← catalogue

Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani

by Jeremias Gotthelf · Finnish · Gutenberg #47441 · 825,728 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani

Author: Jeremias Gotthelf

Translator: Joel Lehtonen


        
Release date: November 23, 2014 [eBook #47441]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47441

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITEN ULI-RENKI TULEE ONNELLISEKSI: ROMAANI ***

MITEN ULI-RENKI TULEE ONNELLISEKSI

Romaani


Kirj.

JEREMIAS GOTTHELF (ALBERT BITZIUS)


Suomentanut Joel Lehtonen



Otava, Helsinki, 1908.





SISÄLLYS:

  1. Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.
  2. Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.
  3. Pieni kouluutus öiseen aikaan.
  4. Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.
  5. Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.
  6. Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.
  7. Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.
  8. Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.
  9. Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.
 10. Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.
 11. Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä
     isäntä osaa häntä innostaa.
 12. Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.
 13. Miten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.
 14. Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.
 15. Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.
 16. Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.
 17. Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.
 18. Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta
     parhain päin.
 19. Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.
 20. Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio
     laskumestari.
 21. Miten kylpymatka sotkee laskut.
 22. Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.
 23. Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.
 24. Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa
     tekemään uusia ja parempia.
 25. Solmu alkaa aueta ja kun se taas rupee sulkeutumaan, lyö nuori
     tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.
 26. Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.




ENSIMÄINEN LUKU.

Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.


Pimeä yö oli ulkosalla; vielä pimeämpi paikka, josta ääni useita
kertoja huudahteli: "Johannes". Se oli pieni tupa suuressa
talonpoikaistalossa; isosta vuoteesta, joka täytti melkein koko
takaseinustan, kuului se ääni. Vuoteessa lepäsi talon emäntä miehineen
ja miehelle huusi vaimo: "Johannes", kunnes mies vihdoin alkoi
murahdella ja kysyi: "Mitä tahdot, mikä on?" "Sinun pitää nousta
ruokkimaan karjaa. Kello on jo yli puoli viisi ja Uli tuli kotiin
vasta kolmatta käydessä ja putosi portailta kun lähti menemään
ylistupaan. Kyllä olisi mielestäni sinun pitänyt herätä, sillä tavalla
se koluutteli. Se oli humalassa eikä jaksa nyt nousta ylös, ja minusta
onkin parempi, ettei se mene tulella näin höyrypäisenä talliin."

"Kyllä on pelissä nykyaikaan noiden palkollisten kanssa", sanoi isäntä
sytyttäessään tulta ja pukeutuessaan. "Tuskin saa niitä palvelukseen,
palkkaa niillä ei ole milloinkaan kylliksi ja päälle päätteeksi pitäisi
tässä vielä itse tehdä kaikki työt eikä kurahtaa heille niin mistään.
Ei tässä ole enää isäntä talossaan eikä voi olla kyllin varovainen
välttääkseen riitaa ja pysyäkseen hyvässä huudossa." "Mutta tälleen
et sinä saa antaa tämän jatkua", sanoi vaimo, "tätä toistuu jo liian
usein; pelkästään viime viikolla vetelehti se kaksi kertaa ja nosti
palkkaansa ennen paastoa. En sano tätä ainoastaan sinun, vaan myös Ulin
vuoksi. Jos ei hänelle mitään sanota, niin tuumii hän elelevänsä ihan
kuten pitääkin ja tulee yhä kunnottomammaksi. Ja täytyyhän meidän toki
totella omaatuntoamme. Isäntäväki on kuitenkin isäntäväkeä! Sanottakoon
uuden muodin mukaan mitä tahansa: ettei se muka kuulu kehenkään mitä
palvelijat tekevät loma-ajoillaan, niin isännät ovat kuitenkin isäntiä.
Siitä mitä he talossaan sietävät ja käskyläistensä sallivat tehdä,
ovat he edesvastuussa Jumalalle ja ihmisille. Ja sanon lastenkin
vuoksi. Sinun täytyy käskeä hänet pikkutupaan,[1] kun ne ovat syöneet
suuruksensa ja lukea hänelle lakia."

Useissa talonpoikaisperheissä, etenkin sellaisissa, jotka ovat
varsinaista talonpoikaisaatelia, s.o. sellaisissa, joilla tila on kauan
kulkenut suvussa perintönä, joten suvun tavat ovat vakaantuneet, suvun
kunniakäsite muodostunut, vallitsee nimittäin tuo varsin kaunis tapa,
ettei tahdota nostaa pienintäkään kinaa ja kiivasta sananvaihtoa, niin
että voisi herättää naapurien huomiota. Ylevän rauhallisena lepää
talo vihreän puistikkonsa keskellä. Levollisina, varman säyseinä
liikkuvat asukkaat sen piirissä ja ympärillä. Puistikosta kajahtaa
enintäin hevon hirnunta, mutta ei ihmisääniä. Ei toruta paljoa eikä
kovaäänisesti. Mies ja vaimo eivät moiti toisiaan kaikkien kuullen
ja palvelusväen vioista he eivät usein puhu tahi huomauttavat niistä
vain kuten ohimennen, virkkavat vihjailevan sanan, niin että muut sen
tuskin huomaavat. Jos tapahtuu jotain merkillisempää tahi mitta tulee
ylen täydeksi, niin kutsuvat he syntipukin pikkutupaan ja tekevät
senkin niin huomaamattomasti kuin mahdollista. Tai varustautuvat he
hänen puheilleen hänen ollessaan työssä yksinään ja "lukevat lakinsa",
kuten tapana on sanoa, neljän korvan kuullen. Lainlukuunkin on isäntä
sitäpaitse tavallisesti hyvin valmistautunut. Hän lausuu sanansa
aivan levollisesti, oikein isällisesti, ei salaa rikolliselta mitään,
ei kaikkein karvaintakaan totuutta, mutta kohtelee häntä oikeuden
mukaisesti ja näyttää hänelle miten hänen rikoksensa vaikuttaa hänen
tulevaan kohtaloonsa. Ja kun isäntä on lakinsa lukenut, on hän
tyytyväinen, ja asiat ovat sillä tolalla, ettei manattu eivätkä muut
huomaa isännän menettelyssä hituistakaan tavallista kummempaa, ei
katkeruutta, ei kiivautta. Näillä lainlukemisilla on yleensä suotuisat
seuraukset niistä henkivän levollisen isällisyyden ja sen vuoksi,
että ne pidetään muilta salassa. Sellaisissa taloissa vallitsevalle
maltillisuudelle ja rauhalliselle vaativaisuudelle tuskin lie missään
muualla vertoja.

Paraiksi oli isäntä ennättänyt talliin, kun Ulikin tuli sinne hänen
jälestään, mutta vaieten; he eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen. Kun
huudettiin keittiön ovelta ruualle, meni isäntä heti kaivon rännille ja
pesi kätensä; mutta Uli vitkaili kauan ennenkun tuli. Hän ei ehkä olisi
tullutkaan, jos ei emäntä itse olisi huutanut vielä häntä erittäin.
Ulia hävetti näyttää naamaansa, ruskeaa, sinisen puhuvaa, veristä. Hän
ei ymmärtänyt, että on parempi hävetä pahoja tekojaan ajoissa, eikä
sitten vasta, kun ne on tehty. Mutta tämän oli hän saapa kokea.

Pöydässä ei lainkaan huomautettu, kyselty hänen asioistaan; piiat,
joita oli kaksi, eivät tohtineet edes virnistelläkään, sillä isäntä ja
emäntä pysyivät vakavina. -- Oli syöty, tytöt kantoivat vadit tuvasta.
Uli, joka jäi viimeiseksi ruokailulle, rukousteli, nosti kyynärpäänsä
pöytälaudasta ja pani hatun päähänsä: siis aikoi lähteä hänkin ulos.
Mutta silloin sanoi isäntä: "Tulehan tänne vähän", meni pikku tupaan
ja sulki oven Ulin jälestä. Isäntä istuutui pienen pöydän päähän ja
Uli jäi seisomaan ovelle tekeytyen naamaltaan niin lammasmaiseksi
kuin mahdollista, mutta pian vaihtuivat hänen ilmeensä vuoroin
niskuroiviksi, vuoroin katuvaisiksi.

Uli oli isokokoinen, kaunis poika, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt,
voimakkaan näköinen, mutta hänen kasvoissaan oli piirteitä, jotka
eivät todistaneet liiallisesta viattomuudesta ja kohtuullisuudesta.
Parin vuoden päästä ne helposti voisivat tehdä hänet kymmenen vuotta
vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli.

"Kuules Uli", aloitti isäntä, "tätä menoa ei saa jatkua, sinä
vietät liian kunnotonta elämää, sinä käyt liiaksi yöjuoksulla ja
juopottelemassa. Minä en mielelläni heitä hevosiani ja lehmiäni
sellaisen huostaan, jolla on pää täynnä viinaa tai viiniä, en uskalla
laskea mokomaa talliin lyhdyn kanssa, en etenkään, jos vielä tupakoikin
kuten sinä. On jo liian monta taloa tuhottu sillä kevytmielisellä
tavalla. Minä en tosiaan ymmärrä, mikä sinulla oikeastaan on mielessä
ja mitä sinä ajattelet? Mihin tämä vie?" Uli sanoi, ettei hän ollut
mitään tuhonnut, hän oli aina tehnyt työnsä, ei ollut kenenkään
tarvinnut tehdä niitä hänen puolestaan. Hänen juomisistaan ei muiden
tarvitse maksaa, ei kuulu kehenkään hänen ryyppäämisensä, omia rahojaan
hän ryyppää. "Mutta niitä rahoja ryyppää minun renkini", vastasi
isäntä, "ja jos sinä olet kunnoton, niin kuuluu se minuun ja ihmiset
sanovat, että sehän on Bodenbauerin renki. Ne eivät voi ymmärtää,
mikä tuollakin isännällä lie mielessä, kun antaa rengin sillä tavalla
vetelehtiä ja sellaista talossa pitää. Et ole vielä yhtään taloa
tuhonnut, mutta ajatteleppas, Uli, eikö yhdessäkin olisi liikaa?
Olisiko sinulla enää levon hetkeä, jos sinun täytyisi ajatella, että
tuhosit minun taloni? Olisiko, jos sinun täytyisi ajatella, että me
ja lapset vielä paloimme mukana? Ja mitä on sinun työstäsi? Parempi
olisi kun makaisit koko päivät sängyssä. Sinähän nukut lehmäin alle
lypsäessä, et näe, et kuule mitään, et tunne hajua, ja kompuroit
talossa kuin pyörryksissä. On surkeaa sinua nähdä. Katsele nyt siinä
sitten pöllästyneenä! Hyvin näkee, ettet ajattele mitään muuta kuin
sitä kevytmielistä naishepakkoasi, jonka pariin olet antaunut".

Uli sanoi, ettei hän ole antautunut minkään hepakon pariin, se ei ole
ikinä totta. Ja jos ei voi tehdä kylliksi työtä, niin menee matkaansa.
Vaan sellaistahan se on nykyaikaan, yhdellekään isännälle ei voi tehdä
kylliksi työtä vaikka alituiseen ahertaisi; toinen on pahempi toistaan.
Palkkaa tahtovat antaa ajan mittaan yhä vähemmän ja vähemmän ja ruoka
tulee päivä päivältä huonommaksi ja huonommaksi. Viimein täytyy kai
koota maakirppuja, sittiäisiä ja heinäsirkkoja jos haluaa lihaa ja
rasvaa kaaliinsa. "Kuule Uli", sanoi isäntä, "ei nyt huolita puhella
näin toisillemme, sinä olet vielä liian höyrypäinen. Minun ei vielä
olisi pitänyt sanoa sinulle mitään. Mutta minä säälin sinua, sinä
olisit muuten kunnon poika, työhön pystyvä poika. Minä olen aina alusta
uskonut, että sinusta voi tulla oiva mies, ja minä olen iloinnut.
Mutta sitten kun rupesit vetelehtimään ja käymään yöjalassa, muutuit
sinä ihan kokonaan. Sinä et välitä enää mistään, sinä olet pahalla
päällä, ja jos sinulle jotain sanoo vaikka miten sävyisästi, väännät
sinä suusi murjalleen tahi äkäilet koko viikon. Kyllä olet antautunut
kehnon naisen pariin ja, usko minua, sinä tulet onnettomaksi. Ei sinun
tarvitse luulla, etten minä sitä tiedä! Sinä käyt Gnäggerlersin Anna
Liisan luona ja hännystelet häntä aina! Ja sehän on seudun kehnoin
tyttö, hänen luonaan käy vilinä kuin kyyhkyslakassa, joka lurjuksen
kanssa se rupee väleihin. Ja juuri sinut se ilmoittaa syylliseksi kun
tulee hairaus. Saat sauna-akan oluet muiden tähden ja ikäsi sovittaa
toisten syntejä. Saat tuntea mikä on kallis aika, kuten niin monet
tuhannet muut, jotka menettelivät kuten sinä ja nyt elävät kurjuudessa.
Sillä ihmisellä, joka ei tyydy mihinkään, jolla on aina kaikkea liian
vähän, jonka joko täytyy kerjätä, tehdä velkoja tai nähdä nälkää, on
aina kallis aika, miten huokea se muilla lieneekään, vuodesta vuoteen,
ijankaikkisesti. Mene nyt, ja malta mielesi. Ja ellet halua tapojasi
muuttaa, niin voit lähteä, Jumalan nimessä; minä en houkuttele sinua
enää. Ilmoita sitten viikon kuluttua päätöksesi."

Uli murahteli, että hän on jo harkinnut, ei tarvitse viikon aikoja. Ja
meni ulos. Mutta isäntä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

Kun isäntä tuli pikkutuvasta, kysyi emäntä häneltä, kuten tavallisesti:
"Mitä sinä sille sanoit, mitä se vastasi?" "En minä voinut sille
mitään", vastasi isäntä. "Uli pullikoi vielä kovasti vastaan, ei
ollut nukkunut päätään selväksi; olisi ollut parempi, jos olisin
puhunut hänelle vasta huomenna tai illalla kun kupariseppä on hänet
pehmentänyt. Nyt annoin hänelle miettimisaikaa ja odottelen mitä tulee."

Uli meni ulos hyvin äissään, kuten olisi hänelle tehty törkeää
vääryyttä. Hän paiskeli työkaluja kuten aikoen ne tuhota ja karjui
elukoille niin että isännän selkää karmi; mutta isäntä pysyttelihe
levollisena; yhden ainoan kerran hän vain sanoi: Siivolla! Muun
palvelusväen pariin ei Uli mennyt, vieläpä heille murjottelikin.
Kun isäntä ei ollut muiden kuullen lukenut lakia hänelle, ei hän
voinut keventää sydäntään muille Ja kun muut eivät olleet syypäitä
kuten hän, ajatteli hän, että muut ovat isännän puolella ja hänen
vastustajiaan, tuon syvästi todellisen lauseen mukaan: se joka ei ole
minun puolestani, on minua vastaan. Kestään ei hän siis saanut kuulijaa
pöyhkeilläkseen ja hänellä ei ollut tilaisuutta kerskuilla: piru hänet
vieköön, jos hän on täällä hetkeäkään kauempaa kuin määräaikansa
loppuun.

Vähitellen lähtivät viinin ja muut paholaiset hänestä ja yhä
veltommiksi kävivät uroon jäsenet. Äskeisen jännityksen sijalle
tuli sietämätön väsymys. Mutta tämä väsymys ei vallannut pelkästään
ruumista, vaan myös sielun. Ja kuten väsyneelle ruumiille on raskasta
ja kiduttavaa kaikki mitä se tekee, niin tuntuu myös väsyneestä
sielusta kaikki raskaalta, mitä se on tehnyt ja millä sitä tulevaisuus
uhkaa. Mille se äsken nauroi, se sitä nyt itkettää, ja mikä sitä ennen
viehätti ja riemastutti, se on nyt harmia ja murhetta. Sen vuoksi,
jonka yli se äsken hypähteli kevyisin jaloin, haluaisi se nyt repiä
hiukset päästään, vaikkapa koko pää-pahan paikoiltaan. Kun tällainen
mieliala asustaa ihmisen sielussa, on se vastustamaton ja kaikkeen,
mikä ihmisen mieleen tulee ja mitä hänelle tapahtuu, heittää se synkeän
hohteensa.

Vaikka Uli silloin, kun hänen päänsä oli viiniä täynnä, oli äkäillyt
isännälleen, niin haihtui hänestä nyt kiukku itsestään viinin
kerällä. Hän ei harmitellut enää isännälleen, joka oli moittinut
häntä hutiloimisesta, vaan itselleen siksi, että oli hutiloinut.
Hänen mieleensä johtuivat nuo 23 batzia[2], jotka hän yhtenä iltana
oli hukannut. Sitä summaa ansaitakseen täytyisi hänen nyt tehdä työtä
lähes kaksi viikkoa ennenkun ne olisivat hänellä jälleen koossa. Hän
oli kiukuissaan, kun saisi niiden vuoksi tehdä niin paljon työtä, oli
kiukuissaan viinille, jonka oli juonut, kapakoitsijalle, joka sen oli
hänelle tuonut j.n.e. Hän mietti isännän sanoja Gnäggerlerin Anna
Liisasta, ja hän tuskastui niin että hiki tunkihe hänen otsalleen. Nyt
alkoi häntä moni seikka tässä tytössä epäilyttää. Ja ehkä hänen on
se vielä naitava? Hänen täytyi nyt alituiseen tuota asiaa aprikoida,
tuumia sitä puoleen ja toiseen. Väliin hän otsansa hiessä tuli muka
vakuutetuksi siitä, ettei koko seikka ollut minkään arvoinen, että
vaara oli kaukana. Ja kuitenkin mietiskeli hän jo pätevät syyt,
joilla vaaran sattuessa ja Anna Liisan tullessa häntä hakemaan, voisi
kieltäytyä lähtemästä.

Silloin näki hän tuhannen askeleen päästä jonkun naisen lähenevän
taloa, luuli sitä Anna Liisaksi: ja heti hänen syynsä, suunnitelmansa
ja lohduttelunsa hupenivat kuten kourallinen korsia, jotka joutuvat
tuleen. Jalkansa alkoivat täristä pelosta ja hän pakeni talliin tahi
riiheen. Hän näki joka pensaan takana Anna Liisan ja jos joku koputti
talon ovelle, vavahti hän kuin haavan lehti ja ajatteli, että Anna
Liisa se seisoo ulkona ja aikoo kutsua häntä puheilleen. Mitenkä
hän voisi mennä naimisiin? Eihän hänellä ole yhtään rahaa, hän on
viimeisestä puvustaankin vielä velkaa räätälille ja kauppiaalle.
Hänellä on vain kolme kelvollista paitaa ja neljä kehnoa. Ja kukapa
haluaisi lainata hänelle häärahoja, kuka maksaa häätamineet? Miten
voisi hän elättää vaimon ja lapset, ja maksaa velat, kun hän ei nyt
yksinäänkään jaksa tulla toimeen? -- Näiden aatosten vuoksi joutui hän
ihan suunniltaan, unohti kaiken ja teki kaikki nurin päin. Elämänsä
oli kiusallista. Hän oli tyytymätön itseensä ja siksi myös tyytymätön
kaikkiin muihin, koko maailmaan. Hän ei lausunut kenellekään niin
kelpo sanaa ja mikään ei ollut hänestä paikallaan. Hänestä tuntui kuin
keittäisi emäntä tahallaan kaikki ruuat kehnosti ja juuri niitä lajeja,
joista hän ei pitänyt. Hänestä tuntui siltä kuin isäntä kiusaisi häntä
tarpeettomalla työllä, hevoset kaikki olisivat laiskimuksia ja lehmät
vartavasten hänelle vastuksina: pölkkypäisimpiä ruohon purijoita koko
Jumalan taivaan alla.

Jos hänellä olisi ollut rahaa eikä olisi pelännyt tavata Gnäggerlerin
Anna Liisaa, olisi hän uhkapäissään ja tuskissaan lähtenyt viinin
juontiin, hukuttaakseen siihen kiukkunsa, harminsa ja alakuloisuutensa.
Nyt täytyi hänen pysytteleidä kotosalla, näyttäytyä ihmisille niin
vähän kuin mahdollista ja pistäytyä vähän väliä talliin, kun näki
jonkin naisihmisen etäämpää. Jos ketä nyt ehkä hämmästyttää se, että
Uli näin pelkäsi Anna Liisaa, että Ulin rakkaus tyttöön näytti näin
pian haihtuneen, sille täytyy minun huomauttaa, ettei Uli Anna Liisaa
lainkaan rakastanutkaan. Hän oli vain noita kovin tavallisia poikia,
jotka mahtailun halusta heittäytyvät öisten kohtausten vapaille
tavoille niin aikaisin kuin mahdollista ja ryhtyvät ilman omantunnon
vaivaa, voisinpa melkein sanoa, hituistakaan ajattelematta, kaikkeen,
mitä vain haluavat ja mitä tilaisuus tarjoo. Vaaraa aavistamatta he
liihoittelevat tulen ympärillä kuten kärpäset ja melkein uskomattomalla
tavalla, ellei heidän ajattelemattomuuttaan tuntisi, he sitten
pelästyvät kun nuo välttämättömät, luonnolliset seuraukset tulevat
ilmi, ja tytöt syyttävät heitä isyydestä. Silloin he pelästyvät kuten
ihmiset ainakin, jotka side silmillä on viety syvän kuilun äyräälle ja
joilta peite otetaan pois vasta kun heidät syöstään kuiluun. Rakkaus
haihtuu heistä heti kun tyttö heitä syyttää. He pakenevat tyttöjä,
joiden kanssa ennen rupesivat niin hempeihin väleihin ja joita usein
kestitsivät. Vieläpä he heitä oikein vihaavatkin. Ja tätä eivät tytöt
tuhatkertaisesta kokemuksesta huolimatta ota tajutakseen, nuo tytöt,
jotka paheellisella alttiudellaan, jopa lähentelemiselläänkin luulevat
hellyyttä ja rakkautta itselleen hankkivansa ja saavansa.

Isäntä ja emäntä antoivat Ulin olla omillaan, näyttipä siltä, kuin
eivät he olisi hänestä olleet huolissaankaan. Mutta toisinpa olikin.
Emäntä oli pari kertaa sanonut miehelleen: Ulihan tekee askareensa
kovin kunnottomasti; hän ei ole nähnyt Ulia koskaan ennen tällaisena;
eiköhän mies vain ollut lukenut hänelle liian kovia sanoja? Mies ei
myöntänyt. Ei Uli ollut äissään yksin hänelle, vaan koko maailmalle,
sanoi hän. Hänen mielestään Uli oli äissään etupäässä vain itselleen,
vaikka puski sisuaan muihin. Sunnuntaina sanoi isäntä aikovansa vielä
puhella Ulin kanssa, näin ei elämä voinut jatkua, Ulin täytyisi nyt
viimein joko viisastua tai lähteä talosta. Mutta emäntä sanoi, ettei
isännän vain pitäisi puhutella Ulia kovin tylysti. Uli ei emännän
mielestä ollut kaikkein pahimpia. Kyllähän sen tietää, millainen hän
nyt on, mutta ei, mikä siitä vielä voi tulla.




TOINEN LUKU.

Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.


Sunnuntai valkeni kirkkaana, selkeänä ja ihanana. Tumman vehreät ruohot
olivat koristaneet otsansa timanttiseppeleillä ja kimaltelivat ja
tuoksuivat kuin hempeät morsiamet Jumalan määrättömässä temppelissä.
Tuhannet peipposet, tuhannet rastaat, tuhannet leivoset lauloivat
häälauluja; valkopartaisina, totisina ja juhlallisina, mutta nuoruuden
ruusut ryppyisillä poskillaan, katselivat vanhat vuoret todistajina
suloisiin morsiamiin, ja Jumalan papittarena kohosi korkealle kaiken
yli kultainen aurinko ja tuhlasi säihkyvinä säteinä hääsiunaustaan.
Tuhatääninen laulelo ja maailman ihanuus olivat herättäneet aikaisin
isännän, ja hän vaelteli hartain mielin vastaan ottamaan sitä
siunausta, jota Jumala hänelle antoi. Hän kahlasi, harppaili pitkin
askelin valtavassa ruohikossa; seisoi hiljaa upean viljapellon
pientarella, hyvin järjestettyjen kasvilavain ja hiljaa keinuvan
pellavamaan ääressä; katseli paisuvia kirsikoita ja villihedelmäpuita,
jotka olivat raskaanaan pieniä hedelmiä, sitoi oksan, nyppi pois
silloin tällöin vahingollisen toukan. Isäntä ei iloinnut ainoastaan
itselleen tulevasta kiitoksesta ja voitosta, jonka oli saava, vaan
myöskin Herrassa, jonka hyvyyttä maa on täynnä, jonka ihanuus ja
viisaus uusiintuu joka huomen. Ja hän ajatteli: kuten kaikki ruohot ja
eläimet nyt luojaansa ylistävät, niin pitäisi ihmisenkin ylistää, ei
ainoastaan suullaan, vaan koko olemuksellaan. Kuin puu komeudessaan,
laiho uhkeudessaan, niin ihmisenkin ajatuksissaan ja teoissaan.
"Jumalalle kiitos ja kunnia", ajatteli hän, "minä, minun vaimoni ja
minun lapseni, me tahdomme palvella Herraa ja hänen ei tarvitse meidän
tähtemme hävetä. Me olemme tosin vain kurjia syntisiä ja meissä on
vain hiven oikeaa hurskautta, mutta meidän sydämemme pyrkii kuitenkin
hänen puoleensa ja me emme unohda häntä yhtenäkään päivänä. Me emme
syö, emme juo mitään kiittämättä häntä, emme ainoastaan sanoilla,
vaan myös sydämen syvyydestä." Mutta sitten hän ajatteli Ulia.
Ruhtinaallisesti oli rakas Jumala varustanut hänet terveydellä ja
voimilla, mutta kuitenkin unohtaa Uli luojansa ihan täydellisesti
ja käyttää häpeällisesti hänen lahjojaan väärin! Isäntä tuli ihan
haikeille mielin ja usein pysähtyi hän hiljaa seisomaan ja miettimään,
mitä hän Ulille sanoisi, että Ulista tulisi jälleen luojalleen kunniaa.
Omasta sielustaan oli isännästä hyvin tärkeää huolehtia, siksi myös
muiden; ja kuten hän oli osaaottavainen rengille tai piialle kun ne
olivat ruumiiltaan sairaita, niin tuotti hänelle tuskaa myös, kun näki
heidän sielunsa vaarassa. Kuten hän haetti sairaiden palvelijain luokse
lääkärin, niin koetti hän myös heidän sairaita sielujaan lääkitä.
Sellaisia eivät isännät ole aina. Useimmista ihmisistä ei ole lainkaan
tärkeää huolehtia omasta sielustaan, ja siksi ei myöskään muiden. Se
välinpitämättömyys on nykyajan helmasyntejä.

Näin viivytteli isäntä huomaamattaan kauan ulkosalla ja emäntä oli
jo kauan sitten sanonut, että hän kutsuisi väen ruualle, jos isä
vain olisi saapuvilla. Viimein astui isäntä sisään keittiön ovesta
ystävällisesti kysyen, oliko vaimolla keitto jo valmis. Hän sai sen
ystävällisen vastauksen, että jo kauan sitten olisi voitu aterioida jos
hän vain olisi ollut saapuvilla. Kenenkähän kanssa lieneekään jälleen
jäänyt rupattelemaan? Silloin sanoi mies vakavasti: "rakkaan Jumalan
kanssa". Siitäkös tuli hänen vaimolleen melkein vedet silmiin ja hän
katseli miestään varsin miettiväisesti kaataessaan kahvia kuppeihin.
Tytöt huusivat rengit sisään ja asettivat ruuat pöydälle.

Kaikkien vaietessa tyystin kysyi isäntä: "Kuka lähtee kirkkoon?"
Emäntä sanoi lähtevänsä, sanoi jo pukeutuneensakin että sinne ajoissa
ennättäisi. Hänen ääneensä yhtyivät useat lasten äänet: "Äiti, minä
tahdon mukaan." Nuo kaksi renkiä vain ja kaksi piikaa vaikenivat.
Kysyttiin: eikös heistä kukaan lähde? Ei; toisella ei ollut kenkiä,
toisella sukkia. Kellään ei ollut halua lähteä; mutta tekosyitä sen
sijaan jos miten paljon.

Silloin sanoi isäntä, ettei tämä kelpaa. Hänestä tuntuu jo liian
oudolta se että heillä on aikaa kaikellaisiin juoksuihin, mutta ei
kirkossa käyntiin. Aamulla ei ole saada ketään paikaltaan hievahtamaan
ja iltapäivällä lentävät kaikki kotoa kuin kanuunan kidasta ja tulevat
takaisin vasta iltamyöhällä. Isännästä oli ikävä asia se että heitä
miellyttää vain narrinkujeet, ja etteivät välitä lainkaan kurjasta
sielustaan. Ja hän sanoi aivan suoraan, ettei mikään isäntä voi luottaa
palvelusväkeen, joka hylkää mielestään Jumalan ja on Jumalalle uskoton.
Kuinka se, joka on Jumalalle uskoton voisi olla uskollinen ihmisille?
Mutta isäntä ei sallisi tällaista ja tänään heillä ei ollut lainkaan
syytä jäädä kotiin, vain joutilaina maleksiakseen. Sitäpaitse oli
hänellä asioita toimitettavana. Hän tarvitsi 40 naulaa suolaa. Tytöt
voivat sen noutaa ja kantaa vuorotellen kotiin. Hannu Jaakon (toisen
rengeistä) pitää mennä myllyyn ja kysyä, milloin saa rehua. Isäntää
ei haluttannut aina lähteä Berniin asti, tulee huokeammaksi näin kun
mylläri antaa akanat hänen omista jyvistään, jotka hän tällä myllärillä
jauhattaa mieluummin kuin muilla.

"Mutta isä", sanoi muori, "kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat
kaikki kotoa?" "Ka", sanoi isä, "Annukka" (hänen kaksitoistavuotias
tyttärensä) "saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua
talousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä
minun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle
lehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka
voi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla."
Näitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin
johtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden
puhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut
pois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti
kuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.

Varsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten
vastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja
sukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas
iltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi
hangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta.
Pukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista
talonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat
vain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä
kunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa.
-- Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut
vielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä.
Oli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa
veitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa
tällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä
tuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.

Nämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa.
Muorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä
pesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne
viimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen,
ettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt
mistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta
toinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä
ja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa
kirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.

Emäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen:
"Jumalan haltuun" ja "älähän toru liian tylysti", ja oli kieltänyt
Annukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren
lehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on
kastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa,
joista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen
rintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti
yhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi.
"Maikko" sanoi emäntä, "mene sanomaan niille, että minä lähden jo
edeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen
soittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta." Ja muori lähti
komeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella
kädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina;
tytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa
kaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis
rosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo.
Neljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina
kuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: "Onko
sinulla suolasäkki?" --"Ei", vastasi toinen, "minä luulin, että se
on sinulla." -- "Vietävän suolasäkki!" sanoi edellinen, "joutaisi
isäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta
juokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään
näin." Tuohan oli aivan "suuren maailman" tapaista. Emännöitsijä,
-- kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet
keittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, -- oli
unohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy
suuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa
syyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.

Sillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt
tarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä
luhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille
tallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet
tallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain
lukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan
tieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin
valjastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi
hän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille.
Yksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen
"Jumalan terveeksi" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut
olla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui
lähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista
vaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki
kirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian
ne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla
menemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei
malttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten
sen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja
Uli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino
sydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt
olivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko
viikkoon ollut.

Sisällä oli talonpoika käskenyt Annukkansa keittämään kahvia. Itse meni
hän kellariin, kuori kerman, lohkoi juuston ja toi ne sekä suuren limpun
leipää sisään ja antoi ne tytölle. Tyttö puuhasi aivan ahkerasti eikä
ehkä olisi luovuttanut itseltään kokonaisesta kuninkaan valtakunnasta
tätä tilaisuutta, jolloin voi näyttää äidille ja tätille, mihin hän jo
pystyi. Pian olikin tehtävä suoritettu ja täti ei unohtanut ylistellä
Annukkaa: riuska ja ahkera tyttö tämä oli, hyvää kahvia se keitti. Ei
edes hänen Liisunsa olisi moiseen kyennyt, vaikka Liisu on sentään 27
viikkoa vanhempi Annaa. "Trini", sanoi isäntä sisarelleen, kun suurus
oli syöty; "saarna ei lopu vielä kohtakaan ja sinä tekisit minulle
mieliksi, jos valmistaisit pannukukkoja. Muori tulee hyvilleen kun palaa
kotiin ja näkee että on tehty kukkoja! Voita on kellarissa, minä menen
hakemaan." "Ei, Johannes, siihen en rupea", vastasi Trini. "Ei ole
ollenkaan tarpeellista laittaa pannukukkoja enkä minä tee niitä
mielelläni vieraassa pannussa ja muiden voista. En olisi itsekään
hyvilläni, jos joku menisi minun voipyttyjäni kaivelemaan." "Sinä
kursailet enemmän kuin meidän ruustinnamme", sanoi Johannes. Trini
kysyi: "Miten niin, mitä se sitten teki?" Isäntä vastasi: "No, herra
rovasti ja ruustinna kävivät tässä äskettäin meillä eikä muori
silloinkaan ollut kotona. Ei se lähde monasti pitkäksi aikaa kotoa,
mutta joka kerta kun se on poissa, näyttää tulevan vieraita. No, minä
sanoin niille, että olen hyvin pahoillani kun ei vaimoni ole kotona ja
että se tekisi heille pannukukkoja. Tiedänhän minä, että pannukukot ovat
herraskaisista oikein harvinaista herkkua. Oo, hän kyllä paistaa
pannukukkoja, sanoi ruustinna, pitää vain antaa voita, jauhot tietää hän
jo mistä löytää. Ja eikös se mennyt ja paistanut pannukukkoja niin että
koko kylä niiltä kärysi. No annas olla, sanoipa silloin muijani
sanasensa kun tuli kotiin. Minä en olisi ollut niin nolo, vaikken
olekaan ollut kotiopettajattarena Weltschlandissa."[3]

Trinin nauraessa meni isäntä ulos ja sanoi Annukalle: että pitää panna
vielä enemmän lihaa ja vankka kinkku pataan, ja äidille on kaikki
varustettava valmiiksi pannukukkojen laittamista varten. Annukka olisi
touhunnut ja itse kernaasti valmistanut kukot näyttääkseen, että hän
siihenkin pystyy, ja Jumala tietää, mihin Annukka vielä olisikaan
ryhtynyt, ellei äiti onneksi olisi ehtinyt kiireeseen. Hän tuli
hikiotsassa. Hän oli kaukaa nähnyt ajoneuvojen seisovan talon edessä
ja heti johtui hänen mieleensä, mitä kaikkea hänen vielä oli tehtävä
suoriutuakseen kunnialla murkina-ateriasta. Sekös lisäsi kiirettä
ja tiellä ajatteli hän yhä ja yhä vain: kunhan ne nyt vain olisivat
älynneet panna enemmän lihaa pataan. Vaikka sitä nyt miten haluaa, ei
se siltä enene. Mutta eihän se pälkähdä ukon päähän ja Annukka on vielä
lapsi. -- Ennenkun emäntä tuli tupaan, katsahti hän vielä patoja ja
kun näki, että lihaa ja kinkku oli lisätty, oli hän aivan ihmeissään
ja sanoi, ettei ollut uskonut moisen pälkähtävän kenenkään päähän.
Kun tuvassa oli kauniisti tervehditty, sanoi Trini: "Mitäs olisit
sanonut, Eisi, jos minä olisin tehnyt kuten teidän ruustinnanne ja
mennyt kaivelemaan voipyttyjäsi? Johannes yllytteli minua." "No minusta
olisit tehnyt ihan oikein", sanoi Eisi. Mutta sydämessään ajatteli
hän kuitenkin, että hyvä oli, kun ei Trini niin tehnyt. Siitä olisi
hän närkästynyt. Kyllä on Johannes monasti vielä ihan yhtä tuhma kuin
naimisiin mennessäänkin, eihän sitä saa miesväen päähän älyä.

Kului päivällisaika pilaa laskien, syöden ja mukisten tyttöjen vuoksi,
joita ei vain kuulunut kotiin suolasäkkineen. Iltapäivä vietettiin
toisissa tuumissa. Lapset tekivät kaniinikauppoja. Johanneksen poika
möi serkulleen tuhkanharmaan naaraskaniinin kolmella batzilla. Kun
serkku veti esiin kauniin nahkapussinsa ja aikoi iloisin mielin
pulittaa nuo kolme batzia, (sillä hän oli tinkinyt kokonaisen batzin ja
luuli tehneensä oikein hyvät kaupat), näki Eisi sen ja tuli väliin eikä
olisi sallinut että vieras siitä kaniinista maksaisi mitään. Hän sanoi,
että heillähän oli kaniineja yli tarpeen, ne saavat vuodessa poikia
ties miten usein ja hänen poikansa ei sovi ottaa ainoaakaan kreutzeriä
vieraalta. Johanneksen poika, joka oli suorasti ja rehellisesti tehnyt
kauppojaan eikä ymmärtänyt miksi kaniinia lahjoiteltaisiin (sillä hän
ei ollut koskaan nähnyt isänsäkään lahjoittelevan lehmiä tai hevosia,
vaan myyvän), pöllästyi pahoin ja itku tuppasi kurkkuun. Silloin rupesi
Trini talon poikasen puolelle. Ei hänen mielestään pitänyt tehdä
lainkaan tällä tavoin. Hän sanoi: kauppa kuin kauppa; on hävytöntä jos
meidän poika ottaa kaniinin ilmaiseksi. Mutta kun Eisi piti päänsä
(eihän se tekisi hänen poikansa säästöille sitä eikä tätä), myöntyi
Trini viimein sillä ehdolla, että Eisin poika saisi pian käydä heillä.
Vain sillä ehdolla saisi Trinin poika ottaa tuon tuhkanharmaan naaraan,
mutta hänen olikin sitten annettava pikku Johannekselle vastalahjaksi
jäniksenharmaa, pitkäkarvainen koiraskaniini. Heillä oli koiraita
kaksi, ne olivat toisilleen vain kiusaksi. Kun pikku Johannes tämän
kuuli unohti hän itkunsa ja se jäniksenharmaa koiraskaniini ilmestyi
sitten hänen unelmiinsa niin usein kunnes hän sen tosiaan sai. --

Tiellä puutarhasta kasvumaille olivat Trini ja Eisi joutuneet
sattumalta tähän kaupantekoon. Eisi ei tällä kertaa katsellut
kasvimaitaan aivan yhtä iloisin mielin kuin tavallisesti. Maakirput
olivat vaivanneet pellavaa ja liina oli kasvanut vähän epätasaisesti.
Mutta Trini ylisti kaikkea kovin. Hän ajatteli tosin ylistäessään
aika ajoin, että jos he olisivat olleet heillä, olisi ollut paljon
kauniimpaa katseltavaa kuin täällä. Sellaisia kaalinkeriäkään kuin
heillä ei täällä ollut lainkaan. Kun hän näki pellavan, ajatteli
hän mielessään: Jumalan kiitos! tuo on paljon kehnompaa kuin minun
pellavani. Kuitenkaan ei hän tätä sanonut, vaan virkkoi: paha kun
maakirput ovat niin paljon tehneet vahinkoa; muuten olisi tuo kauniinta
pellavaa, mitä missään tänä vuonna olen nähnyt. Hänen pellavansa oli
muka paljon huonompaa. Mutta Eisi sanoi, että se tuskin voinee olla
mahdollista. Varsin kauniit keltaiset nauriit saivat Trinin hieman
kateelliseksi ja etenkin niitä hän ylisti ja sanoi, ettei hän ollut
koskaan nähnyt sellaisia. Jos hän saisi tämän lajisia siemeniä,
maksaisi hän niistä mitä tahansa; mutta ei tiennyt mistä niitä voisi
saada. Eisi ei voinut muuta kuin sanoa, että kyllä hän antaa niitä
Trinille, eikä ne maksa mitään. Trini vastasi, että kyllä hän maksaa
mielellään. Vaan Eisi tuumi, että mitäs turhia ajatteleekaan! Kuitenkin
hän mietti, että eihän sitä kukaan huomaa, vaikka hän sekoittaakin
vähän toisia siemeniä joukkoon. -- Vihdoin suostui Trini ottamaan
siemenet lahjaksi. Vastalahjaksi lupasi hän antaa Eisille sellaisia
papuja, ettei tällä varmaankaan ollut niitä ennen ollut. Liskot
tulevat yli puolen pieksun pituisiksi, ovat paksuja kuin peukalo, ja
kuitenkin niin mureita, että sulavat suussa kuin sokeri. Eisi sanoi
suuret kiitokset, mutta ajatteli kuitenkin mielessään: taitaapa
puheessa olla vähän tinkimisen varaa. Eisi ei voinut ymmärtää, mistä
Trini olisi saanut sellaisia papuja, joista hän ei ollut kuullut edes
puhuttavankaan.

Sillä välin oli Johannes käynyt lankonsa kanssa tallissa ja näytellyt
tälle komean karjataloutensa. Oli katseltu hevosia ja Johannes oli
sanonut, että lanko saisi tarjota hänelle tästä tai tuosta niin ja
niin paljon, eikä hän kuitenkaan myisi. Hänestä oli se ainakin kaksi
louisdoria[4] enemmän arvoinen. Silloin oli lanko kierrellyt hevosia,
tarkastellut ja kovin kehunut, vaan ei kuitenkaan malttanut olla
noin vihjauksella näyttämättä, että silmät ne on hänelläkin päässä.
Lujempi ruumis ei tuota ja tätä pilaisi, sanoi hän. Kun tähti olisi
vähän pienempi, niin kyllä olisi pulska, sanoi. Ja jos korvat olisivat
lähempänä toisiaan, niin antaisipa vaikka mitä tahansa. -- Tallista
menivät he lehmiä katsomaan. Johannes luetteli, milloin mikin kantaa ja
miten paljon lypsää ja miten paljon on maksanut ja miten tyytyväinen
hän on varsinkin siihen. Langon silmään oli pistänyt etenkin yksi
kaunis, nuori, musta lehmä. Kuten sivumennen otti hän lehmästä mitä
tarkimman selon ja kysäisipä jo viimein sen hintaa. Johannes sanoi,
että ei oikeastaan ole kaupaksi. Jos ei anneta niin ja niin paljoa,
ei hän sitä myy. Lanko vastasi, että se hinta on liikaa. Se on tosin
hyvänlainen eläin, mutta hän oli nähnyt vielä paljon pulskempia; se on
tosin romupäinen eikä sillä ole kauniita neliskulmaisia utariakaan,
mutta se poikii juuri sopivaan aikaan, samaan aikaan täytyy hänen
jättää kahden lehmän lypsy ja hankkia sijaan uusi, josta saa maitoa,
muuten nousee poru kotona. He hieroivat kauan kauppoja keskenään,
hieroivat aina lantin riitarahaan saakka, mutta sitten ei kumpikaan
tahtonut antaa perää ja kauppa jäi tekemättä. Sitävastoin tilasi lanko
tästä lehmästä vasikan, jos se olisi lehminen. Ja Johannes lupasi antaa
sen huokealla, saman hinnan paikkeilla, mikä silloin olisi käynnissä
kaupoissa.

Niin oli iltapäivä kulunut ja Trini tuli hakemaan miestään ja
kehoittamaan häntä lähtöön. Houkutellen väitettiin että vielä on
kovin aikaista, heidän on vielä tultava tupaan ja kun Eisi yhä
hätäisemmin maanitteli, niin suostuttiinkin. Sisällä oli valmiina
oiva kahvipannu, voikukkura, kukkoja, kaunista valkeaa leipää,
hunajakakkuja, kirsikkamuhennosta, juustoa, kinkkua ja imelää viiniä.
Trini melkein kopaisi päätään käsillään ja kysyi: "Mikä Elsillä
oikeastaan on mielessä? Mehän olemme juuri murkinoineet, täynnä ruokaa
kurkkuun saakka, kylläisiä kai aina huomisiltaan? Kun te tulette
meille, en minä voi teitä tällä tavoin kestitellä. En tiedä, mistä
moiset herkut ottaisin." Mutta Eisi sanoi, että Trini häntä vain
pilkkaa. Triniltähän Eisi oli kestityksen oppinut; Trinin luona ei koko
päivänä niin pöydästä pääse. Kuitenkin löytyi sija parille kukolle
tai voileivälle, kahvipannu päästi viinipullon paikalleen ja siitä
nautittiin monien kursailujen jälkeen. Sanottiin sitten hyvästit ja
noustiin vankkureihin, jotka jo kauan olivat odottaneet. Trinin täytyi
kolmasti hypätä, Johanneksen pidellessä istuinta toisesta päästä
kiinni, ennenkun pääsi ylös; sitten sullottiin ajoneuvoihin lapset,
joiden taskuista vielä vehnäspalaset tirkistelivät, ja viimein nousi
lanko itse rattaille. Ei ymmärretty, mihin hän oikeastaan sijoittuisi,
ennenkun hän putkahti keskelle muita. Näytti kuin olisi ihmissyöjä
siinä ajellut; sillä lapset joutuivat aivan piiloon hänen leveän
vartalonsa taakse; vain sieltä täältä kurotteli pieniä käsiä kuten
suoraan langon vatsasta.

Kun vieraissa käynti oli päättynyt, seurasivat järjestelypuuhat ja
myöhemmin syötiin illallista kuten tavallista. Illallisella sanoi
Johannes: "Muori, sinun on varustettava lyhty; Ulin ja minun täytyy
vahtia tänä yönä lehmää, sillä se poikii ennen aamua." Uli sanoi:
"Michelin Hannu on luvannut auttaa minua tänä yönä valvonnassa,
ja jos rupeisi näyttämään pahalta, niin ennättäähän sittenkin
herättää isännän." Mutta isäntä sanoi, ettei Ulin pidä ottaa Hannua
avuksi. Isännästä ei ollut hyvä se, että vieraita renkejä käytetään
tarpeettomasti ja lupaa kysymättä apuna. Michel tarvitsee itse huomenna
Hannua ja joka päivähän tässä saa kokea, mihin se renki kelpaa, joka ei
ole yöllä nukkunut. Tällä kertaa on hän itse alunpitäen läsnä, sanoi
hän. Viime kerralla oli käynyt huonosti, voisi nyt tulla sama eteen. Ja
Ulin täytyi ottaa isäntä toverikseen.




KOLMAS LUKU.

Pieni kouluutus öiseen aikaan.


Kun he olivat ripustaneet lyhdyn talliin, ja antaneet hevosille ruokaa
yöksi, levitteli isäntä vielä olkia lehmälle, joka levottomasti sinne
tänne kömpelehti eikä voinut maata. Sanoi vielä kuluvan parisen tuntia
tälleen. He voisivat mennä ulos istuskelemaan penkille ja polttamaan
piipun tupakkaa. Lehmä ilmaisisi kyllä milloinka sen aika lähestyy.

Oli lauhkean lämmin yö, puoleksi keväinen, puoleksi kesäinen. Vähin
kimalteli tähtiä taivaan sinisessä meressä, raikkaat ilohuudot ja
kaukainen ajelun kumina keskeyttivät silloin tällöin yön hiljaisuutta.

"Oletko sinä nyt tuuminut asiaa, Uli?" kysyi isäntä kun he istuivat
penkillä tallin edustalla. Uli sanoi olevansa entisellään, mutta ei
ollut kuitenkaan tällä kertaa vihainen. Kaikkeen ei sanonut voivansa
myöntyä, mutta voihan tässä ehkä taipua jäämäänkin. Hänellä oli näet
jo tuo nyt yleisesti käytäntöön otettu periaate, ettei saa koskaan
ilmaista muille omia ajatuksiaan, muuten käyttäisi vastustaja tuota
tietoa omaksi hyväkseen. Siitäpä johtuu tuo merkillinen levollisuus
ja kylmäverisyys, jonka vuoksi valtiomiehet ihailevat talonpoikia.
Mutta yleisyytensä ja käytäntönsä vuoksi on se tuhoisa periaate, joka
saa sanomattoman paljon pahaa aikaan, eroittaa lukemattomia ihmisiä
kanssakäymisestä, saattaa heidät toisilleen vihamieliseen asemaan ja
tekee ihmisen samalla toisaalta kylmäveriseksi sellaisissakin asioissa,
joissa pitäisi palaa pyhän innostuksen. Ja se muuttaa kylmäverisyyden
välinpitämättömyydeksi, se tekee hitaaksi hyvään senkin ihmisen, joka
rakastaa hyvää.

Onneksi oli isäntäkin kylmäverinen eikä pannut Ulin sanoja pahakseen,
vaan sanoi: "Minunkin laitani on ihan kuin sinun." Isännällä ei ollut
Ulia vastaan mitään erikoista, mutta tälleen ei voida asiaa jättää.
Isäntä kyseli, kenessä tässä vika on? Eikö hän saa talossaan enää
virkkaa mitään, jos haluaa jonkun kerran viikossa kuulla hyvän sanasen
tai välttää näkemästä murjottelevaa naamaa? Uli sanoi, ettei hän
sille mitään voi. Hän ei voi olla muun näköinen vaikka olisi miten
ystävällinen. Jos hän on murjottanut, ei hän ole murjottanut isännän
vuoksi. Hänellä ei ole mitään valittamista isäntää vastaan eikä yleensä
muitakaan vastaan. Mutta hän on köyhä renki eikä saa käydä missään eikä
iloita yhtään. Hänen pitää olla maailmassa vain kärsiäkseen ja jos hän
kerrankin tahtoo unohtaa viheliäisyytensä ja pitää hauskaa, niin heti
kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa ja koettavat häntä sortaa. Häntä
polkee onnettomuuteen kuka ikinä vain voi. Ihmekö sitten, jos ei aina
voi olla imelillä huulin.

Isäntä sanoi, että Ulin on toki tiedettävä, ettei hän koeta polkea
häntä onnettomuuteen, päinvastoin. Uli itsehän suistaa itseään
onnettomuuteen, eikä muut. Kun nuori mies antautuu huonojen tyttöjen
peliin, on hän oman kovan onnensa seppä, eikä muiden. Isäntä sanoi
tietävänsä hyvin, että jokainen lohduttelee itseään ja tuumii: ei tämä
kohtalon isku satu minuun, vaikka muihin. Mutta johonkuhun se aina
sattuu ja vaikka joku olisi päässyt pintehistä seitsemän kertaa ja
toinen jäänyt hänen asemastaan ansaan, niin lankeaa hän itse siihen
kahdeksannen kerran, siitä saa hän olla patentti. Mutta silloin kun
ei vielä ole kiikkiin joutunut, nauraa vain kaikille vasten naamaa
ja soimaa niitä, jotka siitä varoittavat. Ja kun vihdoin on siihen
joutunut, ovat tietysti muut vikapäät ja haukutaan taas muita siksi
etteivät he muka pelastaneet häntä onnettomuudesta. "Etkös, Uli, ole
saanut pelätä jo kylliksi tämän yhden viikon aikana, että olet ansassa?
Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä olet paennut jokikistä naisihmistä
ja luullut Anna Liisan olevan joka pensaan takana. Pelkosi vuoksi olet
sinä antanut meidän ja meidän elukkaimme kärsiä. Monet palvelijat
puskevat kaikki elämänsä vihat ja vastahakoisuudet isäntäväkeen tai
heidän omaisuuteensa, lehmiin tai työkaluihin. Sinun tämänviikkoinen
pelkosi johtui pahasta olostasi, ja siihen olet sinä yksin syypää.
Sinulla olisi voinut olla yhtä hyvää ja pelotonta kuin meilläkin. Ei,
Uli, sinun täytyy hylätä kehno elämäsi, sinä teet itsesi onnettomaksi
ja sellaista harmia, jollaista olen saanut sietää sinun tähtesi
tällä viikolla, en huoli enempää."

Uli sanoi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. "Häh, sepä on kummaa",
sanoi isäntä. "Onko humalassa olo sitten hyvää? Ja sinun pelisi Anna
Liisan kanssa ei myös liene kaikkein siistintä! Lienee kuudennessa
käskyssä pantu arvoonsa." "Voi, on niitä vielä paljon huonompiakin
ihmisiä kuin minä", sanoi Uli. "On niitä paljon tilallisiakin, joiden
vertaiseksi minä en vaan tahtoisi lukeutua." "Sitä vastaan en väitä",
sanoi isäntä, "mutta huono ihminen ei tee toista paremmaksi ja vaikkapa
moni tilallinen olisikin juoppolallus tahika lurjus, niin ei asia
lainkaan parane sillä, että sinä olet hutilus tai ehkä pahempaakin."
"Pitäisihän tuota toki sallia ihmiselle vähän iloakin", sanoi Uli,
"kukapa viitsisi elää, jos ei saisi enää lainkaan iloita." "Mutta, Uli,
mitäs iloa siitä on, ettet voi koko viikkoon oleskella missään, ettei
ole hyvä olla missään? Mitä iloa se on? Sehän saattaa tehdä ihmisen koko
pitkäksi ijäkseen kurjaksi ja onnettomaksi? Sellaiset ilot ovat
paholaisen houkutuksia. Niin, kyllä sinä iloita saat, joka ihminen
tarvitsee iloa, mutta iloa hyvistä ja luvallisista asioista. Ihmiset
tietääkin yleensä arvioida hyväksi tai pahaksi siitä, tuleeko hänen
ilonsa hyvistä vai huonoista asioista."

"Niin, sinun on hyvä puhua", sanoi Uli, "sinulla on hyvä tila, avara ja
lavea, sinulla on pilttuut täynnä kaunista karjaa, varastot tavaraa,
ja hyvä vaimo, maan paraita naisia. Sinulla on kauniita lapsia; sinä
voit iloita, sinulla on mistä iloita. Jos minulla ne olisi, ei minua
haluttaisi lorvehtia, en haluaisi Anna Liisakaan. Mutta mitäs minulla?
Minä olen köyhä poika, ei ole ainoaa ihmistä maailmassa, joka minulle
toivoisi hyvää. Isäni on kuollut, samoin äiti, ja sisarukset pitävät
kukin huolta vain itsestään. Kärsimys on minun osani maailmassa: jos
minä tulen kipeäksi, ei minusta kukaan piittaa, jos minä kuolen, niin
paiskataan minut maahan kuten koira eikä kukaan minua kujertele. Voi,
ettei meikäläisiä lyödä kuoliaaksi jo maailmaan syntyessä". Ja tuo
suuri, vahva Uli alkoi katkerasti itkeä.

"Älähän nyt, Uli", sanoi isäntä, "sinä et ole lainkaan niin pahoillasi
kuin luulet olevasi. Heitä tämä kunnoton elämäsi, niin voi sinusta
vielä tulla mies. Monella ei ole ollut enempää kuin sinullakaan,
ja omistaa nyt talot ja tarhat ja pilttuut täynnä karjaa." "Niin,
sellaista ei tapahdu nykyaikaan ja siihen tarvitaan suurempaa onnea
kuin mitä minulla on", sanoi Uli. "Tyhmyyksiä", vastasi isäntä, "miten
voit puhua onnesta, kun hylkäät ja tuhoot kaikki mitä käsiisi sattuu?
Minä en ole nähnyt niin kolikkoa, joka ei mielellään livahtaisi
kourasta, jos antaa sen livahtaa. Mutta siinä on myös vika, ettet sinä
usko, että sinusta vielä voi tulla mies. Sinä ajattelet, että olet
köyhä ja jäät köyhäksi ja ettei sinulle ole mikään minkääntekevää,
ja siksi sinä köyhäksi jäätkin. Jos sinulla olisi toinen usko, niin
sinulle kävisikin toisin. Sillä kaikki riippuu sittenkin vain uskosta".
"Mutta, Jumalan nimessä, isäntä", sanoi Uli, "mitenkäpä minä voisin
tulla rikkaaksi? Minulla on niin niukka palkka! Miten paljon minä
tarvitsen vaatteita! Sitäpaitse on minulla vielä velkojakin! Mitä
siinä säästäminen auttaa! Ja enkö saisi pitää pienoistakaan iloa?"
"Mutta, Jumalan nimessä", sanoi isäntä, "mihinkäs sinä joudut, kun
sinulla jo on velkoja, terveellä miehellä, vaikkei sinulla vielä ole
huolta pidettävää kenestäkään? Sinä joudut ryysyläiseksi ja sitten ei
sinusta enää huoli kukaan. Sinä ansaitset yhä vähemmän ja vähemmän ja
tarvitset kuitenkin yhä enemmän ja enemmän. Ei, Uli, harkitsepas toki
vähän asioitasi, näin eivät ne saa mennä. Nyt on vielä aikaa, ja, minä
sanon sinulle sen suoraan, vahinko olisi, jos sinä joutuisit huonolle
tolalle." "Se ei auta; mitä se toimittaa, jos minä säästää kituutan
enkä nauti yhtään. Minä en edisty kuitenkaan, niin köyhä poika kuin
minä, pysyy aina köyhänä", vastasi Uli.

"Meneppäs ja katso, miten se lehmä nyt voi", sanoi isäntä. Ja kun
Uli tuli ja ilmoitti, että se yhä vain väänneksii, vasikka ei tule
kohtakaan, sanoi isäntä: "Minä muistan elinikäni miten meidän rovasti
selitti palvelemista rippikoulussa ja miten selkeästi hän asiaa
valaisi; häntä täytyy uskoa ja moni, joka uskoi häntä, on tullut
onnelliseksi. Hän sanoi: Kaikki ihmiset saavat Jumalalta kaksi suurta
pääomaa, jotka on pantava korkoa kasvamaan, nimittäin voimat ja ajan.
Niiden hyvällä käyttämisellä voimme me voittaa itsellemme ajallisen
ja ijankaikkisen onnen. Mutta monella ei hänen sanainsa mukaan ole
mitään, johon hän voisi käyttää voimiaan, johon voisi käyttää aikaansa
hyödyllisesti ja soveliaasti. Hänen pitää siis lainata voimansa ja
aikansa palkan edestä jollekin, jolla on liian paljon työtä, mutta
liian vähän voimia ja aikaa. Se on palvelemista se. Vaan hyvin
onneton seikka on se, että useimmat palvelijat pitävät palvelemista
onnettomuutena ja isäntäväkeään vihollisina tahi ainakin sortajina; se
että he pitävät etunaan palvella heitä niin huonosti kuin mahdollista
ja hukata aikaa lörpötyksillä, juoksuilla, makaamisella niin paljon
kuin mahdollista. Onnetonta, että he tulevat uskottomiksi, sillä
täten peruuttavat he isännältään, sen mitä ovat hänelle lainanneet
ja myyneet, nimittäin ajan. Mutta kuten uskottomuus aina miehensä
rankaisee, niin on tälläkin uskottomuudella pelottavat seurauksensa.
Sillä kuten ihminen on uskoton isännälleen, niin on hän uskoton myös
itselleen. Jokaisesta ihmisen omasta suosimasta luonteenpiirteestä
tulee vähitellen tapa, josta hän ei sitten pääse irtautumaan. Ja jos
piika tai renki vuosien kuluessa on tehnyt työtä niin vähän kuin
mahdollista, suorittanut tehtävänsä niin hitaasti kuin mahdollista,
aina mukissut, jos häntä on huomauttanut, eikä liikahtanut paikaltaan,
oli mitä oli, vaan seisoskellut lörpötellen kunnes ruoho jalkain
alle kasvoi, eikä ole pitänyt huolta mistään, vaan lurjustellut niin
paljon kuin mahdollista on, ollut aina välinpitämätön, niin tulee
tuosta viimein tapa, josta hän ei sittemmin voi luopua. Joka isännän
luo tullessaan tuo hän tuon tavan mukaansa ja kun hän viimein joutuu
omilleen, niin kellepä joutuisi tämä tapa: hitaus, uneliaisuus, ahnaus
ruokaillessa, tyytymättömyys, muille kuin hänelle itselleen? Hänen
täytyy sietää sitä ja sen kaikkia seurauksia, hätää ja surkeutta, aina
hautaansa saakka ja haudan taakse aina Jumalan tuomioistuimen eteen.
Pitää toki ajatella, miten monet tuhannet ihmiset raahaavat itseään
maailman poluilla ihmisten ristinä ja Jumalan harmina, ajatteleville
näkyvinä todistuksina siitä, miten uskottomuus tuottaa miehelleen
rangaistuksen. Mutta samoin kuin ihminen valmistaa teoillaan itselleen
luonteenomaisen tavan, niin valmistaa hän myös itselleen ulkonaisen
nimen. Tämän nimen, tämän maineen, ihmisten suoman arvon vuoksi tekee
jokainen työtä kehdosta hautaan saakka. Jokainen teko, jok'ainoa
sanakin vaikuttaa tämän nimen muodostumiseen. Se nimi avaa tai sulkee
meiltä sydämet, tekee meidät kunnioitettaviksi tai arvottomiksi,
seuraan halutuiksi tai halveksituiksi. Miten halpa-arvoinen ihminen
lieneekään, on hänellä kuitenkin aina nimi, ja aina lähimäisten silmät
tarkastelevat häntä ja arvioivat häntä. Joka piika ja joka renki luo
ehdottomasti itse nimensä ja tämän nimen mukaan saavat he palkkaa, tämä
nimi avaa heille tiet tai tukkii ne. Puhukoon sitten sellainen ihminen
vaikka mitä ja sättiköön entisiä isäntiään, ei hän sillä paranna
nimeään, jos hän on sen teoillaan aikaa sitten pilannut. Sellainen
nimi tulee peninkulmain päähän tutuksi, ei tiedä millä tavoin. Se on
ihmeellinen tämä nimien seikka. Ja kuitenkin pitävät ihmiset sitä ihan
liian vähässä arvossa, etenkin ne, joille se on toinen aarre, millä
heidän, luontaisten taipumustensa mukaan, olisi hankittava itselleen
kolmas kalleus: varallisuus, hyvä toimeentulo maailmassa, ja neljäs:
taivas ja sen aarteet. Ja onpa kehno raukka se ihminen, joka on
pahoilla tavoillaan tehnyt itselleen huonon nimen ja hukkaa taivaansa
ja maailmansa."

"Sentähden ei -- sanoi isäntä rovastin sanoneen, -- palvelukseen
astuvan tule pitää palvelusaikaansa orjuuden aikana vaan oppiaikana,
eikä isäntää vihollisenaan, vaan Jumalan lahjana. Sillä mitenkä
tulisivat toimeen köyhät, s.o. sellaiset, joilla on ainoastaan aikaa
ja voimia, -- siis oikeastaan paljonkin omaisuutta, -- jos kellään
ei olisi antaa heille työtä ja palkkaa? Palvelijan on pidettävä
palvelusaikaa tilaisuutena, jolloin voi totuttaa itseään työhön
ja uutteruuteen ja luoda itselleen hyvän nimen ihmisten joukossa.
Ollessaan uskolliset isännälleen, ovat he uskolliset itselleenkin,
samalla kun isäntä hyötyy heistä, hyötyvät he itsekin. Heidän ei
tule koskaan luulla, että yksinomaan isäntä saa voittoa heidän
ahkeruudestaan. He saavat sitä vähintäin yhtä paljon itse. Ja vaikka
he osuisivat huonon isännän kanssa tekemisiin, ei heidän tule ruveta
rankaisemaan häntä huonolla käytöksellä. Siten tekevät he pahaa vain
itselleen ja vahingoittavat itseään sisällisesti ja ulkonaisesti.
Vaan kun palvelija tekee työtä yhä paremmin, on yhä uskollisempi ja
taidollisempi, on tuo hänen menettelynsä hänen omaisuuttaan, mitä
ei kukaan voi häneltä riistää ja sitäpaitse on hänellä hyvä nimi,
ihmiset pitävät häntä mielellään hoivassaan, uskovat hänet paljon
päälle ja maailma on hänelle avoin. Hän saa ryhtyä mihin tahtoo. Aina
on hyviä ihmisiä, jotka häntä auttavat, sillä hänen hyvä nimensä on
hänen paras takuumiehensä. Ajatellaanpas vain, mitä palvelijoita
ylistetään: uskollisiako vai uskottomia? Muistetaanpa, mitkä heistä
saavat omaisuuden ja pääsevät arvoon. Ja rovasti puhui vielä
kolmannestakin seikasta ja se koskee etenkin sinua, Uli. Hän sanoi,
että ihminen haluaa iloa ja että hänen täytyy saadakin iloa etenkin
nuoruudessaan. Vaan jos palvelija vihaa palvelemista ja jos hänestä työ
on vastenmielistä, niin täytyy hänen etsiä muita, erikoisia iloja. Hän
alkaa sentähden juoksennella kylillä, hutiloida, antautua kehnoihin
kujeihin, ja siitä saa hän ilonsa ja sitä miettii hän yöt päivät.
Mutta jos renkien tai piikain sieluun on tullut halu tulla joksikin ja
usko, että he kykenevät joksikin tulemaan, niin rakastavat he työtä,
ja iloitsevat oppimisesta ja oikeasta elämästä. Iloitsevat siitä, mikä
heille luonnistaa, niin että heidän kylvöksensä kasvaa ja karja lihoo.
He eivät sano koskaan: mitä minä siitä piittaan, mitä se minuun kuuluu?
Minä en kostu siitä lainkaan. Heillä on oikea himo suorittaa voimia
kysyviä töitä, ryhtyä vaikeisiin tehtäviin. Siten kasvavat paraiten
heidän omat voimansa, siten luovat he itselleen paraiten nimensä. Ja he
iloitsevat isännän asioista, hänen hevosistaan, hänen lehmistään, hänen
eloistaan kuten omistaan. 'Mistä iloitaan, sitä myös mietitään; missä
aarre on, siellä on myös sydän', sanoi rovasti. Jos nyt rengillä on
palvelus mielessään, täyttää hänet harrastus tulla tuiki kunnolliseksi
ihmiseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Paholaisella ei ole paljoa valtaa
häneen, se ei voi johdattaa häntä pahoihin ajatuksiin ja turmiollisiin
tekoihin, niitä öin päivin miettimään haluamatta työhön; tekoihin,
jotka vetävät hänet paheesta toiseen ja turmelevat hänet sisällisesti
ja ulkonaisesti. Niin sanoi rovasti", sanoi isäntä. "Minä muistan hänen
sanansa kuten olisi hän eilen puhunut, ja minä olen sadasti nähnyt
miten oikeassa hän oli. Minä päätin puhua siitä sinulle, se sopii juuri
sinuun. Ja jos sinulla vain olisi uskoa, voisit sinä olla miesten
paraita ja päästä kerran hyviin oloihin".




NELJÄS LUKU.

Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.


Ulin vastauksen ehkäisi lehmä, joka selkeästi ilmaisi hätäänsä.
Nytpä tuli työtä, keskustelua ei voitu enää jatkaa. Hyvin kävi,
viimein syntyi kaunis, sysimusta, valkotähtinen vasikka, jonka
moista kumpikaan heistä ei ollut ennen nähnyt ja joka katsottiin
kelpaavan elätettäväksi. Uli oli ollut tehtävässään hyvin toimelias ja
tarkkaavainen ja vasikalle oli hän lempeä, melkein hellä ja katseli
sitä erityisen ihastuksissaan.

Kun he olivat suoriutuneet lehmän auttamisesta ja lehmä oli saanut
sipulikeittonsa, sarasti jo aamu eikä suonut enää aikaa keskustelun
jatkamiseen.

Seuraavat arkipäivät veivät töineen tyystin tilallisen ja hänen
alamaistensa ajan ja isäntä oli myös poissa kotoa kunnan toimissa,
joten hän ja Uli eivät keskustelleet enempää tästä asiasta. Mutta
molemmat tuntuivat pitävän päätettynä asiana sen, että Uli jää taloon
ja kun isäntä palasi kotiin, ylisti emäntä ylistämistään Ulia. Uli oli
ollut ahkera, emännän ei ollut tarvinnut Ulia mihinkään käskeä; kaikki
oli se tehnyt itsestään. Ennenkun emäntä oli asioita ajatellutkaan,
oli ne jo suoritettu. Tämä ilahutti tietysti suuresti isäntää ja siitä
syystä hän puhutteli Ulia yhä lempeämmästi ja osoitti hänelle yhä
enemmän luottamusta. Mikään ei ole isännästä sietämättömämpää kuin se,
että hän illalla väsyneenä tai unisena kotiin tullessaan näkee kaikki
nurinpäin ja mullin mallin; kuulee vaimonsa valittelevan: ei puoltakaan
tehtävistä töistä ole suoritettu. Paljon on hutiloitu ja tehty niin
kehnosti että olisi ollut parempi, jos töihin ei olisi puututtukaan. Ja
puolen yötä täytyy hänen vielä kuulla vaimon vaikerruksia. Palvelijat
olivat käyttäytyneet sopimattomasti, vastailleet hävyttömästi ja
tehneet kaikki oman nokkansa mukaan. Vaimo oli kiusastunut sellaiseen
ja jos sellaista yhä toistuu, uhkaa hän laputtaa vaikka karkuun.
Hirveää on, kun isännän, jonka on käytävä pitäjällä (ja useinhan
isännän on kotoa poissa käytävä) täytyy, kotiin palatessa ja nähdessä
kotinsa kaukaa, raskaasti huoata: mitähän nyt taas on tapahtunut,
mikähän on edessä, mitähän saan kuulla? Hän melkein pelkää tulla
kotiin. Hän tahtoisi palata rakastaen ja iloiten, mutta hänen täytyy
tulla jylinänä ja salamana kapinoivaan valtakuntaansa!

Ulissa oli herännyt uusia tunteita ja ne tunkeutuivat hänen luihinsa
ja ytimiinsä hänen tietämättään. Hän ei voinut olla mietiskelemättä
isännän puhetta yhä enemmän ja hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä,
että kyllä isäntä on jotenkuten oikeassa. Hänestä tuntui hyvältä
ajatella, ettei hän ole luotu olemaan aina köyhänä, halveksittuna
poikana. Hänestäkin voi vielä tulla mies. Hän tiesi, ettei mieheksi
pääse kunnottomuudella: kuta kunnottomammaksi hän tulee, sitä enemmän
maa vajoo hänen jalkainsa alta. Hänestä tuntui tuiki merkilliseltä se,
mitä isäntä oli puhunut tavasta ja hyvästä nimestä, jonka voisi paitsi
palkkaa hankkia työllään. Sitä enemmän saa itselleen hankituksi hyvää,
kuta uskollisempi on isännälleen. Ei voi paremmin valvoa omaa etuaan
kuin huolehtimalla hyvin uskollisesti isännän asioista.

Kuta kauemmin hän ajatteli, sitä vähemmän voi hän kieltää näiden sanain
totuutta. Hänen mieleensä tuli yhä useampia esimerkkejä huonoista
palvelijoista, jotka olivat tulleet onnettomiksi, jääneet köyhiksi, ja,
päinvastoin, hän muisti toisia, joita heidän entiset isäntänsä olivat
ylistäneet hyviksi rengeikseen, hyviksi piioikseen ja ne elivät nyt
hyvissä oloissa.

Vain yhtä seikkaa hän ei voinut käsittää: sitä, miten hän, Uli, koskaan
pääsisi rikkaaksi, varakkaaksi. Se näytti hänestä aivan mahdottomalta.
Hänellä oli palkkaa 30 kruunua,[5] siis 50 guldenia puhdasta rahaa,
kaksi paitaa ja pari kenkiä. Ja melkein neljä kruunua oli jo velkoja,
ja jo paljon otettu vuosipalkasta. Hän ei ollut tähän saakka voinut
tulla toimeen tuloillaan, nyt pitäisi vielä supistaa menoja ja maksaa
velat: se tuntui hänestä mahdottomalta. Mitään keinoa keksimättä
luuli hän joutuvansa velkoihin vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän.
Noista 30 kruunusta tarvitsee hän vähintäin 10 vaatteisiin eikä hän
silloin suinkaan ole vielä komeileva. Sukista, kengistä, paidoista,
joita hänellä on vain kolme hyvää ja neljä kehnoa, pesusta y.m.
menee ainakin 8 kruunua niinikään. Paketti tupakkaa joka viikko (ja
hän kulutti tavallisesti enemmän), tekee jälleen kaksi kruunua; jää
jälelle vielä 10 kruunua. Ja on vielä viisikymmentä lauantai-yötä,
viisikymmentä sunnuntai-iltapäivää, ja niistä 50:stä kuusi juhlapyhää,
joina kaikkina on tanssit; markkinoita herraties miten paljon, sotaväen
tarkastus, ehkäpä vielä majoituskin, lukuunottamatta satunnaisia
rahanhukkaamistilaisuuksia. Jos hän nyt laskee kaikille tavallisille
viikoille ainoastaan 2 batzia paloviinaan tai viiniin, tekee se jälleen
4 kruunua. Jos hän jättää laskusta pois kokonaista kolme tanssipyhää,
niin tarvitseisi hän kuitenkin, -- jos aikoo maksaa viulunsoittajalle,
tarjoilla tytölle ja tulla tavan mukaan humalassa kotiin, -- vähintäin
kruunun ja useasti hyvin yli kaksi guldeniakin jokaisena muuna
tanssipyhänä. Nyt jää hänelle markkinoihin, tarkastuksiin ja muihin
menoihin enää vain kolme kruunua. Niillä, ajatteli hän, ei mikään
ihminen voi tulla toimeen. Jo kaksiin markkinoihinkin ja tarkastukseen
tarvitsee hän enemmän kuin tämän määrän, toisiin ei hänelle siis jää
mitään. Hän laski yhä uudelleen, koetteli vähentää vaate- y.m. menoja,
mutta ei soveltunut. Täytyihän hänellä toki olla vaatteet päällään,
eihän hän voinut paljain jaloin kuleksia. Niin tuli hän aina, laski
miten laski, yhä vain tuohon surulliseen tulokseen, että hänellä on,
menojen supistamista ei ajattelemistakaan, palkkaa liian vähän edes
velatta elääkseen.

Kerran oli hän taas näin syventynyt lohduttomaan laskemiseensa
tehdessään heinää lehmille. Hän alotti alusta ja tuli aina vain siihen
johtopäätökseen, että hänellä on liian vähän palkkaa, ja päätteli jo
itsekseen, että kyllä eivät ole ruuvit isännän päässä ihan paikallaan.
Talollinen ei muka tiedä, mitä kaikkea renki on vailla, talonpojan
ei tarvitse pesettää, hän käyttää suutaria ja räätäliä kotonaan ja
unohtaa vuoden lopussa kaikki tyhjentämänsä haarikat, kun ei huomaa
niitä rahoissaan. Näin seisoessaan mietiskellen kajahti hänen takaansa:
"Heinässäkös sinä olet?" Kuten käärmeen pistämä säpsähti Uli ja Anna
Liisa seisoi hänen vieressään. "Minä luulin", sanoi Anna Liisa, "että
sinä olit kipeänä, kun et ole käy minun luonani. Minä haeskelin
sinua kaikkialta enkä tavannut sinua. Silloin en voinut enää sietää
ikävää, en voinut syödä, en juoda. Minä vahdin jo eilen sinua täällä
metsikössä, mutta sinä et ollut yksin. Ihan sydän kepeni kun sain sinut
vain nähdä. Mutta Uli, Uli kultani, miksi sinä et ole käynyt minun
luonani kahteen viikkoon? Voi miten olit paha! Minä olen kyhjöttänyt
monta yötä kyynäröisilläni ja toivonut että sinä tulisit. Miksi sinä
et tullut?" Sellaisessa ahdistuksessa ei Uli ollut eläissään ollut.
Uli tunsi Anna Liisan, Ulia soimasi omatunto tytön tähden ja hän
ei tohtinut sanoa Anna Liisalle, ettei hän aikonut tullakaan hänen
luokseen enää koskaan. Sen oli hän lujasti päättänyt. Hän oli saanut
pelätä jo kylliksi ja nyt palasi tuska jälleen kaksinkertaisena hänen
sydämeensä. Hän murahteli jotain sairaasta hevosesta, jota hänen
oli täytynyt hoidella; lehmästä, viimein leinistäkin. Anna Liisa ei
pakissut kauan menneistä, vaan sanoi: "Minä en voi kunnolleen puhella
sinun kanssasi täällä, minulla olisi sinulle paljon sanottavaa. Sinun
pitää tulla ensi yönä minun luokseni, minä en jaksa enää kestää
elämää ilman sinua." Uli ei oikein ottanut luvatakseen: isäntä oli
mukamas poissa kotoa ja hänen täytyi odottaa isännän paluuta, ja
sitten vielä ruokkia karja. Ja sitten, niin myöhään, ei enää tulo
maksane vaivaa. "Mikä sinulla on?" sanoi Anna Liisa. "Jos sinä vain
välittäisit tulla, niin kyllä sinulle sopisi. Nuo on vain verukkeita,
joku on sinua kieltänyt tulemasta, saanut sinut ylpeäksi. Oi, kyllä
minä tiedän, Kuderjoggelin Annukka se on sinut saanut mahtailemaan.
Mutta odottakoonpas, senkin ruoja, kyllä minä hänet pehmitän, niin
että minut muistaa. Mutta mitenkäs sinä voit ruveta sellaisen kytyksen
peliin, joka ei ole isompi kuin kolmipäiväinen vasikka? Kylläpä olet!
Hyi häpeä, mikä kunnoton. Kyllä sinulle näytän! Mutta tulethan ensi
yönä? Koetappas vain olla tulematta!" Uli sanoi: "Johan kuulit, etten
voi tulla." "Mitä, etkö tahdo tulla? Vai rupeatko sinä häijyksi kuten
muutkin koirat? Vai aiotko unohtaa, mitä sinä minulle sanoit?" Uli ei
muka tiennyt hänelle mitään erikoista sanoneensa. "Vai et tiedä, mitä
sinä minulle olet sanonut? Etkö sinä sanonut, että jos sinä pappilaan
jonkun viet, niin minut sinä viet?" Ei muistanut mokomaa Uli, tämä oli
hänelle ihka uutukaista. "Vai niin, vai et sinä muista enää, kirottu
rääsyläinen, mikä oletkin! Kyllä minä sinulle näytän. Mutta ei maksa
vaivaa mokoman vuoksi! Mokomia apinoita kuin sinä saa joka aidan takaa,
ja jos minä jonkun otan, niin en minä huoli sellaisesta kerjäläisestä,
jolla ei ole niin kolmea kreutzeriä[6] taskussa. Varastaa emännältä
kaikki pesurievutkin pyhänuttunsa paikoiksi. Ei, jumalavita, en minä
sentään ole niin kehno tyttö, etten älyäisi hankkia itselleni parempaa
ja rikkaampaa poikaa kuin sinua, nälistynyt talonpojan renki! Sinun
luoksesi tulen minä vihoviimeiseksi jos ketä tarvitsen. Älä pelkää,
että minä tahdon sinua! Sellaisia kuin sinä saa minunmoiseni tyttö
kymmenen joka sormelleen, jos tahtoo. Mutta annas, kylläpä sanon
Kuderjoggelin Annukalle mikä hän on, en elävänä sieltä lähde jos en
saa kitaansa ammolleen kuin riihen ovea. Vietävän otus, yllyttää sillä
tavoin sinua minua vastaan. Mutta tee nyt vielä miten tahdot; jos tulet
ensi yönä, olkoon menneeksi! Minä unohdan, millainen olet, ja avaan
sinulle! Mutta jos et tule, niin katso eteesi miten käy. Vieköön minut
piru, jos vasta sitten sinulle avaan! Aivan niin, rupeat kunnottomaksi
ja ylpeäksi!" Uli vain epäröi ja oli vastahakoinen ja sanoi, ettei
Anna Liisan tarvitse hänen vuokseen ensi yönä valvoa kyynäröisillään,
hän jää kernaammin kotiin kuin syö toisille keitettyä soppaa, hän ei
tahdo enää tahrata itseään moisen kanssa seurustelemalla. Anna Liisa
menköön vaan matkaansa ja jättäköön hänet .rauhaan, hän on jo saanut
Anna Liisasta kyllänsä. -- Silloin alkoi Anna Liisa uudelleen mekastaa:
milloin sätti hän Ulia mitä hävyttömimmin, milloin haukkui miesväen
kurjuutta, milloin ylisti hyvää sydäntään, jota oli niin häpeällisesti
petetty hyvyyden tähden. Olikin uskonut mokomaan raukkaan! Sitten
imarteli hän Ulia jälleen mitä hellimmin ja sanoi, ettei hän ollut
vielä ketään rakastanut niin kovin kuin Ulia. Hän olisi antanut vaikka
elävältä nylkeä itsensä Ulin vuoksi, hänen sydämensä oli nyt pakahtua
tuskasta. Mutta Uli ei heltynyt ja kun hän oli kuullut kyllikseen
metakkaa, lähti hän heinähäkkineen taloon ja jätti Anna Liisan
seisomaan apilaspellolle. Mutta sen painoi hän mieleensä tarkasti,
että koska hän nyt tällä kertaa oli päässyt pakoon pujahtamaan, pitää
hän tämän tapauksen vasta varoituksena. Kukaan ei vasta pääse näin
hyökkäämään hänen kimppuunsa pähkinäpensaan takaa.

Ja riemuiten kahleittensa katkeamisesta, alkoi hän joikua niin että
lehmät teutaroivat pilttuissaan, hevoset riuhtoivat riimujaan, kissa
kavahti pankolta ja koira kömpi kopistaan ja piika sanoi: "Mikähän nyt
Ulilla on, kun se on niin iloissaan; en ole pitkään aikaan kuullut sen
pitävän tuota ääntä."

Pian tämän jälkeen vedättivät isäntä ja renki kiviä uutta tuvan
uunia varten. Kotimatkalla pistäytyivät he ravintolaan, koska tie
oli pitkä ja mäkinen. Isäntä ei ollut mikään kitupiikki. Hän käski
tuomaan pöytään viiniä rengin ollessa hänen mukanaan ja tilasi leipää
kahdelle hengelle puolella batzilla. Silloin kävi Uli loppumatkalla
puheliaaksi. Hän kertoi isännälle kohtauksestaan Anna Liisan kanssa.
Iloinen hän nyt oli, kun oli päässyt erilleen niistä huolista ja siitä
ihmisestä ikipäiviksi. Kukaan ei uskonut, miten hyvältä tämä Ulista
tuntui. Nyt vasta ymmärsi hän sen sananlaskun, jossa sanotaan: "putosi
kuin leiviskän kivi sydämeltä". Isäntä iloitsi Ulin sanoista, mutta
varoitti häntä tekemästä kuten monet muut, jotka ovat katuvaisia
niin kauan kun tuntevat rikoksensa seuraukset, mutta sitten jälleen
hyörivät synnin lähitteillä kuten kärpäset tulen ympärillä, kunnes ehkä
kokonaan polttavat siipensä. Niinpä tunsi hän monta juoppolallusta,
jotka rahansa loppuun ja päänsä sekaisin juotuaan päättävät olla vasta
koskaan pökertelemättä -- ja heti kun taas joutuvat viinin lähitteille,
kurnivat kuin vasikat; samoin käy monasti hamekansankin asioissa.
Niille, jotka luulevat olleensa kaikkein viisaimpia, käy useasti
kaikkein pahimmin. "Ei, Uli, pysy nyt vain lujana, niin tulee sinusta
vielä mies, kuten olen väittänyt", sanoi isäntä.

"Kuulkaa, isäntä", vastasi Uli, "minä olen asiaa nyt aprikoinut, ja
rovasti, joka sinua neuvoi, ei kai ollut ihan narri miehiään. Mutta
talonpoikaisen rengin palkoista ja siitä minkä verran rahaa rengiltä
kuluu, ei hän kai ole paljoa tiennyt. On kai arvellut: saman verran kuin
apulaiselta. Mutta sinun, isäntä, pitäisi tuntea tämä asia paremmin kuin
hän ja tietää, ettei tässä voi säästää ja rikastua. Minä olen laskenut
monta päivää niin että pääkuoreni on ollut haleta. Mutta aina olen vain
päässyt samaan tulokseen: tyhjästä tulee tyhjää ja tyhjästä ei tule
mitään." "Mitenkäs sinä sitten olet laskenut?" sanoi isäntä. Uli
selitteli koko laskelmat nivel niveleltä jälleen ja sen tehtyään kysyi
hän kuten ivalla isännältä: "Ja mitäs nyt sanot, eikö asia ole niin?"
Isäntä vastasi: "Sinun laskusi mukaan nousevat menot kyllä näin
suuriksi. Mutta voidaanpa sitä aivan toisellakin tapaa laskea, poika
paha! Kuulehan nyt, minäkin lasken oman kuosini mukaan; hauska kuulla,
mitä siitä arvelet."

"Sitä kohtaa, minkä panit vaatetuksesi osalle, en minä paljoa muuttele.
On mahdollista, että alussa siihen tarvitset vieläkin enemmänkin,
jos aiot varustautua hyvään kuntoon ja hankkia itsellesi paitoja
pesupaikkaa säästääksesi ja ylipäänsä esiintyä pyhin ja arin puettuna
kuten kunnon pojan sopii. Tupakkaan olet sitävastoin arvioinut kaksi
kruunua. Se on liian paljon. Rengin, jonka täytyy liikkua tallissa
ja riihessä, ei pidä tupakoida pitkin päivää, ei pyhäillan perästä.
Nälkää sammuttaaksesi ei sinun tarvitse minun luonani tupakoida. Jos
voisit totuttaa itsesi kokonaan tupakoimasta, olisi siitä sinulle,
renkimiehelle, suurta hyötyä. Tupakoimaton saa kaikkialla enimmän
palkkaa."

"Muut kymmenen kruunua, jotka sinä olet arvioinut kaikellaisiin
huvituksiin, pyyhin minä kokonaan pois, jok'ikisen kreutzerin. Niin,
katso töllötä nyt minuun vain kuin lehmä uuteen konttiin! Jos sinä aiot
parantua ja tulla joksikin, täytyy sinun kerrankin ryhtyä johonkin
kunnolliseen, päättää olla tuhlaamatta palkastasi kreutzeriäkään
millään tavoin. Jos sinä päätät juoksennella vain vähän vähemmän kuin
ennen, tuhlata vain vähän vähemmän kuin ennen, on päätös hölyn pölyä.
Jos kerran joudut kapakkaan, et enää ole oma herrasi, sinut valtaa
vanha toveruus, entiset tottumukset, ja sinä hukkaat jälleen parin
viikon palkat. Sitten seuraa kohmelojano, jota sinun täytyy toisena
iltana parannella ja sinulta katoaa yhä enemmän usko ja ajattelet,
ettet voi enää koskaan parantua ja tulet päivä päivältä kehnommaksi
ja epäilet yhä enemmän voimiasi. Tämä ei muuten ole niin kauhistavaa,
että siitä kannattaisi olla noin nyrein naamoin. Ajatteles, miten monet
eivät saa vuosikausiin niin pisaraakaan maistaa viiniä eikä käydä
ravintoloissa! Eivätkä ne ole pelkästään köyhiä päiväpalkkalaisia,
joilla on kylliksi tekemistä ahertaessaan pois puutetta niskoiltaan,
vaan heissä on varakkaita, jopa rikkaitakin miehiä, joille on tullut
tavaksi olla mitään turhaan tuhlaamatta. Ja he voivat hyvin. He voivat
vähemmin käsittää sitä, miten järjellinen ihminen voi elää hulttiona,
kuin sinä sitä, miten ihminen voi elää olematta hulttio. Minä läksin
kerran erään langenthalermarktilaisen kanssa aikaisin ravintolasta
kotiin. Hän ihmetteli, kun näki minutkin jo kotiin menossa. Hänen oli
tavallisesti lähdettävä yksin kotiin, sanoi hän. Minä vastasin hänelle,
ettei minulla enää ollut siellä mitään tekemistä ja ravintolassa
istuminen aina iltaan saakka on minusta vastenmielistä. Siihen menee
rahat ja aikakin ja lopulta ei tiedä, miten ja milloin pääsee kotiin.
Saman sanoi hänkin olevan mielipiteensä. Hän oli alottanut tyhjästä
ja saanut elää sangen niukalla. Kauan oli hän elättänyt yksinään isää
ja äitiä, mutta nyt oli hänellä kuitenkin koti ja velaton kontu ja
joka vuosi kaksi lehmää, joista kumpikin painoi aina kuusi sentneriä.
Mutta hän ei ollutkaan koskaan hukannut niin ainoaa kreutzeriä turhaan.
Vain kerran muisti hän ostaneensa Burgdorfissa pienen, puolen batzin
hintaisen vehnäleivän. Olisi voinut jättää senkin ostamatta, ellei
hänellä olisi ollut niin kova nälkä, ettei jaksanut sietää kunnes tuli
kotiin saamaan huokeaa ruokaa. Vai niin, sanoin minä, niin paljolla
minä en voi kehua, moni batzi on minun käsistäni luisunut; mutta niin
pitkälle ei kuitenkaan pitäisi mennäkään, täytyyhän ihmisen toki vähän
nauttiakin."

"Aivan niin", vastasi hän. "Minä nautin myös ja iloitsen elämästäni.
Kreutzeri, jonka säästän, ilahuttaa minua enemmän kuin taalari[7]
tuhlaajaa. Ellen olisi aloittanut sillä tapaa, niin en varmaankaan
olisi edistynyt hituistakaan. Köyhällä poikapahaisella ei tavallisesti
ole älyä lopettaa tuhlausta ajoissa kun on päässyt alkuun. Jos hän
on hukannut yhden batzin, vie se kymmenen jälestään. Mutta ei sinun
tarvitse kuitenkaan luulla, että minä siksi olisin kunnoton kitupiikki.
Moni on jättänyt suuret talonsa tyhjin taskuin ja on saanut minulta
avun tarpeeseensa. Minä en ole unohtanut sitä, joka minun työtäni
on siunannut ja jolle minun pitää pian tiliä tehdä." Tämän puheen
kuultuani oli tuo mies minusta kovin kunnioitettava. Kukaan ei olisi
puusta katsoen aavistanut, mikä mies hän oli. Ennen kun erosimme,
tahdoin minä vielä kustantaa hänelle pullon viiniä hänen antamastaan
opetuksesta. Mutta hän ei huolinut ja sanoi, ettei hänen tarvitse
hukata omia eikä minunkaan rahojani. Sehän on samantekevä kerran
tilinteossa, kenen varoja tuhlaa. Sen jälkeen en minä ole sitä miestä
nähnyt; hän on varmaan jo tilinsä tehnyt. Ja ollapa kaikilla yhtä
helppo tilinteko kuin hänellä, niin hyväpä olisi."

"Katsos, se on minun mielipiteeni, että joka kreutzeri, jonka sinä
käytät joutavuuksiin, on kerrassaan kehnosti käytetty. Pysy kotona,
siten et säästä ainoastaan 10 kruunua, vaan paljon enemmänkin. Joka
renki valittaa, miten paljon hän tarvitsee kenkiä, miten paljon
vaatteita, kun täytyy olla tuulessa ja sateessa. Mutta tiedätkös
sinä, millä tavoin tuollaiset rengit turmelevat useimmin vaatteensa?
Juoksentelemalla soita maita öillä, kaikilla ilmoilla, ja sen
semmoisilla. Kun pitää vaatteita yllään 24 tuntia, niin kuluttaa
niitä tietysti paljon enemmän kuin jos pitäisi niitä ainoastaan
14 tuntia. Tyttöjen luo ei voi kompsutella puukengät jalassa, ja
milloinkahan hakataan anturanauloja enemmän mäsäksi, päivälläkö vai
yöllä, jolloin ei eroita kiveä, koloa, ei kuoppaa? Ja sanoppas, miltä
näyttävät pyhävaatteet, kun on huppuroinut kylillä humalassa, nakellut
toisia nurin ja piehtaroinut liassa? Moni pyhätakki on siten mennyt
repaleiksi, monet housut kelvottomiksi, moni hattu hävinnyt!"

"Tosiaan menisi monilta rengeiltä paljon vähemmän vaatteeseen, jos he
pysyisivät kotona. Tytöistä en nyt ota puhuaksenikaan. Ja ajatteles,
Uli: kun nyt jo tarvitset kymmenen kreutzeriä sellaisiin totuttuihin
joutavuuksiin, niin tarvitset kymmenen vuoden päästä kaksikymmentä
ja kahdenkymmenen vuoden päästä neljäkymmentä, jos sinulla niitä on.
Sillä nuo tottumukset eivät pysy sillään, ne paisuvat -- ja sehän tekee
suoraa päätä kehnoksi kerjäläiseksi."

"Lopuksi, Uli, sinulla ei ole palkkaa ainoastaan kolmekymmentä kruunua,
mutta saat myös harjaisrahaa monta batzia, kun lehmiä, hevosia y.m.
myydään. Käytä niitä, kun sinun on lähdettävä liikkeelle etkä voi
välttää ravintolassa pistäytymistä. Niillä rahoilla voit kernaasti
minun mielestäni juoda haarikan tarkastuksissa, ja tallettaa niitä
majoitukseen menoasi varten; ne riittävät hyvin siihen tarpeeseen. Sinä
olet ottanut jo paljon palkkaa etukäteen; mutta jos uskot minua ja
seuraat neuvojani, niin pääset veloistasi jo tänä vuonna. Ensi vuonna
voit jo koota itsellesi. Ja usko minua, ehkäpä vasta maksan sinulle
enemmänkin palkkaa kuin 30 kruunua. Jos renki on reilu asioissaan eikä
kiinnitä mieltään pelkästään narrin peliin; jos hänen huostaansa voi
uskoa tehtäviään ja ne käyvät yhtä hyvin olipa itse läsnä tai ei; jos
ei tarvitse aina palata kotiin peläten jotain tuhoa tapahtuneeksi, niin
ei minua pari kruunua liikuta! Muista se, Uli; kuta paremmat tavat,
sitä parempi nimi, sitä parempi myös palkka."

Ulin saivat nämä sanat töllöttämään suu auki, nokka pystyssä, ja
viimein sanoi hän: hyvähän olisi, jos niin kävisi, mutta tuskinpa vain
se niin käy; hän ei uskonut sitä jaksavansa. "Noh, yritäppäs vain
kuukausikin ja koeta miltä tuntuu, äläkä mieti aina vain juoksuja,
ryypiskelyjä ja ravintoloita, niin se käy kuin leikki."




VIIDES LUKU.

Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.


Monta sunnuntaita meni aivan säntillisesti. Uli kävi jälleen kirkossa
ja muisti että hänkin oli ihminen ja että hänenkin oli tultava
autuaaksi. Hän alkoi uskoa, että isäntä oli jollain tavoin oikeassa;
sillä vähintäin kaksi taalaria olisi hän ennen tuhlannut näin pitkän
ajan kuluessa ja nyt oli ne hänellä taskussa. Hän teki myös työnsä
toisella tavoin; kaikki luisti joutuin hänen käsissään ja kun hän
todenteolla nukkui öisin ja lepäili sunnuntaisin eikä väsyttänyt
ruumistaan mässäyksillä, niin ei mikään työ enää tuntunut hänestä
vaikealta; hänestä melkein tuntui, ettei hän enää koskaan väsyä
voisikaan. Isäntä oli iloinen Ulin käytöksestä ja osoitti Ulille
suopeuttaan miten vain voi; hän tinki rengille suuremmat harjaisrahat
teurastajalta, jos teurastaja näytti olevan taipuisa niitä maksamaan
tai jos teurastaja oli ihastunut myytävään eläimeen; hän otti Ulin
mukaansa markkinoille ja lähetti hänet sinne tänne asioille, jotta
Ulikin saisi huvitella, ja jos Uli joi haarikan näillä matkoilla,
maksoi isäntä hänen puolestaan.

Luonnollisesti pisti Ulin käytös muidenkin siimaan, ensin
palvelustoverien, sitten naapurien. Palvelusväki menettelee samoin
kuin Jaakopin pojatkin. Jos yksi heistä on muita parempi ja siksi myös
isänväestä rakkaampi, niin vainoovat huonommat häntä, pilkkaavat häntä
eivätkä väsy ennenkuin ovat hänet karkoittaneet talosta tai tehneet
yhtä huonoksi kuin he itse ovat. He eivät tahdo, että isäntäväki saisi
tietää, mitä kunnon renki, kunnon piika voi saada aikaan; he pelkäävät,
että heidän oma huonoutensa siten liian huomattavasti näkyisi, ja
että ruvettaisiin vaatimaan heiltäkin enempää, uutta käytöstä,
toimeliaisuutta. Sitä he eivät tahdo; heistä ei isännän tule hyötyä
lainkaan; he eivät halua olla narria, elukoita, lehmiä, jotka tappavat
itsensä sellaisella työllä, mistä eivät muka mitään hyödy. He tahtovat
tehdä kaikki tottumuksensa mukaan ja elleivät he kelpaa, lähtevät he
matkaansa. Niin muodostuu palvelusväestä usein salaliitto isäntäväkeä
vastaan. Koplan tarkoituksena on pakolla hankkia niin paljon palkkaa,
niin paljon vapautta ja mukavuutta kuin mahdollista, ja, elleivät
asiat käy heidän päänsä mukaan, vihoittaa isäntäväkeä niin paljon kuin
mahdollista. Tarvitaan paljon voimaa ja paljon viisautta hajottamaan
sellaista koplaa ja paljon rakkautta ja vilpitöntä hyvyyttä, ettei
sellaisia syntyisi. On kuitenkin olemassa palvelijoita, joiden
vihamielistä mieltä ei voi millään tavoin murtaa tai sovittaa ja jotka
siksi kohtelevat joka isäntää vihamielisesti ja häiritsevät rauhaa
kaikkialla, mihin vain tulevat.

Toiset palvelijat alkoivat siis pian pistellä Ulia ja sanoa: Meitä
ei haluta olla narria ja miellytellä noin isäntää; meitä ei haluta
olla lellikkejä! Tahi kun he olivat neljännestunnin lörpötelleet
kuokanvartensa varassa, alkoivat he huomautella, että heidän oli
aherrettava: isäntä näet muuten saisi kyllä illalla tietää miten usein
kukin heistä on huoahtanut. Se suututti Ulia sillä hän ei sietänyt
kielimistä; ja monasti antoi hän vietellä itsensä tarinoimaan ja
lorvehtimaan tuon joukkion kanssa. Mutta kun hän sitä jälestäpäin
ajatteli, oli hän mielestään tehnyt tuhmasti. Joka kerta kun hän
lorvehti ja tarinoi heidän kanssaan, tuli hän tyytymättömäksi ja
apeille mielin; kun hän ei tehnyt työtä sydämmensä halusta, oli hänellä
ikävä ja häntä väsytti työ. Hän tuotti siis itselleen yhtä paljon
ikävyyttä kuin isännälleenkin ja hän tajusi hyvin, että jos hän tätä
peliä jatkaa, niin hänestä tulee apeamielinen, tyytymätön ihminen,
jolle työ on vaivaksi. Hän huomasi tosiaan, että isäntä tarkoitti hänen
parastaan ja että hänelle kävisi hyvin, jos hän noudattaisi isännän
mieltä ja että jos isäntä saakin hyötyä hänen hyvästä käytöksestään,
niin saa hän itse siitä vielä suuremman ja pysyvämmän hyödyn.

Hänestä tuntui, kuin taistelisi hänen sielustaan kaksi valtaa, hyvä ja
paha enkeli, joista kumpikin tahtoi häntä omakseen. Rovasti oli
nimittäin kerran sanonut saarnassaan: Ensimäisille ihmisille
paratiisissa oli puhunut Jumala ja käärme. Jumala oli kieltänyt heitä
eräästä teosta, josta koituisi turmiota heille itselleen ja käärme oli
neuvonut heitä epäilemään Jumalaa ja hänen kieltoaan, aivan kuin Jumala
olisi kieltänyt heitä vain oman etunsa tähden. Käärme oli myös
imarrellut ihmistä ja niin olivat esivanhempamme kuulleet käärmettä ja
hänen älykästä, petollista, imartelevaa neuvoaan ja tulleet onnettomiksi
ja vieneet jälkeentulevaisensa kerallaan onnettomuuteen. Ja on
ihmeellistä, miten nuo kaksi ääntä siten seuraavat jokaista ihmistä läpi
ijän ja puhuvat hänelle toisten ihmisten suun kautta. Harvoinpa tapaa
ihmistä, jota eivät hyvät ihmiset neuvo hyvään rakkaudessa ja totuudessa
ja jota päinvastoin pahat ihmiset eivät neuvo väärään ja pahaan
tekeytymällä suloisin sanoin hänen ystävikseen tahi herättämällä
juonillaan hänen turhamaisuuttaan. Myös meidän sisällämme on jokin ääni,
joka kehoittaa meitä tottelemaan hyviä ihmisiä; mutta myös toinen ääni,
joka kuulee kernaammin pahoja kuin hyviä ihmisiä ja antaa imarruksilla
vietellä itsensä ja saattaa meidät uskomaan enemmän niihin, jotka
yllyttävät meitä pahaan, kuin niihin, jotka kehoittavat hyvään. Siksi
tapahtuu useimmiten, että pahat voittavat ja johdattavat ihmisen
onnettomuuteen; takanapäin he sitten nauravat ja pilkkaavat onnetonta,
joka näkee liian myöhään, kuka oikeastaan ajatteli hänen parastaan.

Usein mietti Uli, että hänestä paraikaa juuri näin taistellaan, ja
kuitenkaan ei hän aina ollut oma herransa ja pahat yllyttelyt saivat
hänet valtaansa; etenkin, kun naapuritkin huomasivat miten Uli oli
muuttunut ja tulivat mielessään karsaiksi ja koettivat häntä vietellä.
Eräs heistä oli Ulin isännän vihamies ja osasi mestarillisesti
houkutella muiden palvelijoita luokseen ja saatuaan heidät itselleen,
käyttää heidän voimiaan uskomattomalla tavalla edukseen. Tämä isäntä
moitti harvoin renkejään, hän ylisteli heitä taivaisiin saakka ja
kiihoitti heitä siten liiallisesti ponnistamaan voimiaan ja nauroi
pakahtuakseen sitten kun he huohottivat ja olivat heittää henkensä
työstä. Hän ei pahastunut heidän renttuamisestaan ja he saivat myös
antautua hänen talossaan kaikellaiseen pahuuteen, rengit ja piiat saivat
elää keskenään kuin avioparit; sen vuoksi pysyivät useat huonosta
palkasta huolimatta hänen luonaan. Hän antoi heille kernaasti rahaa
etukäteen, sillä kun he olivat hänen velallisiaan, olivat he myös
enemmän tai vähemmän hänen orjiaan; velka oli kahle, jolla hän piti
heitä kurissa.

Tämä isäntä oli jo kauan sitten väijynyt Ulia, sillä Uli oli kuin luotu
häntä varten: kaunis syötti tytöille, jotka pestautuvat mielellään
taloon, missä on vapautta ja sitäpaitse kaunis renkikin. Hyvä työjuhta,
joka osaa ahertaa, mutta on siveetön ja typerähkö, näytti myös
kelpaavan hyödyn välikappaleeksi. Tämä isäntä pilkkasi kovin Ulia, kun
näki hänet kotona sunnuntaisin: tuumiko Uli muka ruveta uskovaiseksi
vai körttiläiseksi! Ne körttiläiset pitivät muka hauskaa, ei tiedä
mitä pöydän alla tapahtuu ja vielä vähemmin, mitä sitten, kun valkeat
sammutetaan. Ulia kiukutti se, että häntä pidetään uskovaisena ja
häntä halutti oikein tahallaan hurjistella, ettei luultaisi häntä
muita paremmaksi. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea nuoret luulevat
tarvitsevansa hävetä: ei ainoastaan sitä, että heillä on vähemmän
rahoja kuin muilla, että he ovat rumempia ja heikompia kuin muut,
että heidän yllään on huonommat vaatteet, vaan myöskin sitä, että he
eivät lurjustele niin paljoa kuin muut. Mutta Uli pysyi kuitenkin
lujana. Kun naapuri ei päässyt pilkalla pitkälle, yritti hän toisella
tavalla. Hän alkoi kehua Ulia oikeaksi porhojen porhoksi, hän ei
ollut pitkään aikaan nähnyt sitä, joka olisi ollut kelvollinen edes
Ulin kengänrihmoja aukaisemaan. Juuri moista oli hän kauan toivonut
palvelukseensa, mutta ei ollut onnistunut saamaan. Vahinko vain, että
Uli on sellaisella isännällä, joka ei tuntenut hänen arvoaan. Niin
teki hän Ulin pöyhkeäksi ja koetti saada Ulia vihaamaan nykyistä
palveluspaikkaansa. Hän selitti, miten kaikki huolet täällä heitetään
Ulin niskoille, miten hänelle yhä ja yhä vain lisätään kuormaa, miten
häneltä vaaditaan sellaista, jota ei muualla rengiltä milloinkaan
vaadita, ja miten hänen isäntänsä laiskottelee ja jättää hänelle kaikki
vaikeimmat työt. Isäntä oli näet syksyllä antanut Ulin kylvää erään
pellon äestettyään sen itse ja oli antanut hänen käydä aurankuressa
taluttaen itse hevosia. Hän oli sanonut Ulille, että Ulin täytyy oppia
sitäkin tehtävää, jos aikoo päästä isäntärengiksi. On nimittäin paljon
palveluspaikkoja, ja ne ovat tavallisesti parhaita, joissa rengin
täytyy kyetä kaikkiin töihin, eikä ole maailmassa surkeampaa olentoa
kuin renki, joka ei ymmärrä puoliakaan maatöitä. Ja sellaisia renkejä
on jos miten paljon, jotka eivät osaa muuta kuin niukuin naukuin
kuokkia, hakata puita ja tehdä heinää. Ulin oli isäntä sanonut ja
pannut Ulin auran kurkeen ja sitä eivät monet isännät tee edes omille
pojilleenkaan, eivät usko heille kyntämistä ja kylvämistä millään
ehdolla peläten kourallisen siemeniä menevän hukkaan tai sattuvan
jonkin pienen erehdyksen. Ja juuri isännän hyvyys selitettiin näin
väärin. Uli saatiin yhä enemmän mahtailemaan mielessään sillä, että
isäntä muka jättää kaikki työt hänen niskoilleen ja ettei isäntä muka
tulisi toimeenkaan, ellei hänellä olisi Ulia.

"Hauska nähdä, miten käy, kun sinä lähdet; sittenpähän saavat tietää,
mikä sinä olit ja mihin sinä kykenit", tällaisella puheella on jo
satoja palvelijoita karkoitettu palveluspaikoistaan. Pian alkaa piru
yllyttää heidän uteliaisuuttaan näkemään, miten sitten kävisi, jos
he lähtisivät pois. Yhä enemmän nousee päähän halu näyttää, miten
välttämättömiä he ovat talossa, halu tietää, käyvätkö asiat ilman
heitäkin, tokko isäntä ja emäntä tulevat pyytelemään takaisin ja
tunnustamaan, että he eivät tule ollenkaan toimeen ilman Liisaa, ilman
Pekkaa. Moni puolenbatzin renkipoika ja piikatyttö uneksii vuoden
läpeensä tuosta arvostaan, mutta kun joulu tulee ja he vaeltelevat
jälleen nyytti kainalossa, ei kukaan tulekaan heidän jälestään
juoksentelemaan ja sanomaan: "Pekka ja Liisa, jääkää nyt Jumalan
nimessä!" Kun he katsovat taakseen, ei sieltä tule ketään. Sitten
ajaa heidät ehkä uteliaisuus jo ensi viikolla naapuritaloon näkemään
ja kuulemaan, miten entisessä paikassa voidaan ilman heitä, millaisia
uudet palvelijat ovat ja millä tolalla asiat. Ja katso: käyhän ne
ilman heitäkin ja uudet palvelijat ovat jotensakin samallaisia kuin
entisetkin ja vaikka Liisa ja Pekka lohdutellevatkin itseään sillä,
ettei entinen isäntäväki tule uusien kanssa toimeen paria viikkoa
kauempaa, niin menevät asiat kuitenkin kuten edellisenäkin vuonna
joulusta toiseen. Ja joka vuosi he lähtevät matkaansa eikä kukaan tahdo
heitä takaisin. Kaikkialla tullaan toimeen ilman heitä. Oi, ihmiset
olisivat mm kernaasti toisille aivan välttämättömiä eivätkä kuitenkaan
ymmärrä tulla toisilleen välttämättömiksi!

Niin sokaisi viekottelu vähitellen Ulinkin. Harvat ihmiset, ylhäisessä
asemassa olevat kaikkein vähimmin osaavat välttää viekotteluja. Eivätkä
osaa sitä edes hyvin sivistyneetkään. Ei siis sovi olla liioin
harmissaan Ulille, vaikkei hän karistanutkaan korvalliseltaan pois noita
syöpäläisiä, jotka olivat tulleet siihen syyhyttelemään. Työt, joihin
isäntä hyvyydessään pani hänet, tuntuivat hänestä vääryydeltä, hänen
niskoilleen sälytetyiltä, vastenmielisiltä taakoilta. Hän ei enää usein
ajatellut hyviä ja pahoja ääniä ja yhä pöyhkeämmäksi hän kävi ja yhä
röyhkeämmäksi tuli hänen mielensä ja naapuri katseli kovin
kateeniloisena vereen ruiskuttamansa myrkyn tehoa ja näki Ulin yhä
lähenevän viritettyä ansaa. Isäntä puolestaan huomasi murheella, että
heidän keskinäistä luottamustaan uhkasivat jotkut synkeät pilvet
varjostaa. Hän ei tiennyt, mitä nuo pilvet oikeastaan olivat, ja kun oli
luonteeltaan levollisen hidas, jätti hän tuon, jota ei tietänyt, ajan
ilmaistavaksi, sillä Ulin käytös ei tarjonnut erikoista tilaisuutta
puhuttelemiseen. Se oli ulkonaisesti vielä säntillistä.




KUUDES LUKU.

Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.


Jo kauan oli ollut puheena, että Ulin pitäjän pojat,
Erdöpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset, panisivat toimeen kilpailun
hurnus-pelissä. -- Bernin kanttoonissa on nimittäin tapana pelata
keväisin ja syksyisin n.s. hurnus-peliä niityillä ja pelloilla, joilla
siihen vuoden aikaan ei ole mitään tallattavaa, ja peliin ottavat
pojat, jopa vanhuksetkin osaa. Tuskin lienee toista peliä, joka vaatii
niin paljon voimaa ja notkeutta, silmän ja jalan varmuutta kuin
hurnuspeli. Pelaajat jakautuvat kahteen leiriin, toisen on lyötävä
hurnusta, toisen on pysäytettävä se. Hurnus on pieni kiekko, ei
kahta tuumaa läpimitaltaan, keskeltä vähän paksumpi kuin laidoilta,
jotka ovat pyöristetyt, kaksi linjaa[8] paksut. Sitä lyödään lentoon
notkealla kepillä parrun päältä, jonka tyvi on maassa ja latva noin
puolentoista jalan korkuisella tuella ja johon se istutetaan savella
kiinni. Noin kahdenkymmenen askeleen päähän parrusta on merkitty sen
piirin raja, jonka sisälle hurnuksen on pudottava tai jonka sisällä se
on pysäytettävä. Tämä piiri tahi maali on heittopuolelta tavallisesti
kymmenestä kahteenkymmeneen jalkaan leveä, usein piirretään se syrjiltä
laajemmaksikin kuin lyöntipuolelta, mutta päätä sillä ei ole, vaan on
se pituudeltaan rajoittamaton; hurnusta saa lyödä niin etäälle kuin
voimat riittää. Tämän piirin sisäpuolella täytyy pysäyttää tuo huimaa
vauhtia lentävä kiekko suurilla puisilla lapioilla, joissa on lyhyet
varret. Tuota pysäyttämistä sanotaan tappamiseksi. Jos hurnus putoaa
tappamatta maahan piirin sisäpuolelle, niin lyönti oli hyvä, mutta
jos se otetaan kiinni tai putoaa kolmasti peräkkäin maahan maalin
ulkopuolelle, täytyy lyöjän heretä lyömästä. Kummassakin leirissä on
miehiä yhtä monta ja ne lyövät ja tappavat vuorotellen hurnusta. Jos
nyt yhden leirin kaikki jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa kun
hurnus joko on saatu kiinni tai on pudonnut maalin ulkopuolelle, niin
laskevat he hyvät lyönnit yhteen ja siirtyvät sitten maalin puolelle
ottamaan kiinni hurnusta, jota nyt lyö vastapuolue kunnes jälleen
kaikki sen jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa. Se leiri, jolla
on enemmän hyviä lyöntiä, joka on onnistunut lyömään hurnuksen maaliin
ilman että se on tapettu, voittaa. Nyt tulee tietää, että hurnusta
lyödään aina 50, 70 jalkaa korkealle ja 600, 800:kin jalkaa etäälle, ja
kuitenkaan eivät taitavatkaan pelaajat onnistu monasti saamaan yhtään
hyvää lyöntiä, tavallisesti vain kaksi tai kolme, sillä on ihmeellistä,
miten varmasti hyvät tappaajat "kieputtavat", kuten on tapana sanoa,
lapioitaan yläältä kiitävää hurnusta kohti ja tappavat sen ja kauas
kajahtaa kirkas heläys; miten nopeesti he hyppäävät hurnusta kohti tahi
takaperin sitä tavoittaakseen. Sillä kuta tottuneempi pelaaja on, sitä
suurempi ala uskotaan hänen vartioitavakseen. Kuta voimakkaammin joku
lyö hurnuksen, sitä enemmän täytyy kiinni ottajain hajautua niin että
heidän välilleen tulee usein pitkiä matkoja. Riitelevää hurnusta täytyy
usein ajaa kuin mitäkin lintua. Tämä leikki on puhtaasti kansanomaista
ja ansaitsee kansallisista kauniimpina enemmän huomiota kuin mitä
siihen tähän saakka on kiinnitetty. Sen kansanomaisuutta todistaa
paraiten se, että erinomainen pelaaja tulee maan kuuluksi ja eri kylien
pelaajat järjestävät vasituisia kilpailuja, joiden jälkeen tappanneen
puolueen täytyy kustantaa voittavalle leirille leikin perästä syömingit
välttämättömine viiniannoksineen j.n.e.

Siihen aikaan, jolloin Edröpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset
aikoivat kilpailla hurnuksen peluussa, oli vielä kyläin välinen
viha täydessä voimassaan. Bernin kantoonissa oli nimittäin aika,
jolloin kylät kaikki vihasivat toisiaan, jolloin joka kylällä
oli pilkkanimensä; jolloin tätä vihaa yhä viritettiin joka
tanssitilaisuudessa, joka markkinoilla ja muutenkin vähä väliä vuodessa
verellä, ja joka ei siksi koskaan vanhennut, vaan periytyi yhä yhtä
rajuna aina polvesta polveen. Siihen aikaan tapeltiin enemmän kuin
nyt, verta virtasi enemmän kuin nyt, mutta siihen aikaan oli tappelu
kansanomaista nujakkaa haloilla, tuoleilla, aidanseipäillä, ja kovat
berniläiskallot usein niissä pökertyivät, vaan eivät usein halenneet.
Mutta nykyjään on tappelu etupäässä roistomaista murhaamista,
raakamaista puukon käyttämistä, ja kuta enemmän oikeuden miekka
tylsyy, sitä enemmän veitset teroittuvat ja kuta aremmat tuomarit
ovat, sitä julkeampi on roskajoukko. Oi Jumala! Jospa vain moinen
tuomari, joka luulottelee saavuttaneensa kansan suosion, voisi tuolta
luulottelultaan nähdä, millä tavoin kunnioitetuksi ja rakastetuksi hän
tulee arkuudellaan, minkälaiseksi hänet nykyaika ja tulevaisuus arvioi
kun hän koettaa päästää kiikistä joka kelmiä, joka elukkaa, ruveten
siten ihan hänen paraaksi auttajakseen, niin hän vapisisi ja tärisisi
häpeästä ja tuskasta huonoutensa vuoksi.

Jo kauan olivat kylät kahden puolen toisiaan kiistaan haastaneet ja
pilkanneet, jo oli monta reikää isketty päihin ennenkun päätettiin
panna eräänä päivänä toimeen kilpailut. Nyt syntyi molemmissa kylissä
liikehtivää elämää; joka iltahetki kuletettiin harjoituksilla. Vanhat
murisivat paljosta ajan hukasta Ja sanoivat etukäteen, että tästäpä
tulee kauniit seuraukset, mutta kuitenkin ottivat he innokkaasti
puuhiin osaa, tarttuivatpa itsekin lapioihin ja koettelivat
lyöntikeppien kelpoisuutta: miten ne sopivat käteen, miten ne
huiskahtivat, kunnes eivät malttaneet olla hurnustakaan lyömättä.
Samalla kohottelivat he olkapäitään nuorukaisille: nämä eivät muka
paljoon kelvanneet, he saisivat selkäänsä, ja kuitenkin suostuivat
monet melkein valkohapsiset vanhukset ottamaan osaa varsinaiseen
kilpailuunkin. Pelaajat valittiin mitä huolellisimmin ja pitkän
harkinnan ja arvioimisen perästä, sillä kylän kunnia oli kyseessä. Ja
hauskaa oli nähdä, miten valitut oikein rintaansa röyhistelivät, mutta
hylätyt tunsivat pienuutensa ja katselivat nöyrästi toisiin. Valittujen
joukossa oli myös Uli, sillä siinä pelissä oli hän mestari ja vaikka
hän lyönnissä joskus navauttikin harhaan, niin oli hän potrimpia
tappamisessa, jossa piti juosta ja kieputtaa. Hänen isäntänsä neuvoi
häntä kieltäytymään. Ne pelit ei ole hänelle soveliaita, sanoi isäntä.
Jos hänen leirinsä joutuu tappiolle, ei hän selviä leikistä vähemmällä
kuin 25, 30 batzilla; se menee vähintäin. Illalla voi syntyä kahakka,
ja ei tiedä etukäteen kukaan, mitä se voi tulla maksamaan. Jos pahoin
käy, seuraa ehkä seudulta karkoituksiakin[9] ja on nähty, että moiset
kahakat usein tulevat maksamaan monta sataa taalaria. Ne pelit ovat
rikkaiden tilallisten poikia varten, jotka kernaasti prameilivat
rahoillaan ja joiden vanhemmille ei niistä ole mitään muuta hyvää kuin
se, että saavat käydä joka puolen vuoden päästä käräjillä ja maksaa
satoja taalaria kipurahoja ja sakkoja. Sellaisesta oli moni talonpoika
tullut köyhäksi, renkimiehen ei ollenkaan kannata niihin puuttua. Ulin
oli siis jäätävä pelistä pois, se voisi turmella hänen edistyksensä
moneksi vuodeksi, jopa saada aikaan senkin, ettei hän koskaan enää
pääse oikealle onnen ladulle. Ulista tuntui isännän puhe sangen
järkevältä, vaikkapa kovalle ottikin hylätä kunnia ja olla esiintymättä
tuona sunnuntaina suuren katselijalauman edessä kiitettynä hurnuksen
pelaajana. Hän lähti seuraavana iltana sanomaan, ettei hän tule
peliin. Tietysti ei oltu hyvillään hänen sanoistaan ja kovaksi onneksi
oli yllämainittu naapurikin juuri saapuvilla. Kun Ulia oli kauan
turhaan houkuteltu, otti tuo naapuri hänet erikseen puhutellakseen ja
selvitteli asiaa omalla tavallaan.

Hän sanoi nyt Ulille, että Ulin isäntä tahtoo Ulia kieltäytymään
ainoastaan sen vuoksi, ettei Uli vain mitenkään löisi laimin
tehtäviään, ja ettei isännän edes yhtä iltaa tarvitsisi ruokkia itse
karjaansa. Hän tunsi Bodenbauerilaisen jo lapsesta, sanoi hän. Se on
suurin kettu ja ulkokultaisin juutas taivaan alla, eikä kukaan osaa
paremmin kuin hän kiskoa hyötyä palvelijoistaan. Se kuvittelee niille
jos jotakin ja tekeytyy niin helläksi kuin mahdollista, etteivät
he vain hukkaisi silmänräpäystäkään aikaa ja että hän alati, yötä
päivää, saisi heistä pelkkää hyötyä. Eikä se myös sallisi, että he
seurustelisivat muiden ihmisten kanssa ja saisivat tuttavia, sillä
siten saisivat he tietää, miten paljon palkkaa muualla annetaan,
miten hyvästi muualla kohdellaan j.n.e. Sellainen se on muka kaikkia
palvelijoitaan kohtaan ja kun se jostakin palvelijasta on kiskonut
suunnatonta hyötyä ja sälyttänyt hänen hartioilleen kaikki taakkansa
ja palvelija vihdoin tahtoo suurempaa palkkaa, niin ajaa se palvelijan
pois talosta ja hankkii uuden huokeamman. Nyt se ei sallisi, että Uli
pääsisi rikkaiden talokkaiden poikain hyväksi toveriksi ja sattuisi
täten ehkä saavuttamaan onnensakin. Hänen, Ulin, piti vain sanoa
isännälleen, ettei häntä lasketa kilpailemasta. Helpompi on hänelle
se, että isäntä hänelle vähän mukisee, kuin että koko kyläkunta häntä
vihaa. Uli oli kahden vaiheella ja myöntyi; hän uskoi vielä moisia
sanoja ja sitäpaitse halutti häntä päästä rikkaiden tilallisten poikain
toveriksi; hän ei tiennyt, että näissäkin asioissa toteutuu sananparsi:
tukala on syödä kirsikoita suurten herrain kerällä, luut ja kannat
nakkelevat ne huonomman silmille, itse syövät lihan. Sen, joka haluaa
ilman vahinkoa seurustella korkeampiarvoistensa kanssa, tulee olla
hyvin viisas, muuten häntä peijataan ja hän saa kunnian kalliisti
maksaa. Ja kuitenkin hylätään hänet lopuksi kelvottomana kun häneen
on kyllästytty tai kun häntä ei enää osata käyttää omaksi eduksi tahi
kun hänen päähänsä pistää ruveta vaativaiseksi. Aivan samoin käy tässä
suhteessa Erdöpfelkofenissa kuin Parisissa, aivan samoin Brönzwülerissä
kuin Bernissäkin.

Kun Uli sanoi isännälleen, että hänen täytyy sittenkin ottaa peliin
osaa ja ettei häntä lasketa pois kilpapelistä, niin ei isäntä siihen
paljoa virkkanut, kehoittihan vain Ulia olemaan hyvin varuillaan;
hänelle tulisi kovin paha mieli, jos Uli jälleen joutuisi rettelöihin
ja entiseen rappiotilaan. Isännän lempeys melkein hellytti Ulia ja
vähällä oli, ettei hän vielä peruuttanut menoaan, mutta väärä hävyn
tunne oli valtavampi hänessä kuin oikea heltymys, ja edellinen voitti.

Ikävöity sunnuntai koitti vihdoinkin ja sen koitteessa päättyi monten
uneton yö. Harvoilla oli aikaa lähteä kirkkoon; kaikkien osanottajain
oli varustauduttava; heidän oli koeteltava lapioiden ja keppien
kelvollisuutta; toisten täytyi heitä autella ja naisväen täytyi
varustaa murkina puoli tuntia tavallista aikaisemmin valmiiksi. Se oli
vaikea tehtävä niille, joilla oli padassa niin vanhan lehmän lihaa,
että lehmä olisi voinut pitää vaikka kultahäitään, jos olisi ollut
vaimo.

Mutta vaikka liha jäikin kohtalaisen anturanahkan kovuiseksi, ei siitä
tänään kukaan pahastunut, ja onnellisia oltiin, kun ei viimein mikään
erottanut siitä iltapäivästä, jolloin oli jälleen hankittava kylälle
kunniaa lasten ja lastenlasten hyväksi.

Kauan oli vielä määrähetkeen, vaan jo näkyi muutamia kulkevan
kokouspaikalle kapistukset olalla, ja kepit ja lapiot kiertelivät
kädestä käteen huolellisesti tarkasteltavina. Poikaset tungeksivat
innokkaasti joukon etunenään ja heilauttelivat hyvin vakavasti keppejä
ja keskustelivat hyvin totisesti siitä, mitkä lapiot paraiten sopivat
kouraan; ukot jälleen seisoskelivat näköjään välinpitämättöminä
raitilla piippunysät hampaissa ylpeästi jököttäen, kädet takin
tai liivin taskuissa ja puhelivat tuulista ja kylvöistä. Viimein
lähdettiin kilpakentälle, riemuitseva poikajoukko etunenässä. Nekös
onnesta paistoivat, jotka saivat kantaa lapioita, keppiä; hälisivät
ja kiistelivät ne, jotka kiiruhtivat tyhjiltään jonon vieressä;
uljaina, tuikeina marssivat kilpailijat puolisotilaallisessa
järjestyksessä poikasten jälestä. Joku heistä hypähti silloin
tällöin kankeasti nähdessään jonkun tytön kasvot, joita hän ei aivan
välinpitämättömin sydämin katsellut. Viimeisinä köpittivät ukot, muka
omissa mietteissään, ja joku heistä sanoi toiselle olevansa menossa
pellolleen; hänelle oli muka sanottu, että toukat ihan tuhoovat hänen
ruisoraansa. Ja nythän siis sopi samalla mennä katsomaan nuoren
kansan leikkiäkin. Kun hän oli ollut nuori, oli hän pelannut hurnusta
niin hyvin, ettei ainoakaan tästä nuorisosta olisi kyennyt sitomaan
hänen kenkänsä nauhojakaan. Ja kuitenkin oli siihen aikaan ollut
puolentusinaa yhtä hyviä tai vielä parempiakin hurnuksen heittäjiä kuin
hän. Ja kun miesväki oli lähtenyt kylästä, neuvottelivat naiset, millä
verukkeilla hekin voisivat mennä taistotantereelle tai edes katsella
ottelua kauempaa. He häpesivät noin vain syyttä suotta juoksennella
kulkueen jälestä. Annas olla, pian oli verukkeet keksitty! Nuoret tytöt
lähtivät pitkissä jonoissa käsikynkässä kävelemään ja kiertelemään
kunnes joutuivat ihan poikaparveen istumaan; vähän ijäkkäämmät
kaarsivat verkkaan ja kaukaa kentän ympäri ja asettuivat sopivan matkan
päähän pienelle kummulle, josta voivat nähdä etäälle; vanhus toisensa
jälkeen köpitti sinne, taluttaen toisella kädellä lasta ja pitäen
toisessa rosmariinia ja sanoi jokaiselle vastaantulijalle: hänenkin
pitää nyt tässä sinne lähteä, vaikka meno on ihan vastenmielistä; mutta
lapsi ei ollut antanut hänelle rauhaa. Sekin tahtoi nähdä, miten isä
heittää hurnusta, oli se sanonut.

Oli kaunis syksyinen päivä, ilma kirkas ja maa vihreä; pilvikaritsoita
kulki taivaalla, kokonaiset katraat oikeita karitsoita kävi laitumella
maassa, ja leppoisa lämpö hautoi ihmisiä ja eläimiä, jotka suloisen
mukavasti lepäilivät vihreässä ruohikossa kirkkaassa auringonpaisteessa.

Aavalla niityllä tapasivat eri puolueet toisensa ja järjestyivät
pelaamaan peliä, joka on sata kertaa kauniimpaa ja tuhat kertaa
kansallisempaa kuin nuo vastenmieliset, uudet näytelmät, joissa ruumis
ei harjaannu eikä sielu jalostu, jotka ovat joutenpäiväistä apinoimista
ja joita katsellessa on hyvä tilaisuus vain laiskotella ja lurjustella.

Valittiin mukavin paikka, järjestettiin kiinniottajat niin että
aurinko paistoi heidän selkäänsä, pantiin parru hurnuksen lyöntiä
varten huolellisesti paikalleen, siten ettei mäki taustana tekisi
näkymättömäksi hurnusta silloin kun se nousee, vaan että sen voi
eroittaa selvästi aina tangosta ilmaan saakka. Jos tätä seikkaa
ei oteta huomioon tai jos päivä on vähän pilvinen ja lyöjä iskee
hurnukseen ripeästi ja voimakkaasti, kiitää se sillä vauhdilla,
ettei sitä huomaa ennenkun se iskee pahan haavan jonkun pääkuoreen
tai syöksyy sohahtaen maahan jonkun viereen. Siksi onkin etumaisten
tehtävänä näyttää käsillään ja lapioillaan hurnusta takimaisille heti
kun he sen huomaavat, ja kauas kuuluvat silloin hätäiset huudot: tuolla
tuolla, tänne tänne!

Kauan kesti ennenkun parru eli tanko oli saatu asetetuksi sopivaisen
korkealle, ennenkun piiri oli merkitty sopivan laajaksi ja leveäksi,
leikin säännöt vahvistettu ja arvalla ratkaistu, mikä puolue ensin lyö.
Kumpikin puolue tavoitteli todellisia tai kuviteltuja etujaan eikä
tarvinnut yhden puolueen suurta muutosta ehdottaa, kun jo toinen puolue
kieltäytyi kivenkovaan esitystä hyväksymästä, vainuten siinä jotain
salajuonta. Siinä sitten jankattiin kunnes vanhukset puuttuivat asiaan,
huusivat milloin tuon, milloin tämän luokseen ja supattivat hänen
korvaansa jotain, jonka pontena oli tavallisesti se, että hylkäämällä
se ja se pieni etu on viekasteltava itselleen suurempi etu.

Kello oli jo yli kahden ennenkun pelaajat asettuivat piiriin
paikoilleen ja parrun luota kajahti huuto: "Tahdottekos?" johon
toiselta puolen vastattiin: "Antakaa tulla!"; eräs lyöjä astui ripeästi
parrun ääreen, nosti keppinsä koholle parrun kohdalla ja lyödä
vinhautti koskettaen kuultavasti parrua; sydämet sykkivät ja vavistiin
jännityksestä, suut ammottivat, silmät töllöttivät ilmaan etsien
sieltä hurnusta: mutta ei nähty sitä missään; ja siinä kun katsoa
töllötettiin, kajahti toinen lyönti; silloin lensi hurnus korkealta yli
rajan, se keksittiin liian myöhään ja hyvä lyönti oli saatu. Ensimäinen
kepin lyönti oli ollut petoslyönti.

Minä en tahdo nyt jatkaa samalla tapaa kuten olen alottanut; en kertoa
tyystin pelin kulkua, en jutella, miten usein pelissä riideltiin
luulotelluista tai todellisista petoksista, miten usein nenäin alla
nyrkkiä puitiin, miten vanhat saivat ruveta riidanratkaisijoiksi, miten
he sovittelivat puolueita ja miten pojat taipuivat heidän tahtoonsa,
useinkin vastenmielin; kuinka vanhat eivät malttaneet olla antamatta
käytännöllisiä neuvoja ja huutamatta lyöjälle: astukoon askeleen eteen
tai askeleen taakse; tai tappajille: hajaantukoot kauemmaksi toisistaan
ja älkööt huitoko lapioillaan ennen aikojaan. Se kertominen ei maksaisi
vaivaa. Minä en myöskään tahdo tarkemmin kuvailla kuinka katselijat
sakeanaan saarsivat pelaajia; miten vanhat äidit seurasivat sykkivin
sydämin pelin kulkua, miten tytöt vapisivat pelosta tai riemusta kun
heidän heilansa astui hurmista lyömään tai tappamaan; en myöskään,
miten Erdöpfelkoferin ja Brönzwülerin pikku pojat härnäsivät toisiaan
ja viimein hurjasti tappelivat kunnes äidit ja sisaret kiskoivat heidät
erilleen toisistaan, jota vastoin isäin ja veljien mielestä ei maksanut
vaivaa mokomaan puuttua. Tätä en minä aio kertoa, mutta sen minä vain
sanon, että erdöpfelkoferilaiset ne joutuivat tappiolle, tosin vain
yhdellä lyönnillä, mutta kuitenkin. He kinasivat aika tavalla vastaan
ennenkun ottivat tappionsa uskoakseen; koettivat kaikki kavaluudet ja
juonet; antoivat jonkun lyödä ylimääräisen lyönnin vaikka hurnus oli
jo tapettu; lykkäsivät hurnuksen, joka oli pudonnut maaliin, maalin
ulkopuolelle ja nostivat sen vasta ulkopuolella maasta ja kielsivät
tekonsa, kun eräs vanha brönzwüleriläinen sen huomasi. Mutta ei
auttanut juoni, viimein täytyi heidän tyytyä tappioonsa. He olivat
äissään ja pitivät kohtalon ratkaisua kerrassaan vääränä, koskapa
he muka olivat selvästi olleet parempia pelaajia, ja moni ei voinut
olla syyttämättä tovereitaankaan: se tai se oli muka lyönyt huonosti
tai tehnyt virheen tappaessa. Vanhukset lähtivät mukisten paikalta
ja sanoivat, että olivathan he jo kauan sitten aavistaneet että näin
kävisi; ennen oli käynyt toisin, he olivat olleet usein pelissä,
mutta näin hölmösti eivät he olleet pelanneet koskaan. Ja vaimot ja
tyttöset menivät myös raskain askelin kotiin ja sanoivat, ettei se
tee mitään, vaikka heikäläiset joutuivatkin tappiolle, kunhan ei vain
tänä yönä tapahtuisi jotain hirmuista, mutta he pelkäsivät, etteivät
ne tappelutta eroa. Noh, mitä se sitten haittaa, tuumi eräs vanha
tappelukassi, hänkin oli ollut usein nujakoissa, ja paljon pahemmissa
kuin nykyjään, ja elävänäpä hän vain oli niistä päässyt.

Uli oli kunnostautunut hyvin ja kuitenkin haukkui häntä muudan
talollisen poika, joka itse oli useita kertoja laskenut hurnuksen
kunnottomasti ohitse, syypääksi tappioon. Se ja tieto, että häneltä nyt
menee kuin leikillä kolme livreä,[10] kiukutti ja sapetti Ulia kovin;
hän sanoi, ettei hän lähde juomingeihin, hän ei niistä välitä. Hänen
täytyy lähteä kotiin karjaa ruokkimaan. Isäntä tuskin lienee kotona.
Mutta jos joku maksaisi hänen puolestaan, niin hän suorittaisi sille
sitten ne rahat jälestä. Mutta silloinkos hänelle sanottiin, että
aikooko hän luikahtaa tiehensä! Hän oli ollut pelaamassa tappiota,
hänen täytyy nyt ottaa osaa myös maksuun ja pysyä joukossa tuli mitä
tuli. Tämähän nyt on kummaa, että jokainen pyrki kotiin piiloon äitinsä
helmoihin. Ulin täytyi lähteä mukaan juomingeihin tyytymättömänä
itseensä ja koko maailmaan. Hän oli mielessään toivonut saada kerrankin
oikein ahmimalla juoda muiden kustannuksella; nyt kävikin päinvastoin.

Kova oli todellakin erdöpfelkoferilaisten kohtalo, kun heidän
voittajansa veivät heitä riemusaatossa paraaseen ravintolaan ja kun
heidän täytyi siinä kulussa nähdä Brönzwülerin naisten ja tyttöjen
naurua ja kuulla heidän sanovan: me emme uskoneet, että meikäläiset
olivat niin hyviä pelaajia. Mutta kärsiä heidän täytyi ja he
esiintyivät kulkiessaan niin koppavasti kuin mahdollista, antoivat
pilkkasanasta pilkan ja kun tytöt härnäilivät heitä veitikkamaisin
katsein, niin vastasivat he pistelyihin kaksimielisillä ja hävyttömillä
sutkauksilla.

Ravintolassa lieskahti kätketty kipinä viinin yllyttämänä yhä enemmän
liekkiin. Pistosanat kirpoilivat suusta suuhun aina vastattuina ja jo
tartuttiin laseihin ja aiottiin nakata; mutta yhä rupesivat vanhat
sovittajiksi ja rauhoittivat nuorempia ja kielsivät alottamasta, mutta
jos toiset alottaisivat, niin tuli heidän, piru vieköön, suojella
itseään eikä säästää! Mutta yhä enemmän nousi viini ijäkkäämpienkin
päähän. He alkoivat kertoa entisistä ajoista, miten he silloin ja
silloin olivat tapelleet niin että veri oli rattaiden jälissä koskena
valunut; miten joka talosta ihmiset olivat kokoontuneet kuin tulipaloon
ja he olivat olleet herroina. Erdöpfelkoferilaiset muistuttelivat
brönzwüleriläisille, miten usein he olivat ajaneet nämä käpälämäkeen
ja parkinneet heidän nahkansa. Brönzwüleriläiset taas väittivät aivan
toista ja puhuivat etenkin tästä päivästä: ne, jotka siten olivat
saaneet pelissä köniinsä, älkööt liioin kerskuko; olihan joka ihminen
nähnyt, ketkä tässä olivat kehnompia. Ja yksi alkoi muistutella
toiselle, miten hän siellä ja siellä oli nakannut toisen jokeen tai
pyöritellyt häntä virtarapakossa tahi löylyttänyt aidan seipäällä
niin että toinen lojotti kuin tukki maassa. Ja toinen kohotti silloin
nyrkkinsä ja kysyi ainoastaan, ketkä täällä tänään on herroina? Ja
ijäkkäämmät, jotka ennen olivat väitelleet kiistaa, tulivat nyt
kaikkein kiihkeimmiksi ja tuossa kävi jo pari käsirysyynkin ja tuossa
pullisti kaksi vanhaa miestä toisiaan seinää vasten, mutta pöytien
takana istui levollisesti väkeviä miehiä ja he katsoivat merkillisen
tyynesti teuhaamista ja vain silloin tällöin he lausuivat jonkun
painavan sanan, kuten: "En salli, päästä irti, istu paikoillesi tahi
tulen minä." He olivat menneen ajan kuuluisia sankareita, joista
tunnettiin ja tiedettiin, että jos he ylös kavahtavat, niin moni alas
kaatuu; mutta heidän mielestään ei nykyjään usein enää kannattanut
näyttää voimiaan. Heidän sanansa auttoivat ravintoloitsijaa, joka
koetti pitää yllä rauhaa pöytiensä ja tuoliensa, pullojensa ja lasiensa
vuoksi. Hän oli väkevä, suosittu mies ja tunkeutui pelotta keskelle
taistelevain parvea, eroitteli heitä, asetti yhden sinne, toisen tänne,
vaikka he mukiloivat vastaan, ja nakkasi väkevillä käsillään ulos
tuvasta sen, joka ei mielinyt alistua ja pysyä levollisena.

Virtana valui miespahan otsalta hiki: kun hän yhtäällä oli saanut
kahakoitsijat erilleen, ryntäsivät muut toisaalla toistensa kimppuun;
mutta hän ei hellittänyt, vaan kiljui kahta kamalammin olevansa
isäntä täällä eikä sallivansa tappelua; ketä, piru vieköön, halutti
saada köniinsä, se menköön ulos, siellä on heille sijaa kyllältä,
siellä katkaiskoot vaikka niskat toisiltaan. Pahimmat tappeluhaluiset
ottivat hänen sanansa kuuleviin korviinsa. Yksi toisensa jälkeen
katosi tuvasta, toinen rupesi vaanimaan toista, ja kun toinen pisti
päänsä ulos, paukkui iskuja hänen niskaansa näkymättömistä käsistä;
hän voi tuskin varjella päätään ja pitää hosumalla vihamiestä
loitolla. Ulkoa alkoi kuulua sellainen melske ja mäiske, että tuvassa
olijat ihmettelivät, mitä tanhualla oikein tapahtuu; he rynkäsivät
ulos ja sekautuivat hekin tuohon suureen, yhä verisemmäksi käyvään
huiskeeseen, jota kirkkaat tähdet lempeästi tuikkien valaisivat, mutta
eivät kuitenkaan niin selvästi, että ystävä olisi osannut suojella
itseään ystävän iskulta ja vihamies tuntea vihamiestä. Hurja elämä
kävi ulkona, ja pian tuli yksi ja toinen takaisin sisään yltäänsä
veressä ja sanoi, että hän pyörtyy ihan siihen paikkaan ja että pitää
antaa hänelle vettä. Ravintoloitsija, joka aikoi noutaa vettä ulkoa,
tuli myös takaisin verisenä ja puteli rikkilyötynä ja sanoi vanhoille
sankareille, jotka yhä istuivat pöydän takana, että jo kai olisi aika
heidänkin mennä ulos katsomaan miten siellä käy; hänestä tuntuu,
että nyt hurjistellaan jo kylliksi. Miehet joivat lasinsa tyhjiksi,
kopistivat porot piipustaan, nousivat verkalleen, nuo jättiläiset,
seisoalle ja astuivat ulos; he olisivat menneet kiireemmin, jos
heitä olisi huudettu viuhtomaan hevosista kärpäsiä. Ulkona he seista
jäköttivät ja katseet levollisesti maassa hupperehtivain, rytäkässä
ottelevain sekamelskaa ja viimein huusi yksi heistä valtavalla äänellä,
että hänen mielestään tämä jo riittää, nyt heidän on herettävä, muuten
heidät eroiten vähän kovakouraisesti. "Annas olla, eroatteko, ette!"
huusi toinen, ja kun tappelua jatkui, iski hän kiinni lähinnä olevaan
ja paiskasi hänet nurin niskoin joukkioon niin että hän lensi kuin
kanuunan kuula joukkion yli aidan toiselle puolelle ja jäi pensaaseen
roikkumaan. Toisetkin kopasivat kourillaan ja oli ihme nähdä, miten
hurjimmatkin tappelijat rapistelivat ijäkkään sankarin kynsissä kuten
kalat keittäjättären käsissä, ja pian oli paikka puhdas tappelijoista
ja vain sieltä täältä, aina yhä kauempaa, kajahtivat iskun jysäykset
ja kiroukset. Haavoitetut nostettiin taistelutantereelta ja pestiin ja
he kompuroivat kovakätisten eroittajainsa kanssa kotiin. Vain kaksi
brönzwüleriläistä ei tahtonut lähteä, vaan jäi, kuten sanottiin,
ruokolle ja he vaativat tohtoria, s.o. he jäivät sairastelemaan
pieksäjäinsä kustannuksella niin kauaksi aikaa kuin mahdollista eli
siihen saakka, kunnes jupakka oli korvattu ja laillisesti sovittu. Tämä
ei tosin miellyttänyt vanhuksia, he sanoivat, että heidän päivinään ei
oltu mokomista kirpun puremista piitattu, ei nyt miehistä enää ollut
mihinkään. Mutta pojat pitivät päänsä; he eivät olleet pohattoja, he
menettelivät näin vain rahaa itselleen haaliakseen.

Uli oli joutunut viinin ääreen ärtyisellä päällä ja oli juonut
paljon. Hän ajatteli, että koska hänen kerran kuitenkin täytyy maksaa
osansa, niin täytyy hänen muistaa puolensakin pitää. Hänkin oli ollut
tappelussa, mutta hän ei ollut kuin noin vain ylipäätään hutkinut,
koska hän ei erityisesti vihannut ketään brönzwüleriläistä. Hän jakeli
aimo iskuja, mutta ei mukiloinut erittäin ketään; häneen sattui joku
armoton sivallus, veri vuosi hänestä ja hänen pyhävaatteensa roikkuivat
riekaleina. Silloin kun vanhat puhdistajat lopettivat taistelun, olivat
erdöpfelkoferilaiset voitolla. Molemmat ruokolle jääneetkin olivat
brönzwüleriläisiä. Erdöpfelkoferilaiset ajattelivat siis voittaneensa
tuossa yöllisessä taistelussa ja se voitto oli heille lohduttavana
korvauksena tappiosta hurnuksen lyönnissä, ja he toimeenpanivat
kotimatkallaan hurjia mekastuksia ja moni viaton puunvesa ja moni vielä
viattomampi akkuna sai kärsiä heidän voiton ja humalan huumauksensa
vuoksi. Vaterloon tai Morgartenin sankarit eivät palanneet kotiin
suuremmalla voiton riemulla kuin he. Aamulla hävisi ilo muutamilta.
Kun Uli heräsi ja hänen rusenneltua päätään poltti, kun hän tuskin
voi hievauttaa toista kättään, kun hän näki revityt pyhävaatteensa
ja muisti hirmuisen maksuosansa, oli hän vähällä puhjeta itkuun. Nyt
oli kaikki mennyttä, ajatteli hän, nyt ei enää maksa vaivaa koettaa
säästää. Oikeassa hän sittenkin oli, köyhä renki ei voi edistyä. Jos se
rynkää kerrankin aisoistaan, on se tuhon oma. Hän oli aivan alla päin,
ei sanonut kellekään ainoaakaan hyvää sanaa, vaan oli kuin ladattu
kanuuna, jota kaikki pakenivat peläten että se voi joka hetki pamahtaa.

Sillä välin olivat nuo kaksi ruokolle jäänyttä miestä lähettäneet
erdöpfelkoferilaisilta kysymään: tokko nämä muka selvittävät heidän
kanssaan asiat hyvällä vai pitääkö heidän turvautua nimismieheen? Nämä
miehet olivat kääntyneet kysymyksellään saman talollisen puoleen, joka
oli vietellyt Ulin isäntäänsä vastaan ja tuo isäntä lähetti heille
sen sanan, että kyllä asia selvitetään, jos haavat ovat selvityksen
arvoiset; kovin pahat ne tuskin kuitenkaan lienevät. Hänen täytyy
ensin keskustella toisten heikäläisten kanssa, huomenna voidaan
ruokkolaisille antaa vastaus. Se kettu oli jo tehnyt suunnitelmansa,
miten hän ja hänen kaltaisensa pääsisivät kiikistä maksamatta
mitään. Hän sopi toisten kanssa siitä, että he koettavat saada Ulin
ilmaisemaan itsensä syypääksi noiden kahden rusikoimiseen. Uli voisi
joko itse sopia rusikoitujen kanssa tai ilmaista itsensä nimismiehelle
rikoksellisena. Siihen Uli kyllä suostuisi, sanoi talonpoika, kun
häntä vain hyvin mairiteltaisiin ja luvattaisiin hänelle ei ainoastaan
kaikki korvata, vaan myöskin antaa kaupanpäälliseksi hyvä palkkio. Mitä
palkkioon tulee, sitä voisi jälestäpäin ajatella, voisihan olla sitten
antamattakin jos tahtoisi. Näin vedettäisiin vielä brönzwüleriläisiä
nenästäkin, ne eivät saisi yhtään rahallista hyötyä, kun köyhä Uli
tulisi syylliseksi.

Useimmista oli mieleen se tuuma, että annettaisiin Ulin syödä koko
soppa; he näet vähän pelkäsivät, ettei nimismies tällä kertaa päästäisi
heitä pelkällä rahasakolla, vaan että heidät karkoitettaisiin seudulta;
ja vaikka raha on rakasta rikkaalle talokkaan pojalle, maksaa hän sen
sentään kymmenen kertaa mieluummin kuin jättää kotiseutunsa, sata
kertaa mieluummin kuin heittää isänsä ja tuhannen kertaa mieluummin
kuin hylkää äitinsä.

Resli, kuten tuo vanha kettu oli nimeltään, tuli siis Ulin luo hänen
ollessa illalla ruokkimassa karjaa ja sanoi hänelle, että asiat
ovat hullulla tolalla, brönzwüleriläiset ovat lähettäneet asiasta
tiedustelemaan ja tiedäppäs nyt, miten se selvitetään; kaikessa
tapauksessa maksaa leikki paljon rahaa. Tämä oli Ulille kuin tulta
kanuunan sankkiin ja nytkös panos paukkuen ja jyristen laukesi
Resliin. -- Uli haukkui häntä vanhaksi roistoksi, joka oli syössyt
hänet onnettomuuteen. Hän ei olisi lähtenyt koko peliin, ellei Resli
olisi häntä houkutellut; hän ei olisi ruvennut tappelemaan, mutta
juuri he, ijäkkäämmät, joiden olisi pitänyt olla kaikkein järkevimpiä,
olivat olleet hurjimpia, ja etenkin hän, Resli. Nyt piti hänen, köyhän
pojan, antaa puolet vähästä vuosipalkastaan, ehkäpä sen kokonaankin
ja tehdä vuosi työtä hukkaan; se oli vääryyttä Jumalan ja ihmisten
edessä! Vaan sellaisia ne ovat ne kirotut tilalliset; jos he vain
voivat syöstä renkiparan onnettomuuteen, syöksevät he! Resli antoi
myrskyn riehua aikansa ja lausui sitten: "Jos antaisit minunkin avata
suutani, niin saisit kuulla aivan päinvastaista; sinun hyvääsihän
tässä juuri tuumitaankin. Jos olet järkevä, niin järjestetään asiat
niin, että sinä yksin hyödyt koko kepposesta." Hänen oli vaikea
saada Ulia vaikenemaan ja kuuntelemaan. Kun Reslin viimein onnistui
sanoa, että Ulin olisi nyt ilmaistava itsensä syypääksi, jysähti uusi
laukaus. Uli ei tahtonut kuulla esityksestä puhuttavankaan. Viimein
onnistui Reslin kuitenkin selittää, että muut ovat salaa Ulin tukena
ja etteivät he ainoastaan suorita kaikkia kustannuksia, vaan antavat
Ulille vielä komean korvauksenkin; Ulin ei tarvitsisi muuta kuin sanoa
minkä verran tahtoisi ja hän saisi ihan kyllältään. Jos Uli suostuisi
syyllisenä hiljaisesti sopimaan pieksettyjen kanssa, saataisi asia
selvitetyksi hyvin huokealla. Ja vaikka pieksetyt sitten antaisivatkin
asian nimismiehen ratkaistavaksi ja Uli karkoitettaisiin seudulta, niin
mitäpä haittaa siitä Ulille olisi! Sellainen poika kuin hän saa aina
palveluspaikkoja; ja monipa oli löytänyt onnensa vierailla seuduilla,
minne hän ei koskaan olisi mennyt, jos ei häntä olisi kotiseudulta
karkoitettu. Ja tarpeenpa olisi Ulille raha, nuo viisikymmentä tahi
sata kruunua, jotka hän saisi heti kun vain pyytäisi. Kauan pitäisi
hänen tehdä työtä ennenkun saisi työllä kootuksi moisen summan. Ja jos
häntä vasta voitaisiin auttaa, niin oli hänen vain heille ilmoitettava,
häntä ei jätettäisi pulaan, vaan tätä hänen tekoaan muistettaisi
aina. Kaiken kaikkiaan: Resli osasi kuvata asian Ulille niin hyvässä
valossa, että sai Ulin uskomaan, ettei hänelle tästä jupakasta tule
lainkaan vahinkoa, päinvastoin hyötyä. Ja Uli lupasi tulla pyhäaattona
kokoukseen, jossa voitaisiin asiasta lähemmin keskustella.

"No tule sitten", sanoi Resli, "mutta älähän sano isännällesi tästä
mitään, ei hänen tarvitse tietää kaikkia meidän välisiämme asioita;
tämä ei koske häntä lainkaan eikä hänellä siis ole tässä mitään
sanomista."

Tuskin oli Resli lähtenyt, niin astui isäntä Ulin luo talliin ja sitä
ja tätä ensin välinpitämättömästi puhuttuaan, kysyi hän: "Eikös Resli
käynyt täällä? Oliko hänellä mitä asiaa minulle?" Uli sanoi, ettei
hän tiennyt, Resli ei ollut siitä puhunut. Isäntä sanoi, että mitähän
asiaa hänellä sitten oli Ulille? Kai jotain erikoisia? Uli sanoi, että
he olivat keskustelleet keskenään yhä siitä eilisestä. Isäntä ymmärsi
hyvin, mistä. Hän oli seisonut koko ajan rehuvajassa kun Uli ja Resli
puhelivat keskenään ja hän oli kuullut heidän puheensa. Hänen ei siis
ollut vaikea saada kyselemällä Ulia tunnustamaan koko totuutta. Kun
isäntä oli aprikoiva luonne, oli hänen taas pitänyt taistella sisäinen
taistelu: sekautuako enää koko asiaan, joka ei tosiaan häneen kuulunut,
vai ruvetako puolustamaan renkiä naapuria vastaan? Kuitenkin voitti
hänen hyvyytensä Ulia kohtaan, hänen lähimäisrakkautensa ja vähin myös
kiukku siitä, että hänen selkänsä takana lähennellään hänen renkiään,
ensin yllytellään epäluuloiseksi ja sitten petetään. Hän sanoi siksi
Ulille: "Saat minusta nähden tehdä miten haluat: sinä et totellut
minua, kun minä varoitin sinua ottamasta peliin osaa; teekin nyt miten
parhaaksi näet. Muuten, jos uskot minun neuvoani, älä rupea niiden
vehkeisiin; he koettavat panna sinut ansaan oman päänsä päästimeksi.
Sinulle luvataan mitä vain tahdot, mutta ei pidetä mitään. Jos rupeat
sopimaan brönzwüleriläisten kanssa, niin saat maksaa kipurahat; jos
sinut taas karkoitetaan, saat marssia minne haluat ilman että sinulle
kiitostakaan annetaan. Usko minua, niin käy; sellaisia tapauksia minä
olen jo paljon kokenut." Mutta sehän nyt on helvetti, sanoi Uli, ellei
pidettäisi sitä mitä hänelle oli luvattu, eipä hän sitten tiedä, mitä
ihmiset oikeastaan ovatkaan. "Niin, sinä olet hyvä hölmö sinä", sanoi
isäntä, "ihmiset pitävät, minkä haluavat pitää tai mikä heidän on
pakko pitää, ei enempää; ei etenkään tällaisissa jutuissa; nämä ovat
maailman rumimpia juttuja. Kun on joku viaton saatu kiikkiin, niin
nauretaan sitten takana haletakseen koko tekoselle." Silloin pelästyi
Uli, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut ansassa, ja itku kurkussa
hän sanoi, ettei hän voinut uskoa, että ihmiset ovat niin ilkeitä, jos
ne sellaisia ovat, niin ei ihminen jaksa tätä elämää sietää, olisi
paras, kun pääsisi kaikesta erilleen, pois koko maailmasta. -- Ulin
piti tottua ihmisten tapoihin, jotka eivät parane kuitenkaan, sanoi
isäntä, Uli ei voi ihmisiä tehdä paremmiksi. Kuta järkevämpi on,
sitä paremmin tulee heidän kanssaan toimeen, sillä silloin eivät he
saa tilaisuutta pettää ja pelkäävät ruveta pettämään; aivan oikeassa
oli sananparsi, jossa sanottiin: olkaat kavalat kuin käärmeet, mutta
myös vakaat kuin kyyhkyset. Tuhman ihmisen vuoksi joutuvat muut aina
kiusaukseen, heitä haluttaa vetää häntä nenästä ja pettää häntä. On
vain oltava järkevä, niin ei kellään ole sanomista mitään. No mitäs
hän sitten voi tehdä? kysyi Uli. "Ehkä olisi järkevintä, ettet lähtisi
heidän pariinsa etkä näyttäytyisi heille ollenkaan; niin täytyisi
heidän luonnostaan pyyhkiä sinun nimesi pois pelistä. Mutta mene nyt
kuitenkin ja kieltäydy! Siten saat oikein nähdä, millaisia he ovat.
Saat nähdä, että he lupaavat sinulle viisi hyvää ja kuusi kaunista
ja vannovat niin että sinun sydämesi oikein lämpiää. Sinusta tuntuu,
kuin pitäisi asian juuri näin ollakin, kuten olisit pölkkypää, jos
et taipuisi omaan onneesi. Mene vaan, ja myönny sitten, Jumalan
nimessä, mutta pyydäkin kirjalliset lupaukset. Silloin saat nähdä,
miten naamat ällistyvät. Silloin sanotaan, ettei se kirjallinen lupaus
ole tarpeellista; kun muka kerran kaikki sen lupaavat, niin tokihan
se riittää ja tokihan tässä hävetään syödä sanaansa. Pysy kuitenkin
vaatimuksessasi ja katso sitten, millainen paperi sinulle annetaan,
kuka paperin alle kirjoittaa, ja pidä vaari siitä, että paperissa on
kaikkien nimet ja että kaikki vastaavat toisistaan." Niin, se kai olisi
hyvä, tuumi Uli, mutta hänhän ei osannut lukea kirjoitusta. "No, se ei
haittaa", sanoi isäntä, "tuo vaan paperi mukanasi kotiin että saadaan
nähdä mitä siinä seisoo; voithan sitten vielä menetellä miten tahdot."
"Mutta luuletkos, isäntä", tuumi Uli sydän pelosta vapisten, "ettei
tästä koidu vaaraa ja etten minä hairahdu?" "Se riippuu siitä", sanoi
isäntä, "luotatko tällä kertaa minuun; jos et rupea epäluuloiseksi,
etkä anna itseäsi vietellä ja luotat minuun, niin lupaan minä auttaa
sinua pulasta. Mutta jos sinua taas haluttaa uskoa toisia enemmän kuin
minua, niin samantekevä; näetkin, miten käy. Sanoinhan minä sinulle jo
etukäteen, mikä tästä tulee; mutta sinä luotit, enemmän muihin kuin
minuun. Kyllä minä tiedän, miten he ovat panetelleet minua ja sanoneet,
että minä olen vain häijy ja sorran, enkä salli alamaisilleni iloa;
et tehnyt oikein, Uli, kun uskoit minusta niin pahaa. Minä luulin,
että sinä tietäisit, hyvääkö vai pahaa minä sinulle toivoin, ja sinä
ansaitsisit nyt tosiaan, että jättäisin sinut pulaan. Mutta sen minä
sanon sinulle suoraan: jos sinä vielä kerran alat epäillä minua ja
uskot joka panettelijaa ja lurjusta enemmän kuin minua ja rupeat heidän
yllytyksestään karttamaan minua, niin tulee meistä ikipäiviksi ero.
Kun minä koetan olla isä sinulle, niin lienee minulla oikeus vaatia,
että sinä luotat minuun; ja kyllä voit luottaa!" Uli tunnusti tehneensä
väärin ja sanoi, ettei hän ollut uskonut, että ihmiset olisivat
sellaisia. "Mitä", sanoi isäntä, "ettäkö et uskonut? Uskoithan sinä,
että minä olen huono ihminen ja koetan muka nylkeä hyötyä sinusta;
uskoithan sinä, että se on huono joka teoilla osoittaa sinulle
hyvyyttään ja sitävastoin hyviksi niitä, jotka sinua imartelevat, mutta
eivät tee niin hituistakaan hyvää sinulle. Sinä olet kuten ihmiset
yleensä: sinä luotat huonoihin ja epäilet niitä, jotka ovat hyviä
sinulle; ja sitten sanot sinä kuin kaikki muutkin, ettet sinä uskonut,
että ihmiset olisivat niin pahoja. Tuo on järjetöntä puhetta. Mutta te
ette osaa eroittaa hyvää pahasta ja te rakastatte luonnostanne enimmän
niitä, jotka teitä viettelevät käskijäänne karttamaan, ja kartatte
luonnostanne niitä, jotka teitä käskevät ja joiden täytyy pitää teitä
aisoissa, ja siksi luotatte te kymmenen kertaa enemmän jokaiseen
lurjukseen kuin isäntäänne. Siksi käykin tavallisesti niinkuin käy ja
siksi te edistytte siten kuin edistytte. Usko minua, ne, joiden täytyy
pitää renkiä ja piikoja, saavat kärsiä kovempaa kiusaa kuin ne, joiden.
täytyy olla renkeinä ja piikoina." Isäntä oli vasten tapojaan nyt aivan
kiihtynyt. Uli rukoili, ettei isäntä olisi kovin vihoissaan; jos nyt
asia selviäisi hyvin, kuten isäntä oli sanonut, luottaisi Uli häneen
elinikänsä eikä uskoisi enää koskaan lurjuksia ja huonoja ihmisiä.

Varhain huomisaamuna tuli Uli isännän luo ja sanoi, ettei hän ollut
uskonut mokomaa, mutta oli käynyt aivan niin kuin isäntä oli sanonut;
olisi luullut, että isäntä on ihan noita. Ne olivat ihan syödä hänet
rakkaudesta ja ystävyydestä ja väliin olivat he koettaneet häntä
pelotella ja viimein lupasivat hänelle kaiken kaikkiaan 500 guldenia.
Silloin oli Uli myöntynyt ja vaatinut kirjallista lupausta. Kauan
olivat ne kinanneet häntä vastaan ja viimein oli Resli sanonut: no
olkoon menneeksi, he sen hänelle antavat ja Uli saa itse kirjoittaa
millaisen haluaa. Silloin oli Uli sanonut, ettei hän osaa kirjoittaa;
ja Resli oli sanonut, että kyllä hän sen kirjoittaa ja että kahden
tulee se vahvistaa niinillään kaikkien puolesta. Sitten olivat he
antaneet hänelle paperin, mutta sanoneet hänelle, ettei hän ruumiin ja
hengen uhalla saa näyttää sitä koskaan kellekään, muuten voi koko homma
mennä myttyyn; ja he olivat lukeneet Ulille paperin ja se oli ollut
aivan heidän tekemänsä sopimuksen mukainen. Mutta ei se ollut Ulia
tyydyttänyt, sillä he olivat iskeneet toisilleen pilkallisesti silmää
ja virnistelleet sitä katsellessaan. Isäntä sanoi: "Saanko minä lukea
sinulle, mitä siinä seisoo? Kuule nyt:

    "Että viime sunnuntaina hurnuspeli kävi hullusti ja että jälestä
    vielä pahoin tapeltiin, johon Bodenbauerin renki on syypää, ja että
    hän itse on ilmoittanut ja tunnustanut itsensä syylliseksi, joten
    muut ovat vapautetut, todistetaan omasta ja muiden puolesta:

    Pötylässä seitsemäntenä kahdeksatta päivänä tammikuuta vuonna
    1000,8005.

                              Paavo Paijanhelma. Pekka Peräpakara."

Kun paperia Ulille luettiin, lensi Uli vuoroin punaiseksi ja valkeaksi
ja luettua heristeli hän yhä nyrkkiä ja sadatteli: "Perhanan perhana!"
"No näet nyt. Uli", sanoi isäntä, "ketä nyt uskot?" "Älkää enää,
isäntä", sanoi Uli, "mutta se vietävän Resli, siltä väännän minä
leukaluut niskaan heti paikalla!" "Sepä olisi älykäs teko", sanoi
mestari. "Silloin joutuisit ojasta allikkoon." "Mutta mitä minä sitten
teen?" sanoi Uli, "tällaista minä en siedä."

"Mene työhön", sanoi isäntä, "ja jätä tämä paperi minulle, minä
selvitän asian kaikessa hiljaisuudessa. On parasta, ettei nosteta pahaa
melua, kummallekin puolelle koituisi siitä ehkä vain pahaa, haukat
veisivät karitsat moukkien kiistellessä." Kun isäntä oli levollisesti
suurustellut, lähti hän kuten sattumalta köpittämään Reslin talon
sivuitse. Resli oli tarhassa korjaamassa omenia puusta. Ulin isäntä
kehui Reslin monia kauniita puita ja niiden hyviä hedelmiä. Sitten
lähti hän muka kulkemaan edelleen, mutta kääntyikin vielä takaisin
ja sanoi: "Ai, olin ihan unohtaa! Uli ei mene tänään selvittelemään
asioitanne, paperi ei häntä oikein miellyttänyt." Resli kumartui
omenia ottamaan ja sanoi: "No, entäs sitten, onhan hänellä vaalin
valta, mutta tietköön mitä tekee." "Niin, niin, niin", sanoi isäntä,
"mutta sitä minä vain tahdoin sanoa, että on paras jättää Uli rauhaan,
teille on parempi maksaa ja selvitellä asianne itse eikä vaatia Ulilta
kreutzeriäkään; -- parempi kuin se että hän menee ja näyttää paperin
nimismiehelle." Siihen ei Resli vastannut, vaan puhui muista asioista:
"Johannes, olisi hauskaa, jos sinä pitäisit aitasi paremmassa kunnossa;
lampaasi tulevat aina minun puutarhaani ja jos niistä joku läkähtyy
omenaan, niin ei se ole minun syyni." Ennen iltaa korjataan reiät,
sanoi Johannes, ja olisi korjattu jo kauan sitten jos olisi ollut
aikaa. Reslin ei pitäisi pahastua. Eihän toki, sanoi Resli, mutta
hänestä oli vain tuntunut siltä, että kyllä ne jo pitäisi korjata.
"Mielellään ne korjataankin", sanoi Johannes, "mutta tiedäthän sinä,
Resli, että jos ei olisi ollut noita hurnuspeliä, olisi tullut tehdyksi
paljon töitä, joita nyt ei ole tehty, ja jäänyt tekemättä paljon, josta
ei ole mitään hyötyä." Reslille meni tupakka väärään kurkkuun ja hän
rupesi ryiskelemään ja Johannes lähti kulkemaan edelleen; Ulille ei
kukaan hiiskunut maksamisista enää sanaakaan.




SEITSEMÄS LUKU.

Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.


Niin pääsi Uli melkein ehjin nahoin suuresta vaarasta. Tosin sai hän
katua sitä, että oli hukannut rahoja ja tärvellyt vaatteensa, ja
hänen oli tuiki vaikea unohtaa näitä vahingoitaan. Kuitenkin ymmärsi
hän, miten paljon hänelle oli tuosta pulmasta ollut hyötyäkin, se
hyöty nimittäin, että hän nyt oli ikipäivikseen oppinut tietämään,
kuka tarkoitti hänen hyväänsä ja kuka hänen pahaansa. Perkeleestä
ovat ne, jotka houkuttelevat ihmistä lavealle tielle ja Jumalasta
ne, jotka kehoittavat häntä kulkemaan kaitaa polkua, mikä on alussa
niin vaivaloinen, mutta lopussa ihana. Tämän hyvän opin vuoksi ei hän
ollut tuskissaan tappioista ja hänen säästämishalunsa ei kadonnut.
Mutta sittenpä vasta hän tuli oikein iloiseksi, kun hän sai vahinkonsa
jälleen omalla työllään korvatuksi ja voi nyt jatkaa siitä mihin oli
pysähtynyt. Se oli sangen hyvä se; sillä mikään ei lannista rohkeutta
enemmän kuin se, että aina saa alottaa alusta, ja usein lamaa se miehen
ikipäiviksi. Ripeästi pyrkivät ihmiset vuoren rinnettä ylös, mutta
suistuvat alas; he koettavat vielä kerran, käy samalla tavoin kuin
ensimäiselläkin kerralla; silloin useimmat liikkaavat ikänsä rampoina
ja eivät ylös yritäkkään. Jos hevosia ohjaa huono ajaja ja ne turhaan
saavat kiskoa mäkeä ylös saamatta vaunuja mäelle, niin ne jokaisen
turhan kerran perästä rupeevat vetämään yhä huonommin ja huonommin
eivätkä viimein yritäkään vetää. Aivan samoin käy säästämisessäkin
ja etenkin parannuksen teossa, kääntymyksessä: turhat yritykset,
lankeemukset ovat todellisen parantumisen vaarallisimpia vihollisia.

Uli pysyi kuitenkin vuoren rinteellä, vaikka oma liha ja veri ja monet
muut seikat tahtoivat häntä alas kiskoa. Vaikeimmat olivat hänelle
talvi-illat, jolloin ei ollut työtä mitään, ja talviset sunnuntait;
silloin tuntui hänestä, kuin vedettäisiin häntä joka karvan nenästä
nuorison kokoontumispaikkoihin, joissa alussa seurustellaan näöltään
jotensakin viattomasti, sitten pelataan korttia pähkinöistä, sitten
viinasta, sitten rahasta ja viimein lähdetään muitakin himoja
tyydyttämään. Useilla taloilla on eräs vika, jota monasti varmaan
saa syyttää palvelijain huononemisesta. Sangen useissa taloissa ei
nimittäin palvelusväellä ole valoisaa, lämmintä tupaa, jossa he
voisivat oleskella. He asuvat yliskamareissa; ne ovat useimmiten
pimeitä, aina kylmiä, harvoin niissä on tuolia, vielä harvemmin pöytää:
ne ovat pelkästään makuusijoja, joissa usein talvella kuura tulee
peitteeseen, ja kellä on nuha, se saa jääkalikat nenänsä alle kuten
olkikattojen räystäisiin. Näissä eivät rengit talvella osaa oleskella
muuten kuin vuoteessa ja eihän sitä aina jaksa nukkuakkaan; muista
tekemisistä ei ole puhettakaan, ei edes napin ompelemisesta tai sukan
parsimisesta hätätilassa. Ruokatuvassa ei tavallisesti sallita heidän
oleskella. Tavallisesti on se kaiken muun talonväen asunto, mutta
rengit eivät siellä saa majailla. Ennen ruualle kutsumista eivät he
saa sinne tulla ja syötyä täytyy heidän mennä jälleen ulos; muuten
murjottelee emäntä ja ellei murjottelu auta, saa isäntä sanoa rengille,
että rengin tupakka haisee pahalta tahi ihan suoraan: syötyä ei
rengillä ole tuvassa mitään tekemistä, hänen on mentävä yliskamariinsa,
se on hänen asumuksensa. Vähän parempi on tyttöjen osa: he saavat olla
tuvassa niinäkin iltoina, joina ei valmistella omenia tai perunoita
huomispäiväksi, heidän on näet kehrättävä. Mutta sunnuntai-iltapäivinä
näkee heidän usein kiertelevän kylillä ja moni emäntä sanoo piialleen:
eikö tämä haluaisi lähteä kylille; kotona istuskelemisestahan ei ole
kerrassaan mitään hyötyä ja eihän siitä tytöstä tule mitään, joka ei
liiku missään. Kun emäntä oli nuorena, ei häntä oltu saatu millään
ilveellä pysymään kotona sunnuntaina, kylillä oli hänen aina pitänyt
keikkua.

Muutamissa paikoin on tosin palvelusväen tupiakin, mutta tytöt
valtaavat ne tavallisesti eivätkä häikäile karkoittaa niistä
renkejä monilla tekosyillä; milloin pitää tyttöjen muka leikata
liikavarpaitaan, milloin muuttaa vaatteita j.n.e. ja renkien on
lähteminen. Tästä säännöstä on joku poikkeus, silloin nimittäin,
kun isäntäväki ei pidä palvelijoistaan vaaria ja palvelijat saavat
elää keskenään miten huvittaa ja rengit ovat suorastaan piikojen
rakastelijoita; silloin pukeudutaan ja riisuudutaan jotenkin
aristelematta kaikkien nähden. Kuvitelkaapa mielessänne, millaiseksi
tulee renki, jolla ei ole yhtenäkään päivänä vuodessa paikkaa, missä
lukea tahi kirjoittaa; joka tuskin kuusi kertaa vuodessa tulee
allakkaan pilkistäneeksi, joka on karkoitettu talliin ja elukkain
joukkoon tahi synkeään yliskamariin; jolle sitäpaitse naurettaisiin,
jos hän tallin asemasta pyrkisi oppimaan kuin lapsi. Ajateltakoon
vain järkevästi, eiköhän näiden ihmisten ole pakko vaipua enemmän tai
vähemmän eläinten kaltaisiksi; sillä ihmisten, joilla ei ole mitään
henkistä ravintoa, täytyy muuttua enemmän tai vähemmän eläinten
tapaisiksi. Ne, joilla sielussa ponnistelee vielä halu parempaan ja
jotka eivät tahdo muuttua aivan eläimiksi, ne lähtevät tallista ja
kamarista ja hakevat ihmisseuraa -- nurkkakisapaikoista. Mutta näissä
kokoontuu tavallisesti juuri sellaista väkeä, joilla ei ole sijaa,
ei levollista paikkaa valoisassa, lämpöisessä tuvassa kotona; joiden
sielulle ei anneta korkeampain pyrkimysten ruokaa eikä juomaa. Muutamin
paikoin leikitellään ilman pahennusta, mutta toisaalla kiihoittavat
jo puheet törkeään lihallisuuteen -- ja juomat kiihoittavat vielä
enemmän ja tuskin jaksetaan odottaa yön pimeitä varjoja, kun jo vaivoin
hillityt himot päästetään irralleen. Varmaan nekin, jotka eivät
pidä sunnuntaita pelkkänä Herran päivänä, kauhistuisivat sielussaan
ja mielessään, jos näkisivät kaikessa alastomuudessaan sen pelin,
mitä useissa taloissa harjoitetaan jokaisena talvisena iltapäivänä
ja iltana. Ja suureksi osaksi johtuu tämä ruokottomuus siitä, ettei
palvelusväellä ole joutohetkinään iloista paikkaa pöydän luona, ei
paikkaa uunin ääressä tai lämpöisellä uunilla. Monet muussa suhteessa
järkevät ihmiset valittelevat palvelusväen kehnoutta: sillä ei ole
muka tunnetta, ei älyä, ties mitä sillä ei ole, ja kuitenkin he
sulkevat palvelijat usein asumuksiin, joita ei voisi pitää kunnolla
koirankoppeinakaan. Ja kun heille huomauttaa, ettei sellainen kai
voi olla paljon eläintä parempi, joka asuu eläimen asunnossa, niin
he sanovat, etteivät he voi parempia asuntoja hankkia, vuokrat ovat
sangen kalliit tahi halot eivät ole huokeita. Tähän ei minulla ole
mitään sanomista; mutta silloin isäntäväki tyytyköönkin palvelusväkeen
sellaisena, miksi se tulee koirankopin tapaisissa hökkeleissä asuessaan.

Mutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa
yhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla
vuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa
suuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin
tapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella
on seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän
pahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä
tulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon
pois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä
renkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin
sunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja,
etenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa,
etteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä
kohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä
kohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.

Tämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää
sunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne
kävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen
päivätyöläisille,[11] jotka ne alottivat suuruksella kello viisi
aamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi
murkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko
Bucheckberg[12]-Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin
muotiin.)

Kerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka
jo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli
Ulia kauan katsellut, kysyi hän viimein: "Mikäs sinulla on? Olethan
kuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?" "Niin, isäntä",
vastasi Uli; "minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä
toinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun
minua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin
etten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan." Isäntä nauroi ja kysyi:
mikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin
pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.

"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä
tekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta
minä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä
pidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin
ajattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona?
En jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin
että melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei
antaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?"

"Oletpas hölmö poika", sanoi isäntä. "Mikset älyä mennä tupaan? Siellä
on lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit
vähän kirjaakin."

"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita", sanoi Uli,
"tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne
istuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin
olisin ollut siellä kaikkien vastuksina."

"Vai niin, sehän on merkillistä", sanoi isäntä. "Kun se kerran minusta
on paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin."

"Epäilenpä vähän", sanoi Uli, mutta tuli kuitenkin tuulesta isännän
jälestä tupaan. Kumminkin oleili hän siellä levottomana kuten
kylässä eikä oikein tiennyt minne ruveta istumaan. Asettui viimein
pöydän alapäähän ja isäntä antoi hänelle raamatun, joka oli pöydän
ylänokalla ja näytti hänelle vielä useita kirjoja, joita oli kaapin
päällä, ja sanoi, että jos hän ei milloin sitä yhtä ja samaa aina
jaksaa lueskella, saa hän ottaa noista muista sen mikä miellyttää.
Pöydän päässä penkillä hievahtamatta istua jököttäen alkoi Uli lukea;
mutta silloin oli hän piikatyttöjen tiellä. Toinen tahtoi asettaa
juuri siihen paikkaan, missä Ulilla oli raamattu, vesimaljan, mitä
hän käytti tukkaansa kammatessa; ja kun Uli siirtyä köntisteli
syrjemmälle, lätkäsi toinen esiliinansa juuri siihen, missä Uli nyt
oli. Ja kun Uli asettui vielä kauemmaksi, olivat hänen koipensa
tiellä ja tytöt nurisivat, etteivät he pääse vastuksetta liikkumaan
pöydän lähitteillä. Silloinpas alkoi Ulikin ladella vaatimuksiaan:
hänellä oli ihan yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin tytöilläkin:
isäntä itse oli käskenyt häntä tänne tulemaan ja hänen mielestään
oli raamatun toki saatava yhtä hyvä paikka pöydällä kuin kuluneen
esiliinaretaleenkin. Mutta tytöt sanoivat: mitäpäs isännästä piitata.
Koko heidän täälläolo aikanansa eivät rengit olleet tuppautuneet
tukkimaan heidän paikkojaan pöydän ääressä. Olisipa hassua, jos isäntä
alituiseen rupeisi tässä uusia muotia ottamaan ja jos tyttöjen pitäisi
pitkin päivää haistella lehmänlantahousuja; kyllä riittää sekin, että
he kärsivät niitä syödessään. Tämä asia ei kuulunut isäntään, siinä
ei ollut hänellä mitään käskemistä. Uli sanoi että isännällä on kai
täällä yhtä paljon käskemistä kuin puolen batzin piioillakin ja että
hän kyllä tietää, etteivät hänen housunsa haise lainkaan niin pahalta
kuin ne, jotka joka yö ovat piikain nenän luona.

Niin he kinasivat kunnes emäntä tuli pikkutuvasta ja sanoi: tämähän nyt
on kiusallista. Arkina ei sellainen kuin hän jouda katsomaankaan kirjaa,
ja kun sitten sunnuntaina viimein tahtoisi ottaa ja lukea niinkuin
pitäisi, niin ei saa niin hetken rauhaa. Ennen ei oltu sellaisia oltu,
palvelijat tiesivät mikä sopi, mikä ei. "Antakaa nyt anteeksi, emäntä",
sanoi Uli, joka yskän hyvin ymmärsi; "isäntä minua käski tänne tulemaan,
en minä itsestäni olisi tullutkaan, mutta voinhan minä lähteäkin." "Älä
huoli, Uli", sanoi emäntä kun kuuli isännästä mainittavan, "enhän minä
ole sinua menemään käskenyt; mutta kinaamista minä en siedä, ja te
voisitte antaa toistenne olla rauhassa. Kun minä kerran luen, en minä
siedä kuulla jankkaamista." Kinaaminen loppui; mutta ei ollut Ulin
oikein hyvä olla tuvassa, hän oli hyvillään, kun ruokinta-aika tuli ja
hän saattoi lähteä ulos. Ulkona tapasi hänet isäntä, joka palasi
kävelyltään, ja kysyi häneltä: mitenkäs hänen iltapäivänsä nyt oli
kulunut. Ka mikäs, sanoi Uli, raamatun lukeminen oli niin hyvä ajan kulu
ettei ollut uskonutkaan; mutta, hän ei oikein tiennyt, hänestä näytti
sittenkin siltä kuin hänen ei pitäisi olla tuvassa. Oliko kuka käskenyt
häntä ulos, kysyi isäntä. No, ei juuri, sanoi Uli, mutta oli muuten sen
huomannut. Muuta ei isäntä tiedustellut; vaan kun hän tuli sisään, sanoi
hänen vaimonsa: tuotahan hänen vain piti kysyä, vaan mies ei saisi
suuttua: mikähän miehen päähän oikeastaan oli pälähtänyt, kun antaa
rengin tulla tupaan sunnuntai-iltapäivänä? Ei heillä mokomaa oltu nähty
ennen. Missä sitä sitten oikein oleskelee, kun sellainen köntys on
tiellä joka penkillä; ja jos sattuu tulemaan vieraita, niin missä niiden
kanssa saa asioistaan keskustella kun tupa on täynnä palvelusväkeä?
Kesällähän kyllä voisi mennä takatupaankin, mutta talvella on se liian
kylmä, täytyy olla vieraiden kanssa eteistuvassa, jossa muuten on paljon
hauskempaakin kun sinne paistaa aurinko koko päivän. Isäntä oli
kuunnellut totisena emännän puhetta ja sanoi sitten: "No kuules nyt
eukko minuakin, äläkä sinä nyt puolestasi suutu, kun sanon mitä minä
olen päättänyt. Jo tuolla kuleksiessani sitä aprikoin ja se tuntui
minusta paljon tärkeämmältä kuin mitä alussa ajattelinkaan." Nyt kertoi
hän, millaisena hän ihan sattumalta oli tavannut Ulin ja miten hän
sitten säälistä oli käskenyt Ulin sisään; sillä onhan ihan hirveää, kun
rengillä ei ole mitään kunnollista olinpaikkaa ja että hänen täytyy
lähteä huonoon seuraan pelkästään jossain ollakseen. Tätä oli isäntä
miettinyt ja asia oli ruvennut tuntumaan hänestä yhä vakavammalta ja
vakavammalta. Nykyjään ei renkimies pääse ottamaan niin kirjaa käteensä,
ei piirtämään joskus niin kirjainta. Kaiken koulussa opitun hän unohtaa,
ja kun hänen taitonsa joskus tulee kyseeseen tai jos hän saa lapsia,
niin osaa hän tuskin lukea painettua, sitä vähemmin kirjoitusta. Näin ei
hän voi kartuttaa älyään pisarallakaan ja unohtaa kokonaan olevansa
ihminen. Ja olipa isäntä vielä muutakin ajatellut. Joka kerta kun
palvelijat palaavat kyliltä kotiin, palaavat he niskuroivina; ne tekevät
toisensa niskureiksi. "Jokainen emäntä niiltä urkkii, niitä yllyttää ja
muutamat viettelijät osaavat tekeytyä palkollisia kohtaan niin hemmetin
helliksi, että on jo kauan tehnyt mieleni antaa houkuttelijoille
sellaista vastamyrkkyä, että sen vaikutus tuntuu koko maailmassa. Siksi
ajattelen, että olisipa hyvä, jos palkollisia voisi pysytellä ilman
käskyjä ja pakkoa kotona! Ja jos he kotona tulisivat vielä
järkevämmiksikin ja oppisivat näkemään, mikä on heidän omaa hyväänsä,
niin oltaisiinpa ihan taivaassa." "Älähän noin, Johannes", sanoi emäntä,
"henkäisehän toki välillä, ihanhan sinä olet tukehtua kuten meidän
rovasti, kun sekin pousaa liian kiihkoisasti. Vastenmielistä on minusta
ruveta uusia tapoja ottamaan; ja missäs me itse sitten oleskelemme?
Meillä ei ole niin rauhan kolkkaa, missä olla kahden; aina olisi mokoma
köntys tiellä kun haluaa puhua omista asioista, eihän näet niistä ole
aikaa viikolla lainkaan puhella." Johannes tuumi, että onhan heillä
pikkutupa tahi voisihan sunnuntaiksi lämmittää takatuvan, sopisihan
palvelijain siellä hyvin olla silloin kun heitä ei voi pitää
asuintuvassa. "Mutta mitäs ihmiset sanovat, kun me näin rupeamme uusia
tapoja ottamaan?" sanoi emäntä. "Voi muori rukka", sanoi Johannes,
"etkös tiedä, että ainahan ihmisillä on sanomista otti sitten vanhoja
tai uusia tapoja? Ihmisten puheilta ei säästy, teki sitten mitä tahansa;
mutta niistä pääsee vähimmän purtuna kohtelemalla niitä kuten koiria,
tietysti en tahdo heidän kunniaansa loukata: purevat pahimmin niitä,
jotka enimmin pelkäävät." "Mutta Johannes, ajatteleppas lapsia? Niiden
täytyisi aina oleskella palvelusväen parissa, ja tiedäthän sinä, miten
paljon rumaa he silloin oppivat. On aivan kuin -- Jumala sanani anteeksi
antakoon! -- piru heitä riivaisi puhumaan lapsille kaikkein ruminta."
"Mutta, eukkoseni", sanoi Johannes, "ethän sinä kuitenkaan voi estää
lapsia olemasta palvelusväen parissa. Jos lapset eivät tapaa
palvelijoita tuvassa, juoksevat ne niiden luo talliin; ethän aina ehdi
sitä ajatella. Juuri äsken näkyi kaksi olevan Ulin luona. Mutta meidän
kuullen tuvassa latelevat ne kai paljon vähemmän rumuuksia kuin
tallissa. Ja minusta on paljon parempi, että lapset ovat palvelijain
parissa tuvassa näiden askarrellessa jotain järkevää, kuin raitilla,
minne ne kotiin tullessaan tavallisesti ilmestyvät siinä siivossa kuten
heitä olisi raahattu risukossa ja likarapakossa." Emäntä tinkaili vielä
jos jotakin, mutta myöntyi viimein kuitenkin, ja Johannes pani
käytäntöön uuden tapansa, joten hänen renkinsä saivat sunnuntaina ja
pyhäaattoina olla rauhassa lämpöisessä, valoisassa huoneessa. Kyllähän
sitä tosin joka kerta oltiin nyreillään, kun tarvittiin iltasella kahta
tulta. Emäntä oli ihan kuin puulla päähän lyöty, kun isäntä pani tulen
toiseenkin lamppuun, jotta renki näkisi lukea kalenteria. Monissa
paikoin saavat rengit mennä nukkumaankin ilman valoa, ja nyt sytytti
Johannes lampun pelkästään rengin ajan kuluksi. Mies oli emännän
mielestä ihan loukannut hyviä tapoja.

Kuitenkin tottui emäntä tähän, ja muutos kävi yhä paremmin ja emännän
iloksi päinsä.

Palvelusväki tottui siihen, että heille oli aina varattu olinpaikka
sunnuntaisin, milloin asuin-, milloin takatuvassa, miten paraiten
sopi. He saivat köllötellä uunilla tai istua pöydän ääressä mielensä
mukaan; mutta etupäässä pöydän luona he ahertelivat. Yksi luki, toinen
töherteli kirjaimia, muut kaksi yrittelivät laskea; toinen auttoi
toistaan, ja kun ei omin neuvoin enää ymmärretty pulmaa selvittää,
päätettiin kysyä neuvoa isännältä; ja kun isäntä ei osannut esimerkiksi
selittää jotain sanaa, niin oli sitä jonkun lapsen tiedusteltava
huomenna koulumestarilta, vaikkei hänenkään päässään muuten ollut
aina selitystä kaikkeen, mitä nämä kyselijät eivät tienneet. Näissä
askareissa puuhasivat lapset mukana ja he olivat ylen mielissään, kun
kykenivät neuvomaan isoja renkejä ja kun sanottiin: "Ompas se pikku
Johannes älykäs, tokkohan se koulumestari osaa tälle enää mitään
opettaakaan." Mutta tästä ei ollut ainoastaan lapsille iloa. Emännänkin
täytyi myöntää, että hänestä tuntui siltä, kuin eivät lapset yhtenäkään
edellisenä talvena olisi oppineet niin paljoa kuin nyt ja että niistä
nyt oli kovin vähän huolta, vaikka aina kuitenkin tiesi, missä ne
olivat.

Mutta palvelijatkin näyttivät muuttuneen. He eivät olleet läheskään
niin ärtyisiä toisilleen kuin ennen eivätkä kinanneet keskenään niin
kuin ennen. Heidän ajatuksillaan oli nyt muutakin aprikoimista,
heidän ei tarvinnut nyt vain ajatellakseen ajatella pahoja halujaan:
kateuttaan isäntää kohtaan, muiden yllytyksiä, ja niitä alati
mielessään hautoa. Heidän hyvät puolensa heräsivät ja he alkoivat
yhä enemmän ymmärtää, että ero se on sentään elukan ja järjellisen
ihmisen välillä. Kuten nälkä sairaan paratessa kasvaa ja kuten kuolema
taudista toipuvalle yhä kouriaan kurottelee, jollei nälkää ole, niin
tuli heillekin Jumalan sanan nälkä ja he menivät kernaasti kuulemaan
saarnaa tai silloin tällöin pyhäkouluunkin. Eivätkä he tienneet sen
jälkeen ainoastaan kertoa, mitä uutta olivat nähneet tai kuulleet,
vaan myös mistä tekstistä pappi oli saarnannut ja paljon muutakin,
mikä heidän mieleensä oli koulussa painunut. Sitten rupesivat he
keskustelemaan asioista pöytänsä ääressä ja jos joku yritti pilkata
vakavia asioita, niin häntä neuvottiin olemaan ihmisiksi. He alkoivat
yhä enemmän ymmärtää, että kyllä sittenkin on kaunista ja hyvää olla
kristitty ja että kristityn rengin kohtalo on toki paljon parempi kuin
pakanakuninkaiden, jotka eivät oikein tiedä, miksi maailmassa ovatkaan,
jotavastoin kristitty renki tietää olevansa maailmassa tullakseen
Jumalan lapseksi ja päästäkseen taivaaseen. Iltapäivät kuluivat kuten
linnun siivillä ja kun kello löi neljä, ei kukaan tahtonut oikein
uskoa että kello oli niin paljon; sehän ei ollut mahdollista, hehän
olivat juuri istahtaneet pöydän ääreen. Emäntäkin sanoi, ettei hän
ollut uskonut, miten hupaisesti häneltäkin aika kului näiden toisten
hommissa. Jopa hän monasti kantoi pöytään kaikille kahviakin eikä
mieleensä juolahtanutkaan, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän kestitsee
renkejä ja piikoja kaiken sunnuntaita kahvilla.

Ihmeellisesti oli tuo pikku tapahtuma muuttanut ja mullistanut talon
oloja. Kuten talvella kun aurinko paistaa lämpimästi ja uutterasti,
näkee kärpästen kömpivän sitä kohti ja nauttivan olostaan, niin
nauttivat nyt myös palvelijat sunnuntaisin heille varatusta lämpöisestä
uunista. Ihan säälitti kun näki, miten he pyrkivät sen ääreen melkein
tiedottomina kuten kärpäset aurinkoon päin ja lämmittelivät ja
virkistyivät lämmöstä ja iloitsivat olostaan. Usein on tosin tämä
tainnuksista toipuminen väärää ja hillitöntäkin ja siitä johtuva ilo
ilmenee rumalla tavalla.

Niinpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkun jo tiedettiin siellä täällä,
että Bodenbauerissa lämmitettiin palkollisille tupa sunnuntaisin. No
renki se ei kauan kursaile lähtiessään minne mielensä halaa. "Lähtään
Bodenbaueriin", sanoo hän toverilleen, "ei suinkaan ne meitä elävältä
syö. Eihän hän sentään mikä herra ole, tottakai hänen tupaansa uskaltaa
pistäytyä. Sillä on kaksi iloista piikaa, ne eivät kaihda poikia; kai
nekin ovat tuvassa." Näillä mielin tungeskeli yksi toisensa jälkeen
Bodenbauerin tupaan vain loruamaan ja kujeilemaan. Ei tullut ainoastaan
renkejä, mutta heidän jälestään piikatyttöjäkin, ja viimemainitut
eivät tungeskelleet taloon lainkaan oikeille asioille, vaan ainoastaan
renkien vuoksi. Siitäkös nyt syntyi kiemailua ja joutavuutta puheissa
ja eleissä, lauluissa ja teoissa. Bodenbauerin täytyi heitä huomauttaa,
vaikkei hän lainkaan mielellään olisi sitä tehnyt. Sillä maamiehestä ei
liene mikään kiusallisempaa kuin ruveta neuvomaan toisten palvelijoita
ja ylipäänsä moittia, oikaista silloin kun on sellaisessa asemassa,
että muut hänelle voivat pahastua, selittää hänen sanansa väärin ja
ruveta kaunaa kantamaan. Mutta ei voinut isäntä muuta kuin huomauttaa.
Hän sanoi siis kerran: Hän ei tahtonut kieltää ketään tulemasta
taloonsa; mutta vuotuinen lepopaikka kirkossa käymättömille ei hänen
talonsa ole; kuka ei täällä ole siististi, saa lähteä matkaansa,
ja lisäväkeä ei täällä kaivata. Ei näet sovi tuvassa nyt edes
seisomaankaan ja tupakka löyhkää niin että on tukehtua. -- Se auttoi.
Tosin jotkut kreutzerin rengit mukisivat ja batzin piiat nyrpistivät
nokkaansa, mutta mitäpä Bodenbauer heistä piittasi!




KAHDEKSAS LUKU.

Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.


Koko talveen ei Ulilta kulunut melkein yhtään rahaa ja hän kulutti
niin vähän vaatteita, että itsekin ihmetteli. Yhden ainoan kerran oli
hän käynyt ravintolassa ja silloinkin oli isäntä itse kehoittanut
häntä sinne menemään. Pitihän toki hänenkin kerran pistäytyä ottamaan
lasi viiniä (noin neljän tai viiden groschenin[13] lasi), ettei ihan
unohtaisi, millainen ravintola onkaan. Isäntä lupasi tulla sinne
itse myöhemmin; he palaisivat yhdessä kotiin. Niin kävikin. Isäntä
kustansi hänelle vielä haarikan ja ensi kertaa eläissään pääsi Uli ulos
ravintolasta maksamatta enemmän kuin pari batzia ja selvin päin. Uli
sanoi isännälle, ettei hän ollut uskonut mokomaa mahdolliseksikaan.

Näytti siltä kuin olisi hän tuon mahdollisuuden tietäessään kasvanut
kyynärää korkeammaksi. Kun hän nyt palasi järkevästi kotiin isäntänsä
kanssa ja he juttelivat keskenään kuin toverukset, niin valtasi Ulin
kaunis toive, että hänkin kerran voi astua isäntänä ulos ravintolasta,
jos hän tätä menoa jatkaa. Ja hän näki unta koko yön hoveista, joita
hän käy katselemassa ostaakseen, ja rahasäkeistä, joilla hän maksaa
nuo hovit. Mutta hän ähki ja puhki niiden säkkien painon alla niin
että oli ihan tikahtua; ja kun hän ne laski selästään, niin varkaat
veivät ne tai hän ei muuten voinut niitä enää löytää. Silloin lupasi
jokin korea tyttö näyttää hänelle missä ne olivat ja se tyttö lähti
Ulia opastamaan; mutta Ulilta irtausivat kengät jalasta tytön jälestä
juostessa ja kun hän otti kengät käteensä, ei hän tahtonut päästä
paikaltaan hievahtamaankaan, jalkansa olivat kuin kytkyessä. Mutta
tyttö juoksi yhä kovemmin, Ulin oli yhä vaikeampi saada häntä kiinni,
vaikka hän selkä märkänä hikoili. Viimein tyttö hävisi ja Ulin eteen
ilmestyi vanha akka luuta kädessä ja akka rupesi rökittämään Ulia siksi
että Uli tallasi hänen liinamaataan. Uli koetti paeta, mutta ei päässyt
paikaltaan ja hänen täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja.
Viimein kiljaisi hän: "Voi voi, älähän enää, akka pakana!" Silloin
hän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun
hän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli
ihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei
Uli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. -- Pitkään aikaan
ei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt,
olisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse
oli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran
jaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen
merkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän
aterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä;
jotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut
hänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee
kaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken
maailman hylky.

Mutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin
ahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä
enemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi
kuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki,
jolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä
liian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla
koko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja
onnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen
vähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään
tulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o.
että tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska
tulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa
ansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille
tuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.

Mutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella
kutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua
ja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat
kun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä
vielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja
kehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon
mies, niin tuli Ulille vedet silmiin. -- Hän alkoi nyt mietiskellä ja
harkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi,
etenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta
hän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha
kolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää
vain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia
varsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut
ennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli
raha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä:
kun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista
raha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä
miten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan
yhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli
näille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että
Uli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee
taloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo
varattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut,
ei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan
mitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi
vaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin
voisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin
kolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin
että ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli
aina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet
ymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu
liikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää
tai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa
hämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut
takuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat
pettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän.
-- Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle
kolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei
juuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli
niihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat
kaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista,
voivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään
kunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin
palkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat
ja räätälit ja ompelijattaret, -- kaikki, jotka pitävät kaupantekoa
palkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa -- ja sanoneet
palkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi
sitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti
tekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat
huonoa tavaraa kalliista hinnasta. "Milloin sanoo räätäli, ettei vaate
kestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain
sormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi
ja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä,
joka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä
ansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät
ajattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat
uskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin
niin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin
etteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit
hauku." -- Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen
katseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin
hunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse
jaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata
viisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana,
milloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa
oli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain
yksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin
reppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan
silkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei
kehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi
välttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne
pääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli
taloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset
pellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista
mainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa
hän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa
noin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä
kerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein
ollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä
kruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin,
ajatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule
korkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse
muuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut
lainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen.
Mutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän
tarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut
voitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan
hänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä
yritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin
harvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon
heillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä
ilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.

Ei ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten
paljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä
suutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut
ylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa
käteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli
Uli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa,
mutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari
lainkaan kiirehtinyt, Mikon päivä tuli ja meni eikä Uli nähnyt neljästä
kruunusta vilaustakaan. Asioitsijalle kävi sangen harmillisesti.
Pellavan hinta oli paremminkin alennut kuin noussut. Asioitsijasta oli
nyt parempi antaa osan niistä jäädä varastoon kuin myydä, mutta toisen
osan oli hän myynyt luotolla eräälle kauppiaalle, jota ei enää saanut
käsiinsä millään markkinoilla. Ei ollut tullut kysyneeksi hänen nimeään
eikä kukaan sennäköistä tuntenutkaan, vaikka hän miten tiedusteli,
tuumi asioitsija. Silloinpa alkoi Ulia pelottaa. Hän ajatteli, että
jos hän nyt saisi rahansa takaisin, olisi hän tyytyväinen silleen eikä
enää ajattelisi korkoja ja voittoja. Mutta olipa tosiaan tekemistä
rahain takaisin saamisessa! Joka kerta kun hän niitä tahtoi, tuli uusia
verukkeita, ja jos hän kiivastui, sai hän sanan sanasta. Eihän sitä
rahaa nyt voinut kiven kylestä kiskoa; kuulihan Uli, että hän saisi,
jos olisi! Tehköön miten tahtoo ja jos on otettavaa, niin ottakoon.
Ei oltu uskottu, että Uli olisi mokoma kiskuri, muuten ei hän hänen
kanssaan olisi ruvennut tekemisiinkään. Uli ei tiennyt miten pälkähästä
päästä ja hän hoippelehti kuin hullu. Tuo hirveä ajatus, että hän näin
hävyttömän petoksen kautta, takaisin saamatta menettää kaiken, mitä on
niin kovalla työllä ansainnut, vei häneltä ruokahalun, unen. Ennen,
siihen aikaan kun hän oli hulttio, -- ajatteli hän -- oli hän toki
tiennyt mitä teki kun itse tuhlasi rahansa; nyt, kun hän aikoi olla
mies ja sai rahaa, kävi hänelle paljon harmillisemmin kuin ennen, ja
hän joutui samaan tulokseen kuin kunnottomasti lurjustellessaankin.
Sehän oli hirveää, hän oli onnettomin ihminen maailmassa ja kai oli
kohtalo säätänyt, ettei hän saa edistyä. Nyt tiesi hän mitä merkitsi
hänen unensa ja ne rahasäkit, joita hän ei voinut löytää.

Isäntä ei mitenkään ymmärtänyt mikä Ulia vaivasi. Viimein luuli
hän häntä sairaaksi, sillä hän ei keksinyt muuta syytä hänen
omituisuuteensa. Isäntä katsasteli Ulia vielä jonkun aikaa; mutta kun
Uli näytti yhä huonommalta ja huonommalta, kysyi hän viimein Ulilta,
mikä häntä vaivasi, mikä ei ollut tolallaan? Ei tahtonut Uli puhua.
Vasta kun isäntä sanoi, että jos Uli on niin hölmö, niin olkoon hänen
puolestaan; mutta hän oli toki luullut ansaitsevansa enemmän
luottamusta, tiesihän Uli, että hän auttaa Ulia miten vain voi. Ja kun
Uli vielä monta kertaa oli sanonut, ettei hän uskalla asiaa puhua,
tunnusti hän viimein kuitenkin murheensa ja kertoi miten piru oli vienyt
koko hänen viime vuoden säästönsä, josta hän oli ollut niin hyvillään.
Hän ei kai saisi siitä niin kreuzeriäkään takaisin.

"Olisit sen jo arvannut", sanoi isäntä, "harvat palvelijat tietävät
mihin panna rahansa, he antavat ne houkutella itseltään ja menettävät
kaikki. Minä en sekaannu kernaasti toisten asioihin ellei neuvoani
kysytä" jatkoi hän. "Muuten ajateltaisiin, että pyrin toista
komentelemaan tai ongin rahoja itselleni ja minua alettaisiin epäillä.
Voi onnetonta sinua, mutta olisihan sinun pitänyt tietää millaisia
miehiä asioitsija ja suutari ovat, olethan kuullut puhuttavan niistä
kelmeistä. Mutta ahnauden paholainenpa se sinut vietteli, vai mitä,
Uli? Etkös tiedä, että suutari lupasi sinulle kokonaista sata
prosenttia, jota vastoin kunnon ihmiset antavat tavallisesti ainoastaan
neljä? Ja kylläpä asioitsijakin sinulle lipikoi! Mutta sitenhän
hulluilla kynnetään. Pitäisihän sinun arvata, että se joka lupaa
liikaa, ei aio pitää mitään, muuten ei hän niin lupaisi." Niin, sanoi
Uli, kyllä hän tuota jälestäpäin on ajatellut; mutta vielä pyytäisi
hän isäntää, että tämä auttaisi häntä saamaan rahansa takaisin, kyllä
hän tämän vasta muistaisi. Isäntä pudisteli päätään, mutta taipui
kuitenkin; ja saipas pelastetuksi enemmän kuin luulikaan, sillä suutari
ja asioitsija eivät menettäneet mielellään häntä, hyvää ostajaa. Kun
isäntä antoi rahat Ulille, sanoi Uli: "Pidä sinä, isäntä, nyt niitä
hallussasi ja säilössäsi. Minä en niitä tarvitse ja kun ne minulla
on, eivät ne pysy kauan käsissäni; minä olen onneton rahaini tähden:
joko minä ne tuhlaan tahi joku minua pettää tai ne varastetaan ja kai
hiiret ne söisi, ellei niille muuta vahinkoa tulisi." "Ei", sanoi
isäntä, "en minä ota rahojasi, minulla on kyllä huolta omistanikin
vaikkei minulla paljoa olekaan. Mutta pane ne säästöpankkiin, se on
toista." "Mikä se se on?" kysyi Uli. "Noh, se on paikka, johon voi
panna kaikki rahansa, joita ei tarvitse, niin kauaksi aikaa, kunnes
niitä tarvitsee ja säästöajalta saa sopivan koron ja sitäpaitse ne
ovat niin varmassa tallessa, ettei tarvitse lainkaan pelätä." "Sehän
on mukavaa", sanoi Uli; "mutta saako sinne panna niin paljon kuin
tahtoo ja eikö siitä leviä tietoa, että on pannut sinne rahoja?" Isäntä
vastasi pankin olevan hyvin mukavan siinäkin suhteessa, että sinne saa
panna niin paljon tai vähän kuin voi ja milloin vain tahtoo. Mitä taas
tiedon leviämiseen tulee, niin siitä ei Ulin pitäisi olla huolissaan.
Sillä ainahan ennemmin tai myöhemmin saadaan tietää, kellä on rahoja
korkoa kasvamassa. Ja sitäpaitse ei isäntä luullut renkimiestä lainkaan
vahingoittavan jos saadaan tietää, että hänellä on rahoja korolla. Päin
vastoin isäntä luuli, että tämä seikka tekee hänen hyvän nimensä vielä
paremmaksi ja saa ihmiset pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Eikä
hänen tarvitsisi huolehtia koroistakaan. Vuoden kuluttua lisätään näet
aina korko pääomaan uutta korkoa kasvamaan; niin saattoi pääoma, neljän
prosentin mukaan, seitsemässätoista vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi.
Ja kun Uli tarvitsisi, saisi hän rahat helposti laillisen ajan kuluessa
takaisin, ihan varmaan, sillä säästöpankit ovat hyvin taattuja. Niihin
sopi palvelijain ylipäätään paraiten panna rahansa, sillä niihin
otetaan vähiäkin summia ja koska tahansa; niin ei heidän tarvitsisi
varoa juonia, petkutusta j.n.e. eikä pelätä vararikkoa ja asianajajain
kanssa tekemisiin joutumista. Sinne he voivat huoletta panna rahansa
ja tehdä edelleen työtä, kunnes rahoja tarvitsevat; ja sitten voivat
he valehtelematta sanoa lainanpyytäjille: ei ole rahaa. -- Silloin
surkeili Uli: miks'ei isäntä ollut tätä hänelle ennen sanonut? Jos hän
olisi sen ennen tiennyt, ei hänelle olisi tullut vahinkoa. "Olethan
sen jo kuullut", vastasi isäntä, "etten minä voi kohdella renkiä kuin
pientä lasta. Mutta jos kerran tahdot, että kohtelen sinua kuin lasta,
niin ensi ehto on, että luotat minuun ja suvaitset puhua minulle
asioistasi. Lapsi tulee isänsä luo ja kysyy neuvoa ja sanoo: Isä, mitäs
sinä tästä ajattelet; isä, mitäs luulet?"

Uli tunnusti erehtyneensä ja pyysi isäntää panemaan hänen rahansa
säästöpankkiin; noin viisitoista taalaria hänelle kai vielä jäi,
tuumi Uli. Se ei tosin paljoa merkitse, tuumi hän, mutta kai olisi
varminta sentään ne panna säilöön. "Siltäkö sinusta tuntuu", sanoi
isäntä, "juuri tuollainen kärsimättömyys se viekin monilta ihmisiltä
omaisuuden. Siitä tulee kelmi tai hutilus, jonka mielestä edistyy liian
hitaasti oikealla tiellä. Odotahan vain muutamia vuosia ja lisää yhä,
niin saat nähdä, miten paljon sinulla on!"




YHDEKSÄS LUKU.

Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.


Ja Uli teki niin. Hän pysyi säästäväisenä, tuli yhä nokkelammaksi ja
uutterammaksi ja kasvoi samalla viisaudessa ja älyssä ja saavutti
Jumalan ja ihmisten suosion. Oli aivan ihmeellistä nähdä miten hän oli
ulkonaisestikin muuttunut. Nyt vasta hän oikeastaan esiintyi kuten
miehen sopii; jo kaukaa kun hän tuli vastaan näki hänestä, ettei hän
ollut mikään Lika-Pirkko; luuli häntä monasti tilallisen pojaksi eikä
rengiksi, ei ainoastaan hänen pukunsa ja hopeisten kellonperäinsä, vaan
myös hyvän ryhtinsä ja siivon käytöksensä vuoksi. Tilalliset rupesivat
kernaasti hänen kanssaan juttusille ja kysyivät: "Mitäs, Uli, sinä
tästä arvelet?" Ja hänen sanansa tehosivat. Ja hän itse huomasi, että
ne tulivat jollakin tavoin painaviksi; siksi ei hän enää lörpötellen
viettänyt päiviään, mutta mietti ensin mitä puhui, punnitsi sanojaan,
ja pianpa kuultiin jo sanottavan siellä täällä asioista aprikoitaessa:
Bodenbauerin Uli sanoi niin, Bodenbauerin Ulikin arveli näin.

Hän tiesi, ettei hän nyt enää ollut mikään kurja renki, jota kaikkialla
katsotaan karsain silmin, vaan että hän oli hankkinut itselleen
vaikuttavan aseman, jossa hänen mielellään sallittiin olla. Miten hän
vähitellen pääsi tuohon asemaan ja minkämoisten yksityistapausten
kautta, ollen isännälleen hyödyksi vahingon asemesta, huomaten vikoja
hevosissa, joita hänen isäntänsä aikoi ostaa, valiten hyvällä silmällä
virheettömät j.n.e., siitä en rupea kertomaan, juttu kävisi liian
pitkäksi. Hän alkoi tuntea, että maanomistaja kulkea teputtaa maallaan
aivan toisella tavoin, katselee sitä aivan toisin silmin kuin tyhjän
omistaja. Se, joka on säästänyt työnsä hedelmät ja voimainsa tuotteet
tulevaisuutta varten ja on huolehtinut tulevien vuosien varoista,
tulee käytöksessään jollakin tavoin levollisen varmaksi -- mikä
varmuus monissa kehittyy väärään suuntaan, typeräksi pöyhkeydeksi.
Hän tuntee, että hän ei ole enää aivan kaikkien tuulien, vieraiden ja
mielivallan hallussa, hän on itsenäinen, oma herransa. Hän voi kestää
muutamia viikkoja sairautta ilman huolta, voi elää muutaman ajan
ilman isäntää; siitä tulee hän tyytyväisemmäksi ja levollisemmaksi;
hän ei rimpuile enää sinne tänne kuten vaapsahaisten ahdistamana, ja
samalla kun sisäinen rauha kasvaa, kasvaa ulkonainenkin ja mikäli hän
tulee itseensä tyytyväisemmäksi, sikäli tulee hän tyytyväisemmäksi
isäntäväkeensäkin. Ja mitä enemmän hän saa tavaraa, sitä enemmän antaa
hän sille arvoa, eikä säästä vain omaansa, mutta karttaa tuhlaamista
yleensäkin; säästää siis isäntäväkensäkin omaa, ja sitä tyytyväisempi
on isäntäväki häneen. Hän luo nimelleen vakavan arvon: on säästäväinen,
ahkera mies.

Mitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee
miestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä
toukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi "säästäväinen poika" on kuin
teiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.

Bodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen
alempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon
sanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä,
silmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli
ahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä;
vaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen
äänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi
aina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka
hetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa
kimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä
ja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei
säästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.

Mutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan,
kasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu,
hipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa
ja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen
kiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä
sitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli
sitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä
tavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei
murissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä
kuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä
olisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat
viettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä
enää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää,
ja nousisi ylös milloin miellyttää.

Molemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet
onnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli,
että Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää,
jotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen
tarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.

Molemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.

Stiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan
tulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet
niin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan
ne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani
öljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin
pirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella
tapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan
rasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut.
Puukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä
ei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla,
kun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat
vähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli
Stiina heidät makaamaan. "Eipäs ole ihme", sanoi hän, "jos sinä, Uli,
laiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata,
niin ei sinusta ikinä tule mitään." Emännälle puhui Stiina Ulista
alinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki
työt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: "Mutta, Stiina, minä en
tosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään
pahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa,
sitä ei olekaan!"

Ulla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen,
lähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin
piti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia,
kunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli
Ulla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin
pistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon
leikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia
sanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi
Ulla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta
ja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi
onnettomia.

Tietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa
kilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.

Stiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat
vain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein
tuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan
minkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka
katsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee
hänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa
ei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa
auringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä
toki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi
pari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet
huonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain
sanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi
huolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan.
Hän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa
ostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä
muutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä
elää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä
olisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten
olisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää
vaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä;
joka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen.
Näin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat
olisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat
kadehtineet.

Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja
ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi
naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin
mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina
kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein
karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu,
niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo
luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi
käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä
kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit
lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat
jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä
saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla
ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se
niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin
kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään
ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa
naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän,
"tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi
nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle
eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo
hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta
rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni
oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja
yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."

Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he
säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja
Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies,
olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi
kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin
kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan
merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä,
joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin
sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia
tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja
ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja
ettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä
ilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille,
joka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen
eikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia
avioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia
niin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö
he puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä,
ne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on
mahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen
lähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka
tuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät
ja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon
määrää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin
sanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä
vastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua
rahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä
siveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka
koko heidän entinen elämänsä, -- jonka laadun muuten pyydysteltävä
useimmiten tietää, -- heidän luonteensa, heidän taipumuksensa
saarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?

Jos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut
naimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten
häneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan
toisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta
ennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus
menneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot;
vielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli
luultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen
olo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi,
eivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä.
--

Ulissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee
kiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee
tyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä
kaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into
itsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut
ja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia;
niistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla
vuosilla palvelusaikaansa.

Sentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan;
ajattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen
kanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää:
niin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja
hoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas,
etteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole
arkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta
vaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden
ihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön
totutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui,
että Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen.
Stiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma;
mutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta
huomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen,
välipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita
vaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun
saisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän
puhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt
virni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan,
ja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt
"laiskimuksia" ja "koirarutkia" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita
keittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin
riemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista,
hempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun
toinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei
hänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?

Niin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä
välttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli,
että hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään,
ellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään
vanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt
jo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen
hävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt
nyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden
ja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten
kanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he
avioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat
lapset elättää lapsia?

Onneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua
toistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa
vuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta
näiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin
pariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa
liittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä,
milloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon,
milloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa
hänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina
tullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai
kiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla
nähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi
siihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli
hävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina
ja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen,
sitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin
ja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia
liehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan
nähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi,
sillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön,
he unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä
oli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella
asiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä,
mutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan
yhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina
tulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen
ja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy
kovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen.
Johannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut
vielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin
täytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.

Ulistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä
kun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt
olivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen.
Hän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin
tytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti
lyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran
kun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt
ruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja
kysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei
ollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta
Stiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin
alkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin
merkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa
molempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti
ulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina
löydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista
mujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka
minkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei
uskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla
voimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa
sivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi
sadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin:
kyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se
olisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen
kun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei
kukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas
tuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein
armahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski
Ulia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta.
Stiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja
kaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin
käsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus,
joka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä,
valkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan
loruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana
sontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun
läkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän
kuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta
jo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin
Ullan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan
kasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin
puukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut
koskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa.
Silloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he
pyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin
emäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen
itsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin
heti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin
Stiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa,
koettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli
muka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa
juonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin
yllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita
peläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään
sisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin
rakkauttaan.

Täytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi
rakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa
ja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän
ulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä
hetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että
kyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat
tästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän
tuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa:
on niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin
viheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin;
mutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan
miksikään luutturievuksi! -- Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu
naisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika,
nyt ei enää saisi vitkastella!




KYMMENES LUKU.

Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.


Kerran, ja silloin oli kuuma ilma, vei Uli lehmää markkinoille. Isäntä
oli sanonut hänelle, miten paljon hänen lehmästä piti saada; minkä
saisi enemmän, saisi hän pitää itse, mutta Ulin pitikin muistaa, ettei
vain joutuisi tuolien ja penkkien alle tai vielä tuomaan lehmää kotiin
takaisin. Sillä monellehan oli käynyt niin, että vaikka olisi saanut
kauppaamastaan tavarasta kelpo hinnan, oli jännittänyt jousen liian
kireälle ja menettänyt siten ostajat kaikki. -- Uli oli nähnyt paljon
vaivaa tätä lehmää ruokkiessaan ja hän meni siis jännitetyin mielin
ja suurin toivein markkinoille. -- Voitankohan minä 20 vai 40 batzia?
Vai enköhän voita kerrassaan mitään? Se ajatus pyöri hänen päässään
alituiseen. Jo kaukana kaupungista viittailivat ihmiset hänelle ja
huusivat: "Poika, mitä lehmä maksaa?" He koplottelivat lehmää joka
paikasta, mutta se ei muka ollut oikein virheetön, nahka oli liian
ohutta, sanoivat, ja talia tuskin oli lapsen kengän voiteeksi. He
moittivat lehmää niin että Uli jo melkein oli alentaa sen hintaa.
Mutta silloin tuli kauppapaikalle toisia ostelijoita ja ne alkoivat
lehmää taas puolittain kehua: tänä vuonna ei muka voi muuta kuin tyytyä
siihen, minkä saa. Huonoja ovat lehmät yleensä, mutta tämä ei ole niitä
kaikkein huonoimpia. Ja on vähän vaikea ruokkia hyväksi lehmää huonolla
heinällä.

Melkein kuin paarmat metsään menevän lehmän kimppuun, hyökkäsivät
ihmiset Ulin ja hänen lehmänsä ympärille. He pilkkasivat ja kehuivat
milloin lehmää, milloin miestä ja sanoivat, että Ulin pitäisi toki
vähän ajatella ja hävetä ennenkun pyytää niin paljoa näin laihasta
elukasta. Mutta siitäpä alkoikin Uli aavistaa, että hänen lehmänsä
mahtaakin olla hyvin haluttua tavaraa ja että kyllä sillä nyt voi
kiskoa voittoa. Hän tahtoi siis lehmästä viisi taalaria enemmän kuin
mitä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt. Mutta silloinkos hänelle
alettiin hurista ja murista, ikäänkuin hän olisi sohinut ampiaispesää
ja heti kaikkosi väki hänen luotaan. Kuitenkin huomasi Uli, että jotkut
pitivät häntä ja hänen myyntipaikkaansa torilla tarkasti silmällä. Uli
pyysi siis erään tutun, joka kulki ohitse, pitelemään lehmää vähän
aikaa ja lähti itse pistäytymään torille kuulustellakseen käypiä
hintoja. Ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen hyvä aavistuksensa
pettänytkään ja että hän tänään voisi tehdä hyvät kaupat. Ulin tullessa
takaisin, oli hänen sijoillisensa pahassa pulassa: ostajat näet
kyselivät hintaa, vaan sitä ei tuttava tiennyt. Uli ryhtyi siis itse
kaupittelemaan. Hän pysyi vaatimuksissaan; ostajat tarjosivat, tinkivät
ja menivät matkaansa; mutta Uli huomasi, että useimmat heistä aina
pitivät lehmää yhä silmällä ja näki että he pois lähtiessään jättivät
vastenmielisesti toisia kilpailijoita paikalleen. Lopuksi arveli Uli,
että hän voi saada lehmästä louisdorin enemmän kuin minkä isäntä oli
sen hinnaksi määrännyt, ja viimein hän möikin lehmän, peläten liialla
tiukkuudella menettävänsä kaikki ostajat.

Hän viipyi kaupungissa kunnes sai rahat ja iltapäivän aurinko paahtoi
kuumimmillaan kun hän palasi kotiin. Hän ei ollut ehtinyt kauas
kaupungin ulkopuolelle kun näki isokokoisen na

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47441