← catalogue

Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming

by Kasimir Leino · Finnish · Gutenberg #47495 · 427,293 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming

Author: Kasimir Leino


        
Release date: November 29, 2014 [eBook #47495]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47495

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKKO ILKKA JA KLAUS FLEMING ***

JAAKKO ILKKA JA KLAUS FLEMING

Viisi-näytöksinen historiallinen näytelmä 9:ssä kuvaelmassa


Kirj.

KASIMIR LEINO


Otava, Helsinki, 1901.

J. Simeliuksen perill. kirjap. osakeyhtiö.






ALKULAUSE.


Neljä kuvaelmaa tätä historiallista runonäytelmääni ilmestyi jo v. 1898
toimittamani aikakauskirjan -- Nykyajan -- yhteydessä. Mutta kun minun
jo seuraavan vuoden lopulla täytyi -- etupäässä taloudellisista syistä
-- lopettaa koko hanke, keskeytyi tietysti kappaleen julkaiseminenkin,
niin että se vasta nyt täysvalmiina luettavaksi ilmestyy. Alkuperäisen
suunnitelmani mukaan perustuu se pääpiirteissään tieteen esityksiin
tästä maamme historiassa laatuansa ainoasta merkkitapauksesta:
talonpoikain ilmi-kapinasta esivaltaa vastaan. Toivoakseni eivät
"runoilijan vapaudella" tehdyt poikkeukset historian kuvauksista
asian-ymmärtäjiäkään pahemmin häiritse.

Käytän tässä tilaisuutta pyytääkseni Nykyaika-vainajan ystäviltä
anteeksi, että jatko "Jaakko Ilkkaan ja Klaus Flemingiin" on näin
kauvan viipynyt; minun syynihän se on ollut, mutta itselläni siitä on
ollut suurin mieliharmikin.

_Tekijä_.





HENKILÖT:


 JAAKKO ILKKA, nuijalaisten päämies.
 KATRI, hänen vaimonsa.
 KIRSTI  | heidän lapsiansa.
 PENTTI  |
 MAUNO, kotihuovi, Kirstin sulhanen.
 YRJÖ KONTSAS        |
 PENTTI POUTTU       |
 PERTTI PALO         | nuijalaisia Kyrön, Laihian,
 PENTTI PIRI         | Lapuan ja Lohtajan pitäjistä.
 MARTTI VILPUNPOIKA  |
 TOMMOLA             |
 VINIKKA             |
 KETTUNEN, Savon nuijalaisia.
 FORDELL, veronkantaja Pohjanmaalla.
 ABRAHAM MELKIORINPOIKA, Pohjanmaan vouti.
 Herra SIMO (NURKKA), Kyrön kirkkoherra.
 Herra EERIK (MARKUSSON), Rautalammen pappi.

 KLAUS FLEMING, EERIKINPOIKA, valtakunnan marski ja
     Suomen kenraalikuvernööri.
 EBBA (STENBOCK), hänen puolisonsa.
 JUHANA   | heidän lapsiansa.
 KAARINA  |
 GOTTSCHALK KLAUNPOIKA, Flemingin äpäräpoika.
 PENTTI JUUSTEN, SÖYRINGINPOIKA, Turunlinnan isäntä.
 AUNE, hänen tyttärensä.
 PIETARI JUUSTEN, PAAVALINPOIKA, vänrikki.
 KNUT KURKI, Laukon herra, ratsumestari.
 LINDORM BONDE-LILLIEHÖÖK, kamariherra, Sigismundin lähetti.
 BERTIL GALLE, Flemingin hovipoika.
 MESTER VOGELSANG, Turun katedraalikoulun laulunopettaja.
 DANIEL HJORT.

 HERTTUA KAARLE, kuninkaana Kaarle IX.
 LEJONHUFVUD, Raaseporin kreivi         |
 BRAHE, Visingborgin kreivi             |
 STENBOCK, Toftaholman vapaaherra       | Ruotsin valtaneuvoksia.
 BIELKE, Salestadin herra               |
 HORN, Kankaisten ja Haapaniemen herra  |
 GÖRAN STIERNSKÖLD, herttuan hovipoika.
 Noita-akka.
 Kontsahan vaimo tyttärineen.
 Eräs kylän vaimo.
 Eräs poika.
 Neljä talonpoikaa.
 Kaksi nuorta muijalaista.
 Kolme huovia.
 Kaksi Flemingin palvelijaa.

Talonpoikaiskansaa, morsiussaattue, nuijalaisia ja huoveja, nuoria
aatelismiehiä ja -neitoja, soittoniekkoja, katedraalikoululaisia,
lautamiehiä, lakeijoja y.m.

_Tapahtuu_: osaksi Ilkan ja Kontsahan luona Pohjanmaalla, herttua
Kaarlen luona Tukholmassa, Nokian kartanossa Pirkkalassa ja Flemingin
luona Turussa.

Aika: vv. 1596-97, Sigismund III:n hallitessa Ruotsin ja
Puolan yhdistettyjä kuningaskuntia.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ilkan tupa. Ovi perällä; sen oikealla puolen uuni vanhaa mallia,
vasemmalla kaksikerroksinen, uutimilla verhottu sänky. Ikkunoita on
vasemmalla puolen kaksi, oikealla (uunin puolella) yksi, kaikki
varustettuna vetolaudoilla. Pitkin seiniä vahvat penkit, vasemmalla
puolen leveä pöytä. Seinillä kahvoissa kirveitä, nauloissa jousia
ja keihäitä.

On sunnuntai-päivä. Pöydän takana istuu Jaakko Ilkan vaimo Katri,
avaa ikkunan ja laulelee latinalaista messua. Tytär Kirsti häärää
lieden ääressä.

KATRI (veisaa):

    Dies irae, dies illa
    Solvet saeclum in favilla...

KlRSTI (kuunneltuaan hetkisen kääntyy äitiinsä päin):
        Äiti!

KATRI (veisaa yhä):

    Judex ergo cum sedebit,
    Quidquid latet apparebit...

KIRSTI (kovemmin):
              Äiti, hoi!

KATRI:
Sä mitä tahdot, rakas tyttöseni!

KIRSTI:
Miks veisaat latinaa? Se synti on,
niin haastoi herra Matti kerran mulle.

KATRI:
Hän sulle joutavia silloin haastoi; --
näät latinaks sun veisas iso-äitis
jo Kristianin aikaan; samaa vaati
taas Suomen herttu, kolmas Juhana,
ja sitä käyttää myöskin Sigismund.

KIRSTI:
En tiedä, äitiin vaiko pappiin luotan;
isäni luottaa Kaarlo herttuaan
ja paavin eljeks sättii munkkimessun.

KATRI:
Uus usko, lapseni, on miesten usko,
se puhuu järjelle ja kylmä on
kuin huovin kuurottunut rautavyö.
Me heikot naiset muuta kaipoamme:
Jumalan lämmön vanha usko suo;
ma seuraan sydäntäin, en pappeja.

KIRSTI:
Mut, äiti, ymmärrätkö latinaa?

KATRI:
En ma, mut Jumala sen ymmärtää --
ja itse tiedän, mitä pyydän hältä,
kun veisaan uskonmiesten messuja.
    (Kuuluu kirkon kellojen soittoa).
Nyt kirkkoon soitetaan; siell' ovat kai
jo isäs Jaakko sekä veljes Pentti.

KIRSTI:
Mut mua sinne et sä laskenut --

KATRI:
En tahtois sua uuteen uskohon --
se sopii voimakkaille, meille ei.

KIRSTI:
Mut mullapa on isän luonto mulla,
ma häntä seuraan.

KATRI (huoaten):
                  Siis jään mä yksin;
ei käänny mieli mun kuin tuuliviiri,
ei sielun kaipaus vedä kirkkohon,
kun pyhät juhlavalot sammutettiin,
kun alttarimme paljaiks raastettiin
ja arkituvaks tehtiin Herran huone.

KIRSTI:
Mut tuo on paavin kirkon prameutta
ja suurta syntiä, niin sanoo pappi.

KATRI:
Ei ole synti se, min sydän käskee.
Mut sydän kirkkoon-menon kieltää multa.

KIRSTI:
Siks siis et taaton kera tänään käynyt,
sa vaikka terveyttäsi mulle säälit
ja talon turvattuutta syytit heille?

KATRI:
Niin, siksi myöskin; mutta turvatonna
on talo vartiaton tähän aikaan,
sen tietköön Luoja!

KIRSTI (ylpeästi):
                    Isäni Ilkka on,
mies, jota kaikki pelkää näillä mailla,
ja ryyttärit jos naapurissa ryöstäis,
niin Ilkkalaan he eivät tohdi tulla.

KATRI:
Ken voi sen tietää? Äsken Jouppilasta
jo veivät siemenviljan, lypsylehmän
ja rengin löivät puolikuoliaaksi.
Niin inha aavistus mun mieltä painaa.

KIRSTI:
Mut johan maksoi isä linnaleirin?

KATRI:
Niin maksoi sen, mi säädetty on laissa.

KIRSTI:
Vaan liikaa ottamasta laki kieltää?

KATRI:
Ei kiellä rosmon laki ryöstämästä.

KIRSTI:
Vaan entäs suojakirja ruhtinaan?
Jos näytät sen, kai sitä pelkää huovit
ja säikkyy esivallan pitkää kättä!

KATRI (huokaa):
Et tunne aikoja, sä Kirsti-rukka;
es-valtaa vanhan Kustaan peljättiin.
mut nyt on päätä vailla valtakunta.

KIRSTI:
Kai kuninkaana meill' on Sigismund?

KATRI:
Niin häll' on kruunu, mutta muilla valta.

KIRSTI:
Sä herttu Kaarloako tarkoitat?

KATRI:
Hän _Ruotsin_ hallitsee, ei Suomea.

KIRSTI:
Siis marski Suitian on meidän turva.

KATRI:
Se nokinenä kaunis turva on!
Kuin susi paimentaa hän lampaitansa --
mit'ei hän itse vie, sen huovit ryöstää.
Mut vaiti! navetasta ääntä kuulen,
mun täytyy karjaa käydä katsomaan!

    (Menee).

KIRSTI:
Tuo rakas äiti pelkää vallan suotta --
mä luotan isään, hän on voimakas!
    (Askaroi hetken lieden ääressä, menee lähimmäisen
    suljetun ikkunan luo ja sysää sen auki).
Mut Maunu kirkon-aikaan lupas tulla!
    (Katselee ulos),
ja tie on tyhjä, hänt' ei kuulu näy!

(Istuu kädet ristissä penkille ja hetken kaluttua hyräilee):

    Kun mun kultani tulisi,
    armahani asteleisi,
    tuntisin tuon tulosta,
    arvoaisin astunnasta --

MAUNO (huovin puvussa, pistää päänsä raotetusta ovesta
ja laulaa viime säkeen nuotilla):
Etpäs vain sä arvannunna!

KIRSTI (on säikähtävinään ja hypähtää ylös):
Hyi, kuin säikähdin!

MAUNO (hypähtää tupaan ja rientää syleilemään Kirstiä):
Vai säikkyi kyttää arka metsän kyyhky?

KIRSTI (olevinaan):
Kun pukus ruman näin, niin rosvojoukon
ma luulin Ilkkalaankin osanneen.

MAUNU (nauraa):
Ma aimo rosvo kyllä olenkin,
näät likan aartehen ma viedä aion!

KIRSTI (leikillä):
Vai Ilkkalaa sai huovi ryöstämään,
siis huudankin jo äidin pihatolta!

    (On menevinään ikkunan luo).

MAUNO:
Sä pieni kälmi, ollos huutamatta,
ma tiedän keinon, millä huudot estän,
sen tietää kyllä huovit Flemingin!

    (Aikoo suudella).

KIRSTI (lykkää hänet luotaan):
Jos oisitkin sä marskin joukkokuntaa,
niin urhon mainett' oisi rahtu sulla;
vaan kotiryyttäreill' on toinen tuoksu
ja voitonmerkkinänsä olven täplät.

MAUNO (katselee pukuansa):
Ma puvun vasta sentään puhdistin!
Niin kyllä, Oulun linnan oivat kestit
ei verta maksaneet, mut oltta paljo!
    (Huumorilla).
Vaan kuuden viikon uinti olvijoessa
se kysyy sankaria sekin, Kirsti!

KIRSTI:
Kai nytkin näyttää tahdot taitoasi
ja kautta rantain kysyt haarikkaa?
Se saamas pitää, Ilmajoen urho!

    (Ottaa pöydältä haarikan, laskee siihen olutta).

MAUNO (ynseästi):
Niin, pilkkaa, pilkkaa, sattuu omaan nilkkaan!

KIRSTI (veikeästi):
Vois käydä niinkin, jos jo omas oisin!

    (Tarjoo haarikan).

MAUNO:
Ja jollet lie, kai siksi tullet kohta (juo).

KIRSTI:
Sen käki tietää, milloin köyhä naipi?

MAUNO (sieppaa Kirstin polvelleen):
Ei köyhä ole aina köyhä,
eikä rikas ole aina rikas,
vaan kaunis on aina kaunis!
Niin sanoi pirkkalainen ennen muinoin,
kun Lapin kaunottaren vaimoks ryösti.

KIRSTI:
Vai Lapin noidan nimen mulle annat!
On sekin tapa naista mielitellä.

MAUNO:
En huoli kanssas kiistaella tässä, --
kun touko tehdään, vilja korjataan,
tään puvun heitän, lähden taaton luoksi
ja hälle miniäksi Kirstin vien.

KIRSTI (pilkallisesti):
Vai heität soturin sä ammatin,
kun huhut sotaa alkaa ennustella?

MAUNO:
Sä elä manaa meille paholaista,
et tiedä milloinka se ilmestyy!
Vai lietkö kuullut viestit ruhtinaalta?

KIRSTI:
Ma tiedän, ett'on meillä rauha maassa;
vai onko Vienan ryssät liikkehellä?

MAUNO:
Ei Vienan ryssät meitä kotvaan uhkaa,
sen halun heiltä otti Vesainen.
Vaan Palon Perttu kertoi äsken, että
on ruhtinaalta viestit kulkemassa --
he kansaa marskin kimppuun yllyttää.

KIRSTI:
Ja senkö kertoi Palon Perttu sulle,
vaikk' olet huovi marski Flemingin?

MAUNO:
Niin olen vielä kaksi köyhää kuuta,
mut mieleltäni nyt jo kansan mies,
sen tietää Perttu.

KIRSTI:
                   Minä myös sen tiedän.
Mut isä vain ei luota sinuun, Maunu.

MAUNO:
Ei luota vielä, mutta kerran luottaa;
ma teossa näytän sen, kun tarvis vaatii,
vain teko miehen luoton voittaa voi.

KIRSTI:
Mies sanastansa. Mutta ruhtinaalta
on viestit tulleet: mitä tahtoo hän?

MAUNO:
Sit' en mä tiedä; varmaan Flemingiltä
hän mielellänsä nokeis naamankin.
Kai isäs tiedot tuopi tullessaan,
ja kohta hirnuu kai jo orhi tiellä
ja näkyy sinilakki Jaakko Ilkan?

KIRSTI (kurkistaa ulos):
Ei vielä näy! -- Vaan katsos, katsos, Maunu,
kuin puissa päivän läike liekehtii --
vai mit' on tuo?

MAUNO (vilkaisee ulos ja huudahtaa hampaiden välistä);
                 Voi, noita perkeleitä?

KIRSTI (kummastuen):
Sä mitä kiroilet?
    (Katsoo tarkemmin ulos).
                  Ah, tosiaan --
nuo säteet peitsen kärjistäkö välkkyy?
Se lienee huovijoukko -- tiekin tuolla
niin sauhuaa kuin raivois tuulispää.
Ne minne kiitänee?

MAUNO (yhä hampaittensa välistä):
                   Ja eikös sentään
nuo konnat uskalla! Nyt perii hukka.

KIRSTI (ahdistuneena):
Sä pelkäät, että tänne...

MAUNO:
                          Tänne juuri
he aikovat, niin uhkasivat yöllä,
kun knaapin luona joivat mässäten:
on täynnä Ilkan jyväaitat vielä
ja uusi ruis jo hällä heiliää,
niin sanoivat!

KIRSTI (oikaisekse):
               On leiri maksettu
ja Jaakko Ilkka vääryyttä ei kärsi!

MAUNO:
Ei tohtiskaan he tulla, jollei tietäis,
ett' on hän poissa! Mitä voin ma yksin?

KATRI (hyökkää sisään):
Voi Kiesus auta! Täällä vetelykset
taas kuhertaa kuin teiret soitimessa
ja kujalla jo huovit hoilottaa!

MAUNO:
Sen juuri näin.

KATRI:
                Sen näit, sä konna, siis
kai tunsit tuuman myös?

Maunu:
                        Sen kuulin kyllä,
vaan että tohtis he, sit' en mä luullut.

KATRI:
Siis tiesit, vaan et kettu meille hiisku.
Hyi, suden ruoka, korjaatko sä luusi,
eläkä avaa enää usta tuota!

MAUNO (ripeästi):
Ma lähdenkin ja tiedän, mitä teen --
lie tamma pilttuussaan ja rantaviertä
kai päässee Kaupin kautta kirkkotielle!

    (Syöksee ulos).

KATRI (sylkäsee perään):
Se ruoja menköön!

    (Avaa permantoluukun).

KIRSTI (on heti rientänyt ikkunaan):
                  Tuossa on jo ratsu --
kuin noita suitsitta hän lentää pois!

KATRI:
Ann' olla kuherrus ja auta ehkä,
ett' alas saan tuon olvi-tynnörin!

KIRSTI (auttaessaan):
Miks kalleint' olvi juuri sinust' on?

KATRI (alhaalta):
Näät selvän kanssa aina selviää,
mut humalaist' ei hilli Herrakaan!

KIRSTI (äidille):
Voi, äiti, äiti, nouse, pian pois,
jo helkkää raudat --

ENS. HUOVI (astuu täysissä tamineissaan sisään):
                     Terve talohon!
Selin kissat, selin koirat,
päin isännät, päin emännät,
muu kansa kupeelle käydä!

KATRI (kämpii ylös):
Ja terve tervehyttäjälle myös,
kun tullet aikehessa oikeassa!

    (Lyö luukun kiinni).

ENS. HUOVI (astuu peremmä):
Ma leiriverot läksin kantamahan --
ja vaivan nähnyt, maantien tomun syönyt
kai saanee oltta pienen haarikan?

KATRI (lujasti);
On maksettuna Ilkkalasta leiri
ja olvi omiin suihin tarvitaan.

ENS. HUOVI:
Mi lienee maksettu, se kuitataan;
mut marskin käsky uus on tämmöinen:
se maksaa huoveille, ken maksaa jaksaa.
On vanhaa viljaa täällä aitat täynnä
ja oltta lienee vieraillekin pantu.

KATRI:
Sun marskis hurtta vieköön Huittisiin!
On vapaa leirist' ollut Pohjanmaa,
niin sääsi aikoinaan jo Juhana
ja jos on sentään teille jotain suotu,
se tehtiin vapaasti, ei marskin vuoksi.


ENS. HUOVI (kiivaasti):
Vapaasti taikka marskin käskyn vuoksi,
on sama meille, kunhan saan, mit' tahdon:
kuukauden kolmen muonan nyt ma vaadin
ja ellen sanoin saa, on kädet mulla.

KIRSTI (astuu rohkeasti esille):
Ne sulla lie ja kintut ehkä myös,
ne voikin kohta olla tarpeeseen,
kun isä saapuu.

ENS. HUOVI (on kääntynyt puhujaan):
                Kas, kuin kaakattaa
jo osaa kesän vanhat kananpojat --
siis tää on Jaakko Ilkan kaunis Kirsti?

KIRSTI (ylpeästi):
Kai lienet Ilkan nimen joskus kuullut,
ja ellet tunne, opit tuntemaan --
lain täyttää Ilkka, vääryytt' ei hän kärsi.

ENS. HUOVI:
Jos kuulis marski tämän rahvaan kieltä,
ei kauvan laulaiskaan se kantimissaan!
Niin suutaan soittaa tuokin letukka
kuin joku Stenbock taikka Fleming ois --
kai liekin narttu suurten äpäröitä!

KIRSTI:
Ei huovin herjat meikäläisiin pysty --
on Ilkka isäni, sen puhe näyttää.

    (Huovien melua ulkoa).

ENS. HUOVI:
Ken liekin tekijäs, on yhtäkaikki,
mut kieltä nöyrempää saat vasta käyttää. --
Täss' olen akkain kanssa kinaillut
kuin akka oisin! -- Mutta nyt on loppu!
    (Lyö oven auki).
Hei, miehet, kaksi teistä menköön aittaan
ja säkit täyttäköön, yks tiellä vartioikoon
ja merkin antakoon, kun tarvis on.
Muut tänne kohta!

    (Kolme hoipertelevaa huovia astuu sisään).

TOINEN HUOVI (sammaltaen):
                 Mi-miss' on tulijaiset?
Eiks ole oltta enää Ilkkalassa?

    (Katri on tällä välin hiivittäynyt ovelle).

KATRI (Kirstille):
Sä hurttain töitä, Kirsti, täällä katso,
ma riennän jälkeen jyvärosvojen!

    (Livahtaa ulos).

ENS. HUOVI (yrittää ovelle):
Hoi, kiinni akka!
    (Kääntyy takaisin).
                  taikka menköön vain,
kai kaksi miestä tukkii eukon suun!

KOLMAS HUOVI (hoipertelee Kirstiä kohti):
Voi, saakeli, kuin tuoss' on nätti likka,
kun katson sirkkua, niin sormet syhyy!

KIRSTI (uhkaavasti):
Käy tänne vain, mä niistä syyhyn otan!

KOLMAS HUOVI:
Ohoh, on korpin ääni sirkullani!

ENS. HUOVI (nauraen):
Siin' onkin korppi, joka silmät nokkis,
jos kynnet vahvat ois kuin sisu inha.

TOINEN HUOVI (on nuokkunut pöydän ääressä):
Eiks ollakaan me sitten Ilkkalassa,
vai miksei oltta saada vaivoistaan?

ENS. HUOVI:
Niin oikein, olttahan ma vaivastansa
kai sille lupasin, ken mukaan lähtee,
kun käydään vieraisilla Ilkan luona!
Siis, kaunis Kirsti, miss' on olvet teillä?

KIRSTI:
Voi olvettakin kuokkavieraat olla!

ENS. HUOVI:
En aio kanain kanssa kaakatella,
en lähde kilpaan kanssa vasikkain!
Tuo oltta, tyttö!

KIRSTI (lujasti):
                  En ole orjas minä, --
ja sit' en tee.

KOLMAS HUOVI:
                Kas, mikä metsäkissa
on sisuksiltaan, vaikk' on päältä kaunis.

ENS. HUOVI:
Sa kuulit sen, ma tahdon oltta
ja mun on tapa tahtoni myös täyttää.

KIRSTI:
Niin minunkin.

ENS. HUOVI (kiivastuen):
               Tuon lemmon letkun
ma niskat nujerran!

    (Aikoo Kirstin kimppuun).

KOLMAS HUOVI:
                    Seis, hurja mies!
et osaa naisten kanssa mielitellä;
se kuuluu mulle!

    (Lähentelee Kirstiä).

ENS. HUOVI:
                 Pidä saakkus sitten; --
nyt muistan eukon elkeet äskettäin!
    (Avaa lattialuukun).
Hei, Matti, koht' on meillä Oulun kestit,
näät tääll' on tynnyrit!

    (Laskeutuu alas).

TOINEN HUOVI:
                         Jaa, tulijaiset?

KIRSTI (aikoo pudottaa luukun oven kiinni):
Kas tuoss' on tulijaiset mokomalle!

KOLMAS HUOVI (sieppaa hänet syliinsä):
No, no, ei miestä saada niinkuin hiirtä!

    (Kirstin reutoellessa nousee ens. huovi tynnyrin kanssa).

ENS. HUOVI:
Kas nyt on oltta, tuolla haarikoita,
nyt juomme Jaakko Ilkan muistomaljat!

TOINEN HUOVI (ottaa pöydältä haarikan ja tuo sen):
Kas tässä lippi, anna lähteen juosta,
on rikkahalla juottaa rotatkin! (juo).

ENS. HUOVI:
Sä juot kuin päivän juossut sotaratsu,
et tiedä lopettaa! ai, sääli vatsaas!

TOINEN HUOVI (osoittaa hyllylle):
Ot' itse haarikkas ja etees katso --
kun Matti maistaa, silloin pohja paistaa! (juo).

    (Ens. huovi antaa olven juosta, käy haarikan, juo).

KOLMAS HUOVI (Kirstiä sylissä pidellen):
So, so, mun kultasirkku, pikku-hiljaa,
nääs pahat lapset vitsa opettaa!

KIRSTI (riuhtaisekse irti):
Sun sirkkunasi metsän peto olkoon!

TOINEN HUOVI (on täyttänyt haarikkansa ja juo):
Jo lensi pyy!

ENS. HUOVI (antaa haarikan kolmannelle):
              Ja olkoon aloillaan!
juo Ilkan malja, mies, tai --
    (Kuulun naisen huutoa ulkoa).

                              Kuka huutaa?
    (Katsoo ulos, nauraa)
Voi, perhana, kun poi'at telmää siellä:
he juottovaskan tuovat karsinasta --
mut sehän rönkyy -- noin, kas puukko kurkkuun!
niin saavat kurjat kerran verta nähdä.
    (Nauraa yhä makeammin).
Ja eukon kelmit telkes navettaan!

KOLMAS HUOVI:
Ai, hemmetissä!

    (Kuuluu torven ääni kauvempaa ja sitten likempää).

ENS. HUOVI:
                Siin on lähdön merkki!

ÄÄNI ULKOA:
Nyt pian matkaan, Ilkan lakki näkyy!

ENS. HUOVI (ravistaa nukkuvaa toveria):
Hoi, kumppali, jo tulee Jaakko Ilkka!

TOINEN HUOVI (hypähtää ylös kuin unessa ja töytää ovea kohti):
Se mies on kamala, kun raivostuu!

    (Juoksee pois).

ENS. HUOVI:
Siis ratsun selkään heti joka mies!

KOLMAS HUOVI (syleilee äkkiä Kirstiä):
En hyvästittä heitä sirkkuani!

    (Pois).

KIRSTI (sylkäsee):
Hyi, ryökäle, sun jälkiesi ryönää,
kuin mustilaiset vain he elämöi!
    (Naurahtaa pilkallisesti).
Mut pelkureita, raukkoja on kaikki,
jo Ilkan lakki heist' on sotajoukko --
ma isäst' ylpeilen, näät hän on mies.

    (Jaakko Ilkka pyhävaatteissa, sininen lakki päässä,
    hänen jäljessään Pentti, sitten Pouttu, Yrjö Kontsas
    ja Tommola tulevat sisään).

KONTSAS:
Jumalan rauha sekä terve taloon!

    (Toiset vieraat toistavat samat sanat).

KIRSTI:
Ja sama teille tervehyttäjille!
Mut rauha ain' ei niinkuin toivottais.

ILKKA:
Nyt käykää peremmäs, te Kyrön miehet,
ja Martit Lapuan ja Laihian!
    (Kääntyen Kirstiin).
Vihurin lailla saapui ratsain Maunu
ja kertoi kirkolla, ett' ovat huovit
jo meille rohjenneet, ja tullessani
näin Knaappilaan mä parven pöllyvän
kuin oisi piru heillä peräss' ollut.
Tääll' onhan tupa oltta tulvillansa
miks verta piha tuolla punertaa?
Miss' on sun äitis, Kirsti, missä muut?

KIRSTI:
Kuin ryövärit he täällä elämöivät
ja juottovaskan tuolla teurastivat. --

ILKKA:
Siis siitä veri,
    (Kiivaammin).
                 Mutta miss' on äitis?

KIRSTI:
Kai ois he hengen vieneet hältäkin,
ja ellei Maunu --

ILKKA (ärjästen):
                  Ma kysyn äitiäs?

KIRSTI:
He hänet telkesivät navettaan!

ILKKA:
Käy, Pentti, äitis laitaa katsomaan!

PENTTIi:
Jos tässä ois, ken äitiäni solvas,
ei toiste keihästään hän kohottais!

    (Menee).

ILKKA (Pouttuun kääntyen):
Hän puhuu jo kuin oisi kruunan joutsi,
vaikk' on hän tuskin kirkon joutsimies!

POUTTU:
Isääsi, Jaakko, poikas tullut on,
ei tyynin mielin sortoa hän kantais!

ILKKA:
Sit' en tee minäkään. Mut riitaa nosta
en esivaltaa vastaan tikun tähden.
On laki korkeampi kuningastai --
ja Ruotsissa on herrallakin herra.
Mut sinä, Kirsti, vieraat unhotat,
on tulomaljat vielä tarjoomatta! --
kai tähtehiä kuokkavieraat jätti?

KIRSTI:
Tuon tynnyrin he melkein maahan kaasi
ja tullessaan jo otranjyvää ontui.

    (Avaa permantoluukun ja nostaa Tommolan avulla
    sieltä uuden tynnyrin, josta haarikat huuhdottuaan
    täyttää. Miehet puhelevat sillä aikaa).

KONTSAS:
Niin, Jumala on meidän kaikkein turva,
mut unhottanut lie hän Pohjanmaan.

POUTTU:
En syytä Jumalaa, en kuningasta
ja työläs kaikk' on tietää ruhtinaankin,
mut kurjuuteemme marski vain on syypää,
hän rikkoo lait ja polkee oikeutemme.

ILKKA (nousee ylös):
Niin tekee Fleming, siin' oot oikeassa;
vaan lain jos rikoksesta toista soimaat,
niin ällös itse silloin samoin tehkö:
ken miekkaan tarttuu, hän myös miekkaan hukkuu. --
Mut nyt on haarikkamme oltta täynnä,
mä teidät terveiks' sanon Ilkkalahan,
juon onneks kuninkaan ja ruhtinaan!

    (Juo, antaa haarikan kulkea miehestä mieheen).

POUTTU (juo):
Sen maljan mielellänsä kukin juo!

KONTSAS (samoin):
Jumala taivaan heitä siunatkoon!

TOMMOLA (samoin):
Niin, onni heille, tuho Flemingille!

    (Katri, Pentin taluttamana tulee puoli
    pyörryksissä ja verinaarmu otsassa),

KIRSTI (hypähtää ylös ja juoksee äitiänsä kohden):
Voi, äidillä on haava ohimossa!

ILKKA (hampaittensa välistä puoliääneen):
Ne saatanat on käsin naiseen käyneet
ja Ilkan vaimoon kyntens' iskeneet --
jos tietäisin, sen kokon höyhentäisin,
sen kynnet naisehen ei vasta pystyis!
    (Menee vaimonsa luo).
Kuin on sun laitas, Katri?

KATRI (heikosti):
                           Kiitos Luojan,
ett'eivät henkeäni rosvonneet --
mut aitan tyhjensivät --

ILKKA:
                         Liehän siksi,
ett' uutisviljaan päästään, jättäneet.

KATRI:
Ja juottovasikan he tappoi, vei --

ILKKA:
Mut kekrin tienoossa jo poikii hieho.

KATRI:
Kai vieneet tammankin ois ryökäleet,
jos Maunu ei ois --

ILKKA (ynseästi):
                    Taaskin Maunu! Maunu!
Sen oon jo kuullut, siitä hälle kiitos!
Sa kaipaat rauhaa -- vieraita on meillä,
nää miehet emäkirkolt' asti ovat tulleet,
ne terveiks lausu, sitten ullakkoon
voit lepoon käydä, Kirsti sua hoitaa!

KATRI (ottaa haarikan):
Niin aivan, Pouttu, Kontsas, Martti, Tommola,
ma teidät tervetullehiksi lausun! (juo).

VIERAAT (yht'aikaa):
Jumalan rauha myöskin Ilkkalaan!

ILKKA:
Sä, Kirsti, äitis saata ullakkohon,
käy kellarista hälle Saksan juomaa,
jot' tuonoin voudin kestiin tuotettiin!

    (Katri ja Kirsti pois).

POUTTU:
Jo monta kertaa multa viljat vietiin
ja huovit säkkineen sai kynnykselle,
ja monta kertaa parhaat lypsylehmät
vei konnat koirillensa läävästäni;
vaan vaimooni ei vielä kenkään käynyt,
sen verran kunnioitti rosvot naista.
Ja sen ma vannonkin: jos Poutun vaimon
ken runtelis, hän koht' ois korpin ruoka!

TOMMOLA:
Niin minäkin. Ja pohjolainen ollut
ei varmaankaan se mies, vaan Suomen hylky --
näät naista säästää pohjolainen aina.

KONTSAS:
Niin tehty on, ja pirkkalaisten Kurki
hän säästi naiset myöskin lappalaisten.

POUTTU:
Ja vaimostaan on pohjolainen arka,
mut Ilkka ei.

ILKKA (synkästi ja ikäänkuin itsekseen):
              Niin kumman outo otus
mun kurkkuani kuristella alkaa
ja on kuin Lapin noidan karmas juoma
nyt suoniani myöten vitkaan soutais;
sen tunnen maksassani sydän-alla,
sen tunnen kurkussa ja rintaluissa,
nyt kiertää lemmon liemi jäntereissä
ja sormenpäitä kihelmöimään käypi
    (Nousee ylös ja lyö nyrkkinsä pöytään, että haarikka hyppää)
jos nyt ois tuossa Ruotsin kynsihaukat,
ja vaikk' ois rautaa heillä myöskin luut,
niin luineen lihoineen ne möyheltäisin!

POUTTU:
Nyt tunnen miehen: laille kuuliainen,
vaan oikeudestaan arka, niin on Ilkka.

TOMMOLA:
On Ilkka niinkuin kaikki pohjolaiset:
ei kärsi vääryyttä he vertaisiltaan,
ei aatelilta eikä kuninkaalta --
mut nylkeä ja ryöstää saa vain Klaus.

KONTSAS:
Niin, häll' on valta!

ILKKA (joka on istahtanut jälleen, ärjäisten):
                      Mutta meillä oikeus!

KONTSAS:
Sen kukin meistä kyllä tietää mahtaa,
vaan sodan oikeus aina voima on!

ILKKA:
Mut Täyssinässä teki ryssät rauhan.

KONTSAS:
Niin, ryssät kyllä!

ILKKA:
                    Sekä Sigismund
tai hänen puolestansa ruhtinas!

POUTTU:
Mut Suitiasta sotaa jatketaan --
ei lyödä ryssää, syödään talonpoiat.

TOMMOLA:
On meillä leirivapaus Juhanalta
ja suojakirjeet Kaarlon, Sigismundin --
ne verellämme oomme ostaneet
ja milloin ryssä vaatii uuden hinnan,
se maksetaan, jos onni kääntyy niin.
Siis armolahjoja me emme syö
ja sontaryyttäreit' ei täällä tarvis.

POUTTU:
Jos sota ois, jos sotia he vois!
Vaan hylkyrengit, lantakuorman kaakit
nyt syövät viljaa meidän vainioilta.
Kun silkka pettu meill' on pöydällämme
ja haarikassa sinerväinen sintu,
niin rehkii huovit voilla, rukihilla
ja räyhää olvimaljat nenän alla.

ILKKA (synkkänä kumarruksissaan):
Tuo kaikk' on totta!

POUTTU:
                     Niin, sen Luoja tietää,
sen ovat tienneet muut jo kuusi vuotta,
nyt tiedät itse!

ILKKA (oikaisekse):
                 Siitä tulkoon loppu!

POUTTU (riemuiten);
No, vihdoinkin nuo sanat kuulen sulta,
joit' olen vuottanut kuin päivän silmää.
Sa sanoit, Ilkka: siitä tulkoon loppu!

TOMMOLA:
Niin sanoi Ilkka ja kun sanoo hän,
ma luotan siihen niinkuin kallioon.

KONTSAS:
Niin minä myös, ja koko Ilmajoki
on mukanamme varmaan meillä nyt.

POUTTU:
Ja Kyröön, Laihiaan ja Lapuaan
kun yhtyy Ilmajoki, nousee muutkin!

TOMMOLA:
Ja silloin huovit ynnä jalkamiehet
me sinne lyömme, mistä tulivatkin!

ILKKA (vakaasti):
Sa mietit, Martti, ilmikapinaa --
sen kieltää Luojan sekä Ruotsin laki.

TOMMOLA:
Sen kieltää kyllä vastaan esivaltaa,
vaan esivaltahan on kuningas
ja sijaisensa Kaarlo herttua --
mut marski Suitian on käskyläinen.

ILKKA:
Vaan Suomenmaassa häll' on herran valta!
sen vallan saanut on hän kuninkaalta.

POUTTU:
Sen vallan otti marski itse täällä,
niin sanoi kirkon luona Kaarlon viesti.

KONTSAS:
On marski kansan sekä kirkon syöjä,
hän uhkaa meitä paavin elkehillä.

ILKKA:
En puutu uskonriitoihinne minä,
ne selvän järjen aina sotkee pois!

POUTTU:
Mut äsken lausuit: tästä tulkoon loppu!

ILKKA:
Sen täytyy tulla!

POUTTU:
                  Mutta millä lailla?

ILKKA:
En tiedä sitä vielä itsekään.

    (Kirkon kellot kuuluvat kaukaa. Pitempi äänettömyys).

KONTSAS:
Nyt soitetaan jo pois... Sä näitkö, Ilkka,
ett' oli kirkossa myös Hannu herra!

ILKKA (vilkastuu):
Fordellko liikkuu taaskin matkoillansa?

KONTSAS:
Niin, herra Pännäisten, hän aikoi tänne!

ILKKA (sydämmellisesti):
Ja tervetullut on tuo kunnon mies. (Pentti tulee).
Mut kuink' on äitis laita, Pentti?

PENTTI:
On äitiparka yhä säikyksissään
ja verissä on silmänterä hällä,
kun vain ei raukka saisi sokeaksi!

ILKKA:
Vai sokeaksi! -- Voi, sen perkeleitä!

POUTTU:
Ja kuitenkaan et yhdy kapinaan?

ILKKA:
En.

POUTTU:
    Et nyt, et milloinkaan?

ILKKA:
                            En vielä.
Mut jos ma marskin suusta omin korvin
saan kuulla, ettei kohta pääty rutto
ja ruhtinas jos auttaa meit' ei voi,
vaan jättää niinkuin kulkukoirat tielle --

POUTTU:
Niin sitten yhdyt? Sitten muutkin nostat?

ILKKA:
Niin sitten Herran nimeen tapellaan.

    (Kirsti tulee).

ILKKA:
Miks et sä äitis luona pysynyt?

KIRSTI:
Näin juuri ikkunasta ullakon,
ett' tulee meille kansaa kujatiellä,
ja jollei silmät mulla valehdelle,
niin Pännäisten on herra ensimmäissä,
voi-ostoillaanko lie?

ILKKA (menee ikkunan luo ja katselee ulos):
                      Niin on kuin sanot,
tuo onhan Hannu herra Kokkolasta
ja miest' on viisi hällä mukanansa --

POUTTU (katselee ulos hänkin):
Nuo miehet taannoin istui kirkon luona
ja kaikkein suusta kuului sama virsi:
nyt huovivallast' täytyy loppu tulla!
(Iikalle): Siis arvannet jo heidän asiansa?

ILKKA:
On Ilkkalahan vieras tervetullut --
ja eellä muita aina Hannu herra.

KIRSTI:
Ma riennän äidin luo! (yrittää mennä).

Ilkka:
                      Et vielä --
sä ensin täytä olvihaarikka,
Fordellin kunniaksi juoda tahdon.
    (Kirsti täyttää haarikan ja menee).
Sä, Pentti, solaveräjälle riennä
ja saata vieraan hepo tanhuaan! (Pentti menee),
(muille): Jos herrat meillä ois kuin Pännäisten,
ei juopa suur' ois silloin välillämme.

POUTTU:
Niin, hän on kansan mies ja ruhtinaan.

KONTSAS:
Mut Herran päivää pyhitä hän ei,
kun käypi kauppaa kirkonmenon aikaan.

ILKKA:
Hän siitä pappein kanssa sopikoon --
mut kunnia on käyntinsäkin mulle.

    (Hannu Fordell, Martti Vilpunpoika, Pentti Piri,
    Palon Perttu y.m. astuvat sisään).

HANNU FORDELL (ja muut):
Jumalan rauha tänne Ilkkalaan!

ILKKA:
Ja ollos tervetullut, Hannu herra,
mun tupa käyntiäs jo kauvan vartoi --
    (Juo ja tarjoo haarikan Fordellille, joka
    juotuaan antaa sen takaisin).
ja tervetulleet olkaa kaikki muut!
    (Maistaa uudelleen ja antaa haarikan toisten kesken kiertää).
(Fordellille): Et kotvaan käynyt ole näillä mailla?

FORDELL:
Näin kauvas kodistani harvoin lähden,
ja Tukholmasta äsken koteusin;
mut Kyröt, Laihiat ja Lapuat
jo sentään kiertää olen ehtinynnä.

ILKKA:
Liet ostoksilla vai on veronkanto?

FORDELL (hymyillen):
Ei tällä kertaa ollut kumpaakaan.
Mä tervehdykset Kaarlo ruhtinaalta
oon heille vienyt; tuon ne sullekin.

ILKKA:
Ja jalo jaarli, mitä käskee hän?

FORDELL:
Mies rahvahan on Kaarlo ruhtinas.

ILKKA:
Sen tiedän.

POUTTU:
            Kansa siksi luottaa häneen.

FORDELL:
Ja Pohjanmaata varsinkin hän hellii.

MARTTI VILPUNPOIKA:
Sen kuulin itse siellä käydessäni.

ILKKA:
Hän oikeuden on mies, siis kansankin --
vaan mitkä terveiset hän laittoi meille?

FORDELL:
Hän suojakirjeet pitäjittäin antoi
ja ellei marski huovejansa nouda,
niin noutaa herttua ne itse pois.
Niin lausui ruhtinas.

ILKKA:
                      Vai niin hän lausui
tuo jalo jaarli!

MARTTI VILPUNPOIKA:
                 Onhan lupa kaunis!
Mut saman kolme vuotta sitten kuulin
ma hänen suustaan, vaan ei kuulu häntä.

TOMMOLA:
Ja pitäjittäin vapauttaa hän meitä,
kun leiriveron kolmas Juhana
jo koko Pohjanmaalta tyyten poisti.

POUTTU:
Ma tiedän myös, hän parastamme tahtoo,
vaan marski mahtava on hällekin;
ei voi hän, mitä tahtoo.

PENTTI PIRI (rohkeasti);
                         Siksi juuri
on ruhtinasta autettava meidän!

PALON PERTTU:
Mä myöskin jousen kohta jännittäisin.

PENTTI ILKKA (muiden takaa):
Ja mull' on vallan uusi teräsjousi!

ILKKA (tiuskasten):
Sä, nallikka, saat pitää kiinni suus,
kun miehet haastaa, ettäs ymmärrät!

PENTTI ILKKA (mutisten):
Ma olen kirkonjoutsi minäkin!

ILKKA:
On haukikoukku ase kirkonjoutsen. --
(Kääntyen Fordelliin): Siis aikoo itse tulla ruhtinas
ja marskin eljet tuomittavaks ottaa?

FORDELL:
Se juuri onkin jalon jaarlin hanke,
jos marski totella ei ai'o häntä.

PALON PERTTU:
Sit' ei hän tee, se nokinenä, koskaan!

POUTTU:
Näät vanha tervashonka ennen kaatuu
kuin taipuu tuulta myöten huojumaan.

ILKKA:
Niin pelkään minäkin. Siis mitä tehdä?

PENTTI PIRI:
Ma sanoin: kova kovaa vastaan pannaan;
kai kirves, jousi sekä karhukeihäs
lie kullakin, ja sitten vieköön lempo,
jos hurtat eivät kaikkoo näiltä mailta!

PALON PERTTU (ja muutamat muut):
Niin aivan, Pirin Pentti oikein haastaa!

PENTTI POUTTU:
Jo aikaa sitten noin ma aattelin!

ILKKA:
Ja mitä sanoo herra Pätinäisten?

FORDELL:
Ma luulen myös, ett' ellei jouset soi
ja kirveet laula, laulaa meidän loppu.
Kai siihen viittas myöskin ruhtinas,
kun marskia hän vastustamaan käski
ja tahtoi apuhunsa luottamaan.

USEITA ÄÄNIÄ:
Siis sontaryyttärit me karkoitamme!

TOISIA:
Ja huovit lyödään täältä Suitiaan!

FORDELL:
Vaan mitä itse mietit, Jaakko Ilkka?

ILKKA:
Kun kuulen teidän, jonka kuningas
lain noudatust' on valvomahan pannut,
kun kuulen teidän suusta sodan kieltä,
ja että ruhtinas on samaa mieltä --

KONTSAS:
Ja sitä mieltä myös on kirkkoherra!

ILKKA:
Hän siitä Herran eessä vastatkoon!
Vaan tätä kuullessani paisuu sappi
jo minunkin --

KAIKKI:
               Siis Ilkka suostuu!

ILKKA:
Mun taloain on huovit vieroneet,
lie konnat isäntääkin peljänneet,
mut tänään vartiatta talo jäi,
niin rosmot lehmän vei ja aitat ryösti --

FORDELL:
Sä näät, ei kulkukoirat ketään säästä.

ILKKA:
Ja vaimoni, jo ennestänsä sairaan,
he piiskoillansa pyörryksihin ruoski
ja telkes navettaan --

FORDELL:
                       Nuo hirtehiset!

ILKKA:
Nyt makaa hän ja maatessansa hourii
ja silmistään kai näkö myös on mennyt --

FORDELL:
En kummeksis, jos kohta karhukeihään
sä oisit konnan lyönyt kylkiluihin!

ILKKA:
Mit' oisin tehnyt, sit'en tiedäkään --
mut kurja raukka kynsistäni pääsi.

POUTTU:
Mit' et sä tehnyt, voit sä vielä tehdä,
kun kaikki noustaan niinkuin yksi mies!

KAIKKI:
Siis käymme keihäisiin ja tapparoihin!

ILKKA (varmasti):
En esivaltaa vastaan nouse minä,
niin kauvan kuin on toivo oikeudesta!

POUTTU:
Hän peräytyy!

PENTTI PIRI (halveksien):
              Voi kurjaa pelkuruutta!

ILKKA (kääntyen kiivaasti Piriin päin):
Ken pelkuriks mun huutaa uskaltaa,
ei tunne ilmajoen Ilkkain töitä!

FORDELL:
En sua ymmärrä. Sä miksi emmit?

ILKKA:
Siks, että rinnassani ääni soi,
mi koston Herran käsiin jättää käskee,
siks, että Ruotsilla on kuningas,
lain kautta kruunattu ja häll' on valta
myös jakaa oikeutta jokaiselle;
mut häll' on käskynhaltijana marski.

PENTTI PIRI (toisiin kääntyen):
Mut mitä perhanaa hän tahtoo siis?

ILKKA:
Ma tahdon kuulla itse marskin suusta,
jos on jo oikeus kuollut Pohjanmaalla
ja haudattuna Ruotsin vanha laki.

FORDELL (muille selittäen):
Hän tahtoo lähetystön marskin luo.

POUTTU (tehden halveksivan kädenliikkeen):
Ma kengät kuudet olen rikki käynyt
ja kuudet hangat halki soutanut,
ja suojakirjat mull' on kuninkaalta
ja luvat kauniit Kaarlo herttualta --
mut marski kirjoistani huolii viis
ja hylkyhuovit rosvoo niinkuin ennen!

ILKKA:
Niin olet sinä tehnyt; siksi sun
on helppo huutaa: sotaa Flemingille!
Ma tahdon kerran häntä haastattaa,
sen jälkeen selvä myöskin mun on tie.

FORDELL:
Mut ensin käydä aiot marskin luona?

ILKKA:
Sen teen mä yksin, ellen muita saa.

FORDELL:
Luo marskin on jo monia täältä mennyt,
mut harva tullut sielt' on takaisin.
On lujat Turunlinnan vankityrmät
ja varma hautas "kuoppatorni" on.

ILKKA:
Ja vaikk' ois marski itse Belzebub
ja perkeleitä koko Turku täynnä,
ma siellä käyn, -- Ken lähtee kumppaliksi?

    (Pitkä äänettömyys).

PENTTI ILKKA (astuu rohkeasti isänsä luo):
Ma lähden kanssas, isä, marskin luo!

ILKKA (silittää poikansa päätä):
Sä kunnon poika, kohta täysi mies,
jo varhaiseenpa Ilkkain mieltä näytät!
Mut äitis täällä sua tarvitsee,
jos Jaakko Ilkkaa palaavaks ei näy,
    (Maunu tulee huomaamatta sisään talonpojan vaatteissa).
Mut eikö täällä joukossamme miestä,
ken kerallani Turkuun uskaltais? (äänettömyys).
Ken täällä suurin äänin, rehennellen
huus äsken pelkuriksi Jaakko Ilkkaa?
Kai lähtee hän mun seurakumppaliksi?

PENTTI PIRI (taampaa mutisten):
En lähde syötiks marskin huoviloille,
kun Tukholmaan on yhtä pitkä tie.

ILKKA (ivallisesti):
Ja kun ei sulla hengenvaaraa siellä!

MAUNO (tulee esille):
Ma tulin juuri, kysymykses kuulin
ja mukaas lähden, jos sä sallit sen.

ILKKA (hämmästyen):
Kas, Maunu täällä, ilman haarniskaa?
Sä mitä kummaa, poika, ilveilet?

MAUNO:
Mä haarniskan ja kypäräni heitin,
nyt olen vapaa mies kuin muutkin täällä;
se virka koiran on, sen tiedän nyt,
ja vaikka kohtaa mua marskin kosto,
ma mukaas lähden, jos sen tehdä suot.

ILKKA (liikutettuna):
Oon sua epäillyt, sen tunnustan --
ken marskin huoveja ei epäilis? --
Nyt sinut mieheks nään. Kas tuossa käsi!
    (Kättelevät).
Vaan surman suuhun lienet liian nuori,
ja sua kaipaa myöskin toiset täällä --
(hiljempaa) on ullakossa Kirsti äidin luona.

    (Maunu vetäytyy syrjemmäs).

FORDELL:
Ma luulen, Ilkka, että kumppalitta
sun täytyy marski käydä kuulemassa.

ILKKA:
Niin, siltä näyttää. Käynkin yksin siis.

KONTSAS (joka istualtaan on kuunnellut Ilkan puhetta, nousee äkkiä ylös):
On vaimo, lapset mulla niinkuin sulla,
vaan Herra suomansa kai suojelee;
ja kosk' ei lähde muut, ma lähden kanssas.

ILKKA (iloisesti Kontsaalle kättä lyöden):
Se oikein puhuttu, sä Kyrön pappi,
meit' on siis vielä kaksi tosi miestä --
ja meiltä marski kuulkoon totuuden!

KONTSAS:
Ma hälle uskonmiehen virren veisaan,
kun paavin eljillä hän kansaa uhkaa.

ILKKA (yllä iloisemmin):
Niin, anna lemmolle sä moinen läksy,
ett' täräjääpi Turunlinnan seinät;
ma myöskin laulan hälle oudon laulun
ja omaatuntoansa kutkuttelen.

FORDELL;
Se siis on selvä: Ilkka sekä Kontsas
käy ensin Turkuun, rautamarskin luo.
Mut marski hän on vanha pyydysmies:
ken Turkuun lähtee, hän käy hiirenloukkuun.

ILKKA:
Ma tahdon tutkistella loukun tuon.

FORDELL:
Sa tee kuin tahdot; varoittanut olen,
mies olet itse töistäs vastaamaan.
Ma kauppahaahdellani Ruotsiin lähden
kai pian taas. Ken yhtyy seurahan?

TOMMOLA:
Ma lähden kanssas.

PENTTI PIRI:
                   Valmiit oomme kaikki!

POUTTU:
Niin usein turhaan tuon oon vaivan nähnyt,
kai nyt mä kotimieheks tänne jään.

FORDELL:
Ma kaikki saatan, mutta Pouttu mukaan!

MUUT:
Niin, Pouttu mukaan!

POUTTU:
                     Kaikki niin jos tahtoo,
ma lähden ilman eriseuraisuutta.

FORDELL:
Me lähdemme jo syksyn loppupuolla.
Ja milloin Ilkka sekä Yrjö Kontsas?

ILKKA:
Ma oisin valmis Pertun päivän jälkeen,
mut vuottaa tahdon, kunnes Katri kostuu.

FORDELL:
Siis täksi kertaa päättyi työmme täällä --
ja nyt se, Luojan kiitos, onnistui:
näät Ilkka, jos hän palaa, meihin yhtyy
ja jos hän surman saapi Flemingiltä,
niin Ilmajoella nousee koko kansa --
ei ruumis kostamatta päätään heitä.
    (Ilkka tekee liikkeen kädellään).
Niin, niin, ma tiedän valtas täällä, Ilkka,
kuin valaan sanaas uskon minäkin.

ILKKA:
Kai miehen sana yhtä on kuin vala.

FORDELL:
Niin sun on sanas, siksi iloitsen,
    (Tarttuu pöydällä olevaan haarikkaan).
ja muiden kanssa onneksesi juon!

    (Juo ja antaa haarikan kulkea).

KAIKKI:
Niin onneks Ilkan, onneks Pohjanmaan!

FORDELL (astuu Ilkan luo ja kättelee häntä):
Nyt jätän jäähyvästit Ilkkalalle,
mun täytyy tyttäreni Barbron luo --
sä tiedät, vävy mull' on Kruunupyyssä!

ILKKA:
Ma tunnen Martti herran pappilan.

FORDELL:
Niin, mull' on veronkanto siellä kesken --
    (Iskee silmää)
ja Monikkalan herra myös on siellä.

ILKKA:
Ma ymmärrän ja matkaan lasken teidät,
vaikk' oiskin viivykkinne kunniaksi.
Sä, Pentti, tanhuasta hepo tuo
ja Hannu herra veräjälle saata!

    (Pentti pois).

FORDELL (muihin kääntyen):
Te mukaan lähdette? Siis rauha taloon!

KAIKKI (lähdössä):
Jumalan rauha tänne Ilkkalaan!

    (Kättelevät ja menevät).

KONTSAS (menee viimeisenä ovelle, mutta kääntyy takaisin Ilkan luo):
Siis päätetty: me lähtään marskin luo
ja meiltä kuulla saa hän kansan äänen?

ILKKA:
Ma hälle pohjolaisen kiellä haastan.

KONTSAS:
Ja minä Herran soitan pasunaa,
vaikk' ammuttais hän hengen kankahalle;
"tie helvettiin käy jesuiittain kautta",
niin sanon hälle, vaikkei kieltä oiskaan.

ILKKA:
"Ken rikkoo lait ja oikeutta polkee
on valapatto eessä Jumalan",
sen hälle huudan, vaikka hirsipuusta!

KONTSAS:
Niin tehdä vannomme ja ken jos väistyy,
sen korpit nokkikoon ja madot syököön
kuin koiran raadon haisevalta suolta.
Sen sielu älköön koskaan rauhaa saako,
vaan lailla Hornan hengen kummitelkoon
ja kyttyräissä, hampaat irvellänsä
hän ontuvana menköön helvettiin!

ILKKA ja KONTSAS (käsi ylhäällä):
Sen vannon kautta sielun autuuden!

KONTSAS:
Siis rauha taloon!

ILKKA:
                   Onni lähtijälle! (Kontsas pois).

    (Ilkka menee ovelle hänen jälkeensä, palaa takaisin
    ja jää seisomaan mietteihinsä),

He rauhaa toivottivat, nyt kun juuri
ma oman rauhan uhraan oikeudelle.
Mit' onkaan tapahtunut? Tänään kai
ma aamukirkkoon läksin niinkuin ennen?
Ja nyt on ryöstettynä isäin talo,
on rammaks ruhjottuna vaimo multa
ja muiden mielestä jo kangastaa
vain tyrmä mulle sekä hirsipuu!
Ja sentään tuntuu täällä rinnassani
kuin siell' ois rauhan suuri sunnuntai
ja sielussani koittais kirkas päivä
ja kirkon kellot kaukaa kumajais.
    (Hetken äänettömyys).
Niin on, ma tiedän sen, ma tunnen sen,
ma astun varmaa tietä oikeuden --
ja oikeutemme marskin täytyy myöntää.
Hän onhan laamannina Pohjanmaan
ja vallanhaltijana kuninkaan --
ei väärää sallia voi kuningas.
Vaan jos mä sentään surman suuhun käyn
Mut eestä oikeuden sen teen mä silloin --
niin monta kuollut on jo eestä sen,
miks sit'ei tehdä voisi Jaakko Ilkka?

    (Esirippu alas).




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimäinen kuvaelma.

Juliana-herttuan holvikatolla ja seinäpilastereilla varustettu sali
Turun linnassa. Perällä suurempi ovi, jonka yläpuolella herttuakunnan
vaakuna; sivuilla ovet molemmin puolin, oikealla Flemingin, vasemmalla
Stenbockin vaakunat. Seinillä uhkeat seinäverhot ja Kustaa Vaasan,
Erik XIV:n, Juhana III:n ja Sigismundin kuvat, kruunuilla varustetuissa
puitteissa. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä tukeva kirjoituspöytä,
kirjoitusneuvoineen sekä tammen värinen kirjoitustuoli; vasemmalla
(etualalla) korkeaselkäinen, nahkalla päällystetty nojatuoli, sen
vieressä uuni, jossa takkavalkea palaa. Uunin edessä kabden-istuttava
rahi.

Pari Flemingin väreihin puettua palvelijaa; peräoven molemmilla puolen
pari hilporeilla varusteltua huovia, jäykkinä ja juhlallisina. Nuori
vänrikki Pietari Paavalinpoika Juusten istuu uunin edessä olevalla
rahilla tuijotellen äänetönnä valkeaan.

Aika: päivällisen tienoissa.

ENS. PALVELIJA (puoliääneen):
No, mitä luulet Hornin hyötyvän
sä tästä matkastansa, veikko?

TOINEN PALVELIJA (samoin):
                              Hm,
lie rauta kovempaa kuin sarviluu. --

ENS. PALVELIJA (samoin):
Mut tuiki uljas mies on Kankaan herra,
niin ylväs katse ja niin hieno käytös!

TOINEN PALVELIJA (samoin):
Niin, totta kyllä; mutta liian hienot
on hällä sarvet marskin rautakouriin;
sen äsken oivalsin, kun hanhensulkaa
sain Ribbingille teroitella.

ENS. PALVELIJA (samoin):
                             Hm,
niin luulen minä myös; -- mut lempo soi,
ois toista sentään moista ylimystä
kai palvella kuin meidän karhuamme.
Vai kuinka luulet?

TOINEN PALVELIJA (vilkaisten arasti Juusteniin):
                   Hiljaa helkkarissa!
Vois sulle kalliiks käydä moiset mietteet:
ei sovi palkkaorjan arvostella.

PIETARI JUUSTEN (havahtuen):
Sä mitä supatat kuin juoruämmä?
Kuin kauvan luulet, että kokous kestää?

TOINEN PALVELIJA:
On kohta ruoka-aika, jalo herra,
ja siksi päättynee kai istunto.

PIETARI JUUSTEN:
Ja kuinka näyttää käyvän lähetystön?
Min näköinen on herra Kankaisten?

TOINEN PALVELIJA:
Viel' äsken tyynnä istui hän ja kuuli,
kun puhui Laukon Kurki.

PIETARI JUUSTEN:
                        Entäs muut?
Kai Kurjen lauluun yhtyi Teijon herra?

TOINEN PALVELIJA:
Hän äänetönnä niinkuin muutkin istui.

PIETARI JUUSTEN:
Ja marski itse?

TOINEN PALVELIJA:
                Niinkuin ukkospilvi,
hän pöydän päässä punoi viiksiänsä.

PIETARI JUUSTEN:
Vai punoi viiksiään, siis jyrähtää
myös kohta ukkonen, siit' olkaa varmat.
    (Kovaa ääntä kuuluu perältä).
Kas, nyt mä marskin äänen selvään tunnen,
se soi kuin tykkein jymy kaukainen
ja sanat kuulia on kanuunain.
Ei kestä niitä Louhisaaren linnat,
ei kuulu Kurjen kukerrukset silloin
ja sarvet nilelleen käy Horninkin, (kuuntelee).
Kas niin, nyt: "ulos!" huutaa marski --
"pois käsken linnasta ma kuninkaan
nyt teidät Kaarlo herra Kankaisten!"
Voi saakeli! (kuuntelee) Ei kuulu hiiskahdusta!
Ei kenkään tohdi häntä puolustaa --
nyt herttua sai kerran sarven täyteen --
Ahaa, jo kuulen jonkun askeleita.

    (Tulee etualalle, asettuu suoraksi).

HOVIPOIKA (lyö oven seljälleen, niin että näkyy sali, jossa
Suonien aatelistoa istuu pitkin penkkejä; huutaa):
Jalosukuisen Kankaisten vapaaherran ratsu on satuloitava!

    (Odottaa siksi, kunnes hänen jäljessään rientävä Kaarlo Horn
    on tullut näyttämölle, jonka jälkeen ovi suljetaan. Yksi
    palvelijoista rientää heti ulos ja pihalta kuuluu huuto:
    Jalosukuisen Kankaan vapaaherran ratsu tuokaa!)

KAARLO HORN (tulee kalpeana ja kiihkoisana nopein askelin):
Mun hansikkaat ja kypäräni tänne!

PIETARI JUUSTEN (viittaa palvelijoille, jotka heti rientävät oikealle):
Te poisko linnasta jo matkustatte
siis, jalo herra?

KAARLO HORN (istahtaen uuni-rahille, selin Juusteniin):
                  Niin, mun täytyy rientää --
kai avovettäkään ei kauvan kestä.

PIETARI JUUSTEN (ivallisella kohteliaisuudella):
Sven Maununpoian sekä Ribbingin
kai ratsut satuloida myöskin saa?

KAARLO HORN (jyrkästi):
Ei, ei he toistaiseksi linnaan jäävät.

    (Palvelija tuo kypärän ja hansikkaat. Horn panee kypärän
    päähänsä ja alkaa, jalkojansa uunin edessä lämmitellessään,
    vetää hansikkaita käsiinsä; itsekseen).

Kuin viekas kettu on tuo Suomen karhu --
hän ensin ärsyttäin mun kiivastutti
ja hyödyksensä käytti hedelmät.
Ja mikä häväistys! Mä olen varma:
nuo herrat tuolla meidän kuninkaasta
on kaikki samaa mieltä niinkuin minä.
Ja Fleming myös hän kyllä tyysti tietää,
ei sovi meille heikko Sigismund,
Vaan hän on viekas; hänen oma valta
näät nousee, laskee kanssa kuninkaan
ja siksi vastustaa hän meitä aina.
    (Heristää kädellään ovelle päin),
"Nur abzuwarten", sanoo Erik Sparre --
sa makaa talvi, karhu, pesässäs,
mut kevään tullen ehkä katsotaan,
ken täältä lähtee, kuka linnaan jää!
    (Nousee ylös).
Te, vänrikki, kai voitte näyttää tien
luo Ebba rouvan?

PIETARI JUUSTEN (ivallisen kohteliaasti):
                 Kyllä, jalo herra --
tien palvelija tietää lyhimmän!

KAARLO HORN (katsoo tuimasti Juusteniin):
Id verum: _qvalis rex, talis grex_.
Siis, vänrikki, ma sulkeun suosioonne!

    (Menee palvelijan opastamana).

PIETARI JUUSTEN (kumartaa ensin syvään, remahtaa sitten nauramaan):
Hah hahhahaa! Ja Ruotsiin terveiset
myös vänrikiltä viekää -- herttualle!
Voi peijakkahan marski! -- kilpaveljen
hän ajoi linnastaan kuin kulkukoiran
ja toisten jäädä antoi. Nöyryytystä
siin' oli kyllin tuolle sarvipäälle.
    (Lähestyy ovea).
Ahaa, nyt istunto jo vihdoin päättyy,
siis kohta haarikan myös minä saan.

    (Erik Ribbing, Sven Maununpoika. Knut Kurki ja Pentti
    Söyringinpoika Juusten tulevat perältä puhellen keskenänsä.
    Oven avautuessa nähdään herrojen nousevan istuimiltaan,
    toisten keskustelevan ryhmittäin, toisten rientävän pois
    eri tahoille).

PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Siis kaukovieraat Turku menettää
näin heti kohta; meidän halvat ruo'at
ja kehnot juomat armoa kai löydä
ei myöskään edessänne, jalot herrat?

ERIK RIBBING:
On marskin kyökki sekä vanhat viinit
jo kuulut Ruotsissai; mut tällä kertaa
ei salli aika meidän viivähtää.
Me kiitämme -- ja ratsut tahtoisimme!

    (PENTTI SÖYRINGINPOIKA viittaa nuorelle
    Juustenille, joka heti poistuu).

KNUT KURKI (joka tällä välin on puhellut Sven
Maununpojan kanssa, kääntyy Ribbingiin)
Te näitte itse, jalo Ribbing, nyt,
millainen valta tääll' on Flemingillä;
hän persoonallaan kaikki hallitsevi
ja suojanaan on aina knninkuus.
Se liekin meidän kaikkein varmin turva.

ERIK RIBBING (hermostuneesti):
Niin, kuningas on aina kuningas,
se tuttu meille on kuin teillekin.
Mut kuningas on poissa, herttualle
on säädyt vallan hoidon uskoneet.
Ken vastaan kapinoi, on luopio
ja isänmaansa turmioksi toimii,
niin kuuluu päätös Ruotsin säätyjen.

PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tullen väliin):
Sen tiedämme, vaan parhaintahan lie,
jos tästä päättää itse Sigismund.

EERIK RIBBING (kohottaen olkapäitään):
Sen viestin Suomesta ma vienkin nyt,
te sanoistanne itse vastatkaatte,
kun kerran tiliin vaatii herttua. --
Ja ratsut?

PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
           Valmiina on pihamaalla.

ERIK RIBBING:
Siis Herran haltuun, jalot Suomen herrat!

    (Erik Ribbing ja Sven Maununpoika menevät).

KNUT KURKI (seisoo hetken ääneti):
Tää käynti ennustavi pahaa meille --

PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Päin vastoin. Nythän täällä yhtä mieltä
taas oltiin ylhäiset ja alhaiset.
Jos aateli ois aina tällainen,
ei hätää meillä?

KNUT KURKI (surullisesti):
                 Entäs kansa?

PENTTI SÖYRINGINPOIKA (matkien ylenkatseellisesti):
                           Kansa!
Sen täytyy kestää, minkä kestää muut.
Niin laita meillä on kuin muuallakin:
käy sotaa aateli ja hoitaa valtion,
mut talonpoika, hän saa viulut maksaa.
Siis onni sen, ken aateliin on päässyt!

KNUT KURKI (katsoo halveksien Pentti-herraan; itsekseen):
Tuon vaari itse vielä maansa kynti
ja nyt hän nylkis vaari-vanhankin!

PENTTI SÖYRINGINPOIKA (leikillisesti):
Ka, surkoon rahvaan eestä kuningas,
mut meitä vartoo marskin kestit nyt.
Siis atrialle!

KNUT KURKI (surumielisesti):
               Täällä mässätään,
kun kansalla on tuskin pettuleipää --
Jumala synnyinmaata siunatkoon! (menevät).

    (Anne Juusten ja Kaarina Fleming tulevat vasemmalta).

KAARINA (väristen):
Huu, kuin kylmä siellä onkin jo,
mut tääll' on lämmin -- tuohon istukaamme!

    (Juoksee iloisesti uunin luo, panee puita pesään
    ja istahtaa näppärästi rahille).

AUNE:
Niin, täällä vartomaan mun isä käski,
    (Itsekseen).
ja tästä tulla täytyy hänenkin.
    (Istuu rahille hänkin).

KAARINA (vilkkaasti);
Ah, kuin lämmin sentään virkistää --
nyt tahtoisin mä kanssas karkeloida.

AUNE (hajamielisesti);
On linna täynnä Suomen ritareita!

KAARINA:
Niin, noita kaljupäitä! Mutta sentään
on siellä yks, niin uljas, norja poika.

AUNE (kuten äsken):
Ja ken se ois?

KAARINA (veikeästi):
Sit' en ma sano, mutta täällä vain
jos nyt hän ois, niin sulle näyttäisin,
Sa kuuleppas; kun tänään huovin kanssa
mun tuli ratsastaa taas Auran rantaa
ja juuri kun me tultiin sillankorvaan,
niin kulki ohi kumma "katu-juoksu" --
voi, mikä näytös! Tuota katsomaan
ma unohduin ja syrjään hyppäs ratsu --
kuin oisi käynytkään, sit' tuskin tiedän,
jos poikki sillan ei ois syössyt hän
kuin tuulispää ja ratsun käännyttänyt --
Nyt on hän täällä -- häll' on sinisilmät.

AUNE (omiaan ajatellen):
Niin sinisilmät ja niin lämmin katse
kuin sydän silmissään ois aina hällä.

KAARINA:
Ja uljuus povessaan, se totta on;
mut Aune, siis sä tunnet ritarin?

AUNE (kuten ennen):
Jos hänet tunnen? (havahtuen) Ah niin, en häntä,
sun ritarias tunne en.

KAARINA:
                       Sen luulen,
Mut sull' on omas. Kerros, ken hän on?
Hän nuori lie?

AUNE:
               Niin, nuori on hän
ja hellä mieleltään kuin kanteloinen,
ja kun hän laulaa --

KAARINA:
                     Sotaretkistänsä?

AUNE:
Ei, vaan lemmestänsä lämpimästä,
niin vierii poskilleni kyyneleet,
niin vienon suloiset --

KAARINA:
                        Niin kummaa!
Kai on hän ylhäinen ja käskeväinen?

AUNE:
Kuin suvituulen henki suloinen,
niin on hän, lempeä ja miettiväinen.

KAARINA:
Millaiset sanat sinä löydätkin!
Mut minun mieleeni hän vain ei ois.
Sen täytyy korskan, jalon urhon olla
ja suvultansa ylhäisen ja suuren,
ken voittaa tahtoo Kaarin Flemingin!

AUNE (katsoo häneen kuin peljästyen):
Vai niinkö?

KAARINA:
            Niin on mieli äidin myös
ja isän kerran kuulin lausuvan;
"ken tahtoo sukuun marski Flemingin,
häll' olkoon vaakuna jo ruosteen syömä".
-- Mut nythän ruoskitaan taas linnan luona
kaks hämäläistä talonpoikaishurttaa,
ma riennän sinne; Aune, joudu kanssa!

    (Menossa).

AUNE:
Hyi, moista piinaa en mä nähdä tahdo.

KAARINA:
Mut sehän hauskaa on, ma riennän jo! (pois).

AUNE (yksin):
Niin, hän on tytär kuulun rautamarskin,
se näkyy selvään! mutta marskin poika
on Gottschalk myös -- vaan kuinka toisellainen!
Häll' onkin äiti halpa kansan lapsi,
ei jalo Ebba rouva; toista verta
kai lienee ylhäiset kuin alhaiset,
niin kylmän kylmää, että paleltaa.

GOTTSCHALK FLEMING (tulee vasemmalta kirja kädessä ja luuttu
kainalossa; yrittää mennä läpi huoneen, vaan huomaa Aunen):
Te täällä, jalo neiti, ja niin yksin?

AUNE (huomattavalla mielihyvällä):
Mun isä vartoamaan täällä käski
ja Kaarin-neiti seuraa piti mulle,
mut juuri läks; nyt istuin yksinäni
ja haaveksin kuin mikä linnan neito.

GOTTSCHALK FLEMING (tulee lähemmäs):
Ja minne liiti haaveet Aune neidin?

AUNE:
Sit' en ma tiedä. Niinkuin kaikki muut
en minä lie; ma viihdyn unelmissa
ja kaukoulapoilla soudellessa
mun aatos yhtä tietä aina kiertää?
Ma tuolla liidän, sentään tässä istun,
ma mietin, enkä sentään mitään mieti,
ma kuulen, enkä muista ääntä kuule
ja umpisilmin nään mä selvimmin;
ja vaikken kuulis jylhää tykkitulta,
niin sisässäni kumman kuulen soiton
kuin laulu maaliskuulla taivas-alla
tai suvi-aamun virsi Juhannussa --
se on niin kummaa, mutta surunhauskaa!

GOTTSCHALK FLEMING (istuu nojatuoliin):
Ma ymmärrän. Ken kehtokeijuiltansa
sai synnyinlahjaks kaihon kanteleen,
se valtaan joutunut on keijujen
ja saalistaan ei metsän väki päästä.
On kumma maa tää Suomi, synnyinmaani;
sen jylhä hiljaisuus se soi, se soi
kuin yhtyis laulu laineiden ja honkain
ja meissä maininkina humajaisi
ja kiehtois kielellänsä utuisilla
niin lemmen liittoon kera synnyinmaan.
Kun kuljin Wittenbergin lehtoloissa
tai Reinin rantamaita ihailin,
kun istuin kirjat eessä Oxfordissa
tai sitran soittajia kuuntelin,
niin muistin aina Suomen hongikoita
ja Auran aaltoloiden loiskinaa
tai Suomen suvi-illan vienoutta
ja kaihon kanteletta kotimaan.
Tääll' on kuin sävel syntyis itsestään
ja laulu kumpuis suoraan sydämestä.

AUNE (joka ihastuksissaan ja ikäänkuin uskonnollisella
hartaudella on kuunnellut Gottschalkia, huudahtaa):
Kuin ihanaa on teiltä tuota kuulla!
Siis toki yksi sydän sykkii vielä.

GOTTSCHALK FLEMING:
Te epäilitte?

AUNE:
              En, en teistä koskaan.
    (Äänettömyys),
Lie hauska varmaankin se juhlatunne,
kun kerran sydän tapaa sydämen.
Tuo laulu kulkevasta laulajasta,
oi, jalo herra, laulakaa se mulle!

GOTTSCHALK FLEMING (päättävästi):
Niin nyt sen tehdä tahdon tosiaan,
mit' olen ammoin, ammoin aikonut.

    (Laulaa luutun säestyksellä),

  Ritari nuori oli Paul la Cour
  ja köyhä kullalta, ei sydämeltä
  hän laulunlahjat sai jo syntyissään,
  ja ensi lemmen linnan impyeltä.

  Mut linnan herra, uljas ruhtinas,
  mi vaakunassaan leijonata kantoi
  ei laulunkieltä ymmärtänyt koskaan,
  pois linnast' ajaa laulajan hän antoi.

  Ja maailmalle lähti Paul la Cour,
  ei muuta mukanaan kuin kitaransa,
  hän kulki, kulki, lauloi lemmestänsä,
  ja ihmetellen kuuli häntä kansa.

  Mut linnasta kun poistui Paul la Cour,
  niin näytti päivänkin hän vieneen sieltä,
  ja impi kuihtui, kuihtui kammiossaan,
  ja suru painoi linnan herran mieltä.

    (Laulu lakkaa).

En jatkaa voi mä, jalo Aune neiti!

    (Äänettömyys).

JUHANA FLEMING (tulee toisten huomaamatta oikealta):
Kas niin, taas on hän Aunen täältä nuuskinut,
kun hänet itseäni varten hankin
ja ukko Pentille jo lunnaat annoin.
Noin luutu polvellaan siin' istuu trubaduuri!
Mut tämän maljan tahdon itse juoda.
    (Ääneen).
Ma pyydän anteeks, kaunis Aune neiti,
ett' täytyy ritarinne riistää teiltä;
Knut herra pyrkii linnan arkistoon!

GOTTSCHALK FLEMING (on heti Juhanan äänen kuultuaan
säpsähtänyt ja hypähtänyt ylös):
Kas tässä kirja, jota, jalo neiti,
te multa pyysitte. Ma riennän jo!

    (Kumartaa, poistuu vasemmalle),

AUNE (yrittää oikealle):
Ma isää vartosin, mut hänt' ei kuulu --

JUHANA FLEMING (viitaten Aunea istumaan jälleen):
Kai tulee hän, jos hetken odotatte,
ja joll'ei häiri teitä minun seura.

AUNE (väkinäisellä kohteliaisuudella):
Ei suinkaan, jalo ritari; se liikaa
vain mulle halvalle on kunniaa.

    (Istuu arasti).

JUHANA FLEMING:
On hyveen verho vaatimattomuus,
mut kauneuteen se yhtyy yksin teissä.
Ei kummaa siis, jos linnan ritarit
jo vihdoin huomaa ruusun katvehessa.
Ma tietä suoraa käyn kuin Flemingit
ja tunnustan: jo ensi näkemästä
ma teitä jumaloin kuin sulotarta.

AUNE (nousee poistuakseen):
Tuo puhe, ritari, on liikaa pilkkaa,
mun nimi Juusten, teidän Fleming on
ja isänne on Ruotsin riikin marski --
se yksin selvittää jo asemamme,
    (Hiljempaa.)
jos syitä muitakaan ei ois.

JUHANA FLEMING (lähestyen):
                            On totta,
ett' isäni on rautamarski Fleming
ja ylpeydestä syyttää häntä kansa;
mut Flemingeill' on aina oma tahto
ja se on mulla myös kuin isälläkin.
Jos sydämenne toinen on jo vienyt,
niin kättä ei; ja kautta kunniani
ma vannon sen: vain hiukan aikaa suokaa
mun näyttää teille, kuinka lemmin teitä,
niin ehkä valloitan myös sydämenne.

AUNE (hätäisesti):
On mahdotonta, jalo ritari,
ja puhe enemp' ois vaan turhaa vaivaa.

JUHANA FLEMING (innolla):
Mull' onhan miekkani ja kunniani,
jos isä kieltäiskin tään lemmen multa;
ja sanaa ritarin jos uskotten,
viel' ennen kuin ees lumi kahden talven
on sulanut, ma tällä säilälläni
oon luonut aseman, min teidän kauneus
ja hempeys nuoruuden jo vaatii teille.
Ma viel' en valhetellut ijässäni,
siis sit' en nytkään tee, kun
    (kankeaa toiselle polveilen)
                              teiltä itse,
en kautta vanhempaini, pyydän kättä.

AUNE (enemmän hätäytyen):
Ma uskon teitä, nouskaa, jalo herra,
vois ehkä marski tänne itse tulla,
ja silloin teidät myöskin perii hukka.

JUHANA FLEMING (kuten ennen):
Siis toivon kipinän te mulle suotte?

AUNE (kuten äsken):
En, en ma tiedä, ei, ma sit' en voi,
mut nouskaa, nooskaa --

JUHANA FLEMING (kuten äsken):
                        Sua, kaunis Aune,
ei luonut Luoja laakson kukkaseksi;
tuo sulo kuuluu vuorten huipuillen
kuin edelweiss; ma sinne nostan sen
ja Pohjan tähtenä sa loistaa voit, (nousee ylös)
jos tätä vartta vasten nojaudut.
    (Ebba Fleming on tullut viimeisen säkeen aikana).
Haa, äitini, mut kuulkoon hänkin sen!

EBBA FLEMING (jyrkästi);
Tää ilvenäytös, mitä merkitsee?
sen kohta selvittää saat, Juhana!

JUHANA FLEMING (rientää äitiänsä vastaan):
Sen, äiti armas, sulle sanonkin:
ma kauniin Aune neidin kättä pyysin.

EBBA FLEMING (ankarasti):
On hullutusta nuoren huimapään
tää ilveilys, sen tietää Aune kyllä
ja sinä myös. Mut sentään säädytöntä
on polvistua jalon Flemingin --
tai voi hän esineensä valikoida.

JUHANA FLEMING:
Ma pyydän, äiti --

EBBA FLEMING (kuten ennen):
                   Sinä, Aune, riennä
jo isäs luo, hän varmaan etsii sua --

AUNE (niiaten):
Ma muut' en pyvdäkään, oi jalo rouva! (Pois)

JUHANA FLEMING (rohkeasti):
Jos Aune neidin noin sä käsket pois
ja minun läsnäollen loukkaat häntä,
niin silloin minä myös --

EBBA FLEMING (lempeämmin):
                          Sä vaikene,
ja salli äitis tehdä kuin hän tahtoo;
tään seikan punnitsee hän paremmin.

JUHANA FLEMING:
Mun sydän sentään puhuu varmemmin.

EBBA FLEMING:
Sä olet nuori -- nuoren sydän pettää --
mut sulta järjen kieltä nimes vaatii;
ken viimeinen on Svidjan Flemingeistä
ja suvun juuret Roomast' asti johtaa,
sen pitää tietää: nimi velvoittaa!
Ja isäs marski tämmöistä jos kuulis
hän pojastansa --
    (ulkoa kuuluu jyryävä ääni)
                  nyt hän saapuukin,
voit itse saada hältä vastauksen.

KLAUS FLEMINGIN ÄÄNI (kuuluu jylisevän lähempää kun äsken):
Ken linnan päivystäjä tänään on?

PIETARI JUUSTEN (kuuluu vastaavan):
Ma jalo marski!

KLAUS FLEMING (jolle paashi on oven näyttämölle avannut,
vaan joka edelleen puhuu esille tulematta):
                Siispä katso, mies,
ett' taukoaa tuo lemmon hoilotus,
mi halki koko linnan pihan raikaa.
Ja ken se on tuo paholaisen pappi?

PIETARI JUUSTEN (ulkona):
Se hämäläinen, jota huovimiehet
juur äsken linnan vallin luona ruoski.

KLAUS FLEMING (samoin);
Siis ruoskikoot he häntä uudelleen
tai tukkikoot sen suuta muulla lailla.
Vie hirteen mies, jos veisustaan ei lakkaa!
    (Tulee sisään, jonka jälkeen ovet suljetaan: ystävällisemmin).
Kas täällähän sä ootkin, Ebba rouva,
ma sua juuri tässä etsinkin.
Kuin muut ma nukuin päivällistä äsken,
mut roiston hoilaus multa levon riisti
ja unen kumman sieluhuni toi --
en kamalampaa unta koskaan nähnyt.

EBBA FLEMING (lempeästi):
Ei unet inhat aina pahaa tiedä.

KLAUS FLEMING:
En turhan arka liene minäkään,
mut moinen näky miestäi pöyristyttää.

EBBA FLEMING:
Vaan nythän kaikki kääntyy hyvinpäin.
kun lyöty Horn on ja aatelisto
kuin yksi mies sun seisoo takanas.

KLAUS FLEMING:
Niin, tällä kertaa toki pulman keksin;
se naula veti, mut ei kauvan pidä --
ei vapaasti, vaan pakosta vain myöntyi
niin Kurjet, Boijet kuin myös orpanamme.
Tuo herra Kaskisten on vanha kettu
ja omatunto häll' on kielellänsä
kuin ois hän piispa taikka Herran tulkki.
Ja nyt se pölhö taas on päähän saanut,
ett' omantunnon turvaa herttua,
tää vaikka liian hyvin oivaltaa:
vain voima suojaa Ruotsin valtakunnan,
ei omattunnot arkain akkojen.

EBBA FLEMING:
Mut Hornin mahti nyt on loppunut
kai Suomessa?

KLAUS FLEMING:
              Niin on, ma toivon sitä
vaan Ruotsissa hän yhä kieltään soittaa --
nyt enemmän kuin koskaan uhkaa vaara.

EBBA FLEMING:
Sä pelkäät sotaa, marski?

KLAUS FLEMING:
                          Sanaa pelko
ei vielä koskaan Fleming tuntenut,
kun vaati sotaan maa ja kuningas.
Voi sota tulla ja sen täytyy tulla,
jos vehkeistään ei neuvoskunta lakkaa,
ja Ruotsin kruunuun Kaarlo kurkottaa.
Mä sit' en pelkää, en; mut toisahalta
mun niskaan tuhatpäinen lohikäärme
voi käydä tuiman lumivyöryn lailla --
ja silloin täytyy tuhat päätä poikki,
jos miel' on kruunupäinen pelastaa.

JUHANA FLEMING:
Siis ryssät rauhankohan rikkoisivat,
kun antamatta viel' on Käkisalmi?

KLAUS FLEMING:
En pelkää heitäkään; vaan omat koirat
jos kimppuun isäntänsä kimmahtaisi,
niin kuinkas silloin tehtäis, Juhana?

JUHANA FLEMING:
Ei haukku haavaa tee ja kinttuhun
jos koirat uskaltaa, niin kaula poikki.

KLAUS FLEMING:
Sä olet poika marski Flemingin,
sen sanas uljaat kyllin selvään näyttää.

EBBA FLEMING:
Siis talonpoikainko sä kapinaan
nyt luulet uskaltavan nousta?

KLAUS FLEMING:
                              Niin --
ei yksinään ja itsestään he nouse,
sen verran tunnen jo ma Suomen kansaa.
Mut Pohjan rahvas onpi röyhkeää
ja uppiniskaista ja rauhatonta
kuin Ruotsin taalalaiset Kustaan aikaan --
ja Kaarlon kätyreitä kaikkialla
on siellä liikkehellä, tiedetään,
vaikk' kiinni saada heit' on mahdoton,
kun rahvas junkkareita piilottaapi
ja papit, perkeleet, on yhtä juonta,
(synkästi) Mut niin jos käy ja minun Kustaan lailla
jos täytyis Suomenmaata hävittää,
kun synnyinmaalle parhainta ma tahdon,
    (nousee ylös)
niin eessä kuninkaan ja Jumalan,
myös tuosta vastatkohon herttua!

EBBA FLEMING:
Tuo mielikuvitusta lienee vain,
sen ällös rauhaas viedä anna!

KLAUS FLEMING:
Voi olla, mutta rauhaan en ma pääse,
jos unelleni selvityst' en saa --
    (kääntyen Juhanaan)
kai vielä Korpolaisten vuoren alla
tuo noita-akka asuu Pohjanmaalta?

JUHANA FLEMING:
Siell' oli eilen hän, kun huovein kanssa
ma siitä ratsastin -- ja aatelkaas,
ei kenkään heistä tohdi mökkiin mennä.

KLAUS FLEMING:
Ja sinä itse?

JUHANA FLEMING:
              Koska Flemingit
ois itse perkelettä peljänneet?

KLAUS FLEMING:
Siis sinne ratsasta, hän tänne kutsu
ja sano: marski häntä luokseen käskee.

EBBA FLEMING:
Mut ota mukaan veljes Olavi
ja pari kolme skottilaista miestä,
    (Juhana pois).
Tuo poika alkaa meille huolta tuottaa.

KLAUS FLEMING (kummastuen):
Kuin niin? Päinvastoin, nuori, uljas mies
hän kohta on -- ja häll' on isän luonto.

EBBA FLEMING:
Niin onkin, mutta ikä juur' on hällä,
kun lemmenhoureet päähän nousta alkaa.

KLAUS FLEMING:
No sepä hauskaa, se on miehen merkki,
ja kernaasti hän hiukan hurjastelkoon;
ma pappeja ja munkkeja en kärsi,
en munkki itsekään ma nuorra ollut.

EBBA FLEMING:
Se näkyy kyllä, mutta mulle tuota
on turhaa uudistaa --

KLAUS FLEMING:
                      Noo, Ebba rouva,
ma sanon suoraan aina asian --
    (nauraa leveästi)
ja miestä riittänyt on sullekin
vai kuinka, Ebba?

EBBA FLEMING:
                  Ole vaiti, Klaus!
ma puhun vakavasti tällä kertaa:
näät Pentti-herran Auneen Juhana
on kiintynyt jo enemmän kuin luulet.

KLAUS FLEMING (tekee epäävän liikkeen kädellään).

EBBA FLEMING:
Senlaista ennenkin jo huomasin
ja äidin silmä harvoin erehtyy;
mut tänään polvillansa Aunen eessä
ma hänet tapasin ja kunniansa kautta
hän vannoi omaks ottaa Aune neidin.

KLAUS FLEMING (hyvillään):
Vai on hän semmoinen jo huimapää --

EBBA FLEMING:
Mut huomaa "kautta kunnian", hän vannoi.

KLAUS FLEMING:
Kun himot haastaa, lupaa kaikki mies,
mut jälkeenpäin ei tarvis tuota muistaa.

EBBA FLEMING:
On sekin oppi; mutta Pentti-herra
nyt aateloitu on ja tuiki arka
myös arvostaan ja perheen mainehesta.

KLAUS FLEMING:
Niin, lempo soi, ei tuota vanhaa saitaa
ees marski Fleming tohdi suututtaa --
ma tarvitsen nyt kaikkein kannatuksen,
kuu taisto Kaarlon kanssa alkaa kohta.

EBBA FLEMING:
Mit' arvelet, jos luokse kuninkaan
hän Puolaan laitettais? Ei liioin haittais,
jos hovin tapoihin hän tutustuisi?

KLAUS FLEMING:
Hyi, saakeli! Nuo metkut hovin herrain
ne miehen parhaimman vie helvettiin!

EBBA FLEMING:
Mut täällä vertaistensa naisten seuraa
ei löydy hälle; siell' on Bielket, Sparret
ja kaikki ylhäis-aateliset neidit --
ja kerran täytyy naida hänenkin.

KLAUS FLEMING:
On aikaa vielä.

EBBA FLEMING:

                Varmat ollaksemme,
ett'ei hän säädystänsä horjahtais
-- sä muista veljeäsi, jalo marski --
vois Aunen naittaa ehkä Gottschalkille?

KLAUS FLEMING (katsoo ihmetellen Ebbaan):
Sä olet viisas, Ebba, sangen viisas;
jos housut päälläs ois, niin valtaneuvos
sa varmaan ammoin oisit ollutkin!
Sep' oiva tuuma! Silloin Pentti-herra
ois arvollensa vallan sopivasti
myös sukuun liitetty ja vaara poissa.
No, lempo soikoon, vielä tänään tahdon
ma jutun alkuun.

EBBA FLEMING:

                 Turhaa liika kiire.
Jos näät ei Gottschalk häntä rakastais?

KLAUS FLEMING:
On yhtäkaikki -- poikanulkin täytyy;
ei rakkautta tunne kirjatoukat.
Se olkoon päätetty; ja Juhana?
No, ehk' on hovi hälle hyvä koulu.
    (Torven ääni kuuluu).
Ken torvin tulostansa ilmoittaa
kuin ois hän ruhtinas tai sota-airut?

EBBA FLEMING:
Siis jompikumpi varmaankin hän lie
ja arvon mukaan vastaanotto olkoon.
Ma tulta tuon, mut vartijat sä kutsu! (Pois).

HOVIPOIKA (tulee):
On Puolast' tullut viesti kuninkaalta,
hän kysyi kohta teidän ylhäisyyttä.

KLAUS FLEMING:
Ken on hän? Missä merkki kuninkaani?

HOVIPOIKA:
On Lindorm Bonde nimensä ja tässä (antaa sormuksen)
hän merkin lähettää.

KLAUS FLEMING:
                     Vai Lindorm Bonde --
häll' linnahan on pääsy aina vapaa.
    (Hovipoika pois, Fleming menee ovelle).
Hoi, Pekka Juusten!

PIETARI JUUSTEN (astun heti sisään):
                    Tässä, jalo marski!

KLAUS FLEMING (komentavasti, lyhyesti):
On arvon mukaan vastaanotto viestin,
hän saapuu asioissa kuninkaan.

    (Pietari Juusten. Palvelijat valaisevat huoneen upeilla
    haarakynttilöillä. Fleming istahtaa nojatuoliin. Torven
    ääni ja rumputus kuuluu pihalta. Kohta avautuu ovi, kaksi
    hovipoikaa sisään ilmoittaen: Lähettiläs kuninkaalta,
    jalosukuinen herra Lindorm Kaarlenpnika Bonde; hovipojat
    asettuvat molemmin puolin Flemingin nojatuolia; kohta
    heidän perässään Pietari Juusten, paljastettu säilä kädessä
    ja neljä huovia, jotka seisahtuvat molemmin puolin ovea
    muodostaen kujan, jota myöten rientää):

LINDORM BONDE (komeassa ratsuväen puvussa ja nahkainen kotelo vyöllä):
Ma Majesteetin tervehdykset teille
tuon Warsovasta; käskyt kuninkaan
tää salkku sisältää. (Antaa salkun).

KLAUS FLEMING (on Bonden tullessa noussut ylös):
                     Siis tervetulleeks
ma teidät Turkuun lausun, jalo herra!
    (Viittaa istumaan).
Kai vieraaksemme linnahan te jäätte,
on matka Warsovasta tänne pitkä!

LINDORM BONDE:
Mun tänään vielä täytyy Tukholmaan,
myös herttualle kirjeitä on mulla.
Vaan anteheks jos suotte, jalo marski,
ma ehkä tunnin verran levähtäisin.

    (Ebba Fleming tulee).

KLAUS FLEMING (esittää):
Mun puolisoni Ebba! Lindorm Bonde!

EBBA FLEMING (jonka kättä Lindorm Bonde rientää suutelemaan):
Ma toivomuksenne jo kuulla ehdin,
mun teille tietä näyttää suvaitkaa.

    (Ebba Fleming ja Lindorm Bonde pois perälle; Fleming
    viittaa Juustenia poistumaan, samoin hovipoikia,
    jotka kaikki menevät).

KLAUS FLEMING (yksin; menee kirjoituspöydän ääreen ja avaa salkun,
lukee kirjeen tarkasti ja väliin hyväksyvästi hymähdellen):

Ahappas nyt, te viekkaat neuvokset,
ja sinä kruununahnas herttuani --
täss' onkin purra teille karvas tatti!
Nyt valtakirja mull' on Suomenmaahan
kuin herttualla Ruotsin ohjaksiin --
ja molemmilla yks on kuningas.
Mut valtaa kuninkaan jos uhataan,
niin väkivaltaa käsketään mun käyttää,
Mua Turunlinnaan pääsemästä estää
sa käske vielä nuoren herra Klaun --
ja Kurjen käsiin siirtää sotavoimat
sä koita toiste, "moukkain kuningas!"
Nyt voit sa tulla kohta itsekin
ja vaikk: ois henkivahtis helvetistä,
niin korvennan ma heidät sittenkin.
    (Lukee jälleen, miettii).
Hm, lisäys tuossa on kuin puussa pahka --
sen täytyy pois, jos rungon suoraks tahtoo,
Mun sotavalmiin' olla käsketään
ja sentään huotaa kuormaa talonpoikain
Se ei käy laatuun; heidän täytyy kestää,
nyt juuri _täytyy_, vaikka kynsillään
ois jyvät maasta heidän pengottava.
Luo herttuan ei saisi heitä päästää --
no, sen vaivan heiltä kyllä koitan säästää.
Vaan merkillistä, aina vain mun mieleen
tuo unen kauhu myrkyn lailla kiertää;
se mitä tiennee? missä viipyy noita?

HOVIPOIKA (tulee oikealta):
Tääll' lähetystö taas on talonpoikain.

KLAUS FLEMING (äkisti kääntyen):
Keit' ovat he ja mistä kaukaa tulleet?

HOVIPOIKA:
On Ilkka toisen nimi, Kontsas toisen,
he Ilmajoelta hiihtäen on tulleet.

KLAUS FLEMING:
Siis Pohjanmaalta. Miltä näyttää miehet?

HOVIPOIKA:
On puku moukan, mutta katse ylväs
kuin sen, jok' käskemään on tottunut.

KLAUS FLEMING:
No, no, se nähdään, kuka käskee täällä.
Tuo sisään miehet!
    (Hovipoika pois).
                   Hm, ma pidän siitä,
ett'ei he laukkaa luona herttuan.

    (Jaakko Ilkka ja Yrjö Kontsas, talonpoikaistamineissaan tulevat,
    lakit kädessä; ovensuuhun he pysähtyvät kumartaen marskille,
    joka on noussut ylös ja istahtanut uunin edessä olevalle rahille).

JAAKKO ILKKA:
Jumalan rauha teille, riikin marski!

KLAUS FLEMING (selin tulijoihin):
Myös terve teille, kunnon pohjolaiset!
Kai sato parempi on nyt siellä saatu
kuin viime vuonna? Sitä tarvis onkin,
kun talvi siellä täytyy huovein viettää --
ja kuka tietää, ehkä lisää saatte.

JAAKKO ILKKA:
On kato tullut yli Pohjanmaan,
me silkkaa pettua jo syödä saamme
ja tietköön Luoja, kuinka talvi päästään.

KLAUS FLEMING:
Tuon vanhan virren ennestänsä tunnen
mut anna tulla, virtes loppuun laula!

JAAKKO ILKKA:
Nyt jalkamies jo kolmen talonpoian
ja huovi kuuden miehen niskoill' on.
Ei säily omaisuus, ei ihmishenki,
kun Kurjen joukkoon kotihuovitkin
on liittyneet ja uusi knaappivalta
jo elämöi kuin Suomen aatelisto
ja maata ryöstää virkamiesten kanssa.

KLAUS FLEMING:
Sa jätä rauhaan Suomen aatelisto --
mut mitä tahdotte te multa?

JAAKKO ILKKA:
Te, armollinen herra, hallitsette
nyt Suomenmaata; myöskin Pohjanmaalla
on teillä tuomarina ylin valta --
siks tultiin etsimähän turvaa teiltä;
jos helpoitusta ei, niin oikeutta
ja vapautusta ryöstövallan alta.

KLAUS FLEMING (ivallisesti):
On kieles liukas niinkuin jouruämmän
ja lailla rasvan virtaa voivotukset;
tuo onko kieltä aimo pohjolaisen,
joit' ylistetty miehiksi on mulle
kuin sotasankareita kaikki ois.
Min kestää Suomen miehet nurkumatta,
sit' eivät kestä pohjolaiset -- ämmät!

JAAKKO ILKKA (ylpeästi):
Min sallii oikeus taikka käskee laki,
sen kestänyt on aina Pohjan mies,
Mut vääryyttä ei pohjolainen kärsi
ja vapaus kalliimp' on kuin henki hälle.

KLAUS FLEMING (vihastuneena ylös hypähtäen):
Sä käytät kieltä, mies, ja suutas soitat
kuin oisit aatelissa opin käynyt --
sä olet moukka, paina mielees se,
tai kalliin vapautes voi pahoin käydä.

JAAKKO ILKKA:
Niin, pelkkä moukka vain ja talonpoika,
mut orja en, en edes kuninkaan,
kun Ruotsin lait ma kerran noudatan.

KLAUS FLEMING (polkaisten jalkaa):
Suus kiinni, mies! Näät sinun lakikirjas
on käsky kuninkaan ja minun, marskin!
Kun käsken minä, tahto kuninkaan
on siinä teille. Turva valtakunnan
ja Ruotsin hallitsijaa voidellun
on kalliimpi kuin teidän leipäkyrsät
ja kymmenkunnan ruikuttajan henki.
Mut vapaus palkka vain on aatelin,
ei talonpoian; tää on vapaa silloin,
kun täyttää käskyt, jotka herra antaa --
ja herra tässä maassa olen minä.

JAAKKO ILKKA:
Siis teidän luvallanne ryöstää huovit?

KLAUS FLEMING:
Sä kutsut ryöstöks, mitä veroks minä.

JAAKKO ILKKA:
Ja tätä ryöstöaikaa kestää vielä?

KLAUS FLEMING:
Niin vaatii turva isänmaan ja kruunun.

JAAKKO ILKKA:
Ei kuormaa raskaampata kestä kansa,
ja muualta siis etsii oikeuttansa --

KLAUS FLEMING (sävähtäen):
Vai niin, ja mistä sitten?

JAAKKO ILKKA (tyynesti):
                           Herttualta,
jos suoraan haastaa saan.

KLAUS FLEMING (uhkaavana):
                          Niin, anna tulla!

JAAKKO ILKKA:
Häll' onkin toinen mieli rahvahasta --

KLAUS FLEMING (yhä uhkaavammin):
Vai on. Ja sitten?

Jaakko ILKKA:
                   Hän on kansan mies
ja noudattaa hän tahtoo Ruotsin lain
ja oikeuden. --

KLAUS FLEMING (kiivaasti):
                Sä tiedät kyllä, mies,
voi moinen puhe sulle henkes maksaa,
ja sentään uskallat! Siis takanas
on varmaan voima sua mahtavampi --

JAAKKO ILKKA:
Niin on.

KLAUS FLEMING (vilkkaasti):
         Ahaa, siis tunnustuksen vihdoin
saan, herttua, sun vehkeistäsi. -- Puhu,
jos henkes kallis on. Siis teitä tänne
on yllyttänyt kuka?

JAAKKO ILKKA (lujasti):
                    Tieto varma,
ett' onpi puolellamme lait ja oikeus.

KLAUS FLEMING (raivostuu)
Sä lieruhäntä kettu luikerrat
ja ilmitotuuttakin peittää aiot,
kun selvään tiedän juonet saatanan,
joill' onkii teitä Kaarlo verkkoihinsa,
Mut siitä leikistä mä lopun teen
ja kautta perkeleen, sun tunnusteille
ma kohta saada voin -- (ottaa askeleen):
Hoi, Juusten, tänne!

PIETARI JUUSTEN (ilmestyy heti ovelle):
                     Täss' olen, marski!

    (Ebba rouva on myös kiiruhtanut sisään perältä).

KLAUS FLEMING (kuohuksissaan):
                     Tuota talonpoikaa
kuin koiraa ruoskia sa huovein anna,
hän kunnes tunnustaa. Jos se ei auta,
niin vaatteet paitaan hältä riisukaa
ja sitten tornikuoppaan, mars!

    (Juusten empii).

KLAUS FLEMING:
Sä etkö kuullut? miksi töllistelet?

PIETARI JUUSTEN (hämillään):
On lunta maassa, kylmä ulkoisalla
ja kuopan täyttää vielä ruumislöyhkä?

KLAUS FLEMING (Ilkkaan kääntyen);
Sa kuulet itse. Miksi tollotat
kuin mykkä nyt, vaikk' äsken kieles lauloi?
Siis teitä käski --?

JAAKKO ILKKA (Lujasti):
                     Usko oikeuteemme.

KLAUS FLEMING (ärjästen):
Vie ruoskittavaks mies ja tornikuoppaan --
ois hälle liika armo hirsipuu!
Sa kuulit käskyn?

PIETARI JUUSTEN (viittaa kaksi huovia eteisestä):
                  Sitokaa tuo mies!

JAAKKO ILKKA (on sisällisessä kuohustilassa, vaikka ulkonaisesti
tyynenä seisonut eteensä tuijottaen; nyt oikaisekse hän suoraksi,
panee sinisen lakin päähänsä ja lausuu Flemingiin tuijottaen):

Voi Ilkka kuolla oikeuden tautta,
    (Osoittaa sormellaan marskia).
mut Herra kostaa sulle kansan kautta!

    (Huovit vievät Ilkan. Juuston jää katselemaan Kontsasta,
    joka koko ajan on äänetönnä sivummalla seisonut).

KLAUS FLEMING (sävähtäen Ilkan sanoista ja poispäin kääntyen; itsekseen):
Nuo laihat kasvot ... niin, ja sinilakki
ja katse kamala kuin haudan alta...
ne olen ennen nähnyt. Missä? missä?
Haa, uni kauhea ne näytti mulle!
    (Huomaa Ebba rouvan).
Mut miss' on Juhana ja missä noita?

EBBA FLEMING:
Käy myrsky ulkona, ei kuulu heitä --
ma huoviparven etsimään jo laitoin.

KLAUS FLEMING (tyynempänä):
Se hyvä On.
    (Huomaa Juustenin jääneen)
            Sa mitä varrot vielä,
kun kerran käskyn sait?

PIETARI JUUSTEN (viittaa Kontsaaseen):
                        Tuo mieskö myöskin
saa saman kohtalon kuin kumppalinsa?

KLAUS FLEMING (kummissaan):
Ken on hän!
   (Kontsahalle)
            Mitä tahdot täältä sinä,
kun suut' et auki saa? Sä ootko mykkä
tai mielipuoli? Mutta asias
jos sama on kuin hurjan kumppalisi,
niin tiedät tuomios! Ma käsken, puhu!

YRJÖ KONTSAS (astuu totisena ja lujana esille):
Niin, kumppalina hälle
    (Viittaa ovelle, josta Ilkka vietiin).
                       tänne läksin,
kun muut ei Turkuun tulla tohtineet --

KLAUS FLEMING (naurahtaen):
Vai eivät tohtineet? Siis pelkäsivät?

YRJÖ KONTSAS:
Ja turhaks sanoivat he reissun tänne.

KLAUS FLEMING:
Se onkin turha.

Yrjö KONTSAS:
                Sen nyt mä näin
ja uskoin ennenkin. En niillä teillä
kuin Ilkka käy.

KLAUS FLEMING:
                Vaan mitä tahdot sinä?

YRJÖ KONTSAS:
Ma Herran teillä käyn.

KLAUS FLEMING (ivallisesti):
                       Vai pappi siis,
vaikk onkin puku halvan talonpoian?
Jo täysi vastus tääll' on entisistä
enk' ole uskonriitaisella päällä;
siis kotiis käy ja hoida Jumalas
kuin katsot parhaaks, sit' en kiellä sulta.

YRJÖ KONTSAS:
En ole pappi --

KLAUS FLEMING (paremmalla tuulella):
                Etkä pippi, hyvä;
siis pappein elkehistä valitat!
Sä puhu vain! Ne lemmon mustahännät
kai tahtoo vanhat kirkonmenot muuttaa?

YRJÖ KONTSAS:
Niin, kirkonmenot toisiks tahdotaan --

KLAUS FLEMING (hyvillään);
Ahaa, ma arvasin! Kas siksi juuri
on teihin suuttunut myös taivaan Herra
ja näljän kauhuilla nyt rankaisee.
Mut syy on pappein, piispan, arkkipiispan!

YRJÖ KONTSAS (kummissaan):
Ei meillä mitään muuttaa papit tahdo.

KLAUS FLEMING (myöskin kummastuneena):
Mut kukas piru siellä räiskää sitten?
Vai oisko miehet viekkaan herttuan
jo senkin aseeksensa vainunneet?

YRJÖ KONTSAS (rohkeasti):
Niin oikein, piru häll' on mielessänsä,
jos kyllä joskus kieli mettä keittää.

KLAUS FLEMING (uteliaana):
Kas niin! Ken on hän? Kyllä marski Fleming
sen konnan keittää, usko pois se, mies!

YRJÖ KONTSAS (iloissaan):
Siis siinä turhaan teitä pelkää kansa;
sep' oivaa, silloin loppuu käskyvalta
myös vouti Abram Melkiorinpoian!

KLAUS FLEMING (nolona hämmästyksestä):
Häh, mitä hourit?

YRJÖ KONTSAS:
                  Se on uusi vouti,
jonk' kesä kiusaksemme meille toi;
hän kehui suosiosta Sigismundon
ja marski Flemingin; mut valehdellut
se onkin, konna! Viekas jesuiitta
ja kansan syöpä, nyt hän kiikkiin joutuu.

KLAUS FLEMING (vakavana, käskevänä):
On tässä erehdys; tuo uusi vouti
on tullut sinne kautta kuninkaan
ja minun myöskin. Hän on kelpo mies
ja kirjat häll' on itse kuninkaalta.

YRJÖ KONTSAS (ihan hämmästyksissään):
Se on siis totta sittenkin --

KLAUS FLEMING (kuten äsken):
                              Niin on.
Ja nyt kun tahdon tiedät kuninkaan
ja minun, tiennet kai sä itses käyttää
ja muita ojentaa, jos tarvis vaatii.
Kuin niille käypi, jotka uhkailee,
sä äsken näit, se kerro kotonas.
Ja nyt saat mennä!

YRJÖ KONTSAS (hämmennyksissään):
                   Kiitos armostanne,
mut vielä tahtoisin --

KLAUS FLEMING (kiivaammin):
                       Ma sanoin: mene!
ei uskonriitoihis mull' ole aikaa!

YRJÖ KONTSAS (menee Juustenin lykkäämänä, mutta ovella
hän kääntyy ja huudahtaa):
Sen sanon, minkä sanoakin vannoin:
"tie helvettiin käy jesuiittain kautta!"

PIETARI JUUSTEN (hänet ulos lykäten):
Mars! sanon minä. (Menevät).

KLAUS FLEMING: (nauraa):
                  Hahhahhaa, tuo raukka
on tuhma pässi, siksi saa hän mennä!

EBBA FLEMING (lempeästi):
Hän talonpoik' on yksinkertainen,
mut uskostaan on arka tuhmakin;
ma siitä iloitsen, kun raukan päästit.

    (Tulee lähemmäs, laskee kätensä nojatuolissa
    istuvan marskin olkapäälle).

Vaan toinen raukka, laske hänkin pois,
näät onhan vaimo, lapset hälläkin.

KLAUS FLEMING (jäykästi):
Sä ällös sekautuko näihin, Ebba;
ma tiedän, miksi häntä rankaisen:
näät hän on toista maata, luja luonne
ja mieleltänsä röyhkeä ja uljas
kuin kaikki pohjalaiset nuijapäät.
Hän varmaan yllyttäjä kansan on
tai lienee suoraan Kaarlon kätyreitä.
On viisain se, ken vaaran vangitseepi.

EBBA FLEMING (ylpeästi):
Niin kauvasko on todellakin tultu,
ett' yhtä moukkaa pelkää marski Fleming?

KLAUS FLEMING:
Ei yhtä sataakaan, mut kansakuntaa,
ei kansaa myöskään, mutta ruhtinasta.

EBBA FLEMING (viekkaasti):
Ja miehet tärkeimmätkö tänne Turkuun
hän lähettäis, kun marski Klaun hän tuntee?
Niin tuhma ei hän liene, Kustaan poika!

KLAUS FLEMING (epäillen):
Hm, totta kyllä; mutta säilyttää
ma hänet tahdon, kunnes noita-akka
on mulle selvityksen antanut.

EBBA FLEMING (iloisemmin):
Mut kuoppatorniin hänt' ei tarvis heittää,
se tieto unen veisi multakin --
kai muukin tyrmä raukalle jo riittää?

KLAUS FLEMING (leppoisemmin):
No, olkoon menneeks, sinun tähtes, Ebba!
Hoi, Juusten!
    (Juusten ilmestyy ovelle).
             Tuo lurjus äskeinen,
voi tällä kertaa helpommalla päästä.
Sä ymmärrät?

PIETARI JUUSTEN (iloisesti):
Oi kyllä, jalo marski! (Pois).

KLAUS FLEMING:
Ja kuink' on viestin laita? Nukkuu vielä?

EBBA FLEMING:
Hän pyys jo äsken päästä hyvästille.

KLAUS FLEMING:
Ei varrottaa saa sanaa kuninkaan. (Ebba-rouva pois).
Hoi, Juusten! (Juusten ilmestyy).
              Lindorm Bonde lähtee,
siis ratsu hälle -- sekä kunniaa!

    (Juusten viittaa huoveille, jotka asettuvat samaan asemaan
    kuin tuonottain. Hovipojat niinikään marskin nojatuolin
    taa; Lindorm Bonde tulee perältä Ebba rouvan saattamana).

EBBA FLEMING:
Ma jalon vieraan tuon; mut häll' on kiire!

KLAUS FLEMING (juhlallisesti):
Te anteeks suokaa mulle, jalo herra,
jos teitä viivytin; niin mielellänsä
tää linna kauvan teitä kestitsis,
sen kunnian jos meille sallisitte.

LINDORM BONDE:
Mä kiitän tarjouksesta, marski Fleming,
mut viestit kuninkaan on pääskyn laiset.

KLAUS FLEMING:
Ma huomaan, ett' on oikein Majesteetti
taas miehen valinnut.

LINDORM BONDE:
                      Siis kiitokset
ja hyvästit ma lausun. Aika rientää
ja mua vartoo Kaarlo herttua. (Hyvästelee).

KLAUS FLEMING (puoli-ivallisesti):
Mun nöyrät terveiseni herttualle!

    (Lindorm Bonde poistuu huovien kunniaa tehdessä. Mutta
    ennenkuin nämä ovat ehtineet pois, tulee Juhana lykäten
    vahtikujaa myöten edessänsä takkutukkaista, harvahampaista,
    repaleista ja pelonalaista noita-akkaa, jonka tieltä
    sotamiehet säikähtäen väistyvät syrjään).

JUHANA FLEMING (iloisesti):
Kas tässä noita saapuu kunnialla
kuin ruhtinas tai viesti kuninkaan!

KLAUS FLEMING (antaa huoveille ja hovipojille merkin poistua).

JUHANA FLEMING:
Mut lujass' oli akka; väkisellä
mun täytyi tuoda hänet; huoviraukat,
nuo jotka tuleen syöksyis lampahina,
ei tohdi eukkopahaan kiinni käydä.
Ma ruojan yksin toin ja siksi viivyin.

KLAUS FLEMING:
Ma sua kiitän. Pojaks Flemingin
tää mielen uljuus sinut taaskin näyttää.

NOITA:
Niin, Fleming on hän, raaka, rautakoura
kuin isävainaasikin, kansan peikko
ja kiusa rahvaan, ahnas Eerik herra.

KLAUS FLEMING (ärjästen):
Sä kitas kiinni pidä, herjauksistas
saat muuten roviolle käydä, noita!
(tyynemmin) Mut tällä kertaa taitos tarvitsen,
jos voinet selvittää sä unennäyt.

NOITA (nauraa ilkeästi):
Hahaa, vai noitaan turvaa rautamarski --
sit' ei sun isäs tehdä tarvinnut.

KLAUS FLEMING:
On sama mulle. Koittaa nyt ma tahdon,
jos Pohjanmaalta lappalaisten taidon
sa omistat kuin kaikki kansa väittää.
Sä voitko selvitellä unennäyt?

NOITA (viekkaasti):
Jos unes hyväks on, ei taito riitä,
ma voimat pimeyden vain hallitsen.

KLAUS FLEMING (synkästi):
Lie hyväks taikka pahaks, sit' en tiedä.
Mut kauheaa se oli; hapset pystyyn
mun nousee vieläkin, kun muistelen.

NOITA:
Sen kuulla tahdon, mutta kahden kesken
ja pimeämpi täällä olla täytyy,
jos mieli unten hengen sikiöineen
mun käytettäväks säilöistänsä tulla.

JUHANA FLEMING (isällensä):
Tuon noidan juoniin, lempo soi, en luottais;
hän vihaa meitä, tahtoo turmaa meille.

KLAUS FLEMING:
Ken rakastaa, hän valhetella voi,
vain vihamiehet lausuu totuuden.
Ma tahdon totuutta, en mairitusta --
ja munan neuvoja ei kanan tarvis.
Te poistukaa ja (huutaa) Juusten!
    (Juusten ilmestyy).
Valot pois, yks tuohus riittää!

    (Ebba Fleming ja Juhana menevät, palvelijat vievät kynttilät,
    paitse yhden, joka jää uunin reunalle. Fleming ja noita
    jäävät kahden kesken, edellinen istuen nojatuolissa, niin että
    hän on varjossa, noita oikealla, matalalla rahilla, jotta hänen
    vilkkaat kasvonsa tulevat selvästi näkyviin).

KLAUS FLEMING:
Ma nukuin --

NOITA (keskeyttäen):
             Yölläkö?

KLAUS FLEMING:
                      Ei, päivällistä.
Sen aikaa, minkä sotaratsu juo,
kun janoissansa palaa taistelusta,
ma lienen nukkunut; ja unissani
ma vastaan vihollista ratsastin
ja huovijoukot riensi jäljessäni. --

NOITA:
Ken oli vainolainen?

KLAUS FLEMING;
                     Sit' en tiedä
ja tiedon siitä juuri tahdonkin,
Mut loppuun kuule! -- Yöksi leirit teimme
ja kaikki nukkui, paitse vahtimiehet.
Ma kuulen huutoja -- ja kalvakkaana
mun Aksel Kurjen huovi herättää
ja sanoo tulleen viime tuomiomme,
kun taivas palaa, kuolleet ruumiit veisaa
ja tulten liekit koko ilman täyttää.
Ma syöksen ulos, miekka huotrasta
ja valmiin' itse perkelettä vastaan.
Se totta oli: Herran taivaat lieskas
ja puiden latvat pohti, lumi puunti
ja tahmas hurme lanttopaikat täytti;
mut kinoksista tuhat silmää kiilsi,
kuin kissansilmät kiiluu pimeässä
ja tuhat laihaa kättä, suonikasta
sielt' ojensivat luiset sormipiinsä
kuin kotkan kynnet koukkuiset ja käyrät.
Mut yli muiden, lumikummun päältä
näin laihan miehen, päässä sinilakki,
ja silmät kauhun lieskaa syytäväiset --
ja suunsa musta veisas Herran virttä
ja noista silmistänsä myrkkynuolen
hän ampui rintaani, mun voimat petti
ja lailla akkain vaivuin tainnuksiin.
Mut tainnuksissa virren äänen kuulin,
se paisui, paisui Herran pasuunaksi --
ja kylmään hikeeni ma heräsin.

    (Äänettömyys).

NOITA:
Tuon unen taivaan Herra itse laittoi!

KLAUS FLEMING (äskeisissä mietteissään):
Niin merkillistä: siitä herätessä
ma tosiaankin virren veisuun kuulin.

NOITA (vilkkaasti):
Se mistä tuli?

KLAUS FLEMING:
               Hämäläinen moukka
vain vankityrmässänsä lukkaroi!

    (Äänettömyys).

NOITA (joka hetken on istunut silmät kiinni ja laihat kädet
suorina polvien välissä riippuen, ikäänkuin itsekseen):

Se nuoli sisäpuolelt' ammuttiin
ja omantunnon myrkkykärjen kantoi!

KLAUS FLEMING:
Sa mitä höpöttelet, vanha noita?
Jos kielt' et selvempää sä osanne,
niin tarpeeton on moinen koru sulla!

NOITA:
Siis tahdot tietää, mitä henget haastaa
ja salavoimat korvan kalvoon kuiskii?

KLAUS FLEMING:
Ma tahdon totuuden; jos sen sa tiennet,
se kerro, vaikka karvas ois se mulle!

NOITA:
Siis syytä itseäs, sä marski Fleming:
kun sinun tähtes verta syyttömäin
jo hanget hohtaa, purot purppuroi,
kun aidanseipäät kasvaa ihmispäitä
ja vesi maljassasi hurmeeks muuttuu,
kun ratsus ruumiisihin kompastuupi
ja maa kuin kuollut lepää jalkais alla,
kas, silloin mainees oot sa kukkulalla --
mut suistut nuolesta, min itse ammut!

    (Noidan puheen aikana on valo vähennyt,
    niin että huoneessa on melkoisen pimeä).

KLAUS FLEMING (ylös kavahtaen):
Suus kiinni, hurja, harvahammas noita,
sun kieles ilman saastuttaa kuin myrkky,
se nostaa sielussani mustat voimat
ja kynnet kasvattaa kuin tiikerille,
    (Vetää miekkansa).
Sun tapan ensiks, niinkuin kuppa lutkan,
sa rovioltai ilman myrkyttäisit!

    (Yrittää noitaa kohti, joka parkaisten
    pakenee nurkkaan ja huutaa sieltä)

NOITA:
Jos tapat mun, et totuutta voi tappaa!

KLAUS FLEMING (yhä säilä pystyssä):
Sun kurkkuus kuitenkin sen telkeän!

    (Samassa syöksee sisään Ebba-rouva,
    Juhana ja Juusten tuohusten kanssa).

EBBA FLEMING:
Et naisen vereen säilääs saastuttane!

KLAUS FLEMING (ärjästen);
En naisen, en, vaan epäsikiön,
mi perkeleelt' on helvetistä päässyt,
ma tahdoin herrallensa palauttaa.
Mut jääköön tekemättä; roviolle
sun piispan rengit kyllä toimittaa
ja sanas syöt kuin koira silloin, lutka!

NOITA:
Ei pala totuus rovionkaan päällä!

KLAUS FLEMING:
Mut toki itse palat, koiran ruoka --
Vaan piispallekin oisit liika riemu!
ja siks sun säästän! Mutta ilman korpit
sun riettaat silmäs nokkii elävältä;
ja kieles leikkautan kuin varvaskänsän,
jos siitä hiiskahdat, mit' olet kuullut.
    (Juustenille).
Vie pois tuo saatana mun silmäin eestä
tai ruoskin rutkaleelta itse hengen!

    (Juusten viittaa huoveille, jotka vievät
    noidan pois, itse seuraa hän jäljessä).

JUHANA FLEMING:
Ma sanoin äsken, isä: varo noitaa --
hän meitä vihaa, sen hän itse myönsi.

KLAUS FLEMING:
Sun neuvojas en tarvitse, en kysy --
sa laita kapinees, sun Puolaan täytyy.

JUHANA FLEMING (hämmästyen):
Mun Puolaan? Nytkö?

KLAUS FLEMING (lujasti):
                    Nyt tai kohta, niin.

EBBA FLEMING (hämmästyen hänkin):
Mut mitä kummaa kertonut on noita?

KLAUS FLEMING:
Ma tiedän sen ja sentään yksi liikaa
jo siitä tietää.
    (Juhanalle).
                 Käske Gottschalk tänne!

    (Juhana yrittää sanomaan jotakin, vaan tyrehtyy
    marskin katseesta, kumartaa ja menee).

EBBA FLEMING:
Et ennen salannut sä mitään, Klaus,
kun kysyi Ebba. Mutta nyt? --

KLAUS FLEMING (tylysti):
                              Sen teen --
ei naisten tarvis ole kaikki tietää.
Lien kertonut jo liiaksikin sulle.

EBBA FLEMING (ylpeästi):
Tuot' en ma uskois, jollen itse kuulis.
Ma oonko koskaan marskin pettänyt?

KLAUS FLEMING:
En puhu siitä nyt.

EBBA FLEMING:
                   Vaan minä puhun;
ma tahdon tietää, miksi juuri nyt
sa laittaa Puolaan aiot Juhanan?
Tuo lemmenjuttu, sekö mieltäs painaa?

KLAUS FLEMING:
Ma hänen lempijutuistansa viis,
mut hän on vesa suvun viimeinen
ja turvaan parempaan ma hänet tahdon.

EBBA FLEMING:
Siis pelkäät sotaa taikka onnettuutta?

KLAUS FLEMING:
Sa elä kysy, mit' en itse tiedä;
mut paha enne vaivaa sieluani.

    (Gottschalk tulee).

GOTTSCHALK FLEMING:
Sa mua kutsuit, isä!

KLAUS FLEMING:
                     Niin ma tein --
sun mieltäs, tietojas ma tarvitsen.
    (Ebballe).
Sa jätä meidät kahden kesken, Ebba!

EBBA FLEMING:
Kuin arvoitus on mulle marski Fleming! (menee).

KLAUS FLEMING (viitaten Gottschalkia istumaan):
Sa tunnet Aunen, Pentti herran tytön?

GOTTSCHALK FLEMING (säikähtäen):
Siis tiedät senkin, isä!

KLAUS FLEMING:
                         Mitä tiedän?
Ma tunnen Aunen, hän on kaunis tyttö --

GOTTSCHALK FLEMING:
Niin onkin.

KLAUS FLEMING:
            Kaunis, hyväluontoinen --

GOTTSCHALK FLEMING:
Ja lämmin niinkuin päivä sydämeltään.

KLAUS FLEMING:
Ahaa, vai niin, sa tunnet sydämenkin,
siis häntä rakastat?

GOTTSCHALK FLEMING:
                     Ma luulen niin.

KLAUS FLEMING:
Ja Aune, tietääkö hän tunteistasi?

GOTTSCHALK FLEMING:
Ne juuri tänään hälle ilmaisin.

KLAUS FLEMING:
Ja hän?

GOTTSCHALK FLEMING:
        Mua lempii niinkuin minä häntä.

KLAUS FLEMING (naurahtaen mielihyvästä, itsekseen):
Kas, lempo vie, kuin hyvin kaikki käypi!
(ääneen) Ken rakastaa, se halaa naimisiin,
sa ennen kevättä saat häitä viettää.

GOTTSCHALK FLEMING (iloisesti):
Kuin voisin kiittää sua, isä rakas!

KLAUS FLEMING:
Ei kiittämistä, (mietteissään) Onni on se mulle,
jos edes jonkun onnelliseks tehnen.

GOTTSCHALK FLEMING:
Mut Pentti herra?

KLAUS FLEMING:
                  Suostuu, takaan minä.

GOTTSCHALK FLEMING (yrittää nousta).

KLAUS FLEMING:
Ei vielä. Yhtä seikkaa kysyn sulta,
    (Lyhyt äänettömyys).
Sa seuraat sydäntäs, ma järkeäni,
sa elät tunteissas, ma elämässä,
mut elämässä sentään joskus tuntuu
kuin pettäis pohja. Harvoin marski Fleming
on vielä empinyt. Min käski tunne,
sen järki myönsi; minkä järki käski,
sen myönsi tunne. Neljää kuningasta
tää käsi, sydän, nyt jo harmaa pää
on aina kunnialla palvellut.
Ma olen suora mies, en hoviherra,
min häntä heiluu ruo'an antajalle.
Ken kerran voideltu on kuninkaaksi
ja kelle kuuluu valtakunnan kruunu,
sit' olen seurannut kuin varjo miestä.
Mut vallan ahnas, vaikka ylhäinenkin
jos kurkkii kruunuun, sen ma maahan lyön.
Se onko oikein, Gottschalk?

GOTTSCHALK FLEMING (kummastellen):
                            Varmaan, isä!

KLAUS FLEMING:
Niin uskon itsekin. Mut riita syntyy
mun tunteen välillä ja kylmän järjen,
jos täytyy kansaa oman synnyinmaani
mun lyödä maahan niinkuin sutten laumaa,
kun hätää ruikuttain he niskuroi
ja uhkaa minua ja kuningasta.
Sa Gottschalk, kuinka tästä selviäisit?

GOTTSCHALK FLEMING:
On synnyinmaa ja kansa rakas mulle.

KLAUS FLEMING:
Se onko rakkaampi kuin kuningas
ja kuninkaalle tehty hengenvala?

GOTTSCHALK FLEMING:
Sit' en ma tiedä. Mutta synnyinmaalle
mies antaa valansa jo syntyessä.
Voi maata sortaa julmat tirannit
tai heikkopäiset, silloin nousee kansa
ja suistaa tirannit kuin Kustaa Vaasa.

KLAUS FLEMING:
Mut vanha Kustaa alta vieraan vallan
hän maansa vapautti, se onkin toista.

GOTTSCHALK FLEMING:
Vaan Englannissa Henrik kahdeksannen
löi talonpoiat; samoin Ranskan, Saksan
on kansa tiranneitaan vastaan noussut
tai uskonvapauttansa puolustaissa
on kera pappein käynyt voittoisasti;
on kansan oikeus puoltaa vapauttansa.

KLAUS FLEMING:
Ei ymmärtää voi rahvas vapautta,
sen tuntee yksin vapaa aateli,
mut rahvaan oikeus kuninkaan on käsky. --
    (Kävelee edes takaisin).
Sa olet nuori, äitis kansanlapsi
ja siksi harhaan vie sun haavehes.
Ken tarttuu miekkaan vastaan esivaltaa,
hän miekkaan hukkuu. Kurja mies
on se, ken rahvaan luottaa suosioon:
se on kuin ruoko, tuulten häilyttämä,
tai niinkuin puu, min juuret maast' on irti.

GOTTSCHALK FLEMING:
Mut maa on kansa; miehen luopion
voi kansa hartioiltaan luoda pois.

KLAUS FLEMING:
Niin luo, jos voi; mut jos on rautaa mies,
niin ratsumieheen aina ratsu tottuu;
ei olot miestä luo, vaan mies ne luopi.
Ma tahdon siitä olla esimerkki.

PIETARI JUUSTEN (hätääntyneenä sisään syösten):
Voi, jalo marski! --

KLAUS FLEMING:
                     Mik' on hätä sulla?

PIETARI JUUSTEN (kuten äsken hätäillen):
Tuo vanki, Ilkka, -- viekas pohjolainen
on meidän käsistämme karannut!

KLAUS FLEMING (ärjästen):
Te lemmon sikiöt! Ken hänet päästi?

PIETARI JUUSTEN:
Ma käskyn jälkeen hänet tyrmään vietin,
en kuoppatorniin; nyt kun illallista
ois vanha linnanvahti tuonut hälle,
niin oli lintu päässyt häkistänsä.

KLAUS FLEMING:
On mahdotonta!

PIETARI JUUSTEN:
               Tyrmän ikkunasta
hän vaattehistaan tehdyn riepuköyden
on laskenut ja siitä muurin seinää
on maahan lipunut.

KLAUS FLEMING:
                   Tuo viekas kettu
ei muiden kaltaiselta näyttänyt;
hän viisas on ja rohkea, se näkyy,
ja hän on siemen, josta myrkky kasvaa.
Hän viel' ei kauvas, konna, ehtinyt --
sa huovit kohta käske satuloihin
ja itse mukaan käy. Hän tänne saata,
jos elävält' et voi, niin kuollehena;
ma hänt' en kynsistäni päästä pois!

    (Juuston pois).

GOTTSCHALK FLEMING:
Ja minkä tehnyt on hän rikoksen?

KLAUS FLEMING:
Hän noit' on rahvaan yllyttelijöitä,
joit' tahtoo kätyreikseen herttuamme
ja aikoo kimppuhumme sitä tietä.
Se otus kallis on, jos oikein näin,
    (Synkästi itsekseen).
ja noita vakuutti mun mieltä siitä.

GOTTSCHALK FLEMING (seisoo hetken epäröiden, sitten päättävästi):
Siis lähden jäljillensä minä myös!

KLAUS FLEMING:
Niin, riennä vain sä kanssa Juhanan.

    (Kohta kuuluu melua ja aseiden kalsketta pihalta. Torvet
    törähtelevät ja rumpu käy. Hetken perästä komennetaan
    "mars, täyttä laukkaa!" ja vähitellen palautuu hiljaisuus.
    Fleming on metelin aikana mennyt ikkunan luo katsellakseen
    lähtöä, mutta palaa sen vaiettua takaisin keskelle permantoa,
    seisoo hetkisen mietteissään ja lausuu sitten):

Vapautta rahvahalle! tahtoi hän --
ja sehän onkin ajan sotahuuto,
min nosti Wittenbergin hurja munkki.
Tää myrkky uhkaa koko Eurooppaa,
se saartaa Saksaa, ruhjoo Ranskanmaata
ja yksin Espanjankin rautavalta
jo järkkyy saumoistansa Hollannissa.
Sen Kustaa Ruotsiin toi; ma ammoin jo
näin myrkynsiemenen ja turman taimen.
Näät valtakunnan laivaa rahvasko
vois ajan aallokoissa ohjaella?
Ei, lempo soi, se koht' ois haaksirikko
kuin laiva, jolta puuttuu ruorimies.
Sen oon ma itse nähnyt. Moukkain valtaan
ei valtakuntaa koskaan usko mies.
Ken niskuroi ja kun ei neuvot auta,
niin niskat poikki, se on selvä sääntö.
Se oikein ollut on, sen täytyy oikein olla,
ja siis on mulla oikeus. Muut jos empii,
niin toimistaan ei emmi marski Fleming!

    (Esirippu alas).




TOINEN KÄYTÖS.


Toinen kuvaelma.

Jylhä metsäinen seutu Korpolaisvuoren alla, joka kohoaa etäämpänä
mustalta ammottavine louhi-onteloineen. Maa on hienon lumen peitossa,
yö muuten pimeä, paitse että kuu silloin tällöin vilahtelee pilvien
lomista. Hiljaisuutta häiritsee vinkuva tuuli. Taampana kahden vuoren
onkalon keskellä pieni, matala mökki, jonne oikealta tuleva ja
etualalle päin mutkautuva polku johtaa. Näyttämö on hetkisen vallan
tyhjä. Sitten tulee vasemmalta:

YRJÖ KONTSAS (kontti seljässä, puukko vyöllä ja sukset olalla):
Niin oudot mulle on nää Suomen maat
ja vanhan Turunlinnan jylhät seudut;
en löydä tuonoista ma latuani
tai lie sen tuiskuttanut umpeen pyry.
    (Panee sukset oikealle, puuta vasten).
Kas tuohon lasken lylyt, sivakkani,
kun jalat raukaisee jo taivallus
ja näköäkin haittaa hiuka, nälkä.
-- Ei sanast' yksin elä ihminen,
vaan syödä täytyy itse piispankin.
Mut onpas eväät mulla! Ulvilasta
sain toki rieskaleipää tullessani.
    (Ottaa kontin seljästään ja istahtaa kivelle).
Kas täss' on ruo'at niinkuin ruhtinaalla
ja nyt jos oltta vain ois särpimeksi,
niin jaksais lylyään taas lykkäellä.
    (Syö, katselee ympärilleen).
Mut mikä on tää paholaisen paikka,
jonk' olen kiertänyt jo kahteen kertaan
kuin jänis koirain eessä kykkiväinen?
Tää liekin noidan notko, velhon vuori,
kun tuolla ylhäälläkin vinkuu tuuli
kuin luutavarsillansa noidat kiitäis! --
Ma olen kristitty ja aamuin, illoin
myös Herran huomaan itseni mä heitän;
mut taikaa vastaan auttaneeko Kiesus? --
Kai sentään vastataika varmin oisi?
    (Nousee ylös, katselee ympärilleen ja huomaa mökin).
Mut, Kiesus auta, tuoss' on ihmismaja!
Jos lienee asuttu, niin kysyn tietä
ja kukaties sais siellä yötä olla;
on matkanteko hauskemp' päivän aikaan.

    (Jättää konttinsa kivelle, menee mökille päin, tarttuu oven
    ripaan ja kurkistaa pimeään pirttiin, mutta lyö heti oven
    kiinni ja tulee juosten etualalle).

Hyi, kelvottoman velhon pahnapaikkaa --
sen siksi haistoinkin jo loitommalta,
kun polku jalkopohjaa kihelmöitsi.
Pääkallo ikkunassa -- selvä merkki!
ja oven kahva kyisen käärmeen raato --
(sylkäisee) ptui rietas, saastojasi! Karsinasta
näin silmät kiiluvaiset niinkuin ahman
ja lerppakieli tippui ihmisverta!
En tässä kauvan viipyä mä tahdo --
pois lähden, vieköön vaikka Hornaan tie.
    (Ottaa konttinsa, jota sovittelee selkäänsä).
Niin, tyhjään raukes matka marskin luo --
sen muut jo ennusti ja itse uskoin,
mut Ilkan kumppaliksi sentään läksin.
Hm, Jaakko rukka linnan vankilassa
ja raipoitettu mies, hän, Jaakko Ilkka!
voi surkeutta synnin maailman!
Mut tapas, lempo soikoon, miehen marski --
sai nokinenä kerran sanat kuulla!
Vai muka kunnon mies on meidän vouti,
kun Viron sutten joutais syötäväksi!
Mut uskoamme muuttaa ei hän tahdo,
niin sanoi marski.
    (Risujen rasahdusta kuuluu).
                   Mutta! metsä elää --
nyt lähden lipettiin, kai saapuu velho!

    (Rientää suksilleen ja aikoo poistua, kun
    näyttämölle oikealta läähättäen kahmaisee):

JAAKKO ILKKA (avopäin ja päällä ainoastaan punainen pusero
ja siniset alushousut):
Hoi, mies! Ken lienetkään, nuo sukses mulle
saat antaa nyt tai maksas höyryää!

    (Hyökkää Kontsaan niskaan).

YRJÖ KONTSAS (hämmästyneenä suksensa hellittäen):
Häh? Siunaa Luoja, yönkö kummitukset
tääll' liikkuu velhon luona vaiko oikein
mun kuuli korvat: ootkos Ilkan Jaakko?

JAAKKO ILKKA (hämmästyen):
Sa nimen oudon lausuit. Ken liet itse?
    (Katsoo tarkemmin).
Niin totta koin ma elän, Kontsas veikko!
Siis olet vapaa sa ja
    (Hypistelee Kontsaan vaatteita).
                      vaate päällä, --
mun leu'at vilusta jo lokattaa
ja liian ohkainen on marraskuulla
tää pukimeni.

YRJÖ KONTSAS (ottaa kontin selästään ja riisuu turkkinsa):
Kas tässä turkin saat!
    (Katselee kuun valossa tarkemmin kumppaliansa).
                       Mut lempo vie,
on housut sulta unhottuneet, veikko!

JAAKKO ILKKA (naurahtaen):
Ja lakki myös; näät marski Suitian
hän meidän puolen päähineihin mieltyi.

YRJÖ KONTSAS:
Voi sua veitikkaa! Vai avopäin
sa heitit hyvästis; mut leikki sikseen:
sa kuinka atimosta pääsit, kerro!

JAAKKO ILKKA:
En tiedä liekö aikaa kertomuksiin,
voi marskin huovit kintuilla jo olla.
    (Vilkasten ympärilleen).
Kun sinut heitin, huovein valtaan jäin
ja kuljin niinkuin kuoloon tie ois käynyt,
näät ruoskittaahan tahtoi mua marski
ja sitten kuoppatornin hautaan heittää,
mist' ei lie monta vielä palannut.

YRJÖ KONTSAS:
Niin käski hän, sen kuulin; mutta kuinka --

JAAKKO ILKKA:
Ma täällä oon? Niin, siinä onkin pulma,
jok' ei oo selvä mulle itsellenkään.
Mun huovit linnan vallin luokse vei --
näät siin' on heillä vanha piinapaikka --
ja mua suimittiin kuin kulkukoiraa!

YRJÖ KONTSAS:
Voi ettet lyönyt heitä suuta vasten!

JAAKKO ILKKA:
Lyö itse, jos sa voit, kuin sua piestään.
Mut sit' ei kauvan kestänyt, näät pappi
tai mikä ollut lie, hän hätään riensi
ja huovit karkoitti. Ma vietiin torniin,
niin tuli käsky: ei, vaan tyrmään viekää.
Ma sinne jouduin taakse telkimen;
mut ikkunan kun muurissa ma näin,
niin mietin kohta: vielä elää toivo!
Ja heti ryhdyinkin jo tutkimuksiin:
mies hoikka siitä mahtui; köysi vain,
niin vapaana on jälleen Jaakko Ilkka!

YRJÖ KONTSAS:
Mut sit' ei ollut ja jos oiskin ollut,
niin entäs vahdit?

JAAKKO ILKKA:
                   Täällä etelässä
on illat pimeät; ma riisuin vaatteet
ja niistä köyden tein ja alas luisuin.

YRJÖ KONTSAS:
Mut entäs vahdit, vallit, vallihaudat?

JAAKKO ILKKA:
Sen tietköön Luoja, kuinka lienkin tullut --
en tiedä itsekään, min ihmeen kautta --
ma uin ja juoksin, juoksin, tässä olen!

YRJÖ KONTSAS:
Saat kiittää onnestasi taivaan Herraa.

JAAKKO ILKKA:
Niin, miestä neuvokasta Hänkin auttaa.
Sa pääsit nähtävästi helpommalla?

YRJÖ KONTSAS:
Niin tein. Ma ulos kohta heitettiin.

JAAKKO ILKKA:
Ja niin nyt ollaan täällä; mutta peijakas,
on varmaan huovit mulla kintereillä
ja Tukholmaan mun täytyy, vaikka täynnä
ois perkeleitä Ahvena ja manner.
Nyt, Kontsas, suoraan luokse herttuan,
niin meill' on takanamme tuima reissu.
Sa paikat tunnet, koska yksin läksit?

YRJÖ KONTSAS:
En opasta ma marskiltakaan saanut --
ja tie on pystyyn noussut, noiduttu
on varmaan kierroksille nämä tienoot.
Kas tuoss' on pesä velhon, poppaäijän!

    (Kuuluu ääntä oikealta).

JAAKKO ILKKA:
Ken tulee? Huovit jos, niin perii hukka.

YRJÖ KONTSAS (on katsellut sinnepäin):
Ei, vanha akka sieltä yksin puittaa,
ja ähkii, tuhkii tullessaan kuin hullu --
hoi, piiloon Ilkka, siin' on velho itse!

JAAKKO ILKKA (vetäytyen Kontsaan kanssa vasemmalla
olevan kuusen varjoon):
Ma pelkään huoveja, mut muita en --
ja olkoon akka vaikka pirun äiti,
niin kysyn tietä hältä Tukholmaan.

YRJÖ KONTSAS (puun takaa):
St! Hiljaa! anna esiin velhon tulla!

NOITA (tulee ähkien ja itseksensä uhuen):
Taivaat lieskaa ja valtameret kiehuu ... ja tässä kiehuvassa kattilassa
hän vielä keitetään ja paistetaan... Vanha piru itse seisoo sarvipäineen
ja kaviojalkoineen vartaan varressa ... kaikki pienet punapäät tanssivat
luurankojen kanssa kilpaa sen rovion ympärillä ja tulta kohentelevat ...
hännät heill' on kohennuskeppinä, ne kun eivät tulessakaan pala ...
ja syttyinä on toisia verimatoja ja pyöveleitä, jotka rautaisen
haarniskansa sisässä korventuvat ja kärventyvät karvoineen korvineen
kuin paistinpannussa ... (yrittää mökillensä, huomaa jälkiä lumessa,
haistelee oven kahvaa, nuuskii ilmaa).

YRJÖ KONTSAS (hiljaa Ilkalle):
On kamalat tuon riettaan miettehet --
pois lähtään täältä, muuten pahoin käypi!

JAAKKO ILKKA (samoin Kontsaalle):
Mut kelle toivottaa hän moisen kuolon?
Kun ruoja vain ei söis, niin kysyis tietä! --

NOITA (vaanien);
Täällä haisee ihmisen veri ja näkyy tasajalkaisen jälkiä... Ne ovat
kaukalaisia, kulkuroistoja, oma väki tänne ei uskalla tulla ja
pappihurtat ei pääse, sillä niitä varten olen taikani tehnyt... Onko
hirtehisen puolakat tännekin kuononsa pistäneet?... Mutta kyllä
minä silloin heidän sieramensa kutkuttelen... Parasta katsoa
tupahan... Mutta jos likellä ovat mokomatkin mongertajat, niin
säikytän ne loitommaksi näiltä mailta ... (pärähtää kamalaan
nauruun ja huutaa):

    Huus karja laitumelle,
    kyys käärme kinosta myöten,
    sissis, sissis sisilisko,
    myys myyrä, myrkky myyrä,
    korpolaisten raato korpit,
    kaikki karja kalman eukon,
    vihoväki mannun eukon,
    huus, huus kaikkialle,
    näkymättä, nukkumatta,
    puhtaaks pankaa laitumeni,
    pistos sinne, pistos tänne,
    kannan alle, kynnen alle
    musta veri, myrkkyveri,
    kunnes maa on minun taasen,
    velhon valta, vuoren valta!

    (Menee tupaan).

YRJÖ KONTSAS:
Voi, Kiesus auta oman ristis kautta --
jo tunnen jalkopohjat pöhöttyvän!

JAAKKO ILKKA:
Niin pakkasesta, vaan ei taikatöistä.
(its.) On sentään kauhun paikka seutu tää,
mut rohkea on aina rokan syönyt,
(ääneen) En pelkää velhoa, ma tietä kysyn
hän minkä voi, kun teen ma ristin merkin.

    (Tekee ristin merkin rintaansa ja mökille päin).

YRJÖ KONTSAS:
En marskia ma tuonoin peljännyt,
mut tuota vapisen kuin haavan lehti!

JAAKKO ILKKA:
Ei purematta nielle noitakaan!

    (Menee mökille, hätkähtää nähdessään kamalat kuvat, mutta
    tehtyään ovella vielä ristinmerkin, tarttuu hän kahvaan ja
    avaa oven sanoen):

Nimehen Isän, Pojan, Pyhän hengen!

NOITA (sisästä):
Käy sisään vaan, sa Ilkka Ilmajoelta.

JAAKKO ILKKA (säpsähtäen kuin salaman iskusta):
Häh! Taivaan Jumalat! Ken ... kuka Ilkka?
    (Tointuen ja miehevästi).
No niin, sen nimen isältäni saanut olen,
mut mistä helvetistä tunnet mun?

NOITA (tulee ovelle):
Ma tunnen kaikki, tiedän myöskin kaikki;
sa eilen saavuit hiihtäin marskin luo,
ja hätää pohjolaisten valittelit;
sun marski ruoskitutti, vangitutti,
sa karkasit ja oot nyt henkipatto!
Ken sinut kiinni saa, hän palkitaan,
mut ken sun pelastaa, hän ruoskitaan.

JAAKKO ILKKA (masentaneena):
Sa olet noita, kaikki on kuin sanot,
    (Tempasten puukkonsa).
Mut kieles juorut kurkkuus kuivukoot!

NOITA (nauraa):
Vai luulet velhoon asees pystyvän? --
Mies, puukkos tuppeen! Pahaa en ma tahdo,
näät sama kosto, sama vihan liekki
kuin sinulla on mulla.

JAAKKO ILKKA:
                       Kosta en,
jos oikeutta teenkin Flemingille.

NOITA:
Nyt aiot Tukholmaan, mut tiet' et tunne.

JAAKKO ILKKA:
Vai senkin tiedät! Siispä näytä tie.

NOITA (osoittaa):
Ja tuolla kuusen alla kyykyllänsä
on sulla kumppalisi, Yrjö Kontsas?

YRJÖ KONTSAS (tulee puun takaa tehden ristin merkin):
Jos piru tuo ei ois, niin Luojaks luulis!

JAAKKO ILKKA:
Käy tänne, Kontsas, velhon veikkoseksi!

    (Kontsas lähenee).

NOITA (Kontsaalle):
Sa oisit teiniks tehty, papiks pantu,
jos isäs suomalainen ollut ois.

JAAKKO ILKKA (its.):
Kun piru papin kanssa liittoon käy,
niin sitt' on kumma, jollei onni suosi!

NOITA:
Sa nostit puukkos. -- Jos sa vannot mulle,
vain marskin kylkeen että käytät sitä,
niin tai'on puukkos kärkeen käärmemyrkyn,
mi hiipaisten jo hengen hältä vie.

JAAKKO ILKKA:
En ole murhan mies, vaan oikeuden.

NOITA:
Ja vapauden, ma tiedän; mutta vapaus
ja marski Fleming eivät kaksin viihdy.
    (Kuuntelee).
Ma kuulen ääntä, ratsun hirnuntaa --

JAAKKO ILKKA (säikähtäen);
Ne huovit on ja Ilkkaa hirteen etsii...
    (Vetää puukkonsa).
mut käyköön kuinka käy, ma taistelen;
en eestä itseni, vaan tuhanten!
Mun _täytyy_ Tukholmaan ja, kautta taivaan,
vaikk' kävis tieni läpi sydänten,
ma tällä puukollani raivaan sen.

YRJÖ KONTSAS:
Sa ota sukset multa, lakki myös,
voit ehkä päästä heiltä. Jäljessäs
mä sinne saavun.

    (Metsästä kuuluu komento: "alas ratsuiltanne! Ne puihin sitokaa
    ja eespäin, mars". Toinen huuto: "Tänne johtaa jäljet!")

NOITA:
On turhat aikees, huovit saartaa paikan;
nyt jouduit hiirenloukkuun, Jaakko Ilkka!

JAAKKO ILKKA:
Sa, lemmon noita, surmaaniko ilkut,
mut nähdä saat, kuin iskee pohjalainen!

YRJÖ KONTSAS:
Voi, pakoon riennä!

JAAKKO ILKKA:
                    En, en askeletta!
Nyt tulkoon koirat kerran joukollansa,
ma heille näytän, mitä taitaa mies,
kun taistelee hän epätoivossaan.

NOITA:
On taitos turha, yksi pyssyn laukaus
sun kuolettais! Vaan mulle vanno, että
sa Flemingistä, kansan pyövelistä,
teet lopun tuolia (viittaa puukkoon), niin sun pelastan!

JAAKKO ILKKA:
Ma eestä oikeuden ja Pohjanmaan
jo vannoin taistellaksein hautaan asti!
Ja silmät sammukoon ja liha kuolkoon
ja korpit raadon syököön elävältä,
jos sit' en tee! Siis kuolo Flemingille,
kun oikeus kuollut on ja ruoska säätää,
vaikk' onkin selvä valtakunnan laki.
Ma muut' en lupaa, enkä toisin vanno!

NOITA:
Se vala riittää. Joutuun tuonne menkää
ja alla lauteen siellä vartokaa:
on varmempi kuin linna noidan mökki!

JAAKKO ILKKA:
Siis nimeen Herran vaikka velhon pesään!

    (Ilkka ja Kontsas syöksevät tupaan, noita perässä. Heti senjälkeen
    ilmestyvät Juhana Fleming ja kymmenkunta soihduilla varustettua
    huovia. Vasta myöhemmin Gottschalk Fleming).

JUHANA FLEMING:
Kas tänne jäljet johtaa pakolaisen!
Tuo metsä tutkikaa ja luolat kaikki,
hän tuotava on linnaan takaisin,
jos muuten ei, niin ruumiina, on käsky,
    (Muutamia huoveja katoaa vasemmalle).
Te toiset vartokaa, ma itse paholaisen
nyt huudan päivän valoon pesästänsä.
Hoi, akka, noita, velho, poppa-ämmä,
tee pirunkonstis nyt, mut ukses auki
tai lyön sen kahtia kuin munan kuoren.

NOITA (raottaa ikkunan lautaa, niin että hänen kasvonsa
soihtujen valossa näkyvät):
Ken siellä kirkuu, räiskää keskiyöllä?
Jos lienet Belzebub ja noitain herra,
niin miks'et kattotietä nyt sä käytä?

JUHANA FLEMING:
Nimessä neitseen pyhän Maarian,
en perkeleen, ma sulta kysyn nyt,
jos olet karkulaista nähnyt täällä?

NOITA (ikkunasta):
Nyt juur' on keskiyö, se mun aika
ja omat nyt on mulla toimitukset.
Ken silloin häirii, hänet korpiks loihdin
kuin sen, ken äsken kysyi tietä täältä.
Nyt Korpolaisten korppina hän ronkkuu!

JUHANA FLEMING:
Sun elkeitäs en pelkää, vanha noita!
Et avaa siis! Hei, tänne miestä
nyt tulkoon neljä, pirtti tutkikaa
ja karkulainen siellä jos hän piilee,
hän tänne raastakaa! Mars, eteenpäin!
    (Ei kukaan liikahda).
No onko lempo teidät lamaan lyönyt,
vai pelko kuuroks tehnyt hölmöjoukon?
Ken pelkää akkaa, hän on itse akka
ja muita pettää huovin housuillansa!
Ma käskin: edespäin! te kuulitte
ja, kautta Maarian, ma hirtän sen,
ken vastaan päällikköä niskuroi!

ENS. HUOVI:
Ehk' on hän muita teitä karkuun päässyt,
vie tästä jäljet myöskin tänne päin!

    (Pari huovia tulee vasemmalta).

TOINEN HUOVI:
Ne tänne tuovat nekin ... kuusen alla
on täällä sukset, työltä pohjolaiset.

JUHANA FLEMING:
Hän on siis tuolla vanhan noidan luona --
ja marskin käskyn kuulitte te taannoin!
Mars edespäin, tai kautta miekan tään,
sen kallon halkaisen, ken niskuroi!

KOLMAS HUOVI:
Jos tuleen käskette, ma menen, herra,
jos veteen vaaditte, ma uin, jos jaksan,
mut ennen halkaiskaa mun halpa pää,
kuin lähden taistoon velhoeukon kanssa.

NOITA (nauraa, huutaa):
Kas, korpit tuolla kaipaa kumppaleita...
sa saat, sa saat! Hoi, tulkaa Hornan henget!

    (Höpöttelee itsekseen ja tekee taikojaan).

ENS. HUOVI (peräytyen edemmäs samoin kuin muutkin huovit):
Hyi, kalman ruoka, sielus itse möit
ja nyt sa muilta veisit autuutensa!

JUHANA FLEMING:
Vie helvettiin sa autuutesi, raukka,
kun pelkäät akkaa niinkuin sutta lapsi.

TOINEN HUOVI:
En pelkää kahden jalan kulkevaista,
en sutta, ahmaa enkä kontiota;
mut sarvipääll' on omat aseet hällä,
ja velholla on ventovieras voima.

ENS. HUOVI:
Jos oli ihminen se, joka karkas,
niin tuonne itsekään ei uskaltanut!

KOLMAS HUOVI:
Lie ollut sarvipäisen seuraa hänkin,
kun linnan muurit eivät kestäneet.

ENS. HUOVI:
Ei siitä vankilasta ihmiset
tok' ennen päässeet...

TOINEN HUOVI:
                       Totta, Kiesus auta,
hän oli noita hänkin -- Pohjanmaalta!

JUHANA FLEMING:
Te kurjat raukat, lemmon jänishousut,
nyt noita teist' on joka vanha akka
ja poppamies, ken vain on pohjolainen!
Ma teille näytän, mik' on voimakkaampi:
tuon velhon taika vaiko Ruotsin rauta;
kun muut ei tohdi, tohtii Fleming aina!

    (Vetää miekkansa ja aikoo rynnätä ovelle,
    mutta samassa rientää esille):

GOTTSCHALK FLEMING:
Sa olet nuori, suvun viimeinen,
ja Pohjan puukolla on varma kärki;
siis salli mun se tehdä, Juhana,
mun elämälläni on vähemp' arvo!

    (Syöksee miekka kädessä tupaan).

JUHANA FLEMING (mutisten):
Hän etsii kuolemaa, siis Aune Juusten
on minun sentään. Hyljätty on hän!

    (Huovit ovat peitsinensä väistyneet molemmin puolin kujanteeksi
    ja seisovat kalpeina jännityksestä. Pitempi äänettömyys. Korpit
    ronkkuvat vuorella. Muutamat tulisoihdut ovat sammuneet, niin että
    yö on aika pimeä. Juhana Fleming seisoo vasemmalla, paljastettu
    miekka kädessä. Vähän ajan perästä palaa Gottschalk Fleming
    kalpeana mökistä).

KAIKKI:
No?

GOTTSCHALK FLEMING:
    Kauhun paikka! Ken jos mennä tahtoo,
hän sinne menköön, min' en toiste mene!

ENS. HUOVI:
En minä myöskään!

KOLMAS HUOVI:
                  Enkä minä, en.

TOINEN HUOVI:
Mut kumma vain, kun hengen velho säästi!

GOTTSCHALK FLEMING:
Hyi, elkiänsä! Käärmeet maassa ryömi
ja lautehilla lemmon lonkareita!

    (Kaikki huovit katselevat toisiansa ja
    muutamat alkavat jo hiipiä pois),

JUHANA FLEMING (joka epäillen on velipuoltansa katsellut,
itseksensä):
Ma häntä epäilen; niin kumma ilme
on silmissänsä -- tai lie pelko lyönyt
ja naaman vääntänyt kuin valhe vääntää.

HUOVIT:
Pois täältä, pois!

JUHANA FLEMING:
                   On rumaa epäilys,
kun hän on veljeni ja Fleming myöskin.
Ei sentään valhetella Fleming vois!
(ääneen) No, olkoon siis: me vuoren kierrätämme
ja jollei löydy hän, niin palajamme!

    (Huovit ja Juhana Fleming menevät).

GOTTSCHALK FLEMING (poistuessaan verkalleen toisaalle);
Jos valhettelee se, ken toden salaa,
niin nyt mä kurja olen valhetellut.
Suo anteeks, Herra, siis tää ensi valhe!
Se olkoon viimeiseni; muut' en voinut.
Ja nytkin tein sen rakkaudesta kansaan! (Pois),

    (Vähän aikaa sen jälkeen avautuu mökin ikkuna
    ja noita pistää ulos päänsä).

NOITA:
Haa, Fleming, surmas pelastin ma sulle
ja teräkseen nyt tai'on myrkkykärjen,
mi pystyy panssarinkin raudan alle!

JAAKKO ILKKA (tulee Kontsaan seuraamana, ympärillensä
vilkuellen ja paljastettu puukko kädessä)

Ei ketään ... kaikki poissa ... pelastettu!
Siis itse Jumala on puolellani
ja oikeaks mun asiani katsoo!

YRJÖ KONTSAS:
Mut ken lie ollutkin tuo kalvas mies?
Hän meidät huomas, vaan ei ilmi tuonut.

JAAKKO ILKKA:
On suojahenkeni hän tuntematon
ja pelasti mun tänään toisen kerran;
näät hän se huovit kielsi ruoskimasta,
    (Ovelle ilmestyvälle noita-akalle).
Ken oli kalvas, mutta uljas herra?

NOITA:
Hän lienee marskiriettaan äpäröitä,
jok' äsken ulkomailt' on palannut.

JAAKKO ILKKA:
Siis marskin poika meidän puolellamme;
sit' tuskin uskois, jollei nähnyt ois!

YRJÖ KONTSAS:
Niin, marskin poika! Suuri taivaan Herra,
niin ihmeelliset totta on sun ties!

NOITA:
Näin poika tietämättään isän surmaa!
    (Nauraa ilkeästi ja hillittömästi).
Se tosiaan on pirun hauska juttu! (nauraa).

JAAKKO ILKKA:
Suus kiinni, noita!

NOITA:
                    Muista valas mulle!

JAAKKO ILKKA:
Sen valan ennen tein jo itselleni.
    (Kontsaalle).
Nyt, veikko, tielle tästä joutukaamme,
kai Tukholmassa vartovat jo toiset!
Hyvästi, noita!

NOITA:
                Löydät kai sä tien?

    (Ilkka nyökäyttää päätänsä, Kontsas ottaa suksensa; menevät,
    nauraen ja itsekseen toistellen):

JAAKKO ILKKA:
Se tosiaan on pirun hauska juttu!

    (Kääntyy tavallensa).

    (Esirippu alas).




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kuvaelma.

(Herttua Kaarlon odotussali Tukholman linnassa. Takainen osa
suorakaiteen muotoisesta salista on kapeampi kuin etuosa; ovia
on perällä ja molemmilla puolen; katsojasta oikealla komea uuni,
Vaasasuvun vaakuna uunin pellissä, samalla puolen pöytä ja
tuoliryhmä. Vasemmalla taas isompi kattotuoli ja penkkejä;
kapeammassa osassa vain penkit pitkin seiniä. -- Aksel Lejonhufvud
istuu pöydän edessä kirjoittaen).

LEJONHUFVUD:
Kas niin, tää kirje näyttää kuninkaalle,
kuin tääll' on asiat; hän päättäköön,
jos tahtoo tulla taikka ei. Mut siitä
voi riippua, ken Ruotsin kruunun kantaa:
hän vaiko herttua. Jo kaksi vuotta
on selvä ollut mulle ai'e Kaarlon;
hän tahtoo kruunun Kustaa Aadolfille.
Ken tietää, eikö meidän, aatelisten,
ois valta loppunut, jos moinen mies,
niin luja, tarmokas ja itsepäinen
sais vallan täällä? Meille varmempaa
on heikon Sigismundin höllät ohjat,
näät hän on Puolassa ja huomispäivä
on hänen nykyisyys, -- hm, "_rex crastinus_!"
Vaan herttua jos voittais? Silloin mennyt
on se, ken niskoitteli. Varmint' on
siis katsastaa, ken täällä vallan riistää
ja tasan puolta pitää molempain.
Nyt mull' on Kaarlon luotto, anteheksi
on suotu juttu Länsigöötinmaalla --
ja kuninkaan ma kirjeilläni voitan.

PALVELIJA (ilmoittaa):
On jalo herra Horn palannut
ja pyytää päästä luokse herttuan!

LEJONHUFVUD:
Ei vielä päästä voi, mut sisään tulkoon!
    (Palvelija pois).
Hm, Horn, hän on liian suora mies;
tuo suoruus suomalaisten tyhmyytt' on,
ei viisautta viekkaan diplomaatin.
Hän sanoo aina, mitä aattelee
ja pitää sanansa, vaikk' antanut
sen oisi moukalle, uh, kuinka raakaa!

PALVELIJA (ilmoittaa):
Jalosukuinen Kaarlo Horn, Kankaisten herra!

HORN (rientäen avomielisesti kreiviä kohden):
Ma Suomest' tulen suoraan, herra kreivi,
ja tiedot tuoreet herttualle tuon.

LEJONHUFVUD:
Sen kohta tehdä voitte; hetken päästä
kai saapuu kävelyltään herttua!
No, millä uhkaa meitä Suomen karhu?

HORN:
Ei karhu enää, mutta viekas kettu
on Fleming nyt; hän tahtoo aikaa voittaa
ja sotaa valmistaa, siit' olen varma.

LEJONHUFVUD:
Ahaa, vai karhukin jo sivistyy!
Kas, sepä oiva juttu; silloinhan
voi sodast' tulla hauska karhun tanssi,
kun Ruotsin leijonakin valveutuu!

HORN:
Te kaikki leikiks lyötte, jalo kreivi;
mut karhulla on kovat rautakourat.

LEJONHUFVUD:
Niin, vahvemmat kuin monen sonnin -- sarvet,
vaan eivät kyllin kovat leijonalle!

HORN:
Mut päätä leijonankin tukistella
voi sentään Suomen karhu aimolailla.

LEJONHUFVUD:
Ja Maununpoika sekä Erik Ribbing?

HORN:
On tulleet myöskin. Suomen aatelisto
ei meihin yhdy; viekastellen vastaa
ja jättää kaikki tuloon kuninkaan.
Tään keinon keksinyt on marski Fleming.

LEJONHUFVUD (naputellen pöytään sormillansa):
Ei hullummasti! Fleming viisastuu.
Ja teidän äänt' ei enää kenkään kuullut?

HORN (lyhyesti):
Ei, nyt Fleming yksin siellä vallitsee.

LEJONHUFVUD:
Mut Raaseporin sentään hoidan minä!

HORN (hymyillen):
Ja minä verot kannan Kankaisista!

PALVELIJA (ilmoittaen):
Kuninkaalliset valtaneuvokset, jalot ja vapaasukuiset herrat
Erik Brahe, Arvid Stenbock ja Hogenskild Bielke!

    (Tulevat puhellen keskenänsä).

BRAHE (tullessaan Bielkelle):
On ajat levottomat, jalo Bielke,
ja kaduillamme pahan ilman linnut,
nuo suomalaiset mellastaa ja räyhää!

BIELKE:
Me tänään myrskyn saamme, veli Brahe,
niin oli synkät kasvot herttualla.

STENBOCK:
Hän itse kansan mieltä yllyttää
ja suosii suomalaisten ruikutusta;
mut Flemingiä kaikesta hän syyttää.

LEJONHUFVUD (tervehtien heitä ja kääntyen Stenbockin puoleen):
Ja teistä, Stenbock, syytön kai on marski?
Mut kuulkaa Hornin tuomat tuoreet viestit!

BRAHE:
Kas, Horn!

BIELKE:
           Mitä uutta?

STENBOCK:
                       Terveheksi!

HORN:
Ei taivu karhu. Kaikki työ on turhaa.
Ja mun hän ajoi linnastaan kuin koiran.

BRAHE:
Te mitä tarkoitatte, jalo Horn?
Ei neuvoskunnan kunniaa hän lie
niin häväissyt?

STENBOCK:
                Jos niin on tehnyt Fleming,
voi olla teissä syy -- ma puhun suoraan.

HORN (kylmästi):
On veri sakeampi aina vettä.
Sain muuten tuodakseni tervehdykset
myös Ebba siskoltanne teille, Stenbock.

    (Horn, Stenbock ja Brahe puhelevat keskenään).

LEJONHUFVUD:
No, vanha Hogenskild, jos tänään meidän
on vastattava suoraan herttualle,
niin mitä puolustatte: sotaa vaiko rauhaa!

BIELKE:
Ma olen rauhan mies ja vihaan sotaa --

LEJONHUFVUD:
Mut kukistua täytyy jommankumman.

BIELKE:
Me varrotkaamme, kunnes itsestänsä
tuo liika valta halkeaa kuin konna,
jos härän kanssa kilpasille lähtee.

BRAHE:
No, karhun kieltä tässä kuunnelkaamme!
    (Kääntyen Lejonhufvudiin ja Bielkeen).
On Horn kirjeen tuonut Flemingiltä,
hän siinä vastaa valtaneuvoksille.

MUUTAMAT:
Siis kuunnelkaamme!

TOISET:
                    Horn lukekoon!

HORN (ottaa uunin reunalta pergamentin, jonka hän tullessaan
on siihen laskenut ja asettuu päin katsojiin; toiset istuvat):

No, siis ma luen! (Silmäilee). Vanha, tuttu nuotti!

    (Lukee) Ruotsin valtakunnan neuvoksille!

Olen saanut teidän kirjoituksenne, jossa pyydätte minua tulemaan
Ruotsiin pitämään valtakunnan asioista neuvoa teidän kanssanne,
vaan en tiedä muuta teille vastaukseksi kirjoittaa kuin sen, että
tahdon kyllä muutoin olla neuvossanne, mutta en siinä neuvossa,
että teidän käskynne ovat enemmän arvossa pidettävät kuin Hänen
Kunink. Majesteettinsa.

BIELKE:
Tuo keppihepo ain' on Flemingillä!

LEJONHUFVUD:
Hän sillä nolaa itse herttuankin!

BRAHE:
Mut jatka, Horn, kuullaan loru loppuun!

HORN (jatkaa):
Jos minulla ei olisikaan se Kunink. Majesteetin käsky, joka minulla
on, niin ei minun kumminkaan sopisi täältä pois lähteä, minun kun
on talot ja kartanot täällä Suomessa, tässä maassa olen elinaikani
sotaväen parissa ollut ja suomalaiseksi kasvanut. Te kyllä tahtoisitte
minulta riistää sen vallan, jonka kuningas minulle uskonut on, niinkuin
tuonoinkin Aksel Kurjen aioitte sijalleni panna. Mutta minulle on
tämän toimen kuningas uskonut, ettekä sitä minulta voi te eikä teidän
kaltaisenne ottaa. En ole minä velkapää tottelemaan teitä enemmän kuin
te minua; en ole teidän kyytimiehenne enkä aio välittää hölyn pölyä
kaikesta siitä, mitä te minulle kirjoitatte vastoin Kunink. Majesteetin
käskyä, sillä te olette minun vertaisiani ja jos tulevat mun vertaiseni
ja jotakin käskevät, niin lyön heitä päähän --

LEJONHUFVUD (hypähtäen ylös):
Tuo, lempo vie, on liikaa röyhkeyttä
ja nöyryytystä vaatii moinen mies!

HORN:
Niin, ennen kivenkin voi sentään siirtää
kuin marskin järkisyillä taivuttaa,
sen itse näätte nyt.

STENBOCK:
                     Hän yksin meistä
noin tehdä voi ja tehdä uskaltaa,
vaikk' antoi meille samoin Sigismundus
maakunnat hallita kuin Flemingille.
Me kaikki hältä tässä kadehdimme,
mit' oli kullakin, mut mistä kaikki
me luovuttiin kuin heikot, veltot raukat.
Klaus Suitian on meitä voimakkaampi,
ken moittii häntä, moittii itseänsä.

LEJONHUFVUD:
Mut tässä loukkaa marski neuvoskuntaa
ja käyttää humalaisen huovin kieltä;
ken häntä puoltaa, laittaa kuningasta,
näät neuvoskunta kuninkaan on laitos.

STENBOCK (tiuskasten):
On valta marskillakin kuninkaalta.

LEJONHUFVUD:
On käskyvalta, vaan ei koiran virkaa!

STENBOCK (kiihkoissaan ärjästen):
Sä hilli kieles, Raaseporin kreivi,
ei ole koira hän, mut mies hän on!

BIELKE (joka on puhellut Brahen kanssa, sillä aikaa kuin
Horn on tutkinut paperiansa):
No, jalot herrat, moista kiihoitusta
ei linnassansa salli herttua!

HORN (katsellen kirjettä):
Jos sallii jalot herrat, luen loppuun,
on yhtä ylväs allekirjoituskin:

    (Lukee)

Annettu Turun linnassa sinä 20 p:nä lokakuuta Armon vuonna 1596.

                              Klaus Fleming, Eerikinpoika.

Wiikin vapaaherra, Suitian, Kuitian ja Yläneen herra ja ritari,
Valtaneuvos, Valtakunnan marski, Yli-amiraali ja Kenraalisotaeversti,
Maaherra ja käskynhaltija koko Suomen Suuriruhtinaskunnassa, mies,
jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki säätää tahtovat, vaikka
en minä muita ketään tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on
kuningas Sigismundus, sillä hän on kuningas ja pysyy kuninkaana.

STENBOCK (riemuiten):
Kas, se on selvää kieltä, lempo soikoon!
Eläköön Sigismund ja marski Fleming!

BRAHE:
Jos oiskin yhtä selvä meidän ohje!
Vaan meidän tehtävä on tarkastaa
ett' yhteys säilyy Ruotsin valtakunnan;
mut marski Suomen aikoo eroittaa,
sen huomaa kaikki.

STENBOCK:
                   Kuinka eroittaa?
Hän mies on kuninkaan, mut suomalainen.
Siis huudan uhallakin kerran vielä:
eläköön Sigismund ja marski Fleming!

PAASHI (ilmoittaa):
Hänen ruhtinaallinen armonsa Sörmlannin herttua!

    (Kaksi paashia avaa oven ja asettuvat sitten
    sen molemmille puolille).

HERTTUA (tulee lakki päässä ja ratsupuvussa tuimasti sisään):
Ken täällä karjui: Fleming eläköön,
kun Ruotsin säädyt kaikk' on yhtä mieltä,
ett' on hän nostattaja kapinan
ja vihollinen maan ja valtakunnan?

STENBOCK:
Sen minä tein, mut tarkoitus ei ollut --

HERTTUA (viskaten lakin ja ruoskansa tuolille):
Jo riittää, Stenbock! Moiset sanat sulle
voi maksaa pääsi. Ilmivihollista
en salli suosittavan täällä minä,
niin kauvan kuin on mulla sananvalta.
Sa kuulit sen!

STENBOCK (Bielkelle):
               Hän täällä komentaa
kuin hän ois kuningas, ei Sigismund!

HERTTUA (huomaa Hornin):
No, Horn, Suomen säädyt mitä vastas
ja mitä aateli ja Noki-Klaus?
Kai nenä käy jo liian pitkäks hällä,
jos niistää aikoo hän sen hiansuulla?

HORN:
On huono onni Teidän armollanne
kai miestä valitessa: enemmän kuin koskaan
nyt yhtä mielt' on Suomen aatelisto;
se maa on kohta irti meistä, pelkään,
ja marski Fleming hallitsee sen yksin.

HERTTUA (lyöden nyrkkinsä pöytään):
Se, surma vieköön, ennen pitkää nähdään,
ken siellä hallitsee! Niin, Suomen herrat,
he jännittävät jousen liian tiukkaan --
ja kun se katkeaa, niin, kautta taivaan,
on syvään iskeväkin koston miekka!
Jos Flemingiliä onkin aatelisto,
niin mun on kansa, Suomen talonpoiat.

HORN (ojentaa toisen pergamentin herttualle):
Täss' onpi vastaus Suomen aatelin,
niin laadittu kuin tahtoi marski itse.

HERTTUA (silmäten kirjettä):
Niin, kaiken päättäköhön kuningas --
tuon virren kyllä vanhastansa tunnen.
Nyt sentään riittää turhat kinastukset;
kun uhka auta ei, niin puhuu miekka!
Siis sotajoukon kanssa Yrjö Posse
saa niskat niskurilta nujertaa.

BIELKE:
Mut tästä Teidän armollanne yksin
ei liene päätösvaltaa; neuvoskunta
sen ratkaisee, on selvä sääntö laissa.

HERTTUA (tuimasti Bielkeen kääntyen):
Ei laissa, Bielke, se on Sparren sääntö.

BIELKE:
Mut Sparren sääntöön myöntyi kuningas
ja julistettu laiksi on se maassa.

HERTTUA:
Vaan säätymyönnytystä puuttuu siltä --
ja minä, herttua, en suostu siihen.

BRAHE:
On Ruotsissa vain yksi kuningas,
ja se on Sigismund. Ja neuvoskuntaan
jos yhtyy hän, niin sääntö laiksi muuttuu.

HERTTUA (häneen kiukkuisesti käännähtäen);
Te, kreivi Brahe, suoraan vastatkaa:
ma oonko lapsi, jota neuvotaan,
kun puheina on valtakunnan tieto?

BRAHE:
Ei opettaa, vaan huomauttaa mun täytyy,
jos Teidän armo poikkee Ruotsin laista.
Ja veljessota nälkävuonna moissa,
kun kurjuuttansa koko kansa nääntyy,
ois kauhun isku koko valtiolle.
Ei yksin oikeus, mutta velvoitus
mun näihin sanoihini pakottaa.
Ma ainakaan en veljessotaan suostu!

MUUT:
Niin, siihen neuvoskunta suostu ei!

HERTTUA (ärjästen jylisevällä äänellä):
Siis vieköön lempo koko neuvoskunnan
ja valtiomme! Vielä tänään vaadin
ma teillä vastuun: myötä taikka vastaan;
ja jos te vastustatte, vannon teille:
jo huomenna ma ohjat teille heitän.
Siis tyysti miettikää, mun päätös seisoo!

    (Menee vihoissaan vasemmalle; oven suussa seisoneet paashit
    seuraavat. Valtaneuvokset katselevat nolostuneina toisiaan
    hetken aikaa, kunnes Stenbock heittäytyy hajalla säärin
    eräälle tuolille ja purskahtaa täyttä kurkkua nauramaan.
    Toiset katsovat ällistyneinä häneen).

STENBOCK (naurunsa lomasta):
Hahhaa, on tääkin lemmon lysti juttu!

    (Nauraa).

HORN (vakavasti):
No, mikä nauruntauti tuohon tarttui?

STENBOCK (nauraa yhä):
Hän, herttu Kaarle, meitä sillä uhkaa,
jot' oomme kaikki juuri toivoneet! (nauraa).

    (Muutamat naurahtavat ääneen, toiset hymyilevät viekkaasti).

BIELKE (tekeytyen vakavaksi):
On Ruotsin laki meille aina pyhä
ja rauhan ystäviä kaikki oomme.
Siis tässä myöskin ollaan yhtä mieltä?

    (Kaikki huutavat hyväksymystään).

STENBOCK:
Ja huomisesta siis on meillä valta?

BIELKE (ei ole kuulevinaan Stenbockin sanoja,
vaan jatkaa samalla vakavuudella):
Ma neuvoskunnan vanhimpana katson
siis yhteispäätökseksi meidän kaikkein,
ett' olkoon seuraus mikä olkohonkin,
niin sotavaatimuksiin herttuan
ei tällä kertaa neuvoskunta suostu.

STENBOCK:
Ei tällä kertaa eikä vasta myöskään!

BIELKE:
Mut tapa vaatii kirjallisen vastuun,
ja kaikki painavammat näkökohdat
on siinä mainittavat. Kreivi Brahe
kai ottaa vaivakseen sen kirjoittaa?

BRAHE:
Jos jalot herrat uskovat sen mulle?

    (Menee pöydän luo ja hommautuu istumaan toisten ryhmittyessä
    Bielken ympärille keskustelemaan. Silloin alkaa kuulua etäistä
    melua ja hälinää, joka nopeasti lähenee. Valtaneuvokset katselevat
    uteliaina toisiaan).

HORN (mennen ikkunan luo):
Ma kuulen hälinää kuin kansan joukko
ois tänne saapumassa!

LEJONHUFVUD:
                      Hiisi vieköön,
nyt kapinaa ei meidän tarvis oisi,
ei kansa herrain hyväks kapinoi!

BIELKE:
Kai telmää talonpojat taaskin siellä,
ja muita äänekkäämmin suomalaiset.

HORN:
Niin, Tukholma on heitä tulvillansa --
se kaikk' on työtä marski Flemingin!

BIELKE:
"_Dominus admirabilis_" on härkä!

LEJONHUFVUD:
Mut moukat ylpistyykin meidän aikaan
ja täällä heill' on oma johtajansa:
Fordell on suomalainen, pohjolainen.

    (Melu kiihtyy).

BIELKE:
Tuo melu kiihtyy, täällä mahdotonta
on meidän työskennellä; rauhallista
ois ehkä linnanpihan kammioissa?

LEJONHUFVUD:
Siis tänne käykää, jalot valtaherrat!
Ma tahdon räyhääjistä selvän ottaa!

    (Valtaneuvokset menevät oikealle. Lejonhufvud
    aikoo mennä perälle, mutta samassa tulee):

PALVELIJA (ilmoittaen):
Taas lähetystö Suomen talonpoikain
on täällä pyytäin luokse herttuan.

LEJONHUFVUD:
On parast'aikaa neuvoskunta koolla --
    (Palvelija yrittää mennä).
Mut varroppas -- (itsekseen) jos Raaseporin moukat
taas kantais herttualle veroistansa?
(ääneen) Sa kuules, mistä pitäjäst' on miehet?

PALVELIJA:
On johtajina miehet Pohjanmaan,
mut yli Suomen muit' on joukossansa;
he uhkaa --

LEJONHUFVUD (hätäisesti):
            Uhkaa? Millä uhkaa moukat?

PALVELIJA:
Ma kuulin huudon: joll'ei Ruotsi auta,
niin auttajaksi kutsuisivat -- ryssän!

LEJONHUFVUD:
Häh? Ryssän, sanoit! Mutta mainittiinko
kuin marski Fleming heidän nylkijöinä?

PALVELIJA:
En muita kuullut!

LEJONHUFVUD:
                  Tahdon kuulla heitä,
siis laske sisään!

PALVELIJA:
                   Kyllä, jalo kreivi! (Pois).

LEJONHUFVUD:
Ei oisi huonommin he tulla voineet
kuin nyt, nuo lurjukset. Jos herttu Kaarlo
saa kuulla uhkaukset roistojoukon,
niin hän ei luovu. Silloin syyt' on hällä
näät ulkonaisten vaarojenkin vuoksi
taas ohjiin valtakunnan tarttua.
Siis nyt on pakko kissaa silitellä;
ei tarvis pitää, mitä noille lupaa!

PALVELIJA (ilmoittaen);
Suomen talonpoikain lähetystö!

    (Kaksitoista miestä astuu sisään, Ilkka, Pouttu ja Kontsas
    etunenässä, näitä paitse Tommola, Martti Vilpunpoika, Piri,
    y.m. Heillä on hyvät talonpoikaisvaatteet yllänsä ja lakit
    kädessä).

LEJONHUFVUD (mennen taka-alalle jääneitä talonpoikia vastaan):
Vai ootte taaskin täällä, Suomen miehet!
kai teitä Ruotsi varsin miellyttää
ja puolellensa vetää Tukholmamme?
Mut hiljemminkin hauskutella vois
kuin teette te -- näät itse neuvoskuntaa
te äsken häiritsitte toimissansa,
ja neuvoskunta kaikkein hyvää tahtoo
kuin herttuakin. Mutta mistä kaukaa
on miehet tulleet? Vainko Pohjanmaalta
lie kaikki nää? en tunne monta teistä.
Mut tuoss' on tuttu mies! No päivää, Pouttu!
    (Kättelee Pouttua).
Ja mitäs uutta kuuluu Pohjanmaalle?

POUTTU:
Vai tuntee Aksel kreivi vanhan Poutun;
no tosiaan, niin usein täytynytkin
on täällä käydä, että hävettää --
vaan pakko lampaan uimaan opettaa.
Ei kuulu parempaa, mut kehnommin
käy asiat kuin ennen Pohjanmaalla
ja sama virsi täyttää muunkin Suomen.

LEJONHUFVUD:
Niin, huono vuosi, kato kaikkialla --
sen tuntee ylhäiset, jos alhaisetkin;
mut kärsimystä, kärsimystä vaatii
nyt majesteetti meillä niinkuin teiltä.
Kas nyt on vihdoin rauha ryssän kanssa
ja kaikki kääntyy, jahka aika ehtii;
ooh, meille tuttu kyll' on tila teidän
ja verot ankarat ja linnaleiri,
mi teidät taloistanne syöstä uhkaa --
niin, eikö totta, kuulettehan itse,
ett' tilastanne meill' on tarkka tieto?

POUTTU:
Niin kuuluu olevan; mut kuitenkaan
ei meitä auta herrat, joill' on valta.

LEJONHUFVUD:
On aika asialla kullakin;
ja ehkä kevään tullen neuvoskunta
jo voipi auttaa.

POUTTU:
                 Emme neuvoskuntaa
me täältä etsi, mutta herttuaa;
kun yks on kuningas ja hän on poissa,
niin yksin hän lie herra valtakunnan --
ja herttu Kaarle hän on kansan mies.

KAIKKI:
Niin, herttu Kaarle hän on kansan mies!

LEJONHUFVUD (levottomasti):
Niin, niin, hän suosii teitä; kaikki muutkin
me kansan parhaint' aina harrastamme,
siit' olkaa varmat. Heidän puolestansa
ma teille lupaan leirivapauden
jo kevähällä, ehkä ennen jo.

POUTTU:
Mut entä jospa kuolee kurki ennen
kuin sulaa suo! Ja Ruotsi jollei auta,
niin apu etsitäänkin toisahalta.

LEJONHUFVUD:
Ja mistä sitten?

POUTTU:
                 Vaikka Ryssän maalta,
on tsaari marskiakin mahtavampi!

KAIKKI:
Niin, Ryssä auttaa, jollei Ruotsi auta!

LEJONHUFVUD (kiivastuen):
Vaan tuo on kavallusta valtakunnan
ja rikos vastaan maata, kuningasta!
Hyi, hävetkää jo, miehet! Sigismund
tai herttua jos kuulis uhkauksen,
hän teidät toisin rankaisis kuin Fleming,
Mut neuvoskunta heit' on laupiaampi,
ja vielä tänään harkittavaks ottaa
kai teidän valitukset. Miss' on kirjat?

POUTTU:
On kirjat kyllä meillä muassamme,
mut ne on herttualle, muille ei!

LEJONHUFVUD:
Vai herttualle, vaan ei neuvostolle!
Mut huomisest' on valta neuvoston,
ei herttuan: hän luopuu ohjaksista
ja jättää vallan sekä Tukholman.

    (Murinaa syntyy miesjoukossa. Kuuluu huudahduksia:
    "Se hyvä herttuamme!?" "Ken meitä sitten suojaa?"
    "Ei, sitä hän ei saa!")

ILKKA (astuu esille):
Vai niin, nyt herttuankin herrat veisi,
kun viety meiltä jo on kuningas!
Ja kehen sitten kääntyy talonpoika,
kun häntä riistetään ja raastetaan
kuin koiraa, juhtaa, luontokappaletta?

LEJONHUFVUD:
Ka, neuvoskuntaan!
    (Pouttuun kääntyen):
                   -- Kuka on tuo mies?

ILKKA (rohkeasti):
Ma olen Jaakko Ilkka Ilmajoelta,
mies, jolta huovit marski Flemingin
on talon ryöstäneet ja vaimon piesseet
ja joka täältä etsii oikeutta!

LEJONHUFVUD:
Kai sitä saatkin, vaan et tuolla lailla.
Sä kieles nöyremmäksi malttaa voit!

ILKKA:
Ken pyytää armoa, hän olkoon nöyrä,
ken vaatii oikeutta, suora on;
ma pyydän oikeutt', en armoa.

LEJONHUFVUD:
Sun oikeutes on armo kuninkaalta;
sen riistää voi se, ken sen antoi sulle.

ILKKA:
Mut sit' en saanut marski Flemingiltä,
ma häntä syytän, vaan en kuningasta.
Hän nyt on laamannina Pohjanmaan,
mut oikeuttaan ken etsii hältä, ruoskaa
ja tyrmää saapi niinkuin murhamies
ja niinkuin äsken olen itse saanut.
Nyt häntä vastaan haen ma oikeutta:
    (huutaa)
jos täält' en saa, niin sen ma itse hankin!

MUUT:
Jos muut ei auta, auttaa Ryssän tsaari!

    (Melua ja hälinää. Sillä aikaa on toisten huomaamatta ovi
    vasemmalta avautunut, paashi asettuu oven viereen ja kiivain
    askelin tulee sisään):

HERTTUA (jonka ilmestyessä kaikki melu äkkiä lakkaa, Lejonhufvud
vetäytyy syrjemmä ja talonpojat kumartavat syvään. Herttua seisoo
hetken ääneti ja katselee joukkoa):

Ken räyhinällä täyttää suojat linnan,
jok' onpi rauhoitettu kuninkaalle?
    (Lejonhufvudille).
Keit' ovat miehet nää? He mitä tahtoo?
    (Miehille).
Ken melun nostaa täällä uskaltaa?

LEJONHUFVUD:
Nää suomalaiset, jotka syksyst' asti
on täällä räyhänneet, he nyt jo uhkaa:
jos heit' ei Ruotsi auta, turvaksensa
he kutsuu --

HERTTUA:
             Perkeleenkö?

LEJONHUFVUD:
                          Ei, vaan Ryssän.

HERTTUA (seisoo hetken äänetönnä katsellen talonpoikia,
jotka vakavina ja uhkaavina tuijottavat takaisin):

Vai niin on kauvas tultu! Epätoivo
nuo raukat vihollisen helmaan viepi!
sen turviin, jonka lyömät arvet heillä
on vielä kasvoissaan! -- Sun vallas, Fleming.
on valta pyövelin ja verikoiran, --
ja siitä täytyy kerran loppu tulla.
    (Kääntyen talonpoikiin).
Mist' olette? Kai taaskin Pohjanmaalta?
Sin' oot kai Kyrön Pouttu, vanha tuttu!

POUTTU (syvään kumartaen):
Niin olen, armollinen ruhtinas!

HERTTUA:
Ja Martti Vilpunpoika Lapualta;
sun aikaan Juhanan jo täällä näin.

MARTTI VILPUNPOIKA:
Täm' onkin kuudes kerta, ruhtinas.

HERTTUA:
Mut tätä pientä, vankkaa miest' en tunne?

KONTSAS:
Ma olen Kyrön kirkon Kontsahia
ja ensi kertaa e'essä kuninkaan.

HERTTUA:
Et kuninkaan, vaan hänen sijaisensa.

LEJONHUFVUD (itsekseen):
Mut hiton mielellään hän kruunun kantais!

HERTTUA (kääntyen Lejonhufvudiin):
Sa mitä murahtelet siellä, serkku?

LEJONHUFVUD (kumartaen):
Ma sanoin: kuningasta tuskin onkaan!

HERTTUA (lyhyesti):
Niin, totta tosiaankin, Puolan herrat
vei meiltä kuninkaan.

ILKKA:
                     Se totta onko --
nyt kysyn armoltansa itseltään --
jos meiltä ruhtinaankin turvan viedä
jo aikoo Ruotsin herrat?

HERTTUA (äkisti):
                         Totta on,
en kanssa neuvottoman neuvoskunnan
voi jatkaa Kustaa kuninkaamme työtä,
min herrat aateliset syöstä tahtoo --
ja auttajakseen ottaisivat mun!
Mut siitä toimesta en huoli minä.
    (Kävelee edestakaisin ja pysähtyy Ilkan eteen).
Ken olet sinä, laihan synkkä mies,
jonk' kasvot kärsimystä ilmoittaa
ja silmät sielun tulta salamoivat?

ILKKA:
Ma olen Ilkka --

HERTTUA:
                 Pentti?

ILKKA:
                         En, vaan Jaakko,
mut Pentinpoika.

HERTTUA:
                 Isäs Pentin tunsin,
hän urhoks mainittiin ja Vienan ryssät
kai muistaa iskut Pentin tapparasta.
Ja isäs surmaajatko nyt on turvas?

ILKKA:
Ei ole, armollinen ruhtinas,
jos vanhan Kustaan poikaa palveltaisiin --
hän köyhää auttoi suurten hampahista.
Te ootte poika Kustaa kuninkaan --
jos totta on se, pohjolaiset kaikki
ja heidän kanssaan Häme, Savonmaa
ne teitä puoltaa viime pisaraan,
sen vannon minä, vannoo kaikki muut!

MUUT:
Niin kauvan kuin on veri lämmin meissä,
me kaikki ruhtinasta puolustamme!

HERTTUA (liikutettuna):
Ma tunnen pohjolaiset, Suomen miehet,
ja teidän valaanne ma myöskin luotan,
vaikk' isä-vainaa toista oli mieltä.

    (Ovi oikealta avautuu ja valtaneuvokset, Hogenskikd, Bielke
    etunenässä, tulevat juhlallisen vakavina. Bielkellä on paperi
    kädessänsä. He aikovat mennä vasemmalle vievää ovea kohti,
    mutta huomaavat Herttuan y.m, ja pysähtyvät syrjemmä etualalle).

HERTTUA (hieman ivallisesti):
Kas, tuossa neuvottomin neuvoskunta!
    (Neuvoksille).
No, ylväät herrat, mik' on vastauksenne:
en valtaa marskin kärsi kauvempaa,
tuhatta kahdeksan ma vaadin miestä
ja Yrjö Possen verikoiraa vastaan;
jos näit' en saa, ma ohjat teille heitän!

BIELKE (vakavasti ja juhlallisesti):
On neuvoskunta tyystin harkinnut
nyt teidän vaatimusta, ruhtinas,
ja koska lain ja asetusten jälkeen
on meidän huolenamme isänmaa --

HERTTUA (tiuskasten):
Vai yksin teidän? Eikö minun myös?
On mulla lähin oikeus siihen huoleen.

BIELKE (kuten äsken):
Ja koska veljessota valtakunnan,
jo ennen nääntyneen, vois maahan suistaa --

HERTTUA (samoin kuin yllä):
Se suistaa vääryyden ja väkivallan,
mut kansan oikeuden se kohottaa!

BIELKE (kuten ennen):
Ja koska Ruotsissa on kuningas --

HERTTUA (yhä vihaisemmin):
Mut hällä sijaisena herttua!

BIELKE (entisellä tyyneydellä):
-- ja kuninkaalla ain' on päätösvalta,
niin täytyy neuvoskunnan --

HERTTUA (ärjäisten):
Jaa tai ei?

BIELKE (tyynesti ja äänensä korottaen):
-- niin täytyy yksimielin neuvoskunnan
nyt kieltää vaatimukset herttuan!

    (Ojentaa paperin herttualle).

HERTTUA (hypähtää ylös vihan vimmassa ja heittää paperin pöydälle):
Siis vieköön neuvoskunnan Hornan hiisi
ja Ruotsi ryssän suuhun kelpaa kyllä.
Te epäkelvot, viekkaat junkkarit
mun omin hampain maahan repimään
sen tahtoisitte, minkä alkoi Kustaa;
te juonillanne kädet sitoisitte
kai multa myös kuin teitte Juhanalle;
kun aikaa vapaampaa ma koitan luoda
ja saada kansalleni oikeutta,
te herrain mielivaltaa puolustatte;
ja jos vain teill' ois valta rauniolla,
niin kautta taivaan, oisittekin valmiit
te myymään eduistanne isänmaan!

    (Herttua kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla. Talonpojat
    seisovat synkkinä taampana, neuvoskunnan herroissa syntyy murinaa).

BIELKE:
Tää syytös loukkaa koko --

HERTTUA (jalkaa polkien):
                           Vaiti, herrat!
Nyt puhun minä, Ruotsin ruhtinas
ja syntymältäin poika kuninkaan!
Teit' olen palvellut jo liian kauvan
ja oman rinnan ääntä hillinnyt,
jok' eestä kansan sekä Jumalan
mun kutsui teitä vastaan taistohon!
Ken täällä kuningasta hännystääpi
ja hälle myrkkyneuvojansa syöttää,
ken paavin perskat tahtoo jälleen tuoda
ja auttaa munkkihaljun hapatusta,
vaikk' on jo suuri Kustaa kuningas
niin puhtaan, selvän uskon meille suonut
ja vaikka Ruotsin kaikki yhteissäädyt
sen uskoks ottaneet on valtakunnan?
Ma tuoss' en auttaa teitä aio, en,
en omaa elintyötä kaataa tahdo,
jos punoisitte juonianne kuinka,
te Ruotsin neuvottomat neuvosherrat!
En tahdo käydä paavin kätyriksi,
en leikkipalloks marski Flemingin --
mun kutsui Luoja täällä itse luomaan,
ei jutkojuhdaks korskan narrijoukon!

STENBOCK (Hornille):
Kas, tuoll' on Vaasain verta suonissansa!

HERTTUA:
Nyt saatte mennä, ylväät valtaherrat!
en kiitost' anna kiittämättömille!
Mut eessä Jumalan ja Ruotsin kansan
te myöskin vallastanne vastatkaa,
kun ensi helmikuussa Arbogaan
ma kutsun säädyt meidän tuomareiksi.
Kun tointani en ole teiltä saanut,
vaan kansalta, niin sille myös sen jätän.
Ma pesen käteni, ja edesvastuu
nyt lepää teidän hartioilla! Menkää!

STENBOCK (mennessänsä sivulliselleen):
No, Luojan kiitos, nyt on meillä valta!

    (Valtaneuvokset marssivat kaikki äänettöminä ja tyyninä
    ulos peräovesta kujannetta, jonka talonpojat muodostavat.
    Herttua astelee kiivaasti edes takaisin lattialla).

HERTTUA (pysähtyy paashin eteen):
Sä, paashi, ratsu käske satuloida,
ma Gripsholmaani kohta ratsastan!
    (Paashi pois).
    (Herttua huomaa jälleen talonpojat).
Te mitä varrotte, kun itse kuulleet
nyt ootte tuomionne herrain suusta?

POUTTU:
Niin, korvat meilläkin on auki olleet;
vaan sentään, armollisin ruhtinas,
me teitä rukoilemme -- -- --

KAIKKI MUUT (paitsi Ilkka, joka seisoo oikealla erillänsä
ylpeänä ja jäykkänä):
Niin, kaikki rukoilemme -- - --

HERTTUA:
                      Turha vaiva,
on multa valta, teiltä apu viety!

POUTTU:
Mut vaimojamme, lapsiamme roistot
ei säästä enempää kuin omaisuutta --

ILKKA (rohkeasti):
Jos Ruotsin sotilaita tuhatkaan
ois meillä turvanamme, ruhtinas,
niin muut' ei tarvittais --

HERTTUA:
                            Ja kuinka monta
on teitä vastaan yhtä jalkamiestä?

ILKKA:
Kai yksi kolmen miehen niskoill' on.

HERTTUA:
Ja entäs huovit marski Flemingin?

ILKKA:
Yks kuuden ruokittav' on talonpojan.

HERTTUA:
Niin kehnoiks onko käyneet pohjolaiset,
ett' täytyy kolmen muilta apu saada,
kun yks on jalkamies? Ja kuusi teistä
ei jaksa huovihurttaa kurittaa?
Jos jälkeläiset vanhain pirkkalaisten
ja asemiehet Juho Vesaisen
on raukoiks sortuneet ja pelkureiksi,
niin teitä lempo silloin surkutelkoon!

ILKKA (rohkeasti ja vilkkaasti):
Siis täänkö neuvon antaa ruhtinas?

HERTTUA (seisahtuen äkkiä ja nyrkkiänsä ilmaan kohottaen):
En muuta neuvoa ma teille tiedä
kuin rauha hankkikaatte itse, miehet;
kai teit' on talonpoikaa siksi monta,
te että roistot saatte torjutuksi,
jos muuten ei, niin nuijin, aidanseipäin!

PAASHI (ilmoittaa):
Teidän ruhtinaallisen armonne ratsu on satuloitu!

HERTTUA (paashille):
Ma tulen kohta! (miehille) Menkää, miehet, menkää!
Te maata varjelkaa, ma suojaan merta!

    (Ottaa lakin, hansikkaat ja ruoskan, jotka
    paashi hänelle rientää antamaan).

ILKKA:
Siis esivallan käsky aseisiin
on meillä vastaan Klauta Suitian?

HERTTUA (nyökkää myönnytyksen merkiksi, panee kypärän päähänsä
ja puhuu kuin itsekseen):
Niin, marski Fleming, suureen vatsahas
sä sika sian syöt kuin kananpojan!
nyt syytä itseäsi, verikoira
ja valapatto valtakunnan syöpä,
jos nielläkses saat pedon tuhatpäisen!

ILKKA:
Mut taisteluun jos itse marski saapuu?

HERTTUA (ärjästen):
Kun muuten kuitenkaan ei paha pääty,
    (Lyö ruoskallaan ilmaan).
niin emä poikinensa maahan lyökää!

    (Herttua kiiruhtaa nopein askelin vasemmalle vievän taka-alan
    oven kautta. Talonpojat seisovat hetken äänettöminä ja katselevat
    poistuneen herttuan jälkeen. Vihdoin katkaisee äänettömyyden):

POUTTU (kääntyen Ilkkaan):
No, Ilkka, lupa itse ruhtinaalta
on meillä vihdoin nousta aseisiin!

ILKKA:
Niin, nyt se on ja, kautta taivaan Herran,
ei vaimoani huovit toiste pieksä!

TOMMOLA:
Sä omaa kostoasko mietit vain,
kun meitä vartoo koko Pohjanmaa!

HÄMÄLÄINEN:
Te Pohjan miehet meidät unhotatte,
vaikk' onkin kurjin laita Hämehessä!

PALO:
Mut meill' on leirivapaus, teillä ei!

SAVON MIES:
Ka olkoon vaan, mut kurjuus yhtäläinen
on meillä Savossai, sen Herra tietää!

POUTTU:
Niin, sama kurjuus meill' on kaikkialla --
ja yhtä Suomen kansaa kai me oomme!

PALO:
Te kaikki kuulitte, kun ruhtinas
hän kanan poikinensa lyödä käski!

TOMMOLA:
Niin käski ruhtinas, ja kana kai
on marski itse?

MARTTI VILPUNPOIKA:
                Niin, ja poikaset
on voudit, herrat, kaikki sortajamme!

POUTTU (Ilkalle):
Sä mitä seisot siellä aatoksissa?
nyt aik' on rientää Hannu herran luokse!

ILKKA (joka toisten puhellessa on seisonut äänetönnä
mietteissään, astuu Poutun ja Kontsaan luo):
Sun sanas, Pouttu, lankes sydämmeeni.
Kai, Kontsas, kuulit myöskin sanat nuo,
ett' yhtä Suomen kansaa kaikki oomme!
Niin, siin' on aatos, jota tarvitsin:
on Pohjanmaa ja Savo, Häme kaikki
vain yhtä Suomea ja Suomen kansaa,
jok' orjuudessa herrain alla huokaa.
Tuo aatos sielussani suurra väikkyy,
se kotkan siivet mulle kasvattaa
ja kauvas, korkealle katse lentää.
Siis emme nousekkaan me koston vuoksi,
on määränämme vapaus koko Suomen,
kun lienemme me yhtä kansaa kaikki
ja sama orjuus meillä myöskin lie!

POUTTU:
Yks kansa, niin, ja samat sortajat --
on herrat kaikkialla samanlaiset!

KONTSAS:
Jumala myös on yksi; Häntä tahdon
ma palvella kuin isä-vainajamme --
mut marski Fleming tahtoo paavin valtaa.

ILKKA;
Sä vuoksi uskonnon, me kansan vuoksi!

KONTSAS:
Niin, Jumalaani marskit taikka mirskit
ei, surma vieköön, multa viedä saa!

    (Hovipojat tulevat sisään vasemmalta.
    Talonpojat poistuvat perältä).


Toinen kuvaelma.

Isonkyrön kirkonkylä. Vasemmalla nimitysmies Lassi Gregorin pojan talo,
rappuset ja kaksi ikkunaa näyttämölle päin; oikealla Yrjö Kontsahan
rakennus kuistiovinensa. Talojen päätyjen ohi menee yleinen maantie,
joka vasemmalle mutkautuen nousee taka-alan ylängöllä näkyvään
Isonkyrön kirkkoon. --

On marraskuun 25:s päivä eli pyhän Kaarinan päivä, jota vanhan tavan
mukaan pyhänä vietettiin. Ihmisiä vaeltaa kirkkoon.

Kontsahan talosta tulee muudan talonpoika, jonka eräs maantiellä
vaeltava kirkkomies huomaa ja kääntyy pihaan.

ENS. TALONPOIKA:
Kas Laurolaista, hyvää päivää, Matti!

TOINEN TALONPOIKA:
Sen Jumal' antakohon, Ikolainen! (kättelevät).

ENS. TALONPOIKA:
Vai kirkkoon läksit, Herran huonehesen?

TOINEN TALONPOIKA:
Mun täytyi tietäjähän, vaimo kun
ei kostu lapsenvuotehesta.

ENS. TALONPOIKA:
                           Hm,
et pelkää siis sä pyhää Kaarinaa?

TOINEN TALONPOIKA:
Nääs taika tepsii juuri pyhäpäivin.

ENS. TALONPOIKA:
Vaan kirkkoherra Simo Nurkka jos
sen tietää sais, ett' taikoja sä käytät --

TOINEN TALONPOIKA:
Ka, eihän auttaa voi hän itsekään!
Kai mahtoi tullakin jo virran poikki?

ENS. TALONPOIKA:
Ei vielä tullut. Tuurolaisen luokse
hän sakramenttineen lie kiirehtinyt,
kun Lassin huovit vanhan isännän
he kuoliaaksi vartahilla kolhit.

TOINEN TALONPOIKA:
Voi aikaa surkeata syntein tähden!
Ei lait, ei asetukset mitään mahda
ja suojakirjat itse ruhtinaan
ei turvaa anna rosvojoukkiolta.
Jo itkisinkin, jos vaan ilkeäisin!

ENS. TALONPOIKA:
Mut suurin konna Kumpsilan on Pekka,
hän etsii uhriksensa köyhimmät.

TOINEN TALONPOIKA:
Ja entäs Lassi sitten, naapurimme?
kuin vainiolta mettä kimalainen
hän kasaa aittahansa hopeoita.
    (Vasemmalta melua).
Nyt siellä taaskin juodaan, mässätään!

ENS. TALONPOIKA:
Niin, ryyttärit ja huovit ystävyksin!

TOINEN TALONPOIKA:
He juovat viikot, juovat sunnuntait.

ENS. TALONPOIKA:
Ja kekrinä he lystiksensä poltit
jo Ilkkalankin Ilmajoella -- tiennet.

TOINEN TALONPOIKA:
Niin kulki juttu, uuden rakennuksen
he ilkes polttaa, riettaat hurjimukset!
Mut liekös totta, että linnun tietä
ois Jaakko päässyt luota noki-Klaun?

ENS. TALONPOIKA:
Niin, "keulass' onni, ruotelissa Herra"
on hällä aina ollut, miekkoisella.

TOINEN TALONPOIKA:
Nyt veljen luokse vaimo lapsineen
on tänne Kyröön muuttanut ja vuottaa,
ett' Tukholmasta palais jälleen Ilkka;
    (Kääntyen ens. talonpoikaan).
hän tulla aikoo kotiin Kaarinaksi
ja silloin tyttärensä naittaa tahtoo,
vaikk' oiskin tiellä tuhat puolakkata.

ENS. TALONPOIKA:
Niin, uusi vouti hän on puolalainen
ja puolakoill' on omat eljet heillä!

TOINEN TALONPOIKA:
Niin, heill' on messut jälkeen syntein heillä --
saa siitä Kontsas vettä myllyyn taas.
    (Kuuluu melua vasemmalta).
Vaan kuinka ruojat taaskin elämöivät!

ENS. TALONPOIKA:
Ja kirkon-aikaan; mutta kirkkoa
he karttaa niinkuin pirut pyhää paikkaa.

    (Paussi, jonka aikana iloista humua ja
    soittoa alkaa kuulua oikealta).

Mut mikäs hiiden melu tuoll' on sitten?

TOINEN TALONPOIKA:
On tänään Ilkan Kirstin naittajaiset.

ENS. TALONPOIKA:
Mut ilman naittajaako?

TOINEN TALONPOIKA:
                       Eno Kirstin
kai toimii naittajana, Jaakko kun
ei voine täyttää tulolupaustansa.
Kas, siin' on riemujoukko soittoinensa!

    (Iloinen ja meluava saattue tulee oikealta, pari kolme soittajaa
    etunenässä. Silloin tällöin kuuluu laukauksia. Nuorisoa käsikädessä,
    useilla miehillä joku ase mukanansa, jousi tai pyssy olalla,
    toisilla puukot vyöllä. Heti soittajain jälkeen kaksi paria, sitten
    Kirsti Ilkka ja Maunu Matinpoika juhlapuvuissa; heidän jäljessänsä
    taas neljä paria, sitten sokea Katri Ilkka ja Pentti, joiden perässä
    vaarivanhukset y.m. väkeä. Saattueen lähestyessä on Kontsahan
    talolta juossut kuistille naisia ja lapsia; nimismiehen talon
    akkunat avautuvat ja päihtyneen näköisiä huoveja kurkistelee sieltä
    haarikat kädessä).

ENS. TALONPOIKA (huutaa ohimenijöille):
Onni uudelle parille,
lapsenlykky lattialle!

ENS. HUOVI (ikkunasta):
    Paha onni petturille,
    Ilkan nartun naittajalle!

JOKU SAATTUEESTA:
    Ole vaiti, huovi-koira,
    koirille on kalikoita!

    (Saattue katoaa vasemmalle; eräs talonpoika erkanee siitä
    yhtyen pihalla oleviin. Soitto ja melu lakkaa vähitellen.
    Talonpojat ryhmittyvät kaivon ympärille).

ENS. TALONPOIKA:
Sa ootko kutsuttu vai kuokkimassa?

KOLMAS TALONPOIKA:
En ole kumpaakaan; vain muuten tuolta
ma yhdyin joukkoon uutta kuullakseni.

ENS. TALONPOIKA:
On vanha surkeus: kurjat köyhän päivät,
kun yhden elää, niin jo toisen kuolee.

TOINEN TALONPOIKA:
Niin on, niin on!

KOLMAS TALONPOIKA:
                  Mut tottakohan lie,
ett' aikoo maahan tulla kuningas
ja että marski kanssa kuninkaan
myös tahtois vangiks ottaa herttu Kaarlen?

ENS. TALONPOIKA (hämmästyen):
Siit' en ma kuullut ole sanaakaan!

TOINEN TALONPOIKA:
Niin käy kuin aattelin; tääll' itse täytyy
kai kunkin puoltaa omaa tavaraansa;
mun aitat eivät ole noita varten!

    (Heristää nimitysmieheen päin; samalla kuuluu
    loilotusta oikealta).

Ja tuolla ulvoo hurtat Kumpsilan!

    (Neljä humalaista huovia tulee täysissä aseissa kaulatusten;
    yhdellä heistä on oluthaarikka kädessä; kääntyessään Lassi
    Gregorinpojan talolle töytäävät edelliset heistä kaivon luona
    seisovia talonpoikia selkään).

ENS. HUOVI (heilauttaen toisella kädellään talonpojan sivulle):
Pois tieltä, moukka, herrain saapuessa!

TOINEN TALONPOIKA:
Vai mokomainkin herrain tiellä tässä?

ENS. TALONPOIKA:
Tuo onhan Kontsaan vanha muonarenki,
jok' on nyt noussut sontaryyttäriksi.
Mut kuules, poika, marskin huovi jos
sa liet, niin herrasi on herttu Kaarle.

TOINEN HUOVI:
Mun herra marski on; ken häntä käskee,
ei kuulu mulle, herttu vaiko kerttu?

KOLMAS TALONPOIKA:
Mut herttu sentään yli marskin on --
kas tässä
    (kaivaa taskustaan paperin)
          suojakirja hält' on mulla,
jos kuka tyrkkii taikka liikaa tahtoo.

ENS. HUOVI (ottaa paperin):
Kas, kirja!
    (Katsoo kumppaleihin).
            Suojakirja, lempo soikoon,
mut sille aimo mies hän tekee näin!
    (pistää paperin oluttuoppiin ja lyö sillä
    talonpoikaa suuta vasten).
Nyt istu rauhassa kuin riikin "fursti"!

KOLMAS TALONPOIKA:
Kas, tuota perkelettä, suojakirjan
sa lempo turmelit!

ENS. HUOVI:
                   Sen kalkkinaan
saa ennen Mikonpäivää Kaarle syödä
ja kohta, tietkää, kengiss' Eerikin
saa käydä herttuanne!

KOLMAS TALONPOIKA:
                      Varo, mies,
ettei sun sappes kiehu kankahalle!

TOINEN HUOVI (tyrkäten kuten edellinen):
Vai ois se sappi sitten särjelläkin!

KOLMAS TALONPOIKA:
Niin, särjellä se juuri sappi on --

TOINEN HUOVI:
Vai sillä on -- ja silmät punaiset!

    (Huovit menevät nauraen nimismiehen talolle;
    kuistilla kääntyy taaksensa):

ENS. HUOVI:
Mut herra Suomessa on marski Fleming
ja herroja on marskin huovitkin!
(kiljasee) Juh-hei, nyt oltta täyteen tuoppi, veikot,
ja sitten (lyö polveensa) tyttö tuohon polven päälle!

KOLMAS TALONPOIKA (heidän jälkeensä):
Vai tyttö sulle vielä polven päälle!
Liet löyttykin sa saunan lauteen alta
ja vaille vanhempia jäänyt, ruoja!
Voi, hyvä isä sentään elkiänne!

TOINEN HUOVI:
Niin, isä meidän, istu siellä puussa...

ENS. HUOVI:
Vaan pysy pappilan veräjän suussa!

    (Menevät nauraen tupaan).

TOINEN TALONPOIKA:
Nyt juodaan siellä meidän siemenviljat!

KOLMAS TALONPOIKA:
Tuon hoikan kiiskenpojan suomustaisin
niin lemmon mielelläni; hiisi vie,
ois lämmin leppä hältä ruiskahtanut,
jos
    (Näyttäen pitkää puukkoansa).
    tuo ois luiden lomaan sattunut!

TOINEN TALONPOIKA:
Siis pääset haukasta, kun höyhennät!

ENS. TALONPOIKA:
Mut eihän selvät miehet kirkon-aikaan
voi käydä tappeluun, jos sietäisikin.

    (Oikealta kuuluu huutoja: nyt ne tulevat, nyt ne tulevat!
    huudot ja melu lähenee, talonpojat hypähtävät höröstellen
    peremmäs).

TOINEN TALONPOIKA (rientää taka-alalle):
No mitä huutaa? Ketkä tulee siellä?

KOLMAS TALONPOIKA:
Jos itse vouti vieraaksemme saisi?

ENS. TALONPOIKA:
Tai oisko huovit ratsain liikkehellä?

ERÄS POIKA (jonka jäljessä naisia ja lapsia juoksee
läähättäen oikealta ja huutaen):
Hoi! nyt ne tulee, nyt ne tulee sieltä!

ENS. TALONPOIKA (ravistaen poikaa hartioista):
Sa ootko huilu, ketkä tulee sieltä?

POIKA:
Ne, joit' on varrottuna Tukholmasta!

KAIKKI:
Siis Kaarinaksi saapuu ilkkalaiset!

TOINEN TALONPOIKA:
Ja onkos Pouttu myötä?

POIKA ja NAISET:
                       Kaikki, kaikki!

    (Juoksevat toisten edellä vasemmalle, talonpojat
    seuraavat, Kontsahan tuvasta ryntää ulos):

KONTSAHAN VAIMO (kasvava tyttö kintereillä):
Kun kaikk' on tulleet, niin on Kontsas myös!
Hei, joudu, Annikki, on isäs tullut!

    (Katoavat vasemmalle, Samassa avautuu nimismiehen talon
    ikkuna ja humalainen huovi pistää päänsä ulos).

ENS. HUOVI:
Kuka perhana sieltä sitten tulee, kun koko kylä on mullin, mallin?

TOINEN HUOVI (tullen kuistille):
Ja mihin hittoon täältä kaikki ihmiset ovat kadonneet?

KOLMAS HUOVI (tullen oluthaarikka kädessä ja kuistin
penkille lysähtäen):

Jos se on Lasse luutnantti, niin enpä pa-paljo välitä, mutta uutta
vo-voutia minä pe-pelkään!

TOINEN HUOVI (matkii):
Vo-vo-voutia! hän on marskin miehiä; -- -- ja milloinka marski on
juomasta kieltänyt, häh?

KOLMAS HUOVI:
Eipä ky-kylläkään. Hyvä mieshän se marski on ja hänen ku-kunniaksensa
mi-minä aina juon. (Juo) Mut ei se sillä hyvä ole, että minä juon --
juo sinä kanss', Pekka! -- Juo, kun saat (tarjoaa haarikkaa).

TOINEN HUOVI (lykkää sen luotaan):
Enkä huoli! Päätä jo porottaa, että vanteet on katketa.

KOLMAS HUOVI (tarjoaa yhä):
Ykspää kesänsä talvensa! -- Juo, sen vietävän vasikka, tai -- --

TOINEN HUOVI:
Kun minä sanon, ett'en juo! Oletko kuuro, mies?

KOLMAS HUOVI:
Vai pe-petturimiehiä kuin Ilkan Ki-Kirstin Maunu! Mutta sen miehen
myötäjäiset ne on menneet tästä ku-kurimosta! (nauraen) Semmoinen
Kullervon kaima se minä olen, saakut -- -- --!

TOINEN HUOVI:
Ja minä se olen semmoinen mies, että minä annan "saakut" takaisin.
Luuletko sinä saakeli minua kuopiolaiseksi? -- Heh!

    (Lyö kumppaniansa korvalle, niin että tältä
    oluthaarikka vierähtää maahan).

KOLMAS HUOVI (vetäisten miekkansa esille):
Ku-kuules! sinähän kaasit olveni maahan, -- Jumalan viljan maahan
kaasit, sinä nallikka! Mutta en sitä vielä minäkään ole "kupittaalle
kulkijoita" -- enkä kaikkien opetuksen alaisia! -- -- Miekkas esille,
po-poika!

    (Miekkailevat. Kirkosta soitetaan pois. Ensimmäinen huovi,
    joka on torkkunut ikkunassa, herää kellojen soitosta, huomaa
    miekkailijat).

ENS. HUOVI (huutaen pihalle):
Soh, pojat, miekat pois, kun kellot soi!

KOLMAS HUOVI (tappelun keskestä):
Pidä suusi, sinä kutkatautinen te-teirenpoika! Meidän kanssa sinulla
ei ole mitään te-tekeniistä --, -- ei mitään!

ENS. HUOVI (ikkunassa):
Vai teirenpoika!

    (Katoaa ja tulee oven kautta pihalle tappelijoita erottamaan).

Kun minä sanon, että miekat pois, kun kellot soi, niin sen pitää
myöskin tapahtuman!

    (Lyö miekat heidän käsistään).

KOLMAS HUOVI:
Mitäs hän mun olveni maahan kaasi?

ENS. HUOVI:
Olvesi? no, saadaanhan uutta!

KOLMAS HUOVI:
Uutta ja kellä sitten?

ENS. HUOVI:
Ka, kysytään ... ja katsotaan!

NELJÄS HUOVI:
Ei ole talossa tippaakaan ... viimeisen nopan tiristin haarikkaan.

KOLMAS HUOVI:
Siinä sen nyt kuulet. Ja sinä vietävän sonni, Herran lahjan maahan
kaasit!

TOINEN HUOVI:
Minäkö sonni? ... mutta varrohan, kun lauvantaina...

ENS. HUOVI:
Älähän hätäile! Kontsahassa on ... ei siitä tapella tarvitse...
Tules apuun, Paavo!

    (Juoksee erään toverin kanssa Kontsahan taloon,
    toiset katselevat ällistyneinä hänen peräänsä).

TOINEN HUOVI:
Ja ettäkö uskaltaa ihan nimismiehen naapurista?

KOLMAS HUOVI;
Ei ne ka-kaikki toki jäniksiä ole!

    (Kuuluu melua Kontsahan tuvasta, mistä kohta molemmat
    huovit palaavat raahaten mukanaan oluttynnyriä.)

ENS. HUOVI (huutaa):
Suus kiinni, paitaressu, siellä!... Tämä juoma on liian hyvää
niille murjaaneille!

    (Huovit kantavat tynnyrin nimismiehen puolelle, jonne toisetkin
    katoavat. Kellojen soitto on lakannut, mutta sen sijaan kuuluu
    vasemmalta iloista melua ja pian tulevat esille Pouttu, Kontsas,
    Tommola, Piri y.m. Viimeisinä Ilkka sokean vaimonsa, tyttärensä
    ja vävynsä kanssa; Pentti on saanut tuliaisiksi uuden jousen,
    jota hän tutkistelee isänsä perässä käydessään).

POUTTU (tullen etualalle):
No, kiitos Luojan, ett' on matka tehty!

KONTSAS:
Ja mont' on mutkaa ollut matkallamme. --

POUTTU:
Ja monta Mattiakin vastaan tullut!

KONTSAS (katselee ympärilleen):
Mut tuoss' on vanha koti ennallansa
ja tuolla Herran huone; Häntä kiitän!

ILKKA (istahtaen oikealle):
Niin, "silmät merellä ja korvat metsäss'"
on olleet retkellämme meilläkin,
sen varmaan uskot, rakas Katri parka!

KATRI (kyynelten välistä):
Niin, sen ma uskon. Mutta, kiitos Herran,
ett' ootte jälleen meidän turvanamme,
näät --

ENS. TALONPOIKA (ehättäen väliin):
        -- huonot viestit ehtii aina kuulla; --
Tääll' onhan tänään naittajaiset Kirstin,
sun tyttäres, ja Maunu huovin tässä;
niin ollut on sun oma tahtos, Jaakko!

ILKKA (Kirstiä ja Maunua kätellen):
Niin oikein, lähtiessä lausuin kai,
ett' oisi naittajaiset näihin aikoin;
ma usein matkallani muistin sen --
siis tänään ... (jatkavat puhetta).

KONTSAS:
                Mutta kuules, eukkoseni,
et tulomaljaakaan sa meille tarjoo?
Kai lienee oltta vielä Kontsahassa?

KONTSAHAN VAIMO:
On äsken pantua; mut lailla muiden
ma varron sanaa rakkaan ruhtinaamme.

POUTTU (lyhyesti):
Se kuuluu miehille, ei akkaväelle.

KONTSAS:
Niin kylläkin ... sen ehdit vasta kuulla:
nyt maljat reilaan riennä laittamaan!
    (Vaimo menee).
On kaksi tupaa meillä muhkeata:
siis alle orren käykää, kumppanit
ja arvon isännät! Näät maljain ääress'
on asioista haastaa mieluisampi --
ja niinhän vaatii vanha tapa myös.

    (Kontsas lähtee muutamain kanssa tupaan,
    toisia hajautuu maantielle).

PALO:
No, juodaan sitten matkan päättäjäiset,
niin polttaakin jo kurkkuani taas!

TOMMOLA:
Ka, kyllä sietää kieli kostuketta...

PIRI (ilkeästi naurahtaen):
Ja marski maksaa vielä nääkin kestit!

KOLMAS HUOVI (joka on ikkunaan ilmestynyt):
Vai marski maksaa? Kuulkaas päälle, veikot!

PIRI (kivakasti):
Sun kuulijoistas viitt' en huoli minä.

KOLMAS HUOVI:
Vai et sa tiedä, mitä marski antaa,
jos kuka herttualle kieltä kantaa? (katoaa).

PIRI:
Jos antaa rauhaa taikka kylmää rautaa,
on yks ja kaikki, senkin koukkuhuovi!

TOINEN HUOVI (katsoo vuorostaan ikkunasta):
Kas, johan haukkuu siellä Pirin piski! (katoaa).

POUTTU (Pirille):
Kun vilja kyps' on, tehdään vasta touko!

PIRI:
Mut kuumat vereni ei kärsi pilkkaa.

POUTTU:
Ne täytyy hillitä, (huutaa) Nyt tupaan kaikki!
Sa maljaa halveksutko, Jaakko Ilkka?

ILKKA:
Ei sovi halveksua matkan jälkeen,
mut kotiuutiset ma kuulla tahdon.
Siis sisään käykää, kohta seuraan teitä!

    (Kaikki poistuvat pihalta tupaan, paitse Ilkka, Katri, Kirsti,
    Maunu ja Pentti, jotka ryhmittyvät kaivon ympärille).

Kas niin, nyt ootte kaikki rakkahani taas
mun ympärillä; sinä, Katri raukka,
tok' olet henkes säilyttänyt! Kirsti
ja Mauno naimisissa, oikein tehty!
Ma tulla Kaarinaksi naittajaisiin
kai lupasin ja niinkuin näätte lapset,
ma pidin lupaukseni; (naurahtaen) mun ei syy,
jos hieman myöhästyin, sen arvannette.
Mut katsos Penttiä, hän lihoo vaan
ja kasvaa mieheks varsin muhkeaksi --
kai kohta jousen jännittää sä voit?

PENTTI:
Sun poissa ollessas ma jousellasi
oon harjoitellut.
    (Kohottaa uutta joustaan).
                  Jos sä nähdä tahdot,
niin ammun tuolta sulle tuomen lehden,
tai taivahalta lentäväisen linnun.

ILKKA (naurahtaen):
Vai niin sa tarkka-silmä kyttä oot!
Mut toistaiseksi säästää saat sa taitos,
voi muihin tarkoituksiin tarvis tulla.

MAUNU (vilkkaasti):
Vai herttualta semmoisetko viestit
on teillä eväinänne? Rauhaa ei
siis voinut taata meille herttukaan?

KIRSTI:
Nuo kulkurit he toimii niinkuin tahtoo,
ja vaikk' on marski heillä kilpenänsä,
he tuskin kuunnellevat häntäkään.

KATRI:
Niin, Suitiass' on hän ja matka pitkä
on Suitiasta tänne saakka.

KIRSTI:
                           Äiti,
ei isä tiedä heidän ilkitöitään?

ILKKA (vaimoonsa kääntyen):
Häh, mitä tarkoittaa hän ilkitöitä --?

KATRI:
Niin, Jaakko, parast' on kai suora olla...

ILKKA (sävähtäen):
Niin, niin, te kaikki täällä... Kyrön kirkolla...
mun sielun täyttää outo aavistus!

KATRI (nyyhkien):
Niin, Jaakko, perhees on nyt mieron tiellä
ja muilta suojaa harmaan pääni päälle
ma olen kerjännyt ja lapses sun
on vailla kotiansa, kontuansa.
Näät talos huovit poltti, raunioina
on siellä pirttis, kaikki, kaikki, kaikki!...

ILKKA:
Häh, raunioina Ilkkalako, sanoit?

MAUNU:
Mun poissa ollessa he työnsä teit.

KATRI:
Ja karja teurastettu, aitat tyhjät!

PENTTI:
Ja orhillasi renkis entinen
nyt ylpeänä ratsastaapi, taatto.

ILKKA:
Sa totta haastat ... huolten juovat nuo
ei valhettele... Taivas varjelkoon,
nyt maailma mun silmissäni pyörii
ja päätä polttaa kumma kuume-hehku
ja suokoon Herra, että malttaisin
ma itseäni; miksi juuri minä?
    (Sävähtäen).
Vai oisko viittaus tää sallimuksen,
ett' tehtäväänsä mun se juuri tahtoo,
kun senkin langan on se katkaissut,
mi vielä liitti mua synnyinseutuun?

KATRI:
On outo kaiku, isä, äänessäsi
ja kolkot tuumas; muista meitä sentään!

ILKKA (puhuu kuin itsekseen):
Jo Tukholmassa luona herttuan
se mulle selvis Poutun lausuessa,
ett' oltaisiin me yhtä kansaa kaikki.

KATRI:
Niin, yhtä kansaa kai, mut ihmisiä
me kaikki ollaan, tietää taivaan Herra!

MAUNU (innoissaan):
Niin, kansaa yhtä, jolle johtajiksi
on varmaan kutsuttuna pohjalaiset!

ILKKA:
Sa lausut sen, mit' itse aattelin --
kas, pohjolaiset, toisiin verrattaissa,
on lujat tarmoltaan ja taitavimmat,
kun aika suureen vaatii toimeen, jossa
voi olla kokonaisen kansan onni.

KATRI:
Mut onni rauhan töissä yksin on!

ILKKA:
Hm, rauhan kyllä, laissa turvatun.

KATRI:
On ohje ylimmäisin ihmisyys
ja onnetonten auttavainen viisaus --
mut voima suojaks suotiin heikompain.

ILKKA (katsoo pitkään häneen):
Niin, voima suojaks heikompainsa, niin --
(kovasti) ma olen voima, heikon suojaks luotu.

KATRI:
Mut katso silloin, ett'et itse sorra!

ILKKA (miettii):
Sen täytyy oikein olla, rinnassani
niin käsky kuuluu ... (nousee) nyt on tieni selvä.

    (Kontsas tulee tuvasta hieman liikutettuna, oluttuoppi kädessä).

KONTSAS:
No, ilkkalaiset, yhä kuivin suin?
    (Ilkka seisoo äänetönnä)
Tok' oisi olvi oiva virkistäjä
näin pitkän matkan jälkeen.
                            Veikko, hoi,
käy sisään nyt ... me siellä haastellaan
ja tuumitellaan, miehet keskenämme.

ILKKA:
On miesten tuumat täällä meilläkin.

KONTSAS:
Mut siell' ois tarvis sua ... sisään käykää
ja saakaa haarikkanne ... tupaan nyt!

KONTSAHAN VAIMO (tulee tuvasta):
Niin, tupaan käskisin ma myöskin teidät,
mut
    (Viittaa vasemmalle).
    roistot, rosvot nuo ja hurjimukset
on käyneet taaskin täällä varkaisilla.

KONTSAS:
No, mitä nyt?

KONTSAHAN VAIMO:
              Vain hetkeks väistyin pois,
kun juoksin vastahanne, sillä aikaa
jo konnat veivät olvitynnörin.

TOMMOLA (tulee):
Hoi, iikka, miksis viivyttelet, mies,
kun tääll' ois tuumat retkestämme meillä?

ILKKA:
Ne kaikk; on pohdittavat aikanaan,
mut mulla sappi kiehuu (heristää) noille tuolla!

KONTSAHAN VAIMO:
Nuo rosvot juovat siellä ryöstöoltta!

    (Piri ja Palo tulevat).

PIRI:
Hoi, emäntä, se onkos sitten totta,
ett' on jo juomat kaikki Kontsahasta?

PALO (haarikka kädessä):
Mun kurkkuani kumma tuska polttaa. --

PIRI:
Tuon Palon kurkkua sit' aina polttaa!

KONTSAS:
Näin matkan jälkeen --

KONTSAHAN VAIMO (Palolle):
                       Talon tyhjäks panneet
on huovit tuolla ... pyydä heiltä, pyydä!

PALO:
Häh, huovikoiriltako käsket pyytää!

ENS. HUOVI (ikkunassa):
Mut pyydä koreasti, kiiskenpoika!

PALO (kiivaasti):
Vai koreasti teiltä, varkahilta?

PIRI:
No, Kontsas, otettaisko omat pois?

ENS. HUOVI:
Niin ottakaa, kun ottaa rohjennette!

PIRI (heristäen ikkunaan):
Tuo vietävä se juuri viljat vei
mun riihelläni!
    (Menee lähemmäs).
                Kuules, lemmon kurppa,
käy tänne näkyviin, niin sulkapyrstös
ma hieman lyhennän.

ENS. HUOVI:
                    Kas sappikissaa,
sa ota Ilkan Jaakko kuvakses:
näät hän on tyyni (nauraa), vaikk' on haarikatta!

ILKKA:
Niin on, ja juuri siksi viel' on tyyni!

    (Pouttu ja Martti Vilpunpoika tulevat tuvasta).

POUTTU:
Taas kinastusta! (tovereille) Mielet hillitkää,
on ensin harkittava, sitten toimeen!

ENS. HUOVI (yhä ikkunassa):
Tuo Ilkkalaton Jaakko täällä reuhaa
kuin oisin hältä minä olven juonut!

ILKKA (tiuskaisten):
Vuoks' sinun lienenkin ma mierolainen,
sa pirun käskyläinen!

TOMMOLA (hilliten):
                      Malta, veikko!

ILKKA:
En taida hillitä ma kauvempaa -- --

POUTTU (tarttuen Ilkkaa käsivarteen):
Sa meidät turmiohon saattaa voit!

MARTTI VILPUNPOIKA (samoin):
Niin, hiili mieles!

ILKKA (riuhtaikse irti)!
                    En ja tuhat kertaa en!

PIRI:
Niin, anna tulla, minkä tulla täytyy!

ILKKA:
Siis kuulkaa kaikki, mit! on tehty mulle,
sill' aikaa kun me matkallamme oltiin.

    (Miehiä tulee lisää Kontsaan tuvasta kuistille).

ENS. HUOVI (tovereilleen):
Nyt korvat auki, veikot, kuunnellaan!

ILKKA:
Jo tuonoin ryöstivät he aitat, läävät
ja vaimon löivät rammaks, sokeaksi;
nyt taas on polttaneet he pirtin uuden,
on karja teurastettu, kaikki viety,
ett' olen konnuton ja kerjäläinen --
ei turvaa itselle,
    (Viittaa omaisiinsa).
                   ei näille tässä!

KONTSAS:
Häh, Jaakko, talos poltettuko, sanot,
ja kaikki viety ... tottako sa haastat?

PIRI:
Sen saavat maksaa rosvot nuo ja marski!

PALO (kumppaneilleen):
No, siispä liekkiin tuli leimutkoon,
nyt onkin Ilkka valmis johtajaksi!

    (Huovit nauravat).

TOMMOLA:
Ja vieköön lempo, joll'ei höyhennetty
nuo kukonpoi'at ole Kumpsilan!

    (Huovit lyövät ovet auki ja istuvat ikkunoille ja kuistille).

PIRI (Ilkalle):
Nyt, Ilkka, ottaa itse piru sun,
jos et sa kerro rahvahalle tälle,
mik' oli käsky valtakunnan jaarlin.

ILKKA:
Sen tehköön Pouttu!

POUTTU (estellen)
                    Mull' on hidas kieli --
siis Ilkka haastakoon, me todistamme.
Näin ehkä uhkauksilla herttuan
jo saamme huovit tuolla tuppisuiksi!

KATRI:
Voi isä, muista toki meitä myös!

KIRSTI (äitiänsä pidättäen):
Sa anna taatto toimii puolestamme.

    (Katri huokaa).

ILKKA (puoleksi itsekseen):
Kun katson sokkovaimoani tuossa
ja lapsiani ... heitä juuri muistan!
(Katrille) Mut voima heikommuutta suojatkoon,
niin sanoit äsken sa -- ja niin se on!

    (Hyppää kaivon luona olevalle kivelle, kansaa kokoontuu hänen
    ympärilleen ja puheen kestäessä tulee väkeä maantieltä ja
    Kontsaan tuvasta).

Hoi, ystävät ja Pohjanmiehet, kuulkaa!
Siit' on nyt vierryt kuuta kaksi vain,
kun jälkeen Pertun päivän marskin luo
me kanssa Kontsaan täältä samottiin.

KONTSAS:
Niin, kaksi kuuta siit' on täsmälleen!

ILKKA (jatkaa);
Me marski tavattiin ja kerrottiin,
mik' ahdistaapi kurjuus meitä täällä,
kun huovikoirat puhtaaks kaikki syö
ja polkee oikeuden ja Ruotsin lain
ja kurkkuhunsa siemen-viljat juo.

ENS. HUOVI (haarikkaa heiluttaen):
Hei, veikot, terveydeksi Flemingin!

    (Huovit nauravat ja juovat).

ILKKA (jatkaa):
Me kaikki kerrottiin ja oikeutta
vain hältä pyydettiin, mut palkaks siitä,
kun järjestystä esivallan puolsin,
hän minut ruoskitutti huoveillansa --

ENS. HUOVI:
Kas, siinä sait, sa vanha juorukello,
kai polttaa pakaroitas, munaskuita! (nauravat).

TOMMOLA (heristää nyrkkiä huoveille):
Niin, naurakaa, mut vielä itkettekin!

ILKKA (jatkaa):
Hän minut ruoskitutti mustelmille --

ÄÄNI KANSASTA;
Ne nahkahansa itse saa hän kerran!

ILKKA (jatkaa):
Ja sitten viskattiin ma kuoppatorniin,
mist' oli ruumis juuri korjattuna
ja missä haisi vielä kalman löyhkä --

KATRI:
Vai kalman löyhkä, Herra siunatkoon!

ILKKA (jatkaen):
Ma sinne pantiin taakse lukkojen --

TOINEN HUOVI:
Niin, kukko lukon taa, on marskin käsky!

MAUNU:
Sa sentään pelastuit!

ILKKA (jatkaen):
                      Niin, nuoran kautta,
min vaatteistani tein, ma ikkunasta
taas alas pääsin... Kontsas veikon löysin...

KONTSAS:
Mun ulos suoraan ajoi hän kuin koiran!

ILKKA (jatkaen):
Ja vanha noita, pohjalainen velho,
mun loihdullansa kynsist' etsijäin
sai suojatuksi!... Sitten kaksin me
ylitse Pohjanlahden hiihdettiin
ja toiset Tukholmassa saavutettiin.

POUTTU:
Se oli ilon hetki kumppaneille --
nous kyynel silmään Hannu herrankin!

KONTSAS:
Mut marski Klaulle huusin sentään sen,
mink' olin vannonutkin lähtiessä:
"tie helvettiin käy jesuiittain kautta!"

ENS. HUOVI (nauraa):
Mut helvetistä auttaa enkelit!

   (Huovit nauravat).

TOINEN HUOVI:
Sun ajoi marski sieltä ruoskan kanssa?

KONTSAS:
Niin ajoi, niin, mutta ruoskimatta sentään!

ENS. HUOVI (samoin):
No, siis ei marski piru lienekään,
kun toki nahkas säästi, vanha sonni.

    (Huovit nauravat).

ILKKA (yrittää jatkaa):
Mut minä kaikki olen kärsinyt --

PIRI:
Ja kaikkeen syypäät ovat huovikoirat!

ENS. HUOVI:
Ei haukku haavaa tee, sä Pirin piski!

ILKKA (jatkaa):
Mut käynti herttuassa kuulkaa myös!

MAUNU y, m,;
Niin, mik' on käsky meille jalon jaarlin?

ILKKA (jatkaa):
Meit' ensin juttelutti Aksel kreivi,
se Raaseporin nylkijä ja kettu,
jok' oisi lupauksin ja lörpötyksin
kai meitä maanitellut jälleen pois --

USEITA:
Niin, sen he osaa kyllä Ruotsin herrat.

ILKKA (jatkaa):
Vaan mepä mellakka jo nostettiin
ja semmoinen, ett' itse linna kaikui,
ja huudettiin: "jos muut ei auta meitä,
niin ryssäin tsaari auttaa, lempo soi!"

    (Huminaa kansassa).

ENS. HUOVI:
Nyt tuki suus ja alas orreltas
käy kohta kukkumasta, käenpoika!
Vai maasi möisit ryssille, sä konna!

PALO:
Voit itse konna olla, koukkuhuovi;
tai oisko teidän kuiviin kurkkuihinne
kai meidän uhrattava maat ja mannut?

TOINEN HUOVI (toverilleen):
Niin, anna kukkuu ensin käenpoika,
niin kukkuu päänsä poikki. Varrotaan!

ENS. HUOVI:
Kun tarvitaan, niin otetaan, ei muuta!

PIRI (vetäisten puukkonsa):
Tuon koiran tuosta isken alas kohta!

    (Huovit joutuvat liikkeeseen, heittävät
    haarikkansa ja asettuvat ryhmään kuistille).

ENS. HUOVI (hiljaa toiselle):
Sa malta, veikko, moukat alkakoon,
niin käski luutnantti, hän tietää, hän!

MAUNU:
Siis herttu Kaarlen tapasitte, vai --?

ILKKA (jatkaa):
Niin, jalo ruhtinas me tavattiin.

ENS. TALONPOIKA:
Ja hän on kansan mies ja ystävämme?

ILKKA (jatkaa):
Mies rahvahan ja meidän ystävämme
on herttu Kaarle; mutta herrat siellä
ne häntä vastustavat kynsin, hampain,
se kuultiin kyllä, omin korvin kuultiin,
kun herttualta pois he vallan riistäis
ja itse valtakunnan ohjat ottais!

ÄÄNIÄ KANSASTA:
Sen varsin uskomme, ne syöpäläiset!

ILKKA (jatkaen):
Mut silloin saapui siihen herttuamme.

MAUNU:
Ja mitä lausui teille jalo jaarli?

ILKKA (jatkaa):
Hän mustaks synkistyi kuin ukkospilvi
ja kaikki tiedusteli ... herrat siihen
jo juoninensa väliin ehältäys;
mut silloin suuttui hän ja herrat haukkui,
ja uhkas vallan tyyten heille heittää --
ja avosuiksi meidät kaikki jätti.

ENS. TALONPOIKA:
Niin jättikö, ja suojelust' ei suonut?

ILKKA (jatkaa):
Niin jätti ... mennessään vain ruoskallansa
hän ilmaan löi ja kiukuissansa lausui:
"jos muu ei auta, oikeus hankkikaatte
te itse nuijin taikka aidanseipäin".

USEITA (yhteen ääneen):
Vai nuijin taikka aidanseipäin, lausui?

ILKKA:
Niin, nuijin, aidanseipäin, lausui hän...

ENS. HUOVI (eräälle toverille):
Nyt on jo aika ... sana Kumpsilaan
sa voudille ja luutnantille vie!
On ratsu tuolla alla ikkunan!

PIRI:
Mut lähtiessä ärjäs vielä herttu:
"te emä poikinensa maahan lyökää!"

USEAT:
Ja sen me teemme!

    (Kohottelevat nyrkkejään huoveille).

ENS. HUOVI (tovereille):
                  Kaikki valmiit olkaa!
(kansalle) Tää loukkausta majesteetin on,
ja mull' on käsky marski Flemingiltä
se kohta vangita, ken uhkakieltä
vain käyttää vastaan esivaltaa. Siis:
nimessä marskin sekä kuninkaan
ma sinut vangitsen nyt, Jaakko Ilkka --
sun ensiksi ja toiset kohta seuraa! (huoveille)
Hoi, käännös oikeaan ja eespäin, mars!

    (Huovit tottelevat komentoa ja ryntäävät talonpoikain parveen.
    Meteli syntyy, jonka kestäessä huovit ympäröivät Ilkan ja
    Poutun tarttuen kiinni heihin. Silloin tempaa puukkonsa ja
    syöksee erästä huovia kohti)

PIRI (ärjästen):
On täällä vielä puukkomiehiäkin!
Heit' irti Ilkka!

ENS. HUOVI (tyrkkää hänet luotaan):
                  Seis, sa hurja mies,
jok' esivallan käskyläistä uhkaat!

PIRI (kuten äsken):
Heit' irti Ilkka, taikka, piru vie,
on henkes kankahalla, kuuletkos!

    (Rymyä kansa joukossa, huovit tyrkkivät takaisin
    talonpoikia, jotka kertyvät päämiestensä ympärille).

ILKKA:
Näin kärsittekö konnain töitä te
ja vangiks' ottaa suotte kumppalinne?

PALO:
Sit' eivät kärsi toki pohjalaiset!
Heit' irti Ilkka nyt!

KANSA (meluten):
                      Pois huovikoirat!

ENS. HUOVI (tarttuu Ilkkaan, toiset Piriin ja Paloon käsiksi):
Pois tieltä, moukat, tyrmään yllyttäjät,
nimessä marskin, e'espäin miehet, mars!

    (Huovit yrittävät lähteä vankinensa),

KIRSTI:
Te kurjat raukat, miss' on puukot teillä!

POUTTU:
Tok: onneks hukkui ne!

PIRI (iskee puukolla yhtä huovia):
                       Mut eipäs multa!

HUOVI:
Kas, pirun Piriläistä, rintaan sattui! (horjuu).

PALO (riuhtaisekse irti):
Sa palkkas sait ... nyt saakoot toisetkin!

    (Ankara temmellys alkaa, naiset ja lapset juoksevat kirkuen
    etualalle, talonpoikain otellessa taka-alalla pelastaakseen
    Ilkkaa, joka vielä on heidän keskellään).

POUTTU (koettaa hillitä):
Hoi, miehet, taivaan tähden malttakaa!

ILKKA (vimmatusti riuhtoen):
On kuusi niskoillani ... tänne, Perttu!

    (Kähäkkää jatkuu, huovit vetäytyvät maantielle ja -- raahaten
    Ilkkaa sekä haavoittunutta toveriaan -- peräytyvät vasemmalle,
    jonne talonpojat heitä ahdistavat. Naisia ja lapsia yrittää
    miesten jälkeen maantielle, mutta siitä estää heitä):

POUTTU (häätäen heidät takaisin):
Pois pihaan lapset sekä vaimot täältä,
täm' on jo totta eikä leikkisotaa!
    (Pentti Ilkka yrittää vielä jälkeen).
Pois, sanon minä, taakse aidan tuonne --
ja portti jäljessänne sulkekaa!

    (Katoaa vasemmalle. Melu loittonee. Naiset palaavat jälleen
    pihaan -- Kirsti viimeisenä sulkee veräjän -- ja ryhmittyvät
    pihamaalle sekä Kontsahan kuistille; Pentti hyppää aidalle).

PENTTI:
Voi sitä mellakkaa! En nähdä voi,
jos isä viel' on heidän vankinansa?

KIRSTI (ottaa yltään morsiuskoristeita, jotka laskee kaivolle):
On nääkin kauniit naittajaiset, äiti, --
ties Luoja, kuinka päättyneekin kaikki!

KATRI (on hapuillut kaivon luo ja koskettaa Kirstin morsiusesineitä):
Kas, harso kruunuinensa kaivon luona;
sä kruunus pudotitko, lapsukainen?

KIRSTI:
En, muuten siihen ne ma laskin vain,
kun toistaiseks ei hempuja lie tarvis.

KONTSAHAN VAIMO (tukee Katria):
Nää sallit kai mun tuonne tupaan viedä?
ma lasken säilyyn kaikki kirstuhuni,
niin sieltä löytyvät, kun kaivataan.

    (Katri nyökäyttää myöntymykseksi).

KIRSTI:
Ne uudet on, näät äidin harsot, kruunut
ne paloi Ilkkalassa!

KATRI (huo'aten):
                     Paloi kaikki!

KONTSAHAN VAIMO (ottaa kruunun ja harsot):
Mut Luojan kiitos, että säilyi pää,
jok' kerran häissä hempeleitä kantoi!
    (Kansalle).
Te kylän emännät ja nuode-kaasot,
myös tupaan käykää... Viel' on katto yllä,
jos olven joivatkin nuo huovikoirat!

    (Kontsahan vaimo ja joukko naisia tupaan).

PENTTI (yhä aidalla):
Tienhaaraan Kumpsilan he kääntyy jo --
ja isä vankina! Jää hyväst', äiti,
kai vielä taattoni ma pelastan!

    (Hyppää aidan yli ja katoaa vasemmalle).

KATRI (hätäisesti):
Ei, Pentti, ei, sen kielsi vanha Pouttu!

KIRSTI (nousee aidan luona olevalle kivelle):
Se varoitus on turha, tuolla jo
hän kiitää tiellä niinkuin nuori varsa!

    (Palaa etualalle).

KATRI:
Niin, tää on totta, eikä leikkisotaa,
niin sanoi Pouttu -- ja hän tietää, hän!

KIRSTI (huokaisten):
Jumala ties, jos leskeksi mä jään
jo ennen kuin ma vaimoks ehdin tulla.

KATRI:
Niin, sellaista on ennen kyllä nähty,
kun vainolainen häihin vieraaks saapui,
ja toisen kaatoi, toisen leskeks jätti --
mut eihän Herra sitä salli suinkaan!

ERÄS VAIMO (tulee väliin):
Ei huolta siitä, reipas mies on Mauno
ja päänsä puolustaa, sen taata voin;
jo keväällä sä poikaa hälle kannat!

KIRSTI (naurahtaen):
Sa niinkö luulet?... Pojan tahtoisin
ma hälle synnyttää ... tää suureks kasvais
ja taaton kolhut kostais ilkiöille!

KATRI:
Voi, sua lapsiparkaa, kostotöiile
sa syntymättömän jo uhroaisit!
Niin, suokoon Herra, että äidiks saisit,
mut poikas rauhantöihin synnyttäisit --
(huokaa) on Ilkkalassa työtä hälle kyllä!

KIRSTI:
On liiaksikin!

ERÄS VAIMO:
               Mauno ennen pitkää
taas aivan uuden veistää, pellot kyntää,
kun rauhan töille jälkeen mellakan
hän joutaa!

KIRSTI:
            Joutaa, milloin joutaa, niin,
kun koirat suuhun syö, mink' antaa pellot!
    (Nousee kivelle ja katselee tielle).
Hoi, äiti, hoi, jo kaukaa metsän taitse
ma joukon tänne palaavaksi nään!

KATRI (nousten):
Näät palaavaksi ... mutta isäs onko
ja miehes myöskin?... Entäs huovijoukko!

    (Vaimot lähestyvät).

KIRSTI (kurkotellen):
On isä sinilakkinensa, on,
ja Mauno kupeellansa Poutun kanssa, --
ei seuraa huovit, meidän miehet vain!

KONTSAHAN VAIMO (ikkunasta):
Ja Kontsas onko?

KIRSTI:
                 Häntä en mä nää!

    (Vaimot yrittävät veräjälle, mutta sokko-Katri pidättää heitä).

KATRI:
Ei tielle ketään, vanha Pouttu kielsi;
ken elää, tulee sieltä ilman teitä!

KONTSAHAN VAIMO (juosten pihalle):
Mut jos on Kontsahan he vanginneet
tai jos ois iskun tapparasta saanut!

KATRI:
Ken kuollut on, ei palaa jällehen --

KIRSTI (riemuiten):
Nyt tuoss' on miehet ... isä, Mauno, Kontsas
ja kaikki muutkin... Pentti jousinensa!

KATRI (huokaisten):
Se poika kiellosta ei huoli enää!

KIRSTI:
Hän Ilkan poika on ja veli mun!

    (Miesjoukko saapuu suurella melulla. Piri ja Palo
    ensimmäisinä avaavat veräjän tuoden riemusaatossa Ilkkaa,
    joka Poutun, Kontsaan, Maunun ja Pentin seurassa saapuu;
    muutamilla on vaatteet repaleina).

PIRI:
Hei, täältä tullaan, vapaana on Ilkka!

TOMMOLA:
Ja koirat karkoitettiin Kumpsilaan!

PALO:
Tienvarteen allikkoon ma heitin kaks,
ja poikkijalkoja tai kättä vaille
kai lie he jääneet, kosk'ei nousseet sieltä!

MARTTI VILPUNPOIKA:
Mut viinapäissään lie he sentään olleet!

KONTSAS:
Niin, viinapäissään, muuten piru tietää,
ett' taajat niskassamme koht' on joukot,
kun luutnantti ja vouti viestin saa; -- --
kas, silloin miehet, auttakohon Herra!

POUTTU:
Ma sanoin äsken, ett' on tosi eessä,
ei enää leikinteko ... tuohon paikkaan
kaas yhden huovin Pirin puukko jo.

PIRI:
Kas vain, kun sentään korjasivat raadon!

POUTTU:
Niin, mukanaan he kumppalinsa vei,
se juuri esti heitä tappelussa.
Mut tappo tapahtui ja siin' on kylläks.
Ma vielä mieluust' oisin varronnut,
ett' tyysti kaikki ensin harkittaisiin
ja sitten toimeen käytäis yhtä-aikaa;
mut nyt on alku tehty, tosi alkaa,
ja neuvot yhtä tarpehen kuin nuijat.

ILKKA:
Niin, nostettavat kaikk' on otteluun
ja siit' on neuvot tehtävät -- ja kohta!

KATRI (hätäytyen):
Vai kaikki julkiseenko kapinaan
siis vastaan esivaltaa, kuningasta?

ILKKA:
Ei kuningasta, mutta marskin valtaa!

KATRI:
Mut vastaan käskyläistä kuninkaan!
Meit' auttakohon silloin Jeesus Kristus
ja Herra taivaan!

ERÄS VAIMO:
                  Hän on laupias
ja naiset syyttömät hän armahtaa,
mut sortaa syylliset,
    (Katsoo naisparveen).
                      ja niit' on kyllä!

    (Muutamat naiset vetäytyvät syrjään,
    toiset huokaavat "niin, niin!")

ILKKA:
Ma huolin viisi Herrast' taivahan,
jok' Ilkkalani salli poroks polttaa,
mut mitä sanoo veli Kontsas nyt?

KONTSAS:
On piru Herraa ollut voimakkaampi
siis tällä kertaa... Pouttu, puhu sinä!

PIRI:
Te menkää helvettihin Herroinenne!
on voima tuomarimme ... puhu, Pouttu!

KATRI:
Ei voima, ei, -- se heikon turvaks suotiin!

PALO:
Hm! puhu Pouttu, sull' on vanhan järki!

POUTTU:
Ma puhuu kyllä; tuuma mull' on selvä:
se tehtiin Tukholmassa; Hannu herra
ja Hämehen ja Savon miehet yhtyi.
Mut naiset kuulla toiste ehtii sen
ja lapset tääll' on tiellä, vouti jos
ja huovit yllättäisi meidät tässä.
Sa, Ilkka, turvaan vietä omaises
ja Kontsas vaimos, tuonne Kyrön poikki --
kai joku lautalla voi saattaa heitä?

KIRSTI;
Taas naiset pois ja pois ja aina pois --
mut minä tietää tahdon, kuinka miesten
ja Maunon käy; näät hän on minun nyt!

ILKKA:
Siis omas ota, sopiikin se niin,
ett' teidät Mauno saattaa; (Maunulle) mutta kuules,
jos sanan saat, sull' onko jousi valmis?

MAUNO:
On jousi jäntevä ja (näyttäen puukkoansa) puukko myös.

PIRI (naurahtaen):
Vai puukko myös? se iske tuppehen!
kun sota alkaa, nuija tarvitaan.

ILKKA (häätäen vaimoaan ja naisia perälle);
Sä, Kirsti, auta sokko-äitiäs
ja Pentti myöskin teitä seuratkoon!

PENTTI (ynseästi):
Taas minut akkain kanssa käsketään!

ILKKA (nykäisten Penttiä käsipuolesta):
No, tokko kuulit käskyn, mars!

PENTTI (ääneen):
Ma kuulin;
    (Itsekseen).
           mut taistelusta pois en siltä jää.

KONTSAS (vaimolleen):
No, Anni, seuraa heitä sinä myös,
ja ota tyttö sinne kerallasi, --
ma ovet telkeän ja ikkunat!

POUTTU:
Siis naiset lautalle ja Herran haltuun!

NAISET:
Vaan lapsia ja meitä muistakaa!

PALO:
Pois hameet tieltä nyt, kun tosi alkaa.

    (Naiset menevät oikealle, lapset mukanaan, Mauno ja Pentti
    seuraavat heitä, Kontsas käy talollensa, telkeää ovet ja
    ikkunat).

POUTTU (nostaa kaivon luona olevan pienen rahin etualalle sillä aikaa,
kun toiset istuvat ympärille, mitkä kaivolle, mitkä kuistille):

Te kaikki tiedätte, mik' uhkaa meitä,
jos marski ryöstöänsä jatkaa saapi?

ILKKA:
Sen tiedän minä, Ilkka, parhaiten,
ett' eessä kaikilla on mieron tie.

KAIKKI:
Niin, mieron tie ja kerjäläisen loppu!

POUTTU (jatkaa):
On kaikki tehty, mikä tehdä voitiin,
on käyty lait ja voutiin valitettu
ja hengen uhkain itse marskitkin.

ILKKA:
Sen olen tehnyt, raipat sain ja valmis
jo olin kuolemaan kuin koira, (sylkäsee) ptui!

PALO:
El koira koiran häntää polje, ei!

POUTTU (jatkaa):
Kas, siinä totta puhuit, Palo; koirat
he hammastaa, mut ovat yhtä mieltä,
kun tavarasta, talonpoikain työstä
on kysymys. Niin, elää kaikki koittaa,
-- se huoli yhtä herroillekin on --

KONTSAS:
Jos eläis vain kuin parhain ymmärtää
ja ymmärtäis ja tietäis, kuinka elää!

POUTTU (jatkaa):
Niin kyllä, Kontsas, totta on se, totta;
mut millä elää, sit' ei mieti vauras,
jok' elää toisten työstä, millä elää,
kas, siinä kysymysten kaikkein loppu,
jos rikkaaltakin rikkaus riistetään.

PIRI:
Ja sen me teemme, silloin itse nähkööt,
mi tärkehint' on tässä maailmassa.

PALO:
Ja syödä täytynee kai toisessakin!

    (Muutamat nauravat).

KONTSAS:
Ei pilkkaa uskonnosta, miehet, ei!

ILKKA:
Niin, hiiteen uskonriidat, jatka Pouttu!

POUTTU (jatkaa):
Jos tyytyis siihen he, min laki säätää,
ois hyvä meille, vaikka mielivalloin
he lainkin turvin meidät puhdistaa.

ILKKA (joka on puhellut erään kyläläisen kanssa):
Niin, lainkin turvin; uus on käsky marskin,
uus käsky tullut uuteen veronkantoon.

PALO:
Mut sitä veroa en maksa minä!

PIRI:
En minä myöskään, tässä (kohottaa kätensä) vannon sen!

USEAT (huutaen ja kätensä nostaen):
No, kun ei Pirikään, ei kukaan meistä!

ILKKA:
Ei, miehet, ei! Vaan sota alkakoon!

POUTTU (jatkaa):
Niin, nyt sen täytyy alkaa; herttualta,
jok' onpi sijaisena Sigismundon,
on meillä käsky siihen. Marskin huovit
me rajan tuolle puolen karkoitamme!

ILKKA:
Mut siihen yksistään en tyydy minä,
jok' olen tehty mieron kulkijaksi --
vaan käyköön tiemme kohden Turunlinnaa!

PIRI ja PALO y.m. (lakkiansa kohottaen):
Niin, kohti Turunlinnaa tiemme käyköön!

ILKKA:
Ja marski itse mulle maksakoon,
mit' on hän velkaa, taikka hirsipuussa
hän henkeänsä meiltä kerjätköön!

POUTTU:
Ei liikaa kiivastusta, miehet, ei,
vaan tyystin harkitkaamme ensin kaikki --
ja sitten nähdään, kuinka toimitaan.

MAUNU (tulee juosten vasemmalta ja ojentaa pergamenttikäärön Poutulle):
Täss' onpi kirje herttualta meille!

POUTTU:
Häh, herttualta?

ILKKA;
                 Meille onko kirja!

MAUNO:
"Te Pohjan miehet", alkaa kirje tässä!
Se lue, Pouttu!

POUTTU:
                Vanhan kansan mies
ma olen, Mauno, lukea en taida;
mut mitä tahtoo meistä jalo jaarli?

MAUNU (silmäilee kirjettä):
On hertun viesti, herra mahtava,
jo Turkuun saapunut ja valtakirja
on hällä salainen, ett' Turun linna
on saatettava haltuun herttuan
ja portit aukaistavat silloin, kun
on meidän joukko muurit ympäröinyt.

ILKKA:
Siis kohti Turkua on hertun käsky!

POUTTU:
Vai sellainen on meille kirja tullut?
Se näytäs tänne!
    (Mauno antaa kirjeen, Pouttu tutkistelee sitä).
                 Niin, en tiedä, hm,
kun lukutaitoa en saanut, mutta -- - --
ken takaa, ett' on herttuan tää kirja?

ILKKA:
Sen takaa omat sanat herttu Kaarlen,
joill' otti jäähyväiset meiltä hän.

POUTTU:
Hän puolustukseen käski, muuhun ei!

PIRI:
Mut emän poikineen hän lyödä käski.

USEAT:
Niin sanoi herttua, se kuultiin kaikki!

PALO:
Ja kaiken pahan emä se on marski!

ILKKA:
Niin, Noki-Klaus ja hänen huovikoirat!

POUTTU: (hetken mietittyään ja kirjettä kädessään pidellen):
Jos totta puhun, niinhän minäkin
nuo hänen merkkisanat ymmärsin,
vaikk' en sit' tahtonut ois ilmituoda;
niin oivalsi ne Hannu herra myös,
kun hälle kerroin käynnin herttuassa.
Me silloin tuumitttin jo valmiiks retki:
ett' alkais Pohjan miehet, nostais muut
ja kaikki yhtä aikaa Turkuun marssis
ja marski linnassansa vangittaisiin.

PIRI:
Ei, hirteen marski, taikka kuoppatorniin!

ILKKA:
Ett' itse tuntis kerran kalman löyhkän!

POUTTU (jatkaen);
Niin tuumittiin, mut tullessamme jo
ma seurausta tuuman kauhistuin.

KONTSAS (pudistaen päätänsä):
Niin, kautta taivaan, suur' on tuuma tuo,
mut siten suistuis myöskin paavin valta
ja valta jesuiittain; marskin pappi
on jesuiitta, sen ma kuulla sain,
ja uusi vouti samaan kuuluu uskoon!

ILKKA:
Kas, jopas keksi Kontsas myöskin syyn!
Se oikein, veikko! Mutta noihin en
ma puutu, hautaan vain on yksi tie.

POUTTU:
Ma uskonnost' en myöskään riitaa nosta.

KONTSAS:
Mut minä nostan vastaan paavin valtaa!

POUTTU (tiukasti):
Vaan maan ja leivän, omaisuuden tautta
ma taistelen kuin luusta ärty koira
ja vapaudestani ma pidän myös;
en salli humalaisten huovien
ma ryöstää taloani; salli en,
ett' isä ruoskitaan ja vaimo piestään!

ILKKA:
No, nyt me ollaan yhtämieltä, Pouttu!

POUTTU:
Nyt olet sinäkin, sen kyllä uskon
ja kaikki muutkin; niinpä kuulkaa nyt
mun tuumani ja Hannu herran tahto,
jot' tämä hertun kirje kannattaa.
    (Kaikki keräytyvät Poutun ympärille).
Siis jako kolmeen joukkoon tapahtuis:
yks joukko samois Rautalammen kautta
ja sieltä kulkis kohti Kuopiota.

MUUTAMAT:
Vai Kuopioon?

POUTTU (jatkaen):
              Ja sieltä Tampereelle.

Useita ääniä:
Niin, Tampereelle!

POUTTU:
                   Tampereelle, niin!
Mut Kurikan ja Ylöjärven kautta
pääjoukko meidän marssis suoraan sinne
ja matkallansa aateliset löis;
mut Nokialla joukot molemmat
taas yhdistyisi, huovit karkuun lyötäis
ja sitten tiemme kääntyis Turkuun, jonne
sais kolmas parvi kautta Anolan,
miss' asuu Aksel Kurki, hertun mies;
tää sodanpäämies siitä suosiolla
tai väkivoimin mukaan temmattais
ja hänpä nuijajoukon yhtyneen
taas kohti Turunlinnaa johdattaisi.

TOMMOLA:
On viisahasti kaikki harkittuna!

POUTTU:
Ja nyt tää kirje, jos se totta on,
ois jatko tuumallemme; herttua
hän linnan portit meille aukaisuttaa --
ja kenpä tietää, vaikka silloin ois
hän laivoin saaristossa Ahvenan!

PIRI:
Ja raunioille Turun kuoppatornin
myös marski Suitian hän hirtettäis!

ILKKA (riemuiten):
Ja taas ois vapaa Pohjanmaa ja Suomi
ja aikakirjat tietäis haastaa siitä,
ett' orjuutensa, sortajansa kaikki
löi itse niskoiltansa pohjolaiset!

PIRI (intoutuen):
Niin, pohjalaiset, miehet Lapuan
ja Kyrön, Ilmajoen merkin antoi --
ja heitä sotaan johti Jaakko Ilkka!

USEAT:
Niin, johtajamme olkoon Jaakko Ilkka!

TOMMOLA (arastellen):
Jos sentään Pouttu ottais ylijohdon;
on hänen tuumakin ja hän on vanhin
ja näyttää tyysti kaikki harkinneen.

PIRI:
Mut Ilkka kaikki meidät innostaisi
ja kostamista enin hällä on,
jonk' ovat kerjäläiseks huovit tehneet
ja vaimon lyöneet umpisokeaksi;
ken syistä tuollaisista taistelee,
hän johtaa voittoon aina joukkuensa.

KONTSAS:
Ma myönnän, että Pouttu tuuman suuren
on kypsyttänyt Hannu herran kanssa
ja tyystin kaikki "puntit" harkinnut.
Mut taivaan Herra tietää, vahva usko
voi vuoret siirtää, miehen säilyttää,
jos aseeksensa jonkun vain hän ottaa.
Sen on hän tehnyt; turva Korkehimman
on Ilkan säilyttänyt matkallaan,
ei muuten seisois hän nyt tässä, ei;
hän ase Herran on, hän johtakoon
ja Pouttu neuvoin häntä ohjatkoon.

USEAT:
Niin Ilkka johtakoon, on päätös kaikkein,
ja Pouttu neuvot tarpeelliset antaa!

POUTTU (vähän yrmeissään):
No, niinkuin tahdotaan, ma kyllä väistyn,
tää tuuma liian kallis mulle on,
ett' toran siitä nostaa sallisin!

ILKKA:
Ja mulle myöskin. Mutta tahto kaikkein
on tahto mun, en eriseuraa suosi.
Vaan oikein kuullut jos ma äsken lien,
ol' aie jakautua kolmeen joukkoon?

POUTTU:
Niin, kolmeen joukkoon!

ILKKA:
                        Kolme johtajaa
siis myös on tarvis.

POUTTU:
                     Täältä Tampereelle
pääjoukon johtaa sentään Jaakko Ilkka.

ILKKA:
Ja tässä tärkeässä tehtävässä
mun auttajani olkoon Yrjö Kontsas,
tää vahvan uskon mies ja kirkon pylväs --
jos siihen suostuu hän ja suostuu muut!

KONTSAS (lyöden kättä);
Ma suostun, veikko, siitä kättä päälle!

USEAT:
Niin, heidät yhteen liitti kohtalo!

POUTTU:
No, olkoon niin. Ma itse valitsen
taas retken suoran kautta Korsholman
ja pitkin rantaa Anolaan ja Turkuun --
se olkoon minun joukon ristiretki!
Jos "melkkiläiset" Korsholmassa on,
    ["Melkkiläiset" -- Abraham Melkerssonin, Pohjanmaan
    voudin huovit; vouti asui Korsholman linnassa.]
niin voudin vangiksemme näpistämme.
Mun joukkohoni miestä kolmesataa
ois kokoon kutsuttava kapulalla,
mies talosta -- ja toiseks johtajaksi
ma tahdon sinut, Martti Tommola --
jos siihen suostut ja jos suostuu muut.

TOMMOLA (tullen esille):
Niin minäkö? Jos kautta Korsholman
ja Anolan käy Turkuun ties, ma suostun.
Sen tien ma tunnen.

USEAT:
                    Päätös olkoon se!

ILKKA:
Mut viel' on kolmas joukko johtajatta;
ken Kuopion ja Rautalammen miehet
sais aseisiin ja meihin yhdistäisi?

KONTSAS:
Niin, kenpä tietäis meistä Savon tien --
niin harvoin pohjalaiset sitä käyttää!

POUTTU:
Hm, myöskin sitä harkinnut ma oon --
näät miehet Lapuan ja Lappajärven
käy joskus sielläkin. Siis heille kuuluis
tää Savon tie; häh, Martti Vilpunpoika,
sa tietänet kai Kuopiohon tien?

MARTTI VILPUNPOIKA:
Niin Kuopioonko Rautalammen tien?

POUTTU;
Niin, kautta Rautalammen kai se käy!

MARTTI VILPUNPOIKA (verkalleen ja ikäänkuin estellen):
Siell' olen kerran käynyt, vaan en tiedä --

POUTTU:
Yks kerta riittää, oppaita on kyllä; --
siis Martti Vilpunpoika johtaa sinne
kuuskymmenkuntaa Lappajärven miestä.

USEAT:
Se olkoon päätöksemme!

POUTTU:
                       Miehet Lapuan
sa nostatat ja heistä vastaat, Martti!

MARTTI VILPUNPOIKA:
Kun merkin annan, nousee joka mies!

ILKKA:
Ja miehet Ilmajoella nostan minä!

KAIKKI:
Niin, Jaakko Ilkan käsky kaikki nostaa.

POUTTU:
Ja Kyröstä ja Kyrön naapureista
ma itse vastaan -- vaikka hengelläni.

MAUNU:
Ja sata huovia, mun liittolaista,
on mulla varmaa miestä; aseineen
he yhtyy johdollani Ilkan joukkoon.

ILKKA:
Kas, sepä oiva juttu, tuohon käteen,
sa kunnon vävymies; vai vaimos nuoren
siis hennot jättää, henkes voi se maksaa.

MAUNU:
Niin voi, mut vaaran tullen minä yksin,
ma sotilasko syrjään hiipisin!
Sit' en ma voi, ja sit' ei sallis Kirsti.

ILKKA (lyöden häntä olkapäälle):
Siin' olet, lempo vieköön, oikeassa --
niin, sit' ei sallis Ilkan Jaakon tyttö.

MAUNU (Ilkalle):
Sun poissa ollessas ma heille kerroin,
mit' oli tehneet marskin miehet nuo --
ja silloin kumppalit jo kauhistuivat
ja valan käsin nostetuin he vannoi,
ett' tietäs seuraavat he kuoloon asti!

POUTTU:
No, sen jos vannoivat he kumppalille,
ma siihen luotan. Mutta rantaseudut
ken nostattaa, ma heistä huoli en.

ILKKA:
En minä myöskään, ranta-Ruotsin miehet
on eriseuraa, marski säästää heitä.

KONTSAS (rykäisten):
Ja toinen ääni heill' on kellossansa --
ma heidät tunnen, rantaruotsikot.

POUTTU:
Siis rantaruotsalaiset jääkööt pois!

KAIKKI: Pois!

POUTTU:
Heill' on ehkä toiset käskyt, niin --
(intoutuen) Mut kun on talvi tullut, kierä jää
ja suksi luistaa siljan hangen selkää,
kas, silloin kaikki Turun linnaa kohti
me joukoin taajoin yli Suomenmaan
siis lennämme kuin tuntureilta vyöry.

ILKKA (innolla lakkiansa hoilauttaen):
Niin lennetään kuin tuima raivomyrsky,
jok' kaikki tieltään maahan ruhjoaa
ja yli Suomen kaikuu yksi huuto:
pois alta aateli ja kansan syöpä!
Mut eellä muiden Pohjan miehet käy
ja Turun portit auki lyö ja maassa
he marskin hirmuvallan kukistaa, --
ja yli Ruotsin, yli Ryssän maan
voi meistä haastaa vuosituhannet!

    (Samassa hyökkää näyttämölle läähättäen ja
    edestänsä miehet syrjään singahuttaen):

PENTTI:
Hoi, vouti saapuu huovijoukon kanssa!

POUTTU:
Häh? Uusi vouti huovijoukon kanssa?

ILKKA:
Nyt perii perkele, jos yllättää
hän meidät tässä ... silloin vangit oomme.
Siis joelle kaikki, minkä kengät kestää,
ja siitä lautan kanssa tuolle puolen!

    (Ankara meteli syntyy, miehet tempaavat
    aseensa, toiset hyökkäävät vasemmalle).

POUTTU:
Mut lauttahan on tuolla puolen joen!

ILKKA:
Voi, saatana, en sitä muistanutkaan!
Siis yli uikoon, joka uida voi!

PENTTI:
On lautta rannassa, ma toin sen itse.

    (Miesjoukko lähtee juosten vasemmalle;
    jäljelle jää vain Ilkka, Kontsas ja Pentti).

ILKKA (katsoen pitkään poikaansa):
Sa Herran siunaama siis pelastit
nyt isäs sekä kaikki; kenpä ties,
vaikk' oisit kohtalonsa ratkaissut!

KONTSAS:
Niin, tutkimattomat on Herran tiet!

    (Ilkka tempaa Pentin mukaansa ja lähtee juosten toiston
    jälkeen, Kontsas perässä. Heidän mentyä tulee vasemmalta
    vanha noita-akka ontuen ja polveansa pitäen).

NOITA (sylkäisten):
Ptui jälkees hammastauti, kuppatauti,
sa hurja ruoja, joka vanhatkin
noin tyrkit rammaks, katkot polviluut!
    (Tulee etualalle).
Ma tulen Laihialta, jossa synnyin:
ei mua muistettu, ma muistin kaikki,
ei mua tunnettu, ma tunsin kaikki.
Ma tiedän tuumat heidän, johdan heitä
ja kehrään langat omaks kankahaksi.
Niin, Ilkan poika toi mun yli joen --
tuo oli Ilkka itse ynnä Kontsas;
he kaikk' on palanneet ja hertun viestit
ma kuulin akkaväeltä. Valhekirjan
(nauraa) sen minä itse tullessani toin!
    (Kuuluu lähenevää melua oikealta).
Mut nyt on vouti täällä huovinensa,
siis tupaan tuonne ... uksi telkimeen,
niin laitan heille vielä oivat lystit.

    (Katoaa Kontsaan tupaan. Pian sen jälkeen
    saapuu huovijoukon kanssa Pohjanmaan vouti).

ABRAHAM MELKIORINPOIKA (täydessä virka-asussa ja aseissa;
ensimmäiselle huoville);
Sa sanoithan, ett' täällä Kontsahassa
nyt jälkeen kapinan ja murhatyön
he istuis oltta juoden, mässäten
ja hankkis sotaa vastaan esivaltaa --
mut yhtä sielua en täällä huomaa.

ENS. HUOVI:
Mut vankineen he palas tänne päin
ja että tääll' on mässätty, se näkyy:
    (Viittaa kumoon viskattuja raheja, tuoppeja y.m.).
voi huovit todistaa, ett' aie heillä
on nostaa nuijasotaan koko maa.

HUOVIT:
Sen kuulimme ... ja kaikki todistamme!

ABR. MELKIORINPOIKA (miettien):
Hm, kaikk' on mahdollista; herttua
hän käyttää heitä omiin aikeihinsa --
mut senpä taidon taidamme me myös.
(ääneen) On karkuun lähtenyt siis nuijajoukko;
mut minne päin, kun tietäisimme sen?

TOINEN HUOVI (joka on veräjän luona):
Miesjoukon nään ma Kyrön tuolla puolia.

ENS. HUOVI:
Ja lautan tieten veivät mennessään.

ABR. MELKIORINPOIKA:
On virta matala ja ratsuillansa
voi huovit yli päästä: jälkeen siis!
    (Ens. huovi antaa lähtömerkin miehillensä).
    (Tullen etualalle).
Tai seis! Nuo tuvat ensin tässä tutkikaa,
jos aseit' ois he jättäneet tai muuta,
mik' aikehista heidän todistais;
lain nimessä ne kaikki korjataan.
Tää talo tässä
    (Viittaa nimismiehen taloa).
               näyttää autiolta,
on auki ikkunat ja uksi myös;
Mut tupa tuo?

ENS. HUOVI:
              On tupa Yrjö Kontsaan.

ABR. MELKIORINPOIKA:
Sen teljetty on ikkunat ja ukset --
kenties on siellä naiset piilossansa,
niin saamme heiltä tiedot nuijapäistä.
    (Lähestyy ovea ja huutaa).
Lain nimessä te uksi aukaiskaa,
jos keitä lie?
    (Äänettömyys, huutaa uudelleen).
               Ma uksen murratan
ja talon poltatan, jos niskuroitte?
    (Äänettömyys. Huoveille).
Siis ovi murtakaatte auki te!

ENS. HUOVI (tempaa pihalta rahin, jolla lyö oven sisään;
ens. huovi katsoo tupaan):
On tupa tyhjä!

ABR. MELKIORINPOIKA (tulee myöskin katsomaan):
               Eipäs! Uunin päältä
ma näen kaksi silmää tuijottavan!
Hoi, akka siellä, alas uuniltas!

ENS. HUOVI (menee tupaan ja raahaa tullessaan esille noita-akan):
Kas, tuon ma löysin sieltä tosiaankin!

NOITA (tekeytyen vähäkuuloiseksi):
Häh? Uksen rikoitko ja ma kun luulin,
ett' aikoja on uksi auki ollut!

    (Huovit naurahtavat).

ABR. MELKIORINPOIKA:
Sa vastaa, miss' on miehet, nuijalaiset!

NOITA (kuten äsken):
Niin, multa loppui kellaristakin
ja uuni lieskasi kuin helvetissä.

ENS. HUOVI:
Hän hourii vanhuuttaan...

ABR. MELKIORINPOIKA:
                          Niin, mielipuoli
hän varmaan on tai kuuro, (huutaa) Akka, hoi,
miss' ovat miehet täältä, tiedätkö?

NOITA (käsi kotvan takana):
Häh? Puukko Ilkall' on, ja tuolla, tuolla
on Kyrön kirkko ... vouti kyllä tietää.

ABR. MELKIORINPOIKA:
Suus kiinni, hullu! Jääköön houkka rauhaan!
    (Kääntyen poispäin).
Ma saavuin tällä kertaa --

NOITA (ilkeästi):
                           Liian myöhään!

ABR. MELKIORINPOIKA (ärjästen):
Vie akka tupaan, telki uksen päälle!

ENS. HUOVI (työntäen akan tupaan):
Mars, akka, uunillesi uudelleen!

NOITA (ovelta):
Mut nyt on auki heitettävä uksi!

ENS. HUOVI (naurahtaen):
Kas siinä, lempo vie, hän puhui totta;
ma uksen rikki löin ja telkimen.

    (Huovit nauravat).

ABR. MELKIORINPOIKA (vakavana):
Hän jääköön uunillensa, mielipuoli!
Meit' tärkeämmät kutsuu tehtävät:
te nuijajoukon jälkeen joutukaa
ja vangitkaa, jos keitä kiinni saatte.
Ma oitis marskin luokse matkustan
ja sanan saatan, että kansa täällä
on noussut yksimielin kapinaan
ja uhkaa Turkuun tulla tuokiossa.

    (Vouti huovijoukon kanssa häviää oikealle. Heidän poistuttua
    tulee tuvasta, varovasti hiipien noita-akka, kurkistellen ja
    katsellen tielle päin).

NOITA:
Nyt ovat kaikki poissa ... (nauraa ilkeästi) tuolle puolen
pääs nuijalaiset ... vouti huovineen
taas palaa Kumpsilaan ja sieltä Turkuun
vie sanan tästä marski riettahalle.
Ma kaikki kuulin ... kuuro en ma ole,
en kuuro, en, en sokko, enkä hullu,
vaan langat kankahaksi kehräilen.
Ma huovit Ilkkalan sain polttamaan,
ett' ois hän irti synnyinseudustansa
ja vapaa toimehensa määrättyyn!
Niin, sen ma tein; mut Ilkan pelastin
jo toisen kerran: mua saattaessa
toi Pentti lautan yli Kyröjoen!
Jos isä kaatuu, poika tehköön työn --
mut yhtä rintaa kerran muistelkoon
Klaus Flemingin ja Ilkan töitä kansa!
    (Säikähtää ja kuuntelee).
Ei tule ketään, ei, ma hiivin pois,
nyt tehtäväni toisahalle kutsuu --
mut kautta myrkyn, noidannuolen, loihdun
ma tässä taivas-alla vannon, että
on verta hohtava se ruumisvaippa,
johonka marski Fleming lasketaan --
ma tahdon sen ja -- perkele sen täyttää!

    (Esirippu 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47495