Gutenberg · e01.org

← catalogue

Taistojen teitä

by Marja Salmela · Finnish · Gutenberg #47159 · 620,196 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Taistojen teitä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Taistojen teitä

Author: Marja Salmela


        
Release date: October 20, 2014 [eBook #47159]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47159

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTOJEN TEITÄ ***

TAISTOJEN TEITÄ

Kirj.

Marja Salmela



WSOY, Porvoo, 1922.






1.


Kotajärven kirkonkylästä kääntyi valtamaantie ennen vanhaan suoraan
pohjoiseen päin. Kirkon luota, jossa oli asuttua ja viljeltyä seutua,
painui se suoraan synkkään mäntymetsään, missä pitkien petäjien lomitse
pujottelihe eteenpäin, kohosi pari kertaa korkeaksi mäeksi, näytti
sieltä matkailijalle metsien lomassa siintävän sisävesistön saarineen,
salmineen, lahtineen ja niemekkeineen, painui sitten taas alemmaksi ja
kulki tasaista kangasta pitkin seitsemättä virstaa. Silloin se teki
äkkiä käänteen, ja maisema muutti samassa muotoansa. Metsä siirtyi
taustaan kuin vihollisen karkoittama vartiojoukko. Pellot, niityt ja
harmahtava, sameavetinen lampi rämeisine rantoineen anastivat koko
etualan.

Muutos oli niin äkillinen, ett'ei sitä voinut olla huomaamatta. Silmä
etsi vaistomaisesti puita, jotka suoraselkäisinä ja vakavina, kuin
sotarintamaan asettuneina, olivat tietä vartioineet. Viljelyskö oli
heidät syrjään sysännyt, ajanut pakosalle ja taustaan tunkenut? Vai
oliko sen tehnyt epäsuotuisa, rämeinen maaperä, jota ei metsä eikä
viljelyskään vielä ollut voittanut?

Yhteisvoimin olivat ne suorittaneet tuon karkoitustyön. Toisella
puolella tietä, mistä hyvin hoidetut pellot ja niityt esiin vilahtivat,
oli viljelys sen tehnyt, toisella puolen rämeikkö. Mutta rämeikköäkään
ei viljelys enää ollut kokonaan rauhaan jättänyt, vaikka sen voitot
vielä olivatkin vähäiset. Maantienlaidassa ainoastaan oli peltoa
jonkun verran. Sitten räme sai vallan. Maa aleni alenemistaan lampea
kohti, kiersi kosteana, hyllähtelevänä rantaniittynä lammen lakeata
laitaa, vasta toisella rannalla taas kohoten vähitellen, kunnes aita ja
viljelty peltomaa vastaan tulivat.

Peltojen ylälaidassa, viljelysten piirittämänä, seisoi vanha,
rappeutunut rakennus. Se oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella ja
oli nyt 1870-luvun alkaessa jo vanhuuttansa kallellaan. Punamaali oli
tummennut, valkeat ikkuna- ja ovipielet olivat harmaanlikaiset, ja
matalat, moniruutuiset ikkunalasit vivahtivat viheriän sinertäville.
Tämä rakennus oli ainoa, jonka ohikulkijan silmä maantieltä saattoi
erottaa. Sentähden se aina vetikin huomion puoleensa. Maantieltä
katsoen näytti siltä kuin se olisi ollut metsänlaidassa, mutta jos
lähemmä tuli, näki kohta että aukeaa ja lakeata oli talon toisellakin
puolella. Puita ei ollut läheisyydessä, ei ainoata. Rakennus yksin
vanhana ja ränstyneenä seisoa törrötti lakeuden ympäröimänä kuin
pelätin peltojen keskellä.

Vieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamatta
ilmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitä
hämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaalla
asuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin,
että pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinen
kylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassa
enemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisina
kuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missä
tuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi,
joka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkien
kamalaa kuisketta.

Nuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä,
omaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaita
kohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teiton
entisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat ja
pöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressä
muisteltiin. Taloissa, joissa oli ruotiukko tai ruotimuori, näitä
juttuja varsinkin kerrottiin. Moni vanhuksista muisti vielä hyvin
Teiton nykyisen vanhan vaarin isänkin, hänet, joka talon ensin
haltuunsa sai ja joka sen sitten pojalleen perinnöksi jätti. Petollinen
ja julma oli hän ollut. Hän oli palvellut vanhaa sotaherraa, jolle
talo ensin rakennettiin vanhainpäiväin varaksi. Paljon oli hän jo
palveluksessa ollessaan isäntäänsä pettänyt, -- niin sanottiin,
-- ja sitten kun ukko kuoli perheettömänä, sai renki vielä kaiken
periä. Viekkautta ja pakkoa sanottiin hänen siinäkin käyttäneen,
mutta voitolle hän pääsi perinnöstä riideltäessäkin. Mutta silloin
juuri, kun kaikki näytti selvinneen, oli hänelle ilmaantunut oma veli
kilpailijaksi. Veli oli siihen asti viettänyt kulkurin elämää, mutta
oli sitten kuullut toisen veljen varallisuudesta ja onnesta. Sen
houkuttelemana hän tuli Kotajärvelle, asettui Teittoon ja tahtoi osaa
talosta. Riitaista oli veljesten elämä heti alusta. Paljon he joivat,
pelasivat ja tappelivat, ja moni ennusti, että tuho siitä vielä tulee.

Usein kuului talosta maantielle sellainen elämä, että ohikulkijat
kiiruhtivat poispäin turvallisemmille paikoille, kiiruhtivat kuin olisi
henki ollut vaarassa. Ja että siinä vaaraa oli, siitä oli moni varma.
Sentähden ei kukaan uskaltanut Teittoon lähteä illalla pimeän tultua,
ja sentähden saivatkin veljekset siellä rauhassa elämöidä ja tapella.

Kun kulkuriveli sitten kerran pimeänä syksyiltana katosi teille
tietymättömille, epäiltiin isäntää veljesmurhasta, mutta todistuksia ei
saatu mistään. Veli oli poissa, eikä jälkiä löytynyt minkäänlaisia, ei
vaikka nuottaakin lammessa vedettiin, jotta ruumis löytyisi, jos olisi
sinne upotettu. Mutta ei löytynyt, ei metsästä eikä lammen pohjalta.
Mutta Riitalammeksi kutsuttiin siitä pitäen Teiton läheisyydessä olevaa
lampea.

Isäntä meni naimisiin pian tämän jälkeen. Vieraasta pitäjästä hän haki
hiljaisen, nöyräluontoisen vaimon ja toi Teittoon. Viisi lasta heille
syntyi, mutta yksi vain jäi eloon. Emäntä kävi yhä synkkämielisemmäksi,
suri lastensa kuolemaa, suri miehensä jumalatonta elämää ja tuli
viimein mielenvikaan. Saunannurkkaan hänet kytkettiin. Siellä eli hän
raudoissa ja pahnain päällä kuin eläin. Mutta pimeinä syysiltoina, kun
hourun huuto kuului maantielle ja kun Riitalammen laineet surullisesti
solisivat, hätyyttivät ohikulkijat hevostaan pyrkien pian pois tuon
kammottavan talon ja sitä ympäröivän alastoman, aukean lakeuden
läheisyydestä, sinne missä iki-hongat taajana vartijajoukkona teitä
reunustivat ja missä metsän puut puheillansa ihmisille seuraa pitivät.

Näitä kertoivat vanhat ihmiset nuoremmalle polvelle Kotajärvellä,
ja joka kerran, kun kerrottavia uusittiin, vahvistui kuulijain
vastenmielisyys Teittoa ja sen asukkaita kohtaan. Tiesiväthän
sitäpaitsi nuoremmatkin omasta kokemuksestaan että elämä Teitossa ei
ollut sellaista kuin muualla. Ainoa isännän eloon jääneistä lapsista,
nuorin poika, joka isältä peri talon, oli kyllä monessa suhteessa
isäänsä parempi, ei ollut niin raaka, ei niin kova, oli perinyt äidin
lempeän ja hiljaisen luonnon, mutta saita hän oli, niin että penni
sormissa soikeni, ennenkuin irti heltisi. Nuorena ei hän paljon
kodissaan viihtynyt, oli työ-ansioilla vieraissa pitäjissä ja toi
sieltä vanhempien kuoltua vaimonkin itselleen. Säästävästi sitä sitten
elettiin, niin että palvelijoitakin nälällä kidutettiin, ja pois ne
siitä syystä pyrkivätkin yksi toisensa perästä. Vuoden naimisissa
oltuaan kuoli emäntä, jättäen jälkeensä pienen pojan. Teiton talo jäi
taas emännättömäksi, ja yksinäistä, kolkkoa oli koti-elämä siellä.
Poika kasvoi vaalinnatta ja valvonnatta. Pienenä hän usein ikävöi
äitiä, itki yksinäisyydessä monet itkut ja oli usein apealla mielellä.
Mutta kun vähän varttui, ei hän enää viitsinyt itkeä. Silloin tuntui
vapaus mieluiselta, ja silloin rupesi hän yhä enemmän ottamaan
esimerkkiä siitä, mitä ympärillään näki isän ja palvelijain seurassa.
Hänellä oli iso-isän luonto. Itsepäinen ja rohkea hän oli, ja sukkela
oli hän oppimaan. Hän oli jo ripille päästessään varova, viisas ja
punnitseva kuin aikamies.

Pari vuotta senjälkeen, kun poika oli käynyt rippikoulun, rupesi
isä-ukon ymmärrys heikontumaan. Pojan täytyi vähitellen kokonaan ottaa
talon asiat ohjatakseen. Vaikeata se oli niin nuorelle, mutta hauskaa
se oli samalla, kun ei tarvinnut enää ajatella: "saanko vai enkö saa",
vaan sai elää ja olla niinkuin itse tahtoi.

Kun nuori isäntä läheni kahdettakymmenettä ikävuottaan rupesi hän
ajattelemaan emännän ottamista. Vaikeata oli, kun eivät palvelijat
talossa pysyneet ja kun ei ollut ainoatakaan uskottua ihmistä,
johon turvautua. Emäntä oli otettava, sen ymmärsi isäntä jo
käytännöllisistäkin syistä, ja sitä toisetkin hänelle toitottelivat.
Mutta mistä ottaa, siinäpä pula? Ihmiset olivat hulluilla puheillansa
saaneet monen piikatyttösenkin niin peloitetuksi, että oli pestinsä
takaisin tuonut, kun ei uskaltanut Teittoon tulla. Mistäpä sitten
emäntää saisi sellaiseen paikkaan? Ei ne ison talon tyttäret olleet
niinkään otettavissa eikä Teittolainen muita taas huolinut ajatellakaan.

Teittolainen yritteli ja ajatteli, mutta aina häneltä asia kesken
jäi. Ja jota enemmän asia pitkistyi, sen kiusallisemmaksi se kävi.
Isäntä aivan suuttui, kun ajatteli, ettei hänen talonsa ja tavaransa
kelvanneet. Olihan hänellä kolikoita kirstunpohjalla ehkä enemmän
kuin kenelläkään muulla koko pitäjässä. Miks'ei tavarasta sitten apua
_hänelle_ naimakaupoissa, olihan siitä muille? Ja rehellisesti lyötyä
rahaahan hänellä oli. Metsänmyynnissä, tukkiasioissa ja vaihtokaupoissa
sen arvo kyllä tunnettiin. Miks'ei saanut emäntääkin sillä hankituksi?

Teiton isäntä oli siksi ylpeä, ettei kosimaan lähtenyt, jos
ei onnistuminen ollut varmasti tiedossa. Ei hän sitä iloa
kotajärveläisille tahtonut suoda, että olisivat voineet kehua
antaneensa rukkaset Teiton rikkaalle isännälle. Parempi oli odottaa,
kunnes hyvästi ja helpolla onnistuisi. Silloin sitä voitostaan ylpeillä
saisi ja sellaista iloa kannatti kyllä odottaa.

Mutta kun ei emäntää ollut talossa, ei isäntäkään siellä viihtynyt.
Matkoilla hän oli enimmäkseen, välitti kauppoja, oli töissä ja hommaili
mitä milloinkin. Kehuipa hän kerran käyneensä ulkomaillakin, vieraissa
kaupungeissa ja satamissa ja sillä matkalla oppineensa ulkomaan kieliä.
Mutta miten paljon perää hänen kehuskelevissa kertomuksissaan oli, sitä
eivät kotajärveläiset tienneet.

Kevätpuolella palasi isäntä tavallisesti kotiinsa. Kuin muuttolinnut
pesän rakentamispuuhassa hääräili silloin hänkin talon töissä. Mutta
se oli rauhatonta, kiihkeää puuhaa, jonka hän usein keskenkin jätti
pistäytyäkseen taasen pienelle asiamatkalle. Oli kuin nuo monet
matkat ja se levoton elämä, johon hän tottui, olisivat häneltä rauhan
riistäneet yksin kotonakin. Vasta kun hän kerran heinänteon ajaksi
palasi kotiin ja kehaisten kertoi pian tuovansa emännän taloon, tuntui
siltä kuin hän todenteolla olisi talon töihin tarttunut. Aamusta iltaan
hän kulki väkensä kanssa töissä, oli hyvällä päällä ja väsymätön
innossaan. Viikate välähti kuin salama hänen kädessään, ja mehevä,
kukkainen ruoho taittui sen tiellä.

Heinäväki katseli häntä kummissaan. Toiset nauroivat, toiset pudistivat
päätään, ja sitten supistiin yhdessä ruuanperäisiä pidettäessä!
Ennustettiin, että nyt tässä tulee toinen komento. Ei tulla toimeen
enää niin vähällä väellä kuin ennen, ei pysy elämä enää niin
yksinäisenä ja ilottomana. Niin sitä olikin eletty kuin haudassa,
talvikausina varsinkin, isännän ollessa matkoilla. Piikatyttö ja renki
silloin sinne kahden jätettiin vanhan ukkovaarin valvonnan alaisiksi,
ja se ukko, vaikka oli heikkopäinen, kyllä se valvoa osasi kuin mikäkin
vahtikoira! Kulki kintereillä, nuuski, vakoili ja vartioi, että kaikki
isännän poissa ollessakin oli kuin olla pitää. Sille sitä oli monet
kerrat naurettu, että mitäpä emännästä sellaiseen taloon. Mutta nyt
isäntä kuitenkin aikoi tuoda hänet, ja kai emäntä uudet tavat toisi.

Isäntä itse oli asiasta niin hyvällä päällä, ettei tiennyt, miten olla
ja elää. Nauraa piti ja leikkiä laskea ja sitten työssä käydä, niin
että hiki otsalla helmeili. Mutta työnteonkin aikana pyörivät ajatukset
siinä, mitä äsken oli tapahtunut. Oikein mieltä hiveli, kun sitä
ajatteli, kun muisti, että nyt se emäntä tulee, tulee viimeinkin eikä
olekaan mikään halpasukuinen, vaan sivistyneestä säädystä, oikeinpa
papillista sukua. Kyllä sitä semmoista kelpaa muillekin näytellä ja
kehua, niin että saavat harmiaan hautoa nekin isäntäjunkkarit, jotka
häntä eivät olisi vävypojakseen huolineet.

Mukava juttu se oli! Kaikki oli käynyt kuin hujaus vaan. Isäntä
oli ennen juhannusta pistäytynyt pienelle asiamatkalle erääseen
pitäjääseen rannikkoseudulla. Siellä oli kievarin isännän kanssa
tullut puhe pitäjän asioista, ja tämä oli kertonut, että heiltä oli
pappi kuollut ja ensi keväänä tulee uusi. "Taitaa leski jo tänä kesänä
pitää huutokaupan", kertoili isäntä. "Kun se armovuoden saarnaaja on
perheellinen mies, tarvitsevat siellä tilaa enemmän."

"Vai pitävät jo tänä kesänä huutokauppaa", sanoi siihen Teiton isäntä,
jonka mieleen heti muistui monet hänelle edulliset huutokauppamatkat.

"Niin, ensi keväänähän siitä kuitenkin on lähdettävä", selitti isäntä.
"Kyllä mahtaa rojua olla, kun tuollainen pesä puretaan."

"Pitäisipä siellä käydä", arveli Teittolainen, ja kievarin isäntä
lupasi ilmoittaa, milloin huutokauppa pidetään.

Mutta Teittolainen raapasi korvallistaan. Häntä halutti jo edeltäkäsin
tietää, mitä siellä oli myytävänä, tietääkseen kannattiko vaivautua
sinne. Kun vaan voisi tekaista itselleen asiaa pappilaan, sopisi sinne
pistäytyä.

"No, se ei ole vaikeata. Pyytäkää vaikka papinkirjaa meidän pojallemme,
joka aikoo mennä merille", ehdotti kievarin isäntä. Ja niin oli asia
sovittu.

"Kukas se siellä nyt oikeastaan emännyyttä pitää pappilassa?" kysäsi
isäntä, tietääkseen kenen puoleen kääntyä.

"Se on se pappi-vainaan vanhin tytär, Anna-mamsseli. Kova työ-ihminen
on ja tarkka taloudenpitäjä. Asettukaa vaan sen kanssa hyviin väleihin,
niin kyllä siltä tietoja saa."

Teiton isäntä nousi, oikaisihe ja lupasi ajatella asiaa. Sitten hän
otti lakkinsa ja läksi pihalle jaloittelemaan. Käveltyään siellä
vähän palasi hän kievarin peräkamariin; siistille, pani puhtaan
tärkkikauluksen kaulaansa ja sitaisi silkkinauhasilmukan leuvan alle,
niinkuin oli nähnyt herroillakin olevan. Hän oli tällaiseen tottunut
matkoilla ollessaan, mutta käytti niitä ainoastaan tahtoessaan näyttää
herrasmaisia tapojaan.

Päivä oli polttavan kuuma. Isäntä arveli paremmaksi käyden kulkea
pappilaan kuin hevosella, mutta kuuma siinä tuli, ennenkuin perillä
oli. Hikikarpalot helmeilivät kasvoilla, kun hän vihdoin avasi
portin ja astui pihaan. Siinä oli kaunis nurmikenttä hänen edessään,
kulmikas, tähdenmuotoinen, ja sen molemmin puolin johti hiekoitettu
tie päärakennukselle. Oikeanpuoleinen näytti vievän virkakamariin,
vasemmanpuoleinen keittiöön. Isäntä valitsi vasemmanpuoleisen, sillä
siellä havaitsi hän vaimo-ihmisen työssä, jota vastoin oikea puoli
näytti aivan autiolta.

"Päivää", sanoi isäntä ja nosti lakkiaan. Nainen kääntyi äkkiä tulijaan
päin. "Päivää. Mitäs olisi asiaa?"

"Olisi vähän papin pakeilla oltava. Liekö kotona?"

"Ei ole nyt, mutta kai hän pian tulee. Eikö ole aikaa odottaa?"

"Kyllähän tuota aikaa aina on. Saako sitä tähän istahtaa?" Isäntä
osoitti kiikkulautaa, joka oli aivan vastapäätä portaita, missä nainen
oli työssä.

"Istukaa vaan, olkaa hyvä." Nainen loi pikaisen, tutkivan katseen
vieraaseen ja tarttui sitten työhönsä käsiksi.

Isäntä otti lakin päästään, veti esille nenäliinan ja pyyhkäisi
hikiherneet kasvoiltaan. Hän oli kävelystä käynyt tavallista
punakammaksi, ja kun hän lakkiaan nosti, valahti musta tukka hänen
silmillensä. Taas katsoi nainen häneen. "Taidatte olla kaukaa?" sanoi
hän kysyvästi.

"Tuolta maansydämestähän oikeastaan olen kotoisin. Mutta kun on
matkustellut paljon, kotiutuu pian kaikkialla."

"Vai olette paljon matkustellut?"

"Johan sitä on tullut tehdyksi koko lailla. Se on hauskaa aikanaan
kulkeminenkin, ja enemmän sitä sillä keinoin oppii kuin kotinurkissa."

"Taitaa oppia." Nainen huokasi ja rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän
kyllä tiesi, minkälaista oli istuskella kotinurkissa vuodet umpeen.

"Pian meillekin tulee täältä muutto", sanoi hän ja jatkoi työtään.

Isäntä katseli häntä tarkkaan. Eiköhän tuo vaan mahtanut olla se
mamsseli, josta hänelle oli kerrottu. Näkyi olevan työssä aivan kuin
talonpoikaisihminen, mutta oli siinä sittenkin jotain, josta näki hänen
saaneen enemmän oppia kuin vaimoväki tavallisesti. Ja kun vielä puhui
siitä muutosta. Kyllä varmaankin oli tytär talossa.

"Taidatte olla pappilan mamsseli", sanoi isäntä äkkiä.

"Niinhän minä olen." Hän hymähti puoleksi hyvillään, puoleksi
hämillään. Oli tuo vieras hänet kuitenkin herrasnaiseksi huomannut,
vaikka hän tämmöisessä työssä oli. Hän katseli käsiään, katseli pönttöä
edessään ja lohta, jota oli siivonnut, paloitellut ja suolannut
pönttöön. Eihän sitä siistinä työssä pysynyt, mutta olipa kuitenkin
tuntenut! --

"Tämä lohi on haluttua tavaraa", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen.
"Tästä saa hyvät hinnat, kun suolaa kevätkesästä ja myy vasta talven
kuluessa."

Isäntä hymähti. Sen hän kyllä ymmärsi, mutta että pappilan mamsselikin
sitä ajatteli, se häntä huvitti. "Oikea työihminen", niinhän se kievari
oli kertonut. Se muistui isännän mieleen, ja siinä samassa tuikahti
outo tuli hänen silmissään kuin olisi hänen mieleensä juolahtanut
ajatus, jonka rohkeutta hän itsekin hetkeksi hätkähti ja väistyi,
sitten sitä kiihkeämmin siihen kiinni iskeäkseen.

"Milloinka tästä muutto tulee?" kysäisi hän sanoakseen jotakin.

"Ensi kevättalvella vasta. Mutta aikomus on jo ruveta vähitellen kotia
purkamaan, että tavarat vähenisivät siksi. Ei sitä kaikkea voi mukanaan
kuljettaa." "Ei tietenkään."

He olivat hetkisen ääneti. Sitten kysäisi isäntä, minnekä mamsseli
aikoi muuttaa.

Se ei hänellä vielä ollut selvillä. "Onhan niitä paikkoja", sanoi hän
ja huokasi huomaamattaan, "mutta kun on oppinut omissa oloissa olemaan
ja käskijänä kulkemaan, ei sitä mielellään rupea toisten armoilla
elämään." Taas hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä: "Onhan
sitä varallisuutta jo karttunut sen verran, ettei sitä armoleipää
tarvitsekaan syödä, mutta minä tahtoisin työtä myöskin, sillä minä olen
tottunut paljosta huolta pitämään."

"Kas kun ei mamsseli ole oman kodin käskijäksi ruvennut", uskalsi
isäntä huomauttaa.

Mamsseli punastui. "Ei se milloin tahansa mieluista ole", sanoi hän ja
käänsi puheen toisaalle.

Isäntä huomasi, ettei nyt sopinut sanoa asiasta sen enempää, siksi
alkoi hän kertoa matkoistaan. Hän kertoi iloisesti ja reippaasti,
kuvasi suurkaupungit, joissa oli käynyt, elämän merellä ja
satamakaupungeissa ja pisti sinne tänne vähän saksaa, jota oli oppinut
hätävaraksi solkkaamaan.

Mamsseli oli päättänyt työnsä, huuhtonut kätensä ja kuivannut ne
pyyheliinaan. Sitten hän oli istahtanut portaille ja katseli vierasta
tämän kertoellessa. Mikähän tuokin oli miehiään, ajatteli hän
katsoessaan, ei tuntunut olevan tavallinen talonpoika eikä oikein
herraltakaan tuntunut. Ja mikä hänet oli tänne tuonut, puhumaan
asioista, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola vielä verillä olevassa
haavassa? Mamsselin tuli levoton olla, hän aikoi nousta ja mennä
sisään, mutta samassa näkyi pastori rannasta nousevan pihaan.

"Nyt taitaa tästä kansliaan päästä", sanoi vieras ja ojensi kättä
hyvästiksi.

"Olisin muuten vierasta käskenyt kahville", sanoi, mamsseli, joka
ajatteli, että ehkä sentään oli ollut epäkohtelias. Jos hyvinkin oli
hieno herra.

"Kiitoksia paljon. Tallella on. Asiani ei taida tällä käymällä tulla
ajetuksi."

Isäntä meni virkatoimiston puolelle, ja mamsseli palasi keittiöön,
jossa rupesi askartelemaan. Mutta hänen mielensä oli käynyt niin
kummaksi. Hänen oli jo aamusta aikain ollut niin outo olla, ettei
tiennyt, mitä tehdä. Siitäkö se lie johtunut, että äitipuoli oli
kylään lähtenyt ja muu väki mennyt vastakseen, jättäen hänet yksin
hiljaisuuteen, jossa ei mikään saanut mielestä ajatuksia häädetyksi.
Lähenevä, ensimmäinen huutokauppakin oli häntä vaivannut, ja jota
lähemmäksi se läheni, sitä sietämättömämmäksi se kävi. Kaikki, mikä
vuosikymmeniä oli paikallaan pysynyt, se nyt siirrettäisiin sijoiltaan,
vedettäisiin piilopaikoistaan esille kaiken maailman katseltavaksi,
arvosteltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja sitten ne myytäisiin, mikä
sinne, mikä tänne. Vanhat, toisiinsa tottuneet kalut ja kapineet
hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen, ja huoneet jäisivät aukeiksi ja
alastomiksi.

Hän oli kaikkea tuota ajatellut, ja mieli oli käynyt karvaaksi. Olisipa
ollut oma koti, johon muuttaa, toiselta se silloin olisi tuntunut,
silloin sinne olisivat siirtyneet nuo kotikalut, joiden keskuudessa hän
oli kasvanut. Mutta mitä siitä! Aika, jolloin hän sellaisia asioita
ajatteli, oli ollut ja mennyt. Se mikä oli lämmintä ja nuorekasta hänen
sisimmässään, se oli särkynyt jo aikoja sitten. Mieli oli muuttunut,
järki vallalle päässyt, ja koko olento kovettunut, niinkuin hänen
kätensäkin olivat työssä kovettuneet. Sellaiseksi oli hän käynyt. Mitäs
sitä sitten enää suremaan?

Näitä oli hän ajattelemassa, kun säpsähti kuullessaan vieraan
tervehtivän. Se oli Teiton isäntä, ja sitten sukeusi keskustelu heidän
välillään. Kuinka se niin oli osannutkin sanansa asettaa, että vaan
enemmän veti esiin sitä kaikkea, jota hän olisi tahtonut tukahduttaa,
kätkeä ja kuolettaa, jolla ei ollut oikeutta elämään eikä saanut elää?

Anna-mamsseli kulki huoneesta toiseen. Saliin paistoi aurinko täydeltä
terältä, ja vanhat mahonkiset huonekalut paistoivat iloisen punaisina
auringon valossa. Kauniit ne olivat nuo huonekalut, ja somalta ne
näyttäisivät suuressa salissa, jossa hän niitä kunniassa pitäisi ja
huolella hoitelisi. Mutta naimisissa oleva veli ne kai nyt veisi.

Anna nosteli vanhoja hopeisia kynttiläjalkoja, joita oli peilipöydällä.
Ne olivat täysihopeaa ja painoivat paljon. -- Antaisivat ne omaiset
hänelle enemmän näitä kotikalujakin, jos hän olisi naimisissa, ajatteli
hän itsekseen. Mitä hän nyt niillä teki, sanoivat kaikki, yksinäinen
tyttö, koditon vanhapiika, mitä hän tarvitsi?

Annan suu vetäytyi katkeraan hymyyn. Mitä arvoa oli naimattomalla
naisella? Armoleivän syöjä, nurkassa istuja, jonka kuolemaa usein
toivottiin, sitä hän oli.

Ei, hän ei voinut, ei tahtonut sellaiseen taipua. Hän oli ennen
nauranut ajatellessaan, että luulkoot ihmiset vaan, ettei hän miestä
olisi saanut. Mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Oli vaan itsensä hyvä
olla, kun ajatteli, että eipä ollut huolinut enää. Kun kerran väli
rikkoutui silloin, kun sydän oli lämmin ja mieli paloi, niin eipä
enää miehestä huolikaan. Ei ota vaan ottaakseen. Tyytyy itseensä ja
näyttää kaikille, että muuta ei kaipaakaan. Mutta vaikka hän näin oli
ajatellut, oli lämmin kaihon tunne kovan kuorenkin alta ilmi pyrkinyt,
kuin pohjalla kytevä tuli pyrkii liekiksi puhkeamaan.

Sitten olot olivat muuttuneet. Anna ei enää ollut nuori, oli jo
puolitietä neljääkymmentä. Isä kuoli, koti tuli purettavaksi. Silloin
Anna vasta tuli ajatelleeksi, että naimisiinmenossa moni muukin asia
saattoi paljon painaa vaa'assa eikä ainoastaan, tahtoiko itselleen
miestä vai eikö. Hänellä oli tähän asti ollut koti, jossa hän käskijänä
kulki. Nyt näki hän sen vähitellen etenemistään etenevän, ja jota
kauemmaksi se hänestä hänen ajatuksissaan siirtyi, sen voimakkaammaksi
kävi hänen halunsa sitä pidättää. Hän ei voinut, ei tahtonut siitä
luopua. Hän tunsi koko voimansa keskittyvän tuohon yhteen ainoaan
ajatukseen: "Minä tahdon omistaa kodin, tahdon toimia itsenäisesti ja
arvossapidettynä, elää nuoruudenkin mentyä."

Nämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat
liittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä
ja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta
talonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle
-- --. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen
palvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär
oli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi.
Tyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta
olivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet
olemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut
talonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin
sopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan
talonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä
oppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.

Taas tuntui kirpeästi kirvelevä tuska sydämessä. Tässä hän nyt
aprikoi, tahtoisiko ottaa miehen, talon ja emännänviran ja hän pani
kuin puntarin nenään kaikki syyt puolesta ja vastaan ja siristeli
silmiään nähdäkseen, mille puolelle otti kallistuakseen. Oikeinhan tämä
oli naimiskauppaa eikä semmoista hullutusta, josta tyttöhupakko oli
uneksinut, kun olisi vaikka keppikerjäläiseksi ruvennut sen kanssa,
jota rakasti.

"Hulluhan minä olen!" Anna meni huoneesta takaisin keittiöön ja tarttui
rivakasti työhön. Yksinäisyys kodissa, päivän painostava kuumuus vai
mikä se oli hänet tällaiseksi tehnyt. Paras tehdä työtä niin, ettei
joutanut ajattelemaankaan!

Mutta toisena päivänä, kun vieras palasi ja kävi luvattua kahvikuppia
saamassa, otettiin hän ystävällisesti vastaan. Ruokasalissa juotiin
kahvit ja sitten käytiin huoneita katsomassa. Puhuttiin tavaroista ja
huutokaupasta. Ja isäntä laski ja punnitsi mielessään, mutta ei sitä,
ottaisiko vai eikö ottaisi, -- siitä oli hän jo selvillä -- vaan siitä,
miten paljon hän voittaisi näissä kaupoissa, jos voiton puolelle kerran
kallistumaan rupeaisi.

Suurin voitto olisi kuitenkin se, että saisi taloonsa emännän ja sillä
tukituksi ihmisten suut ja lakkautetuksi sen puheen, ettei kukaan
tahtonut tulla sellaiseen pesään kuin Teittoon.

Pari kertaa isäntä vielä käväisi pappilassa tunnustellakseen, mitä se
mamsseli asiasta oikein ajatteli. Sitten rohkaisi hän mielensä, läksi
kosimaan ja palasi voittajana.

Hän oli niin hyvillään, että kävi vallan helläksi ja hellytti
morsiamensakin mielen. Tuntui se Annasta hyvältä, kun joku häntä
sydämensä pohjasta kunnioitti ja rakasti. Ehkäpä siitä vastarakkauskin
sitten vähitellen heräisi. Olihan hänessä aina ollut helliä tunteita.
Kun ne nyt valtaan pääsisivät, avautuisi uusi maailma, uusi elämä
hänelle. Tosin se ei muuta ollut kuin loppukesän kauneutta. Mutta
olihan sitä jo siinäkin sille, joka kaiken ikänsä oli ennen nälkää
nähnyt, kaiken ikänsä turhaan toivonut yksitoikkoisen talven vaihtuvan
onnen kesäiseen kukoistukseen.

Kun isäntä heinänteon ajaksi palasi takaisin Teittoon ja laulaa
rallatellen kulki töissä, ei hän voinut iloaan ihmisiltä salata,
vaan kertoi kehaisten, että pian on emäntä talossa. Mutta muuta hän
ei kertonut, sillä he olivat päättäneet pitää asian salassa, kunnes
kuulutuskirjat tehtäisiin. Silloin asia vasta ihmisten tietoon
tulisi, ja sitten heidät vihittäisiin heti kolmannen kuulutuksen
jälkeen. Kotona pappilassa pidettäisiin pienet kahvikestit ja
armovuodensaarnaaja toimittaisi vihkimisen. Näin oli tuumattu, ja tähän
päätökseen olivat molemmat tyytyväisiä.

Mutta Kotajärvellä soitti vaimoväki suutaan. Sääli ja kauhu valtasi
heidät, kun kuulivat että Teittolainen oli poloisen pauloihinsa
saanut. Kaukaa se kuului olevan, tuo morsian, ja selvähän se, kun
ei kukaan lähempää olisi huolinut, mutta surkeata se vaan oli, niin
että varoittaa olisi pitänyt. Mutta mitenkä varoittaa, kun niin
salassa pitivät, ettei edes tiennyt, mistä morsian oli kotoisinkaan?
Sellainenhan se Teittolainen aina oli ollut, salaa toimi, ei neuvoja
kysynyt -- ei niiltäkään, joilla niitä kyllä olisi ollut liikenemään
asti. Itseensä hän vain luotti, rahaa keräsi, oli korkeamielinen
kaikessa ja otti nyt vielä omakseen tytön papillisesta säädystä. Jos
hän sillä luuli tyhjäksi tekevänsä sen kirouksen, joka Teiton taloa
painoi, niin ei se muuta ollut kuin uusi paholaisen paula, johon hän
taas oli kietoutunut. Sen hän kyllä vielä saisi kokea, ja samoin se
emäntä raukka. Ei sille paljon iloisia päiviä joutuisi, niin arvelivat
eukot Kotajärvellä.

Mutta kaikista puheista huolimatta ei asiaa saatu muuttumaan.
Teiton taloon, tuohon peltojen keskelle, likaisen lammen liepeelle
kohonneeseen kartanoon, jota kaikki kammoivat, jossa rotat olivat
ilakoineet kuin kotonaan ja jossa hämähäkki rauhassa oli verkkojaan
kutonut, sinne tuotiin papintytär, Anna, emännäksi.




2.


Syksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä
läksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he
läksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle
rautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana
päivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän
penikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli
perille saman päivän iltana.

Isäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen
taloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän
suurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.

Tuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen,
virma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille.
Valjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi
tämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka
häntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan
suuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei
hänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä,
vaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta
arvossapidettyyn asemaan.

Nyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken
vanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota
enemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.

Annan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän
oloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään
erityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona
ja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä
toivottavasti hänen vaimonsakaan.

Tuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera
kylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten
kanssa, ison talon emäntä varsinkin.

"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva", huomautti isäntä
naurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.

"Ei kasva", myönsi Anna, "kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen
tottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset
käsiini sain."

"Niin, niin", puheli isäntä, "senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko
ihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin
parempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. -- Sukkelaan minä aina
olen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys
vaan."

"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa", sanoi
Anna ja rupesi muusta puhumaan.

Isäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät
lähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu,
käy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti
varjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin
suomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen.
Vanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on
paljon ja tulot ovat hyvät.

"Vai on se talo niin vanha?"

"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä
ensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten
rupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se
rakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä
kauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa
sai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan."

"Onko se miten kauniilla paikalla", kysäisi emäntä.

"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä
semmoisenakin pidän."

"Voihan sinne puita istuttaa."

"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut."

"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?"

Isäntä nauroi partaansa. "No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä
olen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut."

"Mutta miksi se ei puita suvaitse?"

"No, sillä on ne päähänpistonsa. Ajattelee toisissa asioissa aivan
järkevästi, mutta on toisissa taas ihan suunniltaan."

"Onko se heikkomielinen?" Anna katsoi isäntään säikähtyneenä.

"Ei suinkaan, mutta niinhän ne vanhat ovat kuin lapset, tietäähän sen."

"Mutta eihän se vielä niin vanha ole!"

"Jo vähän viidenkymmenen ohi. Mutta ei se kenellekään pahaa tee, ei
sitä tarvitse pelätä."

Isäntä käänsi puheen toisaalle ja rupesi taas kertoilemaan
parannuspuuhista, joita aikaa myöten aikoi toimeenpanna. Hän oli varova
mies eikä ruvennut yrityksiin ennenkuin tiesi, miten kukkaro kannatti.
Parempi elää pienessä turvallisena, kuin komeassa velkojen varassa.
Sitten kun oli kirstun pohjat täynnä, sittenhän niihin koskea uskalsi,
ja sitten se vanha rytökin oli valmis romahtamaan ja uusi sijalle
kohoomaan. Silloin kelpasi siellä emännöidä ja käskijänä komentaa
senkin, joka oli pappilassa ennen pyörähdellyt.

Isäntä innostui puhuessaan niin, että aivan unohti tuon komeuden vielä
kuuluvan mielikuvituksen maailmaan. Vasta kun Kotajärven kirkonkylä
rupesi näkymään, muistui hänelle todellisuus mieleen.

"Tässä ollaan jo perille tulemassa", huomautti hän ja heristeli
hevoselle ohjasten periä. Anna oikaisihe, ja sydän rupesi sykkimään
nopeammin. Ori pani parasta juoksuaan.

Kun me muutaman rakennuksen ohi olivat ajaneet, näkivät he piikatytön
naapuritalon pihamaalta kiepsahtavan tupaan ja samassa täyttyivät tuvan
ikkunat uteliailla ihmiskasvoilla. Siinä oli päitä jos jonkinlaisia,
pieniä ja suuria, pellavapäitä ja harmaahapsisia. Toisen talon
edustalla olivat katsojat kerääntyneet pihalle, missä riipuskelivat
aitaa vasten välinpitämättömän näköisinä tai kurkistelivat uteliaina
kuistin takaa maantielle päin.

"Katselevat, kun emäntää Teittoon viedään. Eipä joka taloon tuodakaan
papin tytärtä." Isäntä taas hymähti, ja Anna istui suorana kuin
kaikkien katselema morsian.

Huimaa vauhtia sitä mentiin, mutta hämärtämään rupesi jo, kun hevonen
pihaan pyörähti. Isäntä pysäytti portaiden eteen, ja Anna astui
rattailta. Samassa juoksi tyttö keittiön puolelta vastaan. Hän oli
Annan kotipuolelta tuotu palvelijatar, joka tavaroiden kanssa jo
aikaisemmin oli taloon tullut.

"Terve tuloa mamss -- -- -- rouva piti sanomani. Jopa minä odotinkin."

Anna tervehti.

"Mennään tästä", pyysi tyttö. "Tästä porstuasta pääsee suoraan
keittiöön, kun kääntyy vasemmalle, oikealla on eteinen. Käykää sisään
rouva!"

Anna katsoi ympärilleen. Se oli avara, kylmä eteinen. Seinät olivat
paperoidut vanhoilla sanomalehdillä, ja paitsi vaatenauloja ei
huoneessa muuta ollut kuin ullakolle vievät portaat.

"Tässä on sali." Tyttö avasi oven. "Olisin sytyttänyt kynttilät, mutta
kun vielä oli päivää siksi paljon."

"Suurethan ne on huoneet, mutta matalat", sai Anna sanotuksi. Hän
kulki salinlattian poikki ja läheni peräseinällä olevaa pitkää,
vanhanaikuista pielasohvaa, jonka yläpuolella rehevä, monihaarainen
muratti, talon ainoa kasvi, ikkunalta levitti oksiaan. Sohvan edessä
oli pöytä, pöydällä puhdas liina ja kirkkaaksi kiilloitetut messinkiset
kynttilä jalat.

"Onko sinulla kahvit valmiina?" kysäisi Anna äkkiä, kun muistui
mieleen, että tässä sopi tuliaiskahvit juoda, jahka isäntä tulisi
sisään.

"Kyllä on, kunhan pyörähdän hakemaan."

Tuntui hyvältä jäädä hetkeksi yksin. Anna huokasi helpotuksesta.
"Oli tuo kummallista tulla ihka outoon paikkaan, katsella kaikkea
ensi kertaa ja ajatella: Tämä on nyt minun. Tässä minun on oltava ja
elettävä; näissä huoneissa saan nähdä, mitä minulle elämän varrella
iloa ja surua annetaan."

Hän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen.
Niin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin
talon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat
seiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa,
joka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi
sivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia
oli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli
pistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä
iloiseksi.

Kun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa
kahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu
huone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille
vierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit,
mutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa
huonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.

"Missä se meidän emäntämme", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä
paukutteli käsiään yhteen. Jaa -- -- jaa, katsoo taloa, kelpaako
asuttavaksi!

Tyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä
katsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla
taloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka
vastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa,
paitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin
tai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin
meni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta
näin -- -- -- uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä
ahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai
nyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo
entuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli
varaa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä,
eikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja
ollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän
kuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia
vapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo
siinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään
tyytymään.

Kun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna
illallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän
oli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella.
Sitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän
salin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta
hätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen,
kumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja
viekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa
ja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. "Kasvaa", huudahti hän,
kauhistuneena kohottaen kätensä, "kasvaa, kasvaa vuoreksi!"

Anna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi
kasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa
pelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi
tyynesti ja päättävästi: "Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä
olen?"

Vaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle
lattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas,
väijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli
liikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti
hiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.

Anna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi
kätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin
kissa valmiina hyppäykseen.

"Isä, mitä tämä on olevinaan?" Isäntä laski kätensä painavasti
vanhuksen olalle. "Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?"

Vanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä.
"Sinä, sinä", sammalsi hän, "toit tuon!"

"Niin, se on talon uusi emäntä, jota jo kauan on kaivattu."

"Se on se minun karannut kultani, se -- -- --"

"Mitä te nyt höpisette, isä! Tulkaa pois!" Isäntä tarttui päättävästi
ukon käsivarteen ja rupesi taluttamaan.

Anna kuuli vanhuksen sopertavan jotain, mutta tahdottomana kuin lapsi
hän seurasi kuitenkin taluttajaansa.

"Ruvetkaa pois ruualle", sanoi isäntä, kun palasi. "Ei tämä mitään
merkitse. Harvoin se noin on, mutta mistä lie nyt tullut niin
liikutetuksi."

"Kuulithan, mitä se sanoi?"

"Kuulin minä. Puhuu, että minä hänen kultansa olen nainut. Isä pahanen!"

"Mutta mitä se sillä tarkoittaa?"

"Mistä minä tiedän. Mitä lie nuoruuden ajoiltaan muistanut, kun oikein
tuntui kateeksi käyvän."

"Mutta se kun sanoi sitä 'kasvaa, kasvaa', mitä se sillä?"

"Älä huoli siitä, kuka hupsun puheita ymmärtää? En minä ainakaan."

Anna koetti olla asiata ajattelemalta, mutta se ei ollut helppoa.
Monet kysymykset kytivät mielessä, eikä hän niiltä rauhaa saanut, ei
pitkin iltaa eikä yölläkään. Valvoa täytyi vaan ja ajatella, ja välistä
kangistutti kumma kauhu koko hänen ruumiinsa. Mihin oli hän joutunut?
Mikä kohtalo hänen osakseen täällä oli tuleva? Hän oli mielessään
punninnut kaikki, tehnyt selväksi itselleen, mitä voittaisi ja mitä
menettäisi näissä naimiskaupoissaan. Mutta oliko hän ehkä erehtynyt?
Eikö hän tuntenutkaan kaikkia niitä voimia, jotka kohtalon vaakaa
hallitsivat. Täytyisikö hänen uhrata enemmän, voittaisiko hän vähemmän
näissä naimakaupoissa, kuin oli luullut? Ottaisiko kohtalo häntä
ehkä ivatakseen hänen halustansa saavuttaa itsenäisyyttä ja ihmisten
arvonantoa? Ja jos niin oli, mikä oli hänet perivä? Mikä silloin
auttaisi muu kuin kova kovaa vastaan. Ei hänen tapansa ollutkaan
väistyä vaikeuksien tieltä, ei ensi iskuista murtua. Oli hän kovia
kolauksia ennenkin saanut, mutta ne vaan olivat kasvattaneet voimaa
hänessä, olivat tehneet hänet lujaksi, itsenäiseksi -- ehkä kovaksi.
Ne olivat opettaneet hänet ankaraksi, taipumattomaksi, opettaneet
ponnistamaan uupumatta, kunnes perille pääsi, vaikka sydänveri olisikin
taistelussa kuiviin vuotanut. -- Jos häntä kova kohtalo täälläkin
odottaisi, oli hän ainakin karaistunut ja kovettunut taistelua varten.
Se oli hänen lohdutuksensa, ja sitä hän valvoessaan ajatteli.

Mutta kun tuuli yön kuluessa singautti sadepisaroita ikkunaruutuja
vastaan, niin että nämä rämisivät, vavahti Anna kuitenkin. Siellä
ulkona mahtoi olla aika rymäkkä, vaikkei sitä paljon sisään kuullut,
kun ei siellä ollut ainoatakaan puuta humisemassa. Siellä oli vaan
se suuri, aukea lakeus, jossa tuuli temmelteli ja sade sinkoili
suoraan peltojen pehmeään multaan tai niityn notkuville mättäille. Ei
siellä olisi saanut puilta suojaa, ei päivän polttaessa eikä myrskyn
myllertäessä. Kaikki oli aukeata, alastonta, hiljaista kuin haudassa,
jonka partaalla ei kellot kumaja, ei virttä veisata. Se tuntui
luonnottomalta, pakon painamalta, tuo hiljaisuus. Siksi se peloitti.
Siksi karmi ruumista kun sitä ajatteli, peloitti, jäykistytti, vaikka
järki sanoi, että se oli lapsellista heikkoutta ja ettei se sopinut
järkevälle ja lujaluontoiselle.

Aamun viimein valjetessa oli Anna ensimmäisenä ylhäällä. Hän kävi
palvelustyttöä herättämässä, sytytti valkean uuniin ja pisti itse
pannun tulelle. Hän tunsi joka jäsenensä jännityksestä herpautuneeksi.
Yhden yön valvominen oli vienyt enemmän voimia kuin ennen monen yön uni
oli niitä antanut. Mutta jota enemmän hän tunsi levon tarvetta, sitä
uupumattomammin hän puuhasi. Hän tarvitsi työtä, työtä, ettei vaan tuo
yöllinen, raukkamainen pelon tunne palaisi.

Tavarat otettiin esille matka-arkuista ja järjestettiin paikoilleen.
Kaapit täyttyivät kapioilla. Aitat pyttyineen ja pönttöineen
järjestettiin, kellarit käytiin ja tarkastettiin. Uusi emäntä ei saanut
rauhaa, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Hän oli kuin kuumeessa. Ja
kuitenkin ikävöi hän sunnuntaipäivää ja lepoa. Kun hänestä aika tuntui
pitkältä ja yksinäisyys peloittavalta, oli se hänen lohdutuksensa, että
sunnuntai oli tulossa. Silloin hän taas miehensä kanssa ajaa kirkkoon
uusilla rattailla, virma ori valjaissa. Silloin saavat nähdä ihmisiä
ja kulkea kirkon penkkiin rinnan, kaikkien katseiden seuraamana.
Kotajärveläiset silloin nykäisevät toisiaan käsipuolesta ja kuiskaavat:
"Tuossa se nyt menee, se Teiton rouva, joka on papintytär syntyään." Ja
sitten kaikki heitä katselevat ja arvostelevat, mutta hän ei välitä,
kulkee vaan suorana ja ryhdikkäänä miehensä rinnalla. Ei vilkaise
oikealle eikä vasemmalle, astuu vaan eteenpäin ristikäytävän poikki ja
asettuu siihen penkkiin, jossa pitäjän rouvat istuvat ja josta papinkin
näkee parhaiten.

Sitten, kun kirkosta mennään, niin tulee yksi toisensa perästä, rouvat
ja emännät, tervetuloa sanomaan ja käskevät luonaan käymään. Hän
silloin lupaa tulla, mutta sanoo ei vielä isoon aikaan joutavansa,
etteivät luule kovin kylään haluavan. Herrasväessä he sitten käyvät
ensin, ja siellä hän puhuu ruotsia, ettei se rupea unohtumaan. Sitten,
jahka ennättävät, käyvät muissakin paikoissa, mutta eivät kiirettä
pidä, että ihmiset ymmärtävät hänen vielä kuuluvan siihen piiriin,
jossa on kasvanutkin. Silloin se on niinkuin olla pitää. Ja sitä
ajatellessaankin hän jo tunsi tyydytystä.

Viimeinkin valkeni sunnuntaiaamu ja Anna oli ensimmäisenä valmis
kirkkomatkalle. Hän oli pukenut mustan morsiuspuvun ylleen, pannut
päähän leveälierisen, mustan olkihatun silkkinauhasilmukkoineen ja
heittänyt hartioilleen mustan kaulurin, joka ylettyi vyötäisille ja oli
leuvan alta kiinni hakasilla ja silkkihetuleilla.

"No niin", sanoi isäntä, kun näki vaimonsa lähtöön valmiina. "Kelpaa
lähteä nyt, kun on jotain näytettävää." Hänkin oli sulhasvaatteissaan.
Parta oli hyvin ajeltu ja harjattu. Tuuhea, musta tukka seisoi töyhtönä
päälaella, valahti siitä taapäin ja kiertyi ohimojen kohdalla kiharaan.
Mustat silmäkaarelmat, helakka puna poskilla ja mustuuttaan kiiluvat
silmät kiinnittivät huomion Teiton isäntään. Hän oli pulska mies, se
oli tunnustettava, ja sen huomasi Annakin tänä ensimmäisenä pyhäaamuna.
Sekin lisäsi osaltaan sitä hyvän tuntemusta, joka hänet valtasi
kirkkomatkalla.

Kun he saapuivat perille, oli väkeä vasta vähän koolla. Isäntä sitoi
hevosen suntion tallin nurkkaan, pani heiniä eteen ja sitten he
läksivät astumaan. Ei ollut vielä herrasväen penkissä ketään, kun
he siihen asettuivat: emäntä vaimoväen puolelle, isäntä vastapäätä,
miesten penkkiin. Sitten rupesi kirkko vähitellen täyttymään.
Mutta penkkiin, jossa Teiton emäntä istui, eksyi yksi ainoa ja
hänkin pysähtyi penkin suulle. Pappi tuli samassa alttarille, ja
jumalanpalvelus alkoi.

Anna katseli suoraan pappiin. Hänen katseensa oli kuin kiinni
naulattu paikkaan, missä tämä seisoi, mutta sanoista, joita hän
kuuli, ei hän mitään tiennyt. Tuhannet ajatukset ajelehtivat hänen
aivoissaan, tuhannet kysymykset kytivät mielessä. Miksi ne ihmiset
eivät tähän penkkiin tulleet? Mikä pelättävä hän oli? Olihan siellä
isännän puolella kuitenkin joitakuita. Eikö kelvannut kenenkään
papintyttären rinnalla istua, kun hän talonpojan oli nainut? Tämäkö oli
se palkanmaksu, jota hän oli odottanut saavansa pyhäpäivänä? Näinkö
ihmiset aina menettelivät, vai yksin häntäkö heidän kovuutensa aina
kohtaisi? Mitä oli hän rikkonut, koska häntä halveksittiin? Oliko
se vika, ettei hän voinut tyytyä armoleipää syömään ylenkatsottuna
vanhanapiikana? Vai olisiko Teiton ja sen isännän maine huono? Olisiko
häneltä salattu jotain, ehkä paljonkin?

Kun pappi sanoi "aamen", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä.
Hän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat
penkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta
ainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään
kirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?

Kun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna
muiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että
säikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion
tallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti
riimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen,
hyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.

He olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät
päivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä
istuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi
painostava äänettömyys.

"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta", sanoi Anna.

"Tule viereeni tänne."

"Ei kiitoksia. Tässä on parempi." Hän nosti tavallisen tuolin pöydän
päästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti
silmiin ja kysäisi lyhyeen: "Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä
olet salannut minulta?"

Isäntä hätkähti. "So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?"

"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen
tullut petetyksi."

"Ja missä suhteessa?"

"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä.
Sinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset
talonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja
-- -- --"

"Oliko sinun sitten pakko suostua?"

"Ei ollut, mutta sinä teit voitavasi houkutellaksesi minua. Kehuit
taloa ja itseäsi, lupasit turvattua tulevaisuutta ja huoletonta elämää."

"Joko sitten olen sanani rikkonut? Leipähuolista minä puhuin, enkä
luule sinun vielä nälkää nähneen."

"Sinä petit minut kuitenkin. Sinä salasit jotain. Mitä ihmiset puhuvat,
mitä sanovat tästä talosta?"

"Onko se sulhasmiehen asia kuljetella morsiamelle kaikki kylän ämmäin
juorut?"

"Ei, mutta olisit kuitenkin jotain sanonut, kertonut, miten oli, ja
sitten antanut valita."

"Ja mitä minä olisin kertonut. Sitäkö, että vaari oli aika saituri
ja että isä-ukossa oli samaa vikaa. He olivat raharakkaita molemmat,
eikä poikakaan ole hyvin hupa luonteeltaan. Siitä ne akkain juorut
ovat alkunsa saaneet. En minä muuta tiedä. Sanovat tietysti isä-ukon
heikkopäisyyden saituudesta johtuvan. Mutta onko tämä sinusta niin
kauheaa, että sitä olisi pitänyt ilmoitella. Miehet semmoisista viis
välittävät. Se on vain vaimoväen taikauskoa."

Hän puhui kovalla äänellä ja nosti puhuessaan ylpeänä päätään.
Noita juttuja oli hän kyllä kuullut ennenkin, oli niitä huomannut
pistävissä pilapuheissa miestenkin joukossa, jonkun kaupoissa petetyn
pistosanoissa ja vihamielisissä viittauksissa. Mutta ne eivät pystyneet
häntä lannistamaan. Onni kun oli ollut hänelle myötäinen, mitä hän
silloin huoli pelätä? Menestys oli hyvä ja vahva haarniska, josta
kaikki kiukun ja kateuden nuolet kilpistyivät.

Anna tuijotti hetken eteensä. Sitten leimahti hänen katseensa liekiksi.

"Kaikkien kammoamaan kotiin sinä minut toit. Sen siitä sain, kun
tahdoin olla luja, seurata järjen ääntä ja tukahduttaa tunteeni. Kyllä
minäkin kerran tiesin, mitä rakkaus on, mutta luuletko, että se tunne
minut tänne toi? Siitä on jo aikoja, kun se sammui, ja sitten kun sen
sammutin, on ainoana päämääränäni ollut päästä eteenpäin, saavuttaa
arvonantoa ja kunnioitusta. Minä en kärsi, että minua poljetaan.
Kuuletko? Ja kuitenkin sinä toit minut tänne."

"No sittenhän me ollaan kuitit", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. "Sinä
petyit. Minä petyin."

"Missä sinä sitten?"

"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi
hyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut
tänne toikin."

"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut
säästävää emäntää?"

"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa."

"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että
omanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous."

"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen." Hän sanoi viime
sanat hiljaa, mutta painavasti.

Tarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa?
Vai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? -- Kuinka tuo
epätietoisuus kidutti Annan sydäntä!

He olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: "Onhan se ihmisten
ylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin
minäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on
elämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä
vaan mennään, niin totta mennään."

Anna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen
taistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun
se laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä
etäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota
miestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon
vieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä,
että elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli
kova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet
häneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja
tiesi, että se oli kova.

"Käydään sitten se koulu yhdessä", sanoi hän väsyneesti ja nousi.
Isäntäkin läksi kiikkutuolista ja kääntyi ovelle päin.

"Niin yhdessä, yhdessä", sanoi hän. "Ainahan sitä kerran voitolle
pääsee." Hän painoi oven kiinni ja kääntyi portailta talliin päin.

Emäntä pyyhkäisi kädellä otsaansa. Päätä poltti niin kuumasti.

Hän meni eteisen läpi keittiöön. Siellä nukkui tyttö penkillä ja valkea
liedessä oli sammunut. Hiljaa sulki hän oven, otti naulasta ison
villaliinan ja läksi ulos. Hän kulki eteenpäin, tietämättä oikeastaan
minne, kulki peltojen poikki, ensin piennarta pitkin, sitten savista,
vettynyttä ajotietä myöten, joka vei metsään päin. Hän oli kulkenut
kotvan aikaa tarkkaamatta mitään, kun vihdoin pysähtyi ja katseli
ympärilleen. Hän oli jo metsän rajalla ja näki mökin pilkottavan esiin
puiden lomasta. Se sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin, ja hän
joudutti kulkuaan. Sittenkun hän Kotajärvelle tuli, ei hän vielä ollut
vierasta puhutellutkaan, aina vain kotiväkeä. Hänet valtasi äkkiä
iloinen odotus. Kun hän tuonne tulee, koputtaa ovelle ja astuu sisään,
silloin ainakin ihmiset häntä tervehtivät, eivät väisty, eivät käänny
pois, vaan puhuttelevat kuin ihmistä ainakin.

Hän seisoi jo ovella, mutta tarttui arasti ripaan. Entä jos täälläkin
--? Hän vavahti.

Silloin kuului sisältä hiljaista laulun hyminää. Se rauhoitti ja
rohkaisi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän astuessaan kynnyksen yli.

Laulu lakkasi ja pehmeä naisen ääni vastasi tervehdykseen. Oli jo
hämärä tuvassa, eikä Anna kohta erottanut, keitä siellä oli, mutta hän
astui rohkeasti eteenpäin tietoisena, että hän oli omilla alueillaan,
Teiton alueella olevassa mökissä. Se oli hänelle kohta muistunut
mieleen, kun hän näki mökin metsän rajassa. Isäntä oli kertonut tämän
mökin olevan ainoan talon läheisyydessä ja sanonut asukkaiden olevan
kunnollista, nuorta väkeä, jotka äsken olivat siihen muuttaneet.

Mitähän siinäkin mahtoi alla piillä, kun isäntä oli erittäin sanonut,
että niille pitää olla ystävällinen. Se muistui Annalle nyt mieleen.
Olivatkohan muut tätä mökkiä pelänneet, kammoksuneet talon läheisyyttä
ja ukkovaaria?

Anna ei ehtinyt pitemmältä asiaa ajatella, sillä nainen huoneen perällä
nousi kätkyttä kiikuttamaan, astui lattian poikki Annaa vastaan ja
ojensi kätensä.

"Terve tulemasta. En oikein tiedä, mistä tämä vieras -- -- -- mutta
eikö liene uusi emäntämme."

"Niinhän minä olen." Anna tervehti. "Läksin kävelemään enkä huomannut,
miten pitkälle jouduin, ennenkuin jo olin ovella", lisäsi hän kuin
selitellen.

"Sepä nyt oikein iloista, että tulitte katsomaan, hyvä rouva tai emäntä
-- tai miksi pitäisi sanoman. Eihän sitä yksinkertainen -- -- --"

"Sanokaa vaan miten tahdotte, sama se minulle." Ja samalta se hänestä
tuntuikin, vaikka aamulla vielä rouva-nimitys oli hänen korviaan
hivellyt. Mutta aamusta oli pitkä aika kulunut, ja paljon oli sen
kuluessa muuttunut.

"Käykää istumaan, hyvä rouva. Olisihan meillä pieni kamarikin -- -- --"

"Ei, ei, istutaan tässä." Anna asettui penkille kätkyen viereen.
"Teillä on tässä pienokainen", sanoi hän kumartuen kätkyen puoleen.
"Onko niitä useampia?"

"Ei ole enää, kuoli kaksi vanhinta ja tämä tulee vasta vuoden vanhaksi
Mikon päivänä." Vaimo läheni takkaa aikeessa virittää valkeata.
"Älkäähän nyt! Miksi tekisitte tulta?" "Olisin niin mielelläni
keittänyt kahvitilkan, kun sain emäntäni kerran tänne. Ettekö nyt
ottaisi? Eihän meillä leipää ole eikä muutenkaan niinkuin vieraille
tarjottaessa, mutta olisin kuitenkin -- -- --"

"Ei, ei! Toisen kerran. Läksin vain katsomaan vähän, kun kaikki vielä
on niin outoa."

"Niinhän se on vaikeata alussa, ja rouva, joka vielä on tullut aivan
vieraasta puolesta."

"Kyllä se oli toista siellä", myönsi Anna ja rupesi kertomaan
kotipitäjästään, sen oloista ja tavoista, pappilasta ja kaikista
paikoista siellä. Hän ei huomannut itsekään, miten paljon hän puhui,
miten purki sydämestään kaiken, mitä siellä oli säilyttänyt salaa ja
arkaillen, niinkuin ei niitä näissä uusissa oloissa olisi uskaltanut
ajatellakaan. Hän ei Teitossa ollut paljon pappilasta puhunut, tuskin
oli sitä siellä oikein ajatellutkaan. Hän oli ne ajatukset aina luotaan
työntänyt tuntien, ettei nyt sopinut niitä muistella. Pappilassa oli
kuitenkin ollut hyvä olla. Siellä oli elämä ollut huoletonta. Nyt oli
ajatteleminen ainoastaan sitä taistelua, joka oli edessäpäin.

Kyynel kihahti mökin Leenan silmään hänen kuunnellessaan.

"Niinhän se on muuttuvaista tämä elämä", sanoi hän hiljaa, "mutta aina
sitä eteenpäin pääsee, kun tekee tehtävänsä ja luottaa Jumalaan."

Anna säpsähti. Oliko hän sitten valittanut vai mitä tuo tarkoitti, kun
puhui kuin lohduttaen?

"Ainahan sitä eteenpäin pääsee, kun vaan ensin pääsee alkuun", sanoi
hän päättävästi.

"Niin, se se vaikeata onkin", vahvisti Leena ja liekutti jalallaan
kätkyttä, jossa lapsi näytti heräävän. "Minä muistan, miten minullakin
ensin oli kotimökkiäni ikävä. Ja entä sitten, kun ne lapset kuolivat.
Kyllä se kovalle otti. Puutteesta kyllä pääsivät korkeampaan kotiin,
mutta suru oli sentään suuri."

He istuivat hetken ääneti, sitten Leena taas jatkoi: "Ette usko, rouva,
miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toiseksi. Kyllä
tekin sen vielä näette."

Anna ei vastannut mitään, kumartui vain katsomaan lasta. Samassa
aukaisi tämä silmänsä, oikoi pikku jäseniään ja hymyili herttaisesti
hyvänpäivän vieraalle. Silloin oli kuin jokin rinnassa olisi sulanut ja
siinä samassa vedeksi valahtanut. Kyynelkarpalot vierähtivät kätkyen
laidalle.

Silloin Leena nousi ja pistäytyi ulos. "Antaa sen olla rauhassa niin
kauan kuin viihtyy", ajatteli hän. "Se keventää mieltä, kun edes saa
itketyksi; käy muuten liian raskaaksi, kun ei puhuakaan voi."

Paljon sillä rouva-poloisella nyt mahtoi olla sydämellä. Kaikenlaista
oli ehkä jo tullut tietoon. Kotona oli se vaari-ukko, jota kaikki
pelkäsivät, ja koti-ikävä ja tottumattomuus uusiin oloihin tuntui
tukalalta. Vähäkö niissä oli yhdelle ihmiselle kannettavaa. -- -- --

Ja sitten kun ihmisetkin olivat niin sydämettömiä. Niin olivat
heitäkin kovasti peloittaneet tuohon mökkiin tulemasta. Olivat
kertoneet kaikenlaista, niin että oikein hänen miehensäkin oli ruvennut
pelkäämään, että jos siitä kuitenkin on häiriötä, kun tulevat niin
lähelle tuota suurta aukeata ja kaikkea pahuutta siellä. Mutta sitten
olivat taas keskenään puhuneet asiasta, muistelleet, miten kurja pesä
heillä oli, jossa asuivat, ja miten niukka oli työansio. Kuolisivat
puutteeseen kaikki lapset, jos heille niitä annettaisiin, elleivät
paremmille paikoille pääsisi. Teiton isäntä tarjosi mökin melkein
hyyryttä, kunhan saisi asukkaita Rajalaan, jota kaikki karttoivat. Se
oli tarjous, jota ei käynyt niinkään hylkääminen.

"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla
väistyy", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän
ajattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että
ulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä.
Siksi ymmärsi hän emäntää.

Leena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon
puhuminen auttanut. "Antaa sen olla itsekseen ja itkeä", ajatteli hän
ja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.

Kun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä
katsoa lasta.

"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä", sanoi hän hymähtäen, kun
läheni.

"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?"

"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt
on parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan
sen tuntee, mikä paras on."

"Tuossa on paha aukko ikkunassa", huomautti Anna. "Eikö siitä käy kylmä
viima lapseen?"

"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä
mies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä
vaan tuvassa on."

"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä
tekisi?" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus
seurasi sanoja.

"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian", sanoi hän äkkiä, "täytyy lähteä."
Hän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.

Oli jo vaikea nähdä tietä, ja hän joudutti kulkuaan. Jalka oli usein
luiskahtaa liukkaalla, saviperäisellä tiellä; rapakko loiskahti yli
kengän ja hameen helmat tekivät kiusaa. Mutta sitä hän ei huomannut,
ajatteli vain tätä ensimmäistä ihmeellistä pyhäpäivää Teitossa. Ja sitä
ajatellessaan hän kulki kiireisesti peltojen poikki, poikki laajan,
peloittavan aukean kohden kotiaan.




3.


Anna oli ajatellessaan asemaansa rikkaan Teiton emäntänä
mielikuvituksessaan nähnyt itsensä pitopaikoissa ylimmäisillä sijoilla,
papin tyttärenä säätyläisten seurapiiriin kuuluvana, emäntien joukossa
ensimmäisenä sekä säätynsä että varallisuutensa puolesta. Mutta yhtä
suuri kuin hänen erehdyksensä taloon nähden oli, yhtä paljon hän pettyi
seurapiirinkin suhteen.

Kotajärvellä oli kolme toisistaan tarkoin erotettua seurapiiriä.
Suurten tiluksien omistajat sekä pitäjän virkamiesperheet muodostivat
hienoston, joka ei muiden seurasta huolinut muuta kuin kutsuttuna
häihin, hautajaisiin tai muihin perhejuhliin. Toinen piiri oli
heränneiden, joiden joukkoon pitäjän pappikin kuului. Ei heilläkään
paljon yhteyttä ollut muiden kuin samanmielisten kanssa. Vaikka he
olisivatkin muita seuroihinsa ottaneet, eivät siellä muut -- nuoret
varsinkaan -- viitsineet käydä. Heränneet olivat ankaraa väkeä, jotka
sanoivat sanottavansa jokaiselle suoraan ja häikäilemättä. Siitä toiset
sitten suuttuivat ja sanoivat, ettei sitä sinne heidän tuomittavakseen
viitsi mennä. Niin saivat heränneet olla rauhassa ja yksin omassa
piirissänsä.

Pappi koetti kuitenkin pitää huolta kaikista seurakuntalaisistaan, ja
kun he tiesivät, että hän mielellään tuli selityksiä pitämään, minne
vaan tahdottiin, oli tullut tavaksi, että ne, jotka muuten Jumalan
sanan viljelemistä harrastivat, vaikkeivät heränneisiin kuuluneet,
silloin tällöin pyysivät pappia luokseen selityksen pitoon. Se piiri,
joka näissä paikoissa kokoontui, oli siksi avara, että sinne kuka
tahansa olisi voinut mennä, mutta Anna karttoi tarkasti näitä paikkoja.
Kirkossa hän kävi silloin tällöin, ei missään muualla. Pappi ja hänen
vaimonsa olivat kyllä yrittäneet häntä ystävällisyydellä mukaan
houkutella, mutta hän pysytteli loitolla heistä. Hän vihasi tuota
virren veisuuta ja ainaista puhetta autuuden asiasta. Hän ei jaksanut
kuulla, kun ne sitä syntisurkeuttaan ruikuttivat ja nöyrinä maassa
matelivat. Eikä hän taas tahtonut teeskennelläkään. Siksi pysyi hän
erillään, vaikka sydäntä kirveli ajatus, että hän siten joutui pois
papin ja papin perheen seurapiiristä, johon hän syntynsä puolesta
lähinnä kuului.

Hienoston ja heränneiden piiriä lukuunottamatta oli pitäjässä piiri,
johon kuuluivat kaikki varakkaammat talolliset samoinkuin ne, jotka
olivat kotoisin sääty aitauksen rajamailta. Tämä oli Teittolaisille
lähin ja tutuin seurapiiri. Mutta vaikka he joskus vieraissa kävivät
ja joskus joku heillekin eksyi, tunsi Anna, ettei siitä seurustelusta
paljoakaan iloa ollut. Isäntämiehet kävivät asioita ajamassa, kun
kävivät, ja emännät karttoivat mielellään Teittoa. Olihan se talo
pari vuosikymmentä ollut emännättä. Se oli jo kuin tavaksi tullut,
ettei siellä käyty. Eikä uusi emäntä ollut sen luontoinen, että olisi
hyvin puoleensa vetänyt. Kun kävivät, kävivät vain siksi, että isännät
vaativat pysymään hyvissä väleissä rikkaan Teittolaisen kanssa.

Anna tunsi olevansa yksin, ypöyksin sekä kodissaan että pitäjällä.
Eivät edes köyhätkään heillä mielellään käyneet. He tiesivät
isännän pian ajavan avunkerjääjät maantielle, ja emäntää sanoivat
kiivasluontoiseksi. Siksi eivät köyhänkään askeleet Teiton kynnystä
kuluttaneet.

Ainoa paikka, jossa Teittolaisillakin oli ystäviä, oli Rajalan mökki.
Siellä ei heistä pahaa sanaa sanottu, vaikka muut olisivat mitä hyvänsä
puhuneet. Siitä sunnuntai-illasta asti, jolloin Anna ensi kerran oli
Rajalassa käynyt, oli ystävyys rakentunut hänen ja Rajalan Leenan
välille. "Minun sydämeni jäi sitä rakastamaan", sanoi Leena sinä iltana
miehelleen, kertoessaan Annan käynnistä; eikä se rakkaus laimennut,
vaikka toiset pahoja puheita kuljettivat ja vaikka Leena itsekin
huomasi monen asian Teitossa olevan toisin kuin olisi suonut.

Oliko se ihme, jos sitä kävi vaikka miksi, kun oli sydän surua täynnä,
ajatteli Leena! Jos olisikin tahtoa hyvään, niin kun se isäntä oli
sellainen kiusamielinen ja vaativa, kuka siinä jaksoi kestää? Ja entä
vaari-pahanen ja palvelustytöt, jotka eivät paikallaan pysyneet, vaan
laputtivat tiehensä juuri kun oli saanut jotakin oppimaan. Ja kaikki
pistosanat kylällä ja ihmisten ylenkatse! Ihmekö, jos sanottiin, että
emäntä oli pahasuinen ja pahasisuinen. Hyvänäkö sitä pysyy, kun elämä
kovasti kohtelee ja kun ei sitten ole sitä turvaa, että Jumala sen
kaiken parhaaksi kääntää?

Leenasta se oli niin säälittävä kohta, että hän monet itkut itki
emännän puolesta. Ja omalta puoleltaan koetti hän tehdä minkä taisi
tasoittaakseen tien emännälleen. Ei tuo pieni sana "rouvakaan" häneltä
koskaan unohtunut, kun hän huomasi, että se sittenkin oli mieluinen
nimitys Annalle.

Anna puolestaan tunsi, että vaikka hän rupeaisi kuinkakin ystäväksi
Leenan kanssa, ei hänen tämän puolelta koskaan tarvinnut pelätä mitään
nöyryytystä. Ystävyys oli rakentunut olevien olojen pohjalle. Siksi
olivat käynnit Rajalassa Annalle virkistykseksi kuin merta kulkevalle
hetken lepo tyynessä pohjukassa. Rajalassa oli kodin henkeä. Sieltä sai
voimaa ja vahvistusta. Leena siellä askaroi aina iloisena ja ahkerana,
kasvatti lastaan, raatoi työssä, sai paljon tehdyksi, vaikka vähän
siitä puhetta piti.

Se oli kuin pyhäkkö, tuo pieni tupa, jossa kaikki paistoi puhtauttaan,
alkaen lattiasta aina paperoidulle laudakolle, jossa astiat kirkkaina
kiiluivat.

Siellä Anna usein istuskeli, tuli sinne väsyneenä, vaivattuna,
ympäristönsä ja oman itsensä kiusaamana. Sinne hän asettui
peräpenkille, puheli Leenan kanssa tai leperteli pikku Liisalle, kunnes
sydän suli ja mieli rauhoittui.

Pikku Liisan eloon jääminen ja terveys olivat käyneet Annalle kuin
kunnia-asiaksi. Se oli taistelua sekin hänestä. Hän, joka oli eholtaan
nähnyt elämän nurjaa puolta, saanut kokea kovaa ja maksanut velkansa
samalla mitalla, tahtoi nähdä, eikö hän hyvääkin voisi joskus
aikaansaada. Hän tiesi, että jos pikku Liisu eloon jäisi, kiittäisivät
vanhemmat siitä parempaa asumustansa ja suotuisampia oloja. Ja tuota
kiitollisuuden tunnetta hän tahtoi saada herätetyksi edes yhdessä
kodissa. Hän tahtoi nauttia siitä kuin nälkiintynyt pienimmästäkin
leivän kipenestä, tahtoi nähdä tytön kasvavan, kehittyvän ja sitä
nähdessään saada sanoa itselleen: "Täällä meillä se on tapahtunut,
meidän ansio se on." Se oli hänestä kuin kirouksen vähentämistä, ja
siksi se kevensi mieltä.

Vielä oli toinenkin syy, miksi Anna oli niin Liisaan kiintynyt.
Olihan se hänen viaton hymynsä, joka ensi kerran oli Annan katkeran
surun kyyneleiksi sulattanut, ja hänen äitinsä sanat silloin "-- Ette
usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan
toisenlaiseksi", -- olivat siitä pitäen Annan korvissa kaikuneet.

Olisipa hänelläkin tuollainen, olisi edes yksi ainoa, silloin elämä
muuttuisi toiseksi! Kukkasena kasvaisi lapsi kodissa, ei tarvitsisi
tuntea puutetta eikä surua. Äiti kyllä häätäisi pois huolet, varjelisi
vaarasta, hellisi ja rakastaisi. Eihän ne muut niin siitä välittäisi.
Oikeita ystäviä tai läheisiä sukulaisia ei heillä ollut, vaari oli
vähäjärkinen, isä usein matkoilla ja kotonakin kokonaan asioihinsa
syventynyt, kukapa olisi lasta muistanut toivoakaan muut kuin äiti.
Hän oli ainoa, joka ikävöi pienokaista, sen hän tiesi ja siitäkin
tuo tunne yhä vaan kasvoi sitä voimakkaammaksi, jota kauemmin se
mielessä kyti. Hän aavisti, miltä se tarmokkaasta tuntuu, kun hän yksin
taistelee aatteensa puolesta. Hän ymmärsi, miten lumivyöry, pienestä
paakusta syntyneenä, kerää lisää ja yhä lisää joka puolelta, mistä vaan
eteenpäin kulkee, kunnes kasvaa äärettömäksi mahtavuudessa ja voimassa.
Hän ymmärsi sen, sillä samoin kasvoi hänenkin tunteensa.

Kun hän joskus säikähti vaarivanhusta, jonka pelokkaina pyörivät
silmät ja viekas hymy suupielissä hänessä aina herättivät eloon
kaikki ensimmäisen illan kauhut, tai kun hän loukkautuneena miehensä
käytöksestä väistyi tieltä, sulkeutui kamariin salin taakse ja koetti
unohtaa kohtalonsa kovuuden, silloin tuli aina mieleen, että kun tuossa
sängyllä olisi pieni, lepertelevä lapsi, silloin tuntuisi kaikki
toiselta. Hän hymyilisi sille, se hänelle, ja he jokeltaisivat yhdessä
kuin elämän ankaruutta tuntemattomat.

Sama kiihkeä ikävöiminen hänet valtasi, kun hän viikko viikolta ja
päivä päivältä yhä selvemmin huomasi, miten suuresti hän oli miehensä
suhteen erehtynyt. Hän oli kosiessaan huomannut ainoastaan pulskan
ja varakkaan isännän, joka oli matkustellut ja oppinut enemmän kuin
moni muu hänenlaisensa. Yhteiselämässä hän vasta näki, että mies
maailman rantoja soutaessaan ehkä oli kartuttanut tietojaan, mutta ei
silti sydämen sivistystä oppinut, ehkä pikemmin menettänyt sen, mikä
puhtaana ja parempana olisi maalaiselämässä säilynyt -- -- jos sitä
säilytettävää koskaan oli ollutkaan.

Anna oli pettynyt, pettynyt katkerastikin, eikä muut sitä voisi
sovittaa kuin kenties lapsi. Sen hän tunsi ja sitä ajatusta hautoi hän
mielessään.

Paljon sai Anna olla yksin, sillä Teiton isäntä oli naimisiin mentyään
yhtä levoton elossaan kuin ennenkin. Hän matkusteli edelleen paljon,
välitti kauppoja, oli tukkiasioissa ja valvoi etujaan, missä vaan oli
tienaamisen tilaisuutta.

Ihmiset puhuivat paljon näistä matkoista, tekivät ilkeitä viittauksia
ja antoivat pistosanoja Annalle. Mutta itse ei isäntä niistä koskaan
kertonut, ei edes vaimolleen. Anna oppi arvaamaan matkan tulokset
siitä, minkälaisella mielellä isäntä oli kotiin palatessaan.
Kehuskeleva ja suurisuinen hän oli, jos asiat olivat hyvin onnistuneet.
Huusi jo pihalla, että "tulkaapa isäntää vastaanottamaan", ja nauraa
hohotti pitkin iltaa kertoellessaan kaskuja emännälle.

Pirtin puolellakin kävi silloin supina, ja tallirenki uskalsi kerran
nauraa virnistellen tuumata tytöille, että "paljonkohon isäntä nyt on
ihmisiltä nylkenyt, koska on niin hyvällä päällä". Mutta niitä sanoja
hän sai katua, sillä isäntä sattui samassa kynnykselle, ja mies sai
lähtöpassit, vieläpä paikalla.

Mutta vaikeampaa oli sittenkin, kun asiat olivat huonosti onnistuneet.
Silloin isäntä tulla pölähti kotiin, Usein niin, ettei tiennyt
ennenkuin huoneessa oli. Hevosensa riisui hän silloin aina itse,
vei talliin ja pani ruokaa eteen. Sitten hän meni pirttiin, rupesi
tervehdittyään pitämään tutkintoa tehdystä ja tekemättömästä työstä,
kävi nuuskimassa kaikki nurkat, murahteli itsekseen, istui tuppisuuna
pöydän päässä eikä sanonut halaistua sanaa, ellei riidan syytä saanut.
Silloin kävi Annakin alamieliseksi. Ei pannut vastaan eikä suuttunut,
vaikka muuten kyllä osasi puoliaan pitää. Mutta silloin tiesi, että nyt
ei käy.

Vasta kun ensi päivistä oli ohi päästy, tasaantui vähitellen isännän
mieli. Elämä asettui entiselleen eikä kukaan päässyt moittimaan,
että se kovin riitaista oli. Yhteentörmäyksiä kyllä tuli, mutta aina
niistä sentään selvittiin hiljaisuudessa, ettei syrjäisten tietoon
tullut. Anna varsinkin ajatteli sitä, etteivät ihmiset puheen aihetta
saisi. Hän väistyi, jos ei muu auttanut. Mutta kovalle se ensin otti.
Pappilassa hän oli saanut järjestää asiat oman mielensä mukaan, isän
kuoltua varsinkin, kun ei äitipuoli taloustoimiin ollut puuttunut.
Hän oli oppinut käskemään ja järjestämään, ja nyt täytyi alistua
sellaisessakin, mikä oli hänelle kuuluvaa ja missä hän paremmin olisi
ymmärtänyt, miten menetellä. Oli se kova koulu, mutta mihinkäs siitä
pääsi, oppiminen oli, jollei tahtonut tehdä Teiton ja Teittolaisten
mainetta vielä pahaa pahemmaksi. "Meille se sitten on sitä tiukempi",
sanoivat palvelijat. Ja jota enemmän Annan täytyi taipua isännän
vaatimuksiin, sitä kärttyisemmäksi kävi hänen mielensä, sitä
suuremmaksi halu vuorostaan taas taivuttaa ja nöyryyttää muita. Omista
nöyryytyksistään hän ei koskaan puhunut. Itsekseen kärsi, itsekseen
taisteli. Ainoastaan siitä, miten ärtyisellä tuulella hän oli, saattoi
arvata, että isännän kanssa taas olivat yhteen törmänneet.

Huonolla tuulella ollessaan ei Anna koskaan mennyt Rajalaan.
Hänen ainoa turvansa oli silloin kamariin sulkeutuminen. Siellä
yksinäisyydessä antoi hän surulle ja suuttumukselle vallan, antoi
niiden vapaasti riehua ja temmeltää, kunnes väsymys ne viimein
tyytymään sai. Silloin väistyi suuttumus, ja suru vaihtui kaihoksi.
Silloin rupesi hän ajattelemaan elämän raskautta, sen painavaa taakkaa
ja sen palkan pienuutta. Ja hän tunsi, että hänen täytyi saada edes
kipene onnea osakseen, edes murunen elämän ilosta palkakseen. "Tulisi
edes se lapsi", ajatteli hän silloin, ja sitä ajatellen hän rupesi
sydämessään puhumaan lauhkeita, lempeitä äidin sanoja lapselle, jota
ikävöi ja ajatteli.

Lapseen kiertyivät vähitellen kaikki Annan ajatukset. "Kun tulisi se
lapsi", ajatteli hän, "niin antaisivat ihmisetkin meille enemmän arvoa.
Näkisivät, että niin se lisääntyy ja suurenee meidän sukumme kuin
muidenkin. Kun vaan tulisi, niin väistyisi paha maine ja kirous!"

Lasta ajatellen rupesi Anna ensimmäisenä keväänä puuhaamaan puiden
istuttamista Teittoon.

"Anna sen asian olla", sanoi isäntä. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään."

"Miksi ei?"

"Ne ovat sille vanhukselle niin vastenmielisiä, eikä niistä kuitenkaan
ennätä meille iloa tulla."

"No sepä kumma, ettei ennätä."

"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa
perästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat."

"Kyllä minä siitä huolen pidän."

"No, kah pidä, pidä sitten", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.

Jo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia
ruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä
muutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa,
koivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden
siimeksessä saisi leikitellä.

Koivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja
heiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin
mieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat
tehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.

Hän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla,
ennenkuin maata meni.

Oli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut
nähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää
henki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen.
Olikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän
sarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän
oli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa
kohden? -- --

Kovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut
ja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton
hedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli
tuuditteli.

Hän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän
vielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli
olla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä
hauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden
suojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa
iloitsi!

Mutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut
kaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.

"Siinä sen näki", mutisi hän itsekseen, "ei siitä mitään synny."

Sitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän
sisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan
heistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.

Kun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi
kalpeaksi kuin vaate.

"Kuka tämän on tehnyt?"

Siihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat.
Rengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä
rauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli
ainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan
veijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä
menettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän
hän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun
huomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli
valittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten
yöllä nousta puita kaatamaan!

Emäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. "Sinun täytyy
ottaa asiasta selvä", sanoi hän miehelleen. "Käy sen vaarin puheilla,
minä en voi."

Isäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli
nukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen
päälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.

"Annetaan asian jäädä sikseen", ehdotti isäntä. "Saat nähdä, että se
vanhus siitä vain pahenee."

"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan
asian perille!"

Emäntä oli luja. Puut istutettiin uudelleen ja vartijat pantiin
vartioimaan. Neljänä yönä oli niiden tähden valvottava, ja kun
viidentenä yönä eivät enää ruvenneet muut, valvoi emäntä itse.
Kuudentena ne sitten kuitenkin kaadettiin. Emännän joka jäsen vapisi.
Tämä oli ilveilyä, konnan koukkuja, joita ei voinut kärsiä. Ties mitä
siitä vielä tulisi, jos tällaiselle valtaa antaisi!

Taas pidettiin tarkka tutkinto. Kaikkia kuulusteltiin, jokainen pantiin
ahtaalle, mutta syyllisestä ei saatu tietoa entistä enemmän. Isäntä
oli harmissaan ja sanoi, että asia on jätettävä sikseen. Eivät jouda
miehetkään tuollaiseen turhaan työhön.

"Niin istutan kolmannet koivut vaimoväen voimalla", sanoi siihen emäntä.

"Hoho", ivaili isäntä, "vai on se niin tärkeätä. Sitä kai sinä
ajattelet, että jos tulee perillisiä, tarvitaan vitsanvarpuja
lähitienoilla."

"Ei minun lastani vitsan voimalla kasvateta." Annan ääni vapisi ja
poskilla paloi helakka puna. "Jos minä niitä saan, osaan minä heidät
kurissa pitää koivunvarvuittakin."

Anna oli taipumaton. Hän tahtoi, hänen täytyi tässä voitolle päästä.
Kova kovaa vastaan, jollei muu auttanut.

Kolmannet koivut istutettiin juhannukseksi. Emäntä itse raahasi ne
hiellä ja vaivalla metsästä. Hän kävi siellä hevosineen rattaineen
kolme vankkaa työihmistä muassaan. Uupumiseen asti he kaivoivat ja
väänsivät, valitsivat kauniimpia kuin ennen ja ajoivat ne kerskaillen
kotiin. Mutta voitoniloa oli vain hitunen mielessä, pelkoa paljon.

"Kolmas toden sanoo", vakuutti Anna. "Saapa nähdä, eikö nyt vaimoväki
voitolle pääse?"

Mutta pelko ahdisti hänenkin mieltään. Jos meni turhaan tämä
viimeinenkin yritys, silloin menisi häneltä viimeinen toivonkipinä.
Silloin koko yritys raukeisi, ei tyhjiin, ei jälkeä jättämättä, vaan
raunioiksi, joka aina muistuttaisi tätä tappiota ja aina painaisi
lisätaakkana siinä kuormassa, joka hänellä oli kannettavana: Kaikki
hänelle sydämessään siitä ilvehtisivät, näyttäisivät sormella ja
kuiskailisivat: "ähä, miten kävi! Etkö näe, että sinä olet heikko,
heikko ja voimaton sitä valtaa vastaan, jonka kanssa olet taisteluun
ruvennut". Ei, se ei saanut eikä voinut niin tapahtua. Hänen täytyi,
hinnalla millä hyvään päästä voitolle!

Emäntä koetti keksiä kaikkia mahdollisia varokeinoja. Pihan puoleinen
pikku rakennus, jossa vaari asui, tutkittiin salaa moneen kertaan ennen
puiden istuttamista. Vuode ja makuuvaatteet puhdistettiin, siivottiin
uunin nurkat, kaapin alukset ja joka paikasta tutkittiin, oliko
siellä asetta. Sitten pantiin renki Kalle vaarin tietämättä nukkumaan
kamarin vieressä olevaan porstuaan. Ja kun koivut olivat istutetut,
varustettiin vartijat joka yöksi. Emäntä antoi salaa kahvia ja sokeria
valvoville, -- käski keittämään kahvia ja pitämään lystiä yöllä, ettei
vaan uni tulisi. Sillä keinoin sai hän vartijat valppaiksi. Mutta aina
oli hän itsekin valveilla. Ei uskonut eikä saanut rauhaa, vaikka oli
toiset vartioimassa. Täytyi vaan valvoa, vaikka vuoteeseen rupesi ja
nukkua koetti.

Kun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä
toivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään
päin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen
onnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. "Taisin kuitenkin
voittaa", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä
lapsen käsi poskea.

Piiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat
taikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle
pääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.

Mutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut
katkottuina maassa.

Isännän mieli kuohahti.

"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. -- Kuuletko, eukko?"

"Kuulen."

"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin."

"Ymmärrän."

Isäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski
rengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan,
oli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla
hän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat
silmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.

Puun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä.
Se uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään.
Jännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua,
ja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden
kauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä
omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle
pelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat
hullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi
siellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut -- itse
paholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden
kaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.

Olipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki
yksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia
olikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei
hänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän
mammonan orjuudessa.

"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi
itselleen ja muille varoitukseksi", sanoi muuan vanhus, jolla oli
kaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa
pettänyt.

"Hullutuksia", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin
tunkivat. "Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on
kaikki."

Ja jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut
oikean tuomion.

Mutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti
se kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui
silmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien
hampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien
suut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin
suurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.

Annaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi
hiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten
seuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja
kiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä
kuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt
vihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän
oli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää
jaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen
ainoa turvansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan.
Se palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun
tunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista.
Jo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen
lujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että
lapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan,
mutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä
enemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi
koettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi,
joka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.

Yksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös
ja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon,
joka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän
ei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei
ainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla
lempeä.

Rajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut
ja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia
sanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen
huolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt
oikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi
kuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?

Miksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät,
tulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii
tappion entistä katkeramman.

Hän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi
tyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja
hän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä
tahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.

Sitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui
metsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi
korkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu
vieras Teittoon.

Juhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin
sydämessä.

"Parempi kun olisi ollut poika", sanoi isäntä, "mutta hyvähän se on
tuokin aluksi".

"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä", sanoivat kyläläiset. "Mahtavat
ne nyt olla mielissään."

"Mitähän perittävää sillä poloisella", arvelivat toiset. "Rahaa ja
rahan rakkautta kaiketikin."

Mutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta.
"Vai on heillä nyt lapsi", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin.
"Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja
lasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin."

       *       *       *       *       *

Kun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä
oli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona
ristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin.
Setelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja
Annalle hän penäsi, että "muistakin sinä eukko varata hyvät herkut".

Pahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen.
Täytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka
lapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli
tuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka
mitä vasten naamaa.

"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän.
Meillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin
voisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi",
ehdotti isäntä. "Eihän sitä pakanoita pahempia olla."

"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän", kysäisi Anna?
"Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen
tuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen."

"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen
puheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon
sitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta."

"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi."

"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy", päätteli isäntä itsekseen. Ja
niin tekikin.

Kun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin
seiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja
kullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään
papin tulevan. "Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä.
Tervetulemastanne." Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.

Kirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.

"Minulla kun olisi pikkusen asiaa", ehätti isäntä sanomaan, kun näki
kirkkoherran aikovan astua saliin.

"No sopii puhua." Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.

"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat -- -- niin kallis lahja --
kirkkoherra ymmärtää -- niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan
sanaa -- --"

"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua
ennen."

"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma,
mutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen
jatkoksi."

"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän."

Kirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja
ihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan.
Emännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen,
kumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan
kiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.

Hetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi
tuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen
nyt puhua "päivän merkityksestä". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin
olisi saanut ajatella, mutta nyt. -- Hän ajatteli tekstiä, mutta ei
mieleistään saanut.

"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", olihan sekin päivän
merkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti.
"Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan" tai "Ei
Jumala katso ihmisten muotoa", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä
maailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.

"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan", pahoitteli hän
itsekseen, "tuossa jo tuovat kastevettä".

Kirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten
pieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa
astui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat
kaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin
pappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.

Anna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti
niin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten
ihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen
oma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.

"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas."

Anna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta
rupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei
auttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli
"amen" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit
viiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin
ja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä
paikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin
hän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen
edessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat
jatkoivat tarjoilua.

"Minua on pyydetty", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa
vähän oikean edelle, "minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän
merkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla,
kuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua
tämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja
äitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon
vaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä
tili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut.
Te osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun
Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen
laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'.
Mutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet
mieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä
siunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?"

Kirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja
jatkoi sitten: "Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän
maailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai
kirouksen -- -- Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole
tämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi
kuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin
oikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme
tullut täytetyksi."

Salissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan
olisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra
oli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki
seisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei
kukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä,
meni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. "Kiitoksia, kiitoksia
vaan, kyllä asia on oikein sanottu."

"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein", sanoi kirkkoherra ja pani pois
lasinsa.

Mutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona,
itki koettaessaan lasta rauhoittaa. "Ei sinulle tuomion torvia saa
toitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti
vaalii ja vartioi..."




4.


Teiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan
häntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän
ei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se
sitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin
nimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa.
Sentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta
sopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja
lapsekkaammalta.

Pikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni
pellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. "Vaihdokkaaksi
luulisi, ei tämän talon lapseksi", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran
näki tytön pirtissä. "Suu poikki korvia myöten", vastasi piikatyttö
nauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään,
miten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian
sen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti
levitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.

Mutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta
ja kulkupuheista.

Ensimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa
kylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. "Mitä
sitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen", sanoi äiti.
"Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy."

Oli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään.
Ei toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti
olla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo
pienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin
käski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä,
iloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. "Minunhan hän onkin
enemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni", ajatteli hän. "Ei hän
muihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle."

Ihmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi
hän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa
lapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin.
Olihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain
hyvä.

Annin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää.
Luonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti
peittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön,
joka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat
tätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset
arvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö
kerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä
ei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja
lapsi hänelle.

Paljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki
tyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä
niihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan
oli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset.
Ensimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona
kehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja
punaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja
kun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta.
Olipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun
ne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!

"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua", ivasivat toiset;
mutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin.
Sitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa,
katseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli
lapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.

Pikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus.
Mutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin
itkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi.
Mutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin
suunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään
saanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja
jalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä
sanottiin.

Se tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen
suuren surunsa.

Anni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa
oli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin.
"Kissimirri" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen
kivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien
maitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.

Mutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin
holhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä
pudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä.
Silloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti
ruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle.
Siinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi
joka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta
eräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa.
Anni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen
suuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut
kamariin kenenkään tietämättä. --. Silloin äiti luuli Annin tulevan
aivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä
sängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi
pyytänyt.

Äiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi
antaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.

Kun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään
isoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut
nähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan
sitä käskikin.

"Mitä tuosta lapsesta tullee", ajatteli äiti, "kun se on tuon
luontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei
ajoissa karaistu." -- --

Mistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan
ollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena
saattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua,
mutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä
lauennut jousi. -- Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän
menevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian,
niinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.

Annasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen
siitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden
sydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut,
oli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen.
Siksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä
peloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina
ne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä.
Yhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja
lempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä
ollut tekemistä.

"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä", ajatteli hän
kerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä
pihamaalla, "niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi,
muuttaisi mielensä ja -- -- ja -- -- tulisi kenties onnelliseksi. -- --
Voi, voi sentään!"

Anna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin
karkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä
astuivat.

Tuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila.
Sen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki
ikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut
piilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava
puutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä
toverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja
kirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli
orvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta
keksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa
nuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet,
kahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta
sitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!

Miten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi
yliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut
kuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista
vanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset
sanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli
hän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen
hän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle
sanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta
hän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. --
Ja miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu,
ensimmäinen -- ja viimeinen -- --!

Miten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut
aavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän
Annaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta
Salaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä
ääretöntä, rajatonta riemua!

Ja semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin.
Sitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui
vettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja
juhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään
metsänliepeessä. -- --

Niin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin
toisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin
tenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. -- --

Kun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin
oli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian
palaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn
kuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli
tullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! "Ei se meidän
uskoa ainakaan saa muuttumaan", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin
pöytään. "Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa."

"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on", uskalsi Anna
huomauttaa.

"Tiedän minä", tiuskasi isä vastaan. "Ja tiedän senkin, ettei se enää
sinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!"

Anna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden.
-- Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli,
ja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko
poika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen.
Annaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä
piti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää
kuumassa, pimeähkössä pirtissä.

Hän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen,
mitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin.
Kerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti
autuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä
ajatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli
ajatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta
silloin kivahti Anna: "Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole
huolimatta", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. -- --

Se oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän
läksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.

Kevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt
on loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli
hätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi
taipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja
koetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä
hyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä
hyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin
tanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket
tuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että
hän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta
äkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa
varansa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä
syystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen,
siellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär
kun oli ainoa perillinen. "Voinhan minä silti toimittaa kallista
saarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa", lopetti hän
kertomuksensa.

Voi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten
se rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt
kovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.

Hän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa.
Vasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan
hänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt
toisin.

Tyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella
ja sieltä poiminut kukkia. "Tässä Anni tuo." Hän heitti kukkasia
kourallisen äidin helmaan.

"Sinä äidin tyttö!" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli
hentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno
ja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi
erottautuivat. "Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi", sanoi
äiti, sivellen hiukset tytön otsalta. "Kun saisit paremman osan kuin
äitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä
sopisit, ja silloin olisi äiti iloinen."

Tyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle
puheli.

"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan", jatkoi Anna kuin itsekseen ja
kierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. "Opetan kaikkea, mitä
itse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten
äidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut."

Anna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle
oli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko
olisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla
ansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että
sitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. -- --

"Kuules Anni", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö
sylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.

Kas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas
kutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. "Hyvää iltaa ja
tervetuloa."

"Kiitoksia", Leena niiasi tapansa mukaan. "Tässä rouva vaan istuskelee
iltansa ratoksi."

"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista
kiirettäkään. Käykää istumaan."

Leenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. "On nyt
Jumala antanut niin ihania ilmojakin."

"Niin on", myönsi Anna hajamielisesti. "Mutta kuulkaapa, Leena",
kysäisi hän äkkiä, "miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen
noiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin
kuulu."

"No, miksi en sitten kävisi?"

"Mitä te siitä paranette?"

"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua.
Sitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi."

"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he
teidät kuitenkin, jollette yhdy heihin."

"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä
oikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä
heidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen
mukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän."

Anna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti:
"Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä."
Sitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.

Siitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän
etsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä
pyhäpäivinä. "Tuon hän kertoo ja tuon", ajatteli hän itsekseen, ja tuon
saa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli
tytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.

Kun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua
jo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä
oli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin
yksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa,
kotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa
satuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan
pojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista
ja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli
kuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille
muistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota
enemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi.
Hän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua
hiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.

Hän oppi tuntemaan Genovevat ja Rosa Tannenpurit, Anna Toggenpurit ja
muut keskiajan sankarittaret, niin että heitä leikkiessään esitti ja
eli heidän elämäänsä kuin oinaansa, omaksi ja äitinsä iloksi.

Eikä siinä kyllin. Kun ei äidillä aina riittänyt kerrottavaa, kyseli
Anni palvelijoilta. Hän istui kyyristyneenä keittiön penkillä ja
kuunteli heidän kertomuksiaan niin jännityksessä, että ihan vapisi.
Hän kuuli ruotimuijasta, joka valekuolleena pantiin riiheen ja
kolmesti tuli sieltä ruokaa pyytämään, mutta joka sittenkin elävänä
haudattiin, lapsesta, jonka äitipuoli kuoliaaksi pieksi, ja ukosta,
joka meni kellotapuliin kuolleelta partaa ajamaan ja jonka käsi kasvoi
kuolleen partaan. Pelosta väristen kuunteli hän myöskin satua vanhasta
saiturista, joka säilytti rahansa sukkiensa sisäpuolella, kunnes sukat
ja rahat kasvoivat kiinni jalkopohjiin.

Tästä kertoeli karjakko-Maija hänelle eräänä pimeänä syksy-iltana, kun
Anni taas tuli satua pyytämään. Äiti oli siihen asti kertonut, mutta
oli sitten mennyt muuta toimittamaan ja käskenyt Annin leikkimään.
Mutta Annipa hiipi pirttiin pyytämään satua Maijalta. Silloin Maija
kertoi sadun saidasta.

"Ukko oli juuri päässyt makuulle", kertoi hän, "kun tunsi jalkojaan
polttavan. Rahat olivat siellä sängyssä ja ne häntä polttivat, vaikkei
hän sitä ymmärtänyt." -- --

He olivat niin innoissaan, sekä kuuntelija että kertoja, etteivät
huomanneet tuvan oven narahtavan.

"Jalkoja poltti kuin tulessa olisivat olleet", jatkoi Maija, "mutta
vielä pahemmin poltti hänen mieltään pelko, että jos varkaat vievät
tavaran."

Samassa kirkaisi Anni ja kavahti pystyyn. Maija kääntyi säikähtyneenä
katsomaan taakseen, ja se hänen henkensä pelasti, sillä siten iski
vaari Maijan kaulaan tähtäämänsä käden seinään. Se olisi ollut kuoleman
isku tuo vaarin isku, jos se olisi osunut oikeaan, sen ymmärsi Maija,
ja hän tunsi voimansa lamaantuvan säikähdyksestä.

Vaari oli kamalan näköinen. Hän oli tullut pirtin puolelle jollekin
asialle, oli paljain päin tullut pihan poikki, ja tuuli oli nostanut
pystyyn hänen harvat hiuksensa. Hän seisoi kyyryssä selin, polvet
notkuen, silmät säihkyen kauhusta.

"Mitä paljon tämä on?"

Anna oli kuullut huudon, oli temmannut auki pirtin oven ja puristi nyt
vaaria käsipuolesta. Ensi kertaa hän uskalsi kajota vaariin, mutta nyt
hän uskalsikin, sillä hän näki Annin säikähtyneenä.

"Puhuu, puhuu", sammalsi vaari. "Puut puhuu ja ne pois. -- Tuo pois!
Pois!" Hän osoitti Maijaa.

"Vaari, olkaa rauhallinen nyt." Anna puhui tyynesti, vaikka tunsi niin
värisevänsä sisimmässään, ettei luullut sanojen sanoiksi syntyvän.

"Tulkaa pois, vaari, mennään teidän puolellenne."

"Tuo pois", toisteli ukko ja osoitti Maijaa.

"Äiti", huusi Anni nyyhkien ja tarttui äidin hameeseen. "Ei Maija muuta
tehnyt, kuin kertoi siitä saidasta." -- --

Maija oli Annin erityinen suosikki, sillä hän aina tiesi parhaimmat
sadut. Siksi ei Anni kärsinyt, että hänet uhattiin ajaa pois.

Mutta tuskin oli Anni nämä sanat sanonut, ennenkuin jo vaari kyyristyi,
ojensi pitkät, luisevat käsivartensa lasta kohden ja aikoi käydä
käsiksi. Silloin menetti Anna tyyneytensä, survaisi lapsen kauaksi
luotaan, tarttui vaarin käsiin ja huusi vapisevin äänin: "Pois täältä,
vaari, heti paikalla! Puut saatte katkaista ja karkoittaa palvelijat,
mutta lapseen ette saa koskea, kuuletteko?"

Mutta vaari ei liikahtanut. "Pois", intti hän itsepäisesti osoittaen
Maijaa. "Pois!"

Silloin kokosi Anna viimeiset voimansa. "Maija, pane tavarasi kokoon ja
lähde tänä iltana talosta", sanoi hän päättävästi.

"Nyt, vaari, menemään", sanoi hän sitten ja lähti vanhusta taluttamaan
tuvan ovesta ulos.

Sinä yönä nukkui vaari ensi kertaa huoneeseensa telkittynä. Mutta pelko
piti sittenkin talonväen valveilla.

Siitä illasta alkaen rupesi Anna ikävöimään miestään kotiin tulevaksi.
Hän tunsi turvan tarvetta. Se oli toinen syy. Toinen syy oli se,
että häntä vaivasi nuo isännän monet matkat. Ne tekivät sekä isännän
mielen että elämän kodissa niin rauhattomaksi. Ja sitten ihmiset
saivat aina niistä puheen aihetta; ja vaikka sen tiesikin, että ne
paljon pahuuttaan kokoonpanivat, niin tuli siitä kuitenkin levoton
mieli, että jos siitä vielä jotakin kurjuutta tulee ja jos oikeata
sanomisen syytä onkin. Jos isäntä vaan rupeaisi kotona olemaan ja
enemmän maanviljelystä harjoittamaan, koettaisi Annakin olla lauhkeampi
ja tasaisempi. Ja kun saisi rauhallisempia päiviä nähdä, olisi se
helpompaakin. Jos Jumala edes tässä yhdessä asiassa antaisi toivon ja
pyynnön mukaan, voisi sitä sitten muuhun paremmin tyytyä ja mukautua.

Viikon perästä se toivo toteutui. Mutta sekin asia tuli ensin
säikäykseksi, sillä isäntä palasi kotiin sairaana. Hän ajoi hiljaisesti
pihaan, astui vaivoin rattailta ja pyysi renkiä riisumaan hevosen.
Sitten hän meni sisälle, pyrki kohta makuulle eikä sijaltaan noussut
viikkokausiin.

Katkeralta tuntui se Annasta, tuntui siltä, että näinkö Jumala vastaa
tähän toivomukseen. Meneekö häneltä mies juuri, kun hän tuntee
tarvitsevansa tukea ja turvaa. Tai jäisikö mies ehkä sairasvuoteelle
vuosiksi virumaan? Mitä apua hänestä silloin oli? Ei muuta kuin ristiä
ja rasitusta. Ja niin vaikea hoidettava kun hän vielä oli, ei saanut
rauhaa yöllä eikä päivällä. Usein ajoi hän kesken unen nousemaan,
tahtoi palvelusta mitä milloinkin, ja jos ei sitten unta saanut, vaati
raamattua lukemaan. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tahtonut, mutta nyt
taudin mukana tuli se raamatunlukemisen kiihkokin. Oliko hän kenties
tulemaisillaan samanlaiseksi kuin vaarikin oli. Ja tulisiko Annan
hoidettavaksi kaksi sellaista, vaikka oli jo yhdessäkin pelättävää
tarpeeksi.

Alkupuoli isännän sairastamisesta oli raskas aika Annalle, mutta sitten
rupesi vähitellen valkenemaan. Silloin Anna myöskin huomasi, mikä ilo
ja apu hänellä oli tyttärestään. Kun yön valvominen ja monet askareet
päivällä sairaanhoidon lisänä oikein olivat voimia vieneet ja ruvenneet
tuskastuttamaan, oli niin hyvä sanoa Annille: "Otapa kirja ja mene
lukemaan isälle". Silloin Anni otti pienen jakkaran, vetäisi sen isän
vuoteen viereen ja valmistihe lukemaan. Välistä oli hänellä sylissään
suuri, vanhanaikainen raamattu, jolla oli nahkakannet ja messinkiset
kiinnikkeet ja josta hän luki isälle, luki luvun toisensa perästä
ymmärtämättä itse, mitä luki. Tai sai hän luettavakseen ne vanhat
kirjat, jotka äiti oli hänelle hakenut, Genovevat ja muut, joiden
sisällön oli kuullut kymmeniä kertoja, mutta joita luki yhtä mielellään
silti.

Isä oli ylpeä, kun kuuli tytön lukevan. Eivätpä osaisi kaikki lapset
sillä iällä niin sujuvasti sisältä ja niin ymmärryksellä lukea. Oli tuo
hänen tyttönsä kuitenkin toista tekoa kuin muut. Tuossa istua kyyrötti
jakkaralla ja luki taitavasti kuin vanha ihminen, Vaikka sormilla vielä
piti sanoja osoittaa, ettei riviltä eksyisi. Ja kun tuli kohdalle
vaikea sana, vääntyi pikku suu niin somasti ja silmiä siristettiin,
että vaan kirjaimet oikein selviäisivät. Mutta jos oikein kovalle otti,
pudisti tyttö pellavapäätään ja alkoi lauseen alusta uudelleen, kunnes
läpi pääsi.

Isä makasi sängyssä ja katseli häntä mielihyvällä. Ei mikään häntä niin
tyynnyttänyt kuin lapsen luku. Oli se mukava, tuo tyttö, tuollainen
vaalea, valkoinen lapsi. Pää muistutti aivan niitä enkelin päitä,
joita hän oli nähnyt jouluyötä kuvaavassa alttaritaulussa Kotajärven
kirkossa, ja jollei Anni olisi ollut niin nuori, niin väittäisi hän,
että tekijä oli Annin kuvan siihen maalannut. "Se on kuin toista
sukua", mutisi isä. Hän muisti olevansa musta ja likainen lapsensa
rinnalla. "Se ei ole sellainen, kuin maailman rantoja soutanut."

"Kuules mamma", sanoi isäntä eräänä iltana. "Minä olen ajatellut,
että tästä puoleen rupean olemaan kotona. Minä olen matkoja jo tehnyt
tarpeeksi. Rupean kotona olemaan ja maanviljelystä harjoittamaan. Onhan
täällä alaa vaikka kuinka, kun vaan viljelemään rupeaa."

Silloin istahti emäntä tuolille ja häneltä pääsi itku.

"No, mitä sinä sitä nyt suremaan?"

"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin", sanoi
emäntä ja nousi.

"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!"

"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina
riittäisi yöt päivät kulussa olemaan?"

Isäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia
aikeitansa. "Ja sitten se tyttö pannaan kouluun", sanoi hän. "Se ei
suotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua."

Emäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen
järjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen
oli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin
voittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja
jolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.

"Kouluja on harvassa", sanoi hän viimein, "mutta kyllähän minäkin
tahtoisin tytön kouluun."

"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin
kansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö,
joutuu kai pian hyviin naimisiin."

Äiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.

Hetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta
puolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen,
kävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili
ja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. "Eukko", sanoi hän viimein ja
tyrkkäsi käsipuoleen, "eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä
levoketta."

Emäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään.
Vihdoin hän käännähti. "No", sanoi hän puoliunissaan.

"Etkö sinä kuule! Nouse antamaan minulle sitä lääkettä."

Emäntä nousi hitaasti, antoi lääkettä ja meni takaisin vuoteeseen.

"Älähän vielä nuku! Kuule, eukko, tiedätkö, mistä ajasta asti minä
rupesin ajattelemaan sitä kotiin jäämistä ja maanviljelystä?"

"Mistä minä? Nukutaan pois jo."

"Ei minua nukuta. Kuule nyt, kun minä kerron. -- Se oli syksyllä,
siihen aikaan, jolloin kävin Pohjanmaalla asioissa. Sanoivat siinä
pitäjässä, että huomenna täällä on huutokauppa, josta rahat menee
pakanain käännyttämiseksi. Minä ajattelin, että samapa se minulle,
minne ne rahat menevät, kunhan saan halvalla tavaraa. Ja sitten minä
läksin sinne. Mutta sillä kun oli papit ja lukkarit ja väkeä että
vilisi, ja voi kuinka ne puhuivat! Se yksikin, joka piti puheen juuri
ennen huutokauppaa, se puhui jotakin semmoista, että 'kussa teidän
tavaranne on, siellä on teidän sydämenne', ja voi sitä helvettiä,
jota se kuvasi, niille, jotka rahaa tai kunniaa tai mainetta takaa
ajavat, miten niillä aina on nälkä, aina vaivaa tuosta tyytymättömästä
himostaan, ja taas toisilla, jotka Jumalaa rakastavat ja lähimmäistään,
mikä taivas heillä on jo tunnossaan."

"Kuuletko sinä, mamma?" Isäntä töykkäsi taas kylkeen. "Joko sinä nukut?
Mitä sinä nyt, nouse katsomaan, seisooko raamatussa sillä lailla siitä
tavarasta ja sydämestä?"

"Anna, hyvä ihminen, olla. Minä luen huomenna. Raukaisee niin kovin."

"Etkö tuota tuon vertaa viitsi", porasi isäntä. "Mutta sen nyt kuulit,
että minun rupesi kateeksi käymään noita taivaan asukkaita ja päätin
jättää sen jumalattoman nylkemisen. -- Sitten, kun tuli huutokauppa,
läksin kesken pois, sillä näin, että hinnat siellä nousivat yli
äyräitten, kuin hyvä hiiva taikinatiinussa. Isäntä siellä kievarissa
nauroi minulle vasten naamaa ja kysyi, miksen sieltä mitään ostanut.
Taisi vaan olla sen veijarin vehkeitä, että sinne oli narrannut."

Isäntä herkesi puhumasta ja katseli emäntää, joka jo unta veteli.
"Kuule", sanoi hän kovalla äänellä ja kumartui vaimonsa puoleen. "Jos
minä nyt kuolen ilman Jumalan sanaa, on se sinun syysi."

Silloin Anna nousi, kääräisi huivin hartioilleen ja meni ottamaan
raamatun pöydältä. Hän värisi vilusta ja väsymyksestä selaillessaan
lehtiä. Viimeinkin löysi hän paikan evankeliumeista, luki siitä
muutaman värssyn ja pani sitten kirjan pois. "Nuku nyt ja anna
muidenkin nukkua", sanoi hän valittavasta, sammutti kynttilän ja veti
peitteen huppuun päänsä yli, saadakseen lämmintä. Isäntä heittelihe
vielä vuoteella. Mutta sitten rupesivat rohdot raukaisemaan, ja hetken
kuluttua hänkin vaipui uneen.

       *       *       *       *       *

Sitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään
tasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa,
jolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se
teki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias,
osoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan
hän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei
suuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli
kuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin,
kun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja
tasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti
kuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän
taipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina
tyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi
kärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja
katkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä
sitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut
häntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta,
jommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän
ajatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi
opettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei
siitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä
koettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi
aavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle
elämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri
tehtävä.

Pikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin
ennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun
hän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle
taas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä
ilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa
ja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon
mitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta
eihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan,
niinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta
iloitakaan? -- --

Mutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli
Annin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun
hän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut
jakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni
aivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä?
Lapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan
hyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. -- --

Anni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui,
kun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka
rakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan,
jossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella.
Sitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki
Roosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että
jaksoi taas lukea ääneen hänelle.

Annista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän
ikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui,
äidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se
sitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.

Kun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa,
kateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa
viljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta
sanoi kuitenkin, että "Anni se minun on". Mitä miehestä, joka kätkyessä
kirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä
hänestä sitten miehen kasvattaa.

Anni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt.
Mutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta,
ihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin
rupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja
hyväilemään hänen pääkköstänsä.

Mahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa
metsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään
sitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin
kertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi
Anni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi
sen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.




5.


Ulkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi
vimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla
ollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden
nostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen
täytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä
vastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja
jonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta,
joka voisi pimeän valaista.

Teitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin
akkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli
välikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.

Pirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä,
korjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa
tarvittiin.

"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona", arveli toinen piioista.

"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee."

"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois", kuiskasi
karjakko hiljaa. "Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos
täytyi vaan lähteä." Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja
järjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan
polvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: "Olihan se emännälle
vastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos
äityisi pahaksi, tulisi tuho."

"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?"

"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä
isäntä sinne viitsisi rahansa antaa."

"Tiedättekö, tytöt", sanoi samassa renki Juho. "Vaari vanhus käväisi
ullakolla tänään iltahämärissä."

"Mitä?"

"Mitä?"

"Kävi kuin kävikin, ja oli säikäyttää emännän aivan kuoliaaksi, kun
yht'äkkiä tulla tölpperöi sieltä puolihämärissä."

"Mitä se siellä ullakolla?" Tytöt odottivat vastausta pörhössä korvin,
ja silmissä vilkkui arka, säikähtynyt ilme.

"Mistä minä tiedän. Kävi kai siellä omia asioitaan. Onpa hänellä
liittolaisensa siellä niinkuin muuallakin mukana."

Juhon mielestä oli niin mukavaa piikoja pikkusen peloitella, ne kun
muutenkin olivat niin arkoja.

"Tiedättekö?" -- Tytöt rupesivat hiljaa keskenään supisemaan.
Peloitti puhua ääneen -- kävisi vielä kuin Maijan -- mutta puhua piti
kuitenkin. --

"Tiedättekö, kun tänä päivänä, miten lie päässytkään sisään livahtamaan
ihan silmän näkemättä, mutta yks kaks oli ukko tuolla välikamarissa.
Poika nukkui kätkyessä, vaari meni luo, kyyristyi katsomaan, mutisi
vähän itsekseen -- 'musta', kuulin selvään, muuta en -- ja nosti sitten
kättään. Ties mitä olisi tehnyt, mutta minä kun olin tullut huoneeseen,
parkaisin siinä samassa. Miten se siitä säikähti, läksi luikkimaan
pakoon sitä kyytiä! Ja minä vaan joudutin menemään. Mutta eteisessä
emäntä tuli vastaan. Valkea oli kuin vaate ja kyselemään rupesi, mitä
vaari oli tehnyt. Oliko koskenut poikaan? Oliko aikonut koskea? Mitä
oli sanonut? Miksi tullut! -- --"

"Mistä minä tiesin -- -- kerroin minkä taisin, mutta en minä siitä
'mustasta' mitään sanonut."

Piiat pudistivat päätään. "Ei ne vaarin asiat ole oikein. Jokin sitä
kalvaa. Mustaa se ei suvaitse ollenkaan, ja pikku pojalla kun on pitkä
musta tukka ja sysimustat silmät."

"Kuulepa mikä se siellä kolisee!"

Tytöt katsoivat säikäyksissä toisiinsa. "Nyt se paha tulee", sanoi
Juho ja naurahti vähän. Mutta vähän tuota naurua tuli ja sekin oli
kuin väkinäistä, sillä hänkin oli kuullut outoa liikettä ulkoa. Olisi
vieraiksi luullut, mutta eihän täällä vieraita käynyt, ja kukapa olisi
liikkeellä ollut tällaisena iltana ja näin myöhään.

"Kumma kun ei vaari sitä Annia suvaitse, vaikka se on valkoinen kuin
lumpeen kukka", kuiskasi toinen tytöistä.

"No etkö sinä sitä tiedä, että kun se kuitenkin on emännän lapsi. -- --
Vaari pelkää emäntää kuin kuolemaa, höpisee hänestä jos mitä,
sanoo -- -- --"

"Mutta nyt kuitenkin kuuluu kolinaa." He hypähtävät kaikki koholle
rahilta. Tuvan ovi nykäistiin samassa auki, ja vieras astui
kynnykselle. Tytöiltä pääsi helpotuksen huokaus. Olihan se toki
tavallinen ihminen, luuta ja lihaa niinkuin hekin, eikä mikään pimeyden
ruhtinas tai hänen käskyläisensä.

"Hyvää iltaa", tervehti vieras ja ravisteli matkavaatteitaan, joista
vesi virtana valui maahan. "Onko tässä talossa niitä, jotka mielellään
huoneisiin ottavat? Aioin edemmäkin kulkea, mutta vaivalloista se on
tämmöisellä ilmalla."

"Onko vieras kaukaakin", kysäisi Juho-renki ja nousi tervehtimään.

"Tuolta olen Pohjanmaalta, enkä tiedä minne yöpyä, tuntematon kun olen
täällä. Näin maantielle tulta ja tulin siksi kysymään."

"Ei meillä ole valtaa kieltää eikä myöntää tässä talossa", selitti
Juho. "Mutta käväise Miina kysymässä isännältä."

Miina pyörähti välikamariin, jossa isäntä ja emäntä istuivat. Isäntä
oli kiikutellut poikaa, joka kätkyessä nukkui, ja emäntä neuloi
vaatteita.

"Täällä olisi vieras, joka pyytää yösijaa", sanoi Miina ovelta.

"Kuka se on ja mistä?" kysäisi isäntä nousematta.

"En minä nimeä tiedä, sanoi vain olevansa Pohjanmaalta. Ei se ihan
talonpoikaiselta näytä."

Isäntä pistäytyi pirttiin ja palasi hetken kuluttua. "Kuule, mamma,
sytytäpä salin kynttilät. Minä lupasin yösijan sille vieraalle. Tuntuu
olevan oikein siivo mies, puhutteli niin kohteliaasti, kuin ainakin
ison talon isäntää."

Emäntä nousi vitkastellen. "Pitäneekö paljonkin nyt puuhata?"

"Mitä joutavia. Tee hyvät tilat -- -- heitä on kaksi, pieni poika
toinen, ja anna illalliseksi sitä, mitä muutenkin. Minä pyörähdän
katsomaan, saavatko hevosen talliin."

Isäntä meni, ja emäntä nousi sytyttämään tulet salissa. Anni juoksi
kintereillä. "Äiti, tuleeko tänne vieraita?"

"Tulee."

"Pieniä lapsiakin?"

"En minä tiedä. Kuuluuhan sillä vieraalla olevan poika muassaan."

"Onko se pieni?"

"En tiedä. Älä nyt kysele, vaan juokse hakemaan puhdas esiliina,
ennenkuin tulet tervehtimään. Kuuluvat olevan parempia ihmisiä.
Pitäähän sinun olla siisti, kun vieraille näytetään."

Kopinaa rupesi kuulumaan eteisestä. Emäntä meni ovelle ja työnsi sen
auki, niin että salista virtasi valoa eteiseenkin.

"Käykää sisään", kehoitti hän, kun näki hartevan miesolennon eteisen
ovella.

"Kiitoksia! Mutta nämä vaatteet ovat niin märkiä. Paras kun ripustamme
ne tänne, ettei huoneen lattia kastu."

Anna hätkähti kuin salama olisi silmiin iskenyt. Tuo ääni, tuo
ihmeellinen ääni, kenen se oli? Hän tunsi veren syöksevän kasvoihinsa
ja päätä pyörrytti.

"Käykää sisään", sanoi hän, mutta ääni ei ollut kuin hänen omansa. Se
oli toisen, joka puhui kaukaa ja kovasti, niin että korvia särki.

"Kiitoksia", vieras, astui kynnykselle kädestä taluttaen pientä poikaa.

"Hyvää iltaa! Taitaa olla tämän talon emäntä." Hän katsoi pitkään,
katsoi toisenkin kerran, sanoi sitten hitaasti ja arvellen: "Luulin
vieraisiin tulevani, mutta taisinkin tulla tuttujen luo."

"Taitaa olla entisiä tuttuja", sanoi Anna, ja taaskin tuntui hänestä
ääni vieraan ääneltä.

"Tahtoneeko tämän talon emäntä näitä entisiä tuttuja tuttuina
vastaanottaa?" Hän katsoi taas pitkään ja tutkivasti. Sitten hän ojensi
kätensä uudelleen. "Hyvää iltaa, Anna." Hän sanoi nimen erityisellä
painolla.

"Hyvää iltaa", vastasi Anna hiljaa.

"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin
on, vaikka Vilhoksi sanotaan."

Vieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän
pyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle
tuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa
kulkija.

"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme." Vieras istui miettiväisenä eteensä
tuijottaen. "Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja
vienyt?"

"Onhan se", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai
sanotuksi. "Monenlaista sitä saa nähdä."

"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä
ajallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta
etsimään."

Silloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka
juoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen
sulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt
oli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut
hänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!

"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa
ja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella
tekisi paremmiksi."

"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden
erehdyksien paljoutta."

"Sen näkee opettamattakin", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä
astui samassa huoneeseen.

"No onhan se mamma jo tulta tuonut meille", puheli isäntä käsiään
hykertäen. "Harvoinpa näin vieraita sattuukaan, me kun asumme tässä
korven kylässä."

"Harvoin taitaa sattua", sanoi vieras, mutta hänen katseensa seurasi
Annaa, joka oli menossa pois salista. Samassa tuli tyttö häntä vastaan
salin kynnyksellä.

"Äiti." Anni tarttui hameeseen. "Äiti."

"Mene sinä vaan hyvää iltaa sanomaan? Äiti menee vähän tänne."

Tyttö jäi ujostellen ovensuuhun vieraita katselemaan. Olisi tehnyt
mieli mennä tervehtimään, kun siellä oli se pieni poikakin, mutta
rohkeus petti.

"Tule nyt", pyyteli isä, ja silloin Anni rohkaisi mielensä. Hän juoksi
lattian poikki isän luo, kävi sieltä vieraille niiaamassa ja juoksi
sitten takaisin isän turviin. Siinä hän seisoi salaa katsellen,
minkälainen se poika oli ja mitä se teki. Kun sitten oli katsellut niin
kauan, että tutummaksi tuli, ja kun isätkin olivat ruvenneet puheisiin
keskenään, uskalsi hän esiin piilopaikastaan, kulkea sipsutti hiljaa
isän ohi ja asettui tuolille pojan viereen.

"Sinä olet tullut kaukaa", sanoi hän ja katsoi uteliaasti toveriinsa.

"Olen", sanoi poika.

"Oletko nähnyt paljon suuria metsiä?"

"Olen."

"Ja haltijoita myöskin?"

"En", sanoi poika ja näytti säikähtyneeltä.

"Etkö ollenkaan?"

"En."

Anni istui hetken hiljaa ja miettiväisenä. Toverinsa tietämättömyys
haltijoiden suhteen oli lamauttanut hänen tutustumishaluaan. Hän
huomasi, ettei tuo poika välittänyt siitä, joka hänestä oli kaikkein
hauskinta, ja se ehkäisi hetkeksi tutustumisyritystä. Poika istui
ihan hiljaa eikä sanonut mitään. Annia huvitti heilutella jalkojaan
edestakaisin, edestakaisin kuin kelloja, joita nauhasta vuoronperään
soitellaan. Mutta sitä tehdessään sattui hänen silmänsä kenkiin. "Nämä
ovat uudet", sanoi hän kääntyen poikaan. "Isä antoi ne tänäpäivänä."

"Ja minä sain uudet vaatteet matkaksi. Näissä on povitaskukin." Poika
avasi nuttunsa napit ja pisti käden poveen. "Onko sinulla kuvakirjoja?"
kysyi hän sitten.

"On yksi."

"Osaatko sinä piirustaa?"

"En."

"Minä tahtoisin nähdä ne kuvat ja niitä piirustaa."

"Tule", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat
välikamariin, jossa äiti askarteli.

Siten oli ystävyys solmittu.

Anna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki
aitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä
illallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta
monen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.

Miten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja
ilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja
joulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes
kumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi
kirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki
kertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta
salaisuudesta.

Mutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut.
-- Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja
katkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki,
särki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin.
Ei voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin
hän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä
kaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla
polkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi
iloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli
saanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat
hänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden,
olivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen
olemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota.
Ainoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!

Taas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että
olihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja
nuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo
vieras, ollut. -- Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se
kolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli
luonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut.
Ja nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä
ensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän
tarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!

Anna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen
illallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut
pöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku
Annille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.

Hän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen
vierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja
valkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän
oli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne
kunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia
vieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat
asettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä
ajatteli.

Kiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.

Mutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa
anteeksi ja unohtaa? -- Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja
niiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet?
-- --

Kun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota
tuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!

Taas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa,
joka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja
kovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.

"Jos lasten tähden -- jos kuitenkin -- --"

Hän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään
tilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin
raskas taakka olisi maahan valahtanut.

Kun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä
viipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis,
vaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven,
näki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat
isäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he
olivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä
olivat paraikaa lukemassa.

Annaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea
hänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa
saisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!

Nauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että
nyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä
naurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin
ilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.

Mikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi
sen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti
antaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa
pahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka
oli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että
tahtoi koettaa sopia ja unohtaa.

Taas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat
väsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat
tuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä
unessakin.

Anna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi
sitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen
nousi. "Taitaapa olla makuuaika", arveli hän, oikoen jäseniään, ja
emäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.

Isäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta
hyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.

"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat
sieltä vanhasta pappilastamme."

"Kiitoksia", sanoi vieras yksinkertaisesti. "Sovinto on kallis asia,
sovinto Jumalan ja ihmisten kanssa."

He ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet
pahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin
lämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.

"Isä", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. "Minä
tahtoisin aina leikkiä Annin kanssa." "Vai niin, mutta ei sitä aina saa
olla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi." -- --

"Mutta jos Anni tulisi meille." "Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä
sanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria
kotona."

Vilho kävi hämilleen. "Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja
haltijoista ja muista", sanoi hän puolustellen.

"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla
kertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa
rukoilemaan ja pelkäämään."

"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta."

"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois."

"Jos minä rukoilen, että saisin sen kirjan." "Ei sitä turhia saa
rukoilla. Nuku nyt vaan." Hetken kuluttua kuuli Vilho isänsä
hengittävän raskaasti kuin nukkuja, ja pian sulkeutuivat hänenkin
silmänsä.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna, ennenkuin muut vielä olivat jalkeilla,
käyskenteli jo Martti Lehto kartanolla, katsellen paikkaa ja sen
ympäristöä. Hän oli aamun virkku, ja nousi usein jo kukonlaulamalla,
käyttääkseen varhaisimmat tunnit päivästä kävelyyn.

Hän oli tehnyt kierroksen kartanolla ja ihmetteli parastaikaa seudun
aukeutta, kun hänen huomionsa kiintyi olentoon, joka näyttäytyi pienen
piharakennuksen portailla.

"Kukahan tuo mahtaa olla", ajatteli hän itsekseen ja läheni.

"Hyvää huomenta, vaari", sanoi hän kohdalle tultuaan. "Aikainenpa te
olette."

"Semmoinenhan se on tapa vanhoilla."

"Niin taitaa olla. Oletteko te tämän talon väkeä?"

"Olenhan minä entinen isäntä." Vaari katsoi häneen vähän ihmeissään.
Mikä tuokin oli, kun oli tullut käymään, vaikka näkyi olevan vieras?

"Taidatte olla kaukaa?" kysäisi vaari vähän arvellen.

"Olen tuolta pohjan puolelta tämän talon emännän kasvinkumppani."

"Vai niin", sanoi vaari pitkään, "vai kasvinkumppani! -- Kuulkaas",
jatkoi hän kuiskaamalla, "ettekö tulisi vähän tuonne sisään minun
puolelleni?" "Kiitoksia, saattaisihan tulla." "Ei tämä vieraitten
varalle muuten ole", sanoi vaari kuin anteeksi pyytäen avatessaan oven
vieraalle.

"Tämäkö on teidän asumuksenne?" Martti katseli ympärilleen. Huone oli
pieni ja pimeä. Toisella seinällä oli pöytä ja tuoli, jonka selustin
oli poikki, toisella vuode oikein tilava, vanhanaikainen. Makuuvaatteet
näyttivät likaisilta, yhteen kasaan työnnetyiltä. Ikkunalaudalla oli
nuuskarasia, piippunnysä ja kitupiikki.

"Onhan tässä istuinta kuitenkin tarpeeksi." Martti nosti tuolin vuoteen
viereen ja istuutui. Vaari asettui vuoteen laidalle, niin lähelle
vierastaan kuin mahdollista.

"Sanoitte olevanne tämän talon emännän tuttuja", rupesi hän kuiskaillen
kysymään.

"Niinhän minä olen. Saman katon alla kasvoimme."

Vaari hymähti. "Muisti pettää", sanoi hän ja iski viekkaasti silmää.
"Kyllä minäkin sen asian tiedän."

Martti katsoi kysyvästi vanhukseen.

"Niin, totta minä puhun! Sen kanssa minä olin yhteenkin mennä.
Vihkimistä vailla, mutta silloin se jätti."

Martti hätkähti. Oliko ukko järjiltään? Vai pistelläkö tahtoi ja
parjata? Jotain tässä alla piili, mutta mitä? Ja miten sen perille
päästä?

Hän siirsihe vähän edemmä vaarista ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen
vanhukseen. Raihnaiselta näytti, mutta oliko hullu, viisas vai siinä
keskivälillä? Tuli mieleen, että jos ukko onkin kuullut jotain Annan ja
hänen omista suhteistansa ja niitä nyt ajatuksissaan tähän sotkee. -- --

"Te olette emäntää paljon vanhempi", huomautti hän varovasti.

"Ei sillä suurta väliä ole, ihan saman vuoden lapsia oltiin."

"Mutta teillähän on harmaat hiukset, ja minä muistan varmasti hänen
syntymävuotensa. Katselin sitä usein kirkonkirjoista pappilassa."

Vaari kävi iloisen näköiseksi. Taisi tuo vieras kuitenkin olla asian
perillä, koska puhui pappilasta ja kirkonkirjoista.

"Vai katselitte." Vaari vilkui arasti syrjään. "Sinne pappilaanhan hän
joutui", kuiskasi hän kiireisesti. "Jätti minut, kun sai papin, vaikka
itse oli talonpoikaissukua."

"Sen teki hänen äitinsä", sanoi Martti yht'äkkiä, itsekin ihmetellen,
että uskalsi noin umpimähkää sanoa, vaikk'ei tiennyt. Mutta se ajatus
oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ja hän sanoi sen samassa
toivoen, että lausumalla arvelunsa paremmin ehkä pääsee vaarin
ajatusten perille.

"Vai äitinsä." Vaari rupesi hiljalleen nauramaan ja näytti
hyvämieliseltä. Oli kuin raskas taakka olisi hänen hartioiltaan
pudonnut.

"Vai äitinsä! Mutta niin on kuin isosta pienennetty."

"Niin on", myönsi Martti. "Sitä sanoivat kaikki jo ennen aikaan. Mutta
hänen oma äitinsä kuoli pian. Pastori meni sitten uusiin naimisiin ja
äitipuoli kasvatti tytärtä."

"Kuulkaa, eikö se ollut viekas, kun jätti heti, kuultuaan että saa
papin?" Vaari näytti vieläkin suuttuvan, kun sitä ajatteli. Hän
ei pannut huomiota vieraan antamiin tietoihin, jatkoi vain omaa
ajatusjuoksuaan.

"Minä olin siellä pitäjässä käymässä, ja niin verevä tyttö se oli, että
katsella täytyi. Vihkimistä vaille, vihkimistä vaille. -- Mutta silloin
tuli pappi naapuripitäjästä -- --"

"Minä kasvoin tyttären leikkitoverina, mutta äitiä en nähnyt. Hän oli
jo kuollut, kun tulin."

Vaari hykersi käsiään. "Siitä se sen sai. Kuoli kun kuolikin."

"Kuolema tulee meille kaikille. Katsokaamme vain, ettei se tule kuin
varas, joka yöllä meidät äkkiä yllättää."

"Ei, ei." Vaari siirsihe säikäyksissään sängyn jalkopuoleen. "Mitäpä
varas täällä tekisi köyhän luona."

"Voi se köyhältäkin sielun kadotukseen viedä. Mutta rikkaan on jo
puolitiessä viemässä, kun sydän tavaraan kiintyy."

"Voi, voi", sammalsi vaari. "Vai on vieras saarnamies. Eikö tästä jo
mentäis -- --!" Hän astui hoippuen ovelle päin.

"Mennään vaan, minä olen valmis. Olen saanut totuuden sanan sanoa."

He astuivat ulos, ja vaari kääntyi kohta rakennuksen nurkalta
luikkimaan pellolle päin. Martti meni pihan poikki päärakennukselle.
Eteisessä hän löysi Annin ja Vilhon. Vilholla oli lyijykynän pätkä
kädessä, ja hän piirusteli ahkeraan eteisen sanomalehdillä paperoidulle
seinälle.

"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän
porttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme
tästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä
on aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt."

Martti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa
kohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi
perinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras
yhtä mieltä hänen kanssaan.

Anna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän
vieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä
tekemään.

Anni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.

"Tule pian meille", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että
pyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät
ajamaan.

Mutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun,
punastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.

"Isä", sanoi hän pitkään. "Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko
pitää sen?" kysäisi hän arasti. "Kun olin rukoillut -- --"

"Ei", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan
kovasti.

"Nouse pois tässä", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille,
josta valtamaantieltä käännyttiin talolle. "Minä odotan. Vie sinä kirja
joutuin takaisin."

Poika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut
niin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen
ollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä
tähän odottamaan?

Eikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei
ollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli
Jumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti,
mutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa
ja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi.
Hän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon
mukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka
Jumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä
todella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman,
mukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja
rakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun
ja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain
selittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi -- --

Sitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja
hengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.




6.


Vieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän
välillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan
siihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt
entistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut
kaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa
katsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko
kertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli
omiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi
illan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko
yöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen
pelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.

Anni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta
nythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka
kätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä
uhalla.

Isäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain
pahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen
aihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa
henkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi,
ellei sen?

Lasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos
ei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka
vaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän
puheenaihetta saisivat?

"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä",
ehdotti emäntä. "Kyllä se naula vetää, sen arvaan."

Isäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut
siihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan
ja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.

"Mitäpä hän niistä varkaista." Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi
ja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli
tarkoittanut.

"Itsepähän tietänee, mitä niistä pelkää. Mutta sen minä vaan sanon,
että jos sinä saat hänet hyvällä telkien takana nukkumaan, niin se on
siunattu asia meille ja koko talolle!"

Poika kirisi kätkyessä ja Anna nousi sitä korjaamaan. "Pitäisihän sinun
tuo tehdä jo omien lastesi tähden." Hän nosti pojan syliinsä ja rupesi
kapaloimaan. "Paljonko sinulla on iloa sellaisesta kuin vaari, mutta
näistä riippuu koko talon tulevaisuus."

"Ja mikä sen tulevaisuuden hätänä nyt on?" Isäntä naurahti, heitti
toisen säären ristiin toisen päälle ja rupesi viheltämään.

"Mikä hätänä? Vielä sinä kysyt? Kyllä sen jokainen tietää, paljonko
turvaa on, kun on heikkopäinen talossa. Mutta sinä sitä vaan et
ymmärrä. Ylpeillä osaat Annista ja sanoa kauniiksi kuin taivaan enkeli
ja tiedät senkin, että tässä on sukusi ainoa jatkaja, mutta suojata
vähäväkisiä, sitä sinä et osaa -- etkä tahdo. Akkaväen tuumat, ne
sinusta aina ovat turhia."

Annan poskilla hehkui kaksi tummanpunaista pilkkua ja silmä iski
tulta, kun hän laski pojan takaisin kätkyeen. Mutta isäntä vain
vihelteli, hymähti sitten vähän itsekseen, otti lakin naulasta ja läksi
ulos. Hän oli jo selvillä siitä, mitä aikoi, ja hyväpä se oikeastaan
oli tuo keino, minkä Anna oli keksinyt, mutta sitä hän ei tahtonut
näyttää, ei monestakaan syystä. Ja paitsi sitä, oli niin mukavaa vähän
kiusoitella tuota tulikkoa!

Tekipä mieli ensin käväistä muualla, sitten mennä vaarin luo, ettei
Anna luulisi aina niin helposti voitolle pääsevänsä.

Isäntä läksi astumaan talliin päin. Siellä paraikaa molemmat hevoset
pureskelivat heiniä. Isäntä kokosi lattialle pudonneita korsia
käteensä, pani hevosten eteen ja otti pois pari tukollista, jotka vei
takaisin parvelle. Kyllä ne olivat ne rengit sellaisia tuhlareja. Ei
mikään heille riittänyt, aina piti vaan antaa uutta ja uutta. Jos ei
itse kävisi katsomassa ja valvomassa, niin pian sitä olisi maantiellä,
ihan maantiellä.

Isäntä sulki tallin oven ja suuntasi askeleensa vaarin tuvalle. Oli se
isä-ukko osannut asua taloa nuorena ollessaan, oli itse toimittanut
kaiken, ollut renkinä ja piikana, isäntänä, jopa emäntänäkin aika
ajoin. Ja niin säästäväisesti hän oli elänyt, että oli aivan
uskomatonta. Tuskin lie tarpeekseen syönytkään, kun sitten rupesi niin
heikontumaan päästään. Vai olikohan se vain niistä tavarahuolistaan,
kun semmoiseksi kävi?

Isäntä hykersi käsiään ja oikaisihe. Oli hän sentään toista tekoa kuin
isä. Ei hän noin höpertyisi, vaikka vanhaksi eläisi ja vaikka olikin
suvussa sitä vikaa ollut.

Hän vetäisi auki oven ja astui vaarin huoneeseen.

"Päivää isä. Mitä kuuluu?" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa
ukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.

"Mitäpä minulle", sanoi ukko nousten istumaan.

"Tässä tulee pimeät syksyajat", puheli isäntä, istuutuen vuoteen
laidalle. "Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi
telkittäisiin tuo ovi kiinni?"

"Turvallisemmin, vai turvallisemmin." Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen
silmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.

"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen
kaikki."

"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat."

"Murtovarkaat", toisti vaari. "Ei. Ei. Kuules sinä." Hän puhui
hiljaa, höpisten poikansa korvaan. "Pane vaan teljet, oikein vahvat,
kaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan
syttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!"

Isäntä lupasi ja läksi matkaansa.

"Olet sinä aika kettu", sanoi hän, nauraen partaansa. "Viisas, vanha
kettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä
jaksan kuolemaasi odottaa."

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan,
miten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen
korvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää
parikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.

Kaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein
sapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät
kasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta
vielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut
pankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse
aarrettaan pitää ja säilytellä. "Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot
siellä pankissa kasvamassa", lohdutteli Teittolainen mieltään.
"Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon
säästöt lisäksi joutuvat."

Hän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan
päivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan.
Hän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain
päinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.

"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa", sanoi isäntä viimein
koettaen leikkiä laskea.

Anna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli
saanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan
takertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa
tuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa
tie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto,
astua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän
askeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai
oliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia,
joille kaikki parhaaksi kääntyy?

Tuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi.
Siksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään
tultuansa. -- Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen
sijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan
kohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän -- -- -- hän ei voinut.
Sitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten
tähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta
katkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti
tuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa
luonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut.
Olihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa,
mutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?

Ruoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa.
Yksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen
kääntyen.

"Sinä saat tulla ulos isän kanssa", sanoi Teittolainen, kun he nousivat
syömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa
naulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen
isänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin
surullisena, ja se muisto hänet pysäytti.

"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia
kauniita onnenkiviä."

Hän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!"

Hänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan
tepsutteli isän rinnalla pihalla.

"Pitää hän noista lapsista sentään", sanoi Anna kuin itsekseen. "Isä on
isä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi
tyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat."

Hän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla,
istahti penkille ja antoi kyynelille vallan.

Vasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä
kolinaa pirtistä kuului.

"Kah, Leena, hyvää iltaa."

"Hyvää iltaa."

"Mitä Rajalaan kuuluu?"

"Eihän sinne hyvää tällä kertaa." Leena pyyhkäisi silmiään huivin
nurkkaan.

"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella", kehoitti Anna. Hän meni
edellä ja Leena seurasi.

"Käykää istumaan", puheli Anna, sytyttäen lampun. "Kyllä minä
kuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa."

Leena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se
sattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän
oli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa
maahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään
painaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella
vaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut
sellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.

Valittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun
hätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja
sato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli
täytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden
kuluttua -- rahaa tai viljaa -- yhtä kaikki, mutta maksaa piti.

Miten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi
puitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun
sulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se
oli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä.
Ja joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli
hän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista
vietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt
päivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma
liian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon
lähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin
tunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan
anteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta
miten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka
puhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin
päin?

Kovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli
sitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi
Jumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain
huojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven
tullessa ja lasten sairastaessa.

"Mitä huonoa teille kuuluu?" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut
mitään.

"Mitäpä köyhälle", sanoi Leena hiljaa, "muuta kuin puutetta ja
tautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on
se Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää."
Emäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista,
löytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. "Mitenkä Liisu jaksaa?"
kysäisi hän hakiessaan.

"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän
meidän ruoalla paljon vahvistu."

"Jos tulisi ehkä meille", ehdotti emäntä, "tarvitsenhan minä
lapsentyttöä."

Leena katsoi pitkään. "Kiitoksia", sanoi hän hitaasti, "koetetaan
nyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin
onpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta."

"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni", selitteli Anna ja käänsi
puheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään.
Molempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut
surustaan puhua.

"Paras kun lähden", sanoi Leena ja nousi hitaasti.

Emäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia
vehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän
särpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen
kertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla
Rajalassa käymään.

Leena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään.
Mutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki,
hänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa
isännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä
oikeampi?

Leena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän
kyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä
ensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta
miehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä
kuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. "Mitä te tahdotte, että
ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille", se juolahti Leenan
mieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta
takaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa
lapset odottivat.




7.


Kun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä
panna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle
tähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon
odottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin
Annille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin
tuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina
vaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin
ja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä?
Oliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt -- ja oliko
ikävöinyt, kun ei päässyt?

Äiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta
väsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa,
nyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.

Se se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä
sanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta,
ja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. -- Mutta kun
kirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla
kortteeripaikkakin tiedossa.

Jos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin
sinne. Hän olisi suonut tytön tulevan "parempien" ihmisten joukkoon ja
pappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei
nyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja
ollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt,
ja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei
sitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty
kuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin,
hellimmät sanat säästettiin.

"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan", päätti
isäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän
kortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin
mummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne
sohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin
yösijaa.

Äiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja
niin se tuli ratkaistuksi.

loppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti
oriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan,
kun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut.
Hänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja
hänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa
pienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista
kätköistänsä.

"Nousepa rattaille", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä,
kerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän
huokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi
tuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut
tyttöä, mutta isä sanoi, että "onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä
meitä molempia tarvita".

"Hyvästi, äiti, hyvästi!" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti
kättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät
rattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle
käännyttiin.

Anna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin
silmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi
uskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien
vuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin
äiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta
sellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia
oloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään
koitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi
äiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.

"Tulee mies", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen
siskon kouluunlähtöä.

"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi." Äitiä nauratti.

"Mutta Antista tulee."

"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari."
Hän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä
nyrkkiin. "Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon", vakuutti hän
huitoen käsiään.

"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella." Äiti sieppasi pojan
syliinsä, mutta laski samassa irti. "Mene nyt leikkimään, minunkin
täytyy mennä askareilleni", sanoi hän.

Mutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla
aivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka.
Toisenlainen hän oli kuin Anni. "Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni
alla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä", ajatteli äiti, "kun itkin ja
ikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton
saavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään
perinyt."

Anna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä
kokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja
käydä työhön käsiksi.

Hän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja
valmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä
Antin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että "Antista tulee
mies". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli
hänen perintöään.

Sillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin
lintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä
hiljaisemmaksi hän kävi.

"Peloittaako sinua?" kysyi isä nauraen.

"Vähäsen", sai Anni kuiskatuksi.

"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä
sisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä."

Isä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja
pani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi,
että tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon
kartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin,
ja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.

Miten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!

Pihalla astuskeli isäntämiehiä vakavannäköisinä pyhäpuvuissaan ja
portailla tungeskelivat emännät, useimmat pitäen poikaa tai tyttöä
kädestä ja vielä viime hetkessä kuiskaten heille, miten koulusalissa
tuli käyttäytyä.

Teiton isäntä raivasi itselleen tietä muiden ohi ja astui ensimmäisenä
saliin. Anni kulki aivan kintereillä, pelokkaana pidellen isää
takinliepeestä.

Salissa seisoi opettajatar keskellä lattiaa puhellen pitkän,
mustatakkisen herran kanssa. Muutamia samanlaisia mustatakkisia
istui oikeanpuolisella seinänvierustalla ikkunan lähellä. Anni ei
heitä tuntenut, mutta hän ymmärsi, että hekin lisäsivät tilaisuuden
juhlallisuutta.

Kun sitten vanhemmat ja lapset kaikki olivat tulleet sisään ja
opettajatar oli puhunut ja kaksi mustatakkista, pitkäpartaista
herraakin oli puhunut, alkoi lasten kuulustelu. Opettajatar istuutui
suuren pöydän taakse, ja sinne huudettiin lapset vuoroon lukemaan.
Anni pelkäsi niin, että polvet vapisivat ja silmiä hämärti, kun hänen
vuoronsa tuli. Kirja, joka hänen eteensä pantiin, oli hänelle aivan
tuntematon, mutta selvän hän siitä kuitenkin sai, vaikka peloitti niin,
että tuskin tunsi oman äänensä, kun sanat lausui.

"Hyvinhän se käy", sanoi opettajatar ja nyökkäsi ystävällisesti
päätään. "Osaat sinä lukea, vaikka et ole käynyt pikkulasten
kouluakaan."

"Äiti opetti", sanoi Anni ja niiasi.

"Prästdotter" [Papin tytär], sanoi yksi niistä mustatakkisista
herroista toiselle, niin että Annikin sen kuuli. Hän ei ymmärtänyt,
mitä se merkitsi, mutta tunsi, että punastui ja sai kyyneleet silmiin.

"Saat mennä nyt", sanoi opettajatar ja kutsui samassa toisen lukemaan.

Anni hiipi isän taakse piiloon, ja siellä hän pysyi koko ajan, kunnes
juhlallisuus oli päättynyt, ja opettajatar ilmoitti, että lapset
seuraavana aamuna kello yhdeksän saapuisivat kouluun.

Kotimatkalla kysyi Anni isältä, mitä se herra ruotsiksi oli hänestä
muille sanonut, ja isä selitti nauraen, ettei se mitään pahaa ollut.
Olivat vain keskenään sanoneet, että Anni oli papillista sukua ja Annin
äiti oikein papin tytär. Ja kun äiti oli papin tytär ja isällä oli
vähän rahaa, oli Anni nyt kouluun pantu siinä toivossa, ettei hänestä
tulisi mikään tavallinen tytöntyllerö, vaan sellainen, joka suvulle
tekisi kunniaa ja isälle ja äidille iloa.



Anni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä
rupesi nauramaan.

"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta
vaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka
osaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut."

Anni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista,
Miinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan
pyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee
sellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan
äärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä
koettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä
oli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella
oli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan
voinut kohtaloaan välttää.

Isä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja
ihmettelyä täynnä. "Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää",
sanoi hän. "Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä
tulee." Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä
ravia.

"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?" Taas
isäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.

Anni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki
hänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä
sanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat,
tuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja
pääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas
hyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että
nyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.

Äiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden
ensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn
luku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan
vanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua
kuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä
riitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina
ääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi
sitä enemmän.

Annista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun
päässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja
äidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun
koulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja
lainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän
koskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas
uudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.

Kun hän "Kuuntarinoista" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon
vieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren
pariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin,
että äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä
kertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt
eikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko
sielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin
toden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti
kirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan
peräkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo,
nuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä
sisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa,
tulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla
olleet.

Kun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi
suin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja
huudahti puristaen häntä voimainsa takaa: "Äiti, äiti, Tuhkimo on niin
onnellinen nyt!"

"Tuhkimo", sanoi äiti ihmeissään. "Kuka on Tuhkimo?"

"Minä, äiti."

"No, jos jotain sinä keksit!" Äiti siveli kiharat Annin silmiltä.
"Missä sinä lapsi kulta olet ollut?"

"Vierashuoneessa."

"Siellä kylmässä, lämmittämättömässä huoneessa? Sinne et saa toiste
mennä."

Annin tuli vedet silmiin. "Enkö saa enää leikkiä Tuhkimoa?"

"Et siellä, ole täällä lämpöisessä."

"Täällä toiset nauravat", sanoi Anni äkkiä muistaen todellisuutta.

Äidin kävi sääli tyttöä, mutta ei sille mitään voinut. Kylmässä ei
Anni saanut leikkiä, eikä taas kaikkia huoneita kannattanut lämmittää.
Isäntä ei siihen mitenkään olisi suostunut, eikä se Annastakaan
tarpeellista ollut. "Leiki sinä täällä vaan", sanoi hän. "Eikä se niin
tarpeellista olekaan sinulle. Suotta aikojasi tuollaisia ajattelet."

Äiti huokasi ja Anni hiipi alakuloisena hakemaan kirjan ja nuket pois
vierashuoneesta.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin
onnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän
tilaisuutta esityksiinsä.

Vähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään
ajatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain
nurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun
äiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän
punastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli
näitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen
puolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet
kaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja
alkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän
käytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät
pitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli
lukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen,
sommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin
onnellisesti milloin onnettomasti.

Tätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun
joku häntä puhutteli.

Ison aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä
kirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut
enimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku
veljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin
niin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi,
ei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain
sanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja
vetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he
kotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti
oikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita
parempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin
pappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.

Annille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista
pistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että
puhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että
olisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi
körttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi
laittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.

Isä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. "Vai olet sinä
pappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon
paremmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön
herrashepeniin."

"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?" kysyi sitten isä.

Anni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.

"Joutaisit olemaan", arveli isä. "Voisit vaikka joskus tännekin tuoda,
niin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä."

Äiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. "Täällä
meillä käy niin vähän väkeä", sanoi hän kuin selitykseksi. "Pelkäävät
vaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät,
ettei se niin pelättävä ole."

Anni rupesi tämän jälkeen toivomaan, että tutustuisi pappilan tyttöön,
mutta ensi askelta tuttavuuteen ei hän rohjennut ottaa. Olihan pappilan
Alma häntä ylemmällä luokallakin.

Mutta eräänä päivänä pani Alma itse tuttavuuden alkuun. Tytöt
olivat välitunnilla ja juoksivat leskisillä pysyäkseen lämpiminä
syksykylmässä. Alma oli jäänyt parittomaksi ja kävi hakien toveria
itselleen, kun ei tahtonut olla leskenä.

"Tule sinä parikseni", pyysi hän Annia, joka tapansa mukaan luki
Maamme-kirjaa.

Anni katsoi hämmästyneenä häneen. "Kiitoksia", sanoi hän sitten, laski
kirjan penkille, jossa oli istunut, ja läksi juoksemaan.

Toisella välitunnilla Alma ja Anni rupesivat puhelemaan kouluasioista,
ja kun tunnit olivat loppuneet, läksivät he yhtä matkaa pois.

"Eikö sinua haeta hevosella?" kysyi Alma.

"Isä lähettää hevosen lukkarinemännän luo. Minä kävelen sinne."

"Kävellään sitten yhdessä", ehdotti Alma, ja he rupesivat puhelemaan
kuin vanhat tuttavat. Mutta kun Anni alkoi tiedustella, mitä satuja
Alma oli lukenut, pudisti tämä päätään.

"Ei isä ja äiti anna lukea."

"Miksei?"

"Eivät anna."

"Senkötähden, kun ovat körttiläisiä?"

Puna leimahti Alman poskille. "Hyi, sinä olet ilkeä ja paha."

"Minäkö?"

"Niin sinä, kun haukut isää ja äitiä körttiläisiksi."

"Onko se paha sitten?"

"On. Sinä et saa koskaan sanoa sillä lailla. Muuten en tahdo olla sinun
kanssasi."

"En sano, en", vakuutti Anni tulipunaisena ja pahamielisenä. Hän ei
uskaltanut sanoa, että hän sen sanan oli äidiltä oppinut, koetti vain
puhella muista asioista ja sillä sovittaa erehdyksensä.

Kun he tulivat lukkarin lesken asunnolle, erosivat heidän tiensä.

"Sinun pitää ottaa nämä", sanoi Anni ojentaen tienvarrelta poimimansa
puolukat uudelle ystävälleen. "Katso, tässä on marjoja, oikein hyviä
pakkasen panemia."

"Kiitoksia!" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.

"Ja nyt ollaan ystäviä", sanoi Anni, "eikö olla aina?"

"Ollaan, ollaan." Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen
kirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.

Tämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai
Anni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän
oppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään
heistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli
ylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen
huolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin
hyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin
ja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään
kirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks
hän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi
väkisinkin kertojasta pitää.

Aina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi
silloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään
tehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei
silloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain
silloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.

Alussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman
luokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki
mieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin
voitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin
tahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni
yritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein
tillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa,
mutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa
rauhoittumaan.

Pari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan,
mutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten
opettajatar lakkasi pyytämästä.

Huhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset
ihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät
sitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia,
että satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen
tietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että
paholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän
elo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa
siitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli
köyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin
osasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.

Usein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän
säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki
haukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan
saisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.

Kaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota
ei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään
ihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin
viisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti
kellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä,
hienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun
tuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää
ihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.

"Sääli tyttöä", sanoivat toiset. "Jumala varjelkoon viatonta", lisäsi
rovasti. Mutta rovastin rouva tuli huoliinsa, sillä olivathan Anni ja
Alma paljon yhdessä. Ties mitä siitä ystävyydestä vielä voisi koitua.

Pitkä neuvottelu pidettiin sitten asian johdosta pappilassa. Rovasti
arveli, etteihän niitä lapsia kuitenkaan voi kaikesta pahasta varjella.
Jumalalle on se asia uskottava, siitä vaan pitää kieltää, mikä on paha.
Ja kun rovasti sillä lailla ajatteli, ajatteli hänen vaimonsakin,
ensin vähän tuumailtuaan, samoin. Mutta varalta kutsui hän kuitenkin
Alman kahden kesken puheillensa ja tiedusteli tarkkaan, mitä hän Annin
seurassa tavallisesti teki ja puheli. Alma vähän säikähti kysymystä,
mutta koetti sitten tyynesti tehdä tiliä heidän toimistaan.

Kun äiti kuuli, että he lukivat ja kertoilivat kertomuksia ja satuja,
tahtoi hän tietää minkälaisia ja minkä nimellisiä ne olivat, ja Alma
koetti luetella, kuitenkin vältellen sellaisia nimiä, joista luuli,
ettei äiti pitäisi. Sitten äiti sanoi, että Alma aina olisi varovainen
toistenkin kanssa leikkiessään, ettei tekisi sellaista, joka Jumalan
mielen vihoittaisi ja tekisi omantunnon tylsäksi tai kipeäksi.

Alma lähti äidin luota hyvillään, ettei sen lähemmin asiaa tutkittu,
mutta omatunto oli kipeänä siitä, että äidiltä oli salannut, mitä iloa
Annin kanssa olivat pitäneet lukkarin muorin tuvassa, muorin poissa
ollessa kun olivat leikkineet "Tuhkimoa", "Zoea eli muuttumista" ja
muita, mitä vanhasta "Pääskysestä" olivat löytäneet.

Mahtoiko Jumala siitä olla vihainen? Eihän niissä mitään pahaa ollut,
oli vain se leikkiminen ollut niin kovin, kovin hauskaa. -- Ja se
Anni, miten se keksiä osasi! Ja miten sen silmät säihkyivät ja posket
punoittivat, kun oli oikein leikin touhussa!

Mutta olivathan he sitten läksynsäkin lukeneet ja vielä oikein hyväksi.
Eihän Jumala siitä mahtanut vihoissaan olla, ei leikistä ainakaan, jos
ei siitä, että salassa pitivät. -- --

Alman omaatuntoa vähän kolotti, mutta hän koetti auttaa äitiä
kotiaskareissa ja lukea läksynsä entistä paremmin, ja sitten koko asia
vähitellen unohtui.

       *       *       *       *       *

Kun Anni kerran oli päässyt oikein perehtymään sekä koulutyöhön että
toveri-elämään, kuluivat kuukaudet ja vuodet pian umpeen. Aivan
uskomattomalta tuntui hänestä, kun kansakoulussakäynti läheni loppuansa
ja hän viime kerran valmistautui lähteäkseen koulun vuositutkintoon.

Isä ja äiti läksivät silloin molemmat mukaan ja ottivatpa vielä
Antinkin matkaan.

"Hyvä kun ajoissa oppii, miten koulussa ollaan", arveli isä.

"Ei tuo muutenkaan pahaa tee tulla vähän ihmisten ilmoille. Pianhan
metsistyy, jos ei koskaan toisia näe."

Äiti istui viimeistellen Annin tutkintopukua ja vetäisi langan säiettä
lujaan, niin että se katkesi.

"Kuules, Antti, mitä äiti sanoo!" Isäntä nipisti poikaa korvalehdestä.
"Oletko sinä metsistynyt, vai osaatko olla ihmisiksi, kun koululle
viedään?"

Antti, joka kuori pajukeppiä, kohotti katseensa kepistä, ja hänen
mustat silmänsä vielä mustenivat, kun miehekkäästi kohotti ruskettuneen
kätensä.

"Kyllä minä, jahka tulen kouluun! Minä näytän, että voitan kaikki
pojat."

Isäntä rupesi nauramaan. "Et sinä muuten minun poikani olisikaan. Mutta
heitä sinä kuitenkin ne painelemiset ja tappelut ainakin välitunnin
ajaksi sitten, kun koulua rupeat käymään. Ei sinusta muuten Teitolle
kunniaa koidu, huuletko sinä koulun olevan tappelemista varten?"

"Eikö kaikki pojat sitten tappele?" sanoi Antti ja katsoi ihmeissään
isään.

"Kyllähän ne tappelee, mutta katso, koulussa pitää osata muutakin.
Ymmärrykseltään täytyy siellä olla yhtä sukkela ja norja kuin
ruumiiltaan tappelussa. Muuten sitä ei osaa läksyjään lukea."

Antti katsoi hetken arvellen isään. "Anni saa lukea", sanoi hän sitten
päättävästi. "Ei Anni kuitenkaan opi tappelemaan."

"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!" Isäntä nauroi niin, että
vatsaansa piteli. "Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle
isännyys täällä annetaan." Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen
Annin poskipäätä. "Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella", sanoi
hän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.

Kun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta
hän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin
mieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta
pieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain
nauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja
luulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat
olivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän
hennoisi niitä kahlita?

Hän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi
jätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen
vaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle.
Se oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta
vasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin
Annista.

Annin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä
jo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten
lähdettiin.

Kun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä
vuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten
silloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin
kaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan
mustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta
ja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen
tutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa,
ei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien
kanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten
kanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä
ajatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein
juoksujalkaa rientää sisään toisten luo.

Eteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen
toisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi
utelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti
joukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: "Päivää.
Mitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?"

Samassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään.
Kuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti
asettumaan paikoillensa.

Juhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa
ja virsi aloitettiin.

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." -- --

Veisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten
avoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven,
jonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat
kertaantuivat.

Kirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen
liverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja
eloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai
joka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama
yhteinen ja suuri ilo.

Kun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti
sykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri
kuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi
ovensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin
kurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten "meidän Matti
tai Anna Liisa" selviytyi kuulustelussa.

Salin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja
pitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon
tahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin
silmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja,
jotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa.
Tänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa
tilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä,
ja hiljainen kuiskaus -- useimmiten ruotsinkielinen -- osoitti, että
huomioita tehtiin.

"Ett sådant månskensansigte" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi
"hovin" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton
Anni nousi vastaamaan.

"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata", vastasi herra niinikään
ruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

"Hvarifrän är den lilla skönheten?" [Mistä on se pieni kaunotar?]
kuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.

Anni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen
äitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi
ympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa
tunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon
köyristämä vartalo oiennut. "Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi",
ajatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan
eteen laulua alkamaan.

"Katso mamma", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. "Päätä
pitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä."

"Ole hiljaa!" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. "Kyllähän
minullakin silmät on."

"Mutta katso, katso nyt kuitenkin", kuiskasi ukko uudelleen, kun
opettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia
oppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.

Peräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa
rupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin
isä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan
päästötodistuksensa.

"Se on tyttö tuo, minun", kuiskasi isäntä.

Mutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon
uhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran
kuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän
sarastavan kirkkaana ja onnekkaana.




8.


Toisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa,
rupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa
ja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat
oikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa
Annin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu
käytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut
siitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee
taas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta
itsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin
hän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi,
pois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen
papin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä
mielipahaa saa.

Isäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä
tarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja
sanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut
vastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä
sanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa
ollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä
rippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä
olisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja
vastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset
iskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi
toimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona.
Sitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti
Annin käyttämistä koti

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47159