← catalogue

Martin Eden: Romaani

by Jack London · Finnish · Gutenberg #47155 · 886,679 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Martin Eden: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Martin Eden: Romaani

Author: Jack London

Translator: Ville Hynynen


        
Release date: October 19, 2014 [eBook #47155]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47155

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTIN EDEN: ROMAANI ***

MARTIN EDEN

Romaani


Kirj.

JACK LONDON



Otava, Helsinki, 1920



Suomentanut Ville Hynynen






Edellinen osa




I LUKU


Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti
otti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja
näytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon
oli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi
tukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se
tapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli
kiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minua
selviämään tästä."

Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja
toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat
nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat
olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli
kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän
tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän
aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi
vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen
mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja
sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli
tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä
varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat
velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän
kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään
tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin
pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli
toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän
havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi
äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin
kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi
kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.

"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä
verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun
seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa
hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja
tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."

"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun
tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain,
tuollahan on kirje minulle!"

Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen
siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja
oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän
älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät
kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen.
Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin
villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka
puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä
tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä
hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja
äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa
kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen
olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä
tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli
mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi
tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi
kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli
taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä
havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat
tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt
huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden
lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle
ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja
täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.

Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi
pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät
taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus
kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli
kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat.
Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön
käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi
kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen
hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti
läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä
kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen
katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien,
jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin
paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut
maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja
ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai
kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta
ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään
liian lähelle.

Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä
olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus,
kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian.
Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo,
jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja
tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä
katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli
ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat
hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi
lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan
pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen.
Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli
silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta
kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten
useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi
nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä
siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin
Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän
ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän
tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:

"Ruth, tässä on herra Eden."

Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti
kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut
herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä
ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin
ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen
ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin.
Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja
pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä.
"Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen
nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen
ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se
oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui
suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia
omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista,
majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista,
sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli
punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.

Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki
houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen
olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika
ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli
yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen
kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen
olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä
maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi
löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän
kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen
kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku
tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä.
Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana
vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella
todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi
häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja
sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet
tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen
ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta,
kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt
tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta
hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut
nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän
oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden
ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä
muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä
arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon
mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä
kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli
tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät
sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret,
jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset
suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima;
täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja
kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja
kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja
Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria
salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä,
jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien
hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.

"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut
saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta
tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti -- --"

Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta
kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö
huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen
hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli
samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen
poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi
pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen
huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut
hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton
tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen
silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja
kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun
taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä
lihaksiaan.

Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen
arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan.
Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja
sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen
tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi
kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä,
oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät
milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti
tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat
aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti
huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein.
Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen
tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa,
jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi
pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi
helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.

"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen
olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."

"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi
kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se
oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän
yritti purra poikki minun nenäni."

Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä
muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen
rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten
merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo
meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon
silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta,
melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina
yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi
ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran
sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen
lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon
seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta,
tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän
ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä
taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän
päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta
kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain:
"Hän koetti purra poikki minun nenäni."

"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen
suloisilla kasvoillaan.

Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan,
vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun
avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja
puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen
naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät
koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista
tapauksista.

Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt
äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan
olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että
toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti
hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.

"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä
tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui
päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui
kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä
rytäkässä se osui poskeeni."

"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin
ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi
merkitä.

"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun
alalle, jota tyttö ymmärsi.

"Kuka?"

"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.
"Runoilija."

"Swinburne", korjasi tyttö.

"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.
"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"

"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin
uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"

"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te
tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä
pidätte hänen runoistaan?"

Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän
oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman
varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten,
että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan
hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana
salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa
kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa
tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja
ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä
huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen
ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin
lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes
uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä
oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa -- oh,
vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on
todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen
sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja
ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia
sankaritöitä naisen puolesta -- kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi
tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus,
hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle
kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta
tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi,
että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan.
Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa,
huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt
ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan
hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat
menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen
suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa
varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen
viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai
hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet
pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen
vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen
muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat
ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin,
ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan
vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta
hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.

"Kuten sanoin -- mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi
iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.

"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa,
koska ... niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi,
kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset
väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota
naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin
hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi
kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan
alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin
kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia
hartaudenharjoitukseen.

"Niin, -- kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että
hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita
ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi
täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä
hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman,
että maailma tulee siitä köyhemmäksi."

"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä
luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen --
sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan,
luulisin."

"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois
monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.

"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli
todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen
valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä.
Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."

Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa,
ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli
tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli
lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa
avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa
laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi
päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt
mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli
hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä
tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. _Tuo_ tyttö näytti alkavan
hallita hänen ajatusmaailmaansa.

"Longfellow sitä vastoin -- --" sanoi tyttö.

"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda
esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan
auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja ... tuota,
siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."

Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy
sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan
tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut
kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.

"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa
itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä
kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion
tutustuttaa meikäläisetkin niihin."

Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä
leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui,
että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin
epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui
virtaavan miehekästä voimaa häneen.

"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö
nauraen. "Te olette kovin voimakas."

Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa,
jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset
valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan
terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä,
tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä
omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui,
että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa
molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta.
Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan.
Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen
ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja
hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä
hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän
päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa,
mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä
hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut
vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta
hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.

"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on
pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen
tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi
sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja
runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan
ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen
kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia.
Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle.
Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"

"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.

"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.

"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."

"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä
tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.

"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."

Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän
päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.

"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän
kysyi.

Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä,
kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole
käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi
kansakoulun?"

"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä
minä sain aina hyvän todistuksen."

Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin
käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän
huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön
nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja
kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen
äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas
ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon
sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen
pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä
katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia
komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen
katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana
hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän
sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman.
satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä
hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken
vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen
esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut
polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin
olisi valmistunut pahimman varalta.




II LUKU


Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin
kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta,
ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä
silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen
rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden
säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti
niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota
vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista
häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa
suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään
hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten
natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota
toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin
pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut
hetkeksikään unohtaa.

Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin
veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja
hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan
toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen,
miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja
kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä
vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä
lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta,
joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli
kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä
nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli
osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta
koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen
olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä,
ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt,
että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti
sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli
jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.

Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin
vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin.
Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut
liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut
askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän
rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen
paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti
ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen
tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä,
vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri
tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri
vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän
tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan.
Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko
hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän
kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja
epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti
Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen
missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja
ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä
niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen
hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata
toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui
lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta
hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka
lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala
sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen
silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja.
Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne
tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa
puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä
seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi,
istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja -- ah,
hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen
ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin.
Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena
hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi
hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko
vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän
ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että
hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana,
jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän
ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli
edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen
heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska
he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden
ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä
syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli
pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin
hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla
ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi
kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin
luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa
siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja
rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli
esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa
olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle
merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei
kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli
näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen,
tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki
kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti
toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa
tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille
mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi
todellisuudeksi.

Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen
vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden
ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti"
tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja
tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai
"ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja
tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän
tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin
totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin
hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin
minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme
tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä
puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja
punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen --
sellainen hän juuri oli -- ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten
kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli
kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.

Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi
lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki,
kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea
lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen
korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja
tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi
pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä
käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan,
vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän
karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan
häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin
ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen
vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon,
kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei
hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan
hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli
sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin
paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja
ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat
sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.

Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä,
mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti:
"Olen täysi!"

Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija
hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa
nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.

"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa
kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."

Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli
alkanut selitellä, hän virkahti:

"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä.
Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme
työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, --
jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin
käteni."

"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän
kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."

Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä
tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.

"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen
ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni
muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon
jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."

Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli
päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja
puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.

"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla -- te,
joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan
hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.

Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja
lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän
kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.

"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka
hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta
vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät
kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä
vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan
mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin..."

Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja
viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa
ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää
seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli
hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa
rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä
tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden
ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle.
Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan,
kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa
heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi
naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen
sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä
tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän
kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut.
Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa
kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi
ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut
teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita
ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset
puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:

"Mitä on _trig?"_

"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."

"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin
suun hymyyn.

"Matematikkaa -- aritmetiikkaa", oli vastaus.

Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon
ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon.
Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen,
käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja
matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat,
muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän
silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä,
jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain
risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan,
mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen
viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä
kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma
valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus
_valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen
henkiolennon, joka istui hänen vierellään_.

Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada
hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi
kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja
mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa
ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen.
Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun
tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja
osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan
meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen
mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen
silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän
valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit
loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat
seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen
kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä,
mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä
murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia
aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.

Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan
innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko
elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään
mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa.
Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän
pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen
tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo
haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli
syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja
nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan
hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen
elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen
puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha,
koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään
oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut
tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin
huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut
vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää
ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään.
"Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos
niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä
parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan
puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän
oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti
ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota
miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi
havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt
synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen
äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän
aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt,
pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.

Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa,
että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen
musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt
toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin
tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin
kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta
hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi
voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli
kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli
kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava
aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi
avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat,
täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille
siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli
aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita
hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen
siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista
uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat
niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa
lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan,
mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.

Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus
häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja
koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat.
Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja
antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala
palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa
henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei
ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä
katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella,
jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti
yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään
oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen
kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen
sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen
tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä
seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili
turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen
nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui
villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten
seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän
kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti
jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja
hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa
kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja
sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen
valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien
rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava
troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta
vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut
alas taivaan rannalle.

Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut,
muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet
väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne
pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen
ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta
jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat
yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen
ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi
käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.

Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta
hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine
silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen
takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset
harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt.
Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat
jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki
suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot
huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä
hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi
oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli
huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä,
hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän
luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta
änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän
laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut
tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen
miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki
edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin
että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.

"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut
tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen.
"Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä
pidän siitä."

"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui
jäähyväisiä hänen veljilleen.

Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli
kadonnut.

"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.

"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen",
vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"

"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä
iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."

Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen
hyvänyönsuukon.




III LUKU


Kun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa
taskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen
meksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen.
Ensimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos
viivytellen haihtuvina haikuina. "Jumaliste!" hän virkahti kuuluvasti
äänessä hämmästys ja ihastus. "Jumaliste!" hän kertasi. Ja hetkisen
päästä hän vielä mutisi: "Jumaliste!" Sitten käsi kohosi kaulukseen,
jonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti
kylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli
suruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli
haltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset
tapaukset uudestansa.

Vihdoinkin hän oli kohdannut naisen -- naisen, jota hän ei ollut paljoa
ajatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta
jonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa.
Hän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön
kättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista
sielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se
ruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen
ruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti
tuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen
ruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen
ruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja
kurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka.
Se oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja
suloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään.
Se herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana
eikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä.
Hän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt
uskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan
luotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää
ei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli,
ilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli
nähnyt _hänen_ silmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon
sielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut,
ollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Mutta _hän_ oli. Hän
oli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä
kulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja
vakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja
hellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan
oli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin
ruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan
hyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan
johtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan
puhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä,
josta ikuinen elämä oli jatkuva.

Ja hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä.
Hän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi -- sen hän
tiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi
illaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli
vain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut
sellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen
uskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja
kelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen.
Hän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat
vilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai
hänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi,
jos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun
peitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella.
Hänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki
kohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset
hänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen
toverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja
pyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta
ystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä
muotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei
ajatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli
ihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan
ennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle
unelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja
jossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.

Hän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: "Jumaliste,
jumaliste!"

Poliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani
merkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.

"Mistä te olette saanut päänne täyteen?" kysäisi poliisi.

Sinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin
juoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua
kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin
puhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä
silmäyksellä koko tilanteen.

"Eikös kelpaa, vai?" hän naurahti vastaukseksi. "Minä en tiennyt, että
puhuin ääneen."

"Pian te myös laulatte", päätteli poliisi.

"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä
raitiovaunulla kotiin."

Hän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. "Luuli
mokoma, että olen humalassa, hitto vie?" hän huudahti mielessään. "Sehän
aikoi pistää putkaan." Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. "Luulenpa
olleenikin", hän lisäsi, "mutta en voinut arvata, että jonkun naisen
kasvot voisivat huumata."

Hän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli
täpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja
hurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He
kävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä
vallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan,
saattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän
ihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana
ulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen
ympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat
edelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen
nuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on
turmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka
ja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus
ilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua.
Hän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa
lihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi.
Mutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät
keskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten
olivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen
hänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän
oli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä
tietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni
heistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia
tähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka
olivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti
epäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut
oppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea.
Myöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä
samaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen
tullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta
kirjoista.

Kun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä
joukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti
muuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä
ilmoituskilpi "_Higginbothamin Rahaksimuutto Liike_". Sen nurkalla
laskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi
hänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas
ihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard
Higginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän
avasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui
hänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa.
Ummehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen
läpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen
monilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen
ovea vasten. "Se saivarennylkijä!" hän mielessään kuohahti. "On liian
saita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen
vuokralaisensa taittaisi niskojansa."

Haparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa
istui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä
housuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla
jalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti
yli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli
terävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen
tuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli
tuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies
oli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä
murskata hänet jalkoihinsa. "Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä
mäsäksi", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen
läsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä
häneen.

"Mitä nyt?" kysäsi Martin. "Antaa kuulua."

"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla", sanoi herra Higginbotham
puoliksi ulvoen ja vikisten, "ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön
taksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita."

Martin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen
toivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä
riippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt
siitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran.
Se oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä
palasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi
maalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan
hänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard
Higginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:

"Oletko nähnyt kummituksia?"

Martin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin,
vaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena
noiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä
rihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.

"Olen", vastasi Martin. "Minä olen nähnyt henkiolennon. Hyvää yötä,
Gertrude."

Hän pyörähti ympäri jättääkseen huoneen astuen kuin unessa repaleista,
tahraista mattoa pitkin.

"Älä heittele ovea", varoitti herra Higginbotham.

Hän tunsi verensä kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä ja sulki hiljaa
oven jäljessään.

Herra Higginbotham katsoi voitonriemuisena vaimoonsa.

"Hän on ollut juopottelemassa", hän selitti käheästi kuiskaten.
"Sanoinhan sinulle, että hän niin tekisi."

Vaimo nyökäytti alistuvasti.

"Hänen silmänsä kovin loistivat", hän tunnusti, "eikä hänellä ollut
kaulusta, vaikka lähtiessä oli. Mutta ehkäpä hän sentään ei ole ottanut
kuin pari lasia."

"Hän ei voinut oikein seistä", päätti hänen miehensä. "Minä tarkastin
häntä. Hän ei voinut astua lattian poikki hoippumatta. Kuulithan itse,
että hän oli kaatua eteisessä."

"Luulen, että hän kompastui Alicen vaunuihin", puolusteli vaimo. "Hän ei
nähnyt niitä pimeässä."

Herra Higginbothamin kiukku ja ääni alkoi kohota. Kun hänen koko päivä
täytyi näytellä sivistynyttä ihmistä alhaalla puodissa, varasi hän edes
iltahetket saadakseen perheensä piirissä olla oma itsensä.

"Minä sanon sinulle, että tuo sinun verraton veljesi oli humalassa."

Hänen äänensä oli kylmä, terävä ja päättäväinen. Hänen vaimonsa huokasi
ja vaikeni. Hän oli kookas, uhkea nainen, aina huolimattomasti puettu,
aina väsynyt ja kyllästynyt lihavuuteensa, työhönsä ja mieheensä.

"Hän on perinyt sen isältään, sen sanon sinulle", herra Higginbotham
päätti syytellen. "Ja lopettaa päivänsä kyllä katuojassa, samalla
tavalla, sen sinä hyvin tiedät."

Vaimo nyökkäsi, huokasi ja jatkoi paikkaustaan. He olivat yksimieliset
siitä, että Martin oli tullut kotiin juovuksissa. Heillä ei ollut
pienintäkään aavistusta elämän kauneudesta, sillä siinä tapauksessa he
olisivat tienneet, että nuo loistavat silmät ja punottavat posket
kertoivat siitä ihanasta tunteesta, jonka rakkaus ensi kertaa oli tuon
nuorukaisen sielussa synnyttänyt.

"Siinä on lapsille oiva esimerkki", mörisi herra Higginbotham katkaisten
äkkiä hiljaisuuden, joka vaimon vuoksi oli syntynyt ja joka häntä
raivostutti. Joskus hän oikein toivoi, että vaimo olisi vastustanut
häntä enemmän. "Jos se tapahtuu vielä kerran, on hänen lähdettävä
täältä, ymmärrätkö? Minä en halua sietää, hänen renttuilemistaan, enkä
salli hänen turmelevan viattomia lapsia mässäilevällä elämällään." Sana
oli uusi herra Higginbothamin sanavarastossa. Hän oli juuri saanut sen
sanomalehdestä, ja siksi hän siitä erikoisesti piti. "Se on juuri oikea
sana, turmella mässäilemisellä, muuten sitä ei voi sanoa."

Hänen vaimonsa huokasi taas, pudisti surullisesti päätä ja jatkoi
paikkausta. Herra Higginbotham tarttui jälleen sanomalehteensä.

"Onko hän maksanut viime viikon laskun?" hän kysyi katsahtaen
sanomalehden yli.

Vaimo nyökkäsi ja lisäsi: "Kyllä hänellä vielä on rahaa!" "Milloin hän
aikoo taas lähteä merille?"

"Sitten kun aika tulee, luulisin", vastasi vaimo. "Hän oli eilen San
Franciscossa tiedustelemassa laivoja. Mutta hänellä on vielä rahaa, eikä
hän lähde ensimmäiseen laivaan, joka eteen sattuu, olkoon se millainen
hyvänsä."

"Ei passaa tuollaisen kansiluudan paljoa valita ja määräillä", mörähti
herra Higginbotham. "Valitsemassa! Hän!"

"Hän puhui jostakin aluksesta, joka aikoo lähteä johonkin kauas etsimään
maanalaisia aarteita. Sillä hän lähtisi, jos hänen rahansa riittäisivät
niin kauan, että se valmistuisi."

"Jos hän käyttäytyisi ihmisiksi, antaisin hänelle työtä, hän saisi ajaa
hevosta", sanoi hänen miehensä ilman pienintäkään hyväntahtoisuuden
vivahdusta äänessä. "Tom on laputtanut tiehensä."

Hänen vaimonsa katsahti häneen kysyvästi ja kauhuissaan.

"Meni tänä iltana. Hän saa työtä Carrutherilta, joka maksaa enemmän kuin
minä voin."

"Minähän sanoin sinulle, että sinä menettäisit hänet", huudahti vaimo.
"Hän oli enemmän arvoinen, kuin mitä sinä hänelle maksoit."

"Kuule sinä, saatanan akka", kivahti herra Higginbotham. "Enkö minä ole
tuhannesti sinulle sanonut, että älä pistä nokkaasi liikeasioihin? Minä
en tahdo sitä lakkaamatta jankuttaa."

"Siitä minä en välitä", intti vaimo puolestaan, "Tom oli hyvä poika."

Hänen miehensä katsahti tuimasti häneen. Tuo oli kerrassaan sopimatonta
uhmaa.

"Jos tuo sinun veljesi olisi penninkään arvoinen, hän voisi saada
rattaat huostaansa", hän murahti.

"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä", kiivasteli vaimo. "Vaikka
hän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä
lakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä
minussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi
naimisissa nämä seitsemän vuotta."

"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos
hän yhä aikoo lukea vuoteessa?" kysyi mies.

Rouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui,
hänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä
näytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä
räpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat
vaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan
mykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut
toinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten
paljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken
tarmon.

"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon", päätti
mies. "Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on
kutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun
itseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa."

"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä", vastusti vaimo heikosti.

"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon
ennen kymmentä."

Hän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.




IV LUKU


Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen
vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan
huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina
sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara
pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki
työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he
saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden
asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti
sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa
surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua
kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään,
jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi
vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista
taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän
unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän
mutisi: "Ruth!"

"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi
kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän
juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani,
taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä
mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille
kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui
äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa
kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä
oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä
jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä
kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut
koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä
päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi.
Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa
kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen
olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja
sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he
kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä
välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka
hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja
välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta
nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia
käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä
myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi
tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan
riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.

Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin
yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä
pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa
elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat
kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin
kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut
jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen
pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia
asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean,
leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata
tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita,
jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada
hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään
etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä
otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia
siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten
kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?

Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden
väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat
hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä
hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan
ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän
saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen
täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut.
Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin,
olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka
hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut
pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus.
Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös
paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä
hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin
olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella
kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista
vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä
näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat
joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että
vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa
virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä,
mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.

Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat
huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus
näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat
taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta,
mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket
ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle
käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät
toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja
joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat
hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet
hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat
ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän
muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa
joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan
kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän
ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan
elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua
tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen
ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä
kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon
kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.

Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli
syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla
hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen
väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti,
hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut
voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän
tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden
hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka,
kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen
korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli
kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen
kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä
tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän
tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä... Se
oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä
työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen
ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen
tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja
ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä
seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt
työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen
sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen
kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta
punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen
sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa,
ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien
arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi
sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä
kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli
raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa
olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen
kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä
viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti
kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen
myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.

Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien
riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen
kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen
silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän
seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja
hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö.
Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä
synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi.
Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa
suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän
jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja
puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä
hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti
hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen
puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli
kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi
suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui
ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen
korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen
ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon
näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin
kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen
sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja
likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava
kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa
säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja
saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.

Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi
minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen
kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:

"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja
lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"

Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.

"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä
siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.

Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa
hulluudessa ja rohkeudessa.




V LUKU


Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan,
jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka
jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän
tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja
torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan
johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä
kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä
ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten
toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja
rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä
oli kaikki aineellista ja matalaa.

"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä
housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti,
kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin
poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen
nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa
niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät
kauimmin."

Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti
häneen.

"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun
tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa
kipeäksi."

"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä
huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua
aamutervehdykseksi."

Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka
omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa
oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut
riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen
lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä
tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet
kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita
hän kauppansa pöydältä korjaili.

"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen
mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta
veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä
_tahdon_ suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.

Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin
toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen
lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä
huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin -- ehkä ei niin paljon
tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta.
Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata
kosteuden hänen silmissään.

"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo
noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja
laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole
tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa
hevosta."

Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat
kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään.
Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen
aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard
Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi.
Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa
suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli
totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli
suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai
lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta,
ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja
voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren
suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että
hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin
menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa
tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana
päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja
sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko
hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen
kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen.
Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä
huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko
hänen olemuksensa.

Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä
hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim
työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja
vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat,
että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan
leipäpalastansa.

"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti
lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla
taas humalassa?"

Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä
likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth
Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.

"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen.
"Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut
kotiin."

Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli -- hänen tapansa oli
kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä -- ja kaatoi kuppiin haaleata
kahvia.

"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä
tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä
syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion
viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"

Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois
haalealla kahvilla.

"Tunnetko sinä Julian?"

Martin pudisti päätänsä.

"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä.
Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta.
Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta
saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen
sussun tahansa."

"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin
välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen
tahansa.

"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanet
Maggien?"

"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole
edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."

"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä
ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut
sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen
katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt
sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."

"Mutta minäpä en tahtonut."

"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä
ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"

"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.

"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim
kiihkeästi.

Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin,
mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole
heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se
luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."

"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim
vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku
otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei
kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut
siellä. Missä sinä oikein olit?"

"Oaklandissa", vastasi Martin.

"Teatterissako?"

Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.

"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.

"Ei, enpä taida", hän vastasi.

Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa
keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo
oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli
oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi
puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli
lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä.
Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen
tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei
jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui
masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen
sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet
tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut
miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet
sellaisinaan -- kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt
eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän
olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja
mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman,
nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana
nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea
suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska,
toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.

Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai
Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui
Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän
saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten
kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia
kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava
tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että
luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa
mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä
filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei
ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon.
Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä
nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä
hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia
trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä
näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta
sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä.
Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä.
Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat
syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan
voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän
suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen
kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä
onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä
siihen mihin muutkin.

Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita
hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta,
jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli
kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää
kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin,
Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi
tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi
kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä.
Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja
ellei huolisi -- siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä
ihmisenä ihmisten joukossa _häntä_ muistellen ja juomisen hän lopettaisi
joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja
laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista
kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan
ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä,
mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri
hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän
voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi,
kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.

Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa
seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään
se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon
yksinkertaisempi kysymys. _Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän
kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä?_
Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean
hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi
seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen,
niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti
etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan
tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja
että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.

"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän
aikoi lähteä pois.

"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."

Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te
merimies?"

"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."

"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.

Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään
niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli
vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.




VI LUKU


Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän
himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä,
jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen
elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi
mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten
anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja
vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn
kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen
Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta,
joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin
vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua
niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti
häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.

Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen
levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä
tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se
lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja
lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka
ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo,
eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka
se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea
kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän
ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän
päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää,
saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja
hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä
jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön
elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin
sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta
oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä
merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra
Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty
maksuksi täysihoidosta.

Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta
pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen
edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka
suojasivat _häntä_. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja
kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla
hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara
yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi _hänen_
isänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin
vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen
päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin
edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio,
jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten
Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin
saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien
toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita.
Eräänä iltana hän näki _hänen_ äitinsä tulevan eräästä pankista, ja
siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka
erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli
pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään
pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain
hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.

Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin
viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi
koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi
sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas
hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi
käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään
rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen
ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös
kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän
silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa
jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra
Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja
päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta
lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt
kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän
helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten
housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten
miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti
selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön
löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi
sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli
pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi
merelle lähtöä.

Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta
hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja
hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän
alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi
heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti
vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti
heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi,
miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut
samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he
tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa
itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten
himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan
hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista,
joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt
hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut
kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen
pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden
tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin
varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista
hyvinvointia.

Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet,
ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä.
Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa.
Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä
herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön
istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta
kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean
kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän
silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä,
jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen
ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen
luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi
hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta
nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli
heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen
hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei
kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei
hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja
niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se
ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä
kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla
alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin
toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa
kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän
toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa _hänen_
hyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi
loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä.
Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa
alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän
kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle
tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi
oman luokkansa kiskovan häntä alas.

Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen
jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä
oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja
piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa
hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle,
kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä
hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen.
Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he
olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat
ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja
esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli
pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He
hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.

"Hei vaan!" hän äännähti.

Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja
erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan
kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei
voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena,
tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti
kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan
pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä,
että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa.
Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja
alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään
kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan,
lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina
aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa
ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun.
Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti
toverinsa mukanaan ja huudahti:

"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata
tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"

Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän
saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin
valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella
_häntä_ huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi,
koska hänen kotinsa oli täällä päin.

"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten
mustasilmäiseen.

"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.

"No, mikä se on?" hän kysyi mustasilmäiseltä.

"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on", väitti tyttö
vastaan.

"Ethän sinä ole kysynytkään", hymyli Martin. "Sitä paitsi, sinä arvasit
aivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill."

"Äs, älä siinä lörpöttele!" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin
kiihkeästi ja vaativasti. "Mikä se on, puhu totta?"

Hän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin
nainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin
punnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi
ujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta
oli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi
välinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön
vetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön
ihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki
alusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän
luokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta
ja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi
halusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä
voisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja
kurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka
kestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.

"Bill", vastasi Martin päätänsä nyökäten. "Aivan varmaan, Pete Bill,
eikä mikään muu."

"Onko se varmasti totta?" tiedusteli tyttö.

"Ei hän ole mikään Bill", väitti toinen tyttö.

"Mistä sen tiedät?" hymähti Martin. "Sinä et ole koskaan ennen minua
nähnyt."

"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet", iski
tyttö vastaan.

"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on", pyyteli mustasilmäinen. "Bill on
kyllä hyvä", tunnusti Martin.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. "Minä
tiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta
hyvin kiltiltä."

Martin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut
merkit.

"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?" hän kysyi. "Mistä sinä
tiedät?" ja "sinähän olet ajatustenlukija!" tirskuivat tytöt.

Ja hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia
kohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine
hyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili
katkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän
tilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen
näyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa
ihmisvirtaa. Ja silloin hän näki _hänet_ Arthurin ja silmälasiniekka
herran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut
kauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista
laitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla
verhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa
joustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli
kadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka
olivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin
hepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä
puhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja
halvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan
ja kuuli äänen sanovan:

"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?" "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi.

"Oh, en mitään", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. "Minä vain
ajattelin..." "Mitä niin?"

"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit,
jos sinä löytäisit jonkun miesystävän... hänelle (toveriaan osoittaen),
ja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä
vain."

Martinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli
ollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen
vieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat
häntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi
sisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti.
Elämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei
ulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina
oli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi
tahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista,
joka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli
vakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska
hänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän
itsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä
ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi
myös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään
tällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet
mitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset -- jäätelöä tai
jotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat
kaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata.
Ne tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä
suloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden
mustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello.
Hän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä
olivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja
ellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat
jotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat
ikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla
myös omasta sielustaan. "Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe",
hän virkahti ääneen. "Minun täytyy mennä muualle."

Pettymys kuvastui tytön silmistä.

"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.

"Ei, rehellisesti sanoen -- --" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön
kanssa."

"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.

Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta.
Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut
minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"

"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän
painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen
Avenuen ja Torikadun kulmassa."

Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän
ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti
vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli
sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."




VII LUKU


Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli
ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä
häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä
toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset
kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi,
keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan
auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä
tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia
ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät
tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin
tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja
erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen
ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut
erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin
valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän
tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan
hellittää.

Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin
kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus.
Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka
vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki
kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka
oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet
ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi
sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta
kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja
Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa
käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan
hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän
oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja
politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi
miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin
poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi
kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja
merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen
agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä
työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja
verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia
sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat
hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin
hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei
täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja
ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin
lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli
teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti
eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään _kaikki, mikä
tapahtuu, on oikein_, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta
tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja
äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen
tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen
määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston
hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi",
"Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen
taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät,
monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä
ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin
kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden
tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne
taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla
sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän
luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi,
mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan
perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone
kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti
"Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan,
käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon
suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei
juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja
kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä
olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi
ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja
siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin
sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.

Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon
löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli
helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi.
Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka
hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä
niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi
suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon
siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin
lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää
ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä
oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset
Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa
olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen
valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki
runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.

Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin
usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina
tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai
aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani
muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän
virkahti:

"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."

Mies hymyili hänelle ystävällisesti.

"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään
luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"

Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin
voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.

"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.

"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän... Minä... tuota,
katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy
yliopistossa."

"Sitten pitää mennä toisen kerran."

"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen
päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen
armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan
saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on
kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei
ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?"
hän kysyi äkkiä.

"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne
ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa
minä hyvin mielelläni palvelen teitä."

Martin katsahti ihaillen häntä.

"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin
tyytyväinen", hän sanoi.

"Anteeksi, millä tavoin?"

"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin
edespäin."

"Oh!" virkahti toinen ymmärtäen.

"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä -- ei aivan lähellä ruoka-aikaa?
Vai illalla? Vai sunnuntainako?"

"Minä sanon teille", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein.
"Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta."

"Sen minä teen", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi
kuitenkin takaisin kysyen: "Kun te puhuttelette nuorta naista --
sanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä -- sanotteko te 'neiti
Lizzie' tai 'neiti Smith?'"

"Sanotaan 'neiti Smith'", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella.
"Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin."

Siten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.

"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin
vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa
lainaamansa kirjat.

Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti
huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä
itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli
melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana
laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu
nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä
outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin
puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa
häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth
oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa
myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen
vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan
peloittavasti.

Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea
itsensä rauhalliseksi -- paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut
odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja
henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä
hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista
kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota
hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen
ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut
heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo
mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan
ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin
jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään
tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että
kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa
väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli
entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen
ympärille... Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta
nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan,
että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän
aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä
herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen
mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli
monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää,
ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä
ajatuksia.

Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde
oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä
omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut
runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut
Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko
selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin
Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi
kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan",
mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen
todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että
ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden
jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä
häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän
oli syntynyt.

Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi.
Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella
puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä.
Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen
kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä
maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten
leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne
olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä
ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset
huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa
niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä
muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa
huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa
hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei
tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen
mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti
hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien
ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei
voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä
sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää
toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen
sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen,
ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa
hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen
aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin
kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat
ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten
turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina
helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän
olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin
harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä
siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman
matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.

Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti
keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.

"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän
alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja
valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te
muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten
osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin.
No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä
olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista,
joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi
parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen
tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti
kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt
kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia
kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita
kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja
merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on
esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan
olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut
toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti,
että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden
kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta
minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut... no
niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.

"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut
sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin
kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki -- niin, minä
pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista
kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne -- niin, kirjat
muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä
pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä.
Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa --
ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa
ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän
ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on
ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli
myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan
äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan
nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan
enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta
on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä
kaikki toisella tavalla.

"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon
muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on
jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja
torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava
ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä,
uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille
kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää.
Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä,
että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä,
mutta en tunne ketään muutakaan ... lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun
pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin..."

Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui
menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä
Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei
puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli
käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä
huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka
olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee
suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen
silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen
heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli
vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että
lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin
vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin
jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen
päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui
hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.

"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus.
Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä
sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."

"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.

"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia,
joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"

Martin pudisti päätään.

"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta -- toinen on
naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on
koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole
auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta
vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa,
toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana
temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen
pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli
silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä
juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."

"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne
on..." Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän
puheenne ei ole aivan virheetöntä."

Martin punastui ja hikoili.

"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette
ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan... osaan lausua. Minä
osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en
osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."

"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten
te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en
suinkaan tahdo loukata teitä."

"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään.
"Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin
keneltäkään muulta."

"No niin, te sanotte 'you was'; pitää olla 'you were'. Te sanotte 'I
seen', 'I saw' -muodon asemesta. Te käytätte kahdennettua kieltomuotoa
-- --"

"Mikä on kahdennettu kieltomuoto?" kysäisi Martin ja lisäsi sitten
nöyrästi: "Näettehän, minä en ymmärrä edes teidän selityksiänne."

"Minä luulen, etten minä sitä ollenkaan selittänyt", hymyili Ruth.
"Kahdennettu kieltomuoto on, odottakaahan, te sanotte 'Never helped
nobody'. 'Never' on kieltomuoto. 'Nobody' on toinen kieltomuoto. Nyt on
olemassa sääntö, että kaksi kielteistä muotoa muodostaa myönteisen
muodon. 'Never helped nobody' merkitsee: heidän on täytynyt auttaa
jotakin."

"Se on selvä kuin vesi", myönsi Martin. "Minä en ole koskaan ennen
tullut sitä ajatelleeksi. Mutta ei se suinkaan merkitse, että heidän on
_täytynyt_ auttaa jotakin, vai merkitseekö? Minusta tuntuu, että 'never
helped nobody' paremminkin merkitsee, että ovat kuitenkin saattaneet
auttaa jotakin."

Ruthia sekä huvitti että hämmästytti hänen ajatustensa nopeus ja
varmuus. Kun hän oli saanut johtolangasta kiinni, hän ei vain
ymmärtänyt, vaan kykeni korjaamaankin tehdyn erehdyksen.

"Te löydätte sen kaiken kieliopista", hän lisäsi. "Teidän puheessanne on
paljon muutakin virheellistä. Te sanotte 'don't', kun pitää olla
'should'nt'."

Ruth jatkoi: "Te sanotte 'don't', kun tarkoitatte 'does not'."

Martin mietti eikä vastannut.

"Eikö se loukkaa teidän korvaanne?" kysyi Ruth.

"En tiedä, loukkaako se", arveli Martin. "Luulen, ettei minun korvani
ole harjaantunut, kuten teidän."

"Ja te sanotte 'ben', 'been'-muodon asemesta", jatkoi Ruth, "I come',
pitää olla I came', ja sillä tavalla te nielette ja muuttelette loppuja
ihan kauheasti."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin tuntien, että hänen tulisi langeta
polvillensa niin suunnattoman viisauden edessä. "Miten minä nielen?"

"Te ette sano loppuäänteitä. Te lausutte -- oh, turhaa on luetella niitä
kaikkia. Tärkeintä teille on kielioppi. Minä haen tänne jonkun, ja
näytän, miten voi alkaa."

Kun Ruth nousi, iski Martinin mieleen viisaus, minkä hän oli lukenut
seurustelukirjasta, ja hän myös nousi kömpelösti seisoallensa ankarasti
aprikoiden, tekikö oikein vai väärin ja eikö Ruth luulisi hänen aikovan
tiehensä.

"Kesken kaiken, herra Eden", virkahti Ruth kääntyen ovessa takaisin,
"mitä on _pontikka?_ Te käytitte sitä sanaa monta kertaa."

"Oh, pontikka", nauroi Martin. "Se on katukieltä. Se tarkoittaa salaa
poltettua, kotitekoista viinaa, joka saa teidät hiprakkaan."

"Ja vielä toinen asia", nauroi Ruth vastaan. "Älkää käyttäkö 'te'-sanaa
persoonattomasti. 'Te' on persoonallinen, ja te käytitte sitä toisessa
merkityksessä kuin tarkoititte."

"Sitä minä en ymmärrä."

"No, tehän sanoitte minulle juuri 'viinaa, joka saa teidät hiprakkaan'
-- juovuttaa _minut_, ettekö ymmärrä?"

"Juovuttaa kyllä, ettekö sitä luule?"

"Kyllä tietysti", hymyili Ruth. "Mutta kauniimpaa olisi jättää
saattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä
pronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin
huomaatte, että esitys voittaa."

Kun hän palasi kielioppeineen, hän siirsi tuolin lähemmäksi häntä --
Martin mietti, olisiko hänen pitänyt auttaa tuolin siirrossa vai ei --
ja istahti hänen rinnallensa. Ruth selaili kirjaansa, ja heidän päänsä
olivat kallistuneet toisiaan kohti. Martin saattoi tuskin seurata, mitä
hän sanoi, niin hämillään hän oli hänen ihastuttavasta läheisyydestänsä.
Mutta kun Ruth alkoi puhua teonsanain taivutuksesta, unohti Martin
kokonaan hänet. Martin ei koskaan ollut kuullut puhuttavan teonsanain
taivutuksesta ja oli kuin lumottu saadessaan luoda silmäyksen kielen
monimutkaisiin lakeihin. Hän kumartui syvempään kirjan yli, ja Ruthin
hiukset hyväilivät hänen kasvojansa. Hän oli pyörtynyt vain kerran
elämässään, ja hän luuli, että nyt hän taas menettää tajuntansa. Hän
saattoi tuskin hengittää, ja sydän jyskytti kuuluvasti pumpaten veren
hänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtua. Koskaan ei Ruth ollut
tuntunut hänestä niin läheiseltä kuin nyt. Hetkiseksi oli rakennettu
silta heitä erottavan kuilun yli. Martinin tunteet eivät kuitenkaan
olleet muuttuneet maallisemmiksi. Ruth ei ollut laskeutunut hänen
luoksensa. Päinvastoin hän, Martin, oli kohotettu pilviin ja viety hänen
luokseen. Hänen ihailunsa ja kunnioituksensa tunteet olivat sinä hetkenä
saaneet jonkinlaisen uskonnollisen hartauden ja pelon luonteen. Hän
tunsi astuneensa kaikkein pyhimpään, ja hitaasti ja varovasti hän veti
päätänsä sivulle vapautuakseen tuosta kosketuksesta, joka vaikutti
häneen kuin sähköisku, mutta josta Ruthilla ei ollut vähintäkään
aavistusta.




VIII LUKU


Monien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki
uudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla
valitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta
seurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät,
mihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat
nuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään
naismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta
hän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle
kielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän
alkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen
kauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada
selville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka
käsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja
valaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän
ei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin
näitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä
oli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt
liikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla
voimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.

Kun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan
maailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja
laivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä,
mutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen
mielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä
kertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten
suuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai
hänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi
maailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet
ja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä
elämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän
tahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa
hän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan,
jossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan
vaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä
hän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan,
kunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut
raatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana
varmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita
ilman hän ei voisi elää.

Näiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa,
ja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth
opetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli
aritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut
kuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon
elämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi
voinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria,
välimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa
kääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli
lukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth
luki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen
korkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään
minkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus
kiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja
hänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri,
rauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy,
jota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon
sielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa
barbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka
vähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa
kuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa
askarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin
editse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen
autuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin
käsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden
saavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta
nimeltä "Prinsessa", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan
kyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina
hetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun
Martin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli
katselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä
salaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet
korkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli
suurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille
kaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen
mieltänsä -- viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka
sisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, -- ja kaikki ne
tuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen,
joka nyt riemastutti hänen olemustaan.

Ruthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut
mitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli
saanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen
siivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja
heikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen
sydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin
päivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen
olentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen
tietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä
jonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai
hiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö.
Ajatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa
rakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa,
puolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus
voisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi
jättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä
voimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka
maailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman
aaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja
äitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja
hän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena,
ilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti
lipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.

Tämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena
uutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta
tuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain
luonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen
katsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa,
tai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä.
Kaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin
kosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen
luokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä
avaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen
muhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli
lyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä
raaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta.
Hän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti
Ruthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä.
Samalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä.
Vaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai
suunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä
esikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen
korkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se
kosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta
mitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja
naisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää
yksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.

Martinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja
hämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka
näytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka
suotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein
hänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen
ymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja
ihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat
oikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa
mukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen
ajatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle
tähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten
ihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle -- ei
enää tavan vuoksi, kuten vieraalle -- ja tutkisteli häntä musiikilla,
mutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut.
Martinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja
nopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin
mestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin
osoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet
voimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja
ensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se
kuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin,
kun taas Ruthin merkitystä kuvasi "Toivioretkeläiskuoro", ja tässä
haltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen
varjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.

Joskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma
käsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt,
vaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan
sopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta
tuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka
oli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka
lähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan
soittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa,
että joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti
koettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän
luuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä
paitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut
luotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa
hänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei
hän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli
jonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä
paitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa,
ja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa
hetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan
merituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja
Martin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan
huoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko
sykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa
varmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.

Hän osasi Browninginsa erinomaisesti, mutta hänen mieleensä ei ollut
koskaan johtunut, että ihmissieluilla leikkiminen on moitittavaa. Kun
hänen mielenkiintonsa Martiniin lisääntyi, kiihtyi hänen halunsa muovata
uudelleen hänen elämänsä suorastaan intohimoksi.

"Voimme ottaa esimerkiksi herra Butlerin", hän lausui eräänä iltana, kun
kielioppi, aritmetiikka ja runous oli heitetty syrjään. "Aluksi hänellä
oli verrattain huono menestys. Hänen isänsä oli ollut pankkivirkailija,
mutta hän kitui vuosia ja kun hän sitten kuoli keuhkotautiin jossain
Arizonassa, huomasi herra Butler, Charles Butler on hänen nimensä,
jääneensä maailmaan oman onnensa nojaan. Hänen isänsä oli tullut
Australiasta, eikä hänellä siis ollut ainoatakaan sukulaista
Kaliforniassa. Hän alkoi työskennellä eräässä kirjapainossa, olen itse
kuullut hänen kertovan siitä monen monta kertaa, ja aluksi hän sai kolme
dollaria viikossa. Hänen tulonsa nykyään ovat vähintäänkin
kolmekymmentätuhatta dollaria. Kuinka hän siihen on päässyt? Hän oli
rehellinen, luotettava, ahkera ja taloudellinen. Hän kielsi itseltään
kaikki huvit, joihin useimmat pojat mielellään antautuvat. Hän päätti,
paljonko hänen tulee säästää viikossa, välittämättä siitä, mistä
kaikesta hänen täytyisi luopua toteuttaakseen päätöksensä. Tietysti hän
ansaitsi pian enemmän kuin kolme dollaria viikossa, mutta kun hänen
tulonsa lisääntyivät, hän säästi sitä enemmän.

"Päivisin hän teki työtä, ja iltaisin hän kävi iltakoulua. Hän tähtäsi
katseensa lakkaamatta tulevaisuuteen. Myöhemmin hän kävi iltaisin
korkeakoulua. Kun hän oli seitsemäntoista, hänellä oli loistava latojan
palkka, mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän tahtoi saada korkean aseman,
ei vain elää, ja hän kieltäytyi kaikesta ja uhrasi mitä hyvänsä
päästäksensä tarkoituksensa perille. Hän päätti lukea lakia ja tuli isän
toimistoon konttoripojaksi -- ajatelkaahan sitä! -- ja sai ainoastaan
neljä dollaria viikossa. Mutta hän oli oppinut olemaan taloudellinen ja
tuosta neljästä dollarista hän yhä säästi." Hän vaikeni hengähtääkseen
ja nähdäkseen, minkä vaikutuksen Martin jutusta saisi. Martinin kasvot
hehkuivat mielenkiinnosta hänen seuratessaan herra Butlerin nuoruuden
ponnistuksia, mutta otsa oli kurtussa.

"Minusta nuo olivat sangen raskaita aikoja nuorukaisen elämässä", hän
huomautti. "Neljä dollaria viikossa! Miten hän sillä eli? Voitte lyödä
veikkaa, ettei hän viettänyt erittäin lihavia päiviä. Katsokaas, minä
maksan viisi dollaria viikossa täysihoidostani, eikä siitä totisesti
kannata kerskua, sen saatte uskoa. Hänen on täytynyt elää kuin koira.
Ruoka, jota hän söi -- --"

"Hän keitti itse ruokansa", keskeytti Ruth, "pienellä öljykeittiöllä".

"Hänen ruokansa on täytynyt olla huonompaa kuin se, mitä merimies saa
kurjimmassa aluksessa pitkällä matkalla, eikä kelvottomampaa evästä
ihmiselle voi ajatella."

"Mutta ajatelkaa häntä nyt!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Ajatelkaa, mitä
hänen tulonsa voivat hänelle nyt tarjota! Hänen aikaisemmat
kieltäymyksensä ovat tuhatkertaisesti palkitut."

Martin katsoi terävästi häneen.

"Voin lyödä vetoa kansanne", hän sanoi, "ettei herra Butler nyt lihavina
päivinänsä ole erittäin iloinen mieleltään. Vuodesta vuoteen hän eli
kiduttaen kasvavan pojan vatsaa tuolla tavalla, ja lyön vaikka vetoa,
ettei hänen pojanvatsansa voinut siitä erittäin hyvin."

Ruthin silmät painuivat alas hänen tutkivan katseensa edessä.

"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla", lisäsi Martin
uhitellen.

"Kyllä, kyllä niin", tunnusti Ruth, "mutta -- --"

"Ja lyön vetoa", jatkoi Martin, "että hän on vakava ja juhlallinen kuin
vanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka
saakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän
ole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö
ole oikeassa?"

Ruth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.

"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen
hän on aina ollut."

"Niinpä tietenkin", vakuutti Martinkin puolestaan. "Kolme ja neljä
dollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja
säästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat --
aina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä
oppia pitämään hauskaa -- hm, ihana kuva! Totisesti hänen
kolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään."

Hänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki
ne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet
hänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen
kolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina
välähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä
Charles Butlerin koko elämän.

"Tiedättekö", hän lisäsi, "minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli
liian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä
elämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle
ei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta
on liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle
olisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa
karamelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen."

Juuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin
hämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle
eikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen
elämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden
kultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen
ajatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan
ja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin,
joihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät
arvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta
hänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa
elämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä
hyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja
vakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon
mieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt
hänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä
käsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma
käsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta
rajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten
elämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli
erittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin
hän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa
auttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä,
kunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.

"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani", hän sanoi. "Hän teki
työtä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle
vertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän
ei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia
minuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen
hetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli
kirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla
eräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian
hän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi
hänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle
elämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän
valmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet
osakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt
Yhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä
voisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen
elämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille,
että mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä
yläpuolelle."

"Hän on suuri mies", myönsi Martin rehellisesti.

Mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tuossa kertomuksessa oli jotakin,
joka ei mitenkään soveltunut siihen, mitä hän ajatteli elämän
kauneudesta. Hän ei voinut löytää mitään täysin hyväksyttävää syytä,
jonka vuoksi herra Butlerin olisi kannattanut nuoruudessaan niin
suuresti nähdä nälkää ja kieltäytyä kaikesta. Jos hän olisi sen tehnyt
rakkaudesta johonkin naiseen tai kauneuden kaipuusta, olisi Martin
voinut häntä ymmärtää. Rakkaudesta hullu saattaisi tehdä mitä
hyvänsä yhden ainoan suudelman vuoksi, mutta ei saadakseen
kolmekymmentätuhatta dollaria vuodessa. Hän oli tyytymätön herra
Butlerin pyrkimyksiin. Niissä oli sittenkin jotakin alhaista ja
vähäpätöistä. Kolmekymmentätuhatta vuodessa oli kyllä hyvä olemassa,
mutta vatsakatarri ja mahdottomuus tuntea inhimillistä onnea ryösti
siltä kaiken arvon.

Tätä kaikkea hän koetti saada esitetyksi Ruthille, aivan säikyttäen
häntä, sillä nyt Ruth ymmärsi, että paljon pitäisi saada hänessä
uudestaan muovatuksi. Ruthin elämänkatsomus oli sama jokapäiväinen ja
ahdas, joka saa inhimilliset olennot uskomaan, että heidän värinsä,
uskonsa ja poliittiset mielipiteensä ovat parhaat ja oikeat ja että
kaikki muut inhimilliset olennot yli maan piirin ovat jääneet vähemmälle
osalle kuin he. Juuri sama ahdasmielisyys sai muinaisajan juutalaisen
kiittämään Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi, se myös
ajaa uuden ajan lähetyssaarnaajat aina maailman ääriin vaihtamaan
entiset jumalat uusiin; ja se sai myös Ruthin kiihkeästi toivomaan, että
voisi luoda uudestaan tämän miehen, jonka elämänkäsitys oli niin
toisenlainen, niiden ihmisten mallin mukaan, jotka asuivat hänen
kanssaan samassa ahtaassa maailman kolkassa.




IX LUKU


Martin Eden palasi meriltä takaisin Kaliforniaan sydämessään kiihkeä
rakastajan kaiho. Kun hänen rahavaransa olivat loppuneet, hän oli
ottanut paikan siihen alukseen, jonka tuli lähteä etsimään salattuja
aarteita ja kahdeksan kuukauden turhan etsinnän jälkeen olivat Salomonin
saaret nähneet koko retkikunnan hajoamisen. Miehet olivat saaneet
Australiassa lopputilinsä, ja Martin oli heti lyöttäytynyt erääseen
valtameren alukseen, jonka päämääränä oli San Francisco. Nämä kahdeksan
kuukautta eivät olleet ainoastaan täyttäneet hänen kukkaronsa, niin että
hän saattoi oleskella maissa useita viikkoja, vaan ne olivat antaneet
hänelle tilaisuuden lueskella aika lailla.

Hän oli päättänyt saada tietoja, ja hänen luonnollisten taipumustensa
lisäksi tuli hänen horjumaton kestävyytensä ja rakkautensa Ruthiin. Hän
oli ottanut mukaansa kieliopin ja lukenut sen kerta kerran perään,
kunnes hänen väsymättömät aivonsa olivat omistaneet sen kokonaan. Hän
tajusi nyt, kuinka kehnoa kieltä hänen laivatoverinsa käyttivät, ja
mielessään hän päätti ajatuksissaan korjata ja etsiä oikeat muodot
heidän puheilleen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että hänen korvansa
oli suuresti herkistynyt ja että hänen kieliaistinsa sangen ripeästi
kehittyi. Kielivirheet loukkasivat häntä, mutta harjoituksen puutteessa
noita virheitä kuului vielä hänen omastakin suustaan. Hänen kielensä
kieltäytyi oppimasta kaikkia temppuja yhdellä kertaa.

Kun hän oli kerrannut kielioppinsa tarpeeksi monta kertaa, hän otti
sanakirjan ja liitti joka päivä kaksikymmentä uutta sanaa
sanavarastoonsa. Hän huomasi pian, ettei tämä ollut ollenkaan helppoa,
mutta hän luki uupumatta yhä pitenevää listaansa edestakaisin painaen
mieleensä sanojen määritelmiä ja lausumatapoja, kunnes siten muisteli
itsensä iltaisin uneen. Erikoista huomiota hän kiinnitti määrättyihin
lauseparsiin, joissa saattoi harjoittaa kieltänsä virheettömästi
lausumaan vaikeita sanoja sillä tavalla kuin Ruth. "and"- ja
"ing"-päätteet lausuttiin niin, että d ja g kuuluivat selvästi, ja niin
hän huomasi, että hän ennen pitkää alkoi puhua englantia selvemmin ja
oikeammin kuin upseerit tai ne hienosti pukeutuneet seikkailijat, joiden
vastuulla oli retken taloudellinen onnistuminen.

Kapteeni oli muuan raukeasilmäinen norjalainen, joka jollakin tavalla
oli saanut haltuunsa kaikki Shakespearen kootut teokset, joita hän ei
koskaan lukenut, ja Martin oli pessyt hänen vaatteitansa ja palkakseen
saanut lainata näitä kalliita nidoksia. Joksikin aikaa hän oli niin
syventynyt näihin näytelmiin, joista monia viehättäviä ja loistavia
kohtauksia vaivatta jäi hänen mieleensä, että koko elämä tuntui
muodostuvan joksikin Elisabethin aikuiseksi huvi- tai murhenäytelmäksi,
ja kaikki hänen ajatuksensa saivat rytmillisen ja runollisen muodon. Se
harjoitti hänen korvaansa, ja hänelle muodostui hienostunut käsitys
sivistyneestä kielestä, ja samalla hän oppi karsimaan pois kaiken, mikä
oli vanhentunutta ja vanhanaikaista.

Nämä kahdeksan kuukautta olivat tulleet hyvin käytetyiksi, sillä samalla
kun hän oppi käyttämään kaunista kieltä ja ajattelemaan
johdonmukaisesti, hän oppi myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseään.
Tuntiessaan itsensä nöyräksi, koska tiesi niin perin vähän, hänen
mieltänsä kuitenkin ilahdutti väkevä oman voiman tunto. Hän tunsi suuren
eron itsensä ja laivatoveriensa välillä, mutta hän oli kyllin viisas
ymmärtääksensä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä
mahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä hän osasi
tehdä, osasivat toisetkin; mutta hän tunsi merkillisten voimain
ailahtelevan olemuksessaan, ja siksi hän päätteli, että hänessä oli
enemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Häntä aivan vaivasi maailman
rajaton kauneus, ja hartaasti hän toivoi, että Ruth olisi ollut hänen
luonaan jakamassa sitä hänen kanssaan. Hän päätti kuitenkin kuvata
hänelle Etelämeren hurmaavaa kauneutta niin hyvin kuin ikinä osasi. Tätä
ajatellessa hänen luova voimansa leimahti hulmuavaan liekkiin, ja hän
päätti kuvata tätä kauneutta suuremmalle kuulijakunnalle kuin yksistään
Ruthille. Ja silloin riemulla ja loistolla hänessä heräsi huimaava
ajatus. Hän rupeaisi kirjoittamaan. Hän tahtoi olla yksi niitä silmiä,
joilla maailma näkee, yksi niitä korvia, joilla se kuulee, ja yksi niitä
sydämiä, joilla tämä maailma tuntee. Hän tahtoisi kirjoittaa kaikkea,
runoja ja proosaa, kertomuksia ja kuvauksia ja näytelmiä, kuten
Shakespeare. Siinä oli tie, jota kulkien hän voittaisi Ruthin.
Kirjallisuuden miehet olivat maailman jättiläisiä, ja hän kuvitteli
heitä paljon suuremmiksi ja ylevämmiksi herra Butlerin kaltaisia
ihmisiä, jotka ansaitsivat kolmekymmentätuhatta vuodessa ja saattoivat
tulla Korkeimman Oikeuden jäseniksi, jos halusivat.

Kun ajatus kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin häneen, ja
paluumatka San Franciscoon oli kuin unta. Hän oli kuin juopunut ennen
aavistamattomasta voimasta ja tunsi, että hän voisi tehdä vaikka mitä.
Keskellä tätä suurta yksinäistä merta selvisivät suuntaviivat hänelle.
Ensimmäisen kerran hän nyt selvästi näki Ruthin ja hänen maailmansa. Se
varmistui hänen mielessään jonkinlaiseksi konkreettiseksi esineeksi,
jonka hän saattoi ottaa käsiinsä käännellen ja tutkien sitä mielensä
mukaan. Paljon siinä maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa,
mutta hän näkikin sen kokonaisuutena eikä yksityiskohdissa, ja samalla
hän näki tien, jolla pääsisi sen herraksi. Kirjoittaa! Tuo ajatus poltti
häntä kuin tuli. Hän alkaisi heti, kun pääsisi kotiin. Ensimmäinen
tehtävä olisi kuvata aarteitten etsijäin retkeä. Hän möisi tuon kynänsä
tuotteen jollekin San Franciscon sanomalehdelle. Hän ei puhuisi Ruthille
sanaakaan siitä, ja Ruth ihastuisi ja hämmästyisi nähdessänsä hänen
nimensä sen alla. Kirjoittaessansa hän saattaisi jatkaa opintojansa.
Olihan jokaisessa päivässä kaksikymmentäneljä tuntia. Hän olisi
voittamaton. Hän tiesi, miten tehdä työtä, ja vastukset murtuisivat
hänen tieltänsä. Hän ei enää koskaan palaisi merelle merimiehenä; ja
sinä hetkenä hänen mieleensä kohosi viehättävän huvialuksen kuva. Olihan
muitakin kirjailijoita, joilla oli omat huvialuksensa. Tietysti, sen hän
selvästi ymmärsi, menestys alussa olisi vähäisempi, ja joksikin aikaa
hän mielihyvällä tyytyisi, jos saisi kirjoituksistansa edes sen verran,
että voisi jatkaa opintojansa. Ja sitten, jonkun ajan kuluttua, kun hän
olisi kyllin oppinut ja valmistanut itseänsä, hän kirjoittaisi suuret
teoksensa ja hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Mutta suurempaa kuin
tämä, sanomattoman paljon suurempaa, kaikista suurinta olisi, että hän
osoittaisi olevansa Ruthin arvoinen. Maine kyllä oli hyvä olemassa,
mutta vain Ruthin vuoksi hän unelmoi kaikki loistavat unelmansa. Hän ei
ollut maineen tavoittelija, vaan rakastaja, joka oli rakkaudesta melkein
hullu.

Palattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi
entisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän
ei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä
tervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa
aarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä
ikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä
paitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi
häntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän
laski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynyt _San
Francisco Examinerin_ sunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen.
Kolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut
puhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi
kirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin
ihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan
ennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen
artikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin
vaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän
kuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut
artikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän
luki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi
sieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää
rullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle
liuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan.
Samalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat
vähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa
artikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria
kymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa,
tulos oli sama -- sata dollaria -- ja hän päätti, että tämä oli parempaa
ansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin
taitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata
dollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi
saanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos
lähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha
itsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä
vapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita
voisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä
hentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan
toiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.

Hän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoitti _San Francisco
Examinerin_ toimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin
sanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt
käsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän
kuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille
takaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä
tervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen
mielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi
seikkailukertomuksen pojille ja möisi sen _Youth's Companionille_. Hän
meni erääseen lukusaliin ja tarkasteli _Youth's Companionin_ kustantamia
sarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa
samalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi
useita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin
pitkän hän päätti kirjoittaa.

Kerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki,
jonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden
kuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus
melkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt
todellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän
tunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän
sepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi
sankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli
sinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta
sanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra
Higginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota "kirjallista kykyä",
joka oli ilmestynyt perheeseen.

Martin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa
hämmästyisi sunnuntaina, kun avaisi _Examinerinsa_ ja näkisi kuvauksen
aarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen
mainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen
kerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti
samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut
maininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin
ajatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että
artikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä
paitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja
sen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.

Aamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat
hänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli
tutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin.
Sellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen
kerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä
esittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän
kuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä
voidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi,
kunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja
tutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello
kymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti
kolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen
aikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita
ja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi
asia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen
kykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista,
mihin nuo toiset eivät kyenneet. _Pikku Tiedoista_ hän luki, millaisia
palkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän
ihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard
Kiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin,
että alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta. _Youth's Companion_ oli
luonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa,
jotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä
dollaria, kahden kuukauden palkan merellä!

Perjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti
kaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se
tuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut
ollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli
milloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen
kaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän
saisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata
joukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen
vuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin
olisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä
dollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi,
että hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän
Marianille.

Hän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensa _Youth's Companionille_, ja
lauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän
lähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle
avaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta
Ruthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan
hänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava.
Martin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen
sinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus
peitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan
kauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon
punaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän
katsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen
ensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti
notkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä
vaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan
sen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän
ei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos
Martinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi
halusta saada auttaa häntä edelleen.

Mutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli
tapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan
virheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli
tullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän
alkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla
huomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia
sanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein
terävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia.
Martinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja
hulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa
suosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä
harjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri
tunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi
tungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen
varovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen
rinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.

Martin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli
alkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa.
Mutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua
ihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen
suunnitelmistaan.

"Katsokaahan", sanoi Ruth rehellisesti, "kirjoittamisen täytyy olla
ammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä
jotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi
tulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta -- vai onko se
viisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän
työstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa,
jotka koettavat kirjoittaa."

"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia
kirjailijataipumuksia?" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä
rohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän
kohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista
kohtauksista hänen elämässään -- kohtauksista, jotka olivat likaisia ja
raakoja, karkeita ja eläimellisiä.

Koko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen
mieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai
rikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa
taulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan
toisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä
huoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni
hienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön
kirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä
kuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli
valta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin
leijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi
niille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä
kapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja
säädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja
kiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi
käryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia
kortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana
käyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssa _Susquehannan_
keulakannella, ja samalla ilmestyi esille _John Rogersin_ verinen kansi
eräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies
kuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea,
revolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet
raivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes
kaatuivat hänen ympärilleen, -- ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka
pysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa
Ruth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen
kanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle,
ja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: "Mutta ettekö
luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?"

"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin",
nauroi Ruth, "en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi
tullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa."

"Mitä te siis neuvoisitte?" kysyi Martin. "Ja älkää unohtako, että minä
tunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta
tiedän, että se on minussa."

"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus", kuului vastaus, "tulkoonpa
teistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen
kasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä
se saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä
korkeakouluun."

"Kyllä -- --" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten
esitykseensä peräkaneetin:

"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla."

"Niin kyllä täytyisikin", myönsi Martin lyhyesti.

"Kuinka niin?" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä,
sillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti
kiinni mielipiteistään.

"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään
korkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita,
ymmärrättehän."

"Sen minä olin unohtanut", nauroi Ruth. "Miksi te ette syntyessänne
saanut myös tuloja?"

"Tyytyväisempi olen siitä, että olen saanut terveyden ja
mielikuvituksen", vastasi Martin. "Minä kyllä voin tienata omiksi
tarpeikseni, mutta minun täytyy ajatella -- --" hän oli sanomaisillaan
"teitä", mutta muutti sitten "ajatella jotakin muutakin".

"Älkää sanoko tienata", huudahti Ruth. "Se on katukieltä ja kuuluu
kauhealta."

Martin punastui ja änkytti: "Olette oikeassa, ja toivon, että
korjaisitte virheitäni joka kerta."

"Minä... minä teen sen mielelläni", vastasi Ruth viivytellen. "Teissä on
niin paljon hyvää, että minä mielelläni tahtoisin nähdä teidät
täydellisenä."

Martin oli raaka-ainetta hänen käsissään ja toivoi kiihkeästi, että Ruth
muovaisi häntä juuri sellaiseksi, kuin hänen miesihanteensa oli. Ja kun
Ruth ihasteli, että aika oli erittäin sopiva, koska sisäänpääsytutkinnot
korkeakouluun alkaisivat seuraavana maanantaina, Martin lupasi heti
arvelematta, että hän ottaisi niihin osaa.

Sitten Ruth soitti ja lauloi hänelle, ja hän seurasi häntä nälkäisin,
kaihoisin katsein juopuen hänen suloisuudestaan ja ihmetellen, ettei
siellä ollut vähintäänkin sata kosijaa, jotka kuuntelisivat ikävöiden ja
kaihoten, kuten hän ikävöi ja kaihosi.




X LUKU


Martin jäi päivälliselle sinä iltana ja Ruthin suureksi mielihyväksi
teki erittäin edullisen vaikutuksen hänen isäänsä. He keskustelivat
merenkulusta elämäntehtävänä -- aihe, jonka Martin tunsi yhtä hyvin kuin
viisi sormeaan, ja herra Morse huomautti jälkeen päin, että hän näytti
erittäin selväpäiseltä nuorelta mieheltä. Koettaessaan välttää murretta
ja etsiessään oikeita sanoja Martin oli pakotettu puhumaan hitaasti,
joka taas antoi hänelle tilaisuuden saada esille parhaat ajatukset, mitä
hänessä oli. Hän oli vapaampi kuin ollessaan ensi kerran päivällisillä
noin vuosi sitten, ja hänen arkuutensa ja kainoutensa miellytti myös
rouva Morsea, joka suuresti iloitsi tapahtuneesta edistyksestä.

"Hän on ensimmäinen mies, joka koskaan on herättänyt Ruthissa mitään
mielenkiintoa", hän sanoi miehelleen. "Ruth on ollut niin välinpitämätön
ja ylimielinen miehiin nähden, että minä olen ollut oikein huolissani."

Herra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.

"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena
herättäjänä?" hän kysyi.

"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen
estää", kuului vastaus. "Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen
mielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia."

"Oikein hyvä asia", vastasi hänen miehensä. "Mutta otaksupa -- ja joskus
meidän täytyy otaksua, lemmikkini -- otaksupa, että hän herättää hänen
mielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?"

"Mahdotonta", nauroi rouva Morse. "Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi,
ja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia
minulle."

Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja
Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna
herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei
herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös
Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä
hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi
pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä,
hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä
dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn
palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän
lisäsi sen sata dollaria, jonka hän _Examinerilta_ saisi siihen
neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka _Youth's Companion_
vähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää
tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei
hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan
ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra
Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän
kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli
siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä
huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.

Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä
korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli
hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen
kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka
poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä
aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan
masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla,
että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra
Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän
jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli
juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti
enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan
verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina
hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli
kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen
omistajaksi.

Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen
"Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle.
Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten
tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa
paitsi kieliopissa.

"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori
Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te
ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän
taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista
sanaa -- inhoittava. Minä neuvoisin teitä..."

Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja
elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa
fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos
papukaijan tietoja päässään.

"Neuvostanne kiitän, herra", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama
mies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä
hetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.

"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi
vuodeksi. Hyvästi."

Tämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä
loukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon
professori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin
ilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.

"Näettehän, että olin oikeassa", sanoi Ruth. "Te osaatte paljon enemmän
kuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi
läpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat
hapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta
opinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän
täytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos
minä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista
vuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella
tarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin
voisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä,
voisitte työskennellä jotenkin muuten."

"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä
tulen teitä tapaamaan?" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän
pidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:

"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään
en siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä
en usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja
kykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa" -- hän ajatteli Ruthia ja
kiihkeätä haluansa saada omistaa hänet -- "eikä minulla ole varaa
siihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka
tapauksessa varma."

"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä." Ruth katsahti häneen
hellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. "Fysiikka
ja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja
huomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman
perusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia,
spesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän."

Martin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen
ajatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.

"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan", hän alkoi. "Minä en ole
ollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi
luontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on
yhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville
kieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin -- te ette voi
aavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun.
Odottakaahan, kunnes minä olen saanut -- --". Hän viivytteli, kunnes oli
varmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: "ladatuksi
voimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla
tavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita -- --"

"Oh, älkää sanoko 'klareerata'", keskeytti Ruth.

"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin
kiireesti.

"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.

Martin yritti uudestansa.

"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin
on maa."

Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:

"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä
menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa
oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän
mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita -- siinä kaikki.
Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat,
eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he
ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka
muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan.
Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän,
josko olen osunut oikeaan -- mikä siinä on väärää taas?"

"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."

"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan.
Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat
ihmiset tarvitsevat oppaita -- ehkäpä useimmat, mutta minä luulen
selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan
karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun
on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani
mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin.
Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän,
ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin
nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä
pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se
pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin
minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän
näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja
tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan
käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä
hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi
kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa
sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän
tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt
ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata
nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen
sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen
salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat
oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat
ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa
nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne
eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän
oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli,
auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä,
mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta
hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja
hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat
sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa
hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset
olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat
palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan
niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan
hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen
mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat
syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän
näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.

"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat
kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä
olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden,
jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei
ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta
hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin.
Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta
Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen
mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut
yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille
kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista
pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä
oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas
hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän
ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret
runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se
henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei
voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet
rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"

Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan.
Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi
hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin
auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan
kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.

"Minä -- minä -- pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."

"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta
sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun
tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan
kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan
tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun
neitsytkammioonsa.

Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi
Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita
miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti.
Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään
hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät
tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen
ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni
elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä
erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä
koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä
vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.




XI LUKU


Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi
kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta
johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat
rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne
eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään
helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo
itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin
kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa
runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se
oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota
etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava
liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän
joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän
muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan
tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä
kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita
tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu
tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin
jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta
korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei
voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan,
lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin
helpompi pähkinä purra.

Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin
merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja
kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen
kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut
kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän
kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin
lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa
kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin
onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa
kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli
vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien
ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra
Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli
hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain
ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.

Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella.
Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin
voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi
mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa
mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa
saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän
riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien
aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten
kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa
myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen
täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin
pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta
vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja
muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen
vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen
ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden
tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin
kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilast

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47155