← catalogue

Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

by Mark Twain · Finnish · Gutenberg #47095 · 677,565 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Author: Mark Twain

Translator: Tyko Hagman


        
Release date: October 12, 2014 [eBook #47095]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47095

Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HUCKLEBERRY FINNIN (TOM SAWYERIN TOVERIN) SEIKKAILUT ***

HUCKLEBERRY FINNIN (TOM SAWYERIN TOVERIN) SEIKKAILUT

Kirj.

Mark Twain (Samuel L. Clemens)


Suom. Tyko Hagman



Paikka: Mississippi-joen laakso. -- Aika: viiskymmentä tai
kuuskymmentä ajastaikaa takaperin.



Otava, Helsinki, 1904.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.




Kuulutus.


Kaikki ne, jotka tästä kertomuksesta tahtovat
nuuskia jotain aihetta, tulevat haastetuiksi käräjiin;
kaikki ne, jotka tahtovat nuuskia siitä jotain
moraalia, tulevat ajetuiksi maanpakoon; kaikki ne,
jotka tahtovat nuuskia siitä jotain juonta, tulevat
ammutuiksi.

Tekijän käskystä:

                      George Washington Grangerford,
                             tykistön upseeri.



SISÄLLYS


Ensimmäisen osan sisällys:

_1 Luku._ Huckia sivistetään. -- Mooses ja Faaraon tytär. -- Fröökynä
Watson. -- Tom Sawyer odottaa.

_2 Luku._ Pojat ja Jim -- Tom Sawyerin Liittokunta. -- Suuremmoisia
tuumia.

_3 Luku._ Aamusaarnoja. -- Kaitselmukset. -- Ollaan rosvosilla. --
Koirankuonolaiset. -- Tom Sawyerin hullutuksia.

_4 Luku._ "Hitaasti ja varmasti." -- Huck ja laamanni. -- Karvapallo.

_5 Luku._ Huckin isä. -- Hänen parannuksensa.

_6 Luku._ Huckin isä ja laamanni Thatcher. -- Huck päättää karata
isänsä luota. -- Karkuvehkeitä. -- Valtiollista taloustiedettä. -- Huck
kuoleman Enkelinä.

_7 Luku._ Huck valmistelee pakoaan. -- Hän pakenee. -- Huck tulee
saarelleen.

_8 Luku._ Oloa saarella. -- Huckin ruumista naarataan. -- Varokaa! --
Huck tutkii saartaan. -- Jimin löytäminen. -- Jimin karkaaminen. --
Merkkejä. -- Jim afäärimiehenä. -- Pöllö-Balum.

_9 Luku._ Luola. -- Uiva talo. -- Hyvä saalis.

_10 Luku._ Kalkkakäärmeet. -- Vanha Hank Bunker. -- Valevaatteissa.

_11 Luku._ Huck ja vaimoihminen. -- Tutkinto. -- Meno Gosheniin. --
"N'ovat perässämme!"

_12 Luku._ Hiljaista kulkua eteenpäin. -- Miten lainataan. -- Tulo
raakille. -- Sen miehistö. -- "Huonoa moraalia." -- Lautta!

_13 Luku._ Lähtö raakilta. -- Vahti. -- Sikeää unta.

_14 Luku._ Salomo. -- Haaremi. -- Ranskaa.

_15 Luku._ Huck eksyy lautasta. -- Sumussa. -- Huck löytää lautan. --
Roskaa.

_16 Luku._ Cairo. -- Omatunto. -- Valkonen vale. -- Cairon ohi. --
Uinti rantaan.

_17 Luku._ Iltakutsu. -- Maatila Arkansasissa. -- Sisällisiä
koristuksia. -- Stephen Dawling Batt. -- Kuparikastrulli-piano.

_18 Luku._ Översti Grangerford. -- Sukuviha. -- Paluu lautalle. --
"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps!"

_19 Luku._ Kuhunk! -- Tähtitiedettä. -- Koirilla takaa ajettuja. --
Bridgewaterin herttua. -- Maaria Antonettin onneton poika.

_20 Luku._ Huck selittää. -- Taidekysymyksiä. -- Raamatunkokous. --
Merirosvo raamatunkokouksessa. -- Herttua kirjaltajana. -- "Tämä tässä
on nyt sikapäissään."

_21 Luku._ Miekkailuharjoitus. -- Hamletin monoloogi. -- He
pasteerailevat pitkin kaupunkia. -- Vanha Boggs. -- Boggsin kuolema.

_22 Luku._ Sherburn. -- Sirkkus. -- "Illanviettoa raatihuoneensalissa."


Toisen osan sisällys:

_1 Luku._ Täysi huone. -- Kuninkaallisia vertauksia. -- Jimin tulee
koti-ikävä.

_2 Luku._ Jim kuningas Learina. -- He ottavat matkustajan. --
Tiedusteluja. -- Perhesurua.

_3 Luku._ "Ovatko ne tulleet?" -- Zionin virsiä. -- Kassanvajaus. --
Hautaus-orgiat. -- "Hyvästi, herra tohtori!"

_4 Luku._ Hurskas kuningas. -- Hän pyysi anteeksi. -- Huck ottaa rahat.

_5 Luku._ Hautajaiset. -- Hautausurakoitsija. -- "Meitä on petetty."

_6 Luku._ Matka Englantiin. -- Kuninkaan Kameleontti. -- Mary Jane
päättää lähteä. -- Syyhy. -- "Eläköön kilpailu!"

_7 Luku._ Kuulusteluja. -- Käsialat. -- Merkit ruumiin rinnassa. --
Ruumis kaivetaan ylös haudasta. -- Huck karkaa.

_8 Luku._ Vähän erimielisyyttä. -- "Minä tunnustan."

_9 Luku._ Jotakin rumaa. -- Jim oli poissa! -- Uutisia Jimistä. --
"Minä menen helvettiin." -- Yhtymys herttuan kanssa.

_10 Luku._ Hiljaista ja sunnuntain tapaista. -- Erehdys vieraan
suhteen. -- Pahassa pulassa.

_11 Luku._ Eräs neekerinvaras. -- Eteläinen vieraanvaraisuus. -- "Sinä
häpeemätön penikka!" -- Tervaa ja höyheniä.

_12 Luku._ "S'on niin surkean yksinkertaista." -- Kapuaminen pitkin
ukonsyöttiä. -- Noidat liikkeellä.

_13 Luku._ Kuuluisat vangit. -- Erillaista varastamista. -- Syvä reikä.

_14 Luku._ Ukonsyötti. -- Epämoraaliset kuokat. -- Varkauksia. -- Uusia
noitia.

_15 Luku._ Hukattu paita. -- Rotanreiät. -- Noitapiirakka.

_16 Luku._ Vaakuna. -- Epämiellyttävää kuuluisuutta. -- Jim ei ymmärrä
omaa parastaan.

_17 Luku._ Rotat. -- Vilkkaat makuukumppalit. -- Nimettömiä kirjeitä.

_18 Luku._ Kalastusta. -- Valvova komitea. -- Karkaus. -- Jim tahtoo
kutsua tohtorin.

_19 Luku._ Tohtori. -- Silas eno. -- Sisar Hotchkiss. -- Sally täti
levottomana.

_20 Luku._ Tom Sawyer haavotettuna. -- Tohtorin kertomus. -- Jimiä
kiitetään. -- Tom tunnustaa. -- Polly täti tulee. -- "Tänne kirjeet!"

_21._ Indiaanien Alueelle! -- Vangin palkitseminen. -- Kunnioittamalla,
Huck Finn.






ENSIMMÄINEN OSA.




Ensimmäinen luku.


Jos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa,
jonka nimi on "Tom Sawyerin seikkailut", niin ette ollenkaan tiedä,
mikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on
rapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia,
enimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin,
mutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur
koskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin
sopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä.
Niin, Polly tädistä -- Tomin tädistä, tietysti, eikä minun -- ja
Marystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä
kirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä,
kuten vasta sanoin.

Kirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme
sen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se
teki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta
dollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea
kasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari
Thatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me
saatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko
vuotta meille kullekin, -- ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä
voi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut
ottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä
räyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän
yhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani
ollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä
kerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin,
kun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin
päälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta
ja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin
ennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen.
Mutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa
hommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain
lähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti,
sillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se
kävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.

Rouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua
eksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän
minä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin
hän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut
muuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni
ahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että
takaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen
malliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja
silloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy
pöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin
siinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi
piti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja
mumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä
nyt tosiaankaan ei sopinut moittia -- pait tietysti että, kun joka
laji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin
mehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua
yhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas
nielusta, niin sanoakseni.

No, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja
alkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän
kaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla
päntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä
kiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut
monta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo
mitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä
siitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.

Mutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja
niinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä
räyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle
päätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään
luopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat
päätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt
kanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni
ainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi
yhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, -- ja sittenkään se
kuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä
jotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin
hän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska _hän_ sitä teki.

No, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson,
meille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja
tuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni
aapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas
sanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt
sitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä,
näettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson
hän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa:
"Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry" -- taikka
-- "älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry - selkä suorana!" --
taikkapa näin: "ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan
ja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!" Lopuksi niin
rupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset
tulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin
sinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään
pahaa tarkottanut; -- tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä
vähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta
fröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä
lailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja
suustaan; ja _hän_ aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän
joteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset
tulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin
samaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti
mielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä
hiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut
harmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Sitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen
niin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta
tekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä
kurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei
minusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni.
Minä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin
hän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin
minua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla
yhdessä.

Tuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta
oikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät
iltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini
ja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella
jotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin
kyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä,
ja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten
kuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten
koiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten
tuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut
ymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken
perästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon
kummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään
tahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan
heitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa
kummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään
kovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä
muuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti
puistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja
paloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen
ihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu
tappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein
värisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri
ja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin
langanpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin
onnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään
tuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun
hukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan;
mutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos
onnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.

No, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin
framille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain
lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva
voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan
-- bom-bom-bom -- kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni,
hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan
risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin.
Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau!
niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! -- "niau! niau!" vastasin
minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta
verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin;
ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.




Toinen luku.


Me hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi
puiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin
varovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin.
Mutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun
oltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti
alas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui
kyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa.
Hän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli
korvat pystyssä. Sitten sanoi hän:

"Kuka siell'on?"

Nyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin
varvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan
keskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme.
Meni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan
meistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks
kaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa
sormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää,
aivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan,
joll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin
kummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina
ahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa,
taikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta -- niin,
kun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään
itseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No,
hetken päästä sanoo siinä Jim:

"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki
jotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun
tähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan."

Ja kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia
ja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa,
kunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani.
Nyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että
vesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa
sormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se
kauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten
pysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän
minuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä
se. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut
kestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin
hammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim
hengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli
hirsiä kuin mies -- ja siihen loppui se hornanpeli.

Tom antoi mulle merkin, -- pienen maiskutuksen suullaan -- ja me
ryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen
jalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin
ja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä,
sillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä
sisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei
hällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa
kyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut;
Jim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä
korvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään
ja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle
maksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin
mokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom
pahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin
Jimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti.
Minä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet
kaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin
tiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella
puolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa
sen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan,
vaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli
lumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään
edes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne
puun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös
puuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta
kuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut
aina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota
juttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli
reisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas
aivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta
matkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja
totta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä
matkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä,
eikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli
touhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät
selällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä
takkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin
noita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku
alkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja
Jim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: "Hm! mitähän
tuokin on tietävinään noita-akoista?" -- ja samassa oli sen toisen
raukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon
vaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja
kantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas
oli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että
hän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja
milloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle
rahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi.
Koko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat
Jimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta
ne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että
Piru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton
mies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt
Paholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.

No, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun
kukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä
valoa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana;
ja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän
alapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja
mahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme
Jo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat
piileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen
vesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun
maanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.

Kapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät
kaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis
salaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään
juur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin
sisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille
paikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne
tänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan
muu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään
ahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen
huoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me
jäätiin. Nyt sanoo Tom:

"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon,
jolle pannaan nimeksi 'Tom Sawyerin liittokunta'. Kaikkein, jotka
tahtovat kuulua siihen, tulee vannoa vala ja kirjottaa nimensä verellä."

No, siihen tietysti kaikki suostui. Ja sitten otti Tom taskustaan
paperin, johon hän oli kirjottanut valan, ja luki sen meille ääneen.
Joka miehen piti vannoa, ett'olis Liittokunnalle uskollinen elämässä
ja kuolemassa eikä koskaan pettäis sen salaisuuksia, ei yhtäkään; ja
jos joku ihminen oli harmittanut jotakin poikaa Liittokunnassa, niin
oli se poika, joka sai käskyn rangaistukseksi murhata sen ihmisen
ja koko hänen perheensä, ehdottomasti pakotettu sitä tekemään, eikä
hän saisi syödä eikä nukkua, ennenkun oli pannut tuomion toimeen ja
murhannut koko joukkueen ja piirtänyt ristin heidän rinnoilleen, joka
oli Liittokunnan merkki. Eikä kukaan, joka ei kuulunut liittokuntaan,
sais millään ehdolla käyttää sitä merkkiä; jos sittenkin joku rohkenis
semmoista yrittää, niin olis hän varotettava, ja jos hän kerta vielä
koittais, niin olis' hän laillisesti murhattava. Jos joku, joka kuului
Liittokuntaan, lörpöttelis jotakin salaisuudesta, niin olis hältä
hakattava kaula poikki, ja sitten olis hänen ruumiinsa poltettava
ja tuhka hajotettava tuuleen, ja hänen nimensä olis pyhittävä pois
listasta verellä, eikä kukaan liittolainen sais eläissään mainita hänen
nimeään, vaan tulis sen olla unohtuneena ja kirottuna ijankaikkiseen
päivään asti.

Kaikki me tykättiin, että s'oli turkkasen muhkea vala, ja me
kysyttiin Tomilta, oliko hän sen keksinyt omasta päästään. Hän sanoi
keksineensä osan itse, mutta loput oli hän ottanut ryövärihistorioista
ja merirosvo-romaaneista; ja semmoinen oli tapa kaikilla paremmilla
ryövärijoukoilla, sanoi hän.

Muutamat meistä arveli, että s'olis vielä muhkeampaa, jos murhattaisiin
semmoisten poikain _perheetkin_, jotka juoksivat kantelemassa
salaisuuksiamme. S'oli Tominkin mielestä mainio parakraafi, ja heti hän
kirjotti sen valapaperiinsa lyijykynällä. Silloin sanoi Ben Rogers:

"Niin, mutta Huck Finn tässä, hänellähän ei ole mitään perhettä --
miten tuumaatta menetellä hänen kanssaan?"

"Herranen aika, onhan hänellä isä, tiemmä" -- sanoi Tom.

"Niin, kyllähän hänell' on isä, mutta sitä värkkiähän ei enää koskaan
näe tähän aikaan. Hän ruukkasi aina maata päissään sikojen parissa
siellä vanhan parkkihuoneen seinustalla, mutta kai mar siitä jo on
toista vuotta kun hänt'on nähty näillä tienoin. Ties niissä hän
retustaa."

No, he jankuttivat tuota asiaa nyt pitkän aikaa, ja olipa läheltä, ett'
olisivat pyyhkineet minut pois listasta, he kun näet väittivät, että
joka pojalla mukamas piti olla perhe tai ainakin joku, joka kelpais
murhattavaksi; muuten tapahtuis toisille vääryys. Mull'oli milt'ei itku
kurkussa. Mutta pistipä siinä sitten päähäni keino, ja minä kysyin,
eikö fröökynä Watson kelpaisi; he saisivat kernaasti murhata hänet
minun laskuuni. He huusivat yhdestä suusta: "Hyvä, hyvä! Se käy kuin
voideltu. Huck pääsköön Liittoon!" Sitten pisti joka mies nuppineulalla
sormeensa saadakseen verta nimenkirjotukseen, ja minä tietysti myöskin
pränttäsin siihen puumerkkini.

"Noo-o", sanoi Ben Rogers, "mitä laija affääreja tämä Liitto nyt
oikeastaan aikoo ajaa?"

"Murhia ja ryöväyksiä vain tietysti", sanoi Tom.

"Mutta mitä me oikeastaan ryövätään? -- elukoitako, vai murtautaanko
ihmisten taloihin, vai -- --"

"Mitä hullutuksia! Varastaa elukoita tai murtautua toisten taloihin, se
ei ole ryöväritointa, se on varkautta", sanoi Tom. "Me ei olla mitään
varkaita. Siin'ei ole mitään muhkeaa, mokomassa. Ei, me ollaan oikeita
ryöväriä; me väijytään metsässä naamarit naamalla, me rynnätään sieltä
ulos ja pidätetään postivaunut ja muut ajopelit ja tapetaan ihmiset ja
viedään heiltä kellot ja rahat."

"Onkohan meidän aina täytymys tappaa ihmiset?"

"S'on tietty. Muutamat kirjailijat tosin ovat eri mieltä; mutta yleinen
mielipide heidän keskenään kannattaa kuitenkin tappamista. Ei sentään
aivan kaikkia voitettuja tapeta. Muutamat me laahataan mukanamme tänne
luolaan ja pidetään vankina, kunnes heidät lunastetaan."

"Lunastetaan? Mitä laija se on?"

"Jaa, sitä min'en oikein tiedä, mutta niin seisoo aina kirjoissa. Sitä
ruukataan kaikissa kunnollisissa ryövärijoukoissa, ja meidän täytyy
tietysti myös tehdä niin."

"Mutta millä kurin voidaan me tehdä niin, joll'emme tie mitä se on?"

"Se ei koske minuun. Enkö mä sanonut, että seisoo niin kaikissa
kirjoissa? Tahotko mukamas sinä nyt menetellä toisin kuin _niissä_
seisoo ja laittaa sekasotkua ja harmia? Silloinhan ei koko yrityksestä
tulis hölyn pölyä."

"No, no, pakise sinä parastas, Tom Sawyer, mutta minä ainakaan en saa
päähäni, mitä noiden vankien pitää tehdä tullakseen lunastetuiksi,
jos me ei tiedetä miten se käy päinsä. S'on vain _se_, jota tahtoisin
tietää. Mitä laija _luulet_ sinä sen olevan?"

"Ties taivas. Kenties se merkitsee, että meidän täytyy pitää ne
luonamme kunnes kuolevat."

"No, se käy mukiinsa. Miks'et puhunut suus puhtaaks heti? -- Meidän
pitää siis pitää niitä vankina kunnes siivosti ottavat kuollakseen.
Mutta tuleehan meille siitä aika lailla vaivaa. Ajatelkaas kuinka paljo
he syövät ja miten he luultavasti alinomaa yrittävät karkuun."

"Mitä sä lörpötät, Ben Rogers? Millä kurin he pääsis karkuun, kun heitä
aina on vahtimassa vartia, joka ampuu heidät kuoliaaksi, jos vähän
liikahtavatkaan?"

"Hoohoo, vai pitää olla vartiakin? Sepäs vasta hauskaa se, kun ei
koskaan sais nukkua öisin, vaan aina vain istua kuin pata ässä
vahtimassa noita lurjuksia! Minusta tuo kaikki on sulaa tyhmyyttä.
Miks'emme yhtä hyvin voi 'lunastaa' heitä aimo nuijaniskulla kalloon
heti kun tulevat?"

"Siks' että seisoo niin kirjoissa, sanon ma. Kuules sinä, Ben Rogers,
aiotko sinä ruveta hutiloimaan tässä asiassa, hä? Puhu suus puhtaaks.
Uskotko sinä, että kirjailijat tietävät miten tulee menetellä, vai
etkö usko? Siinä kysymys. Tahdotko sinä mukamas heitä opettaa? Älä
luulekkaan! Ei niin mitään lunastusta muulla viisin kuin sillä
oikealla, niinkuin kunnialliset ryövärit ruukkaa! Siitä vastaan minä."

"No, olkoon menneeks sitte. Kernaasti minun puolestani. Minusta s'on
hassua. Mutta sanoppas -- tapetaanko me naisetkin?"

"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin
pitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei
koskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan
heille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin
eivätkä enää koskaan tahdo kotiansa."

"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä
kurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin,
jotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan
ryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni."

Pikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät
hänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä
kotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.

He piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat
häntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi
mennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi
hälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt
kaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme
vähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.

Ben Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin
sunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta
kaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä
sapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua
jonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer
päälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.

Minä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun
päivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja
min'olin väsynyt kuin vanha koni.




Kolmas luku.


No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä
Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta
leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään
ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain
olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi
jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson
nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt'
en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi,
että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä
pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan
ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin
ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla
siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään
koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin
koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän
ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni
oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka
ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten
unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli
menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin
hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson
ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla
niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle,
mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin
"hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti
mitä hän meinasi sitten -- minun mukamas vain piti autella muita
ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain
ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä
Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta
enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut
mitään hyötyä -- muuta kuin kaikille noille muille ihmisille --, ja
loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille
puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle
"Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun
mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi
tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin
minun käsittääkseni _hän_ paistoi aivan pilalle toisen taikinan.
Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks
"Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan
Kaitselmuksen kanssa, mutta -- tuumasin mä -- Jumal'auttakoon sitä
raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä
puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta
huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis
mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli
hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni
enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian
päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä.
Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty
hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin
luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin
hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain
pitkät hiukset -- aivan kuin ukolla -- mutta s'oli ollut niin kauvan
vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen
selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan.
Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi
yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei
viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä
nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku
akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin,
kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas,
vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden
ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta.
Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty
mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä
huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun -- jotka ajoivat
puutarhatavaroitaan torille -- mutta mitään pahaa emme koskaan
niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita
ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme
ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä
olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni
koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan
kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi
"arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja
sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että
seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita
Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella
sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin
tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä
säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis
"henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja
sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja
ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa
pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää
edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli
kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet
oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut,
kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa
tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin
suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta
tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin
ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin
rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta
ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä
liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut
yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta;
ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden
päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi
emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin.
Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta
sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä
rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin
käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä,
ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut
milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja
kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä
kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en
minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan
"Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain
noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas
ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta
meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot
olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee
mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun
ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas
pöllöpääksi.

"Hä?" sanoi hän. "Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit
loihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa
paikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin
kellotapulit."

"No mutta", sanoin minä, "jos nyt mekin hankitaan joukko
koirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten
naamaa? Miten silloin käy?"

"Mistäs sinä ne hankit, sinä?"

"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?"

"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua
tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa
jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne
heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta
juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa
tai ketä hyvänsä pitkin korvia."

"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"

"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat
sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta
mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista
timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa
lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin,
niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa -- ja vieläpä ennen
auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! -- heidän täytyy
tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään.
Ymmärrätkös?"

"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset
ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan
antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen,
niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain
sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."

"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun
_täytyis_ tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."

"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli?
Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että
lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän
korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."

"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.
Sin'et ymmärrä tämän taivaallista -- pölkkypää!"

No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten
tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan
messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön.
Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani,
ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle
linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt
heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko
juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia.
Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja
Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei
kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.




Neljäs luku.


No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen
matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken
aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen;
osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän
on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida
päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti.
Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään
erityinen mestari.

Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin
touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin,
jäin minä kotiin -- sairaana mukamas --, ja seuraavana päivänä sain
sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti
minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se
tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää
nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua
vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata
sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin
silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se
ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä
entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä
uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti
ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.

Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin
pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä
noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni
yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden
torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti
minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry -- joka
paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani,
mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin
hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani
ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis.
Löytyyhän tosin keinoja _muutamain_ onnettomuuksien torjumiseksi, mutta
tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin
heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.

Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten
sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa,
ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja
seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin
pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään,
seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin
seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä
oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin.
Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla
torjutaan paholaista ja noituutta.

Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin
taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun
olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:

"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä
rahaa?"

"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"

"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.
Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.
Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.
Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."

"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo
nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis
ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."

Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut
vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:

"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"

"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne
vain, armosta."

"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?"

"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni", sanoin mä taas, "ja älkää kysykö
multa enään -- niin pääsen minä valehtelemasta."

Hän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:

"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot
_luovuttaa_ minulle koko omaisuutesi -- eikä antaa. Jaha, aivan niin.
Se käy laatuun se, aivan oikein."

Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja
naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:

"Kas tuossa -- siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta
vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja
maksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon
alle."

Sen tein ja pötkin sitten tieheni.

Jimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo,
joka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän
sanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin.
No, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli
tullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt
tahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja
kauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja
mumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti
sen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki
saman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä
ei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon
päälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut
puhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli
ikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut
sille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin
lantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki
paistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että
kuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään
dollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli
joteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle,
joka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli
sitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän
sanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan
oikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna
lantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä
ei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen
kylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten
karvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen
unohtanut.

No, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas
polvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella.
Jim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin
mä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä
viisin:

       *       *       *       *       *

"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata
pois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo
millänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks
enkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja
toinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan
siivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja
tonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä
viimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy
sun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut
friskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on
elämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on
vaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä
nait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää
pysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit,
mutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen."

Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin
istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.




Viides luku.


Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä
olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi
löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en
sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo
lailla -- hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo
tunsin rintani rotenevan.

Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän
näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja
takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että
silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri
ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa
sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt;
mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän,
kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen
vaatteensa sitten! -- tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän
piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas
siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti
ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi
lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin
kuin kastrullin kansi.

No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen
minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin
kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli
siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän
tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:

"Muhkeat nutut nuo -- jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari
nyt, sinä?"

"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.

"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja
tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä
mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan,
saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa,
kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin
nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä!
Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto
sulle luvan, junkkari?"

"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."

"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p--le käski leskirouvan pistää nenäänsä
toisten asioihin?"

"Ei tietenkään kukaan."

"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle,
kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan
isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta
koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka
kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. _Minä_
en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet
tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi -- kuuletkos? No,
annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."

Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista
ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan
kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:

"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein
uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu,
tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä,
maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos
selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä,
sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"

Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu
muutamia lehmiä ja paimenpoika.

"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.

"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."

Hän repi sen rikki ja sanoi:

"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan,
että tuntuu."

Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen
ja alkoi taas uudestaan:

"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin
pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten;
ja matto lattialla -- ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen
parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta?
Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie
se! Ja -- uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten
on sen asian laita?"

"S'on valetta."

"Älä möksöttele -- muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks
päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun
rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden
juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä
ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"

"Mull'ei ole mitään rahoja."

"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat
ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne
tarvitsen."

"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.
Hän tietää asian."

"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin
on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne
joka Penni. Minä tarvitsen."

"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin --"

"_Sinä_ tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."

Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten
hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei
ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle,
pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja
röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja
pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä
kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut
pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.

Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö
ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä
vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa
laamannin käräjiin.

Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus
ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle
holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka
ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua
tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja
niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.

Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut
pysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä
nahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata
kolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja
joi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten
pitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai
hän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin
piru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti
hänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta
ja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut
milläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.

Kun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari
tahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja
puki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja
päivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa
ja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan,
niin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo
tuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties
mistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa
viheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas
nyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä
uudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä,
ja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä
halveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli "puristaa häntä
sydämmelleen" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja
hänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi,
että ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet
väärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten
sanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain
hyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne
porasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko
seisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä
ylöspäin ja sanoi:

"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa
sitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi!
Mutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka
aikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo
-- saakeli soikoon - kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa.
Muistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi.
Kourikaa sitä -- ei kenenkään tarvitte sitä hävetä."

No, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten
taas itkettiin. Ja jumaliste -- tuomarin rouva suuteli hänen kättään.
Ja sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas
tuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista.
Sitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven.
Mutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos
ikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas
kapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon.
Sitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä
kelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos,
aika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta
ja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena
puoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin
katsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva
pitkin lattiaa.

Se hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen
ymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus
kunnollisesta pyssystä.




Kuudes luku.


No, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä
taas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa
saadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut
käymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti
selkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa
niinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet
ja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen
ollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin
itsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään
harmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä
näkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä
lainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka
silloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun
hän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän
myös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein
kuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.

Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että
leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin
laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui
mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs
ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja
sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä
virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle
metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin
muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä,
ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.

Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun
oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten,
ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä
oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me
kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme.
Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea
alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla
ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan
ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai
viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut
pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja
miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja
tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.

S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan,
-- ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä
kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari
kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin
ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan
luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä
talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja
nenän alla -- ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä
Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään
ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.

Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian
ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan
jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa
pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon
viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme
päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella,
että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta
luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä
heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä
karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi
oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin
pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan
mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista
tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt
pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan
nuuskinut jok'ainoan nurkan, -- eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä.
Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan
ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren
ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön.
Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana,
jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä
kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin
sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni
tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki
saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn
paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja
laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko
sisään.

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä.
Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen.
Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle
rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa;
mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka
pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi
ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen
tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle
holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä
mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan
luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten
he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja
kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi
tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea.
Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas,
kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin
ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt
minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että
minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle
tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen
tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän
ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi,
vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin
paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja
aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa
ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa
yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin,
ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, -- ja sillä viisin
tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis,
eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni
jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen
hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia,
ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla,
kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai
hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle.
Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan
leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen.
Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa
pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan
olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan
tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa
hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät
lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta
häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle
kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut
poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä
ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee
hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On _sekin_ mukamas olevinaan
hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman
roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani.
_Kaunis_ hallitus! _Kaunis_ laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen
mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen
variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa
repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja _sitä_ nimittävät
he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni
lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä -- ja
sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille
Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin,
voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä.
Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko
tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä
koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas
tätä hattua, sanoin mä, -- jos sitä ees hatuks sanotta -- sen koppa on
irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks,
kernaasti minun puolestani, _minusta_ vain tuntuu kuin pistäisin
pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa
rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää
olis lakia ja oikeutta maassa."

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä
surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon
röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen
mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen
palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja -- ja uskoisko sen? -- kiiltävä
knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy
niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja
vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! -- totta maarian
muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä!
Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita
kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko
sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa _äänestää_, tuommonen
neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille
jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta
kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa
äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni
sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä
maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin
minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en
äänestä _ikipäivinä_, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään,
sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka
suoraa päätä h--ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. -- Ja uskoisko
sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt
tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni
ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin
siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla?
miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? -- No, mitä vastaavat
he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis
ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut
vielä venynyt siellä. No, voi sun s--keli! On olevinaan hallitus sekin
- ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on
ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste
olevinaan hallituksen kengissä -- ja istuu sitteki käet ristissä kuus
kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan,
valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja -- --."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä
osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui
suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi
irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä,
milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän
hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella
jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta
viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon
oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se
sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja
hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn
kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin
hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin
halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan.
Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta
isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää
kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun,
ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon
ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt
itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään
ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren
pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään
kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen
vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei
nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui
ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin
uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin
siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin
hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan;
mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui
kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään.
Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli
purrut häntä poskeen -- mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä.
Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois
ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä
tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon;
mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen
sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen
käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja,
jotka tahtoivat lennättää hänet h--vettiin. Sitten näkyi hän vähän
tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja
susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän
oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi
istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi
hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua
noutamaan; mutta minä en lähe, en, en -- Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa
mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s--tanan
olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet
rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä
pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan
kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi
ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa
päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen
että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin
ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut
mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän
nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi
minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja
puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni,
hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten
olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein
hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi
vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti
puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen
uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin,
nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin
laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin
nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas
tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka
vitkalleen siinä aika kului.




Seitsemäs luku.


"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin.
Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi
vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä
äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin
häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan
koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen
koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin,
että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja
siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat,
jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut
oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa
polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta
semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä
ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin
sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia.
Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin,
ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista
jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää
edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä
kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari
pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun
pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet
pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa.
S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen
rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän
saaliin -- se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani
rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen
poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin
että se näytti pieneltä luolalta, -- silloin pisti päähäni toinen
tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten
en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin
pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten
leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani
ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja
kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla
ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua.
Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä
sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin
kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän
rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin
koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös --
mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia,
jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän
olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi
kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin.
No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan,
niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun
pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan
kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti,
kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui -- mutta mitä hän
oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin
etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka
pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen.
Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa
siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja
hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko
olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa
virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli
hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis
salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan
tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää,
aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis
poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon
seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos.
Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa
rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin
kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin;
sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat;
otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani
ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja
koukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki
tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi
lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta
meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä
eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin
reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan
somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin
ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi
sen alle, että se pysyisi paikoillaan -- koko hirsi kun siltä kohdalta
ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä
poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut
mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan
tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut
näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki
oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään,
ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian;
tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi
kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen
mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin
porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja
annoin veren vuotaa maahan -- sanon tahallani: maahan, sillä eihän,
Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas
maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin
ja täytin sen suurilla kivillä -- niin suurilla kuin jaksoin kantaa
-- ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta
ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen,
ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti
voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin
nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur
tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen
jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin
kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni;
sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin
sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan
maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin
sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan
jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan.
Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani,
sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun
isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin.
Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan
puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa
laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni
joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä
sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi
pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle
myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut
tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä,
niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani
jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman
suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu
nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja
panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni
maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn
säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta.
Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat
luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen
kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki
tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani,
aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei
minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää.
Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin,
ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan
meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin
tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin
siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville
ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin
ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki
tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin
kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata
syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti
myöhäiseltä, ja _haisi_ niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä
minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin
jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin
mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä.
Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan
etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui
lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies.
Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis
saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän
alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon
ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen
pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, -- ja hän oli
selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini
salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan
varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle
virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet
nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden
sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia
eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja
katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä,
kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen
äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin
vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän
puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies
sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä.
Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas _tämä_ yö ainakaan tuntunut
lyhyeltä -- ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja
he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin
ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan
käski heidän mennä h----ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen
puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais
nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän,
laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi
joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän
nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni
heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja;
kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se
tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän
oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen
ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva.
Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt -- tulvan
tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti
minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja
pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle
antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin
vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni
sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei
kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja
katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin
vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli
myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli
palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli
ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos!
Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle
korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin
metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen
aamiaista.




Kahdeksas luku.


Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie
käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen
ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin
tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän
tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää,
että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä
päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja
sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että
yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa
pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.

Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta
ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun
yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni
ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä
lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan
veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin
lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä
tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän
ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia
mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan
pinnalle.

Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään
ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa
kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin
leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana
kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua
siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta,
kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä
sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään
vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran
mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko
makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen
pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu
oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi
Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli
totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti
sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja
kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan,
jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä
tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin.
Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin
hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään
prostoita.

Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen
puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa
niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä
aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän
pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä
junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se
nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta
sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita
ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin
esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen
nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.

Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene
liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä
kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut
junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun
päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa,
jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun
haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.

No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin
likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos
halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher
ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha
tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat
murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:

"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on
saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."

_Minä_ puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille
puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja
tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka
kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa
katteini:

"Varokaa!" -- No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten
pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja
kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain
olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta
saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No,
pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle
todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin
ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia
silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat.
Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät
naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät
kotiinsa.

No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan
huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista
ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään.
Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni.
Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja
illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin
sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.

Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin
hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä,
ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin
tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin
takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä,
sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.

No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä
päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se,
näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä
olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko
paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä,
jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään
tarpeeseen, aattelin mä.

No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein
saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani,
mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella
retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin
äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi
sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni
sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun
yhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.

Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä
siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni
varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi
tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa,
ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja
seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos
näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle
ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis
leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä
ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.

Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein
riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä
laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin
tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis
vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.

Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta
mitään, vaikka minä _tykkäsin_ näkeväni jos jotakin, satoja kertoja.
No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin
kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa
ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja
ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.

Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin
sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin
puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään
ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla
siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä
hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin
kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän
läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:

"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."

Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni,
vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.

Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta,
kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut
minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia;
mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa
asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin
minä? -- Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.

No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää
rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli
komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa
kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki
oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja
samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis
sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja
sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin,
jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa
pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän
kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian
olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion
ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä
pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka
oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä
kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin
häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä
heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he,
he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta
huusin:

"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.

Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten
lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä
äänellä:

"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa
aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu
hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot
kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti
sulle."

No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään,
ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän
ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt
että _hän_ kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä
viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta
sanaakaan. Viimein sanoin:

"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan
aamiaista."

"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita
ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais
sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."

"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"

"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."

"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"

"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."

"Hä? Silloin jo?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"

"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot _sinä_
ollu saarella?"

"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."

"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan
sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan
tulen."

Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki
tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan
jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja
tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja
luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo
kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.

Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja
mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi,
ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme,
kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.

Hetken päästä sanoi Jim:

"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei
s'ollu sinä?"

Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa.
Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin
minä:

"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että _sinä_ oot täällä, Jim?"

Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.
Mutta sitten hän sanoi:

"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."

"Miksikä niin, Jim?"

"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten
s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"

"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."

"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että -- että minä
_karkasin tieheni_."

"No, mutta Jim!"

"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.
Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"

"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis
vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi
kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en
syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt.
Anna tulla."

"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä -- ei, vaan pröökynä
Watson -- hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta
iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän
möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin
mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja
sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun
pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja
minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän
aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu
mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa
dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein
jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan.
Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä
en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut
alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.

"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta,
yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee
liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen
orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain
jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja
menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan
ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu
yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset
paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle
kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck,
ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan
yhtään pahoillani ennää, Huck.

"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle
tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että
pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla
ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla
kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää
herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.

"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen
rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja
tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin
erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin
paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin
sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu
maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva
tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.

"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli
valoa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren
ja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun
oli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja
panin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja
virta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin
parikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin
vetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin
puolella.

"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren
yläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään
päin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä
luiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni
maalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja
minä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän
viimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie
en rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan
kun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli
piippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli
pysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla."

"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.
Mainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?"

"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi
myös; istuin puskain takana kattomassa."

Pikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä,
laskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta.
Hän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai
tyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että
s'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä
muutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi
kuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin
kipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen
mummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.

Jim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita
keitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään
pidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi
hän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on
mehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen
auringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki
sairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset
ei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin
koetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.

Olinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en
suinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän
sanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä,
kuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi
mitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:

"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää
tapahtuu, niin ennättäähän aina _sen_ saara tietää." Ja sitten hän
sanoi: "Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se
merkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, _se_ nyt sentään voi
olla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs
kestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan
ittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran
mailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit
kenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa."

"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?"

"Senhän näet."

"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?"

"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks
vieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria,
mutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni
kaikki tyyni h -- vettiin taas."

"Millä sinä pekuleerasit, Jim?"

"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta
sitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja
kuoli."

"Ja sinä menetit kymppis."

"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin
nahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä."

"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä
jälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?"

"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka
neekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka
panis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria.
No, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta
eihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa
varakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän
kuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä,
niin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan
puujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän
kannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä
tahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren
lopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.

"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani
pankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria,
ruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään
neekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen
isäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin,
että hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu.
Mutta -- onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa
koko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p--leen puujalka
neekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja
aivan oikein; me emmä saanu penniäkään."

"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?"

"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä
semmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi
oli Balum -- niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä
ompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä
lykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono
lykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen
centtiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja
sitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa
köyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja
paikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu
sitte orottamaan mitä siitä lähtis."

"No, mitä siitä lähti, Jim?"

"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli
mennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan
nyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin.
Tuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu
takasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste
koko pääomakin."

"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran
maailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines."

"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös,
mulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan
sattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En
parempaa pyytäskään."




Yhdeksäs luku.


Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa
keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No,
me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä,
sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa
leveä.

Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea,
luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne
oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin
ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme
isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa
Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta
yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä
siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti
laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein
tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja
alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti
kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais
me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän
olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan
verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut
sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän,
että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti
luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan.
Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme
siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin
kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja
rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri
rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko
laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen
ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla
kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki
muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi
yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit
olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja
tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein
priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa
ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna,
että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja
tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin
että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski
läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan
oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta,
-- _sh!_ -- tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me
nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän
päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä
taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän
ilmaan, ja sitten -- bom, bombeli, bombeli, bombeli -- ylimmästä
taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan
tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais
tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen
ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu.
Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä,
jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon
ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se
viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin
Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla
paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva
päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin
saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka
aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne
puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä,
että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan
alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli
käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan
alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett'
olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa
luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa
saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla.
Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita
kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista
jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden
yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan
sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden
mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur
ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen,
kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin
kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta
avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään
nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen
odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä
valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden
sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin
sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä
nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi
"Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.
Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku -- hän on kuollu. Oo sinä tässä -- minä meen
kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken
aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin -- s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on
ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään
sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan -- hän näyttää niin
sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen
muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä
tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin
pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja
viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä
mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä
riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine
ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me
kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain
hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös.
Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen
josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta
s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli
siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki.
N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen
sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet
kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä
ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden
kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta
ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa,
silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän
nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran
kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur
kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan
viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli
hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei
löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna
ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo
puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa
päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja
viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama
paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja
meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin
puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa
alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä
varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka
eheänä kotiin.




Kymmenes luku.


Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä
ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla
viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän
sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä
paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja
erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus
kummittelemaan -- paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen
hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin
mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään;
mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja
tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut
vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko
kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli
ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli
varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli
rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että
palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut
kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta
aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo
käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän
sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan
käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki
nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani
soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos
seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon -- se tulloo
vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No,
perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla,
ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin
siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja
panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen
tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria
Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun,
ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli
kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin
saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas
ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä
kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin
ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa
käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli
purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö
en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen
kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle,
että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja
sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi
sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti
minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin
hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet
kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais
tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin
tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta
taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen
jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän
yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti.
Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin
kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän
toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis
käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin
nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että
minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen
käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei
laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa
ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis
hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa
mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään
onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman
olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan,
ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta
oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja
kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan
kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten
pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven
väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä
ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä,
että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin,
vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain
partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi
tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos
pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri
kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi
kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa
messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon
avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että
kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan
puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen
että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim
sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut
aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on
valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut
ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan
vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin
Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska
nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta
hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun
piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi
viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita
vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? -- No, sepä taas
minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin
yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin
leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset
ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon
naispäähineen -- s'oli tommonen "rookka" -- ja sidoin sen kiinni leuvan
alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu
kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis
voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten
pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta
kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi
ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin
korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata
puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin
puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta
vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja
kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä
tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja
minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin,
kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui
vaimoihminen -- ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui
tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi
kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä
mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli
mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa,
totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni;
voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin
keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen
vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki
mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä
mukamas olin tyttö.




Yhdestoista luku.


"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

"Istukaa!"

Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään
ja sanoi sitten:

"Mikä on sinun nimes?"

"Sarah Williams."

"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea
alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin
nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa
tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa,
ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan
enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan
yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko
rouva häntä?"

"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä
kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on
kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka
päästäs."

"Kiitos vain", sanoin mä, -- "jos saan levähtää vähän aikaa, niin
lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."

Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen
miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas.
Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja
sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli
olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan
tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes _minä_ rupesin
pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää
mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani
ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi.
Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria
luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta),
ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja
mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon
murhaan. Silloin sanoin minä:

"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos
jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka
s'oli joka tappoi Huck Finnin."

"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka
tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet
itse."

"No, johan nyt!"

"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus
ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä
_lynshattu_.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja
oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."

"Mitä? _Hänkö_?" --

Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan
jatkoi samaan vauhtiin:

"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja
nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni -- kolme sataa
dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin -- kaks sataa dollaria.
Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli
mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki
sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet,
mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin
että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä
sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään
häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen
takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen
tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle
jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä
juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja
parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta.
Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat
nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja
kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että
mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin
rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään
todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan,
kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on
viekas kuin peto."

"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No,
neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"

"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he
kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään
totuus."

"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"

"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule
satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä
uskon vähin minäkin -- vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan
vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa
tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan
ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, -- Jacksonin
saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan,
sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin
panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren
yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo
neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais,
jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen
koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos
se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan --
hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään
iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin
pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan,
joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni
vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut
räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun
hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn.
Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis
äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen
kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti
puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön
jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion
metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen
päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin
vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M -- M -- Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan
nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä,
kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se
luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin
rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli
minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah
Maryksi, -- Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset
Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas
ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon
täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli
oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku
heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli.
Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä
jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan
saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän
sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten
niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt.
Mutta hän oli varuillaan ja -- yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan
rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai!
ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa.
No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin
oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä
alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis
tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen
ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä
pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri
lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä
sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin,
että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt
kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan
silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi -- mi -- mitä? Mi -- tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi
Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin
pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen
täällä vaivaksi, niin minä heti -- --"

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle
mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle
nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa,
jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että
sin'olet karannut oppipoika -- sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän
siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja
sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että
kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta
loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää
enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis
lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni
ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle
talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa
joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää
sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi,
sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista
mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin
mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja
piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta
muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. -- Sitten
sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä
tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on
Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta
ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa
metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen,
piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin
hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.
Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi
Gosheniin."

"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka.
Sinä kyllä tarvitset."

Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:

"Kuuleppas -- jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä
nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti -- ilman tuumimatta. Mikä
puoli nousee ensiksi?"

"Peräpuoli tietysti."

"No, entäs hevonen?"

"Hevonen nousee etupuolella."

"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"

"Pohjoispuolella."

"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on
pää käännettynä samaan suuntaan?"

"Kaikilla, hyvä rouva."

"Jaha, sinä _olet_ todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä
kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"

"George Peters."

"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että
s'on Alexander -- tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä
rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa.
Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et
ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita
sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota
päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, -- niin
tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä
äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota
itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin
ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää
koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla --
niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät
vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa
pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei
purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä,
nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan
lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni
vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos
tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja
jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith
Loftukselle -- s'olen minä se -- niin koitan auttaa sinua pulasta.
Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan,
ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että
jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun,
poika parka!"

Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin
sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella
Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti
minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello
lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta
selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa
puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin
suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo
kokkovalkean.

Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä
harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle
paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan.
Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä
ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:

"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."

Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella
vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen
tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa
oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos
pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme
tulet ja kynttilät luolasta.

Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin
ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä
liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot
himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin
lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me
kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään
sanaa.




Kahdestoista luku.


Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy
saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän
hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me
heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli
oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me
ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten
mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta,
kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa
hätämelskassa kaikkia muistaa.

Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin
mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja
rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se
ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut
jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että
me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.

Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa
pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen
pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin
ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija
koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa
hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli
korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin
puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta
paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis
sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka
tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella,
ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä
jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan
kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse
olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan
nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten
rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa
vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit
lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan
koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu
missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani
sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä
kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.

Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin
ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi
Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme
itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja
jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan
eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta,
niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme
ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä
kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis
paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä.
Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis
katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna
palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme
pimeässä.

No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia
virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla
me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli
meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin
selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta,
hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan
tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa
hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä
tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä
seuraavinakaan.

Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat
pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään
taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin;
s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa
he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai
neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut,
ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon
ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki
nukkuivat sikeässä unessaan.

Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin
ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa
jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun
kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin
ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä
halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei
itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle
se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en
milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta
niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.

Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja
lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai
muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin
lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii;
mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä
varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis
sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat,
sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille
olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi
-- sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän.
No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä
eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin,
vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin
me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme
koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä
olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt,
kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin
keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki
tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut
taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.

Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin
aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin
me erinomattain paksusti.

Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli
päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi
ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana
maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään.
Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja
sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää.
Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli
höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin
suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan
selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden
yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja
tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.

No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin
kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni
ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä
niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut
päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja
niinpä sanoin:

"Mennään sinne, Jim."

Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:

"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo
on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä
mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä
varmaankin siellä vahti."

"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista
kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen
panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden
tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan
jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin
että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä,
"voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin
hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin
sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina
rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä
vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat.
Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun
m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom
Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais
omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi -- niin hän
tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän
tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja
upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä
löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"

Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun
leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme
sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin
sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli
auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me
kuultiin ääniä.

Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas,
ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja
meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin
valittavan äänen sanovan:

"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan
hiisku siitä sanaakaan."

Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:

"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun
peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina
oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä
kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru
vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä
maassa."

Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni,
ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut
tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä
tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin
ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei
peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi
pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä
seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli.
Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan
päätä vasten ja sanoi:

"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"

Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi:
"Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en
halkaistua sanaa, en jumal'auta."

Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:

"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen
takaan minä. Häpeehän toki -- kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot
pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei
m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että
mekin tahottiin _oikeutta_. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit
meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"

"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän
ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen
rehellisesti ansainnut."

"Mutta _minä_ en taho, ja mull'on siihen syyni."

"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä,
vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.

Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan
ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä
olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin
muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa
astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:

"Tänne -- tuu tänne."

Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten
niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa.
Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he
seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda
viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis
voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt;
niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua,
että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään
kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:

"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos _nyt_ antasimma hälle koko
voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän
kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."

"Niin täytyy", sanoi toinenkin.

"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan
kuula hänen kalloonsa."

"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan
kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään,
ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat.
Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki
varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi
siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä
en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa
moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"

"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"

"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"

"No, olkoon menneeksi Tule sitte."

He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli
pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän
vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:

"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin.
Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme
heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse
täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan
heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, --
kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt!
Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä
lautalta ja -- --"

"Ooh! Herra hallikkoon! _Lautta_? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.
S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! -- ja tässä seistään nyt!
Voi, Herra jestantes!"




Kolmastoista luku.


Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin
ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi
laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa
pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada
kynsiimme tuo vene -- ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat
vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin
oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä,
että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme
raakin perimmäiseen perään. Ja -- mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi
vallan uupuneensa -- peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat.
Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis
tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi
tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja
tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni
käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden
alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla,
löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin
voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein
priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa
salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa
nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta
hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:

"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"

Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas
siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja
astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:

"No, kaikki on klaarina -- laske ulos!"

Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä.
Mutta justiin silloin sanoo Bill:

"Äläs hätäile -- otitko sinä pussin hältä pois?"

"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"

"En. No, voi p--le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."

"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa?
Tuu pois!"

He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja
ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella.
Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni,
tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja
vene lähti menemään.

Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt
suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me
parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista,
ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme
sen.

Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista,
nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni
tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä
ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään
olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.

Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö
lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita
miehiä -- eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan
aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis -- tulla jätetyksi tuolla
viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala
paratkoon, tapahtua että _minusta_ jonakin kauniina päivänä tulis
murhaaja, ja miltähän silloin _mulle_ tuntuis tuommonen kova onni? Ja
niinpä sanoin viimein Jimille:

"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta,
niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä
piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän
heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta
pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi
aikanansa."

Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian
perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti
virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa
näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia
jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis
lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta
pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme
uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.

S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina
me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun
loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne.
Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli
varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen
läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida
eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais
sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja
soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme
neljä valoa lisää -- ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä.
Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten
airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen,
näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne
ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui
muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä
pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.

Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta
nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten
hän sanoi:

"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."

Minä sanoin:

"Niin, kun isä -- ja äiti -- ja sisareni ja --"

Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:

"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä
surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä
heiän nyt on sitten?"

"He -- he -- he ovat? -- ootteko te vahtina tässä laivassa?"

"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon
kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa;
ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie
oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä
kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä
kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie
tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun
elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta
virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö
antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen --"

Minä keskeytin hänet ja sanoin:

"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja -- --"

"_Ketk_'on?"

"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te
ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne -- --"

"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"

"No, herranen aika, raakilla."

"Millä raakilla?"

"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."

"Ethän sie meinaa tuota masinaa _Walter Scott_'ia."

"Justiin sitä."

"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"

"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."

"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa
tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö
joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"

"Niin, -- s'oli niin, että -- neiti Hooker oli visiitillä tuolla
kaupungissa -- --"

"Booths Landingissa, niin, -- no, anna tulla!"

"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin
illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa
kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona -- niin, en
muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän
lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari
virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että
lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta
neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti
pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä,
että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin _me_
törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos,
pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple -- voi, voi sitä siivoa
sielua -- kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."

"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ
sitte teitten?"

"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on
niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut.
Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua
mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä
lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua
muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten
pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä
alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä
sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä
virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te
nyt tahtositta -- --"

"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta
kuka perhana mulle sen _maksaa_? Luulekko kenties että sun isäs -- --"

"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että
hänen enonsa Hornback -- --"

"No, pyhä Poavali! _Hänkö_ on hänen enonsa? Kuules, poika naskali,
juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on
kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin
talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että
mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän
kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie
juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."

Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin
hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle
ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin
kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun
taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin
nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin
vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden
kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu
olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää.
Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut
noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat
ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja
kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.

No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki
tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on
totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta
yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä
vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua
ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin
kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin
haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta,
mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin
kyllähän minä puolestani.

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea
ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani
lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja
näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin
jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti
odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen
ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin
jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho
viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani
sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä;
ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme
veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin
kuolleet.




Neljästoista luku.


Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään
noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta.
Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko
joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta
maarian -- kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä
ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein
enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja
polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin
erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki
mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo
kaikki oli _seikkailuita_; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä
kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon
käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä
oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa
mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin
hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin
fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän
oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen
hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua
kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja
kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen
komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat
toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän
armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan
kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset
ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään.
Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan
paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait
tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä
ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella
kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa,
jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös.
Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat
päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he
sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta
kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä
huvikseen -- tai -- sssh! -- kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain
höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla
on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa
kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee
murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki.
Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa
kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll'
oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin
sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla
noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja
telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne
mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä
tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte
kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies.
Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos
päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas
ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki _panna
kiinni_ verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo _oli_ kuitenkin viisain mies mitä koskaan on
löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan
valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas
mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen
päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän
kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia --"

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on.
Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot
toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara,
josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa
pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville
kenenkä toi kakara -- ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte
oikealle akalle -- ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän
tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja
annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle.
Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No,
nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta
setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on
puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta
puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta,
kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on
selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan
selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta
lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se,
joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se
mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä
tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka?
Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä
asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä,
jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks
lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole
siihen halua eikä varaa. _Hän_ tietää tallentaa kakaransa. Mutta
semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei
paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos _yks_
niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan.
Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se
ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu.
Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky.
En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle.
Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan
muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki
kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta
sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut
kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen,
johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla
täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän
joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat
poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella
kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin
kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, _minä_ en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän
sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja
sanoo: _Parla-vussi-fransaisu_[4] -- mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin
häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia -- jos hän ei olis
valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan
mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän
kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä _kysy_ sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten _tapa_
sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää
taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla
kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri
tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että _Franskalainen_ puhuu eri
tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko
kenties lehemä sitte ihiminen -- vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules
nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev--ssä hän ei myöski voi
_puhua_ niinku ihiminen? Vastaa sinä _siihen_."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen
pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä
vaikenin minä.




Viidestoista luku.


Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä
kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa
Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin.
Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa
Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja
me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin
saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä
siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran
lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta
kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran.
No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä
paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että
se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika
kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin,
että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa
enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä.
Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan
ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä
liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin
kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin
ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi
niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki
otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja
kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko
saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä,
kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun
valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt
pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea
kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja
annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea
pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan
ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka
heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin
vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin
uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni
vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se
taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä -- ja päälle päätteeks minä
en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään,
milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan
eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan
tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais
yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät
paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No,
minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen
_takaapäin_. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen
ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta
toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se
viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim
joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa
sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto
paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini
ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi
isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta
kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun
romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo
valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten
sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata
tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta
oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle
puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut
kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis
ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja
parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli
hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta
sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais
ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun
kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele
että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää
vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa
täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin
käykäähän kerraksi koettamaan -- saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin
"halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata
sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen,
joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja
toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta
rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton
erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli
samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä
aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se
varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen
jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että
lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon
niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt
ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää
mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli
niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin,
että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin,
loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti
minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä
en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein
rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne
tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli
tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan
ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa
alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa
poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin'
ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin
taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin
toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas
lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien
välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja
lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin
viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja
ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu?
Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona
taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps
kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu,
ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck -- se
tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu
aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"_Mitä_? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin,
ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck -- Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän _minä_ ole ollut
missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta -- -- nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä
tässä _minä_ tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai
_missä_ minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen
että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä
soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt -- eiköhän lautta
lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä
jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"_Sumuun, sumuun_. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä
huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan,
kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä
puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö
ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No,
vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole
nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun
vaaroistas enkä mistään. Olen

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47095