← catalogue

Keski-ikäinen nainen

by Honoré de Balzac · Finnish · Gutenberg #47362 · 422,020 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Keski-ikäinen nainen
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Keski-ikäinen nainen

Author: Honoré de Balzac


        
Release date: November 16, 2014 [eBook #47362]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47362

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KESKI-IKÄINEN NAINEN ***

KESKI-IKÄINEN NAINEN

Kirj.

Honoré de Balzac


Suomennos ["La femme de trente ans"].



K. Kaatra, Tampere, 1907-10.

Pyynikin Kirjapaino, A. A. Salakari.






I.


Oli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä
kauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät
katunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello
kahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä
Rivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen
taakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin
edessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen
ajajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa
tukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet
vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset
palvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti
käsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien
pengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan
tyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani
kätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle
rypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei
olisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä.
Kiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa
vetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka
ihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja
surullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi
hetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin
miesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista
nautinnoista, hymyili hän.

"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni", kuiskasi hän nuorelle
tytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se
saattoi tytön epätoivoon.

Näytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti
nauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita
ohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien
peittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa
viheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen
ja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu
kaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame
toisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot,
hyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin
yksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri
ihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot,
joiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä
tuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin
heijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä
veitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista
silmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen.
Eloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa
omavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka
huolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan
alle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli
nuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan
hänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla
kaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita
vallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta
harmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä
tuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat
tahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä
pettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli,
näkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra
tarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden
merkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja
katseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi
piillä jonkun verran isällistä levottomuutta.

Tämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin
lähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen
piti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat
tappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in,
Bayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa
tappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä
keisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat
herättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan
kaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä,
joiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä
jättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan.
Surullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa,
joka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä
oli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan
useamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun
se aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen
satukimalluksen mikä sillä nykyään on.

"Käy nopeammin, isä!" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan
ja veti mukaansa vanhaa herraa. "Kuulen rumpujen pärisevän."

"Sotaväki tulee Tuillerieihin", vastasi hän.

"Taikka lähtee pois ... kaikki ihmisethän palaavat kotiin!" sanoi tyttö
lapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.

"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä", sanoi isä, kiirehtien
innostuneen tyttärensä jälessä.

Kun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa,
olisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni
hienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa
muistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili
toisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä
surullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli
nyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli
kuin olisi hän ajatellut: "nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää,
tuleeko hän aina olemaan se?" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous,
että he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja
tytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa
kolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät
Tuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla
äänellä:

"Kukaan ei enää saa tulla sisään."

Nuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko
hienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa
marmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.

"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!"

Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että
saisi olla mukana katselmuksessa.

"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa
seisoskelemisesta."

"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä.
Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt
häntä."

Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä
äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli
näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden
syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden
salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja
päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen
isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita
kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston
kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä
krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä
varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä
tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko
osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.

"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska
sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla
kertaa vakavasti ja leikillisesti.

"Herra herttua", vastasi nuori mies, "jos tahdotte saada hyvän paikan,
niin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen
saanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle."

Puhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian
käsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi
ihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin
harmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien
välillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut
pitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ
pysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin
mehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.

"Onko se hyvin kaunista?" kysyi Julia hymyillen.

"Varokaa!" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet
voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman
pylvään luo.

Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta
sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja
kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota
Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen
askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin
seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti
paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja
antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat
heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat
Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen
säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea
hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko
kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta
tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti
myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen,
jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois.
Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin,
säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta
hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan
kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi
isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä
hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä
katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään
tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

"Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.

Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky
houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki
tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja
kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti
palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin
Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät
jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri,
jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu,
muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä
katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä
palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella
puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita
jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin
alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen
aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli
sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen
näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua
nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien
joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat
siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden
kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat.
Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut
metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä
loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa
virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä
suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen
tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine
tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus
näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat
tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään.
Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia
muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille
lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat
kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta
tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat
edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten
näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä,
purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja,
keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen
ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa
paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä
estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka
sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä
miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa
Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien
pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina
nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän
äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului
symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui
bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti
muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton
innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa
hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat
vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan
vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia
että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään
sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja
henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä
vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties
ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin
vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia
isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä
Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet
vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että
vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä.
Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin
syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja
hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat
eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat
linnan pylväiköstä.

Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun,
valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli
hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti
kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen
rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin
kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä,
molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon
kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan
bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki
sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä
säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä
viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät
kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon:
"eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui,
kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen
elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja
lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin
korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se
ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva,
tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta.
Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta,
uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut
pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä
pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla
sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä
liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan
näyttänyt muuttuvan.

"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien
kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"

Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se
krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi
kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin
suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in,
kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan
hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli
jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen
sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän
nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja
säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin,
joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen
ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon.
Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa
kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota
keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa
kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi
verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli
pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet
leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat,
kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat
hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita
vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.

Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset
höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä
hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä
keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali
Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella
tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen
sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut
täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja
solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin
edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan,
jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen
tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman
miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi
ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät
silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden
mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin
kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen
huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä
poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti
tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on
painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän
päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita.
Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti
äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja
pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään
toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus
oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia
näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen
ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän
itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain,
Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään
varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin
äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia
huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota
upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois
kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin
kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään
huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut
hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan
puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä,
tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut
vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella
levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä,
mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen
piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka
pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan
ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia
tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät
melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu
muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka
tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen
kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa
heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka
silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta
eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään
Tuilleripuistoon.

"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka
alkavat tehdä manöövereitä."

"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."

"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla
esiin..."

"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."

Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen
kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän
ilmeen.

"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään
olivat hänen ajatuksensa toisaalla.

"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.

"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä
olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat
ajatukset?"

"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet
ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla
ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo,
uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida
teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te
otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän
hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla
kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota
te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."

Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli
häntä hiutunein silmäyksin.

"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin
kenties itsennekin edessä..."

"Mitä sinä sanot, isä?"

"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. -- Sinä olet
rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan.
"Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi
kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja
säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän
asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että
tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun
tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin
serkkua. En voi enää epäillä sitä."

"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja
uteliaasti.

"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.

"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.

"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein
mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät
itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta,
maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle
luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat
sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua
olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua
onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse
olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa
hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun
rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen
vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa.
Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua,
kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on
yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä
kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka
tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä
sydämensä -- sillä hänellä on hyvä sydän -- saa hänet kenties
lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on
pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen
hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen
onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa..."

"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja
tullakseen överstiksi..."

"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt
vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus
melkein ihaillen.

Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:

"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko,
liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia.
D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi
olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te
ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden
hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi
hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa
määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä
tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla
äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin..."

Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän
hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä
tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin
näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he
ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä
he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."

"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi
leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä
naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."

"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko
tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää
tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat
vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä
syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä
katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään
rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan
sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla,
sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"

Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti
päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä
heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin,
katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi
vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa
isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.

"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla
äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut
vastenmielisyytesi häntä kohtaan."

Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri
hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut
suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi
liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki
katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa,
kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt
vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi
katselmuksen aikana.

       *       *       *       *       *

Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän
keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut
pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän
pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne
eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle,
missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli
katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa
käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista
pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa
olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä
niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot
voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine
lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille
ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui
Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä
aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon
välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja
täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen
toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin
kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita
rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat
loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä
saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan
niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat
ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti
muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut
pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina
Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta
näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta
kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä.
Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja
rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan
edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat
tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet
viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja,
jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen
vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä
punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan
kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein
pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu
rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun
alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla
ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän
halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä
pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka
peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla
ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla
viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt
maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole
mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille
tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen
taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus,
lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat
muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa
usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden
romantilliset vaikutukset.

Juuri silloin kun vaunut saapuivat la Cise'n sillalle, lensi parvi
valkeita kyyhkysiä Loiren saarien välillä antaen uutta viehätystä tälle
kauniille taululle. Joen rannalla olevien pajujen tuoksu täytti
raittiin aamuilman hurmaavalla lemulla. Linnut visertelivät yhtämittaa,
lammaspaimen lauloi laulua, joka suli yhteen tämän kanssa
surunvoittoiseksi säveleeksi ja venemiesten huudot kaukaa antoivat
tiedon elämän hyörinästä. Pehmeä sumu, joka oikullisesti pysähtyi tämän
laajan maiseman hajalla olevien puiden ympäri antoi tälle omituisen
viehätyksen. Tämä Ranskan seutu, ainoa, jota vieraat sotilasjoukot
eivät häiritsisi oli tällä hetkellä ainoa rauhallinen paikka ja voisi
melkein väittää sen uhmailevan vihollisen maahantuloa.

Heti kun vaunut pysähtyivät, näyttäytyi sen edustalla pää
virkalakkineen; kärsimätön sotilas aukaisi heti itse vaunuoven ja
hyppäsi alas tielle juurikuin aikoisi hän haukkua kuskia. Mutta nuori
maalaispoika laittoi par'aikaa niin ymmärtäväisesti murtunutta
silahihnaa kuntoon, että översti, kreivi d'Aiglemont rauhoittui, meni
takaisin vaunun ovelle ja levitti käsivarsiansa juurikuin ojentaakseen
jäykistyneitä lihaksiaan, haukotteli, katsoi maisemaa ja pani kätensä
turkkikappaan huolellisesti puetun nuoren naisen käsivarrelle.

"No, Julia", sanoi hän käheällä äänellä. "Herää katsomaan näköalaa! Se
on tosiaankin suuremmoinen."

Julia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta. Hänellä oli näädännahkainen
lakki päässä ja turkkikappansa laskokset peittivät niin kokonaan hänen
vartalonsa, ettei voinut nähdä hänestä muuta kuin kasvot. Julia
d'Aiglemot ei ollut enää kovin paljon sen nuoren tytön näköinen,
joka joku aika sitten kiirehti niin iloisena ja onnellisena
sotilaskatselmukseen Tuillerissa. Hänen kasvonsa olivat hienot ja
hennot kuin ennenkin, mutta hipiä ei ollut enää niin ruusunvärinen,
joka oli tehnyt ne niin säteileviksi. Muutamat hänen mustan tukkansa
suortuvat suorina yöllisestä kosteudesta, pistivät erityisesti silmään
hänen kasvojensa kalpeutta vastaan, kasvojen, joiden entinen vilkkaus
näytti olevan kuollut. Hänen silmänsä loistivat kuitenkin
luonnottomasti, mutta violetit varjot näkyivät niiden alla hänen
laihtuneilla poskillaan. Hän heitti välinpitämättömän silmäyksen le
Chers'in maisemiin, Loire'en ja sen saariin, Tours'iin ja pitkään
kalliojonoon Vouvray'n luona; mutta sitten vetäytyi hän nopeasti
takaisin vaunuun tahtomatta katsoa la Cise'n ihanaa laaksoa ja sanoi
äänellä, joka ulkoilmassa kaikui erittäin heikkona:

"Niin, se on suuremmoista."

Kuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen
isänsä.

"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?"

"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää", vastasi hän
välinpitämättömästi.

"Voitko sinä pahoin?" kysyi översti d'Aiglemont.

"En ollenkaan", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.

Hän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:

"Minä tahdon nukkua."

Äkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa
käden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun
översti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän
kalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin.
Kun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias
tietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman
nopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä
kiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli
yhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä
kuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun
selässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden
lehdiköstä.

"Joku englantilainen", sanoi översti.

"Niin on, herra kenraali", virkkoi kyytimies. "Hän on sitä samaa sukua,
joka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan."

Tuntematon mies oli yksi niistä matkustavaisista, jotka olivat
mannermaalla siihen aikaan, jolloin Napoleon pidätti kaikki
englantilaiset panttivankeina sen kansanoikeutta vastaan tehdyn
yrityksen vuoksi, jonka Saint-James'in kabinetti teki Amiens'in
sopimuksen rikkomisen kautta. Nämä vangit olivat keisarin mielivallasta
riippuvaisia, eivätkä kaikki saaneet olla siinä paikassa, missä heidät
pidätettiin, eikä edes siellä, mihin ensin saivat luvan asettua.
Useimmat niistä, jotka tähän aikaan asuivat Touraine'ssa, olivat
saatetut sinne keisarikunnan eri seuduilta, joissa katsottiin heidän
läsnäolonsa vahingoittavan mannermaapolitiikan etuja. Nuori vanki, joka
nyt koetti haihduttaa ikäväänsä aamukävelyllä, oli tämän virkavaltaisen
mahdin uhri. Kaksi vuotta sitten tempasi hänet ulkoasiainministeriön
käsky pois Montpellier'istä, missä rauhan rikkominen oli hänet
yllättänyt silloin kun hän etsi tämän ilmanalassa parannusta
rintataudilleen. Niin pian kuin nuori mies näki, että kreivi
d'Aiglemont oli sotilas, kiiruhti hän välttämään tämän katseita
jotenkin töykeästi kääntämällä päänsä sinne päin, missä la Cisen niityt
sijaitsivat.

"Kaikki nämä englantilaiset ovat niin hävyttömiä juurikuin koko maailma
kuuluisi heille", mutisi översti. "Mutta onneksi antaa Soult heille
pian aika löylyn."

Kun vanki ajoi vaunun ohi, katsahti hän sen sisään. Vaikka tämä oli
vain pikainen silmäys, sai hän kuitenkin tilaisuuden ihailla sitä
kuvaamatonta viehätystä, jonka surunvoittoinen ilme loi kreivittären
miettiväisille kasvoille. On paljon miehiä, joiden sydän tulee
voimakkaasti liikutetuksi ainoastaan siitä syystä, että nainen näyttää
kärsivältä; heistä tuntuu tuska olevan lupauksena vakaamielisyydestä ja
rakkaudesta. Julia istui siellä nojautuneena vaununpatjaa vastaan,
kokonaan vaipuneena tarkasteluihinsa omistamatta pienintäkään huomiota
hevoselle tai ratsumiehelle.

Silahihna oli pian laitettu kuntoon. Kreivi astui jälleen vaunuun.
Kuski koetti korvata menetetyn ajan ajamalla nopeasti eteenpäin sillä
puolella maavallia, jota riippuvat kalliot reunustavat, kalliot, joiden
suojassa Vouvray-viini kypsyy, ja josta voi nähdä etäällä
Marmoutiers'in kuuluisan luostarin, pyhän Martinin asumapaikan,
rauniot.

"Mitä hän tahtoo meiltä, tuo läpi-kuultava mylord?" huudahti översti
kääntäen päätänsä vakuuttautuakseen että ratsastaja, joka aina la Cicén
sillalta saakka oli seurannut heitä, oli nuori englantilainen.

Kun tämä nuori tuntematon ei millään tavalla rikkonut kohteliaisuuden
lakia kävelemällä rantavalleilla, vetäytyi översti takaisin vaunun
nurkkaan heitettyään ensin uhkaavan silmäyksen englantilaiseen. Mutta
huolimatta sisäisestä vastenmielisyydestään ei hän voinut olla
huomaamatta kuinka kaunis hevonen oli ja kuinka sievästi ratsastaja
istui sen selässä. Nuorella miehellä oli sellaiset brittiläiset kasvot,
joiden hipiä on niin hieno, niin sileä ja valkonen, että tahtoisi uskoa
ne nuoren tytön hentoon ruumiiseen kuuluviksi. Hän oli valkoverinen,
solakka ja pitkäkasvuinen. Hänen pukunsa oli niin huolellinen ja
puhdas, kuin ainoastaan ylpeän Englannin ylimystöön kuuluvilla saattaa
olla. Tuntui melkein siltä, kuin olisi hän punastunut enemmän ujoudesta
kuin ilosta nähdessään kreivittären. Yhden ainoan kerran nosti Julia
silmänsä ja katsoi muukalaista; mutta siihen pakoitti hänet tavallaan
miehensä, joka tahtoi, että hän katsoisi täysiverisen hevosen jalkoja.
Julian silmät kohtasivat silloin nuoren englantilaisen katseen. Tästä
hetkestä asti seurasi hän muutaman askeleen päässä vaunujen perässä sen
sijaan, että antaisi hevosensa juosta niiden lähellä. Kreivitär oli
tuskin katsonut tuntematonta. Hän ei huomannut mitään niistä hevosen ja
ratsastajan täydellisyyksistä, joita osoitettiin hänelle, vaan vetäytyi
takaisin vaunun nurkkaan kun ensin oli keveän kulmakarvojen liikkeen
kautta ilmaissut olevansa yhtä mieltä miehensä kanssa. Översti nukkui
jälleen ja molemmat puolisot tulivat Tours'iin vaihtamatta sanaakaan ja
ilman että sen ihanan seudun vaihtelevat näköalat, joiden ohi he
ajoivat, kertaakaan olisivat vetäneet puoleensa Julian huomiota. Kun
hänen miehensä oli nukkunut tarkasti kreivitär d'Aiglemont häntä useita
kertoja. Juuri viimeistä kertaa katsahtaessaan häneen, saivat vaunut
sysäyksen ja medaljonki, joka riippui hänen kaulassaan mustassa
nauhassa, putosi hänen syliinsä ja hänen isänsä muotokuva ilmestyi
äkkiä hänen eteensä. Tähän asti oli hän hillinnyt itsensä, mutta nyt
täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Nuori englantilainen näki
kenties silmänräpäyksen ajan nuoren kreivittären poskilla kosteita ja
kiiltäviä jälkiä kyyneleistä, jotka tuuli pian kuivasi.

Översti d'Aiglemont sai keisarilta toimeksi viedä käskyn marsalkka
Soult'ille, jonka piti puolustaa Ranskaa englantilaisten maahantuloa
vastaan Bearnissa, ja hän käytti tilaisuutta, jonka tämä toimi soi
hänelle hyväkseen viedäksensä vaimonsa pois niistä vaaroista, jotka
juuri silloin uhkasivat Pariisia, ja jättääksensä hänet erään vanhan
sukulaisensa luo. Vaunut ajoivat pian Tours'in kivillä lasketuille
kaduille, yli sillan, la Grande-Rue-kadulle ja pysähtyivät erään
vanhan kunnianarvoisan talon edustalle, jossa entinen markisitar
Listomère-Landon asui.

Markisitar de Listomère-Landon oli niitä kauniita vanhoja naisia,
kalpeine hipiöineen ja valkoisine tukkineen, joiden kasvoilla on
aina hieno hymy, naisia, jotka yhä näyttävät olevan puettuja
vanhanaikuisesti ja hiuslaitos tuntemattoman kuosin mukaan. Sellaiset
naiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV:n
vuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä,
juurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin
hurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat
aina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa,
mutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle
kuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha
kamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle -- sillä hänen piti pian
saada takaisin arvonimensä, -- että hänen veljenpoikansa, jota hän ei
ollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän
nopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa "Gallerie de l'ancienne
cour" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä,
portaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat
astua niitä ylös.

Täti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.

"Terve, täti-kulta!" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan
syliinsä. "Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää
teidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole
keikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli... Mutta
minä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä", lisäsi hän.

"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti
häneen.

Hän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä
suutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän
ujostelevalta kuin uteliaalta.

"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?" sanoi markisitar.
"Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha
kun olen nuorten seurassa."

Ennenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla
vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta
kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla
äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä
oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät
sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen
ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet
pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi
täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän
vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä
pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat
nuoret rakastavat toisiaan."

Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä
ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.

"Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut
häntä vaunuille saakka.

"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän
hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua..."

"Mitä sinä ajattelet?"

"No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot..."

Vaunut katosivat.

"Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?" kysyi markisitar
Julialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat
naiset katsovat nuoria.

"Ah, rouva", sanoi Julia, "eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen
kanssaan naimisiin?"

Tämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka
ilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen,
joka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian
vaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka
vallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä
hetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären
silmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian.
Tämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä
tunteita.

"Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita
itsesi?" kysyi hän Julialta.

Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa
ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä
oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja
sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja
onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian
vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi
vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen,
että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva
d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen
reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja
istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei
hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää
iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä.
Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä
yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee
maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa
jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän
niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia
kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin
trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja
muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva
antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella
hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha
markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja
antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären
piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan,
mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli
nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut
vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla
leikkiä siitä.

"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.

Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota
vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär
voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut
kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva,
jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle
paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he
voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän
kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan
ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän
luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä
yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta
vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa
täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään.
Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että
alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja
jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli
kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa
viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa
siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli
yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja
näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja
kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi
veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä.
Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän
välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva
d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen
ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun.
Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli
Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa
sukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät
jonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän
muisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään
alakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää;
sitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli
mahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä
vain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä
silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren
ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä,
lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä
hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan
nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän
sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein
läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana
istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli
taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.

"Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.

Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella
kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies,
herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on
jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että
ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan
tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen
kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo
peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori
englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi.
Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen;
intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin
harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan
hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä
tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot
lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti.
Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti
säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän
maitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne
Tours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin
riikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän
varmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä
siitä saakka kun te olette tullut tänne... Hän lienee aivan varmaan
rakastunut teihin."

Nämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku.
Tahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli.
Kaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota
ankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen
onnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa
osottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä
karkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko
maailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea
leikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin
elävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä.
Täti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei
rakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän
myöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon,
että Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori
nainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat
kylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor
oli.

"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa", ajatteli hän, "minun
veljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton
epämukavuuksia."

Hän päätti käännyttää Julian Ludvig XV:n aikaisiin monarkistisiin
oppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän
sen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä
kreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja
vetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen
kamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet
valmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena
pienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle
vanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin
onnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli;
sitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi
kirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti
tässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta
kirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi
hän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta.
Hänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas
rinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka
äkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi
astunut alas.

"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?" kysyi täti. "Miksi istutte niin
myöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin
nuori?"

Hän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua
kirjettä.

"Kirjoitatteko miehellenne?"

"Miten voisin tietää, missä hän on?" kysyi kreivitär.

Täti otti paperin ja luki.

Hän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen
nainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään
vastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään
salaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti
hänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet
taitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on
yhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen
keskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee
pois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi,
niin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille
surunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka
hienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui
miettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:

"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin
varomattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä
voivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä
kuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä
et ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun
saat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin
ainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle
pian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa
minut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä
sinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun
eräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä
vuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme
auringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle
kallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä
suloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä
kaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita
ja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän
hullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista,
sanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä
joutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton
salaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme
maalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi,
Louisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta
et onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo
olen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin
ylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor
d'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa
sinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin.
Muutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin
unennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti
pyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei
ollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun
iloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin
sopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri
sentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin
morsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin
illalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella
juhlallisuudella, koetin keksiä jonkun kujeen leikkiäkseni Viktorin
kanssa; ja sillä välin kun odotin häntä, sykki sydämeni aivan samalla
tavalla kuin juhlallisena uuden vuoden aattona hiipiessäni siihen
saliin, missä uuden vuoden lahjat olivat. Kun mieheni tuli sisään, etsi
hän minua, minä en voinut pidättää nauruani uutimen takana, jonne olin
piiloutunut, ja tämä nauru oli viimeinen kaiku meidän lapsuusleikkiemme
suloisesta ilosta..."

Kun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti
sisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne
hitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan
vihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.

"Pikku ystäväni", sanoi hän, "naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin
nuorelle tytölle, se on sopimatonta..."

"Niin minäkin ajattelin", keskeytti Julia, "ja minua hävetti myös
itseni tähden, kun te luitte sitä..."

"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä,
lapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin
vastenmieliseksi", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, "varsinkaan, kun
aina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty
jonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?" kysyi hän.

Kreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut
äitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni
vastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen."

Hän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden,
jonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä
markisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat
toistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa
täydellisesti.

"Äiditön lapsiraukka!" sanoi rouva de Listomère.

Tämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä
ennustavaa ääntä.

"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?" kysyi vanha rouva.

"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan."

"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!"

"Minulla on ollut sitä vuoden ajan", sanoi Julia jonkunmoisella
kainolla pelolla.

"Siis pikku rakas enkelini", sanoi täti, "avioliitto ei ole ollut
teille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?"

Nuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen,
joka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.

"Sinä olet siis onneton?"

"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä,
hän on niin kiltti!"

"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"

"Kyllä ... toisinaan... Hän etsii minua liian usein."

"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii
sinut?"

"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."

"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi
iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että
aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"

"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on
arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin
puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön
aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun
vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla
selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton,
kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."

"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä
kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden
ajaltaan.

"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.

"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun
Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi
tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"

Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.

"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit
mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä
naimisissa olosta?"

"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"

"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa.
Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä
ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi
arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika,
ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV:n
aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin
sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin
mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat
kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena,
he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat
senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän
vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä
iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin
tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen
lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka
muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette
sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."

Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista,
joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena
saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun,
vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista.
Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi
varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan
häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan
ympäri ja sanoi:

"Olkaa minulle äitinä!"

Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle
vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus
oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja
keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden,
hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii
heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka
kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin.
Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä
hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten
tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein
sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn
juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja
surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja
kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän,
äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun
täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä
ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät
toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat
he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren
englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli
nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista
eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja
päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen
tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain
ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota
kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta
markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään
huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa
pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät
voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen
kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla.
Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin
tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin
ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he
samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä
kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui.
Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.

"Mutta mitä on tehtävä?" sanoi Julia tädilleen. "Onhan aivan selvää
kaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että
minä olen..."

"Niin", keskeytti hänet täti.

"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin
tästä ohi?"

"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja
voitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä
haluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe
meitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten,
rakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja."

Mutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat
molemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin
kamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten
Bourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka
oli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan
kukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta
Bourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta
kun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä
kiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen
hänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti
seurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.

Viktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.

"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään", sanoi
kamaripalvelija. "Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset
yhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa."

Parissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka
markisitar lainasi hänelle.

"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?" sanoi Julia suudellen tätiään
jäähyväisiksi. "Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te..."

"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin
tullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian
tarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki
voidakseni tavata teidät siellä."

Julia matkusti kamarineitsyeensä ja vanhan sotilaan seurassa, joka
ratsasti vaunun rinnalla valvoen rouvansa turvallisuutta. Kun tuli yö
ja he pääsivät eräälle taipaleelle Blois'in takana, kävi Julia
levottomaksi kuullessaan vaunun kolinaa takaapäin. Tämä oli seurannut
heitä aina Amboise'sta saakka. Hän asettui ikkunan eteen saadakseen
nähdä, keitä hänen matkatoverinsa olivat. Oli kuutamoyö, ja hän sai
nähdä Arturin seisovan kolmen askeleen päässä hänestä silmät luotuina
hänen vaunuunsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kreivitär
vetäytyi kiireesti takaisin vaunuun niin peloissaan, että rupesi
vapisemaan. Kuten useimmat todella viattomat ja kokemattomat naiset
katsoi hän tehneensä hairahduksen siinä, että oli tahtomattaan
herättänyt rakkautta nuoressa miehessä. Hän tunsi vaistomaista
pelästystä, joka ehkä teki hänet tietoiseksi omasta heikkoudestaan
nähdessään tämän rohkean ihailun. Yksi miehen vahvimmista aseista onkin
tämä hirveä kyky pakoittaa nainen, jonka luonnosta vilkas mielikuvitus
helposti pelästyy tahi tulee levottomaksi siitä, että hän ajaa häntä
takaa, ryhtymään tekemisiin hänen kanssansa. Kreivitär muisti tätinsä
neuvon ja päätti koko matkan kestäessä pysyä piilossa vaunun sisällä
eikä astua ulos sieltä. Mutta joka taipaleella kuuli hän englantilaisen
kävelevän molempain vaunujen ympäri ja sitten tiellä kaikui hänen
ajoneuvojensa ratina lakkaamatta hänen korvissaan. Hän ajatteli, että
miehensä, kun hän kerran tapaa hänet, on varmaan suojeleva häntä tästä
omituisesta takaa-ajosta.

"Mutta jos hän kaikissa tapauksissa ei rakasta minua?"

Tämä ajatus oli viimeinen, mikä hänellä oli. Kun hän tuli Orleans'iin,
pysäyttivät preussiläiset hänen vaununsa, veivät sen majataloon ja
asettivat sotamiehiä vahtimaan sitä. Tehdä vastarintaa oli mahdotonta.
Muukalaiset selittivät näille kolmelle matkustavaiselle käskevin
merkein saaneensa käskyn olla sallimatta kenenkään astua vaunusta ulos.
Kreivitär istui itkien kaksi tuntia vankina sotamiesten keskellä, jotka
polttivat, nauroivat ja toisinaan katselivat häntä röyhkeällä
uteliaisuudella; mutta vihdoin näki hän heidän poistuvan vaunun luota
jonkunmoisella hienotunteisuudella ja kuuli useitten hevosten töminää.
Kohta sen jälkeen ympäröi vaunun ryhmä korkeita vieraita upseereita
eräs vanha itävaltalainen kenraali etunenässä.

"Pyydän anteeksi, rouvaseni", sanoi kenraali. "Väärinkäsitys on
tapahtunut, ja te voitte pelkäämättä jatkaa matkaanne. Tässä on passi,
joka vast'edes on suojeleva teitä kaikilta ikävyyksiltä..."

Kreivitär otti paperin vavisten ja mutisi muutamia sanoja. Kenraalin
vieressä näki hän Artturin puettuna englantilaiseen upseeripukuun.
Varmaankin häntä piti hänen kiittää pikaisesta vapautumisestaan.
Samalla kertaa iloisena ja surullisena käänsi nuori englantilainen pois
päänsä eikä uskaltanut katsoa Juliaa muuta kuin varkain. Kiitos passin,
tuli rouva d'Aiglemont Pariisiin ilman ikäviä seikkailuja. Hän löysi
siellä miehensä, joka vapautettuna uskollisuuden valastaan keisarille,
oli saanut mitä imartelevimman vastaanoton kreivi d'Artois'n luona.
Tämän oli veljensä Ludvig XVIII nimittänyt kuningaskunnan
kenraaliluutnantiksi. Viktorilla oli henkivartiossa niin korkea asema,
että se antoi hänelle kenraalin virka-arvon. Bourbon'ien palaamisen
kunniaksi pidettyjen monien juhlien aikana kohtasi Julia-parkaa suuri
onnettomuus, joka teki syvän vaikutuksen hänen elämäänsä: hän kadotti
markisitar de Listomère-Landon'in. Vanha rouva kuoli iloon ja
sydämenhalvaukseen saadessaan Tours'issa jälleen nähdä d'Angoulême'n
herttuan. Ainoa henkilö, jonka ikä salli hänen neuvoa Viktoria, ainoa
joka viisaiden neuvojensa kautta olisi voinut aikaan saada enemmän
keskinäistä ymmärtämistä miehen ja vaimon välille, oli siis kuollut.
Julia tunsi, kuinka suuri tämä hukka oli. Nyt ei ollut ketään paitsi
hän itse hänen ja miehensä välillä. Mutta nuori ja kaino kun oli,
tahtoi hän mieluummin kärsiä kuin valittaa. Juuri hänen luonteensa jalo
puoli esti häntä laiminlyömästä velvollisuuksiaan tahi koettamasta
tutkia surujensa syytä; sillä lakata suremasta olisi ollut liian
karkeata; Julia olisi luullut loukkaavansa sillä tytönomaista
kainouttaan.

Nyt muutama sana herra d'Aiglemontista restauratsionin aikana.

Eikö usein saa tavata koko joukon ihmisiä, joiden mitättömyys on
salaisuus monelle, jotka heidät tuntevat? Korkea virka-arvo, loistava
sukuperä, tärkeät virat, joku vissi kohteliaisuuskiilloitus,
sulkeutunut käytöstapa tahi rikkautta seuraava loisto ovat heille
juurikuin vahteja, jotka estävät arvostelun tunkeutumasta heidän
sisälliseen elämäänsä. Nämä ihmiset ovat niinkuin kuninkaat, joiden
todellinen olemus ja tavat eivät milloinkaan tule oikein tunnetuiksi
tahi arvostelluiksi, sentähden että heitä katsellaan aina joko liian
kaukaa tahi liian läheltä. Nämä henkilöt keinotekoisine kykyineen
kysyvät sen sijaan että puhuisivat, osaavat taidon antaa toisten
esiintyä päästäkseen itse näyttäytymästä heille jonkunmoisella
taitavuudella johtavat he sitten jokaista juurikuin langasta, aina
kunkin intohimojen tahi etujen mukaan ja leikkivät siten miesten
kanssa, jotka pohjaltakin ovat heitä etevämpiä, tekevät nämä nukeiksi
ja luulevat heidän olevan pieniä sentähden, että ovat vetäneet heidät
alas itsensä rinnalle. He saavat siten nauttia voitosta, jonka
pikkumainen, mutta sitkeä ajatus niin helposti valloittaa suurien
liikkuvien ajatusten häviöksi. Arvostellakseen näitä tyhjiä päitä ja
määrätäkseen niiden kieltoperäisen arvon pitää havaintojen tekijän
sentähden olla enemmän viekkaan kuin etevän, enemmän kärsivällisen kuin
laajalla katsantokannalla varustetun, omata enemmän terävyyttä ja
tahtia kuin yleviä ja suuria aatteita. Niin paljon taitavuutta kuin
nämä nousukkaat käyttävätkin heikkojen puoliensa puolustamiseksi, on
heidän kuitenkin kovin vaikea pettää vaimojansa, äitejänsä, lapsiansa
ja kodin ystäviä. Mutta nämä säilyttävät melkein aina salaisuuden
niinkuin jonkin, joka tavallaan koskee yhteistä kunniaa, vieläpä usein
auttavatkin heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen
ponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin
tulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy
tyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä,
joita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota
tunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen
rinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja
uhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä,
jota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen
joutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta,
niinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen "suuri".
Mutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat
heistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän
julmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät
tilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin
vaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen,
tahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken
tämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon
oli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä
käskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta
kykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään
kateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi
ja joita sotilaskielellä kutsutaan "kunnon pojiksi". Restauratsioniaika
lahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut
kiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja
uskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin
hänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen
palaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran
markiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen
tunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten
opit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään,
tuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin
syvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden
sääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti
niitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa,
jotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten
sisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla
on makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä
mielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä.
Jos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen
ollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi
valtioviisaiksi viittauksiksi.

"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo", ajattelivat rehelliset ihmiset.

Hänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen
rohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään
ei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa.
Hänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja
ainoastaan vaimonsa tiesi, että hänen ulkomuotonsa oli petollinen
naamari. Kun markiisi d'Aiglemont kuuli kaikkien ihmisten tunnustavan
hänen pelatut kykynsä, alkoi hän itse uskoa olevansa yksi etevimmistä
miehistä hovissa, missä hän, kiitos ulkomuotonsa, osasi miellyttää ja
missä hänen erilaiset ominaisuutensa hyväksyttiin ilman vastustusta.

Siitä huolimatta oli markiisi d'Aiglemont vaatimaton omassa kodissaan.
Hän tunsi siellä vaistomaisesti vaimonsa etevämmyyden huolimatta siitä,
että tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi
salainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä,
huolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä
luonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan
nöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä.
Ensiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että
on paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin
hallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu
ajattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän
luopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen
onnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme
on antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua
pilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa
epäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka
palkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle
itsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen,
ei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt -- molemmissa
tapauksissa yhtä suuri loukkaus -- harrastaa hänen huvituksiaan tahi
tutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat
aviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan
itseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian
ruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös
henkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla
kohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön.
Sanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli
pyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän
onnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle
hallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista
ilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä
kunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen
nuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä,
joka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä
sisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen
ensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka
synnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei
ymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja,
jotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan
perustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin
unelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka
rouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti
hän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena.
Palattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja
elämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä
muuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja
joka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä.
Lääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää
sohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien
niinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut
kävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa
vaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla
nykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin
sairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen
onnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina
tapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän
tulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle
uutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin
elämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja
todellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja
rikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka
juurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei
sentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä
tavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen
laulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein
aina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä
menestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä
toiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän
ujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti
huomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa
sääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka
usein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle
sanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta
hiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy
ollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö,
vaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen
olla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin
iloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän
kaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta.
Vuonna 1817 tapahtui kuitenkin tapaus, joka suuressa määrin paransi
Julian surullista asemaa. Hän sai tyttären ja imetti häntä itse. Kahden
vuoden aikana oli hän niiden levottomien ilojen vallassa, jotka
seuraavat äidin huolia, ja tämä teki hänen elämänsä vähemmän
onnettomaksi.

Tämän tähden täytyi hänen elää jonkun verran erillään miehestään.
Lääkärit ennustivat hänelle vahvempaa terveyttä, mutta hän ei uskonut
näitä epävarmoja ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä
ei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi
onnelliseksi ratkaisuksi.

Vuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun
hän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut
saavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen
luisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti
itsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita
onnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen
ennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren
vaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen
kunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin
vähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä.
Julian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin;
vähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä
salaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi
ajatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi
syvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus
samoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin.
Toisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä
synkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin,
jotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia
hänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat
silloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka
muistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat
kaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että
hän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä
tottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja
toisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät
ainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina,
vaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään
itseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen
aikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä,
kuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja
henkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä
halveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki
tunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja
erilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet
hänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen
haavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita,
jotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen
muistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot
joka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta,
sillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren
englantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen
naimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen
surulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki
pettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän
synkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen
leikin kautta tähän nuoreen mieheen, jonka käytös, tunteet ja luonne
näyttivät tarjoavan niin paljon yhtäläisyyttä hänen omiensa kanssa.
Mutta tämä ajatus esiintyi aina oikkuna, mielikuvituksen tuotteena.
Tästä mahdottomasta unelmasta, joka aina päättyi huokauksiin, heräsi
Julia vielä onnettomampana, kuin ennen ja tunsi vielä kipeämmin
alituiset surunsa, nukutettuaan ne kuvitellun onnen siipien alle.
Toisinaan sai hänen valituksensa hurjan ja rohkean luonteen, hän tahtoi
huvitella hinnalla millä hyvänsä; mutta vielä useammin oli hän
jonkinmoisen velton lumouksen uhrina, kuunteli, mitä sanottiin,
ymmärtämättä sitä tahi ajatteli niin liiteleviä häälyviä ajatuksia,
ettei hän koskaan olisi voinut löytää sanoja niiden ilmaisemiseksi. Hän
oli loukattu sisimmissä taipumuksissaan, siinä, mitä hän ennen nuorena
tyttönä oli uneksinut, ja nyt oli hän pakoitettu nielemään kyyneleensä.
Kenelle hän olisi valittanut kohtaloaan? Kuka olisi tahtonut kuunnella
häntä? Sitäpaitsi hänessä oli sitä äärimmäistä naisellista
hienotunteisuutta, sitä viehättävää tunteen kainoutta, joka saa
vaikenemaan tarpeettomien valitusten asemasta, jättää käyttämättä
hyväkseen edun, jolloin voitto nöyryyttää sekä voittajaa että
voitettua. Julia koetti antaa oman siveytensä, omia hyveitään herra
d'Aiglemontille ja koetti kuvitella maailmalle olevansa onnellinen.
Koko naisellista tahtiaan käytti hän aivan tarkoituksettomasti
alituiseen hienotunteisuuteen, jota miehensä ei edes huomannut, ja
jonka itsevaltaisuus ainoastaan kasvoi tämän sääliväisen kohtelun
johdosta. Toisinaan oli hän aivan kuin lamautunut onnettomuudesta,
ilman ajatuksia, ilman voimaa; mutta onneksi sai hänen totinen
jumalisuutensa hänet aina jälleen toivomaan, hän turvautui
tulevaisuuteen ihmeellisessä uskossa, joka antoi hänelle voimaa
uudestaan alkaa kovaa työtänsä. Nämä kauheat taistelut, nämä sisälliset
kulumiset voitti hän ilman kunniaa, nämä pitkälliset surut olivat
tuntemattomia; yksikään ihmisolento ei nähnyt hänen kärsiviä
silmäyksiään, hänen katkerat kyyneleensä valuivat yksinäisyydessä ja
hyljättynä.

Niiden vaikeitten suhteitten vaarat, joihin markisitar oli olojen
pakosta joutunut, näyttäytyivät hänelle kaikessa vakavuudessaan eräänä
iltana 1820. Kun mies ja vaimo tuntevat toisensa täydellisesti ja
pitkän aikaa ovat tottuneet toisiinsa, kun nainen osaa tulkita miehen
pienimmänkin eleen ja nähdä ne tunteet ja ajatukset, jotka hän salaa,
silloin leviää äkkiä valo ajatuksiin ja entiset sattumalta tahi alkuaan
välinpitämättömästi virkatut lausunnot astuvat esiin. Nainen herää
äkkiä ja huomaa olevansa kuilun partaalla. Niin kävi markisittaren. Kun
hän kerran oli onnellinen saadessaan olla muutamia päiviä yksin, arvasi
hän yksinäisyytensä syyn. Sillä hetkellä hän ei ajatellut itseään ei
onnettomuuksiaan eikä uhrauksiaan; hän tunsi olevansa yksinomaan äiti ja
hän ajatteli ainoastaan tyttärensä hyvinvointia, tulevaisuutta ja
onnea, tyttärensä, ainoan olennon, joka lahjoitti hänelle iloa,
Helenansa, ainoan, joka sai hänet pysymään elossa. Nyt tahtoi Julia
elää suojellakseen lastansa siitä hirmuisesta ikeestä, jonka alle häijy
äitipuoli voisi painaa tämän rakastetun olennon elämän. Huomatessaan
tämän uuden edellytyksen surulliseen tulevaisuuteen vaipui hän
sellaiseen polttavaan mietiskelyyn, jollainen käsittää pitkiä vuosia.
Täst'edes tulisi hänen ja miehensä välillä olemaan kokonainen ajatusten
maailma, jonka paino olisi yksin hänen hartioillaan. Tähän asti oli hän
varma Viktorin rakkaudesta, ja oli uhrautunut hankkiakseen hänelle
onnea, jota itse ei voinut jakaa; mutta nyt kun häneltä puuttui sekin
tyydytys, joka seurasi tietoisuutta, että hänen kyyneleensä tuottivat
miehellensä iloa, nyt, jätettynä yksin maailmaan, ei hänellä ollut enää
muuta valittavana kuin onnettomuutensa. Keskellä masennusta, joka yön
hiljaisuudessa ja äänettömyydessä riisti häneltä kaiken tarmonsa, kun
hän jätti sohvansa ja puoleksi sammuneen takkansa katsellakseen lamppu
kädessä kyynelittömin silmin tytärtänsä, yllätti hänet herra
d'Aiglemont, joka tuli kotiin ollen loistavalla tuulella. Julia antoi
hänen katsoa, kuinka rauhallisesti Helena nukkui; mutta hän teki lopun
vaimonsa ihailusta tyhjällä fraasilla:

"Kaikki lapset", sanoi hän, "ovat suloisia, kun ovat niin pieniä."

Sitten suuteli hän hajamielisenä tyttärensä otsaa, laski alas verhot
kätkyen ympäri, katsoi Juliaan, otti hänen kätensä ja vei hänet
mukanansa sohvalle, jolla istuessaan hän oli ajatellut niin monta
surullista ajatusta.

"Te olette hyvin kaunis tänä iltana rouva d'Aiglemont!" huudahti hän
sillä sietämättömällä iloisuudella, jonka markisitar tunsi niin hyvin.

"Missä olette ollut tänä iltana?" kysyi hän teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä.

"Rouva de Sérizyn luona."

Hän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti
huolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia
vavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka
raivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.

"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta
saada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä
pitkään aikaan, hänen halutakseen nähdä sinut luonansa. Hän on hyvä
nainen ja pitää paljon sinusta. Tekisit minulle mieliksi, jos menisit
sinne; minä olen melkein luvannut, että sinä -- --"

"Minä menen", sanoi Julia.

Äänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin
niin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta
välinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli
kaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka
oli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin
ajatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta
sormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on
ollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä
onnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen
käteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella
sitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai
siihen hänen "hyvää yötä"-suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun
rakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä
inhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille;
polvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen
kohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä
sisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat
murhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat,
tämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa,
jolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut
suudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken
Julian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän
murheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen
sohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili.
Rukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden
merkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä
olisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan
antautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki
hän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman
sydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja
elääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän
päätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas
seuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota
ei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin
kautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan
yhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden
huvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli
ainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä
herraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne
harvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan
alaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden
kylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen
viekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta,
käyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin,
joka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he
luulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan.
Julian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen
turhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä
äidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut
odottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä
liiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen
kauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä
aina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli
paha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden.
Nuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on
vielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö
kainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa,
mitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen
kilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen,
markisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä
enemmän kohotti hänen kauneuttansa.

Rouva de Sérizy oli yksi niistä naisista, jotka luulevat, että heillä
on Pariisissa jonkummoinen valta kuosien ja seuraelämän yli; hän
julisti lakeja, joita seurattiin siinä piirissä, missä hän hallitsi ja
sentähden hän luuli niiden olevan käytännössä kaikkialla; hän luuli
olevansa sukkela; hän lausui arvosteluja niinkuin ei häntä voitaisi
vastustaa. Kirjallisuus, politiikka, miehet ja naiset, kaikki oli
alistettu hänen sensuurinsa alle, ja rouva de Sérizy näkyi uhmailevan.
toisten mielipidettä. Hänen kotinsa oli kaikissa suhteissa hyvän maun
malli. Keskellä näitä salonkeja, jotka olivat täynnä hienoja ja
kauniita naisia, vei Julia loistollaan voiton kreivittärestä.
Sukkelana, vilkkaana, säteilevänä keräsi hän ympärilleen seuran
etevimmät miehet. Naisten epätoivoiseksi harmiksi oli hänen pukunsa
moitteeton, ja kaikki kadehtivat hänen hameensa leikkausta, hänen
liivinsä mallia, jota yleisesti luultiin jonkun tuntemattoman
ompelijattaren nerontuotteeksi, sillä naiset mieluummin uskovat
pukutaiteilijain voimaan kuin kauniin puvun kantajan kauneuteen ja
viehättäväisyyteen. Kun Julia nousi mennäkseen pianon luo ja
laulaakseen Desdemonan romanssia, riensivät miehet sinne kaikista
toisista huoneista kuulemaan hänen kiitettyä ääntään, joka niin kauvan
oli pysynyt mykkänä, ja syvä hiljaisuus syntyi. Markisitar tunsi kovaa
liikutusta nähdessään kaikki ne päät, jotka tunkeilivat ovissa ja
kaikki ne katseet, jotka olivat kiinnitetyt häneen. Hän etsi miestänsä,
katsahti häneen veitikkamaisesti ja näki mielihyvällä, että tällä
hetkellä hänen itserakkautensa oli syvästi tyydytetty. Onnellisena
tästä voitosta sai hän koko seuran haltioihinsa laulamalla ensimäisen
osan romansista "Al pin salice". Milloinkaan eivät Malibran tahi Pasta
ole antaneet kuulla niin täydellisen puhdasta ja tunteellista laulua;
mutta juuri kun Julian piti alkaa kertosäettä huomasi hän kuuntelevien
joukossa Arturin, jonka katse seurasi häntä. Hän säpsähti ja äänensä
petti. Rouva de Sérizy riensi hänen luokseen.

"Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Ah, hän on niin heikko, tämä
pikkuraukka! Minä olinkin peloissani kun näin hänen yrittävän
sellaista, mihin voimansa eivät riitä..."

Romanssi tuli keskeytetyksi. Juliaa harmitti eikä hän rohjennut enää
jatkaa vaan vastaanotti kilpailijansa vilpillisen osanoton. Kaikki
naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja keskustelemalla tapahtumasta
aavistivat he sen taistelun, mikä oli alkanut markisittaren ja rouva de
Sérizy'n välillä, jota viimemainittua heidän lausuntonsa eivät suinkaan
säästelleet.

Ne omituiset aavistukset, jotka niin usein olivat saaneet Julian
liikutuksiin, kävivät äkkiä todellisuudeksi. Ajatellessaan Arturia, oli
hän iloisena uskonut, että mies, joka näytti niin lempeältä ja
hienolta, pysyisi uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Toisinaan
oli hän imarrellut itseään ajattelemalla olevansa tämän kauniin
rakkauden esine, tämän ensimäisen ja puhtaan lemmen, mikä herää
nuorukaisessa, jonka kaikki hetket ovat pyhitetyt hänelle, jossa ei ole
vilppiä; joka punastuisi siitä, mikä saa naisen punastumaan; joka ei
hankkisi hänelle kilpailijoita ja joka antautuisi hänelle ajattelematta
kunnianhimoa, kiitosta tahi menestystä. Hän oli haaveillut kaikkea tätä
Arturista hulluudesta, ajattelemattomuudesta, ja sitten äkkiä luuli
näkevänsä haaveensa toteutuneen. Nuoren englantilaisen melkein
naisellisista kasvoista luki hän hänen syvät ajatuksensa ja sen
tuskallisen alistuvaisuuden, jonka uhrina hän itse oli. Hän tunsi
itsensä hänessä. Onnettomuus ja surut ovat rakkauden kaunopuheliaimmat
tulkit, ne yhdistävät uskomattoman nopeasti kaksi kärsivää olentoa.
Sisälliset katsantokannat ja käsitykset eri asioista ja aatteista ovat
heissä täydellisiä ja puhtaita. Voimakas mielenliikutus, jonka
markisitar tunsi, ilmaisi hänelle myös ne vaarat, joita kohti hän
kulki. Ylen iloisena voidessaan syyttää liikutuksestaan tavallista
heikkouttaan, vastaanotti hän mielellään rouva de Sérizy'n hänelle
tuhlaamat kekseliäät avustukset.

Romanssin keskeytyminen oli tapaus, josta monet puhuivat usealla eri
tavalla. Muutamat surkuttelivat Julian kohtaloa ja sitä, että niin
huomattava nainen menisi hukkaan seuraelämältä; toiset tahtoivat tietää
syyn hänen kärsimykseensä ja yksinäiseen elämän-tapaansa.

"No niin, rakas Ronquerolles", sanoi markiisi rouva de Sérizy'n
veljelle, "sinä kadehdit onneani kun näit rouva d'Aiglemontin ja moitit
minua, että olin hänelle uskoton. Mutta sinä pitäisit todellakin
kohtaloani vähemmän kadehdittavana, jos sinulla niinkuin minulla, olisi
läheisyydessäsi kaunis nainen vuoden tahi kaksi etkä uskaltaisi
suudella hänen kättänsä pelosta, että se särkyisi. Älä milloinkaan
rakastu noihin herkkätuntoisiin koristuksiin, jotka eivät kelpaa muuhun
kuin asetettavaksi lasikuvun alle ja joiden hauraus ja kalleus aina
pakoittaa meitä varomaan heitä! Käytätkö sinä ehkä usein hienoa
hevostasi, josta olen kuullut, ett'et tahdo saattaa sitä alttiiksi
sateelle etkä lumelle. Näetkös, juuri samoin on minun laitani. On
tietysti totta, että olen varma vaimoni hyveestä, mutta avioliittoni on
ylellisyyslaitos ja jos luulet, että minä olen naimisissa, niin
erehdyt. Sentähden on minun uskottomuuteni tavallaan oikeutettu.
Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te tekisitte minun asemassani, te,
jotka nauratte minulle. On paljon miehiä, jotka olisivat vähemmän
hienotunteisia vaimojansa kohtaan kuin minä. Olen varma", lisäsi hän
kuiskaten, "että rouva d'Aiglemont ei epäile mitään... Oikeastaan olisi
väärin minun puoleltani valittaa, minä olen hyvin onnellinen... Mutta
ei ole mitään ikävämpää tunteelliselle miehelle, kuin nähdä sellaisen
raukan, josta pitää, kärsivän..."

"Sinä olet siis hyvin tunteellinen", sanoi herra de Ronquerolles,
"sillä sinä olet harvoin kotona."

Tämä ystävällinen pisteliäisyys herätti yleistä naurua, mutta Artur
pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä, kuten gentlemanni ainakin, joka
otaksuu luonteensa perustaksi vakavuuden. Aviomiehen omituiset sanat
antoivat varmaankin joitakin toiveita nuorelle englantilaiselle, joka
kärsimättömästi odotti tilaisuutta jäädä kahdenkesken herra
d'Aiglemontin kanssa. Sellainen tilaisuus pian tarjoutuikin.

"Herra markiisi", sanoi hän, "minun on hyvin ikävä kuulla markisittaren
sairaudesta, ja jos tietäisitte, että hän, ellei noudata aivan
erityistä parannustapaa, kuolee siihen, otaksun ettette laskisi leikkiä
hänen kivulloisuudestaan. Puhun teille täten, koska olen varma, että
voisin pelastaa rouva d'Aiglemontin ja lahjoittaa hänet jälleen
elämälle ja onnelle. On tosin harvinaista, että minun säätyiseni mies
on lääkäri, mutta sattuman kautta tulin tutkineeksi lääketiedettä. Nyt
on sitä paitsi niin", lisäsi hän tahallaan teeskennellen kylmää
itsekkäisyyttä, "että minun on siksi ikävä, että on yhdentekevää,
käytänkö aikaani ja matkojani kärsivän olennon hyväksi sen sijaan, että
tyydyttäisin joitain tuhmia oikkuja. On harvinaista että tämäntapaisia
tauteja voi parantaa, sillä ne vaativat paljon hoitoa, aikaa ja
kärsivällisyyttä; varsinkin pitää olla rikas, voida matkustaa ja
tarkasti noudattaa useita määräyksiä, erilaisia joka päivä eikä kovin
vastenmielisiä. Mehän olemme gentlemanneja ja voimme ymmärtää
toisiamme. Edeltäpäin tahdon sanoa, että jos hyväksytte tarjoukseni,
saatte joka hetki itse valvoa minun menettelytapaani. En ryhdy
mihinkään neuvottelematta teidän kanssanne ja minä vastaan onnellisesta
tuloksesta, jos suostutte tottelemaan minua ja jos tahdotte joksikin
ajaksi luopua aviomiehen oikeuksistanne", lisäsi hän kuiskaten.

"Se nyt on varmaa, mylord", sanoi markiisi nauraen, "ettei kukaan
paitsi englantilainen voisi tehdä minulle niin omituista ehdotusta.
Sallikaa minun olla myöntämättä tai kieltämättä ennenkuin mietin asiaa.
Ja ennen kaikkea on se esitettävä vaimolleni."

Juuri tällä hetkellä astui Julia taas pianon eteen. Hän lauloi
Semiramis'in arian "Son regina, son guerriera". Yksimieliset
kättentaputukset, mutta niin sanoakseen, hillityt kättentaputukset,
sellaiset kohteliaat suosionosotukset, joita annetaan Faubourg
Saint-Germainissa, todistivat siitä ihastuksesta minkä hän herätti.

Kun d'Aiglemont ajoi kotiin Julian kanssa, huomasi tämä jonkunmoisella
levottomalla ilolla vaivojensa pikaisen menestyksen. Miehensä, joka oli
syttynyt hänen juuri näyttelemästään osasta, tahtoi osoittaa hänelle
kunnioitusta tilapäisestä oikusta mieltyen häneen samalla tavalla kuin
olisi mieltynyt johonkin näyttelijättäreen. Julia nautti sellaisesta
kohtelusta, hän, joka oli siveellinen ja naimisissa, hän koetti leikkiä
vallallaan ja tässä ensimäisessä taistelussa sai hänen hyvyytensä hänet
lankeamaan vielä kerran, mutta tämä oli kauhein läksy, minkä kohtalo
oli hänelle säilyttänyt. Kello kahden tai kolmen ajoissa istui Julia
synkkänä ja miettien aviovuoteessa; lamppu liehuvin liekein heikosti
valaisi huonetta, mitä syvin hiljaisuus vallitsi. Jo tunnin ajan oli
markisitar omantunnon vaivaamana vuodattanut kyyneleitä, joiden
katkeruuden voivat ymmärtää ainoastaan hänen asemassaan olleet naiset.
Pitäisi omistaa Julian sielun tunteakseen siinä määrässä kuin hän
lasketun hyväilyn sietämättömyyden, kylmän suutelon loukkauksen --
sydämen lankeemus, joka tulee vielä syvemmäksi katkeran prostitutsionin
kautta. Hän halveksi itseään, hän kirosi avioliiton, hän toivoi
itselleen kuolemaa; ja ellei hänen tyttärensä olisi alkanut itkeä,
olisi hän ehkä heittäytynyt ulos ikkunasta. Herra d'Aiglemont nukkui
levollisesti hänen rinnallaan heräämättä kuumista kyyneleistä, joita
hän vuodatti hänen vuoksensa. Seuraavana päivänä onnistui Julian
näyttäytyä iloiselta. Hänellä oli kyllin voimaa näyttääkseen
onnelliselta ja unohtaakseen, ei suruansa, vaan voittamattoman inhonsa.
Tästä päivästä alkaen ei hän katsonut itseään enää moitteettomaksi
naiseksi. Eikö hän ollut valehdellut itsellensä ja eikö hän tämän
jälkeen kykenisi teeskentelemään? Eikö hän vastaisuudessa voinut
kehittää ihmeteltävää taitoa aviorikoksen salaamisessa? Hänen
avioliittonsa oli syynä tähän pahaan taipumukseen "a priori", jota ei
käytetty vielä mihinkään erikoiseen tarkoitukseen. Ja kuitenkin hän oli
jo tehnyt itselleen kysymyksen, minkätähden hänen pitäisi vastustaa
miestä, jota hän rakasti, kun hän antautui vastoin sydämensä ja vastoin
luonnon ääntä miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut enää mitään
rakkautta. Kaikki viat, vieläpä kaikki rikokset johtuvat siitä, että
niitä puolustetaan huonolla viisastelulla, tahi on niillä pohjana
itsekkäisyys. Yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä muutoin kuin lakien
vaatimilla yksilöllisillä uhrauksilla. Ja jos vastaanottaa etuja, niin
eikö ole samalla sitoutunut täyttämään ehdot, joista ne riippuvat?
Rutiköyhät, jotka kärsivät nälkää ja jotka ovat pakoitetut
kunnioittamaan omistusoikeutta, ovat vähemmän surkuteltavia kuin
naiset, joiden hienotunteisuutta ja luonteen sisimpiä tunteita
loukataan. Pari päivää tämän kohtauksen jälkeen, jonka salaisuudet
tulivat haudatuiksi aviovuoteeseen, esitti herra d'Aiglemont lordi
Grenvillen vaimollensa. Julia vastaanotti Arturin kylmällä
kohteliaisuudella, joka saattoi kunniaa hänen teeskentelykyvylleen. Hän
pakoitti sydämensä vaikenemaan, verhosi katseensa, vahvisti äänensä ja
pysyi siten kohtalonsa käskijänä. Sitten, kun hän näiden keinojen
avulla, jotka ovat niin sanoakseni synnynnäisiä kaikilla naisilla, oli
saanut varmuuden sytyttämänsä rakkauden koko suuruudesta, hymyili hän
pikaisen paranemisen toivolle eikä enää vastustanut miehensä tahtoa,
kun tämä vaati häntä antautumaan tämän nuoren lääkärin parannettavaksi.
Siitä huolimatta hän ei tahtonut uskoa itseänsä lordi Grenvillelle,
ennenkuin oli tutkinut hänen puheitansa ja käytöstänsä kylliksi,
ollaksensa varma tämän olevan kyllin jalomielisen kärsiäkseen
äänettömästi. Hänellä oli ehdoton valta tämän miehen yli, ja hän
väärinkäytti sitä jo, mutta olihan hän nainen!

Montcontour on vanha herraskartano, sijaiten eräällä niistä valoisista
kallioista, joiden alipuolitse Loire virtaa, lähellä sitä paikkaa,
missä Julia pysähtyi v. 1814. Se on yksi niistä vanhoista
tourainilaisista valkeista ja kauneista linnoista pienine veistettyine
tornineen, koristettu kuin malinespitsi, yksi niitä siroja, veikeitä
linnoja, jotka peilailevat itseään joen vedessä metsikköineen ja
silkkiäispuineen, viinitarhoineen, rotkoteineen, pitkine reijikkäine
kaiteineen, kallioon hakattuine kellareineen, murattiköynnösverhoineen
ja rinteineen. Katot Montcontour'issa kiiltävät auringonpaisteessa,
kaikki siellä on loistavaa. Tuhannet Espanjan merkit kaunistavat tätä
ihanaa asuntoa; kullankeltainen genista ja kellokukat levittävät
tuoksuansa tuuleen, ilma on niin lauhkea, maa hymyilee ylt'ympäri ja
kaikkialla ympäröi sielua suloinen lumous, tehden sen laiskaksi,
hennoksi, haaveilevaksi ja rakkautta kaipaavaksi. Tämä kaunis ja
suloinen seutu nukuttaa surut ja herättää tunteet. Kukaan ei voi pysyä
kylmänä tämän puhtaan taivaan alla, tämän välkkyvän veden edessä. Tällä
seudulla kuolee monet kunnianhimot; siellä mennään levolle tyynen onnen
helmaan, niinkuin aurinko joka ilta laskeutuu purppuraiselle ja
taivaansiniselle vuoteelleen.

Eräänä lauhkeana elokuun iltana 1821 kulki kaksi henkilöä ylös pitkin
kivisiä polkuja, jotka johtavat kallioiden huipuille, missä linna
sijaitsee; he kulkivat huippua kohti varmaan ihaillakseen sitä laajaa
näköalaa, joka siellä avautuu. Nämä kaksi henkilöä olivat Julia ja
lordi Grenville; mutta tämä Julia näytti olevan aivan uusi nainen.
Markisittarella oli nyt terveet, raittiit värit kasvoillaan. Silmänsä,
voimaa ja eloisuutta uhkuen, loistivat kostean sumun läpi, joka
muistutti sitä nestekalvoa, mikä antaa lapsen silmille niin
vastustamattoman viehätyksen. Hän hymyili iloisesti ja avomielisesti,
hän oli onnellinen saadessaan elää, hän ymmärsi elämää. Tavasta, jolla
hän nosti pieniä jalkojaan, saattoi heti nähdä, ettei mikään kärsimys,
kuten ennen, rasittanut pienintäkään liikettään, ei tehnyt hänen
eleitään, sanojaan ja katseitaan raukeiksi. Valkean silkkisen
päivänvarjon alla, joka suojeli häntä auringon kuumilta säteiltä,
näytti hän nuorelta morsiamelta huntunsa alla, immeltä, joka on valmis
antautumaan rakkauden lumouksen valtaan. Artur johti häntä rakastajan
huolellisuudella, talutti häntä niinkuin talutetaan lasta, antoi hänen
käydä parasta tietä ja välttää kiviä, näytti hänelle näköalaa tahi
pysähtyi hänen kanssansa jonkun kukkasen eteen aina täynnä
katkeamatonta hyvyyttä ja hellyyttä, aina tarkasti tietoisena tämän
naisen hyvinvoinnista, tunteista, jotka näyttivät liittyneen lujemmin
hänen olemukseensa. Kun ne, jotka olivat välttämättömiä hänen omalle
elämällensä. Sairas ja hänen lääkärinsä kulkivat tasaisin askelin
ihmettelemättä tätä yhteenkuuluvaisuutta, joka näytti vallinneen heidän
välillään siitä saakka, kun he ensi kerran kulkivat toistensa rinnalla;
he tottelivat molemmat samaa tahtoa, pysähtyivät saman tunteen
vaikutuksesta; heidän katseensa, heidän sanansa johtuivat samoista
ajatuksista. Saavuttuaan erään viinimäen huipulle tahtoivat he istuutua
lepäämään eräälle kallioon hakatusta kellarista esiin pistäytyvälle
pitkälle, valkealle kivilohkareelle. Mutta ennenkuin he istuutuivat,
katseli Julia näköalaa.

"Kuinka kaunis seutu!" huudahti hän. "Tehkäämme itsellemme maja ja
asukaamme täällä, Viktor", huusi hän, "tule tänne, tule pian!"

Herra d'Aiglemont vastasi alhaalta päin metsästäjänhuudolla, mutta
kiirehtimättä kulkuansa; hän näki vaimonsa ainoastaan toisinaan, kun
tien mutkat sallivat sen. Julia hengitti ilmaa mielihyvällä,
kohottaessaan päätänsä ja silmätessään Arturia sellaisella
ilmehikkäällä katseella, jolla sielukas nainen sanoo kaikki.

"Ah", lisäsi hän, "minä tahtoisin jäädä tänne ainiaaksi. Voiko
milloinkaan väsyä ihailemaan tätä ihanaa laaksoa! Tiedättekö, mylord,
mikä on tämän kauniin joen nimi?"

"Se on la Cise."

"La Cise", toisti hän. "Ja tuolla alhaalla, meidän edessämme, mikä se
on?"

"Siellä on Cherin kukkulat", sanoi hän.

"Entäs oikealla? Ah, se on Tours. Mutta katsokaa, kuinka tuomiokirkon
tornit ovat kauniita etäältä katsoen!"

Hän vaikeni ja antoi eteenpäin kaupunkia kohti ojennetun kätensä vaipua
alas Arturin kädelle. Vaieten ihailivat he maaseutua ja tämän
sopusointuisen luonnon ihanuutta. Veden loiskina, ilman ja taivaan
puhtaus, kaikki sulautui yhteen niiden ajatusten kanssa, joita
tulvillaan liikkui heidän nuorissa rakastavissa sydämissään.

"Oi, Jumalani, kuinka minä pidän tästä seudusta!" jatkoi Julia
kasvavalla lapsellisella ihastuksella. "Oletteko asunut täällä kauvan?"
kysyi hän hetken kuluttua.

Nämät sanat kuullessaan säpsähti lordi Grenville.

"Se oli tuolla", vastasi hän surullisesti ja osoitti erästä
silkkiäispuulehdikköä maantien vieressä, "kun minä, ollessani vankina,
näin teidät ensi kerran..."

"Niin, mutta minä olin jo silloin hyvin surullinen; tämä luonto näytti
minusta autiolta, ja nyt..."

Hän vaikeni, lordi Grenville ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teitä on minun kiittäminen tästä nautinnosta", sanoi Julia lopuksi
pitkän äänettömyyden jälkeen. "Täytyyhän olla elävän voidakseen nauttia
elämän iloista, ja enkö minä ole ollut tähän asti kuollut kaikelle? Te
olette antanut minulle enemmän kuin terveyden, te olette opettanut
minua tuntemaan koko sen arvon..."

Naisilla on erinomainen kyky lausua julki tunteensa käyttämättä liian
voimakkaita sanoja; niiden kaunopuheliaisuus piilee etupäässä
äänenpainossa, liikkeissä, käytöksessä ja katseissa. Lordi Grenville
kätki kasvonsa käsiinsä, sillä kyyneleitä valui hänen silmistään. Tämä
oli ensimäinen kerta kun Julia ilmaisi kiitollisuutta häntä kohtaan
sitten kun he olivat jättäneet Pariisin. Kokonaisen vuoden kuluessa
oli hän hoitanut häntä mitä suurimmalla hartaudella. D'Aiglemontin
luvalla oli hän vienyt hänet Aix-les-Bains'iin ja la Rochellen
merikylpylaitokseen. Tarkasti seuraten kaikkia muutoksia, joita hänen
viisaat ja yksinkertaiset määräyksensä saivat aikaan Julian
heikontuneessa elimistössä, oli hän hoitanut häntä niinkuin
intohimoinen kukkien rakastaja hoitaa jotakin harvinaista kukkaa.
Markisitar näytti vastaanottaneen Arturin viisaat neuvot ja huolenpidon
hellittelyyn tottuneen pariisittaren itsekkäisyydellä tahi sellaisen
kevytmielisen naisen välinpitämättömyydellä, joka ei tunne asioiden
eikä ihmisten arvoa, vaan arvostelee niitä sen hyödyn mukaan, minkä ne
tuottavat hänelle. Ympäristön tekemä vaikutus sieluun on mitä
huomattavin. Jos me välttämättömästi tulemme surullisiksi meren
rannalla, niin aikaan saa luontomme toinen kumoamaton laki, että
tunteemme kirkastuvat ja puhdistuvat vuoren huipulla; tunne voittaa
siellä syvyydessä sen, minkä se kadottaa vilkkaudessa. Näköala yli
Loire'n leveän uoman, kaunis huippujono, jolla molemmat rakastavaiset
istuivat, olivat ehkä syynä siihen suloiseen rauhaan, jossa he ensin
nauttivat siitä suloisesta onnesta, jota saa kokea aavistaessaan
näennäisesti välinpitämättömien sanojen alla piilevän intohimon koko
laajuuden. Juuri kun Julian piti lopettaa lause, joka oli niin elävästi
liikuttanut lordi Grenvilleä, heilutti hyväilevä tuuli puiden latvoja
levittäen ilmaan veden viileyttä; pari pilveä peitti auringon, ja
pehmeät varjot näyttivät kauniin luonnon koko ihanuuden. Julia käänsi
päänsä salatakseen nuorelta lordilta kyyneleensä, jotka hänen oli
onnistunut pidättää ja kuivata, sillä Arturin hellä tunteellisuus pian
tarttui häneenkin. Hän ei uskaltanut silmätä häneen pelosta, että Artur
lukisi hänen katseestaan liian paljon iloa. Hänen naisellinen vaistonsa
sai hänet tuntemaan, että tällä vaarallisella hetkellä hänen täytyi
salata rakkautensa sydämensä sisimpiin. Äänettömyys saattoi kuitenkin
ehkä olla yhtä paljon pelättävä. Kun hän näki, ettei lordi Grenville
kyennyt lausumaan sanaakaan, jatkoi Julia lempeällä äänellä:

"Te olette liikutettu siitä, mitä olen sanonut teille, mylord. Tämä
syvä liikutus ehkä ilmaisee sen, mitä niin hyvä ja jalo sielu kuin
teidän tuntee tahtoessaan peruuttaa väärän arvostelun. Te olette
luullut minua kiittämättömäksi, kun näitte minut kylmänä ja
umpimielisenä tahi ivallisena ja tunnottomana tämän matkan aikana, joka
nyt onneksi loppuu pian. Minä en olisi ansainnut teidän huolenpitoanne,
jos en olisi osannut antaa sille oikeata arvoa. Mylord, minä en ole
unohtanut mitään. Ah, minä en unohda mitään, en sitä huolenpitoa, jolla
olette valvonut minua, niinkuin äiti valvoo lastansa enkä varsinkaan
teidän veljellisten keskustelujenne jaloa luottamusta, kaiken teidän
käytöksenne hienotunteisuutta, vaikutusvalta, jota vastaan me kaikki
olemme aseettomia. Mylord, minun voimani eivät riitä palkitsemaan
teitä..."

Nämä sanat lausuttuaan meni Julia nopeasti hänen luotaan eikä tämä
tehnyt pienintäkään liikettä pidättääkseen häntä; hän meni eräälle
kalliolle vähän matkan päässä sieltä ja jäi sinne liikkumattomana;
heidän liikutuksensa pysyi salaisuutena heille itselleen, varmaan
itkivät he kaikessa hiljaisuudessa; lintujen laulu, joka oli niin
iloinen, niin tunnerikas auringon laskun aikana, enensi sitä syvää
mielen-liikutusta, joka pakoitti heidät eroamaan; luonto otti
ilmaistakseen heidän sijastaan sen lemmen, jota he eivät uskaltaneet
lausua julki.

"No, niin, mylord", jatkoi Julia ja pysähtyi hänen eteensä niin
arvokkaaseen asentoon, että se salli hänen ottaa Arturia kädestä, "minä
pyydän teitä tekemään elämän, jonka te olette lahjoittanut minulle,
pyhäksi ja puhtaaksi. Täällä täytyy meidän erota. Minä tiedän", lisäsi
hän kun näki lordi Grenvillen kalpenevan, "että kiitokseksi teidän
uhrauksestanne tulen vaatimaan teiltä uutta uhrausta, vielä suurempaa
kuin se, jota minun tulisi pitää paremmassa arvossa. Mutta minun täytyy
tehdä niin... Te ette saa jäädä Ranskaan. Kun minä velvoitan teidät
tähän, niin enkö siten anna teille oikeuksia, joiden täytyy pysyä
pyhinä?" lisäsi hän ja painoi nuorukaisen käden sykkivää sydäntänsä
vastaan.

"Niin", sanoi Artur ja nousi ylös.

Tällä hetkellä osoitti hän d'Aiglemontia, joka piti tytärtään sylissään
ja joka näkyi rotkotien toisella puolella linnan kaiteelle. Hän oli
kiivennyt sinne, jotta pieni Helena saisi leikkiä siinä.

"Julia, minä en tahdo puhua teille rakkaudestani, meidän sielumme
ymmärtävät liiaksi hyvin toisiansa. Niin syviä, niin salattuja kuin
minun sydämeni riemut olivatkin, olette te kuitenkin jakanut ne kaikki.
Minä tunnen, minä tiedän sen, minä näen sen. Nyt otan minä vastaan
suloisen todistuksen meidän sydämiemme alituisesta keskinäisestä
myötätuntoisuudesta, mutta minä pakenen täältä... Minä olen monta
kertaa liian taitavasti ajatellut keinoja tappaakseni tämän miehen,
ett'en ehkä aina voisi vastustaa tätä halua, jos pysyisin teidän
läheisyydessänne."

"Minulla on ollut sama ajatus", sanoi hän ja liikutetut kasvonsa
osoittivat tuskallista ihmettelyä.

Mutta Julian eleessä ja kasvojen ilmeessä oli niin paljon hyvettä, niin
paljon varmuutta itsestänsä, niin monta salaisuudessa voitettua voittoa
rakkaudesta, että lordi Grenvillen valtasi ihailu. Yksin rikoksen
varjokin oli häipynyt tämän lapsellisen omantunnon edestä.
Uskonnollinen tunne, joka kuvastui tällä kauniilla otsalla, mahtoi ajaa
ainiaaksi pois ne hänen tahtomattaan syntyneet pahat ajatukset, jotka
johtuvat luontomme epätäydellisyydestä ja jotka osoittavat samalla
kohtalomme suuruutta ja vaaroja.

"Silloin olisin saanut osakseni teidän halveksimisenne, ja se olisi
pelastanut minut", sanoi hän luoden alas silmänsä. "Kadottaa teidän
kunnioituksenne, eikö se olisi sama kuin kuolema?"

Nämä molemmat sankarilliset rakastajat seisoivat vielä hetkisen hiljaa
koettaen tukahuttaa tuskaansa; hyviä tai huonoja, olivat heidän
ajatuksensa täydellisesti samoja, ja he ymmärsivät toisiansa yhtä hyvin
sisimmässä ilossa kuin salatuimmissa suruissaan.

"Minä en saa valittaa, minun elämäni onnettomuus on minun omaa
työtäni", lisäsi Julia ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti.

"Mylord", huusi kenraali sieltä kaukaa missä seisoi tehden eleen,
"tuolla me näimme toisemme ensi kerran. Ettekö muista sitä? Kas tuolla,
tuolla alhaalla se oli, noiden poppelien vieressä."

Englantilainen vastasi nopeasti nyökäyttämällä päätänsä.

"Minä kuolen nuorena ja onnettomana", sanoi Julia. "Älkää uskoko, että
minä elän kauvan. Suru tulee olemaan yhtä kuolettava kuin se kauhea
tauti olisi voinut olla, josta te olette pelastanut minut. Minä en usko
itseäni rikokselliseksi. Ei, minun tunteeni teitä kohtaan ovat
vastustamattomat, ikuiset, mutta ne ovat syntyneet minun tahtomattani,
ja minä tahdon pysyä kunniallisena. Kuitenkin tahdon samalla kertaa
pysyä uskollisena omalletunnolleni aviovaimona, velvollisuudelleni
äitinä ja sydämeni äänelle. Kuulkaa", sanoi hän vapisevalla äänellä,
"minä en tahdo milloinkaan enää kuulua tälle miehelle."

Ja Julia osoitti miestänsä kauhua ja totuutta osoittavalla kiihkeällä
eleellä.

"Maailman lait", jatkoi hän, "vaativat minun tekemään hänen elämänsä
onnelliseksi, ja minä tahdon totella niitä; minä tahdon olla hänen
palvelijattarensa, minun hartauteni häntä kohtaan tulee olemaan
rajaton, mutta tästä päivästä alkaen olen minä leski. Minä en tahdo
olla prostituerattu omissa enkä maailman silmissä. Jos en milloinkaan
kuulu herra d'Aiglemontille, en tahdo kuulua myös kenellekään toiselle.
Te ette omista minusta muuta kuin mitä nyt olen ilmaissut teille. Tämä
on se tuomio, jonka minä julistan itsestäni", sanoi hän ja heitti
Arturiin ylpeän silmäyksen. "Ja nyt minä sanon teille, että jos
rikoksellinen ajatus saa teissä vallan, niin herra d'Aiglemontin leski
menee luostariin Italiaan tahi Espanjaan. Onnettomuus on saanut meidät
puhumaan rakkaudestamme. Kenties näitä tunnustuksia ei voitu välttää;
mutta olkoon tämä viimeinen kerta kun meidän sydämemme ovat sykkineet
niin kovasti. Huomenna pitää teidän teeskennellä saaneenne kirjeen,
joka kutsuu teitä Englantiin ja me eroamme emmekä enää milloinkaan näe
toisiamme."

Julian voimat pettivät tämän ponnistuksen jälkeen. Hän tunsi polviensa
vapisevan, kuoleman kylmyys valtasi hänet ja, puhtaasti naisellisen
vaiston johtamana, vaipui hän alas istumaan, jottei kaatuisi Arturin
syliin.

"Julia!" huudahti lordi Grenville.

Tämä läpitunkeva huuto kaikui niinkuin ukkosen jyrähdys. Tämä vihlova
huudahdus ilmaisi kaiken, mitä rakastaja, joka tähän asti oli pysynyt
mykkänä, voi sanoa.

"Mitä on hätänä, mikä häntä vaivaa?" kysyi kenraali.

Kuultuaan huudon oli hän rientänyt sinne ja seisoi nyt molempien
rakastajien keskessä.

"Se menee pian ohitse", sanoi Julia hilliten itsensä sillä
ihmeteltävällä taidolla, jonka naisten synnynnäinen aisti usein opettaa
heille elämän suurissa taitteissa. "Tämän pähkinäpuun siimes vaikutti
niin, että minä olin vähällä pyörtyä, ja lääkärini joutui pois
suunniltaan pelästyksestä. Minähän olen hänen mielestään jonkinlainen
taideteos, joka ei ole vielä valmis. Ehkä hän pelkäsi, että se menee
pilalle..."

Hän otti aivan rohkeasti lordi Grenvilleä käsipuolesta, hymyili
miehelleen, katsahti maisemaa ennenkuin lähti alas kallion huipulta ja
veti mukanaan seuralaisensa tarttuen hänen käteensä.

"Tämä on varmaan ihanin näköala, mitä me milloinkaan olemme nähneet",
sanoi hän. "Katso, Viktor, mikä etäisyys, mitkä laajuudet ja mikä
vaihtelevaisuus! Tämä maa pakoittaa minut tuntemaan rakkautta."

Hän nauroi melkein suonenvedontapaisesti, mutta niin, että voi
teeskennellä miehellensä, hyppeli iloisesti alas kalliotietä ja hävisi.

"Jo?" sanoi hän, päästyään kauvas herra d'Aiglemontista. "Voi,
ystäväni, hetken perästä emme enää voi olla olemassa, emmekä koskaan
enää ole oma itsemme, sanalla sanoen, me emme saa elää kauemmin..."

"Kävelkäämme hitaammin!" vastasi lordi Grenville. "Vaunut ovat vielä
kaukana. Kävelkäämme yhdessä ja jos meidän on sallittu puhua
katseillamme, saavat sydämemme elää vielä hetkisen."

He kulkivat eteenpäin korkeata tietä pitkin joen rantaa päivän
viimeisten säteitten paistaessa, kulkivat melkein vaieten, puhuen
hajanaisia sanoja, lempeitä kuin Loire'n loiske, mutta jotka
liikuttivat sielua. Juuri kuin auringon piti laskeutua, kietoi se
heidät punaiseen hohteeseensa ennenkuin hävisi, surullinen kuva heidän
onnettomasta rakkaudestaan. Kun kenraali ei löytänyt vaunujansa siitä
paikasta, mihin ne jäivät, kävi hän levottomaksi ja seurasi tahi kulki
molempain rakastajain edellä sekaantumatta heidän keskusteluunsa. Lordi
Grenvillen jalo ja arvokas käytös matkan aikana oli ajanut pois kaiken
epäluulon markiisin mielestä, ja joku aika sitten soi hän vaimollensa
täyden vapauden ja jätti hänet lääkärin puunilaisen uskollisuuden
huomaan. Artur ja Julia kulkivat vielä eteenpäin särjettyjen sydämiensä
surullisen ja tuskallisen yhteistunteen valtaamina. Äsken kulkiessaan
ylöspäin pitkin Montcontour'in jyrkkää rinnettä, oli heillä molemmilla
ollut heikko toivo, levoton onni, jota he eivät uskaltaneet selvitellä
itselleen; mutta kulkiessaan pitkin rantaa, olivat he kukistaneet sen
heikon rakennuksen, jonka heidän mielikuvituksensa oli pystyttänyt ja
johon he eivät uskaltaneet hengittää, niinkuin lapset, jotka pelkäävät,
että heidän korttitalonsa kaatuu kokoon. Heillä ei ollut mitään toivoa.
Lordi Grenville matkusti jo samana iltana. Viimeinen silmäys, jonka hän
loi Juliaan, osoitti valitettavasti, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin myötätuntoisuus oli ilmaissut heille heidän vahvan lempensä
suuruuden, oli hän oikeassa, kun pelkäsi itsensä puolesta.

Kun herra d'Aiglemont ja hänen vaimonsa päivä sen jälkeen istuivat
vaunuissaan ilman matkatoveriaan ja kun he nopeasti kulkivat samaa
tietä, jota markisitar oli matkustanut v. 1814, jolloin hän oli vielä
tietämätön rakkaudesta ja melkein kirosi sen pysyväisyyttä, heräsi
hänessä taas tuhansia unohdettuja vaikutelmia. Sydämellä on oma
muistinsa. On naisia, jotka eivät jaksaisi muistaa tärkeimpiäkään
asioita, mutta jotka kaiken ikänsä muistavat tunteen kanssa yhteydessä
olevat seikat. Siten muisti myös Julia syvästi pienetkin sivuseikat,
ilolla muisti hän pienimmätkin tapaukset ensimäisen matkansa ajoilta,
yksin senkin, mitä oli ajatellut määrätyissä tien kohdissa. Viktor,
joka oli kiihkeästi rakastunut vaimoonsa, siitä saakka kun tämä oli
saanut takaisin nuoruuden ja koko kauneutensa, puristi häntä rintaansa
vastaan niinkuin rakastaja olisi tehnyt. Kun hän koetti ottaa hänet
syliinsä, vetäytyi Julia lempeästi pois jonkun tekosyyn nojalla
välttääkseen tämän viattoman hyväilyn. Heti sen jälkeen tunsi hän
vastenmielisyyttä Viktorin kosketuksesta, kun hän, istuen tämän
vieressä, tunsi ja jakoi hänen lämpöänsä. Hän tahtoi istuutua yksin
vaunun takapuolelle, mutta miehensä oli niin kohtelias, että jätti
hänet yksin sinne, missä hän istui. Julia kiitti häntä tästä
huomaavaisuudesta huokauksella, jonka hän käsitti väärin; tämä vanha
sotilasviettelijä tulkitsi vaimonsa surumielisyyden omaksi edukseen ja
pakoitti hänet päivän loppupuolella puhumaan varmuudella, joka vaikutti
häneen.

"Ystäväni", sanoi hän, "te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä
tiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin
taas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär
kasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin
teitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa
meitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava.
Teidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun
velvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto
kieltää minulta. Katsokaa tänne", lisäsi hän, "te olette unohtanut
erääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä,
tässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen
anteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki
tuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni,
etteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty
kärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin.
Minä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!"

Musertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat
käyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä
arvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä
hetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan,
mikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi
naisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä,
jota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa
uskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen
tunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he
silloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat
sielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta,
minkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin
tuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä
yleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa
lakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena
olevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.

Kaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät
ylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja
tapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen
hieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa.
Eräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä
salongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär
päivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.

"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar", sanoi herra d'Aiglemont
ja pani pois kahvikupin.

Markiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena,
puoleksi surullisena ja lisäsi:

"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te
saatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja
siitähän te pidätte, mikäli minä tiedän... Guillaume", sanoi hän
palvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, "käske valjastamaan!"

Rouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin
tahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat
ymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa
uskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli
hyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät
erilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan
toisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen
kohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.

"Onko nyt metsästysaika?" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin
silmäyksin mieheensä.

Oli maaliskuun loppupuoli.

"Rouvaseni, ylihovijahtimestari metsästää milloin tahtoo ja missä
tahtoo. Me menemme kuninkaallisiin metsiin ampumaan villisikoja."

"Olkaa varovainen, ettette joudu onnettomuuden uhriksi..."

"Onnettomuus tulee aina odottamatta", vastasi markiisi hymyillen.

"Vaunut ovat valmiit", ilmoitti Guillaume. Kenraali nousi ylös, suuteli
rouva de Wimphenin kättä ja kääntyi Julian puoleen.

"Rouvaseni, ajatelkaa, jos villisika tappaisi minut...!" sanoi hän
pyytävällä äänellä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi rouva de Wimphen.

"No, tule sitten!" sanoi rouva d'Aiglemont Viktorille.

Sitten hymyili hän juurikuin sanoaksensa Louisalle: "Saat nähdä".

Hän ojensi kaulansa miehelleen, joka tuli lähemmäksi suudellakseen
häntä, mutta hän kumartui niin alas, että suutelo sattui hänen
kauluksensa koristuksiin.

"Te olette todistajani Jumalan edessä", sanoi markiisi ja kääntyi rouva
de Wimphen'in puoleen, "että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä
saisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni
käsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun
käsittämättömän petoksen kautta... Se on varsin hauskaa!"

Hän lähti.

"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti", huudahti Louisa,
kun naiset jäivät yksin. "Hän rakastaa sinua."

"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut
vapisemaan..."

"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti", sanoi Louisa.

"Hänen kuuliaisuutensa", vastasi Julia, "perustuu osaksi siihen suureen
kunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen
nainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani
hänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa
tuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan
säilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota
selvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa
selvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy
minun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen
niinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa
rikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan
kunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä
hän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole
kyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa
hänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa,
niin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä
seuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea
ei tapahdu..."

Seurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset
johtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.

"Minua on julmasti toteltu", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän
silmäyksen. "Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle.
Voi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi
liian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi.
Riittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni,
että minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa,
että saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut
ylähuoneeseen."

"Osaatko sitten englannin kieltä?"

"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä."

"Pikku raukka", huudahti Louisa ja otti Julian käden, "kuinka sinä
voitkaan vielä elää?"

"Se on salaisuus", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen
eleen. "Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain
tämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de ---- Lontoossa.
Sinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun
landanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla
juuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni
kanssa..."

Louisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka
kaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.

"Louisa, pidä salaisuuteni", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.

Eräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.

"Ah!" huudahti hän ja kalpeni.

"Minä en kysy sinulta, keltä se on", sanoi rouva de Wimphen.

Markisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien
tunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin
kasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia
kirjeen tuleen.

"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni
uhkaa pakahtua."

Hän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.

"Hän ei ole jättänyt Pariisia!" huudahti hän.

Hänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää,
purkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen
lomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä
suuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.

"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä
mitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa
jäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä
iltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla
tänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy
luonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy,
minä pelkään itseäni!"

"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi",
sanoi rouva de Wimphen, "ja hän tulee hakemaan minua."

"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee
meidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta
häntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen
tulikirjaimilla kirjoitettuna."

Vaunut pysähtyivät portin eteen.

"Ah!" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, "hän tulee julkisesti,
ilman mitään salaperäisyyttä."

"Lordi Grenville", huudahti palvelija.

Markisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin
kalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana.
Vaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla
kahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta
näihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti
hänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella
voimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de
Wimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta
vaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin
vapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle
pelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi
Grenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten
melkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen
katseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan
avusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat
pakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä
rajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat
ystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja
ymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli
vihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa
löytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen
viipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä
saalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:

"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin
mitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut
saapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en
olisi voinut pitää itseäni pystyssä."

"No, Artur, te ette totellut minua", sanoi rouva d'Aiglemont
vapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen
sohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.

"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla
lähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää
hillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen
liian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä,
kuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä
kuolema!"

Hän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen
putosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman,
että silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi
Grenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi
liikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla
tehdyltä tempulta.

"Artur?" kysyi Julia.

"Rouva markisitar", vastasi hän ja loi silmänsä alas, "minä tulin
täynnä toivoa, minä luulin..."

Hän vaikeni.

"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?" huudahti Julia.

"En yksinäni", vastasi hän hiljaan.

"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?"

"Ei, ei!" huudahti hän tukahutetulla äänellä. "Mutta rauhoittukaa",
lisäsi hän, "minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin
sisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla
yksin."

Julia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta
nyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:

"Olla onnellinen ja sitten kuolla..." sanoi hän. "Niin, niin!"

Koko Julian elämäkerta sisältyi tähän huudahdukseen, tähän luonnon ja
lemmen huutoon, johon uskontoa vailla olevat naiset lankeevat. Artur
otti hänet syliinsä ja kantoi sohvalle äkkinäisellä kiihkolla, minkä
odottamaton onni lahjoittaa. Mutta äkkiä riuhtaisihe markisitar
rakastajansa sylistä, loi häneen jäykän katseen niinkuin nainen, joka
on kuolettavan epätoivon vallassa, tarttui hänen käteensä, otti
kynttilän ja vei hänet mukaansa makuuhuoneeseen. Tultuaan sen sängyn
eteen, jossa Helena nukkui, veti hän hiljaa vuodeuutimet syrjään ja
näytti nukkuvaa lastaan toisella kädellä varjostaen kynttilää, ettei
sen valo kohtaisi pienokaisen läpikuultavia ja tuskin ummistettuja
silmäluomia. Helena makasi käsivarret hajallaan ja hymyili nukkuessaan.
Julia osoitti katseella lastansa lordi Grenvillelle. Tämä katse sanoi
kaikki.

"Puolison voimme me hyljätä silloinkin, jos hän rakastaa meitä. Mies on
vahva olento, hänellä on keinoja lohduttaa itseään. Me voimme uhmata
maailman lakia. Mutta mitä on lapsi ilman äitiä?"

Kaikki nämä ajatukset ja tuhansia vielä rukoilevampia oli hänen
katseessaan.

"Me voisimme ottaa hänet mukaamme", kuiskasi Artur, "minä pitäisin
hänestä niin paljon..."

"Äiti!" huudahti Helena ja heräsi.

Tämän sanan kuullessaan puhkesi Julia itkemään. Lordi Grenville
istuutui ja jäi siihen käsivarret ristissä mykkänä ja synkkänä.

"Äiti!" Tämä kaunis lapsellinen huudahdus herätti niin monta jaloa
tunnetta, niin paljo vastustamatonta myötätuntoisuutta, että rakkaus
hetkeksi musertui äidinrakkauden mahtavasta äänestä. Julia ei ollut
enään nainen, hän oli äiti. Lordi Grenville ei vastustanut häntä enää.
Julian kyyneleet olivat voittaneet hänet. Samassa hetkessä avattiin
eräs ovi kiivaasti ja sanat: "Rouva d'Aiglemont, oletko sinä siellä?"
kaikuivat kuin ukkosen pamahdus molempain rakastajain sydämen läpi.
Markiisi oli tullut takaisin. Ennen kuin Julia oli ehtinyt malttaa
mieltänsä, suuntasi kenraali askeleensa vaimonsa huoneeseen. Molemmat
huoneet olivat toistensa vieressä. Onneksi antoi Julia merkin lordi
Grenvillelle, joka riensi piiloon pukuhuoneeseen, jonka oven markisitar
sulki.

"Kas, tässä minä olen, rakas ystäväni", sanoi Viktor. "Metsästyksestä
ei tullutkaan mitään. Minä aijon mennä nukkumaan."

"Hyvää yötä!" sanoi Julia. "Minä aijon tehdä samoin. Anna minun
riisuutua rauhassa."

"Kuinka tyly te olette tänä iltana! Minä tottelen teitä, rouva
markisitar."

Kenraali meni omaan huoneeseensa. Julia seurasi häntä sulkeakseen oven,
joka johti hänen huoneeseensa, ja riensi vapauttamaan lordi Grenvilleä.
Hän sai takaisin koko mielenmalttinsa ja ajatteli, että vanhan
lääkärinsä käynti hänen luonaan voisi olla aivan luonnollinen; hän
voisi jättää hänet vierashuoneeseen mennäkseen panemaan levolle
tytärtänsä ja hän pyytäisi hänen menemään sinne aivan hiljaa. Mutta kun
hän avasi pukuhuoneen oven päästi hän vihlovan huudon. Lordi Grenvillen
sormet olivat joutuneet oven väliin ja murskaantuneet.

"Mitä tämä on?" kysyi miehensä.

"Ei mitään!" vastasi hän. "Minä pistin itseäni nuppineulalla."

Hänen huoneensa ovi avautui äkkiä. Markisitar luuli, että miehensä tuli
osanotosta häntä kohtaan ja tunsi inhoa tätä osanottoa kohtaan, joka ei
lähtenyt sydämestä. Hän tuskin ehti sulkea pukuhuoneen oven, eikä lordi
Grenville ehtinyt ottaa pois kättänsä. Kenraali tuli todellakin sisään,
mutta markisitar erehtyi, hän tuli jonkin vuoksi, joka koski häntä
itseä.

"Voitko lainata minulle silkkikaulaliinan? Tuo tuhma Charles ei ole
antanut minulle yhtään ainoata liinaa sitoakseni päähäni. Ensi aikana
kun me olimme naimisissa, järjestit sinä kaikki minun tavarani niin
turhantarkalla huolellisuudella, että se oli oikein ikävä. Voi,
kuherruskuukausi ei kestänyt kauvan ei minulle eikä minun
kaulaliinoilleni! Nyt olen minä jätetty noiden ihmisten maallikkohoidon
varaan, eikä kukaan heistä välitä minusta."

"Tässä on kaulaliina. Ettekö ollut vierashuoneessa?"

"En."

"Te olisitte ehkä vielä voinut tavata lordi Grenvillen siellä."

"Onko hän Pariisissa?"

"Siltä näyttää."

"Ah, minä menen sinne ... tuo hyvä lääkäri..."

"Mutta kenties hän on jo mennyt!" huusi Julia.

Markiisi seisoi tällä hetkellä keskellä vaimonsa huonetta sitoen
silkkikaulaliinaa päähänsä ja tyytyväisenä katsoen peiliin.

"Minä en tiedä missä palvelusväki on", sanoi hän. "Minä soitin
Charles'ia kolme kertaa, eikä hän tullut. Eikö teillä ole edes
kamarineitsyttä täällä? Soita hänet tänne! Minä tahtoisin saada
peitteen lisää yöksi."

"Paulina on mennyt ulos", vastasi hän kuivasti.

"Kello kaksitoista yöllä?" kysyi kenraali.

"Minä annoin hänelle luvan mennä ooperaan..."

"Se on merkillistä", sanoi markiisi ja alkoi riisuutua. "Luulin
nähneeni hänet, kun tulin portaita ylös."

"Silloin hän on varmaan tullut kotiin", sanoi Julia teeskennellyllä
kärsimättömyydellä.

Jottei herättäisi miehessään mitään epäilystä, veti hän soittokelloa,
mutta hyvin heikosti.

Mitä sitten tapahtui tänä yönä, ei tullut milloinkaan oikein ilmi,
mutta kaikki oli yhtä yksinkertaista, yhtä kauheata, kuin ne
arkipäiväiset kotikohtaukset, jotka tapahtuivat ensin. Seuraavana
päivänä rupesi markisitar d'Aiglemont vuoteen omaksi moneksi päiväksi.

"Mitä merkillisiä asioita on tapahtunut sinun luonasi, koska kaikki
ihmiset puhuvat sinun vaimostasi?" kysyi herra de Ronquerolles herra
d'Aiglemontilta pari päivää tämän onnettoman yön jälkeen.

"Usko minua äläkä mene naimisiin!" sanoi d'Aiglemont. "Verho Helenan
sängyn ympäri syttyi tuleen, ja vaimoni pelästyi niin, että nyt hän on
varmaankin tullut kipeäksi vuoden ajaksi, sanoo lääkäri. Jos sinä menet
naimisiin kauniin naisen kanssa, tulee hän rumaksi; jos sinä nait
nuoren tytön, jolla on loistava terveys, tulee hän kivulloiseksi; sinä
luulet hänellä olevan lämpimiä tunteita, ja hän on kylmäkiskoinen; tahi
myös, jos hän näyttää kylmältä, niin on hän itse asiassa niin
intohimoinen, että hän tappaa sinut tahi häpäisee sinut. Milloin on
mitä lempein olento jankuttaja, ja jankuttajat eivät milloinkaan ole
lempeitä; milloin kehittää lapsi, jonka olet vastaanottanut heikkona ja
mitättömänä, raudanlujan tahdonvoiman, perkeleellisen mielenlaadun.
Minä olen väsynyt koko avioliittoon."

"Tahi vaimoosi."

"Sitä minä en juuri tiedä, miten se olisi käynyt päinsä. Mutta
tosiaankin, tahdotko mennä mukaan Saint-Thomas d'Aguin'iin lordi
Grenvillen hautajaisiin?"

"On sekin huvitus. Mutta", jatkoi Ronquerolles, "tiedetäänkö
oikeastaan, mistä syystä hän kuoli?"

"Hänen kamaripalvelijansa väittää, että hän seisoi koko yön
rautakaiteella ikkunan ulkopuolella pelastaakseen rakastajattarensa
kunnian; ja viime päivinä oli niin sietämättömän kylmää!"

"Sellainen uhraus olisi kunnioitusta ansaitseva meissä, jotka olemme
vanhoja ja tottuneita, mutta lordi Grenville oli nuori ja ...
englantilainen. Noiden englantilaisten pitää aina tehdä itsensä
kuuluisaksi jollakin tavalla."

"Oh", vastasi d'Aiglemont, "sellaiset sankariteot riippuvat siitä,
minkälainen on nainen, jonka vuoksi ne tehdään, eikä Artur-parka
kuollut missään tapauksessa minun vaimoni takia!"




II.


Pienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota
reunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun
kaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia
yksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä
metsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee
kaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja,
jotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin
ympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa
matkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei
puutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita
jalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia
puistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on
vaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen
kiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in
-- uuden siviililain -- moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija
tahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine
pyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja
suojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä
runollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-,
marmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy
tahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja
yksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii
kärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.

Eräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa,
kauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja
varallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli
pienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän
ihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja
talonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan
kuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty
pehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva
markisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla.
Joukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon
pihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden
risteyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi,
sillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen
takapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka
näytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti
niinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen
naisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän
tuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa
Saint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää,
että kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.

Saint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä
paikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren
surullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt
omaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata
d'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti
rouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin
pörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli
suuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna.
Silloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta
laskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen
tulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus
näytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista
tuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan
heistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän
rouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun
hänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta
asemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan
markisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan.
Pormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Rouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin
siivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa,
jossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi,
istuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja
ottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään.
Sitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli
istunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka
valaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä
harvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja
kuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö
tarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa
naisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa.
Hänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän
vaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä
kaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että
jokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen
kipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta
kun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät
läheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää
tätä sairasta naista.

Kun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää
täydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt
ympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä
seinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut
ja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia,
syrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä
teeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka
kaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen
kuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha.
Tässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa
ajatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten
kanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin,
näyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun
siihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin
elävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin
kuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei
tahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea
tämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta
kuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen,
joka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet
sellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.

Tämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme
hedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan
kerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet
uudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin
eivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas
heräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden
olemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka
tunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän
pitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee
suru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan
ensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä
heikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme
laista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan
yhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien
luoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen?
Vanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut
ihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se
jatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa
vastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle
uuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja
monet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa
elämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa
jälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään.
Suuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan
kerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden,
kivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi
nujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan,
kuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun
vastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen
mittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää
pahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki
sielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin
elävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on
suuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin
runollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos
jää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille,
näyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse
vetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä.
Tämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään
salaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti
tuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä
ensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta
syystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas
henkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko
elämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä,
saadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet
purjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää
mitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen
rakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole
milloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä
maalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat
ovat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä
kuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan
kenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina
katkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun
pohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki
raivatakseen itselleen tietä.

Markisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan
pysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne,
samalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina
puolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita
välttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut
äidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä
tapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut
ehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin
asianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori
ja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan
ollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut
pelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu _naisen kunniaksi_.
Kenelle hän voisikaan sanoa: "Minä olen onneton!" Hänen kyyneleensä
olisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan.
Lait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi
nauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä
sureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa,
kaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi
kuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten
istui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten
hänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään
toivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja
missä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli
hänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas,
harmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin
yhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei
puristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen
raitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun
pitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi
itsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin
vaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä
risteilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä
elämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen
joka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän
muistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli
saanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin
syyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka
oli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä
hänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja
maailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki
hänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän
varten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen
ja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä
nuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota
alituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli
hänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla,
että täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen
sisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän
uutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi?
Vastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat
kuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet
häntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen
lapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden
oli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori
kaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun
nuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän
aina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi
hänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä
mikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän
oli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä
kuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä
tunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi
voinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran
vastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia
iloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on
jättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen
ilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen
ennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä,
mitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut
häntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö
hänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus
ollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä
rikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen
itseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä
täydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle
jääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen
täydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin
leiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on
menettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen
sydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä
sisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys,
joka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki
kysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen
ja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin
sielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä
voinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun
laskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta
koneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana,
näköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät
hänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen
viehätyksellekin.

Eräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli
hänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti:

"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä
rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää
tiedä, mitä vastata hänelle."

"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on
kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"

"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin,
"herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada
puhua teidän kanssanne."

"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan
eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka
tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja
suoran selityksen kautta.

Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa
oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka
vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa.
Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti
opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi,
vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei
ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen
virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa,
missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain
pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta
maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa
papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa
käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja
hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä
pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan
ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen
kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui
suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä,
muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin
saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies.
Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen
kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista
luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo
ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä
ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen
harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat
itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi
hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi
miehen tässä maalaispapissa.

"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat
onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä
ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo
arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden
polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on
vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka
odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole
velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä
maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle,
joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."

"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan
teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."

"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä
ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen,
niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä
toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä
syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."

Markisitar teki epäilevän liikkeen.

"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän
surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa..."

Oliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että
hänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset
ajatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi
kirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.

"Rouvaseni", jatkoi pappi, "tämä mies oli perheen isä, jolla ennen
monilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta.
Toisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen
tyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia.
Hän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä
hän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja
jokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana
siirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli
pataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö.
Rouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän
heitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden,
joilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa
perheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään,
kuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt
muuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä
jokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut
liian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta,
eikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden
uhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut
enemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä.
Hän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he
lähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset
ja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin.
Sota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee
hyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella.
Ranska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet
kärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte
ymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki
sanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana
ilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän
näkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut
enää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan
loppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut
seuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee
tykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän
lapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki
toivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!"

Jonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi
lempeällä äänellä:

"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala
jätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän
kärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi
pitänyt ruveta?"

Markisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka
saivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat,
jotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin
hän vihittiin alttarin juurella."

Vaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra
katsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä
voisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.

"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi", jatkoi
hän.

"Saint-Lange'en", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.

"Niin, rouvaseni."

Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt
Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen
sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui
niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi,
se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi
itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.

"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en
kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"

"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"

"On", vastasi hän kylmästi.

Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo
sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla
kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo
pannut kätensä hänen päälleen.

"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että
uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko
minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa
kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."

"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."

"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."

Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle,
jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden
järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen
terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä
paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan
aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä,
kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa
ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun.
Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli
niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä
painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä
aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään;
mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa
toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja
markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.

"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut
kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut
silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden
maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja
musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?..."

"En ole, herraseni", sanoi hän. "Yhteiskunnan lait painavat liian
raskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni
kohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia,
kuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!"

"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat
yhteiskunnan luomia."

"Totellako yhteiskuntaa?..." jatkoi markisitar tehden kauhun eleen.
"Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt
yhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen,
vääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin
vaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme
ruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on
kehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa
heikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne
ainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka
perusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin
tuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me
olemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille
ainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä
meidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa
kaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme,
tuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki
minun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista
olennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy
vaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin
kun menin naimisiin."

Hän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.

"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä", jatkoi hän sitten,
"olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet
jalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen
tuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian
heikko vastustamaan uusia myrskyjä."

"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme", sanoi
pappi. "Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka
sitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia
täytettävänä."

"Aina velvollisuuksia!" huudahti hän kärsimättömästi. "Mutta missä on
minulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä?
Herraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia,
mitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että
nämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on
myös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä."

"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka
synnyttävät alistuvaista mieltä", sanoi kirkkoherra, "mutta äitiys,
rouvaseni, eikö sitä sitten ole?"

"Älkää puhuko, herraseni!" sanoi markisitar. "Teille tahdon olla
avomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen
tuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään,
ja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta
lajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista,
nyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi
sanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole _hänen_ lapsensa! Oh,
älkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää
tunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien
lakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on
lapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te,
herraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte
ehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään
ainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon
minut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani
niitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä
olen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti
yhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin
kuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille
suloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi
olentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento.
Niin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he
näkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla
heille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän
menneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on
isänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa
muuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa
meitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien
mukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen
takiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän
putoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta
hän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut
kaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa
unelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet
ennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt
sielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä
luonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää
tarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat
olemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa
lapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä,
että hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei
saa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus
tämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä
tunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi,
vetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat
jo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä
tunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille
toiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa.
Siinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani
vastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä
äiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa
ihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä
tulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa
päivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko
ruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto
tuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on.
Nämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon
itselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos...?"

Hän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.

"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut
hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien
kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa
minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta
maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani
ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin
julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat,
repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa
ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja
toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle
on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava,
lapseni kieltäymys. -- Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle
toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset
silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei
pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä
hymyilen -- hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka
riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole
tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen
rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä;
mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä
säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä
rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle
olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on
katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen
sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei
näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi
ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita
en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä
tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas
estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta
minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen
maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla
äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat
vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös!
Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti
hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri
palasi kävelyltä.

Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan
perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän,
vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.

"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.

"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen
tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa
tahi haihduttaa omantunnon vaivan.

"Sinä olet lämmin, äiti."

"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.

Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein
onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän
ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja
ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan
pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä
lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin
taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno
tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä
kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut
tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja
sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin
katsein, sanoi hän:

"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte
kuollut..."

"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka
olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman
kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei
ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun
sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi
tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen
varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas
ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui
illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle,
kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun
olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta.
Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en
kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain
puolet siitä."

"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet
silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette
etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi;
ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta..."

"Minäkö", huudahti hän, "minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle,
joka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset
aarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei,
elämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on
sukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten
tyydyttää kaikki luontomme vaatimukset -- luontomme, joka väräjää
sointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta -- sitä miestä emme
kohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän;
nainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa;
mutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran
näyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin.
Voi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä!
Ilman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut
kuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin
ulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden
hellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet.
En halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni
lahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva?
Samallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä
antaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat
heidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte
niitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle
miehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta
samaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman
yhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota
edellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko
elinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte
häntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään,
mutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän
elämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja
kunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret
tytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä
ei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän
ihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te
yhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte
ainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät
sydämen käskystä."

"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä
uskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan
yhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka
saa teidät haluamaan nautintoja..."

"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen
merkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa
omaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on
tilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän
lakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja
perhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni."

"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on
raskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa
tehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät
maahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti.
Viisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro
uskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat!
Maailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette
vaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki."

"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen", sanoi hän
katkerasti hymyillen. "Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun
tähteni."

"Suru", vastasi pappi, "on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa,
jotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle."

Hän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi
kasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren
valituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän
tunsi inhimillisen _minän_ sen tuhansissa muodoissa, epäili hän
voivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen
sijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän
siemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat
itsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta
osoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja
takaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja
ylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin
huomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan
sentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää
ollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon
kanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi
vähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.

Tuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen
ja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä
huvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti
hän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja
kauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut
hänet kuin kiivaasti heitetty levy -- diskus -- ja joka lopuksi oli
muuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen
yhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä
heilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon
rajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.

Kun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja
tervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä,
loi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli
liiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.




III.


Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä
historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta
tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli
tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle
muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles
de Vandenesse -- se oli nuoren miehen nimi -- oli tullut kiittämään
häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia
tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään
meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän
tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli
näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen
vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle,
jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua.
Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut
käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen
ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään
Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä
johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian
paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen
mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä
voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun
voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten
keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli
Charles huolimatta nuoruudestaan -- hän oli tuskin kolmenkymmenen
vuoden vanha -- jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan
aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät
näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi
luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on
tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi
omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi,
miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet,
jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö;
surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän
aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin.
Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan
niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on
nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi
herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan
aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja
ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin,
jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia
päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä
vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka
tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi
tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin
runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi,
risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen
tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän
vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.

"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja
ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä,
kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen
taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin
pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka
eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta,
paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja
valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä.
Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja
sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä
teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma
teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin
viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi
mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia,
jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin
veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin
seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää
intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä
kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen
palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten
kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En
näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja
jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan
löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan
kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet,
tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään
intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja
rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet
mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan
vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää
olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä
rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat
tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin
selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia
seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin
taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla
varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan..."

Rouva Firmiani tuli j

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47362