← catalogue

Engelbrekt Engelbrektinpoika 1

by C. Georg Starbäck · Finnish · Gutenberg #47503 · 580,554 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Engelbrekt Engelbrektinpoika 1
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Engelbrekt Engelbrektinpoika 1

Author: C. Georg Starbäck

Translator: K. A. Petrelius


        
Release date: November 30, 2014 [eBook #47503]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47503

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA 1 ***

ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA I

Kaksiosainen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

K. A. PETRELIUS



Werner Söderström, Porvoo, 1898.






EDELLINEN OSA.


    _Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi
    Mun liikkuu aatokseni ainian.
    Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi
    Ja niihin tunteineni uppoan.
    En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!
    Pois onni, -- elonikin kadotkon!
    Mut teille, teille, kansani ja maani.
    Ma teille huokaan vielä kuollessani!_

                               _E. G. Geijer_.



SISÄLLYS:

I. Taalainmaassa:

    I. Luhdin rintakäytävällä.
   II. Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.
  III. Vierassalissa.
   IV. Mitä nuorukainen näki.
    V. Märta muori.
   VI. Vajamäen tuvassa.
  VII. Kokous.
 VIII. Hautaaminen.
   IX. Säterin kuninkaankartano.
    X. Eerikinjuhla-päivä.
   XI. Engelbrektin kotona.
  XII. P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.

II. Matka kuninkaihin:

    I. Yö Ornäsissä.
   II. Ratsastavat haamut.
  III. Brand.
   IV. Köpenhaminassa.
    V. Kuninkaan puheilla.
   VI. Mustamunkki.
  VII. Lupaus.
 VIII. Yhtymys.
   IX. Kuninkaankirje.

Viiteselitykset.






ENSIMMÄINEN JAOS.

Taalainmaassa.




I.

Luhdin rintakäytävällä.


Oli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä
vuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan
viidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan
näkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento,
heleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta
ylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.

Borganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä
päässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä
porttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.

Siitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi
kuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että
tuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden
kuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka
taholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.

Korkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri
ja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli
rakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa
siellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan -- jos
sellaisesta milloin saattoi tulla puhetta -- mahdollisimmin voi
onnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu
ympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset
olivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat
ja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä
sanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta
hirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen
viettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat.
Usein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä
aukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset
kaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli
siitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita
kasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana.
Tässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella
vastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli
määrä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen,
jolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.

Juuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin
seinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan
rakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän
vielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä,
ett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin
naulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.

Sieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli
vartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja
tummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut
pohjoismaista sukuperää.

Kasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti
verhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa
seisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti
epäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja
päärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut
niiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne
hän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin
varovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi
kuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa,
vaikka ne olivatkin keveät.

Tyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus
oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai
hänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille
kasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli
edessään.

Nuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka
teki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli
tässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa.
Hänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen
koossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen
vyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat
paljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi
siinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa
huomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua
tarvitsevainen.

"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika
parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä
voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana
surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat
päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei...
Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva
Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan..."

"Mikä on nimesi...?"

"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, -- tai
toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se _oli_ hänen
talonsa kerran, ennen kuin..."

"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis
tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"

Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui
hänen kasvoillaan.

"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia
talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat
linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut ...
mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja
nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta... Sanokaa, sanokaa,
tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"

Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä
merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja
varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa
kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja
palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. --
Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika
ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja
päättäväisyyttä.

Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen
tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin
heitetyksi.

Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.

"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia..."

Lupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta
kuului käskevä ääni huutavan:

"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa
neitiä ... hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!"

Ja tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten
luhdinkäytävälle.

Kun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin
siltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä,
joksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin
ponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen
nurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin
oli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää
heitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja
pyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi
heidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei
ollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon
onnettoman.

Luhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti,
jossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi
vähäisen välimatkan päässä.

Kun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien
miesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa,
tuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan
haipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei
kaikki toivo vielä ollut hukassa.

Huutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen
riensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa
pakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt
seisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli
ulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan
oli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty
pyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä
niin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin
syvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä
perustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli
paljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli
tänne muurattu portaat.

Poika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla
kuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä
rohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska
oli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli
perustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva
talokin.

Kauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun
ylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena.
Varmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet
tuohon uhkarohkeaan harppaukseen.

"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta
kohti.

Hänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin
väliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän
nähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni,
palvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.

Vaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä,
ja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli
hän taas jaloillaan.

"Tikapuut tänne!" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi
niitä hakemaan.

Pakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui
äkkijyrkkänä vallihautaan.

"Pysähdy!" huusi taas tuo käskevä ääni, "elä hievahda, jos tahdot
henkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!"

Ja ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.

"Ammu, ammu", käski taas ääni, "jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä
tänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi
torniin."

Aivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa
vasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle,
josta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan,
mutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja
kiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon
vähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma
hiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi
nuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe
pitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin
ulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.

Mutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.

Kiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.

Mutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle
neitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.

Hetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven
peilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta
rannalta esiinpistävän niemen taa.




II.

Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.


Sydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui
tuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka
veivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku
kiireisin askelin portaita ylös.

"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki
ihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset
penikkansa..."

Linnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten
tervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä
Jösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko
Vestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa.
Borganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa
ja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet
ulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin
tullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja
liehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin
erityiseksi suosikiksi.

Hänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta.
Päinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko
sen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä,
taikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen,
jota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen
tervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa
jatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.

Nuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa,
oli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä
saksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina
Gripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna
Länsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen
kauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa
hänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana
määräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.

Hänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan
hemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä
ja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen
käynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja
sitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin
lapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää
sydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä
omaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla
tanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista,
jotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki
onnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet
kiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja
oikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja
voittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.

Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka
oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän
helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein
pahasta onnettomuudesta.

Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja
pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine
laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut
flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja
vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso
seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä,
nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti
kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin
kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli
pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä
ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli
jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli
haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan
saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän
vaan oleskeli.

Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen
takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen
nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän
oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen
oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.

Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten
sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska
rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi
vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen
matto.

Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen
eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada
sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille
puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät
hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen
ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin
loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin
kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan
sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli
Jumalan äidille otollinen.

Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle
turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin
taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva
ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei
itse tiennyt.

Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään,
hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan
jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari
kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan
erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle
huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet
kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.

Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen
kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään
tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.

Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa
hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle
päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven
säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti
takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.

Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne
pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen
oli seisonut.  Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä
rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja
kauhistuksen huudahdus.

"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni
kysyvän.

"Silmät, nuo silmät, äiti..."

"Mitkä silmät, lapseni?"

"Omat silmäsi, rakas äiti ... minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä
oli eräs toinen, että siinä oli..."

"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla
minun silmieni näköiset...?"

"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle,
sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan
äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi
silmäsi ... niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat
minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on
aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen
yhdennäköisiksi... Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"

Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin,
joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat
kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.

"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten
keskessä ... muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa,
missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni
ja se vanha Vesteråsin munkki, -- hän, joka niin tarkalleen tietää,
missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa -- olivat vilkkaassa
keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä
Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia
-- Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi -- puoleen vuoteen näe päivää.
Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran
kummallista hiittenkirkkoa..."

"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan,
josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet
ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit
heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme
ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa
oltuasi."

"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin ... ja jollei häntä olisi
ollut..."

"Ketä, lapseni?"

"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi..."

"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"

"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"

"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni..."

Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan
vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli
nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle
mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.

"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa
eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut
hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."

"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä
tulit tuntemaan hiittenkirkossa...?"

"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen
silmänsä ... kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden,
jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan
samallaisen kuin vanhain satujen ritarit..."

Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin
kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä,
aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli
aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin
perin tärkeä osansa.

"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin
iltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin..."

"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa
hiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan
kätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani
venettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan
voudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä
vesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua
olinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi
Hiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin."

"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä
äkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa
vierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en
voinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat
pyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä
kukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen
kadonnut...!"

"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä ... etkö luule, että
me surisimme, jos sinut kadottaisimme?"

"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti", lausui tyttö ja suuteli
hellästi vanhaa rouvaa, "mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule
puhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista,
kauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista
päästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi
sadun, oikein tosi sadun."

"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo
siltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla."

"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne
missä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni;
mutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas..."

"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta
pahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei
ole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan
sinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi,
niin vanha sydämeni pakahtuisi... Mutta jatka kertomustasi!"

"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat
vierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin
sisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi
veneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se
oli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa
alempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja
jalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan
ole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut,
äiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein
koriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin."

"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua
koota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi
miestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut
vedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka
saisinkin heidät nähdä."

"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen
ylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin
tukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan
pois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun
huutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä
pysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä
vasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta
sitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen."

"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen,
jolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta
nähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha
halliparta, jolle kuulin hänen sanovan":

"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee
varmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat
minut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'"

"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä
ymmärsin, että hän oli kotosin _Hamra_-nimisestä paikasta, ja että
pelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä."

"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja
souti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka
olivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan
päässä järvellä."

"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä
sanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin
hänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin
kuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit
vastaani ja me olimme valmiit lähtemään."

"Kummallista lapseni, kummallista", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä.
"Selvästi täällä on joku, joka ... no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt
suojelee omiansa!"

Samassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.

Vouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille
naisille.

Vanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka
pitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan
hattuansa edes ja takaisin.

"Sepä merkillistä, herrani", virkkoi Richissa rouva, "minä tulin
juur'ikään teitä ajatelleeksi."

"Se ilahduttaa minua, jalo rouva", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä
oli terävä kuin väkipuukon kärki, "minunkin ajatukseni viihtyvät
mieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja
kultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan.
Näyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa..."

Vouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan
virketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.

"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!" sanoi hän; ja ikään kuin
kiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: "Minä otaksun teidän
asianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?"

"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja
turvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla."

Ja he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen,
joka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.




III.

Vierassalissa.


Isossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista
miestä.

Toisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja
kohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään
kumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin
kohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se
oli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.

Ystävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä,
joka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi
suudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.

"Hyvää huomenta, kälyseni", sanoi hän, "kuinka voitte eilisen
vaivaloisen retken perästä?"

"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista
ilmaa."

"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista", puuttui toinen
herrasmies puheeseen. "Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä,
minä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä,
niin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin
lauttauspaikan toiselle puolelle."

Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat
lausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän
näytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja
soi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata
ja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli
levoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat
kulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi,
mutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa
ilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.

"Minusta tuntuu päinvastoin siltä", vastasi Richissa rouva, "kuin juuri
täällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta
hyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä
sitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei
tarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka..."

"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika,
"te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me
olemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen
luhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne
mieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän
haaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme
kuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä
talonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta,
Juhani herra?"

"Aivan totta", vastasi tämä, "ja minä olen saanut tuoreita todistuksia
tänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana
Agnes neiti."

Ja Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja
yrityksestään ottaa hänet kiinni.

"Isä on vankina tornissa", lisäsi hän, "arvattavasti on poika vienyt
jonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri
Olavinpojan poika Niblestä", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi
häneen kysyvän katseen.

"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa... Näettehän, jalo rouva,
millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme
tekemisissä!"

"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas
rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen
täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"

"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."

"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi
minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä
ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime
vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen.
Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"

Vouti vastasi myöntäen.

"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi
aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin
minusta näyttää siltä kuin ... anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua
siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä
teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa
hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä,
että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa,
eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat
jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa
kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua
ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta
jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että
muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."

"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo
seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina,
ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä,
joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen
heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse
kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät
pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin,
mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista
muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet
tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva
Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa
metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."

Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi
hänen olevan eri mieltä.

"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein
appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon
Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja
kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he
tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat,
valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki
kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat
hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."

Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei
häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla,
kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle
joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin
asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella
voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja
palvelija vastasi:

"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn
jousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi."

"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää
varansa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu."

Palvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja
sisälle.

Hän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta
vyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä
vienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita
melkein jokaisessa läsnäolijassa.

Jösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen
selvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan
silmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella
mielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä
nuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni
tuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan
näytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti
niin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen
nuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi,
sitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin
huomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen,
ikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen
näennäisen tyynenä.

Miehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa
ja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi
luulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta
hän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.

"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?" kysyi mahtavalla äänellä Jösse
Eerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin
näkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.

"Herman Berman on nimeni", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä,
"ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!"

"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?"

"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin
talonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat
katovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista
talonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos
miehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään... Engelbrekt pyytää
teitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta
tiedon..."

"Kuningas ja aina vaan kuningas", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika
lyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, "eivätkö nuo talonpojat
sitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole _heidän_ kuninkaansa,
vaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella
herrojansa ja olla heille alamaiset!"

"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille", väitti asemies tyynesti,
"laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme
valinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on
minulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä
kuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan
rohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää."

"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja
minä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa,
että Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan ... pitäisipä hänen tuntea minut
tarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja
Taalainmaan voutina."

"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä
estämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat
vaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on
häviävä Ruotsin valtakunnasta."

"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä
äidiltään on oppinut... Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat
hävittäisi; emälintu on itse kynittävä."

"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee
julkeampaa kuin minun..."

"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse
Vaskivuorelle -- jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin
täällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero
on hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä."

"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä
itseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa
vaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä
arvokas kuin teidänkin."

"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi...?"

"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan
puheille kuin talonpojilla!"

"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden
talonpojan asiaa?"

"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla
aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."

Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen
ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan
kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.

"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa
tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet,
ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."

Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan
nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen
salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman
kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.

"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.

"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit
vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan
voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta
sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."

Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.

Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa
ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille
vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, -- mutta hän
malttoi kohta mielensä.

"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti ... ne eivät
mahtane tulla liian myöhään!"

Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.

Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä
aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan
kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut.
Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei
pelastuksen toivoakaan löytynyt.

Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin
ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten
hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin
veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan
lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.

Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.

"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.

Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi
joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen
riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa
tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:

"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme
Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? ... aamu on jo pitkälle
kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta
ratsaille."

Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen
myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.

Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen
ja suuteli.

Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta
kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti
pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään
saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.

Hänkin poistui samalla kertaa.

Silloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan
rukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan
erottanut Hermanin nimen.




IV.

Mitä nuorukainen näki.


Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen,
Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä
ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin
kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä
hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.

Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he
viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien
nurkan taakse.

Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli
Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo
viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi
myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa
talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä
hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän
tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen
käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.

Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen
mielenmalttinsa.

Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku
palvelijoista sitä avaamaan.

Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.

"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen,
"käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää
teidän kauttanne Engelbrektille."

Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.
Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.

Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon
kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4]
Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit
kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen
tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen
tehdyn tulen jälkiä.

"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta
kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville
minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa
ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän
jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi.
_Sen_ voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja
silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."

"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten
hillitsemään vihaansa -- "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita
neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo
liikaa, kovin liikaa ... minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle
rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä
kaikesta täytyy tulla..."

"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole
lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole
puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."

"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä
lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja
millä tavoin vaan voin."

"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin
sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa
sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun
vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse
sieltä nähdä."

"Vaakunaa ei minulla ole..."

"Mutta isänne..."

"Isäni -- haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta..."

"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään
miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei
sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen
kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle
olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava
miekkani."

Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää
pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen
kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei
kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se
teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen
siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen
kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi
täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan
ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä
hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja
kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena --
kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä
kykenemätön arvostelemaan.

Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli
hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi
hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:

"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"

Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja
vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui
hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta
siirsi Juhani Waleen.

"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa
linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja
unhottamaan kuninkaansa."

"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän
maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä
on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."

Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään
tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni.
Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä
ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä,
että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea
roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta
astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti
nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.

"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi
kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.

"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti
Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä
vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne ...
pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme,
hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."

Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän
käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.

"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän
Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.

Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle
avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt.
Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.

Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja
Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät,
seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.

Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan
poistuvia.




V.

Märta muori.


Kreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin
ratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta
mutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja
sen kauniita rantoja pitkin.

Ehdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja
Richissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa
maantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan
saattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla
menestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa,
kun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen
tyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista
se nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille
kasvoilleen.

Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä
hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan
liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha
nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen
kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty
sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan
tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja
mielivallan harjoittamisesta -- tilinteot, jotka tilipäivän tullen
olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa
jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä -- vielä muukin kuin ne sai
nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen
poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen
pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.

Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko
kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen
mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut
edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja
äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut
koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli
Herman Berman niin kuin sinunkin!" -- Tämän hän aina sai vastaukseksi
kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka
ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä
ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä
hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin
eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta
saata muistella ja mainita syntyperäänsä.

Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä
haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen
sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin
kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu
hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi
lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli
reunojensa.

Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.

Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen
ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän
kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla
äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.

Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava
oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen
kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit
mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja
pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen
elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella
ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen
mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta
siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi
hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä
sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen
ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt
hänelle neitosen silmistä.

"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi
vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"

"Kuinka, lapseni!"

"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin
sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin
olen sen tehnyt..."

"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä
kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein
tunnen."

"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt..."

"Nytkö? -- Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut,
kulkeehan ratsusi kuin karitsa?"

"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain... Ei, ei, semmoisista ei
olekkaan nyt puhe."

Ja hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle
kaulalle.

"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella -- toivoakseni on
pyyntösi helposti ja pian myönnettävissä."

Ylivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän
oli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi
jonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa
hevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen
kuin taas yhtyi vieraihinsa.

"Odotatteko ketä?" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa
hänen rinnalleen.

Vouti vastasi vältellen:

"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä
päivältä kasvamassa", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa
rouvan rinnalla ajoi kohta perässä. "Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on
enemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä.
Kautta Vapahtajan viiden haavan -- en kuitenkaan ole väsyvä
palvelemasta herraani!"

"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?" kysyi
kreivi.

"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen
toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on
tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."

"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi
päästä... Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan
kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."

Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen
tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa
julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän
mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme
ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata
poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän
tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten
sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina
vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina
uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille
sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen
puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan
nuorukaisen kasvonpiirteet.

Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt,
ja tuo nuorukainen -- Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies?
Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta
kankaasta[5] tehty takkinsa -- kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä
takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista
kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis
varmaan alhaista sukua...

Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet
yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki
vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä
hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen
hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut
käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon
reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.

"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta
käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta
Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,
Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa..."

Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti
heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.

"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi
kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä
saattoikaan sitä niin säikäyttää?"

Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen
kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi
osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta,
mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan
nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai
houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.

"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön
käden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään
nuorukaiseen häntä kiittääkseen.

Vouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan
samassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen
kasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen
nauruun.

"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan
nuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta
luulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan
viemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!"

Epäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, -- jota hän
kenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti
kreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään,
jota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio
nuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa
tointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi
kauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon
hohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei
syntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi
ihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi
häneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.

Mutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen,
näytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi
kreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen
tyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä
laskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:

"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä
puolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa."

"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä
voikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille
huomauttaneeni", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä
hymyillen, "Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa
saapuvilla..."

"Ja kuitenkin", keskeytti kreivi, "taitaa asia riippua Jösse
Eerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai
kuinka Agnes?"

"Aivan niin kuin sanotte, isä!"

"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis
asettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava
nähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut
ritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta
onkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa."

"Pitäkää vaan varanne, vouti", virkkoi kreivi, "ettette lupaa enempää,
kuin voitte täyttää!"

"Vähäinen on tosin valtani", vastasi vouti, "vaan enpä kuitenkaan
luulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei
valtani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä
toivotte!"

"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa,
sairasta, hyvin sairasta vaimoa..."

"Vanhaa sairasta vaimoa", tokasi vouti kiivaasti, "ja ketä? Nimi, hänen
nimensä, neiti!"

"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen
miehen, joka..."

"Ah, Agnes neiti ... tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen
sairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua -- ha-ha-ha, ette tunne tätä
kansaa ... hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana ... tässä maassa ei
olla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi
herrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä
tehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!"

Vouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja
nauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta.
Richissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja
Agneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa
rouvan.

Oikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti
säikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään
hevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut
tätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun
luonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin
olisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt
pari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista
vaaniessaan.

"Toivoakseni kohta", jatkoi vouti, "olette saava nähdä tuon sairaan
vaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten
älyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan
kohtaavamme hänet..."

"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara
herra?" kysyi Agnes.

"Malttia, neiti, malttia ... sairaudenhan tähden pyydätte säästämään
tuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan
sairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa."

"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana ... luvatkaa
edes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön,
jota eivät hänen voimansa kestä."

"Hankkiakko tietoja ... neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras
tietojenhankkija..."

Jokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan
töykeällä äänellä hän sen lausui -- jokaiselle kävi selväksi, ett'ei
hän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi
välttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin
Hannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi
koskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät
miehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä
töin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa
malttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka
Richissa rouva oli saanut aikaan.

Siltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin
uskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan
nuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja
sen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle,
joka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi
silloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen
selitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi
valtamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.

"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta
vuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta", lausui kreivi. "Ja
minä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja
oppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu
kreiviltä."

"Ja minun terveisiäni", lisäsi vouti, "ei tarvinne sanoa toistamiseen.
Arvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin."

"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että
korvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä
lisäkettä."

Närkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä
sanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa,
mutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa
syrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.

Naisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea
on sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat
lämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja
heidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se
tyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he
kuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa -- Märta
muorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.

"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!" puhkesi vouti hetkisen
äänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt
ympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden
seistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän
melkein itsekseen lisäsi: "Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan,
mutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!"

"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi", lausui vouti ääneen,
"lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane
saada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua."

Kreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa
jatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.

Noin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin
jakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento
tielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista
dominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta
pitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.

Hän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui
samanne päin kuin Engelbrektin lähetti.

       *       *       *       *       *

Herman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta.
Hänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan
surullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli
puhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt
pikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se
uhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin
Borganäsiin.

Lauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen
lankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä,
koilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata
häntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet
edelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan
kohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota
vanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin
mahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja
heidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja
hänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän
silloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei
joutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha
vaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.

Märta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja
kasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä
oli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän
kuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka
päätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren
aikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden
kihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän
vietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa
muassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli "vuorelle", joksi sitä
tavallisesti sanottiin.

Täällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin
kotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan
vaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.

Sen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan
Agneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt
ajoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli
mahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta
kyläntietä.

Se yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt
toista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli
silloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta
jos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan
asti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki
riippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja
kestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli
joutuva, hänen _täytyi_ joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen
päämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle,
-- hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.

Uskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä
närkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden
isojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä
muistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi
kaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan
tekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa
hakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän
pysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei
hisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.

Nuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi
hän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän
syrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman,
ikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.

Hän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin
kivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen
vahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän
vielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin
esineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti
saattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka
pikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän
laskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.

Tämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään
olevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki
Hermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja
vanhus oli nuorukaisen isä.

"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko", sanoi nuorukainen,
"viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!"

Mies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät
hetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi
hänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja
rohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.

Syvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.

"Hän oli viimeinen!" huokasi ukko.

"Viimeinen!" toisti nuorukainen, "viimeinen kymmenestä yhtä
reippaasta!"

Omituisella äänenpainolla hän toisti sanan "viimeinen", ja se näytti
koskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.

"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä ... vai onko myöskin
retki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?"

"Niin on kuin sanot, ukkoseni, ... kuninkaan puheille meno on meidän
päivinä sama kuin kulku kuolemaan."

"Heitä oli toki viisi!"

"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen
maailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata."

Kuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen
katseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli
kukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin
lausutuksi.

Nuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys
näytti häntä milt'ei polttavan.

"Sanokaa minulle nyt, Eelovi", katkaisi hän vaitiolon osottaen
kuollutta nuorukaista, "kuinka on tämä tapahtunut?"

"Voudin ratsumiehet", vastasi talonpoika, "tulivat tän'aamuna varhain.
Heidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia,
vanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja
pieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan
tahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin..."

Tämän mutkattoman kertomuksen kuultuaan nuorukainen syöksähti
polvilleen vainajan viereen, pyyhki varovasti veren hänen halaistulta
otsaltaan ja silmänsä taivaalle luoden kuiskasi muutamia hiljaisia
sanoja. Vanha mies ymmärsi hyvin niiden tarkoituksen ja näkyi tästä
myötätuntoisuudesta heltyvän. Hän pyyhkäsi jäntevän kätensä selkämällä
silmiänsä ja kääntyi toisaanne päin.

Mutta nuorukainen nosti ruumiin maasta ja kantoi sen lähimpään tupaan.
Tultuansa takaisin hän taas kääntyi puhuttelemaan vanhusta.

"Nyt, Eelovi ukko, nyt on meidän kaikin voimin kuolema karkoitettava
sulkemasta tietä kuninkaihin; se työ soveltuu meille! Mutta minä tahdon
tehdä, mitä poikasi alotti, minä tahdon pelastaa Märtan, taikkapa olet
näkevä minut, kuin viimeisen poikasi, ruumiina, ennen kuin päivä painuu
metsän taakse. Sano vaan nyt minulle, mitä tietä pyövelinrengit
menivät."

"Siinä työssä on Eelovi oleva rinnallasi eikä aurinko ole näkevä häntä
elossa kauvemmin kuin sinua. Sen vannon kautta Jumalan ja Pyhän Eerikki
kuninkaan!"

"Niin, siinä suuressa työssä, niin ... siinä, Eelovi ukko, olemme
toimivat _yhtenä_ miehenä ja siihen tarvitaan useampia kuin me. Mutta
vanhan Märtan minä otan omalle osalleni, se on eri asia, eikä se saa
maksaa kahden miehen henkeä. Sinun tulee kuitenkin auttaa minua. Riennä
metsäteitä länteen päin. Hiidenvaaran tuvassa olevien meikäläisten on
saatava tietoa kaikesta. Määräajalla olen oleva neuvottelussa luonanne.
Mutta ... minne päin meni voudin väki?"

"He läksivät täältä pohjoiseen päin lähimpiin kyliin Itäkylän kautta.
Varmaankin he tulevat valtatielle Länsikylän paikoilla..."

"Ja mistä sen tiedät?"

"Tapasin kyläläiset täällä metsässä tänne kulkiessani..."

"No hyvä, mutta toimita Länsikylään Matti Eeronpojalle varma sana
pysymään valmiina... Tarvitsen häntä. Jos tästä yrityksestä hengissä
pääsen, niin tulee hänen ottaa vanhus huostaansa."

Näin sanoen nuorukainen heittihe satulaan ja hävisi kohta kuonaläjien
taakse.

Eelovi ukko läksi vakavin askelin länteen päin.

       *       *       *       *       *

Hannu kreivi ynnä vouti ja molemmat naiset olivat sillä välin
hiljakseen ajaneet ajamistaan pohjoiseen päin. Jonkunlainen
alakuloisuus pääsi seurueessa vallalle nuorukaisen erottua, mutta
tietysti ei hänen tähtensä. Ainakaan ei tuo ihana neitonen olisi
tahtonut myöntää mitään sellaista ratsastaessaan jalon heimolaisensa
sivulla, tuon hurskaan Richissa rouvan, jonka hevonen tienhaaran
viidakon kohdalta päästyä kulki niin vakavasti ja tyynesti kuin
ainakin.

Sekä kreivin että voudin ratsumiehet pysyttelivät loitommalla. Molemmat
herrat ratsastivat etunenässä. Tahallaan hiljensi neiti hevosensa
kulkua, niin että hän jäi riittävän välimatkan päähän edellä ajavista
ja ajatuksiinsa vaipunut Richissa rouva, joka melkein antoi hevosensa
kulkea mielin määrin, joutui sen tähden myöskin tarpeellisen matkan
päähän kaikista joutavista kuulijoista, koskapa hänen hevosensa näki
hyväksi pysytellä lähellä Valkoa. Molemmat naiset saattoivat nyt --
aina sentään varovaisuutta noudattaen -- puhella melkein kuin kahden
kesken.

"Äiti, eikö tämä ole se maa, josta niin usein olet minulle puhunut ja
jossa olet ollut kerran ennen?"

Kysymyksen hän lausui hiljaa kuiskaamalla, mutta siitä huolimatta
hurskas rouva säpsähti ja katsoi säikähtyneenä nuoreen toveriinsa.
Mutta noista ihanoista kasvoista hänelle näkyi sellaista viattomuutta
ja rauhamielisyyttä, että Richissa rouvan katse taas rauhoittui
entiselleen.

"Isäsihän ja minun heimolaiseni, tuon ankaran Rafn von Barnekow
ritarin, kanssa silloin oleskelit täällä ja juuri Borganäsin linnassa?"

"Niin niin, tyttäreni ... ah niin, ennen muinoin!"

"Albrekt[7] kuninkaan aikanahan olit. Minua on aina säälittänyt se
kuningas parka, vaikka en tiedä miksi. Varmaankaan hän ei itse tahtonut
kaikkea sitä vääryyttä, mitä hänen aikanansa tehtiin."

"Varmaankaan ei, tyttäreni; mutta hän salli vääryyttä tehtävän
silloinkin, kun olisi voinut estää. Ja siitä syystä häntä ei
mielihyvällä muistellakkaan, ei tässä maassa eikä omassa
herttuakunnassaan. Sitä paitsi hänellä oli sama vika kuin nykyiselläkin
kuninkaallamme: hän piti Ruotsia Saksana ja tämän maan talonpoikia..."

"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin
ulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat ...
niin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin..."

"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?"

"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän
joukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia
täällä tehtäviä julmuuksia."

"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen
kärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä.
Kelpo mies heidän johtajanansa ... niin, niin."

Vanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:

"Sellaisen miehen voisi toki löytää -- sen voisi löytää." Ja hän pani
kätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas
huomattavana hänen katseessaan.

"Sinä peljästytät minua, äiti", sanoi Agnes, "katseesi käy niin
levottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä ... nythän jo toki
olemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua
päästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja
mikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä
paljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä
miestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?"

"Tyttäreni", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä
vielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä,
"jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä
synkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun
viidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä..."

"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan -- ah,
nyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi
kypärissään..."

"Agnes!"

Nuoren tytön iloinen ajatuksenjuoksu keskeytyi ja hänen katsoessaan
heimolaiseensa oli tämän katse niin vakavana, mutta samalla kertaa niin
surunvoittoisena ja puoleksi rukoilevana kiintynyt häneen, että hän
ymmärsi puheen pitkittämisen tulevan pahoittamaan hänen mieltänsä. Hän
vaikeni. Mutta sitten hän ojensi kätensä vanhukselle, kallistui häntä
kohti ja katsoi taas häntä silmiin.

"Anteeksi", kuiskasi hän, "en tahdo enää kysellä sellaista, mikä
mieltäsi pahoittaa."

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja sitten he jatkoivat
matkaansa.

Oli ratsastettu Hedemoran lävitse, joka on iso kylä länsipuolella
Håfrania, puolen peninkulman päässä Borganäsistä. Se oli
vilkasliikkeinen paikkakunta ja ainoa kaupungilta näyttävä koko
Taalainmaassa. Eikä kestänytkään enää kuuttatoista vuotta enempää,
ennen kuin se jo sai kaupungin oikeudet ja kaksi pormestaria, jotka
vuorovuosin istuivat tuomarina, niin kuin sanottiin. Kreivin
seurueinensa ajaessa siitä oli kaikki hiljaista ja levollista. He
kohtasivat asukkaita vaan muutaman, jonka joutuisa käynti kuitenkin
osotti, ett'ei hän ollut huvikävelyllä, vaan että työhön oli kiiru.

Parhaastaan lauvantaisin oli elämä täällä vilkasta, sillä silloin
oli jonkinlainen toripäivä. Joukko maalaisia, pitkämatkaisiakin,
kävi silloin kylässä ja senpä tähden sanottiinkin 1449 vuoden
oikeutuskirjassa, "että heillä oli oleva toripäivä ja silloin kaikilla
oikeus tehdä kauppaa."

Mutta se levottomuus, joka voutia vaivasi ja jota hän ei voinut salata,
vaikka kaikin tavoin kokikin, yltyi yhä Hedemoran kautta kulkiessa ja
vielä kylästä päästyäkin. Hän tarkasteli tuon tuostakin seutua.
Nähtävästi hän odotti jotakin, joka viipyi. Kreivi ei kuitenkaan ollut
siitä millänsäkään, vaikka hänen kysymyksensä usein jäivät vastausta
vaille. Ja jos hän lähemmin kajosi siihen asiaan, joka voudin
ajatuksissa näytti olevan ensisijassa, vastasi tämä vältellen.

"Jos olisimme ennättäneet matkallamme kauvemmaksi", sanoi vihdoin vouti,
"niin tahtoisin ehdotella teille, jalo kreivi, että täällä vähän
katselisimme eväitämme..."

Kreivi kuitenkin hylkäsi voudin ehdotuksen. Se vaan hänen mielestään
turhanpäiten veisi aikaa ja sitä hän ei tahtonut. Vouti ymmärsi muka
myöskin sopimattomaksi viivytellä täällä Hedemoran lähistössä, mutta
hän ajatteli vaan naisten hyvää, he kun olivat tottumattomia näin
vaivaloiseen retkeen. Tähän taas ei kreivi vuorostaan vastannut mitään
ja niin ajettiin vähän aikaa molemmin puolin äänettöminä.

Nyt lähestyttiin Länsikylää ja sen läheisyydessä olevaa Viggen-järveä.
Täällä yhtyi itäisistä kylistä tuleva syrjätie valtatiehen. Harvennetun
metsän läpi saattoi nähdä pitkän palan tätä syrjätietä. Vouti pysäytti
muutamiksi silmänräpäyksiksi hevosensa tälle paikalle ja loi silmänsä
mainittua syrjätietä pitkin.

Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään huomattavaa. Aamullisestaan jonkun
verran kiihtynyt tuuli tupruutteli ilmaan muutamia pieniä tomupilviä ja
pari varista lensi kömpelösti järvelle päin. Tomupilvetkö vai varikset
lienevät voudissa herättäneet mielihyvää, on vaikea sanoa, mutta hänen
kääntyessään kreiviin päin, ilmeni hänen kasvoissaan pelkkää
päivänpaistetta.

"Ihana aamu, oikein ihana aamu", huudahti hän.

"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?" kysyi kreivi.

"Anteeksi hajamielisyyteni", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten
kreivikin teki, "suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen
laiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En
tahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli
sanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin,
kuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin
kokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi."

"Olkaa varma siitä!"

Agneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään
ympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa
tuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset
hetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.

Kreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi
voudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:

"Nuorukainen, herra!"

Vouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen
menettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei
ruvennut pitempiin puheisiin.

"Kuorma, herra, tulee tuolla", sanoi hän; "nuorukainen, joka äsken
erosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä."

"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi
miehet, seuratkaa minua!"

Näin sanoen vouti iski hevostaan kannuksilla ja läksi miestensä
seuraamana täyttä karkua eteenpäin, niin urhoollisena ja uljaana, kuin
olisi ollut karattava vaarallisenkin vihollisen kimppuun.

Kreivi katseli hämmästyksissään tätä äkillistä mylläkkää, jota hänen
oli mahdoton ymmärtää. Muutama hänen omia ratsumiehiänsä lähestyi
silloin häntä. Se oli pienenläntä mies, mutta hyvän ja lempeän näköinen
ja hänellä olivat johtonsa alaisina kreivin ratsumiehet.

"Ajakaa muutamia askelia etemmäksi, herra kreivi", sanoi ratsumies,
"saattaapa kannattaa nähdä, mitä vouti tahtoi salata teidän
silmiltänne..."

"Salatakko?" sanoi kreivi ja katsoi tuimasti mieheen.

"Hän lähetti heti teidän tultuanne ulos linnasta", selitti ratsumies,
"muutaman palvelijansa käskemään sen kuorman, jonka piti kulkea tästä
ja siis tulla teitä vastaan, kulkemaan syrjäteitä. Ainoa kohta, missä
heidän oli kuljettava valtatietä, on tämä palanen tuonne suureen
tienristeykseen, jonka äsken täällä jälellä päin näimme."

"Ah!", huudahti kreivi ja hänkin iski kannukset hevoseensa ja ajoi
kiireesti sen pienen palasen tienristeykseen.

Hänen tyttärensä lensi yhtä nopeasti kuin hänkin sinne ja Richissa
rouvakin salli estelemättä hevosensa viedä hänet kreivin rinnalle.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin he kreivin ratsumiehet ympärillänsä
seisahtuivat ja kaikki näkivät kummastuen ja hämmästyen sen näytelmän,
joka heille oli tarjona pienellä kyläntiellä.

Valtatie on tässä tehty korkealle, jokseenkin jyrkkärinteiselle
harjulle. Juuri perille tullessaan näkivät he voudin ja hänen
ratsumiehensä täyttä karkua syöksyvän tätä rinnettä alas ja kappaleen
matkaa syrjätielle. Mutta he näkivät myöskin mikä oli ollut syynä
voudin kiihkoon, he näkivät sen odotetun kuorman, josta ratsumies oli
puhunut.

Viisi isoa heinäkuormaa seisoi siellä ja jokaisen kuorman eteen oli
valjastettu muutamia naisia, jotka väsymyksestä ja uupumuksesta
näyttivät nääntyvän tielle. Koko seurueen pysähtymiseen oli nähtävästi
syynä nuorukainen, jonka molemmat naiset heti herrojen paikalta
poistuttua näkivät kiitävän metsänharvennuksen ohitse ja jonka näyn
voudin mies taas kertoi herrallensa.

Hän oli rientänyt etumaisen kuorman eteen, miekallaan lyönyt poikki ne
köydet, jotka siihen kiinnittivät vanhan vaimon ja nostanut tämän
hevosensa selkään. Ne miehet, jotka olivat kuormaa saattamassa, olivat
kiiruhtaneet esiin, mutta heitä sukkelammin oli nuorukainen hypännyt
satulaan.

Kaikki tämä oli jo tehty, ennen kuin kreivi ja hänen seuralaisensa
olivat ennättäneet sitä näkemään. Juuri perille tullessaan he näkivät
voudin ja hänen ratsumiestensä panevan hevostensa viimeisetkin voimat
liikkeelle saavuttaakseen tuon uhkarohkean nuorukaisen. Mutta he
näkivät myöskin tämän leimauksen lailla kiitävän yli aitain ja poikki
niittyjen äskenmainitun Viggen-järven rannalle päin.

Ryysyinen ja kalpea keskenkasvuinen poika näkyi kuiskaavan jotakin
nuorukaiselle juuri tämän hypätessä satulaan. Agnes tunsi pojan
turvatikseen ja hänen sydämensä tykki kuultavasti. Hän tarttui
suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen ja myöskin kreivin kasvot
ilmaisivat mitä kovinta mielenjännitystä.

"Eivät he häntä tavota!" sanoi tuo säveäluontoinen ratsumies, "mutta
jos ajamme vähän edemmäksi, niin voimme paremmin nähdä rannan ja
järven. Kaikki näkyy riippuvan siitä, onko rannalla venettä."

"Joutuin, joutuin Lambrecht", huudahti Agnes neiti, "riennä tuolle
reippaalle nuorukaiselle..."

Hän ei saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ennen kuin isä hänet keskeytti
ankaralla katseella. Samalla kertaa kreivi viittasi ajamaan neuvotulle
paikalle, josta saattoi nähdä koko rannan ja järven.

Agnes kykeni töin tuskin pidättämään epätoivonhuudahdusta.
Lempeänpakottavasti otti kreivi hänen kätensä omaansa ja piti sitä
siinä.

Tultuaan perille näkivät he nuorukaisen vaahtoisella hevosella
lähestyvän rantaa ja voudin aivan hänen kintereillään. Nämä olivat
päässeet melkoisen paljon lähemmäksi. Nuorukaisen hevonen näytti olevan
uuvuksissa. Vihdoinkin hän pääsi rantaan. Hän silmäili levottomasti
ympärilleen. Yht'äkkiä hän hävisi muutaman tammen taakse; mutta samassa
tuokiossa oli voutikin perillä.

"Hän on hukassa", kuiskasi Agnes raukeana isäänsä nojautuen. Kului pari
kiduttavan tuskallista hetkeä. Kreivi puristi kovasti tyttärensä kättä,
aivan kuin siten häntä rohkaistakseen.

Yht'äkkiä hänen synkkä katseensa kirkastui.

"Pelastunut!" se ainoa sana pääsi hänen huuliltaan.

Nuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin
ketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli
pitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein,
kuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin
ratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.

Vaara ei siis ollut kokonaan ohitse.




VI. Vajamäen tuvassa.


Myöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä
myrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja
vuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan
vastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa
väkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin
pitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa
painiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten
vuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.

Senpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran
pitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren
juurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky
pauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja
kädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä
puiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun
kääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota
siitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa,
johon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli
kulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei
näyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka
hän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän
ajatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa
sijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen
hyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien
askelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi
sillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa
kanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin,
mutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli
käsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.

"Ai, ai", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, "sen
iskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan
sellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla
on tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies
on Belgsting[8] vanhus."

"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana", sanoi mies ja kääntyi
puhujaa vastaan. "Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on
Kirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein
vähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana."

"En minäkään sinua, Belgsting ukko!"

"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin
tänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon,
ynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla
on hyvä muisti, kuten näet, Martti."

"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting
kuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa
hopeakengillä..."

"Martti", karjasi mies ja hänen väkevä nyrkkinsä iski sellaisella
voimalla vieressä seisovaa miestä, että tämä uupui maahan. "Martti, elä
virka sanaakaan siitä. Rikas Belgsting on ainaiseksi mennyttä miestä!"

"Hillitse luontosi, Belgsting", jatkoi inisevä ääni, "elä rusenna sitä
kättä, joka sinulle tarjotaan pelastukseksi."

"Sinäkö, Martti, sinäkö muka auttaisit Belgstingin siksi, mikä hän oli
ennen muinoin, jolloin häntä pidettiin vuoriseudun rikkaimpana miehenä
koko Taalainmaassa ja Vestmanlannissa. Ha-ha-ha, olet leikkisä,
Martti!"

"Naura vaan, jos haluttaa, Belgsting. Et usko minua. Vanha sinun ja
isäni välinen viha panee sinut epäilemään hänen poikaansa, mutta siinä
olet väärässä. Puolittain vaan tiedän, kuinka sinulle on käynyt, ja
lopun arvaan. Vouti on ryöstänyt sinulta mitä rankkasateelta säästyi.
Ja hauta tuolla Hillenin läheisyydessä, jossa isäni lepää ja jonka
paikkaa ei kukaan tiedä, jollet sinä sitä tahdo sanoa, Belgsting ...
kas niin, pidä kätesi siivolla ja anna minun puhua loppuun. Minä
tiedän, että sinua syytettiin murhasta ja sinut tuomittiin. Vouti
anasti rikkautesi ja itse sinä olet kuljeksinut henkipattona."

"Vaiti, käärme", karjasi mies ja tarttui toista kurkkuun, "vaiti taikka
heitän sinut jalkojeni alle ja tallaan aivot päästäsi, että kerrankin
tuosta jutusta on tuleva loppu..."

"Siivolla, siivolla, Belgsting", keskeytti inisevä ääni ja koetti
tekeytyä oikein mairittelevaksi, "älyäthän kai, ett'ei minun kuolemani
parantaisi asiaa. Ja jos kerran sen älyät, niin tulee sinun yhtä
helposti älytä, että kukaties voin sinua hyödyttääkkin, jos saan elää.
Niin kuin sanon, tahdon sovittaa kaikki. Sinusta on jälleen tuleva
rikas ja mahtava ja siksi voit helposti tulla, kun vaan jälleen pääset
vapaaksi mieheksi ja voit tehdä ja toimia vapaasti, kuin ennen..."

"Ja Kirjuri-Marttiko minulle sen voi tehdä?"

"Voipi kyllä!"

"Hm ... ihmeitä olen kuullut ja ihmeitä eläessäni nähnyt, mutta tätä
ihmeempiä en. No, Martti, ei mitään ilmaiseksi, tietysti, ja mitä itse
tällä voitat?"

"Ei mitään ilmaiseksi, niin kuin sanot, Belgsting, sinun tulee itsesi
palkita minut!"

"Ja kuinka?!"

"Sinun tulee neuvoa minulle paikka, missä paras hopeakaivoksesi oli."

"Hyvänpä hinnan älyät pyytää tavarastasi, Martti. Ja mitä jäisi
itselleni, oletko sitäkin ajatellut?"

"Muut kaivokset saat takaisin."

"Sanotpa jotakin, Martti, jota sietää tuumia."

"Elä kuitenkaan tuumi liian kauvan, Belgsting. Ajat ovat levottomat,
tuuli voi kääntyä kahdesti samana päivänä."

"Jos on totta, mitä sanot, Martti, niin tahdon saada kuninkaan kirjeen,
joka takaa vapauden ja turvallisuuden itselleni ja takaisinsaatavalle
omaisuudelleni."

"Ja tämän kirjeen olet saava."

Kului hetkinen. Sitten Belgsting mahtavalla äänellään vastasi:

"Tahdon miettiä asiaa huomisaamuun; ehkä silloin saat vastaukseni."

"Itseltäsikö?"

"Itseltäni."

"Ja missä?"

"Skedevin kirkolla. Ne savustetut hanhet haudataan silloin. Ehkäpä
Belgsting tahtoo olla maahanpanijaisissa..."

"Savustetutko hanhet?" kysyi Martti.

"Etkö ole kuullut mitään niistä viidestä talonpojasta, jotka aikoivat
mennä kuninkaihin hätäänsä valittamaan? Voutihan väänsi heiltä niskat
poikki yhtä sukkelasti, kuin jos olisivat olleet hanhia, ja ripusti
heidät sitten saunaansa savustumaan. Hyvän aterian hän sillä kertaa
hankki itselleen, kunhan vaan eivät luut kurkkuun tarttune.
Hautajaisissa, niin kuin sanoin, saat vastaukseni, mutta silloin on
sinunkin jätettävä armahduskirja minulle."

Sitten he taas hetkeksi vaikenivat ja jatkoivat kulkuansa, kunnes vähän
matkan päästä näkivät tulen kiiluvan puiden välitse. He olivat nyt
kokonaan suojanpuolella vuorta. Belgsting pysähtyi äkisti ja tömäytti
pitkällä sauvallaan maahan.

"Yhtä seikkaa minun vielä tekee mieleni kysyä sinulta, Martti", sanoi
hän. "Mistä tulet ja mihin matkasi pitää?"

"Eikö polku ole yhtä paljon minun kuin sinunkin", vastasi Martti.
"Monen olen tänä yönä nähnyt kulkevan Vajamäelle päin enkä ole
yhdeltäkään kysynyt, mistä on tullut tai mihin aikoi mennä!"

"Kullakin on oma tapansa ja minä tahdon nyt tietää molemmat. Tuho
kohtasi minua heti sillä kertaa, jolloin viimeksi sinut tapasin. Nyt
panen sinulle kaksi ehtoa", ja tällöin tarttui hän lujasti Martin
käsivarteen, "joko annat selvän vastauksen kysymyksiini, taikka olet
vankinani, niin kauvan kuin päivä on metsän peitossa!"

"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin
toki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani
länsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain
tietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä
voisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii,
arvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin
sen parempi saan tavata voudin."

Nämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin
rauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.

"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla", toisti pieni mies. "Saatuani nyt
asiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä
tietä."

"Aivan niin, Kirjuri-Martti", vastasi Belgsting, "tapaamme taas
toisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme", lisäsi hän hitaasti ja
kumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, "niin
tuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä."

Valo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi
himmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui.
Kuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa
esteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja
valaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui
myöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi
sanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies
ja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän
palvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin
kasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo
valtiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin
kasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.

Seuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui
samalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen
hiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan
askelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran
valaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti
hänet ajatuksistaan.

Hän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän
oli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään
jättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.

Tupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi
joka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän
lavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan,
sellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät.
Tuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti:
"Jumalan rauhaa!"

"Jumal' antakoon!" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.

Penkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo,
joka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi
eteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika.
Molemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin
talonpoikakin.

Mies, jolle kunnianosotukset tulivat, näyttikin ulkomuodosta päättäen
ne kaikin puolin ansaitsevan. Hänen ryhtinsä oli sekä uljas että jalo
ja pään asento tyvenen arvokas. Hänen kasvonpiirteensä olivat
säännölliset, mutta niiden ilme oli ankara ja melkein hurja hänen
suurten tummansinisten silmiensä heitellessä leimauksia tuuheiden
kulmakarvojen alta.

Nyt olivat hänen silmänsä lempeät ja jonkinlainen surumielisyydensävy
laskihe hänen kasvoilleen hänen lähestyessään vanhaa vaimoa.

"Se oli aikamiehen teko, Märta muori", sanoi hän. "Jumala siunatkoon
sitä reipasta nuorukaista. Hän on Engelbrektin miehiä."

"Jumalan äiti ja Pyhä Eerikki häntä suojelkoot", sanoi vastaten vaimo.

"Arvelin hänen näihin aikoihin olevan täällä. Voisipa olla hyvä kuulla,
mitä Engelbrekt asiasta tuumaa, ennen kuin toimeen ryhdymme."

"Ja sinä Hamran Eelovi", jatkoi hän, "sinä voit kohta ottaa vanhaa
Belgstingiä kädestä. Me olemme kuin kaksi tammea laaksossa, oksatonta
ja lehdetöntä, mutta vouti nauraa partaansa Borganäsissä. Missä ovat
nyt kuninkaan kirjeet ja hänen armolliset lupauksensa? 'Elkää pitäkö
sitä minäkään epäluulona', lukee kuninkaan omassa kirjeessä, kun hän ei
saattanut vahvistaa meidän etuoikeuksiamme, sen tähden ett'ei hänellä
ollut luonansa ketään valtakunnan neuvoksia, -- 'elkää pitäkö sitä
minäkään epäluulona. Olemme kuitenkin antanut voudillemme käskyn sallia
teidän pitää kaiken vapautenne sellaisena kuin se teillä oli armollisen
äitimme, Margareta kuningattaren aikoina.' Ja kirje kirjoitettiin
Kalmarissa v. 1413, kuningattaren kuoleman jälkeisenä vuotena,
maanantaina 3:nen paastosunnuntain jälkeen.[9] Belgstingillä on tarkka
muisti. Kaksitoista jäsentä määräsi Albrekt kuningas v. 1368 Norbergin
vuorikunnan oikeuteen ja yhtenä niistä olin minä. Mutta niin on kuin
onkin. Laki ja oikeus ovat nykyään peitsen kärjessä."

Mies ravisti päätänsä ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Tilinteonpäivä on kyllä tuleva", sanoi talonpoika tyvenesti ja
vakavasti, "karhu raivoo rajuimmin peljätessään metsästäjän luotia."

"Ja mitä pelkää Jösse Eerikinpoika, sinuako, Eelovi? Poikasi roikkuu
kuin savustettu hanhi hänen saunassaan ja nuorimpasi, se reipas poika,
joka -- saatanhan sen sanoa -- sai sydämeni puolellensa enemmän kuin
moni muu, on myöskin mennyt menojansa tuon Borganäsin pedon
raatelemana... Niin, itke, Märta, sitä poikaa kannattaakin rehellisen
naisen itkeä? Ei, Eelovi, sinusta hän ei mahtane huolia ja minä
Belgsting ... ha-ha-ha, rikas Belgsting, hän on lainhylkyläinen ja
henkipatto."

"Mutta tuomio on laiton. Ja vaikka sinun täytyy piillä voutia, niin ei
Taalainmaassa löydy sitä miestä, joka pitäisi Belgstingiä henkipattona
vähemmässä arvossa kuin rikkaana. Senhän kai olet nähnyt. Ja huonosti
mahtanen tuntea niiden miesten mielet, jotka nyt tänä yönä kokoutuvat
tänne Vajamäelle, jollei Belgstingiä valita meidän päälliköksemme."

Iso mies puristi näitä sanottaessa suonenvedontapaisesti sauvaa
kädessään ja katse kuin leimaus välähti hänen tummista silmistään.

"Belgsting taalalaisten päälliköksi", kertoi hän hitaasti tuon tyynen
miehen sanoja.

"Sellaisia puheita liikkuu täällä eteläpuolella", jatkoi talonpoika.
"Sinä olet vuoriston aatelia ja vanhaa aatelista sukua, sinussa on
miestä meitä johtamaan taistelussa... Enhän tiedä, mitä Siljanin
pitäjien miehet siihen sanovat, mutta kyllä he sinut tuntevat yhtä
hyvin kuin mekin."

"Entäpä Engelbrekt sitten?" kysyi Belgsting ja katsoi tuimasti mieheen.

"Eipä mahtane Engelbrektillä olla mitään vaaliamme vastaan sanomista",
jatkoi tämä. "Hän on hyvin arvossapidetty, mutta on aina pysynyt meistä
erillään ja tuskinpa häntä arvokkaisuudessa voitanee panna sinun
rinnallesi, Belgsting."

Tämän kuultuansa tuo ylpeä mies laski päänsä vaipumaan. Hänen silmänsä
tuijottivat herkeämättä puoleksipalaneen valkean hiilukseen ja vasen
käsi tarttui sill'aikaa kirveeseen, joka hänellä oli vyötäisillään
leveän nahkavyön alle pistettynä.

Nyt alkaneen äänettömyyden lopetti oven aukeneminen. Siihen ilmautui
nuori mies, mutta takan edessä seisovan miehen leveä varjo esti hänen
kasvonpiirteitänsä kohta erottamasta. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut
paria askelta astutuksi lattialle, ennen kuin talonpoika ja sairas
huudahtivat:

"Herman!"

"Jumalan rauhaa, hyvät ihmiset", vastasi tämä lyöden märkää hattuaan
kättänsä vasten, "julma ilma tuolla ulkona, mutta kovilla herroilla on
kovat kujeet. Tuuli on kääntynyt ja puhaltaa nyt pohjoisesta, niin että
ennen puoliyötä saamme hyvän sään. Kuinka voitte, vanha muori, eilisen
ottelun perästä? Matti Eeronpoika näkyy hakeneen teille turvallisen
paikan."

"Minun olonihan kyllä menettelee, kiitos Jumalan äidin", virkkoi vaimo,
"ja vielä parempi on nyt olla, kun näen teidät terveenä ja vapaana.
Mutta uskokaa minua, monta paulaa mahdetaan nyt virittää Herman
Bermanin tielle, niin pitkälle kuin vaan nuorat ylettyvät Borganäsin
tornista!"

"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki
minut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan
kovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos
Erkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan
ritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni
on Herman."

Pojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa
tuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta", sanoi hän, "samoin en
ole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai
en."

"Niin sanoo Eelovikin", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista
olkapäälle. "Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni,
milloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit,
Herman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua
että häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi
hänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa
hän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit
kulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin
taas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että
miehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin
valkuaisen hänen silmistään."

"Entä ne muut naiset", kysyi Herman, "pääsivätkö he pelastumaan?"

"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta
ruoskanhuimausta sitä paitsi..."

"Mutta olivathan he nuoria!"

"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys
tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä
niin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä."

"Niin pian kuin siksi voimistut, muori", sanoi Herman vaimoon kääntyen,
"pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä
sinusta huolen."

Näitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä
pää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin
itsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen
tyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.

"Minusta tuntuu siltä", sanoi hän, "kuin lörpötykset nyt saattaisitte
lopettaa. Onko sinulla tietoja Engelbrektiltä, nuori mies?"

"Sekä on että ei! Sinulle kuitenkin, Belgsting, hän lähetti
tervehdyksensä! Kernaasti hän vaihtaisi sanan tai parikin sinun itsesi
kanssa."

"Eikö hän vieläkään ole lakannut sitä virttä vetämästä? Tällä puolen
hautaa me tuskin mahtanemme tavata toisemme, se hänen pitäisi tietää,
sillä tunteehan hän kyllä rikkaan Belgstingin. Niin totta kuin elän ja
luotan Jumalan armoon taivaassa eivät Belgsting ja Engelbrekt minun
suostumuksellani tule tapaamaan toisiansa."

"Pitäisi sinun toki unohtaa se, Belgsting, mikä ei enää ole
korjattavissa", sanoi Herman. "Se tehtävä, joka on tulossa, ei vaadi
vaan voimakkaita miehiä, mutta myöskin yksimielisyyttä."

"Unohtaa ... mitä puhutkaan, mies -- unohtaa ... yhtä hyvin voisin
hengittämisen unohtaa..."

Miehen silmät säihkyivät tulta ja kiivaasti hän kolahutti rautapäisellä
sauvallaan tuvan lattiaan.

"Olin kerran rikas ja mahtava ja onnellinen", jatkoi hän tulen
vähitellen hävitessä silmistä ja hymyn sekä katkeran että surumielisen
ilmautuessa huulille. "Rikkaampaa vuoritilallista ei ollut Skins- ja
Tuna-vuorten välillä ja onni hymyili minulle Kirstini silmistä. Ja nyt,
nuori mies ... nyt?"

"Minä ja me kaikki oivallamme surusi, Belgsting, ja usko minua,
Engelbrekt on ystäväsi nyt yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin kuin ennen."

"Rikkauteni", jatkoi mieli kovin kuohuissaan mies kuuntelematta
Hermanin sanoja, "puolet upotti Herra syvyyteen, toiset puolet vei
vouti. Ja tyttäreni, Kirstini ... hän on kuin kuollut tälle maailmalle
ja se on Engelbrektin tekoa... Ha-ha, ja se mies tahtoo puhella
kanssani, hän on ystäväni ... voit viedä hänelle vastaterveiset, nuori
mies, että Belgsting on vielä sama mies, kuin silloin kun viimeksi
hänestä erosi, illalla ennen rankkasateen tuloa."

"Ja nyt", jatkoi hän vaiettuansa hetkisen, jonka ajan hän oli painanut
väkevää kättänsä otsaansa vasten, ikään kuin väkisin hillitäkseen sen
sisällä liikkuvia levottomia ajatuksiaan, "nyt emme enää kajoa
menneisiin. Tärkeämmät asiat kutsuvat meitä nyt. Sano minulle nyt,
mikäli tiedät, mitä mieltä kasvatusisäsi on tämänöisestä
kokouksestamme."

"Aika ei ole vielä tullut, sanoo hän."

Tyynenä ja liikkumattomana seisoi tuo äsken kuohuksissaan ollut mies.
Hän nojasi kuin ajatuksissaan päätänsä sauvaa pitävään käteensä. Niin
kauvan kuin hän pysyi tässä asennossa, vaikenivat kaikki tuvassa
olijat, mutta kaikkien silmät olivat kiinnitettyinä häneen. Mitä nuo
harvat sanat olivat häneen vaikuttaneet, sitä ei kukaan hänen
kasvoistaan voinut arvata. Ei yksikään lihas värähtänyt hänen ylpeissä
kasvoissaan. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä; sitten miehen huulet
alkoivat hiljakseen liikkua.

"Mitä Engelbrekt sitten odottelee?" kysyi hän yhtä tyynesti.

"Meidän tulee ensin puhutella kuningasta, arvelee hän..."

Nuorukaisen vastaus oli lyhyt eikä hänen äänensä ilmaissut samaa
tyyneyttä tai paremmin kylmyyttä, jota hänen edessään seisovan miehen.
Hänen silmistään kuvastui kummallisen ristiriitaisia ajatuksia
sekaisin. Niistä saattoi lukea sekä hyväntahtoisuutta että
uskollisuutta, vieläpä kunnioitustakin, mutta myöskin suuttumusta ja
mielenkarvautta. Yht'äkkiä muuttui näiden vilkkaiden kasvojen ilme ja
valtava surumielisyys laskihe niille.

Kirkkaita, hopeanheleitä säveliä kuului vähän matkan päästä, ne tulivat
yhä lähemmäksi. Kaikki jäivät kuuntelemaan; näköjään tunteettoman
Belgstinginkin kasvoilta näkyi outo sävyjenvaihetus. Surun leimahdus,
ikään kuin nuolenkärkeä olisi hänen sydämessään väännelty, tuikahti
hänen rypistyneillä kulmillaan. Mutta yhtä huomaamatta kuin nopeastikin
se vaihtui vihanilmeeseen, joka kuin kiveenhakattuna jäi hänen
otsalleen ja kulmilleen.

Laulaja oli nyt niin lähellä, että hänen laulunsa sanat saattoi
erottaa. Se laulu kertoi "neidosta ja vuorenhaltijasta."

    Ja keijukas sarven esille toi.
    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
    "Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
    Salaisen surusi poistavi tuo.

Raskas huokaus tunkihe väkisin Belgstingin rinnasta ja leimu hänen
silmissään näytti asettuvan. Herman tarttui hänen käteensä eikä
Belgsting sitä estänytkään. Mutta yht'äkkiä hän heitälti käden irti ja
puoleksi kuiskaten lausui nuorukaisen korvaan:

"Poika, milloin olet nähnyt Belgstingin kohtaloansa kauhistuvan!"

Mutta laulaja jatkoi:

    Kerran kun sarvesta siemasi vaan,
    Unhotti taivahan, unhotti maan.
    Toiste kun sarven hän huulille toi,
    Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.

Nyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään
kuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen
sävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen
Belgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.

    Sarven kun vieläkin huulille toi.
    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi!
    Isä jäi mielestä, äitikin myös.
    Se, katumus katkera, sun on työs!

Tällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan
ketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän
ei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman
kauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille
ja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä
verhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä
vartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta,
punasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu
röijy.

Viimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä,
jotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan,
murtuneeseen mieheen.

Mielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.

Herman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään.
Niin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä,
raudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet,
syliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös
ja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:

"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan."

Hiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi
kädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin
terävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä
juuria tutkiakseen.

Sitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien
sanoi:

"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!"

Hänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta
äkisti hän käännähti ympäri.

"Engelbrekt, Engelbrekt", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.

Sitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut,
otti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.

Vaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään
kuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä
siirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita
katajanhavuseppele koristi.

"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään", huudahti
hän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, "ja kuitenkin hengelläni takaan
kasvatusisäni!"

Ei hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven
avautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa.
Munkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt
juuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka
aaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen
ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:

"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on
Engelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa
kyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se
sen saava tuolla ylhäällä!"

Munkki osotti taivasta kohti.

"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan", sanoi hän sitten, "miehet ovat
koolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties
näet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota
tyttöä."




VII.

Kokous.


Sade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet
taivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat
sateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki
Herman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli
syvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana
avonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat
isossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista
olivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta.
Nämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista
hatuista.

Yleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän
näki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen
puhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs
Moran mies astui esiin ja alkoi puhua.

"Runsaita sanavaroja", sanoi hän, "ei meillä talonpojilla ole, mutta
kiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho
uhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan
me Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä
hädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan.
Mutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille
saroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko
kuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet
asiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme
sitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta,
vaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran
miehet."

"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet", kuultiin parin talonpojan
virkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin
piiriin.

Silloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta
tuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille.
Katse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan
tallella.

"Arvoisat Taalainmaan miehet", sanoi hän. "Paljoa emme tarvitse puhua
siitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas
taaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen
kuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin
muistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan,
hänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja
muistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että
hopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä
aikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika
marskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja
Margareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä
sijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero
meni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan,
joka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa
hallitessa."

"Kaukana on kuningas", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia
kasvoja. "Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan
kuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin
joko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa
vankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät
korkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on
autiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan
12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä,
vaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan,
valitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät
julmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi
miestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi."

Vihan ääniä kuului vanhuksen tätä kuvaillessa koko miesjoukosta. Tuntui
siltä kuin tuo yksinkertainen esitys hädästä ja kurjuudesta olisi
tehnyt asiain tilan heille selvemmäksi ja todistavammaksi, kuin pelkkä
sydämenpohjaan kätketty ajatus siitä.

Mutta ukko jatkoi:

"Koska niin on asian laita, on neuvoni, että nyt heti valitsemme miehen
meitä johtamaan ja hänen kerallansa lähdemme mies talosta."

"Niin, niin, me tahdomme valita päällikön", huusivat miehet.

"Jos sitten olette samaa mieltä kuin minä, niin emme kauvan tarvinne
miestä hakea. Minun mielestäni tarvitsemme sellaisen miehen, joka osaa
johtaa meitä niin hyvin kädellä ja kalvalla kuin kielelläkin enkä
luule kenenkään siksi paremmin soveltuvan kuin Norrbärken rikkaan
vuoritilallisen. Hänet kaikki tunnemme ja hän tuntee meidät. Hän ei ole
ennen lepäävä, kuin laki ja oikeus taas vallitsevat seuduissamme."

"Niin, niin", huusivat talonpojat, "Belgsting on päällikkömme, hän eikä
kukaan muu!"

Ukko katsoi syrjään, missä mahtava vuoritilallinen seisoi pitkään
sauvaansa nojaten. Läheisen tulisoihdun loiste valaisi kokonaan hänen
upean vartalonsa ja kasvojen uljaat, säännölliset piirteet. Hän seisoi
hiljaa, silmät maahan luotuina. Varmaankin hän tuumi mitä vastata.
Vanhan talonpojan häntä mainitessa ja talonpoikain huutaessa hänen
nimeänsä oli hän säpsähtänyt ja hänen silmänsä leimahtaneet. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa
eivätkä silmät enää säihkyneet. Oliko hänelle talonpoikain kunnioitus
mieleen? -- Turhamielisyys on kuin käärme renkaana ihmisen sydämen
ympärillä.

Hän seisoi liikkumatta ja äänetönnä kauvemmin, kuin miehet olivat
odottaneet. Kaikkien silmät katsoivat oudoksuen jättiläiseen sellaisen
hiljaisuuden vallitessa, että olisi saattanut kuulla oman
hengityksensä.

Silloin rikkoi vastaiselta puolelta miesten piiriä voimakas ääni
hiljaisuuden.

"Onko henkipatto, joka on syyllinen murhaan, tuleva vapaitten miesten
päälliköksi?"

Piiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen
mustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä.
Karjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului
vastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet
sekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä
tarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta
voimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän
julkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä
keskelle miesten piiriä.

Aivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli
kääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle
hän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään
musta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki,
samaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa
ja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä
äänellä:

"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin
kuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset
ja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin
kuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut
teidän parissanne."

Tämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin
sanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa,
mutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:

"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin
tarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille
Borganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja
useimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni,
että läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan,
ett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta
Belgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan
tässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies.
En tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin
näyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä
erottaa."

Voitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen
hyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että
Belgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä
näytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman
Berman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine,
ehdoteltu päällikkö itse.

Pienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin
omituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi
herätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen
rypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki
saattoi odottaa salaman leimahtavan.

Hälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä
paikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota
häiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki
kuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi
hetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.

"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!" alkoi hän
mahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka
juuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen
voimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen
sanoilleen oikean luonteen. "Jos ajat olisivat kymmentä vuotta
aikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani
Plogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun
epäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat
tehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli.
Ensin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti
laskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä
murhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi
kaivokseeni..."

Tässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa
koossa.

"Jos lakia ja oikeutta löytyisi seuduissamme", jatkoi hän sitten, "en
kai silti olisi henkipatto, enkä olekkaan muiden kuin voudin ja hänen
puolueensa silmissä. Mutta asian näin ollessa elän kuitenkin
maantierosvon elämää. Tosin rosvon asetta käytän ainoastaan maan ja
lain vihollisia vastaan, -- soisin tämän olevan lieventävänä seikkana
kerran Belgstingin muistoa tuomittaessa -- mutta Taalainmaan vapaiden
miesten päälliköksi, siksi ei maantierosvo saata tulla. Kiitos sinulle,
hurskas isä", tällöin hän kääntyi munkkiin, jonka harmaalla parralla
soihtuen valossa saattoi nähdä jotakin kosteata kimaltelevan, "kiitos
niistä sanoista, jotka näille miehille sanoit. Ne olivat rohkeita
sanoja, semmoisia kuin miehelle sopii, ja sen tähden ole huoletta,
sillä Belgsting lupaa sinulle suojeluksensa näiden miesten joukossa.
Mutta Belgsting ei olisi ruvennut taalalaisten päälliköksi, vaikk'et
sinä olisi suutasi avannutkaan. Kuulkaa nyt, Taalainmaan miehet, sekä
pohjoisen että eteläisen, Belgsting ei rupea päälliköksenne."

Sekä kummastusta että tyytymättömyyttä näkyi miesten kasvoista tätä
puhuttaessa. He katsoivat toisiinsa kuin epäröiden, kuinka heidän oli
ymmärrettävä vuoritilallisen sanat. Mutta tämä jatkoi:

"Kuulkaa vielä mielipiteeni siitäkin, kuka teitä on johtava. Jos oikein
tunnen maamme olot, niin eivät yksin meidän seutumme vaadi ja valita,
vaan koko Ruotsinmaata painaa sama taakka. Ja sen tähden syttyy
tuli kautta kaiken valtakunnan, missä hyvänsä vapaudensoihtu
viritettäneekin. Suuri ja ihana tehtävä tulee olemaan Ruotsin miesten
johtaminen sellaiseen työhön, mutta siihen vaaditaan kaikin puolin
tahratonta miestä, miestä, joka perin pohjin tuntee maan ja kansan sekä
myöskin vihollisen. Sellainen mies löytyykin Taalainmaassa, se on --
tuo jalo Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorella. Hänestä saatte
päällikön!"

Mies näytti arvelevan, ennen kuin lausui Engelbrektin nimen. Mutta hän
saattoi myöskin sen tehdä lausuakseen sen ikään kuin pontevammin.
Kuitenkin karttoi hän munkin ja Hermanin katseita.

"Ja nyt on tahtoni", niin hän päätti puheensa, "että tässä valitsette
ne miehet, jotka Taalainmaan rahvaan puolesta menevät Engelbrektin
luokse päätös on tehty."

Näin sanoen hän äkisti murtautui ulos piiristä, ikään kuin hänet olisi
vallannut joku sisäinen mielenliikutus, jota ei kyennyt salaamaan,
mutta ei myöskään tahtonut miehille näyttää. Nämä seisoivat hetkisen
noloina, mihinkään kykenemättöminä. Ei kukaan ajatellutkaan seurata
poistuvaa, joka hävisi puiden väliin. Talonpoikain piiri hajautui
useampiin joukkoihin ja niissä puheltiin ja neuvoteltiin.

Kun tätä hetken oli kestänyt, astui esiin se vanhus, joka oli
ehdotellut Belgstingiä valittavaksi ja pyysi vaitioloa. Piiri sulkeutui
taas hänen ympärillensä ja kaikki kuuntelivat mitä hänellä oli
sanottavaa.

"Tuskinpa saattanee toivoa", sanoi hän, "Belgstingin muuttavan
päätöstänsä ja hänen antamansa neuvo näyttää hyvältä. Engelbrekt
Engelbrektinpoika on hyvässä maineessa miesten kesken, vaikk'ei hän
näihin asti ole suurin itsestänsä melua nostanut. Siljanin miehet
sanovat kuitenkin pohjoispitäjäläisten häneen suuresti luottavan. Minun
mielipiteeni on; sitäpaitsi se, että voimme täysin luottaa siihen
mieheen, joka on saanut Belgstingin kannatuksen. Ja sen tähden arvelen,
että meidän on hänen neuvoansa noudattaminen. Me eroamme nyt ja
sunnuntaina saattavat pitäjäläiset pitää neuvotteluja, kukin
kohdastansa. Eerikinjuhlassa ensi viikolla yhtykäämme Vaskivuorella ja
kertokaamme asiamme Engelbrektille."

Kaikki läsnäolijat hyväksyivät vanhuksen ehdotuksen ja siihen päättyi
kokous. Tulisoihdut sammutettiin. Talonpojat ja vuoritilalliset
läksivät sitten vähitellen kokouspaikalta ja poistuivat eri tahoille.
Lopuksi seisoivat enää vaan munkki ja Herman jälellä.

"Hurskas isä", sanoi jälkimmäinen, "tunnetko oikein tuon miehen, jota
talonpojat sanovat Belgstingiksi?"

"Tunnen, tästä yöstä, poikani!" vastasi munkki yksitoikkoisesti ja
juhlallisesti.

"Et siis tiedä, mikä on ollut syynä hänen vihaansa Engelbrektiä
kohtaan. Tällä hetkellä en voi torjua itsestäni kysymystä: kumpiko
heistä on väärässä?"

"Belgsting", vastasi munkki niin varmasti, kuin olisi perin pohjin
tuntenut molempien epäsovun syyn.

"Tiedätkö siis...?" kysyi Herman.

"En, mutta tunnen Engelbrektin ja siinä on kylliksi!"

"Jumala ja P. Eerikki", lisäsi hän sitten, "suojelkoot heitä molempia.
He ovat jaloja miehiä, niin toinen kuin toinenkin. Onnellinen se maa,
jolla on sellaisia miehiä. Pahin voitettava on oma kopea mieli, ja
sellainen voitto, jommoisen Belgsting täällä tänä iltana itsestään sai,
ansaitsee tunnustamista. Engelbrekt on oikeassa niin hyvin tässä kuin
monessa muussakin asiassa. Vie hänelle tervehdys Pater Johannekselta."

Näin sanoen poistui munkkikin.




VIII.

Hautaaminen.


Kirjuri-Martti, tuo pieni mies, joka niin yht'äkkiä oli esiytynyt
talonpoikain keskessä, pääsi helposti huomiota herättämättä poistumaan,
kaikkien mielet kun niin suuresti olivat kiintyneet toimitettavaan
tärkeään päällikönvaaliin. Kenties olisikin hänen muutoin ollut vaikea
luikahtaa tiehensä, etenkin kun hän ei kasvoiltaan saanut kokonaan
poistumaan jonkunlaista voitonriemun ilmettä. Puunrunkoon nojaten hän
sitten kuunteli, mitä vielä keskusteltiin, ja kun talonpojat erosivat,
niin hän ensimmäisinä osaili alas vuorelta.

Sinne päin, mihin hän hiipi, meni myöskin muutamia talonpoikia.
Jalkojen kopseesta päättäen olivat jälestätulijat koko joukon häntä
jälempänä. Parin korkean kuusen välistä puikahti hän kuun valaisemalle
metsäpolulle, jota pitkin hän kiiti eteenpäin kuin siivillä, kunnes
joutui sille paikalle, johon oli hevosensa sitonut. Päästyään satulaan
hänen ei enää tarvinnut peljätä mitään vastenmielistä seuraa.

Varhain aamulla hän pysähtyi Borganäsin nostosillan päähän. Hetkistä
myöhemmin vei hänet palvelija portaita ylös luhdinsillalle ja ovelle,
jonka palvelija hänelle avasi ja taas sulki.

Hän oli suuressa luhdinsalissa ja hänen edessään istui leveän tammisen
pöydän ääressä Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti.

Vouti katsoi tuimasti kumartavaan mieheen, joka kyllä näytti tietävän,
mitenkä voudilla oli tapana kohdella alamaisiansa. Vaikk'ei vouti
sanaakaan virkkanut, ilmaisivat hänen kasvonpiirteensä kuitenkin
kysymyksen: "mitä uutta?" Ja pieni mustapukuinen kiiruhti viekkaasti
hymyillen vastaamaan:

"Hyviä uutisia, herra!"

"Anna kuulua!" näkyi taas kasvoista.

"Tulen tärkeästä kokouksesta. Talonpojat aikovat valita päällikön ja
sitten on tuleva aika mylläkkä."

"Tuhat tulimmaista", huudahti vouti, "mitä tarkoitat mies?"

"Vaan kolmannes on jälellä sitä vaaraa, joka edeltäpäin tiedetään",
sanoi kirjuri. "Vaarallinen mies on viettävä ensi yönsä tornissa, niin
totta kuin nimeni on Martti ja päällikönvalinnan kai itse parhaiten
voinette tehdä tyhjäksi."

Martti kertoi sitten viime yön tapahtumat, sekä yhtymisensä
Belgstingiin että talonpoikain kokouksessa tehdyt päätökset. Voudilta
silmät suurenivat ja hänen otsansa synkistyi. Niin pitkälle hän ei
ollut luullut noiden halveksittuin talonpoikain menevän.

"He aikovat valita päällikön", mutisi hän, "sepä nähdään.
Eerikinjuhlassa ... kuules, Martti", karjasi hän ja pieni mies kumarsi
vielä tavallista nöyremmin.

"Tänäkö iltana ne kuolleet koirat haudataan?"

"Niin kuin sanotte, herra."

"Ja tapaatko siellä Belgstingin?"

Kirjuri kumarsi ja selitti lyhykäisesti, kuinka hän toivoi voivansa
panna tuumansa toimeen.

"Hyvä", keskeytti hänet vouti saatuaan pariin väliväitteeseensä
vastauksen ja tehtyänsä pari lisäystä uskottunsa suunnitelmaan, "hyvä,
kun mies kerran on ratsumiesteni käsissä, sitten sinä lähdet
Vaskivuorelle. Hanki minulle Engelbrektistä kaikki tiedot, mitkä saada
voit, ja samalla sopiva paikka, jossa itse näkymättä, jos niin
tarvitaan, saatan olla näkijänä näiden talonpoikain itsellensä
päällikköä valitessa. Ha-ha, tekeepä mieleni viettää Eerikinjuhlaa
Vaskivuorella. Hauska juttu siitä on tuleva tuosta Taalainmaan
talonpoikain päällikönvalinnasta!"

Sitten he juttelivat paljon sekä iltasella saatavasta saaliista että
voudin aikeesta mennä Vaskivuorelle.

Iltapäivällä läksi joukko ratsumiehiä Borganäsistä ja ajoi pohjoista
kohti Hedemoran kautta. Heidän joukossaan oli Kirjuri-Marttikin.

       *       *       *       *       *

Vähäistä ennen ratsumiesten linnasta lähtöä astui toinen kulkue
verkalleen ulos linnanportista, ensin nostosiltaa ja sitten maantietä
pitkin edelleen. Siinä oli joukko äänettömiä miehiä, kuusi parvessaan,
kukin kantaen ruumisarkkua. Viisi sellaista parvea kulki perättäin. Ei
ketään ollut tuota surullista kulkuetta saattamassa eikä koko
ensimmäisen puolen peninkulman matkalla tullutkaan.

Vasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja
polulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen
astuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja
lapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin
vihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari
Pietarin, oli vaikea saada tietä.

Muutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista
kuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken
tuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin
lähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin
tavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä
äitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat
kellojen kumeat, juhlalliset sävelet.

Kulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa
oli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet
alkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli
puhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia
ikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan
päässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena
virratessaan kirkon ohitse.

Nyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa
aina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa
viereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli
aivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama
juhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi
vilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain
jumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan
vainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi
pienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat
savupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden
viiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran
ylenluonnolliselta.

Tämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä
kuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen
teki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen,
vanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen -- se kyllä synnyttää
surua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen
täytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin
kuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat,
vaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei
taistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään
luonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia
toimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia -- se oli jotakin mieltä
kuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa:
ylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija
tunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään
kuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan
näyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena
ihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan
merkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa
verhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton -- se on perussääntö,
joka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai
keisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.

Täällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen
valheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä,
korkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se
vakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi.
Tuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja
kilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän
olisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; -- turvatonna sen
tähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka
herransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa
pettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, -- ja lain oli
kuninkaan vouti pettänyt.

Huokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi
korkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen,
lainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse
Eerikinpojalle.

Silloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää
messua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen
rukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia
lähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä -- sitä
ennustivat jokaisen kasvot.

Ja myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään
vieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään
kuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka
sydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran
kasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat
oikeata asiaa -- ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan
latinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli
niissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen
naisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen
ulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat.
Uhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua,
vainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä
ilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen
-- isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain
veri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman
päänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.

Niistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat
epätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska
niistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt
viha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon
tarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan
kuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon.
Toinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän
kuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat
mielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja
jalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria
portin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon
kynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin
hämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä
molemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa,
kummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä
kuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka
näkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne
nyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta,
jotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.

Näistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä
ja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman
apuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai
oli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi
melkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta
terävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.

Yht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä
eteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse.
Ikään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi
kirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.

Mies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän
runsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui
käsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi
siellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä
läheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään
kuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta
messun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne
ennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät
käden varjokseen.

Niin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle,
ikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut
häntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa
hänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies.
Iso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan
toisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan,
mitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä
laimeaan hymyyn.

Pieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he
hävisivät kirkon syrjälle.

Keveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä
yksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi;
mutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle.
Tuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia
halkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.

"Oletko yksinäsi, Martti?" kysyi iso mies.

"Ja miks'en olisi?" vastasi tämä.

"Sulje sitten ovi!"

Näin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan,
ikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista
kirkonovilla heräsi.

Pienen miehen silmät vilkuilivat levottomasti ympäri huonetta ja
pysähtyivät kummastelevan näköisinä kumppaniin. Hän näkyi epäröivän,
häiritsisikö tuota äänetöntä ja harvapuheista miestä. Vihdoin hän
sanoi:

"Muistattehan, Belgsting, lupauksenne!"

Mies nosti silmänsä ja taas ilmausi tuo hymy hänen kasvoilleen.

"Mihin hyvänsä heität taikavavan vuorten väliin Vessmanin ja Barkenin
tienoilla, olet löytävä hopeamalmia, niin kuulin usein isäni sanovan",
jatkoi pieni mies. "Ja kerran tapasin hänet Skredbergin kaivoksella
vähän ennen sitä matkaa sinne päin, josta tuli hänen viimeisensä."

"Oikein, Martti, hänellä oli hyvä taikavapa. Se vaan viekoitteli hänet
liian pitkälle, se taikalaiva eksytti hänet, niin että hän unhotti,
mikä oli omaa, mikä vierasta. Ja sitten..."

"Ja sitten", jatkoi Martti, "hän sattui tapaamaan Belgstingin..."

"Sattuiko?" Belgsting iski silmänsä pieneen kirjuriin, niin että tämä
aivan säikähtyneenä peräytyi askeleen. "Tiedät kyllä hyvin, koskapa
olit hänellä apuna, hänen monenakin päivänä kulkeneen minun jälkiäni ja
monena yönä kuunnelleen askelieni kapsetta. Nuo tiet, näes Martti,
olivat pahoja alusta alkaen. Hovin-Sven ei sattunut tapaamaan
Belgstingiä, vaan hän etsi häntä yötä päivää. Ja kun vihdoin satuimme
yhteen, oli hänen kätensä heikompi kuin minun... Mutta tuonhan tiedät
yhtä hyvin kuin minäkin. Hei, poika, ja nyt sinä tahdot tietää, mitä
isäsi ei koskaan saanut tietää ja siitä tahdot antaa minulle kuninkaan
vapautuskirjeen. Sinulla on se taskussasi ... hyvä on. Tällä kertaa
saattoi sinuun oikein luottaa, Martti. Olit luotettava kuin kulta,
mutta odotatkin saavasi hopeakaivoksen..."

Kirjuri veti taskustaan pergamenttikirjeen, levitti sen levälleen ja
näytti kuninkaan nimikirjoituksen vahasinetteinensä.

"Kaikki on niin kuin olla pitää", sanoi hän ja tuli lähemmäksi
Belgstingiä. "Minä olen pitänyt sanani ja odotan vaan sinun tekevän
samoin. Sitten annan sinulle kirjeen."

"Tietäkö Belgstingin kaivokselle tarkoitat?"

"Niin, tietä Belgstingin kaivokselle!"

"Ja luuletko löytäväsi sen sillä, että kuulet minun selittävän!"

"Luulen kyllä."

"Mutta minä en luule. Käykäämme yhdessä sinne... Tule, yö on valoisa,
ja sinulla on hyvä hevonen; tule, lähtekäämme heti matkalle. Huomenna
saat nähdä Belgstingin kaivoksen; minäkin voin paremmin nähdä kuninkaan
kirjeen ja saada sen luetuksi..."

"Luetuksiko?" kysyi kirjuri mitä viattomimman näköisenä.

"Luetuksi tietysti! -- Ethän toki tahtone, että sinua uskon, Martti ...
Saatathan puhua vastoin parempaa tietoasi, senhän kuulimme kylliksi
silloin yöllä."

Kirjuri kalpeni ja hänen katseensa vilkuili taas levottomasti ympäri
huonetta. Viimein hän kääntyi oveen päin, ikään kuin olisi aikonut
päästää suuren naurun tai huutaa jollekulle sen ulkopuolella. Kumpaako
lienee aikonutkaan, mutta huulille se jäi.

Joelta kuului aironloisketta aivan tuvan edustalta ja joku lauloi
korkealla, sortuneella äänellä:

    Vuoteelleen herra Tofve Slätt
    Oli menemässä,
    Sitä pieni Magdil
    Oli vahtimassa.

Lauluun kuuluvain tavallisten kertosäkeiden sijasta huusi laulaja: "Ole
varoillasi Belgsting!" ja alkoi heti sen jälkeen uuden säkeen.

    Sitten pieni Magdil tuo
    Astui herran vuoteen luo.
    Vuoteessansa lepäävältä
    Kaulan leikkas' tältä.

Mutta nyt hän lauloi tavalliset kertosäkeet:

    Luoja muuhun neuvot tietää,
    Hengestä pitää huolen Magdil.

Belgsting piti silmänsä laulua laulettaessa tuimasti kirjuriin
kiinnitettyinä. Laulun loputtua hän nousi seisomaan.

"Olet kalpea, Martti", sanoi hän, "vapiset kuin nainen, kuin Magdil
neiti tuossa laulussa, kun hän uskottomuudesta syytettynä vannoi
olevansa syytön. Isäsi tiet olivat pahat, hän myi sielunsa häijylle
perkeleelle, -- sinä, Martti, olet valinnut voudin taikavavaksesi,
ikään kuin se olisi tuota toista parempi. Katso vaan, ett'ei sinun
elämäsi pääty samalla tavalla kuin isäsi!"

"Minä ja vouti!... Hourailetko Belgsting? Niin totta kuin tahdon
ansaita hopeakaivoksesi, niin totta en minä ole missään tekemisissä
voudin ja hänen palvelijainsa kanssa."

Kirjuri lausui sanat nopeasti ja vähitellen kovenevalla äänellä, niin
että hän viimeiset sanat melkein huusi. Heti sen jälkeen kuului aseiden
kalinaa ulkoa, ovi temmattiin auki ja täysissä tamineissa oleva
ratsumies astui kynnyksen yli. Aivan hänen kintereillänsä tuli toinen
ja tämän takana näkyi kolmas.

"Kuninkaan nimessä, ottakaa tuo mies vangiksi", huusi pieni
kerkeäkielinen kirjuri ja vetäytyi ratsumiesten taakse.

Mutta samassa silmänräpäyksessä sai etumainen ratsumies niin tuiman
iskun vasten naamaansa, että hän kaatui selällensä. Toinen, joka
samalla kertaa oli kohottanut miekkansa iskemään, sai rautapäisellä
sauvalla sellaisen sysäyksen rintaansa, että hoiperteli vasten seinää.
Salaman nopeudella heittäytyi sitten jättiläismäinen Belgsting koko
voimallaan kolmannen päälle, joka vielä oli kynnyksellä.

Ulkoakin kuului miekkojen mittelyä ja miesten kaatumista. Kuului
hevosen nelistystä, mutta sen kuulumisen hämmensi kokonaan järeä ääni,
joka huusi Belgstingille:

"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan.
Mutta liian myöhään he joutuvat."

Molemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin
alle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.

"Kiitos, Eelovi", sanoi hän, "tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää
uskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen
voudinpalvelijan palasiksi."

Ja huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin
surkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.

Täällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu
hautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot
tulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen
ohitse.

"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi", sanoi
Belgsting, "sieluni ikävöitsee rauhaa."

Eelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä
kirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän
vuoritilallista kylkeen.

"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo
pieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin", sanoi hän.

"Tulkoonpa vaan", vastasi vuoritilallinen, "sanon silloin kuin Pyhä
Eerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten
kuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että
murtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä."

Sitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.

Belgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti
raudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi.
Eelovi jäi ulkopuolelle.

Kirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana
olivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa
vaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä
valoa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan
sillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin
omituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana,
näkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja
melkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla
mies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.

Ei hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla,
hartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten
rukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit
siivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.

Verkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä
oli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä
niitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät.
Päästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies
olevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä
hyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo.
Vuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa,
ett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle
pyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.

Tähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat
hiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta
kohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.

"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin,
jollaisia korkeutesi vaatii", kuului hänen värähtelevä äänensä
kuiskaavan. "Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa
messua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini
rakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen
suojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat
valtaistuimesi juureen."

Hän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi
käsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut
kullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon.
Omituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan
alas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.

"Äiti, äiti", jatkoi rukoilija, "laske kätesi otsalleni ja koettele,
kuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään
tekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois... Engelbrekt,
haa ... mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi
se muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?...
Ei, ei... Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni,
hänhän nuo kovat sanat lausui, en minä... Kirottu olkoon..."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut
sanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen
iskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä
näytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin,
kun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot
Maarian-kuvan edessä.

Hänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja
nähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen
takki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset,
pitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan
kuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.

"Engelbrekt!" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen
säännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä
olisivat pronssiksi muuttuneet.

Mutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä
surumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.

"Niinpä niin", vastasi mies, "me tapaamme toisemme täällä sen alttarin
edessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on
vihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen
sinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas
en ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat
unhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta,
vannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä
sanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa..."

Synkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen
korvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei
näyttänyt tajunneen tarkoitusta.

"Engelbrekt", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen
silmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän
peräytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.

"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja
lapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta... Sano edes, mitä tahdot
minun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani
sinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja
nyt ... eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?"

Sanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin
hän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan
siihen, jolle ne lausuttiin.

Jättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin
saattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat
kivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.

Mutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies
paikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja
hänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten
painamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi
avonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se
ei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen
ajatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.

Silloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi
ja nuorehko ääni kysyi:

"Oletko siellä, isä?"

Kysymyksensä hän sai uudistaa vielä kerran, mutta silloin mies heräsi
raskaista ajatuksistaan ja nosti päätänsä.

"Olen, olen, poikani, ja me lähdemme heti täältä. Tule, joutukaamme!"




IX.

Säterin kuninkaankartano.


Yön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä
Piispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä
silloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä
kaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine
penkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan "Gregerseiksi" eli
"Piispanvuoren kunnaiksi." Se sisältää runsaasti oivallista
rautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä
se on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan
siitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet
vuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat
ja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia
tiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on
siis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli
tuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä,
nimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat
kylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat
jo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen
vallalla.

Molemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä
vuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he
pysähtyivät.

"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?" kysyi toinen.

"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle", vastasi
toinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.

Hetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen
matkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen
kuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta
taluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen
läheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät
ja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja
kohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.

Mies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet,
mutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.

"Kautta Pyhän Eerikin", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, "luulinpa
voudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka
olet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman,
me menemme edeltä sisälle."

Näin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki
pihamaan asuinrakennukseen.

Tämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti,
luhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla
paikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka
nimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta
seinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen,
ensin juotuaan hänen maljansa.

"Juo, Engelbrekt", sanoi hän, "ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen
Säterin kuninkaankartanosta", jatkoi hän. "Siellä on suuria vieraita.
Saksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri
seurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta."

Kettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä", vastasi
vieras, "ja olen nyt matkalla hänen luoksensa."

"Jos ymmärsin oikein", tarttui Kettil puheeseen, "niin hän aikoo
hankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin
tätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen
mukanaan."

"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti
kuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä
kuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen
ulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi."

"Näytämmepä mielestäni", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi
muuttuen, "olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala
paratkoon ... kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?"

"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille
puolille tasan!"

"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan
elämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä
sanon Engelbrekt."

"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!"

Nyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän
ääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil
meni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen
nuorukaisen eteen.

"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt", jatkoi hän
sitten, "ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä,
ja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä
sanakapula kiertämään ... ennen puolta kuunkierrosta on koko
Taalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse
Eerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta..."

"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil", keskeytti Engelbrekt tuon
innoissaan puhuvan, "kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme
Eerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea
valtakuntaa."

"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä
lisäksi", tokasi kuumaverinen Kettil, "niin on sittenkin totuus häntä
mahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla.
Nyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta.
Ja jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin
hänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi..."

"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti...!"

"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli
savuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä
Jösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko
Jumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain
leikkikeriksi ... tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia
vieraita."

Kettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin
olisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän
saavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä
mielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti
hymyillen vieraisiinsa ja sanoi:

"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan
toki levätä!"

"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa
tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat
kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta
hankimme."

Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle
taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan
kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha
Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen,
Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu
muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin
kruunun osasta Piispanvuorta.

Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen
siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes
neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista
kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä
laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se
on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja
sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat
tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille
kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä
vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä
rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee
keskellä laaksoa pieni puro.

Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi
kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä,
karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea
tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun
oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista
lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden
latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti
tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle --
kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten
keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat
rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.

Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten
hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat
kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli
tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen
suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin
kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä.
Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi
kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä
ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin
ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa
tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen
sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti
kuunteli.

"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä
ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta
sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja
tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli
kuninkaan kartanossa."

"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.

"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä
on laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä..."

"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula,
miten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!"

"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli
siellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni
lehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja
käärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui
oudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa
perässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa
seisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme
pyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä
eikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti
ja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän
tultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi:
'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' -- Mutta
pieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle
tietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja
niin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn
luo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja
jäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat
silmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja
nukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä."

"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?" kysäsi kiivaasti mustasilmä.

Kertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:

    Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi,
    Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi,
    Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan,
    He leikkeivät!
    He heräsivät molemmat omassa linnassaan.
    Öin päivin he leikkeivät.

"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei
pääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta
mieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein
minua pelottaa."

Ja niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse
niin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että
todeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa.
Mutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti
ja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen,
mitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine
äänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä
saattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.

Hän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.

"Osaanhan minä", sanoi hän, "minä osaan sadun talonpoikaistytöstä,
jonka nimi oli pieni Roosa."

"Jokako tuli onnelliseksi...?"

"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi..."

"Kerro, kerro sitten!"

"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa", alkoi Kaarina ja
hymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, "joka oli niin
kaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja
kuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni
Roosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te
olette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä
olen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä
niin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai
tietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja
laiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä
Ruususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan
pakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo
valmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta
kuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin
häitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa
rannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä
häitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin
silloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli
päässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä
ruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos
päästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa."

Nyt keskeytti kertoja kertomuksensa.

"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?" kysyi mustasilmä kaikesta
päättäen jännittävän tarkkaavaisena. "Morsiusneidet kai juoksivat
perästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla...?"

"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!" Ja ihmeellisen
kirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:

        Morsian rannalle kiiruusti entää
        Siveys ja kunnia tallella on!
        Hän herttuan sylihin lempien lentää.
        Kai kukkivat ruusut ja liljat.

    "Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain,
    Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!"

    "Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain,
    Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!"

"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun
saikin morsiamensa. Mutta hääväki? ... eikö saatu tietää morsiamen
paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"

"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin
tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt
rannasta ja nostanut purjeet."

Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa
pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon.
Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan,
ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.

"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas
lasketti laivansa vesille...?"

"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti
heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:

        "Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:
        Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"

    "Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:
    Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"

    Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa --
    Siveys ja kunnia tallella on!
    Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.
    Yhä kukkivat ruusut ja liljat.

"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan
morsian?"

"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut
sellaisesta kysymyksestä.

"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun
kotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä
huomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin
saattaa sietää ja kärsiä niin paljon!"

Nyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa
selvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he
näkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään
harmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään
nähdessänsä tyttöjen kääntyvän.

"Eivätpä korvani valhetelleet", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa
vastaan. "Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä.
Hän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne..."

"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan ...
eipäs, nyt näenkin kuka se on."

Nuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki,
Märta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin,
jotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti
päänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.

"Sinäkö, Erkki", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on
tuntenut Agnekseksi, "olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän
saan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni.
Ah, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina..."

"Kiitos, arvoisa neiti", sanoi nyt Erkki, "hyvin suuri kiitos teille
siitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi..."

"Lähetinkö, sanot, minä..."

"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän
luvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja
sanoi..."

"Mitä hän sanoi, Erkki?" keskeytti Agnes innoissaan.

"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän."

"Entä äitisi?" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut
kuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, "äitisi,
pelastuiko hän?"

"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää
rauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti
tuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon
nuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti..."

"Hänenkö henkensä?" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin
valkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.

"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet", vastasi poika perin varmasti.

"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko
täytyy pelastaa hänet, sanot...?"

"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin
pian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona,
läksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja
Herman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin
kirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja
tämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä
läksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne
päästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan,
jossa sain mennä lepäämään kuivaan."

"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun
äitisi oli vaarassa", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista
ilmeni puolittain nuhtelua.

"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua
syyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa
kaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin
sanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan,
ennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään.
Hevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista.
Voudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin
itsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani
ihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi
ääni, jonka tunsin -- Kirjuri-Martti se oli -- että kun vaan hän ja se
kauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli
ratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin
ratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli
oli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan
tallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven
ulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein,
Lydert Rosenbrygge?'"

"Sekö oli kauppiaan nimi?" kysyi Agnes levottomana.

"Niin, en voi muuta luulla", vastasi poika.

"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona", virkkoi Agnes,
"olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun
konnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?"

"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi
pilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan,
jolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan
näin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että
tässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän
tarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja
siellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet
ammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä
Engelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan
sinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja
sitten..."

"Ja sitten?"

"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan,
ikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi
kirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta
tosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille
kaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan
käsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin
miehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan
paikallaan, että...' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun,
mutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän -- hän on kaatuva kuin
härkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko
hän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'"

"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo
nuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi
silloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen
olevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan...'"

"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?"
kysyi Agnes närkästyen.

"Kyllä kirjuri mainitsi nimen", vastasi poika ja katsoi epäilevästi
kreivintyttäreen, "mutta..."

"Anna kuulla!" sanoi Agnes.

"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!"

"Minun nimeni...!"

Ylimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki
kreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo
kauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista
silmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani
hiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut
manata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka
henki nyt oli vaarassa.

"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen
ja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli
edes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä
kerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta
Skedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli,
mutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä
untaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana
lähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen
juosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin
turha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes
neiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne.
Teidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne
päin..."

"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis."

"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa
tapaamaan Kirsti neidon isää", jatkoi Erkki, "mutta Jumala sen tietää,
että mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä
vaan parhaiten tarvittaneen..."

"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua", kehotti Agnes.

"Oi en ... hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä
kohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen
asiansa..."

"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle."

Poika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi
jotakin itseksensä tuumien.

"Nuorukaiselle puhuminen", virkkoi hän, "auttaa kenties vähimmin.
Mikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin
tässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja
viekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi
kuinkakin terävä."

"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi",
sanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. "Luota minuun, olen paneva
parhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin."

"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua
tullessani."

Näin puhein he erosivat.

Molemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli
kahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella
ja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet
laulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta
kasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä
heidän ihanaa laaksoansa.

       *       *       *       *       *

Säterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa.
Kuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli
pitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon
kuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä
kuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.

Tänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja
vasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.

Hannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin
noustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän
kummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon
kuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut
toisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen
kasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut
vaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon
mukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan
neuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja
sen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset
ritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen
vaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa
seisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.

Lieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut
tähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen
rukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle
vieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan
tehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja
ikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän
oli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä,
ja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.

Vanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi
Kaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi
korkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja
ilmoitti Engelbrektin.

"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi
silloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.

"Kiitos, jalo herra", vastasi Engelbrekt, "minusta näyttää kuitenkin
soveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi
seuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain
laissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan
ylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea."

Tämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja
vieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa
arvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti
Hannu kreiviä.

"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon", vastasi hän, "ja sukuperäni
nojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole
täällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani."

"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki
valtaneuvoskin?"

Sitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.

"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut", jatkoi Engelbrekt, "sen hän voinee
vaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen
iloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden
tervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen
Taalainmies."

"Tiedän, tiedän", vastasi kreivi, "hätä on suuri tässä maassa."

"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on
kuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme
me, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei
menetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä
maassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole
kuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot
nostaa."

"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!"

"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon
partaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan."

"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se
olisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu,
ottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin
päätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran
jokainen Ruotsin herroista saanut kokea."

"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies
sitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on
toimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se
vahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa ...
niin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla
rauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja
huomatkaa: kuninkaan käsi! -- käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12]
kohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman
laillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta;
minä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole
aikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan."

Kreivin katse synkistyi näistä sanoista.

"Täytyy myöntääkseni", sanoi hän, "että näissä seuduissa on yhtä ja
toista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee,
niin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja
vanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta."

"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä
itsellänne, jalo herra", vastasi Engelbrekt hymyillen, "taikka sitten
ovat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat
ennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon
hyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui
vankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten
monen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla
varoillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona
maatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; -- voitteko nyt uskoa,
jalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin
lain mukaan on oikeus vaatia?"

"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin
kuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan
kuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen
myöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua
täydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan
tuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään."

"Ja kuinka se on tehtävä?" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.

"Rahalla taikka kruunun läänityksillä", vastasi kreivi.

"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle",
huomautti Engelbrekt, "sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene
saatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin..."

"Tiedän mitä tahdotte sanoa ... ne tulee antaa syntyperäisille
ruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä,
nähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on
pidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa..."

"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan",
vastasi Engelbrekt, "mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena
kuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin
valtakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät
tyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen,
vaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista
vangiksi, kun heidän piti -- myöskin vastoin lakia -- viedä
valtakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä
Wismarin vankilassa -- ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen
ritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan
jälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo
herra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä
kuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun..."

"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt
Engelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta
mielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja
ennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat.
Tyytymättömyyden sanoitte yltyvän..."

"Siitä", sanoi Engelbrekt, "että koko sota on laittomuutta..."

"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö
toisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt
on Tanska tarpeessa..."

"Ja ensi kerralla?"

"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro."

"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan
toiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa
saalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret
metsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet
vierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet
metsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut
täällä vuorillamme ja metsissämme."

"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?"

"Sanokaa itse, jalo herra ... mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme
ylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti.
Idästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta
kuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin
asti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt
kuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan
rauha Tanskan kanssa ... mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra,
asianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat
naapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se
tarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa.
Tämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi
tuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, -- sillä tähän päivään asti ei
tämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista.
Niinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo
on herännyt päivätyöhönsä."

"Liitto", virkkoi Hannu kreivi, "mitä sanottekaan, Engelbrekt,
löytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien
kolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!"

"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa", tarttui taas
Engelbrekt puheeseen, "oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?"

"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen
sanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut
valtakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän
perustuskirjan olemassaoloa?"

"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te,
jalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt."

"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän
kuin minä!"

"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar
töin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä
kirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan
kansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa
olivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin
kuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä", Engelbrekt
kääntyi näin sanoen munkkiin, "te, joka siihen aikaan olitte vanhan
Kaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen
kyllä muistatte."

"Kyllä, kyllä", vastasi munkki, "jalo vuoritilallinen on oikeassa!
Paitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä
tuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä
vaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin
verraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa
jälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän
asiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan
kuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi.
Harvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren
suurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi
suuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille
kolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä
yhtymisestä suurta hyötyä."

"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla
muillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta", virkahti
Engelbrekt.

"Tietysti", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain
tarkoitusta. "Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte.
Kaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea
valtakuntaa...!"

"Jo heti kruunauksen jälkeen", alkoi taas munkki, "alkoivat herrat
poistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus
oli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä
epäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella
saanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin
niin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan
valitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan
kuninkaaksi ... niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen
päälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois,
niin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17
joukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan
ystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti
omituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo
herra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän
vastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!"

"Ja se onkin hänelle onnistunut", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.

"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi", nousi Engelbrekt puhumaan, "ja
uskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon
viimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa,
kuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan
jousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei
koko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne
olivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää
hän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas..."

"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa...?"

"Ei, ei... Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa
tehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty... Ja lailliseksi Ruotsin
kuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396,
sillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa
vuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi."

Kreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä
ryntäillensä ristiin.

"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra", jatkoi Engelbrekt, "mutta
sellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet
Ruotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa,
mutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat
unohtaneet Ruotsin rahvaan."

"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin
asioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen
j.n.e. -- -- -- sekö tahtonne?"

"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo,
Hannu kreivi."

Nyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista
seisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi
heitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä
ystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan
matkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä
seisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.

Siinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja
Agnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala
oli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna
parastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut
luonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä
niin hyvin, oli melkei

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47503