← catalogue

Martti Jänne

by Marja Salmela · Finnish · Gutenberg #47145 · 491,047 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Martti Jänne
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Martti Jänne

Author: Marja Salmela


        
Release date: October 18, 2014 [eBook #47145]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47145

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTTI JÄNNE ***

MARTTI JÄNNE

Kirj.

Marja Salmela


WSOY, Porvoo, 1919.





SISÄLLYS:

   I. Taipaleelle-lähtijät.
  II. Vieraalla pohjalla.
 III. Pesää rakentamassa.
  IV. Yhteinen taival.
   V. Mainingeissa.




Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä
Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä
liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman
päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia,
semminkin kun monen -- etenkin isäntämiehen -- mielestä muutenkin oli
mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman
tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa.
Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.

Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä
pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä
missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja
tavan takaa hän sai kuullakseen: -- Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta!
Ihanhan hän on kuin poika! -- Paras, kun olisikin kakslahkeinen --
sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana
päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen.
Mutta siitä hän sai selkäänsä.

Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään
asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta
sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan.
Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli
hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti
oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa -- kun ei Keilon
kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin
kuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi
poika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa
sekä kotona että kylällä.

Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut
osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa
oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa.
Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin,
luki läksyjään ja ajatteli tai -- jos oli saanut käteensä jotakin
painettua -- tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen
tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua
-- tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä
hyvänsä -- luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä
sanottiin.

Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä
täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että
veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen
reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.

Mielellään hän muuten tekikin työtä -- varsinkin raskasta. Kun hän
tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki
mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.

Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen
ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.

Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avara
nurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan.
Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, että
hän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti että
veljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus olla
niin kuin muutkin.

Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän tanssikentälläkin.
Paras tanssittaja poikien joukossa, Hiekkarannan Heikki, joka tunsi
sekä oman arvonsa että tanssihaluisten tyttölasten ikävöivät katseet,
suuntasi kuin piloillaan kulkunsa ensimmäiseksi Anna-Stiinaa kohti. Ja
tämä -- suu melkein halveksivassa hymyssä -- selitti, että saihan tuota
yrittää, veljet olivat koettaneet opettaa, mutta eipähän hän silti
osannut. -- Ja kun tanssi oli tanssittu, pyyhkäisi Anna-Stiina hikistä
naamaansa selittäen, ettei hän ymmärtänyt minkätähden tänne piti tulla
hyppimään kuin vasikat laitumella.

Hiekkarannan Heikki, joka oli tottunut kiitollisempaan mielialaan,
vetäytyi harmistuneena syrjään. Mutta tanssittajia ei Anna-Stiinalta
koko iltana puuttunut.

Tekipä hän kuitenkin sinäkin iltana tekosen, jota unohdettiin yhtä
vähän kuin hänen kinkerillälukuaan.

Poikien joukossa oli muuan hintelä, kumaraselkäinen poika, josta toiset
ehtimiseen tekivät pilaa. Viulu-Ville oli nimittäin jättänyt viulunsa
kotiin ja selittänyt tulleensa mukaan tanssiakseen. Mutta hänen
synnynnäinen ujoutensako sen vaikutti vai mikä, tanssitanhualla häntä
ei näkynyt.

Anna-Stiina katseli Villeä syrjästä ja ymmärsi mielestään hyvin, minkä
tähden hänellä ei ollut viulua matkassaan. Ville oli kyläräätälin --
eli "Peli-Jussin", kuten häntä myöskin hänen soittotaitonsa vuoksi
nimitettiin -- ainoa poika. Ville oli isältään saanut säveleitä sekä
sisimpäänsä että sormiinsa paljon runsaamman osan kuin isä, ja siitä
syystä häntä jo kauan oli käytetty mieluisena pelimannina varsinkin
nuorten kokoontumistilaisuuksissa. Mutta tanssipaikoilla Ville kärsi
häntä ympäröivästä melusta ja rähinästä, jotka häiritsivät hänen
herkkää korvaansa ja vieläkin herkempää sieluansa. Sentähden hän
monesti "unohti viulun kotiin" tullessaan tilaisuuksiin. Hänellä
oli sitäpaitsi toinen painavampikin syy tällaiseen menettelyyn.
Isä oli suuri juoppo ja oli antanut himonsa perinnöksi heikolle
kumaraselkäiselle pojalleen. Kun Ville soitti, niin kiitolliset
tanssijat hyvällä tai pahalla juottivat hänelle mukaan varattua
ilolientä, josta oli seurauksena, että ujo nuorukainen unohti
ujoutensa, rupesi ensin kovaääniseksi ja suureksi suustaan -- mikä
hänen kohdaltaan teki auttamattoman naurettavan vaikutuksen -- ja
lopuksi vesissä silmin puheli toisille sydämensä kaikkein sisimmät
ajatukset, joista hän muuten visusti vaikeni. Tätä hän jäljestäpäin
häpesi ihan kuollakseen, ja senjälkeen hän kauan pysytteli poissa,
toisten ilopaikoista, vaikka hänen surumielisyyteen taipuva
luonnonlaatunsa muuten nälkäisesti himoitsi kaikkea iloista.

Äkkiarvaamatta seisoi Anna-Stiina Villen edessä pyytäen Villeä
tanssiin. Ympärillä syntyi naurunkikatusta, mutta Anna-Stiina ei
välittänyt siitä. -- Lähdetään vain! -- kehoitti hän rohkaisevasti. --
En minäkään tätä kehuttavasti osaa.

Ja Ville meni. Hän tanssi sen, vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran
Anna-Stiinan kanssa. Hänen kumaraan painunut selkänsä ojentautui
suoraksi, hänen surumielisiin silmiinsä nousi kaunis loiste ja poskilla
paloi helakka puna. -- Keuhkotautisen punakkuutta, -- kuuli Anna-Stiina
jonkun syrjästä sanovan. Ja hän tiesi, ketä sanat tarkoittivat. Mutta
hän näki senkin, että Ville tänä iltana näytti tyytyväisemmältä kuin
koskaan ennen.

Kotona pantiin Anna-Stiina sitten tilille käytöksestään. Jos hän olisi
ollut tavallinen tyttö, ei "teräväksi" mainittu, eikä niin verevän
pulska kuin miksi nyt oli vääntynyt, ei hänelle hänen tekoaan olisi
annettu anteeksi, siitä olivat veljet yksimieliset. Mutta kun hänen
mainesanansa olivat sellaiset kuin olivat, niin hänkin sai olla
"sellainen kuin oli".

Ja Anna-Stiina olikin -- siitä lähtien niinkuin siihenkin asti.
Työtä hän teki kuin maamies ainakin, ja lomahetkinään hän harjoitti
kirjoitusta, laskentoa tai jotakin muuta. Nuorten ilopaikoissa häntä
ei näkynyt, ei liioin kylänraitilla tai tuvissa, missä naiset kahvin
ääressä selvittelivät omia ja naapurien asioita. Anna-Stiinalla ei
ollut aikaa sellaiseen.

Mutta aina kun Anna-Stiina sattumoin tapasi Villen, oli hänellä
kaikenlaista juteltavaa. Kaiken, minkä hän itse oli lukenut, hän
lainasi luettavaksi Villellekin, ja jos hän sattui kuulemaan jostakin,
joka oli lähtenyt maailmalle ja siellä menestynyt -- paremmin kuin
kotona -- niin se kerrottiin erityisen tarkkaan. -- Lähtisit sinäkin
onneasi koettelemaan! -- ehdotti Anna-Stiina kerran. -- Voisit tulla
vielä vaikka miksi, kun soitat niin kauniisti. Maailman näkeminen on
hauskaa. Eikä työ täällä kotipuolessa sovi sinulle ... soittaminen
paremmin kuin ompeleminenkaan.

Ville lensi polttavan punaiseksi. Keuhkotauti ja ryyppytaito olivat
hänen perintöosansa, joiden kehittymiselle hänen nykyinen ympäristönsä
oli hyvinkin suotuisa.

-- Minnekäpä minä! En minä muuallakaan tulisi sen paremmin toimeen.

-- Rovastilla on tuttavia monessa paikassa ja eri toimissa. Jospa minä
kysyisin häneltä? Hän antaa mielellään tietoja. Ja kun pääsee hyvien
ihmisten joukkoon, auttavat he kyllä alkuun.

Villen katse painui ja posket olivat yhä polttavan punaiset.
Anna-Stiina näki hänen sielunsa suuren alakuloisuuden. -- Ville --
hän sanoi, -- sinä tiedät, että minä en pidä ihmisistä. Ne ovat
turhanpäiväisiä ja suuria suustaan. Mutta sinä suret omaa huonouttasi,
ja sellainen ihminen on hyvä. Tulehan nyt meille, -- jatkoi hän
naurussasuin. -- Minä panin kahvin tulelle juuri ennenkuin, läksin.

-- Sinä sitä osaat! -- Ville hymähti, vaikkakin surunvoittoisesti.

-- Niin, sellaistakin kuin keittää kahvia! -- Anna-Stiina heläytti
iloisen naurun. -- Tiedätkö, minä olen ajatellut, että tahtoisin ruveta
sitä myymäänkin. Meidän pitäisi saada puoti tänne meidän kulmalle, niin
ei tulisi miehille niin usein asiata kaupunkiin. Ja jos minä vain saan
itselleni hankituksi niin paljon tietoja ja sitten apua rahakkailta,
niin minä laitan kaupan ja sinä tulet sinne myymään, kunhan nyt ensin
käyt maailmalla oppimassa sinäkin.

Villen selkä suoristautui äkkiä ja katse kohosi. -- -- Niin, jos minä
vain pääsen alkamaan kuin uudestaan, niin sinua, Anna-Stiina, minä
siitä kiitän.

-- Älähän nyt vielä kiitä! Mennään ensin kahvia juomaan! -- Anna-Stiina
nauroi. Mutta hänen sisimpäänsä jäi siitä kuin suuri ilo.

Suosituskirjat taskussa läksi Ville jonkun ajan kuluttua. Ja pian
läksivät Anna-Stiinan veljetkin; Amerikka vei heidät. Kuolema korjasi
isän ja äidin. Keskimmäinen sisarista joutui naimisiin Etelä-Suomeen,
ja siten Anna-Stiina ollessaan kolmenkymmenen maissa jäi yksin
selvittämään kotitalon asioita. Hän teki silloin rohkean päätöksen:
lunasti toisilta heille tulevan osan -- lukuunottamatta nuorinta
sisarta, joka kävi rippikoulua ja jäi Anna-Stiinan horteisiin. Saatuaan
kaikki omiin käsiinsä hän möi osan ja piti vain sen verran, että
naisvoimalla kykeni viljelemään pikkutilaansa, ja rupesi sitten toden
teolla hankkimaan itselleen kauppaliikettä.

Naisen yritykseksi oli sellainen siihen aikaan kuulumatonta. Mutta
Anna-Stiinahan aina tekikin ennenkuulumattomia.

Miehet etenkin olivat aluksi asiata kovin vastustavalla kannalla. Ja
naiset samoin. He puhuivat "mitä olivat miehiltään kotona oppineet".
Mutta pitäjän kelvollisimmat isäntämiehet auttoivat Anna-Stiinaa, ja
vaimot huomasivat pian, että tuosta uudesta hankkeesta koitui heille
monenlaista etua. Sai kahvia, sokeria, riisiryyniä ja rusinoita
ostetuksi silloinkin, kun ei ukko sattunut rahanantotuulelle, vaikka
saada olisi pitänyt. Ja paras kaikista oli, että miehiltä moni
kaupunginmatka jäi tuon puodin tähden tekemättä ja samalla monet ryypyt
ryyppäämättä. Sillä miesväki sielläpäin ei oikeastaan ryypiskellyt
muuta kuin kaupunkimatkoillaan.

Anna-Stiinan kiivaimpia vastustajia oli Hiekkarannan Heikki. Hän oli
jo oman varakkaan talon isäntänä ja oli nuorena leskeksi jäätyään
kosinut Anna-Stiinaa. Sentähden häntä nyt harmitti nähdessään mihin
se naisihminen kykeni. Kerran siihen aikaan, kun Anna-Stiinan homma
oli alussaan ja Hiekkarannan isäntä ajoi ohi, tämä rattaanpohjalta
kiskaisi esille särkyneen kärryjen etusuojuksen, viskasi yli aidan
Anna-Stiinalle ja huusi, että siinä oli puotiin vähän lisäromua.

Mutta toisena sunnuntaina Anna-Stiina kirkonmäellä meni isäntää
kattelemaan ja kiittämään. Suojus oli nyt valkoiseksi maalattu
nimikilpi, joka isokirjaimisine: "KAUPPAPUOTI" osoitti ohikulkeville,
minne oli poikettava.

Anna-Stiinan kauppapuodissa huolehdittiin monesta muustakin asiasta
kuin tavaran myynnistä. Paikkakunnalle oli näihin aikoihin jo
perustettu kansakoulu. Ja sen tiesi joka-ikinen lapsi, ettei tarvinnut
Anna-Stiinalta toivoa ei niin pienen pientäkään rusinaa tai karamellia,
jos oli laiskoteltu tai muuten käyttäydytty huonosti koulussa.
Narraamisella ei liioin päässyt selviytymään, sillä Anna-Stiinalla
oli ihmeellinen kyky vainuta milloin joku poikkesi totuudesta. Niin
harvapuheinen ja niin hidas kylässäkävijä kuin Anna-Stiina olikin,
kyllä hän lasten oloista ja käytöksestä oli selvillä, sen he tiesivät.

Eikä Anna-Stiina kasvattanut ainoastaan lapsia. Hänellä oli erikoinen
tapansa sanoa ajatuksensa aikuisillekin siten, että se tehosi.
Kun hänen puodissaan syljeskeltiin kai kiroiltiin, tuli hän kuin
ohimennen kertoneeksi muutamista naapuripitäjän miehistä, jotka vasta
olivat käyneet ostoksilla. Oli pitänyt heille ihan hintaa alentaa
siitä ilosta, että sai olla tekemisissä käytökseltään niin höylien
miesten kanssa, jotka eivät kiroilleet eivätkä syljeksineet. Ja jos
ei naapuripitäjän miehistä sattunut olemaan apua, keksi Anna-Stiina
jotakin muuta.

Isäntämiehetkään eivät jääneet osattomiksi Anna-Stiinan opastuksesta,
jos he vain sen tarpeessa olivat. Salokankaan rikas isäntä ei koskaan
unohtanut sitä läksyä, minkä hän kerran sai, kun istui Anna-Stiinan
puodintakaisessa kamarissa asioita selvittelemässä. Hän sylkeä
roiskautti keinutuolistaan pitkän kaaren uunin eteen, Anna-Stiina ei
ollut huomaavinaan mitään, mutta myöhemmin hän hätäisesti nousi, haki
rievun, pyyhki omin käsin ja aivan isännän silmäin edessä pois syljen
ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että hänen lattiallaan oli tällainen
siivo. Täällä kävi kansaa niin monenlaista.

Isäntä ei sen koommin sylkenyt, ei puodissa eikä puotikamarissa --
vähitellen ei muuallakaan. Hän oli saanut opetuksen, joka muistui
mieleen samassa kun sylkeä tirahti kielelle.

Miehelästä ja naimisiinmenosta puhuivat ihmiset ensi aikoina monesti
Anna-Stiinalle, mutta kukin sai vastauksen, joka teki ensi yrittelyn
viimeiseksikin.

Muuan rikkaissa naimisissa oleva nuori isäntä, tahtoen kiusoitella
vanhempaansa, joka näytti "meinailevan" Anna-Stiinaa, otti asian
puheeksi molempien isäntien ollessa yht'aikaa puodissa.

-- Paljon täällä yritätte ja saattekin aikaan, -- yritteli isäntä
lipeäkielisesti. -- Mutta mitenkäs sen naimisiinmenon?

Anna-Stiina katkaisi pitkällä ja tutkivalla katseella sanan isännältä.
-- Yhden miehen minä olen tuntenut, -- hän sanoi harvakseen ja
painokkaasti, -- joka ei uskonut suuria eikä liikoja itsestään. Ja
sillä miehellä oli kaunis sielu. Mutta se olikin liian kaunis tähän
maailmaan.

Isännästä tuntui siltä kuin jokin alasnieltävä äkkiä olisi asettunut
poikkiteloin kurkunpäähän. Hän nieleksi nieleksimistään, eikä se
tahtonut painua. -- Yhden, yhden ainoan, joka ei uskonut liian suuria
itsestään, ja jolla oli kaunis sielu.

Isäntä nieleksi sitä palaa monesti nähdessään Anna-Stiinan. Anna-Stiina
oli sellainen, että kaikki mielellään olivat hänen suosiossaan. Ehkä
siitäkin syystä, että se niin harvalle onnistui.

Monta Anna-Stiina sai kasvatetuksi, yhtä ei vain, -- sitä nuorinta
sisartaan. Eihän tyttö ollut mikään pahantapainen, mutta hän oli
kaikessa toisenlainen kuin Anna-Stiina. Hän ei ottanut viihtyäkseen
maalaisoloissa. Helsinkiin piti vain päästä.

Anna-Stiina koetti viihdyttää, että meno edes jäisi siksi kun sisarelle
karttuisi vähän ikää. Ja pariksi vuodeksi meno lykkäytyikin. Mutta
seitsemäntoista vanhana hän läksi. Silloin ei mikään enää häntä
pidättänyt. Silloin hän sai toverinkin -- erään naapuripitäjän tytön,
jolla entuudestaan oli palveluspaikka maitomyymälässä Helsingissä.
Tämä lupasi toimittaa toverilleen samanlaisen paikan. Ja hyvinhän asia
tuntuikin alussa menestyvän. Maitopuodista sisar pääsi kukkakauppaan.
Ja se merkitsi tietysti arvossa ylenemistä. Ainakin oli työ hienompaa
laatuaan. Ja tyttö olikin ikänsä ollut kaiken nätin ja herraskaisen
perään.

Sisar ja Ville ne olivat Anna-Stiinan sisimmässä kahtena aristavana
kohtana ja sen aremmiksi ne kävivät, jota enemmän tietojen saanti
rupesi harvenemaan. Villeltä olikin harvoin tullut tietoja, vielä
harvemmin hyviä. Maailmalla oli heikolla monta langettajaa, nostajia
harvassa. Ja kun hän joskus pääsi kuin uudelle lupaavalle polulle, aina
jokin onnettomuus -- jollei muu niin tauti -- katkaisi toiveet.

Kerran tuli sitten rovastilta sana, joka kutsui Anna-Stiinaa pappilaan.
Anna-Stiina pukeutui heti kirkkovaatteisiinsa ja läksi. Hän meni kuin
hautajaisiin. Hän tunsi sen. Ja niin se sitten olikin. Ville oli
kuollut. Siitä oli tullut tieto kansliaan. Keuhkokuumeeseen, sanottiin
ilmoituksessa. Mutta ei mainittu, olikohan raukka taas juopotellut ja
niillä retkillään ehkä vilustunut vai oliko kenties pysynyt raittiina
ja ollut pääsemässä paremman elämän alkuun, kun sortui perittyyn
rintatautiinsa.

-- Ei rovasti tiedä mitään näistä hänen viime ajoistaan? -- kysäisi
viimein Anna-Stiina matalalla äänellä.

-- En mitään muuta kuin mitä tässä paperissa sanotaan. Te näitte itse.
Mutta kyllä minä koetan tiedustella ja voin ehkä toiste antaa lähempiä
tietoja. Te olette aina ollut niin hyvä hänelle.

-- Hän oli itse hyvä. Hän eli sielussaan niin kaunista elämää, vaikka
hän ulkonaisesti olikin raukka. Eikö rovasti luule Jumalan ymmärtävän
sellaisenkin elämää?

-- Jumala katsoo sydämeen.

-- Ja hän suri aina kovin sitä omaa huonouttaan eikä jaksanut uskoa
itsestään mitään hyvää.

-- Nöyrille Jumala antaa armon. -- Rovasti nousi ja meni ikkunan
luokse. Siihen hän jäi pitkäksi aikaa. Ja hän ajatteli elämää, joka
oli ihmeellistä ja yllättävää, ruman rumaa monesti, mutta toisinaan
kaunistakin. Ja hän kysyi itseltään, miksi tämä jäyhäluontoinen nainen
herkän-hienosti ymmärsi toisten hyleksimää raukkaa.

-- Nähkääs, rovasti, -- puhelee Anna-Stiina paikaltaan harvaan ja
painokkaasti, -- ihminen on sellainen, että hän tahtoo nähdä itsensä
hyvään kykenevänä. Sellainen olen minä, sellaisia ovat muut. Mutta
_hän_ ei sitä tahtonut. Hän ei koskaan puolustanut itseään, vaikka
olisikin voinut tuoda monta asiaa oman heikkoutensa kaunistukseksi.
Hän näki vain sen kauniin, jota hänen sielunsa rakasti ja jonka mukaan
hänkin olisi tahtonut elää. Ja hän näki itsensä aina kaukana siitä.
Lähtiessään täältä hän sanoi, että jos hänestä tulee mies, on se minun
ansiotani. Paljoon minä olenkin pystynyt. Mutta tässä olin voimaton ...
vaikka olisin antanut henkeni.

-- Oman voimattomuutensa tuntoon tuleminen on tarpeellinen jokaiselle.

Anna-Stiina sävähti punaiseksi. Katse tummistui ja tuimeni. -- Luuleeko
rovasti, että Jumala niinkuin minun tähteni ... että se raukka, joka
muutenkin oli saanut kärsiä niin paljon...

-- En, en minä, -- kiiruhtaa rovasti selittämään. -- Eihän kukaan
meistä vielä tiedäkään, minkälainen hänen elämänsä loppu oli. Minä vain
tarkoitin, että juuri kun on toisen onni tai onnettomuus, toisen sielu
ja elämä kysymyksessä, saamme oikein tuntea, kuinka voimattomia me
olemme, ja että se on terveellistä opittavaa, vaikka onkin raskasta.

Anna-Stiina ei siihen vastannut mitään. Hän vain nousi, katsoi hetken
pitkään ja tutkivasti rovastiin, ojensi sitten kättä, kiitti kirjeistä
ja kaikesta avusta, kääntyi äkkiä poispäin ja meni.

Oli lämmin keskikesän ilta. Taivaalle kasaantuneet ukkospilvet olivat
hajaantuneet, ja aurinko paistoi uudelleen, ei kuitenkaan pistävän
polttavana kuten aikaisemmin, vaan painuvan päivän lauhuudella.
Helteen väsyttämä hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen tietä pitkin, ja
Anna-Stiina antoi sen juosta niinkuin se itse tahtoi. Hänen ajatuksensa
kiertelivät kaukana. Ne kertasivat hänen raskaassa työssä vietetyn
nuoruutensa ja ne yksinäiset, kovat vaellusvuodet, joita Ville oli
viettänyt kotipuolesta lähdettyään.

Olisikohan ollut parempi, jos hän ei olisi lähtenyt? Hyvää Anna-Stiina
kuitenkin tarkoitti kun tahtoi lähtemään. Pahasta seurasta hän tahtoi
toimittaa sellaiseen, josta olisi apua. Kotipuolessa ei silloin ollut
mahdollisuuksia. Itse hän silloin oli köyhän pienen talon tytär. Ei
ollut hänellä tällaista riippumatonta asemaa kuin nyt. Ja vaikka olisi
ollutkin, olisikohan hän tahtonut, että Ville olisi jäänyt ja päässyt
isännäksi? Ja tokkohan Ville itse koskaan olisi siihen taipunut.
Eiköhän hän olisi tahtonut ensin itse tulla siihen uskoon, että.
hänestä vielä voi tulla ihminen. Sitten vasta se apu ulkoapäin olisi
ollut iloksi.

Ja olikohan se ylpeyttä tai muuta sellaista, että hän omastakin
puolestaan olisi toivonut, että se, jonka hän isännäksi olisi
ottanut, muidenkin silmissä olisi ollut sellainen, josta olisi ollut
tunnustaminen, että hän on sen arvoinen, hän on sielultaan kauniimpi
ja parempi muita, ja se sielun kauneus se on hänessä voittanut senkin,
mikä oli heikkoa.

Anna-Stiina pysäytti hevosen liiterin eteen, riisui siinä ja
vei rantaan, jossa hän sen juotti ja uitti. Kun hevonen viimein
tyytyväisenä rupesi nyhtämään heinää rantapenkereestä, painui
Anna-Stiina läheiselle mättäälle ja jäi siihen kädet helmaan vaipuneina
tuijottamaan eteensä. Hän oli vieläkin hautaamassa nuoruuttaan. Ja
hän kertasi eletyn elämänsä niinkuin ihminen sen kertaa taipaleen
taittuessa tai suurina tilintekohetkinä.

Tämä kotoinen mäenrinne, jolle nyt illan aurinko lauhasti paistoi, se
se vasta oli ollut hänelle sekä kasvattajana että kumppanina. Täällä
hän vallattomana vekarana oli laskenut lapsuutensa iloisimmat mäet.
Tässä hän oli oppinut työntekoonkin sekä vetäessään vesikelkkaa mäkeä
ylös että kesällä raahatessaan raskasta vesiämpäriä rannalla olevasta
lähteestä tupaan. Tällä rantapenkereellä oli Villekin muutaman kerran
viuluaan soitellut, vaikka muuten ujoutensa ja toisten ihmistenkin
tähden harvoin oli tullut käymään. Ja tähän pieneen, tyyneen poukamaan
hän oli laskenut veneensä sinä valkeana toukokuun iltana, jolloin oli
tullut hyvästille.

Jos ei tätä mäkeä olisi ollut, olisikohan kotitalokaan nyt
hyväkuntoisena hänen hallittavanaan? Tämä mäki, sehän häntä
pidättämällä oli pidättänyt. Se oli pakottanut tuntemaan, että tänne
on jäätävä, täällä ovat hänen elämänsä juuret. Ja siihen oli järkikin
sitten antanut vahvistuksensa että niin tässä on tehtävä.

Anna-Stiinan täytyi yht'äkkiä ajatella sisartaan. Kuinka toisin tämä
oli tuntenut. Hän ikävöi aina vain kaunista. Ei sanonut löytävänsä
sitä täältä mistään. Ja olivathan huoneet matalat, eikä niissä ollut
minkäänlaisia erinomaisia koristuksia, mutta juuri tämä mäki se
oli kuitenkin sekä kesät että talvet sellainen, että tokkopa itse
Helsingissäkään oli sen kauniimpaa.

Eihän Anna-Stiina koskaan erityisesti itselleen tätä selvitellyt. Tämä
kaikki oli kuin liian läheistä katseltavaksi. Sen tunsi vain, että niin
se on ja että tämä on osa omaa elämää ja tässä on oltava niin kauan
kuin elämää jatkuu.

Hän katseli hetken ympärilleen, ja tuntui siltä kuin hän nyt olisi
viskannut viimeisen lapiollisen multaa siihen hautaan, jota hän oli
luomassa umpeen.

Rakkaus oli ehkä jotakin sellaista, josta harva ihminen kokonaan
säästyi. Anna-Stiinankin täytyi saada siitä osansa. Mutta kun se oli
ohi, oli se ohi. Eikä silloin enää ollut vaaraa.

Hän puolestaan tiesi ainakin, että nyt oli hänen kohdaltaan valmista.
Nyt on jäljellä vain työ ja velvollisuuksien täyttäminen.

Mutta työ, joka aina oli ollut hänen ilonsa, tuntui tällä hetkellä
oudon raskaalta siksi, ettei enää ollut häntä, jonka suuriin
surumielisiin silmiin sisältyi kaikki, mikä oli ollut Anna-Stiinan
elämän runona ja kauneutena.

Nyt täytyi vain huolehtia sisaresta ja niistä velvollisuuksista, joita
elämä eteen toi.






I

TAIPALEELLE-LÄHTIJÄT




Sydäntalvi oli ollut kovaa. Pyryt ja pakkaset vuorottelivat. Kun lunta
oli tulla ryöppyyttänyt aikansa, kitisti pakkanen kinokset kokoon, ja
uusi lumentulo, uudet tuiskut alkoivat. Metsän puut seisoivat kuin
taakkansa alle painuneet kulkijamet ja missä vain seinänvierusta tai
aita oli yrittänyt estettä lumelle, sinne tuisku vasta olikin kasannut
korkeimmat kinoksensa.

Männikön Liisan mökki oli kuin lumeen haudattu. Ainoastaan matala ovi
ja vieläkin matalampien, moniruutuisten ikkunoiden ylimmät ruudut
olivat lumesta vapaina. Ikkunoita varjostavan lumen takia oli tuvassa
keskipäivälläkin puolihämärä. Tänään oli lisäksi taivas pilvessä ja
lyhyt helmikuunpäivä päättymäisillään.

Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan
hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se
viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi
verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.

Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän
silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen
josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.

Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni
vuodetta.

-- Jo taitaa tosi tulla? -- Muori korjasi lattialle valumassa olevaa
peitteenriekaletta.

Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään.
Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan
vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä
hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän,
mitä nyt tehdä.

-- Anteeksi, kun näin valittelen, -- kuului viimein arasti vuoteesta.

-- Eipähän siinä mikä auta. -- Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin
pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa
huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän:
aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.

Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta -- Kyllä minä tähän
kuolen, sanoi hän hiljaa.

-- Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun
sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä
lapselle, -- ei -- --

-- Älkää puhuko, älkää puhuko! -- Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet
ojentuivat torjuvasti muoria kohti.

Mutta muori ei hellittänyt. -- Ainahan puhuminen vähän helpottaa, --
selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle
tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin.
Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli
avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle
kulkijalle.

-- Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.

-- Mutta lapsenkin tähden, -- pitkitti muori itsepintaisesti.

-- Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä
riittävästi. -- Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat
hakemaan. Rahaakin -- --

Lause katkesi valitukseen.

Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki
sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti
hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi
huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei
arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.

Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua.
Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon
nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain
huokasi omituisen pitkään -- osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti
samalla -- haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista
helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään -- ei
ketään koko maailmassa --.

Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.

Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin!
Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt -- --

Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja
muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas
hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli
voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän
oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät
varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi
omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. _Toisia_
oli ilkeämielisesti petetty. _Hän_ oli saanut osakseen rakkautta,
jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle
kirkastanut elämän sisällön ja arvon. _Toiset_ olivat joutuneet
tunnottomien ihmisten leluiksi. _Häntä_ kannatti tuo suuri, kaikkensa
antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se _oli_ häntä
vastakin kannattava -- läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.

Tukahduttava tunne ahdisti häntä äkkiä. Oli kuin kova luiseva käsi
olisi iskeytynyt hänen kurkkuunsa siinä samassa katkaistakseen elämän.
Käsi oli epätoivon. Sen ote oli hänelle tuttu.

Sairas peitti kasvot käsillään ja parahti.

Hyvä Jumala, kun näitä tuskia oli niin monenlaisia! Hulluuteen tämä
vei. Minuutitkin tuntuivat mittaamattoman pitkiltä tällaisessa
helvetillisessä poltteessa. Ja kun ruumiin tuska vähän helpotti,
silloin poltti sielua sitä pahemmin.

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tehdä itseään syyttömäksi. Vaikkakin
hän oli nuori -- ei vielä kahtakaan kymmentä; -- oli hän jo täysikäinen
ihminen. Hänen olisi pitänyt tietää minkä teki, ja sittenkin nousi
syytös toista kohtaan nyt polttavan katkerana sisimmästä.

_Hänellä_ oli ollut ikää kaksin verroin. _Hän_ tiesi kaiken aikaa mitä
tarkoitti, mutta olipa hänellä silti ollut tuntoa teeskennellä.

Tai ehkä siinä ei ollutkaan teeskentelyä. Naimisestahan ei ollut
puhettakaan, ennenkuin hän itse otti sen puheeksi silloin kun kaikki
särkyi. Toinen oli vain antanut tulisen tunteen kuin hehkuaaltona
tarttua elämänhaluiseen, nuoreen tyttölapseen. Hän oli vain
vakuuttanut, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt toista näin suloista,
ei koskaan rakastanut näin. Ja ne sanat ne olivat olleet hunajaa ja
mettä nuorelle mielelle. Ne olivat iloa ja ihailua ikävöivälle kuin
humaltava viini.

Hän vaikeroi ääneensä ja painoi kädet toisiinsa niin, että rystyset
rusahtivat. Mutta kohta kun vaiva vähän helpotti, täytyi taas ajatella.

Sinä leutona maaliskuun iltana, jolloin hän tapasi Katrin itkemässä
porttikäytävän pimennossa, oli pelko ensi kertaa riipaissut hänen
rintaansa. Siihen asti hän oli luottanut, luottanut ehdottomasti.
Mutta Katrin lohduton tuska ihan kuin tarttui häneenkin. Emäntä oli
ajanut Katrin pois palveluspaikasta ja oli puhunut kovia sanoja
kevytkenkäisistä tyttöletukoista, jotka polkevat ihmisarvonsa likaan
kuin minkähän arvottoman vaateriekaleen. Arvo! Se oli kuin uusi ja
ennen kuulematon sana Katrille. Että hänelläkin oli arvoa, siitä ei
ennen kukaan ollut puhunut, ei emäntä eivätkä liioin ne, jotka olivat
antaneet potkun tai torasanan huutolaislapselle. Mutta nyt se sanottiin
täynnä armotonta halveksumista.

Siinä Katrin vavistessa itkussaan oli se ajatus äkkiä kuin salama
leimahtanut hänen omassa sisimmässään, että jos hän itsekin kerran noin
pimennossa itkee särkynyttä onneansa, jos hänkin pettyy?

Mutta samana iltana hän taas oli ajelulla kaupungin ulkopuolella, ja
lähenevän kevään kiehtova, salaperäinen hämy viihdytti hänen pelkonsa
suloiseen unhotukseen.

Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset
etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei
puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä
asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät
vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli
pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja
hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein
vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli
tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten -- --

-- Oi -- vooi -- vooi --!

Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo
huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!

Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä
herättivät ja nyt, nyt teki mieli -- kirota tuota kaikkea.

Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota
kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat
ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.

Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa
kiinni vuoteen laitaan.

Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle -- semmoiselle, joka ei
olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut
tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille.
Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli
karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan.
Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle -- -- iankaikkisuudesta
iankaikkisuuteen. Ei, ei!

-- Auta -- auta!

Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta
ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.

-- Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille
jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun.
Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin
tärähtelemään.

Viimein ruumiin tuskat kuitenkin kävivät ylivoimaisiksi. Ne katkaisivat
ajatuksilta niiden raatelevan odan. Ja kun Liisa-muori valitusten
herättämänä viimein, nousi katsomaan, oliko apu jo tarpeen, ei
hän sairaalta enää kuullut muuta kuin epätoivoisia, katkonaisia
huudahduksia: Armahda, -- armahda! -- Korjaa lapseni! Auta ja korjaa!

Aamuyöstä tyhjensi Liisa-muori raskaasti huokaisten lepeet rahin alla
olevasta kopasta, teki tilan koppaan ja laski siihen vasta kapaloimansa
lapsen.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuuli hän heikon äänen vuoteesta
kutsuvan. Muori meni lähemmäksi, sillä hän oli käynyt huonokuuloiseksi.

-- Antakaa minun nähdä lapsi!

-- Niin nätti tytöntyllykkä, katsokaas vain, kehaisi muori mennessään
lasta ottamaan. -- Kyllä tämä tulee aikoihin elämässä. Jo sen näkee
ensi eleistä.

-- Kenenkä näköinen? -- Äiti kurotti väsyneesti kättään kopan laitaa
kohti, koetti nostaa päätään ja näki lapsensa. Mutta samassa hän kävi
valkeaksi kuin palttina, ja pää hervahti takaisin vuoteelle.

Siunaillen kiidätti muori lapsen takaisin koppaan ruveten sitten
virvoittelemaan tiedottomaksi mennyttä äitiä.

Vanhat kädet vapisivat ja leukapielet loksahtelivat kuin vilussa
toisiinsa. Liisa-muorista tuntui kaamealta näin öiseen aikaan
olla yksin kahden tällaisen avuttoman eläjän kanssa. Pappikin oli
peninkulmien takana eikä edes nimismiehen rouvakaan tainnut olla kotona.




Aamu oli purevan kylmä. Sekä mökkien että talojen ikkunaruudut olivat
vahvassa jäässä, ja missä eivät vastavarustukset talvelle olleet
parhaita, oli jäinen huurre päässyt hiipimään huoneen nurkkienkin
sisäpuolelle.

Nimismiehellä lämmitteli palvelija huoneita. Saatuaan tulen syttymään
vieras- ja ruokailuhuoneessa hän haki keittiöstä uuden halko-sylyksen
ja meni makuuhuoneeseen, jossa Martti nukkui. Hän nykäisi oven voimalla
auki, pudotti kolistellen halkosylyksen uunin eteen ja rupesi latomaan
puita pesään. Sitten hän vihaisesti vetäisi pellit auki, kiskaisi
kappaleen tuohta valkeapintaisen koivun kyljestä ja raapaisi tulta. --
Martti hoi, sanoi hän sitten kuin herätellen.

-- Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. -- Onko
ulkona kova pakkanen? -- Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli
omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa,
jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella
olevaa maailmaa.

-- Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen
virittämistä.

-- Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti
Martin vuoteesta. -- Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.

-- Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin
ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi
vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen
keittiöön.

Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen
tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä,
kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut
ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi,
vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.

Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran
syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi
puolipimeää huonetta.

Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin
suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi,
että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.

Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä
tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!

Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin
kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja
kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona -- niinkuin Martti näihin
aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin -- olivat nenä, korvat ja posket
ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.

Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai
istui isä työhuoneessaan -- mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin
täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi
jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa
itkettämään, ja isä sen näkee -- --

Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän
antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi
kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun
äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei
Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.

Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli
virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!

Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi
pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.

Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan
polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen
pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut
hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa
ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.

Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi
hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä
kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän
hyppyyn.

Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä
Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän
oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava
hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli
kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää
huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.

Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan,
että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu
pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin
sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain
ihmeellistä siltä väliltä -- sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä
meni naimisiin.

Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta
vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään,
oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei
pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat
rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka
oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin
päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut.
Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan,
jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai
tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi
kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa
puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen
tuonut.

Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta
uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla
käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä,
joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan
ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin
äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän,
haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!

Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki.
Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt
saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.

Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.

Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti
valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne
tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.

Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän
huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi
ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi
puhe änkyttäväksi -- josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli
isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja
riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.

Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa
loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen.
Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän
ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.

Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen
matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien
varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.

Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas
natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.

-- Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin
ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja
toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista
sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli
astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen,
hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. -- Oma rakas,
rakas poikani!

Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille
kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen:
Martti, ole mies! -- Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys
upotettiin äidin avattuun syliin.

Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta
ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden
Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät
ystävät.

Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja
jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna
odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan
punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin,
tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä
hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli.
Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä
vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen
kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut
lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona
ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.

Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli
tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän
antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa
Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.

Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta
muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa.
Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja
leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta
kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä
vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä
tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. -- Isä-ukki
oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista
lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä
paperikupposista.

-- Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa
tuntevan nöyryys äänessään.

Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.

-- Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.

Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja
kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen.
Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi
siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen
käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut
mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".

Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä,
mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla
katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.

Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven
avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti
varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän
hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.

-- Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia
lapsen ympäriltä.

-- Vähäksi aikaa ehkä, sanoi siihen äiti. Ja Martista näytti siltä kuin
äiti olisi tahtonut itkeä.

-- Minkätähden vähäksi, tiedusteli Martti hänkin kohta painuen
mieleltään alakuloiseksi.

-- Ei kai isä mielellään ottaisi monta uutta lasta yht'aikaa. -- Äiti
koetti hymyillä, mutta Martti kuuli hänen raskaasti huokaavan.

Samassa tuli Hanna, ja äiti rupesi näyttelemään hänelle lasta. --
Tällainen kaunis, pieni tyttö, sanoi äiti hellästi vetäisten pienen
myssyn syrjään, niin että silkinkiiltävä, musta tukka tuli näkyviin. --
Ja tällainen on lähetettävä ulos maailmaan. -- Äidin äänessä oli kuin
itkua.

Äiti haki sitten sohvannurkkaan nukkuneen Eiran syliinsä, riisui hänet
varovasti ja vei hänelle varattuun vuoteeseen. Sitten tuli hän Martin
luokse. Ja juhlaa se tietysti oli, kun äiti taas kerran illan tullen
oli poikansa luona. Mutta sittenkin tuntui Martista kuin tämä suuri
juhlapäivä -- ihmeellisin hänen tähänastisessa elämässään -- jollain
omituisella tavalla olisi mennyt pilalle tuon käärön tähden, joka
nyt makasi tuossa äidin vuoteessa. Se se oli riistänyt äidin pois
hänen luotaan suurimmaksi osaksi päivästä ja se teki äidin vieläkin
alakuloiseksi huolimatta illan merkityksestä.

Äidin käsi omassaan Marttikin viimein nukkui. Mutta halu nähdä äitiä
herätti hänet vielä kerran.

Silloin äiti jo oli jättänyt hänen vuoteensa ja seisoi kumartuneena sen
pienen, nukkuvan käärön puoleen. Äidin silmät olivat kyynelissä.

Tämä muisto jäi Martille päivän viimeiseksi.




Anna-Stiina Aaltonen seisoi puotinsa takaisessa kamarissa otsansa
hiessä silittäen vaaleanpunaista juhlapukua. Oikeastaan harmitti koko
homma häntä -- ei kuitenkaan itse työ, vaan se, että hän oli tekemässä
sitä huolimatta selvästä käsityksestään, että se oli turhaa. Tummempi
sinertävänpunainen kyläilypuku olisi hyvinkin kelvannut Sonjalle
huomispäivän joulukemuissa. Mutta tyttö oli saanut päähänsä, että hänen
piti olla vaaleissa -- tietysti ollakseen kaikkia muita hienompi -- ja
pitipäs Anna-Stiinan silloin vain myöntyä.

Hän laski silitysraudan syrjään ja rupesi korjaamaan irti ratkoutunutta
koristenauhaa.

Jos hän vain olisi ollut sama kuin ennen, ei hän totta totisesti nyt
olisi seisonut tässä silittämässä. Mutta hän oli Sonjan suhteen käynyt
merkillisen avuttomaksi. Hän souti ja huopasi, moitti itseään milloin
leväperäisyydestä milloin liian suuresta ankaruudesta. Jos vieras olisi
kasvattanut tyttöä, ei hänellä olisi ollut tällaista ristiriitaa. Mutta
Anna-Stiinan täytyi aina ajatella sisarta. Häntä olisi ehkä pitänyt
kohdella toisin. Ehkä hän silloin olisi suostunut jäämään kotiin ja
säästynyt kurjille jäljille joutumasta.

Sisaren muisto oli pannut Anna-Stiinan hänelle harvinaisella
hellyydellä huolehtimaan siitä pienestä kapalolapsesta, jonka hän
sisaren kuoleman jälkeen haki siitä pikkukaupungista, jonne muuan
nimismiehenrouva oli lapsen toimittanut. Eikä se huolehtiminen raskasta
ollutkaan. Päinvastoin. Ainoa mikä silloin harmitti, olivat ihmisten
utelevat tiedustelut. Mutta hän osasi antaa heille nokalle niin, että
he pian lakkasivat utelemasta. Hänestä se lapsen tähden oli parasta. Ja
kun tytöllä vielä -- äidin pyynnöstä -- oli sellainen vieraskielinen
nimi, niin eivät siitä, enemmän kuin ulkomuodostakaan voineet päätellä
mitään.

Anna-Stiina nousi, laski työnsä syrjään, meni vanhanaikuiselle
sifonierilleen, jossa hän säilytti arvopaperinsa, tilikirjat ja muut
sellaiset. Pienestä piilolaatikosta hän otti esille kellastuneen
kirjeen, kääri sen hitaasti auki ja rupesi sitä lukemaan. Hän osasi
sen hyvästikin ulkoa, mutta oli sittenkin kuin avuksi katsella tätä
vapisevalla kädellä kirjoitettua ja kyyneleillä kostutettua kirjettä.
Se antoi uutta voimaa aina kun tehtävä tuntui ylivoimaiselta ja kun se
ajatus tunki mieleen, että nyt ei enää kannata yrittää, nyt saa kaikki
jäädä sikseen.

Sonjan ollessa pieni oli Anna-Stiina enimmäkseen ollut pehmeä hänelle
-- sisaren tähden. Mutta kun tyttö ensi kertaa tavattiin valheesta,
sai hän selkäänsä niin että muisti. Ja samoin sinä iltana, jolloin
hän viskautui vieraan syliin ja rupesi tätä suutelemaan. Se ilta oli
vieläkin Anna-Stiinan mielessä selvänä kuin eilinen päivä. Hän istui
silloin tässä samassa puotikamarissa, jossa nytkin. Tuolilla lähellä
ovea istui muuan kauppamatkustaja jo kääriytyneenä turkkiinsa, mutta
vielä ennen lähtöään selvitellen muutamia asioita. Sonja oli jo aikoja
nukkunut huoneen toisessa päässä olevassa vuoteessa.

Puheko lie sen vaikuttanut vai mikä, mutta tyttö heräsi, makasi hetken
silmät selällään katsellen vieraaseen, kavahti sitten pystyyn, karkasi
suoraapäätä vierasta kohden, painautui turkkien sisään hänen syliinsä
ja suuteli, suuteli, suuteli. Anna-Stiina tuijotti kuin älyttömänä
lapseen. Vieras nousi hämillään ja teki äkkilähdön. Mutta tuskin hän
oli ehtinyt ovesta ulos, kun Anna-Stiina jo sai Sonjaa käsipuolesta
kiinni, lennätti hänet kuin lapasen takaisin vuoteeseen ja alkoi lyödä,
lyödä kuin vimmattu. Hänestä tuntui silloin siltä kuin lihallisuus
kerta kaikkiaan olisi ollut poishakattava tästä onnettomasta lapsesta.

Hän kuuli vieläkin oman läähättävän äänensä: sinä, sinä miesten kurja
suutelija!

Sinä yönä hän kuitenkin ensi kertaa ihan epätoivoisena kävi tilille
itsensä kanssa. Oliko hänessä kasvattajaa? Ja vielä tällaisen lapsen
kasvattajaa! Kuka oli koskaan häntä itseään kasvattanut? Niinhän hän
oli saanut yletä ominneuvoin kuin metsän puut. Itse oli saanut ottaa
oppia siitä mistä sitä sattui saamaan. Työ oli oikeastaan ollut hänen
ainoa kasvattajansa. Mutta kykenikö sitä sellaisena toista opettamaan
ja kasvattamaan? Ja kykenikö tällainen vanha visakanto, jolla ei
ollut vanhemman mieltä eikä vanhemman kieltä kasvattamaan toisen
vilkasluontoista lasta?

Anna-Stiina teki sinä yönä ensimmäisen päätöksensä kasvattajana.
Hän päätti olla lyömättä lasta. Oli tytöllä minkälaiset taipumukset
hyvänsä, eivät ne lyömällä lähteneet, jos eivät muuten.

Ja siinä päätöksessään Anna-Stiina oli pysynyt. Mutta siitä pitäen hän
kasvatuksessaan olikin milloin soutanut, milloin huovannut. Parastaan
hän joka tapauksessa oli koettanut. Hän ei siinä ollut säästänyt
varojaan enemmän kuin vaivojaankaan. Tietopuolisessakin suhteessa hän
tahtoi Sonjalle hankkia kaikkea sitä mitä hän itse kehitysvuosinaan
haikeasti oli kaivannut. Kun Sonja oli päättänyt kurssinsa
kansakoulussa, pantiin hänet lähikaupungin tyttökouluun. Ja Anna-Stiina
muutti itse hänen kanssaan kaupunkiin pitääkseen huolta sekä tytön
taloudesta että tytöstä itsestään. Irtiriistäytyminen kodista ja työstä
oli raskas uhraus. Mutta kun onnistui saamaan luotettavat ihmiset
huolehtimaan sekä liikkeestä että talosta, niin eihän siinä saanut
ajatella omia mielitekojaan. Ne kaksi, joista Anna-Stiina eläessään
lähinnä oli huolehtinut, olivat molemmat joutuneet karille. Anna-Stiina
ei tahtonut kolmannen onnettomuutta omalletunnolleen.

Ja pääsihän Anna-Stiina yhdessä Sonjan kanssa kotiin aina kesäksi ja
jouluksi!

Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun
ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi,
ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti
jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli
jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin
enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa
varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan
käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin
mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin
samoin kuin muuhun turhuuteen.

Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle
viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten
peräytymään.

Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut
käyttää sitä.

Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan
vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa,
oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului
tarmokasta koputusta.

-- Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti
pitäjän nimismies. -- Totta kai sisälle lasketaan? -- Hän pyyhkäisi
huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle.
-- On vähän kiire, jatkoi hän sitten, -- ehkä saan tulla sisään näin
turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.

Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa
ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei
ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär,
joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli
hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että
tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko
suuren omaisuutensa.

Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen
pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa --
hän teki sitä yleensä tuontuostakin -- hymähti ja nousi samalla
lähteäkseen. -- Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän
Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti
siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka
muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla
kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta
syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.

Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi
Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. -- Täti, täti, mitä on
tapahtunut? Sanokaa pian!

Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään
helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.

-- Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.

-- Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!

Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän
karisteli kurkkuaan. -- Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta
joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.

-- Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi... Nimismies kävi
puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.

-- Hyvä, kulta, rakas täti! -- Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan
syleilyyn. -- Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa
-- paljon rahaa -- vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin,
ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! -- Sonja tanssi pitkin
huonetta.

Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja
raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia
tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin
pyörteeseen.

-- Missä se kirje on? Anna täti kun luen! -- Sonja rupesi kaivelemaan
tädin taskuja.

Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta,
meni viereiseen huoneeseen, -- joka näin talvisin oli Sonjan
makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille,
asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.

Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja
se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä
ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli
nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä
puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku
vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille
ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä
oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan
jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä
käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa
vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi,
silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.

Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi
hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi
sen jo kynnykseltä itselleen.

-- Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso,
minkälainen kuorikin! -- Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän
rupesi lukemaan.

-- Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! -- Ihan rupeaa itkettämään! Ja
haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! -- Ihan on kuin olisin
saanut äidin!

Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.

Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain
raskasta. -- On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. -- Taitaa olla paras
mennä nukkumaan.

-- Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?

-- Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!

-- Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain
hyvää -- ehkä ihan silkkileningin!

Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan.
Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele
mitä tytöt koulussa sanovat! -- Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin
hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen
tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan
äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä
ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka
loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.

Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna
hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.






II

VIERAALLA POHJALLA




Kirkkaan sinisenä kaartui kesäinen taivas Elben rannoilla upeilevan
suurkaupungin yläpuolella. Aurinko oli jo puolipäivässä. Pistävän
polttavana hehkui se kuumuuttaan laaksoon, jonka pohjassa Elbe
lepäili laiskana ja pintaansa väräyttämättä. Ainoastaan lakkaamatta
helteessäkin eteenpäin aaltoileva ihmismeri särki milloin minkin
kulkuneuvonsa kautta sen rasvatyynenä paistavaa pintaa.

Kaduilla liikuskelevat näkyivät säännöllisesti etsivän siimespuolta
ja raitiovaunuihin, jotka kuljettivat ihmisiä kaupungin läheisyydessä
oleville kukkuloille, pyrki tällaisena paahdepäivänä tavallistakin
enemmän väkeä.

"Weisser Hirsch'in" siimekkäissä puistoissa oli suhteellisen hiljaista.
Siellä täällä asteli joku hellettä paennut kaupunkilainen, mutta
varsinaiset asukkaat olivat täältä samoin kuin lähellä olevista
huviloiden puistoista vetäytyneet asuntoihinsa. Vastakohtana ulkona
vallitsevalle hiljaisuudelle kuuluikin huviloista vilkas puheensorina.
Oli "lunch'in" aika. Toisin paikoin istuivat ateriata odottavat
iloisesti puhellen huviloiden parvekkeilla, toisissa olivat he jo
siirtyneet ruokasaleihin, joiden avatuista akkunoista nauru ja iloiset
äänet tunkeutuivat kadulle asti.

Rouva Helmin pienessä huvilassa oltiin jonkunverran myöhässä. Päivä
sattui olemaan oikea onnettomuuksien päivä. Huvila oli täynnä
täyshoitolaisia -- mikä tosin ei ollut niinkään onnetonta. -- Mutta
sitä tukalampaa oli, että keittäjätär oli nyrjäyttänyt kätensä ja
samalla särkenyt talon parhaimman jälkiruokamaljakon.

Rouva Helm tuli keittiöstään kasvot kravunpunaisina ja pienet
hikivirrat juoksemassa hehkuvia poskia pitkin. Olisi jo ollut aika
soittaa joukko koolle, mutta hänen oli mahdoton esiintyä kohteliaana
emäntänä saamatta ensin puhaltaa edes hetken.

Hänen hyvinvoipa ruumiinsa painui raskaasti pehmeyttään hyllähtelevään
nojatuoliin ja käsi rupesi pyyhkimään hikeä kasvoilta.

Raatamista, yhtämittaista raatamista oli elämä. Aamulla huolta siitä,
miten saada kaikki ajoissa ja kunnialla pöytään, illalla siitä, mitä
uutena päivänä panna eteen. Ja ylinnä surua siitä, että vain onnistuisi
hankkimaan sellaista mikä tyydytti ja jonka kuitenkin saattoi saada
siksi halvalla, että edes tuli oma elatus ja vähän vanhanpäivän
varaakin palkaksi kaikesta tästä raatamisesta. Kilpailu oli suuri ja
tällainen pieni, vaatimaton huvila joutui monesti alakynteen. Mutta
olipa tänä vuonna -- luojankiitos -- kaikki paikat jo täynnä.

Yläpuolella olevasta huoneesta kuului samassa iloista rallatusta. Ja
kuin vastauksena alkoi ulkopuolelta kuulua kauniin barytonin hyräilemä:
"Leise flehen meine Lieder".

Rouva Helm hymähti. Oli tuo pikku suomalainen sentään hyvä olemassa,
veti miesväkeä taloon kuin mikähän magneetti. Kyllähän ne huoneet
muutenkin olivat tulleet vuokratuiksi kesäsydämeksi, mutta nyt olivat
useimmat asukkaista olleet täällä kaiken talvea. "Suomalaisen" tuttuja
he miltei kaikki olivat ja maksukykyisiä ihmisiä. Moni pieni puute
talossa oli tämän hyvän talven aikana tullut korjatuksi. Kun tuo
onneton maljakko nyt vain ei olisi sattunut särkymään! Nyrjähtynyt
käsi paranisi kyllä pian -- ja keittäjättären täytyi tietysti hankkia
itselleen sijainen. Mutta se maljakko!

Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti
samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn.
Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen
paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän
suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta
sen jälkeen antaakseen gongongin soida.

Pöytäkunta -- kahta lukuunottamatta -- oli miltei samassa koolla.
"Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi
herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen
"suomalaisen" tyhjää paikkaa.

-- Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi
kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä
opettajatar, -- emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.

-- "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä
äidillisesti hymyillen.

-- Lapsi! -- Waltherin katseessa välähti omituisesti. -- Jollen erehdy,
niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.

Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin.
Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista
"Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti
Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan
keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa.
"Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta
paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään
jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten
"velvollisuuksien" tähden?

Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin
puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.

Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei
edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui
keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin
ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain
tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista,
mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja
salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.

Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun
alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen
katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti
ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä
ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea
samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset -- kuin
taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä
kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa
nenässä -- oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä.
Kasvot sinänsä -- silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta --
eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää
yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä
suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa,
haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli
oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta --
ehkä kuitenkin tumman sinisiltä -- milloin oli niissä vain kirkasta,
vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa
välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.

Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista
-- jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa,
jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen
valkeuden vallitessa.

Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle,
mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas,
ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi,
elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan
muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain...

Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan.
Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli
varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin
ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu
valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos
neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle,
olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun
kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.

Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita -- myöhemmin tulleita, -- nyt
hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.

Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi
hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva
lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen
mennessään raolleen.

-- Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.

-- Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. -- Uutuudella on
aina viehätyksensä.

-- Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on
tiedossa. -- Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän
jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.

-- Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin,
ennenkuin uudet ovat käsissä. -- Neiti Aaltio nauroi.

-- Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee
mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin
tuntee olevansa sulamistilassa. -- Opettajatar yritti puheen
kääntämistä uusille urille.

-- Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.

-- Ullakolla kuuluu joku pieni komero vielä olevan vapaana, jatkoi
hollantilainen, joka itse asui talon suurimmassa ja kalleimmassa
huoneessa.

Opettajatar rupesi varovaisuuden vuoksi tekemään tilaa uudelle
tulokkaalle. Saattoihan emäntä kutsua vieraansa suoraan ruokailemaan.

-- Hän on ulkomaalainen, sen kuulin puheesta, vakuutti insinööri.

-- Pian pääsette selville hänestä, huomautti Walther kuivahkosti. -- He
kuuluvat jo olevan tulossa.

-- Mies on ainakin kykenevä nopeaan ratkaisuun -- mikä on kieltämätön
ansio, todisti neiti Aaltio.

Rouva Helm avasi samassa oven itse kohteliaasti väistyen syrjään
antaakseen vieraalle tietä.

-- Ei, ei mitenkään. -- Nuorehko, kalpeakasvoinen ja huomattavan laiha
herra vetäytyi hämillään ovelta syrjään antaen tietä emännälle.

-- Koska niin tahdotte! -- Rouva Helm purjehti tyytyväisenä paikalleen,
soitti pöytäkelloa ja käski palvelijan valmistamaan paikan uudelle
tulokkaalle. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen. -- Ehkä saan esittää.
-- Hän kumarsi pöydässä oleville ja rupesi sitten latelemaan nimiä
ja arvonimiä. Kuullessaan ensiksi esitellyn nimen aikoi vastatullut
nähtävästi käydä kättelemään, mutta huomatessaan toisten vain
kumartavan päätään vetäytyi hän takaisin samalla huomattavasti
punastuen. Rouva Helm jatkoi mitään huomaamatta esittelyä. Mainitessaan
neiti Aaltion nimen lisäsi hän maire hymy huulillaan: "Kaikkien meidän
suosima kansalaisenne". -- Helene, jatkoi hän palvelijalle, pannaan
lautanen tähän. Tohtori tahtoo varmaan istua suomalaisemme vieressä.

-- En minä ole tohtori -- yritti vasta tullut oikaisemaan.

-- Emme ole kuulleet nimeä, huomautti neiti Aaltio.

-- Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. -- Hyvät naiset ja herrat, tässä
on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.

-- Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui
paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä.
-- Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä
auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin
joutuu suureen ja outoon seuraan.

-- Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä,
oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen
innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.

Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta
kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa
tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää
koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä
ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen
seuraelämän lakia vastaan!

Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen
orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi
sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei
edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.

Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin,
kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään
keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä
omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.

-- Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen
oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. -- Se sanottiin vaatimattoman
yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää
ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos
nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.

Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen
ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle
ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista
herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten
jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti
Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen
herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi
lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä
Marttiin päin. -- Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi
kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat
valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser
Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville
teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat
nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse
parantolasta.

Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä
bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten
seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä
tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan
herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle,
jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.

Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin
huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin
matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti.
Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.

-- Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen
ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä
kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua
suomea.

Martti puraisi huultaan. -- Se oli epäkohteliasta minun puoleltani.
Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla
suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu
tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.

-- Mutta kai te viihdytte täällä?

-- Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.

-- Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. -- Neiti
Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka
hetkeksi pani Martin ymmälle.

-- Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren
pyökkipuun varjossa. -- Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut
tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut
parastani teitä huvittaakseni. -- Hän naurahti iloisesti asettuessaan
penkille.

-- Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. --
Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa
niinkään helposti siirretyksi.

-- Johan minä sen arvasin. -- Neiti Aaltio nauroi taaskin. -- Te olette
noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta
syvemmälle sitä parempi -- päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!

-- Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa -- eikö pikemmin
päästäkseen valoon -- t.s. selvyyteen?

-- Ette siis suostu myyränluontoiseksi?

-- En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. -- Martti oikaisihe
vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.

-- Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta -- ainakin jonkun verran?

Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. -- Jonkun verran,
toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.

Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. -- Ette saa pahastua!
Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain
siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt
vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni
ja teidän täytyy tottua siihen -- jos yleensä aiotte seurustella
kanssani -- mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä,
asuntolassa kuin meidän.

-- Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus.
Se on meidän velvollisuuksiamme. -- Martti puhui harvakseen ja
mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken
aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän
ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa
kasvoilla.

-- Saattaa olla. -- Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä
ylös ilmaan. -- Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja
toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin
ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti
kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat
uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat
ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.

-- Ja ketä vastaan te kapinoitte?

-- Elämää ja sen oloja vastaan.

-- Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. -- Martti nojasi vanhan
pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista
pilvenhattaraa. -- Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla
kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa?
Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi
vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien
juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän
kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen _täytyy_ kapinoida.

Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla
kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen
alushameensa samalla huomattavasti kahahti, -- joka ei juuri tänä
hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein
sopivaa.

-- Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti.
-- On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta
te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin
helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän
eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat
myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan,
tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha,
noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin
onnettomuuteen. _Siinä_ on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä
kapinoin -- en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja
tutkimattomia lakeja vastaan.

Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli
ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi
kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan
ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja
pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen,
joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen
katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.

-- Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta
"muotinukelta", myöntäkää se!

-- Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.

-- Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista.
-- Neiti Aaltio nousi äkkiä. -- Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi
kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi.
Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi,
että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja
mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja
herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun
näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti
unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa.
Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta
ja poistui nopein askelin.




Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä
kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen
siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä
ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten
maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan
oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se,
mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka,
oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen
suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin
häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen
vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta
vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä,
Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti
vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä
isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes
muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.

Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti
tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi
siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin
Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana.
Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita
päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä,
säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä,
olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston,
missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden
työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista
kaunokirjallisuutta, jota hän -- kuten muutakin kevyempää lukemista
tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt
kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä
että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in
ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa
hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston
pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla
olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea,
pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä
siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten
olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus
viime hetkessä olisi pettänyt.

Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan
syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista
äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut
saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen
nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan
ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän
ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo
siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä
irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen
tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä
kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän -- opiskelujensa
aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai
vaatimattomissa työläisperheissä -- oli tullut siirretyksi tällaisiin,
hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.

Opiskelujensa lomassa hän oli tutkinut saksalaisten
kellarikerrokselaisten ja katonraja-asukkaiden oloja. Sosiaaliset
uudistukset olivat aina herättäneet hänen harrastustaan. Mutta hänen
luontoiselleen oli tuollainen tutkiminen raskasta ja kuluttavaa. Ja
miten syvälle nuo näkemykset olivat syöpyneet hänen sisimpäänsä, sen
hän näissä uusissa oloissa tunsi selvemmin kuin koskaan.

Saattoiko kellarikerrosten ja katonrajalaisten elämään tutustunut
koskaan enää muuttua huolettomaksi päivänpuolella eläjäksi? Eikö
se ilma, jota hän hengitti, se vuode, jolle hän laskeutui, se
runsasruokainen pöytä, joka häntä odotti, syyttänyt häntä?

Saattoiko kukaan pitää itseään etuoikeutettuna tämän kaiken nauttijana?
Eikö pikemmin se, joka rehellisesti halusi viedä elämää eteenpäin ja
todella auttaa toisia, tuntenut velvollisuudekseen Aleksanteri Suuren
tavoin työntää luotaan hänelle persoonallisesti suodun virkistyksen
siitä syystä, etteivät kaikki voineet saada osaa siitä?

Niiden, jotka eivät ensinkään tunteneet muuta kuin mukavaa,
nautintorikasta elämää, oli helpompi olla. He ottivat, huolettomasti
vastaan osansa. Ja jos heillä oli huolta, koski se vain sitä, miten tuo
osa saataisiin mahdollisimman suureksi.

Se ympäristö, johon hän nyt oli joutunut, oli kai juuri tällaista. Ja
sekin tuntui pahalta.

Tai tuomitsiko hän ehkä väärin? Neiti Aaltion sanat: "minkä verran te
hyvät ihmiset uskotte hyvää muista" johtuivat hänen mieleensä.

Miksihän tuo ventovieras nainen oli sanonut häntä, Marttia, hyväksi?
Mitä hän tiesi toisen hyvyydestä tai huonoudesta? Ja mitä hän itse oli
sisimmässään? Hänen omituinen, osaksi puoleensa vetävä ja mielenkiintoa
herättävä, osaksi luotansa lykkäävä olemuksensa oli Martissa herättänyt
joukon omituisia, hämäräperäisiä ja ristiriitaisia tunteita.

Mitähän äiti oikeastaan ajattelisi tuollaisesta? Hemmoiteltu ja
vaatelias hän oli. Eikä se tapa, jolla hän piti ihailijoitaan loitolla,
suinkaan aina tuntunut miellyttävältä. Mutta pirteä, suustaan sukkela
ja mielenkiintoinen ihminen hän joka tapauksessa oli. Ja se pohjattoman
syvä suru, joka eilen hänessä oli puhjennut esiin, se se enemmän kuin
mikään muu oli kiinnittänyt Martin ajatukset häneen.

Martti nousi ja alkoi kiivaasti mittailla huoneensa lattiaa. Elämässä
oli niin paljon ristiriitaa. Ei ainoastaan suuria, vaan myöskin
pieniä ja kiusallisia. Niinkuin nyt esimerkiksi suhde muihin ihmisiin
ja heidän oikea arvostelemisensa. Jos heitä epäili ja kritikoi,
tuli helposti tehneeksi heille vääryyttä. Jos koetti uskoa parasta
heistä, tuli pian nenästä vedettäväksi narriksi. Hänen oma, peräti
pieni ihmisten ja elämän tuntemuksensa oli monesti ennenkin Martista
tuntunut kiusalliselta. Sekä olosuhteet että hänen luonteensa olivat
vaikuttaneet sen, että hän yliopistossakin oli tullut viettäneeksi
kokolailla syrjässä pysyttelevää erakkoelämää. Naisten suhteen hän
varsinkin oli outo ja muukalainen. Hänhän ei koskaan ollut seurustellut
kenenkään muun kuin äidin ja Eiran kanssa. Ja pitipäs nyt hänen
tielleen sattua tällainen outo otus, joka näkyi panevan viisaampienkin
miesten päät pyörälle!

Huoneesta alapuolella kuului iloista rallatusta, laatikkojen aukomista
ja kiinni työntämistä. Martti muisti, että neiti Aaltio tänään aikoi
oopperaan yhdessä schweitsiläisen ja herra Zollingerin kanssa. Nyt hän
tietysti paraillaan pukeutui.

Martti tarttui kiireisesti kynään ja jatkoi siitä mihin äsken oli
lopettanut. "-- Täällä samassa paikassa asuu toinenkin suomalainen,
eräs omituinen, hemmoiteltu -- aioin sanoa -- 'suuren maailman
nainen'. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain ei aivan hyvää, teen
ehkä asianomaiselle vääryyttä. Minä nimittäin vuoroin harmistun tähän
neitoseen, vuoroin pyydän häneltä sydämessäni anteeksi epäedullisia
arvostelujani. Sinä tiedät, että naismaailma on minulle 'terra
incognita'.

"Ja muutenkin olen -- kaikesta kasvatuksestasi huolimatta -- samanlainen
raukka kuin ennenkin. Elämän pulmat ja ristiriidat ajavat minut
yhtenään umpikujaan. Minä mietiskelen ja filosofeeraan hedelmättömästi.
En pääse selvyyteen enkä toimintaan.

"Helsingissä vapaana olevaa paikkaa, josta kirjoitit, olen kuitenkin
päättänyt hakea. En siitä syystä, että pääkaupunki koskaan minua on
kiinnittänyt, vaan yksinkertaisesti siksi, että siten pääsisimme
muuttamasta. Oulunkylästä käsin voisin hyvinkin hoitaa virkaani. Ja
elämäni saisi jatkua entisessä hiljaisessa uomassaan. Koti ja työ --
saisi vastaisuudessa kuten tähän asti olla maailmani."

Puutarhasta kuului herra Zollingerin ääni. Martti kumarsi hiukan
päätään ja sattui paraiksi näkemään muutaman ruusun lennossa neiti
Aaltion ikkunaa kohti. Sisältä kuului iloista naurua. Hetken kuluttua
kuului emäntä toivottelevan: Auf Wiedersehen, auf Wiedersehen. Und viel
Vergnügen!" Paremmin nähdäkseen kumartui Martti ikkunaan päin, mutta
varovasti niin, ettei itse tulisi huomatuksi. Puutarha-portti narahti
samassa ja Martti näki vilahduksen helakanpunaisesta päivänvarjosta ja
vaaleasta juhlapuvusta. Äänistä hän huomasi, että laskettiin leikkiä ja
pidettiin hauskaa.

Hän muisti edellisen päivän kävelyn ja sen mikä silloin oli tehnyt
häneen kaikkein syvimmän vaikutuksen. Hänessä kuohahti kuin
suuttumuksen tapaista. Tuollaista oli maailman meno! Korea puku ja
naurava pinta kätkivät toisten katseilta itkevää sydäntä. Ja kuka
takasi, ettei pinnan peittoon lopulta tukehtunut se, mikä ihmisessä oli
parasta ja arvokkainta?

Hän tarttui kiivaasti kynään: -- "Äiti, miten oikeastaan jaksat?
Eira kirjoitti kerran, että olit väsynyt. Muista pitää hyvää huolta
itsestäsi. Minun tähteni. Minä olen täällä nauttimassa ja voimistumassa
sinun pyynnöstäsi. Mutta huolehdi myöskin itsestäsi. Poikasi tarvitsee
sinua. Nyt kipeämmin kuin koskaan. Muista se! -- -- -- Niin, sillä
nythän varsinaisen elämäntyöni pitäisi alkaa. Enkä minä tahdo elää
suotta. Sekin velvoittaa, että pienessä maassa jokaisen yksilön työ,
jokainen pienikin ratas on tarpeen. Mutta äiti, minä olen avuton raukka
monessa suhteessa. Olen mahdoton, kelpaamaton tähän elämään, sen tunnen
usein."

Kynä liukui hiljalleen Martin kädestä ja pää painui vasten rintaa.
Ulkona kohiseva elämä oli painunut kuin olemattomiin. Martti oli kahden
äitinsä kanssa.

Hän heräsi ajatuksistaan vasta gongongin kutsuessa iltaruualle.

Astuessaan ruokasaliin huomasi hän joutuvansa syömään illallisen kahden
rouva Helmin kanssa. Toisilla oli nähtävästi kullakin omat huvinsa.
Mutta pöytäpuheista ei silti ollut puutetta. Martti sai vain kuunnella
valmista.

-- Onpa se hauskaa, että pidätte huoneestanne! Minä koetankin aina
parastani vuokralaisteni suhteen. Mutta raataa, raataa sitä saa Ja kun
sitten sattuu kuten nytkin, että keittäjätär on nyrjäyttänyt kätensä!
Mutta mitäpä te herrat ymmärrätte sellaisista huolista! Eikä kaikki
naisetkaan! Teidän maalaisenne esimerkiksi. Jumala varjelkoon, jos
hänen pitäisi seista hellan ääressä!

Martin täytyi hymyillä. -- Mistä me tiedämme vaikka hän olisi hyvinkin
käytännöllinen!

-- Tiedämme? Ai, ai, herra Jenne, kyllä perheenemäntä näkee! Mutta
mitäs herrat! Ja kun hän on sellainen tenhotar. Lahjakas hän myöskin
on, ottaa jos minkälaisia tuntia, laulussa, maalauksessa ja vaikka
missä. Hätäkö ottaa rikkaan nuoren tytön.

Martti ei voinut olla ihailematta rouva Helmin hämmästyttävää taitoa
kiidättää puhetta eteenpäin samalla kuin hän nälkiintyneen kiireellä
huolehti jo ennestään hyvin ruokitun ruumiinsa ravitsemisesta.

Samassa kun rouva Helm oli saanut viime suupalansa nielaistuksi
ja kuvailuilleen sopivat päättäjäissanat sanotuksi, pyyhkäisi hän
tyytyväisesti muutamia ruokajätteitä suupielistään ja hymähti. --
Minä olen tässä yksin pitänyt huolta puhelusta. Mutta te olette
harvasanainen mies. Ja sellaiset tahtovat tavallisesti kuunnella.
Minä koetan aina asettua vieraitteni kannalle. Sentähden ihmiset
viihtyvätkin luonani.

Martti juoksi suu hymyssä ullakkohuoneeseensa. Täällä vetäisi hän
lepotuolin ikkunan ääreen ja asettui siihen.

Paikan mukavuus, iltavalaistuksessa pehmeäpiirteiset, silmää hivelevät
rinteet ja kukkivien puutarhojen tuoksut toivat hänen mieleensä
ahtaitten katujen löyhkäävän ilman ja kaikkea mukavuutta puuttuvat
olot. Oliko hän mies, joka ihanteenaan tavoitteli jotain vallan
toista, mutta elämässään mukautui joka suhteessa -- ulkonaisesti
ainakin -- kulkemaan samoja latuja kuin muutkin. Eikö sellainen ollut
halveksittavaa ja raukkamaista?

Tai uskalsiko hän rauhoittaa itseään sillä, että hän tämän ainoan
kerran teki poikkeuksen sitten jaksaakseen sitä lujemmin ottein käydä
toteuttamaan elämänsä korkeita ihanteita?

Hän ajatteli äitinsä harrasta pyyntöä. Sillä hän työnsi tällä kertaa
ongelmat luotaan, -- antautuakseen nauttimaan.

Päivän kuumentama ilmakerros lepäili autereisena hehkuna suurkaupungin
etäälle ulottuvan kattokentän yläpuolella. Siellä täällä näkyi sen
keskeltä muita rakennuksia ylemmäksi yrittelevä kirkontorni. Ja paikka
paikoin tuikahteli jo kelmeä valoliekki auerusvasta esiin. Ilta alkoi
pimetä ja valoja sytytettiin.

Vähitellen hälveni sumukerros. Kukkuloiden rinteille laski pimenevä
ilta peitteensä. Lopulta ei enää ollut muuta olemassa kuin kesäyön
hivelevän lämmin ilma ja valomerenä säteilevä suurkaupunki, jonka jakoi
kahtia Elben syvä musta uoma.

Martin katse kiintyi erityisesti eri kaupunginosia toisiinsa
yhdistäviin siltoihin. Erivärisine sähkövaloineen ne näin etäältä
katsoen näyttivät suurilta hohtokivillä kaunistetuilta koristenauhoilta.

Mikä pienuuteensa hukkuva hyttynen olikaan yksilö tällaisessa
myllertävässä ihmismeressä! Kuka siellä, kysyi, pysyikö ihminen
pystyssä, vai hukkuiko hän? Minkä verran tiesivät edes samassa talossa
asuvat toisistaan? Oliko heillä mitään muuta yhteistä kuin kova
kamppailu olemassaolon puolesta? Tarkoituksetonta ja epätoivoisen
ylivoimaista olisi elämä ilman sellaista päämäärää, jonka hyväksi
todella kannatti sekä kärsiä että pyrkiä. Usko Jumalaan, elämän
iankaikkisuuteen ja ihmissielun lopulliseen kirkastumiseen, se vain
antoi ihmiselämälle sisältöä ja selkärankaa, joka saattoi pitää
pystyssä ja auttaa eteenpäin silloinkin, kun eivät mitkään ulkonaiset
seikat olleet tukemassa ja suojaamassa. Usko se antoi rohkeutta oman
voimattomuustunteensakin painamalle mielelle.

Illan tuuli lehahti hyväilevän lauhana huoneeseen. Se tuntui sipaisevan
otsaa pehmeästi kuin äidin käsi.

Etelän tummansinertävälle taivaalle oli syttynyt pieni,
kirkasloisteinen tähti, joka rohkaisevan ystävällisesti vilkutti silmää.

Martti alkoi hitaasti riisuutua, mieli täynnä illan rauhaa.

Silloin hän äkkiä kuuli kovaäänistä puhetta ja naurua. Oopperassa
olleet palasivat kotiin.

Hänessä heräsi vastenmielinen tunne siitä, että tulijat eivät
ajatelleet muuta kuin itseään ja omaa hauskuuttaan. Heidän
kovaäänisyytensä oli häiritsevä soraääni illan hiljaisuudessa.

-- Sh, sh, toiset nukkuvat ehkä jo, kuuli hän samassa neiti Aaltion
kiertelevän.

Hän oli siis taaskin langettanut pahan ja väärän tuomion!




Seuraavana aamuna kiiruhti Martti tavallista aikaisemmin aamiaispöytään
ennättääkseen jos mahdollista syödä ennen toisten pöytääntuloa.
Ensimmäinen ateria oli nimittäin saatavissa 1/2 9:stä kello 10:een ja
syötiin se tavallisesti hyvinkin eri aikaan. Syötyään hän otti äsken
ilmestyneen kasvatusopillisen teoksen sekä Hauptmannin "Die Versunkene
Glocke" lukuhuoneen pöydältä ja lähti kävelylle "Weisser Hirsch"'in
suureen puistoon.

Palatessaan sieltä "lunchille" huomasi Martti neiti Aaltion paikan
tyhjäksi. Opettajatar kiiruhti huomauttamaan epäsäännöllisyyksistä ja
taiteilijataipumuksista, mutta rouva Helm ilmoitti syytetyn puolesta,
että tämä erään kaupunkiin saapuneen tuttavan vuoksi aikoi olla poissa
ainakin kokonaisen päivän.

Martti vietti koko iltapäivänkin kirjoinensa pyökkien siimeksessä.
Lueskelun lomassa hän ajatteli ja märehti lukemaansa. Muutaman kerran
hän tuli ajatelleeksi, että tämä päivä oli harvinaisen pitkä ja että
häntä vaivasi omituinen tyhjyydentunne. Mutta kuin vastapainoksi tälle
tunteelle totesi hän itsekseen, että päivä samalla oli harvinaisen
levollinen ja sopusointuinen -- ilman minkäänmoista mieltäjännittävää
kiihoitusta.

Kerran hän pitkäksi aikaa unohtui ajattelemaan tulevaa työtään
opettajana -- jos nyt nimittäin onnistuisi pääsemään hakemaansa
virkaan Helsingissä, tai jos ei siihenkään, niin johonkin toiseen.
Vaikka hän itse ei ollutkaan toiminnan mies eikä, sellaisena kuin
oli, jättäisikään paljon jälkeä elämään, voisi hän kuitenkin nuorten
kautta ehkä tuntuvallakin tavalla tarttua kehityksen pyörään ja olla
suuntaamassa sitä sinne mistä sekä kansan että yksilön elämässä
sisäinen terveys ja apu oli löydettävissä. Hän uskoi nuorisoon, -- sen
innostukseen, -- sen vaikutusvaltaan, -- sen totuudelle alttiiseen
mieleen. Jos hän tuollaiselle joukolle saisi olla tietä viittomassa
ja heitä innostamassa hedelmälliseen toimintaan, mitäpä silloin
väliä, vaikkei hän itse ollutkaan taistelun, ei repäisevän, ulospäin
kohdistuvan toiminnan mies. Nuoret, he sen tekisivät.

Martti pani levolle tyytyväisenä pitkään, luvuille ja hiljaiselle
mietiskelylle omistettuun päiväänsä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heti aamuaterian jälkeen luuli
kenenkään huomaamatta hiipineensä puutarhan perimmäiseen soppeen, näki
neiti Aaltio hänet. Martti oli laskenut kirjansa penkille vierelleen
ja ottanut esille kirjoituskojeet kirjoittaakseen Eiralle, kun neiti
Aaltio äkkiä seisoi lehtimajan ovella.

-- Toivon, etten häiritse! -- Neiti Aaltio asettui huolettomasti
penkille Martin viereen. -- Tämä lehtimaja onkin aivan erityisesti
minun soppeni.

-- Suokaa anteeksi! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.

-- Hyvänen aika -- ensimmäiseksi tulleella aina etuoikeus! Te olitte
kirjoittamassa. Arvattavasti kotiinne?

-- Tavallaan.

Neiti Aaltio kumartui sen verran eteenpäin, että saattoi luoda pikaisen
silmäyksen valmiiksi kirjoitettuun osoitteeseen. Martti huomasi sen ja
tunsi punastuvansa.

-- Kirjoitan oikeastaan kasvinsisarelleni -- vaikka hän tavallaan on
tätini -- tavallaan ei sekään.

-- Ei teidän tarvitse selittää mitään. Minusta on aivan luonnollista,
että naiset ja herrat ovat hyvinkin tuttavallisissa suhteissa toisiinsa
ilman, että siinä on sen enempää. He ovat niin perin erilaisia eikä
mikään niin rikastuta elämää kuin erilaisuus.

-- Se on totta. Mutta monet viihtyvät köyhyydessä kaipaamatta rikkautta.

-- Eivät ainakaan halua uhrata mitään rikkauden saavuttamiseksi.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Esimerkiksi sitä, että meidän kotoisissa pikkuoloissamme
joutavat syrjäisten puheet usein estävät miehiä ja naisia vapaasti
seurustelemasta toistensa kanssa. Suurempi vapaus kuuluu myöskin
ulkomaillaolon valopuoliin.

-- Mutta tuolla suuremmalla vapaudella on myöskin varjopuolensa.
Se tekee elämän aution laajaksi, samalla kuin se irroittaa yksilön
hänelle tukea ja suojaa antavasta arvostelusta. Pienet olot ovat
tavallaan omiaan kannustamaan eteenpäin ja siten kasvattamaan suurempaa
vastuunalaisuutta. Esimerkiksi lukeneisuus ja sivistys meillä...

Neiti Aaltio keskeytti. -- Sanotteko sivistykseksi sitä, että meillä
on sellaisia, jotka ovat päntänneet päähänsä joukon kirjatietoja?
Sellaisia meillä todella taitaa olla suhteellisen paljon -- esimerkiksi
naisten joukossa. Mutta sivistyneitä!?

-- Niin, minun kai ei pitäisi sanoa mitään. Minä en yleensä tunne
ihmisiä.

-- Ettekä kai myöskään ole ihmistuntija? Te olette siihen liian hyvä.

-- Oletteko, neiti Aaltio, kuullut eräästä, jolle kerran sanottiin:
Hyvä mestari. Hän vastasi: Ei kenkään ole hyvä paitsi Jumala.

-- Te käytätte korkeita vertauskuvia.

-- Korkea ihanne opettaa käyttämään oikeata mittapuuta myöskin
itsekoettelemuksessa.

-- Mutta minä tahtoisin kuulla niistä harvoista, joiden kanssa te
seurustelette.

-- Ensi sijassa on äitini mainittava.

Syntyi hetken vaitiolo. Neiti Aaltion kasvoille kohosi tumma puna.
Hän tuijotti hetken hiekkaan, johon hän päivänvarjollaan piirusteli
kuvioita, sitten katse kohosi ja tähtäytyi ankaruutta täynnä Marttiin.
-- Se, joka sanoo: minulla on kymmenen miljoonaa, sellaisella äänellä
kuin sanoisi hän: minulla on kymmenen markkaa, hän ei tiedä mitä hän
puhuu. -- Minä en ymmärrä.

-- Niin, ette ymmärräkään, mitä puheenne tietää sille, jolle ei edes
ole äidin muistoa suotu. Minun äitini kuoli, kun synnyin.

Taas syntyi äänettömyys. Martti olisi tahtonut sanoa jotain, mutta
sanat tuntuivat tänä hetkenä hänestä tyhjänpäiväisiltä ja kömpelöiltä.
Siksi hän vaikeni. Viimein tarttui neiti Aaltio itse puheeseen. -- Ja
se kasvinkumppani, jolle olette kirjoittamassa, kuuluu myöskin pieneen,
valittuun piiriinne? Uskotteko minua, jos sanon, että olen selvillä
siitä, minkälainen hän on. Minä aivan kuin näen hänet silmäini edessä.
Hän on tuollainen hiljainen, hyvä, aina ystävällinen nainen kuin
äitinnekin. Ja hyviä, hyviä elämä tarvitsee -- ei muita. Neiti Aaltion
äänenvärinä pisti omituisesti Martin korvaan. Mitä se oikeastaan
ilmaisi? Mielenliikutustako ainoastaan? Vai katkeruutta? Vai mitä?
Martti ei ymmärtänyt.

Gongongi kutsui samassa aterialle keskeyttäen siten puhelun. Mutta
kohta lunchin päätyttyä ehdotti neiti Aaltio yhteistä kävelyä puistoon.
Hän tuntui Martista tänään monessa suhteessa toisenlaiselta kuin
ennen. Hän oli puettu yksinkertaiseen pumpulipukuun, jonka ainoana
koristuksena oli pieni, lapsellisen siro pitsikaulus. Hän tuntui tänään
ensi kertaa oikein kodikkaan suomalaiselta. Ja käytökseltäänkin hän
oli toisenlainen kuin ennen. Hemmoiteltu, oikkuileva suuren maailman
lapsi, joka antoi letkauksia sekä oikealle että vasemmalle sellaisella
taidolla, ettei kukaan saanut häntä nolatuksi, oli kadoksissa. Tyyni,
suomalainen tyttö kulki nyt Martin vieressä houkutellen häntä kertomaan
yhä enemmän ja enemmän sekä lähimmästä ympäristöstään että itsestään.

Martti, joka ei yleensä pitänyt paljosta puhumisesta, innostui tällä
kertaa aivan huomaamattaan. Kuukausiin hän ei ollut tavannut ihmistä,
jolle hän olisi voinut puhua niistä muutamista, joita hän sisimmässään
yhtenään kaipasi: äidistä, Eirasta ja Väinö Eerolasta. Siksipä
tilaisuus, joka hänelle näin odottamatta tarjoutui, tempasi hänet
kokonaan valtoihinsa.

-- Niin, siihen aikaan, kun minä tulin lyseoon, oli vielä tapana
"kastaa" vastatulleet lyseon nurkalla rännin alla olevassa suuressa
sammiossa. Ilma oli hyvin kylmää, kun minä sain "kasteeni" -- eikä
toimituksessa suinkaan menetelty hellävaroen. Heikko kun olin, sain
aikamoisen yskän, niin että opettajat monesti tunnilla lähettivät minut
ulos yskimään. Pahinta kaikesta oli kuitenkin, jos välitunnilla sattui
yskittämään niin, että joku yläluokkalaisista sen kuuli. Silloin minut
heti kovakouraisesti otettiin tutkittavaksi "kasteen vaikutuksista".
Sentähden pakenin yskän kohdatessa tavallisesti lyseon pihamaan
perimmäiseen soppeen. Tällaisella pakoretkellä tutustuin ensi kertaa
Väinö Eerolaan. Olin pitkän halkopinon suojassa, en vain yskimässä,
itkeä tihuutin siellä myöskin. Olin todella sairas. Minun oli milloin
kuuma, milloin kylmä ja kaikkein pahimmiten vaivasi koti-ikävä. Luulin
olevani aivan yksin, kun äkkiä kuulin iloisen äänen tiedustelevan,
kuka tällaisessa piilossa karisteli kurkkuaan. Minulla lennähti
sydän kurkunpäähän, sillä minä pelkäsin yläluokkien pitkiä poikia
kuin pahimpia vihollisiani. Ja nyt näin aivan vieressäni tällaisen
peloittavan pitkän pojan. "Älähän säikähdä, en minä ole ihmissyöjä",
sanoi poika nauraen, laski kätensä olalleni ja arveli isällisesti:
"Taidat olla liian heikko mies tämän kaupungin lyseolaiseksi."

Martti keskeytti äkkiä kertomuksensa. Hän tunsi omaksi harmikseen,
että taaskin punastui. -- Kovinpa yksityiskohtaisesti minä nyt rupesin
selostamaan kaikenmoisia pieniä lapsuudenmuistoja.

-- Itsehän minä pyysin teitä kertomaan. -- Neiti Aaltio loi
vierustoveriinsa pikaisen, läpitunkevuudellaan hämmentävän ja samalla
kaikkea tarkastelua väistävän katseen. Sitten hän pyysi jatkoa.

-- Sinä päivänä läksin koulusta Eerolan seurassa. Ja voin
liioittelematta sanoa, että kohosin sen kautta arvossa sekä omissa
että toisten silmissä. Eerola oli tosin vasta kuudennella luokalla,
muita pituutensa puolesta hän olisi kelvannut vaikka kahdeksannelle. Ja
monessa muussa suhteessa myöskin. Siksi hän nautti suurta arvonantoa
yläluokkalaistenkin piirissä.

-- Ja te olette olleet ystäviä tuosta ajasta alkaen?

-- Sanan täydessä merkityksessä. Me kirjoitamme ani harvoin
toisillemme. Ja kun oleskelemme samalla paikkakunnalla, voi kulua
pitkiäkin aikoja ilman että tapaamme. Mutta me emme vielä kertaakaan
ole pettyneet emmekä tule pettymään toistemme suhteen.

-- Takaamatta paras.

-- Vaikken luottaisikaan itseeni, luotan häneen. Siksi voin taata.

-- Ja te uskotte todella, että on olemassa ehdottoman luottamuksen
arvoisia ihmisiä? Minä en ainakaan tunne ketään sellaista.

Martti Jänne näki kosteaa kiiltoa muutamissa poskia sipaisevissa
pitkissä silmäripsissä, ja neiti Aaltion suun ympärillä väreili piirre,
joka painoi kuin pilven hänen otsalleen.

Martista tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen olisi pitänyt ojentaa
kätensä vierustoverilleen ja sanoa: Luottakaa minuun, minä en petä.
Mutta hän ei sanonut mitään. Tuntui niin mahdottomalta osoittaa köyhää
osanottoaan sille, jolta elämä oli armottomasti riistänyt kaiken
luottamuksen ihmissukuun.

Martin täytyi ajatella äitiään. Sellaisen äidin lapsi ei voinut
epäillä hyvyyden olemassaoloa. Hyvä äiti vei lapsensa jo pelkällä
olemassaolollaan kuin kaikkein pyhimmän esikartanoihin. Äiditön oli
tuuliajolle altis kuin lastu laineilla. Kohtalon köyhdyttämä hän oli
silloinkin, kun oli rikas koroillaaneläjä.

-- Maisteri Jänne, sanoi samassa neiti Aaltio tavalliseen, sisintä
salaavaan puhetapaansa. -- Te olette antanut minulle paljon. Saanko
tehdä teille vastapalveluksen. Jos tahdotte tutustua Dresdenin
taideaarteisiin, tarjoudun oppaaksenne.

-- Kiitos lupauksestanne. Tutustumiseni on muuten jo hyvällä alulla.
Olen usein tuntikausia istuskellut Zwingerissä.

-- Te -- oletteko te taiteen ystävä?

-- En taiteen tuntijana, mutta ihmisenä.

-- Sain siis rukkaset? -- Neiti Aaltio nauroi veitikkamaisesti.

Martti meni hämilleen. Olikohan hän taas ollut epäkohtelias? Hänen
olisi tietysti vain pitänyt kiittää kohteliaasti. Niin kai toiset
olisivat tehneet.

Hän koetti parannella asiaa vakuuttamalla, että hän tietysti oli
kiitollinen opastuksesta. Mutta neiti Aaltio vain nauroi. Nyt ei häntä
enää haluttanut lähteä oppaaksi. -- Mutta minulle jää tämän johdosta
saamista teiltä, maisteri. Ja kun ensi kerralla pyydän, ette saa
kieltäytyä. Muistakaa. Tehän tahdotte tehdä hyvää ympäristöllenne?

Martti sai syvän, säteilevän katseen, joka kauan seurasi häntä. Hän
ajatteli sitä illallispöydässäkin, kun neiti Aaltio tapansa mukaan oli
sanasotana herrojen kanssa. Olisivatpa toiset nähneet tuon katseen!
He olisivat ihmetelleet ja -- kadehtineet. He saivat vain ihailla
pinnallista kiiltoa. Hän, Martti, oli saanut jotain syvällisempää ja
parempaa.




Kului muutamia päiviä, joiden aikana Martti ei kertaakaan joutunut
pitempiin puheisiin neiti Aaltion kanssa. Heillä oli kuitenkin
molemmilla tunne siitä, että heidän suhteensa oli muuttunut entistä
tuttavallisemmaksi. Etenkin Martti tunsi tämän tuskallisen selvästi.
Niinä muutamina päivinä, jolloin neiti Aaltio oli ollut syrjässä
hänen näköpiiristään, oli se voimakas, osaksi pois työntävä, osaksi
puoleensavetävä, mutta ennen kaikkea kiihoittava vaikutus, joka hänestä
lähti, haihtunut. Mutta nyt oli Martti ansassa uudelleen. Hän huomasi
sen siitäkin, että hän yhtenään -- sitä tahtomattaan -- seurasi kaikkea
mitä neiti Aaltio sanoi, teki tai tuntui ajattelevan. Ja nuo huomiot
herättivät paljon ristiriitaisia tunteita hänessä. "Kevyt, pinnallinen,
ylimielinen ja oikkuileva", -- siihen tulokseen Martti monesti tuli, --
tavallisesti ulkonaisten pikku asioiden johdosta. Mutta kun odottamatta
jokin ajatuksenkäänne ilmaisi syvällistä tunnetta tai asian ytimeen
osuvaa ajattelua, katui Martti aikaisempaa arvosteluaan, pyysi sitä
sisimmässään asianomaiselta tuhat kertaa anteeksi ja kohotti neiti
Aaltion itsenäiseksi, ympäristöstään riippumattomaksi sankarittareksi.

Valvottuaan yönsä tällaisten kiusaavien ajatusten ahdistamana kiiruhti
Martti muutamana sunnuntai-aamuna muita varemmin ruokapöytään, ilmoitti
emännälle olevansa poissa koko päivän, otti lakkinsa ja läksi.

Hän oli edellisenä sunnuntaina käynyt useammassakin kirkossa, eräässä
kuullut tyhjänpäiväisiä, runollisia korupuheita, toisessa kuivaa
moraalia, kolmannessa vieläkin kuivempaa opinkappaleiden puolustelua.
Mutta eräässä, jonne hän oli tullut niin myöhään, että oli kuullut
vain osan saarnasta, oli se ollut sellaista, että hän odottamalla oli
odottanut enempää. Tähän kirkkoon hän nyt suuntasi tiensä.

Kooltaan oli tämä kirkko harvinaisen pieni. Sen sisustus oli
yksinkertainen. Ainoa mikä erityisesti kiinnitti huomiota, oli jonkun
vanhan mestarin maalaama Kristuksen kirkastusta esittävä alttaritaulu.

Mieltäylentävän alttaripalveluksen ja siihen kuuluvan viuluesityksen
jälkeen nousi vanha, valkotukkainen pappismies saarnastuoliin. Hän
oli sama, joka edellisenäkin sunnuntaina oli saarnannut. Martti
huomasi sen ilokseen. Saarnan lähtökohdaksi hän tekstin johdosta oli
valinnut ajatuksen: "Siunaten heitä." Hän puhui Kristuksesta ja hänen
persoonastaan vuotavasta siunauksesta, siitä mikä on tullut, yhä tulee
ja on tuleva sekä yksilöiden että kansojen osaksi. Sitä vaikutusta oli
hyleksitty, vastustettu, koetettu tukahuttaa, milloin verilöylyihin,
milloin maalliseen valtaan ja loistoon. Mutta mikään ei voinut sitä
tyhjäksi tehdä tai sammuttaa. Ja miksi? Siksi, että Kristus eli
lakkaamattomassa yhteydessä taivaallisen isän kanssa. Siksi hän oli tie
elämään ja itse elämä, tie totuuteen ja itse totuus. Siksi hän oli,
on ja on oleva se kanava, jonka kautta iäisen elämän voimat Isästä
virtaavat nääntyvään ihmiskuntaan. Hänen kauttaan voi tomun lapsi tulla
"kastelluksi puutarhaksi", jonka vesivarat eivät lopu, "iloiseksi
vaeltajaksi", joka ajallisuuden pimeän laakson tekee "rikkaaksi
vesilähteistä" ja kuolemanvarjonmaan valoisaksi pyhän esikartanoksi.

Martti ei saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, jonka jokainen
sana tuntui pitkän elämän kokemuksen oikeaksi vahvistaman totuuden
ilmaukselta. Toisinaan näytti siltä kuin vanhuksen koko olemus olisi
säteillyt hänen julistamansa totuuden kirkkautta. Auringon säteet
pääsivät silloin tällöin pylväsrivin lomitse paistamaan puhujan
valkeille kiharoille, ja hänen hienot piirteensä loistivat aivan kuin
kirkastuneina. Lopuksi kohotti hän kätensä pyhän innoituksen vallassa.
"Nääntyvä ihmissydän, avaudu Kristuksesta vuotaville siunauksen
virroille! Ota kuninkaasi vastaan! Silloin saat tietää ja kokea, kuka
Jeesus Natsarealainen on. Silloin synnyt uuteen, korkeampaan, iäiseen
elämään. Ja kun sinä, minä ja me kaikki täten tulemme 'uusiksi',
silloin uudistuu, paranee sisäistä tietä koko meidän kansamme, koko
ihmissuku. Jeesus Kristus on Herra. Hän on sen tekevä. Amen."

Amen, toisti Martti ja painoi päänsä rukoukseen. Hänen nääntyvä
sielunsa oli saanut sitä, mitä se kaipasi. Hän oli nähnyt heijastuksen
Isän kirkkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Viimeisten joukossa astui Martti ulos kirkosta. Hän hätkähti, kun
kirkon viileydestä äkkiä tuli päivän kuumentamaan ilmakerrokseen,
pyhäkön hiljaisuudesta suurkaupungin hälinään, missä raitiovaunujen
kellot kilahtelivat, ohi kiitävien autojen torvet pärisivät ja levoton
ihmismeri lakkaamattomasti aaltoili eteenpäin.

Hän erottautui vaistomaisesti ihmisvirrasta ja asettui pienelle
penkille kirkon puistikkoon. Hänen päänsä painui käden varaan. Hän ei
tahtonut nähdä, ei kuulla. Hän kaipasi vain yksinäisyyttä.

-- Maisteri Jänne, kuuli hän äkkiä tutun äänen sanovan. Neiti Aaltio
seisoi hänen edessään -- ei suurkaupungin koreana, huvitteluhaluisena
lapsena, vaan yksinkertaisena, pumpulipukuun puettuna, suomalaisena
tyttönä, vakavuus kasvoillaan.

-- Miten olette te, maisteri, täällä?

-- Entä te?

-- Täällähän minä aina käyn, kun Reiss saarnaa.

-- Minä en tietänyt, että teillä oli tapana käydä kirkossa. --
Äänensävyssä oli tylyyttä.

-- Tavasta en käykään, vaan tarpeesta. -- Hän asettui penkille Martin
viereen. Ei jatkanut toinen enemmän kuin toinenkaan puhetta. Vasta
kun äänettömyyttä oli kestänyt huomattavan kauan, vilkaisi Martti
pikimmiten vierustoveriinsa. Hän näki nuorekkaasti pyöristyvän,
sametinpehmeältä näyttävän posken ja syvän, surumielisen katseen
pitkien ripsien lomasta.

Martti nousi kiivaasti. Hänen täytyi päästä pois, minne hyvänsä,
mutta pois tämän surumielisen suomalaisen tytön luota. Oikkuilevalle
muotinukelle hän oli kova. Mutta tämä kaihokatseinen suomalainen tyttö,
jonka ääni saattoi värähtää niin pohjattoman syvää elämäntuskaa, teki
hänet heikoksi.

-- Minne te menette?

-- En tiedä, mutta minun täytyy lähteä.

-- Tulkaa sitten minun kansaani. Minä aion Holbeinstrasselle
tervehtimään erästä köyhää, katonrajassa asuvaa perhettä. Mies
on vihanneskauppias. Ette voi aavistaa, miten mukavia sekä hän,
hänen vanhat vanhempansa, jotka asuvat hänen luonaan, että hänen
pallonmuotoinen, pieni rouvansa ovat!

Martti ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti neiti Aaltioon täynnä
hämmästystä. Tällainen hemmoiteltu ja varakas, suuren maailman lapsi
muisti siis vähäväkistenkin olemassaoloa! Ja Martti kun oli ajatellut...

Neiti Aaltio aavisti jotain Martin ajatusjuoksusta. Martin kalpeat,
ilmehikkäät kasvot eivät olleet oppineet salaamaan sisimmässä herkästi
vaihtuvia tunteita.

-- Ette aavista, millainen herttainen lapsiliuta häärii tuossa
ahtaassa, räystään alle rakennetussa pesässä, jatkoi neiti Aaltio aivan
kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Marttiin. -- Siellä saa
nauraa katketakseen, mutta siellä oppii paljon elämänviisauttakin.

-- Anteeksi, mutta minun täytyy mennä, keskeytti Martti.

-- Ette siis tule mukaan?

-- En, minä en voi.

-- Te olette auttamattoman epäkohtelias. Mutta minä pidän suoruudesta.
Hyvästi siis ja hyvää yksinoloa! -- Sydämellinen, sädehtivä katse
seurasi Marttia hänen kiiruhtaessaan pakoon kuin henkensä puolesta.
Vasta seistessään keskikaupungilla Zwingeriin johtavan pääkäytävän
edustalla Martti pysähtyi. Hän arveli hetken, nousi sitten pitkin
harppauksin portaita, kääntyi uudenajan maalausten puolelle ja
kiiruhti huoneesta toiseen. Salissa missä Hofmannin maalaama "Kristus
12-vuotiaana temppelissä" oli, painui hän tyhjänä olevalle istuimelle.
Hänen täytyi uudelleen saada sitä mitä kirkossakin.

Lakkaamaton katsojien virta vieri -- kuten ainakin sunnuntaisin --
huoneiden läpi. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta mikä
häntä ympäröi. Hänelle oli olemassa vain tuo iäisyysmaailman kirkkautta
säteilevä poikanen, joka lapsen viattomuus olennossaan puhui oppineiden
ymmärryksen yli käyviä sanoja.

Vihdoin Martti nousi ja teki lyhyen kierroksen muutamien, hänelle jo
ennen tutuksi tulleiden taulujen luo. "Kiusaus" teki häneen tänään
järkyttävän voimakkaan vaikutuksen. Muuan hartauteen painunut erakko,
jota hän aina oli rakastanut, antoi hänelle takaisin sen rauhan, minkä
"Kiusaus" oli ollut häneltä riistämäisillään.

Ajatuksiinsa painuneena hän viimein kääntyi takaisin kadulle. Täällä
taiteen temppelissä hän oli kuullut samaa kuin vasta kirkossa.
Jumalassa olivat ihmiselämän juuret, sen korkea alkuperä, sen
lopullinen, iäinen ylhäisyys. Taistelu Jumalasta erottavien, alas
painavien ja Häneen nostavien voimien välillä oli taiteellekin
parhaimpana, syvimpänä ja ehtymättömänä lähteenä. Voiman ja voiton
uskonto oli kristinusko. Siksi se teki heikoimmankin iloiseksi
optimistiksi. Ja voittajaksi samalla.

Mutta minkälaista tietä oli _Hän_ kulkenut, joka ihmissuvulle toi
voittovoiman? Fiascontehnyt maailmanparantaja, kansansa toiveet
pettänyt vapauttaja Hän useimpien silmissä oli kuollessaan. Ja
kuitenkin Hän yhä kautta vuosituhansien toi voittovoimaa jokaiselle
sortumassa olevalle taistelijalle.

Ajatuksiinsa painuneena Martti oli kulkenut eteenpäin ajattelematta
aikaa tai suuntaa. Pysähtyessään hän huomasi olevansa etäällä
"Gresser Gartenin" toisella puolella lähellä Dresdenin erästä
laitakaupunkia. Hän pysähtyi kulmaukseen, josta tie kääntyi kolmelle
eri taholle. Valtatie johti päivänpaahtamille kaduille eteenpäin
vyöryvään? ihmisaallokkoon. Toisella suunnalla olivat avarat
leikki- ja urheilukentät virvokemyymälöineen, penkkeineen, polkuineen
pyöräilijöille sekä leveine ajoteineen. Suoraan eteenpäin jatkui
esikaupunkiin johtava katu, jonka varjoisalta varrelta haarautui
enemmän tai vähemmän maalaispoluilta näyttäviä teitä. Martti valitsi
näistä viimeksimainituista yhden, jonka toisella puolella lainehti
kaunis laiho, toisella hyvää lupaava peruna nosti päätään. Hän astui
hiljalleen eteenpäin. Suurkaupungin moniääninen kuohunta ei kuulunut
tänne. Maalaisnäköalat hivelivät silmää, maaelämän hiljaisuus viihdytti
mieltä.

Peltokaistaleen loputtua kääntyi Martti kadun tapaiselle tielle, kulki
entistä ripeämmin pientä mäkeä ylös ja kääntyi viimein mäen päällä
olevaan kirkkoon päin.

Kello oli 3: n maissa eikä tähän aikaan ollut mitään jumalanpalvelusta.
Martti ei yrittänytkään kirkkoon, missä hän edellisenä sunnuntaina oli
kuunnellut tympäisevää saarnaa.

Hän seurasi hiekkakäytävää kirkon vasemmalle vierustalle. Siinä oli
pienelle nurmikummulle pystytettynä viheriänharmaa, luonnolliseen
kokoon valettu Kristus-kuva. Vapahtaja oli maassa polvillaan, kädet
koroitettuina taivasta kohden ja katse -- suuren rakkauden ja suuren
tuskan läpitunkemana -- suunnattuna yli vihannoivan seudun ja sen
sylistä esiinhäämöttävän suurkaupungin taustassa siintäviin kukkuloihin
asti.

Martti painui nurmelle patsaan juureen lähelle, kuin tunteakseen
rukoukseen kohonneiden käsien kosketusta. Hän painoi päänsä käsien
varaan ja jäi siihen hiljaa, liikahtamatta kuin äänettömässä avun
odotuksessa.

Hän ei ajatellut eikä rukoillut. Hän oli vain tässä suuren, sisäisen
väsymyksensä kokoon lyyhistämänä. Mutta kun häntä ympäröivä rauha
vähitellen toi hänelle tyynnyttävän vapautuksen tunteen, oli kuin
hänen sisimpänsä side olisi lauennut. Hän rupesi hiljaa puhelemaan.
Hän ei penkonut sisintään, ei eritellyt, kuten hänellä oli tapana.
Siihen hän tällä kerralla oli liian väsynyt. Hän puheli vain hiljaa
kuin väsynyt lapsi. -- Sinä tiedät, että minä uskon siihen voittoon,
jonka sinä toit maailmaan, ja joka minustakin voi tehdä voittajan. Sinä
tiedät, etten tahdo elää turhaan, vaan olla taistelija, joka osaltaan
on totuutta julistamassa. Mutta sinä tiedät, että minä pelkään, sillä
minä olen raukka. -- Minä rakastan maatani -- täällä vieraalla pohjalla
olen tuntenut, miten syvä ja tosi tuo tunne on. Mutta sinä tiedät,
että sekin panee minut vapisemaan -- niinkuin kaikki mikä on minulle
suurta ja rakasta. -- Ja sinä tiedät senkin, että minä nykyään olen
läpipääsemättömässä umpisokkelossa. Minä en tahtoisi tehdä vääryyttä,
en tuomita, mutta en myöskään mennä näkymättömään, petolliseen paulaan.
Olenko työntämässä luotani jotain suuriarvoista vai kietoutumaisillani
verkkoon? - Minä en sitä tiedä. Mutta sieluni täynnä avunhuutoa.

Hän puhui, puhui hiljaa ja luottavan lapsellisesta puhui kunnes hänen
sielussaan vallitsi ystävälle uskoutuneen suuri tyyneys ja rauha.




"Suomalainen tyttö" näytti kokonaan päässeen voitolle neiti Aaltiossa.
Tästä huolimatta karttoi Martti hänen seuraansa. Pöydässä he tosin
jonkun verran juttelivat toistensa kanssa, mutta heti aterian päätyttyä
vetäytyi Martti säännöllisesti huoneeseensa. Pako oli hänen ainoa
pelastuksensa. Hän tunsi sen. Neiti Aaltio oli muutenkin liian usein
hänen mielessään. Ja etenkin vakaumus, että hän aikaisemmin oli tehnyt
vääryyttä neiti Aaltiolle, heikonsi nyt hänen puolustusasemaansa.
Hän oli kuin suojaavaa kilpeä vaille jäänyt soturi, nyt kun hän ei
enää nähnyt oikkuilevaa, ylimielistä naista, vaan hänen tilallaan
surumielisen, nuoren tytön, joka usein toisten ilakoidessa rohkeasti
sanoi asian ytimeen osuvan sanan.

Paossa olo oli kuitenkin monessa suhteessa hankalaa. Martti rupesi
siitä syystä laskemaan päiviä kotiinlähtöönsä. Huone oli vuokrattu
kuukaudeksi. Ja äidille annettu lupaus sitoi häntä myöskin. Mutta kolme
viikkoa oli jo kulunut. Ja sitten...

Hän tunsi koulupoikamaista iloa tästä ajatuksesta muutamana aamuna,
kun hän vastoin tapaansa jo ennen gongongin kutsua tuli astuneeksi
ruokasaliin. Hän istuutui huoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen ja
rupesi selailemaan kuvitettua matkaopasta. Parvekkeelta kuului neiti
Aaltion ja insinöörin naurua. -- Älkää tehkö pilaa minusta, sanoi äkkiä
vakavasti insinööri. -- Puhukaa vakavasti niinkuin puhutte maalaisenne
kanssa. Te olette muuten aivan muuttunut hänen tulonsa jälkeen.

-- Hyvä seura vaikuttaa jalostavasti.

-- Miksi ette Te sitten tahdo vaikuttaa jalostavasti?

-- En ole tavannut mitään jalostamisen arvoista. Katinkultaa ei hiota.

Martti nousi hätäisesti, hiipi kenenkään huomaamatta huoneesta eikä
palannut ennenkuin toisten istuessa pöydässä. Neiti Aaltio oli
hajamielinen ja vaitelias aterian kestäessä. Martti sitävastoin kävi
äkkiä puheliaaksi. Hän kertoi lystikkäitä, eri puolia suomalaisten
kansallisluonnetta kuvaavia juttuja ja teki pientä pilaa ulkomaalaisten
nurjista, Suomea koskevista käsitteistä. Kertoessaan koskenlasku
jutun letkautti hän Saksan "luonnonihania putouksia", joissa kymmenen
pfennigin maksusta sai nähdä muutaman ämpärillisen vettä lorisevan
rännistä kivialtaaseen.

Koko pöytäkunta nauroi muutamien huonolla menestyksellä yrittäessä
puolustuspuhetta Saksan vesiputouksista.

-- Tulettehan kanssani vähän kävelemään. Ette saa kieltää, pyysi neiti
Aaltio heti pöydästä noustaessa.

Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa huvilasta ja valtatieltä
poikenneet syrjäpolulle, tarttui neiti Aaltio puheeseen. Hän oli
tietysti vaivannut pyytäessään tätä kävelyä. Mutta olihan maisteri
Jänne mies, joka yleensä tahtoi harjoittaa hyviä töitä.

-- Te olette alakuloinen?

-- Ei puhuta siitä. Puhukaa mieluummin esimerkiksi äidistänne tai
hänestä, joka on samanlainen kuin äitinne.

-- Eirastako?

Neiti Aaltio nyökkäsi. Eikä Martti tarvinnut toista käskyä. Hän
oli tänä päivänä unohtanut kaiken umpimielisen varovaisuutensa. Ja
Eirasta saattoi muuten puhua miten paljon hyvänsä. Tavallisuudestaan
huolimatta oli hän erikoinenkin. Hän oli esimerkiksi jo kasvavana
pitänyt taskussaan kahta nenäliinaa, omansa lisäksi toisen, jota käytti
aina kohdatessaan niistämättömiä kadun lapsia. Hän oli sellainen
päiväpaisteinen, äidillinen ihminen, jonka täytyi pitää huolta
joka-ainoasta elävästä olennosta.

-- Mallikelpoisuus on muuten kuolettavan ikävää. -- Neiti Aaltion ääni
oli ärtynyt. Mutta Martti ei huomannut sitä. Hän vain kertoili, kunnes
hän uudelleen tuli keskeytetyksi.

-- Asiasta toiseen, maisteri. Muistatteko, että olette minulle jotain
velkaa. Kun kirkon luona kieltäydyitte tulemasta seuraani, lupasitte
toiste korvata epäkohteliaisuutenne. Nyt minulla olisi pyyntö teille.
Tulkaa huomenna kanssani teatteriin. En tahtoisi mennä yksin ja minulla
on jo kaksi pilettiä.

Martti hätkähti. -- Vai teatteriin?

-- Ette ehkä käy teaatterissa? Se on teistä kai kovin "maallista",
vai mitä? Teissäkin on siis tuota iänikuista, tympäisevää ahtautta.
Istua seurassa lähimmäisiään panetellen, ajatella itseään ja omaa
nautintoaan, omia huvituksiaan hengellisten kokousten ja kristillisten
yhdistysten varjon alla, se käy päinsä, mutta mennä teatteriin
kuulemaan suurten elämäntotuuksien puhuvan sielläkin -- armias
varjelkoon! -- Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi kiivautta. -- Kun
rakastan jotain, asetan sen korkealle, tahdon nähdä sen suurena ja
tahrattomana. Minä janoan nähdä kristillisyyttä, joka on sitä, mitä sen
pitäisi olla, mutta sellaista saa turhaan etsiä.

Neiti Aaltio värisi ylt'yleensä voimasta, jolla hänen tunteensa olivat
purkautuneet. Vasta, kun Martti näki hänen jonkun verran tyyntyneen,
alkoi hän harvakseen puhua. -- Te olette nyt -- kuten tavallisestikin
-- useimmassa suhteessa oikeassa. Te vain erehdyitte niiden motiivien
suhteen, jotka aiheuttivat epäröimistäni. En ole koskaan pelännyt
teatterin "maailmallisuutta", vaan ainoastaan "maailmaa" omassa
povessani, toisin sanoen kaikkea mikä voi houkutella minua viettämään
itsekästä, omaa nautintoa etsivää elämää. Luuletteko, että Kristus
istui teatterihuoneissa tai konserttisaleissa? Ja hän jos kukaan olisi
kuitenkin osannut nauttia oikealla tavalla. Jumalanpalvelusta olisi
taide ollut hänelle, Isän käsialaa. Mutta milloinka hän olisi pannut
aikaa tai varoja omaan nautintoonsa? Ja jos hän joskus olisi saanut
vaikkapa kaiken ilmaiseksi, ettekö usko, että joku avuntarpeessa oleva
olisi riistänyt häneltä tuon ainokaisen nautintohetken?

-- Ja te luulette, että voimme sovittaa itseemme samat vaatimukset? --
Neiti Aaltio puhui hitaasti, melkein alakuloisesti.

-- Emme tietystikään joka suhteessa. Mutta me pyrimme seuraamaan hänen
askeleitaan. Emme tahdo elää itsellemme.

-- Miksi ette ruvennut papiksi?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Martin täytyi hymyillä.

-- Niin, katsokaas, minä tahtoisin kuulla sellaista saarnaa kuin teidän
-- tulisia iskuja kuorta ja kaavoja, muotoa ja muodollisuutta vastaan,
hehkuvaa puhetta hengen ja elämän herättämiseksi.

-- Ja te luulette, että pystyisin sellaiseen!

-- Sellainenhan te olette.

-- Minä olen taisteluun kelpaamaton taistelija -- siinä kohtaloni
traagillisuus. Minä janoan polttavasti sopusointua ihanteen ja
todellisuuden välillä. Minä kapinoin ja taistelen kaikkea sitä
vastaan, mikä toisten tai omassa elämässäni on nurjaa, mutta kun olisi
iskettävä, silloin -- ei siitä synnykään mitään. Minussa on sellaista
kummallista raukkamaisuutta, joka pakottaa minut väistymään ja
jättämään rauhaan ne, jotka kuulevin korvin eivät kuule, näkevin silmin
eivät näe. Ainoastaan itseni suhteen tahtoisin olla kova, sitä kovempi,
jota enemmän soimaan itseäni leväperäisyydestä toisiin nähden.

Sonja Aaltio jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttiin. Katse ei
ollut moittiva eikä ihaileva, ei hämmästynyt eikä hyväksyvä. Se oli
ainoastaan täynnä kysyvää arvelua. Oli kuin noissa sanoissa olisi ollut
jotain hänelle niin kokonaan vierasta ja käsittämätöntä, ettei hän edes
kyennyt ilmaisemaan hämmästystään.

-- Te jäitte minulle äsken vastauksen velkaa, sanoi hän viimein
valtioviisaan taidolla ohjaten keskustelun hänelle mieluisempaan uomaan.

-- Siitäkö miksi en ruvennut papiksi? Suoraan sanoen monestakin
syystä, muun muassa tuosta äsken mainitsemastani, että olen taisteluun
kykenemätön taistelija. Voittamattoman vastenmielistä olisi minulle
myöskin elää vakaumukseni julistuksesta -- niin oikeaksi kuin sen
teoriassa tunnustankin.

-- Siksi valitsitte opettajauran.

Martti nyökkäsi. -- Jos mahdollista suurin joukoin innostaakseni
parempia taistelijoita, lisäsi hän hiljaa, melkein hartaudella.

He olivat syrjäpolun kierrosta seuraten joutuneet sille kohdalle, missä
se aivan kotiportin vieressä yhtyi valtatiehen. He kuulivat jo toisten
iloisia ääniä rouva Helmin puutarhasta.

-- Mutta se toinen asia jäi vielä ratkaisematta. -- Neiti Aaltio
pysähtyi. -- Minä kunnioitan esittämiänne syitä yleisinä periaatteina.
Mutta uudistan sittenkin pyyntöni. Piletti on jo ostettu. Raha ei siis
tässä tule kysymykseen. Eikä aikakaan. Te olette äitinne pyynnöstä
täällä lepäämässä. Jos tämä käyntinne nyt jäisi ensimmäiseksi ja
viimeiseksi, niin ettekö usko, että se joka tapauksessa voisi antaa
teille jotain? Me voimme oikeudenmukaisesti arvostella vain sitä, johon
itse olemme tutustuneet. Sanokaa, tuletteko?

Martti avasi kumartaen puutarhaportin. -- Minä tahdon miettiä,
ennenkuin vastaan.

Seuraavana päivänä nakutti hän neiti Aaltion ovelle antaakseen
vastauksensa. "Suomalainen tyttö" yksinkertaisessa pumpulipuvussaan
avasi oven. Katse oli surumielinen, mutta kirkastui Martin astuessa
kynnykselle.

-- Te tulette siis! Miten kovin hauskaa! Mutta tiedättekö, minä olen
saanut odottamattoman esteen. Minun täytyy mennä asemalle tapaamaan
erästä ohimatkustavaa sukulaista. Mutta menettehän te silti? Teettehän
minulle sen ilon?

-- Tietysti, jos sitä toivotte -- Martti kumarsi. Kieltäminen
tuntui mahdottomalta. Silloinhan olisi näyttänyt siltä, kuin hän
olisi mennyt vain seuran -- ei asian vuoksi. Ja neiti Aaltio näytti
niin surulliselta, että todella teki mieli tehdä vaikka mitä hänen
ilahduttamisekseen. Hän oli varmaan aikaisemmin itkenyt. Ja ääni
värähti niin omituisesti hänen puhuessaan tuosta sukulaisesta.
Saattoivatkohan nuo seikat kuulua jollain tavoin yhteen?

Hän ajatteli tuota asiaa kaiken aikaa matkalla teatteriin. Perillä se
vasta unohtui.

Kesäyön hämärä verhosi pehmeyteensä Elben rannoilla uneksivan
suurkaupungin, kun Martti ihmisvirran kuljettamana astui ulos
teatterista. Joukko toisensa jälkeen tulvahti avatuista ovista
kaduille. Ajureita ja autoja kutsuttiin. Läheisyyteen pysähtyneet
raitiovaunut kilahuttivat kellojaan miltei samassa täyttyen
juhlapukuisista ihmisistä. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään
kaikesta tästä. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli osana tuossa
eteenpäin vierivässä virrassa, mutta hänen sisäinen ihmisensä oli
toisaalla. Hän eli siinä mitä hän oli nähnyt ja mikä järkyttävällä
voimalla oli tunkeutunut hänen sisimpäänsä.

Saapuessaan kotiin hän avasi portin niin hiljaa ja äänettömästi
kuin mahdollista. Mutta kulkiessaan salin läpi kuuli hän liikettä
parvekkeelta.

-- Maisteri Jänne. -- Neiti Aaltio seisoi hänen edessään. -- Minäkin
tulin juuri kotiin. Tulkaa vähän tänne.

He astuivat yhdessä parvekkeelle, jossa kesäinen yö sulki heidät
pehmeään syliinsä.

-- Mitä tuotte tullessanne? -- Neiti Aaltio katsoi hymyillen Martin
vakavuudessaan melkein ankariin kasvoihin.

-- Paljon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Sitä, että tietoisuuteeni järkyttävällä voimalla on painunut
vakaumus siitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä mitään muuta maailmassa
kuin omaa syyllisyyttään. Oma syyllisyys se on ainoa todellinen
onnettomuus. Mikään muu ei voi ihmistä murtaa, ei ehdyttää
elämänlähdettä sisimmässämme. Mutta oma syyllisyys se voi tehdä sen.

-- Te ette siis kadu?

-- Kadu? Minä en tiedä. En ole muistanut sitä edes ajatellakaan. Mutta
paljosta minä siellä kärsin. Ajatelkaa puheen sorinaa, viuhkojen
ja laahustinten kahinaa, makeisten syöntiä, kättenpaukutusta ja
näyttelijöiden esiinhuutamista hetkinä, jolloin ei olisi tahtonut muuta
kuin painua polvilleen Jumalan kasvojen eteen.

-- Ja te luulette että tuollaista ajatellaan teatterissa?

-- Minä tunsin oman kaipuuni.

-- Ja mitä silloin muista, mitä muista! Niinkö? -- Neiti Aaltio
naurahti lyhyeen ja katkerasti.

-- Te ymmärrätte minua, jos tahdotte. Enhän ole vastuussa muista enkä
siitä mitä he ajattelevat ja tuntevat, mutta minun on vastattava omasta
elämästäni ja siitä, annanko sen painua omaan syyllisyyteensä ja
nääntyä erossa elävästä Jumalasta, vai saako se kohota ja kirkastua.

-- Mutta ne toiset, ne toiset? -- Te ette ole heille velkaa tuomioita,
vaan elämänvoimaa, elämän apua. -- Suuret, kirkkaat kyyneleet
kimaltelivat pitkissä, katsetta peittävissä silmäripsissä. Ääni värisi.
-- Muistakaa niitä, jotka syyttöminä ovat syyllisiä! Hyvää yötä!




Martti valvoi koko seuraavan yön. Ajatukset ja tunteet ajelehtivat
ristiriitaisina hänen sisimmässään. Ne elämän totuudet, jotka
näyttämöltä niin voimakkaasti olivat puhuneet hänelle kokonaan
kohdistuen hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, olivat nyt kuin
syrjään sysätyt tuon parvekkeella tapahtuneen lyhythetkisen, mutta
syväsisältöisen keskustelun johdosta.

"Syyttöminä syyllisiä"! Mitä ne sanat tarkoittivat? Ja missä yhteydessä
ne olivat niihin kokemuksiin, jotka aina toivat lohduttoman haikeaa
tuskaa koko neiti Aaltion olemukseen? Koskivatko ne ehkä hänen kotoisia
-- ennen olleita, nykyään olemattomia kotiolojaan? Vai olivatko ne ehkä
suoranaisessa suhteessa hänen syntyperäänsä, josta hän niin kokonaan
vaikeni?

"Isäin pahat teot lasten päälle" -- siinä jos missä oli syyttömän
syyllisyyttä. Siinä oli laki, jonka kovuutta -- jopa vääryyttä vastaan
kohtalonsa raskautta tunteva ihmislapsi saattoi napista.

Mutta eikö siinä sittenkin -- suurin piirtein katsoen -- ollut
jumalallista oikeutta, jumalallista rakkautta? Eivätkö syyttömien
kärsimiset olleet omiaan -- voimakkaammin kuin ehkä mikään muu --
johtamaan harhailevaa ihmiskuntaa Jumalan tahdon hyvälle tielle?

"Syyttömänä syyllinen." -- Missä muodossa ja missä suhteessa _hän_ oli
tästä kärsimässä?

Ne suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka helminä hiljaa putoilivat noista
mustankiiltävistä silmäripsistä, kun olisikin voinut niitä kuivata?!
Kun olisi saanut!

Martti vavahti omaa ajatustaan. Niin pitkälläkö hän siis todella oli!
Ja mitä se tiesi? Tai tunsiko hän ehkä vain sitä kipua, jota toisen
kärsimykset luonnollisesti herättävät ei aivan kovassa rinnassa?

Vapaa hän vielä oli. Ulkonaisesti ainakin. Hän ei ollut koskaan
puolellakaan sanalla sanonut mitään, joka olisi nimeksikään
velvoittanut häntä jatkuvaan ja lähempään suhteeseen.

Mutta entä sisäisesti? -- Vaara oli kieltämättä olemassa. Hän oli
sen hämärästi tuntenut jo kauan, vaikkei ollut tahtonut myöntää sitä
itselleen. Pelkkä ajatus jo oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuollainen
hieno, varakas, vallan toisenlaisissa oloissa kasvanut nuori nainen ja
hän!

-- Mitä minä teen, tiedusteli Martti tuskaisesti sisimmässään?
Pakenenko, vai pysynkö paikoillani? Onko hän sieluni ansa, Deliilani,
vai saanko juuri hänen kauttaan sen voiman ja rohkeuden, jota
tarvitsen? Hän on minua sisäisesti paljon voimakkaampi. Ja hyvä, hyvä
hän myöskin on.

"Du bist die Schwinge meiner Seele, Kind"! -- Hauptmannin sanat
johtuivat ehdottomasti hänen mieleensä ja toivat valoisan hymyn hänen
huulilleen. "Die Schwinge", sielun siipi ja nousuvoima, se hän todella
jo monessa suhteessa oli ollut. Uusia ajatuksia, uutta sisäistä
intoa hän oli antanut Martille niiden oikeaan osuvien ja kysymysten
toistapuolta valaisevien väitteiden kautta, joita hän keskusteluissa
usein singautti esille.

Jos Martti nyt pakeni, työnsi hän ehkä ainaiseksi luotaan oman
sisimpänsä parhaimman ja rikkaimman täydennyksen. Ja entä jos hän
samalla teki jotain paljon pahempaa, karkoitti luotaan hänet, joka ehkä
kurotetuin käsin odotti, mitä hyvän äidin rikastuttama poika voisi
antaa. Hänen syrjäänvetäytymisensä olisi ehkä uusi todistuskappale
siitä, että kristityt olivat suuria sanoissa, mutta heidän tekonsa
olivat matalat.

Ei, väistyä hän ei voinut, ei saanut. Jäljellä oleva aika oli lyhyt.
Hänen oli se kestettävä.

Mutta mikä tulisi seuraukseksi? Heidän keskinäinen suhteensa ei koskaan
ollut pysynyt paikoillaan. Joskus oli siinä ollut jonkun verran
loittonemista, useimmiten tuntuvaa lähenemistä. Eikä suhde nykyisellä
asteellaan sietänyt lisää. Nyt oli pako mahdollinen. Mutta entä jos se
ei olisi mahdollinen viikon loppuessa?

Ja mitä niin ollen oli tapahtuva? Saisiko hän ehkä äkkiä nöyryyttävällä
tavalla tuntea: pysy alallasi! Sinä olet unohtanut, unohtanut asemasi.
-- Tähän asti oli Martti ainoa asuntolan jäsenistä, joka oli säästynyt
tällaisilta viittauksilta. Neiti Aaltio oli selvemmin ja selvemmin
osoittanut viihtyvänsä hänen seurassaan paremmin kuin häntä yhä --
ainakin jossain määrin palvovien ihailijoiden parissa. Mutta jos tulisi
Martinkin vuoro?

Tai jos ei tulisikaan?

Kuuma laine kävi koko hänen olemuksensa läpi. Voisiko tuollainen
yleisen ihailun pilaama -- tai ehkei pilaama -- mutta hellimä olento
todella rakastaa häntä, Marttia? Ei vain noin, niinkuin kovaa kokenut
rakastaa hyvän kodin poikaa -- toivoen itselleen jotain siitä, mistä
itse on elämässä jäänyt osattomaksi -- vaan niinkuin rikassieluinen
nainen rakastaa sitä miestä, jolle hän kaikkensa antaa?

Martti karkasi pystyyn vuoteeltaan ja alkoi mitellä huoneensa lattiata.
Voimakkaat tunteet nostivat koko hänen olemuksensa kuohuntaan. Hän oli
näihin asti aina karttanut tilintekoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut
oikeutta väistää.

Entä hän itse? Oliko hän edes selvillä itsestään? Huumaus, jonka
vallassa hän nyt oli, oli toista kuin vakava harkittu halu käydä
yhteistä kotia perustamaan. Siinä tuli niin monenmonta puolta
kysymykseen. Siinä ei tunne yksin painanut vaa'assa. Siinä kysyttiin
yhtä suuressa määrin koko olemuksen pohjasta nousevaa tahtoa kaiken
antamiseen, kaiken jakamiseen ja kaiken yhdessä kestämiseen.

Sellainen raukka kuin hän ei jaksaisi läpäistä ristiriitaisissa
kotioloissa. Mikään ei niin kuluttanut kuin kotoiset ja sisäiset
ristiriidat. Mutta sopusointua ei syntynyt, jollei molemmilla ollut
sama päämäärä ja sama pohja. Se oli puhtaasti käytännölliseltä kannalta
selvä. Hänellä oli jonkun verran käsitystä siitä lapsuutensakin
kodista, niin vaitelias kuin äiti tässä suhteessa aina olikin ollut.

Ne syvää tunnetta ja vakavaa ajattelua ilmaisevat puolet, joihin
Martti keskusteluissaan neiti Aaltion kanssa oli pannut niin paljon
arvoa, eivät sittenkään olleet todistuskappaleita siitä, että he
pitkin elämänmatkaa tahtoivat asettaa elämänsä joka suhteessa
samansuuntaiseksi. Ja sama suunta se oli tässä suhteessa syrjäyttämätön
ehto.

Martti painautui takaisin vuoteeseensa. Kovaotteinen kaiken
paljastaminen ja eritteleminen tyynnytti, teki hyvää. _Tavallaan_.

Ja sittenkin. Samassa kun hän luuli tyyntyneensä, nousi myrsky
uudelleen. Jos niiksi tulisi, voisiko hän vapaaehtoisesti luopua
sylinsä avaavasta onnesta? Onnellinen, tuhatkertaisesti onnellinen
oli se, jonka tuollainen rikassieluinen olento koroitti rinnalleen
elämänsä kumppaniksi. Ja ennen kaikkea olisi onnellista, jos saisi pois
kuivatuksi: nuo suuret, raskaat kyyneleet ja onnesta hymyilemään tuon
suun, joka saattoi väristä haikeinta tuskaa.

Äsken parvekkeella lausumansa sanat: ihmisen ei tarvitse pelätä mitään
muuta kuin omaa syyllisyyttä, johtuivat äkkiä Martin mieleen. Hän
nousi uudelleen, painui polvilleen vuoteensa viereen ja etsi palavassa
rukouksessa sydämelleen rauhaa.




Rouva Helm rupesi seuraavana aamuna lunchin kestäessä tiedustelemaan
neiti Aaltion ohimatkustaneen tädin vointia. He olivat nähtävästi
ennestään hiukan tuttuja. Opettajatar tahtoi tietää, oliko tämä täti
myöskin suomalainen. Nimi kuului toiskieliseltä.

Ruotsalainen se olikin, selitti neiti Aaltio. Täti oli viimeksi ollut
naimisissa ruotsalaisen kanssa. Syntyisin hän oli venäläinen ja hänen
ensimmäinen miehensä oli ollut suomalainen. Hän olikin täydellinen
kosmopoliitta, asui tosin oikeastaan Helsingissä, mutta oleili yhtä
paljon ulkomailla.

-- Oliko isänne venäläinen? -- Kysymys luiskahti kuin vahingossa Martin
huulilta.

Polttava puna karkasi hiusmartoa myöten neiti Aaltion kasvoille. Mutta
hän koetti nähtävästi peittää hämmennystään vallattomalla vastauksella.
-- Rouva Alfelt ei ole isäni eikä äitini sisar. Hän on vain isän äidin
kummin kaima. Mutta kun minulla on puute sukulaisista, täytyy turvautua
suvun sukuunkin. Ja hän onkin monessa suhteessa ollut minulle kuin
kasvatusäiti siitä asti kun minä 15-vuotiaana tulin hänen kotiinsa.

Martin mielessä heräsi kysymys, kuka siihen asti oli huolehtinut
orvoksi jääneestä. Mutta hän oli viisastunut tarpeeksi karttaakseen
arkaluontoisia kysymyksiä. Samassa noustiin pöydästä ja Martti kääntyi
kuin henkeään pakeneva omaan huoneeseensa.

Koko aamupäivän oleili hän siellä, samoin illankin. Hän ei uskaltanut
edes lähteä kävelylle pelosta yhtyä neiti Aaltioon. Hän oli päättänyt
jäljellä olevana aikana pysytellä niin paljon kuin mahdollista
yksinäisyydessä. Ja hänen oma huoneensa oli ainoa taattu turvapaikka.

Seuraavan päivän lunchille tullessaan kohtasi Marttia surullinen,
kysyvä katse. Neiti Aaltio oli huomattavan vaitelias ja hänen
koko olemuksessaan oli jotain, joka täydellisesti mursi Martin
vastustusvoiman. Hän, voimakas mies, oli taas ollut oikein miesmäisen
itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan.
Peläten omia, sisäisiä kärsimyksiään hän oli päättänyt vetäytyä pois
sen seurasta, joka ehkä nälkäisesti odotti jotain onnellisemmissa
oloissa kasvaneelta.

Martti oli tämän johdosta odottamattoman taipuisa, kun neiti Aaltio
pöydästä noustuaan pyysi häntä toverikseen parin päivän retkelle
Riesengebirgeen. Rouva Alfelt oli matkustanut sinne ja neiti
Aaltiolla oli asiaa, josta piti saada suullisesti keskustella tädin
kanssa. Riesengebirgessä oli norjalainen, vanha Wang'in kirkko mitä
ihanimmassa tunturiseudussa, laaksossa, jonne uskonsa tähden vainotut
olivat paenneet ja lisäksi ihana "Sagenhalle" maalauksineen ja
tenhovalaistuksineen. Siellä oli matkailijalle paljon nähtävää, joten
aika ei tulisi pitkäksi Martille, vaikka neiti Aaltio itse tulisikin
suurimmaksi osaksi olemaan tätinsä kanssa.

Tämä viimeinen huomautus sanottiin niin äänekkäästi, että toisetkin sen
kuulivat. Ja Marttiin se vaikutti aivan niin, kuin neiti Aaltio oli
uskonutkin sen vaikuttavan. Se teki mukaanlähdön hänelle helpommaksi.

Rouva Helmillä istuivat vuokralaiset yhdessä parvekkeella odottaen sekä
ilta-ateriaa että matkallelähteneitä suomalaisia, joiden oli määrä
palata iltajunalla.

-- Onpa "die Finnländerin" viimeaikoina muuttunut, huomautti
hollantilainen puhaltaen paksun savupilven sikaristaan ja syrjästä
vilkaisten nuoreen herra Zollingeriin, joka haikeamielisesti nojasi
parvekkeenkaiteen toiselle puolelle.

-- Hyvä seura kuuluu jalostavan, jatkoi purevasti insinööri.

-- Hän näyttelee, sanoi päättävästi herra Walther. -- Hänellä on aito
naismetkut. Siitä olen ollut selvillä kaiken aikaa.

-- Jaa, jaa, jatkoi siihen rouva Helm pyyhkäisten, muutamia
hikihelmiä nenävarreltaan ja ohimennen myöskin vähän silmäkulmiaan.
-- Toisenlainenhan hän on kuin hyvin kasvatettu saksatar. Sellaista
iloa kun on pitänyt kaiken aikaa. Mutta hyväsydäminen hän silti on,
hyväsydäminen. Mutta jos vain minun Helmineni ja Mariechen olisivat
eläneet, niin eivät ne olisi saaneet viettää tuollaista perhoselämää.
Kotiaan niiden olisi pitänyt oppia hoitamaan.

Helminen ja Mariechenin muisto pakotti rouva Helmin turvautumaan
nenäliinaansa.

-- Näyttelijä -- sanoi Walther hampaittensa välistä.

-- Hyvä näyttelijä uskoo itsekin esittämäänsä osaan. -- Insinööri
nousi, sillä kello oli soinut, ja insinööri rakasti täsmällisyyttä.

Samassa saapuivat odotetutkin, ja innokas kyseleminen ja kertominen
alkoi. Yht'äkkiä neiti Aaltio hiljaa sanoi Martille: -- Tällaiset
puheet tuntuvat nyt niin omituisilta, kun on saanut parempaa -- sitä
mikä sisimmälle antaa elämisen voimaa, elämäniloa. -- Hän puhui vastoin
tapaansa _suomea_.

Martti hämmästyi niin, että jäi vastausta vaille, mutta samalla vavahti
hän siitä ilosta, että sama tunne oli väräyttänyt heidän sisimpäänsä.

Häneltä meni seuraavakin yö enimmäkseen valvomiseen.

Oliko hänen kohtalonsa siis nyt ratkaistu? Oliko sillat purettu ja
paluu mahdoton?

Ulkonaisesti ei vieläkään, mutta sisäisesti kylläkin. Hän tunsi sen.
Nämä viime päivät lumoavan kauniin luonnon helmassa sisältörikkaine ja
lähentävine keskusteluineen olivat vaikuttaneet hänen sisimpäänsä kuin
helottava paahde oraalla olevaan peltoon. Oli kevät hänen sisimmässään.
Oudot, ennen aavistamattomat tunteet olivat puhjenneet kuorestaan.
Voimakas, onnentäysi ja samalla tuskainen tunne värisytti hänen
olemuksensa syvyyksiä. Hän riemuitsi ja hän vapisi. Hän tiesi nyt,
että rakkaus on se "Sagenhalle", jonka piiristä nähtynä koko elämä saa
uuden, ihmeellisen hohteen, jossa kaikki on satumaista, väreilevää,
monivivahteista elämänrikkautta, jota ei aavista ajatus, ennenkuin sen
tenhovoima on elävä todellisuus.

Eikä hän nyt enää ajatellut vain itseään. Hänessä oli herännyt voimakas
halu suojella, auttaa ja tehdä onnelliseksi.

Mutta olisiko hänestä sellaiseen? Hän ei muutenkaan luottanut itseensä.
Kuinka voisi hän sitä tällaisessa asiassa. Tässä jos missään hän kai
oli avuton.

Mutta ne, jotka alkujaan olivat luodut toisilleen, ne kai olivat
"avuksi" toisilleen jo pelkän olemassaolonsa kautta. Jos vain pääsi
selvyyteen _siitä_, niin sittenhän...

Taas turvautui Martti yksinoloon. Hän söi ensimmäisen ateriansa,
ennenkuin kukaan muu oli ennättänyt ruokasaliin, ilmoitti palvelijalle
aikovansa olla koko päivän poissa ja livahti ovesta kuin pidäkettä
peläten.

Muutaman tunnin hän harhaili edestakaisin kaupungilla. Hän pistäytyi
syömään kasvisravintolaan, jonka hän oli löytänyt ensimmäisenä
Dresdenissä viettämänään päivänä, oleili ison aikaa Zwingerissä
syventyneenä rakastamiensa taulujen katselemiseen ja osui ohimennen
myöskin Ringstrassen kirjastoon, jonka lukusalissa hänellä oli
ollut tapana tutkia mielenkiintoisia kasvontyyppejä -- useimmiten
valistuneiden työläisten.

Mutta tänään kiertyi kaikki minkä hän näki ja kuuli yhteen ja samaan
koko hänen sisintään hallitsevaan asiaan.

Kello 2 hän osui "Frauenkircheen", jossa silloin oli "Betestunde".

Kirkon viileys ja rauha teki nytkin jo ensi hetkinä vaikutuksensa
häneen. Hän tunsi ahdistuksessaan tulleensa sinne, missä sydämen taakat
saattoivat keventyä.

    "Sehet, sehet welche Liebe hat der Vater uns erzeigt;
    Sehet wie er voll Erbarmen über uns sein Antlitz neigt!"

Kuoron esitystä seurasi tekstinluku ja rukous. Sen jälkeen esittivät
yksinlaulajat ja kuoro yhdessä osia "Eliaasta".

Jumalan mies, profeetta on tullut lesken kotiin. Hän tuo apua hätään,
mutta häntä seuraa askelissa suuri suru. Ainoa poika kuolee. Rakkain
on annettava pois, että ihminen Jumalan edessä tuntisi, kuka ja
minkälainen hän on.

Voi sitä pohjatonta tuskaa! Ja samalla kuitenkin mitä alistumista
Jumalan tahtoon!

Martti eli sen kaiken omassa sisimmässään. Hän ei voinut enää sitä
kieltää. Yksi, yksi unohtumaton ja ihmeellinen oli käynyt hänelle
sanomattoman rakkaaksi. Ja hänen "ainokaisensa" hän todella oli --
ensimmäinen ja viimeinen. Mutta tämä ainoa oli annettava pois, jos
Jumala sen tahtoi. Hyvästä, jonka ihminen ottamalla itselleen otti, ei
koskaan koitunut pysyväistä iloa, ohdakkeita se vain kasvatti elämään.

Ota hänet, ota! Jumalan lähetti, ääni omassatunnossa puhu! Tee
tehtäväsi, että tulisin tuntemaan itseni!

Martti koetti toisten näkemättä saada kyyneleitään kuivatuksi.

Tänä pyhäisenhiljaisena hetkenä hän vilpittömällä alttiudella antoi
tiensä Jumalan haltuun. Hän ei tahtonut ottaa mitään itselleen. Hän
tahtoi uhrata, jos uhrauksen tie oli oikein.

Mutta mikä ihme tapahtuukaan!

"Sun poikas elää".

Takaisin, -- takaisin annettiin ainokainen. Jumalallisen mahtavana
kaikui elämän ja toivon sana murheen murtamalle.

Oli kuin pyhäkön korkeat holvit olisivat väreilleet taivaallista iloa,
kun lopuksi kuoron valtava kiitosvirsi kaikui.

Tämän autuaallisen ilon valtaamana astui Martti kirkosta ulos
suurkaupungin aaltoilevaan ihmismereen. Syvä hartaus täytti hänen
sisimpänsä. Hän ei tietänyt, oliko hän esitetyn puitteissa nähnyt oman
vastaisen tarinansa. Eikä hän tiedustellutkaan. Hän tahtoi ottaa hetket
sellaisina kuin ne hänelle annettiin ja siten ottaa vastaan sen minkä
ne hänelle toivat tai häneltä riistivät.

Neiti Aaltio seisoi oman huoneensa ovella Martin noustessa ullakolle
johtavia portaita. Hänellä oli avoin kirje kädessään ja Martti näki
hänen itkeneen. -- Oletteko saanut ikäviä uutisia, tiedusteli Martti
pysähtyen.

-- Luultavasti täytyy minun ylihuomenna matkustaa.

-- Onko joku teidän läheisimmistänne -- ystävistänne, oikaisi Martti
hätäisesti -- sairaana?

Omituinen katse välähti neiti Aaltion silmissä. Se iskeytyi hetkeksi
Marttiin aivan kuin tiedustellakseen, saattoiko tämä näin tyynesti
puhua neiti Aaltiolle läheisistä, ehkä rakkaista henkilöistä. -- Te
tiedätte, että olen köyhä minulle läheisistä -- vielä enemmän minulle
rakkaista henkilöistä. Mutta elämässä on muutakin ristiä kuin sairaus.
Ja tämä päivä on ollut minulle ikävien sanomien päivä. -- Hänen
huulensa vavahtivat ja kyyneleet nousivat taas silmiin. Äkkiä kuitenkin
kasvojen ilme muuttui. -- Tahdotteko, jos voitte muuttaa ikävän päiväni
iloiseksi? tuli yllättävästi.

-- Tahdonko?

-- Luvatkaa, että huomenna -- ehkä viimeisenä iltana, jonka vietän
täällä, tulette katsomaan "Tannhäuseriä" kanssani.

Pyyntö tuli yhtä odottamattomana kuin vastenmielisenä. Martti epäröi.
Jotain oppositioninhaluista heräsi hänessä. -- Entä jos sittenkin
kieltäytyisin, kysyi hän harvakseen.

Neiti Aaltion katse painui syvälle kuin hänen sisimpäänsä saakka. --
Siinä tapauksessa kunnioittaisin kieltoanne, sillä se olisi teille
omantuntonne säätämä. Pienistä ja pinnallisista syistä te ette
kieltäydy, sen tiedän.

-- En, sanoi Martti painokkaasti. -- Siksipä tulenkin.




Martti sai paikkansa ensimmäisen parven keskikohdalla aivan neiti
Aaltion istuimen takana. Hänen täytyi voidakseen puhella toverinsa
kanssa kumartua hiukan eteenpäin ja silloin hän tuli tunteneeksi
hyväilevän lämpimän hengityksen kaulallaan. Hän näki pehmeän poven
nousevan ja laskevan ohuen harsopuvun alla ja hän tunsi kuuman
tulilaineen karkaavan läpi koko olemuksen.

Mutta näytännön alettua hän unohti kaiken muun. Hän eli näkemässään.
Hän ei katsellut, ei kuunnellut, kaikkein vähin hän arvosteli.
Tannhäuseriä ei ollut olemassa. Hän itse tässä kärsi ja taisteli. Hänen
oma sielunsa oli taistelutantereena. Hän käsitti huumauksen, johon
Venus-vuoren valtiatar vaivutti palvelijansa. "Aus holder Ferne mahnen
süsse Klänge." Mutta hän ei tahtonut eikä saanut joutua vangiksi.
-- Wolfram tulkitsi oikein rakkauden syvää, pyhää olemusta. -- "Es
sammelt sich mein Geist aus jeder Ferne, Andächtig sinkt die Seele in
Gebet." Elisabet, se hän oli, hän, joka istui tuossa kasvot varjon
peittämänä, mutta pää sirosti painuneena ja pieni kihara pehmeästi
poskea hyväilemässä. -- Elisabet, sielun nousuvoima ja puhdistus, se
hän varmasti oli. Hänen suojelemisensa, hänen onnelliseksi tekemisensä
voisi kasvattaa ja nostaa -- sankarikuntoon.

Esityksen päätyttyä, kun Martti auttoi kepeän teatterivaipan toverinsa
hartioille; tuli hän koskettaneeksi väljän puvun avonaiseksi jättämää
kaulaa. Hän vavahti kuin suuresta fyysillisestä tuskasta.

Vielä kerran karkasi hänen sisimpänsä läpi tuskaisen tutkisteleva
kysymys: kuka, kuka sinä olet? Sielun huumaus ja ansako vai Elisabet,
Elisabet?

Hän tiesi itse olevansa kodin nurkassa kyyröttänyt kirjatoukka.
Hän ei tuntenut elämää, ei itseään. Hän ei ymmärtänyt, ei nähnyt
todellisuutta, mutta hän rakasti, rakasti.

He istuivat äänettöminä raitiovaunussa toistensa vieressä. Mutta kun
vaunua oli vaihdettava, ei Martti noussutkaan toiseen vaunuun. Hän
kulki, kulki vain ajattelematta mitä teki. Ja neiti Aaltio seurasi. Kun
Martti ei puhunut mitään, kysyi neiti Aaltio viimein, miksi he eivät
olleet nousseet vaunuun.

-- Vaunuunko? Miksi ette sanonut? Enhän minä huomannut.

-- Mistä minä saatoin arvata, että olette näin hajamielinen. Mitä te
oikeastaan ajattelette?

-- Sitä mitä näin. Se oli kammottavan vakavaa.

-- Sisäinen vai ulkonainen puoliko asiasta?

-- Kyllä te tiedätte. Mutta ymmärrättekö myöskin, että joka sielunsa
Elisabetia omakseen pyytää, hän ei saa pelätä kärsimystä missään
muodossa. Rakkaus tarvitsee puhdistustulta. Ja Elisabetin omistaminen
velvoittaa.

-- Te, Te sanotte tuollaista! -- Vaikka olettekin mies! Mutta sanonko
minä, minkälaisia te miehet yleensä olette. Elisabetiä te kukin
tahdotte, mutta ken hänet saa, palvelee häntä jaetulla mielellä.
Venus-vuorelle te kaikki ikävöitte -- salaa tai julkisesti. Poljette
toisia lokaan ja -- suljette sitten puhtaan syliinne.

Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Sen
tunnevoima riistämällä riisti Martin irti hänen omista, taistelevista
ajatuksistaan.

-- Nyt, nyt minä sanon sen kaiken -- -- kerron elämäni koko tarinan.
Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli
hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni
omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista.
Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä
osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä.
Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?

-- Miksi te puhutte kaikista? -- Martinkin ääni värisi liikutuksesta.

-- Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet
ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän?
_Naista_ he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? -- Yksi!
-- Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi
nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän
jatkaa. -- Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen
vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain
jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".

Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki
oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö,
jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä,
nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan
ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt
linnunpoikanen.

-- Rakas, rakas! -- Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä
hiuksia. -- Mutta minähän en vielä tiedä -- Die Finnländerin ja neiti
Aaltio -- muuta en minä -- --

-- Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? -- Pää kohosi ja
poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. -- Sonja -- sinun
Sonjasi.

Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä
oli sairastunut.

-- Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.

-- Ja minä seuraan.






III

PESÄÄ RAKENTAMASSA




Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä
Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita.
Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen.
Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei
vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo
kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin
ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli
tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön
tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.

Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti
itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja
Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin
Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.

Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen.
Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet
alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui
Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden
jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon
johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista
kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.

Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen
nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä
kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata
peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen
katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja
paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla
punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen
korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.

Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä,
silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan
loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva
luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa
Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.

-- Sonja, hyvänen aika!

-- Niin, nyt minäkin olen täällä! -- Sonja teki kepeäliikkeisen
kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti
väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin
toiselle, sitten toiselle poskelle.

-- En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa
vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!

Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä
olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai
järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan
tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän
osasi antaa arvoa omalle kodille.

-- Vai siltäkö nyt kuuluu? No, ei luulisi sinunkaan tarvitsevan
valittaa, kun olet huvitellut ulkomailla pian parisen vuotta.

-- Enkä valitakaan! -- Salaperäinen hymy huulillaan kiinnitti Sonja
katseensa maljakossa olevaan heloittavan punaiseen ruusuun. -- Minulla
oli ihana matka.

-- Sait kai saalista paljon!

-- Sinä olet parantumaton, täti!

-- Minä tunnen sinut, kultaseni!

-- Tahdotko sanoa, että minä pyydystelen, -- ihailijoita ehkä?

-- Ei, ei, nehän tarttuvat sinuun kuin kärpäset liimapaperiin.

Sonja nousi ja meni kiivaasti avatun ikkunan ääreen, jossa hän
kumartui haistelemaan kukkalaatikoissa puhjenneita leukoijia. -- Puhu
itsestäsi ja asioista, sanoi hän kiivaasti. -- Minä en jaksa kuunnella
tuollaista. -- Sitten hän alkoi tiedustella, oliko täti saanut
rauhoittavia tietoja hänen raha-asioitaan hoitavasta liikekonttorista
ja minne täti aikoi matkustaa täältä. Helsingissä hän tietystikään ei
viitsisi viettää kesää.

-- Kylläpä sinä nyt tahdot tietoa kaikesta! Mutta mikä piilee
tiedustelujesi takana, siitä _minä_ tahtoisin tietoa?

Sonja upotti hetkeksi kasvonsa ikkunan edustalla tuoksuviin kukkasiin.
Hän aivan kuin janosi tuntea niiden tuoksua huumaavan voimakkaana. Kun
hän vihdoin kääntyi tätiinsä päin, loistivat hänen kasvonsa ja ääni
värisi. -- Täti, minä olen kihloissa.

Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata
puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. -- Kihloissa, etkä
ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt
se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli
jotain uutta.

Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava
katse. -- Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä -- minä rakastan.

-- Siltä se kaikista tuntuu -- alussa.

-- Minä en puhu muista, itsestäni vain.

-- Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä
_muut_ näissä asioissa ovat kokeneet!

Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. -- Kuules täti,
säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa,
joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina
ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani
maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli
elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut
perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa
polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.

Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten
sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. -- Kyllä sinä niistä
korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä
olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi
tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei
tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.

-- Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko
sinä kultaseni sellaista miehestä!

-- Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on
Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos -- ei mikään jäljennös.

-- Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota!
Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.

-- Minähän jo sanoin, ettei hän ole mikään tavallinen mies. Se, mikä
on maasta, ei häntä kahlehdi. Hengen aateluus loistaa koko hänen
olennostaan. Minä ymmärrän, sillä minä voin verrata kaikkiin niihin,
jotka ovat kintereilläni kiikkuneet. Pfui, minkälaisia ovat! Juoksevat
jäljessä kuin kieltä suustaan letkuttava koirajoukkue kohta kun näkevät
kauniin naisen helmojen heilahduksen.

Monta houkuttelevaa palaa sinä kuitenkin olet heille viskellyt, myönnä
pois, pisti täti väliin.

Sonja ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi kiihkeästi ja yhä
tulisemmin. -- Olet sanonut, että minä leikittelen. Ja sitä voikin
leikitellä niin kauan kuin ei ole olemassa mitään paremman arvoista.
Ja minun leikkini on voinut olla kostoakin. Kun et sinä koskaan kerro
isästäni, täytynee minun vetää siitä se johtopäätös, ettei sinulla ole
hänestä ainakaan mitään hyvää kerrottavaa. Ja voisihan minulla naisena
silloin olla jotain kostettavaakin.

Palvelija avasi samassa oven. Hänellä oli kauniisti katettu
tarjoilupöydän laudakko leikkelylautasineen ja monine herkullisine
leivoksineen käsivarrellaan. Hän asetti pöytään kuuluvat jalat rouva
Alfeltin leposohvan viereen, laski kannen jaloille ja haki sitten
viereisestä huoneesta vanhan, nikkelöidyn ja paraillaan höyryävän
teekeittiön.

Palvelijan askarrellessa huoneessa siirteli rouva Alfelt miettivästi
hohtokivisormuksiaan edes ja takaisin, niin että ne painuessaan
toisiinsa yhtenään ja kuuluvasti kilahtelivat. Mutta samassa kun
palvelija oli poistunut, nousi rouva Alfelt leposohvaltaan, painoi
ensin hetkeksi nenäliinan silmilleen ja pyyhkäisi sitten kulmiaan
liikutuksen hartaudella. -- Niin, niin, elämä on monimutkaista,
sanoi hän kuin itsekseen. Sitten hän levitti käsivartensa, sulki
Sonjan hyllähtelevään helmaansa ja suudella moiskautti uudelleen ja
sydämellisesti. -- Onnea, onnea sekä sinulle että hänelle, hän sanoi,
suu naurussa ja kyynelten tipahdellessa. Sitten hän rupesi kaatamaan
teetä laseihin.

Sonja huokasi helpotuksesta, kun hän teenjuonnin päätyttyä
matkaväsymystään syyttäen pääsi vetäytymään pieneen nurkkahuoneeseen,
joka oli ollut hänen asuttavanaan siitä asti kun hän ensi kertaa
Anna-Stiina-tädin luota oli tullut Helsinkiin rouva Alfeltin holhokkina
saadakseen täydentää sivistystään. Tämä pienimpiä yksityiskohtiaan
myöten tuttu, hänen aikaisempaan nuoruuteensa kokonaan kuuluva huone
teki häneen nyt omituisen, hänen sisintään väräyttävän vaikutuksen.
Kaikki tuntui puhuvan siitä, minkälaista ennen oli ollut ja siten
korostavan elämässä tapahtunutta suurta muutosta.

Ennen hän oli täällä iloinnut pienistä voitoista tai harmitellut pieniä
-- aikanaan tietysti hyvinkin suurilta tuntuvia vastoinkäymisiä. Nyt
oli kuin huone olisi täyttynyt sillä suurella, kaikkea nielevällä
onnella, jonka hän kantoi sisimmässään. --

Ennen hän myöhään ja varhain kiihkeän toivovana oli suunnitellut
tulevaisuuttaan pannen tahtonsa koko lujuuden päätökseen, että
minkälaiseksi hänen elämänsä muuten muodostuisikaan, hän joka
tapauksessa tekisi sen jossain suhteessa huomattavan menestykselliseksi
ja onnelliseksi. Nyt oli tahto kuin herpaantunut siitä ihmeellisestä
tietoisuudesta, että hän tavallaan jo oli saavuttanut päämäärän
voittaessaan sen miehen, joka hänelle hänen tähänastisista tuttavistaan
oli ollut ainoa vaikeasti voitettava.

Jos joku Martin tullessa Helmille olisi ennustanut Sonjalle tällaista
yhdessäolon lopputulosta, olisi hän pitänyt sitä täydellisesti
mahdottomana. Sonjasta Martti vain oli jonkun verran lystikkään
huvittava erikoisuutensa ja ujoutensa takia. Hän oli huvittava kuin
outo, ennen näkemätön maa. Ja hänen hämmästyttävä halunsa vetäytyä
etäälle Sonjasta lisäsi mielenkiintoa, jota hän herätti. Jo toistenkin
tähden olisi tuntunut miltei nololta, jos vastatullut, suurenmaailman
tapoja tuntematon mies todellakaan ei olisi osoittanut minkäänmoista
kiintymystä häneen, jonka suosiota kaikki muut kilvan olivat hakeneet.

Huvittava leikki oli kuitenkin vähitellen muodostunut hänelle vakavaksi
ambitiooniasiaksi ja ambitiooniasia lopulta täksi suureksi, hänelle
itselleen käsittämättömän voimakkaaksi tunteeksi.

Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen
vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi
Marttia. Ero -- tämä ensimmäinen -- tuntui yhtä luonnottomalta kuin
sietämättömältä.

Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet
kestettävinä!

-- Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin
kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti
alkoi riisuutua.

Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne
valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja
hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli
Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia,
joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli
riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi -- niitä hän
oli suudellut. Ja poskia -- otsaa... Mutta huulia ei vielä kertaakaan.
Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät
olleet voineet vastustaa.

Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon
sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman
äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen,
että muu oli jäänyt syrjään.

Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja
jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä
kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle
helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle
kuin Martti.

Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta
sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin
kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan
hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa
eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä
myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori
elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies
sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita;
siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi
vain huvikseen oli leikitellyt.

Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui
levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona.
Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan
valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.

Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä
myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti -- jos voisi tulla
puhelimeen -- soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin
kuulematta voisivat puhella.

Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi
kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen
päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä
makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon
johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli
aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen
mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen
makuuhuoneensa seinän takana.

Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan
huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta,
huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain
asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen
kuulohermoihinsa. -- Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.

Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes
senkään vertaa!

-- Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. -- Etkö tahdo, tuli
hetken perästä. -- Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen.
Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!

Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo
jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.

Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen,
jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli
tottunut ihan toisenlaiseen!

-- Minä en siis voi mitään -- kuului Sonja kysyvän. -- Ehkä onkin
paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?

Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli.
Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!

Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! -- Ääni oli
kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.

Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki
Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki,
pyyhki kiireisesti kyyneleitään.

-- Tule, tule! -- Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen,
sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin
ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn
untuvapeitteensä alle. -- Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää
puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?

-- Rakkauden ihme -- Sonja nauroi. -- Kello lähentelee muuten jo
yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen
työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen
vaimo.

-- Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan
kuulla, nuhteli täti.

Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma
sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.

-- Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. --
Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun
sinun noin piti rukoilla.

-- Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen -- eikä
usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että
jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.

Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja
luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan
saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa
kihlauksesta tädille.

Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi
asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva
Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä
ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa
moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma
tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista
oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen
kykenisikään.

Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet
sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet
äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he
odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.

Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan
vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa
hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua
asemasillalta.

Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän
seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia.
Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa.
Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli
kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut
myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla
vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli
niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien
peittämät mättäät loistivat sen lomitse.

Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja
kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni,
köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos
Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin
voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä
kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa,
jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet
toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona?
Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi
kokonaan pitäneensä heidät vallassaan -- niin kauan kuin hän tahtoi.

Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla
varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain
odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.

Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti.
Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan
hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi
väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja
taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi
täyttänyt koko hänen olemuksensa.

Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa,
sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.

Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman
läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän
nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli
puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.

Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen
muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet
vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina,
ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä
oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina
vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi
osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava
takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö,
josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti
kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.

Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä
läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri
sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä
ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti
olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama
silmänsä ihasteli.

Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen
he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta.
Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?

Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa
hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin,
käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään
astumaan pihaporttia kohden.

Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään
hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän.
Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta,
pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata
vastaan.

-- Täti! -- Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi.
Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena
oli valmis tuhlailemaan monelle -- ja ei vähin silloin kun hän joko
itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen.
Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa
oli kankea. -- Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän
yksikantaan. -- Tervetuloa!

-- Sinä rakas, rakas täti! -- Sonja puristi häntä uudelleen ja
kiihkeästi! -- Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas
tapaamme.

-- Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina
ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja
iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän
kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin,
että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. -- Voi täti, sanoi hän
äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut
tapana istua, -- tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun
aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron
tyyneyttä.

Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon
ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. -- Onhan
tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.

-- Miks et sitten sano suoraan?

-- Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.

-- No, älä sitten näin anna herutella!

-- Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.

Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. -- Vai olet sinä
kihloissa, sanoi hän. -- Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla
kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.

Sonja nauroi. -- Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä
kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.

-- Ottikohan se voitto kovalle?

Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään.
-- Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he
ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä
ennen?

Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle
puolelle. -- Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.

Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot
muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin
täälläkävijän kaulaan. -- Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti
lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. --
Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit
minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko,
ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet
nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä
rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin
ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan
ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.

-- Niinhän se taitaa olla. -- Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä
ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi
pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö
täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei
mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta
poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti
suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.

-- Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin
mielesi tekee pois.

Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan
ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki
tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.




Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä
hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit
olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman.
Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä
päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.

Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli
laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä
huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo
oli luonut kylmän henkäyksensä.

Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki.
Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä.
Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin
vetääkseen sen paremmin päälleen.

-- Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. -- Martin joka liike oli
hellyyttä täynnä.

Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin
tuntemattomaan etäisyyteen. -- Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä
ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa
kumartunutta.

Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti
houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu
tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi
tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän
ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain
saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat
enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti
vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä
nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.

-- Eira, kuiskasi sairas hiljaa.

-- Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili
tyytyväisesti.

-- Ja Marttisi on tässä. -- Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin
käsiin. -- Sinun oma poikasi, äiti.

Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan
sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.

-- Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet
sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta
sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.

Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui
tuskaiseksi. -- Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten
lähde. Hänen täytyy säästyä!

Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen
rauhoittui. -- Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut
tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun,
vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole
muita. -- Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin
keskeytystä peläten. -- Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni
-- elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa
laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko,
etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. --
Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. -- Mutta ne kuolivat kaikki --
pelosta -- pelosta. -- Ääni painui kuiskaukseksi. -- Hänellä oli hurjat
hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.

Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin
lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka
olet mies? -- Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi
ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin
voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti
oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä
iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin,
että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin
ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin
pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää
hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää
minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.

Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa
pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi
rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.

Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen
hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille
kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti
vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä
hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin
nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko
sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt
hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua,
sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.

Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin
vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen?
Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä
naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan
itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?

Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen
vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa
oli täynnä kiitollisuutta.

Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas
heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti
vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. -- Ne mäet, ne mäet --
hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina
ja tuijottavina auki. -- Minä katkeroidun -- jos se ainoakin otetaan,
hän sopersi.

Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten
Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin
pienelle lapselle.

Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan
ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen
keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten
piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea
tullessaan.

Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän
raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.

Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut.
Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei
sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.

Mikä merkillinen yhdistelmä olikaan ihmissydän! Ja kuinka omituisen
ristiriitaisella tavalla mitä erilaisimmat sisäiset ilmiöt olivat
yhdistettynä samassa yksilössä! Iljannekeli syyspimeissä peloitti
sitä, joka vuosi vuodelta tunnustusta saamatta jaksoi kuluttaa
itseään toisten hyväksi. Ja sama mies, joka ärjyen huusi rattailta
poispyrkivälle, että niissä piti istua, vaikka menisi hiiteen,
hän kalpeni, kun vaimo mitään pelkäämättä oli lähdössä tarttuvaa
tautia sairastavan luokse. Isän nyrkki saattoi sellaisina kertoina
lennähtää pöytään. Ja Martti muisti vieläkin voimasanoja siitä, ettei
nimismiehenrouvan tehtävänä ollut juosta joka sairastavan ukko- tai
akkarähjän luokse.

Mikähän siinäkin oli syvimpänä syynä isän kieltoon? Oliko ehkä pelko
häntä palvelevan naisen menettämisestä? Tai olisiko sittenkin siihen
vaikuttanut tietoisuus siitä, että juuri tämä nainen merkitsi hänelle
enemmän kuin kaikki muu maailmassa?

Sen isä kuitenkin oli tuntenut, jos ei ennen niin ainakin elämänsä
viime viikkoina. Kovan taudin murtamana hän parisen kuukautta
makasi vuoteellaan. Alussa häneltä usein pääsi kirosana, kun tuskat
ahdistivat. Toiste hän vain puri hammasta antaessaan äidin kuivata
hikeä otsaltaan. Lempeitä sanoja hänellä ei silloinkaan ollut äidille
enemmän kuin muillekaan, mutta miten hänen katseensa seurasi äitiä
jokaisella tämän askeleella ja miten oli aivan kuin isän elämä ja
kestämismahdollisuus olisi riippunut äidin läheisyydestä! Ja äiti oli
hänelle hellä kuin pienelle lapselle. Hän houkutteli aina Marttiakin
sairashuoneeseen. Hän ei ollut ymmärtävinään, että Martti nyt kuten
ennen pelkäsi isää ja isän läheisyyttä melkein voittamattomalla
fyysillisellä pelolla. Martti oli silloin kolmentoista vanha. Ja hän
oli monesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että silloin oli siksikin
varttunut. Muuten hän ei ehkä olisi saanut omakseen sitä muistoa,
mikä hänelle isästä oli jäänyt viimeiseksi ja samalla korvaamattoman
suuriarvoiseksi. Isä oli silloin jo hyvin heikko. Hän ei puhunut
paljon, monesti hän ei jaksanut edes nostaa silmiäänkään. Mutta kerran,
nähdessään Martin vuoteensa vieressä, kutsui hän häntä lähemmäksi,
katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti ja sanoi harvakseen:
Kyllä äiti pitää sinusta hyvää huolta. -- Ne sanat liikuttivat
poikaa niin kummasti. Oli kuin isä niissä olisi luopunut kaikesta
omistusoikeudestaan poikaan, tunnustanut, ettei poika menettänyt
paljonkaan isässään. Ja se tunnustus -- tai ehkä pikemmin tapa, jolla
se sanottiin, herätti yht'äkkiä pojan mieltä Martissa. Se pyyhkäisi
yhdellä kertaa pois kaikki muut muistot tehden kolmentoistavuotiaalle
selväksi, että hänellä oli isä ja että tämä oli kuolemaisillaan.

Ja äidin kasvot, miten ne silloin loistivat! Ihan kuin ylimaailmallisen
valon kirkastamina! -- Sinä olet ollut hyvä vaimo, aina, aina hyvä,
sanoi isä selvään ja kuuluvasti äidin nostaessa vesilasia isän huulille.

Olikohan tuo tunnustus kuin voiton seppele, jolla kuolemaan asti
uskollinen kruunattiin elämänsä työstä? Ja sekö ehkä oli syynä siihen,
että äidin kaikki myöhäisemmät, kahden Martin kanssa eletyt vuodet
olivat olleet niin täynnä sopusointua ja kirkkautta?

Jos mikään oli voiton seppele, oli sellainen kai se tietoisuus, että
vuosi vuodelta oli jaksanut voittaa itsensä -- turhimmasta tärkeimpään,
-- kuolla ja samalla kuitenkin elää voimakkaasti persoonallista,
alati kirkastuvaa elämää ja lopulta tulla voittajaksi toisenkin --
taipumattomaksi luodun elämässä.

Isän katse oli hänen viime päivinään ollut syväsisältöinen ja kaunis,
aivan toisenlainen kuin ennen. Sen käskevä teräksisyys oli poissa. Se
vain seurasi äidin joka liikettä ja -- kiitti.

Sairas ynähti hiljaa unissaan. Martti meni lähemmäksi ja kumartui
nukkuvan puoleen. -- Rakas pikku poju! -- Äiti teki kädellään
tavoittelevan liikkeen, vaikka silmät olivat ummessa.

Silloin Martti päätti yrittää uudelleen. Hän kosketti sairaan otsaa
huulillaan ja kuiskasi hänen korvaansa: Äiti, tässähän minä olen.

Sairaan silmät avautuivat verkalleen ja onnellinen hymy levisi
kasvoille. -- Sinä olet tullut -- vihdoinkin! -- Käsi tapaili Martin
kättä.

-- Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut
huomata.

-- Enkö ole tuntenut?

-- Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku
Martiksesi.

-- Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun
kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä
sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä
ymmärsin tunteesi juuret.

Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti
puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä
tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti
estellä, hymyili sairas vain. -- Sinä olit minun onneni. Anna minun
elää kaikki uudelleen.

Martti ajatteli Sonjaa. Nyt kun äiti oli tajussaan, vieläpä tuntui
unesta virkistyneeltä, olisi ehkä ollut mahdollista kertoa kaikki. Jos
äiti ei vain niin itsepintaisesti olisi seurannut omaa ajatusjuoksuaan.

-- Sinä surit usein omaa huonouttasi, sillä sinä asetit päämäärän
korkealle. Meillä oli samat ilon-, samat surun säveleet sielussamme.
Minä tahdon kertoa tästä, että ymmärtäisit itseäsi ja tietäisit, jos --
jäät yksin. -- Sairas sai pienellä ponnistuksella kätensä nousemaan ja
laski sen Martin painuneelle päälle, johon se jäi lepäämään siunaten ja
hyväilevästi.

Kun Martti viimein hiljaa liikahti, oli äiti uudelleen vaipunut unen
tapaiseen horrostilaan. Varovasti hän korjasi sairaan päänalusta
mukavammaksi. Sitten hän nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jossa
alkoi levottomasti mittailla lattiata.

Kun tulisi edes Eira, että saisi puhella!

Hän katsoi kelloaan. Kimakka vihellys halkoi samassa ilmaa ja matkan
päästä kuului junan jytinä. Paikallisjuna saapui kai, ja Eira samalla.
Ja näihin aikoihin Sonjakin sivuutti aseman matkalla tätinsä luokse.

Miten lähellä toisiaan he nyt olivat nuo molemmat -- ilman että sitä
aavistivat ja ilman minkäänmoista käsitystä siitä, miten lähelle
toisiaan he muutenkin olivat joutuneet. He tulisivat tietysti aivan
kuin sisariksi. Sillä sisar Eira sittenkin oikeastaan oli. Martti tunsi
sen nyt selvemmin kuin koskaan. Ja niin hyvä kuin Eira oli, olisi
hänellä tietysti sisarellista rakkautta myöskin Sonjalle.

Kunpa vain löytyisi voima, joka äidin parantaisi! Sonjankin tähden. Hän
oli sekä äidin, sisaren että kaiken, kaiken sen tarpeessa mikä vain
saattoi hänen orvonelämäänsä rikastuttaa. Hänen elämällään oli tähän
asti ollut paljon ulkonaista kuorta ja kiiltoa, mutta vähän, niin vähän
elämälle todella arvoa antavaa sisältöä.

Tieltä kuului läheneviä askelia, jotka palauttivat Martin nykyhetkeen.
Eira tuli tienkäänteessä näkyviin. Ja samassa oli kuin hänen rinnalleen
olisi ilmestynyt toinenkin. Vastakohtaisuuden voimako toi Sonjan
siihen? Tai ehkä Martin kaipaavat ajatukset? Joka tapauksessa Martti
aivan kuin näki Sonjan tuossa Eiran rinnalla, näki hänet sirona,
hohtosiipisenä kesäperhosena ja Eiran hänen vieressään pienenä,
vaatimattomana harmaavarpusena.

Martti ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota Eiran ulkonaiseen
ihmiseen. Hän tuskin olisi voinut tehdä kenellekään selkoa siitä, oliko
Eira kaunis, ruma vai keskinkertainen. Hänellä ei ennen ollut olemassa
mittapuuta eikä ulkonaisia arvoja. Mutta nyt hän oli oppinut. Ja se
tuntui tänä hetkenä melkein pahalta.

Hänen kätensä ojentautuivat suurella sydämellisyydellä kasvinkumppania
kohden. -- Terve, tervetuloa! Olen niin kovin odottanut sinua. Mehän
tuskin tapasimme eilen.

Eiran kävelystä punoittaville poskille valahti entistä lämpimämpi puna
ja hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lämmin hohde, kun katse tutkivana,
miltei läpitunkevana kääntyi Marttiin. -- Sinä olet muuttunut, sanoi
hän harvakseen.

-- Puhutaan siitä toiste!

Vai oli siinä oikein puhumista. Eira vavahti. Hän alkoi aavistaa
nähneensä enemmän kuin hän itse ymmärsikään. Ja omituiset, epämääräiset
tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Mutta Martti, joka kiihkeästi
halusi kuulla äidistä, hänen tautinsa puhkeamisesta, syistä hänen
heikontumiseensa ja kaikesta muusta, veti Eiran rinnalleen huoneen
perällä olevaan sohvaan, josta he saattoivat pitää nukkuvaa silmällä.
Siinä hän, katse vuoroin Eirassa vuoroin äidissä, alkoi kysellä. Hän
pelkäsi sitäkin, että jos oli viipynyt liian kauan poissa kotoa. Ikävä
oli ehkä kuluttanut äitiä.

-- Mitä katunetkin elämässä, Martti, tätä viimeksi kulunutta aikaa
ulkomailla et tarvitse tätiin nähden katua. Tietäisit, kuinka hän
nautti siitä, että olit kauniissa ympäristössä ja lepäämässä! Mutta nyt
minä olen kertonut, ja nyt on sinun vuorosi, Martti. Saatpa vielä alkaa
keskeltä. Minä olen jo selvillä alusta. Minä aavistan.

-- Sinä olet helmi, Eira! Et arvaa, miten suuriarvoista on voida
säästää sanoja siinä, missä jok'ainoa sana tuntuu kovin kömpelöltä ja
heikolta. -- Martti puristi Eiran molempia käsiä, silmissään säteily,
joka heitti kauniin kajastuksen Eirankin kasvoille.

Ilonväreet asettuivat kuitenkin samassa kun Eira omalla kysymyksellään
pakottautui palaamaan todellisuuteen. -- Onko hän ulkomaalainen,
kysäisi hän arasti.

Martti hymyili. -- Voi sinua raukkaa, miten pelkäsit! Ei, ei! Hän on
suomalainen, mutta täynnä väriä, eloisuutta ja lämpöä -- kuin etelän
lapsi.

Eiran katse sattui samassa vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin.
Hän näki oman arkisen olentonsa, yksinkertaisessa valkeassa puserossa
ja harmaassa hameessa. Siinä ei ainakaan ollut väriä kehuttavan paljon.

-- Sinä ymmärrät ehkä, miltä tämä tuntuu. -- Martti puhui hätäisesti ja
kuiskaamalla. -- Milloin minua raatelee huoli äidin tähden, milloin on
rinta pakahtua onneni suuruudesta. Ja kun ei sitten voi puhua asiasta
äidille, ei vaikka kuinka tahtoisin sekä itseni että Sonjankin tähden.

-- Sonjan! Mutta eikö hän ole suomalainen?

-- On. On, vakuutti Martti. Mutta hänen perhesuhteensa olivat kovin
surulliset. Niistä ei saanut koskaan puhua. Vaikka tietysti sekä äiti
että Eira saisivat tiedon kaikesta.

Sairas äännähti samassa, ja sekä Martti että Eira kiiruhtivat
vuoteelle. Toinen tuli asettuneeksi toiselle, toinen toiselle puolelle.
Sairas katsoi heihin ensin pitkään ja kysyvästi, sitten iloisesti.
Hän tapaili molempien käsiä, piti niitä omissaan ja katsoi uudelleen,
mutta ei sanonut mitään. Silloin Eira kumartui hänen puoleensa. --
Täti, Martti on täällä, sanoi hän kuin onnesta värisevällä äänellään
herättääkseen sairaan tietoisuuteen, joka ehkä voisi elvyttää
uudelleen hiipumassa olevat voimat. Mutta sairas näytti seuraavan omaa
ajatusjuoksuaan. -- Jumala siunatkoon sinua, rakas, sanoi hän hiljaa --
sinua ja _häntä!_

Eira ei saanut kyyneliltään puhutuksi. Hän laski vain äidin toisenkin
käden Martin käteen ja hiipi hiljaa huoneesta ulos puutarhaan, jonka
perimmäiselle penkille hän vaipui vavisten itkusta.

Sairas teki kuin yrityksen noustakseen, ja Martti koetti auttaa. --
Minä olen niin iloinen, nyt kun Eira on täällä -- kuuli Martti äidin
sopertavan, -- kun tiedän, että hän aina tahtoo auttaa sinua.

Silloin Martti teki äkillisen päätöksen. Tässähän ei muu auttanut.
-- Äiti, sanoi hän puhuen melkein äidin korvaan. -- Minulla on nyt
toinenkin, joka auttaa.

Äiti kävi äkkiä hyvin kalpeaksi. Hän huokui huomattavan raskaasti.
Mutta Martti ei nähnyt sitä. Hän tahtoi saada sanottavansa sanotuksi.
-- Äiti, hän on koditon orpo. Mutta hänen katseensa on syvä ja hänen
sielunsa rikas. Hän on minun oma Sonjani.

Samassa parahti äiti omituisesti. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
sanoa jotain, mutta kieli ei enää kääntynyt. Hän teki muutamia turhia
ponnistuksia, puristi tuskaisesti Martin kättä ja näytti hetken etsivän
jotain katseillaan. Sitten pää hervottomasti painui Martin olalle. Äiti
oli kuollut.




Anna-Stiinalla oli erityisen kiireinen päivä puodissaan. Uusia
tavaroita oli tilattu ja tilaukset olivat vasta saapuneet. Kaikilla oli
touhua. Tavaralaatikoita purettiin ja laudakoilta siirrettiin vanhaa
syrjään uuden tieltä. Anna-Stiina itse valvoi kaikkea. Hän tarkasti
tullutta, oliko tavara täyskelpoista, vilkaisi tilausluetteloihin
ja teki reunamuistutuksia. Hän oli juuri asettunut puotikamarin
kirjoituspöydän ääreen, kun Sonja astui huoneeseen. -- Hui minkälainen
puotihaju! -- Sonja meni raolleen olevalle ikkunalle ja työnsi sen
kokonaan auki. Sitten hän Anna-Stiinan olan yli vilkaisi tämän
papereihin. Anna-Stiina kirjoitti katsettaan nostamatta. Viimein
Sonja hiukan malttamattomasti viskasi tulemaan, että hänellä olisi
työtä Ellille. Kai nyt yksi tytöistä joutaisi tulemaan. Hän tarvitsi
välttämättä saada pumpulipukunsa pestyksi.

-- Vilkaise puotiin, niin näet onko aikaa. -- Anna-Stiinan käsi
kuljetti yhä kynää, jota hän tapansa mukaan puristi lujasti
etusormiensa väliin. Katse ei kohonnut.

Sonja oli tullut huoneeseen puodin kautta. Hän ei siitä syystä
vilaissut sinne. Hän antoi vain Anna-Stiinan kuulla ärtyneen sanan
siitä, että hänen kai sitten itsensä täytyi tehdä työ -- mikä hänestä
tuntui yhtä mahdottomalta kuin luonnottomalta.

-- Keittiössä, hellanvierustalla on parasta pyykkisaippuaa, ilmoitti
Anna-Stiina lyhyesti. Sonja lennätti hyvällä kyydillä puotikamarin
oven kiinni, kiskaisi hajuvedelle lemuavan pukunsa naulasta ja meni
rantaan. Siellä oli päivän puolelle viettävä mäenrinne, joka kesät
kaiket kasvoi kirjavana kukkia. Nyt oli sen loistoaika jo alkanut. Sen
mehevänvihreätä pohjaa vastaan paistoivat ranunkulukset, metsätähdet ja
kissankellot. Sonja heitti pukunsa nurmelle, viskautui itse viereen,
kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi siihen lojumaan päivän
paahtamalle rinteelle.

Mäen alapuolella solisivat kesäiset aallot liplatellen rantakiviin.
Aurinko paistoi ja pikku linnut lentelivät kiireisesti edes ja takaisin
pesänteossa.

Sonja nieli itkuaan. Häntä harmitti niin, että sydän oli pakahtua. Ei
vain tämä pesuasia. Vaikka olisihan täti siinä saanut vähän ajatella,
mihin hän, Sonja, oli tottunut. Mutta sekin oli osaltaan vain todistus
koko vallitsevasta tilanteesta. Tänne tullessaan Sonja oli päättänyt
tehdä kaikkensa saadakseen välit tädin kanssa hyviksi. Mutta täti oli
mahdoton. Hän oli kuin kivestä. Sama se hänelle, rakastettiinko häntä,
vai eikö rakastettu, ymmärrettiinkö, vai eikö ymmärretty. Eikä hän
puolestaan pyrkinyt, ei ymmärtämään eikä rakastamaan. Hän oli vain sitä
mitä oli, yhtä taipumaton luonnostaan kuin selästään.

Ja kuitenkin Sonja oli koettanut jos mitä. Niinä muutamina päivinä,
jotka hän ensi käynnillään oli viettänyt täällä, hän olikin uskonut
lopulta onnistuvansa. Hyvällä toivolla hän siitä syystä Martin äidin
hautajaisista oli palannut tänne. Mutta pettymystä oli päivä toisensa
jälkeen tuonut hänelle.

Ja ne hautajaisetkin! Sonja työnsi kesäkenkänsä terävän koron syvälle
viereiseen kukkamättääseen. Ne olivat olleet kauheat, kauheat! Hänen
koko olemuksensa janosi sietämättömän pitkän eron jälkeen Marttia.
Ja olihan Marttikin ikävöinyt. Sen näki hänestä. Ja kärsinyt hän
myöskin oli. Mutta hän oli kuitenkin kuin sisäisesti etäällä Sonjasta.
Hän eli äidissä ja äidin kanssa. Ja kaikissa ulkonaisissa asioissa
joutui Sonja oloja tuntemattomana syrjään. Eira se tunsi ja tiesi
kaikki, Eira järjesteli ja auttoi. Ja Martti katsoi häneen monesti
surumielisyydestään huolimatta niin sydämellisen kiitollisesti!

Sonja kiskaisi heinätukon viereiseltä mättäältä ja lennätti sen alas
rantaan. -- Minä vihaan, vihaan häntä!

Eipä silti, että hän oli pelättävä! Tuollainen takkuinen talvivarpunen
ei voinut Sonjalta riistää mitään. Mutta muuten hänen koko olemuksensa
tyynessä, rikkomattomassa rauhallisuudessa oli jotain ihan hermoja
ärsyttävää. Ja millä tavoin hänen ruskeanharmaat, levolliset silmänsä
olivat mittailleet Sonjaa jo heidän ensi kertaa tavatessaan! Ne panivat
Sonjan tietysti vaa'alle ja punnitsivat oliko hän kyllin hyvä Martille.

Omasta puolestaan Sonja ainakin oli tehnyt parhaansa alunpitäen
tullakseen hyviin väleihin Eiran kanssa. Hän muisti syleilleensä Eiraa
ihan tulisesti. Ja mistähän syystä oikeastaan? Ehkä tunteenpurkauksen
tarpeessa. Ehkä myöskin aivan kuin väkipakolla tunkeutuakseen lähelle
kaikkea, mikä oli Martille tavalla tai toisella läheistä. Ehkä sitäkin,
varten, että Martti näkisi ja olisi tyytyväinen. Ja Eirankin tähden.

Mutta mitä hän kaikesta tästä oli saanut? Martin huomiosta hän
ei ollut varma. Ja Eiran vastaus syleilyyn oli ollut vähintään
passiivista laatua. "Tervetuloa, Sonja" hän oli sanonut levollisesti ja
yksinkertaisesti. Melkein yhtä yksikantaan kuin jos Anna-Stiina-täti
sen olisi sanonut.

Sonja kahmaisi kourallisen ruohoa mättäältä nutistaen sen kädessään
mäsäksi.

Oli toki onni, että Väinö Eerola oli tullut hautajaisiin! Mittailihan
hänkin katseellaan Sonjaa, mutta hän oli mies ja sellaisten kanssa
Sonja tiesi tulevansa toimeen. Väinö Eerola asettuikin kohta mukavalle
kannalle, esitti itsensä "Kuopion takkaisena immeisenä" ja ymmärsi
Martin lähimpänä ystävänä velvollisuudekseen olla Sonjan palvelevana
ritarina aina kun Martin huomiota syystä tai toisesta kysyttiin
toisaalla. Hänen tarjouksensa jäädä hautajaisten jälkeen Marttia
auttamaan asioiden selvittelyssä, se se myöskin oli tehnyt Sonjalle
mahdolliseksi kohta hautajaisten jälkeen palata Anna-Stiinan luo.
Hänelle olisi käynyt suorastaan ylivoimaiseksi jäädä Helsinkiin,
ottaa osaa kaikkeen ja kuitenkin kaikessa tavallaan oll

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47145