← catalogue

Perjantaina 13 p:nä: Romaani

by Thomas William Lawson · Finnish · Gutenberg #47320 · 295,185 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Perjantaina 13 p:nä: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Perjantaina 13 p:nä: Romaani

Author: Thomas William Lawson

Translator: Hanna Pispa


        
Release date: November 9, 2014 [eBook #47320]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47320

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERJANTAINA 13 P:NÄ: ROMAANI ***

PERJANTAINA 13 P:NÄ

Romaani


Kirj.

THOMAS W. LAWSON


Suoment. ["Friday the Thirteenth"]  H. P.



K. Kaatra, Tampere, 1907.

Tampereen Kirjapaino Oy.






I.


"Perjantai 13 päivä: pitihän minun se arvatakin. Jos Bob on päässyt
vauhtiin, menee kaikki päin helvettiä, mutta saanpahan nähdä, voinko
minä tehdä mitään tässä asiassa."

Laskiessani telefoonin kuulotorven kädestäni, tuntui siltä kuin olisi
ääneni kaiku hajoittanut viisivuotisen sumun, ja silloiset ajat
muistuivat mieleeni yhtä selvinä kuin eilinen päivä.

Olin istunut sisällä konttorissani ja antanut sormieni välitse liukua
sähkösanomanauhan, joka tuuma tuumalta ilmoitti yhä yltyvää
pörssikauhua, kun minulle sanottiin, että Brownley pörssisalista tahtoi
heti paikalla puhutella minua telefoonissa. Brownley oli osakas
toiminimessämme ja pörssiasiamiehemme. Hän oli innoissaan. Herroilta
pörssikauppiailta kyllä puhe sujua silloin kun pörssikauhu vallitsee.

"Mr Randolph, täällä kiehuu ja porisee ja yhä kuumemmaksi käy sekunti
sekunnilta. Helppo arvata -- se on Bob. Jos hän tätä tahtia pitää
kaksikinkymmentä minuuttia, tulvaa laavavirta 'Kadulle' [Wall Street]
ja sieltä pankkeihin ja yhä edelleen yli koko maan, eikä kukaan voi
arvata, kuinka suuri alue on huomenna poroksi poltettu. Pojat ovat
pyytäneet minun kysymään, ettekö te tahtoisi ottaa häntä hillitäksenne.
He panevat yksimielisesti viimeisen toivonsa teihin."

"Tiedättekö varmaan, Fred, tämän olevan Bobin työtä", kysyin minä. --
"Oletteko tavannut hänet?"

"Olen, tulen juuri hänen konttoristaan, ja iloinen olinkin, kun sieltä
pääsin. Hän on sotatuulella, mr. Randolph, synkempänä kuin koskaan olen
nähnyt. Hänen viimekertanen hyökkäyksensä oli vain lasten leikkiä
tämänpäiväseen verrattuna. Aamulla lähetti äitini mulle sanan jo
eilisiltana huomanneensa hyökkäyksen olevan tulossa. Bob oli käynyt
hänen ja sisarieni luona, ja hänen puheistaan oli äiti päätellyt hänen
aikovan kadota taas. Kun äitini kuvaili hänen mielialaansa, ja minä
muistin päivän merkityksen, rupesin pelkäämään pahinta. Muuten kuulin
hänen olleen ulkona aamupuoleen yötä. Avatessani hänen konttorinsa ovea
tänään, hyökkäsi hän kimppuuni kuin pantteri. Sanoin poikenneeni sinne
saamaan määräyksiä, ja koska oli tehty sangen edullisia kauppoja,
haluaisin tietää, tahtoisiko hän ottaa osaa niihin. 'Edullisia
kauppoja', karjui hän. 'Etkö sinä tiedä, että tänään on perjantai 13
päivä? Mene takaisin sinne helvetin luolaan ja myy, myy, myy!' 'Mitä ja
kuinka paljon?' kysyin minä. 'Mitä tahansa, kaikki. Anna niille
heittiöille jokaikinen osake, jonka tahtovat, ja kun ovat saaneet
kitansa täyteen, alenna kaikki, mitä olet myynyt, kunnes heidän on
pakko oksentaa ulos kaikki viimeisen kolmen kuukauden kuluessa
ostamansa.' Ulos tullessani kohtasin Jim Hollidayn ja Frank
Swanin, jotka hyökkäsivät sisään. He toimivat nähtävästi Bobin
asioilla ja ovat kokonaisen tunnin ajan syytäneet markkinoille
Anti-People-obligatsiooneja. Muutaman minuutin kuluttua ovat he täällä
taas, ja minä pidin varmimpana soittaa teille, ennenkuin aloin myydä.
Mr. Randolph, ostovoima on jotenkin pieni, ja jos alan myydä osakkeita
mistä hinnoista hyvänsä, on ratkaiseva isku sattunut kymmenen minuutin
sisällä ja tusinan verran konkursseja julistetaan. Kello on nyt
kahtakymmentä vailla yksi, ja jumala tiesi, mitä ennen kello kolmea
saattaa tapahtua. Nyt, mr. Randolph, toivon teidän tarttuvan asiaan
käsiksi, meillä ei ole minuuttiakaan liikaa."

Istuessani hypistelemässä sähkösanomanauhaa ja nähdessäni arvopaperien
laskevan viisi kymmenelle miljoonalle joka viides minuutti, olin
tuntenut tämän varmasti olevan Bob Brownleyn työtä. Eikä kukaan muu
koko Wall Streetillä ollut kyllin mahtava, voimakas ja julma repimään
ja raatelemaan siten kuin viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana oli
revitty ja raadeltu. Edellisenä iltana olin sattunut sivuuttamaan Bobin
teatterikäytävässä. Katsahtaessani tutkivasti häneen, huomasin hänen
kasvoillaan ilmeen, jonka merkityksen älysin paremmin kuin kukaan muu.
Suuret ruskeat silmänsä tuijottivat avaruuteen, kauniin suun sopissa
oli terävä piirre -- aivan kuin suupielet olisivat painojen
vaikutuksesta venähtäneet. En voinut häntä silloin seurata, vaimoni
näet oli mukanani, mutta kotiin tultuani soitin hänen asuntoonsa ja
hänen klubeihinsa pyytääkseni häntä tulemaan luokseni polttamaan
sikaarin, mutta mistään en saanut häntä käsiini. Aamulla koetin
uudestaan yhtä turhaan, ja kun kahdentoista aikaan sähkösanomanauha
alkoi hyppiä, surista ja kiertyä, muistin ilmeen Bobin kasvoilla ja
mitä se ennusti.

Fred Brownley oli Bobin nuorin veli, kaksitoista vuotta häntä nuorempi.
Hän oli ollut Randolph & Randolphin palveluksessa aina siitä asti kun
jätti yliopiston ja toista vuotta oli hän ollut luotettavin
välittäjämme. Kun Bob Brownley oli oma itsensä piti hän yhtä paljon
"pikku veljestään", kuten hän tätä nimitti, kuin hänen kaunis,
etelämaalainen äitinsä piti heistä molemmista; mutta kun paholainen
meni Bobin sisään ja se oli tapahtunut jo monta kertaa viiden viimeisen
vuoden aikana -- ei äiti eikä veli merkinneet hänelle enempää kuin
kaikki muutkaan, silloin Bob ei välittänyt sukulaisista eikä ystävistä.
Tällöin oli koko avara maailma hänen mielestään aarniometsä täynnä
petoeläimiä ja käärmeitä, joita hän hätyytti, joiden kanssa taisteli,
joita repeli ja tappoi.

On melkein liikaa selittää, mikä Randolph & Randolph oli. Yli
kuudenkymmenen vuoden ajan oli se nimi puhunut puolestaan joka maailman
kolkassa, jossa dollarilla oli merkitystä. Ei yksikään rautatie pyydä
käyttövaroja, ei panna alkuun ainoatakaan suurta teollisuusyritystä
johtavain miesten, vanhan tavan mukaan, paljastamatta päätään Randolph
& Randolphille ja rukoilematta toiminimen suojelusta, ja kun valtiot
hakevat lainoja rahamarkkinoilla, tietävät ne, että ylhäisimpäin
amerikalaisten pankkiirein suosio on hyvinkin huomioon otettava seikka.
Minä kehasen itseäni sanomalla, että nyt kun olen neljänkymmenen kahden
vuoden ikäinen ja kymmenen vuotta seisonut Randolph & Randolphin
liikkeen peräsimessä, en ole tehnyt mitään tätä suurta isäni ja setäni
luomaa nimeä halventavaa tekoa, vaan päinvastoin vähän lisännytkin sitä
kunnioitusta, jota sen rehellinen toiminta, peloton rohkeus, vanhat
tavat ja kaikinpuolinen kunniallisuus on aina herättänyt. Bradstreets
ja muut kauppamaailman toimistot antavat Randolph & Randolphista
seuraavan todistuksen: "Viidenkymmenen miljoonan arvoinen, vähän
enemmänkin, rajaton luotto." Tämän tähden minä en itseäni kehu, sillä
todistus oli melkein samanlainen jo silloin, kun minä jätin yliopiston
ja tulin konttoriin "perehtyäkseni liikeasioihin." Mutta isäni ja
setäni seuraajana voin sanoa ja otan Luojani todistajaksi sanaini
totuudesta -- että Randolph & Randolph eivät ikinä ole lainanneet
dollariakaan miljoonistaan korkeampaa kuin laillista 6 % vastaan
vuodessa; että he eivät koskaan ole kartuttaneet varallisuuttaan muilla
kuin rehellisillä ja kunniallisilla liiketavoilla; että pahin kaikista
kirouksista, rahakiihko, ei vielä ole saanut jalansijaa vanhan kilven
alla, jonka värit ovat musta ja kulta, ja jonka isäni ja setäni omin
käsin ovat naulanneet sisäänkäytävän yläpuolelle.

Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin tutkinnon suorittaneena Harvardin.
Luokkatoverini ja paras ystäväni Bob Brownley Richmondista suoritti
tutkinnon samalla kertaa. Hän oli luokan runoilija, minä
urheilunjohtaja. Ennen Harvardiin tuloamme olimme olleet yhdessä neljä
vuotta St. Paulissa. Kihlattu pari ei koskaan ole rakastanut toistaan
enemmän kuin me.

Minun sukulaisillani oli yllin kyliin rahoja ja sen lisäksi
pohjoismaalaisille ominainen terve ja raudanluja luonne. Brownleyn
sukulaiset olivat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta heillä oli vanha
etelämaalainen harvainvallan lahjakkaisuus ja miehekkyys, jonkinlainen
romantinen itsetunto ja eteläamerikalainen ylpeys, sellaisena kuin se
oli esiintynyt ennen sotaa, jolloin etelämaalainen tuhlaavaisuus ja
etelämaalainen vierasvaraisuus oli tavattavissa kaikkialla, ja naiset
olivat kauniita, miehet mielellään kurkistelivat pikarin pohjaan.

Bobin isä, yksi Etelävaltioitten ylimystön suuria, valkoisia
tukipylväitä, oli marssinut läpi maansa kongressin ja senaatin sävelen
"Rahoja tääll' ei säästetä" tahdissa, ja seuraus oli, että hän erkani
maailmasta jättäen leskensä, kolme nuorta tytärtänsä ja pienen pojan
kokonaan riippuviksi Bobista, joka oli lapsista vanhin.

Monena lämpimänä kesäiltapäivänä, kun Bob ja minä meloimme pitkin
Charles-jokea ja monena pakkasiltana istuessamme metsästysmajassani Kap
Codin rannalla, juttelimme tulevaisuussuunnitelmistamme. Minä istuisin
konttorissa hoitamassa Randolph & Randolphin suurta pankkiliikettä, ja
Bob, kun niin tarvittiin, edustaisi isäni toiminimeä pörssisalissa.
"Minä kuolisin ikävään konttorissa", oli Bobin tapana sanoa, "ja
pörssisali on juuri se liesi, jossa mieluimmin paahdan maissikakkuni."
Kun ihanat opintovuodet olivat lopussa, otti viisas terävä-älyinen
isäni meidät konttoriin kuulustellakseen ja teki meille muutamia
konstikkaita kysymyksiä. Ja ylpeitä me todella olimmekin, kun isäni
sanoi: "Jim, sinä ja Bob olette viisaasti valinneet. Sinä, Jim, olet
juuri oikea mies astumaan minun sijaani, ja Bob sopii kuin valettu
seisomaan pörssisalin lattian ruudulla." Ylpeät me olimme, emme juuri
niin paljon isäni päätöksen johdosta tulevaisuutemme suhteen, sillä me
kyllä ennakoltakin tiesimme voivamme tulla asioissa toimeen, kuin
sentähden, että oma päätöksemme oli saanut kannatusta mieheltä, jota me
molemmat pidimme liikeasioissa niin erehtymättömänä kuin ikinä ihminen
olla voi.

Bob oli silloin kahdenkymmenen kahden, ja minä vuotta vanhempi -- minä,
tuollainen laiha New Englandin poika, joka ei juuri voinut
kauneudellaan kerskailla, mutta joka juoksukilpailuissa uskaltaa
mitellä voimiaan kenen kanssa tahansa luotettavaisuudessa ja
kestäväisyydessä; Bob, kaunis kuin päivä, kuusi jalkaa pitkä
tervakengissä, suora kuin keihäs, vartalo kuin intiaanilla, kasvot
puhtaat, miehekkäät, sydämelliset, vilpittömät, hymyilevät, sellaiset,
jotka saavuttavat miesten ystävyyden ja naisten ihailun. Silmät hänellä
olivat suuret ja pyöreät, tummanruskeat kuin englantilaisen bulldogin,
käsittämättömät, lempeät ja samalla ankarat lapsellisine, kummastuneina
ilmeineen; hänen nenänsä oli suora kuin mestarin muovailemassa
kreikkalaisessa korkokuvassa, hienot, kaarevat huulet; sitten oli
hänellä korkea, leveä otsa, jonka valkeutta lisäsi tuuhea, sysimustalta
näyttävä tukka, mikä kuitenkin oli samaa harvinaista tummanruskeata
väriä kuin silmätkin. Kauneinta kaikista oli kuitenkin Bobin tapa pitää
päätään pystyssä. Ken kerran on nähnyt lauman kaksivuotiaita varsoja
rehevää ruohoa kasvavassa hevoshaassa Kentuckyssä, kun neekeripoika
pitkään viheltäen kutsuu niitä, muistaa varmaan, kuinka joku varsoista
nostaa päänsä kenoon oikein kuullakseen, kutsuttiinko vai ei.
Siinä ilmenevät sulous, voima, teeskentelemätön, luontainen
johtajaominaisuus. Jotain sentapaista näkyi Bobinkin kaunismuotoisen
pään asemassa, hänen notkeassa vartalossaan, ja sokea ja nahjus olisi
tosiaankin se mies tai nainen ollut, joka ei heti olisi huomannut tämän
miehen etevämmyyttä ja hallitsijaluonnetta.

Kuten juuri sanoin, oli Bob Brownley epäilemättä kauneimpia miehiä,
mitä milloinkaan olen nähnyt, sitä paitsi oli hän luotettava, miehekäs,
teeskentelemätön mies, rehellinen kuin teräs, rohkea kuin leijona ja
paras toveri, mitä ystävä saattoi itselleen toivoa.

Raskas nuoruudenaika, jota painoi isän kuoleman aiheuttamat
velvollisuudet pitää huolta ja hoitaa perheen tukalia taloudellisia
asioita, oli kai syynä siihen, että Bob piankin liikkui uudella
alallaan kuin kala vedessä. Molemmat me samana päivänä astuimme
toiminimi Randolph & Randolphin palvelukseen, ja samana päivänä vuoden
kuluttua kutsui isäni meidät konttoriin jotain selitystä varten.
Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Ihastuimme
sentähden ikihyviksi, kun isäni sanoi:

"Jim, sinä ja Bob olette tosiaankin onnistuneet paremmin kuin osasin
odottaakaan. Minä olen pitänyt silmällä teitä molempia ja tahdon sanoa
teille, että se äly liikeasioissa ja ahkeruus, jota olette osoittaneet,
olisi voittanut tunnustusta missä pankkiiriliikkeessä hyvänsä 'Kadun'
varrella. Minä tahdon kiinnittää teidät molemmat toiminimen
palvelukseen -- Jimin, jotta hän perehtyisi kaikkiin asioihin täällä ja
voisi sitten tulla minun seuraajakseni, ja sinut, Bob, ottaaksesi
haltuusi toiminimen pörssiasiat."

Bob punastui ja kalpeni pelkästä ilosta ja tarttui isäni käteen.

"Minä olen teille sangen kiitollinen, sir, paljon enemmän kuin sanoin
voin ilmaista, mutta ensin haluaisin puhua Jimin kanssa tästä
ehdotuksesta. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, ja minulla on
mielessä jotain, josta tahtoisin keskustella hänen kanssaan."

"Puhu suusi puhtaaksi vaan, Bob", sanoi isäni.

"Niin, sir, asian laita on se, että tuntuisi paljoa paremmalta, jos
saisin syöksyä tuohon pyörteeseen ja tulla toimeen omin neuvoin.
Nähkääs, jos voisin ansaita vähän itse ja ostaa sitten itselleni paikan
ja vähän sananvaltaa pörssissä, ja hankkia pienen omaisuuden, ei
voitaisi sanoa, vaikka te kerran tarjosittekin minulle paikan
liikkeessänne, että minun on ylenemisestäni kiittäminen ainoastaan
teidän ystävyyttänne. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan, sir, ettekä
pidä minua tyhjänpäiväisenä ylvästelijänä, jos pyydän teitä
kirjoittamaan yhden pörssipaikan hinnan minun laskuuni, uskotte minulle
muutamia toiminimen tehtäviä sitten kun olen perehtynyt uuteen
asemaani. Minä olen siinä tapauksessa yhtä kiitollinen teille ja
Jimille, ja itselläni on oleva paljon hupaisempaa."

Ymmärsin Bobin tarkoituksen; isäni teki samoin, ja me suostuimme
kernaasti hänen pyyntöönsä, vaikka isäni itsepintaisesti tahtoikin
antaa Bobille jäsenyysmaksun lahjaksi, koska pörssin perussäännöissä
oli määrätty, ettei hakija saanut tätä summaa lainata. Neljä vuotta
senjälkeen, kun Bob Brownley oli saanut paikan ja sananvaltaa
pörssissä, oli hän maksanut takaisin ne neljäkymmentätuhatta korkoineen
päivineen. Hänellä oli sitäpaitsi viisikymmentätuhatta Randolph &
Randolphilla, ja lähetti kotiin kuusituhatta dollaria vuodessa eläen
itse, kuten leikillään sanoi "toimeen tulevan miehen vaatimuksien"
mukaisesti. Bob oli sangen suosittu mies pörssissä, samoinkuin oli
ollut koulussa ja yliopistossakin. Ja kolmenasatana päivänä vuodessa
oli hänellä liiankin paljon tehtäviä. Paitsi Randolph & Randolphin
tärkeimpiä tehtäviä, oli hänellä kahden sangen vaikutusvaltaisen
joukkokunnan melkein kaikki salaiset luottamustoimet huolenaan.

Minä olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkaksi vuotta, kun rakas vanha
isäni äkkiä kuoli. Edellisten kuuden vuoden aikana olin valmistunut
tämän tapauksen varalta, s.t.s. minä olin tottunut kuulemaan isäni
sanovan: "Jim, ota viipymättä selko liikkeemme koneiston kaikista eri
osista, jotta, jos minulle jotain sattuisi tapahtumaan, ei mitään
häiriötä Randolph & Randolphin toiminnan suhteen sattuisi 'Kadulla'.
Minä haluan niin pian kuin suinkin ilmoittaa maailmalle, että
liikkeemme minun kuolemani jälkeen tulee jatkumaan samalla tavoin kuin
tähänkin asti. Minä tahdon siis hommata sinut niitten yhtiöitten
johtajaksi, joissa me olemme osalliset ja myöskin asettaa sinut
isännöitsijä- ja holhoojavirkaani."

Isäni kuollessa ei siis tapahtunut pienintäkään häiriötä asioitten
kulussa, eikä tämä rahamaailmassa huomiota herättänyt tapaus
vaikuttanut vähääkään muutosta "Randolphin" nimellä kulkevissa
arvopapereissa. Minä perin isäni koko omaisuuden, lukuunottamatta
neljää miljoonaa, jotka hän oli määrännyt jaettaviksi sukulaisille ja
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Minä tulin johtajaksi liikkeeseen, josta
minulla oli kahden ja puolen miljoonan vuotuiset tulot.

Taas pyysin Bobia liittymään toiminimeen.

"En vielä, Jim", vastasi hän. "Minä olen saanut jäsenyyteni ja minulla
on noin sadantuhannen pääoma, mutta minä en tahdo sitoa itseäni,
ennenkuin olen haalinut kokoon edes miljoonan omin neuvoin; sitten
asetun sinun luoksesi, ukkoseni, ja tartun auran kurkeen siellä, ja jos
silloin sattuisi joku kiltti tyttö tulemaan tielleni -- niin, silloin
on kyllä vielä aikaa antaa valtaa hellille tunteille."

Hän nauroi, ja niin tein minäkin. Bobin ystävät pitivät häntä melkein
parantumattoman ujona naisten seurassa. Jokainen hänen tielleen osunut
nainen, olipa tämä sitten vanha tai nuori, oli tuntenut hänessä tuota
miehen lumousvoimaa, joka naisia niin vastustamattomasti viehättää:
kunnian lakien johtaman sielun ja sydämen lämpimän kuin auringon hehku
-- mutta sitä hän itse ei ensinkään näkynyt huomaavan. Vaimoni -- minä
olin ollut naimisissa kolme vuotta, ja minulla oli kaksi pikku
Randolphia, jotka osoittivat Katherine Blairin ja minun tietävän
avioliiton merkityksen -- vaimoni tapana oli sanoa: "Bob raukka, hän on
sokea naisten suhteen, ja näyttääpä siltä kuin ei hän ikinä saisikaan
näköänsä..."

"Näetkös, Jim", jatkoi Bob kovin totisena, "on olemassa pieni
salaisuus, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Asian laita on se,
etten minä ole vielä täysin luotettava -- niin luotettava, että voisin
esiintyä vanhan Randolph & Randolphin puolesta. Niin, naura sinä vaan,
sinä, joka aina olet ollut niin luja ja vakava kuin vanha pronssiukko
John Harvard yliopiston linnanpihalla, sinä, joka maanantai-aamuna
tiedät sanoa täsmälleen, mitä olet tekevä lauvantai-iltana ja kaikkina
välillä olevina päivinä ja öinä ja joka myöskin teet sen. Jim,
senjälkeen kun aloin toimintani pörssissä, olen huomannut saman,
Etelävaltioitten lapsille ominaisen pelihimon, joka piili iso-isäni
veressä ja saattoi hänet, palatessaan eräältä New-Yorkin matkaltaan,
vaikka hänellä ei ollut enempää maata eikä orjia kuin tarvitsi,
panemaan peliin maansa ja orjansa -- vieläpä nekin, jotka olivat
isoäitini omia, jossa pelissä hän menetti kaikki, ja tämä tapaus muutti
Brownleyn perheen koko tulevaisuuden, näitä samoja pelihimon mikroobeja
on minunkin veressäni. Ja kun ne alkavat kalvaa ja kynsiä, on minun
vaikea hillitä itseäni; ja, Jim" -- nyt alkoivat suuret mustat silmät
äkkiä säihkyä -- "jos ne mikroobit pääsevät valloilleen, syntyy siitä
häväistysjuttu pörssissä -- usko se!"

Bob oli nakannut kauniin päänsä taaksepäin, ja hienot sieramensa
laajenivat, aivankuin olisi hän vainunnut taistelua. Huulet avautuivat
juuri senverran, että valkeain hammasrivien syrjät näkyivät ja silmien
syvyydessä tuikahti tummanpunainen liekki tehden melkein samanlaisen
vaikutuksen kuin yöllä katsellessa mustaa tietä pitkin äkkiä mutkan
takaa vilahtaisi veturin merkkilyhty esiin.

Kaksi kertaa ennen, kauvan sitten, ylioppilasaikoinamme, olin
sattumalta äkännyt tämän Bobin häijyn kiusaajan. Ensimäisen kerran,
pelatessamme pokeria huoneessamme, kun muutamat luokkatoverit
New-Yorkista olivat koettaneet parempien kassojensa avulla tehdä
hänestä puti puhtaan; toisen kerran Pequot Housessa New Londonissa
vähää ennen erästä yliopistojen kesken pidettävää kilpasoutua, jolloin
eräs salaliitto Yalesta oli yhtynyt Bobia vastaan rahan ja pilkan
voimalla kukistaakseen hänet. He saivatkin tuon muuten niin maltillisen
nuorukaisen pois suunniltaan, ja hän peloitti minua, jolla oli
käytettävänäni yhtä monta dollaria kuin hänellä senttiä, merkitsemällä
tavattomia vetosummia, ennenkuin oli puhdistanut huoneen yalelaisista
ja tullut järkiinsä kalpeat kasvot kylmän hien peitossa. Tämän
tapauksen olin jo unohtanut, sillä ne olivat olleet mielestäni
tavallisia hairahduksia, joihin kuumaverinen nuorukainen sellaisissa
olosuhteissa helposti tekee itsensä syypääksi. Mutta kun katselin Bobia
tänään hänen koettaessaan vakuuttaa minulle, ettei Randolph &
Randolphin asiat olleet varmat hänen käsissään, täytyy minun tunnustaa
ällistyneeni aikalailla. Minä olin pitänyt vanhaa opintotoveriani en
ainoastaan ymmärryksen puolesta paraiten varustettuna miehenä, minkä
konsanaan olin nähnyt, vaan myöskin mitä arimman kunniantunnon,
sellaisen vanhoissa satukirjoissa esiintyvän kunniantunnon elähyttämänä
miehenä enkä voinut ajatella hänen voivan joutua kiusaukseen menetellä
vilpillisesti toisen omaisuudella. Minulla oli aina ollut tapana antaa
Bobin tehdä kuten hän itse tahtoi, enkä siis nytkään enään koettanut
houkutella häntä toiminimeemme yhtiötoverina liittymään.

Viiden vuoden kuluttua, jona aikana meille oli kauppa- ja
yhteiskunnallisessa suhteessa käynyt niin hyvin kuin konsanaan Bob tai
minä olimme voineet toivoa, aijoin uudestaan ottaa ystäväni lujille
osoittaakseni hänelle nyt jo olevan ajan hänen toden teolla ruveta
minua auttamaan. Mutta juuri silloin tapahtui jotain ihmeellistä --
yksi niitä selittämättömiä tapauksia, joita Jumala näkee joskus hyväksi
johdattaa lastensa teille -- näille teille, jotka tähän asti ovat
olleet suorat ja selkeät kuin kuninkaan tiet, joilla ei ole tarvis
käyttää kiikaria nähdäkseen, mihin tie vie; yksi näitä tapauksia, jotka
niitä jäljestä päin tarkastellessa käyvät yli ihmisen ymmärryksen.

Oli kaunis lauvantaipäivä heinäkuussa, ja Bob ja minä olimme juuri
"pakanneet" siksi päiväksi ja valmistautuneet kohtaamaan mrs Randolphia
minun aluksellani tehdäksemme hänen kanssaan retken maatilallemme
Newportiin. Astuessamme ulos hänen konttoristaan, ilmoitti eräs
kirjanpitäjistä erään naisen juuri tulleen sisään ja pyytäneen saada
puhutella mr Brownleyta.

"Kuka hitto se mahtaa olla, joka tulee näin päivin lauvantaina, juuri
kun kaikki ihmiset kiiruhtavat vaihtamaan liike-elämän helteen ja
saastan ruokaan ja raittiiseen ilmaan maalla", mutisi Bob. Sitten sanoi
hän: "Käskekää naisen tulla sisälle."

Tuossa tuokiossa sai hän vastauksen kysymykseensä. Eräs nainen astui
huoneeseen.

"Mr. Brownley?" Nainen odotti silmänräpäyksen ajan tullakseen
vakuutetuksi, että tämä mies oli virginialainen.

Bob kumarsi.

"Minä olen Beulah Sands, Sands Landingista Virginiassa. Teidän sukunne
tuntee minun sukuni parahiksi hyvin, jotta voitte antaa minulle
paikan."

"Tuomari Lee Sandsin tytär", kysyi Bob ojentaen kättänsä.

"Hänen vanhin tyttärensä", vastasi nainen suloisimmalla äänellä, mitä
konsanaan olen kuullut, tällä pehmeällä sorisevalla äänellä, joka
muistuttaa rastasta, sitten saattaa meidät viivähtämään lammen reunalla
putouksen alapuolella kuuntelemassa sammalesta ja vesikrassista
kyhättyä soitinta, joka lähettelee poreilevia loppulirityksiään alas
kuohuun ja pyörteisiin. Etelämaalainen murre ehkä, joka nakutteli
kulmia ja syrjiä toisista sanoista ja sangen huolimattomasti antoi
toisten sanojen solahtaa yhteen, antoi äänelle sen viehättävän
kirkkauden -- varma vaan on, että tämä oli hämmästyttävimpiä ja
harvinaisimpia ääniä, mitä milloinkaan olin kuullut. Ennenkuin tulin
täysin tietoiseksi tytön erinomaisesta kauneudesta, tämä hänen äänensä
loihti tiensä aivoihini kuin jonkin itämaisen lumoavan olennon henkäys.
Luonto, ympäristö ja täydellisen avioliiton turvallisuus ovat aina
yhdessä pitäneet minut uskollisena valitulleni, mutta kuitenkin kun
seisoin siinä äänetönnä kuin mykkä, imien itseeni tämän nuoren
muukalaisen suloisuuden yksityiskohtia, tuon tytön joka oli niin äkisti
lehahtanut konttoriini, minusta tuntui, että juuri tällainen nainen oli
tarkoitettu valistamaan miehiä, jotka eivät voineet ymmärtää tuota
vasamaa, joka kaikkina aikoina on varoittamatta lävistänyt miesten
sydämiä ja sieluja -- rakkautta ensi silmäyksellä. Ellei Katherine
Blairia, vaimoa ja äitiä, olisi ollut -- Katherine Blair Randolphia,
joka täytti rakkaus-maailmani kuten elokuun keskipäivän aurinko täyttää
vanhanaikuisen kaivon raukaisevalla lämmöllä ja levollisella varjolla
-- tämän väliajan jälkeen katsoen ajassa taaksepäin, uskallan tehdä
kysymyksen -- kuka tietää, vaikka minäkin olisin saattanut joutua
tuuliajolle hitaan jenkkivereni turvallisesta ankkurista ja kellunut
syville vesille?

Kauneus, kyynikko hymähtää, on katselijan omassa silmässä tai
näkökentän kulmassa -- pelkkä valonheittäjän tuotos, näkökanta, halu --
mutta Beulah Sandsin kauneus oli moitteen ulottumattomissa, kaiken
analyysin yläpuolella, niin ehdoton kuin iltatähden tuike hämyisellä
taivaalla. Hän oli keskikokoinen, tyttömäinen, mutta vartaloltaan
kypsän muotoinen, ihastuttavan täyteläinen ja pyöristynyt, kuitenkin
suhteiden täydellisyyden estäessä vähäisimmänkään "tukevuuden"
vaikutelman. Pää, runsaan tummahkon kullankarvaisen tukan ympäröimänä
ja kruunaamana, lepäsi kaulalla, joka olisi näyttänyt lyhyeltä, jos sen
hento kaarekkuus olisi saanut alkunsa vähemmän sirosti alla olevien
poven ja olkapäiden suloisista linjoista. Tarkastelijan katse viipyi
kuitenkin vääjäämättömästi kasvoissa ja lopuksi silmissä --
ruusunhohtoisissa kasvoissa pisamineen kummassakin täyteläisessä
poskessa; nämä esittivät nauravan protestin sitä surullista kuoppaa
vastaan, joka veti hieman alas suun reunoja, suun, joka olisi ehkä
tuntunut kaunottarelle liian suurelta, ellei huulten korallinen kaari
olisi ollut niin ehdottoman täydellinen. Suora, ohutsieraiminen nenä,
leveä otsa, tukeva täyteläinen leuka, ulottuen miltei yhtä alas
kohdissa, joissa se yhtyi korviin samoin kuin poskillekin, tekivät
arvokkuuden ja päättäväisyyden vaikutelman yhtyneenä naisessa
harvinaiseen määrätietoisuuteen. Otsan, nenän ja leuan yhdistelmä tuli
harvoin näkyviin. Jos se olisi ollut miehen ominaisuutena, olisi se
varmasti saattanut hänet valitsemaan telttakenttien elämän ammatikseen.
Mutta Beulah Sandsin suurin sulo olivat hänen silmänsä, suuret,
pyöreät, hyvin harmaat, hyvin siniset, eloisina kaikkea
persoonallisuutensa loistokkuutta, täynnä hymyilyä, kyyneleitä,
henkevyyttä ja intohimoa; ne olivat yhtenä hetkenä täysin viattomat
kuvastaen vaalean Madonnan kasvoja, toisena hetkenä, nähtynä
mustien hienosti piirtyvien kulmakarvojen alapuolella olevien
huomiotaherättävien, pitkien, pikimustien silmäripsien läpi, ne
hyväilivät, keimailivat, viettelivät. Jälkeenpäin havaitsin, että suuri
osa tuon tytön puhtaasti fyysillisestä viehätysvoimasta perustui tuohon
outoon englantilaiseen vaaleuteen sekoittuneena andalusialaiseen
väritykseen, vaikka hänen viehkeytensä hallitseva piirre oli varmaankin
hengen ylevyys, mistä hän saattoi tehdä tylsimyksenkin tietoiseksi.
Kun hän tuolloin puolipäivän jälkeen vuosia sitten, seisoi konttorissa
katsellen Bobia miellyttävän avomielisesti, yllään harmaa puku, päässä
baretti harmaine höyhentöyhtöineen, kaula ja käsivarret pehmeitten
pitsien ympäröiminä, teki hän sangen hienostuneen, viehättävän
vaikutuksen ja vaikkakin oli puhtaasti etelämaalainen ei hän ensinkään
ollut Etelävaltioitten ruskeaihoisten tyttöjen kaltainen.

Tuo tyttö, joka sinä heinäkuun lauvantai-iltana tuli konttoriimme,
juurikun Bobin ja minun piti lähteä aijotulle retkellemme, ja joka oli
määrätty vaikuttamaan ystäväni tähän asti sangen tasaiseen
elämänkulkuun ja muuttamaan sen kuohuvien koskien ja tyynien suvantojen
vaihteluksi, oli todellakin verrattoman suloinen olento. Bob oli samaa
mieltä minun kanssani, sillä hän katseli herkeämättä tytön kasvoja.
Tämä loi alas pitkät hunnuntapaiset silmäripsensä ja jatkoi:

"Mr Brownley, minä olen juuri tullut Sands Landingista. Tahtoisin
mielelläni puhua teidän kanssanne eräästä liikeasiasta. Minulla on
teille kirje isältäni. Jos teillä on muita tehtäviä, voin kyllä odottaa
maanantaihin, vaikka", ja nyt loi hän mustan hunnun ylös näyttäen
puoleksi hymyilevät, puoleksi rukoilevat silmänsä, "minä kyllä
tahtoisin niin pian kuin suinkin toimittaa asiani."

Hänen ihastuttavassa äänessään oli melkein rukoileva ilme, joka oli
aivan vastustamaton. Molemmat olimme halukkaat unohtamaan aterian
odottavan meitä _Tribesmanilla_.

"Astukaa konttoriini, miss Sands, minä olen teidän käytettävissänne",
sanoi Bob avaten huoneittemme välisen oven. Lähetettyäni vaimolleni
kirjekortin, jossa ilmoitin tulevamme vasta noin parin tunnin kuluttua,
istuin odottamaan Bobia yleisöä varten olevaan konttorihuoneustoon, ja
pitkäksi se odotus sitten tulikin. Puolitunnista tuli tunti, ja
senjälkeen kului vielä tunti, ennenkuin Bob ja miss Sands tulivat ulos.
Sitten asetti Bob tytön istumaan eräisiin ajopeleihin ja ilmoitettuaan
kuskille hänen hotellinsa nimen, sanoi minulle omituisen merkitsevällä
äänellä:

"Jim, minun täytyy puhua kanssasi, sinun täytyy antaa minulle hyvä
neuvo. Emmekö mielestäsi voisi lähteä alukselle nyt, ja tahtoisitko
sinä sitten aterian jälestä sanoa Katelle, että meidän on neuvoteltava
asioista? Minä en tahdo antaa tuon tytön odottaa vastausta kauvemmin
kuin tarpeellista on, enkä voi sitä antaa hänelle ennenkuin olen
neuvotellut kanssasi." -- Aterian jälkeen istuimme keulaan yläkannelle,
ja Bob kevensi sydäntään. Tämä lausetapa on oikea, sillä siitä hetkestä
lähtien, jolloin hän oli asettanut miss Sandsin ajopeleihin istumaan,
olivat hänen ajatuksensa ilmeisesti -- vaimonikin sen huomasi -- olleet
kokonaan muualla kuin meidän pienellä huviretkellämme.

"Jim", alkoi hän vapisevalla äänellä, vaikka koettikin sitä hillitä,
"ei maksa vaivaa koettaakaan salata tämän asian minua syvästi
liikuttaneen ja tahtovani tehdä kaiken voitavani tämän tytön hyväksi.
Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka pyhänä meidän on pitäminen
hänen äsken minulle antamaansa luottamusta. Sen pyhyyden olet itsekin
huomaava, kun nyt esitän asian sinulle, ja tiedän sinun käsittävän
asian samalla tavalla kuin minä itsekin. Miss Sandsin täytyy tulla
autetuksi huolistaan.

"Tuomari Lee Sands, hänen isänsä, on vanhan virginialaisen Sands-suvun
päämies. Sandsit Virginiassa ovat epäilemättä etevin suku siinä maassa
ja muuallakin, mitä todelliseen arvoon tulee. He ovat olleet arvossa
pidetyt lahjakkuutensa, laajojen tietojensa, rikkautensa ja korkean
yhteiskunnallisen asemansa tähden aina niistä ajoista asti, jolloin
Virginiaan alettiin siirtokuntia perustaa. He ovat maamme parasta
väkeä. Virginiassa on tullut sananparreksi, että Sands Landingin Sands
voi kohota tuomarin arvoon, Yhdysvaltain senaattiin tai kuvernöörin
istuimelle, jos vaan tahtoo, ja melkein kaikki tämän suvun miespuoliset
jäsenet ovatkin olleet jossain näistä viroista jo monta miespolvea
taaksepäin. Nykyinen tuomari on ollut niissä kaikissa. Minä en tunne
häntä persoonallisesti, vaikka meidän molempain suvut ovat jo vuosia
sitten olleet sangen läheisessä ystävyydessä keskenään. Sands Landing
sijaitsee James-joen varrella, noin viisikymmentä engl. penikulmaa
ylempänä meidän maatilaamme. Tuomari, Beulah Sandsin isä, on noin
seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja minä olen kuullut vanhempaini
kertovan, että hän on miesten mies, puhdas virginialainen joka
suhteessa. Rikkautensa nojalla -- me kutsumme Virginiassa rikkaudeksi
jo miljoonaa tai niillä vaiheilla -- on hän toiminut sangen paljon
liikeasioissa, ja minä tiesin, ennenkuin tytär minulle sanoikaan, hänen
olevan melkein kaikkien tällä puolen maata olevien paraitten tiluksien
uskottu mies. Tyttären puheista päättäen hän näyttää erityisesti
harrastavan hiilikaivostemme ja rautateittemme parantamista ja
innokkaasti puuhailleen merenrannikkoisen ilmaradan muodostamista. Sinä
tunnet sanotun rautatien, sillä isäsi kuului aikoinaan sen johtajiin,
ja luulen sukusi luovuttaneen edeltäkäsin suuren summan sitä varten.
Nyt on asian laita niin, että tämä tyttö raukka, joka varmaankin näihin
asti on toiminut isänsä sihteerinä, juuri nyt on saanut tietää
Reinhartin ja hänen puolueensa tekemän kepposen saattaneen hänen isänsä
perikadon partaalle. Hintain laskeutuminen on niellyt hänen omat
varansa ja, mikä vielä pahempi, miljoonan tai puolitoista hänen
haltuunsa uskottuja rahoja, ja vanha tuomari -- no niin, sinä ja minä
voimme hyvin käsittää hänen tilansa. Taikka, se on totta, sinä et ehkä
voikaan sitä käsittää, sillä sinä et olo perehtynyt meidän elämäämme
Virginiassa etkä tiedä, kuinka suuresti kunnioitettu sellaisen miehen
kuin Sandsin asema on. Sinun täytyy täysin käsittää se voidaksesi
oikein kuvitella, minkälaisessa kiirastulessa ukko nyt elää ja hänen
tyttärensä kauhean aseman, sillä minusta näyttää tuomari turvautuneen
tyttärensä apuun pysyäkseen rohkeana ja keksiäkseen uusia keinoja
kadotettuaan maaperän altansa. Keskustelustani tyttären kanssa olen
tullut siihen johtopäätökseen, että tällä on aivan ihmeellinen varasto
ajanmukaisia käsitteitä liikeasioissa, ja hänen kuvauksistaan tulin
vakuutetuksi vanhuksen aseman toivottomuudesta. Tiedätkö, Jim, kun tuo
vanhus keikahtaa, tulee siitä konkurssi, joka tärisyttää valtiotamme
monissa kohdin.

"Tähän asti on tyttö kestänyt taistelun miehen tavalla ja hänen on
onnistunut vaikuttaa isäänsä siinä määrin, että tämä on pitänyt
ryhtinsä ja saanut täten torjutuksi kaikki epäluulot raha-asiainsa
huonosta tilasta, vaikka tyttö sanookin, että Reinhartilla
ja tämän asiamiehellä Baltimoressa, päättäen heidän armottomasta
tavastaan käyttää ruuvipihtejään päästäkseen käsiksi hänen
Ilmarata-osakkeisiinsa, on mahtanut olla jonkinlainen aavistus tuomarin
asioitten todellisesta tilasta. Vanha herra voi pysyä pystyssä kuusi
kuukautta panematta alttiiksi hänelle uskottuja varoja, jotka nousevat
pariin miljoonaan, ja hänen vaimonsa, sairas ja heikko, tietää varmaan
miehellään olevan huolia, mutta tämän todellisesta asemasta hänellä ei
ole aavistustakaan. Hänen tyttärensä sanoo, että kun isku silloin
pörssikauhupäivänä sattui, ja Reinhart painoi osakkeitten hinnan
alimmilleen ja heitti hänen isänsä pankkiirit ja yhtiötoverit, Wilsonit
Baltimoressa, tielle, täytyi hänen ponnistaa viimeiset voimansa
estääkseen isäänsä menettämästä järkeään. Hän kertoi pitäneensä tätä
kolme vuorokautta suljettuna heidän huoneeseensa hotellissa
Baltimoressa, jotta ei hän pääsisi hakemaan käsiinsä Reinhartia ja
tämän lakiasiamiestä Rettybonea tappaakseen heidät. Vihdoin oli tyttö
saanut hänet rauhoittumaan, jonka jälkeen he yhdessä olivat tehneet
suunnitelmiansa.

"Tiedätkö, Jim, oli sangen omituista istua tuolla kuuntelemassa, kuinka
tuo vanha herra ja nuori tyttö, sillä hän on tuskin täyttänyt
kahtakymmentäyhtä, koettivat harkita, millä tavoin tästä pälkähästä
pääsisivät. Kyyneleet vierivät poskilleni kuunnellessani hänen
sanojaan, minä en voinut sille mitään, ja sinun olisi käynyt samalla
tavalla, Jim. Mutta vihdoin tulivat nämät kaksi siihen päätökseen, että
kaikkien heidän ehdotustensa joukossa oli vaan yksi ainoa, josta
tuikahti toivon kipinä, ja vakavasti tästä edes puhuakseni, Jim, saisi
sinut jossain toisessa tapauksessa uskomaan joutuneemme tekemisiin
hullujen kanssa. Tyttö on kuitenkin saanut minut vakuutetuksi maksavan
vaivan yrittää. Niin, Jim, se on totta, ja minä olen sanonut hänelle
toivovani Jumalan suovan, ettei sinun terävä, käytännöllinen järkesi
saattaisi sinua hylkäämään hänen ehdotustaan."

Bob Brownley oli ponnahtanut seisaalleen; tuo etelämaalainen, tulinen,
romantillinen intohimo sai hänessä vallan, intohimo, jota
yliopistovuodet ja Wall Street olivat opettaneet häntä hillitsemään.
Hänen silmänsä iskivät tulta. Hänen sieramensa värisivät kuin peuran
syksyllä metsässä.

"Jim Randolph", jatkoi hän, "kuullessani tämän tytön kuvailevan sitä
kauheata julmuutta ja saatanallista petollisuutta, jota ne hyenat
ihmishaamussa harjoittavat, joiden kanssa sinä ja minä seurustelemme,
ihmishyenat, jotka saastaisten dollarien himossa -- ainoa asia, josta
heillä on vähääkään käsitystä -- käyvät erämaan petojakin julmemmiksi
-- kun kuulin hänen puhuvan, vakuutan sinulle, että uskoin voivani
ilman vähintäkään omantunnon vaivaa ampua Reinhartin, tuon
luikertelevan konnan, ja samalla tavalla olisin tehnyt hänen
neuvonantajalleen, asianajajalle, joka häpäisee hyvän nimen, hyvän
ammatin ja isiltä perityn terävä-älyisyyden, jonka Kaikkivaltias on
määrännyt jalompaan tarkotukseen kuin virittämään pauloja niitten
uhrien tielle, joitten kukkaroihin hänen katuojasta ylennyt herransa on
iskenyt ahnaat silmänsä. Ja kuunnellessani hänen sanojaan muistui
mieleeni joukko vanhoja ystäviä -- ystäviä, joita en ole nähnyt sitten
Harvardiin lähtöni, ystäviä, joitten parissa olin viettänyt monta
onnellista hetkeä vanhassa kodissani Virginiassa, mielikuvitukseni
synnyttämiä ystäviä, miehekkäitä, ankaroita ristiretkeilijöitä,
varustetut miekalla, ristillä ja lipulla, johon on kirjoitettu 'Kunnian
ja Jumalan puolesta'. Vanhoja ystäviä, jotka kävivät luonani, ollessani
nuori poikanen ja sanoivat: 'Bob, älä unohda mieheksi tultuasi, että
päämääräsi on tahraton kunnia ja laki: tee muille, mitä tahdot
muittenkin sinulle tekevän. Älä unohda, että miljoonat ovat
halveksittavan ihmisen vaakunamerkki'. Ja tiedätkö, Jim, minusta tuntui
kuin olisivat ystäväni katsoneet minua nuhtelevasti ja sanoneet: 'Sinä
olet jo hyvällä alulla, Bob Brownley, ja aikaa myöten tulevat sinun
sydämesi ja sielusi kantamaan käärmeenmuotoisen S:n tavaramerkkiä, ja
sinusta tuleekin vaan kiihkoisa soturi Limaisen Dollarin sotajoukossa'.
Jim, Jim Randolph, kuullessani sydäntäsärkevän kertomuksen siitä,
kuinka tämän tytön taivas muuttui helvetiksi, hälveni se sädekehä,
jonka sinä ja minä olimme olleet näkevinämme Randolph & Randolphin
kilven ympärillä. Minä on nähnyt sitä enään, Jim, mutta minä näin
itseni, eikä se näky suinkaan tehnyt minua ylpeäksi. Jumalani, Jim,
onko mahdollista, että sinä ja minä olemme liittyneet 'Limaisen
Dollarin' aateliskoplaan? Onko mahdollista, että jätämme elämämme
polulle yhtäläisiä jälkiä kuin Reinhart on jättänyt tuohon kotiin
Virginiassa, sellaisia jälkiä, joita tuo tyttö on minulle näyttänyt?"

Bob oli äärimmilleen kiihtynyt. Ikinä en ollut nähnyt häntä niin
liikutettuna kuin nyt, jolloin hän seisoi edessäni ja melkein kirkuen
huusi tämän ankaran itsesyytöksen.

"Jumalan tähden, Bob", pyysin minä, "hillitse itsesi. Kapteeni tuolla
komentosillalla tuijottaa sinua silmät selällään, ja pian kai tulee
Katherine ylös katsomaan, mitä on tapahtunut. Ole nyt ihmisiksi, ja
puhukaamme järkevästi tästä asiasta. Sinun nykyisessä tilassasi on
meidän mahdotonta tehdä mitään ystäviesi avuksi. Ja mistä sinä ja minä
oikeastaan voimme itseämme syyttää? Emmehän me ole mitään
ruumiinrosvoja, eivätkä meidän dollarimme ole rahanhimon tahraamat.
Isäni, tiedäthän sen, halveksi Reinhartia ja hänen kaltaisiaan yhtä
täydellisesti kuin sinä ja minäkin. Maltahan mielesi. Mitä tämä tyttö
sinulta pyytää? Jos se on kohtuullista, myönnetään se, sillä sinä
tiedät, että mielelläni teen, mitä tahansa pyydätkin."

Bobin kiivaus alkoi haihtua. Hän istahti viereeni liistesohvalle.

"Tiedän sen, tiedän hyvänkin, Jim, anna minulle anteeksi kaikin
mokomin. Asia on näet se, että Beulah Sandsin historia on herättänyt
eloon koko joukon ajatuksia, jotka ovat olleet kätkössä viime vuosien
aikana, sillä totta pulmakseni, tunnen silloin tällöin pieniä,
epämiellyttäviä tunnonvaivoja ajatellessani meidän dollaripeliämme."

Huomasin hänen helposti kuohahtavan verensä jo alkavan jäähtyä, ja
muutaman minuutin kuluttua olisivat hänen ajatuksensa yhtä selvät kuin
ennenkin.

"Mitä hän tahtoo sinun tekemään", kyselin itsepintaisesti. "Onko
kysymys rahoista, tahtooko hän meitä auttamaan hänen isäänsä
perikadosta?"

"Ei tule kysymykseenkään, Jim. Sinä et tunne ylpeätä virginialaista
verta. Ei tämä tyttö eikä hänen isänsä ottaisi keltään raha-apua.
Ennemmin tulkoon vaikka konkurssi taikka kuolema."

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten taas vilkkaasti:

"Näin hän ehdottelee. Hän ja isänsä ovat haalineet kokoon muutamia
arvopapereita, joita hän on testamentin kautta saanut, ja muuttaneet ne
rahaksi, joka summa nousee kuuteenkymmeneentuhanteen dollariin, ja nyt
on tyttö saanut isänsä suostumuksen matkustaa tänne katsomaan, eikö hän
voisi tulevan kuuden kuukauden aikana tehdä muutamia uskaliaita
yrityksiä rahamarkkinoilla, siten mahdollisesti voittaakseen senverran,
että isän haltuun uskotut varat voitaisiin pelastaa. Niin, tiedän
kyllä, se on hurja ajatus. Sanoinkin sen hänelle heti, vaikka se oli
aivan tarpeetonta, hän tiesi sen itsekin, sillä hän on, paitsi
hyväpäinen, vielä parhaimpia liikeneroja, mitä olen nähnyt naisissa. Se
on kuitenkin enään ainoa mahdollisuus, Jim, ja kuunnellessani hänen
todistelujaan, yhdyin minäkin hänen mielipiteisiinsä."

"Mutta kuinka hänen mieleensä on voinut johtua lähteä sinun luoksesi
näine tavattomine aikeineen", kysäsin minä.

"Kas näin. Hänen isänsä, joka tunsi Randolph & Randolphin liikkeen
isäsi sekaantumisen kautta rannikkoradan asioihin, tiesi minun suhteeni
toiminimeen ja antoi hänelle minulle tuotavaksi kirjeen, jossa
pyydetään minua tekemään, mitä suinkin voin auttaakseni hänen tytärtään
aikeittensa toteuttamisessa. Hän tahtoo saada paikan meidän luonamme,
mikäli mahdollista on, kirjurin tai jonkin muun luottamushenkilön
toimen tai minkä tahansa, kunhan hän vaan jonkin syyn nojalla saa jäädä
konttoriin. Hän näkyy olevan harjaantunut pikakirjoitukseen, koneella
kirjoittamiseen ja kirjeenvaihtoon, hän on myöskin kirjoitellut
aikakauskirjoihin. Jos hänen asiansa on autettavissa, tahtoo hän omalla
vastuullaan määrätä tilaisuuden ja arvopaperit ja siten laskea
markkinoille viimeisen jäännöksen Sandsien omaisuudesta, ja, tiedätkö,
Jim, hän on kerrassaan ihmeellinen. Tuo hirvittävä isku näkyy
muuttaneen lapsen tavattoman voimakkaaksi naiseksi, ja totta puhuen,
ukkoseni, alan minä jo aavistaa, että hän on pelastava tuomarin. Sinä
ja minä tiedämme esimerkkejä, kuinka pienempikin summa kuin
kuusikymmentätuhatta on muuttunut miljooniksi ilman sitäkään apua, joka
hänellä on nyt tarjona, sillä kyllä minä aijon tehdä, mitä suinkin voin
hänen hyväkseen, kun on kysymyksessä viedä tämä viimeinen mahdollisuus
onnelliseen loppuun."

Bob oli innostuksensa valtaamana kokonaan unohtanut sen tosiasian, että
hän nyt tahtoi olla avullisena sellaisen ehdotuksen toimeenpanossa,
jonka hän hetki sitten oli selittänyt vahingolliseksi, ja
kummastuksekseni näin, mitä tämä äkkinäinen käänne merkitsi. Jos se
suunnitelma, jonka rajapiirteet hän oli äsken esittänyt, toteutuisi,
tulisivat Bob ja tuo kaunis Etelä-valtioitten tyttö ehdottomasti sangen
paljon tekemisiin toistensa kanssa ja lähempi tuttavuus heidän keskensä
välttämättömästi syventäisi sitä hämmästyttävää vaikutusta, jonka
Beulah Sands jo oli tehnyt minun muuten niin selvä-älyiseen ja
viisaaseen toveriini. Katsellessani tavattomasta ja vastustamattomasta
innostuksesta hehkuvaa ystävääni, tunsin sydänjuurieni vavahtavan, ja
minä tulin ajatelleeksi, kuinka äkkiarvaamatta heidän polkunsa elämässä
olivat risteytyneet. Minäkin tunsin tuon tytön ihmeellisen
kauneudenloiston vaikutusta ja hänen syvästi surullinen asemansa koski
minuun yhtä syvästi kuin ystäväänikin. Vaikka tiesin Bobin menettävän
loputkin halustaan punnita asiaa ymmärryksen vaa'alla, en kuitenkaan
voinut olla sanomatta:

"Bob, minä en moiti sinua siitä, että suostut tämän tytön tuumiin. Jos
minä olisin sinun sijassasi, tekisin ihan samalla tavalla."

Kyynelsilmin tarttui Bob käteeni ja sanoi:

"Jim, kuinka voin koskaan palkita sulle kaiken hyvän, jonka minulle
olet tehnyt -- se on aivan mahdotonta."

Nyt ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan ja Bobin koettaessa
voittaa liikutustaan, sanoin minä:

"Palaa nyt maan päälle takaisin, ja katselkaamme asiaa sellaisena kuin
se on. Meidän asemamme markkinoilla tekee mahdolliseksi, että me voimme
tehdä paljonkin saadaksemme tuon kuusikymmentätuhatta kasvamaan
suuremmaksi luvuksi, mutta kuusi kuukautta on sangen pieni aika ja
miljoona tai kaksi ei ole niinkään pieni summa."

"Kyllä hän sen tietääkin", sanoi Bob, "ja aika on paljon lyhempi ja tie
pitempi kuin luuletkaan. Tämä tyttö on korkealle viritetty kuin E-kieli
Stradivariusviulussa ja hän on sanonut ei ottavansa vastaan almuja tai
erityisiä suosionosoituksia meiltä enempää kuin muiltakaan. Mutta ei
puhuta siitä nyt, jotta emme tulisi alakuloisiksi. Tehkäämme kuten hän
käskee ja luottakaamme asian onnelliseen ratkaisuun. Tahtoisitko sinä,
Jim, ottaa hänet konttoriisi jonkinlaiseksi käsikirjoittajaksi. Jos sen
teet, pidän minä huolta hänen laskuistaan, ja yhdessä me sitten teemme
hänen ja hänen isänsä hyväksi niin paljon kuin kaksi miestä suinkin
tehdä voi."




II.


Seuraavalla viikolla sai miss Sands paikan Randolph & Randolphin
liikkeen päällikön yksityissihteerinä ja pienen työhuoneen Bobin ja
minun konttorini välissä. Hän ei siellä ollut vielä ehtinyt olla
päivääkään, ennenkuin huomasimme hänen osaavan tehdä työtä. Hän
vietti kaiken aikansa tutkistelemalla raportteja ja analyseeraamalla
raha-asiain alalle kuuluvia tehtäviä osoittaen toimissaan niin nuorelle
henkilölle tavatonta terävyyttä. Tietonsa numeroista oli hän hankkinut
työskennellessään isänsä luona, jossa oli johtanut tilintekoja.
Bob ja minä ymmärsimme hänen koettavan tukahuttaa surullisia
muistojaan työllä, sydämen ja sielun sairauden paraalla lääkkeellä.
Hänen elämänsä konttorissa oli mitä yksinkertaisinta, Hän puhui
ainoastaan Bobin kanssa, paitsi toiminimen asioita, sillä usein annoin
hänelle tietoja niistä jonkun kirjanpitäjän kautta. Kaikki muut
pankkiiriliikkeessä toimivat henkilöt pitivät häntä vapaamielisenä
nuorena kirjailijattarena, joka yhteiskunnallisen asemansa nojalla oli
saanut tilaisuuden omain kokemuksiensa perusteella tutustua
rahamaailman salaisuuksiin käyttääkseen tietojaan sitten jossain
tulevassa romaanissaan. Oli levinnyt huhu hänen olevan etevälahjaisen
kirjailijattaren, joka äskettäin oli salanimellä tehnyt itsensä
huomatuksi kirjallisissa piireissä -- huhu, jonka aivan oikein arvasin
Bobin alkuunpanemaksi, tehdäkseen hienolla tavalla tytön olon
mukavammaksi ja helpommaksi. Minä olin kaikin tavoin koettanut voittaa
uuden tulokkaan suosiota, mutta en mitenkään saanut häntä puhumaan
avomielisesti kanssani ja lopulta luovuin toivottomana yrityksestäni.
Jos en sen lumousvoiman, jonka vaikutuksen ensi kerran hänet nähdessäni
tunsin, ja joka sittemmin oli yhä enentynyt, pakoittamana, kulkiessani
hänen ovensa ohi olisi joka kerta kurkistanut sisään ja nähnyt
hiljaisen tytön istuvan katse alas luotuna pulpettinsa ääressä
työskentelemässä ikäänkuin ei henkensä uhalla saisi minuuttiakaan
tuhlata, en olisi tiennyt hänen koko talossa olevankaan. Minun
ehdotuksestani oli vaimoni koettanut taivuttaa häntä käymään luonamme,
jopa sitten kun olin hänelle riittävästi kertonut Beulah Sandsin
historiasta, jotta hän saisi tytöstä oikean käsityksen, oli pyytänyt
häntä muuttamaan luoksemme asumaankin. Mutta vaikka nuori tyttö
lempeällä ja ystävällisellä tavallaan näytti osaavansa antaa arvon
Katen huolenpitävälle hyvyydelle, antoi hän meidän molempain tuntea,
ettei maksanut vaivaa siihen suuntaan yrittääkään -- hänen täytyi olla
samanlaisessa asemassa kuin kaikkien muittenkin konttorissa
palvelevain. Ja niin jätimme hänet lopulta rauhaan. Noin kolme viikkoa
senjälkeen kun tyttö oli tullut konttoriimme, sanoi Bob minulle, ettei
hän ottanut vastaan keitään vieraita hotelli-asunnossaan hiljaisen
kadun varrella kaupungin yläosassa, ei edes hän itsekään ollut koskaan
tullut vastaan otetuksi.

Mutta siitä päivästä alkain, jolloin tyttö asettui pulpetin ääreen
konttorissamme, oli Bob toinen mies -- oliko hän muuttunut paremmaksi
vai huonommaksi, sitä emme Kate ja minä ruvenneet pohtimaan. Hänen
entinen reipas joustavuutensa oli tiessään, samoin iloinen naurunsa.
Nyt oli hän mies -- tähän asti oli hän ollut poika -- mies, jolla oli
kuormansa kannettavana. Vaikka en olisi kuullutkaan Beulah Sandsin
historiaa, olisin uskonut Bobin horjuvan selittämättömän taakan alla.
Kun hän ennen, siitä asti kun pörssi suljettiin siihen asti kun se taas
aamulla avattiin, aina, käyttääkseni Katen sanoja, oli altis
palvelukseen lastenhoitajana tai minä muuna tahansa ja suostui kaikkiin
pieniin ehdotuksiimme lähteä huvittelemaan, olipa sitten kysymys
päivällisestä ulkoilmassa tai oopperaillasta, voi hän nyt olla
viikkokausia poissa talostamme. Konttorissa oli tapana sanoa, että ei
Bob Brownley ennen gong-gongin lyöntiä tiennyt, että hänellä oli mitään
tekemistä pörssin kanssa. Ennen oli joka ainoa kirjanpitäjä tiennyt,
koska Bob tuli ja meni, sillä hän kulki aina vinhaa vauhtia, nauraen,
huudellen ja ovia paukutellen, eikä kukaan pörssissä ilvehtinyt niin
paljon eikä toimittanut tehtäviään niin iloisella hyväntahtoisuudella
ja terveellä leikillisyydellä kuin hän. Mutta siitä päivästä asti,
jolloin virginialainen tyttö sattui hänen tielleen, oli Bob Brownley
mies, joka vaan mietti, mietti ja mietti. Suurella ponnistuksella voi
hän katsella henkilöä, jonka kanssa puhui, niin kauvan, että ymmärsi,
mitä hänelle sanottiin ja jos häntä kauvan puhuteltiin, näkyi selvästi,
että Bobin ajatukset liitelivät pilvissä. Kaikki hänen ystävänsä ja
tuttavansa huomasivat tämän muutoksen mutta minä olin ainoa,
lukuunottamatta Katea, jolla oli aavistusta tämän muutoksen syistä.
Minä tiesin, että kaksi miljoonaa dollaria ja lähestyvä uudenvuoden
päivä kalvoivat kuin kengurut hänen sydänjuuriaan, vaikka hän ei ollut
minulle mitään virkkanut, sillä keskustelumme jälkeen _Tribesmanilla_
oli hän sulkeutunut kuoreensa kuin simpukka.

Ei hän minua juuri kartellutkaan, mutta osoitti kuitenkin monella
tavalla minulle astuneensa uuteen maailmaan, jossa tahtoi saada olla
yksin. Että Beulah Sandsin asema oli herättänyt eloon kaiken ystäväni
luonteessa uinuvan romanttisuuden, saattanut sen voimakkaaseen
toimintaan, ei minua ensinkään hämmästyttänyt. Minä olin heti
ennustanut Bobin rakastuvan silmittömästi tähän kauniiseen, huolien
painamaan tyttöön, ja piankin voitiin huomata, että kauvan pidätetty
nuoli oli syvältä tunkeutunut hänen olentonsa sisimpään. Se oli enemmän
kuin rakkautta; palava jumaloiminen oli vallannut hänen henkensä,
sielunsa ja ruumiinsa. Sen ilmeneminen oli kuitenkin toisenlaista kuin
tältä iloiselta etelän lapselta olisi voinut odottaa. Se oli
sellaista jumaloimista, jota pappi osoittaa jumalattarelle, tyyntä
järkähtämättömyyttä, jota ei mikään voinut häiritä tai vieroittaa sen
esineestä. Joka aamu meni hän konttorin läpi ja ohjasi askeleensa
suoraa päätä tytön pieneen huoneeseen, ikäänkuin ei muualle sinä
päivänä aikoisikaan, mutta sanottuaan "Hyvää huomenta, miss Sands",
näytti hänen olennossaan tapahtuvan muutos ja hän oli tytön edessä taas
entinen Bob Brownley. Hän juoksenteli ulos ja sisään pitkin päivää
kaikenmoisten tekosyitten nojalla, syöksähti sisään äkkiarvaamatta ja
meni ulos hitaasti, uneksien ja vastenmielisesti. Olen varma, ettei Bob
koskaan tavannut tyttöä muualla kuin konttorin seinien sisäpuolella,
sillä tyttö toivotti hänelle hyvää yötä jommankumman heistä poistuessa
siksi päiväksi, ja teki sen yhtä luoksepääsemättömän arvokkaana kuin
hän oli meitä toisiakin kohtaan. En ollut uskaltanut sanoa Bobille
sanaakaan hänen tunteistaan Beulah Sandsia kohtaan, eikä hän koskaan
itse ollut koskettanut tätä kysymystä. Päinvastoin karttoi hän sitä
huolellisesti.

Kolme kuukautta kuudesta oli nyt kulunut ja päivä päivältä huomasin
Bobin levottomuuden kasvavan. Miss Sandsin asiamiehenä oli hän tämän
erityiseen laskuun merkinnyt kuudenkymmenen tuhannen dollarin suuruisen
summan toiminimen kirjoihin, ja me molemmat seurasimme jännitetyllä
tarkkaavaisuudella tätä laskua. Summa oli äkillisesti vaihdellen
noussut ja teki ensimäisenä päivänä lokakuuta lähes neljäsataa
tuhatta dollaria. Bob oli neuvotellut minun kanssani muutamista
kauppahankkeistaan, toisista -- varsinkin kahdesta, jotka hän muutamien
päivien yritysten perästä lopetti voitettuaan ensin lähes
kaksisataatuhatta dollaria -- en tiennyt mitään, en edes, mitä
keinottelunsa koskivat, ennenkuin osakkeet olivat myydyt. Silloin sanoi
hän:

"Jim, tuo pikku neiti Virginiasta voi hyvin kilpailla meidän
kanssamme kun on kysymys voitosta. Hän käski minun ostaa niin paljon
Burlington- ja sokeriosakkeita kuin hänen varansa sallivat eikä kysynyt
edes minun mielipidettäni. Molemmissa tapauksissa katsoin näitten
yritysten olevan tuloksena unettomasta yöstä ja päätöksen tehdyn vasten
tahtoa ja minua vähän peloitti ryhtyä niihin; mutta kun hän käski minut
myymään kaikki siihen aikaan kuin luulin osakkeitten hinnan nousevan ja
ne laskivatkin huomattavasti seuraavana päivänä, johduin väkisinkin
ajattelemaan kohtaloa, joka johtaa meidän toimiamme."

Minä puolestani koetin auttaa tyttöä. Erään kerran merkitsin hänen
nimensä, kysymättä edes hänen neuvoaan, erääseen vakuutussopimukseen,
jolla hän olisi voinut voittaa neljännesmiljoonan, mutta kun Bob kertoi
hänelle, mitä minä olin tehnyt hänen puolestaan, vaati hän sangen
arvokkaana nimensä pois. Sen läksyn perästä ei kukaan meistä uskaltanut
auttaa häntä oikoteitä myöten. Bobiin tekivät hänen periaatteensa syvän
vaikutuksen, ja niistä puhuttaessa sanoi hän:

"Jim, jos koko Wall Street pörssipelissään toimisi sellaisen lakikirjan
mukaan kuin Beulah Sands, olisi meidän ammattimme rehellisempää ja
miehekkäämpää. Useat miljoonamiehistämme istuisivat silloin
kirjanpitäjänä ja joukko köyhiä kauppiaitamme ilmaantuisi aivan
uudessa valossa konttoreissaan. Hän ei ollenkaan hyväksy kauppaa
pörssipapereilla. Hän on laskenut, että jokaisen dollarin, jonka toinen
voittaa, menettää toinen, eikä voittaja voi mitenkään voittamaansa
omakseen todistaa ja häviölle joutunut perheineen tulee tappiosta yhtä
onnettomaksi kuin olisivat nuot rahat häneltä varastetut. Hän on
kuitenkin selvillä siitä, että hänen pitää hankkia takaisin isältään
ryöstetyt miljoonat ja koettaa tänä aikana vaijentaa omantuntonsa
ääntä menettelemällä kaikin puolin rehellisesti toisia pelaajia
kohtaan. Hiljakkoin sanoi hän minulle: 'Minä olen päättänyt
velvollisuudentunnosta isääni kohtaan luopua ennakkoluuloistani peliin
nähden, mutta ei velvollisuus häntä kohtaan eikä mikään muukaan saa
minua pelaamaan merkityillä korteilla.' Eikö sinun mielestäsi, Jim,
nämät sanat anna sinulle ja minulle ajattelemisen aihetta?"

Minä en antautunut hänen kanssaan mihinkään keskusteluihin, sillä tuona
heinäkuun lauvantaina tapahtuneen tunteenpurkauksen jälkeen olin
päättänyt olla tarpeettomasti Bobia kiihdyttämättä. Minun täytyi
myöskin itselleni tunnustaa niitten asioitten, joista hän oli puhunut,
herättäneen minussa häiritseviä ajatuksia, jotka silloin tällöin
heikensivät luottamustani vanhaan Randolph & Randolphin kilpeen ja
suureen pääkirjaan, joka osoitti minulla, vapaan maan tavallisella
kansalaisella olevan täydellisesti hallussani suuremman rahasumman kuin
satatuhatta lähimmäistäni yhteensä olivat voineet hankkia koko
elinaikanaan, vaikka kukin puolestaan oli tehnyt työtä sitkeämmin,
kauvemmin, huolellisemmin ja kenties kelvollisemmin kuin minä.

Millä tavalla Beulah Sandsin periaatteet olivat vaikuttaneet ystävääni,
oli minulle tuntematonta. Ensi kerran koko yhdessäolomme aikana ei
minulla nyt ollut mitään tietoa hänen yrityksistään arvopaperein
suhteen. Aina tuohon kysymyksessä olevaan lauvantaihin asti oli hän
tullut vastaanottamaan ensimäiseksi minun onnitteluni voitettuaan
pörssissä ja aina oli hän etsinyt lohdutusta luonani, kun pojat "olivat
olleet pahat" häntä kohtaan, kuten hänellä oli tapana sanoa. Nyt ei hän
enään puhunut sanaakaan pörssikaupoistaan. Näin hänen oman laskunsa
toiminimen kirjoissa pysyvän entisellään ja saatavansa olevan melkein
saman kuin ennen miss Sandsin tuloa ja tein tästä sen johtopäätöksen,
että hän oli jättänyt omat asiansa sikseen ja kiinnittänyt jakamattoman
huomionsa tytön asioihin ja hänen toimiensa suorittamiseen. Hän hoiti
liikkeen asioita entiseen tapaansa. Hän oli edelleenkin paras välittäjä
pörssissä. Mutta mikäli minä Bobin tunsin, täytyi minun kuitenkin
uskoa, että hänen päässään ajatukset kiehuivat kuin vesi koskessa hänen
koettaessaan keksiä sen pulman onnellista ratkaisua, jonka täytyi tulla
selvitettyä kolmen kuukauden kuluessa.

Vähän jälkeen ensimäisten lokakuun raporttien lähettämistä hämmästytti
Bob eräänä iltana Katea ja minua tulemalla meitä tervehtimään. Katen
mentyä levolle ja sytytettyämme kirjastohuoneessa sikaarit, sanoi hän:

"Jim, anna minulle yksi vanhanaikaisia neuvojasi. Sokeri-osakkeita
myydään 110:en ja sen ne ovat arvoisiakin -- halpa hinta todellakin.
Osakkeet ovat varmaan rahakkaissa käsissä, sillä vähän niitä on
'Kadulla' kaupan. Voimakas, hyvin järjestetty osto voisi kohottaa
niiden hinnan 175:een ja pitää sen siinä. Olenko oikeassa?"

Minä myönsin sen.

"Hyvä! Mitä syitä nyt on hyvään, suureen, pysyvään ylennykseen?
Tulliehdotus on tekeillä Washingtonissa. Jos se hyväksytään, tulevat
sokeriosakkeet halvemmiksi 175:en kuin 110:en."

Taaskin myönsin hänen olevan oikeassa.

"'Standard Oil' ja sokerimiehet tietävät, tuleeko ehdotus hyväksytyksi,
sillä he tarkastavat senaatin ja kongressin toimia ja tanssittavat
presidenttiä pillinsä mukaan. Mitä sinä siitä sanot?"

"Aivan oikein", vastasin minä.

"Siitä ei ole epäilystäkään, vai kuinka?"

"Ei vähintäkään."

"Olen siis oikeassa. Kun 26 Broadway [26 Broadway on Wall Streetin
käyttämä nimitys 'Standard Oilille', joka on sijoittunut sinne]
antaa salaisia määräyksiään ukolle Washingtonissa, joita määräyksiä
tämä sitten vuorostaan antaa vaikutusvoimaisille miehille, aletaan
kaikessa hiljaisuudessa koota osakkeita, vai kuinka?"

"Sinä olet ihan oikeassa, Bob."

"Ja sen, joka ensimäisenä saa tietää, koska Washington alkaa iskeä
kyntensä sokeriin, juuri sen täytyy varustautua kiireesti ja nostaa sen
hinta korkealle. Ja jos hän osaa kiirettä pitää, saavat osakkeitten
omistajat mehukkaan viipaleen kypsästä meloonasta, viipaleen, jonka
muuten tulisivat saamaan nuot kerskuvat rahajumalat Washingtonissa,
jotka aina julkisuudessa toitottavat olevansa siellä kansalaisten
palveluksessa, mutta, jotka valittajilleen alituisesti selittävät,
etteivät jaksa puuttua politiikkaan."

"Tähän asti ovat arvelusi olleet oikeat", huomautin minä.

"Jim, joka ensimäisenä saa tietää, koska senaattorit, kongressin ja
ministeristön jäsenet alkavat ostaa sokeriosakkeita, voi lyödä neljä
kärpästä yhdellä iskulla. Hän voi voittaa takaisin osan tuomari Sandsin
ryöstetystä omaisuudesta; hän voi lisätä omaa pientä kultakekoansa
tammikuun 1:en päivän vaiheilla, jolloin siinä tapauksessa, että
virginialaiselta pikku neidiltä puuttuu muutamia satojatuhansia
dollareja tarvittavasta summasta, hän voisi tavalla tai toisella saada
tämän suostumaan ottamaan vastaan puuttuvat rahat; hän voi täydentää
ystävänsä pankkilaskua miljoonalla tai parilla ja hän voi tehdä hyvän
palveluksen osakkeenomistajille, joilta ollaan vähällä sadannen kerran
nylkeä heille oikeudella tuleva voitto."

Bob hehkui innostuksesta, sellaisena en ollut häntä nähnyt kolmeen
kuukauteen. Kun hän huomasi minun tähän saakka vastustelematta
myöntyvän, jatkoi hän:

"Näetkös, Jim, minä tiedän Washingtonissa aletun ostaa osakkeita. Ja
itse olen tästä kaikesta ottanut selvän, joten minulla on oikeus
käyttää tietojani, mihin tahdon. Minä olen Beulah Sandsin kanssa
tutkinut tämän suunnitelman, ja me olemme päättäneet uskaltaa yrittää.
Hänen tiliinsä on merkitty neljäsataa tuhatta dollaria, ja ne minä
levitän hyvin ohuelta. Minä aijon ostaa hänelle 20,000 osaketta ja
omaan laskuuni otan 10,000. Jos sinä otat 20,000, saan minä viilettää
laveata väylää. Minä tiedän, Jim, ettet sinä koskaan keinottele perheen
varoilla, mutta minä luulen, että sinä tämän kerran teet sen omaan
laskuusi."

"Ei sanaakaan enään, Bob", vastasin minä. "Tällä kertaa ei sääntöjä
noudateta. Mutta tämä asia järjestetäänkin paremmin: minä merkitsen
omasta puolestani miljoonan, ja sinä voit ostaa minun laskuuni aina
70,000:en asti. Täten voit ostaa 100,000 osaketta, ja minä tahdon, että
vielä pönkität lopuilla 50,000:llani."

Siitä hetkestä alkain, jolloin astuin Randolph & Randolphin
palvelukseen, en ollut keinotellut pörssipapereilla ja minä vihasin
yleisten, yksityisten ja kaikkien syitten nojalla kaikenlaista
juonittelua, mutta minä näin, millä tavalla Bob oli ajatellut asian, ja
turvatakseen yrityksen täytyi hänellä välttämättä olla varalla hyvä
ostovoima, mihin turvautuisi, jos "Järjestelmän" johtajat, joitten
peliä hän koetti tehdä tyhjäksi ja joitten aikeet hän toivoi voivansa
kumota, alentaisivat hinnat karkoittaakseen hänet metsästysmailtaan.
Bob tiesi ennaltaan, mitä minä tällaisista vehkeistä ajattelin, ja
tavallisissa oloissa hän ei olisi tahtonut minua osalliseksi koko
hommaan, mutta kiihkonsa hankkia virginialaisille rahoja oli hänet niin
muuttanut, että hän heti hyväksyi tarjoukseni.

"Kiitoksia, Jim", sanoi hän lämpimästi ja lisäsi sitten: "Arvaan kyllä
sinun ajatuksesi, mutta otan kuitenkin sinulta vastaan tämän
suosionosoituksen, sillä yrityksen täytyy onnistua. Tiedän sinun
yhtyneen siihen halusta auttaa minua tämän tuuman toteuttamisessa ja
panevasi peliin 50,000 osakettasi ennemmin takeeksi tuuman
onnistumisesta kuin oman hyötysi tähden. Eikä miss Sandsilla tule tällä
kertaa olemaan mitään sitä vastaan, kuten tuossa vakuutusjutussa kävi,
sillä tulethan sinä itsekin voittamaan tästä suurehkon summan."

Seuraavana päivänä olivat sokerimarkkinat pörssissä hyvin vilkkaat. Bob
osti kaikki saatavissa olevat osakkeet ja teki sen sangen
mestarillisella tavalla. Kun sulkemis-soitto kajahti, oli Beulah
Sandsille ostettu 20,000 osaketta 115:llä; Bobilla ja minulla oli
30,000 125:llä, ja ennen pörssin sulkemista oli jo tarjottu 132:kin, ja
kysyntä ollut sangen kiihkeä. Näitten hintojen mukaan merkitsivät miss
Sandsin 20,000 osaketta 340,000 dollarin voittoa, kun taas meidän
30,000:mme oli tuottanut meille 210,000 dollaria. Kaikki Washingtonin
kanssa sähkösanomayhteydessä olevat liikkeet rupesivat kiihkeästi
ostamaan sokeriosakkeita heti, kun ne alkoivat kohota. Ja osakkeet
näyttivät todellakin olevan 175:n arvoiset, mihin hintaan Bob oli ne
arvioinnutkin. Siinä tapauksessa nousisi miss Sandsin voitto 1,200,000
dollariin. Bob oli hurjana ilosta. Hän söi päivällistä Katen ja minun
luona, ja häntä katsellessani sydämeni melkein jähmettyi, kun mieleeni
johtui: "Mitä jos sattuisikin jotain, joka tuhoaisi hänen tuumansa!"
Oli oikein liikuttavaa nähdä hänen onneansa. Hän riemuitsi kuin lapsi.
Kolme kuukautta kestänyt vaiteliaisuus oli kadonnut, ja vuoroin hän nyt
nauroi, vuoroin puheli vakavasti. Päivällisen jälestä juodessamme
kahvia kirjastohuoneessa kääntyi hän vaimoni puoleen sanoen:

"Katherine Randolph, te ja Jim ette voi aavistaakaan, kuinka kauhea
minun tilani on ollut näitten kolmen kuukauden aikana, ja nyt --
vihdoinkin koittaa huomispäivä, jolloin saan syöksyä pyörteeseen,
loppuun suorittaa tämän tehtävän ja lähettää tytön kotiin isänsä luo
rahoineen. Minä pyysin hänen sähköttämään tuomarille ja sanomaan, että
hänelle näyttää alkavan onnistua, ja hän kenties tuo avun tullessaan,
mutta siitä ei tyttö tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän on kerrassaan
ihmeellinen nainen. Tänään hän ei ole ollut rahtuakaan toisenlainen
kuin ennen. En luule hänen suonensa sykkineen tänä iltana nopeammin
kuin tavallisesti muulloinkaan. Hän ei ole lähettänyt kotiin
ainoatakaan ilahuttavaa tietoa koko täällä olonsa aikana, ainoastaan
kirjoittanut isälleen pienen novellinsa ilmestyneen painosta. He
näyttävät keskenään sopineen, että ainoa tapa on oleva, 'kaikki tai ei
mitään', sekä, ettei hän ilmoita mitään, ennenkuin voi sanoa joko
'pelastettu' tai 'hukassa.' Luulenkin hänen menetelleen oikein. Hän
väittää, että jos herättäisi isässään toiveita ja sitten täytyisikin
musertaa ne, olisi siitä sangen turmiolliset seuraukset."

Bob pakisi lakkaamatta, milloin yhdestä milloin toisesta asiasta, mutta
joutui aina lopuksi puhumaan huomispäivästä ja saavutettavissa olevasta
voitosta. Vihdoin kohosi hänen innostuksensa siihen määrään, ettei hän
enään voinut itseään pidättää, ja ennenkuin Kate ja minä ehdimme
aavistaakaan, mitä tuleman piti, seisahtui hän eteemme ja sanoi:

"Jim, Kate, minä en voi herätä huomenaamulla kertomatta teille jotain,
josta teillä ei ole aavistustakaan. Minun täytyy puhua siitä jollekulle
nyt kun kaikki näyttää käyvän hyvin ja Beulah voi toivoa tulevansa
autetuksi; ja kenelle muulle sen sanoisin kuin teille, jotka olette
olleet mulle kaikki kaikessa. Minä rakastan Beulah Sandsia vakavasti,
syvästi, koko olennollani. Minä jumaloin häntä, kuuletteko te, ja
huomenna, huomenna -- jos tämä yritys saa sen käänteen, jonka sen on
pakosta saaminen, ja minä voin jättää hänelle 1,500,000 dollaria ja
lähettää hänet kotiin isänsä luo, silloin, niin silloin olen tunnustava
hänelle rakkauteni, ja, Jim, Kate, jos hän tahtoo tulla vaimokseni,
niin hyvästi jääköön tämä helvetillinen dollarinpyynti, hyvästi myöskin
kurjuus, jossa olen elänyt nämät kolme kuukautta, ja sitten kotiin,
kotiin Virginiaan, johon Beulah ja minä rakennamme pesämme." Hän vaipui
tuolille istumaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Bob, Bob
raukka, vahva kuin leijona vastoinkäymisissä, herkkä-tunteinen kuin
nainen, silloin kun voitto näytti olevan saavutettavissa.

Seuraavana päivänä alkoivat sokerimarkkinat heti suuremmoisesti:
"25,000 osaketta 140-152." Niin näytti sähkösanomanauha, ja se osoitti
tungoksen myyntipaikan ympärillä olevan suuren ja kauppasopimusten
olevan niin kiihkeitten, kiireisten ja sekavien, ettei kukaan varmasti
voinut sanoa, mikä hinta sinä päivänä ensimäiseksi oli maksettu. Mutta
kun gong-gong soitto oli helähtänyt myrskyn ensimäisen puuskan jälestä,
ilmoitettiin julkisesti 25,000 osaketta myydyksi ja hinnan vaihdelleen
140-152. Minä olin mennyt saliin hälinää katsomaan, sillä jo ennen klo
kymmentä huudettiin sokerimarkkinoitten alkavan rajusti. Sitäpaitsi
tahdoin olla saatavilla, jos Bob sattuisi tarvitsemaan kiireistä apua.

Ennen gong-gongin lyöntihetkeä seisoi kolmesataa miestä ahdettuna
myyntipaikan ympärille -- miehiä, joilla oli terävät ja päättävät
kasvot, tarkkaan napitetut, takit ja rinta pystyssä, varustautuneina
ryntäykseen, jonka rinnalla jalkapallohyökkäys on paljasta lasten
leikkiä. Joka mies joukossa oli valittu mies, valittu tehtäväänsä.
Jok'ainoa heistä tunsi, että kunkin yksilön kyvystä pitää ajatuksensa
selvinä, kirkua niin paljon kuin suinkin, ei unohtaa mitään, ei antaa
tunkea itseään syrjään, pysytellä niin lähellä joukon keskipistettä
kuin mahdollista riippui hänen "pörssikunniansa", ehkä omaisuutensa
tai, mikä vielä tärkeämpää, hänen suojattinsa omaisuus. Melkein
jokainen heistä oli suorittanut tutkinnon yliopistossa, oli voittanut
kannuksensa urheiluissa, tai oli kokenut pörssimies, joka oli
saanut paljon ankaramman koulutuksen kuin konsanaan yliopiston
urheilukentällä. Kun ennen pörssin avaamista saadaan tietää eräitten
osakkeitten suhteen aijottavan "toimia", silloin on säännöllisesti
tapana lähettää paraat miehet tuleen. Ja silloin voidaan voittaa tai
menettää kokonainen omaisuus minuutissa tai muutamissa sekunneissa.
Jonka esim. tänä aamuna oli onnistunut saada 5,000 ensin myydyistä
osakkeista, jotka myytiin 140:llä, voi muutamien minuuttien kuluttua
kaupata ne 152:lla ja niin muodoin siepata itselleen 60,000 dollarin
voiton. Ja se, joka suojatiltaan oli saanut tehtäväkseen myydä 5,000
osaketta heti pörssin avattua, eikä ollut saanut niistä enempää kuin
140, kun hinta jo oli noussut 152:en hänen tehdessään tiliä
kaupoistaan, oli surkuteltavassa asemassa. Kauppias, jonka mielestä
sokeri oli liian äkkiä kohonnut edellisenä iltana ja joka aamulla oli
myynyt 5,000 osaketta etukäteen 140:stä aikoen ostaa niitä halvemmalla
ja oli nyt joutunut kiehuvaan pyörteeseen, jossa sokeriosakkeita
myytiin 152:sta, eikä voinut siitä suoriutua menettämättä 60,000
dollaria tai, jonka sitten myöhempänä päivällä täytyisi maksaa
osakkeista mahdollisesti 162 -- se kauppias oli myöskin surkuteltava.

Ei kukaan, joka tänä aamuna tutkivin katsein oli tarkastellut tuota
kokoontunutta joukkoa, olisi voinut uskoa, että mies, joka tyynin,
päättävin kasvoin, vartalo suorana ja solakkana seisoi ihan tuon
suurpelaajain lauman keskipisteessä, tuon lauman, jossa jokainen vartoi
gong-gonginlyöntiä syöstäkseen mielipuolten tavoin toistensa kimppuun,
ei kukaan olisi voinut uskoa hänen olevan saman arkahermoisen miehen,
joka edellisenä iltana niin kiihkeästi oli odottanut tätä hetkeä.
Melkein jokainen mies siinä joukossa oli tyyni, mutta Bob Brownley oli
tyynin kaikista. Sellainen on laki pörssissä, että vihlokoon sydäntä ja
hermoja kuinka kovin hyvänsä, täytyy pörssimiehen säilyttää ryhtinsä
kunnes gong-gong-lyönti kajahtaa, ja sitten pitää hänen käyttäytyä kuin
häkistä päässyt tiikeri, mikäli ihmisolennolle sellainen käytös on
mahdollista. Minä olin ainoa, joka olin selvillä siitä, minkälainen
tulivuori hehkui ystäväni rinnassa. Jos joku mua siinä joukossa olisi
tämän tiennyt, olisivat Bobin toiveet onnistumisesta olleet samanlaiset
kuin kanadalaisen soutajan, joka koettaa suoraan Niagaran poikki päästä
Buffaloon. Yhdeksän kymmenesosaa pörssipelin salaisuudesta on siinä,
ettei toinen puoli aivoista saa tietää, minkälainen kilpajuoksu on
toisessa puolessa, ennenkuin voittavat luvut ja niitä lähinnä seuraavat
ovat taululla. Jos yksikin näistä kolmestasadasta miehestä, jotka
salamannopeudella älysivät asiain tilan, tai joku heidän
kymmenestätuhannesta valppaasta tallirengistään olisi edeltäkäsin
arvannut toisen välittäjän ajatukset, olisivat nämät tuulen siivillä
tulleet koko joukon tietoon ja nuot kaksisataa yhdeksänkymmentäyhdeksän
olisivat gong-gongin kehoittavan lyönnin kuultuaan, karanneet toistensa
kurkkuun ja alkaneet sellaisen tappelun hänen ruumiistaan, että hän
ennen pitkää olisi kuin korppikotkien raatelema.

Minun siinä seisoessani ympärilleni katsellen kumahtivat äkkiä
gong-gongin ensimäiset voimakkaat lyönnit läpi suuren salin. Kaikua ei
ollenkaan kuulunut tänä aamuna. Metallin ääni oli tuskin ehtinyt
loppuun lausuneeksi komentosanat: "iskekää, pirut", ennenkuin
kolmestasadasta kurkusta kajahti ilmoille hurja pörssiulvonta. Ei
mitään ääntä luonnossa voi verrata ulvontaan suuressa pörssissä, kun
sen jännityksellä odotettu avaushetki lyö. Se täyttää koko salin, jotta
seinät ovat haljeta, sillä sen laajuus on hämmästyttävä, sitäpaitsi on
sillä omituinen yksilöllisyys terävän "ota minun, jos voit, minulla on
sinun", ärsyttävän, melkein hävyttömän "et sinä voi etkä saa tehdä
tahtosi mukaan" ja itsetietoisen "jumal'auta, minun täytyy"
nostattamana -- yksilöllinen äänenpaino, joka käy läpi kaiken ja
sekaantuu kimakkoihin riemuhuutoihin ja tappion kärsineen haikeisiin
valitushuutoihin, kun pörssimiehet saavat selville voittaneensa tai
hävinneensä. Minä eroitin Bobin komean, sointuvan äänen monien muitten
joukosta -- "40 10,000:sta tai alle sen." Tämä rohkea tarjous löi
"bearit" kauhulla ja täytti bullit rajattomilla toiveilla. Taas kuului
sama ääni: "45 25,000:sta tai alle sen" ja kolmannen kerran "50
50,000:sta tai alle sen."

[Niitä, jotka koettavat alentaa arvopaperein hintaa, kutsutaan
beareiksi (karhut) ja heidän vastustajiaan, jotka koettavat hintoja
ylentää, kutsutaan bulleiksi (härät).]

Keinottelijain suuri joukko tulvahti nyt huoneeseen. Hatut
rutistettiin, takit revittiin kuin paperi vaan omistajainsa selästä ja
vähän väliä kaatua keikahti joku erittäin vimmattu ostaja tai myyjä
kumoon lattialle, kun hänen tarjouksiensa hyväksyjät hyökkäsivät
kiivaasti häntä kohti. Mutta keskellä tätä hurjaa hälinää kohosi Bobin
vartalo suorana ja käskevänä, hänen kasvonsa olivat kylmät ja
tunteettomat kuin jäävuori. Viiden minuutin kuluttua oli ihmisjoukko
taas tunkeutunut sokeriosakkeitten ympärille, jossa vallitsi tyven sää,
seurauksena "tarkastuksesta."

Niistä harvoista eristä, jotka Bob merkitsi taskukirjaansa, ymmärsin
hänen tarvinneen ostaa sangen vähän. Tämä merkitsi hänen
menettelytapansa vaikuttavan toivottuun suuntaan, ja että hän kohotti
hintoja pelkkäin tarjoustensa avulla sekä että minun 50,000 osakettani
olivat ostamatta, joka oli sangen edullista niin kauvan kuin hän voi
edelleen kohottaa hintoja tai, jos hänen vastustajansa yrittivät niitä
alentaa, tukea markkinoita vaikuttavilla määräyksillä.

Mutta yht'äkkiä tyven loppui. Taas kuului Bobin ääni: "153 10,000:sta
sokeriosakkeesta tai alle sen." Pelaajat alkoivat taas taistelun
elämästä ja kuolemasta, ja viiden minuutin ajan kesti samanlaista
näytelmää kuin pörssin avatessakin. Kun hurjaa kauppaa oli kestänyt
kymmenen minuuttia, ilmoitettiin kaikuvalla huudolla tarjottavan 160
sokeriosakkeesta. Bob raivasi itselleen tien joukon keskitse ja
mennessään minun sivutseni kähisi hän. "Taivaan nimessä, Jim, nyt ne
kaikin saivat siipeensä."

Minä palasin konttoriin. Muutaman minuutin perästä harppasi Bob pitkin
askelin huoneeni läpi ja meni Beulah Sandsin pieneen kamariin. Hän
sulki oven perässään -- sitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hetken
kuluttua avasi hän sen taas ja kutsui minua sinne sisälle. Hänen
silmissään oli merkillinen ilme, seuraus kahden mahtavan tunteen
sulautumisesta toisiinsa, toinen oli ilo, toisen nimeä en tiedä, se
lienee ollut tuo suloinen tunne, jonka tukahutettu rakkaus, nyt
vapautuneena tuskallisesta epävarmuudesta, synnyttää syvissä luonteissa
ja, joka tavallisesti puhkeaa esiin kyyneleissä. Mieltä kiinnittävää
oli katsella Beulah Sandsia. Nähtävästi oli hänen sangen vaikeata
sydämessään selvittää niitä tunteita, jotka Bobin tiedonanto oli
herättänyt. Hän näki varman vapautuksen lähenevän niitten voimien
vallasta, jotka olivat täyttäneet hänen sielunsa viimeisen kolmen
kuukauden aikana, ja kuitenkin oli tämän naisen itsehillitsemiskyky
niin suuri, hänen rohkeutensa niin jalo, ettei hän vähintäkään
ilmaissut tunteitaan. Hän oli edelleenkin sama tyyni, arvokas nuori
tyttö, jonkalaisena hänet olin nähnyt ennenkin.

"Jim", sanoi Bob, "miss Sands ja minä olemme pitäneet parhaana
neuvotella keskenämme, kun asia ovat päässeet tälle asteelle. Minä
tahdoin tietää, oletteko te molemmat minun kanssani yhtä mieltä siitä,
että on paras edelleenkin pysähtyä 175:een ja alkaen sitten myydä. En
ole koskaan tuntenut itseäni niin asiastani varmaksi kuin nyt. Näen
sähkösanomanauhasta sokerin nyt olevan 163:ssa." Hän katseli tuota
valkosta paperinauhaa, joka jokaiselta jalanpituudeltaan tiettyinä
päivinä merkitsee taivasta tai helvettiä lukemattomille kuolevaisille,
ja joka nyt purkautui konttorin nurkassa olevasta koneesta. "Kas, nyt
se nousee taas -- 3.75, 4, 4.25 -- 1200 viimemainitulla hinnalla.
Ennenkuulumaton kysyntä joka taholla, Washington ostaa rajattomasti.
Toimituskonttorit tappelevat keskenään koettaen pitää puoliaan,
hankintakeinottelijat ovat lamaantuneet pelosta ja vaikenevat. He ovat
ymmällä, mitä tehdä, ostaako suorittaakseen sitoumuksensa. Varma vaan
on, että heiltä puuttui rohkeutta taistella hinnan kohoutumista
vastaan. Sanomalehtitoimistot ovat levittäneet jutun minun ostavan
Randolph & Randolphille ja, että uusi tullitaksa lähimmässä
tulevaisuudessa hyväksytään ja, että johtajien huomenna kokoonnuttua
sokeriosakkeitten lukua lisätään ja lopuksi että kaikki luulevat
niitten hinnan nousevan 200:aan. Minun ei ole tarvinnut ostaa enempää
kuin 18,000 sinun 50,000:sta ja tällä hetkellä voimassa olevain hintain
mukaan on voitto niistä 200,00. Luulen, että jos nyt menisin sinne
takaisin, saisin ne puolessa tunnissa nousemaan 180:een. Jos sitten
antaisin sen olla sillänsä klo yhteen ja sitte kävisin käsiksi niin
jotta räiskyisi aina siksi kunnes suljetaan, voisin ilotulituksen
kestäessä myydä noin puolet ostamistamme ja huomenna alkaa taas samalla
vauhdilla ja suoriutua lopuista. Jos minua onni potkaisee, saan
keskimäärin 180-185 koko kimpulta, mutta olen tyytyväinen, jos
ylikanteen saan 175, jonka tähden voisin myydä alentaen hintaa aina
160:en, jos tarvis vaatisi."

Minä myönsin hänen taistelutapansa aivan virheettömäksi, ja Beulah
Sands sanoi tapansa mukaan levollisesti: "Kaikki on teidän käsissänne,
mr. Brownley. Minä en luule meidän neuvojemme teitä suurestikaan
hyödyttävän."

Bob lähti takaisin pörssiin ja minä menin työhuoneeseeni. Taaskin oli
Bob ollut oikeassa. Kymmenen minuutin kuluttua alkoi sähkökone taas
nakuttaa sokeriosakkeita. Tavattoman ostovimman tähden nousivat ne
neljännestunnissa 188:an, laskivat sitten kolmessa minuutissa 181:een
ja sitten nousivat vakavasti 185.50:een, pysähtyivät ja jäivät siihen.
Vähän sen jälkeen tuli Bob, ja me ryhdyimme taas neuvotteluun.

"Minä ostin 20,000 lisää sinulle, Jim, kun hinta näin kohosi. Kaikkiaan
on minulla 38,000 sinun 50,000:stasi, siis 12,600 on varalla. Jos
lasken 75 ylikanteen, täytyy sinun nyt voittaa 400,000, miss Sands
tulee saamaan 1,400,000 20,000:llaan ja me 1,800,000 30,000:llamme.
Väitetään, ettei ole viisasta laskea kananpoikia, ennenkuin ne ovat
munasta lähteneet, mutta meidän nokkii niin kovasti kuorta, että en voi
sitä tällä kertaa olla tekemättä. Nyt aijon pysyä tunnin verran poissa
pörssistä ja sitten menen sinne lopettamaan tämän asian. Suuri Jumala,
Beulah -- miss Sands, oletteko te sairas?"

Tyttö oli tuhkanharmaa kasvoiltaan ja läähätti. Minä kiiruhdin hakemaan
vettä, ja Bob tarttui hänen molempiin käsiinsä, mutta silmänräpäyksessä
palasi puna hänen poskilleen, ja hän sanoi: "Minua vaan vähän huimasi
päästä. Ajatus palata isän luo mukanani 1,800,000 dollaria huumasi kai
minua. Sillä summalla suorittaisi isä takaisin kaikki hänen haltuunsa
uskotut varat ja saisi vielä niin paljon ennen omistamastaan
omaisuudesta, että voisimme pitää itseämme rikkaampina kuin ennen.
Älkää pahastuko mr. Randolph jos sanon: Jumala siunatkoon teitä ja
teidän rakkaitanne, Jumala siunatkoon teitä! Kuinka olisi käynyt
minulle ja isälleni, jos ei meillä olisi ollut teitä ja mr.
Brownleytä?"

Ja hän katsoi Bobiin suurilla silmillään. Ne loistivat niinkuin
ainoastaan naisen silmät voivat loistaa, naisen, joka on seisonut
kadotuksen partaalla ja äkkiä näkeekin taivaan aukenevan.

Terävästi ja kimeästi helähti Bobin pörssitelefooni. Yhä kimakammin
helisi soitto. Bob nousi ylös ja tarttui kuulotorveen.




III.


Hän kuunteli hetkisen ja vastasi: "Pitäkää lujasti 80:ssä 12,000
osakkeelta. Minä tulen tuossa paikassa." Hän laski torven kädestään.
"Jim, nyt onkin asiat täpärällä. Arthur Perkins, jonka minä jätin
vahtiin myyntipaikalle, sanoo Barry Conantin tulleen aika kyytiä ja
ottaneen hankkiaksensa kuinka paljon vaan tahdotaan. Hän on saanut
hinnan laskemaan 81:en ja tarjoo osakkeita 5,000 kappaletta kerrallaan
ja on kovin röyhkeä. Minun täytyy kiiruhtaa sinne." Kuin nuoli kiiti
hän huoneesta.

Minä riensin Bobin telefooniin: "Perkins kiireesti! Perkins mitä niillä
on tekeillä", kyselin heti sen jälkeen.

"Conant on melkein kokonaan täyttänyt kysyntäni. Hänellä näkyy olevan
joukottain varastossa", vastasi tämä.

"Osta 50,000 osaketta, 5,000 ja alle sen kerrallaan; jos tästä luvusta
jotain puuttuu, anna loppu Bobin huoleksi, kun hän saapuu. Hän on
tulossa."

Soitin kiinni ja käännyin miss Sandsin puoleen.

"Nyt ei maksa vaivaa kaunistella, miss Sands", sanoin minä. "Barry
Conant on Camermeyerin ja Standard Oilin paras välittäjä. Kun hän on
tullut pörssiin, on vaara tekeillä. Hän ei ikinä itse tule tämänlaiseen
kahakkaan, jos eivät hänen herransa ole saaliin jäljillä. Bobin
ostovoima on lopussa, ja vaikka suoraan sanon teille, etten ikinä
keinottele, enkä luota keinotteluun ja nytkin olen tähän hommaan
ryhtynyt vaan Bobin ja -- teidän tähtenne, niin vannon, etten anna
heidän pidellä häntä kuin pesurättiä pörssissä ja pakoitan heidät
nielemään ainakin osan pöyhimästään tomusta. Älkää pahastuko minun
sekaantumisestani asiaan, miss Sands. Tavallisissa oloissa olisin
ottanut huomioon teidän toivomuksenne, mutta lähinnä vaimoani rakastan
Bob Brownleytä, ja minulla on kylliksi varoja ollakseni oikeutettu
pelaamaan tätä uhkapeliä pörssipapereilla. Jos he tekevät Bobin tuumat
tyhjiksi tässä keinottelussa, niin -- mutta se ei tapahdu, niin kauvan
kuin minä voin sen estää", ja juoksujalkaa lähdin pörssiin.

Sinne tullessani kohtasi minua näky, jota on mahdoton sanoin kuvata.
Tämän rinnalla oli aamullinen aivan mitätöntä. Bull-markkinat,
olkoot kuinka kiivaat tahansa, ovat aina hiljaiset verrattuna
bear-markkinoihin. Niiden muutamain minuuttien aikana, jotka viivyin
matkallani pörssiin, oli taistelu alkanut. Useimmat pörssin henkilöistä
olivat taajaan sulloutuneet myyntipaikan edessä olevan väliaidan luo.
Vaikka kokonaisen kansan onni olisi riippunut minun toimistani, en
olisi päässyt tunkeutumaan lähimaillekaan tämän miesjoukon keskelle,
joukon, johon pörssikauhu oli iskemäisillään kyntensä. Kerran ennen
olin nähnyt ihan samanlaisen näytelmän. Siinä ilmaantui eräs puoli
pörssipelimenettelyssä, se puoli, jolloin yksi ainoa mies näkyy saaneen
kaikki muut pörssimiehet vastaansa nousemaan. Nyt minä älysin: Bob
yksin kaikkia vastassa -- hän koettaen hillitä laskevien hintojen esiin
syöksyvää tulvaa, toiset päättäen pitää sulkuportit selkoselällään. Hän
seisoi selin kaidepuuta vasten -- tämä ei ollut sama Bob, jonka olin
nähnyt aamulla -- ei näkynyt hänessä enää jälkeäkään kylmäverisestä
pelaajasta, joka taisi hallita aivonsa, hermonsa ja ruumiinsa. Hattunsa
oli hukkunut, kaulus revitty ja roikkui olkapäällä. Takki ja liivit
auenneet, jotta valkea paidanrintamus näkyi ja silmänsä paloivat
hurjina. Bob ei ollut enään ihmisolento, vaan metsänkuningas,
henkihieveriin ajettu, edessään metsästäjä ja tämän koirat
puoliympyrässä seisoen, hampaat irvissä, kita ammollaan, verenjanoisina
ulvoen. Bobin edessä seisova metsästäjä oli Barry Conant, sangen
solakka, lyhytkasvuinen, ihmeen kaunis pienoiskoossa oleva mies, jolla
oli viehättävät kasvot, oliivinruskea iho, mustat säihkyvät silmät ja
sysimusta tukka; mustien viiksien alta loistivat valkeat hampaat, suu,
kun hän saalista vainusi, muistutti suden suuta. Barry Conant oli
mieltäkiinnittävä henkilö, siitä ei ollut epäilystäkään, ja hän oli
ollut useammassa ja hurjemmassa taistelussa kuin puolitusinaa pörssin
kokeneimpia jäseniä yhteensä. Näytelmä oli todellakin katsomisen
arvoinen sille, joka oli ottanut tehtäväkseen tarkastella ihmistä
eläimeksi muuttuneena.

Vaikka kaikki ympärillä olijat olivat äärimmilleen jännitettyinä, oli
Barry Conant niin tyyni kuin olisi hän seissyt kymmenen tynnyrinalan
laajuisella niityllä ja kepillään huiskinut pieniä, avuttomia
tuhatkaunoja. Passittaa pörssipelaajia ijäisyyteen oli tullut Barry
Conantin lempihuvitukseksi. Bob seisoi siinä ja jyrisi voimakkaasti ja
painavasti "tarjoon 78 5,000:sta", "77 5,000:sta", "75 5,000:sta", "74
5,000:sta", "73 5,000:sta", "72 5,000:sta", ikäänkuin olisi toivonut
äänensä voimalla saattavansa vastustajansa vaikenemaan. Mutta
tasaisesti kuten takorautavasara nosti Barry Conant hätäilemättä
oikeata kättään, ja hänen selvä, levollinen vastauksensa "myyty"
kajahti Bobin jokaisen alennetun tarjouksen jälkeen. Se oli komeata
taistelua -- toisella puolen kuningas, toisella Richelieu. Vaikka joka
puolella näitten kahden kenraalin ympärillä ostettiin ja myytiin,
näytti kauppa olevan vaan näitten kahdenkeskistä ottelua. Kaikki
tiesivät, että jos tämä keskittyneen nykyaikaisen rahataistelun
saatanallinen perikuva kukistaisi Bobin, syntyisi siitä pörssikauhu, ja
sokeriosakkeitten hinta laskisi, ties kuinka alhaalle. Mutta jos Bob
voisi pakoittaa hänet vaikenemaan tyhjentämällä hänen myyntivoimansa,
nousisi niitten hinta nopeasti korkeammalle kuin ennen. Oli yleisesti
tunnettua, että Barry Conantin tavallisia määräyksiä suojateiltaan
'Järjestelmän' herroilta oli tällaisissa tapauksissa: "Alenna hinta,
maksoi mitä maksoi." Toiselta puolen tiedettiin Randolph & Randolphin
tavallisesti seisovan Bobin suuremmanpuoleisten yritysten takana. Ja
tämä nähtävästi oli hänen suurimpiaan, ja kaikki ihmiset tiesivät, että
Randolph & Randolph harvoin antoi perään kenellekään.

Kun Bob teki tarjouksensa: "72 5,000:sta" ja sai pyytämänsä, huomasin
hänen kasvonsa vääristyvän tuskasta, ja minulle selvisi tämän olevan
merkkinä siitä, että minun viimeksi määräämäni summa osakkeita pian
tulisi ostettua. Minulle selvisi myöskin tämän myyntihomman takana
olevan tavallista pirullisemmat vehkeet, ja että Barry Conantille oli
annettu määräys rajattomasti ostaa ja tuhota. Näiden viimeksi
määrättyjen viidenkymmenentuhannen kera teki koko ostamamme summa
sataviisikymmentätuhatta, tuntuva määrä jo Randolph & Randolphillekin,
kun on kysymyksessä ostaa papereita, jotka maksoivat 200 dollaria
kappale. Minä päätin silloin, että tapahtui mitä tahansa, pitemmälle en
enään mene. Samassa äkkäsi Bobin hurja katse minut ja niinä luin hänen
silmistään liikuttavan rukouksen, samanlaisen, jonka näemme haavoitetun
naarashirven silmissä, kun tämä huomaa rannan olevan liian kaukana ja
jää odottamaan takaa-ajavan metsästäjän venettä. Surullisena ilmoitin
hänelle kieltävällä liikkeellä, etten tahdo enään jatkaa peliä.
Huomatessaan annetun merkin, nosti Bob päänsä pystyyn ja kähisi: "70
10,000:sta." Tiesin silloin hänen jo ostaneen neljäkymmentätuhatta ja
nyt tekevän viimeisen epätoivon yrityksen. Barry Conant mahtoi myöskin
ymmärtää, mitä tämä tarjous merkitsi. Silmänräpäyksessä kajahti kuin
revolverinlaukaus: "Myyty!" Ja kaunismuotoinen pienoiskuva ihmislihasta
ja verestä, hermoista ja jänteistä, joka tähän asti oli niin
täydellisesti hillinnyt itsensä, ravisti nyt nopeasti kahleet yltänsä
ja Barry Conant näyttäytyi oikeassa hahmossaan, sinä paholaisena, jona
hän oli saavuttanut maineensa Wall Streetillä. Hänen viisi jalkaa ja
viisi tuumaa pitkä vartalonsa näytti kasvavan jättiläismäiseksi. Hänen
kätensä turmiota tuottavasti elehtivin sormineen nousivat ja laskivat
huimaavassa tahdissa ja läpitunkevalla äänellä hän kirkui: -- "5,000
69:llä, 68:lla, 65:llä", "10,000 63:lla", "25,000 60,000." Kaikki pahat
henget olivat valloillaan. Joka ainoa mies tässä joukossa näkyi
kaupittelevan sokeritrustin osakkeita mihin hintaan tahansa. Ainakin
kaksikymmentä heistä näytti halukkaalta myymään niin halvasta kuin
mahdollista sen sijaan, että olisivat koettaneet pitää hintaa niin
korkealla kuin mahdollista. Nämät olivat kauppiaita, jotka olivat
joutuneet kärsimään Bobin aikaansaamasta hinnanylennyksestä.

Bob raukka, kukaan ei häntä enään muistanut! Minuutin kuluttua
viimeisestä tarjouksestaan oli hän jo kuin kuollut kukko kukkotaistelun
loputtua. Kiihkeät pelaajat pörssissä eivät voi käyttää kuolleita
kukkoja, kuvaannollisessa merkityksessä puhuen, enempää kuin
meksikolaiset kuoliniskun saaneita lintuja. Taistelun jälkeisenä
päivänä, ehkäpä jo samana iltanakin nämät miehet kyllä surkuttelevat
Bob raukkaa Delmonicoksella ja klubeissa. Barry Conantkin on
surkutteleva häntä oikein sydämestään, ehkä vielä äänekkäämminkin kuin
toiset. Mutta taistelun kestäessä -- pois rikkaläjältä voitettu lintu,
lintu, joka ei osaa itse voittaa! Näin syvän, kauhean tuskan kuvastuvan
Bobin kasvoilla, mutta samassa oli hän taas sama Bob Brownley, josta
olen aina sanonut hänellä olevan kylliksi rohkeutta ja älyä käyttäytyä
kussakin tilaisuudessa kuten pitikin. Kaikkien hämmästykseksi päästi
hän pitkän, hurjan ulvonnan, muistuttavan intiaanin sotahuutoa ja
jalorotuisen jahtikoiran haukuntaa löytäessään taas oikeat jäljet. Ja
niin alkoi hän myydä sokeriosakkeitaan oikealle ja vasemmalle suurissa
ja pienissä erissä. Hän tuhosi hinnat, suostui jokaiseen tarjoukseen,
jonka Barry Conant teki ja tarjosi itse. Kahdenkymmenen minuutin ajan
käyttäytyi hän mielipuolen tavoin, mutta hillitsi sitten itsensä.
Sokeri laski nopeasti aina 90:een asti ja kauhu oli täydellisesti
päässyt valloilleen, mutta siitä ei Bob nyt välittänyt. Hän tunkeutui
joukon läpitse minun luokseni ja sanoi: "Jim, anna anteeksi. Minä olen
tuottanut sinulle suuren tappion ja saattanut Beulah Sandsin, hänen
isänsä ja itseni täydellisesti perikatoon. Luulen viimeisellä hetkellä
menetelleeni ainoan mahdollisuuden mukaan. Minä myin kaikessa kiireessä
150,000 osakettamme ja lievensin siten hiukan tappiotamme. Lähtekäämme
konttoriin katsomaan, mitä siellä on." Hän oli omituisen, luonnottoman
levollinen tuon sydäntä musertavan, hermoja repivän päivän jälkeen.
Minä koetin vakuuttaa hänelle, kuinka suuresti ihailin hänen kylmää
harkintaansa ja rohkeuttansa hänen tehdessään koko käännöksen ja
turvautuessaan ainoaan jälellä olevaan keinoon; tahdoin sanoa hänelle,
että tämä oli vaatinut enemmän todellista urhoollisuutta ja
terävä-älyisyyttä kuin kaikki muut hänen toimensa sinä päivänä, mutta
hän keskeytti minut.

"Jim, älä puhu minulle. Minun itserakkauteni on tiessään. Tänään olen
saanut hyvän opetuksen. Minun suunnitelmani olivat oikeat
ja hyvät, mutta narri kun olen, en tullut ajatelleeksi noitten
emälurjusten pelaavan väärillä korteilla. Pitihän minun tietää heidän
menettelytapansa, minä kuten sinäkin olemme nähneet heidät kymmeniä
kertoja teurastustyössään, nähneet heidän musertavan toisten miesten,
yhtä hyvien kuin sinäkin ja minä, sydämiä, nähneet heidän ottavan ulos,
nylkevän ja paloittelevan nämät sydämet, välinpitämättöminä katsellen
niitten tuskaa, jotka olivat näille rakkaat ja heistä riippuvat, mutta
en kiinnittänyt siihen huomiotani paljonkaan. Eihän tuo sydän ollut
minun, minä pidin sen kaiken peliin kuuluvana ja annoin sen tapahtua.
Tänään tiedän, mitä merkitsee olla 'Järjestelmän' pyövelien
teurastuspenkillä. Minä tiedän, miltä tuntuu nähdä oman sydämeni
ja hänen, jota rakastan, ja sinunkin, Jim, nähdä ne tulevan
järjestelmällisesti raadelluiksi ja joutuvan edellisten uhrien
joukkoon. Jim, me olemme hyvinkin menettäneet kolme miljoonaa, ja
niillä miehillä, joitten kynsiin rahamme ovat joutuneet on niin monta,
monta miljoonaa, etteivät koko ijässään ehtisi laskea niitä. Nämät
miehet käyttävät rahamme peliin tai kilpa-ajoihin, tuhlaavat ne
porttojen kanssa tai tekevät niillä vaimonsa ja tyttärensä, vieläpä
lähimmäistensäkin vaimot ja tyttäret pahemmiksi kuin julkiset portot
ovatkaan. Nämät miehet eivät, kunnian mittakaavan mukaan mitattuina,
ole kyllin arvokkaat polkemaan samaa maata kuin sinä ja tuomari Sands.
Heidän maalatut ilolintusensa saastuttavat ilman, jota Beulah Sandsin
täytyy hengittää. Olen saanut hyvän opetuksen tänään. Luulin taitavani
rahapelin, mutta äkkiä olenkin herännyt huomaamaan sen pimeän
tietämättömyyden, jossa hapuilin. Jos eivät nämät ihmiset olisi
pelanneet väärillä korteilla, olisin minä vienyt Beulah Sandsin isänsä
luo tämän rahojen kanssa, jotka tuo saatanallinen 'Järjestelmä' on
häneltä rosvonnut. Ja sitten olisin taluttanut hänet alttarin eteen, ja
senjälkeen olisi minulla kenties ollut onnellisin koti ja onnellisin
perhe koko maan päällä, ja me olisimme eläneet kuten sukummekin
monta polvea ovat eläneet -- kuten rehelliset, jumalaapelkäävät,
lainkuuliaiset, ihmisystävälliset miehet ja naiset elävät ja kuolleet
kuten ihmisen tulee kuolla. Mutta nyt, Jim, näen edessäni synkän,
kamalan kuvan. Ei, minä en tahdo tulla raskasmieliseksi, minä tahdon
koettaa kaikin voimin syrjäyttää tuon kuvan, mutta kyllä se minua
pelottaa, Jim, kyllä se minua pelottaa."

Nyt pysähtyivät vaunut Randolph & Randolphin konttorin edustalle. "Kas
tässä on meillä tiedonanto, Jim. Nyt ymmärrän juonen. Heillä olikin
sokeri-osakkaitten kokous illalla, vaikka sen piti olla vasta tänään,
eivätkä he lisänneetkään osakkeita vaan vähensivät niitä. Maailma saa
tietää sen vasta huomenna. Mutta silloin se sitten tuleekin tunnetuksi,
tulee se tunnetuksi. He saavat lukea siitä sanomalehtien lihavilla
kirjaimilla painetuissa uutisissa -- muutamia itsemurhia, muutamia
kavalluksia, muutamia vangitsemisia, pari tuntematonta ruumista
ruumishuoneessa, muutamia viattomia tyttöjä, joiden isän omaisuus on
joutunut lisäämään Camemeyerin ja 'Standard Oilin' jo ennestään
lukemattomia kultavarastoja, ja joista nyt on tullut langenneita
naisia; muutamia uusia palatseja Viidennen avenyn varrella, muutamia
lahjoitettuja kirjastoja yhdistyksille, jotka ovat rakentaneet talonsa
kunniallisella tavalla kerätyillä rahoilla. Joku kasku huomiota
herättävistä, dollarivallan kuninkaitten ja keisarien tekemistä
timanttiostoksista Tiffanyllä ja sitten sanomalehtien etusivuilla
muutamia hauskoja juttuja, joissa kerrotaan irstaitten naisten lyöneen
ja repineen tukasta toisiaan kilpaillessaan noitten timanttien
omistamisesta. 'Järjestelmän' mahtavat taistelijat eivät olleet
kuitenkaan varmat, vaikuttaisiko osakkeitten vähennys toivottua
tulosta, he eivät tahtoneet kuitenkaan antautua vaaroille alttiiksi,
vaan heidän lahjomansa senaattipahanen piti eilen illalla kokouksen,
jossa yksimielisesti päätettiin panna sokeri vapaalistalle. Tämän
saavat ihmiset lukea huomenna ja sitten ylihuomenna sanotaan
luultavasti heille senaattipahasen taas tänä iltana istunnossaan
yksimielisesti päättäneen pyyhkiä sokerin pois vapaalistalta. Siihen
aikaan ovat nuot kunnianarvoiset valtiomiehet varustautuneet sinun,
minun ja Beulah Sandsin myymillä osakkeilla, jotka nuot muutkin raukat,
luettuaan sanomalehdet, huomenna kiireesti myyvät."

Bobin katkeruus oli rajaton. Sydäntäni kouristi kuullessani hänen
puheensa. Hän hoiperteli konttorin läpi Beulah Sandsin huoneeseen. Minä
seurasin häntä. Tyttö istui pulpettinsa ääressä ja katsahtaessaan ylös
levisivät hänen silmänsä kummastuksesta, Bob katkerine, jäykkine
kasvoineen, suurissa ruskeissa silmissä uhkamielinen, synkän
epätoivoinen ilme, tukka pörrössä, vaatteet epäjärjestyksessä! Tyttö
tuijotti häneen kivettyneenä ikäänkuin olisi aaveen nähnyt.

"Niin, katsokaa minua, Beulah Sands", sanoi Bob, "katsokaa oikein
tarkkaan, sillä ette enään ikinä saa nähdä toista tällaista mieletöntä
kuin minä, mieletöntä, joka luuli pystyvänsä kilpailemaan miesten
kanssa, joilla on järkeä, jotka perin pohjin taitavat pelin
dollareilla, sellaisen, jota meidän kristillisellä aikakaudellamme
pelataan. Antakaa minun kutsua teitä Beulahiksi. Teidän edestänne olen
sen kaiken tehnyt, jonka koetin tehdä, se on ainoa lohdutukseni, ainoa
valonsäteeni tässä pohjattomassa kurjuudessa. Beulah, Beulah, me olemme
hukassa, te, isänne ja minä, hukassa, ja minä, mieletön olen kaikkeen
siihen syypää."

Tyttö nousi kirjoituspöytänsä äärestä hiljaisen, tyynen arvokkaana,
jollaisena olimme häntä näitten kolmen kuukauden aikana ihailleet, ja
seisahtui Bobin eteen. Minua hän ei näyttänyt huomaavankaan; hän näki
ainoastaan sen miehen, joka aamulla oli lähtenyt elävän toivon
perikuvana, ja joka nyt seisoi hänen edessään mustan murheen ja
epätoivon murtamana, ja varmaankin ajatteli hän: "Kaikki tapahtui minun
tähteni." Äkkiä tarttui hän Bobin rikkirevityn takin käänteisiin. Hänen
täytyi kurottautua tätä tehdessään -- tuon pienen, viehättävän
virginialaisnaisen. Suurilla rauhallisilla silmillään katsoi hän Bobia
suoraan silmiin sanoen: "Bob."

Enempää hän ei sanonut, mutta tämä sana näkyi muuttaneen koko huoneen
ilmakehän. Bobin kasvoilta katosi epätoivoinen ilme, ja hänen surunsa
säilytyspaikan portit näkyivät tuon sanan vaikutuksesta avautuneen,
sillä äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kuumilla, kimaltelevilla
kyyneleillä. Nyyhkytykset vapisuttivat hänen leveätä rintaansa. Taas
kuului -- kirkkaasti, tyynesti ja hellästi yksinkertainen "Bob."
Silloin Bob kadotti loputkin itsensähillitsemiskyvystään. Tukahutetusti
huudahtaen sieppasi hän tytön syliinsä ja painoi hänet rintaansa
vasten. Minä tunsin olevani liikaa täällä ja aijoin poistua. Mutta
tuossa tuokiossa oli Beulah taas ennallaan ja sanoi minulle: "Mr
Randolph, pyydän teitä unohtamaan, mitä äsken näitte. Kun ensin sain
nähdä, kuinka äärettömän onneton mr Brownley oli, ajattelin vaan sitä,
mitä hän on tehnyt minun hyväkseni, mitä hän on koettanut tehdä isäni
hyväksi ja, mitä tämä kaikki hänelle on tullut maksamaan. Niistä
sanoista päättäen, jotka lähtiessänne lausuitte ja, kun en saanut
kuulla mitään teistä kummastakaan, rupesin pelkäämään pahinta enkä
uskaltanut katsoa sähkösanomanauhaa. Minä yksinkertaisesti odotin,
toivoin ja -- rukoilin. Niin, minä rukoilin aivan niinkuin äitini on
opettanut minua rukoilemaan, kun tarvitsen apua enkä itse voi tehdä
mitään. Ja minusta tuntui siltä kuin ei Jumala voisi sallia kahden niin
jalon miehen aikeitten raukeavan tyhjiin. Juuri keskellä rauhallista
odotustani, jota jo aloin pitää hyvänä enteenä, tulitte te. Älkää
tuomitko minua sentähden, että unohdin itseni! Mr Brownley", äänensä
oli nyt levollinen ja hillitty, "sanokaa minulle, mitä olette tehneet.
Kuinka on meidän asioittemme laita nyt?" "Se on pian sanottu", vastasi
Bob, "Camemeyer ja 'Standard Oil' ovat kohdelleet minua taistelun
kestäessä kuin olisin ollut äkäinen tikanpoika. He ovat muuttaneet
minut aasiksi, jolla on muutamia marakatin ominaisuuksia, ja me olemme
joutuneet häviölle, sitä paitsi olen tuottanut mr Randolphille
kouraantuntuvan tappion. Luulen melkein että teidän eilisistä
neljänsadantuhannen suuruisesta pääomastanne ja miljoonan neljänsadan
tuhannen dollarin voitostanne ei enään ole muuta jäljellä kuin pääoma."

Tahdoin säästää Bobia kertomasta asiaa pikkuseikkoja myöten ja rupesin
itse kuvailemaan tytölle tapausten kulkua. Hän kuunteli kovin
tarkkaavaisena ja näytti sangen hyvin ymmärtävän "Järjestelmän"
herrojen koko petollisuuden ja mitä se merkitsi meille ja hänelle
itselleen. Mutta hän ei tehnyt mitään huomautuksia, eikä millään
tavalla ilmaissut kärsivänsä. Heti kun olin lopettanut kertomukseni,
kääntyi hän Bobin puoleen, joka oli seisonut tarkkaan katsellen häntä,
ikäänkuin olisi toivonut tämän lempeän kauneuden vakuuttavan kaiken
olevan vaan ilkeätä unta.

"Mr Brownley", sanoi hän, "tarkastelkaamme asiain tilaa, jotta saisimme
tietää, mitä on tehtävä, ettei vahinko tulisi kovin suureksi. Te olette
niin monta kertaa minun täällä oloni aikana sanonut, että Wall Street
on lumottu maa, eikä kukaan siellä voi kahtakymmentäneljää tuntia ennen
sanoa, mitä hänelle voi tapahtua. Olette sanonut sen niin monta kertaa,
että uskon sen. Tiedämme tänä aamuna seisoneemme tarkoitustemme
perillä, voittaneemme miljoonia kahdenkymmenen neljän tunnin
ponnistusten kautta. Vielä on meillä kolme kuukautta aikaa, ja
toiveemme ovat yhtä hyvät kuin toissapäivänäkin. Niin, vieläpä
paremmatkin, sillä nyt tiedämme enemmän. Ensi kerralla otamme
osakkeitten vähennyksen ja senaatin kaksimielisyyden myöskin
huomioomme."

Me seisoimme molemmat äänettömänä tuijottaen ihaillen ja ihmetellen
tuota merkillistä naista. Kuinka oli mahdollista, että nuori tyttö
osoitti niin suurta rohkeutta ja pontevuutta? Vai oliko kenties naisen
toivo, joka on lannistumaton, kun rakastettu olento on kysymyksessä,
tehnyt Beulah Sandsin sokeaksi tapauksen oikean laidan suhteen?
Katsellessani häntä en ensinkään epäillyt hänen täydellisesti
käsittävän asemaamme ja kärsivän, itse asiassa, enemmän kuin kumpikaan
meistä, vaikka hän levolliselta näyttäen koetti lievittää Bobin tuskaa.
Bob otti muistikirjansa esiin, ja puolen tunnin kuluttua olivat numerot
meillä selvillä. Koko tappio teki noin kolme miljoonaa dollaria. Beulah
Sandsin 20,000 osaketta oli maksanut vähemmän kuin meidän, ja Bob laski
hänen 400,000 dollarin suuruisen pääomansa olevan koskematta, joka
hiukan sentään lohdutti meitä. Beulah oli seurannut tilintekoa
asiantuntijan terävyydellä, ja Bobin ilmoittaessa lopputuloksen, joka
osoitti hänellä olevan yhtäpaljon kuin yritykseen ryhtyessäänkin, otti
hän paperin, johon summat olivat merkityt. "Minä suostuin ottamaan
vastaan teidän apuanne, kun kaupat näyttivät käyvän meille edulliseen
suuntaan, sillä minä pidin arvossa teidän hyvyyttänne ja tiesin teidän
loukkaantuvan, jos olisin kieltäytynyt; mutta nyt kun kaikin menetämme,
täytyy minunkin maksaa heittoni -- minun täytyy." Hän sanoi tämän
tavalla, joka ei sietänyt vastustelemista. "Meillä oli yhteensä 150,000
osaketta. Minulle olisi tullut voitto 20,000:sta. Koko tappiomme tekee
2,775,000, josta summasta minä otan osani minulle tulevassa suhteessa.
Mr Brownley, pitäkää huolta, että minun tilistäni vedetään pois 370,000
dollaria. Minulla on siis 30,000 jäljellä. Jos asiamme on niin oikea
kuin uskomme sen olevan, on Jumala hyvyydessään pitävä huolen siitä,
että tämä summa riittää tarkoituksiimme."

Vaikka Bob ja minä olimme aivan epätoivoissamme hänen päätöksensä
johdosta luopua kaikesta siitä, minkä Bob niin innokkaasti
työskentelemällä oli koonnut, emme voineet olla tuntematta kunnioitusta
hänen uskoansa ja hänen itsenäisyyttään kohtaan. Hienolla tavalla
osoitti hän meille haluavansa saada olla yksin, ja lähtiessämme ojensi
hän Bobille kätensä. "Mr. Brownley", sanoi hän, "minä pyydän sen
tehtävän tähden, joka meillä on suoritettavana, katsomaan tätä
onnettomuutta sen valoisalta puolelta, sillä yksi sellainen sillä on.
Te tahdoitte minun ilmoittamaan isälleni meidän olevan lähellä
päämääräämme. Mitä, jos olisin sen tehnyt! Te tulette kyllä näkemään,
että Jumala on hyvä, vaikka hän kurittaakin meitä enemmän kuin voimme
kestää!"

Bob pyysi minua tulemaan kanssaan konttoriinsa. "Jim", sanoi hän, "sinä
näet mitä nainen voi, ja me kun olemme oppineet pitämään naisia
heikompana sukupuolena. Kuule nyt, mitä sinun on tehtävä. Sinun täytyy
antaa minun sitoutua maksamaan koko tappion paitsi sataatuhatta
dollaria, jotka ovat merkityt minun tiliini ja jotka maksan vetämällä
ne pois siitä. Minä en kärsi kuulla vastaväitteitä. Sopimukset olivat
minun tekemiäni, sinä tulit vaan auttaaksesi minua, eikä minun olisi
pitänyt koskaan houkutella sinua tähän asiaan osalliseksi. Jos minun
asiani jäävät tälle kannalle, eivät sitoumukset merkitse enempää kuin
tyhjät paperinpalat. Et siis vahingoita minua, vaikka otatkin ne. Jos
sitävastoin tästä toipumaan pääsen, en ikinä pitäisi itseäni miehen
arvoisena, ennenkuin olen korvannut kärsimäsi vahingon."

Ei maksanut vaivaa intellä vastaan hänen tällä tuulella ollessaan, ja
siksi otinkin häneltä sitoumuksen 2,405,000 dollarin suuruisen summan
suorituksesta. Pyysin häntä tulemaan mukanani kotiini päivälliselle;
mutta hän selitti ei voivansa näyttäytyä vaimolleni, koska tällä
tietysti oli hänen eilisiltainen intoilemisensa vielä tuoreessa
muistissa. Seuraavana päivänä häntä ei näkynyt. Iltapuolella sain
häneltä sähkösanoman, jossa hän ilmoitti olevansa matkalla Virginiaan,
tarvitsevansa levätä ja palaavansa kotiin viikon päästä. Tulin pahalle
tuulelle ja levottomaksi. Tarvitaan pari päivää ja vielä viikko lisäksi
voidakseen täysin käsittää sen surkeuden suuruutta, jonka meidän
tappiomme kaltaiset tapaukset synnyttävät. Olin sangen levoton Bobin
tähden, kun hän oli poissa näkyvistäni tunnustelemassa maaperää
saadakseen taas vakavan jalansijan itselleen. Menin Beulah Sandsin luo
toivossa saada hänen kanssaan keskustella asiasta, mutta kun kerroin
hänelle Bobin matkustaneen viikoksi pois ja olevani levoton, vastasi
hän rauhallisella luottavalla tavallaan: "En luule tässä olevan mitään
syytä levottomuuteen, mr. Randolph. Mr. Brownleyssä on siksi paljon
miestä, etteivät dollariasiat vaikuta hänessä muuta kuin korkeintaan
suuttumusta. Kun hän tulee takaisin, on lepo tehnyt hänelle kylläkin
hyvää." Ja hän painoi pitkät silmäripsensä alas, tavalla, joka osoitti
keskustelun loppuneen, jota tapaa kohtaan aina olimme tunteneet sangen
suurta kunnioitusta.




IV.


Viikon perästä palasi Bob konttoriin. Hän oli entisellään ja kuitenkin
muuttunut. Lepo oli ehdottomasti vahvistanut häntä silminnähtävästi.
Hän oli saanut takaisin terveen värinsä ja joustavuutensa, kulki pää
pystyssä ikäänkuin taisteluun valmiina ja kuin kaikkien pitäisi saada
tietää se. Mutta silmissä, lujasti yhteenpuristetuissa leuvoissa,
järkähtämättömän rauhallisessa, mutta samalla leppymättömän lujassa
tavassa, jolla hänen vahvat kätensä tarttuivat tuolin selustaan, oli
kuitenkin jotain, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat minulle, että
tämä ei ollut se iloinen, lämminsydäminen Bob Brownley, jonka olin
tuntenut ja jota olin rakastanut. Jos venäläisten nihilistien johtajana
olisin joutunut valitsemaan pommin heittäjää, ja silmäni olisivat
sattuneet mieheen, joka nyt seisoi edessäni, olisin heti valinnut hänet
sopivimpana toimittamaan tämän työn. Se polttorauta, joka viikko sitten
oli syösty Bobin sieluun, oli vaikuttanut hänen koko olentoonsa. Luulen
Beulah Sandsin myöskin ajatelleen samaan suuntaan. Sillä minä näin
säikähdyksen varjon vilahtavan hänen leveällä otsallaan nähdessään taas
Bobin, varjon, jota en koskaan ennen ollut siinä huomannut.

Harvoin näin Bobin palaamisensa jälkeisinä päivinä. Vielä harvemmin
luulen Beulah Sandsin hänet tavanneen. Pörssituntien aikana oleskeli
hän enimmäkseen pörssisalissa, mutta toimitti itse ainoastaan muutamia
tehtäviämme. Hän vaan hätäisesti tarkasti ne ja antoi ne sitten jonkun
apulaisen huoleksi. Mikäli minä ymmärsin, oleskeli hän siellä
kaivelemassa pettyneitten toiveitten hautoja, mikä on sellaisten
yritteliäin pörssimiesten sangen tavallista ajankuluketta, joitten
ensimäinen ylimääräinen juna on syöksynyt radalta "Järjestelmän"
tähystäjän väärän vaihteen tähden. Hänen tapansa kulkea myyntipaikalta
toiselle herätti huomiota ja toiset pörssissä olijat alkoivat
tarkastella häntä. Kaikki tiesivät Bobin menettäneen paljon
sokeriosakkeissaan tuona kauhun päivänä. Kuinka paljon, ei tiedetty,
mutta hänen ulkomuodostaan ja käytöksestään päättelivät ihmiset sen
olleen musertavan iskun Bobille. Ei mikään herätä pörssimiehessä niin
pian sääliä toveria kohtaan kuin tieto siitä, että "Ne" ovat tehneet
tyhjäksi hänen El Dorado-tuumansa, edellyttäen nimittäin, että
onnettomuuteen joutunut on kunnon mies. He mukautuvat silloin kaikkiin
hänen oikkuihinsa ja odottavat kärsivällisesti päivää, jolloin tämä
taas on päässyt säännölliseen tilaansa; sillä kaikki pörssipelaajat,
jotka kohtalo tai vanhan noidan kyttyräselkäinen sisar, "Järjestelmä"
on kaivoon viskannut, joko painuvat pohjaan tai vähitellen tointuvat
ennalleen. Joka päivä pörssin suljettua katosi Bob, eikä kukaan
tiennyt, mihin hän meni. Pari kertaa olen koettanut saada hänet
ilmaisemaan sen, kun vaimoni puolesta kutsuin häntä luoksemme
päivällistä syömään. Hän heti pyysi viemään Katelle anteeksipyyntönsä,
mutta enempää hän ei ilmaissut. Nähtävästi luuli hän, etten välittänyt
hänen hommistaan muulloin kuin liiketunneilla.

Beulah Sandsissa oli ainoastaan yksi muutos huomattavissa. Heti kun
joku seisahtui hänen työhuoneensa oven eteen, katsahti hän ylös
työstään kaihoavin, melkein rukoilevin katsein, ikäänkuin alituisesti
olisi odottanut jotakuta. En ollut nähnyt Bobia hänen luonaan sitten
tuon onnettomuuden päivän, ja koska hän joka aamu meni suoraa päätä
pörssiin ja lähti joka ilta pörssistä käymättä konttorissa, toimittaen
kaikki asiansa sananviejäin tai sähkösanomain avulla, oli tytön
mahdotonta saada häntä tavatakaan.

Marraskuun 1 päivä oli tullut ja mennyt, eikä minkäänlaista muutosta
näkynyt Beulah Sandsin tilissä. Vaivaiset 30,000 dollaria oli jäljellä,
mutta uusia summia ei oltu merkitty sinne. Eräänä iltapäivänä oli
Beulah pyytänyt saada puhua Bobin ja minun kanssa työhuoneessaan.
Hän voi tuskin pyytää Bobia tulemaan pyytämättä minuakin, tiesin
siis hänen tahtovan tavata Bobia ja tunsin olevan parasta antaa heidän
olla kahdenkesken. Jonkin tekosyyn nojalla jäin siis istumaan
kirjoituspöytäni ääreen, käskin Bobin mennä tytön työhuoneeseen ja
lupasin itse pian tulla perässä. Hän meni sisään ja jätti oven
raolleen. Luulen heidän heti Bobin sinne mentyä unohtaneen minun olevan
olemassakaan. Pöytänsä luota ei Beulah voinut nähdä minua ja Bob istui
selkä puoliksi minuun päin. "Minä en mielelläni vaivaa teitä tilinne
tähden", kuulin tytön sanovan epävarmalla äänellä, "mutta kun minun
täytyy matkustaa isäni luo viikkoa jälkeen joulun, haluaisin kysyä
teiltä, eikö olisi parasta kirjoittaa hänelle ja sanoa, että vaikka
jokin ihmetyö mahdollisesti voisi tapahtua, en kuitenkaan luule meidän
voivamme pelastaa häntä. Niin suoraan en juuri voi tätä hänelle sanoa,
mutta kyllä minun pitäisi kuitenkin valmistaa häntä tätä iskua
vastaanottamaan. Minä en ole neuvotellut teidän kanssanne uusista
yrityksistä, mr. Brownley, tuon onnettoman sokerikeinottelun perästä,
ja --"

"Miss Sands, minä ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti hänet Bob, "ja
pyydän teiltä anteeksi, etten ole neuvotellut teidän kanssanne
asioistanne. Syynä siihen on se, etten itse ole ollut täysin selvillä,
mitä olisi tehtävä. Toivon, ettette epäilisi minun unohtaneen asiaanne.
En silmänräpäykseksikään, otettuani teidän raha-asianne huostaani, ole
unohtanut lupaustani pitää huolta, ettei mitään siinä suhteessa tule
laiminlyödyksi. Minä olen todellakin koettanut ajatella jotain lupaavaa
keinottelua, mutta -- mutta", äänensä kävi käheäksi -- "ei minulla ole
enään samaa luottamusta itseeni, tuon sokeripäivän jälkeen, jolloin
tein tyhjäksi teidän toiveenne pelastaa isänne -- minulta puuttuu usko
itseeni, joka on välttämätöntä pelin voittamiseksi."

Tuli hetken hiljaisuus, sitten kuulin äänen, jota on mahdoton sanoin
kuvata, ja joka selvemmin kuin mitkään sanat osoitti naisen seuranneen
sydämensä kehoitusta. Kun vasten tahtoanikin katsahdin sinne päin, näin
näyn, josta lumouksen valtaamana en voinut kääntää pois silmiäni. Bob
istui kumartuneena eteenpäin, kätkien kasvonsa käsiinsä ja hänen
edessään oli polvillaan Beulah Sands kädet Bobin kaulalla painaen tämän
päätä rintaansa vasten. "Bob, Bob", sanoi hän puoliksi tukahtuneella
äänellä, "minä en tätä enään kestä: Sydämeni pakahtuu sinua
ajatellessani. Sinä olit niin onnellinen, ennenkuin minä tulin sinun
tiellesi, ja sinun onnesi on muuttunut suruksi ja epätoivoksi -- kaikki
minun tähteni -- vieraan naisen. Alussa ajattelin vaan isääni ja kuinka
voisin hänet pelastaa, mutta siitä päivästä, jolloin näin noitten
miesten suuntaavan iskunsa sinun sydämeesi, on minut vallannut palava
halu sanoa sinulle, sanoa sinulle, Bob --."

"Mitä, Beulah, mitä? Jumalan tähden, älä epäile, sano minulle se, sano
Beulah!" Hän ei nostanut päätään. Se lepäsi tytön rinnoilla, ja
käsivartensa oli hän kietonut tytön ympärille. Tämä taivutti päätänsä
ja nojasi kauniin, pehmeän, kyynelten huuhteleman poskensa Bobin
ruskeaan tukkaan. "Bob, anna anteeksi, mutta minä rakastan sinua, minä
rakastan sinua, Bob, kuten ainoastaan nainen voi rakastaa, joka ennen
ei ole rakkautta tuntenut, vaan elänyt ankaria velvollisuuksiaan
noudattaen. Bob, joka ilta sitten kun kaikki toiset ovat lähteneet,
olen hiipinyt sinun konttoriisi ja istunut sinun tuolillesi. Olen
painanut pääni sinun kirjoituspöytääsi vasten ja itkenyt, itkenyt
kunnes en enää ole luullut voivani elää huomiseen kuulematta sinun
sanovan rakastavasi minua etkä välittäväsi siitäkään, että olen
tuottanut turmion sinulle. Olen silitellyt tuolin selkänojaa, jolla
sinun armas pääsi on levännyt. Ja suuteloillani olen peittänyt
käsipuun, jota sinun vahva, rohkea kätesi on pidellyt. Joka ilta olen
polvistunut kirjoituspöytäsi ääressä ja rukoillut Jumalaa suojelemaan
sinua kaikista vaaroista ja karkoittamaan elämäsi taivasta pimittävät
synkät pilvet. Olen rukoillut häntä tekemään minulle mitä tahansa,
vieläpä isällenikin ja äidilleni, kunhan sinä vaan saat takaisin
onnesi, jonka sinulta olen ryöstänyt. Bob, minä olen kärsinyt, kuten
ainoastaan nainen voi kärsiä."

Hän nyyhkytti kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan, itki
katkerasti vavahdellen kuin pieni lapsi, joka yöllä tulee äitinsä
vuoteen ääreen valittamaan peikkojen häntä peljättäneen. Ennenkuin hän
oli lakannut puhumasta, olin päässyt lumouksesta, kääntänyt pääni
poispäin ja koettanut olla kuulematta hänen sanojaan. Pelkäsin
häiritseväni heitä enkä uskaltanut mennä sulkemaan Beulahin huoneen
ovea tai lähteä pois konttorista, sillä ovi ulospäin oli aivan lähellä
hänen oveansa. Minä odotin siis äänettömänä. Hiljaisuutta, joka tuntui
loppumattomalta, katkaisivat silloin tällöin Beulahin nyyhkytykset.
Mutta silloin kuului Bob pitkään huoahtaen ilosta sanovan:

"Beulah, Beulah, oma Beulahini!"

Ymmärsin hänen nousseen seisomaan. Minäkin nousin aikoen sulkea oven.
Mutta taas sain nähdä näyn sellaisen, että jäin kuin kiinninaulattuna
seisomaan paikalleni. Bob oli tarttunut Beulahin olkapäihin, piteli
häntä etäämmällä itsestään ja katseli hänen silmiinsä kauvan ja
rukoillen. En koskaan ennen ole ihmiskasvoissa nähnyt tuota säteilevää
iloa, jonka vanhat mestarit tauluissaan ovat kuvanneet Kristuksen eteen
polvistuneitten ihmisten kasvoilla, ihmisten, jotka katseellaan
tahtovat hänelle ilmaista sielunsa rakkauden ja kiitollisuuden. Seisoin
kuin kivettynyt. Hitaasti ja kunnioittavasti, kuten jälkeen jäänyt mies
koskettaa kuolleen vaimonsa rakastettua otsaa, kumartui Bob suutelemaan
häntä. Yhä uudestaan painoi hän tytön rintaansa vasten suudellen hänen
otsaansa, silmiään ja huuliaan. En tahtonut viipyä enään. Kiiruhdin
käytävälle ja ikäänkuin vasta nyt olisivat huomanneet minun olevan
lähellä, kääntyivät molemmat ja katsoivat minuun. Vihdoin hengähti Bob
syvään ja puhkesi nauruun, joka ilmaisi onnea, mutta, jossa kuitenkin
kyyneleet helähtelivät.

"Kas vaan, Jim, vanha kunnon Jim, mistä sinä tulet? Kuten kaikki
muutkin urkkijat, olet ollut hiljaa kuin hiiri. Myönnä Jim, ettet ole
kuullut itsestäsi puhuttavan pahaa etkä hyvää, sillä nyt vasta johtuu
mieleeni, että olemme olleet kovin itsekkäitä, ja jättäneet sinut
puuhailemaan tilikirjain ääreen."

Me nauroimme kaikin, ja Beulah Sands punastui kuin ruusu sanoessaan:
"Mr Randolph, me emme nyt ole toimineet juuri paraan taitomme mukaan
isäni asioissa."

Hetken kuluttua aloimme keskustella asiasta ja tulimme siihen
päätökseen, että Beulah kirjoittaisi isälleen niin varovaisesti kuin
suinkin, välttäisi kovin suoraa selitystä, mutta kuitenkin ilmoittaisi
ei vielä päässeensä pitkällekään siinä asiassa, jota toimittamaan hän
oli matkustanut pohjoiseen. Bob oli nyt aivan kuin toinen mies ja samaa
voitiin sanoa Beulah Sandsista. Molemmat kertoivat nyt pelostaan ja
toiveistaan sangen avomielisesti vastoin entistä tapaansa. Yhdessä
kohdassa näytti Bob vaiteliaalta. Vihdoin kysyin häneltä suoraan:
"Kuule Bob, onko sinulla jotain mielessäsi, josta voisi olla todellista
apua miss Sandsille ja hänen isälleen?"

"En tiedä, mitä siihen vastaisin Jim. Voin vaan sanoa, että minulla on
eräitä tuumia, uhkarohkeita kylläkin, mutta -- niin, asia on se, että
minä noudatan varmaa ajatussuuntaa."

Älysin, ettei hän tahtonut ilmaista minulle suunnitelmiaan. Me
erosimme, ja Bob ajoi yhdessä miss Sandsin kanssa.

Parin päivän perästä lähetti hän tiedon haluavansa puhua meidän
kanssamme, kun tulisimme konttoriin.

"Olen saanut sähkösanoman isältäni", sanoi hän, "se saattaa minut
levottomaksi. Siinä on näin: 'Tärkeitä papereita lähetetty tämän päivän
postissa. Vastaa heti kun olet saanut.'"

Sitten tuli kirje. Se osoitti tuomari Sandsin olevan kovin hermostunut
ja tuskallisessa mielentilassa. Hän kirjoitti eläneensä alituisessa
pelossa, sillä muutamat hänen ystävistään, joiden maatilat olivat
uskotut hänen huostaansa, olivat saaneet nimettömiä kirjeitä, joissa
kehoitettiin ottamaan selkoa siitä, kuinka tuomari hoiti hänelle
uskottuja tehtäviään. Sitten oli Reinhart liittolaisineen koettanut
pakoittaa häntä myymään kaikki Rannikkorata-osakkeensa, joita he
tarvitsivat järjestääkseen uudestaan koko suunnitelman ja pannakseen
toimeen tuumat, joita jo kauvan olivat hautoneet mielessään.
He olivat alentaneet osakkeittensa hintaa tavattomasti. Tuomari Sands
selitti, että sinä päivänä, jolloin hän olisi pakoitettu myymään
rannikkorata-osakkeensa, täytyisi hänen ilmaista asiainsa tila, koska
ilman laillisen oikeuden suostumusta ei myyminen voisi tulla
kysymykseen. Kirjeen loppu kuului näin:

"Rakas tyttäreni, tiedän itse paremmin kuin kukaan muu, kuinka vähän
toivoa on sinun yrityksistäsi. Mutta niin toivoton on tilani ollut
viime aikoina, niin paljon minä luotan sinuun, rakas lapseni, ja me
ihmiset olemme siten luodut, että lannistumaton toivo herää meissä
joutuessamme suuriin vaikeuksiin -- niin, minä olen toivonut ja toivon
edelleenkin, että sinusta on tuleva perheemme pelastaja; että sinä,
heikko lapsi, voit Jumalan avulla tulla siksi, joka pelastat tämän
nimen, jonka tahrattomuus on meille molemmille elämätämme kalliimpi;
että sinä voit karkoittaa nälän hirviön meidän oveltamme, josta näihin
asti ainoastaan menestyksen ja onnen säteet ovat sisään tulvineet;
sillä sinusta, rakas Beulah, on tuleva se joka pelastat vanhan isäsi
astumasta häpeällä hautaan. Anna anteeksi rakas lapsi, että minä lasken
sinun heikoille hartioillesi tämän taakan, että olen kyllin heikko ja
turvaton antaakseni sinun yksinäsi huolehtia kaikista. Jos ei enään
toivoa ole, käsken sinua, luettuasi tämän kirjeen heti sanomaan se
minulle, sillä vaikka minä taloudellisesti ja sielun voimiinkin nähden
olen aivan mennyttä miestä, on minun nimeni kuitenkin Sands, eikä
kukaan heistä ole väistynyt velvollisuuden tieltä, kuinka tuskallinen
ja raskas se sitten on ollutkin."

Antaessani kirjeen takaisin miss Sandsille, sanoi hän:

"Saanko nyt kertoa teille, mr Randolph, ja mr Brownleylle vähän
isästäni ja kodistani, jotta saatte nähdä olomme sellaisina kuin ne
todellisuudessa ovat? Isäni on jaloimpia miehiä, mitä maa päällänsä
kantaa. Minä yksin en sitä sano -- jos te kotivaltioni asukkailta
kysyisitte sen miehen nimeä, joka on tehnyt valtion aineellisen
edistymisen, sen asukkaitten ylhäisten ja alhaisten, valkoisien ja
mustien hyväksi enemmän kuin kukaan muu, vastattaisiin teille: 'Tuomari
Lee Sands.' Kansa on jumaloinnut ja vieläkin jumaloi häntä.
Suoritettuaan tutkintonsa yliopistossa pääsi hän isoisäni, senaattori
Lee Sandsin lakiasiaintoimistoon. Ennenkuin oli täyttänyt
kolmeakyrnmentäkään, pääsi hän kongressin jäseneksi ja häntä pidettiin
valtiomme etevimpänä kaunopuhujana, jotka eivät meillä ole niinkään
harvinaisia. Kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisenä meni hän naimisiin
äitini, serkkunsa Julia Leen kanssa Richmondista ja siitä ajasta asti
aina siihen päivään, jolloin tuo petomainen rosvo hyökkäsi hänen
kimppuunsa, vietti hän sellaista elämää, jollaista jalo mies on
toivonut aina viettävänsä, jos Luoja olisi hänelle sen sallinut. Teidän
olisi pitänyt käydä kodissani voidaksenne täysin ymmärtää ja arvossa
pitää isäni luonnetta ja nähdäksenne, kuinka tämä suru on häneen
koskenut. Joka ainoa aamu viettää hän tunnin äitini luona, joka on
lannetaudin tähden tullut raajarikoksi. Hän ottaa äitini käsivarsilleen
ja kantaa hänet kirjastohuoneeseen kuin pienen lapsen. Ja sitten lukee
hän tälle -- hän tuntee hyvät kirjat yhtä tarkoin kuin paraat
ystävänsä. Sitten kantaa hän äidin takaisin huoneeseensa ja menee
tunniksi kansan -- viljelysmailla työskenteleväin neekerien ja
valko-ihoisten vuokraajain -- pariin, jotka ovat levinneet ympäri
maakunnan. Hän on kuin heidän kaikkien isä. Hän auttaa heitä heidän
suurissa ja pienissä huolissaan. Tuntikaudet työskentelemme sitten
yhdessä hänen omissa raha-asioissaan. Neljä tai viisi tuntia
iltapäivällä työskentelee hän omia tiluksiaan koskevissa asioissa.
Monta kertaa on hän sanonut minulle: 'Meillä on omaisuutta täyden
miljoonan arvosta rahassa ja maassa, eikä kenelläkään saisi olla
enempää Amerikassa nykyisen hallitusmuodon voimassa ollessa. Ylijäämän
pitäisi jokaisen kunniallisen miehen antaa takaisin kansalle, jolta sen
on ottanutkin. Minä en ikinä tahdo, että perheelläni olisi enemmän kuin
miljoonan dollarin omaisuus.' Kun hän ryhtyi Rannikkoradan asioihin,
selitti hän minulle tekevänsä sen auttaakseen Wilsoneja -- vanhoja
ystäviä, joiden neuvonantajana lakiasioissa hän oli ollut monta vuotta
-- edistämään Etelävaltioitten kehitystä. Hän puhui minulle, kuinka
hyödyllistä olisi kiinnittää hänelle uskotut varat tähän yritykseen.
Hän sanoi pitävänsä velvollisuutenansa käyttää nämät varat samoin kuin
omansakin tähän, josta koko etelävaltioitten väestöllä tulisi olemaan
hyötyä, eikä lähettää niitä pohjoiseen jauhettavaksi 'Järjestelmän'
myllyssä Wall Streetillä. Nämät rahat olivat Etelävaltioissa hankitut
ja sellaisten miesten kokoomat, jotka rakastivat maatilkkuansa enemmän
kuin kaikkia maailman rikkauksia. Miksi ei sitten käytettäisi niitä
näitten alkuperäisten omistajainsa rakastamien maatilkkujen hyödyksi?
Muistan elävästi, kuinka hän hämmästyi, kun Wilsonit ilmoittivat
hänelle rahojen täten sijoitettuina tuottavan omistajilleen suurta
voittoa.

"'Se ei ole oikein, Beulah', sanoi hän minulle eräänä aamuna saatuaan
Baltimoresta kirjeen, jossa ilmoitettiin Rannikkoradan osakkeitten ja
arvopapereitten nousseen, jotta ne tuottivat yli viisikymmentä
prosenttia voittoa, 'ei ole oikein tehty ansaita sillä tavalla. Ei
kenenkään pitäisi saada enempää kuin laillisen koron ja kohtuullisen
voiton mahdollisen tappion varalta, jos on kysymys pääoman
sijoittamisesta, mutta erittäin koskee tämä liikenneyhtiöitä, jotka
jokaisen dollarinsa saavat ratoja käyttävältä kansalta. Olen punninnut
asiaa kaikin puolin, eikä se ole oikein; eikä se olisi sallittuakaan,
jos kansa, joka lait säätää omaksi parhaakseen, ymmärtäisi etuaan,
kuten sen pitäisi.'

"Kerran toisensa perästä kirjoitti hän Wilsoneille, että he hoitaisivat
radan asiat niin, että säästö jokaisen vuoden lopussa olisi riittävä
radan ja kaluston kunnossa pitämiseksi ja koron sekä kohtuullisen
osingon jakamiseen. Ja kun Wilsonit tulivat kotiimme esittämään hänelle
Reinhartin ja tämän rosvotoverien tarjousta maksaa suunnattomia summia,
jos saisivat haltuunsa Rannikkoradan silmälläpidon, suuttui hän kovasti
ja väitti tällaisilla ehdotuksilla solvaistavan kunniallista miestä.
Hän neuvoi radan hallinnon luottamusmiehiä estämään Reinhartia saamasta
haluamaansa tointa haltuunsa. Minä istuin kirjastossa, kun isäni puhui
vanhemman Wilsonin ja johtajien kanssa.

"Hän kääntyi John Wilsonin puoleen kehoittaen häntä tekemään kaiken
voitavansa estääkseen yhä enenevää taipumusta käyttää kansan
tietämättömyyttä sen orjuuttamiseksi. Hän sanoi, että jonkun yleisesti
arvossa pidetyn miehen, joka on korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa
ja rikas, jonkun, johon kansa luottaa, täytyisi alkaa taistelun näitä
new-yorkilaisia saatanoita vastaan, joilla rahan kokoaminen keinoista
välittämättä on ainoana päämääränään. Ja hän sanoi John Wilsonille,
että tämä, John W., juuri oli sopiva mies siihen, sillä hänellä oli
suuri omaisuus, jonka hän oli kunniallisesti perinyt isältään ja
iso-isältään; kukaan ei syyttäisi hänen olevan kerskailijan, joka
koetti herättää huomiota, ja hän nautti niin vanhaa ja horjumatonta
luottamusta rahamaailmassa, että häntä siellä jokainen tottelisi. Minä
muistan, kuinka painavasti isäni sanoi: 'Minä sanon sinulle, John, että
on amerikalaisen kunniaa alentavaa _edes keskustellakaan_ sellaisesta
ehdotuksesta, jonka Reinhart, tuo roisto on esittänyt. Hän sanoi, ettei
asiaa vähääkään muuta se, että Reinhart omistaa parikymmentä miljoonaa,
on kolmen- tai neljänkymmenen suuren yhtiön hallinnon jäsenenä ja
lahjoittaa vuosittain suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin ja
kirkolle -- hän on roisto kaikesta huolimatta. Ja jokainen', lisäsi
hän, 'uskaltaa sanoa, että hän ottaa liikenneyhtiön osakkeita, jotka
juuri edustavat määrättyä siihen sijoitettua summaa, korottaakseen
niiden hinnan viisi- ja kymmenen kertaa todellista arvoa suuremmaksi
pakoittamalla kansan maksamaan hävyttömän korkeita piletti- ja
rahtimaksuja ja täten kiskoo korkoja vääryydellä kootusta pääomasta!

"Tämä päätös, jonka isäni ja Wilsonit kokouksessa tekivät -- päätös
joka tapauksessa kieltäytyä panemasta Etelävaltioitten kansaa Wall
Street-'Järjestelmän' kiskomisille alttiiksi, nosti Reinhartin ja hänen
dollaripuolueensa sotajalalle. Siitä, mitä nyt olen isästäni kertonut,
voitte kuvitella, minkälaisessa asemassa hän nyt on. Kun öisin
ajattelen häntä -- ajattelen, kuinka hän toivoo, vaikka ei mitään
toivoa enään ole, eikä hänellä ole ketään apuna, ei ketään, jolle
puhuisi surustaan, ajattelen, kuinka uhrautuvasti hän rakastaa äitiäni
ja tahtonsa voimalla onnistuu salata tältä kauheat kärsimyksensä --
olen tulla hulluksi tästä kaikesta."

"Miss Sands, miksi ette tahdo ottaa lainaksi rahoja, jotka tarvitaan
isänne asiain korjaamiseksi", kysyin minä.

"Te olette kovin hyvä, mr Randolph, mutta te ette tunne minun isääni
oikein, vaikka olen koettanut kuvailla häntä teille. Hän ei tahdo
toisen kustannuksella saada huojennusta kärsimyksissään, vaikka ne
olisivat vielä sata kertaa ankarammat. Te ette ymmärrä Sandsien suvun
vanhanaikaista, syvälle juurtunutta ylpeyttä."

"Mutta ettekö te voisi salata häneltä, mistä päin apu tulee?"

Tyttö tuijotti minua ällistyneenä suurilla sinisillä silmillään.

"Mr Randolph, en suinkaan minä voi pettää isääni. Vaikka hänen henkensä
olisi kysymyksessä, en voisi hänelle valehdella. Mahdotonta. Isäni
inhoo valhetta. Hän pitää valehtelijaa alhaisimpana kaikista luoduista
olennoista. Kun tulen kotiin isäni luo, sanoo hän minulle: 'Kerro nyt,
mitä olet tehnyt'. Minä näen hänen seisovan edessäni kahden valkean
pilarin välissä puistokäytävän päässä. Minä kuulen hänen sanovan hiljaa
ja rauhallisesti: 'Tervetullut, Beulah, tyttäreni. Äitisi odottaa sinua
ylhäällä huoneessaan. Mene kaikin mokomin heti hänen luokseen.' Sitten
kuljettaa hän minua ympäri istutusmaita näytelläkseen ne minulle eikä
anna minun sanoa sanaakaan raha-asioistamme ennenkuin päivällisen
jälestä, jolloin naapurit ovat poistuneet, sillä ei kukaan Sands palaa
matkoilta, ilman että hänet erityisellä tavalla lausutaan
tervetulleeksi. Kun olen toivottanut hyvää yötä äidille ja sisarelle,
ja hän on vetänyt pienen keinutuolini suuren nojatuolinsa eteen
kirjastossa, ja kun vihdoinkin olen sytyttänyt hänen sikaarinsa, katsoo
hän suoraan silmiini ja sanoo: 'Tyttäreni, puhu, mitä olet tehnyt!'
Minä voisin yhtä hyvin syöstä tikarin hänen rintaansa kuin salata
häneltä jotain. Ei, mr Randolph, pelastus ei ole enään mahdollista
muulla tavoin kuin käyttämällä nämät 30,000 dollaria kunniallisilla
keinoilla voittaakseen takaisin, mitä Wall Street on isältäni
varastanut. Tätäkään ei omatuntomme täysin hyväksy -- mutta kaikki muu
on mahdotonta. Jos tästä ei apua lähde, silloin isäni ja me kaikin
saamme kantaa Reinhartin tunnottoman menettelyn seuraukset."

Bob oli tarkkaan kuunnellut virkkaamatta mitään, ennenkuin tyttö oli
lakannut puhumasta. Silloin sanoi hän: "Minusta tuntuu siltä kuin
saisivat markkinat piankin meille otollisen käänteen." Huomasimme
molemmat hänellä taas olevan uusia tuumia tekeillä.

Sitten saimme tietää Beulahin samana iltana kirjoittaneen isälleen
pitkän kirjeen, jossa kertoi, kuinka meidän oli käynyt -- että hänellä
kyllä oli ollut toiveita kahden miljoonan voitosta yrityksistään, mutta
ne olivatkin menneet myttyyn, ja tulevaisuus näytti synkältä. Hän pyysi
isäänsä valmistautumaan onnettomuuden varalta ja lupasi, jos ei ennen 1
päivää joulukuuta muutosta asioitten tilassa tapahdu, tulla kotiin
ollakseen hänen luonaan iskun sattuessa. Hän pyysi isäänsä
valmistaumaan kestämään onnettomuutensa kuten Sandsien arvo vaatii, ja
vakuutti hänelle joka tapauksessa voivansa ansaita kylliksi pitääkseen
köyhyyden loitolla talosta. Tuomari Sandsin piti saada tämä kirje parin
päivän perästä, perjantaina 13 p. marraskuuta. Jumalani, kuinka hyvin
muistan tämän päivämäärän! Se on merkitty aivoihini kuin
poltinraudalla.

Keskustelun päätyttyä pyysin Bobia luokseni päivälliselle, jotta
saisimme yhdessä perinpohjin harkita, olisiko vielä pelastus
mahdollinen.

"Ei, Jim, tänä iltana täytyy minun toimia, sitä ei voi enään siirtää
tuonnemmaksi. Hintaluettelo-ehdotus on tänään julkaistu, ja äskettäin
on saatu tietää sokeritrustin johtajan päättäneen laskea liikkeelle
suuren joukon ylimääräisiä osakkeita. Asia on saanut käänteen, jota jo
ennustin, ja tänään nousevat paperit hinnassa. Väitetään niistä
pyydettävän 200 huomenna, ja 'Katu' ennustaa niitten kymmenessä
päivässä nousevan 250:en. Barry Conant on ostanut kaiken päivää, ja
sanomalehdet ilmoittavat Camemeyerin ja 'Standart Oilin' voittaneen
kaksikymmentä miljoonaa. Ne sanovat Washingtonin suur'pelaajien,
kongressimiesten, senaattorien ja ministeristön jäsenien
lähettiläittensä ja tappelukukkojen kautta aikaansaaneen suurta
hävitystä. Melkein kaikki ovat he hyötyneet keikauksesta, paitsi minä,
Beulah Sands ja yleisö. Yleisö saa kärsiä kuten tavallisesti, sillä
sitä varten käytetään kaksiteräistä kirvestä. Se on myynyt osakkeensa
ja sen täytyy vuosittain maksaa miljoonia enemmän sokerista kuin sen
olisi tarvinnut, jos laki olisi laadittu sen etua silmällä pitäen. Jim,
päivänselvää on, että Amerikan kansa on auttamattomasti noitten
'Järjestelmän' pyövelien käsissä aivan kuin elettäisiin sulttaanin
valtakunnassa, jossa muutamat etuoikeutetut murhaajat saavat tappaa ja
ryöstää mielinmäärin. Jim Randolph, sinä tunnet tämän dollaripelin.
Tiedät, kuinka sitä johdetaan ja tunnet miehiä, jotka johtavat sitä.
Sano minulle, ansaitsevatko Wall Street ja sen sydämiä ja sieluja
tuhoavat pyövelit kunniallisten ihmisten sääliä?"

"Minä en ymmärrä sinua, Bob. Mitä sinä tarkoitat?"

"Tässä ei ole kysymys siitä. Minä kysyn, pitäisikö sinun mielestäsi
kunniallisen miehen tietäessään keinon Wall Streetin kukistamiseen sen
omassa pelissä, pitäisikö hänen silloin epäillä iskeä -- epäillä
siveellisten tai omantunnon syitten tähden? Sinä näet, mitä Barry
Conant voi saada aikaan tuona päivänä ainoastaan seisomalla
pörssisalissa ja jaksamalla aukoa suutaan kauvemmin kuin minä. Näit
hänen voivan myydä sokeriosakkeita niin halvalla, että minun täytyi
luopua 150,000 osakkeestamme kahdeksaa tai kymmentä miljoonaa
vähemmällä kuin olisimme niistä saaneet, jos olisimme voineet pitää ne
tähän päivään saakka. Tämän rosvojuonen perusteella ansaitsevat hänen
suojattinsa, 'Järjestelmän' miehet noin viisi tai seitsemän miljoonaa."

"Sitä minä en myönnä, Bob. Tiedän Barry Conantin voineen tehdä tämän,
koska hänellä oli enemmän rahoja käytettävänään kuin sinulla."

"Uskotko sinä sen, Jim? Niin sinä luulet, mutta minä sanon sinulle,
että rahoilla ei ollut mitään vaikutusta asian lopulliseen päätökseen.
Mikään muu ei siihen vaikuttanut kuin pirullinen järjestelmä, viekkaus
ja juonittelu, joille koko pörssipeli perustuu. Tässä, Jim, yksi ainoa
mies aukoi suutaan ja huusi käheitä sanoja. Siitä hetkestä, jolloin
Barry Conant ilmestyi joukkoomme hamaan poislähtöönsä asti, jolloin me
olimme joutuneet häviölle, ei hän käyttänyt ainoatakaan senttiä, enkä
minäkään. Hän vaan sanoi 'myyty' useammin ja kauvemmin kuin minä sanoin
'ostan'. Mahdollisesti oli hänellä rahojakin varalta, mahdollisesti
myöskin ainoastaan hermoja. Jumala yksin sen tietää, sillä kun Conant
oli lopettanut myyntinsä, voi hän 90:stä ostaa takaisin minulle 175:stä
myymänsä 50,000 osaketta, jotka murtivat minun voimani. Jim, jos sinä
päivänä olisin tiennyt niin paljon kuin tiedän nyt, olisin seisonut
siellä siksi kun itse helvetti olisi jäätynyt tai Barry Conant
lähtenyt. Sitten olisin pannut hänet ostamaan ne takaisin 280:stä tai
2,080 ja minä olisin kärventänyt hänet ja kaikki hänen Camemeyer- ja
'Standard Oil'-suojattinsa ja pusertanut heiltä heidän joka-ainoan
rikoksentahraaman dollarinsa."

"Mitä ihmettä sinä tarkoitat, Bob? Tuo kaikki on hepreaa minulle. Minä
en käsitä sinun puheestasi yhtään mitään."

"Et suinkaan, Jim, eikä Wall Streetkaan käsittäisi, jos sattuisi minua
kuulemaan. Mutta sinä ja Wall Street tulette käsittämään tämän muutaman
päivän perästä. Nyt minä lähden. Minulla on yhtä ja toista tehtävätä."

Hän sieppasi hattunsa ja jätti minut miettimään sanojensa tarkoitusta.

Seuraavana päivänä ottivat sokeri-"bullit" haltuunsa näyttämön
keskustan. Pitkin päivää he sitten nakkelivat osakkeita välissään,
ikäänkuin tuhannen osaketta olisi ollut heinätukku 200,000 dollarin
sijasta -- sillä heti pörssin avattua nousivat ne 200:aan.
'Järjestelmän' joukot pitivät ehdottomasti markkinoita hallussaan.
Barry Conant ei väistynyt hetkeksikään sokeriosakkeitten myyntipaikalta
ja oli heti valmis tarttumaan hintojen johtoon, kun ne alkoivat
kallistella määrätystä suunnastaan. Sähkösanomanauhan tulkitsijoille
oli päivänselvää 'Järjestelmän' aikovan kannustaa juoksijoitaan täyteen
raviin. Ike Bloomstein, tarkkaan harkitseva vanha konna, joka puhui
saksanvoittoisesti ja oli 40 vuoden ajan seurannut jokaista liikettä
pörssissä, oli nyt valmis lyömään vetoa kaikki, palatsistaan Viidennen
avenyn varrella aina vanhaan olkihattuunsa asti siitä, että kaikki
pörssipaperit ja vaihtelut olivat yhtä riippuvaiset keskimäärälaskuista
kuin luode ja vuoksi auringosta ja kuusta. Hän huomautti Joe Barnsille,
lainausasiaintuntijalle:

"'Cam' ja Öljymiehet ovat rakentaneet ylimääräisen kaidepuun
rotanpyydyksen ympärille, sen perästä kun heillä oli kestettävänään
taistelu Bob Brownleyta ja Randolphia vastaan. Jos eivät laskuni petä
ensi kertaa neljässäkymmenessä vuodessa, saavutetaan tässä loistava
ennätys ennen viikon loppua."

"Ajattelen samoin, Ike", vastasi Joe. "Nyt, jos koskaan, pystyvät Barry
Conantin terävät hampaat raatelemaan. Sain juuri määräyksen eräältä
taholta, alentaa koron vaadittaissa maksettavista arvopaperilainoista
neljästä kahteen ja puoleen prosenttiin -- yhteensä kymmenen miljoonaa,
joka määräys on annettu sokeriosakkeitten hyväksi. Joku tahtoo tehdä
lampaille helpoksi hankkia rahoja heidän ostaakseen niin paljon
sokeriosakkeita kuin vaan ikinä tahtovat. Jim, sinä ja minä voisimme
ansaita hyvät rahat, jos vaan tietäisimme, missä määrässä Barry ja
hänen liittolaisensa aikovat korottaa sokeriosakkeitten hintaa
kolme- neljäkymmentä pistettä, vai antavatko ehkä niitten laskea
200:sta 150:en, ennenkuin kelkkansa kääntävät. Mitä arvelet?"

"En ymmärrä, vaikka olen heitä pitänyt silmällä kaiken päivää. Kyllä he
ovat jo latoneet lampaat riviin ja ovat valmiit keritsemään, mille
taholle hinnat kääntynevätkin. Koskaan en ole nähnyt parempaa tulvaa
markkinoilla. Barryn käytöksestä päättäen päivän kuluessa voisi luulla
heidän aikovan nostaa sokerin hintaa huomiseen puolipäivään saakka, ja
se voi nousta kahteensataan kolmeenkymmeneen tai kahteensataan
viiteenkymmeneen. Mutta pari merkkiä viittaa toiseen suuntaan.
Ensiksikin, että sokerivaunuissa jo on kieltämättä suurin lasti
meheviä, lihavia porsaita, mitä konsanaan on esikaupungeista
kuljetettu. Charley Bates sanoo, että jos hänen Washingtonista saamansa
sähkösanomat olisivat olleet ensimäiset viestintuojat kapitoliumista
tällä viikolla, olisi hän luullut nimihuudon senaatissa, kongressissa
tai ministeristöissä olevan kysymyksessä. Kaikki merkit viittaavat
siihen, että 'Cam' ei laske näitä lihavia keinottelijoita asiasta
pelkällä rahalla, mikäli hänestä riippuu, ja hänellähän ovat ohjakset
käsissään."

"Olet oikeassa, Ike. Jos minä johtaisin tätä teurastusta, en luulisi
nostavani hintaa paljon yli 200:n, sillä silloin voisi käydä niin, että
toiset joutuisivat kiusaukseen hyökätä saaliin kimppuun ja
vetäytyisivät pois pelistä. Mutta vaarallista on tietää, mitä 'Cam' ja
nuot nelisilmäiset lurjukset 26 Broadwaylla hommailevat."

"Niin, ja näetkös, Joe, sitten on vielä eräs asia, joka saattaa minut
räpyttämään silmiäni ajatellessani hinnan nousevan yli 200:n. Huomenna
on perjantai 13 päivä."

"Todellakin, Joe, se meidän myöskin pitää ottaa huomioon, eikä ole
ainoatakaan miestä pörssissä tai 'Kadulla', joka ei sitä hoksaisi.
Perjantai 13 päivä voisi olla vahingollinen parhaillekin
bullmarkkinoille. Sinä ja minä, Ike, tiedämme sen, ja sen on myöskin
kokemus osoittanut, mutta tässä täytyy huomata vielä yksi seikka: ei
yksikään mies pörssissä tiedä paremmin kuin Barry Conant, mitä
perjantai 13 päivä merkitsee. Hän on osannut sen kääntää suojatteinsa
eduksi monta kertaa. Barryhän ei ole koko päivänä syönyt mitään
pelosta, että ruoka voisi mennä väärään kurkkuun. Hän ei ole jättänyt
myyntipaikkaa hetkeksikään. Suoraan sanoen, Ike, tämä sotaretki on
minun mielestäni liian monimutkainen. Minä en viitsi sitä enään pohtia,
vaan lähden tavallisiin toimiini."

"Samat sanat, Joe. Kuule, Joe, huomasitko Bob Brownleyta tänään? Hän
pysytteli lakkaamatta joukon sivulla, ikäänkuin joku olisi varastanut
hänen kravattineulansa, ja hän pitäisi vaarilla, koska varas menisi ohi
antaakseen tälle korvatillikan. Hän ei ole tehnyt ainoatakaan tarjousta
tänään ja kuitenkin pysytteli hän sitkeästi paikallaan. Minä pidin
silmällä häntä, sillä minä luulen, että hänellä oli takin hiassa
jotain, joka pölyäisi, jos hän sattuisi pudottamaan sen. Luulen Barryn
ajatelleen samoin. Bob ei päästänyt häntä näkyvistään eikä Bob itse ole
tehnyt tänään ainoatakaan kauppaa. Nyt suljetaan jo muutaman minuutin
kuluttua, mutta tuollahan Barry onkin taas keskellä joukkoa ja nyt hän
on saanut hinnan nousemaan kahteensataan."




V.


Torstai 12 p. marraskuuta oli ikimuistettava päivä Wall Streetillä. Kun
gong-gongin kumahdus ilmoitti pelin siksi päiväksi olevan lopussa, on
varmaa, että se kidutettujen sielujen paljous, joka etsii lohdutustaan
pörssin ympärillä olevista petollisista, liejuisista hetteistä,
pörssin, mihin kaikki heidän toiveensa ovat kiinnitetyt, uudella
innolla toivoi tämän soraläjäksi kukistuvan ennen huomispäivää.
Varmemmin kuin milloinkaan ennen uskoi pörssi jatkavansa voittokulkuaan
huomenna. Sokeriosakkeitten hinta nousi 207.50:een ja muut osakkeet
kohosivat samalla. Puolessa tunnissa nousi muutamien rautateitten
osakkeet kymmenen pistettä. Pörssiä suljettaessa oli sokeri
korkeimmillaan, jännitys tavaton, ja Barry Conant osti niin paljon kuin
vaan tarjolla oli. Viimeisen puolen tunnin aikana levisi tieto, että
pörssin varsinaiset jäsenet ja keinottelijat, samoin monet puoliksi
ammattipelaajat, jotka olivat toimitusliikkeitten palveluksessa, myivät
kaikki saatavissa olevat varastonsa kaikin mokomin päästäkseen niistä
huomiseen, jolloin oli Wall Streetin pelätty päivä, perjantai kuukauden
13:sta. Mutta myöskin kävi selvästi ilmi kiihkeästä myynnistä
sulkemisaikana ja hintain kiinteydestä -- sillä ne eivät olleet
vähintäkään horjuneet osakkeita yhä suurissa tukuissa myytäessä -- että
huominen merkkipäivä oli määrätty jonkun mahtavan liiton eduille
soveliaaksi. Pörssiä suljettaissa olisivat useat myyjät, jos olisivat
saaneet vielä viisi minuuttiakaan aikaa, ostaneet takaisin kaikki
myymänsä osakkeet, vaikka olisivat vähän tappiotakin kärsineet,
sillä he rupesivat aavistamaan joutuneensa satimeen. Ja heidän
levottomuutensa yhä eneni, kun vähän jälkeenpäin julaistiin seuraava
tiedonanto:

"Kun Barry Conant eilen pörssin suljettua lähti sieltä, huomautti hän
eräälle toiselle välittäjälle: 'Kello kolme huomenna tulee perjantai 13
päivä saamaan toisen merkityksen Wall Streetillä'. Tämän otaksutaan
tarkoittavan hämmästystä herättävää käännettä huomispäivän
sokerimarkkinoissa."

"Katu" tiesi tämän tiedonannon julkaisseen sanomalehtitoimiston olevan
hyvissä väleissä Barry Conantin ja "Järjestelmän" kanssa eikä koskaan
painattavan mitään heille epämieluista. Tämä siis ennusti lähenevää
voittoa _bulleille_ ja suurta tappiota _beareille_.

Muutkin kuin Ike Bloomstein olivat huomanneet Bob Brownleyn
pysyttelevän sokeriosakkeitten myyntipaikan läheisyydessä koko päivän,
mutta kun sulkemisaika tuli ja meni hänen puuttumatta mihinkään
kauppoihin, eivät hänen välittäjätoverinsa sen enempää häntä enään
ajatelleet. Wall Street voi käyttää ainoastaan "toimijoita." Runoilija
ja ajattelija ei Saharan erämaassakaan voi niin yksinään ja
häiritsemättä työskennellä kuin Wall Streetillä kello kymmenen ja
yhdentoista välillä. Joku viisas mies on sanonut, että ihmisen
ajatukset, samoinkuin kaivoämpäri, eivät voi päästä täyttä määräänsä
edemmäksi. Wall Streetin miehen ajatukset alkavat ja päättyvät
dollareihin. Tavallisen kuolevaisen harrastukset ovat niille aivan
vieraat.

Perjantai 13 päivä koitti pukeutuneena luihin ja ytimiin tunkevaan,
kosteaan, valahtelevaan sumupukuun, jota ei juuri voinut kutsua
sateeksikaan. Se oli tällainen New-Yorkin päivä, joka antaa
epäröivälle itsemurhaajalle uutta rohkeutta katkaista elämänlangan.
Kello kymmenen ajoissa oli kosteus laskeutunut niin raskaana
pörssin ja sitä ympäröivien paheenluolien yli, että se jäähdytti
taistelukiihkoisimmankin härän (bull) intoa. Ei mikään ihmisluokka ole
sään vaikutuksille niin herkkä kuin pörssipelaajain. Tiedetään aivan
varmaan pelottoman pelisankarin lykänneen toistaiseksi kauvan
suunnittelemansa keikauksen vaan siksi, että epäsuotuisa ilma täytti
hänen verensä lannistavalla, jähmettävällä kylmyydellä. Tulossa olevan
sokeri-ilotulituksen vuoksi olivat pörssin jäsenet kokoontuneet
aikaisin; välittäjäkonttorit olivat täpö täynnä ennen kello kymmentä;
New-Yorkin vieläpä Bostonin, Philadelphian ja muitten keskuskaupunkien
aamulehdet sisälsivät juttuja odotettavissa olevasta suuresta
sokeriosakkeitten hinnan ylennyksestä. Asiaa tuntevat vainusivat
"Järjestelmän" vaikutusta näissä uutisissa ja tiesivät, ettei tämä
innokas yhdistys pelkän unettomuuden tähden pitänyt kokousta yöllä.
Kaikki merkit viittasivat pahinta laatua olevan teurastuksen tulevan
tapahtumaan niin selvästi, että karhut (the bears) ja tilapäiset
keinottelijat tunsivat itsellään olevan sangen vähän toiveita
onnettoman päivämäärän ja huonon sään tähden.

Bob ei ollut näyttäytynyt konttorissa edellisenä iltapäivänä, ja kun
kello oli jo viittä vailla kymmenen, eikä häntä vieläkään kuulunut,
päätin lähteä pörssiin katsomaan, ottaisiko hän osaa sokerikarhujen
ärsyttämiseen. Minulla ei ollut erityistä syytä luulla tämän häntä
huvittavan, lukuunottamatta hänen omituista käytöstään edellisinä
päivinä ja varsinkin sitä seikkaa, että hän eilen oli oleskellut
sokeriosakkeitten myyntipaikalla ryhtymättä mihinkään toimiin. Mutta
vanhan tavan mukaan pörssipelissä hullun paperin purasema leikkaaja
vetäytyy ehdottomasti aina sinne, jossa tämä paperi alkaa vaahtosuin
raivota ja näytellä hampaitaan. Ennen kaikkea oli minulla käsittämätön
aavistus siitä, että seisoin tulevien tapausten varjossa, aavistus,
joka on yleinen osakepelimaailmassa eleleville.

Kuten ennenmainittuna päivänä muutamia viikkoja sitten, tungeskeli
joukko nytkin sokeriosakkeitten ympärillä, mutta sen järjestys oli nyt
vähän toisenlainen. Tuolla keskipisteessä seisoi Barry Conant ja hänen
luotettavat apulaisensa, mutta kilpailijoita vastapuolueesta ei
näkynyt. Ei kukaan näistä sadoista välittäjistä näyttänyt tehneen
epätoivoista välttämättömyyden pakoittamaa päätöstä voittaa tai kuolla.
He olivat tulleet ostaakseen tai myydäkseen eivätkä aikoneet alkaa
taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua, jonka tunnuslauseena on:
"Minusta riippuu taistelun tulos!" Osakkeitten hallussaan pitäjät
voitiin iloisesta kasvojenilmeestä eroittaa niistä, joilla ei ollut
myytyjä osakkeita hallussaan, ja jotka olivat nähneet kirjoituksen
seinällä ja joutuneet pelon ja kauhun valtaan. Barry Conant ja hänen
apulaisensa esiintyivät hyvin itsetietoisesti: he tulisivat tekemään
kaikki, mitä olivat aikoneetkin. Heidän huolellisesti napitetut
takkinsa ja uhkamielinen ryhtinsä osoittivat heidän valmistuneen
voimain koetukseen, pitämään kiinni ja vetämään minkä jaksoivat, mutta
nähtävästi eivät he odottaneet kovin sitkeätä vastarintaa. Avausmerkki
kumahti, ja välittäjien suuri joukko teki hyökkäyksen, mutta nyt oli
kysymys vaan suoneniskusta eikä lihasta ja luusta, sielusta ja
sydämestä, vaan ainoastaan paljaasta verestä. Ensimäinen hinta
sokeriosakkeista oli 211 3,000:sta. Joku myi koko summan yhdessä
tukussa. Barry Conant osti sen. Silmälasittakin näki myyjän olevan
jonkun hänen apulaisistaan. Tällaista kutsutaan "huuhdekaupaksi", ja se
on keinotekoinen, edeltäkäsin tehty sopimus kahden välittäjän kesken
perustuksen laskemiseksi tuleville kauppasopimuksille -- yksi yleisön
pettämiseksi aijotuista pienistä pelikepposista, joiden avulla
kauppiaat ja välittäjät varustautuvat väärillä arpanappuloilla.
Perusajatuksensa puolesta on se vanhempi arvopaperipörssiäkin, ja
käytetään muuallakin kuin siellä. Ajatelkaa esim., että neljä
rehellistä ostajaa tahtoo hevoshuutokaupassa huutaa 200 dollarin
arvoisen hevosen. Omistajan hyvä ystävä tarjoo aluksi 400, ja nuot
neljä, jotka eivät ymmärrä, minkä arvoisia hevoset ovat, puijataan
ostamaan hevonen 400-500 dollarin hinnasta. Mutta ihminen on luotu
sellaiseksi, että hän tahtoo tulla petetyksi huutokaupoissa
kuten pörssipelissäkin yhtä hartaasti kuin koi haluaa lentää
kynttilänliekkiin. Viiden minuutin kuluttua oli sokeri 221:ssä, ja
kiihkeät tilapääkeinottelijat kilpailivat osakkeista kuin viimeistä
päivää, Barry Conantin ja hänen apulaistensa koettaessa nostaa niitä
vielä vähän heidän kurotettuja sormenpäitään ylemmäksi ostamalla heti
kaikki, mitä kunnialliset myyjät kauppasivat tai sieppaamalla
silmänräpäyksessä omien tallirenkiensä ilmaan viskaamat tukut.

En kummastunut nähdessäni Bobin kookkaan vartalon joukon keskessä
hiukan keskipisteestä syrjään päin. Kaikki muut yritteliäät
pörssinjäsenet olivat tietysti myöskin saapuvilla, Ike Bloomstein ja
Joe Barneskin, joka harvoin sekaantui joukkoon, olivat siellä
mahdollisesti ostaakseen muutaman tukun, kenties myöskin saadakseen
katsella teurastusta niin läheltä kuin mahdollista. Bob ei ottanut osaa
kauppaan, vaikka hän nyt kuten eilenkin taukoamatta katseli Barry
Conantia. Ajattelin: "Nyt hän koettaa nähdä läpi Barry Conantin pelin"
-- mitä varten, en kuitenkaan ymmärtänyt. Suuren seinäkellon viisari
näytti kaupan kestäneen puolen tuntia, ja yhä kohotti Barry Conant
hintoja. Sointuvalla äänellä oli hän juuri huutanut "25 5,000:sta ja
alle sen", kun läpi salin kajahti: "Myyty." Se oli Bob. Hän oli
tunkeutunut joukon keskipisteeseen ja seisoi nyt Barry Conantin edessä.
Hän ei ollut enään sama Bob, jolle Barry Conant oli antanut harpuunin
piston tuona iltapäivänä muutamia viikkoja sitten. En koskaan ollut
nähnyt häntä näin kylmänä, levollisena ja hillittynä. Hän oli
itsetietoinen voima ruumiillistuneena. Jäätävä, pilkallinen hymy
huulillaan katseli hän alas vastustajaansa.

Barry Conantiin vaikutti Bobin tarjous toisella tavoin kuin
tämän viimeinen tarjous tuona päivänä, jolloin Beulah Sandsin
toiveet olivat tuhaksi rauenneet. Nyt ei häntä kannustanut hurja,
mieletön taistelunhalu, hän näytti sen sijaan teroittavan nopeata
ajatusvoimaansa tarvittavan tuumakkuuden varalle. Luulen Barry Conantin
sillä hetkellä hoksanneen, miksi Bob edellisenä päivänä oli hänen
lähettyvillään seisoskellut ja muistelleen, minkä näköinen Bob oli
ollut sinä päivänä, kun hän itse oli syössyt tämän pikajunan radalta.
Hän epäröi neljänneksen sekuntia antaen salamannopeudella merkkejä
apulaisilleen. Ja sitten antautui hän rohkeasti taisteluun. "25
5,000:sta." Kylmänä kuin tuomiota langettavan tuomarin suusta kuului
Bobin ääni: "Myyty." "25 5,000:sta." "Myyty." "25 5,000:sta." "Myyty."
He katselivat silmää räpäyttämättä toisiaan. Barryn katseessa leimusi
uhka, johon Bob vastasi halveksivalla säälillä. Ostaminen ja myyminen
ympärillä taukosi, kunnes pörssissä vallitsi täydellinen hiljaisuus --
ennen kuulumatonta tällaisissa tilaisuuksissa. Taas kuului Barry
Conantin ääni: "25 5,000:sta." "Myyty." "25 5,000:sta." "Myyty." Barry
Conant oli kohdannut voittajansa. Ehkä hän nyt ensi kerran harvinaisen
elämänsä kestäessä havaitsi 'Järjestelmän' ei voivan välttää Koston
kättä, tai mikä lienee hänelle tullut -- ei tiennyt kukaan ehkei hän
itsekään, mutta silmänräpäykseksi kalvistutti mielenliikutus hänen
ruskeat kasvonsa ja äänensä värähti. Vielä kerran kuului: "25
5,000:sta." Että Bob näki hänen kalpenevan ja huomasi värähdyksen hänen
äänessään, oli selvää jokaiselle, sillä heti lausuttuaan "myyty",
jatkoi hän: "5,000 24:stä, 23:sta, 22:sta, 20:stä." Ei Barry Conant
eikä hänen apulaisensa ehtineet edes välillä sanoa "otetaan", vaikka
kysymys, tahtoivatko ottaa vai ei, oli vielä ratkaisematta, ennenkuin
Bob pysähtyi 20:en juuri niin pitkäksi aikaa kuin kellon heiluri
tarvitsee kerran heilahtaakseen. Hän ikäänkuin tahtoi kiihoittaa heitä
pysymään asialleen uskollisina. Juuri tämän väliajan kestäessä ehti
Barry Conant malttaa mielensä, sillä hänen kimeätä vastaustaan,
"otetaan", seurasi heti "20 10,000:sta ja siitä alaspäin." Tarjous
tuskin oli päässyt hänen huuliltaan, ennenkuin Bobin syvä ääni vastasi,
"myyty." "25,000 tai siitä alaspäin 19:sta, 18:sta, 15:sta, 10:stä."
Nyt oli helvetti päässyt valloilleen. Edes ja takaisin, kaidepuuta
vastaan, ympäri huonetta, takaisin keskikohtaan ja taas ympäri pauhasi
ja kohisi virta viidentoista vimmatuimman minuutin aikana, mitä
New-Yorkin arvopaperipörssin historia kertoa tietää, historia, jossa
vilisee kertomuksia hurjista, mielettömistä näytelmistä.

Sulasta väsymyksestä täytyi miesten kymmenen minuutin ajaksi
levähtää; tämä aika käytettiin ostojen vertailemiseen. Lepoajan
alkaessa myytiin sokeriosakkeita 155:lla, neljännestuntia kestäneen
raivopuuskauksen aikana olivat osakkeet laskeneet 210:stä 155:en, mutta
näiden kymmenen minuutin kuluessa nousivat ne taas 167:än. Barry Conant
oli taas asettunut keskelle joukkoa silmäiltyään nopeasti läpi
juoksupoikien hänelle ojentamat lyhyet tiedonannot ja jaettuaan
apulaisilleen määräyksiä. Hän oli nähtävästi saanut uutta rohkeutta
päämiestensä lähettämistä uudistetuista määräyksistä. Useimpain
kaidepuun rajoittamassa keskustassa olevain miesten kasvot olivat
kamalannäköiset, toisten valkeat kuin juuri sairasvuoteelta nousseilla,
toisten punaiset kuin olisivat halpauksen saamaisillaan -- kaikissa
jännitetty ilme, ikäänkuin olisivat odottaneet valamiesten tuloa,
joiden pitäisi langettaa tuomio elämästä tai kuolemasta. Kaikki
tiesivät Bobin myyneen toista sataatuhatta sokeriosaketta, joitten
pitäisi tuottaa yli neljän miljoonan dollarin voiton. Alkaisiko hän
vielä myydä, vai oliko hän jo lopettanut? Olivatko ne osakkeita, joita
hänellä ei ollut ja joita täytyi ostaa takaisin, vai olivatko ne jo
hänen hallussaan -- tässä tapauksessa, kenen ne olisivat? Myivätkö
salaliittolaiset kukin omiaan, vai myivätkö he yhteisesti, ja tokkohan
Camemeyer ja "Standard Oil" tyhjentäisivät varastonsa tehdäkseen
mahdottomaksi apulisän saamisen Washingtonista? Nämät kysymykset
kihisivät kuin höyry höyrypannussa näiden välittäjien aivoissa, milloin
kuumana, milloin kylmänä, sillä vastauksesta riippui monen miehen
omaisuus, monen joka henkeään pidättäen vartoi taistelun uudistamista
tai lakkaamista. Barry Conantinkin tavallisesti niin liikkumattomilla
kasvoilla kuvastui levottomuus.

Bob oli todellakin koko joukossa ainoa, joka ei ilmaissut, mitä
mielessään piili. Hänen huulillaan pörssipelin alkaessa väreillyt
pilkallinen hymy leikki vieläkin hänen suunsopissaan, kun hän suoristi
itseään vastustajansa edessä. Nyt saivat kaikki nähdä, ettei hän ollut
vielä lopettanut. Barry Conant oli nähtävästi valmistaunut jouduttamaan
taistelua, vaikkakin entistä varovammin: "67, l,000:sta." Eräs hänen
apulaisistaan tarjosi 67 500:sta, toinen 67 300:sta, ja kun Bob ei
näyttänyt aikovan suostua näihin tarjouksiin, kuultiin 67 eri
suuruisista summista tarjottavan pitkin koko linjaa. Ehkä Bob itsekseen
löi arpaa, ostaako takaisin kaikki ennen myymänsä, tai myöskin laski
yhteen tarjouksia mikäli niitä tehtiin. Hän ei sanonut mitään puoleen
minuuttiin, ja tämä puoli minuuttia oli kokonainen ijäisyys näitten
kidutettujen miesten mielestä. Mutta sitten teki hän kädellään liikkeen
ikäänkuin olisi siunannut koko joukon ja sanoi kylmäverisesti: "Myyty
kaikki osakkeet 5,600 kaikkiaan."

"67 l,000:sta", tarjosi taas Barry Conant. "Myyty." "67 5,000:sta."
"Myyty." "66 l,000:sta." "Myyty". Laskeminen viidestätuhannesta
tuhanteen ja yhteen dollariin osakkeelta tässä Barry Conantin
tarjouksessa oli haavoitetun mutta yhä vieläkin rohkean kenraalin
käsky: "Peräytykää!" Bob kuuli sen. "10,000 ja siitä alaspäin 65:stä,
64:stä, 62:sta, 60:stä." Hälinä oli yhtä hurja kuin ennenkin. Koko
joukko, lukuunottamatta Barry Conantia ja hänen apulaisiaan, näkyi
tulleen siihen johtopäätökseen, että Bobin uudistettu hyökkäys merkitsi
hänen puolueensa olevan voitolla, ja ne, jotka olivat pitäneet
osakkeensa kaikesta huolimatta eläen toivossa, yhtähyvin kuin nekin,
jotka olivat myyneet etukäteen ja olleet kahden vaiheella, missä
määrässä heidän pitäisi täyttää sitoumuksensa, tai myisivätkö enemmän
ja suuremmalla voitolla, myivät nyt kilpaa kuin hullut. Kaikki
aavistivat pörssikauhun olevan tulossa. Kaikki huomasivat sen tulevan
olemaan vakavaa laatua, sillä tietämättömimmätkin pörssisalissa olivat
kuulleet, että suunnaton määrä sokeriosakkeita oli Washingtonin
keinottelijakokelaitten hallussa, jotka olivat ostaneet ne korkeista
hinnoista. Sokeriosakkeet alenivat nyt kaksi, kolme, viisi dollaria
kappaleelta joka kaupassa, ja kauhu levisi muittenkin osakkeitten
myyntipaikkoihin, kuten aina tapahtuu; sillä kun äkkiä suuria
vahinkoita sattuu toisissa osakkeissa, täytyy tappion kärsineitten
myydä muut osakkeensa voidakseen kestää tämän tappion ja seuraus siitä
on, että koko rakennus romahtaa kuin korttitalo. Sokeriosakkeet olivat
juuri laskeneet alle 110:n, kun puheenjohtajan voimakas vasaranisku
kajahti kautta huoneen. Silmänräpäyksessä tuli kuolonhiljaisuus. Kaikki
tunsivat tämän äänen pahinta onnettomuutta ennustavan pörssissä, sillä
se merkitsee kaupat täydyttävän keskeyttää, jotta puheenjohtaja voisi
ilmoittaa jonkun pörssin jäsenistä tehneen konkurssin.

              Perkins, Blanchard & C:o
    _ilmoittavat täytyneensä lakkauttaa maksunsa_.

Tämä ilmoitus, joka osoitti yhden vanhimmista liikkeistä jo kukistuneen
Bobin menettelyn tähden, antoi aihetta yhä kiihkeämpään myyntiin.
Pörssin jäsenet näyttivät käyttäneen lyhyttä vaitioloaikaansa
täyttääkseen keuhkonsa ilmalla, sillä nyt alkoi kattoholvia tärisyttävä
ulvonta joka taholla.

Katselin tarkkaan Bobia; oli todellakin mahdotonta irroittaa katsettani
hänestä; häntä eivät vähintäkään ympärillään kaikuvat tuskanhuudot
näyttäneet liikuttavan -- tai oikeastaan hurjat välittäjät eivät
_huutaneet_ enään tarjouksiaan, he _parkuivat_. Hän jatkoi
taipumattomana osakkeitten alentamista tuhansien ja kymmentuhansien
suuruisissa erissä tarjoillen niitä.

Kerran toisensa perästä sattuivat iskut ja jokaisen hinnan alennuksen
tiedoksi tultua uudistui hirvittävä karjunta. Kun osakkeita tarjottiin
jo 80:llä -- ei 180:llä, vaan 80:llä muitta mutkitta -- näytti
osakekeinottelijain viimeinen päivä koittaneen. Muutaman minuutin
kuluttua ilmoitettiin jonkun pankin lakkauttaneen maksunsa, sitten taas
jonkun yhtiön lopettaneen toimintansa. Mihin tämä päättyisi? Mikä voima
hillitsisi tämän sulaneittein dollarien Niagaran? Äkkiä kuului Bob
Brownleyn ääni yli melskeen. Hän taisi seisoa varpaillaan. Käsivartensa
olivat kohotetut. Hän näytti olevan päätä pitempi muita. Hänen äänensä
oli edelleenkin selkeä ja voimakas huolimatta kaksi tuntia kestäneistä
tavattomista ponnistuksista. Tälle joukolle se mahtoi helähtää kuin
pelastavan enkelin ääni. "80 25,000:sta ja siitä alaspäin."
Silmänräpäyksessä sinkautettiin osakkeita hänelle joka puolelta. Hän
oli ainoa huomattava ostaja osakkeitten laskettua alle 125:n. Barry
Conant ja hänen apulaisensa olivat kadonneet kuten lumihiutaleet
katoavat veturin vetoluukkuun junan kiitäessä eteenpäin pyryilmalla.
Muutamien sekuntien kuluttua oli Bobille myyty haluamansa 25,000
osaketta. Taas kajahti hänen äänensä "80 25,000:sta." Myyjät epäröivät.
Hän sai vaan muutamia tuhansia. "85 25,000:sta." Muutamia tuhansia
lisää. "90 25,000." Vielä vähemmän. Hänen tarjouksensa alkoivat
vaikuttaa joukkoon. Läpi huoneen kajahtavan huudon kuulivat toisillakin
myyntipaikoilla olijat. -- "Brownley on alkanut korottaa!" -- Ja tästä
tiedosta saaden uutta rohkeutta kokosivat ylennyskeinottelijat voimansa
ja alkoivat tarjota kaikenlaisia osakkeita, jotka tunti sitten eivät
olisi kelvanneet kenellekään mistään hinnasta.

Tuossa tuokiossa oli koko näyttämö muuttunut; nyt oli sekasorto yhtä
suuri hintain ylenemisen kuin se äsken oli ollut niitten laskemisen
tähden. Bob Brownley osti yhä edelleen, kunnes oli nostanut hinnan yli
150:n. Ja sitten kulki hän ympäri laskemassa yhteen kauppasummia.
Tehtyään laskujaan kymmenen minuuttia palasi hän joukon keskikohtaan ja
osti 11,000 osaketta lisäksi. Lähtiessään huomasi hän minut.

"Jim, oletko ollut kauvankin täällä?"

"Kokonaisen ijankaikkisuuden. Olin täällä pörssiä avattaessa ja Jumala
varjelkoon minua elämästä enään sellaisia hetkiä kuin viimeiset kaksi
tuntia. Minusta tuntuu kaikki unelta, kauhealta painajaiselta. Bob,
sanohan jo Jumalan nimessä, mitä olet tehnyt!"

Hän katsahti minuun hurjalla, läpitunkevalla katseella, jossa kuvastui
hillitön riemu. Ikinä en ole ihmissilmissä nähnyt sellaista
voitonylpeyttä, joka säteili hänen loistavista, ruskeista silmistään.

"Jim Randolph", sanoi hän, "minä olen antanut Wall Streetille ja sen
helvetilliselle 'Järjestelmälle' annoksen heidän omaa myrkkyään,
kukkurapäisen annoksen, sen saat uskoa. Heidän tarkoituksensa oli
korjaamalla uuden sadon ihmissieluista ja sydämistä 'bullien' puolelle
antaa perjantaille 13 päivälle toisen merkityksen. Vanhastaan pidetään
perjantaita 13 päivää 'bearein' kekrinä. Minä pidän vanhat tavat
kunniassa ja siksi minä sen sijaan korjasin sadon heidän sydämiänsä.
Sittemmin kerron sulle, kuinka tämä kaikki tapahtui, Jim, mutta nyt
minun täytyy mennä Beulah Sandsin luo. Jim Randolph, minä olen
pelastanut hänet ja hänen isänsä. Minä olen hankkinut heille kolme
miljoonaa ja itse voittanut vähintäin seitsemän."

Hän melkein parkaisi nämät sanat ja jätti minut siihen seisomaan
hämmästyneenä ja ällistyneenä. Pian kuitenkin toinnuin ja jostain
syystä seurasin häntä sinne, mihin hän sanoi lähtevänsä.




VI.


Kulkiessani konttorini läpi muutamia minuutteja myöhemmin kuulin Bobin
äänen Beulah Sandsin huoneesta. Se oli kohonnut intohimoisen
kaunopuheliaisuuden asteelle.

"Kyllä, Beulah, olen tehnyt sen aivan yksinäni. Olen ristiinnaulinnut
Comemeyerin, 'Standard Oilin' ja 'Järjestelmän', jotka naulitsivat
minut ristille muutamia viikkoja sitten. Sinulla on kolme miljoonaa, ja
minulla seitsemän. Nyt sinun tarvitsee vain mennä kotiin isäsi luo ja
sitten palata luokseni. Takaisin luokseni, Beulah, takaisin luokseni
tullaksesi vaimokseni."

Hän pysähtyi. Ei kuulunut ääntäkään. Odotin; sitten, pelästyneenä,
astuin Beulah Sandsin huoneen ovelle. Bob seisoi juuri ja juuri
kynnyksen sisäpuolella, mihin hän oli pysähtynyt kertoakseen tytölle
ilahduttavat uutiset. Tämä oli noussut ylös työpöytänsä äärestä ja
katseli häntä tuskallisella tuijotuksella. Bob näytti jähmettyneen
paikalleen hänen katseestaan, rakkauden purkauksen villi hurmaus
heijastui yhä hänen silmistään. Beulah sanoi juuri saavuttuani oven
luo.

"Bob, autuutesi tähden, kerro minulle, että sait nuo rahat ilman
vääryyttä, rehellisesti."

Bobin on täytynyt käsittää vasta nyt ensimmäistä kertaa, mitä hän oli
tehnyt. Hän ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti tytön silmiin. Tämä
oli nyt hänen vieressään.

"Bob, hermosi ovat riekaleina", hän sanoi, "Olet käynyt hirvittävän
tulikokeen läpi. Olen viimeisen tunnin ajan lukenut tiedonantoja
kaatuneista pankeista ja trusteista sekä konkurssiin menneistä
pankkiiritaloista. Olen lukenut, että sinä sait tuon aikaan; että sinä
olet ansainnut miljoonia -- ja tiesin, että teit sen minun ja isäni
tähden; mutta kaiken iloni, kiitollisuuteni, rakkauteni keskellä --
sillä, oi Bob, minä rakastan sinua --" hän pisti väliin intohimoisesti,
"tuntuu siltä kuin rakastaisin sinua yli ihmissydämen kaiken kyvyn
rakastaa. Minusta näyttää, että saadakseni oikeuden olla sinun tämän
elämän yhden ainoankin hetken, olisin hymyillen valmis kestämään kaikki
ikuisen kidutuksen tuskat ja kurjuudet. Kyllä, Bob, oikeudesta, että
kutsuisit minua omaksesi, kun vain kuulisin sanankin, olisin valmis
tekemään mitä tahansa, Bob, mitä tahansa, joka on kunniallista."

Beulah oli vetänyt Bobin käden alas lähelle kasvojaan, ja hänen suuret,
siniset silmänsä tutkivat Bobin silmiä, ikäänkuin tunkeutuakseen aivan
sieluun asti. Hän oli aivan kuin lapsi yksinkertaisessa vetoomuksessaan
saada nähdä hänen sydämensä, nähdäkseen, ettei siellä ollut mitään
mustaa.

Tuijotuksen jatkuessa hänen kauniit kätensä leikittelivät Bobin
hiuksilla kuten äidin tyynnytellessään sairasta lastaan.

"Bob, puhu minulle, puhu minulle", hän pyyteli, "kerro minulle, ettei
noiden miljoonien hankkimiseen liittynyt mitään kunniatonta. Kerro
minulle, ettei kukaan ole joutunut kärsimään kuten isäni ja minä itse
olemme kärsineet. Kerro minulle, etteivät itsemurhaajat ja tuomitut,
häpeään raahatut tyttäret ja hullujenhuoneeseen lähetetyt äidit, jotka
ovat tämän pörssikauhun seurauksia, ole sinun keksimäsi, epärehellisen,
kunniattoman juonen uhreja. Bob, oi Bob, vastaa minulle! Kiellä, tai
minun sydämeni särkyy muutoin; tai, Bob, jos olet erehtynyt, jos olet
tehnyt jotain, jota palavassa halussasi auttaa minua ja isääni pidit
luvallisena, mutta jonka nyt huomaatkin vääräksi, niin puhu se minulle
rakas Bob, ja yhdessä sitten koetamme auttaa asiaa. Koetamme keksiä
jonkun keinon sovittaaksemme vääryyden. Me annamme joka miljoonan
viimeiseen ropoon asti niille, jotka olet onnettomuuteen saattanut.
Isäni tappio ei merkitse mitään. Me lähdemme yhdessä kotiin hänen
luokseen, kerromme mitä olemme tehneet, mitä olemme saaneet aikaan,
tunnustamme erehdyksemme ja nähdessään meidän epätoivomme unohtaa hän
omat surunsa. Sillä niin suuresti kammoo minun isäni kaikkea
häpeällistä, että hän pitää kurjuutensakin onnena saadessaan tietää
tyttärensä hänen opetuksiaan noudattaen sovittavan tämän suuren
vääryyden. Ja sitten, Bob, menemme naimisiin, ja sinä ja minä ja minun
vanhempani asumme kaikin yhdessä ja tulemme -- oi, me tulemme niin
onnellisiksi ja alamme elämän vasta uudestaan."

"Beulah, herkeä! Jumalan ja rakkautesi nimessä pyydän sinua: ei
sanaakaan enään! Miehen kärsimyksillä on rajansa, vaikka tämä mies
sitten olisikin suuri, vahva peto, kuten minä. Ja Beulah, tämän rajan
olen minä saavuttanut. Tämä päivä on ollut raskas minulle."

Hänen äänensä heltyi ja kävi pehmeäksi kuin lapsen.

"Minun täytyy lähteä takaisin kadun hälinään ja melskeeseen, yhtyä
pauhaavaan joukkoon ja koettaa hillitä hermoni, saada takaisin
ajatuskykyni. Sitten voin ajatella taas oikein ja minä tulen takaisin
sinun luoksesi ja yhdessä punnitsemme, olenko tehnyt jotain, joka tekee
minut arvottomaksi koskettamaan Luojan luomista kauneimman naisen
poskea, käsiä ja huulia. Beulah, sinä tiedät, että en tahtoisi pettää
sinua, vaikka ruumiini ja sieluni olisivat kysymyksessä, ja minä lupaan
sinulle, että jos olen tehnyt sinun ja isäsi mielestä väärin, teen
kaikki mitä käsket sovittaakseni rikokseni."

Hän otti tytön käden omiinsa hiljaa ja kunnioittavasti ja kosketettuaan
huulillaan hänen ihanaa kullankarvaista tukkaansa lähti huoneesta.

Beulah Sands kääntyi minun puoleeni. "Mr. Randolph, pyydän teitä,
lähtekää hänen muassaan. Hän on aivan suunniltaan. Eikä voi tietää,
mitä levoton, myrskyisä mielensä hänet saattaa tekemään. Minäkin olen
tuntenut kiusauksia öisin kuumeen kourissa ajatellessani isäni tilaa.
Saatanan käskyläiset vainoovat onnettomia, kun ei kukaan näitä
rakastava olento ole lähellä. Olen monta kertaa ajatellut, että useat
kauheat onnettomuudet olisi voitu estää, jos joku hyvä, säälivä ystävä
olisi ratkaisevassa, turmiota tuottavassa silmänräpäyksessä seisonut
kärsivän sivulla lohduttamassa, viittaamassa ylös, kohti aurinkoa, joka
nyt on hetkellisesti pilviin peittynyt, ja pimeys sentähden tuntunut
sietämättömältä. Menkää kaikin mokomin, mr. Randolph, hänen jälissään,
jotta voisitte olla käsillä, jos hän epätoivoissaan siitä, mitä on
aikaansaanut, aikoisi vahingoittaa itseään. Sanokaa hänelle, että
peljätty huomispäivä ei koskaan ole niin kamala kuin se edeltäkäsin
saattaa näyttää."

Minä tapasin Bobin heti konttorin edustalla. En puhunut hänelle mitään,
sillä arvasin, ettei hän ollut halukas antautumaan keskusteluun. Kuljin
aivan hiljaa hänen perässään ja olin päättänyt pitää silmällä häntä.
Kello oli vähää vailla yksi. Wall Street oli hulluutensa huipulla,
jokaisen oli vallannut raivoisa kiihko. Päivän suuren tapahtuman
johdosta oli tämä ainakin vilkasliikkeinen rahamiesten katu tulvillaan
väkeä. Sanomalehtipojat myyskentelivät iltapäiväpainoksia. "Hirveä
pörssikauhu Wall Streetillä. Yksi mies kaikkia muita vastassa. Robert
Brownley kukistanut 'Kadun'. Ansainnut kaksikymmentä miljoonaa
tunnissa. Pankkeja täytynyt sulkea. Hävitystä ja raunioita kaikkialla.
Mr Snow, Asterfield Nationalin toimeenpaneva johtaja tehnyt
itsemurhan." Bob ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän kulki eteenpäin
pitkin, tasaisin askelin, pää pystyssä ja avaruuteen tuijottaen -- hän
vaan ajatteli, ajatteli sielunsa pelastusta. Ohikulkijat katsoivat
häneen, muutamain silmissä kuvastui sammumaton viha ja he näyttivät
aikovan karata hänen kimppuunsa. Toiset taas huusivat hänelle
ystävällisiä sanoja nauraen iloisesti; toiset kääntyivät uteliaina
taakseen katsomaan häntä. Helposti voi eroittaa haavoittuneet
voitonriemuisista ja niistä, jotka vaan välinpitämättöminä kuuntelivat
tuon suuren vauhtipyörän huminaa, jonka vaikutus ulottui laajalle
rahamaailmaan. Bob ei huomannut ketään. Mihin hän aikoi? Hän tuli kadun
päähän, kadun, jonka tunnusmerkkinä ovat raha ja rikokset, ja kulki
yli Broadwayn. Vihdoin joutui hän vanhan Trinityn kirkkomaata
ympäröivän aidan viereen. Pidellen molemmin käsin aidanliisteistä,
tuijotti hän mammonan vartijoitten haudoilla oleviin lahonneisiin
patsaisiin, miesten, jotka olivat eläneet maan päällä ja taistelleet
sankaritaistelujaan kuten hänkin eli ja taisteli, mutta, jotka nyt
eivät enään tienneet mitään kymmenenlyönneistä eivätkä kolmen
lyönneistä, ja joita ohikulkevat pörssipelaajat ja dollarin
edessä ryömijät ajattelivat yhtä välinpitämättöminä kuin heidän
hautamerkkiensä alustoja kalvavia matoja. Muutaman minuutin ajan seisoi
hän liikkumattomana, sitten lähti hän astumaan eteenpäin pitkin
Broadwayta. Hän meni Tykistöpuistoon. Joka penkillä istuskeli
ihmishaaskoja, joita New-Yorkin mahtavat likaviemärit oksentavat
tuhansittain ilmoille auringonnousun aikana: tässä juopunut raukka
nukkumalla haihduttaen humalaansa, tuossa italialainen nainen, jota
ympäröi puolentusinaa dollarikuninkaitten alkuja ja tulevia
salonkikuningattaria, vaatetuksestaan päättäen äsken tulleet
siirtolaislaivalla satamaan. Bob Brownley ei näyttänyt huomaavan
mitään. Mutta sitten seisahtui hän äkkiä. Eräällä penkillä istui
lempeäkasvoinen äiti pidellen nukkuvaa kapalolastaan käsivarsillaan.
Pieni vaaleakiharainen poika nojasi päätään hänen polveensa ja nukkui
uneksien satumaailman hurmaavista metsistä ja kiemurtelevista
käytävistä. Naisen kasvoilla oli ilme, jossa kuvastui puoliksi nuoren
tytön luottavaa toivoa ja puoliksi varttuneen ihmisen kokemia
pettymyksiä ja suruja. Ne olivat kauniit kasvot, nähtävästi oli Luoja
luonut niitten omistajan iloista, huoletonta elämää varten, mutta nyt
oli suurkaupungin leima niissä selvästi huomattavissa.

"Mr. Brownley --" Nainen aikoi nousta seisomaan.

Bob painoi hänet ystävällisesti takaisin penkille varoen herättämästä
lapsia heidän suloisesta unestansa.

"Mitä te täällä teette, mrs --?" Bob oli unohtanut hänen nimensä.

"Mrs Chase. Jätettyäni paikkani Randolph & Randolphin konttorissa,
jouduin naimisiin John Chasen kanssa. Muistatte kenties, hän oli
kirjanpitäjä. Kotimme oli niin onnellinen, mieheni niin hyvä; minun ei
enään tarvinnut työskennellä kirjoituskoneen ääressä. Nämät ovat meidän
lapsemme."

"Mitä te täällä teette?"

Naisen silmistä rupesi vierimään kyyneleitä. Hän ei vastannut.

"Älkää kaunistelko, puhukaa kaikki, vaimo! Minunkin sydämessäni
riehuvat pimeyden voimat, joita en tahdo maailmalle ilmaista. Kertokaa
minulle elämänne; taitaa olla minun hyväkin saada kuulla se, taitaapa
olla."

Olin istahtanut vähän matkan päässä olevalle penkille. He olivat niin
innostuneet, etteivät huomanneet minua eikä ketään muutakaan. En
kuullut mitä he puhuivat, mutta kauvan sen jälkeen kun satuin
mainitsemaan entisen koneella kirjoittajamme Bessie Brownin nimen
Bobille, kertoi hän kohtauksensa tuon naisen kanssa Tykistöpuistossa.
Tämän mies oli heidän naimisiin mentyään joutunut pörssipelihimon
saaliiksi, himon, joka yötä ja päivää kalvaa uhrinsa sydäntä ja sielua,
jossa kuumeentapainen rikastumisen halu kasvamistaan kasvaa. Mies oli
pannut peliin kaikki heidän yhteiset säästönsä ja joutunut häviölle.
Ikävistä syistä oli hän sitten menettänyt paikkansa ja lopulta joutunut
likakaivoon -- suuren pörssihelvetin laskuojapaikkaan. Sieltä oli hänet
varkaudesta syytettynä viikko sitten lähetetty vankeuteen, ja eilen oli
isäntä karkoittanut onnettoman vaimon kadulle lapsineen. -- Minä näin
Bobin ottavan muistikirjansa taskustaan ja kirjoittavan siihen jotain.
Sitten repäsi hän lehden irti, ojensi sen naiselle, nosti hattuaan ja
lähti ennenkuin tämä ennätti estää häntä. Minä näin naisen katsahtavan
paperiin, lyövän otsaansa, katsovan taas paperiin ja sitten Bob
Brownleytä, joka oli jo etäällä. Ja minä näin hänen vanhassa
Tykistöpuistossa, rankkasateessa kaikkien nähden laskeuvan polvilleen
rukoilemaan. Kauvanko hän rukoili, en tiedä. Tiedän vaan, että kun minä
lähdettyäni Bobin perässä katsahdin taakseni, näin hänen olevan vielä
siellä polvillaan. Minusta tuntui tämä kaikki niin monimutkaiselta ja
luonnottomalta. Sittemmin tulinkin huomaamaan, että tässä inhimillisten
kärsimysten maailmassa ei ole mitään monimutkaista eikä luonnotonta;
että inhimillinen kärsimys tekee kaiken sellaiselta näyttävän aivan
jokapäiväiseksi. Seuraavana päivänä tuli Bessie Brown konttoriimme ja
kysyi Bobia. Kun ei hän voinut saada tätä tavata, pyysi hän puhutella
minua.

"Mr Randolph, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mitä tällä teen", sanoi
hän. "Minä tapasin mr Brownleyn Tykistöpuistossa eilen. Hän näki minun
olevan puutteessa ja antoi tämän minulle, mutta hän mahtoi erehtyä", ja
hän näytti minulle tuhannen dollarin osoitusta maksettava Randolph &
Randolphilla. Minä maksoin sanotun summan, ja nainen lähti.

Tykistöpuistosta lähti Bob lastauslaitureille, Boweryyn, Five
Pointsiin, näihin ansareihin, joissa Amerikan kansan pohjasakasta
kohoava rikkaruoho paraiten menestyy. Hän näytti aikovan etsiä
pääkaupungin pahimmat kurjuuden pesät. Kaksi tuntia hän näin
kuljeskeli, ja minä seurasin jälessä. Monta kertaa aijoin puhutella
häntä, mutta jätinkin sen sikseen. Minä huomasin ankaran taistelun
raivoavan hänen sielussaan ja ymmärsin sen ratkaisusta riippuvan Bobin
pelastuksen. Sielun taisteluissaan etsivät useat metsien rauhaa,
lehtien viihdyttävää suhinaa, puron hilpeätä lirinää, mutta Bobin
metsänä näytti olevan kurjuuden pimittämä rotko, lehtien suhinana
ihmisjoukkojen käheä porina ja lirisevänä purona suuren kaupungin
kurjuuden lasten kyyneleet ja kärsimykset, sillä hän pysähtyi yhtä
mittaa puhelemaan tiellä kohtaamiensa hylkiöitten kanssa. Trinityn
tornikello oli neljä meidän palatessamme Randolph & Randolphin
konttoriin. Bob kulki pitkin, kiireisin askelin; häntä nähtävästi
kannusti palava halu kohdata Beulah Sandsia. Viimeisen neljänneksen
kuluessa oli minun ollut vaikea seurata häntä. Oliko hän tehnyt jonkun
päätöksen ja minkä? Näin kyselin itseltäni luoviessani eteenpäin
väkijoukossa.

Bob meni suoraa päätä Beulah Sandsin työhuoneeseen, minä menin omaani.
En ollut siellä minuuttiakaan, kun aloin kuulla syviä tukahutettuja
valitushuutoja. Minä kuuntelin. Ääni alkoi käydä yhä kovemmaksi. Se
kuului Beulah Sandsin työhuoneesta. Yhdellä harppauksella olin ovella.
Jumalani, mikä näky minua kohtasi siellä! Se on vieläkin ihka elävästi
silmieni edessä, vaikka vuodet ovatkin sitä hiukan himmentäneet.
Kaunis, rauhallinen, harmaapukuinen olento, joka oli käynyt meille niin
rakkaaksi, istui matalan kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneet oveen päin. Kyynärpäänsä nojasivat
pöytään; käsissään oli sanomalehti, jota hän luultavasti oli lukenut
Bobin sisään astuessa. Jumala tiesi, kuinka kauvan hän oli sitä
lukenut, ennenkuin Bob tuli huoneeseen. Tämä oli polvillaan tytön
tuolin ääressä, kädet kohotettuina ikäänkuin tuskalliseen rukoukseen,
jonka sisältöä tulkitsivat vaikeroivat valitushuudot. Kasvoillaan
kuvastui sanomaton kauhu ja ankara tuska; silmät olivat pullistuneet
ulos kuopistaan ja tuijottivat tyttöön aivankuin vankilakomerosta
olisivat katselleet murhatun uhrin haamua. Hänen rintansa kohoili kuten
koettaessaan särkeä näkymättömiä, henkeä salpaavia kahleita. Ja joka
henkäyksellä pusertui siitä kauhea valitushuuto, jotka äsken olivat
kuuluneet konttoriini ja pakoittaneet minut tänne tulemaan. Beulah
Sands oli vähän kääntänyt päätään, joten hänen lempeät silmänsä
katselivat nyt Bobia lapsellisen säikähtyneinä. Minä katselin
hämmästyneenä, kuinka hän, aina niin nopea-ajatuksinen ja selvä
ymmärrykseltään, voi pysyä välinpitämättömänä nähdessään tällaista
tuskaa. Mutta -- kauhistuksien kauhistus! -- Silloin äkkäsin minä
jotain puuttuvan näistä suurista sinisistä silmistä. Minä näin -- olin
tukehtua. Olisikohan se mahdollista? Harppasin hänen luokseen. Taas
katsahdin näihin silmiin, jotka aamulla olivat olleet niin älykkäät,
niin jumalalliset, niin ihmiselliset. Niiden sielu, niiden elämä oli
poissa. Beulah Sands oli hengetön nainen, ei ruumiiltaan vaan sielunsa
puolesta; hengenkipinä, tuo selittämätön, oli sammunut. Hän oli vaan
tyhjä kuori -- nainen elävästä lihasta ja verestä; mutta elämän ydin,
ymmärryksen valo oli poissa. Hän, ennen nainen, oli nyt lapsi. Minä
painoin käsilläni kosteata otsaani. Suljin silmäni ja avasin ne taas.
Bob oli siinä yhä polvillaan kohotetuin käsin ja särkynein katsein. Ja
yhä kaikuivat huoneessa kamalat, tukahutetut valitushuudot. Beulah
Sands hymyili -- pienen kehtolapsen hymyä. Hän päästi sanomalehden
kädestään ja silitti Bobin pronssinruskeata poskea, kuten pienokainen
palleroisilla käsillään hyväilee äitinsä kasvoja. Kauhulla odotin hänen
alkavan leperrelläkin kuin pieni lapsi. Tietämättäni lienen kääntänyt
katseeni hänen kasvoistaan, sillä äkkiä sattui silmiini suuri musta
päällekirjoitus, joka ulottui poikki koko yläsivun lehteä, jota Beulah
oli äsken lukenut:

    "Perjantai 13 päivä"

Ja sen alapuolella eräällä palstalla:

    "Kamala tapaus Virginiassa."

"_Valtion etevin kansalainen, entinen Yhdysvaltain senaattori, entinen
kuvernööri, tuomari Lee Sands Sands Landingista, on mielenhäiriössä,
joka johtui hänen omaisuutensa ja haltuunsa uskottujen miljooniin
nousevain varain menetyksestä, leikannut kurkun poikki rammalta
vaimoltaan ja tyttäreltään ja lopuksi itseltään. Kaikki kolme kuolivat
silmänräpäyksessä"_.

Ja eräällä toisella palstalla:

"_Robert Brownley on aikaansaanut turmiollisimman pörssikauhun, mitä
Wall Streetin historiassa tunnetaan, levittäen hävitystä ja tuhoa yli
koko maan_."

Hirvittävä kuva eri vivahduksineen painui mieleeni, sydämeeni, koko
sieluuni. Se kuvasi rahanpalveluksen elo-juhla-näytelmiä, kaikkine
satoineen. Ja pääosan siitä muodosti elävältä kuollut, jossa yhä vielä
henki säilyi vainotakseen maalareita, joista yksi makasi maahan
masennettuna synkän, verisen taulunsa edessä.

Se sanataituri, joka erään hulluinhuoneen portin päälle kirjoitti:
"Ihmisen kärsimyksillä on määrätty rajansa, jonka yli käytyään hän saa
rauhan", ymmärsi hyvin Jumalan ihmeellisen viisauden. Beulah Sands oli
päässyt rajan yli ja saavuttanut rauhan.

Hirvittävä valitus taukosi ja tuhanharmaa kalpeus levisi Bob Brownleyn
kasvoille. Ennenkuin ehdin tarttua kiini häneen, kaatui hän lattialle
selälleen kuin kuollut. Bob Brownleykin oli astunut rajansa toiselle
puolelle. Minä kumarruin Bobin puoleen ja kohotin hänen päätänsä
suloisen naislapsen polvistuessa hänen viereensä peittäen hänen
kasvonsa suuteloilla ja huudellen hänelle kuin pieni tyttö nukelleen:
"Bob, rakas Bob, herää, herää! Beulahisi tahtoo puhella kanssasi." Kun
painoin käteni Bobin sydämelle ja tunsin sen alkavan sykkiä yhä
kovemmin ja kuunnellessani Beulah Sandsin lapsellista ääntä, jolla hän
niin iloisen luottavaisena huuteli ainoata, mikä hänellä oli enään
jäljellä entisestä elämästään, haihtui kauhu vähän mielestäni. Sen
sijalle tuli suuri, yhä kasvava tunne Jumalan ihmeellisestä
viisaudesta. Ajattelin kiitollisena äitini mielilausetta, että sovitus
on Jumalan ja luonnon korkein laki. Minä annoin Bobin pään vaipua
Beulahin polvelle ja hänen levollisesta, tasaisesta hengityksestään
päätin hänen vahingoittumatta päässeen ohi ratkaisevan hetken, sekä
ettei enään ollut hengenvaaraa pelättävissä kuten ensin olin luullut.

Bob nukkui. Beulah Sands lakkasi huutelemasta häntä, nosti hymyillen
sormen huulilleen ja sanoi hiljaa: "Vait, Bob nukkuu." Yhdessä sitten
valvoimme nukkuvan rakastetun ja ystävän luona, Beulah onnellisena kuin
lapsi, jolla ei ole mitään heräämisestä pelättävissä, minä vavisten
ajatellessani, mitä silloin tapahtuisi. Minä olin päivän kuluessa
nähnyt ihmissielun siirtyvän tuntemattomiin maihin. Tulisiko toinenkin
seuraamaan sitä tällä matkalla? En todellakaan tiedä, kauvanko
odotimme, ennenkuin Bob heräsi. Minusta tuntui tämä aika kokonaiselta
ijäisyydeltä, vaikka sitä kellosta päättäen oli kestänyt vaan tunnin.
Bobin vahva ruumiinrakennus, hänen terve verensä ja loistava
ajatuskykynsä auttoivat häntä astumaan uuteen maailmaansa, joka oli
täynnä sydämen ja sielun kiduttavia falskia. Hän avasi silmäluomensa ja
katsoi minua ja Beulah Sandsia niin surullinen, kammoksuva ja synkkä
katse silmissään, että jo olisin toivonut niitten ainiaaksi
sulkeutuneen, tai avautuvan yhtä lapsellisen ilmeettöminä kuin tytönkin
silmät olivat. Vihdoin pysähtyi hänen katseensa tämän silmiin ja
huulensa kuiskasivat: "Beulah!"

"Niin, Bob, minä kyllä arvasin sinun tietävän, että nyt on aika
herätä." Hän kumartui suutelemaan Bobin silmiä sydämellisesti ja
innokkaasti kuin lapsi suutelee rakastamaansa olentoa.

Bob nousi hitaasti seisomaan. Näin hänen silmistään ja koko hänen
ruumistaan puistattavasta vavahduksesta huomatessaan sanomalehden, että
hän oli täydellisesti tajuissaan eikä ollut nukuttuaan unohtanut päivän
tapahtumia. Hän suoristi vartalonsa, kohotti päänsä ja pullisti
rintaansa -- hetkiseksi vaan ja vanhan tavan mukaan. Sitten sulki hän
Beulah Sandsin syliinsä ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Hän
nyyhkytti kuin isä lapsensa ruumiin ääressä.

"Bob, Bob, sillä tavallako sinä kohtelet Beulahiasi, kun hän antaa
sinun nukkua, jotta silmäsi oikein kirkastuisivat häiksi? Onko oikein
käyttäytyä sillä tavoin tämän ystävällisen miehen läsnäollessa, joka
tahtoo seurata meitä kirkkoon? Paha, paha Bob!"

Minä katselin häntä ja sitten katsahdin kauhistuneena Bobiin. Nyt alkoi
minulle oikein toden teolla selvitä, että tämä nainen oli täydellisesti
kuollut. Ensi hetkestä alkain olin tiennyt hänen ymmärryksensä valon
sammuneen, mutta näkeminen vaikuttaa usein vahvemmin kuin tietäminen.
Hän ei edes tuntenut minua. Hänen sielunsa oli kuollut kaikelle muulle
paitsi sille miehelle, jota hän rakasti, jota hän kärsimyksensä pitkinä
päivinä oli salassa jumaloinnut. Kaikesta muusta paitsi hänestä oli
tyttö tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi.

Kuullessaan sanat "häät" ja "kirkko" nosti Bob hitaasti päänsä tytön
olalta. Tajusin hänen päätöksensä samassa hetkessä kuin katseemme
kohtasivat toisensa; ymmärsin vastustamisen olevan hyödytöntä ja pelko
ja kauhu sydämessä kuulin äänen, viihdyttävänä kuin isä pienelle
lapselleen, puhuvan: "Niin, rakas Beulahini, minä olen nukkunut ihan
liian kauvan. Bob on ollut paha, mutta hän tahtoo sensijaan nyt
kiirehtiä. Ota hattusi ja takkisi, niin kiiruhdamme kirkkoon, muuten
myöhästymme."

Iloisesti hämmästyneenä nauraen juoksi tyttö kaapille, jossa pieni
harmaa hattu ja soma harmaa takki riippuivat. Bob otti ne naulasta ja
ojensi hänelle.

"Ei sanaakaan enään, Jim", sanoi Bob käskevästi. "Jumalan ja
ystävyytemme nimessä pyydän sinua, älä sano enään sanaakaan. Beulah
Sandsin täytyy tulla vaimokseni, niin totta kuin löydän papin, joka
vihkii meidät. Se on parasta. Se yksin on oikein. Sen tahtoo Jumala,
mikäli minä voin oikean väärästä eroittaa. Joka tapauksessa sen täytyy
tapahtua. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei sisarta, ei ainoatakaan
ihmistä, joka suojelisi ja puolustaisi häntä. 'Järjestelmä' on
riistänyt häneltä kaikki elämässä, hänet itsensäkin, kaikki, Jim,
paitsi minua. Minun täytyy koettaa voittaa hänet jälleen itselleen tai
luoda hänelle uuden maailman, onnellisen maailman -- onnellisen ainakin
hänelle itselleen."




VII.


Eräs vanha pelaaja, joka oli koko elämänsä ajan viettänyt kuuntelemalla
kierivän rulettikuulan ratinaa, sai kerran uhrattuaan viimeisen
dollarinsa tuon armottoman tiikerin kitaan, onnettomuustoveriltaan
kuulla pelihelvetin omistajan pitävän jalkaansa sähkönapin päällä,
joten voi pysäyttää kuulan siihen, missä _hänen_ panoksensa ei ollut.
Hän sanoi silloin vaan: "Jumalan kiitos. Minä luulin tuon pääpetturin,
jota kutsutaan Kohtaloksi, ja joka koko elämäni ajan on painanut
jalallaan sähkönappia minun pelatessani, tehneen minulle tämän
kepposen." Pitkälliset kärsimykset olivat saattaneet vanhan pelaajan
turvautumaan filosofiaan, onnettomien raamattuun. Ihmisviekkautta
vastaan taistellakseen hän vielä toivoi keinoja löytyvän, mutta
Kohtaloa vastaan ei käynyt sotiminen.

Bob Brownley oli huomannut itsellään olevan huonon onnen, kun silmänsä
avautuivat näkemään sen tosiasian, että hän oli joutunut puille
paljaille ihmisten tekemän vääryyden tähden, mutta kun Kohtalo painoi
sähkönappia hänen pelissään, havaitsi hän ihmisten aikaansaaman
helvetin olevan vaan heikon jäljennöksen tämän rinnalla ja -- taipui,
taipui kuten taipuvat kaikki, jotka tuntevat elämän pelin -- koska
hänen täytyi. Bobin voimakas pää taipui, hänen raudanluja tahtonsa
murtui, ja sielunsa kuiskasi nöyrästi: "Tapahtukoon sinun tahtosi."

Samana iltana vihittiin hän Beulah Sandsin kanssa. Pappi, joka yhdisti
täysikasvuisen miehen ja naisen, joka oli kuin vastasyntynyt lapsi, ei
nähnyt mitään tavatonta tässä liitossa. Minulle, joka toimitin
sulhaspojan, morsiustytön ja morsiamen isän ja äidin virkaa, kuiskasi
hän: "Me saamme nähdä merkillisiä asioita, me suurkaupungin papit, mr
Randolph. Tämä pieni herttainen nainen näyttää olevan vähän omituinen."
Minun selitykseni, että hän ja mr Brownley olivat ainoat henkiin
jääneet päivän kauhean murhenäytelmän perästä, riitti hänelle. Hän oli
tyytyväinen, kun kysymykseensä: "Tahdotko ottaa tämän Robert Brownleyn
aviomieheksesi?" sai vastaukseksi vaan suloisen, lapsellisen hymyn ja
näki tytön painautuvan lähemmäksi Bobia.

Bob ja hänen nuori vaimonsa matkustivat seuraavana päivänä etelään
Bobin äidin ja sisarien luo. Hän jätti minun huolekseni selvittää
asiansa pörssissä. Hän pyysi minun tallettamaan 3,000,000 Beulah
Sandsin voittona ja ylijäämästä ottamaan muutamia viikkoja sitten
minulle antamainsa velkakirjain lunastamiseen tarvittavan summan.
Omalle osalleen jäi sitten vielä yli 5,000,000.

Wall Streetin johtava lehti lopetti pörssikauhun johdosta pitämänsä
saarnan seuraavilla sanoilla:

"Wall Street on kokenut monta kovaa perjantaita. Muutamat niistä ovat
sattuneet kuukauden 13 päiväksi, mutta ei mitään almanakkaan
merkityistä perjantaista, lauvantaista, maanantaista, tiistaista,
keskiviikoista tai torstaista, jotka ovat menneisyyteen vaipuneet,
hänen saatanallinen majesteettinsa ole suuremmalla riemulla tervehtinyt
kuin eilispäivää. Rukoilemme Korkeinta, ettei mikään vastatulevista
päivistä mitä tiikerimäiseen julmuuteen ja inhimilliseen tuhoamiseen
tulee, voittaisi eilispäivän ennätystä. Väitetään mr Brownleyn Randolph
& Randolphin liikkeestä omaan tai suojattiensa laskuun voittaneen
kaksikymmentäviisi miljoonaa. Otaksumme tämän olevan liian vähän. Ne
tappiot, joita toiset tulivat kärsimään Robert Brownleyn hirvittävän
menestyksen tähden nousevat varmaan yli viidensadan miljoonan. Wall
Street ja koko maa tekevät parhaiten pannessaan eilispäivän
markkinoista saamansa siveellisen opetuksen sydämelleen. Tämä opetus on
seuraava: Rikkauden keskittyminen muutamain amerikalaisten käsiin on
uhkaavaa meidän raha-asiaimme rakenteelle. 'Kadulla' on vallalla se
mielipide, ettei Robert Brownleyn ikinä olisi onnistunut alentaa
sokeri-osakkeitten hintoja sillä tavalla kuin hän eilen teki
Camemeyeria ja 'Standard Oilia' vastaan, jos ei hänellä olisi ollut
käytettävänään 50-100 miljoonaa dollaria. Jos suuri joukko rahamiehiä
vakaalla aikomuksella yhtyy sellaiseen hyökkäykseen, joka eilen
menestyksellä suoritettiin, miksi ei sellaista hävitystä voitaisi
uudistaa koska tahansa, millä osakkeilla tahansa ja vaikka näillä
osakkeilla olisi takanaan minkälainen tuki hyvänsä?"

Luettuani tämän ja kuunneltuani keskusteluja tähän samaan suuntaan,
tulin ihan päästä pyörälle. En kuolemaksenikaan olisi voinut käsittää,
mistä Bob Brownley olisi saanut viiden tai kymmenen miljoonan takauksen
tätä hyökkäystä varten, vielä vähemmän viisikymmentä tai sata.
Tunnustaa täytyi kuitenkin hänellä olleen jotain varalla, sillä kuinka
hän muutoin olisi voinut aikaansaada sen, minkä olin nähnyt hänen
tekevän?

Bob jätti vaimonsa äitinsä luo matkustaakseen itse Sands Landingiin
hautajaisiin. Kun vanha tuomari ja hänen uhrinsa olivat haudatut ja
sukulaiset kokoontuneet Sandsin suuren herraskartanon kirjastoon,
ilmoitti Bob heille, minkälaiseen tilaan heidän nuori sukulaisensa oli
joutunut ja että tämä oli nyt hänen vaimonsa. Hän tahtoi ehdottomasti
maksaa kaikki tuomari Sandsin velat, joista yli 500,000 dollaria oli
hänen haltuunsa uskottuja Sandsin suvun jäsenien varoja. Ennenkuin Bob
palasi äitinsä kotiin, oli hän suuressa onnettomuudessaan valmistanut
iloa monelle. Koko seudun väestö oli suuresti rakastanut tuomari
Sandsia ja hänen perhettään, mutta hänelle sattunut onnettomuus oli
ollut vähällä aikaansaada tuhoa laajalla alalla, joten odottamaton
puolentoista miljoonan korvaus tuli kuin lahja korkeudesta iloa
synnyttäen.

Kaksi päivää hautajaisten jälkeen huomasi Bob rakkaimman toiveensa
tyhjiin raukeevan. Hän oli käskenyt järjestää Sandsin maatilalla kaikki
entiseen tapaansa. Beulah Sandsin sedät, tädit ja serkut olisivat häntä
vastaan ottamassa ja tekisivät kaiken voitavansa herättääkseen hänen
häiriintynyttä ajatuskykyään. He vakuuttivat Bobille, että vaikka
Beulahin isä, äiti ja sisar olivatkin poissa, olisi täällä kuitenkin
paljon, joka voisi houkutella esiin hänen kadonneen muistinsa. Bob ja
hänen vaimonsa astuivat laivasta puistokäytävän päässä olevalle
laiturille. Tämä puistokäytävä juuri vei suoraan viiniköynnöksien
peittämään, valkoisilla pylväillä varustettuun holvikkoon. Bobin
epätoivo mahtoi olla rajaton, kun Beulah lapsellisen iloisesti
taputtaen käsiään huudahti: "Oi, Bob, kuinka kaunis paikka!"
Ei mikään osoittanut hänen tuntevan tätä suurta sisäänkäytävää,
josta hän oli tullut ja mennyt lapsuudestaan saakka. Bob vei hänet
muassaan kirjastoon, hänen äitinsä huoneeseen, omaan huoneeseensa,
lastenkamariin, jossa hänen lapsuudenaikaiset nukkensa ja leikkikalunsa
olivat vielä tallella, mutta hän ei millään tavoin näyttänyt tuntevansa
niitä, hän vaan riemuitsi lapsellisesti. Hän näki tätinsä, setänsä ja
serkkunsa, joiden parissa oli viettänyt koko ikänsä ja ihmetteli, miksi
niin paljon vierasta väkeä oli tässä muuten niin rauhallisessa
paikassa. Vihdoin he taluttivat sisään hänen vanhan mustaihoisen
hoitajattarensa, joka oli pitänyt huolta hänestä pienenä, leikkinyt
hänen kanssaan hänen suuremmaksi tultuaan ja sitten myöhemmin aina
pysynyt hänen suosikkinaan. Kirjastossa ei ainoankaan silmä pysynyt
kuivana, kun Beulah eukkoraukan ilonpurkauksiin vastasi hämmästyneenä
katsellen häntä kuin ymmärtämätön lapsi. Vanhan neekerivaimon suru oli
todella liikuttavaa katsella, hänen huomatessaan olevansa vieras
"pienelle mesilintuselleen." Lapsi kummasteli hänen suruaan. Päivän
selvää oli, että Sandsien koti ei merkinnyt mitään perheen ainoalle
jälkeenjäänelle jäsenelle.

Bob vei Beulahin New-Yorkiin takaisin ja haki apua vaimolleen monelta
kuuluisalta lääkäriltä Amerikassa ja Vanhassa maailmassa. Lääkärit
olivat sangen huvitetut tästä omituisesta lajista mielisairautta, sillä
eräissä kohdin oli Beulahin sairaus heille aivan uutta, ennen
tuntematonta, mutta parantumisen toiveita ei antanut kukaan. Kaikki
päättelivät yksimielisesti jonkun sydäntä ja aivoja yhdistäneen
johtolangan palaneen poikki, kun julma "Järjestelmä" laski liikkeelle
sellaisen virran, että lanka ei kyennyt sitä kuljettamaan. Kaikki
olivat yksimieliset siitä, että tämä suuri lapsi ei koskaan vanhenisi,
jos ei mahdollisesti jotain sisällistä käännettä tapahtuisi, joka on
mahdotonta ihmisvoimin aikaansaada. Muutamat lääketieteelliset
kuuluisuudet viittasivat erääseen mahdollisuuteen, mutta se oli liian
kamala Bobin voidakseen kiinnittää siihen huomiota.

Avioliittonsa ensimäisenä vuosipäivänä olivat Bob ja hänen vaimonsa
muuttaneet uuteen, komeaan taloonsa Viidennen avenyn varrella. Hän oli
ostanut ja revittänyt alas kaksi taloa 42:n ja 43:n kadun välistä ja
rakennuttanut niitten sijalle palatsin, joka oli ainoa laatuaan
New-Yorkin ihmeellisten rakennuksien joukossa. Ensimäisessä ja toisessa
kerroksessa oli kaikkea, mitä hienostunut maku ja rajattomat tulot
voivat aikaansaada. Eivätkä nämä komeat kerrokset ilmaisseet
kenellekään niitä ihmeellisiä asioita, joita niitten lisäksi siellä oli
olemassa. Hillitty loisto vallitsi salongeissa, kirjastossa ja
ruokasalissa. Näyttäessään minulle niitä sanoi Bob: "Näetkös, Jim,
voihan Beulah jonakin kauniina päivänä tulla terveeksi ja takaisin
minun luokseni, ja silloin tahdon itselläni olevan kaikki kuten hän
olisi halunnut, ja kuten hänellä olisi ollut, jos ei kirous olisi
kohdannut meitä." Kolmas kerros oli Beulahin hallussa. Erittäin hieno
makuuhuone, järjestetty kuten lapselle; tämän rinnalla kaksi huonetta
hoitajattaria varten; sitten oli siellä vielä pieni kouluhuone, suuri
leikkihuone nukkineen, nukkekaappineen ja kaikenlaisine ylellisine
leikkikaluineen, aivankuin ne todella olisivat olleet muutaman vuoden
ikäisen lapsen tavaroita. Käytävän toisella puolen oli kolme
konttorihuonetta, ihan kuin minun, Bobin ja Beulah Sandsin huoneet
Randolph & Randolphilla. Kun ensin sain nähdä ne, en tahtonut oikein
päästä selville siitä, etten ollut siinä paikassa, joka edellisenä
vuonna oli ollut niin kauheitten tapausten näyttämöpaikkana. Bob oli
pienimpiä seikkoja myöten jäljitellyt meidän "työpajamme" alhaalla
kaupungilla. Seisoessani Beulah Sandsin työhuoneen ovella, näin
edessäni matalan kirjoituspöydän, jonka ääressä hän oli istunut sinä
iltapäivänä, jolloin vasta näin "Järjestelmän" toiminnan kamalat
seuraukset. Olin melkein näkevinäni pienen, harmaan olennonkin
iltapäivälehti käsissään. Kauhistuneena katsahdin tuolin viereen
lattiaan etsien Bobia tuskallisine kasvoineen ja kohotettuine
käsivarsineen. Kun ensi kerran seisoin tuossa Bobin jäljittelemässä
paikassa, olin kuulevinani puoliksi tukahutetut nyyhkytyksetkin.

"Jim", sanoi Bob, "minä olen saanut päähäni, että Beulah jonakuna
päivänä herää ja katselee ympärilleen luullen nukkuneensa muutamia
minuutteja. Jos niin tapahtuisi, ei täällä saa olla mitään, joka
muistuttaa asian todellista laitaa. Minä olen edeltäkäsin neuvonut
hänen hoitajattariansa, jotka vuorottain pitävät häntä silmällä yötä ja
päivää ja pyytänyt heitä koettamaan totuttaa häntä istuutumaan vanhan
kirjoituspöytänsä ääreen; minä olen sanonut heille, että heidän täytyy
olla aina valmiit hänen heräämisensä varalta, ja kun se hetki lyö,
pitää heidän sulkea kerroksen ja talon muut huoneet, kunnes olen
ehtinyt sisälle hänen luokseen. Kas, tässähän onkin Beulah."

Lastenkamarista tuli nyt hymyilevä, onnellinen pienokainen naisen
haamussa. Huolimatta hänen kehittyneestä, naisellisesta vartalostaan,
joka oli säilyttänyt ihmeellisen kauneutensa, viehättävistä
kasvoistaan, kullanruskeasta tukastaan ja suurista sinisistä
silmistään, jotka olivat yhtä lumoavat kuin sinä päivänäkin, jolloin
hän ensikerran astui Randolph & Randolphin konttoriin; huolimatta
vartalonmukaisesta harmaasta puvusta hienoine alaspäin käännettyine
pitsikauluksineen, täytyi minun väkisinkin uskoa, että tämä nainen oli
pieni lapsi. Silmät kysyvinä, hilpeästi nauraen juoksi hän Bobin luo,
heittäysi hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.

"Kiltti Bob on tullut kotiin leikkimään Beulahin kanssa", sanoi hän.
"Beulah tiesi hänen tulevan. Ne sanoivat Bobin lähteneen metsään kukkia
poimimaan, mutta Beulah tiesi, että jos Bob olisi mennyt metsään, olisi
hän vienyt Beulahin muassaan. Nyt täytyy Bobin leikkiä Beulahin kanssa
koulua." Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi aapisen.
Teeskennellen ankaruutta sanoi hän: "Bob, k-i-s-s-a, mikä siitä tulee?"
Puolen tunnin ajan istui Bob ja leikki vuoroin oppilasta vuoroin
opettajaa kärsivällisesti kuin hellä isä. Minun oli vaikeata pidättää
kyyneleitäni katsellessani tätä surullista näkyä.

Ensimäisenä vuotena naimisiin menonsa jälkeen näimme Bobin harvoin
konttorissa. Pörssissä hän näyttäytyi vielä harvemmin. Pari, kolme
kertaa oli hän tullut pörssisaliin, mutta ei tehnyt mitään kauppoja
siellä ja näytti muutenkin sangen vähän huvitetulta koko hommasta.

"Katu" tiesi Bobin menneen naimisiin tuomari Lee Sandsin, Tom
Reinhartin Rannikko-ilmaratavehkeilyjen uhrin, tyttären kanssa. Muuten
ei kukaan tätä asiaa sen tarkemmin tuntenut. Bobin ystävät eivät
koskaan tavanneet hänen vaimoansa. Joskus kohtasivat he Brownleyn
vaunut avenyllä tai puistossa, ja kun olivat varmat, että Bobin
seurassa oleva kaunis nainen oli hänen vaimonsa, päättivät he Bobin
tehneen hyvän kaupan. Muuten olikin luonnollista, että mrs Brownley
karttoi seuraelämää kamalan tapauksen perästä kodissaan Virginiassa.
Mutta he eivät voineet käsittää, miksi tuo viehättävä olento Bobin
rinnalla vaunuissa aina oli harmaisiin puettu, vaikka hänen oikeastaan
olisi tullut kantaa surupukua. Jonkun ajan kuluttua alettiin kuiskailla
jotain olevan hullusti Bobin kodissa. Mutta vähitellen taukosivat
ystävät ja tuttavat kuiskailemasta vieläpä ajattelemastakin hänen
asioitaan. Monien pahojen puoliensa rinnalla, joita New-Yorkilla on
yhtä lukuisasti kuin kirkontorneja ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä, on
sillä toki _yksi_ kaikki sovittava avu. Jos vaan annat New-Yorkin olla
rauhassa, saat olla varma siitä, että New-York puolestaan maksaa
samalla mitalla, vaikka asuisit keskellä sen kiihkeintä kuhinaa.

Väkirikkaimmissa ja uudenaikaisimmissa kortteleissa voi joku henkilö
mennä ja tulla koko elinaikansa kenenkään koko "sakissa" tietämättä,
koska tämä meneminen ja tuleminen lakkaa. Kun new-yorkilainen lukee
sanomalehdestä, että joku naapuritalossa asuva mies on tullut
murhatuksi ja lyhdynsytyttäjä, veronkantaja, teurastaja, leipuri tai
joku muu on sattunut löytämään tämän ruumiin, ei hänelle juolahda
mieleenkään mitenkään lyöneensä laimin velvollisuuttansa naapuriaan
kohtaan.

Sanaa "naapuri" tai "lähimmäinen" ei ensinkään löydy New-Yorkin
kaupungin sanakirjassa. Mahdollisesti oli se siellä ennen,
mutta silloin on siitä jo kauvan aikaa tai käyttivät sitä
piikkilanka-aidantolppana henkilöt, joitten tunnuslauseena on: "Pysykää
loitommalla, me teemme samoin, kunnes olemme oppineet tuntemaan
teidät." Kerrotaan eräästä maalaispapista, vanhanaikaisesta
amerikalaisesta, joka oli tullut erääseen New-Yorkin seurakuntaan
papiksi, että hänen lähtiessään tervehtimään pitäjäläisiään hänet
vangittiin erään, sivistyneen käsityksen mukaan, lähimmän naapurinsa
eteisessä. Hänet vietiin Bellevuehen tarkastettavaksi, oliko hän
mielisairas ja päätös kuului: "Mielenhäiriössä. Ei voinut näyttää
suosituskirjeitä eikä kuulunut seurapiiriin."

Vähän jälkeen häittensä ensimäisen vuosipäivän luopui Bob Randolph &
Randolphin palveluksesta ja avasi oman konttorin. Hän sanoi luopuvansa
välittäjähommista ja käyttävänsä aikansa omiin asioihinsa. Konttorin
avattuansa tuli hänestä taas innokas pörssimies, vaikka hänen
toimeliaisuutensa oli hyvin säännötöntä. Voi kulua viikkokausia hänen
ensinkään näkymättään pörssissä tai "Kadulla." Mutta sitten palasi hän
takaisin. Suoritettuaan joukon loistavia keinotteluja suurella
menestyksellä, katosi hän taas pörssistä. Ennen pitkää oli hän tunnettu
onnellisimpana keinottelijana Wall Streetillä ja jokainen uusi yritys
oli merkkinä hänen lukuisille puoluelaisilleen seuraamaan hänen
jälissään.

Silloin tällöin sain tietoja Beulah Sandsin tilasta. Hän ei ollut
parantunut, muutamia asioita ainoastaan oppinut kuten pieni lapsi.
Mutta mitään toivoa ei ollut hänen ymmärryksensä palaamisesta.

Konttoriini saapui kummallisia viestejä Bobin hommista. Pitkät ajat oli
hän kadoksissa. Hänen vaimonsa hoitajattaret, veljensä, äitinsä,
sisarensa, joille hän oli ostanut komean talon muutamia kortteleja
ylempänä omaa taloaan, eivät tällöin kuulleet hänestä hiiskahdustakaan.
Mutta sitten hän palasi taas ja hänen hurja katseensa ja kuihtuneet
kasvonsa todistivat pitkällisestä, epätoivoisesta sieluntaistelusta.
Hän juopotteli usein nykyään, sitä tapaa hänellä ei ennen ollut.
Kymmenen päivää häittensä toisen vuosipäivän edellä oli hän ollut
kadoksissa. Vuosipäivän aamuna nähtiin hänet taas pörssissä. Kasvonsa
olivat uhmailevat ja silmissä paloi hurja tuli. Markkinat olivat viikko
viikolta vilkastuneet ja olivat nyt kiihkeimmillään. Tom Reinhart ja
hänen puolueensa "Järjestelmässä" olivat keksineet uuden yleisön
nylkemistavan Unionin ja Northern Pacificin osakkeilla. Gong-gongin
kumahtaessa otti Bob haltuunsa Union Pacific-osakkeitten myyntipaikan
ja puolessa tunnissa oli hänen säälimättömän myymisensä tähden
pörssikauhu päässyt valloilleen. Liikkeessämme oli paljon
Pacific-osakkeita vaikkakaan emme olleet missään yhteydessä Tom
Reinhartin ja hänen salaliittonsa kanssa. Heti kun sain tietää Bobin
olevan syynä tähän hävitystyöhön, hyökkäsin pörssiin, tunkeuduin joukon
läpi ja pyysin puhua pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli alentanut nämät
paperit viisikymmentä pistettä osakkeelta, ja kauhu raivosi parhaillaan
salissa. Hän katsahti vihaisesti minuun, mutta seurasi sentään
perässäni käytävään. Aluksi hän ei tahtonut kuullakaan minun pyyntöäni,
mutta sanoi vihdoin: "Jim, en kuolemakseni luopuisi tästä tuumasta.
Minä olen päättänyt hävittää kartalta tämän saatanallisen laitoksen,
mutta jos tällä vahingoitan toiminimeä, saan nyt tilaisuuden tehdä
jotain sinun hyväksesi -- sinun, joka olet tehnyt niin paljon hyvää
minulle. Siis -- koko käännös!" Hän syöksähti Union Pacific-joukkoon
annettuaan määräyksiään välittäjille, jotka silmänräpäyksessä
hajaantuivat muutamiin muihin myyntipaikkoihin. Tuossa tuokiossa
hälveni kauhu, ja useat erilaiset osakkeet kohosivat kahdesta viiteen
pisteeseen kerrallaan. Bob osti edelleen Union Pacific-osakkeita ja
hänen välittäjänsä suurin määrin toisia osakkeita. Koskaan ei oltu
nähty niin äkkinäistä käännettä markkinoissa. Hänen ostokykynsä näytti
olevan rajaton. Laskettiin hänen itsensä ja välittäjänsä ostaneen yli
puolen miljoonaa osaketta, ennenkuin hän tuli ulos ja yhdessä minun
kanssani lähti pörssistä.

Katselin häntä kummastellen. "Bob, minä en ymmärrä sinua", sanoin
vihdoin kääntyessämme Broad Streetilta Wallille. "Sinä näyt osaavan
loihtia. Kaikki, mihin kosketat, muuttuu kullaksi."

Hän käännähti kiivaasti minuun päin. "Niin, Jim, olet oikeassa.
Kullaksi, sydämettömäksi, sieluttomaksi kullaksi. Mutta mihin se roska
kelpaa? Mitä hyvää minulla siitä on? Otaksun tehneeni tänään vaikeimman
työn, mitä 'Kadun' historia tietää kertoa yhden miehen suorittaneen.
Minulla on nyt noin 25 miljoonaa kullassa enemmän kuin aamulla, ja minä
olin silloinkin kyllin rikas sulkeakseni itäisen virran ja huomattavan
osan pohjoistakin. Mutta sano minulle, sano, Jim, mitä voisin tässä
maailmassa kullalla ostaa sellaista, jota minulla ei jo ennestään ole?
Minä olin terve ja onnellinen, täysin terve ja täysin onnellinen, kun
ei minulla kaikkiaan ollut tuhattakaan dollaria. Nyt minulla on
viisikymmentä miljoonaa dollaria, ja minä tiedän, miten voin hankkia
viisikymmentä, vaikkapa viisisataa viisikymmentä lisäksi koska
hyvänsä vaan suvaitsen ottaa ne, mutta nyt kärsin helvetin tuskia
ruumiillisesti ja henkisesti. Ei yksikään kerjäläinen ole onnesta
köyhempi kuin minä. Sano minulle, sano, Jim, Jumalan nimessä, jos hän
on olemassa -- sillä tämä kultapeli ryöstää minulta uskon Jumalaankin
-- mistä saan ostaa pienen, hyvin pienen murusen onnea kaikella tällä
kirotulla, saastaisella kullallani? Ja mitä tällä kullalla teen
tulevassa elämässä, Jim Randolph, mitä se minulle siellä valmistaa? Jos
olisin kuollut köyhänä ollessani, myönnä, että minulla silloin olisi
ollut paremmat toiveet päästä taivaaseen, jos se on olemassa. Mutta
päivänä tällaisena, jolloin näet toimintani tulokset, tulokset tämän
rajattoman kullan paljouden käsittelemisestä, olet varmaan kanssani
yhtä mieltä siitä, että jos nyt kuolisin, olisi minulle todennäköisesti
varattu helvetissä paikka, jossa tulikivi pahimmin käryää ja kuumuus on
polttavin."

Me seisoimme Randolph & Randolphin sisäänkäytävässä Bobin päästäessä
ilmoille tämän katkeran sanatulvan. Hän katsoi minuun, kuten kuvittelen
vangin tyrmässä katsovan vartijaansa pyytäessään vastausta
kysymykseensä: "Missä o

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47320