa seisoivat Richissa rouva ja Agnes. Kreivi käänsihe
ympäri portailla ja tarttui tyttärensä käteen.

"Kun tulen takaisin, Agnes", sanoi hän, "juhannuksen tienoissa, niin
ollos silloin taas reipas, tyttöseni. Jumala ja kaikki pyhimykset sinua
suojelkoot, rakas lapsi!"

Näin sanoen hän painoi suudelman tyttärensä otsalle, puristi Richissa
rouvan ja Melcherin kättä ja nousi ratsunsa selkään.

Kavioiden kopina kaikui kumeasti porttiholvista. Agnes juoksi alas
portailta nähdäkseen vielä vilahdukselta isäänsä. Kreivikin käänsihe
vielä katsomaan, juuri portista ulos ajaessaan.

Silmäin katse, pään nyökkäys -- ja sitten isä ja tytär hävisivät
toistensa näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Päiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa.
Agneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui
omituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja
puhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut
elämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän
oli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja
päiväpaisteiseksi... Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja
toistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja
hän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän
tiesi mitä tahtoi tietää.

Ja tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin
kytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo
sydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen
kiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä
milloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa
voittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset
uudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä...
Näiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi
Hermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi
määränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei
mitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.

Kreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai
myöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen
asiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen
lähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten
lienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet
Richissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän
lemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin
pian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.

Sitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli
Agneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja
ruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa
virkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja
houkutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka
surumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha
Melcher.

"En enää tunne Agnes neitiä", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana
aamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään
ja pitämään tarkastusta Borganäsissä. "En enää tunne ruusuani. Kuka on
tehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen
silmistään?"

"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher", oli Richissa
rouva lempeästi hymyillen vastannut. "Mutta ehkäpä saisitte vastauksen
kysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä
Jumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa."

"Hän suree, lapsi raukka, hm ... kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa
tavallisesti ilo..."

"Ei tällä kertaa!"

"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva."

"Kreivi!" oli Richissa rouva vastannut merkitsevästi päätänsä
nyökäyttäen.

"Hän siis tahtoi maistaa kiellettyä hedelmää; ehkä siinä on jotakin
hänen äidillisen heimolaisensa elämäntarun tapaista."

Richissa rouva ei ollut vastannut mitään, vaan oli kätkenyt kasvonsa
käsiinsä. Melcher Gjordinpoika ei myöskään ollut kysynyt sen enempää.
Hän oli vaan hiljaa taputtanut kalpeata rouvaa käsivarrelle ja sanonut:

"Sitten se täytyy jättää Jumalan käsiin!"

Ja sitten hän oli matkustanut Taalainmaahan.

Lienee kulunut noin pari viikkoa tästä, kun muutamana päivänä Kaarina
tuli juosten tornihuoneeseen, jossa Agnes istui kauniita kukkasia
hopealla ja kullalla orvokinsiniselle vaatteelle ommellen.

Kaarina näytti säikähtyneeltä ja pani kokoon taitetun paperin
ompelukselle, juuri kuin neula oli pistettävä alas.

"Mikä se on?" kysyi Agnes.

"Sain sen tänään aamulla, juuri kuin olin teille kukkasia poimimassa,
arvoisa neiti. Muuan herraspalvelija sen minulle antoi ja kuiskasi
korvaani: Agnes neidille! ja kun käännyin, näin hänen häviävän puiden
väliin metsään."

Agnes rikkoi sinetin ja luki:

    "Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta
    on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon
    sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher
    Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!"

Nyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä
kirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja
kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten.
Niin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin
marmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi
puna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.

"Kaarina!" huudahti hän, "olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin;
illalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi."

Kaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa
vaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti
rukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan
rukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.

Muutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan.
Iltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä
takkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.

Vanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.

"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!" sanoi hän vapisevin
äänin. "Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista."

Melcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.
Ei kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.

"Haen hyviä neuvoja, Melcher", alkoi silloin Agnes, "eikä minulla ole
sinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin
kääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi
leikin."

"Alatte niin juhlallisesti, Agnes", virkahti ukko tarttuen tytön käteen
ja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa.
"Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe."

"Niin onkin, elämästä ja kuolemasta onkin puhe, Melcher vanhus."

Ja hän kertoi peittelemättä rakkautensa lyhyen tarinan pelastumisestaan
Jetturnilla aina siihen iltaan saakka, jona Borganäsin vouti linnassa
lausui nuo kauheat sanat, jotka siitä lähtien kuin hornanlinnut olivat
pitäneet käheätä kirkunaansa hänen korvissaan.

"Herman täytyy pelastaa", niin hän päätti, "älyättehän kai, Melcher
ukko, hänet täytyy pelastaa..."

"Niin, niin, hänet täytyy pelastaa, sellainen on isäntänikin, isänne
nimenomainen käsky, mutta ... mutta siinä vaan on pula, miten se on
tehtävä. Yksi keino olisi Juhanin itsensä vangitseminen, mutta..."

"Sitä minäkin ajattelen ... vouti täytyy meidän saada vangiksemme."

"Ja kuinka luulette sen käyvän päinsä?" kysyi ukko hymyillen, "ette
muista, että mies on kavala kuin kettu ja mahdoton saada käsiinsä juuri
sen miehen hengen tähden, joka hänellä on vallassaan."

"Viekkaudella", vastasi Agnes.

"Viekkaudellako?"

"Pyydämme häntä puheillemme minun nimessäni, lupaammepa hänelle
myöntösananikin ... ja kun hän tulee, niin hän tapaa teidät ja isäni
palvelijat ja te tuotte hänet tänne torniin. Husaby olkoon
yhtymäpaikkanamme."

Ukko hiveli partaansa ja hänen silmänsä tuijottivat liedellä roihuavaan
tuleen.

"Hyvä", sanoi hän hetkisen vaiettuaan, "tuumanne ei ole huono, Agnes;
mutta sanokaa minulle myöskin, mitä sitten aiotte, jos kaikki
onnistuu?"

"Sitten kuin Herman on vapaana ja jälleen kasvatusisänsä luona",
vastasi hän verkalleen, "sitten aion sanoa hänelle viimeiset
jäähyväiseni ja..."

"Ei, ei ... elkää lausuko tuota sanaa, Agnes", keskeytti ukko
levottomana, "teidän ei pidä mennä luostariin. Mutta luvatkaa minulle
kaksi asiaa, arvoisa neiti, luvatkaa karkoittaa nuorukaisen kuva
sydämestänne, jos voitte, ja jos ette voi, luvatkaa sanoa vanhalle
Melcherille, ennen kuin viimeisen päätöksenne teette."

Agnes puristi liikutettuna vanhan uskollisen palvelijan kättä ja meni.

Ukko jäi vielä hetkiseksi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, ikään
kuin hän vielä olisi rukoilevana ja luottavaisena seisonut hänen
sielunsa silmien edessä.

Kun hän kääntyi takkavalkeaan päin, niin hänen silmänsä olivat
kyynelten vallassa.




VII.

Liikkuva saari.


Sekavia, raskaita, uhkaavia huhuja oli tullut etelästä päin, kuninkaan
hovista. Jösse Eerikinpoika oli käynyt Köpenhaminassa ja niin
ärsyttänyt kuninkaan, että tämä oli uhannut lähettää paljoa julmemman
voudin Taalainmaahan. Hannu kreivikin oli ollut siellä, mutta häntä
kuningas ei ollut tahtonut kuunnella. Inhottavaa voutia sitä vastoin
oli kuningas ottanut siihen määrään uskoaksensa, että oli heitättänyt
entisen suosikkinsa, jalon kreivin, torniin.

Mutta samoin kuin ilman ollessa täynnä sähköä vähäinenkin voima saa
salaman syntymään, samoin kävi tässäkin. Aika oli täynnä levottomuutta,
tyytymättömyyttä, vihaa -- pettyneiden toiveiden seurauksia. Nämä huhut
riittivät uudestaan lähdättämään joka miehen taisteluun mielivaltaa ja
lainvääristelyä vastaan. Rahvas kokoutui jumalanpalveluksen päätyttyä
kirkkomäelle ja joka pitäjästä tuli sanantuojia Engelbrektiltä
kyselemään ja hänelle ilmoittamaan, mitä mikin oli sanonut.

Oli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli
kokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.
Engelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet
Herran ehtoollisella.

Hiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta.
Kirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen
ympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen
luotuina, niin hän sanoi:

"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli
tätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä
kauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että
koko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille
pääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen
vannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin,
sen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan
edessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan
kaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo
pistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta
kuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot."

"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!" toistivat
miehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää
vasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja
miesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.

Sitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön
ajasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon.
Mutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.

Illallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä
kanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja
kohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä
asioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen
otsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi
selvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.

Aterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan
levottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi
isännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän
viittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella
ylpeydellään isäntänsä tahtoa.

"Nyt on aika tullut, Björn", sanoi Engelbrekt, "ja nyt tahdon sinut
mukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää,
saammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua.
Saat kuitenkin itse valita, vanha ystävä..."

"Valita", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta
kuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään
mielenliikutustaan hillitsemään, "valita, isäntä, tiedäthän kyllä,
mihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu...? miksi
puhetta valitsemisesta?"

"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!"

Ylpeänä kuin kuningas, vaikka kyyneleet silmiä himmensivätkin, käänsihe
vanha mies ympäri ja astui ovea kohti.

Erkki ei jaksanut nyt enää itseänsä hillitä. Hän astui muutamia askelia
poikki lattian suoraan Engelbrektiä kohti.

"Nyt Engelbrekt!" sanoi hän, "nytpä lienen varma asiastani!"

Engelbrekt katsoi poikaan ja mielihyvän hohde levisi hänen kasvoilleen.

"Minä olen hänet löytänyt, Engelbrekt", jatkoi Erkki, "olen hänet
löytänyt ja puhellut hänen kanssansa. Hän odottaa minua ja niin totta
kuin hän on pelastanut äitini hengen, niin totta minä nyt olen
pelastava hänen henkensä, taikkapa näet minua viimeistä kertaa,
Engelbrekt."

Sekä Engelbrekt että munkki tarttuivat pojan käsiin ja hänen täytyi
perusteellisesti kertoa, kuinka hänen oli onnistunut järven puolelta
kiivetä Borganäsin muurin ylitse, ja kuinka hän yön hiljaisuudessa oli
hiipinyt tornin läheisyyteen sekä siellä monen turhan yrityksen perästä
vihdoin saanut Hermanin huomaamaan hänet.

"Mikä on tehtävä", lisäsi hän, "täytyy kuitenkin tehdä pian, sillä
juhannusaatto lienee muuten hänen viimeinen päivänsä."

"Juhannusaattoko?" kysyi Engelbrekt, "oletko sitten saanut vihiä, mitä
sinä päivänä tapahtuu?"

"Ei mitään muuta, kuin että puolipäivän aikaan pyöveli lyö poikki
kasvattipoikasi pään, isä, jollei sitä ennen mitään muuta ole
tapahtunut."

Taas syntyi äänettömyys. Engelbrekt astui raskain askelin edes takaisin
huoneessa, mutta pater Johannes piti yhä edelleen pojan kättä omassaan
ja vähäinen päivänpilkahdus näkyi hänen vakavista, melkein synkistä
silmistään. Sekä Engelbrekt että pateri olivat jo milt'ei herjenneet
toivomasta voivansa pelastaa kadonnutta. Tuo iltasella Vesteråsista
toimeenpantu takaa-ajo oli ollut hyödytön, samoin se Hannu kreivin
käsky Juhani Walelle, jonka Melcher Gjordinpoika oli vienyt perille.
Tämä oli saanut vastaukseksi, ett'ei hän (Juhani Wale) tiennyt mitään
tuosta luullusta vangista, vaan että koko juttu kai oli noita valheita,
joita talonpojat sepittivät tuhansittain kuninkaan vouteja
panetellakseen. Vieläpä oli Juhani Wale antanut kaikki linnan eri ovien
avaimet Melcherille ja pyytänyt hänen pitämään perinpohjaisen
tarkastelun. Mutta kaikki oli ollut turhaa vaivaa.

Yhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja
Engelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli
kohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta
nuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut
toimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen
ystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan
saattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt.
Ja niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää
ihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä
sen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein
yksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä
omanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.

Olipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen
pelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran
edistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja
myöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän
vanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset.
Monena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia
kohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi
takaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen
äitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä
aivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.

Juhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä
hänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta,
mitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti
hänen rumat kasvonpiirteensä.

"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?" kysyi munkki
mielenliikutuksessa vapisevin äänin.

Pojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.

"Mutta kuinka se on suoritettava?" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin
ja pojan eteen seisattuen. "Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa
piirittää linnan, mutta ... tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki
sillä pelastuisi!"

"Ei, ei", keskeytti Erkki vilkkaasti, "ei, siten emme saa Hermania
takaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen..."

"Niin", lisäsi munkki, "saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka
avaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen
sydämen kautta."

"Olen keksinyt keinon", virkkoi Erkki kainosti, "mutta niiden, joiden
tulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin
nuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon
sinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata
viimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan."

"Ja kuinka aiot menetellä?" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen
pojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen
luotettaviin silmiinsä.

"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet
vangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet ...
kahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa.
Saattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä
ei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan
sen puolesta, jota rakastetaan."

Engelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään
päälle.

"Jumala sinua siunatkoon, poika!" sanoi hän, "ja suokoon hankkeellesi
menestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta
miestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla."

Riemuiten poika meni ulos.

Molemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt
virkahti:

"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan."

"Hyvä olisi sentään", sanoi vastaten munkki, "jos isompi joukko häntä
seuraisi ja olisi saapuvilla..."

"Ei, ei", keskeytti Engelbrekt, "poika on oikeassa, meidän täytyy
välttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan
piirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin
maan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta
suunnitelmaa ei saa mikään hämmentää... Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä,
sen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat
Jumalan käsissä, samaten kuin meidänkin."

       *       *       *       *       *

Oli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen
alkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin
syysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.

Maarahvas oli jo mennyt levolle ja vaan poikkeukseksi näki jonkun
talonpojan, jonka jonkin tehtävän takia oli täytynyt tavallista
kauvemmin viipyä ulkosalla, sulkemassa tupansa ovea ennen levolle
menemistään.

Sittekin näkyi niillä poluilla, jotka veivät Håfranin rannalle,
muutamia nuoria talonpojanrenkejä kulkevan. He astuivat varovasti ja
etunenässä kulkija, joka näytti matkuetta johtavan, pysähtyi tuon
tuostakin, kun vähänkin outoa risahdusta kuului. Heillä oli kaikilla
isot lehdeskimput selässään, niin että olisi voinut luulla heidän
tavanmukaisesti koonneen lehdeksiä juhannukseksi. Matkan päästä olisi
heitä saattanut luulla vesakoksi, erittäinkin silloin kun he lähenivät
järveä ja heidät peitti siitä nouseva sumu, vesakoksi, joka yht'äkkiä
oli ruvennut liikkumaan ja siirtynyt eteen päin, jos heitä ollenkaan
saattoi erottaa.

Kenties sitä juuri tarkoittivatkin talonpojanrengit.

Rannassa oli viisi pientä venettä ja niiden viereen pysähtyivät
lehdeskimput ja jokainen renki laski kimppunsa rannalle, jonka jälkeen
he auttoivat toisiansa peittämään veneiden etukeuloja lehdeksillä.
Heitä oli luvultaan kaksikymmentä, niin että kuhunkin veneeseen tuli
neljä. Pian oli tuuhea, mutta eri korkea lehtimaja kunkin veneen
kokassa. Kahden veneen etukeuloihin oli sidottu kokonaiset puut.

Muuan rengeistä oli pysähtynyt etemmäksi ja valvonut toisten työtä. Kun
työ oli saatu valmiiksi, lähestyi häntä muuan toisista rengeistä ja
sanoi puoliääneen:

"Et ole ottanut sumua lukuun, Erkki, sen suojassa pääsemme näkemättä
perille juhannuskoivuittakin."

"Meillä on hyvää aikaa", vastasi se, jota renki puhutteli ja joka ei
ollut kukaan muu kuin Erkki, "ja jos järvellä rupee tuulemaan ja sumu
hälvenee, niin on hyvä että on suojaa."

Sillä välin kokoontuivat rengit Erkin ympärille, toinen toisensa
jälkeen.

"Aika on käsissä", sanoi Erkki ja pyörähti piirissä, "mutta ennen kun
lähdemme vesille, tulee teidän vielä kerta sanoa minulle, tahdotteko
uskaltaa henkenne Herman Bermanin puolesta."

Yhteen ääneen he sanoivat tahtovansa...

"Vielä on aika kääntyä takaisin", jatkoi puhuja kokeneen miehen
vakavuudella ja juhlallisuudella, "joka ei tahdo minua seurata, voipi
vielä peräytyä... Hyvä, hyvä", lisäsi hän, kun kaikki sanoivat
haluavansa uskaltaa kaikki rakkaan Hermanin pelastamiseksi, "mutta
pankaa mieleenne, mitä olen teille sanonut. Ei sanaakaan saa sanoa, ei
aseeseen koskea muuten kuin minun käskystäni, ei edes puolustautumista
varten. Teidän tulee antaa tappaa itsenne valituksenääntä,
huokaustakaan päästämättä, jotta edes joku meistä pääsisi voudin
huoneeseen joko siellä kuollakseen taikka pelastaakseen vangin.
Muistakaa myöskin sovitut merkit, ja jos erityistä käskyä tarvitaan,
niin sen tulee mennä miehestä mieheen! Jumala ja Pyhä Yrjänä olkoot
apunamme!"

"Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot apunamme!" toistivat kaikki ja puristivat
Erkin kättä.

Muutamien silmänräpäyksien kuluttua olivat veneet vesillä. Neljä miestä
oli kussakin, paitsi suurimmassa, johon Erkki itse oli sijoittunut.
Niiden päästyä kappaleen matkaa rannasta ja korkeanpuolisen metsäisen
saaren taakse Erkki antoi lyhyeen viheltämällä merkin. Kaikki veneet
asettuivat rinnakkain ja sidottiin toisiinsa, niin että niistä yhteensä
tuli lautta, jonka etureunassa oli läpinäkymätön lehdesseinä. Koska
keskimmäisissä veneissä oli korkeat puut, niin lehdesseinä aleni
molemmin puolin ja näytti matkan päästä pieneltä laineilla uivalta
saarelta. Äärimmäisiin veneisiin oli lehdeksiä pantu vedenpinnan
tasalle, niin ett'ei etupuolelta airoja ollenkaan näkynyt.

Suunnitelma oli epäilemättä hyvä. Borganäsissä ei aavistettu
Engelbrektillä ja rahvaalla olevan mitään tosituumia tekeillä eikä sen
tähden muurien vartioimista pidetty niin tarkalla. Sitä Erkkikin oli
toivonut ja sen mukaan suunnitelmansa laatinut. Vaikkapa vouti itsekin
voudinkartanosta eli aatelistalosta, joksi sen ajan linnojen parasta
rakennusta sanottiin, olisi katsellut Håfranille tänä valoisana
kesäyönä, niin hän tuskin olisi pannut merkille tuota pientä saarta
taikka huomannut sen kelluvan vedenpinnalla ja siirtyvän eteenpäin. Nyt
tuli sen lisäksi vielä sumu avuksi.

Varovainen Erkki ei kuitenkaan antanut sen vietellä itseänsä tekemään
mitään, joka olisi voinut tulla esteeksi hankkeen onnistumiselle. Uiva
saari liikkui hiljaa eteenpäin ja Erkki suuntasi sen kulkua. Ei
hisahdustakaan kuulunut, ei ainoatakaan airoa nostettu tai laskettu
liian kovaa ja lautta ohjattiin, niin usein kuin mahdollista, järveen
pistävien niemekkeiden ja pienten kannaksien taakse.

Näin oli päästy sen saaren luokse, joka oli linnaa lähimpänä. Oli
ruvennut tuulemaan ja sumu alkoi hälvetä, niin että paikka paikoin
näkyi sininen taivas.

Erkki asetti lauttansa saaren maanpuoliseen reunaan, niin että jos se
muurilta tai linnasta huomattaisiinkin, sitä täytyisi pitää saaren
jatkona. Pari silmänräpäystä se oli tässä aivan liikkumatta ja tuulen
suojassa, niin ett'ei tarkinkaan silmä olisi voinut aavistaa tuon
tuuhean koivumetsikön sisältävän mitään sellaista kuin se sisälsi.
Tuuli kiihtyi kuitenkin kiihtymistään ja sumu ajelehti kummallisten
aaveiden muodoissa saaren ja linnanmuurin välillä, johon oli pari kolme
kivenheittoa matkaa.

Luultavasti käyttääkseen hyväkseen sitä suojaa, jota hänen
satunnaisesta liittolaisestaan vielä saattoi olla, vaikka sumuvaippa jo
oli riekaleina ja kohta kokonaan poissa, Erkki antoi merkin ja lautta
siirtyi huomaamatta eteenpäin niin läheltä rantaa kuin mahdollista. Hän
toivoi yhä vielä, ett'ei tuota pientä lehdikköä yön hämärässä saattaisi
erottaa takana olevasta metsästä.

Kenties hän ei olisi toivossaan pettynytkään, jollei tuuli muutaman
metsään hakatun aukon kohdalla, josta näkyi sivulta päin leveä aukeama,
olisi kiihtynyt kahta tuimemmaksi ja yhdellä kertaa pyyhkäissyt pois
suojaavan sumun viimeisiäkin jätteitä. Tuossa tuokiossa lautta taas oli
liikkumatonna ja vahvat kädet painoivat voimakkaasti airoja ja
sauvoimia järvenpohjaan pitääkseen lauttaa liikkumatonna vasten tuulta,
joka puhalsi järveltä päin.

Linna muureineen ja torneineen oli kuin harsolla verhottuna heidän
edessään ja selvästi saattoi nähdä miehen kävelevän edes takaisin
vallilla. Vasemmalla laidalla olevasta veneestä kuului raksahdus, niin
kuin jousen jännittämisestä. Erkki katsahti sinne ja pari palavaa
silmää näytti vaan odottavan häneltä viittausta poistaakseen tuon
odottamattoman katselijan. Erkki teki kädellään tuiman liikkeen ja
jousi painui taas veneen pohjalle. Samassa alkoi lautta kääntyä
syrjittäin. Tuima tuuli oli täyttänyt lehdespurjeet ja lieneekö
etumainen rengeistä säikähtänyt muurilta näkemäänsä tai lienevätkö
käsivarret hervonneet, mutta hänen aironsa oli myödännyt ja heti
tarttui tuuli lehdeksiin ja uhkasi paljastaa koko yrityksen.

Muurilla kävelevä mies nosti hälyn ja Erkki näki pari muuta miestä
ilmautuvan sinne. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään menettänyt malttiansa.
Ketterästi kuin lintu hän hyppäsi laitimaiseen veneeseen, otti
sauvoimen ja sai hämmästyttävällä voimalla tämän lautankulman
seisattumaan. Samalla viittasi hän toisille, että hiljakseen
kääntäisivät lautan oikealle tolalleen.

Tuskin oli tämä saatu tehdyksi, kun hän näki ensinmainitun miehen
viittovan järvelle lautan suuntaan. Erkki tuumi jo itsekseen,
koettaakko veneiden takaa päästä maalle ja pitkin rantaa hiipiä sille
kohdalle, josta voi kiivetä muurin ylitse.

Silloin hän suureksi kummakseen näki, että se mies, joka oli hälyn
nostanut, vietiin pois muurilta ja että toinen myöhemmin tulleista jäi
hänen sijaansa. Sykkivin sydämin hän antoi kaikille merkin olla aivan
liikkumatta, ja vaikka olikin vaikeata, niin heidän kuitenkin onnistui
pitää veneet paikoillaan.

Uusi mies astui muutamia kertoja edes takaisin muurilla, varjosti
kädellään silmiänsä ja katsoi tuohon pieneen uivaan saareen päin, ikään
kuin hänkin tarkemmin tuumittuansa olisi pitänyt sitä outona, mutta
sitten hän taas astui muutamia kertoja edes takaisin ja istuutui sitten
muurille.

Vielä kotvi Erkki hetkisen. Mutta mies pysyi liikkumattomana istuallaan
ja näyttipä vielä siltäkin, kuin hänen päänsä olisi vaipunut ryntäille.
Silloin Erkki antoi merkin ja lautta läksi liikkeelle. Siihen kapeaan
salmeen, joka erotti Borganäsin manteresta ja jonka poikki nostosilta
vei, kulki jokseenkin kova virta ja tätä Erkki hyvin viisaasti käytti
hyväkseen. Tässä lakattiin soutamasta ja airoja käytettiin vaan
ohjaamiseen.

Kaikki onnistui hyvin, ja juuri kuin Borganäsin tornikello ilmoitti
juhannusaaton ensimmäisen tunnin jo kuluneen loppuun, koskivat veneiden
kokat rantaan. Soutajat nousivat kuin haamut paikoiltaan, ottivat
varalla olevat aseensa ja seurasivat Erkkiä, joka hiipi pitkin
muurinseinämää. Laineiden loiskiminen rantaa vasten esti kenenkään
muurin sisäpuolella olijan kulkijain askelia kuulemasta.

Nyt pysähtyi Erkki. Hiljainen kuiskahdus kulki miehestä mieheen ja
kaikki haamut laskeutuivat pitkälleen muurinseinämää vasten. Ainoastaan
yksi näkyi uskomattomiin menevällä notkeudella ja voimalla kiipeävän
muurinseinämää myöten ylös. Se oli Erkki itse. Paksu, monesta kohden
solmuun vedetty köysi hartioille kiepitettynä hän kapusi muutamaa
muurinulkonemaa ylös, konsa käyttäen hyväksensä kivien saumoja, joista
saviruukki oli karissut, konsa joitakuita rautanauloja, jotka hän
edellisillä käynneillään oli saumoihin lyönyt. Pian oli hän muurin
harjalla ja ryömi sitä pitkin miehen luokse, joka istui entisessä
asennossaan ja yhä vielä näkyi nukkuvan.

Erkki näytti harkinneen kaikki. Hetkeäkään hukkaamatta, ja ennen kuin
mies vielä oikein tiesi, untako hän näki vai oliko valveilla, oli Erkki
pujottanut vahvan köyden hänen polventaipeittensa alle, kiertänyt hänen
kaulansa ympäri ja vetänyt sen niin kireälle, ett'ei hän mitenkään
voinut liikahtaa. Heti kun mies heräsi, kuiskasi Erkki hänen korvaansa,
että vähinkin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mies pysyi vaiti. Vielä
sitoi Erkki hänen käsivartensa yhteen, pani kapulan hänen suuhunsa,
laahasi hänet alas muurilta ja jätti siihen.

Tämän tehtyään hän taas nousi muurille, meni paksun köytensä luokse ja
kiinnitti sen rautakoukulla muurista ulkonevaan pölkynpäähän. Kun hän
sitte nykäsi köyttä niin toinen haamu toisensa perästä ilmautui
muurille ja hävisi, ikään kuin iso käärme olisi matanut ylös Håfranin
syvyyksistä ja hiljakseen luikerrellen noussut muurin ylitse.

Vähän syrjässä tästä paikasta oli sisäpuolella muutamassa
muurinnurkassa röykkiö isoja kiviä, joita luultavasti aiottiin käyttää
puolustuksessa, jos linnaa vastaan tehtäisiin väkirynnäkkö. Tämän
kiviröykkiön taakse hävisivät haamut. Linnassa vallitsi hiljaisuus,
ainoastaan silloin tällöin kuului kamala kahleiden kalina ikään kuin
maan sisästä. Erkkiä pöyristytti, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa,
ja aaveen tavoin hän hiipi pitkin muurinseinämää linnanrakennuksille
päin. Hänellä oli kevyet aseet, lyhyt miekka oli pistetty nahkavyöhön
ja olalla hänellä oli pitkä rautatanko, jonka molemmissa päissä oli
koukut.

Hän oli juuri ennättänyt tornin luokse ja aikoi juuri lähteä avonaisen
pihan poikki linnantuvalle, jossa arvattavasti useimmat palvelijat
makasivat sikeätä untansa, kun yht'äkkiä kova torventoitahdus kuului
portin ulkopuolelta ja kohta toinen porttitornista. Erkki peräytyi
takaisin parin ison oluttynnörin ja torninseinän väliseen soppeen ja
hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi. Se ei ollut pelkoa, se oli
synkkää epätoivoa. Hän ei hetkeäkään ajatellut yritystänsä jättää, sitä
vaan ajatteli kuinka kuolemallaan saattaisi kostaa rakkaan Hermaninsa
puolesta.

Linnantuvasta ei kuitenkaan ketään noussut liikkeelle, mutta
kiertoportaista juoksi muuan palvelija alas; se oli pitkä Maunu. Kohta
sen jälkeen ajoi muuan ratsumies kartanolle. Ratsumies laskeutui
hevosensa selästä ja seurasi Maunua kiertoportaita ylös.




VIII.

Juhannusaatto 1434.


Juhani Wale oli kuumeentapaisella levottomuudella odotellut sen päivän
koittamista, jona saisi nähdä poistuvan tärkeimmän esteen, mikä
haittasi hänen himojensa tarkoitusperän saavuttamista. Yksinomaan
sydämensä asioita mielessään hautoen hän oli antautunut uskomaan,
ett'ei hänellä Engelbrektin ja rahvaan puolelta toistaiseksi ollut
mitään pelkäämistä, ja koska samalla kaikki heitä koskevat asiat nyt
olivat Hannu kreivin ja hänen Vesteråsissa olevan voutinsa, Melcher
Gjordinpojan hoidettavina, niin oli tämäkin seikka osaltansa ollut
lisänä tekemään häntä näihin nähden huolettomaksi ja leväperäiseksi.
Jösse Eerikinpojan ja Ture Turenpojan kanssa tekemänsä sopimuksen
pitämisen hän oli ainakin päältä nähden heittänyt mielestään, mutta
kieltämättä hän oikeastaan piti sen paremmin taikka ainakin säilytti
itselleen sen pitämisen mahdollisuuden sillä, ett'ei julkisesti
ruvennut Hannu kreiviä vastustamaan ja siten tullut pakoitetuksi
ennemmin tai myöhemmin jättämään linnaa, joka ei ollut siinä kunnossa,
että olisi pitkää aikaa voinut kestää.

Hän meni tässä niinkin pitkälle, että sangen alttiisti noudatti Melcher
Gjordinpojan mieltä, ja hänen onnistuikin niin oivallisesti pettää tuo
kunnon ukko, että tämä läksi Borganäsistä puolittain vakuutettuna
siitä, ett'ei Herman Bermania tosiaankaan siellä ollut.

Pirullisesti hymyillen hieroi Juhani herra käsiänsä vastakkain sinä
iltana, jona Melcher Gjordinpoika oli Borganäsistä lähtenyt. Ja monta
kertaa hän sen jälkeen oli heittänyt saatanallisen itsetyytyväisyyden
katseita isoon pimeään torniin ja nauranut voimattomuudelle ja
onnellensa.

Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, joissa Richissa rouva ja Agnes
asuivat edellisenä keväänä muutamia päiviä Borganäsissä oleskellessaan.
Täällä hän mielestään viihtyi paremmin kuin missään muualla. Täällä hän
niin selvästi näki tuon ihanan tytön, joka nyt mielihaikeissaan melkein
oli lumoavampi, kuin silloin pyhän neitsyen kuvan edessä rukoillessaan
tuolla ison tammisen kaapin takana huoneen nurkassa. Täällä hän myöskin
selvemmin kuin muutoin näki koko sen onnen laajuuden, joka hänellä oli
käsissään. Ja taas kääntyi katse sille suunnalle, jossa pimeä torni
oli, ja taaskin pääsi kamala nauru hänen huuliltaan.

Niin oli tultu kesäkuun 22 päivään. Iltasella vouti oli sallinut
palvelijainsa pitää aika juomingit linnantuvassa. Oli, näet, tapana
näillä ulkomaalaisilla onnenonkijoilla, jotka kuninkaallisten voutien
haamussa kiusasivat Ruotsin kansaa, olla hyvissä väleissä sen
hylkyläisväen kanssa, jolla he täyttivät linnat, ja tämä ei voinut
käydä päinsä muulla tavoin kuin tyydyttämällä sen himoja tai
katselemalla niitä sormien lomitse. Sen tähden nytkin oli pidetty
juomingit Borganäsin linnantuvassa iltasella ja myöhään yöhön sitä
päivää vasten, joka oli tuleva Herman Bermanin viimeiseksi. Juhani Wale
oli itse ollut niissä osallisena ja juuri lähtenyt linnantuvasta omiin
huoneisiinsa, kun muurilla vartijana kävelevän miehen huuto kuului
linnantupaan.

Hälinän ja metelin ja juomalaulujen takia kuulivat sen vaan ne, jotka
olivat likinnä ovea; ja jokseenkin vastenmielisesti he läksivät
juomapaikasta ottamaan huudon syystä selvää.

"Piru merrassa", huusi mies muurilta heille, kun he nousivat
vallinrinnettä ylös.

"Sinullahan on liiaksi hiivaa hatussasi, Palne", sanoi toinen
tulleista, "miksi huudat, haluatko torniin yöksi?"

"Jolleivät pahat henget peliänsä pidä", tuumaili Palne tosissaan, "niin
on täällä vaara tarjona ja minä riennän ilmoittamaan voudille..."

Hän osotti pitkin vedenpintaa, jolla tuuli valkoisia utukuvia
tanssitteli.

"Ettekö näe..."

"Mitä meidän pitäisi nähdä muuta kuin saaret ja järvi ja tuuli, joka
ajelee Håfranilta pahoja huuruja pois?"

"Hyvä olisi", tuumaili toinen mies, "jos joku tuulenpuuska ottaisi
tuppuroidakseen ahtaassa pääkopassasi, Palne, ja ajaisi sieltä
oluthöyryt. Silloin et häiritsisi ihmisten ruokarauhaa."

"Katsokaa pitkin tuota rantaa", jatkoi Palne pilapuheista välittämättä,
"ettekö näe pientä saarta, joka näyttää siirtyvän eteenpäin. Mitään
sellaista ei selvällä päivällä näy."

Ja miehet vaivasivat silmiään tuota saarta nähdäkseen. Mutta heidän
oluesta hatarat silmänsä näkivät sen kokonaan sulautuvan rantaan
kiinni. Palnekin huomasi hämmästyksekseen näkemänsä jo muuttuneen, ja
ett'ei sitä, mitä oli nähnyt, taikka luuli nähneensä, enää näkynytkään.
Tosin siinä oli pieni saari, mutta se saattoi varsin hyvin ollakkin
rannasta pistävää nientä, josta metsänhakkaus alkoi ja johon muutamia
koivujakin oli jätetty paikoilleen.

"Mutta sinun täytyy seurata minua pitkän Maunun luokse", tiuskasi
toinen miehistä ja otti Palnea nutunkauluksesta, "jää sinä tänne
vähäksi aikaa, Björn, niin saa kai se, jonka vuoro on lähinnä, tulla
päästämään sinut vahdinpidosta."

Näin he jättivät uuden miehen. Me tiedämme hänen pari kertaa koettaneen
päästä tuosta kummallisesta pienestä saaresta selville, mutta oluen ja
raittiin yötuulen vaikutuksesta nukkuneen sikeään uneen.

Palne vietiin kyllä Maunun luokse, mutta tämä oli parhaallaan juttujaan
latelemassa eikä Borganäsin linnassa mitään ankaraa järjestystä
pidetty.

"Palne", määräsi Maunu, "sinun täytyy juoda meidän kaikkien malja ja
laulaa meille laulu, jolle kaikkien täytyy nauraa, mutta jokaisesta
sanasta, joka ei naurata, olet joka mieheltä saava iskun naamaasi."

Ja tätä näin julistettua määräystä ruvettiin heti panemaan täytäntöön,
mutta voimakas olut teki sekin tehtävänsä. Ennen kuin laulu oli
lopussa, olivat kaikki tupertuneet pöydän alle, yksin Palnekin. Pitkä
Maunu hoiperteli hänen luoksensa ja potkaisi häntä, jonka jälkeen
hänkin poistui linnantuvasta, hilautui luhdinportaita ylös ja hävisi
muutamaan, voudin huoneen vieressä olevaan kamariin. Tornikellon yhtä
lyödessä olivat kaikki Borganäsin asukkaat, paitsi tornissa oleva
vanki, sikeässä unessa.

Torventoitahdus herätti kuitenkin Maunun ja hän riensi alas kartanolle.
Siellä oli Melcher Gjordinpojan ja Agnes neidin sanantuoja, joka heti
paikalla tahtoi puhutella voutia. Maunu otti sanantuojan mukaansa ja
vei hänet ylös voudin huoneeseen.

Juhani Wale oli puolijuovuksissa kuullut torven toitahduksen ja noussut
istumaan vuoteelleen, jolla makasi riisumatonna. Kuultuansa tulijan
askeleet hän nousi ylös ja onnistui suurella vaivalla saamaan tulen
vahasoihtuun, joka oli kiinnitetty seinässä likellä liettä olevaan
vaskirenkaaseen. Ulkona oli jo selvä päivä, mutta tämä huone oli, niin
kuin lukija muistaa, ikkunainsa pienuuden takia jokseenkin pimeä
keskellä päivääkin.

Saatuaan soihdun kunnollisesti syttymään meni vouti avaamaan ja taas
näkyi tuo kamala hymy hänen huulillaan, kun hän näki tulijat.

"Aikaisinpa tulet, mies", arveli hän ja kiinnitti katseensa vieraaseen.

"Tärkeissä asioissa ei auta aikaa katsoa", vastasi mies ja ojensi
voudille kirjeen sekä lisäsi, "Melcher Gjordinpoika käskee sanomaan
terveisiä teille, vouti, ja pyytää varmaa panttia, jos tahdotte nähdä
kreivin tytärtä Borganäsissä."

Vouti ei tähän puheeseen vastannut. Hän oli avannut kirjeen ja lukenut
sen ja hänen sitä tehdessään kuvautui hänen kasvoilleen niin kauhea
vihan ja katkeruuden ilme ja hänen silmänsä säkenöitsivät niin
kamalasti, että vieras palvelija kääntyi pois päin.

Kirjeen sisältö oli seuraava: "Olen jo odottanut teitä täällä Husabyssä
kolmatta viikkoa ja viestejä on kulkenut usein luostarin ja Borganäsin
välillä, mutta ette ole tahtoani noudattanut. Pelastaakseni sen miehen,
jonka henki on minulle omaanikin kalliimpi, tahdon nyt lopuksi tulla
luoksenne Borganäsiin, kun vaan annatte minulle varman pantin ja
sallitte jonkun määrän palvelijoita seurata minua. Antakaa vastaus
sanantuojan mukaan! Agnes Hannuntytär, Ewerstenin kreivitär."

Sanaakaan sanomatta vouti istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan
vastauksen: "Mitä kirjeessänne siitä kirjoitatte, Agnes neiti, että
olette minua odottanut Husabyssä j.n.e., niin tietäkää, ett'en ole
nähnyt itselläni olevan mitään syytä tulla sinne luoksenne. Muistakaa
myöskin, ett'ette vielä ole lausunut sitä sanaa, joka yksinään voi
pelastaa nuorukaisen. Jokaisella lisäyrityksellä häntä pelastaaksenne
lisäätte ainoastaan kuoleman tuskia, voimatta kuitenkaan lupaustani
toteentumasta estää. Sanantuojanne mukana en lähetä mitään vastausta,
vaan sen olette saava samalla tavoin kuin ennenkin, sillä ei kukaan ole
voiva todistaa, että minulla on tuo vangittu mies hallussani, eikä
teidän sananne siinä mitään todista."

Tämän kirjoitettuansa ja taitettuansa paperin kokoon vouti nousi
seisaalleen ja kääntyi sanantuojaan päin, luoden häneen katseen, joka
välähteli kuin teräväksihiotun italialaisen väkipuukon terä.

"Sinä pyydät panttivankia Melcher Gjordinpojan ja Ewerstenin kreivin
tyttären käyntiä varten? Saat hänelle puolestani vastata, ett'en tiedä,
miksi meidän pitäisi vaihtaa panttivankeja voudin taikka arvoisan
neidin täällä linnassa käyntiä varten. Nyt niin kuin ainakin on linna
heille avoinna; minä puolestani en pyri mihinkään keskusteluun en
toisen enkä toisen kanssa."

"Ja tämäkö vastaus minun on vietävä isännälleni?" kysyi mies selvästi
sekä katseellaan että äänellään suuttumusta ilmaisten.

"Tämä vastaus on sinun vietävä muassasi", toisti vouti ja antoi samalla
kirjeen Maunulle, "ja sitä paitsi voit, jos sinua haluttaa, esittää
hänelle kysymyksen, minkä tähden Melcher vanhus niin kauvan viipyy
Husabyssä; minun mielestäni hänellä pitäisi olla jotakin tekemistä
toisellakin puolen jokea!"

Maunu oli sillä välin pistänyt tuon pienen kirjeen takkinsa alle,
jolloin paljastui pari hopeavitjain-rengasta, mutta ne hän
huolellisesti taas peitti. Sen jälkeen hän kääntyi oveen päin, mutta
pysähtyi yht'äkkiä kuuntelemaan. Kuului siltä kuin luhdinkäytävä olisi
narissut jonkun kulkijan askelista. Hän katsahti voutiin ja kääntyi
sitte taas ovea kohti nyt poistuakseen.

Silloin aukeni ovi ja rotevavartaloinen uros, vaikka vielä olikin vaan
poika, ilmautui kynnykselle.

"Ken siellä?" kysäsi vouti ja heitti musertavan katseen tulijaan.

"Saattaahan olla, ett'ette minua nyt tunne", vastasi tämä, "mutta olipa
semmoinenkin kerta, jolloin käskitte palvelijainne ampua kylmän raudan
sydämeeni. Sen teitte kerran, kun kävin isääni tuolla tornissa
tapaamassa; nytkin olen käynyt häntä tapaamassa, vaikka hän nyt onkin
vaan madonsyömä ruumis..."

"Oletko järjiltäsi, poika?" huusi vouti. "Pääset itse isällesi seuraksi
torniin..."

"Sitäpä varten juuri olenkin tänne tullut", sanoi vastaten poika
kokonaan saattaen voudin ja molemmat toiset miehet hämilleen
järkähtämättömällä levollisuudellaan ja sillä kamalalla
uskaliaisuudella, joka ilmeni hänen katseestaan ja koko hänen varmasta
ryhdistään.

"Mutta toinenkin tarvitsee seuraa", jatkoi hän vastausta odottamatta ja
ikään kuin noituen voudin ja pitkän Maunun paikoilleen, "Herman Berman,
vouti, jota pidät vangittuna ja jonka tänään aiot murhata..."

"Mieletön, mitä uskallatkaan sanoa...?"

"Minä uskallan kysyä sinulta, Juhani Wale, mitä sanoisit, jos sinulle
ilmoittaisin viimeisen hetkesi nyt tulleen..."

"Potkaise ulos tuo koira, Maunu", huusi vouti, "ja pidä huoli siitä
että häntä aika tavalla kuritetaan. Sitten hän odotelkoon aikaansa
tornissa, koskapa sanoo sitä haluavansa."

"Seis, vouti, eläkä sinä, pyövelinpalvelija, liikahda paikaltasi... Te
olette molemmat minun vallassani, ei mikään voi teitä pelastaa,
viimeinen hetkesi on tullut, Juhani Wale, lankea polvillesi ja rukoile,
jos voit, rukoile kaikkivaltiaalta armoa ja anteeksiantamusta, sinä
katala salamurhaaja ja naistenryöstäjä, ja sinä, Maunu ... sinä saat
ruveta herrasi seuralaiseksi."

Vouti kalpeni näistä sanoista, sillä ne lausuttiin äänellä, mikä ei
ollenkaan jättänyt sijaa sille luulolle, että ne olivat tuulesta
temmatut. Hän seisoi paikallaan ja tuijotti raivoisan epätoivoisena
nuorukaiseen. Maunu taas, joka oli siirtynyt syrjään, syöksyi
paljastetuin miekoin tuota mahtavaa tuomaria vastaan. Mutta miekka oli
rahissut tupesta vedettäessä ja samassa silmänräpäyksessä löi Erkki
käsiänsä yhteen. Ovi lensi auki ja sen ulkopuolelta näkyi joukko hyvin
varustettuja, kookkaita ja voimakkaita talonpoikaisrenkejä, jotka
seisoivat siinä pää pään vieressä.

Maunu malttoi mielensä ja käsi miekkoineen painui hänen sivulleen.

"Nyt näette", jatkoi Erkki, "mitä mahdollisuutta teillä on päästä
pakoon. Tosin luulin, että tämä olisi käynyt paremmin ilman näin useita
näkijöitä, mutta käyköön niin kuin tahdotte..."

Erkin viittauksesta riensi muutamia lujakouraisia renkejä sisään ja he
ympäröivät voudin ja hänen palvelijansa sekä väänsivät miekan
jälkimmäisen kädestä. Vangittujen kädet sidottiin selän taakse, mutta
rengit asettuivat sentäänkin paljastetuin miekoin heidän ympärillensä.

"Sinä olet vierasta väkeä", sanoi Erkki sanantuojalle, joka ihmetellen
oli katsellut, mitä oli tehty, eikä ollut salannut ilmeistä
mielihyväänsä, "kasvojesi ilmeestä päättäen olet pikemmin ystävämme
kuin vihollisemme."

"Minä olen Melcher Gjordinpojan palvelija Vesteråsista", vastasi tämä,
"ja jolleivät tietoni petä, niin minun lähettitoimeni koski samaa
asiaa, jonka sinä nyt näyt ottaneen toimittaaksesi."

"Hyvä, saat sitten jäädä tänne, jos sinua haluttaa, taikka jos
mieluummin tahdot, niin mene matkoihisi isäntäsi luokse ja sano hänelle
mitä on tapahtunut. Ja nyt siekailematta toimeen." Erkki kääntyi näitä
sanoja sanoessaan taas Juhani Waleen, "sinun tulee nyt viedä meidät
torniin, vouti, ja sinun täytyy päästää Herman Berman kahleista."

Italialaisen mustat silmät välähtivät ja vaikea on sanoa, eiköpä vaan
ilosta. Varmaankin virisi hänen älykkääseen päähänsä joku pelastumisen
ajatus, joka, jos kohta sillä hetkellä näyttikin mahdottomalta,
kuitenkin esti mieltä kokonaan masentumasta. Hän toivoi voivansa
käyttää hyväkseen jotakin hetkeä, jolloin hänen vihollisensa eivät
olisi kylliksi varoillaan. Vastustelematta antoi hän viedä itsensä
luhdinkäytävälle ja luhdinportaita alas.

Erkki kulki edellä ja häntä lähinnä vangit tanakkoine vartijoineen ja
sitten tulivat toiset rengit ja vieras palvelija. Heidän jouduttuansa
linnantuvan edustalle Erkki pysähtyi. Iso ulko-ovi oli salvattu
rautakangella, jonka päät oli taivutettu ja pistetty kahteen vahvaan
rautarenkaaseen, jotka olivat muurissa kahden puolen ovea nähtävästi
tulisoihtujen kiinnittämistä varten juhlatilaisuuksissa. Kaikki oli
Erkki edeltäpäin mitannut ja valmistanut ja sattumakin näytti tahtoneen
häntä suosia yli ennakko-laskujenkin. Jokaisen neljän pienen ikkunan
edessä, jotka olivat linnantuvan seinissä, seisoi neljä renkiä nuoli
viritetyllä jousella. Mutta vielä ei kuulunut mitään tuvasta; edellisen
illan perinpohjainen kestitys sen teki.

"Jos tornin avaimet ovat täällä sisällä", sanoi Erkki voudille, "niin
huuda ulos vanginvartijasi, että hän antaa ne minulle!"

Ja estelemättä huusi Juhani Wale nimen, joka kuului ulkomaalaiselta. Se
kummastutti jonkun verran sekä Erkkiä että toisia, mutta se ei
vaikuttanut muuta, kuin että he vieläkin valppaammin valvoivat kaikkia
vankien liikkeitä.

Mitään vastausta ei kuulunut sisältä, jonka tähden Erkki lyhyen
miekkansa kahvalla muutamia kertoja voimakkaasti jymähytti ovelle, niin
että koko linna kajahteli. Vieras palvelija lähestyi sillä välin Erkkiä
ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Erkki viittasi luoksensa muutaman
rengeistä ja sanoi hänelle:

"Porttiholvi!" Sen jälkeen renki poistui ja vieras palvelija seurasi
häntä.

Nyt alkoi kuulua liikettä linnantuvasta ja ikkunoihin ilmestyi tuon
tuostakin joku puolihumalainen naama, mutta vetäytyi äkisti takaisin
jousimiehet nähtyään. Erkin kehotuksesta huusi nyt taas vouti tuon
vieraskielisen nimen ja muutamien silmänräpäyksien perästä kuului käsi
sisältäpäin tarttuvan ovenlukkoon.

"Heittäkää ulos avaimet ikkunasta!" huusi Erkki. "Olette kaikki
Engelbrektin vankeja!"

Vihaäänistä hälinää kuului huoneen sisältä, mutta vouti käski uudelleen
Erkin kehotuksesta heittämään avaimet ulos ikkunasta. Vanginvartija ja
muut sisällä olevat palvelijat eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan
totella käskyä. Avaimien heittämisen sijaan kuului voimakas ryntäys
ovea vasten, selvästi särkemisen tarkoituksessa. Yritys jäi kuitenkin
onnistumatta.

"Kuulkaa minua, miehet", huusi Erkki silloin oven lävitse, "jollei
tornin ja vankilan avaimia heti heitetä ulos, niin kuin vouti on
käskenyt, niin kohta näette hänet tapettavan tähän silmäinne eteen
ettekä voi sormeannekaan liikuttaa häntä pelastaaksenne."

Sisälläolijat vaikenivat ja taaskin kului hetkinen.

Erkiltä alkoi kärsivällisyys loppua ja hän kääntyi Juhani Waleen.

"Hanki paikalla, vouti, meille avaimet, nyt on henkesi täpärällä. Torni
revitään maahan yksin kivin, eivät mitkään kahleet ole niin vahvat,
ett'ei niitä sahaamalla poikki saada, ei mikään voi nyt enää Hermanin
pelastamista estää. Lyhennät vaan omaa aikaasi, jollet saa
palvelijoitasi tottelemaan."

Ja hän käänsi miekankärjen Juhani Walen rintaa kohti.

Tämän kasvot kävivät lyijynkarvaisiksi, mutta hän uudisti käskynsä
avaimien heittämisestä ja Maunukin huusi sisäänteljetyille
palvelijoille, ett'eivät turhanpäiten pahentaisi voutinsa, hänen ja
omaa kohtaloansa.

Kun palvelijat sittenkin vielä siekailivat, niin Erkki huusi niin
kovaa, että se kuului yli linnantuvassa taas alkavan hälinänkin.

"Juoskaa noutamaan voudin huoneesta se palava tulisoihtu, panemme
tuleen koko linnantuvan ja lämmitämme saunan sellaisen, että muistavat
nuo viisi miestä, jotka he savustivat hengiltä..."

Muuan rengeistä jouduttautui täyttämään käskyä ja tämä näytti tehoavan
paremmin. Raskas avainkimppu viskattiin ulos ikkunasta. Ilosta
säteilevin silmin otti Erkki sen maasta.

"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi hän. "Nyt on vapauden hetki tullut ja
meidän on voitto."

Riemusta huutaen riensi koko joukko tornille. Ainoastaan nuo neljä
jousimiestä jäivät paikoilleen jousi vireissä ja nuoli jousella.

Avainta kierrettiin ruosteisessa lukossa ja rautaportti kitisi
saranoillaan.

Kamala katku löyhkähti tulijoita vastaan, mutta Erkki tempasi
tulisoihdun rengin kädestä ja riensi pimeitä kosteita torninportaita
alas. Toiset, yhä kuljettaen vankeja välissään, seurasivat perässä.

Alhaalla oli vielä toinen rautaovi. Muutamien silmänräpäyksien perästä,
jotka kuluivat oikean avaimen löytämiseen, oli tämäkin ovi auki ja he
tulivat pimeään maanalaiseen tyrmään, johon vieläkin oli muutamia
portaita ovelta laskeuduttava.

Alussa siellä ei mitään voinut erottaa.

Tukehuttava ruumiinhaju täytti huoneen ja raskaiden kahleiden kalinaa
kuului perimmäisestä nurkasta viistoon ovelta. Mikäli tulisoihtu
ennätti pimeää yötä hälventää, näkyi toisella seinämällä, vielä
rautakahleilla siihen kytkettynä, puoleksimädännyt ruumis. Vastapäätä
tätä seisoi seinää vasten miehen haamu, jonka käden liike ilmaisi hänen
vielä olevan hengissä.

Erkki heitti tulisoihdun kädestään ja riensi kohti haamua, joka levitti
kätensä ja sulki hänet syliinsä.

Äkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.

Tulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut
jalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli
rientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja
soihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui
nurin puolimädänneen ruumiin viereen.

Lyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä,
kun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.

"Se on isäni ruumis", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi
voutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan,
surmaniskun.

Mutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella
jäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla
oli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.

"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!" sanoi Erkki juhlallisella
äänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.

Hän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki
ristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä,
sitten hän nousi seisoalleen.

"Nyt", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, "nyt täytyy sinun omakätisesti
irroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja
sitten isäni... Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!...
Päästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä
silmällä!"

Ja miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa
kuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty,
heitti Erkki hänelle avainkimpun.

"Joudu, vouti", sanoi hän, "ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä,
ett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen
kanssa yhdessä mätänemään."

Vouti oli kalmankalpea ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen, mutta ne
hän suuntasi vähemmin noihin paljastettuihin miekkoihin, kuin muutamaan
paksuun, nelisärmäiseen pylvääseen, joka oli lähellä sitä paikkaa,
jossa Herman oli. Hän käänsihe niin, että tämä pylväs jäi sivulle päin
hänestä, ja ottaessaan käteensä pienen avaimen, joka kuului kahleiden
lukkoihin, hän tuon tuostakin vilkaisi pylvääseen päin. Tulisoihdun
valossa välkkyvät kirkkaat miekat näyttivät kuitenkin alinomaa
pakottavan hänen kääntämään silmänsä siitä pois. Nähtävästi hän
kuitenkin toimi hitaammin, kuin olisi tarvinnut. Hän tarttui vangin
toiseen käteen ja irroitti rautarenkaan sen ympäriltä. Sen jälkeen hän
otti toisen käden, mutta avain ei tässä näyttänyt oikein tahtovan tehdä
tehtäväänsä.

Erkki kohotti miekkansa ja vouti vavahti, ikään kuin jo olisi tuntenut
miekan kylmän terän ruumiissaan.

"Elä siekaile, vouti", sanoi Erkki, "petosta pelkään piilevän yksin
vapautustyössäsikin."

"Näytä tänne soihdulla", ähkyi Juhani Wale ja veti vangin muassaan,
pylvästä kohti, jolloin kirkkaat miekat väistyivät syrjään, niin että
hän joutui selkä pylvään kulmaa vasten. Hän iski tällöin silmää
Maunulle, joka huomaamatta koetti lähetä herraansa.

Mutta Erkki, jonka epäluuloisuus voudin käyttäytymisestä kiihtyi,
tarttui häntä vasemmalla kädellään kurkkuun ja piti oikeassa kädessään
miekan iskemään valmiina.

"Pitäkää tarkoin silmällä pitkää Maunua", sanoi hän, "ja sinun henkesi,
vouti, riippuu siitä, tokko onnistut, näitpä tai et!"

Silmänräpäyksessä irtosi raskas kahle Hermanin toisestakin kädestä ja
vouti kumartui maahan jalkarautoja irroittamaan. Erkki ei hellittänyt
ja voimakkaat kädet olivat pakottaneet Maunun pysymään paikallaan ja
luopumaan yrittämästä lähetä voutia.

Hetken perästä nousi vouti seisoalleen.

Herman oli vapaa.

"Ja nyt, Herman!" sanoi Erkki, "tulee sinun ruveta päälliköksemme ja
ensi tehtäväsi on tuomion langettaminen tuolle julmalle murhamiehelle."

Kaikki tornihuoneessaolijat vaikenivat ja odottivat jännityksellä, mitä
vapautettu oli sanova. Renki, joka piti tulisoihtua, kohotti sen
korkealle, niin että sen valo lankesi kaikkien sisälläolijain
kasvoille.

Herman seisoi kauvan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsoi
kalmankalpeaan voutiin.

"Vallan toisenlainen", sanoi hän, "on kohtaamisemme, kuin olitte
odottanut ja luvannut, Juhani Wale. Jollette olisi tehnyt sitä
lupausta, jonka kyllä muistatte, niin sallisinpa teidän vapaasti lähteä
pois Ruotsin valtakunnasta, sillä niin katalaan mieheen ei sovi
rehellisen miehen koskea. Asiain nykyisellä kannalla ollessa pidetään
teidät vangittuna, kunnes Engelbrekt saa langettaa teille tuomion!
Minua olette vainonnut petoksella ja murhalla, mutta olette huonosti
onnistunut. Lybekkiläisen kauppiaan käsi vapisi, eivätkä Hartvig Flögin
kahleet ole voineet saalistaan säilyttää ... mutta ylös täältä, ylös
valoon ja vapaaseen ilmaan! Tuolla ylhäällä tahdon kiittää sinua Erkki,
ja teitä kaikkia, jotka olette henkenne ja verenne alttiiksi panneet
Herman Bermanin takia."

Kauheata melua rupesi kuulumaan linnanpihalta alas vankilaan ja
Hermanin vielä puhuessa kuului joku rientävin askelin tulevan pihalta
torninportaita alas. Se oli renki, joka Erkin käskystä oli mennyt
torniin.

Kaikki katsoivat kummastuneina häneen. "Pian torninoven avaimet", huusi
hän ja muuan rengeistä sieppasi avainkimpun kostealta lattialta ja
heitti sen vankilan ovelle. Renki katosi nopeasti kuin ajatus ja siinä
haudanhiljaisuudessa, joka nyt syntyi, kuului kuinka avainta
kierrettiin torninovessa ja kuinka heti sen jälkeen ankarasti
rynnättiin ulkopuolelta sitä vastaan.

Seuraavassa tuokiossa ilmautui viimeksitullut renki taas
avainkimppuineen vankilan ovelle.

"He ovat särkeneet oven", sanoi hän, "nuo neljä meikäläistä ovat heidän
vankeinansa, ja tuskinpa tiedän kuinka minä olen päässyt tänne teitä
pelastamaan."

"Entä vieras palvelija?" kysyi Erkki.

"Niin pian kuin kuulimme melun ja näimme, mitä oli tapahtunut,
tarjoutui hän ratsastamaan Vaskivuorelle Engelbrektille sanaa viemään
ja minä autoin hänet portista ulos, jonka jälkeen kiiruhdin tänne."

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen", sanoi sen jälkeen Erkki Hermaniin
kääntyen, "on huomenna joka tapauksessa linnan edustalla. Kenties
onnistuu palvelijan jouduttaa hänen tuloansa, mutta jollei, niin on
meidän kestettävä vaan tämä päivä ja yö..."

"Ylös sitten, miehet", huusi Herman, "ja varustaukaa puolustamaan
tornia. Olettepa toki jo tehneet koko joukon valmista työtä
Engelbrektille!"

Ja itse hän näin sanoen riensi vankilanovea kohti ja toiset seurasivat
perästä.

Portaissa käänsihe Herman ympäri ja huusi alaspäin:

"Pitäkää tarkoin silmällä vankeja, kunnes olemme saaneet heidät muuriin
kiinnitetyiksi!"

"Torninovi on suljettu", vastattiin alhaalta.

Mutta Herman löi otsiinsa ja kiiruhti alas. Vankilanovi avattiin, hän
otti käteensä nyt jo melkein loppuun palaneen tulisoihdun ja syöksyi
tornihuoneeseen.

Se oli tyhjä.

Ruumis oli paikoillaan kahleissaan ja ne kahleet, jotka olivat olleet
Hermanilla, riippuivat isosta rautarenkaasta seinässä, mutta vangeista
ei näkynyt jälkeäkään.

Erkki oli rientänyt alas ja oli nyt Hermanin rinnalla.

Hän katseli ympäri huonetta, tarkasteli joka sopen vankeja jostakin
löytääkseen. Mutta turhaan. Vihdoin hän loi kysyvän katseen Hermaniin.

Tämä seisoi kuin kivettyneenä.

"Pylväs!" huudahti hän.

"Pylväs?" toisti Erkki.

"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä,
minua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin.
Varmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille."

"Päässeet pakoon!" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.




IX.

Borganäs palaa.


Juhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön
kanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä
ja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.

Vielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet
lähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden
lehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes
takaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka
heidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.

Engelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta
kaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle,
ilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli
syynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä
entistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka
häntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan
ollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla
saattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan
kohtalo sitä vastoin -- tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin --
hänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä
asti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet.
Ja kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään
hänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista
apua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun
levottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi
levottomuuden esineen ympärille.

Tuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan;
hänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin
jatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua
edes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja
katseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle,
josta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta
kuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.

Mutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä
heleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä
pilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine
taloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti
veripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa.
Engelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin
vähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin
aurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle
pääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi
nöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille
kasvoilleen.

Yht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän
matkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan
etelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa
nähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.

Ratsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa
ajaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.

"Brand!" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas
satulasta.

Munkki nyökäytti päätänsä.

"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?"

"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!"

"Ja sen miehen nimi on...?"

"Belgsting!"

"Hm! Hyvin tiedän, että se mies tuomitsee minua väärin", sanoi
Engelbrekt, "mutta enpä luullut, että hän sentään teoissaan osottautuu
ystäväkseni."

"Ja kuitenkin hän on tehnyt sinulle enemmänkin kuin ystäväntyön!"

Engelbrektin suu vetäytyi surunvoittoiseen hymyyn.

"Jumala häntä siitä siunatkoon! -- Kenties ojennamme vielä kerran
toisillemme kätemme ja ystävyksinä puhuttelemme toisiamme, ennen kuin
tuolla ylhäällä yhdymme!"

Munkki kertoi nyt, miten Belgsting oli esiytynyt edellisenä vuonna
metsässä pidetyssä kokouksessa, ja miten hän arvoisuudellaan oli saanut
talonpoikain malttamattoman päätöksen ehkäistyksi.

"Ja että sait asiasi niin hyvin toimeen kuninkaan luona ensi kertaa
siellä käydessäsi, sekin on sen miehen työtä", lisäsi hän laskien
ratsastimet Brandin kaulalle ja seuraten Engelbrektiä veräjästä puiden
alle. Brand kuului kohta sen jälkeen hirnahtelevan kartanolla.

"Kai muistat, Engelbrekt", jatkoi munkki heidän päästyänsä vihtakoivun
alle, jossa Herman kerran haaveillen istui, kun Agnes ja Juhani Wale
yht'äkkiä ilmestyivät hänen eteensä, "kai muistat, mitä vaikeuksia oli
sinua odottamassa, kun täältä ensi kertaa viime vuonna matkalle läksit.
Jösse Eerikinpojalla oli väkeä liikkeellä sinua kiinni ottamassa ja
kirjurinsa hän lähetti samana iltana, jona Hermania onnettomuus
kohtasi, kuninkaan puheille sinua ennen. Kaiken tämän minä sain tietää
enkä tiennyt muuta neuvoa kuin koettaa saada Belgsting käsiini. Minä
läksin täältä, niin pian kuin sain varman tiedon kirjurin lähdöstä,
minä ajoin hevosen hengiltä sinun puolestasi. Ornäsissä sain Brandin,
jota kuten tiesin, Herman ei enää tarvinnut. Brand vei minut nopeasti
ja va

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47504