← catalogue

Samasta kodista

by Marja Salmela · Finnish · Gutenberg #47381 · 414,026 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Samasta kodista
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Samasta kodista

Author: Marja Salmela


        
Release date: November 17, 2014 [eBook #47381]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47381

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMASTA KODISTA ***

SAMASTA KODISTA

Kirj.

Marja Salmela


WSOY, Porvoo, 1918.





SISÄLLYS:

   I. Kodin ulottuvilla.
  II. Maailmalla.
 III. Myrskyn noustessa.






I

KODIN ULOTTUVILLA




1.


Leuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista,
hipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaan
kukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhan
sieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä se
sitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse ja
nauti, kesä on kauneimmillaan!

Rovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen.
Tien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivat
kukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vielä
kukassaan olevia pihlajia. "Morsiusneidoiksi" oli rovastilla tapana
nimittää niitä. Itse "morsian" oli pappilan puutarhan ainoa,
sinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni.
Kun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuin
morsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen.
Oli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässä
valkeudessa.

Tyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla.
Hän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samalla
kuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuin
mahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hän
uudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuilla
nälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaita
haivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä.
Monta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamista
keväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samalla
vastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä.
Mitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?

-- Ai, ai, joko minä nyt taas!... Rovasti havahtui kuin unesta ja
alkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi oli
kohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessä
oli nostamassa seinää.

-- Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. --
Ei ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkään
kirvestä heilutella.

-- Eihän se sen puolesta. -- Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. --
Mutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!

Toinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. -- Olisi vähän
tarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.

Rovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. -- Vai rahaa. No
kuinka paljon?

-- Jos nyt kaksikymmentä.

-- Tai kaksikymmentäviisi -- ehdotteli rovasti. -- Parempi päälle
kuin vaille, eikö niin? -- Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta,
kun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin.
Tämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa.
Mutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynyt
raittiusseuraankin.

Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen.
-- Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka
vehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. -- Ja Kustille myös, muista,
Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille
muutenkin kovaa.

Koskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi
kiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi
kappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja
lastut alkoivat sinkoilla.

Rovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se
oli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon
valossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen
puun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka
hyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja
kesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä
kaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin
ihanuutta.

Rovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.
Hän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.

-- Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.

-- Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin
näin juhlien alla...

Hänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.

-- Tuhannen kiitosta, -- aina rovasti...

-- Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia
on pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen
oletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin
ainoa, ainoa.

Rovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän
riihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.

Eihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää
hän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon.
Ihmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina
ottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.

Eipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi
joutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää,
-- ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin
tähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli
sellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.

Tuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin
kukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein
paras. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon
ja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi
rovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. "Papan
matkaksi maan ympäri" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä.
Ja niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti
oli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se
kasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella.
Kuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta.
Mitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?

Rovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen
kaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä!
Silloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä.
Se Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan
tilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko.
Mutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema
oli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu
lapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi
rikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä
rahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat.
Jos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan
emäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään
pappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.

Pienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli
silloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan
hätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta... Sekin asia oli jäänyt
ihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle
huolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma
sittenkin omaa lihaa ja verta.

Taas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi
pyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista -- Tilda
oli siinä oikeassa --, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen
tulevaisuus.

Toista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät
käsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat
miehelään, -- jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja.
Oikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin
kuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä.
Se, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut
kytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.

Mutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin
piti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan
vastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi
olla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia
kuin Alli ja Ainikin.

Rovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan.
Hän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä
kuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen
oli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä
niin ääntä kuului.

Rovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena
kuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.

-- Sinäkö isä! -- Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä.
Alli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin
ja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.

-- Vai tähän! -- Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse
sipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia
poskia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille,
koska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain
värjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.

Niin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he
eivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän
ja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin
kuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.

-- Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi
Aini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi
enemmänkin keskustelusta.

-- Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret,
vaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! --
Rovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla
kuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. -- Minä kuljin
ajatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin
äänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!

-- Ja sinä ajattelit, sanonko? -- kiidätti Aini tulemaan ajoissa
viskatakseen puheen toiselle tolalle, -- sinä ajattelit perheemme uusia
jäseniä.

-- Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi
selko selälleen, säesti Alli.

-- On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. -- Rovasti
nipisti tytärtään korvalehdestä.

Alli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin,
tummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen
tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan,
että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. -- Isä-ukki,
minä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun
tulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten
avara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se
suuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.

-- Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.

-- Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta
kysymyksestä! -- Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa
vahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. -- Minun
täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat
tietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä...

Nyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut
että perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä.
Hän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä.
Yleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen
kodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen
luodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät
oikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja
mökkiläisen majassa...

-- Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin "Höpsän-Hannan" lapsille,
pisti Alli väliin.

Rovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui
rinnasta. -- Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin
niin erilaista...

Aini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä
sattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä
sovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen
asetti.

-- Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän
ajatukset toisaalle.

-- Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja
että heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.

-- Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.

Rovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei
aikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin
tavalla. Hän aikoi lähteä.

Samassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada
puhutuksi isän kanssa nyt juuri, -- ennen toisten tuloa.

Ainin työ painui helmaan kohta kun isä ja Alli olivat kadonneet
näkyvistä. Kai isä sittenkin oli kuullut. Ja viime sanat kun juuri
sattuivat koskemaan Yrjöä. Isä oli niin pahoillaan koko asiasta.
Ei olisi tarvinnut saada lisää. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi
silloin kun asia koski Erkkiä. Silloin hän aivan eli mukana Ainin ensi
rakkauden vienoa tarinaa. Se nyt olikin niin isän henkeen.

Ainin kasvoille nousi omituinen, haikean unelmoiva ilme. Siinä oli
alentuvaan sääliin vivahtava tunne ensi lempeä kohtaan, joka kaikesta
huolimatta nyt näytti niin kalpealta ja värittömältä. Mutta samalla
siinä oli kuin katkeruudella sekoitettua kaipuuta. Intohimoinen, repivä
suhde toi kärsimyksiä, joista ei ensi lempi tietänyt mitään. Ja tuli
hetkiä, jolloin olisi suonut voivansa palata entisyyteen.

Vaikka ei, ei sittenkään! Silloin ei ollut tietoa elämän rikkaudesta
jos ei sen murheistakaan. Silloin oli elämä keväisen yön uinuvaa
valkeutta. Se oli valoisaa aavistusta ja odotusta, mutta ei
todellisuutta. Se tunnekin, joka häntä monen vuoden kuluessa hallitsi
ja joka silloin tuntui niin todentodelta, että se oli kuin punoutunut
koko hänen olemukseensa, mitä se sittenkään oli sen rinnalla mitä hän
nyt tunsi? Nyt vasta hän tiesi olevansa nainen, nyt hän ymmärsi mitä
oli olla rakastettu.

Niin, rakastettu! Siinäpä se! Hänen sitä aavistamattaan oli kai
halu ei ainoastaan antaa vaan myöskin saada rakkautta ajanut hänet
etsimään muita. Erkki oli niin omituinen, hiljainen ja umpimielinen.
Ei hänestä koskaan päässyt oikein selville. Kun hän joskus lämpimässä,
kauniissa katseessa antoi odottamattoman paljon, oli hän kohta sen
jälkeen kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Sellainen kävi Ainille
ajanpitkään sietämättömäksi. Hän ei voinut olla kääntymättä toisaalle
-- pohjimmaisena vaikuttimena ehkä kaikesta huolimatta rakkaus Erkkiin.
Hän toivoi siten herättävänsä Erkin. Mutta tämä loittonikin. Ja
"toisaalta" löytyi Yrjö. Sivulta päin hän tuli joukkoon, -- yhteisten
tuttavien kautta, mutta heti hän jonkinmoisena itseoikeutettuna työnsi
kaikki muut pois Ainin läheisyydestä. "Minun, sinä olet, minun",
sanoi koko hänen olemuksensa toisten kuulemattomalla, mutta Ainille
ymmärrettävällä ja selvällä tavalla.

Oh, kunpa aika saisi siivet! Kun tulisi syksy, Helsinkiinmeno ja --
Yrjö, Yrjö!

Kevyt väristys vavahutti Ainia. Hän ikävöi, mutta pelkäsi samalla. Ensi
talvi näytti kutsuvan kuin suureen onnenjuhlaan, mutta samalla ehkä
suuriin kärsimyksiin. Yrjö oli niin erikoinen, maailmankatsomukseltaan
materialisti ja skeptikko, -- mikä tietysti murehdutti, melkeinpä
loukkasi isää. Ja kuitenkin kaipasi Yrjö muutakin kuin sitä mitä silmä
näki ja mihin kourin saattoi tarttua. Hän uskoi henkimaailmaan ja sen
ilmestysmahdollisuuksiin. Hän sanoi kohta huomanneensa Ainin herkäksi
henkimaailman tuntijaksi ja siinäkin suhteessa siis luoduksi häntä
varten.

Niin, Yrjö oli kuin kuohuva koski, voimakas, temmeltävä, täynnä
yllätyksiä ja salaperäistä, kiehtovaa voimaa.

Oh, kun nyt olisikin voinut uskoutua hyvälle ystävälle! Esimerkiksi
Ilonalle, joka ennen aina vietti osan kesästä pappilassa! Hän
olisi ollut mainio. Hän oli niin tyyni ja tasainen, aina kykenevä
arvostelemaan ja hallitsemaan sekä omia että toisten tunteita. Ja
entisenä tyttökoulu- ja rippikoulutoverina oli hän tuttu kuin sisar.
Hänelle oli ennenkin ollut niin hyvä uskoutua. Vaikka hän puolestaan
oli ollut vaitelias. Hänen naimisiinmenonsakin oli tullut aivan
yllätyksenä.

Aini havahtui ajatuksistaan ruokakellon soidessa. Hän kääräisi
kiireisesti kokoon työnsä ja läksi juoksemaan. Äiti oli tarkka ajoissa
joutumisesta.

Ainin puutarhan puolalta rynnätessä sisään, nousivat isä ja Alli
pihanpuoleisia portaita. Rovastinna seisoi jo paikallaan, verevillä
kasvoillaan pieni paheksumisen pilvi. Martta, viisitoistavuotias
yhteiskoululainen, seisoi äidin rinnalla, voimakas niska päättävästi
kenossa ja hehkuva puna poskilla kielimässä hellan ääressä askartelusta.

Rovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi
sitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin
varalta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina
tyytyväinen, tasainen luonto.

-- Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti
paikoilleen asettuen. -- Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika.
Ja sattui tärkeätä puhuttavaakin.

Allin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko
asian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että
mammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.

Isä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille.
Eihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän
matkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.

-- Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen
palan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi
lapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan.
-- Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen
kiertämään.

-- Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! -- Ainin käsi hiipi
isän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.

-- Torua? Minäkö toruisin pappaa? -- Rovastinna huokasi raskaasti.

-- Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi
tolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä
pysähtyi Tildaan.

Kyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan
vavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi
nuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno
ja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen
silkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta
ryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda
jo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, -- ihan toisella tavalla
kuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen
silmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan
tähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.

Tuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli
niin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten -- eli Alle, kuten
häntä yleisesti kutsuttiin -- oli pilattu naistensuosiolla. Alle
tunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa.
Miesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää
retustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin
pyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä
arkisissakin oloissa.

-- Alle, eikö nyt nousta, muistutti rovastinna pöydän toisesta päästä.

-- Martta, rovasti sai pöydästä noustuaan nuorimpansa kiinni tämän
tanakasta palmikosta, -- jos mammalta sattuisi unohtumaan, niin
huolehdithan sinä siitä, että letut ovat lämpiminä tulokkaillemme.

Iloinen päännyökkäys ja veitikkamainen hymy oli ainoa vastaus, minkä
rovasti sai. Tyytyväisenä siihen kääntyi hän kanslian puolelle, jossa
asettui uunin edustalle sijoitettuun keinutuoliin. Tässä oli hänellä
tapana viettää ruokalepoaan. Tänään hän kuitenkin ensin siirsi tuolinsa
niin, että puutarhan ainoa, valkoinen, nyt täydessä kukassaan upeileva
syreeni tuli näkyviin.

Sunnuntaisen suloinen kesäpäivä, kukkiva, luomisvoimastaan iloitseva
luonto ja ehkä odotettujenkin piakkoinen saapuminen vei rovastin
ajatukset entisyyteen. Mutta samalla sekoittui niihin pieni,
tulevaisuuteen kohdistuva pelko.

Tilda oli jo monta kertaa vähän kuin pistellyt tulossa olevista.
Eiväthän ne Tildan pahoittelut muuten olleet vaarallisia. Hänellä oli
nyt vain sellainen tapa. Mutta nyt hän jo monesti oli ollut harmissaan
kaikesta missä Alle ajatteli Maijaa ja Kaijaa.

Omien sanojensa mukaan oli Tilda liiankin selvästi tuntenut miten
ihastunut Alle oli vaimoonsa. Mustasukkaisuudesta ei voinut olla
puhettakaan. Mutta jospa kaikesta huolimatta Selman ja Allen suuri
sisäinen sukulaisuus oli tuntunut pahalta Tildasta?

Hän ja Selma olivat tosin vain harvoin olleet toistensa seurassa.
Selma joutui naimisiinmenonsa kautta toiselle paikkakunnalle. Mutta
ystävyyssuhde serkusten välillä säilyi kuitenkin aina samana. Selma
olikin syvä, hellätunteinen ja uskollinen sielu. Pitkään aikaan hän
ei ajatellutkaan naimisiin menoa, sillä Alleserkku oli ollut hänelle
kaikki kaikessa. Mutta viimein kaiketi hänen hellä sydämensä näki
onneksi tehdä toisen onnelliseksi, semminkin kun vanhemmatkin taisivat
sitä kovin tahtoa.

Mutta että tämä ystävyystunne oli Allelle jotain aivan toista kuin
rakkaus Tildaan, siitä ei tarvittu todistuskappaleita. Ja vaikka sattui
sellaistakin, että Tilda oikaisi ja nuhteli, kun Selma olisi vain
lämpimällä kädenpuristuksella osoittanut ymmärtämystään, ei tullut
välille pienintäkään epäsointua. Selma osasi aina tunnustuksella
kiinnittää huomiota Tildan esittämiin näkökohtiin ja Alle tunsi sen
hienon ymmärtämyksen osoituksena.

Rovastille kihahti odottamatta kyynel silmään. Tildan, Selman ja hänen
oma suhteensa oli todella ollut sellainen, että sitä kelpasi muistella
lumivalkea syreeni silmäin alla. Ja kaipuukin tuntui miltei suloiselta.
Mutta se oli samalla hämmästyttävän suuri. Sillä niin vähän kuin
he Selman kanssa olivatkin olleet yhdessä, oli sittenkin tuntunut,
lämpimän hyvältä ajatella, että oli olemassa joku, jonka sielun
pohjasäveleet olivat täysin samassa vireessä oman sisimmän kanssa. Ja
nyt tuntui tyhjyys. Toimi tyttöjen holhoojana oli siitä syystä sekä
rakas että velvoittava perintö.

Pihalla alkoi Halli samassa haukkua. Etehisen läpi rynnättiin
kiireisesti ja kilvan. Kavioiden kapse läheni, lähenemistään, hiekkakin
kuului jo särähtelevän pyörien alla. Rovastin noustessa ikkunaan
pysähtyivät rattaat portaiden eteen.

Rovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä
ottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille.
Hyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.

Mutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat
tulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän -- --

Rovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa
rattailta.

-- Tervetuloa, sinä pieni! -- Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan
syliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen
Maija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki
kaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. -- Setä, kuiskasi hän hiljaa,
-- setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli,
johon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli
hänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen
astuessaan uuden kodin kynnykselle.




2.


Koko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena
vastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa
vastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja
juoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa
pappilan ympäristössä. Aini lähenteli -- joskin huonolla menestyksellä
-- Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa
vallassa.

Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä
vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon
venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti
ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.

-- Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.

-- Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.

Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin
tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen
hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin
syytä.

-- Ei minusta olisi sen pojan isäksi. -- Kovasti huokasi. -- Mutta
kovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.

- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin
pennun kanssa.

Rovasti hymähti. -- Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa
niinkuin sinulla.

Maija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, --
ehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.

Vieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni,
hänen rinnallaan tepasteleva poika.

-- Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille
nähtäväksi, arvaili Martta.

-- Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan
silmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi
ilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.

Ilo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti
ennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi
halunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen
vaikutus Ainiin.

Tervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä
ihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi
viime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja
sitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. -- Ilonan
käsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen
olentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.

-- Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli
rovasti. -- Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän
on tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.

Ilonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen
on saanut, -- hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita -- tahtoisi
hänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri
sitä kaikkein parasta.

-- Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä.
-- Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran
yllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin
liikeasioissa. -- Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli
katkeruuden makua.

Rovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai
halusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.

-- Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan
lampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.

-- Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, -- kun et ole ollut
tekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.

-- Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti
takaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia
rovastille.

Oikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään
mielentilassa -- tai paremmin ehkä oloissa -- jotka panivat hänet
kaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä.
Tuo Allikin oli sellainen ... hauska ja pirteä muuten, mutta liian
paljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut
heitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi
-- vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei
olisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa
toiselta puolen.

Pentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja
uudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä
se puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta
olojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin
osa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä
aineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi
ihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin.
Maalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava
merkityksensä.

Pentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni
paljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti
rovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin,
selässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja
ahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja
sysimusta kihara valahti otsalle.

-- Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? --
Rovasti pysähtyi.

-- Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan
ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi
parkittuneen otsan alta. -- Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä,
ettei nyt jouda olemaan sängyssä.

-- No niin, niin, niinhän sitä kalamies. -- Rovasti nauroi. Sitten hän
tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi
ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat
kymmenen penniä kolme.

Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.
Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.

Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja
laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä
nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat
sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.

Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi,
nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan
jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja
lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä
metsään.

-- Voi voi, joko ne nyt taas ... siitä isästä varmaan, alkoi rovasti
pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan
sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi
aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei
seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut
tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä
itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin
turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.

-- Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja
heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.

Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta
huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta
viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei
muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.

Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.
Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.
Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset
olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.

Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko
maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä
poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin
kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua,
mutta totta vie ei tällaisesta.

-- Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.

-- Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän
sanan.

-- Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.

Rovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut
eteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi
ja pyysi.

-- Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse
on kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea
kuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää,
silloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että
suuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.

Rovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. -- En minä sinullekaan,
Pentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle
avuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin
siunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.

Jotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin
sydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä
olalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa
hyvyyttä vain.

-- Setä, hiljaa, katso tuolla. -- Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi
kädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he
olivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa
pojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla
jäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi
tyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen
ryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi
hänen mielentilansa.

Väistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi.
Vasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo
kaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut
olisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö
oli "Höpsä-Hannan" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä
pienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.

Herrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan
kiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat
keskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle
kivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.

-- Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.

-- Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein
jäädäksesi tänne. -- Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. -- Sinä olet
antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. -- Minä olen nähnyt
sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.

Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina
onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.

-- Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? --
Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.

-- Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja
outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana
onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme
täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri
meitä.

Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen
matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat
niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan
kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa
katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin
nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot
loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.

Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin.
Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen
nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa,
että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja
aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun
hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.

-- Te katsoitte minuun niin kysyvästi, -- sanoi hän suoraa päätä.

-- Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.

-- Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.

-- Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni
ymmärsin. -- Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian
rohkea.

Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi
siitä. -- Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän
kuitenkin kaartelevasti.

-- Meillä on muistot jälellä. -- Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta
kuitenkin kuuluvasti.

Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät
vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.

Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli
noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön
kirkkautta.

Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki
rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä
sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin
iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe
lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja
nosti.

Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti
siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen
rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.

Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.

Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka
ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä
osoittavia sanoja.

Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse
katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi
voimaottein soutaa.

Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.




3.


Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen
nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan
herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään.
Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut
pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui
joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa
säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa
talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä
mainetodistus.

Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava
myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä.
Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä
pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään
heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja
tunnustettiin.

Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa
riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa
olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä
seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat
vuokralaisilla.

Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen
"pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat
niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla.
Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" -- omien sanojensa
mukaan -- aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli
"opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän
vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen
huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain
silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava
esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista
elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan
toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä
avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin
aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, -- tänä talvena useimmiten
pohjaan.

Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää.
Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin
syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa.
Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli
tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja
Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin,
ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä
sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja
orjuuttavalta.

Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin
merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä
paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.

Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?
Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.
Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja
toisen kanssa?

Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että
päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön
lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta
kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin
Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt
tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö
hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.

Vai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö
työnsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään
selville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli
voivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta
kun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen
vallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää
ilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen
huuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät
hänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta,
joka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat
kuohut.

Kun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti
kateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin
siemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen
ulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä
miehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että
nuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, --
vieläpä nuorempi sisar saattoi -- -- --

Ainia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.

Ja entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut
enemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden
oli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani
erityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei
isän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan.
Hän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan,
äärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua
kirkoissa tai rukoushuoneissa.

Kun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan
kun vain ajatteli.

Ainin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä
Maijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.

Mutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä
olemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia
tunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli
helpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän
oli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas
oli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.

-- Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.

Aini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina.
Hän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin
lähtenytkään.

-- Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään
Ainin.

-- En minä ... lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä.
Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja
sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan
kiertyvää ruskeata tukkaa.

Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.

-- Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme
kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?

Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden
kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.

-- Mutta Aini, te olette niin erilaiset!

-- Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana,
jolloin olit tullut meille?

-- Eihän tällaisessa tapauksessa... Maijalta katkesi lause kesken. Hän
ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä
syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.

Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset
näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan
"pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen
pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen,
josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.

Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta
aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja
tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin
kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.

Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen.
Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä
tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei
muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.

Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän
oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt.
olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita
herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä
ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro
voinut pudota.

Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua
pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven
edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei
katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma
läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi
kosketuksesta kukkaronsa.

Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta
äänen.

-- Neiti Gran, vieläkö te tunnette? -- Pentti Kärki seisoi hänen
edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä
arkaa että rohkeata.

-- Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei
Maija kohta vastannut.

-- Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan...

-- Minuako? -- Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain
tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse
ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.

-- Ehkä saan lähteä saattamaan? -- Pentti kääntyi vastausta odottamatta
astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.

-- Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.

Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului
pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin
toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja
odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin.
Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla
hyötyä vastaisuudessa.

-- Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän
kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. -- Te olette luotu sen
kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.

Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin
sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi
hän yksinkertaiseen tapaansa.

-- Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.

Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa.
Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia
ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen.
Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi
itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui
tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä
haikeamminkin kuin hän itse.

-- Ettekö tulisi kanssani -- kysyi hän samassa pysähtyen valaistun
rukoushuoneen portaille.

-- Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.

-- Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.

-- Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista
paremmin kuin toistakaan -- enkä myöskään teeskennellä.

-- Sinne mennään myöskin saamaan jotain, -- esimerkiksi kotia, ei
ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.

Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas
halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän
todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton
palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä
huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta.
Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli
kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä
isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.

Jos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle
pelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.

-- Tulkaa nyt! -- Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui
pyytävästi Penttiä kohden.

Kuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava
tuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin
ajatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!

Maija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa
ja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein
päin rukoukseen.

Maija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan.
Pentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta
hän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja
käsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen
mieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi,
ettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun
kautta.

Hän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät
kadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt
saarnasta, mutta ei uskaltanut.

-- Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä
kadunkulmauksesta asunnolleen päin.

-- Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.

-- Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.

-- Paleliko siellä sisällä?

-- Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.

-- Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.

Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan
hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty
kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän
katseen. -- En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee.
Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö,
siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä
ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät
alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa
muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli
heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni
samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon,
puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon
henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon.
Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.

-- Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla
tavalla.

Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin
se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie
johtaa: -- Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet
poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta
heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai
teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle.
Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?

-- Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa
äidistä ... teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.

He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen
lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen
täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia
tervehtimään.

-- Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana,
yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. -- Pentti piteli Maijan kättä
omassaan vastausta odottaessaan. -- Jokainen meistä tarvitsee joskus
lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään,
ei kerrassaan ketään.

Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas
katse vahvisti sen antamaa lupausta.




4.


Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä
kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi
ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.

-- Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. -- Sinä
tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.

-- Senkin eukko! -- Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi
voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken
piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset
ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.

-- Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen
ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. -- Aini puhui hiljaa ja arasti.

-- Mukaasi? Ja mitä varten?

-- Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.

-- Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita
portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.

-- Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan
olet omistanut rakkauteni.

-- Minä tahdon kaikki, kaikki. -- Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei
ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.

-- Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään
suhteessa. -- Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä
itseään. -- Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa
minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta.
Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.

Ainissa nousi äkkiä jotain. -- Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun?
kysyi hän katkerasti. -- Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua?
Sinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät
naista?

Joku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki
Yrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime
aikoina oli oppinut pelkäämään.

-- Yrjö, Yrjö. -- Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. -- Minä
tulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman
sinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani
vanhempien luo.

-- Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme
vapaat.

-- Minä en voi --.

-- Vaikka voit mennä kotiin.

-- Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja
laskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?

-- Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun
täytyy olla lähtövalmiina.

-- Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?

Yrjö kohautti olkapäitään. -- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Ääni oli kylmän
kalsea. -- Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan.
-- Iva tuntui värisevän joka sanassa.

Aini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei
hän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi.
Hän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.

-- Hyvää yötä sinä rakas, rakas! -- Aini kurottautui suudeltavaksi.
Valo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja
livahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.

Hänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä
poimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän
oli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia,
rannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja
hiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.

-- Mitä teillä "taiteilijoilla" nyt taas on tekeillä? -- Aini
tavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha
häntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.

-- _Me_ leikimme. -- _Me_ sanalle tuli huomattava korko.

Aini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja
muutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään.
Muutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti
jokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara
tukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.

-- Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi
olla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella
milloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita
suutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä.
Tavallisuus hävittäisi ruokalystin.

-- Että voitkin puhua tuollaisia! -- Aini laski tyhjennetyn maitolasin
kädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.

-- Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota
vastoin...

-- Älä rupeakaan, torjui Aini. -- Jos minä vanhempana joskus neuvoisin
sinua, ei sinun siltä tarvitse...

Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen
viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä
iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.

Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin
puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että
miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi
enemmän kuin muut.

-- Katsos, -- Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui
sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. -- Minä ymmärrän
kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen
ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. -- Bellmannilla oli
perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi
muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein
naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä
veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä
voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi
unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.

Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.

Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun
rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini
uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä
ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun
johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua
Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo
kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi
äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko.
Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos
hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on
häikäilemätön tahdossaan.

Allilta pääsi taas nauru.

-- Hsh, hsh, kielteli Aini. -- Toiset nukkuvat kai jo.

-- Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa
raamattua. -- -- Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi
kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen
paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin
kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen,
tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri
sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen
puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet.
Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo
lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi
mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan
harkinnut eikä tutkinut. Hän vain _näki_ mitä he kulloinkin tunsivat
ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin
nähneet ja ymmärtäneet.

-- Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. --
Meidän täytyy nukkua.

Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän
unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä
suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.

Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi
heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli
Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä
ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään,
ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen
suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja
se puhui.

Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.

-- Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! -- Alli sanoi sen harvakseen,
vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen
katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä,
sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.

He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli
kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. -- Nukutko, kysyi
kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli
sen vuoteen natinasta.

-- Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin,
kuiskasi Maija. -- Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.

-- Siitä kutsumuksestako?

-- Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja
ahtaita -- tai että minä ainakin olen sitä --, kun ei ole ymmärtämystä
sille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla
pyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja
meitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla
milloin toisella.

-- Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.

He syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin
omaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat
Ainia.




5.


Helsinki karisteli asujamia luotaan kuin äiti, joka hätistelee
lapset helmastaan ulos leikkimään. Junat läksivät täpötäysinä.
Konduktööri pujottelihe vaivalla käytävillä seisoskelevien lomitse.
Verkot ja laudakot olivat ahdetut tavaroita täyteen, olipa niitä
sijoitettu pitkin käytäviäkin, missä matkustavaiset seisoskelivat
matkakapineidensa lähettyvillä niitä silmällä pitäen. Oviensuuhun ja
porrassilloille oli sulloutunut miesväkeä lakittomin päin. Muutamat
olivat työntäneet takkinsa selkoselälleen ja pujotelleet peukalot
liivin olka-aukkoon siten saadakseen niin paljon kuin mahdollista osaa
junan läpi käyvästä lauhasta ilmaviimasta. Vaunun sisällä pyyhkielivät
toiset hikeä kasvoiltaan, toiset löyhyttelivät vilvoittelevasti
nenäliinojaan. Muutama nainen oli koettanut lueskella, mutta kirja oli
painunut helmaan ja lukija torkahteli kesälämmön näännyttämänä.

Eräässä nurkassa kahden istuttavalla penkillä, jonka vastapäätä ei
enää ollut istuinta ja joka aina oven avautuessa jäi kuin pieneksi,
eristetyksi sopeksi, istui kaksi toisiinsa painautunutta nuorta.
He eivät kuulleet puheensorinaa ympärillään. He eivät tuskailleet
kesähelteestä eikä junassa vallitsevasta ahdingosta. He käsittivät vain
sen suuren, kaikki nielevän ihmeen, että he olivat löytäneet toisensa.

Ilta alkoi vähitellen kääntyä yöksi. Ilma viilistyi. Matkustavista
oli jo osa jäänyt tien varrelle. Toiset alkoivat etsiä itselleen
niin mukavaa yöpuuta kuin mahdollista. Puheen sorina lakkasi.
Muutama pienokainen nukkui jo äitinsä sylissä levollista lapsenunta.
Oventakaisessa nurkassa vain ei tiedetty päivän yöksi vaihtumisesta.
Silloin tällöin kuiskailtiin siellä hiljaa. Sitten seurasivat pitkät,
sisältörikkaat vaitiolon hetket. Käsi painui käteen, silmä silmään.
Suuri ihmeellinen todellisuus puhui.

-- Maija, nojaa minuun, -- näin, -- paremmin, niin että oikein voit
levätä. -- Pentti kiersi käsivartensa Maijan vyötäisille ja veti hänet
pakottavasti lähemmä itseään. Hän sai Maijan syliinsä ja tunsi hetken
sydämen sykkivän sydäntä vastaan. Kuuma, sekavien tunteiden synnyttämä
aallokko karkasi siitä läpi koko hänen olemuksensa. Ensimäisenä nousi
tietoisuuteen hurja halu tuntea omistusoikeutensa rajattomuutta, mutta
sitä seurasi uusi, näihin asti aavistamaton halu, halu suojata, pidellä
hellävaroin ja hyvin. Tällaista pehmeää, pientä olentoa, tällaista
tyyntä kirkaskasvoista tyttöä, joka monessa suhteessa oli kuin
umpussaan uinuva kukkalapsi, mutta joka samalla omisti voimaa, jota
notkistetuin polvin täytyi palvoa, häntä ei saanut millään loukata, ei
vetää alas siltä korokkeelta, jonne hän sisäisen paremmuutensa vuoksi
kuului.

Pentille nousi jotain kuumaa silmäluomien alle.

Oliko se todellisuutta, vaiko ainoastaan ihanaa, ohimenevää unta, että
hänkin sai tuntea rakkauden kaikkea uudeksi luovaa voimaa, että sai
nähdä kevään keväänä niinkuin ennen lapsena, että sai tuntea, miten
oma sisin kuin puhdistavasta, uudestisynnyttävästä pesosta nousten
kurottautui tulevaisuutta kohti!

-- Maija, sanoi Pentti hiljaa ja hyväilevästi, -- Maija! --
Ja tuo pieni pehmeä nimi toi hänen eteensä kaikki ne uudet
elämismahdollisuudet, jotka Maijan kautta olivat hänelle avautuneet.

Kun vain nykyhetken onneen olisi voinut upottaa koko tilille
vaativan entisyydenkin! Kun olisi saanut itsensä ostetuksi vapaaksi
siitä! Korkean hinnan hän olisi maksanut siitä, olisi raatanut ja
ponnistellut, jos vain sillä olisi saanut edes jotain entisyydestä
poispyyhityksi, niin ettei tuntisi itseään näin armottoman köyhäksi
juuri nyt kun olisi tahtonut olla ruhtinaallisen rikas antamaan.

-- Maija, sanoi hän taas hiljaa ja hyväilevästi. Äänessä oli kuin
anteeksipyyntöä. Käsi tarttui melkein arkaillen Maijan käteen.

Maijan koko olemus vavahti kuin onnesta. Pentti tunsi sen. Hän näki
Maijan suuren, antautuvan rakkauden hänen syvässä katseessaan ja hän
tunsi taas vihlovan kipeästi oman köyhyytensä.

Viime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän
itse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi
lopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi
hänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä
johtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa
sisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu
ylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas
taakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä
tässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta
ahdinkotilasta.

Mutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain
sitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin
vain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä
vaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla
takaisin.

-- Se on siis päätetty! -- Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa
iloisempaan suuntaan. -- Me lähetämme, hakijan matkassa sanan
pappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt
isän luo.

Maija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi
isänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.

Maijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen
pysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja
kotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli
kuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei
köyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen
ja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä
rikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen,
jolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei
hänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa
oli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon
autiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa
joku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain -- ja paljonkin. -- Mutta
tuo "joku" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas
mies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja
auttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.

Että miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta
mikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja
suorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se
oli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä
ulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut
miehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä
tämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli
niin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin
aavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut
tunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle.
Pieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä
vaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin
ulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli
hänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija
nautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi
hän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti
kuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia
sittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.

Tietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun
Helsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron
mahdottomaksi.

Maija kurottautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta. Ulkona alkoi luonto
jo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa
ympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä
liikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.

Juna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta.
Maija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla
seisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan
tervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.

-- Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. -- Pitkin talvea olen elänyt kuin
kesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä
kutsui minua ... sinun kauttasi.

Hän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä
tulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen
oli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä.
Hänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, -- mieluimmin jossain pienessä
maaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut
hiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin
soluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt
Maijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti
kuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä
selvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä
taas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen
silloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?

Mutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti
tarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona,
hiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan
sydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut
ymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.

Hänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta,
rajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti
kipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli
suloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään
nosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.

Asemakello helähti samassa kolmannen kerran.

Vasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi
hän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken
ja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen
juoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä
kuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa
vastaanottamista ja nauttimista.

Maija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi.
Junassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu
kirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti
särpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.

Vaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista
jossain -- ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita
ja vettä.

-- Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. -- Hänestä on nyt tainnut
tulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.

-- Sellaista sattuu, vahvisti toinen. -- Mutta tämä ei olekaan mikään
välitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.

-- Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. -- Puhuva
rähähti rumaan nauruun.

-- Mutta mies on todellakin kuin toinen ihminen, vakuutti edellinen. --
Hän on ihan hullaantunut omaansa.

Juna alkoi samassa jyskyttää ja Maija painui kuin siihen sysättynä
takaisin sohvalleen. Hänen poskiaan kuumotti, ja mielenliikutus pani
ohimot vasaroimaan.

"Kuin toinen ihminen", "kuin toinen ihminen", -- ne sanat toivat
hänelle onnen niin suuren ja ihanan, että se tuntui melkein
mahdottomalta ottaa vastaan. Mutta samalla tuntui pahalta... Pentin
tähden. Että saattoivatkin puhua hänestä tuollalailla, ihan kuin
mistäkin rapakossa rypeneestä! Vaikka hän joskus toverien piirissä
olikin erehtynyt liiaksi maistelemaan, ei hän kuitenkaan ollut
ansainnut tuollaista. Siitä Maija oli varma.

Ja tuo viittaus rahoihinkin pisti niin pahasti!

-- Maija hoi, onko sulia tavarat kunnossa, tiedusteli samassa Pentti
iloisesti. -- Tulemme tuossa paikassa asemalle, missä ne on jätettävä
sedän lähettämälle hakumiehelle.

Heille tuli kiire, sillä tavaroita oli paljon. Aini ja Allikin olivat
jo etukäteen lähettäneet omia tavaroitaan kotiin.

Junan hiljentäessä vauhtiaan seisoi Maija kuitenkin jo ovella
tähystellen aseman laidassa olevalle kaidepuulle päin, jonne
hakumiehillä oli tapana pysäyttää hevosensa. Nousi kuin lämmin laine
rintaan hänen nähdessään pappilan hakumiehen. Siinä oli sittenkin
jotain kotoista. Ja kotoista hän tänä suurten, sisäisten kokemustensa
aikana tunsi tarvitsevansa entistä enemmän. Ehkä sitäkin varten, että
hän saisi itselleen kerätyksi kaikkea sitä, minkä avulla kykenisi
luomaan kotia Pentille.

Juna oli liukumassa asemasillalta poispäin, kun Maija vielä huiskutti
kättään hyvästiksi hakumiehelle.

-- Ihanhan sinä katsot niin, että minun rupeaa käymään kateeksi,
pisteli Pentti nauraen.

-- Kalle sai katseen, sinä ajatuksen ja tunteen. -- Maijakin nauroi.
Mutta katseen lämmössä oli kuin haikeutta. Se pisti Pentin silmään.
Hänen katseensa vastasi kysymällä. Mutta Maija väisti sitä. Hänen
ei tehnyt mieli nyt juuri kertoa kuulemastaan ja kaikesta mitä se
oli tuonut hänen sisimpäänsä. Kerkiäisiväthän he puhua siitä toiste.
Nyt kun he kenenkään sitä aavistamatta olivat lähdössä pienelle
kihlajaisretkelle, piti Pentin saada unohtaa kaikki mikä oli raskasta
ja masentavaa.

Junan uudelleen pysähtyessä seisoivatkin he rinnan ja lähtövalmiina,
käsissään ainoastaan kepeät, pienet kantamukset kuin jalkamiehillä
ainakin.

Pentti ehdotti hänelle tuttua oikopolkua metsän läpi. Se oli runollisen
kaunis, ja sillä oli sekin etu, että siellä arvattavasti saisivat olla
paremmin rauhassa.

Kuljettuaan asemaa ympäröivän männikön läpi poikkesivat he veräjän
kautta hakamaahan. Kaste kimalteli vielä ruohikossa. Linnut laulelivat
puissa, ja pieni puro, jonka yli lahoomassa oleva lauta johti, solisi
kukkareunaisessa uomassaan kuin elämäniloaan jokelteleva lapsi.
Etäämpänä näkyi kaistale järven pintaa. Se kimalteli hopean hohtavana
aamuauringon valossa, eli, välkähteli ja loisti joka pisarassaan kuin
täynnä sähköittävää, elinvoimaista iloa.

Pentti ja Maija eivät voineet astua, heidän täytyi juosta, käsikkäin
ja kilvan kuin lapset. Kauniisti polveilevan tien mutkaan he hetkeksi
painuivat lepäämään, nousivat siitä taas ja juoksivat eteenpäin kuin
hippasilla. Linnut lauloivat heille, puro solisi ja etäämmällä kutsui
ulappa tuhansin kimmeltelevin pikku aalloin.

He tunsivat olevansa nuoria, tunsivat omistavansa toisensa ja että
elämä oli edessäpäin pitkänä, suvisena päivänä.

-- Älä pelästy mitään, sanoi Pentti laskiessaan käden kotinsa
ovenripaan.

Vanha kaappikello huoneen perällä käydä naksutti harvakseen
ja arvokkaasti. Joukko suoraselkäisiä, mustalla vahakankaalla
päällystettyjä tuoleja oli asetettu seiniä pitkin riviin. Seinillä
riippui muutamia perhekuvia raskaissa, tummissa kehyksissä ja
monihaaraiset hirvensarvet ampuma-aseineen. Maijan katse pyyhkäisi
sipaisemalla kaikkea tätä pysähtyäkseen suoraselkäisessä nojatuolissa
istuvaan, jo harmaatukkaiseen mieheen.

-- Terve isä. Tällä kerralla tulen luoksesi toveri matkassani, kuten
näet. -- Pentin äänessä oli jonkun verran hermostuneisuutta.

Isä työnsi lasit nenältä otsalleen ja katsoi niiden alatse Maijaan.
Katse mittasi, pani vaa'alle ja punnitsi. -- Minä olen tottunut
kujeisiin sinun puoleltasi, sanoi hän viimein samalla kuin käänsi
lehteä lukemassaan kirjassa.

-- Isä, kai sinulla on muuta sanottavaa sille, joka pojastasi on tehnyt
kunnon miehen.

-- Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.

-- Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.

-- Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.

Tukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän
olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.

-- Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin
tahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.

-- _Hän_ ehkä tahtoi. -- Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse
kääntyi Penttiin.

-- Pentti tahtoi. -- Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi
sanan tulemaan.

-- Kas vaan!... Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi
pikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten
pääsi häneltä lyhyt nauru. -- Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän
ei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa
suosiota sielujemme paimenelta.

-- Mitä sanotte _te?_ -- Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain
vaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava
rakkaus antaa ujoimmallekin.

-- Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi -- niinkuin kihlatut
ainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi
hyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä
ketään.

Hän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu
kuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo
vuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja
isännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija
ovelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.

-- Maljasi, naisen malja! -- Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan.
Tämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin.
Silloin rähähti isä nauruun. -- Vai niin! Vai sellaista! -- Ehkä Pentti
kuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi
hän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. -- Hänellä
olikin hyvä äiti.

Ukon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli
koko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun
illan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.

-- Sinä Maija olet saanut suuren voiton. -- Pentti tarttui hyväilevästi
Maijan käteen.

-- Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun...

-- Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. -- Pentin pää painui raskaasti
käden varaan. -- Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin -- keskellä
suurta onneani.

Hän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet
muassaan. -- Tule, tule, -- älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa
sinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa
nähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut,
mutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa.
Nyt minun vihdoinkin täytyy.

Suuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä,
mitä oli tulossa?

Pala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, -- säälimättä,
kaunistelematta, -- suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten.
Viimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin
vasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin -- ensin
alussa nimittäin --, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä
tunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan
tämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset,
toisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs
tapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan
kuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija
voisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo
siellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin
ohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan.
Sisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi
sen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten
kauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin
silloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka
kuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti,
että juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi
häntä auttaa uuden elämän alkuun.

Hän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan
pappilassa. -- Maija! -- Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä,
hän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä
nytkähtelivät pidätetystä itkusta. -- Maija, sinä olit jo silloin
minulle Solveig. "Der blev söndag i min själ" sinut nähdessäni. Mutta
olot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä
sinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit,
heräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen
tuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija -- isä on oikeassa.
Minua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.

-- -- -- --

Aamu jo valkeni, kun he vihdoin nousivat mennäkseen kukin huoneeseensa.

-- Maija, puhu jotain ... puhu, rukoili Pentti Maijan huoneen ovella
äänessä polvilleen painuvan hätää ja nöyryyttä.

-- Minä rakastan sinua ... enemmän kuin koskaan. -- Maija sai sen
hiljaa ja vaivalla sanotuksi. Hän oli kuin huumauksessa kovasta
iskusta. Pää tuntui kipeän tyhjältä. Oli kuin jotain siellä sisällä
olisi ratkennut. Ajatuksetkin tuntuivat pysähtyneen siihen paikkaan. --
Minun täytyy olla yksin, -- täytyy ajatella, -- rukoilla. -- Hän puhui
kuin unessa, laski kätensä oven ripaan ja työnsi Pentin päättävästi
syrjään.

Ikkunan alla kukkiva tuomi oli täyttänyt huoneen huumaavalla tuoksulla.
Se tulvahti ovenavauksessa voimakkaana ja äitelänä Maijaa vastaan.
Puiden lomasta paistoi kaistale aamuruskossa välkehtivää järvenpintaa
ja suuressa, riippakoivussa kuului lintujen iloista ääntelyä. Kesäisen
päivän koittoon heräävä luonto astui sulonsa runsaudessa Maijaa
vastaan. Mutta sen kauneus oli tällä hetkellä haavoittavaa kuin terävä,
moniokainen ase.

Maija sulki ikkunan. Tuomentuoksu etoi mieltä.

Riisuttuaan kenkänsä alkoi hän astua edes ja takaisin lattiata pitkin.
Lujalla tahdon ponnistuksella koetti hän selvittää ajatuksiaan. Hänen
ei ollut lupa ajatella sitä mitä hän tunsi, mistä kärsi, täytyi vain
pyrkiä selvyyteen siitä mitä oli tehtävä, mikä oli oikein.

Suru ja kaipaus olivat hänelle tuttuja kuin pitkäaikaiset toverit.
Mutta hänen tähänastiset surunsa olivat olleet mutkattomia, vailla
ristiriitaisuutta. Tänä yönä hän ensi kertaa eläessään oli joutunut
kierteeseen, josta ei nähnyt selviytymisen mahdollisuutta.

Tuskainen avunhuuto nousi hänen sisimmästään. Hän oli kuin
haavoittunut, tiheikköön kätkeytyvä otus, tietoinen haavastaan.
Paljon oli särkynyt siitä, mitä hän sielunsa syvyydessä oli kätkenyt
kuin kaunista, kallisarvoista aarretta. Hän tunsi, että kevät hänen
sisimmässään oli kuin hallayön hileisiin pukeutunut. Tulisi ehkä
kysymys siitäkin, oliko se saanut kuoliniskunsa vai jaksaisiko vielä
jäädä eloon ja kehkeytyä. Mutta sekin oli nyt toisarvoista. Kysymys
koski vain sitä: mikä oli oikein mikä väärin?

Jollei Pentti olisi ollut niin säälimättömän tarkka tunnustuksissaan,
olisi Maija ehkä epäillyt hänen rehellisyyttäänkin. Ja silloin olisi
oikeastaan ollut helpompi ratkaista. Mutta epäilykselle ei ollut sijaa.
Pentti oli ollut suora ja vilpitön tunnustuksessaan ... pohjia myöten.

Oliko sellainen sysättävä syrjään sen naisen elämästä, jota hän
palvomalla rakasti ja joka rakasti häntä? Eikö se olisi sydämetöntä
sekä jumalallisen että inhimillisen rakkauden polkemista?

Mutta eikö nainen toiselta puolen naimisiin mennessään ollut
velvollinen valvomaan vielä syntymättömienkin oikeutta ja onnea?

Pentti oli tosin puhunut lääkärinkin kanssa ... kerran suuressa
sisäisessä tuskassa. Hän ei muuten olisi rohjennut ajaa asiaa näin
pitkälle. Mutta sittenkin?

-- Hyvä Jumala mitä minä teen?

Maija viskautui polvilleen vuoteen viereen, ja kädet puristautuivat
tuskaisesti ristiin.

Piiloon, kätköön! Niin, kunpa haavoittuneen metsänasujamen tavoin
olisikin haavoineen saanut paeta piiloon ... pois kaikesta! Kun olisi
tämä raatelevan raskas ratkaisu ollut kierrettävissä! Mutta se ei ollut
sitä. Pentin täytyi, kerrottuaan kaiken, saada mitä pyysi, uudelleen
annetun, selvän ja suoran vastauksen Maijalta.

Koko se suuri, ehjä onni, joka vielä muutamia tunteja takaperin oli
täyttänyt Maijan sisimmän, nousi nyt hänen eteensä kuin ilkkuen ja
raadellen. Hän oli kaikesta huolimatta ollut niin lapsellinen. Hän oli
uskonut Pentin erheitä pieniksi, heikkoluontoisen ja orvoksi jääneen
hairahteluiksi toveripiirissä. Mutta todellisuus, armoton todellisuus!
Säröllä, auttamattomasti säröllä oli elämä. Hän värisi sisäisestä
tuskasta.

Naisarvonsa unohtamiseksi, ihanteiden kevytmieliseksi syrjäyttämiseksi
olisi moni sanonut epäröimistä tällaisessa tilanteessa. Mutta niin
kipeän selvästi kuin hän näkikin tuon puolen kysymyksessä, näki hän
siinä toisenkin. Pentissä oli niin paljon hyvää, jota olot näihin asti
tukahuttamalla olivat tukahuttaneet. Jokainen kai tarvitsi sekä omaa
että toisten luottamusta pysyäkseen pystyssä. Ja kuka oli koskaan
osoittanut luottamusta Pentille?

Maija oli kai ensimäinen ja ainoa. Oliko hän näin ollen oikeutettu
väistymään?

Olisi ollut helppo vastata, jos määrätyllä olisi ollut oikeuksia, jos
lapsi tai nainen Maijan tähden olisi tullut syrjäytetyksi. Mutta kun
ei niin ollut ja kun Maija tunsi kaikesta huolimatta voivansa luottaa
Penttiin?

-- Jumala, Jumala, johda, neuvo, -- rukoili Maija suuressa sisäisessä
tuskassa.

Väki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella
ja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun
Maija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui
pitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.




6.


Rovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle
päin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella
odotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat
ajatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä
lapseniloaan.

Pikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin
se olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta
lasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti
vavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä
näytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.

Aini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän
oli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen.
Mutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää
pahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille
laduille.

Tomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti
"Musta" parasta raviaan.

Rovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko
selälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, -- joka jo aikaisemmin oli
saapunut kesälaitumelle --, asettuivat sen molemmin puolin kunniata
tehden.

Rattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja
puhuttiin kilvan.

Rovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot
pistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä
osaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.

-- Tyttöni rakas, -- rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista,
-- miten heikolta sinä näytät!

-- Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.

-- Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja
minä tiedän miten minun Ainini rakastaa.

Isä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. -- En minä olisi ollut
niin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli
onnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.

Aini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän
raskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä
lopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei
jaksanut.

-- Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. --
Siipirikko pyytää vain rauhaa.

He seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella
katseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti
saisi lääkitä maailmalla saadut haavat.

Kahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului
huvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta
Aini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan
tyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan
ääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.

Runorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä,
hellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki
haavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana
värisevänä haavana.

Kesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku
nakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan
juoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä
huoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli
jo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.

-- Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi,
että tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä,
väkinäinen hymy huulillaan.

-- Minä aijon Helsinkiin, -- heti kun olen käynyt ripillä, tuli
päättävästi ja uhmamielin vastaan.

-- Mistä se halu sinussa on herännyt?

-- Se on _ollut_ minussa, oikaisi Hilma.

-- Ainako? -- Ainia alkoi huvittaa. -- Suurkaupungin koreusko sinua
sinne vetää vai mikä?

-- Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä.
Ilme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun
turhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän
Helsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon
kanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat
aikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua "Höpsä-Hannan
kakarasta". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla
köyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa.
Hanna oli aivan äsken kuollut.

Olisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa
asiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.

Ikkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä
verannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.

-- Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. -- Hänen matkassaan
ilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.

-- Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.

Alli nauroi. -- Jollen saa puhua kihlajaisista, puhun hautajaisista.

-- "Höpsä-Hannan" hautajaiset pidettiin toisella viikolla, rupesi
Martta kertomaan, -- ja komeasti. Isä toimitti kestit kaikille
köyhäintalolla. Jälkiruuaksi annettiin lettuja ja raamatunselitys.

-- Minä aioin puhua omista asioistani, koska käskettiin, ilmoitti Alli
juhlallisesti. - Juodaanpa nyt taitelijaunelmieni hautajaiset. Minä
olen Helsingissä tullut järkiini.

Rovasti loi syrjästä pikaisen katseen Alliin. Tällä oli tapana leikkinä
ilmaista itsestään sellaista, jota ei saanut muuten sanotuksi.

Alli nauroi ja pyöritteli heleäväristä unikkoa aivan isän nenän
alla. -- Älä katso niin kysyvästi, papukka pieni. Minä en kadu
mitään. Olen sinulle rajattoman kiitollinen siitä, että Ateneumi ja
se nurkka taiteen maailmasta, joka siellä yrittelevälle avautuu, ei
enää ole minulle suljettu puutarha. Tunnen sen eri sokkelot, sen
"ismit" ja "istit". Olen punninnut ne ja itseni vaa'alla. Ja katso,
meidät havaittiin liian keveiksi. Minusta ei ole taiteilijaksi, eikä
Ateneumi-elämästä minulle hengen ravinnoksi.

-- Olet siis tyytyväinen? -- Isän katse koetti päästä pintaa syvemmälle.

-- Täysin -- tavallaan. -- Alli nosti vallattomasti pientä
pystynenäänsä, mutta isä näki katseen pohjalla haikeutta, joka
pani hänet ajattelemaan, että hänen tyttärensä olivat syntyneet
kamppailemaan suuren sisäisen rikkinäisyyden kanssa.

Martta, joka oli asettunut verannan kaiteelle istumaan ja siinä
poikamaisesti keikutteli sääriään, näki isän katseeseen nousevan
huolen. Hän rupesi siitä syystä vakuuttamaan, ettei isän koskaan
maailmassa tarvitsisi huolehtia ainakaan hänen tulevaisuudestaan. Hän
oli ollut selvillä siitä jo kauan. Hän laski jo kuukausia päivään,
jolloin ei enää tarvitsisi päntätä päähänsä, milloin mikin kuningas
hallitsi ja missä milloinkin tapeltiin. Sellainen oli hänestä lorua.
Hän tahtoi hoitaa sairaita ihmisiä ja jos mahdollista, tehdä heidät
terveiksi.

-- Maija tulee, kirkaisi samassa Kaija, joka oli seisonut tähystämässä
portille päin. Muutaman sekunnin kuluttua riippuikin hän jo siskon
kaulassa. Ja Maija piti häntä kauan lujassa syleilyssä. Hän tunsi kuin
tarvetta pyytää anteeksi ... tulevaisuuden tähden.

Verannalla istuvista oli rovasti ainoa, joka läksi saapuvia
vastaanottamaan. Hän läheni hitain askelin ja vielä astuessaan hän
muistutti itselleen, että suurin varovaisuus nyt oli paikallaan.
Maijalla oli rahaa, ja Pentin tavat olivat kaikkea muuta kuin
säännölliset. Selman tyttöä oli suojattava kuin omaa.

Mutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän
Penttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.

-- Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle.
Jumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme
kulkea yhdessä.

Eikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa
taistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä
tulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.




7.


Suviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki
askareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei
paiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui
hiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.

Rovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi
alaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti
paistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän
tuoksua.

Kolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut
sanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei
myöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi
huonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli
virka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja
tullut isää hoitamaan.

Vähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä.
Hän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo
ennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät
omaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat.
Mutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä
ja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset
uskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan
sattui monesti.

Muita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu.
Hän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei
ollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle
elämisen arvoiseksi.

Isän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän
että puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö
sitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta
saattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä
isä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen
lakastumista tulisi huomanneeksikaan.

Isää ei saanut jättää yksin, oli Martta sanonut. Mutta hän ei myöskään
saanut huomata, että häntä pidettiin silmällä. Allin maalauskojeet
olivat tältäkin kannalta erinomaiset olemassa. Tuomet ja omenapuut
kukassaan, kirsikat, pihlajat ja puutarhan valkea syreeni, kaikki
kiinnitettiin kankaalle sitä myöten kuin ne kehittyivät kauneimmilleen.

Joka kerran, jolloin Alli työstään katsahti isään, näki hän tämän,
leppeä hymy huulillaan ja miltei lapsimainen mielenkiinto katseessa
seuraavan työtä aivan kuin joka ainoa siveltimen piirto olisi ollut
hänelle erikoinen ilo. Mutta jos isän silmät joskus luistivat pois
Allin työstä, nousi niihin omituinen kirkkaus ja katse tähtäytyi kuin
jonnekin etäiseen ihanuuteen.

Silloin täytyi Allin laskea sivellin kädestään. Joku iloinen
sanasutkaus tai lystikäs kasku oli silloin löydettävä vaikka mistä.
Isä oli tavalla millä tahansa saatava takaisin näihin maallisiin. Ei
ollut Allilla eikä muillakaan varaa erota hänestä. Hänenlaisiaan oli
harvassa. Ja sellaisia kuitenkin olisi tarvittu elämässä.

Tilda-rovastinnakin tuli vastoin tapaansa hiljaisena ja vaiteliaana
miehensä huoneeseen, asettui tyhjänä olevaan keinutuoliin ja jäi siihen
miestään katselemaan.

Entiset ajat nousivat nykyään yhtenään hänen eteensä. Harvoin hän
yleensä oli elänyt entisyydessä. Alle oli tehnyt sitä enemmän. Mutta
nyt tulivat yhdessä eletyt vuodet eteen aivan väkisten. Vanha valokuva
Allen nuoruusvuosiltakin oli löytynyt, ja rovastinna oli pannut sen
päällimmäiseksi siihen laatikkoon, jota hän enimmän käytti. Pöydälle
hän ei tahtonut sitä. Kun hän ei nuoruudessaan ollut pitänyt sitä
siinä, niin mitäpä nytkään. Ihan olisi ujostuttanut, jos se nyt olisi
siihen ilmestynyt. Ja olihan hänellä Alle aivan viereisessä huoneessa.
Ei tarvinnut muuta, kuin raottaa ovea, niin jo näki hänen leppeän
hymynsä, joka oli suloinen ja kaunis kuin ilta-auringon siunaava helo.
Se muistutti niitä kymmeniä ja satoja kertoja, jolloin se oli säteillyt
juuri samanlaisena lempeydellään kuin tahtoen tehdä arkisen raadannan
kevyemmäksi ja kauniimmaksi. Mutta hermostuneena perheenäidin monista
huolista ei rovastinna aina ollut malttanut huomata mitä se tahtoi
sanoa hänelle. Jälkensä se kuitenkin oli jättänyt ja tehtävänsä tehnyt,
koskapa se vieläkin oli tallella valmiina nousemaan esille entisyyden
kätköstä.

Ja nyt, nyt sitä katseli nälkäisen haikeasti kuin päivää, jota ei
saanut estetyksi painumasta!

Rovastinnan täytyi mennä omaan kamariinsa itkemään. Mutta kun hän
palasi sairashuoneeseen, oli hänen katseensa taas kirkas ja olennossa
oli hänelle harvinaista tyyneyttä. Hänessäkin oli pyhäisen aaton rauhaa.

-- Niin, Aini ja Maija ovat kirjoittaneet, sanoi hän vetäen taskustaan
rapisevan kirjeen. -- He tulevat molemmat huomenna.

Rovastin kasvoille valahti omituinen hymy. Hän käsitti heidän
kiiruhtavan lähtevän luokse. Mutta hän ei sanonut mitään. Päivän
painuessa voittaa vaiteliaisuus ihmisen. Illan pyhäinen rauha ei kaipaa
sanoja.

Rovastin ajatukset luisuivat tulossa oleviin. He olivat kumpikin
kokeneet paljon näinä viime vuosina. Maija oli jo ollut viisi vuotta
naimisissa. Hänellä oli kolme lasta. Airi, vanhin, oli pieni, terhakka
tyttö, nopsa ajatuksissa ja teoissa. Hän oli muutamia kuukausia
takaperin ollut pappilassa pitemmän aikaa, silloin kun kaksoiset
syntyivät. Maija itse oli käynyt vain kerran, naimisissa olonsa
ensimäisenä vuonna. Hän oli tunnollinen perheenäiti, joka ei suotta
väistynyt paikaltaan. Ja tarkka hän myöskin oli miehensä rahoista, sen
huomasi kaikesta. Pentillähän olikin ollut velkoja, kai paljonkin.
Mutta tyytyväiseltä oli Maija tuntunut kirjeissään. Kun nyt vain saisi
oikein tavata. Silloin voisi saada varmuutta hänen oloistaan. Hänen
elämänsä olikin jo sillä kohdalla, missä eletyn perustuksella näki
tulevaisuuden pääpiirteet.

Toisin oli Ainin.

Rovastin sormet nypiskelivät levottomasti peitettä, ja silmään herahti
kyynel. Raskaaksi oli elämä muodostunut hänen tyttöpoloiselleen.
Kauan tämä ensin sairasti särkynyttä suhdettaan. Kun haava viimein
rupesi arpeutumaan, heräsi hänen ensi lempensä uudelleen. Hän koetti
uskotella itselleen, että kaikki välillä oleva oli ollut pahaa unta,
ei rakkautta, vaan peloittava, vangiksi ottava voima, joka lumosi kuin
salaperäisen metsän menninkäiset. Rakkaus Erkkiin oli toisenlaista ja
todellista. Siihen oli hänen elämänsä kauan keskittynyt, siinä sen ydin
olikin. Mutta siitäkään ei sitten tullut sen valmiimpaa. Erkki oli
samanlainen kuin ennen, lämmin ja toivoa herättävä toisin ajoin, toiste
välinpitämätön, umpimielinen ja arvoituksellinen.

Aini oli tästä kärsinyt sairauteen asti. Oliko nyt opettajantoimi
vieraalla paikkakunnalla suonut hänelle jonkinlaista lievitystä ja
mielen tasapainoa, sitä ei isä vielä tietänyt.

Kuinka hyvältä olisikaan tuntunut, jos olisi nähnyt edes rajapiirteet
lasten tulevaisuudesta! Silloin olisi paremmin voinut heitä neuvoakin,
olisi saanut sanoa jonkun opastavan sanan tulevienkin päivien varalta.
Mutta kai oli parasta näin. Päivätyöhön astuvan täytyi itse ja yksin
suorittaa tehtävänsä. Lähtevän täytyi lähteä yksin. Toukan täytyi itse
ponnistella vapautuakseen kuorestaan. Käsi, joka syrjästä säälivänä
ja säästävänä kajosi tuohon taisteluun, teki vain tuhotöitä. Rovasti
oli itse sen nähnyt. Hän oli kerran koettanut auttaa, mutta vain sillä
seurauksella, ettei hänen vapauttamansa perhonen kyennytkään lentoon.
Sen siivet lerpattivat voimattomina maassa.

Rovastin katse pysähtyi Alliin. Tämä istui tapansa mukaan sivellin
kädessä, niin hiljaisena ja vaiteliaana, että hänen läsnäolonsa aivan
oli unohtunut isältä. Tildan paikka keinutuolissa oli jäänyt tyhjäksi.
Hän kai oli mennyt puuhailemaan odotettujen hyväksi.

Niin, niin se Tildakin! Rovastin katseeseen nousi nuoruusvuosien
lämpöä. Paljon ja monenlaista oli ollut matkan varrella, mutta kaikki
oli kaunista ja hyvää, kun sitä katseli näin painuvan päivän valossa.

Kun nyt vain taival tasoittuisi lapsille!

Alli tunsi äkkiä, miten isän katse lempeänä ja kysyvänä pysähtyi
häneen. Isä oli oikeastaan ihmistuntija, vaikka hänen suuri hyvyytensä
usein eksytti häntä. Lapsiaan hän aina oli ymmärtänyt, Alliakin, joka
oli niin kitsas sisimmästään. Isä olisi todella ansainnut enemmänkin
luottamusta.

-- Isä pieni! -- Alli nyökkäsi iloisesti, vaikka sisintä vihlaisi
kipeästi. Isän silmissä oli taas tuo omituisen kirkas, kauaksi tähdätty
katse, joka näytti painuneen näkymättömän maailman ihanuuteen.
Samalla oli hänen koko olemuksessaan aivan käsittämättömän suurta,
-- lapsellisen ehjää säilyneisyyttä. Elämän ristiriidat eivät olleet
jättäneet ainoatakaan rumaa arpeutumaa hänen olentoonsa. Kaikki oli
ehjää, sopusointuista. Hellävaroin oli hän itse kohdellut toisia.
Hellävaroin oli elämä pidellyt häntäkin. Mutta hänen tyttärensä osa oli
toisenlainen.

Suuri tuska nousi Allin katseeseen. Ei isä aavistanut, mitä merkitsi
taiteilijaunelmien hautaaminen. Isä oli tyytynyt siihen, että loi
oman elämänsä kauniiksi. Mutta kun oli saanut halun luoda muutakin.
Kun janoamalla janosi kerätä elämän rikkautta sisimpäänsä ja antaa se
kuvina ihmisille. Kun oli saanut silmät nähdäkseen, korvat kuullakseen,
kun sisin oli tulvillaan elämän suurta riemua ja suurta tuskaa, jonka
rikkaissa, ehjissä kuvissa olisi tahtonut antaa toisille, mutta kun ei
jaksanut, ei voinut...

Allin pää painui, ja sivellintä pitelevä käsi alkoi vavista. Leikillä
hän kerran oli omaisilleen viskannut tiedon taiteilijaunelmiensa
hautaamisesta. Mutta suuri ja sanaton oli tuska senkin haudan
partaalla. Omistaa tahtoa eikä voimaa, tuntea rajattomasti, muotoa
etsivän rikkaasti, saamatta sisäiselle näkemykselleen vastaavaa muotoa,
-- oliko kellään ollut raskaampaa kokemusta?

-- Isä, -- sanoi hän hiljaa, -- minä hautasin taiteilijaunelmani siksi,
että olin kuin häkkilintu. Oman heikkouteni kahlehtivaa rautaristikkoa
vastaan ponnistelin, siksi kunnes siipeni olivat verillä ja voimani
lopussa.

Hän nousi, laski siveltimen kädestään ja meni isän vuoteelle. -- Isä,
on toinenkin hauta, jonka ääressä minä yön yksinäisyydessä toisten
katseiden välttäessä seison.

Hän painui polvilleen vuoteen viereen, tarttui isän käteen ja painoi
sen otsaansa vasten. Hän jatkoi kuin unessa, tietämättä puhuiko
hän isälle vai itselleen: -- Hän sattui opettajatoverikseni kohta
sen jälkeen, kun olin haudannut taiteilijaunelmani. Hänen otsansa
oli puhdas ja korkea, hänen katseensa syvä, korkeita ihanteita
tavoittelevan mielen uskollinen heijastaja. Isä, hänessä oli jotain
sinusta ja sinun maailmastasi, -- jotain aivan toista kuin se mihin
olin tutustunut Ateneumilla. Siinä maailmassa, jonne niin hartaasti
olin halunnut ja missä osa minusta huvitteli eholtaan, oli samalla
paljon mikä tympäisi. Pienet, itsestään suuria uskovat taiteilija-alut
leikkivät siellä vallatonta, sisällyksetöntä leikkiä, sillä aikaa
kuin he niinkuin kreikkalaiset Auliin edustalla odottelivat tuulta
purjeisiinsa. Toisille sitä tulikin, toisille ei. Minulle ei sitä
suotu. Minä vain väsyin noissa taiteen esikartanoissa, missä
ihmislapset eivät polvistuneina odottaneet pyhää tulta, vaan olivat
pallosilla suurista elämänarvoista. Se kypsytti minua antamaan arvoa
_sinun_ maailmankatsomuksellesi. Ja siksi näin _hänenkin_ sisäisen
kauneutensa niin suureksi. Minä en voinut olla rakastamatta, vaikka
tiesin hänen rakastavan toista.

Rovasti ei saanut vastatuksi. Hänen katseensa tapaili tyttären
katsetta, mutta se oli kätkössä, käsi painoi yhä isän kättä.

Ulkona paistava kirkas päivä juoksutti valoviiruja sairashuoneen seinää
pitkin. Pikkulinnut kuuluivat piipahtelevan räystään reunalla, ja
tuoksuva tuulahdus keinutti kepeästi ikkunan valkeata uudinta.

Sairaalle tuli voimakas tunto ulkona kukoistavasta kesästä. Luonnon
kesäinen ilo ja ihmiselämän kärsimysrunsaus nousivat rinnan hänen
eteensä. Hänen ajatuksensa tarttui jälkimäisen suureen, lopulliseen
tarkoitusperään, hengen kirkastukseen.

-- Rakas, rakas lapsi, sanoi hän hiljaa. -- Sydänvereni antaisin onnesi
hinnaksi. Mutta sitä osaa ei vanhemmalle ole suotu. Ei isälle, ei
äidille. Jokaisen täytyy itse taistella siipensä vapaiksi.




8.


Yö oli vaikea rovastille. Sydäntä ahdisti ja ajatukset kävivät
raskaiksi. Tauti oli muuten -- samoin kuin elämäkin -- pidellyt
rovastia hellävaroin -- aivan liian hellävaroin, vakuutti hän itse.
Mutta kun ruumiillinen vaiva ja sisäiset huolet näin yhtaikaa
ahdistivat, täytyi hänen nöyryytyksekseen tunnustaa, ettei hänessä
ollut miestä kestämään kovinkaan paljoa.

Sydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen
särky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla
tavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti
lyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka
olisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta
astiasta.

Jollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se
lopulta enimmin ahdisti.

Rovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei
Martta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa,
kun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti
heräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin
odotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä.
Mutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. -- -- Hyvää
huomenta papukka pieni! -- Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan
valtimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli
pöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.

-- Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on
mamman ryhtiä toistenkin varalle. -- Isä katsoi häneen hetken pitkään
ja hellästi. -- Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin
asetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan
sinä sitä vastakin?

-- Isä, väisteli Martta, -- eivät meikäläiset anna toisten huolehtia
itsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa ...
tyrmään.

-- Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, -- vaikka
minulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.

-- Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. -- Martta nauroi, pöyhisteli
vielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti
piti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. -- Isä, sanoi hän syvä
totisuus nuorekkailla kasvoillaan, -- sinä voit luottaa siihen, että
teen parhaani.

Etehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia
vastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen
oveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea
varsi solahti ovesta sisään.

Isän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan.
Mutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen
kysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen
tuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi
kuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat
liikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin,
haikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan
katseen tieltä.

-- Isä! -- Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi
entisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran
vuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään
astuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.

-- Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on
muuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista
minä halajan.

Isä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli
paljonkokeneen selvänäköisyyttä.

-- Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon
etsiä, olen saanut maallisenkin avun.

Sairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein
epäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän
oli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen
lähtöään pitkälle matkalle -- annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi
kieltää mitään hyvää.

Rovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. --
Arvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin.
Hän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle
heikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi.
Isä, kunpa sinä tuntisit hänet!

Isä siveli hiljaa Ainin kättä. -- Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein.
-- Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset
lämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.

-- Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei
meistä muuten tule kalua.

Niin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta
ei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut
syntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta
hän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa
paistaa.

Aini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta,
mikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut
syytä iloita.

-- Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää
kevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. --
Sisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen
oman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.

Sairas ei sitä huomannut. Hän makasi hetken silmät puoliummessa ja
hänen kasvoillaan kuvastui kuin heijastus luonnossa tapahtuvasta
uudistuksesta. -- Meille tulee sitten kevät yhtaikaa, sanoi hän
puoliääneen, mutta niin hiljaa, ettei Aini sitä kuullut.

Kun luomien läpikuultavat kuvut vähitellen hitaasti kohosivat, oli
rovastin katseessa jotain kaukaa tulevan ja kauaksi kiiruhtavan
ilmettä. Mutta se väistyi vähitellen katseen pysähtyessä Ainiin.
-- Jumala on hyvä ja Hänessä on hyvä olla, siinä on pitkän elämäni
ydinkokemus, sanoi hän tapaillen tyttären kättä. Sitten hän alkoi
kertoilla omasta nuoruudestaan. Paljon hyvää oli hän jo aikaisemmin
saanut osakseen, mutta kun hän tapasi Tildan, kävi sittenkin koko elämä
uudeksi kuin itse luomisaamuna. Ja sellainen oli pohjaltaan aina tuo
miljoonia kertoja uudistunut ja yhä uudistuva kokemus. Kun "oikea"
eteen astui, kun ihminen löysi hänelle luodun avun, ymmärsi hän, että
hänen ihanin, usein tiedottomuuden usvassa väikkynyt unensa, oli
kääntynyt todellisuudeksi. Hän heräsi näkemään ympärillään vastaluodun
maan, jota ei hänen silmänsä ollut koskaan ennen nähnyt ja hän ymmärsi
ei harkiten eikä vain tunteillaan, vaan koko olemuksellaan, että elämä
oli ihana ja maa kaunis. Rovastin katse kääntyi rovastinnaan, joka
hiljaa oli tullut huoneeseen ja asettunut vuoteen jalkopäähän.

-- Muistatko mamma, kun yhdessä kuulimme "Luomisen"? Me olimme kesällä
viettäneet hopeahäämme. Senjälkeen lähdimme hääretkelle, joka nuorelta
apulaispapilta oli jäänyt tekemättä. Siinä evankeelisessa kokouksessa
Ruotsissa ne sen esittivät. Me istuimme rinnan kirkonpenkissä, ja niin
oli kuin me uudelleen olisimme seisoneet parin edessä. Niin ihanaa.
Minä itkin. Ja etköhän sinäkin, mamma?

Rovastin kasvot loistivat niin lapsellisen suuresta ilosta, että sitä
oli mahdoton vastustaa. Rovastinnan täytyi niistäytyä äänekkäästi, ja
Aini tunsi, että sisimmässä suli ja pehmeni kuin kirrenlähtöaikana.

Samassa tuli Martta kutsumaan kahville ruokasaliin. Pöytä oli katettu,
eikä isää nyt enää saanut rasittaa. Myöhemmin saisivat muut audienssia.

Ruokasalissa istuivat Maija ja Kaija kahdenkesken katetun kahvipöydän
ääressä. Alli oli heistä huomaavinaan jotain liikutuksen tapaista --
aivan kuin he vastikään olisivat puhelleet jostakin heidän mieltään
järkyttävästä. He kai eivät olleetkaan tavanneet pitempään aikaan.
Maija asui etäällä Helsingistä, ja Kaija oli kaiken talvea ollut
musiikkiopistossa. Hän oli lukukauden loputtua matkustanut maalle erään
hyvän ystävän luokse, eivätkä muut olleet arvanneet häntä odottaakaan.
Hän oli vain itse, kuultuaan Maijan matkasta ja sedän sairaudesta,
päättänyt matkalla hämmästyttää toisia yhtymällä heihin.

-- Oletpa sinä Kaijakin jo ennättänyt ihan aikaihmiseksi, ihmetteli
rovastinna kaataessaan kahvia kuppeihin.

-- Vieläpä oikein helsinkiläisneidiksi, pisti Alli jatkoksi. Hänen
täytyi ajatella omaa ensi vuottaan Ateneumilla. Kaija tuntui niin
läpeensä elämänhaluiselta yrittelijältä. Aika soma ihmislapsi hän
oli lisäksi. Hipiä oli raitis ja läpikuultava. Runsas vaaleanruskea
tukka oli aistikkaasti kammattu, ja koko olennossa oli erinomaisen
viehättävää, keväistä suloa.

-- Kai sitä helsinkiläistyy Helsingissä, arveli Kaija kuin jotain
sanoakseen. Sitten rupesi hän kertomaan musiikkiopistossa olosta.
Hän kääntyi etupäässä Allin puoleen kuin tältä odottaen enintä
ymmärtämystä. Mutta Alli kuunteli hajamielisenä, sillä rovastinna
oli ruvennut puhelemaan Maijan kanssa ja puhe koski palvelijoita.
Se kiusasi Allia. Mamma ei ensinkään käsittänyt uutta aikaa. Hän ei
myöskään saanut päähänsä, että palvelija oli samanlainen ihminen kuin
muutkin. Mammalle oli aina olemassa monta porrasta palvelevan ja
palveltavan välillä. Isä ei nyt ollut uudenaikainen hänkään. Mutta
tällaisissa asioissa hänen suuri hyvyytensä häntä ohjasi oikeaan.

-- Ei nyt mamma hätäile, kuului Martta rauhoittavan. -- Hyvällä
tahdolla ja tyyneydellä pääsee pahoistakin pulmista.

Mutta rovastinna jatkoi valituksiaan. Hänen täytyi saada korvausta
siitä, ettei Allen luona enää uskaltanut valitella. Ja nämä nykyajan
ihmiset olivatkin aivan mahdottomia. Sisäkkökin, joka muuten oli tekevä
ja reipas tyttö, oli ihan muuttunut saatuaan sulhasen. Sulhaseksi hän
tosin ei itse miestä myöntänyt. Mutta mikä muu kuin sulhanen se on, kun
noin seurustellaan. Se mies oli sosialisti, jumalankieltäjä ja ties
mitä kaikkea. Oppineesta hän kai tytön mielestä kävi. Sentähden hän
saikin ajatuksensa ahdetuksi tytön päähän niin, että tämä oli aivan
muuttunut. Ja samaa hapatusta oli tunkeutunut renkitupaankin. Ei sieltä
ennenkään ollut lähtenyt paljoa apua naisväelle, ei jos sitä olisi
tarvittu puutarhassa taikka missä. Mutta nyt sitä ei saanut entisenkään
vertaa. Kun rovasti oli vuoteessa, niin mitä ne rengit antaisivat arvoa
naisten töille, ei vaikka hyvin tiesivät, että ellei naisia olisi
maailmassa, ei ainoakaan mahtaileva mies elää raahustaisi täällä maan
päällä.

Rovastinnan täytyi kesken kaiken ottaa nenäliina esille ja itkeä
tihauttaa pikkusen. Monessa asiassa oli Allella ollut syytä toivoa
toisenlaista hänen puoleltaan, mutta eipä vain koskaan siksi, ettei hän
olisi miesväelle myöntänyt heille tulevaa kunnioitusta. Mutta pitipäs
nyt kärsiä vaikka mitä heidän puoleltaan. Ja pappakin oli poislähdössä
jättääkseen heidät yksin tänne pahaan maailmaan.

Rovastinnalle tuli uusi ja entistä kovempi itkun puuska. Aini rupesi
puhumaan kärsimyksen tarpeellisuudesta ja Jumalan kasvatusvälineistä.
Sosialismikin saattoi olla yksi niitä. -- Martta kaateli kuumaa kahvia
kuppeihin. Kaija oli lakannut puhumasta musiikkiopistosta. Alli istui
ajatuksiinsa painuneena. Häntä niin vaivasi se, ettei mamma jaksanut
käsittää sitä mikä uuden ajan vaatimuksissa oli oikeutettua. Eihän se
niin paljon muuten merkinnyt äidin iässä olevan elämässä. Mutta moni
asia tuli sen kautta toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt tällaisessakin
kodissa, jossa kuitenkin oli halua tunnustaa kaikkien yhdenarvoisuus
jäseninä ihmiskunnan suuressa kodissa. Tuota yhteen kuuluvaisuuttahan
isä aina teroitti. Sen olisi siksi pitänyt painaa leimansa koko kotiin.

Sisäkkö raotti samassa ovea viitaten Martta-neitiä tulemaan. Kaija
käytti tilaisuutta hyväkseen, livahti keittiöön samalla kuin Marttakin
ja kuiskasi ohi pyyhkäistessään Martan korvaan: "tule sitten
ullakkohuoneeseemme, kun ehdit." Sitten karkasi hän vinnin portaita
ylös pitkin harppauksin kuin ennen pikku tyttönä. Huoneeseen tultuaan
viskautui hän suoraa päätä avoimena olevalle vuoteelle, painoi päänsä
syvälle päänalukseen ja työnsi pienen koruommellun nenäliinansa
mykkyräksi nutistettuna silmilleen. Sillälailla makasi hän hyvän aikaa.
Mutta kun Marttaa ei kuulunut, täytyi hänen nousta ja ruveta uteliaasti
kuin pieni hiiri nuuskimaan huoneen joka nurkkaa nähdäkseen oliko
kaikki samalla paikalla kuin takavuosina, jolloin he yhdessä Maijan
kanssa olivat asuneet tässä huoneessa. Ikkunan edessä täytyi viivähtää
tuttua näköalaa ihailemassa, ja peilinkin eteen oli pysähdyttävä.

Tännepä heidän tavaransakin jo oli tuotu.

Kaija kiskaisi kannen keltaisesta matkalaatikostaan ja otti esille
kepeän musliinisen kesäpuvun. Sitten hän riisui matkapukunsa.

Täytyi uudelleen asettua peilin eteen. Tässä puvussa oli niin
sievät porsliiniset napit, joihin Alli oli maalannut omenankukkia.
Samanlainen, suurempi rintaneula kiinnitti keskeltä väljän avokaulaisen
puvun.

Kaijalta pääsi iloinen, pieni laulunpätkä. Hän pyörähti kantapäillään
peilin edessä ja hyräili.

-- -- -- "Kevätvirsiä viidakko kaikaa -- -- -- Sinilaine jo lyö ja jo
valkeni yö, nyt on toivoon ja lempeen aikaa. Nyt on toivoon ja lempeen
aikaa."

Hyräillen alkoi hän uudelleen penkoa matkalaatikkoaan, josta viimein
löysi soman, pienen päähineen ohuesta valkopohjaisesta, sinikukkaisesta
kankaasta. Se oli ommeltu pyöreän pussin muotoon, ja sen
pitsireunaiset, kurotut liepeet riippuivat somasti alaspäin. Kurotun
alaosan ylälaidassa oli vaaleansininen silmukalle sidottu silkkinauha.
Sen alle oli Kaijalla tapana pistää kukkia. Omenankukka olisi nyt
sopinut mainiosti. Mutta niiden aika oli jo ohi. Sen sijaan löytyi
tavaroiden joukosta muutamia lemmenkukkia, jotka vielä olivat virkeitä.
Kaija alkoi pistellä niitä myssyyn. Samassa aukaisi Martta oven. --
Hyvänen aika, Kaija, luuletko lähteväsi Espikselle näyttäytymään! --
Martta jäi kynnykselle seisomaan. Mutta Kaija kiskaisi hänet siitä ja
keikautti pari kertaa huonetta pitkin.

-- Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden,
-- sillä sievä on sievää -- ja toisten tähden ja sitten vielä yhden
erityisen tähden -- Martta, minä olen kihloissa.

Martta meni aivan ymmälle. -- Kihloissa! Sinä pikkuinen!

-- Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin.
Martta, hän on niin hyvä, -- aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä.
Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo
minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin
paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä
menen aivan hämilleni.

Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä
Martan syliin. -- Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä
tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa.
Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. -- Martta, miksi ei saa
poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja
pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!

-- Sinä pieni! -- Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan
painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi,
niin vähäinen kuin ikäero olikin.

-- Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus,
-- mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi
poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän
hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa
toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus
helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä
ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta,
ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa ... uhrautuvasti ja rohkeasti.

Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi
lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää
pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan
olalle.

Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää
hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä
kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.




9.


Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä
sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta
kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen
vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta,
aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin
nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, -- jotka rovastin mielestä enemmän
muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa --
lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.

-- Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi -- alkoi
Maija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.

Olavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija.
Ja he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan
laulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä
kuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä
useammin.

-- Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli
Selman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja
paljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että
nuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan
vanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan
mitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi
kertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä
välillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua.
Mutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli
jälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat
käsittää toisiaan?

-- Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin
kasvoihinsa, -- sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen
lopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme.
Jokaisen täytyy itse oppia läksynsä -- elämässä niinkuin koulussa.

Maija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan
piti itsensäkin saada hetkinen osakseen.

Hän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi
tarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse
kysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.

-- Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.

Sairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta
hän sai kuitenkin -- pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa
eletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi
ja kertoi.

Ensimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta,
jotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin
erikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli
siinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen
he molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa.
Maijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään
omistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli
kuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat
he kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja
kaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta
todellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa
oli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut,
ei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi
valmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati
uudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.

Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat
tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta
paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he
sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti
Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus,
että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon
partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon
rohkaisua.

-- Entä äiti? -- Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti
kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä
kerran velvoitti häntä.

-- Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa ... molempien puolesta.

Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli
jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.

Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. -- Noinhan ne kilvan
keräilevät minulle kaikkea hyvää ... laulua, kukkia, rakkautta,
rakkautta kaikessa. -- Hän hymyili lempeätä hymyään.

"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.

Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi
punoittaa kuin pidätetystä itkusta. -- Setä, sanoi hän hiljaa. -- Minä
olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista
jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat,
että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian
raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on
sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä
anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.

Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän
peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat
vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:

    "Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa,
    se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."






II

MAAILMALLA




1.


Ilona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän
odotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se
juuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt
ottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain
määrätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt
paljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin
harrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai
seurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun
monesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla,
kun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja
mieluista, nuinkuin nytkin.

Hän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi
viimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän
keltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut
kaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen
hänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla
kirjaimilla maalattu: "Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon",
toiselle säteitä nousevasta päivästä.

Maailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta
ensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode
oli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.

Pieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan.
Sitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.

Hänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli
maannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa
vei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin,
ja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että
hän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä
olivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa,
riippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän
mutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä
suutelematta.

Ilonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit
ajattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä
mitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi
pitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä
puolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin
oli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja
suloista.

Ovikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia
tulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä
sisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.

Ilona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti
sitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän
Allin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin
astuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket
hehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa
vaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut
hänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun
tullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut
viiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä...

Aarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. -- Äiti, tänä iltana
pidämme "iltaman" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne,
ja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa.
Sitten minä tarjoan... Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka
rajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. -- Arvatkaapa mitä minulla on
tässä?

-- No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. -- Tai pallo, arvaili äiti.

-- Eipäs kun -- pullo! -- Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän
takaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.

-- Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti
pyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.

-- Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.

-- Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi
Ilona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat
saman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen
puhuessaan Aarnesta.

-- Sinä sitä olet niitä "äiti-ihmisiä" -- ja kai Kaija myöskin, mikäli
olen voinut huomata, arvosteli Alli. -- Kun teitä naimisissa olevia
tarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä,
kenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.

-- Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. -- Ilona
hymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän
tuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa,
mutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei
mitään hänen hyväkseen -- ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt
täytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä
pikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli
heidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa.
Lapset olivat sittenkin olleet etualalla.

Allin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia
Ilonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin
Ilonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta
kaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista,
jota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut
Ilonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.

Alli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan
piirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen
kodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen
luomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.

Portaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa
avaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä
vaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan
makuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille
he kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli
vaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.

Kun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin
vähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli
oloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä
kertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi
sekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo
isänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta
perinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli
tässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon
asujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana
vetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti.
Siitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta,
piti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon
aikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon
muualle.

Olavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. Mutta
Kaija ei vastannut siihen.

-- Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin
lehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. -- Mutta ehkäpä
vastaisuudessa riittää. -- Katse kääntyi merkitsevästi viereisen
huoneen koppanurkkaan.

-- Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän
sinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa -- Alli sanoi sen huolettomasti
kuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta
katse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin
sisäisestä mielenkiihotuksesta.

-- Sinä puhut mitä et ymmärrä -- tuli terävästi. -- Nyt voi vähemmin
kuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen.
Sen Olavikin ymmärtää.

Olavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. --
Niin, tietystikin, -- nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma
kuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen
sinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.

Ilona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan
viljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta
pellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta.
Kotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.

Puhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai
kannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi
viereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan
auringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet
kädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat,
voimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä
pieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.

Kuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten
tuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!

Kaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka
etäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten
mitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella
heräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen
saanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.

Hän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli
ollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole
mitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut
jonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara,
mittaamaton tyhjyys ympärillä.

Hänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli
tuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta,
elävänä ja kuitenkin kuolleena.

Silloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa.
Hän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen
ja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan -- pois tuosta suuresta
tyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.

Taas kuului heikko parahdus. Ja sitten ... sitten alkoi hänelle selvitä.

Hän näki lääkärin vuoteensa vieressä. -- Minunko lapseni, sai hän
kysytyksi. -- Teidän, vahvisti lääkäri.

Teidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen
omasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun
oma lapseni.

Ja sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.

Kaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota
suurta, -- hänen elämänsä suurinta hetkeä.

Mielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan
toisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta.
Olavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi
siitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli
erinomaisen rasvapitoista.

Kaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen
nousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli
vielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.

-- Vienkö terveisiä kotiin? kysyi hän etehisen ovella kääntyessään
Kaijan puoleen. -- Katse näytti pyytävän.

-- Terveisiä? -- Kaija katsoi hämmästyneenä häneen. -- Niin
nelijalkaisilleko? tuli sitten, puoleksi leikillä, puoleksi pistävästi.

Olavi ei hymyillyt vastaan. -- Siellä on monta. Sinä olet suuren kodin
emäntä. -- Ääni nuhteli. Sitten hän äkkiä kumartui suutelemaan Kaijaa,
kätteli vielä kerran Ilonaa ja Allia ja painoi sitten kiireisesti oven
kiinni. Kiiruhtaessaan portaita alas tuntui hänestä vähän pahalta.
Ilona oli katsonut häneen tyynellä, rohkaisevalla tavalla. Allin
katseessa oli ollut kuin halua auttaa. Olikohan hän tullut heille
näyttäneeksi sellaista, jonka olisi pitänyt jäädä vain Kaijan ja hänen
väliseksi selvitettäväksi? Hän ei olisi tahtonut sitä. Olihan Kaija
niin herttainen pikku vaimo, joka täytti koko kodin säveleillä ja
kauneudella. Jos hän ei sen ohella halunnut ymmärtää, että hänellä oli
velvollisuuksia myöskin suuren kodin emäntänä, niin eihän siitä toisten
tarvinnut tietää. Kaikki muuttuisi toivottavasti piankin lapsen tähden
ja lapsen kautta. Ja Ilona, jonka luo Kaija nyt pariksi viikoksi jäi,
voisi ehkä myöskin vaikuttaa jotain.

Olavi karisti huolet luotaan, samalla kuin kadulta kääntyi
maanviljelijöiden maitomyymälään selvittämään asioita.




2.


-- Hyvästi nyt te kaksi äidillistä, letkautti Alli jäähyväisiksi
Ilonalle ja Kaijalle, samalla kuin painoi ulko-oven kiinni jälkeensä.
Hän sanoi sen tavalliseen, vallattomaan tapaansa, mutta katse, joka
seurasi sanoja, puhui ääriä vailla olevasta tyhjyydentunteesta.

Noilla molemmilla oli lapsensa, Maijalla oli mies ja kolme lasta,
Martalla se työ, jolle hän pienestä pitäen oli halunnut antautua, ja
lisäksi äiti, jonka tuki ja turva hän oli.

Niin -- ja Ainillakin oli mies. Vaikka se ei nyt merkinnyt niin paljon.
Mutta hänellä oli uskonsa ja se merkitsi enemmän. Tosin tuo usko oli
ankara ja ahdas, mutta se painoi sittenkin paljon vaa'assa. Se antoi
pohjaa, se tyydytti.

Mutta mitä oli Allilla itsellään? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Hän poikkesi viertotieltä syrjäisille kaduille. Katsomatta ympärilleen
ja ajattelematta minne hän aikoi kulki hän eteenpäin. Lapsia leikki
tien varrella kaikkialla. Useimmat olivat likaisia, monet repaleisia.
Muutamat pikku pojat uittivat lätäkössä laivaksi laitettua puunpalasta,
johon olivat saaneet parsinneulan kiinnitetyksi tekemään maston virkaa.
Kaksi räiskytti viereisestä lätäköstä vettä toistensa päälle. Muutamat
suuremmat pelasivat nappipeliä.

Eräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen
ja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt
puhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko
entisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha
olla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan
esimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa
elänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa
lapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin
toteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta
raatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa,
kulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan
leipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt
sekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat
otollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.

-- Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen
edessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi
ystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.

-- Eikö neiti enää tunnekaan?

-- Todellako? Tehän, olette meidän "pikku-Hilmamme", jota en
vuosikausiin ole nähnyt.

-- Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa
neiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin
värisiä pukujakaan kuin ennen.

-- Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.

-- Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. -- Semmoisissa pitäisi
neidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja
tuohon tuuheaan mustaan tukkaan.

Alli hymyili. -- Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.

-- Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täällä
Helsingissä sitä vielä saa lisää.

-- Taitaa täällä olo miellyttää? -- Alli teki kysymyksensä mielen
kevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen
oloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.

-- Tyytyväinen? -- Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma.
Siinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää
ja samalla ylimielistä uhmaa.

-- Niin -- onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. -- Lyhyt,
pilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. -- Olen
tehtaassa työssä.

Alli seisoi kuin tuomarinsa edessä. "Höpsän-Hannan" kurja olemassaolo
toisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs
lasten kohtalo!

-- Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. --
Hilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. -- Maailmalla, milloin
missäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.

-- Hän oli aina heikko lapsi.

-- Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni
asti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki
toiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.

-- Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? -- Kysymys
syntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.

Hilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. -- Mitäpä itsestäni! Mutta
veljen kohta panee vereni kiehumaan... Ajatelkaa vain! Kun ruumis on
heikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että
täytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi
paikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi
kunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin
koetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti
palkastaan toisen elättämiseksi?

-- Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti
meihin sellaista mieltä.

Hilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. -- Kärsimisellä
ei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen
saisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua
toisenlaiseksi!

-- Tässä on minun osoitteeni. -- Alli veti nimikorttinsa esille
käsilaukusta. -- Omaa kotia ei minulla ole, huone vain. Mutta tulisitte
joskus tervehtimään. Olisi hauska puhella enemmänkin. -- Hän ojensi
kätensä hyvästiksi. Hänen sielunsa oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut
jatkaa. Hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, saada ajatella.

Hän kääntyi jatkamaan matkaa nyt kuten äskenkin kulkien yhä vain
eteenpäin ilman päämäärää tai tarkoitusta, vain oman sisäisen
ahdistuksensa eteenpäin ajamana.

Hän olisi tällä hetkellä suonut olevansa jossain autiossa paikassa,
missä todistajitta olisi saanut laskea tuskansa valloilleen, ei
huokauksissa, ei kyynelissä -- ne olivat liian mietoja tunne ilmauksia
--, vaan jonkinlaisin voimateoin kuin raivostunut aarniometsien asukas,
joka rynnistää metsän tiheikköön, särkee, polkee jalkainsa alle ja
kuulee esteiden rusahdellen ja rutisten väistyvän.

Oh, kuinka nuo suurten lakeuksien härkälaumat mahtoivat nauttia, kun
voimalla saivat painaa sarvensa maahan ja myllertää kaiken nurin, nurin.

Niin, nurin kai Hilmakin olisi tahtonut viskata kaiken. Alli oli sen
nähnyt hänen katseestaan. Ja samaa hän itsekin tunsi sisimmässään.
Elämä oli niin epätoivoisen tyhjää, epätoivoisen kieroa. Ei se muuta
olisi ansainnut kuin nurin viskaamista. Mutta olisiko se sillä sitten
parantunut? Se oli toinen kysymys.

Mitähän jos rupeaisi käymään kansantalolla, jos lakkaisi passiivisesti
"kärsimästä" kovaosaisten kanssa ja sen sijaan rupeaisi heidän kanssaan
vaatimaan oikeuksia ja uudistuksia?

Alli oli aina ollut vähäväkisten ystävä. Kotipuolessakin hän paremmin
oli viihtynyt mökkiläisten kuin talollisten joukossa. Mutta hänen
myötätuntonsa oli rajoittunut juuri tuollaiseen hedelmättömään
"kärsimiseen", jota taisteluun antautunut halveksi. Kuten Hilmakin
äsken. Mitä jos nyt koettaisi toista?

Hän muutti suuntaa ja alkoi astua Työväentalolle päin. Kello oli siksi
paljon, että siellä kai saisi kuulla esitelmän tai jotain ainakin, jos
tänä iltana sattui olemaan jotain tarjona.

Hän osti "Työmiehen" vastaantulevalta pojalta, tutki sen ensi sivun
ilmoituksia ja joudutti askeleitaan.

Ensi kertaa eläessään oli hänellä "Työväentalo" matkan määränä. Tuntui
aivan kuin ujostuttavan, mutta samalla tuli kuin hartautta mieleen ...
ihan kuin olisi ollut menossa kirkkoon. Toisenhenkistähän siellä kyllä
oli. Mutta itse asia, se oli sittenkin suuri ja pyhä. Se oli taistelua
ihmisarvoisten elämänehtojen hankkimiseksi kaikille, siinä tavoiteltiin
ei vain suurempia palkkoja ja siksi riittävästi vapaa-aikaa kaikille,
että kukin saisi tuntea olevansa ihminen eikä kone, -- siinä
taisteltiin samalla yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen
puolesta, niin ettei valta-asema tai varat, vaan kunkin arvo ihmisenä
olisi määräämässä ihmisten välisissä suhteissa.

Tämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin
sen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla
omassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä
isäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.

Allin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan
"Kansantalon" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin
hänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta
tällaiselle ensikertalaiselle.

Esitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti.
Sen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa
sisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy.
"Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta
sitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt."
Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi
heidän esimerkkiään.

Puhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas
joukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet
nousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa
kääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä
paikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen
höyryt sähköittävinä levisivät saliin.

Allin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt
jänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui
haihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä
myllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä
äsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä
todella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä
revittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.

Allin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja
ei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka
tapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen
köyhyydentodistus kokonaisuudelle.

Voimakkaat "hyvä"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä
alkoi joku ponnekkaasti "Sä nouse kansa sorrettu".

Allikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään
olivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin
asettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.

-- Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa.
-- Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa
virsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun
mikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!

Laulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki
virran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän
oli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.




3.


Seuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä
laitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa
ajanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun
hän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut
helppoa. Edellisenä iltana "talolla" olisi hän ehkä paremminkin siinä
onnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan.
Hän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin
tullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.

Hän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he
ennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin
Hilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.

Hilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli
kuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei
pienenä ollut. Siinä tapauksessa kai "papukka pieni" olisi kouluuttanut
häntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut
voimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa
äitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun
hän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen
mielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin
saattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten
helteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa.
Ja kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin?
Eikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta
jättäneet sen kastelematta?

Alli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt
Hilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta
tehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli
tutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain
kasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä
epäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän
väsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan,
toisilla katkeruutta joka piirteessä.

Alli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa
näille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään
olivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti
kuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen
kasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän
ottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi
ollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut,
että oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen
tuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen
kiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa
onnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut
saatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten
nääntyessä osattomuuteensa?

Kun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan
kaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.

Ensi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella
Ainiin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin
kuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon
evankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän
oli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli
kyennyt muitakin auttamaan.

Kun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa
maksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa
oli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa
eikä apua toisille köyhille.

Hän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista
yliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä,
antautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän
puolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma
sisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti
ajatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä
elämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten
tulla sisäisesti kykeneväksi siihen?

Allin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden
joukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä
ja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän
kasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt
seuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan,
kiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain
hengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.

Alli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän
kääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.

Raskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen
puoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen
kanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo
alkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, -- jos sellaista oli
ollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista "selityksistä".

"-- Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet
senluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää
sinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä
tunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton
todistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee
sinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea."

Allin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi
katkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli
hänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.

-- Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain
ihmisten luoma mielikuva?

Alli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei
selittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti
kuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana,
vaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.

-- Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso,
vanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja
mitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja
maallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain
paremmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste
korkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla
olevasta lähteestä ... Jumalasta.

Oli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi
isän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten
ennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä
muodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta
totuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen
elämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.

Puhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja
laulun.

"-- Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen."

Alli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän
oli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta
vastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja
jonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa
sisimmässään.

Samassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen,
tummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen
tummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla
paloi kuin tulta.

Mies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta
kuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin
lähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan
hiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma
tukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä
intomieltä.

Hän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan.
Ijäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä
perustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin
rakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna.
Pahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman
sellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä
puolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla
oli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.

Nykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa.
Tämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan
oloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava.
Eikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus
oli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli
varaa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan.
Heidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista
hauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen
pihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja
kauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta
tulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet
ottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa
itsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta
kipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä
vieraantumisesta toisistaan.

Puhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa
oli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet
vavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla... --
Aavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on
suotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin
takoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain
ajatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt
vastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte
oman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.

Hän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin
henkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin
kohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä,
miten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.

Alli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli
torjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle,
hän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että
tässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin
tietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja,
tässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa
toiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa
sen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään
toisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi
ihmiselle.

Alli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli
samassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän
katseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan
kahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.

-- Anteeksi rohkeuteni, mutta en voi olla kysymättä, kuulutteko te
ehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman
hyvyyttä?

Allin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja
isää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi
toisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.

-- En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?

Kysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. -- Niin, -- kai minä ... ehkä...

-- Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? --
Veitikka pilkisti esiin Allin katseesta.

Toinen hymyili. -- Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin
silmäänpistävän taiteellinen.

He nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oli
Eljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.

He kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt
liikkui kummankin mielessä.

-- Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia
myöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen
uudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen
kumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen,
mutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi
pyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa
maasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan,
saisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta
tärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli
teollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada
määrätty osa voitosta.

-- Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.

-- Taannuttava onkin siitä, mitä nurinkurinen sivistys on luonut.

Alli pysähtyi samassa asuntonsa ovelle.

-- Tässäkö te asutte? Mikä vahinko. Minulla olisi vielä ollut paljon,
josta olisi tehnyt mieli puhua. -- Eljas Tarmo kumarsi. -- Minulla ei
ole rauhaa jättää toisia rauhaan. Tahtoisin levittää ympärilleni sitä
tulta, mikä palaa omassa sisimmässäni. Ja mitä nyt tulee erityisesti
tähän laitakaupungin uudistustapaan, niin älkää luulko, että siinä
esitän vain omia mietelmiäni. Sitä on hyvällä menestyksellä toteutettu
muualla maailmassa. Meillä pitäisi vähällä päästä suuriin tuloksiin,
meillä kun juopa rikkaiden ja köyhien välillä ei ole läheskään niin
suuri kuin muissa maissa. Mutta meillä ollaan hitaita persoonallisiin
uhrauksiin, jos ne vain koskevat muuta kuin raha-apua.

-- Siksi, että meillä on vähän persoonallisuuksia ja vähän rakkautta.

-- Jossa piileekin köyhän maamme suurin köyhyys. -- Eljas Tarmo tarttui
Allin ojennettuun käteen. -- Tehän ette anna tämän tulen sammua, sanoi
hän pyytävästi, -- te viette sitä eteenpäin?

-- Minä uskon, että ajan tuulet eivät saa ijäisyystulta sammutetuksi.
-- Alli sanoi sen hiljaa ja hartaudella. Itsekseen hän ajatteli Hilmaa,
jota hän oli lähtenyt hakemaan. Etsitty oli jäänyt löytämättä. Mutta
hän oli löytänyt pohjan elämälleen. Ja samalla hän kuin aavistuksessa
oli nähnyt kangastuksen odottavasta elämäntyöstä.




4.


Pentti vilkaisi työpöytänsä takaa vastaisella seinällä riippuvaan
kelloon. Sen viisarit näyttivät tänään aivan kuin naulautuneen
paikoilleen. Ja yhtä vaivaloisesti luisti työkin eteenpäin. Tehtävää
olisi ollut paljonkin, nyt kun kaikki ajaksi oli jätettävä toiselle.
Voimaa sen suorittamiseen ei ollut. Eikä se johtunut haluttomuudesta.
Siitä asti kuin Pentin elämä kääntyi oikealle tolalle, oli työ ollut
hänen ilonsa. Ei hänen jälkiään kenenkään ollut tarvinnut korjailla.
Sen tunnustuksen olivat kaikki hänelle antaneet.

Mutta nyt jo toista kuukautta oli joka alkava työpäivä ollut kuin
taival, jolle hän uuvuksiin ajettuna kyytihevosena vastahakoisesti
kääntyi. Ei auttanut enää Maijan tapa hellävaroin sivellä päätä. Ei
tullut apua lyhyestä, tilapäisestä levosta. Hän tarvitsi nähtävästi
jotain tehoisampaa, pitkäaikaista, säännöllistä sekä lepoa että hoitoa.
Hän oli ollut lähdössä virkalomalle, kun maailmansota syttyi. Lomasta
ei silloin tullutkaan mitään. Tuli niin paljon odottamattomia asioita,
joita ei voinut jättää nuorempien hoitoon. Sillälailla oli lepoaika
siirtymistään siirtynyt. Ja nyt olivat hermot tietysti ärtyneet. Nehän
ne nykyajan ihmistä pitivät orjanaan.

Sydänkin oli kai rasittunut, koska vasemmalle puolella tuntui kuin
raskas lompakko aina olisi ollut painamassa. Muutaman kerran oli yöllä
ihan täytynyt herättää Maija. Hänhän sitten olikin ruvennut tätä
lääkäriinmenoa vaatimaan.

Pentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle
sivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki
sitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen
järjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa
oloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.

Häntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle
kaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja
päinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui
isän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin
ei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen
iloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan
erinomaisesti, oli jo "konventtiluokilla" ja kirjoitti konventinlehteen
sekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut
kuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.

Kello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä
kassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän
tarttui takkiinsa.

Kadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä
raitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta
aivan kuin kouristi.

Hän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan
kotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan.
Hänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan
tutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän
talvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi
niin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun
se oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä
lapsille koulunkäynnissä.

Tasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä
taloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet
olivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin
paraassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?

Hiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta
rasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.

Hän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan
päätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia
alakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut
tarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien
mielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että
voimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen
vertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin
kallistuvat huolensa?

Pentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet
päältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen
keinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten
kanssa.

Ruokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia.
Jälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa
työnsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.

-- Jäähyväisiksi -- sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti
painui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.

-- Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. -- Maijan käsi painui
hyväilevästi Pentin päälaelle.

-- Nähnyt! -- Pentti kiivastui. -- Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän
olen loruillut lasten kanssa.

-- Minä _tiesin_, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.

-- Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse
sinunkaan. -- Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä
viimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki
kuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa,
hakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt
salata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.

Hän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla
hätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket
kodissa muodostuivat tällaisiksi.

Vaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.

Hevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä
palvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti
läksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.

Hän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän
katseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi
Maijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan,
oliko Pentiltä jotain unohtunut.

Hän sai Maijan syliinsä. -- Rakas, rakas, -- minä tahdoin säästää
sinua, kantaa yksin.

Maija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka
niiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.

-- Anna minun kantaa. -- Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni,
mitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä
tarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen
jättivät huoneen. --

Junassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi
pitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen
vierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö.
Tilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten.
Mutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella
yhdessä.

Pentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli
levoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta
tilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä
omisti.

Mutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja
omapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.

Pojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi
saaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin
hauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä
alulla he jo olivatkin monessa suhteessa.

Johtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat
uimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He
kirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita
kumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä
hellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta,
niin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa.
Veljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta
tuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.

Ja miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki
ajattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti.
Ilorannan "Pikku"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena
useimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne
syötettiin "Pikulle". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi
kodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse
ruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla
ennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet
kotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta
maalaiselämään.

Pentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten
runsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli
kaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon
mukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten
ei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista
erheistä.

Pentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä
kuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet
liikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui
lähemmä.

-- Minä lähden asemalta suoraan lääkäriin. Saa edes sitten heti kuulla
tuomionsa.

-- Saamme kuulla, miten tehdä sinut terveeksi.

-- Tuomiolla on juurensa entisyydessä. -- Pentti jatkoi omaa
ajatusjuoksuaan.

-- Pentti, minä tahtoisin ottaa sinun ajatuksesi omaan käteeni ja
suunnata ne aivan toisaalle: niihin rikkaisiin onnenvuosiin, joita
Jumala on antanut meille.

-- Hän lähetti tielleni tytön, joka opetti minulle, että oli olemassa
parempi maailma kuin se missä olin elänyt.

-- Ei mikään ulkoapäin meihin työnnetty kanna hedelmää meissä. Sillä
täytyy olla juurensa omassa sisimmässämme. Pentti, älä tee vääryyttä
sille hyvälle, mikä oli olemassa omassa sisimmässäsi.

-- Se heräsi sinun kauttasi. Sinä olit minulle "Solveig", tie
valkeuteen ja -- onneen. Mutta tuomio, Maija, tuomio tulee siltä. Eikä
oikeudenmukaista tuomiota saisikaan pelätä. Se parantaa ja nostaa.
Mutta, Maija, on pohjattoman katkerata nähdä, mitä elämä voisi olla ja
miksi sen itse on tehnyt. Se näky on tuli, joka polttaa, polttaa.

Pentti kumartui äkkiä entistäkin lähemmäksi Maijaa. Hän painoi huulensa
aivan Maijan korvan juureen ja kuiskasi hiljaa: -- Minä en koskaan ole
tahtonut kaunistella mitään, mutta minä tahdon sanoa suoraan myöskin
sen, etten koskaan, en millään tavalla ole ollut uskoton sinulle, --
Solveig. Sinä olet aina ollut minulle kaikki kaikessa. Juuri siksi...

Hän painoi päänsä käsiinsä, ja ääni tyrehtyi itkuun.

Silloin otti Maija hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa
vastaan hellästi kuin äiti. -- Pentti, kuiskasi hän hiljaa. --
Viisitoista vuotta me olemme kulkeneet yhdessä. Ja minä voin ehkä muita
suuremmalla syyllä sanoa: nämä vuodet ovat olleet hyviä vuosia, sillä
on onnellista olla nöyrän, rehellisen ja hienotunteisen miehen vaimona.

Hän painoi Pentin hellän pakottavasti takaisin mukavampaan asentoon
sohvannurkkauksessa, ja Pentti ummisti silmänsä kuin kuuliaisesti unta
tavoitteleva lapsi. Mutta kun Maija hetken kuluttua vilkaisi Penttiin,
näki hän suurten kyynelten vierivän Pentin poskipäitä pitkin.




5.


Sydänyö oli käsissä. Paksu herra Maijan vierellä kuorsaili ankarasti
kuin pasunata päristellen, ja pieni neiti hänen vieressään nuokutteli
päätään tasaisessa tahdissa junan heilahdusten kanssa. Penttikin näytti
vaipuneen levolliseen uneen. Maija yksin valvoi. Ajatukset olivat
milloin nykyhetkessä, milloin tulevaisuudessa. Hän ei voinut olla
muistamatta yötä, jonka hän kerran ennen oli viettänyt junassa Pentin
kanssa. Se yö oli kuin kynnys alkaneelle yhdyselämälle. Oliko hän nyt
tien toisessa päässä?

Hän nousi ja alkoi hiljaa astella vaunun käytävää pitkin. Tuntui kuin
helpotukselta edes olla liikkeessä.

Käveltyään hetken aivan oman istuinpaikan läheisyydessä teki
hänen mielensä vähän pidentää liikkumisaluetta. Hän raotti vaunun
keskikohdalla olevaa ovea. Toisella puolella olikin kolmas-luokka.
Mutta osasto oli siisti eikä matkustavia ollut muuta kuin kaksi.
Vaunussa olijat näkyivät pitävän Maijaa paikkaa etsivänä matkustajana.
Toinen heistä, nuori, miellyttävän näköinen nainen rupesi kohteliaasti
tekemään tilaa omalla penkillään.

-- Kiitoksia! Minulla on oikeastaan paikka tuolla toisessa päässä.
-- Siitä huolimatta istahti Maija penkille. Tuossa nuoressa naisessa
oli jotain ehdottomasti puoleensa vetävää. Piirteet olivat erittäin
miellyttävät. Kauniskiiltoinen, hiukan kiharaan yrittävä, ruskea tukka
kehysti kapeita kasvoja, ja sielukkaat, sinisilmät loivat kuin hohdetta
tytön koko olemukseen. Vastaisella penkillä istuva nuori mies näyttikin
täysin arvostavan toverinsa naisellista suloa. Hän katsoi tavan takaa
tyttöön, aina suuri ihastus katseessaan. Joskus hän kuin hyväillen
tavoitteli tytön kättä, mutta lakkasi tavoittelemasta tytön sitä
ujostellessa.

-- Ensi asemalla minun pitääkin nousta junasta, sanoi tyttö äkkiä
kädellään tavoitellen penkin alle työnnettyä koppaa.

-- Asutte kai lähellä asemaa? Tai ehkä joku tulee vastaan, rupesi Maija
huolehtimaan äidilliseen tapaansa.

-- Kyllä on muutamia kilometrejä astuttavana, mutta ei sillä tiellä ole
vaarallista. -- Mies vastasi tytön puolesta.

-- Te ette siis lähde matkaan?

-- En vielä. -- Molemmat nuoret katsoivat toisiinsa ja naurahtivat
sitten hiljaa ja tyytyväisesti kuin ajatellen samaa, molemmille iloista
asiaa. -- Se on sillälailla, rupesi mies selittämään, -- että olemme
yhdessä käyneet ostamassa yhtä ja toista uuteen kotiimme. Tämä Elli
menee nyt kotimökille, minä vien tavarat perille ja panen siellä
kuntoon. Meitä kuulutetaan ensi pyhänä kolmas kerta.

Nuoret vetivät esille tavaroitaan ja rupesivat niitä eroittelemaan
toisistaan. Joukossa oli nähtävästi hääpäiväostoksiakin, jotka
kuuluivat morsiamelle. Muu oli kotia varten.

Maija siirsihe ikkunan viereen antaakseen nuorten olla rauhassa.
Mutta junan pysähtyessä hän ei malttanut olla katsein seuraamatta
heitä. Kun he olivat ovella, sattui hän näkemään tytön sulhaseen
kiintyvän katseen. Se oli syvä ja sielukas. Koko tytön sisin oli kuin
siihen koottuna. Sulhanenkin näytti lämpenevän siitä. Mutta hänen
mustat silmänsä välähtivät samassa omituisesti. Hänkin oli oikeastaan
ulkomuodoltaan huomiota herättävä, joskin toisella tavalla kuin
morsian. Hän näytti mustalaiselta tai ehkä pikemmin italialaiselta,
sillä piirteet olivat hienot ja katse tulinen. Mutta hänen olennossaan
oli jotain synkkää, levotonta ja hermostunutta.

Junan seisoessa pistäytyi Maija omalle puolelleen. Siellä nukuttiin
vielä. Penttikin hengitti syvään ja tasaisesti. Maija palasi siitä
syystä takaisin kolmanteen luokkaan.

Mies istui nyt yksin penkillään. Muitakaan matkustavia ei ollut
vaunussa. Maija asettui siitä syystä paikalleen vastapäätä miestä. Hän
tunsi kuin suurta, äidillistä hellyyttä näitä molempia nuoria kohtaan,
jotka olivat kotia rakentamassa, aivan niinkuin Pentti ja hän itse
heidän ensi kertaa matkustaessaan yhdessä näin yön läpi kuten nytkin.
Näillä molemmilla tulisi tietysti olemaan vaikeutensa ja surunsa kuten
heillä itselläänkin, mutta toivottavasti ilonsa myöskin. Ja sekä
ilot että surut olisivat kai monessa suhteessa sukua heidän omille
kokemuksilleen. Elämähän oli niin merkillisen samaa pääpiirteissään,
elettiin sitä missä maailman kolkassa tahansa.

-- Teidän morsiamenne on erittäin miellyttävä nuori tyttö, sanoi Maija
äkkiä.

-- Niin on, myönteli mies, mutta painoi samassa käsivarret polvien
varaan ja jäi tuijottamaan lattiaan.

-- Liiankin hyvä teille, arvelette ehkä, tuli arvailemalla Maijan
puolelta. -- Niin on moni kunnon mies ajatellut. Mutta se onkin hyvä
onnentakuu, kun nöyränä lähtee taipaleelle.

-- Eihän hyvää tyttöä saa narrata, kyllä minä sen ymmärrän, tuli
matalasti lattiaan tuijottavalta.

-- Ettehän te nyt itsekään tahtoisi narrailla tällaisessa asiassa?

Mieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui
tuimana Maijaan. -- Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että
tietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain
aprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa
narrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.

-- Nyt minä en ymmärrä.

-- Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?

-- Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut
teitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen
muistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.

-- Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita,
joilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta,
muussa ei. -- Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.

-- Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla
tavalla?

-- Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan
oikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja
hänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli
niinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä
maailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta
maailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin "jumalallista viisautta"?

-- Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan
toisella puolella.

-- Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?

-- Kuka takaa, ettei sitä ole?

Mies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä.
Toisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut
elää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle,
niin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä,
rovastinna, sanonut voivansa auttaa.

Maijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta,
jonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella
korkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän
ympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota
hiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.

Maija ei voinut olla hymyilemättä. -- Minusta näyttää siltä kuin me
todellakin olisimme "saman kodin" lapsia. Pappilan kasvatti olen
minäkin.

-- Ette te ole _sen_ rovastin tyttäriä. -- Mies katsoi epäluuloisesti
kulmainsa alta.

Maija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut
perheeseen.

-- Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä
minä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi
kasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä
ovat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.

-- Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin
kasvatti, arvelette?

-- Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te
olette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää
porvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän
asuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista,
joka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta
tipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että
pitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.

-- Vaikka olivat "köyhää kansaa".

-- Joukossa jotain.

-- Niinpä niin. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus riipu siitä, onko hän
porvari vai ei, vaan siitä mikä henki häntä hallitsee.

Miehen kasvoille nousi tummanpunainen hehku ja käsi puristui nyrkkiin.
-- Tällaisella olisi joka tapauksessa paljon velottavana.

Maija ei kohta vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet
Suviniemen pappilan vieressä olevalle hautausmaalle, missä komean,
mustan graniittilohkareen alla lepäsi se mies, jota mainittiin Kustin
isäksi. Siitä haudasta kierteli monenlaisia puheita. Sen ympärillä
liikkui öiseen aikaan levottomia, kostoa vaativia haamuja. Päivisin --
lämpiminä kesäpäivinä nimittäin -- ryömi sen alimmaiselle litteälle
kiviliuskalle suuri, hyvinvoipa käärme, jota ei kukaan uskaltanut
tappaa. Siitä syystä se kerta kerralta kiemuraan käpertyneenä lojui
päivän paahtamalla paadella hävitäkseen ja palatakseen, kun hyväksi
näki. Paaden alla nukkuvan tuomarin nykyiseksi haahmoksi taisi moni
sitä uskoa. Ja ne hetket, jolloin käärme lojui aurinkoisella kivellä,
olivat kai vainajan huojennushetkiä, sillä raskaammin kuin jykevä,
korkeudessa kaikki muut hautaristit voittava kivimöhkäle painoi hautaa,
painoivat sitä kiroukset ja kyyneleet. Moni riutunut nainen joko
yksin tai lapsi vierellään oli nähty seisomassa sen partaalla tylsä
jähmettyneisyys olennossaan. Ja kaikki he miltei poikkeuksetta olivat
tuomarin "hovissa" palveluksessa olleita.

-- Äitini vanhemmat olivat vanhan ajan hurskasta väkeä. Sanovat mummoni
menneen hautaan surusta minun syntyessäni. Vieläkö te ihmettelette
"tuomarin Kustin" katkeruutta?

Kustin sanat palauttivat Maijan käsissä olevaan hetkeen. Hän ei
voinut vastata. Hän vain odotti, että mies jatkaisi, sillä ivaan
olisi erinomainen teksti tarjoutunut. Yleisesti oli kerrottu tuomarin
lähteneen Ruotsiin "rikasta rouvaa" hakemaan. Mutta sillä tiellä hän
olikin kuollut halvaukseen. Kusti taisi silloin olla muutaman kuukauden
vanha.

-- Rovasti oli hyvä teille, yritti Maija heikosti kuin avuttomuutensa
tunnossa.

-- Yhden ihmisen hyvyys ei sovita koko elämän vääryyttä.

-- Vääryys johtuu siitä, että itsekkyys eikä Jumalasta lähtenyt rakkaus
hallitsee ihmisiä.

-- Porvareita, työnsi toinen väliin.

-- Luuletteko? Katsokaa vain ympärillenne ja vastatkaa sitten
rehellisesti. -- Miten kohtelee työmies usein vanhoja vanhempiaan?
Miten huolehtii maalaiskunta -- jota tavallisesti kansanmiehet
hoitavat -- esimerkiksi vaivaisistaan. Puhumattakaan sellaisesta,
että eräässäkin pitäjässä kunnan esimies -- kansanmies hänkin
-- säännöllisesti koetti vietellä lähellä asuvan köyhäintalon
johtajatarta, jonka lähimpänä esimiehenä hän oli. -- Maijan lempeyteen
tuli terästä. -- Mitä sanotte tällaisesta?

-- Hän oli tulemaisillaan porvariksi, oli oppinut heiltä.

Silloin Maija kävi vastahyökkäykseen. -- Te osaatte asettaa sananne
niin kuin teille ja asiallenne on eduksi. Joka osaa hallita sanojaan,
voi myöskin ajatella. Ja te tiedätte, etteivät yksin porvarien tavat
ole turmeltuneet. Miksi työnnätte kaiken pahan heidän niskoilleen?
Myönsittehän vasta itsestänne, että teille olisi mahdollista narrata
naista avioliiton suhteen.

-- Omena ei putoa kauaksi puusta.

-- Äitinne vanhemmat olivat hurskaita ihmisiä. Ottakaa esimerkkiä
heistä.

-- Olenko minä itse määrännyt mitä taipumuksia sain synnyinlahjaksi?

-- Te olette itse määräämässä kehitättekö itsessänne hyvää tai huonoa.
Totta kai teissä on jotain hyvääkin. -- Veitikka vilahti Maijan
silmässä ja hymy, joka nousi huulille, oli ystävällinen ja lauha.

Kustikin hymyili. Olihan Elli ainakin sitä mieltä, että hän oli paras
mies maailmassa.

-- Ja hänen ajatuksensa velvoittaa teitä tulemaan -- joskaan ei
paraimmaksi kaikista -- niin kuitenkin _hänelle_ paraimmaksi.

Kusti Ojanen ei vastannut. Hän käänsi päätään kuin katsoakseen ulos
vaununikkunasta. Katseeseen nousi jotain kovaa ja synkkää, joka näytti
taistelevan esiin pyrkivää hellyyttä vastaan.

Hän tiesi ettei kovaluontoinenkaan voinut olla tuntematta vaikutusta,
mikä lähti sellaisesta tytöstä tuin Elli. Mutta kun he ensin olivat
tutustuneet, ei hänellä totisesti ollut ollut mitään vakavampia
aikeita. Hän oli oikeastaan pitänyt aivan toisenlaisista. Ja silloinkin
oli hänellä ollut toinen, rohkealuontoinen, eteensä katsova tyttö,
johon hän oli tutustunut työväentalolla sillä paikkakunnalla missä
asui. Mutta sieltä oli tullut muutto Ellin kotipitäjääseen ja siellä
tutustuminen Elliin.

Kusti oli oikeastaan kauan pitänyt itseään erikoistuntijana naisten
suhteen. Hän oli ollut jonkun vuoden merelläkin ja tunsi sen kautta
sekä maalla että kaupungissa, sekä kotona että ulkona suurmaailmassa
naisjoukossa tarjona olevan tavaran. Mutta Elli, Elli oli jotain aivan
toisenlaista kuin kaikki muut.

Merkillistä oli, että Kusti oli voinut rakastua tuollaiseen hurskaan
kodin hiljaiseen lapseen. Hänen kyyhkyissilmänsä olivat kyllä
olleet ensimäisenä vetovoimana. Eikä Kusti koskaan ajatellutkaan
mitään jatkuvaa. Mutta ihmeellisesti hän oli takertunut kiinni.
Ehkä sentähden, että Ellin hyvyys ja lempeys oli hänelle niin aivan
uutta ja tuntematonta. Tuollaista harrasta, antautuvaa rakkautta
ei olisi luullut löytyvän muualla kuin romaaneissa. Mutta Ellissä
sen näki sellaisena, ettei sitä koskaan eikä hetkeäkään voinut
epäillä. Ja semmoinen tyttö oli vaimona sittenkin paras, parempi
kuin työväentalolta saatu aatetoveri. Sellainen olisi pian voinut,
uudenaikaisena ihmisenä, jättääkin. Ja semmoinen kokemus oli joka
tapauksessa miehelle paha pala purra.

Avioliitoksi asia sillälailla oli kääntynyt. Ja hyvältähän oikeastaan
tuntuikin...

Juna vihelsi samassa.

-- Taitaapa minun asemani jo tullakin. Kusti alkoi kiireisesti koota
kapistuksiaan. Sitten heitti hän hyvästi. -- Tulkaa sitten joskus
meitäkin katsomaan, sanoi hän ovelta painaessaan lakin päähänsä.

Maija jäi ikkunaan katselemaan häntä ja hänen hommailuaan tavaroiden
kanssa. Niitä olikin paljon. Hevonenkin taisi olla vastassa, koska
Kusti Ojanen kohta rupesi asettelemaan kamppeitaan lähellä olevaan
rekeen. Hän oli kuormaansa köyttämässä, kun juna läksi.

Maija seisoi yhä ikkunassa. Vasta kun sekä mies että hevonen olivat
kadonneet näkyvistä, kääntyi hän omalle puolelleen Pentin luokse.




6.


Maija kulki edes ja takaisin katua pitkin odotellen Penttiä. He olivat
kauan yhdessä istuneet lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta Pentin
mennessä sisälle oli Maija tullut tänne. Täällä oli raittiimpaa,
helpompi hengittää kuin tuolla sisällä. Täällä liikkui ihmisvirta
ympärillä kiinnittäen ainakin osan huomiota. Ja sekin viihdytti, auttoi.

Kaksi pientä tyttöä leikki porttikäytävässä. Toisella oli musta,
tuuheankihara tukka ja hienot piirteet, oli ehkä juutalaislapsi tai
venäläinen. Joka tapauksessa oli hänessä jotain, joka vei ajatukset
Kusti Ojaseen.

Ehkä oli heidän vaiheissaankin jotain yhtäläistä. Ja ehkä tämä pikku
tyttökin kerran intohimoisesti purkaisi vihaansa porvareihin.

Maijan olisi tehnyt mieli lähestyä. Mutta hän ei jaksanut. Keskustelu
Kusti Ojasen kanssa oli jättänyt häneen lamauttavan tunteen
tilanteesta, johon yksilön pienet yritykset välien tasoittamiseksi ja
parempien olojen luomiseksi hukkuivat kuin mitätön pisara mereen.

Ja omakin huoli Pentin puolesta lamautti. Ajatukset luistivat yhtenään
lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä lausuttiin ehkä nyt juuri joko
langettava tai vapauttava tuomio. Ja mitä se lausunto merkitsi ei
ainoastaan Pentin voimiin nähden, vaan hänen sisäiselle ihmiselleen,
sen Maija tiesi paremmin kuin kukaan muu.

Kunpa nyt lääkärikin näkisi, miten herkkätunteinen Pentti on! Kunpa
sanoisi hellävaroin ja säästäen, jos sanottava oli raskasta kuulla!

Maija katsoi taaskin kelloaan. Sitten hän koetti kiinnittää huomiotaan
porttikäytävässä leikkiviin lapsiin. Viimein hän kuuli portaissa
askeleita, joista hän ei voinut erehtyä. Ovi nykäistiin auki ja Pentti
seisoi hänen edessään. Säteilevänä.

Maijan ei tarvinnut kysyä mitään. Hän seurasi vain, kun Pentti
vetämällä veti hänet muassaan, ilosta aivan kuin pyörällä päin.

Lääkäri oli ollut ystävällinen ja rohkaiseva, oli kyllä pitänyt Pentin
tilaa huolestuttavana ja määrännyt ajaksi sairaalaan, mutta oli samalla
antanut hyviä parantumisen toiveita.

Maija loi pikaisen, tutkivan katseen Penttiin. Tämä ei koskaan
ollut osannut näytellä muuta osaa kuin minkä hän omakseen tunsi.
Se tietoisuus rohkaisi. Muuten olisi nyt huolestuttanut kaikesta
huolimatta.

-- Maija, sinä, nyt me menemme syömään Gradinille. Ja sitten ostetaan
sinulle uusi leninkikangas ja jokaiselle lapsista jotain tämän päivän
muistoksi! Ymmärrätkö?

Maijan täytyi vain hymyillä ja seurata.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja Pentti nauttivasti imi viime
pisaroita kahvikuppinsa pohjalta, tarttui hän äkkiä Maijan käteen.

-- Kuules sinä, me menemme täältä "Eläviin kuviin" katsomaan jotain
oikein hauskaa yhdessä. Eikö niin? Me olemme niin harvoin yhdessä
olleet täällä Helsingissä. Ja vielä harvemmin olemme huvitelleet.

Maija koetti estellä. Hän pelkäsi Pentin rasittuvan. Illallahan jo oli
lähdettävä sairaalaan.

Mutta Pentti ei hellittänyt. Juuri nyt hän jaksoi. Kun joutui
vuoteeseen, kävi huonoksi siinä samassa. Ja huomenna... Eihän sitä
tietänyt voisiko silloin näin iloita. Ehkä jo huomenna antaisi lääkäri
varmempia tietoja taudin syistä. Nyt hän oli pannut kaikki rasituksen
laskuun. Mutta kun Pentti oikein oli pannut asiasta tiukalle, oli hän
luvannut myöhemmin antaa tarkempia tietoja.

Maija näki varjon painuvan Pentin kasvoille. Hän nousi kiireesti,
ehdotti poislähtöä ja muistutti, että heidän vielä piti keritä
toimittaa paljon ennen sairaalaan menoa. Heidänhän piti huvitella.

Vasta kun Pentti illalla makasi sairaalassa omassa huoneessaan, valtasi
väsymys hänet. Ja silloin nousi Pentin sisäinenkin ahdistus uudelleen.
Hän tarttui kylmänhikisellä kädellä Maijan käteen.

-- Maija, voitkohan sinä sittenkään ymmärtää, sinä, joka olet jakanut
kaikki kanssani? Ajattele asemaani. Elämä kukkii kauneimmillaan. Ei
ole huolta toimeentulosta. Ilorannan olemme saaneet todelliseksi ilon
tyyssijaksi. Lapset alkavat kehittyä, varttua ihmisiksi. Tahtoisi
seurata heitä heidän tiellään edes kappaleen matkaa. Silloin astuu
entisyys, viikatemies toverinaan, eteen. "Nouse ja tule. Sinun on
maksettava nuoruutesi velka."

Pentin käsi vapisi Maijan kädessä. Suuret hikihelmet pusertuivat
otsalle. Maija näki, ettei hän saanut kiertää sanoja, ei koettaa
sillä tavoin viihdytellä. -- Pentti, sanoi hän hiljaa, katse Pentin
katseessa. -- Rehellinen katumus on puhdistava tuli jokaiselle. Ja
Jumala on rakkaudessaan sovittanut niin, että meidän erheemmekin voivat
muodostua portaiksi, joita me nousemme. Sinunkin harha-askeleesi ja se
suuri sisäinen kärsimys, johon ne ovat johtaneet, on vievä ihmisiä --
ehkä omia lapsiasi eteenpäin totuuden ja oikean sekä käsittämisessä
että -- noudattamisessa.

Maija kuuli oman äänensä värisevän sisäisestä tuskasta. Käsi kuivasi
hikeä Pentin otsalta.

Silloin veti Pentti hänet äkkiä puoleensa, suuteli hänen silmiään,
hänen tukkaansa, hänen käsiään. -- Rakas, rakas, kuinka minä
siunaan sinua! Kuinka onnelliseksi olet tehnyt minut! Nämä
viisitoista onnellista vuotta sinun rinnallasi ovat minulla pantti
jumalallisestakin anteeksiannosta.

Pentti piteli hänen kättään niin lujassa puristuksessa, että Maijan
väkipakolla täytyi irtautua hoitajattaren tullessa.

Hyvästeltyään hän ovelta vielä kerran kääntyi Penttiin päin. -- Aamulla
minä tulen, sanoi hän rohkaisevasti ja nyökkäsi. -- Aamulla --

-- -- -- --

Aamulla heräsi hän puhelimen soittoon. Hoitajatar kutsui kiireisesti
sairaalaan. Hän oli ovella vastassa Maijan tullessa. Kaikki oli käynyt
kovin äkkiä.

-- Kuollutko, eihän kuollut?

Hoitajatar nyökkäsi.




7.


Tilda-rovastinnan ennen suora selkä oli painunut kumaraan ja
hänen otsaansa oli ilmestynyt ryppyjä tiheään. Hänen kulkiessaan
ruumissaatossa Allen arkun jälessä ihmettelivät vielä kaikki hänen
sileäpintaisia poskiaan ja juhlallista ryhtiään. Mutta maa oli vetänyt
puoleensa senjälkeen kuin Alle sinne peitettiin. Ja sekä surut että
kaipaus olivat uurtaneet vakojaan rovastinnan vereville poskille.

Tavallaan oli hänen elämänsä kylläkin huoletonta. Martta oli
asettanut kaikki parhaimman mukaan äidille. Nyt varsinkin, kun hän
oli päässyt ylihoitajattareksi maaseutukaupungin sairaalaan, oli
heidän elämänsä järjestynyt oikein hauskaksi. Martalla oli sairaalassa
oma huoneustonsa, jossa oli tilaa äidillekin. Ruokakin tuli Martan
järjestelyn kautta heille valmiina sairaalasta, joten ei äidin
tarvinnut rasittua valmistamalla sitä itse eikä opastamalla palvelijaa.
Ratokseen vain sai huolehtia siitä, mistä itse tahtoi pitää huolta.

Kun vain olisi voinut olla yhtä huoleton toisistakin lapsista kuin
Martasta! Ei silloin olisi ollut hätää. Mutta eihän noita vanhempia
ollut onnistanut yhtä hyvin. Ainihan kyllä oli taloudellisesti
turvatussa asemassa. Mutta hänen elämänsä oli kuin luonnollisesta
asemastaan väkivaltaisesti kieroon väännetyn puun. Se tuntui
kitukasvuiselta. Ja mitäpä se muuta saattoi ollakaan, kun hänen
luontoisenaan rupesi kuolettamalla kuolettamaan itsessään kaikkea
hellää ja pehmeätä. Se oli yhtä luonnotonta kuin työntää villoja
täytteeksi maantien tasoittamisessa. Mutta tottapa se häntä itseään
tyydytti, koska hän yhä pysyi samalla kannalla. Ja tuollainen meno
yhdestä äärimmäisyydestä toiseen oli heillä sukupiirre -- juuri äidin
puolelta. Minkä teki, sen teki hänen sukunsa perinpohjin.

Mutta eihän se mieluista ollut, kun Aini aina ja joka paikassa
esiintyi varmana, Arvin ja oman mittapuunsa mukaan kaikkia oikaisevana
ja arvostelevana papinrouvana. Etenkin nyt kun he asuivat samassa
kaupungissa, saattoi se monesti tuntua pahalta.

Mutta mitä sittenkään Ainista! Hänhän joka tapauksessa oli tasaantunut.
Ja tunnontarkka, joskin ankara pappismies oli erinomainen vävypojaksi
siihen verraten, mistä ennen Ainin suhteen oli ollut pelkoa ja mikä nyt
oli uhkaamassa Allin puolelta.

Rovastinnan pää rupesi hermostuneesti tutisemaan. Tästäpä vasta
näkyikin murhetta koituvan! Ja kun Alli lisäksi oli niin taipumaton!
Ainahan hän ajoi tahtonsa perille.

Jollei nyt Martta voisi vaikuttaa jotain! Tai ehkä Ilona Solja, joka
oli sellainen tyyni, selväjärkinen ihminen ja vähävaraisena leskenä
tiesi, mitä taloudellinen puoli elämässä merkitsi. Alli ei itsestään
koskaan kiinnittänyt huomiota sellaisiin puoliin. Ja se mies näytti
villinneen hänet kokonaan.

Pahimmassa tapauksessa oli kova pantava kovaa vastaan. Ei Allekaan
ikinä olisi voinut suostua tällaiseen. Eihän kukaan tietänyt, mikä ja
minkälainen tuo mies oikeastaan oli. Virkaa hänellä ei ollut enemmän
kuin vakinaisia, tiettyjä tulojakaan. Pienen perinnön hän oli omistanut
ja sen kuluttanut osaksi toisten hyväksi, osaksi opiskeluun omin
neuvoin. Maailman parantelemista itsensäkieltämisellä ja työllä hän
kuului pitävän ammattinaan. Eikä sellainen toimi leiväksi lyönyt. Mutta
saattoihan se olla Allille mieleen, hän kun isän tavoin oli vailla

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47381