Gutenberg · e01.org
Cover of Tähdistälukija
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 47020

Tähdistälukija

by Walter Scott · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2014
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Tähdistälukija by Walter Scott is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #47020). (Alkuteos: Guy Mannering or The Astrologer)

    Suom. V. Hämeen-Anttila

    (Alkuteos: Guy Mannering or The Astrologer)

    WSOY, Porvoo, 1914.

    Voi kiertotähti-tehon hetkin
    avittaa sanat, merkkisetkin,
    niin sanotaan; mut en mä niitä
    uhmaisen taidon töitä kiitä.

    SISÄLLYS:

    1. Harhateillä.
    2. Hoviherra ja koulumestari.
    3. Tähdistä lukeminen.
    4. Ennustukset osuvat yhteen.
    5. Mr. Bertram selittelee.
    6. Uudet luudat lakaisemassa.
    7. Skotlannin mustalaiset.
    8. Häätö.
    9. Turmion päivä.
    10. Oikeudellinen tutkimus.
    11. Vanha tuttava.
    12. Katsaus menneeseen.
    13. Hyväntekijä ja suosikki.
    14. Pakkohuutokauppa.
    15. Koulumestari ja hänen oppilaansa.
    16. Mr. Mervynin sanoma.
    17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa.
    18. Isä ja tytär.
    19. Majanmuutto.
    20. Mestari Sampson haltioissaan.
    21. Brown puhuu puolestaan.
    22. Kohtaus rajakrouvissa.
    23. Nujakka nevalla.
    24. Dandie Dinmontin koti.
    25. Ketunmetsästys.
    26. Tuulastusseurue.
    27. Ojasta allikkoon.
    28. Rosvous ja korvaus.
    29. Miss Mannering häijyttelee.
    30. Woodbournea piiritetään.
    31. Onneton laukaus.
    32. Mr. Glossin kunnostautuu.
    33. Mr. Glossin näkee pahoja unia.
    34. Kumppanukset neuvottelevat.
    35. Kylmäkiskoinen vastaanotto.
    36. Lakimiehet virkistäytyvät.
    37. Hautaus.
    38. Testamentin avaaminen.
    39. Meg Merriliesin hommia.
    40. Isäinsä asuinsijalle.
    41. Vangitseminen.
    42. Kaksi rauhantuomaria.
    43. Raskaan syytöksen alla.
    44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa.
    45. Ystävä.
    46. Koulumestari manailee.
    47. Vastavehkeitä.
    48. Rynnäkkö.
    49. Jännittynyttä odotusta.
    50. Kadonneen paluu.
    51. Rauhaa ja rakkautta.
    52. Meg kutsuu.
    53. Warrochin kärjessä.
    54. Elämästä ja kuolemasta.
    55. Uusi Ellangowan.
    56. Ovela ansassa.
    57. Rangaistus.
    58. Loppu.

    1 luku.

    HARHATEILLÄ.

    Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla.

    Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse.

    Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen matkaansa jatkamaan.

    Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä, isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille itsellensä kulkukelpoiset.

    Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.

    Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi, tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan, missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla.

    Niin kauvan kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan: "Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" -- tai: "Et kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"

    Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat "kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas "neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni, ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."

    Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan koristelivat lavean nevan kohoutumia.

    Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi, niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi lähenevänsä yöpymissijaansa.

    Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan peräytyvän, mikäli hän eteni.

    Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti.

    Toisia leikkelivät poukamat ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon, ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin kauppalaan.

    Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa.

    Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa.

    Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.

    "Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"

    "Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?"

    "Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin -- saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten --"

    "Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan -- ettekö voi antaa minulle yösijaa?"

    "En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."

    "Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni taivasalla nukkua."

    "En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä taikka yksinkertainen."

    "Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä; "mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"

    "Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa."

    "Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä maksaisin runsaasti."

    Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. -- Hän tulee saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä lairdin[2] palkollinen -- eihän tietenkään mikään hänen vasituisia palvelijoitaan, vaan rengin tapainen -- karautti tän'iltana tätä kautta kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan, että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."

    "Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen aikaan tuottaa hankaluutta?"

    "Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."

    Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen, itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin yhdellä aistilla.

    Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven", kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta; siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering tähysteli.

    "Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"

    "Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan -- se on Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä -- mutta teidän ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme tuotapikaa Uudensijan ovella."

    Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli tuottanut kelpo ruokahalun.

    2 luku.

    HOVINHERRA JA KOULUMESTARI

    Lairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä kylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa liiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.

    Itse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa maalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka feras consumere nati;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin toimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä oli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana huomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan.

    Näiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa hän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja hänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti luennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina iltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.

    Godfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan esi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen haltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti itsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen oksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja ristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja Rolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia suuruuksia -- Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja.

    He olivat todella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja lukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin he sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.

    He olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita, joutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas suku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa maailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat Ellangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi apureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat seitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät vastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien voimien kanssa.

    He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn kirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin tuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat kuten hänkin.

    Lähteessäni, Sir Robert Douglasin "Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa" (kts. Ellangowania), mainitaan tempore Caroli primi[6] toimineen Ellangowanin lairdin Allan Bertramin olleen "vakaa kuningasmielinen ja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen Montrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo isänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen pyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti tuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon 1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648." Nämä kaksi karkeata lisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.

    Hänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon kuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen sukuomaisuuden liitollaan.

    Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa periaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä tällainen määritelmä: "Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä vuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten valiokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle ylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678." Tästä isänmaallisesta luottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli pakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet.

    Ankaralla säästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta Argylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen epäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin rannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien Holviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu noin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa.

    Siksipä arviomies, joksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden omakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi perheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.

    Nimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe Bertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle kunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan heidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka päivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan ja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus Oglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla ruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa.

    Dunkeldin kahakassa 1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin Pahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja hänen hautaansa vieläkin sanotaan "Häijyn hovinherran luolaksi".

    Hänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa yleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai, sillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin, olivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt Ellangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin selkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi Kenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa luotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä varalta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista vallanperimystä.

    Mutta suo siellä, vetelä täällä -- muistakoon sen viisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut yhäti supistivat sukuomaisuutta.

    Hän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti tyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan, kuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan jyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean kolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin lakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä, kaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti vierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.

    Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi.

    Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi.

    Heidän mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta, ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan, vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey Bertramille, nykyiselle omistajalle.

    Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla.

    Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian.

    Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi, korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi, vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.

    Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen.

    Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa, mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea köyhää kansaa."

    Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja.

    He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, -- hän ei piittaa köyhän ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit, kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään "turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.

    Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka.

    Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä, kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa tai valintaansa.

    Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.

    Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin.

    Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan, olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen Abelin opintoihin varoja.

    Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa, kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista huomiota yltäkyllin.

    Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia -- sen kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut -- kompuroimassa alas portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille, jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia.

    Hänen puhuessaan olivat professorin ponnistukset -- niin jumaluusopin professori kuin olikin -- kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään.

    Pitkä, kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston voimalla, -- käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi, milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, -- kaikki antoi uutta iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä, jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn perusteina köyhää koululaista vastaan.

    Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa, missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.

    Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä, kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin" maineessa.

    Ja siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa köyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin.

    Hänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei kukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti pettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta.

    Turhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen "Simsonin[11] arvotus"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan nokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin sutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta kaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.

    Näköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli auttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita viljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia siitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä ilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari ei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja.

    Mutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan lisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon huolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut yleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin seuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta mestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti.

    Yrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja hän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun oli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen kohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa tyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin ja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn Ellangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.

    Semmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille pitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli kulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa ei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna harmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin paikkaruojuihin.

    3 luku.

    TÄHDISTÄ LUKEMINEN.

    Talonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän puolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä kestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut korjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo viinipullon tyrkyttämiselle.

    "En voi kunnolleen nukkua", pakisi hovinherra huolestuneesti jännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, "kunnes kuulen hänen siitä selviytyneen, -- ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja kunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä, ettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa; kerran oli muuan tyttö pieniin päin -- hän ei asunut kaukanakaan täältä

    • ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari -- tottapa

    kaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen enempää tehdä? -- hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon päähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa takia hituistakaan huonompana. -- Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa Annanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi niin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa

    • --; ja kiharatukkainen pikku Godfrey -- se on vanhin, mielisuosion

    saannos, niin sanoakseni -- hän on aksiisipurressa -- minulla on serkku aksiisivirastossa -- toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi virkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin olette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen -- minäpä olisin äänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun oli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään tehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin ei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli äänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas Kittlecourtia.

    Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin nopsa, sillä se tyttö --"

    Tähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku tulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä kurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat liian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:

    "Hetki hyvä käydäkseni,
    joko vaimon vaiva meni?
    Tyttölaps tai poikaressu --
    risti tee ja lausu messu."

    "Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen ihminen", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin asetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän lättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan poikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä piipustaan. "Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät Megin laulut ole miksikään pahaksi."

    "Eivätkä hyväksikään", vastasi mestari Samson äänellä, jonka epäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset sanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti odottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja tupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin häntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi avautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.

    Tulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan kuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia, piteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli asultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat Medusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta, osittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden kasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa jotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.

    "Sanokaas nyt, Ellangowan", haastoi hän, "eikö se olisi ollut laitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin markkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan aavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset ja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa lukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?" Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa:

    "Rautayrtti, mailanen
    torjuu vehkeet velhojen;
    päivä Pyhän Anteruksen
    paastoll' antaa suojeluksen.

    Poikinensa Pyhä Pirjo,
    Kolmus ja sen kissa kirjo,
    Mikael myös keihäinensä
    talon pankoot mielellensä."

    Loitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla äänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi, että miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: "Ja nyt, lairdi, etteköhän käskisi antaa minulle viinakupposta?"

    "Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi Drumshourlochin markkinoilta."

    "Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne kaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä niille ainokaistakaan käsirahan antajaa."

    "No, Meg, ja montako mustalaista tyrmään kytkettiin?"

    "Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan, minusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni apostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten ihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen Punaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa -- paha hänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä herrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä joutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan alta lahot koivunkalikat.

    No, yksi on yläpuolia kaikkien -- mutta saadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen kukko kiekune hänen karjapihassaan."

    "Hiljaa, hiljaa, Meg! Se ei ole turvallista puhetta."

    "Mitä hän tarkottaa?" supatti Mannering Sampsonille.

    "Murhapolttoa", vastasi lyhytpuheinen mestari.

    "Kuka tahi mikä kumma hän onkaan?"

    "Portto, varas, velho ja mustalainen", vastasi Sampson jälleen.

    "Voi, totisesti, lairdi", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, "vain teidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin sanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka tuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea herrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele köyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä kukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä viljalti kuin havupuussa neulasia. -- Ja nyt joku teistä tarkatkoon kelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja minuutin, niin minä ennustan sen kohtalon."

    "Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä tässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa paremmin kuin sinä; -- hän lukee sen tähdistä."

    "Mielelläni, sir", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun yhtyen, "minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä kolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat Pythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan ab hora questionis, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat neuvoneet."

    Sampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen kykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä.

    Hovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä "huiputuksiksi" ja "jutkuiksi", kuten silloin sanottiin, -- nyt niitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi --, joten hän pahaa aavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä ei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa herättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden ainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen asuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden tähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman säikystä.

    Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään jurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen hampaittensa raosta örähdyksen "Tavatonta!" tai "Kovin sukkelaa!", kasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.

    Tällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen tuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen vastaustansa isännälleen.

    "Niitä on onnettomia ihmisiä, sir", huomautti Mannering häneen kääntyen, "joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin, kyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta ennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia todisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin."

    "Aivan", vastasi Sampson; "arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari ja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä lukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja merkityksetön." Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat jälleen kiinni.

    "Todellakin", jatkoi matkamies, "minua surettaa nähdä noin oppineen ja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja harhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen ja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille vakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus, Ptolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor, Agrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja pakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät yhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?"

    "Communis error -- se on yleinen erehdys", vastasi järkähtämätön mestari Sampson.

    "Eipä olekaan", väitti nuori englantilainen; "se on yleinen ja hyvin perusteltu vakaumus".

    "Se on petkuttajien, puoskarien ja kelmien tulolähde", sanoi Sampson.

    "Abusus non tollit usum. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä vääjää."

    Tämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa asemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän käännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa Manneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti taivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg taasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa salamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.

    Mannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin varaamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan tutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.

    Taivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-, yhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä, tuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon, catahibazon -- mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset luimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen epäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.

    Vihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli lahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin saattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg Merrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta ja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani hyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella totisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin paikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.

    Enempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi sivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse tasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen linnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt tieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja tähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät Manneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.

    Olemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella merenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi Ellangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli kallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna.

    Uusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana loiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne jakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita vanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.

    Vastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi etupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy melkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki.

    Tänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin oltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta salakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä kartanosta hoilattiin aluksen kannelta: "Haukka vaanii! Alas tuikku!" varotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.

    Oli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin oikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät raunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina, vuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän kattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku aaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä sen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle hietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen kuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten.

    Siinä esiintyi sitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön rinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä, mutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan sokkeloihin.

    Yläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä valoradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä.

    Niin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta sitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita tähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden vaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli rakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita, joita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:

    On satu Lemmen maailma, sen koti:
    siks' seuraan tenhotarten, talismaanein
    se viehtyy, jumalolentoihin uskoo
    ilolla, itse ollen jumalainen.
    Mit' ammoin loihti laulu eläväksi,
    uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot,
    se voima, kauneus ja ylevyys,
    jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla,
    metsissä, vetten varsilla tai alla
    syvällä -- kaikki tuo on kaikonnut,
    uskossa järjen eivät enää elä!
    Mut vielä sydän kieltä tarvitsee,
    ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet.
    Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat
    ne henget ennen täällä asuneet
    inehmon ystävinä, -- lempijälle
    asustain tuolla, tuolta taivon mailta
    tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään
    saa kaiken suuren aikaan Jupiter
    ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.

    Moiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. "Oi!" jupisi hän, "vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä Heydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi katsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden sädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia äskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt olisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan.

    No, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa, osatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen hommaan."

    Merkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy Mannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja ilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän näytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi Manneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja jätti lepäämään yönsä.

    4 luku.

    ENNUSTUKSET OSUVAT YHTEEN.

    Tähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon ajanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito menetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille yhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat vastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet heidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua alas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan yläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska muka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja yhdistelmistä.

    Tämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs pappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän tärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten laskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen oppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa kehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi, kunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.

    Hän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja ryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen syntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä käsiksi secundum artem[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin hieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään muisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan kartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli siihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon syntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.

    Vaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva tähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon kaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti herätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen sijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin sääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan tehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia olisi kolme ikäkautta -- lapsen viides, kymmenes ja yhdeskolmatta vuosi.

    Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi määrätyltä.

    Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä sokkelostansa pois.

    Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän voimakkaasti.

    Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa harjottavinansa?"

    Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.

    Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään hän asteli ulos pengermälle.

    Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla, ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan.

    Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät, mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle.

    Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle.

    Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna, ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.

    Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.

    Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt.

    Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.

    Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan, vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin, jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi.

    Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta, mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.

    Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla paikalla ja herttaisen näköalan saanut. -- Kovinpa onnellisesti, ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! --

    Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa kohti.

    Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman yhdenmukaisuudella.

    Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.

    Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]

    Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen.

    Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa, eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.

    Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja värttinä.

    Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen sisällöksi päätteli:

    Kiertykää ja kertautukaa
    riemun, mustan murheen mukaan,
    rauhan, taiston, -- toivon, pelon,
    mit' on lanka ihmis-elon.

    Loihtulangan kiertyessä,
    hennon hengen herätessä,
    mitkä nä'yt vilinänä
    häämöttävät hämäränä!

    Hurjat innot, hullaannukset,
    tuskan tuojat huvitukset,
    kade, pelko kammoin kaikin
    taikatanssiin sijan saikin.

    Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu,
    niinkuin hyrrän vauhti karttuu.
    Kiertykää ja kertautukaa
    ihmisonnen, -murheen mukaan.

    Ennen kuin kääntäjämme -- eli oikeammin mukailijamme -- oli rakennellut nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa.

    Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen, kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi itsekseen:

    "Vyyhti, mutta ei kokonainen -- täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."

    Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:

    "Meg, Meg Merrilies! -- Mustalainen -- ämmäleukku -- tuhannen jeeveliä!"

    "Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö raunioiden murtumasta esille.

    Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa.

    Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan.

    Heidän uljuutensa, kuntonsa ja sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan, eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.

    Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja vastenmieliset.

    "Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen, vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen tuntia jo olemme viipyneet. -- Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja horna sinut syöjättären periköön!"

    Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni -- sillä sitä hän oli olevinaan -- vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? -- näyt olevan tähyilemässä -- hä?"

    Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä, Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"

    Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa -- herrasmieshän se on ja talon tuttavia."

    Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir; huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita -- suokaa anteeksi, katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."

    "Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen ankkuroineen aluksen päällikkö?"

    "Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin 'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.

    En häpeile nimeäni enkä alustani, -- enkäpä sen puolesta lastianikaan."

    "Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."

    "Tausend donner -- ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella -- puhdasta konjakkia

    • hienoa hyson- ja souchong-teetä -- Mechelnin pitsejä, jos teille

    soveltuu -- oikeata konjakkia -- kieritimme maihin sata nassakkaa viimeis-yönä."

    "Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään tuollaista."

    "No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava -- ellette lähde laivaan ja kulauta naukkua -- saatte kukkarollisen teetä mukaanne maihin. -- Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."

    Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli tullutkin.

    Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen, jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.

    5 luku.

    MR. BERTRAM SELITTELEE.

    Arvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet nousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta Ellangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois myötätuuleen, joka puhalsi maalta.

    "Niinpä niin", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut Manneringia ja nyt liittyi häneen, "siinä ne menevät -- siinä menevät vapaakauppiaat -- menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw Hagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet paholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet, latvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan -- seuratkoon ken kykenee!

    Tuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin hirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai jättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä aamiaiselle; ja saattekin teetä, joka --"

    Mannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen ajatus omituisesti niveltyi toiseen:

    kuin helmet umpimähkään pujotellut;

    ennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta palautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk Hatteraickista.

    "Hoo, hän on -- on -- hyvänlainen heittiö kylläkin -- kukaan ei huoli häiritä häntä -- salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat varalastin seassa -- kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne alusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin ainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari."

    "Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin kummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta tältä rannikolta."

    "Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja teetä -- eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta -- ja sitte siinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen naulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi hiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin sekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko tuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen.

    Hatteraick sitä vastoin kelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain sattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan kaskun.

    Olipa muuan lairdi -- Gudgeonfordin Macfie, nähkääs --, hänellä oli iso määrä saannoskanoja -- sellaisia mitä alustalaiset toimittavat isännälle -- jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana -- minulle tulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti menneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on akalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan Finniston -- aikaa jo kuollut -- (meidän kaikkien täytyy kuolla, mr.

    Mannering, se on varma totuus) -- ja siitä puhuen, eläkäämme sillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina lukemaan pöytärukouksen."

    Koulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä Mannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli ylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi.

    Mannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta noudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen vaaraan: "Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi arvelisin --"

    "Ohoh, tullijehut" -- sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut yleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui hoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita hän sattui tuntemaan -- "tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää silmänsä auki -- kenenkään ei tarvitse heitä auttaa -- ja onpa heillä sitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa -- ja mitä oikeuteen tulee -- te kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering -- niin minä en ole rauhantuomari".

    Mannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli itsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota kärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui.

    Mr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen mieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:

    "Ei, sir, -- Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime virkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee omistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin pitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä perään.

    Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää -- Sir Thomas Kittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi kannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan sukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn lairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain luettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut syrjäytetään!

    Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin konstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella asioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin se on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän vangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan -- ja jollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut, että häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa linnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan

    • ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan -- Mutta tiedän

    hyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo -- olipa vähän niin ja näin sen istuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa -- enkö minä ollut oikeutettu saamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen Mac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?"

    Mannering myönsi nämä valitukset mielestään oikeutetuiksi.

    "Entäs, mr. Mannering, se tien ja lammastarhan juttu -- tiedän Sir Thomasin olleen siinä takana ja sanoinkin suoraan katselmuslautakunnan kirjurille, että hoksasin minä pukinsorkan, ajattelivatpa siitä mitä tahansa. Teettäisikö mikään oikea herrasmies tai joukko herrasmiehiä tietä ihan lammastarhan kulman halki, lohkaisten siitä, kuten toimitsijani heille huomautti, kuuden syllän verran kelpo nummilaidunta? Ja sitte se juttu ryöstövoudin vaal --"

    "Tosiaankin, sir, on ikävää, että kohtaatte mitään arvonannon puutetta seudulla, jolla esi-isänne ovat asuinsijansa suuruudesta päättäen olleet hyvin tärkeitä toimimiehiä."

    "Totta kyllä, mr. Mannering. -- Minä olen vaatimaton mies, enkä noista asioista sen enempää puhu; ja täytyy sanoakseni, etten mokomia juuri muistelekaan. Mutta olisittepa kuullut isäni kertoilevan, miten ennen vanhaan Mac-Dingawaiet -- nykyiset Bertramit, nähkääs -- taistelivat irlantilaisten ja ylämaalaisten kanssa, joita ryntäili tänne Ilayn ja Cantiren puolelta.

    Pyhällä maallakin kävivät -- Jerusalemissa ja Jerikossa nimittäin, koko heimo kintereillään -- parempi olisi heidän ollut mennä Jamaikaan, kuten Sir Thomas Kittlecourtin setä -- ja toivat mukanaan kotiin pyhäinjäännöksiä, samanlaisia kuin katolilaisilla on, ja lipun, joka on säilynyt tuolla ullakolla -- olisivatpa ne olleet raakasokeritynnyreitä ja rommiastioita, niin paremmin siitä olisi sukuomaisuus kostunut -- mutta ei kannata verratakaan Kittlecourtin vanhaa käähkänää Ellangowanin linnaan -- lieneekö sen julkipuoli neljääkäänkymmentä jalkaa -- Mutta teillehän ei aamiainen kelpaakaan, mr.

    Mannering; ette maista lihaa; sallikaa minun suosittaa tuota savustettua lohta -- John Hay sen pyydysti, lauvantaista kolme viikkoa sitten, virran alajuoksun varrelta Hempseedin kaalamon kynnykseltä", j.n.e., j.n.e., j.n.e.

    Hovinherran äkä oli jonkun aikaa pidätellyt häntä jokseenkin vakinaisesti yhdessä puheenaineessa, mutta nyt hän tempautui tavalliseen haihattelevaan laverteluunsa. Siten sai Mannering kyllikseen aikaa mietiskellä sen aseman hankaluuksia, jota hän tunti takaperin oli pitänyt kovin kadehdittavana. Siinä oli maalais-aatelismies, jonka enimmin arvossa pidettävänä ominaisuutena tuntui olevan hänen täydellinen hyväntuulisuutensa, salaisesti kiukuttelemassa ja nurkumassa lähimäisiänsä kohtaan aiheista, joiden täytyi olla kepeätä tomua varsinaisiin elämän vastuksiin verraten.

    Niille, jotka ovat syrjässä suurten koettelemusten tieltä, on säädetty pikku kiusoja, jotka täydellisesti ajavat heidän sielunrauhansa häiritsemisen asian; ja jokainen lukija lienee havainnut, ettei luontainen unteluus eikä opittu elämänviisaus pysty paaduttamaan maalaisherrasmiehiä loukkauksille, joita sattuu vaaleissa, käräjillä ja kunnalliskokouksissa.

    Uteliaana tiedustelemaan maan tapoja käytti Mannering hyväkseen kelpo mr. Bertramin loruvyyhtiin satuttautunutta solmua ja kysyi, mitä kapteeni Hatteraick niin kiihkeästi mustalaisvaimosta tahtoi.

    "Ka, laivaansa kai siunaamaan. Katsokaas, mr. Mannering, noilla vapaakauppiailla, joita laki nimittää salakuljettajiksi, ei ole mitään uskontoa, mutta sen sijaan taikauskoa tarpeeksi asti; ja niillä on yhtä monta taikaa ja loitsua ja joutavaa --"

    "Turhuutta ja pahempaakin!" urahti koulumestari; "se on paholaisen kanssa kaupan hieromista. Taiat, amuletit ja loitsut ovat hänen keksintöänsä -- valittuja nuolia Apollyonin viinestä."

    "Olkaahan vaiti, mestari -- aina te puhutte" (nuo muuten olivat ensimäiset miespoloisen sinä aamuna virkkamat sanat, pöytärukouksen ja kiitoksen lausumista lukuunottamatta), -- "mr. Mannering ei teiltä saa sanaakaan viritetyksi! -- ja tässä tähtitieteestä tai taioista ja muusta sellaisesta puhuessamme, mr. Mannering, oletteko ystävällisesti miettinyt eilisiltaista puheluamme?"

    "Alan ajatella, mr. Bertram, arvoisan ystävänne tavoin, että olen tavallaan leikitellyt teräkalujen kanssa; ja vaikkemme te enkä minä, eikä kukaan järkevä ihminen, usko tähtiennustuksia, on kuitenkin toisinaan sattunut, että pilan vuoksi tehdyt tulevaisuuden utelut ovat tuottaneet arveluttavia ja epämieluisia seuraamuksia sekä ihmisten toimiin että heidän luonteisiinsa. Siksipä todella toivon teidän vapauttavan minut kysymykseenne vastaamasta."

    Oli helppo nähdä, että tämä kiertelevä vastaus vain sai hovinherran uteliaisuuden hillittömämmäksi. Mutta Mannering oli itsekseen vakaasti päättänyt olla toimittamatta lasta alttiiksi niille hankaluuksille, joita olisi saattanut koitua, jos häntä olisi luultu pahan ennustuksen alaiseksi. Sen vuoksi hän luovutti mr. Bertramille kirjelappusen ja pyysi häntä tallettamaan sitä viisi vuotta, murtamatta sinettiä ennen viidennen vuoden marraskuun loppua. Tuon määräajan mentyä umpeen olisi hänellä vapaus lukea se; Mannering luotti siihen, että ensimäisen vaarallisen käänteen silloin ohi mentyä ei kirjelmän muullekaan sisällölle annettaisi mitään merkitystä.

    Tähän suostui mr. Bertram, ja hänen uskollisuuttaan varmentaakseen vihjaili Mannering onnettomuuksiin, joita varmasti tapahtuisi, jos hänen ohjeitaan syrjäytettäisiin. Mr. Bertramin kehotuksesta vietti Mannering lopunkin päivää Ellangowanissa. Sen kuluessa ei mitään merkittävää esiintynyt; ja seuraavana aamuna matkamies nousi satulaan, lausui kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle isännälleen sekä tämän papilliselle seuralaiselle, toisti sydämelliset toivotuksensa perheen menestykseksi, käänsi heponsa pään kohti Englantia ja katosi Ellangowanin asukasten näkyvistä. Lukijaimmekin katseilta täytyy hänen nyt häipyä, sillä kertomuksemme käsittelee toista ja myöhempää kautta hänen elämästään.

    6 luku.

    UUDET LUUDAT LAKAISEMASSA.

    Kun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa aikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua kauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut tähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, "siunatut olkoot pienoisen suloiset kasvot". Laveasti puheltiin muukalaisen ulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet hänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti suuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan taikauskoinen.

    Ensi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen samettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään.

    Hänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus voitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa se ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen ympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin edellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen kaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti, kunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.

    Isäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle hyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen ensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson luopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään Sijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut silloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle Ellangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki avut ja taidot mitä -- hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan hän ei ollut koskaan huomannut olevansa.

    Tässä järjestelyssä havaitsi hovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja kärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken oltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa isommassa seurassa.

    Noin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä piirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.

    Ajan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että ministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja pysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta lähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön! jollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin ja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita, tarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus hajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.

    Sir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet edusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain keskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja uuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen squire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat ajokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert Glossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon herrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi -- mikä on yhtä todenmukaista -- oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin julkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja.

    Mr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt, että ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään siitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.

    Helposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle olisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin mahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen skotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla tämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat niin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen lisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin hallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen kymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut hallintaansa ja omistustansa vannomassa.

    Tämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö ja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan jälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden kirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien virkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin kokoonnuttua.

    Tämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran vaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona, jonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen ilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.

    Mutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: "Ei hupelolle nuijaa kouraan." Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa tuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin armahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset käsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet rauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta virkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: "Olkaa hyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet." Epäilemättä ne kannatti tältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen käteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr.

    Bertram ei äidinkielensä kieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan ilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka taholle.

    Aivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa henkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän puoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä arvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen ajutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja kuullessaan ensimäiset sanat: "Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä" -- "Hyväksi!" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; "kelpo mies!

    Olenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin minä."

    Niinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin tunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen valtoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista hänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä velvollisuutensa hoitamisessa.

    Uudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin todistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja kotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan kirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja jumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena, pakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien tieltä.

    Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti hallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle joutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat puolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä ja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat näkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia, varaskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden palkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä virkamiehenä.

    Kaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa.

    Pahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään hellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt suureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja hänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat käyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen kykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi vetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen armeliaisuuteen.

    "Pitkämuistinen kerjäläinen" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt säännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu nöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen vaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi kuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka jokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla oli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin, kuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta.

    "Hessu Jaakko", puoleksi veijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän lapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen, missä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli ilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni nauttimaan.

    Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun jokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla "Kapteeni Wardia" ja "Uljasta amiraali Benbowia", karkotettiin piirikunnasta pelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi.

    Kulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä innossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.

    Nämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä.

    Me emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme liittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois meidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten uutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota oli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten mierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien myyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa ja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja ja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan vaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.

    Kaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon huutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta.

    Hänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään pitäneet sitä, "mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit saattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on ollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja vieläpä aijemminkin -- että hän tuolla tavalla köyhiä jyrsii! -- Hänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka hän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn liiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta olisi.

    Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan tupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla ja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja armollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa antoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin kunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta sietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen paavilaisistakin.

    Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin vain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja sittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja runtomaan."

    Siihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa kolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä sen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on katsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.

    Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut Ellangowanin tilalla.

    7 luku.

    SKOTLANNIN MUSTALAISET.

    Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.

    Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta, joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen toimeentulon mahdollisuudet.

    Tässä sekotuksessa he suuressa määrin menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu, jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä, joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa usein vuosi paljon verta.

    Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.

    "Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle.

    Ja vaikka näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan... Minkään viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut, tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän keskuudessaan tapahtuvan.

    He ovat sietämättömänä taakkana köyhille alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen, jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa.

    Hyvinä vuosina niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista, alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään tappelua haastamassa."

    Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli huijarien -- miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään -- heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.

    Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä yleensä pidättyen varastelusta.

    Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan pitivät hyviä lintukoiria kaupan.

    Talvisin naiset ennustelivat ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys, jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.

    Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin parias-luokat, oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä, etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.

    Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät tavallaan katsottiin niiden omistajiksi.

    Tämän suojeluksen kerrottiin heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden kanssa hän sattui riidassa olemaan.

    Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua.

    Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi kartanoon.

    Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka, olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin "erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.

    Mutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.

    Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.

    Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan.

    Juuri kun hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.

    Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa -- mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä.

    Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille, jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella.

    Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että -- huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena -- "kun ihminen niihin tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".

    Näitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa harareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli päivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta suuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski hovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin korviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta nämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka, ahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi ylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.

    Silloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen, joka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat joukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen Ellangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.

    Jälkimäiset eivät vähään aikaan kyenneet kuvittelemaankaan sotaa todelliseksi. Mutta he huomasivat sen erä erältään: metsänvartija rusikoitsi heidän lapsiansa, tavottaessaan heidät kielletyiltä retkiltä; siltavouti korjasi takavarikkoon heidän aasinsa, jos nämä oli jätetty viljelysmaille taikkapa vastoin valtamaantie-asetusta laskettu tienvieriäkään kaluamaan; konstaapeli alkoi tehdä uteliaita tiedustuksia heidän elannostaan ja toimeentulostaan, kummastellen sitä, että miehet kaiken päivää lojuivat hökkeleissä ja olivat parhaan osan yötä liikkeellä.

    Asiain tälle kannalle kehityttyä mustalaiset siekailematta ryhtyivät kostantotoimiin. Ellangowanin kanakuntia ryöstettiin, hänen palttinoitansa varastettiin kuivausnuorilta tai valkaisupyörtänöiltä, hänen kalavesillään käytiin, hänen koiriaan siepattiin, kasvavia puitaan katkottiin tai kolottiin. Paljon pikku ilkivaltaisuuksia tehtiin ja monia niistä ilmeisesti pelkästä ilkikurisuudesta.

    Toiselta puolen sinkoili vangitsemiskäskyjä, määräten syyllisiä armotta takaa-ajettavaksi, etsiskeltäväksi, kiinni otettavaksi ja pidätettäväksi; eikä näppäryyskään pelastanut joitakuita tuhontekijöitä joutumasta syyhyn. Yksi näistä, vankka nuori mies, joka oli toisinaan käynyt merellä kalastelemassa, luovutettiin D----n merisoturiksi-oton kapteenille; kaksi alaikäistä piestiin, ja muuan egyptiläinen eukko lähetettiin työvankilaan.

    Yhäti eivät mustalaiset silti hievahtaneetkaan poistuakseen niin kauvan asumaltansa paikalta, ja mr. Bertram oli haluton riistämään heiltä ikivanhaa "turvakaupunkia". Sissisotaa jatkui siten kuukausimäärin, vihollisuuksien kumpaiseltakaan puolelta yltymättä tai heikkenemättä.

    8 luku.

    HÄÄTÖ.

    Skotlantilaisen anastussodan alkua ja kehitystä seuratessamme emme saa jättää mainitsematta, että oli vuosia vierryt ja viidettä syntymäpäiväänsä lähentelevästä pikku Harry Bertramista sukeutunut niin reima ja vilkas ihmisvesa kuin on konsanaan puumiekkaa vuollut ja kaisloista krenatierin lakkia punoskellut. Aikaisin kehittynyt luonteen reippaus teki hänestä jo pikku samoilijan; hän tunsi hyvin jok'ainoan tilkun rinneniittyä ja notkoa Ellangowanin ympäristöllä ja osasi soperrella, mitkä norot kasvoivat sievimpiä kukkasia ja missä viidassa pähkinät olivat kypsimmillään.

    Monasti hän säikytteli hoitajiansa kapuamalla vanhan linnan raunioissa, ja useammin kuin kerran oli hän vaivihkaa retkeillyt mustalaiskylään asti.

    Tällöin hänet tavallisesti toi takaisin Meg Merrilies, joka nähtävästi ei ulottanut nyreyttänsä lapseen, vaikka häntä ei saatu astumaan sisälle Ellangowanin kartanoon sen koommin kun hänen veljenpoikansa oli luovutettu merisoturien ottajille. Sitä vastoin hän useasti sai väijyskellyksi lapsen kävelyitä, laulellakseen hänelle jonkun mustalaislaulun, antaakseen aasinsa hänen ratsastettavakseen ja työntääkseen hänen taskuunsa piparikakun tai punaposkisen omenan.

    Tämän naisen vanha kiintymys sukuun näytti kaikilla muilla suunnilla torjuttuna ja ehkäistynä riemuitsevan saadessaan vielä jonkunkaan helliäkseen ja vaaliskellakseen. Hän ennusteli sataan kertaan, että nuoresta mr. Harrysta koituisi sukunsa ylpeys, "eikä ole sellaista vesaa ollut ikipitkiin aikoihin, aina Arthur Mac-Dingawaiesta saakka, joka sai surmansa Verisen Lahden ottelussa; nykyinenpä karahka ei kelpaa muuksi kuin hädin polttopuuksi". Kerran hän lapsen sairastaessa makasi kaiken yötä ikkunan alla hymisten runoa, jonka uskoi verrattomaksi kuumeen karkottajaksi, eikä häntä saatu tulemaan taloon eikä jättämään vartiopaikkaansa ennen kuin kuuli vaaran väistyneen.

    Vaimon kiintymys lapseen alkoi herättää epäluuloa, ei kylläkään hovinherrassa, tämä kun ei koskaan ollut joutuisa uumoilemaan pahaa, vaan hänen vaimossaan, joka oli heikko terveydeltään ja raskaalla mielellä. Hän oli siunatussa tilassa nyt toistamiseen ja pitkällä, ja kun ei voinut itse liikuskella kävelyillä ja Harryn hoitajatar oli nuori ja ajattelematon, pyyteli hän mestari Sampsonia ottamaan toimekseen pitää poikaa silmällä tämän harhamatkoilla, milloin ei muuta seuralaista ollut saapuvilla. Koulumestari rakasti nuorta hoidokkiaan ja oli hurmaannuksissaan omasta menestyksestään, saatuaan hänet jo niin pitkälle opin uralla kuin kolmitavuisten sanojen tavaamiseen.

    Sietämätön oli ajatus, että tämä oppinut ihmelapsi joutuisi mustalaisten siepattavaksi kuin toinen Adam Smith.[18] Niinpä hän auliisti ryhtyikin tehtävään, joka oli hänen kaikkia elämäntapojaan vastaan, ja hänen nähtiin harppailevan hautoen matemaattista tehtävää päässään ja suuntaillen katseensa viisivuotiaaseen poikaan, jonka puikkelehtimiset johtivat hänet lukemattomiin kiusallisiin pälkäisiin.

    Kahdesti kaahasi koulumestaria äkäinen lehmä, kerran liukahti hän astuinkiviltä puroon ja toisena kertana vajosi vyötäisiänsä myöten Lochendin hetteeseen, yrittäessään taittaa ulpukkaa nuorelle lairdille.

    Sampsonin siitä pelastaneet kylänvaimot arvelivat, että "lairdi voisi yhtä hyvin uskoa poikansa varjelun perunamaan variksenpeljätille"; mutta sävyisä koulumestari kesti kaikki tapaturmansa yhtä häiriintymättömän vakavana kuin tyynenäkin. "Ta-va-ton-ta!" oli ainoa huudahdus, minkä ne konsanaan kirvottivat paljon koetellun miehen huulilta.

    Tähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin ryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle aikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen.

    Mutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma "Ne moveas Camerinam",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut omiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen mustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun häätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään alistumisen tai kuuliaisuuden oireita.

    Vihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin väkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia, joka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita poistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät poliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään kehnoja ovia ja ikkunoita, -- jollaista lyhyttä ja tehokasta häätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin kolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa katselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat sitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella lähtöä.

    Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla oli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta asuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä näyttämässä.

    Ellangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse tulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion toimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi Frank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime aikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi sen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan tuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta kuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista näiden peräytyessä hänen maatilaltaan.

    Eräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla tuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä oli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät heidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut silmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia silmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt olalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen väkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai korskeillen.

    Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku rattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat, iäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät lähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät, paljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.

    Tie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden litistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi viuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa.

    Hänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka laiskasti astuskelivat edellä: "Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja tehkää tilaa lairdin kulkea".

    "Saakoon hän osansa tiestä", vastasi eräs miehistä lerpattavan leveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, "eikä enempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen ruunaparillensakin".

    Kun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi olla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti, sellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää, ja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen kokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta miestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista tai tuntemisen merkkiä:

    "Giles Baillie", virkkoi hän, "oletko kuullut, että poikasi Gabriel jakselee hyvin?" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)

    "Jos olisin toisin kuullut", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä puhujaan katsahtaen, "niin olisittepa siitä kuullut tekin." Ja hän talsi tietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]

    Vaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa, jotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle olennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää vihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut olla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen retkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten siveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön mäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin kuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.

    Katkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin ollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta turvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja toisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin silloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun vakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen järjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen käyttäytymisessään heitä kohtaan?

    Jotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän perhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin jonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä rikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien tuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey Bertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka tapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.

    Hänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi odottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta jäljemmälle.

    Hän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista ylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja hänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta taivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet, että hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin vierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään hänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti johtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista perintätiedoista.

    Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista karttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat silmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui suortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli vimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli näköjään vasta nyhdettyä versoa.

    "Vie sun hiisi", ärähti hevosrenki, "eikös hän vain olekin käynyt silpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!"

    Hovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten kokotteli hänen polkunsa yli.

    "Ratsasta eteenpäin", sanoi mustalainen, "ratsasta eteenpäin, Ellangowanin lairdi -- ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! -- Tänä päivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä -- katsohan, roihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat -- katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin hökkeleistä -- katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla.

    • Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram -- mitä meidän väkemme perään

    vilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet leivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet verensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin -- kolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen lapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja teiren yökumppaneiksi! -- Ratsasta eteenpäin, Ellangowan.

    Meidän pienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme -- katsohan, että upea kätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään -- en silti toivota pahaa pikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle -- Jumala varjelkoon -- ja tehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän isänsä! -- Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä ovat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja tämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista metsistä."

    Näin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi sen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen purevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän halveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili puolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan eikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen karavaanin.

    Ellangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän maininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias: hän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja lopetti vannomalla, että "jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta, niin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan".

    9 luku.

    TURMION PÄIVÄ.

    Vireänä virkakautenaan ei mr. Bertram tulliasioitakaan unohtanut.

    Man-saaren siihen aikaan erityisesti helpottama salakuljetus oli yleinen pitkin Skotlanin koko lounaisrannikkoa. Melkein kaikki kansa otti niihin puuhiin osaa; vallassääty suvaitsi niitä, ja tullivirkamiehillä oli velvollisuutensa hoitamisessa useasti vastusta niistä, joiden olisi pitänyt heitä tukea.

    Niillä seuduin oli siihen aikaan matkatarkastajana muuan Francis Kennedy, jota jo on kertomuksessamme mainittu, -- tanakka, päättäväinen ja toimekas mies, joka oli tehnyt suuria takavarikkoja ja sikäli joutunut vihoihin niiden kanssa, joilla oli etua "suorasta kaupasta", kuten he salakuljettajan ammattia nimittivät. Tämä henkilö oli erään aatelismiehen avioton poika; se seikka sekä hänen iloinen toverillisuutensa ja hyvä lauluvarastonsa hankkivat hänelle tuolloin tällöin pääsyn paikkakuntansa herrasmiesten seuraan, ja hän oli moniaan heidän urheiluklubinsakin jäsen, ollen erityisen harjaantunut siihen alaan.

    Ellangowanissa oli Kennedy usein ja mielellään nähtynä vieraana.

    Hänen eloisuutensa vapautti mr. Bertramin ajattelun vaivasta ja siitä ponnistelusta, mitä hänelle tuotti yksityiskohtaisen aatosyhteyden säilyttäminen, samalla kun saatiin oivallista keskustelun aihetta niistä uskaliaista ja vaarallisista uroteoista, joihin virkansa hoitaminen oli häntä johtanut. Tuollaiset seikkailut viehättivät Ellangowanin lairdia, ja Kennedyn seuran tuottama huvi oli hänelle oivallisena syynä kertojan suosimiseen ja auttamiseen vihatun ja uskalletun velvollisuutensa täyttämisessä.

    "Frank Kennedy", tapasi hän puhella, "on herrasmies, vaikka vihkimättömästä liitosta syntynyt -- hän on sukua Ellangowanin haaralle Glengubblen omistajain kautta. Viimeinen Glengubblen lairdi olisi jättänyt maatilan Ellangowaneille; mutta sattumalta Harrigatessa käväistessään hän kohtasi siellä miss Jean Hadawayn -- sivumennen sanoen, Vihreä Lohikäärme on Harrigatessa parempi majatalo kuin se toinen -- mutta mitä Frank Kennedyyn tulee, niin hän on tavallaan herrasmies syntyjään, ja on häpeä olla auttelematta häntä noita salakuljettajain heittiöitä vastaan."

    Sitte kun tuomio- ja täytäntöönpanovalta olivat täten liittoutuneet, sattui kapteeni Dirk Hatteraick tyhjentämään lastillisen väkijuomia ja muuta salakuljetustavaraa rantahietikolle jokseenkin lähelle Ellangowania. Luottaen siihen penseyteen, jota hovinherra oli ennen osottanut tuollaisia lainrikkomuksia kohtaan, ei hän puuhiansa kovinkaan hätäisesti piilotellut eikä joudutellut. Siitä oli seurauksena, että mr. Frank Kennedy Ellangowanin valtuuttamana, apunansa muutamia lairdin miehiä, jotka hyvin tunsivat seudun, ja osasto sotaväkeä, karkasi nassakoihin, kääryihin ja säkkeihin käsiksi.

    Hurjalla kahakalla, jossa annettiin ja saatiin pahoja haavoja, onnistui hänen painaltaa virastonsa leveä nuoli tavaroihin ja voittokulkueessa kuljetuttaa ne lähimpään tullikamariin. Dirk Hatteraick vannoi hollanniksi, saksaksi ja englanniksi täydelleen ja koron kanssa maksavansa sekä ryöstäjälle että hänen apureilleen; ja kaikki, jotka hänet tunsivat, arvelivat hänen todenmukaisesti pitävän sanansa.

    Muutamia päiviä mustalaisheimon lähdön jälkeen kysyi mr. Bertram aamiaispöydässä puolisoltaan, eikö nyt ollut pikku Harryn syntymäpäivä?

    "Viiden vuoden vanha ummelleen tänä siunattuna päivänä", vastasi mrs. Bertram; "voimme siis katsastaa englantilaisen herrasmiehen kirjelappua".

    Mr. Bertram mielellään näytti mahtipontisuutta pikku seikoissa. "Ei, rakkaani; huomenna vasta. Viime kerralla mainitsi meille käräjillä sheriffi, että dies -- että dies inceptus -- sanalla sanoen, latinaa sinä et ymmärrä, mutta se merkitsee, että määräpäivä alkaa vasta loputtuansa."

    "Tuo kuulostaa järjettömältä, Godfrey."

    "Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä lainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank Kennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi hirteen murhasta -- sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin korkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt ensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa -- mutta Frank Kennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä hän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle kuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas rannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään.

    Avaammekin sitte pullon ranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan."

    "Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa", vastasi talon emäntä. "Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin muutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja nostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään hätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja -- Tarvitsiko meidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia, silloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?"

    "Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille soveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana?

    Frank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse tiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan tuolla Ellangowanin Vanhallasijalla."

    "Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä, että siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä?

    Eihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi kuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja rouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja eikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä, jotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä odottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy sen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa riitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi tulessa."

    "Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä asioita -- ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa."

    "Hohoi! hohoi! Ellangowan", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen, lairdin poistuessa huoneesta, "soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä kaikki!"

    Tästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti uskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin silmin. "Kaikin mokomin, Ellangowan", sanoi hän, "joutukaapa linnaan!

    Sieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa ajokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä."

    Hän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös porrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita muitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä selvemmin kuuluva kanuunain jyske.

    Noustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala, huomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden, kintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista keulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.

    "Ne ovat vasta heittopallosilla", huudahteli Kennedy intoutuneena, "mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa!

    Näen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa jälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen, kuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! -- pääsivät hänestä tuulen puolelle! -- noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! -- kiinni, Virkku, kiinni!"

    "Luulenpa", virkahti vanha puutarhuri vieressään ällistelevälle sisäkölle, "että tullimies on haltioissaan"; tällä sanalla kansa ilmaisee niitä rajuja mielenliikutuksia, joita se ajattelee kuoleman enteiksi.

    Ajoa jatkui. Taitavasti ohjailtu lokertti käytti kaikkia mahdollisia koukkuiluja pelastuakseen. Se oli saavuttanut niemekkeen, joka oli lahden vasemman rannan äärimäisenä ulkonemana, ja oli kiertämäisillään sen, kun kanuunanluoti osui raakapuun jalkaköyteen ja isopurje romahti kannelle. Tapaturmalla näytti voivan olla yksi ainoa seuraus, mutta katselijat eivät sitä päässeet näkemään, sillä alus oli juuri sivuuttanut niemekkeen, menetti peräsimensä tehon ja painui harjun taakse.

    Tykkivene levitti kaikki purjeensa takaa-ajoon, mutta sen suunta oli viistänyt liian läheltä nientä, joten miehistön oli pakko kääntää myötätuuleen, peljäten rantaan ajautuvansa, ja tehdä iso polvi takaisin lahteen, saadakseen riittävää tilaa niemekkeen kiertämiselle.

    "Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai molemmat", intousi Kennedy; "minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle"

    • tämä oli tuo usein mainittu niemeke -- "ja merkillä ilmottaa niille,

    mihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan

    • toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti

    sitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme nuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi."

    Hän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.

    Noin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme maininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan päättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja hänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut luovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän olikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla, tanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla tömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä.

    Kennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi kiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi Harryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.

    Sampsonin "Kukaties, katsastaja Kennedy --" hukkui kavioiden kopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän perässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä vastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen miehen seuraan, "joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin".

    Niinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes saapui Ellangowanin Sijalle.

    Linnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä, joka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa kiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen niemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita kanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi siellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen sinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin päätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen valtausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.

    "Alkaa tulla päivällisen aika", huomautti mrs. Bertram miehelleen; "kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?"

    "Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani", vastasi hovinherra; "kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan".

    "Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut, jotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat kyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana on -- suoran totuuden sanoakseni -- härän selkäpaisti. Ja sitte minä olisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas kaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja hoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä menoa -- mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta."

    "Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin -- meillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?" (Pöytää kattavalle palvelijalle.) "Missä on mestari ja pikku Harry?"

    "Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry ei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan."

    "Ei kotiin hänen kanssaan?" kummastui hovinrouva; "kutsukaa mr. Sampson paikalla tänne".

    "Mr. Sampson", sanoi hän toisen tullessa, "eikö ole ihmeellisin asia tämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito -- vuode, ruoka ja pesu -- ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä poikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?"

    Sampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä vihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin tehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä emme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli "omalla vastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä vastaväitteistänsä huolimatta".

    "En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan", huomautti rouva ärtyisesti; "entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen seljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista kanuunista joku häneen osaa? -- tai entä --"

    "Tai entä jos, rakkaani", tokaisi Ellangowan, "mikä on paljoa todennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen tai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?"

    "Ja silloin he voivat hukkua", pelkäili hänen puolisonsa.

    "Totisesti", huomautti Sampson, "luulin mr. Kennedyn palanneen tunti takaperin -- varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden töminän".

    "Se", selitti John leveästi virnistäen, "oli Taava kaahaamassa kyyttöä kävelypuistosta".

    Sampson punehtui hiusmartoa myöten -- ei huomautuksessa vihjatusta ivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen pannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. "Olen tehnyt erehdyksen", virkkoi hän; "välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä ottamaan pienokainen takaisin". Hän sieppasi luupään sauvansa ja hattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli koskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.

    Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen.

    Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin hullu, heitä etsiskellen".

    Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.

    Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen, marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat löytyneet, -- kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.

    Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle. "Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina.

    Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.

    Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas, niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä, että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet, laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo noussut maihin.

    "Täällä! -- täällä! -- tänne päin, Jumalan tähden! -- tänne päin! tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta.

    Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä oli aikaa sammunut.

    "Lapseni! lapseni!" voihki tyrmistynyt isä; "missä onkaan hän?"

    Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin hökkeleihin päin.

    Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat -- katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"

    "Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"

    Puolittain sekamielisenä tätä rukoillessaan näki hän valon kajastusta eräästä revitystä töllistä -- siinä oli Meg Merrilies ennen asunut.

    Kimmellys, joka tuntui tuikahtelevan takkavalkeasta, ei pilkottanut ainoastaan ikkunasta, vaan vuoliaistenkin raoista, missä kattoainekset oli hajoteltu.

    Tuulena kiiti hän paikalle. Pääsy oli teljetty. Epätoivo antoi onnettomalle isälle kymmenen miehen voiman; hän ponnahti ovea vasten niin rajusti, että se rysähtäen ammahti auki. Tölli oli tyhjillään, mutta merkeistä päättäen oli siellä vast'ikään ollut asukkaita -- liedellä oli tulta, kattila ja ruuan tähteitä. Hänen kiihkeästi tähystellessään ympärilleen, nähdäkseen jotakin tukea toiveelleen, että hänen lapsensa oli vielä elossa, astui tölliin mies.

    Tulija oli hänen vanha puutarhurinsa. "Voi, sir!" säälitteli vanhus, "en olisi uskonut iässäni tällaista iltaa näkeväni! -- Teidän on heti tultava Sijalle!"

    "Onko poikani löytynyt? elääkö hän? oletteko löytäneet Harryn? Andrew, oletteko löytäneet Harryn?"

    "Emme, sir; mutta --"

    "Sitte hänet on ryöstetty pois! Olen varma siitä, Andrew, yhtä varma kuin että itse elän! Mustalaisvaimo on hänet siepannut -- enkä tästä paikasta hievahda ennen kuin saan tietoja lapsestani!"

    "Voi, kyllä teidän on tultava kotiin, sir, teidän on tultava kotiin!

    Olemme lähettäneet noutamaan sheriffiä, ja tänne asetamme koko yöksi vartion siltä varalta, että mustalaiset palaavat; mutta teidän

    • teidän on tultava kotiin, sir, -- sillä armollinen rouva on

    henkitoreissaan."

    Bertram käänsi huumautuneen ja älyttömän katseen lähettiin, joka tämän tuhoisen sanoman lausui; ja kertaillen sanaa "henkitoreissaan!" kuin kykenemättä tajuamaan sen merkitystä antoi hän ukon laahata itseänsä hevosta kohti. Kotiin ratsastaessaan hän vain jupisi: "Vaimo ja lapsi, molemmat -- äiti ja poika, molemmat -- tuska, tuska armoton!"

    On tarpeeton kuvata uutta surkeuden näkyä, joka häntä odotti. Tietoa Kennedyn kohtalosta oli kiihkeästi ja varomattomasti levitelty Ellangowanissa, sillä mielivaltaisella lisäyksellä, että hän epäilemättä oli "vetänyt nuoren lairdin mukanaan kaitaan yli, vaikka nousuvesi oli pyyhkäissyt pois lapsen ruumiin -- tuollainen köykäinen pikku rukka ajautuu etäämmäksi tyrskyyn".

    Mrs. Bertram kuuli nämä puheet. Hän oli pitkälle kehittyneessä siunatussa tilassa ja joutui ennenaikaisiin synnytyskipuihin. Ennen kuin Ellangowan oli järkkyneestä hämmingistään tointunut käsittämään asemansa täyttä lohduttomuutta, oli hän tyttölapsen isä ja leski.

    10 luku.

    OIKEUDELLINEN TUTKIMUS.

    Piirikunnan sheriffi saapui Ellangowaniin seuraavana aamuna varahin.

    Tälle maakuntavirkamiehelle määrää Skotlannin laki melkoisen laajoja tutkintotuomarin valtuuksia sekä kaikkien hänen oikeuspiirissään tapahtuneiden rikoksien tutkinnan, epäluulon alaisten pidättämisen ja tutkintovankilaan toimittamisen, ja niin edelleen.

    Tämän kamalan tapauksen aikaan piirikunnan siinä asemassa toimiva virkamies oli hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut. Vaikka olikin esiintymisessään hieman muodollinen ja pikku piirteisiin kiintyvä, kunnioitettiin häntä yleiseen toimeliaana ja älykkäänä viranomaisena.

    Ensi työkseen hän kuulusteli kaikkia todistajia, joiden lausunnot saattoivat salaperäistä tapausta valaista, ja laati sananmukaisen pöytäkirjan, procès verbal'in, alustavasta tutkimuksesta, jota Skotlannissa käytetään lääkintälaillisen tarkastuksen asemesta.

    Sheriffin tarkka ja taitava tiedustelu sai ilmi montakin seikkaa, jotka tuntuivat kumoavan alkujaan syntyneen oletuksen, että Kennedy oli tapaturmaisesti pudonnut kallioilta. Lyhyesti mainitsemme niistä muutamia.

    Ruumis oli nostettu läheiseen kalastajanmökkiin, mutta muuten ihan koskemattomana. Se oli sheriffin tutkimuksen ensimäisenä esineenä.

    Vaikka ruumis noin korkealta pudotessaan olikin kamalasti ruhjoutunut, havaittiin päässä syvä vihle, joka oli taitavan haavurin mielipiteen mukaan ehdottomasti isketty lyömämiekalla. Jälkimäisen herrasmiehen asiantuntemus keksi muitakin epäluulon aiheita. Kasvot olivat kovin mustuneet, silmät pullistuneet ja kaulasuonet paisuneet. Kirjava huivi, jota onneton mies oli käyttänyt kaulassaan, ei ollut tavallisessa asennossaan, vaan paljon väljentynyt, solmu suljunut sijoiltaan ja kiristynyt tavattoman piukkaan; poimut olivat niinikään rutistuneet, kuin olisi vainajaan karattu käsiksi huivista ja siitä laahattu kenties kuilun partaalle.

    Toiselta puolen todettiin Kennedy-poloisen kukkaro koskemattomaksi, ja vielä kummallisemmalta tuntui, että hänen taskuistansa löydettiin ladattuina pistoolit, joita hänellä oli tapana pitää aina kun liikkui vaarallisilla retkillä. Sitä ihmeteltävämpi oli tämä havainto, kun hän oli salakuljettajien keskuudessa tunnettu ja peljätty yhtä säikkymättömänä kuin ketteränäkin aseittensa käyttäjänä, annettuaan taidostaan monia erinomaisia näytteitä. Sheriffi tiedusti, eikö Kennedyllä ollut tapana pitää mitään muita aseita. Useimmat mr.

    Bertramin palvelijat muistivat, että hänellä oli useimmiten ollut coutcau de chasse eli iso metsästyspuukko, mutta sellaista ei vainajalta löytynyt, eivätkä nekään, jotka olivat onnettomuuspäivänä hänet nähneet, voineet ottaa vakuuttaakseen, oliko hänellä silloin ollut tuota asetta vai eikö.

    Ruumis ei suonut mitään muuta vihjausta Kennedyn kohtalosta. Vaatteet olivat kylläkin suuressa epäjärjestyksessä ja raajat kamalasti rusentuneet, mutta edellinen näytti sellaisen putouksen luultavalta, jälkimäinen varmalta seuraukselta. Kuolleen kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja täynnä turvetta ja multaa, mutta tämäkään seikka ei varmaa vihiä antanut.

    Tutkintotuomari lähti sitte paikalle, josta ruumis löydettiin, ja pani siellä löytäjät yksityiskohtaisesti kuvaamaan, miten se oli virunut.

    Iso lohkare näytti pudonneen uhrin mukana tai perässä yläpuolella olevasta kalliosta. Se oli niin tukevaa ja tiivistä kiveä, ettei ollut maahan mätkähtäessään paljoakaan sirkoillut, joten sheriffi pystyi mittaamalla arvioimaan sen painon ja järkäleen muodosta päättelemään, mikä osa siitä oli ollut kalliossa kiinni. Se kävi helposti selville kiven vereksestä pinnasta siinä kohden, missä säät eivät olleet päässeet siihen vaikuttamaan. Noustiin kalliolle ja tarkastettiin kohtaa, josta se oli murtunut. Katkeaman pinnasta näytti käyvän selville, että pelkkä ulkoneman kärjellä seisovan miehen paino ei olisi voinut sortaa lohkaretta mukanaan alas.

    Mutta siksi höllässä se näytti olleen, että kangella tai kolmen, neljän miehen yhteisin voimin sen olisi voinut singota sijoiltaan.

    Jyrkänteen reunalla oli lyhyt ruoho kauttaaltaan tallattua, kuin kuolettavassa kamppailussa rynnistelevien tai tuimassa ponnistelussa punnertavien henkilöiden polkemana. Samanlaiset, vähemmän selvät jäljet johtivat terävää tutkijaa näreikön laitaan, joka sillä kohden ulottui korkealle pitkin äyrästä harjanteen laelle päin. Kärsivällisinä ja uutterina vainuttiin näitä jälkiä viidan sankimpaan tiheikköön asti, jollaista tolaa ei kukaan muu kuin piilottelija olisi vapaaehtoisesti valinnut.

    Siellä nähtiin paikka paikoin ilmeisiä väkivallan ja rynnistelyn merkkejä. Oksia oli katkeillut kuin jonkun onnettoman hamuilemina vastustaakseen väkinäistä riepoitteluansa edelleen; maan kamara osotti monia jalan jälkiä, missä se vain oli vähänkin pehmeätä tai lettoa; oli näkyvissä tahrojakin, jotka saattoivat olla ihmisverta.

    Ainakin oli varmaa, että useampia henkilöitä oli raivannut tiensä tammien, pähkinäpuiden ja niiden lomassa kasvavan vesaikon läpi; ja toisin paikoin näkyi sellaisia jälkiä, kuin olisi täyttä jyväsäkkiä, hengetöntä ruumista tai muuta sellaista raskasta ja kiinteätä laahattu maassa. Eräässä kohden tiheikköä oli suonsilmäke, jonka savi oli valkeahkoa, luultavasti kalkkimullan sekaista. Kennedyn takinseljässä oli saman värisiä laikkoja.

    Noin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta johtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi veren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä ja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti olivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin uhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta laidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja varovaisuudella kätkettyinä.

    Tutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan jäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat isompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen olleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan täällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja Warrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin oli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta sille suunnalle.

    Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu, niin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi voivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan uhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa lapsen Harry Bertramin.

    Rikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain ja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli selvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen etelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt hyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse kierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he huomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan liekkeihin.

    Nämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin lipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat laukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät sen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden ulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut, se lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi miehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä he eivät osanneet sanoa -- eivät olleet ainoatakaan nähneet -- mutta olihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus ja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.

    Että tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt.

    Hänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri odoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön kirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen päivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin heidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk Hatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja vaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta, että hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa vaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.

    Kello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen, joka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan takaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä kohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin silloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä kulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa Warrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen joutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt käyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian likitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke.

    Sen he saivat tehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen syttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.

    Liekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten kasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin.

    Sen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä veneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia toisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä.

    Pidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi Hänen Majesteettinsa tykkivene "Hai" Man-saarta kohti, katkaistakseen salakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa yrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin päivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät he kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.

    Sellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa tykkiveneen "Hain" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen, ettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään olivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos hän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän konnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.

    Kun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli pelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän osui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa menetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa, että moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi kovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan Hatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä käytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.

    Tätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen miehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka etsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin olisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet metsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa, kun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei mahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen hyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.

    Jälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista mahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden huomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta, ja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene pääsi niemekkeen ohi. Tahi oli "Hain" pommitus takaa-ajon aikana särkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa keralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä, ettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki hyvin tunnettuja miehiä "suoran kaupan" käyttäjille, enää nähty sillä rannikolla.

    Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella, missä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli otettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi kanuunanluodin silpoma merimies.

    Ei ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet ja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta, ulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana saattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn ottaneet hengiltä.

    Hyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset alustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin olleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja käyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän kykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa kuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut kaatua yrittäessään heitä torjua.

    Sitä paitsi muistettiin Kennedyn paria kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon väkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa tilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien egyptiläisten patriarkkain kesken.

    Sheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen palvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta, karkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg Merriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten tutkintotuomari lakikielellään huomautti, damnum minutum, vahingon uhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut malum secutum, juuri ennustetun lainen tuhotapaus.

    Eräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä pähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta uskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen silmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä pujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään, mutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä, mustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää lähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin viisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä, että mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta.

    Tämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin tuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon osallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen paikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.

    Meg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi kivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn kuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän ollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä notkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä oli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli näin ollen saatavissa?

    Yksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen käsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli sidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti sinä päivänä "oikaisseensa" häntä miekallaan; hän itse ja muut selittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin selitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain paljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta rikoksesta.

    Häntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä kohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli "tullinuuskijan" -- kuten hän sanoi -- kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa halveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen kyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin häntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan tuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg vapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta karkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.

    Pojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu jätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä arvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen "Tullinuuskijan Hyppy" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai syösty.

    11 luku.

    VANHA TUTTAVA.

    Kertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes seitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään tarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta jos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan taaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen muistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.

    Marraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun onnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen pakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön takkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa piti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa säästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka kertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.

    Mrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla päällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania kupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti silmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin omia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän vastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä lauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen armasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella.

    Diakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden nautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan väkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden pennyn oluthaarikkaansa.

    "Onko vierashuone varmasti valmiina heille -- palaako pystyvalkea kirkkaasti ja vetääkö savutorvi?" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.

    Hän sai myöntävän vastauksen. "Ei tee mieli olla epäkohtelias niille, ahdinkonsa aikana etenkään", jatkoi hän diakoniin kääntyen.

    "Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin siitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun puodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti, kirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot.

    Tulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?"

    "Eivätpä kaiketikaan", puuttui puheeseen esilaulaja, "sillä miss Bertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon -- vakinainen on hän kirkossakävijä -- ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen veisuutaan, viehkeän tyttösen".

    "Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen rinnallaan saarnan jälkeen", tokaistiin teepöydästä; "mitenkähän ukko Hazlewood siitä pitänee".

    "Ties hänet nyt", vastasi toinen teenjuoja; "mutta on ollut päivä, jolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen poikansa kumppanina".

    "Kyllä, on ollut", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.

    "Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni, Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja -- laulukin on heistä erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:

    "'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan,
    kotimatkalle tuomaan morsiantaan --'

    "Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa."

    "Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin lähellä sapattipäivää".

    "Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee, diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs.

    Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on -- mutta ei ole tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille -- mutta tunteehan Jaakko tien hyvästi."

    Luja kolkutus kuului ovelta.

    "He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana siinä, mene ovelle."

    "Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko hänet vien?"

    "Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä.

    Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki korjannut hevosen? -- Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."

    "Haluaisin, rouva", sanoi matkustaja keittiöön astuen, "että sallisitte minun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea".

    Hänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän oli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku, kuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat vakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto ja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus oli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun toteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:

    kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti,
    miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä,
    kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti --
    "Korkeutenne palvelija! -- Mister Smith, ka, hyvää yötä."

    Nyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa hevoselleen -- emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.

    "Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa hevosta", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta tulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä toiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi, kunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti takkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.

    "Kupillinen teetänne, rouva, jos suvaitsette."

    Mrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja emännöitsi herttaisimmillansa. "Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir, ja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi yötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat muuttamassa pois näiltä main -- kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa ja palaavat tuotapikaa -- he eivät ole niin varoissaan kuin ovat olleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille, kuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää -- mutta eikö tupakan katku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?"

    "Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut.

    Saisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?"

    Nyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa vieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. "Ei", selitteli tämä, "eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin sairaana".

    "Mutta, Jumala heitä auttakoon", säälitteli emäntä, "huomenna on määräpäivä -- viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä -- kaikkihan myydään".

    "Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se -- mr. Bertramia ei voi siirrellä."

    "Ketä mr. Bertramia?" kysäisi vieras; "eihän toivoakseni Ellangowanin?"

    "Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut aikaan, jolloin hän on huonossa tilassa."

    "Olen ollut monia vuosia ulkomailla -- onko hänen terveytensä niin riutunut?"

    "On, ja asiansa ja kaikki", puuttui puheeseen diakoni; "saamamiehet ovat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka ovat hänestä enimmin hyötyneet -- mitään nimiä en mainitse, mutta mrs.

    Mac-Candlish tietää, mitä tarkotan --" (emäntä huojutteli merkitsevästi päätänsä) -- "ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku saaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt häätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman kielissä."

    "Niin, mutta", huomautti vastaveisaaja, "toimitsija Glossin tahtoo suoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten miespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen kuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he eivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta".

    "Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin", virkahti vieras; "hän on kai kuollut?"

    "Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa", selitti vastaveisaaja salaperäisenä.

    "Kuollut!" hymähti diakoni; "takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte; hänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein."

    "Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole", oikaisi emäntä. "Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa.

    Se herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa -- lapsi katosi samana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan aikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne ehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja höyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja tässäkin talossa paljon iloa piti.

    Minä olin nuori silloin, sir, ja juurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka jo on kuollut ja mullattu --" (huokaus) -- "ja paljon hauskuutta me tarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka -- voi, jospa hän olisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista -- mutta hän oli sellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa sota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia -- muistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni?

    Saanenpa sanoa olleenne kai asioissakin hänen kanssaan --" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan päätänsä ja ynähti). "Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan kunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin etunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja putosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä nimitetään Tullinuuskijan Hypyksi."

    "Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän kaikkeen?"

    "No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan; yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina vallattomuuksiin pyrkivät."

    "Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla, matami -- sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, -- muistan hänen muotonsa hyvin,

    • kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin

    Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".

    "Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".

    "Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras, tarkkaavana kääntyen häneen.

    "Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja juhlallisesti.

    Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli saarnastuolista.

    "Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm -- hm, -- tarkotan, hyvät ystävät, -- ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on.

    Ja lairdi oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä -- ja hän oli niin yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä Gallowayssa että Dumfriesshiressa."

    "Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish; "olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä samaisessa talossa".

    "No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle -- Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan -- vanha ukko, kummallisesti puettu, ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä.

    Ja takaisin tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen, joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka rukoilisi lapsen kanssa ja edestä. Ja vanhus hävisi pois, eikä yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."

    "Hei, tuo ei kelpaa", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan päässä kuunteli keskustelua; "pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa seuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään vertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita oli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa kiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä ijällä ymmärtää arvostella saappaita".

    "Hiljaa, Jaakko", varotti emäntä.

    "Hoo? Ja mitä sinä asiasta tiedät, Jabos ystävä?" kysyi esilaulaja halveksivasti.

    "En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh -- asuinhan vain kivenheiton matkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme rämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti minut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle, jonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi semmoinen taikuri ollut -- ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies, englantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä hattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee.

    Kyllähän hän tosiaan loi karmean katseen ylös vanhaan linnaan -- ja jotakin ennustustyötä silloin tehtiin -- sen kyllä kuulin; mutta mitä hänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen lähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen -- hän ratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella -- sen omisti Dumfriesin George-majatalo -- punaisenruskea elukka vielä olikin, pahasti pattijalka -- olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen."

    "No niin, Jaakko", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä, "meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta minä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis, ystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen isänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan."

    "Niin, sen jota nimittivät mestari Sampsoniksi", tiesi kyytimies.

    "Mykkähän se vain on ollakseen", huomautti diakoni; "olen kuullut, ettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin kauvan kuin on saarnalupaa pitänyt".

    "Niin, mutta", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana jälleen valtaamaan keskustelun johdon, "hän vaali nuorta lairdia yöt päivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi näki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa; hän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon Frank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies.

    Ja hän sadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli voimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan sanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan päivää on kulunut.

    Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki sen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg ilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä Gibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen; mutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi hänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen olento."

    "Niinpä vain", virkkoi kyytimies, "suittaa niin olla -- minä en voi vastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John Wilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa."

    "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?" kysyi vieras hiukan kärsimättömänä.

    "No, loppujen loppuna siitä oli, sir", jatkoi esilaulaja, "että kaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen perässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi pois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi porhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja sieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos hänet oli noiduttu, niin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin.

    Pappi juosta laukkasi minkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen nopsakoipinen -- ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen hahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan sylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa -- sillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää paholaistakaan."

    "Sen uskon varsin todeksi", sanoi kyytimies.

    "Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin lingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet samana iltana löydettiin -- mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti tiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa paikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin Keijukaismaille."

    Vieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa, mutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden kopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla tuoksahti keittiöön: "Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset", mutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi ja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi isännälleen käteen kirjeen. "Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta surua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä."

    "Minä tiedän sen", vastasi hänen isäntänsä. "Ja nyt, rouva, jos suosiollisesti annatte minun ottaa haltuuni mainitsemanne vierashuoneen, koska vieraanne eivät saapuneetkaan --"

    "Mielelläni, sir", myöntyi mrs. Mac-Candlish ja kiirehti valaisemaan tietä kaikella sillä käskevällä touhulla, jota toimellinen emäntä haluaa sellaisissa tilaisuuksissa osottaa.

    "Nuori mies", sanoi diakoni palvelijalle, täyttäen lasin, "tämä ei tehne teille pahaa ratsastuksenne jälkeen".

    "Eipä hituistakaan, sir, -- kiitos -- terveydeksenne, sir."

    "Ja kuka mahtanee isäntänne olla, ystävä?"

    "Niin, se herrasmieskö, joka oli täällä? Hän on kuuluisa eversti Mannering, sir, Itä-Intiasta."

    "Mitä, hänkö, josta on sanomalehdissäkin ollut?"

    "Niin juuri, sama aivan. Hän se vapautti piirityksestä Cuddieburgin, puolusti Chingalorea ja kukisti suuren mahratta-päällikön Ram Jolli Bundlemanin -- minä olin mukana useimmissa hänen taisteluissaan."

    "Siunaa ja varjele", sanoi emäntä, "minunpa täytyy mennä kuulustamaan, mitä hän haluaisi illalliseksi -- että minä asetinkaan häntä tänne alas istumaan!"

    "Hoo, hän vain pitää sellaisesta, muori hyvä; ette ole ikinä nähnyt vaatimattomampaa olentoa kuin meidän vanha everstimme on, ja sentään on hänessä kelpo sivumakua lemmostakin."

    Kun loppuillan puhelu alikerrassa ei ollut kovinkaan valistavaa laatua, niin nousemmekin lukijan luvalla vierashuoneeseen.

    12 luku.

    KATSAUS MENNEESEEN.

    Eversti asteli mietteissään edes takaisin vierashuoneessa, kun palvelija emäntä jälleen astui sisälle, tiedustaakseen hänen käskyjään.

    Ne annettuaan tavalla, jota arveli "talon edulle" otollisimmaksi, vieras pyysi saada viivyttää häntä tovin.

    "Luullakseni", hän sanoi, "rouva, jos äsken oikein ymmärsin, kadotti mr. Bertram poikansa tämän viidennellä ikävuodella?"

    "Niin kyllä, sir, siitä ei ole epäilemistäkään, vaikka höpötellään paljon joutavaa siitä, miten se kävi, sillä se on vanha juttu nyt ja jokainen kertoo sitä omalla tavallaan takkavalkean ääressä, kuten mekin teimme. Mutta hukkaannuksiin lapsi joutui viidennellä ikävuodellaan, kuten teidän arvoisuutenne sanoi, hra eversti; ja kun asia valmistamattomasti ilmotettiin armolliselle rouvalle, joka silloin kantoi toista lastaan, niin se vei häneltä hengen sinä samaisena yönä

    • ja lairdi ei sen päivän jälkeen enää menestynyt, vaan kävi ihan

    välinpitämättömäksi kaikesta -- vaikka hänen tyttärensä, miss Lucy, isommaksi tultuaan yritteli pitää järjestystä taloudessa -- mutta mitä kykeni hän poloinen saamaan aikaan? -- niin että nyt he ovat menettäneet kodin ja konnun."

    "Voitteko muistaa, rouva, mihin aikaan vuodesta suunnilleen katosi lapsi?"

    Emäntä kotvan aprikoittuaan ja muisteltuaan vastasi olevansa varma siitä, että "tähän vuodenaikaan se sattui". Hän lisäsi muutamia paikkakunnallisia muistoja, joista päättäen päivämäärä osui marraskuun alkupuoliskolle.

    Vieras kiersi huoneen pariin kertaan äänetönnä, mutta viittasi mrs.

    Mac-Candlishia viivähtämään.

    "Käsitinkö oikein", hän sitte kysyi, "että Ellangowanin maatila on myytävänä?"

    "Myytävänä? -- se myydään huomispäivänä enimmän tarjoovalle -- ei vainkaan sentään huomeneltain, hyväinen aika, sehän on sapatti, vaan maanantaina, ensimäisenä arkipäivänä. Irtain ja karja pannaan vasaran alle samaan aikaan. Koko piirikunnassa ollaan sitä mieltä, että on häpeä hoputtaa huutokauppaa tällaiseen aikaan, jolloin tuon ikuisen Amerikansodan tautta on niin niukalti rahaa liikkeellä Skotlannissa, että joku voi saada maan pilahinnasta -- paholainen ne periköön, jos ma oikein sanon!" kuohahti kelpo emäntä otaksuttua vääryyttä ajatellessaan.

    "Ja missä tapahtuu myynti?"

    "Paikan päällä, kuten kuulutuksessa sanotaan -- eli minun ymmärtääkseni Ellangowanin päärakennuksessa, teidän arvoisuutenne."

    "Ja kenellä ovat näytettävinä talonkirjat, vuokraluettelo ja kartta?"

    "Eräällä hyvin siivolla miehellä, sir, piirikunnan sijaissheriffillä, jolla on riita-asiain ylioikeuden valtuutus. Hän on parhaillaan kauppalassa, jos teidän arvoisuutenne haluaisi häntä tavata; ja hän tietää kertoa teille lapsenkin katoamisesta enemmän kuin kukaan, sillä entinen sheriffi -- joka oli ikäänkuin hänen esimiehensä -- näki paljon vaivaa koettaessaan saada totuutta ilmi, kuten olen kuullut."

    "Ja tuon herrasmiehen nimi on --"

    "Mac-Morlan, sir, -- hän on rehti mies ja hyvässä maineessa."

    "Lähettäkäähän minun tervehdykseni -- eversti Manneringin tervehdykset hänelle ja ilmottakaa, että minua ilahuttaisi, jos hän suvaitsisi illastaa kanssani ja tuoda nuo paperit mukanaan -- ja minä pyydän teitä, rouva, olemaan tästä vaiti kaikille muille."

    "Minäkö sanaakaan hiiskahtaisin, sir? Soisinpa teidän arvoisuutenne" (niiaus) "tai kenen tahansa maansa puolesta taistelleen kunnioitettavan herrasmiehen" (toinen niiaus) "omistavan tuon maatilan, kun kerran vanhan suvun on lähteminen" (huokaus), "mieluummin kuin tuon ovelan roiston, Glossinin, joka on noussut parhaan ystävänsä häviöstä. Ja nyt kun asiaa ajattelen, niin minäpä sieppaankin hilkkani ja päällyskenkäni ja lähden mr. Mac-Morlanille itse -- hän on kotosalla juuri tähän aikaan -- - on vain askel matkaa."

    "Tehkää niin, emäntä hyvä, kiitän teitä. Ja käskekää palvelijani sillävälin tuoda tänne salkkuni."

    Minuutin tai parin kuluttua oli eversti Mannering rauhallisesti istumassa, kirjotusneuvot edessään. Meillä on valta katsella hänen olkansa yli hänen kirjottaessaan, ja mielellämme ilmotamme lukijoille kirjeen sisällön. Se oli osotettu squire Arthur Mervynille, Mervyn Halliin, Llanbraithwaiteen, Westmorelandin maakuntaa. Siinä oli selostus kirjottajan matkasta sen jälkeen kun oli hänestä eronnut, ja jatko kuului:

    "Ja nyt, miksi vieläkin nuhtelet minua raskasmielisyydestäni,
    Mervyn? Luuletko, että minä viidenkolmatta vuoden kuluttua,
    taisteluja, haavoja, vankeutta, vastuksia kaiken näköisiä
    koettuani, voin yhä olla sama eloisa, vauhko Guy Mannering, joka
    sinun kanssasi kapusi Skiddaw'n laelle tai ammuskeli metsälintuja
    Crossfellilla? Sinä, joka olet pysynyt kotoisen onnen suojelemana,
    et paljoakaan muutu; käyntisi on kevyttä ja mielesi päiväpaistetta
    tulvillaan; mutta se on terveyden ja kohtuullisuuden siunattua
    vaikutusta, ja niitä on autellut tyytyväinen luonne sekä tasainen
    soluminen elämän virtaa alas.

    Mutta minun urallani on ollut
    tiheässä vaikeuksia, epäilyjä ja erehdyksiä. Lapsuudestani asti
    olen ollut sattuman leluna, ja vaikka tuuli on useasti tuonut minut
    satamaan, niin tämä on harvoin ollut luotsin haluama. Sallihan
    minun muistuttaa sinulle -- mutta sen täytyy käydä lyhyimmittäin
    -- nuoruuteni kummallisia ja oikukkaita vaiheita sekä miehuuteni
    vastoinkäymisiä.

    Edellisissä, sanonet, ei ollut mitään peräti masentavaa. Kaikki ei
    käynyt parhain päin, mutta kaikki meni mukiin. Isäni -- vanhan,
    mutta köyhtyneen suvun vanhin poika -- jätti minulle suvun
    päämiehen nimeä paitsi vähäisen perittävää, joutuessani hänen
    parempionnisten veljiensä suojelukseen. He pitivät minusta niin
    paljon, että olivat vähällä riitaantua minusta. Piispa-setäni
    halusi minua hengelliseen säätyyn ja tarjosi palkkapitäjää --
    kauppias-setäni olisi pannut minut liikekonttoriin ja aikoi antaa
    minulle osuuden Mannering & Marshallin tuottavaan kauppahuoneeseen
    Lombardkadulla.

    Näiden kahden tuolin reunalta, eli oikeammin näiltä kahdelta
    pehmeältä, mukavalta, hyvin täytetyltä jumaluusopin ja kaupan
    istuimelta minä kovaonninen luiskahdin väliin ja suistuin rakuunan
    satulaan. Jälleen toivoi piispa naivani Lincolnin tuomiorovastin
    veljentyttären ja perijättären. Neuvosmies taasen esitti minulle
    vanhan Sloethornin, suuren viinikauppiaan ainoata tytärtä; tuo
    pomo oli kyllin rikas voidakseen vaikka heitellä nappikuoppaa
    kultamoidoreilla ja antaa pankinseteleitä keränpohjallisiksi. Ja
    jotenkuten minä pujotin kaulani kumpaisestakin silmukasta irti ja
    nain -- köyhän Sofia Wellwood-paran.

    Sanonet, että sotilaallisen urani, seurattuani rykmenttiäni
    Intiaan, olisi pitänyt suoda minulle jotakin tyydytystä; ja
    sitä kyllä olen saanutkin. Saatat niinikään huomauttaa, että
    jos petinkin holhoojieni toiveet, niin en joutunut heidän
    epäsuosioonsa. Sääsihän kuollessaan piispa minulle siunauksensa,
    käsinkirjotetut saarnansa ja omituisen salkun, joka sisälsi
    Englannin kirkon etevimpien miesten rintakuvia; ja toinen setäni,
    Sir Paul Mannering, jätti minut ison omaisuutensa ainoaksi
    perijäksi.

    Mutta tämä kaikki ei minua nimeksikään hyödytä -- sanoinhan
    sinulle, että mieltäni painaa vaiva, jonka vien mukanani hautaan,
    ainainen maruna olemassaolon juomassa. Syyn kerron sinulle
    nyt yksityiskohtaisemmin kuin minulla oli sydäntä selitellä
    majaillessani sinun vieraanvaraisen kattosi alla. Varmaan
    useastikin kuulet sitä vielä mainittavan, ja kenties muutoksin ja
    perättömin lisin. Siksipä ilmotan sen suoraan; ja älköön sitten
    itse tapaus tai sen minuun painama raskas mieliala koskaan toiste
    tulko puheeksi keskenämme.

    Sofia, kuten tiedät, tuli mukanani Intiaan. Hän oli yhtä viaton
    kuin vallaton; mutta meidän kumpaisenkin onnettomuudeksi yhtä
    vallatonkin kuin viaton. Omat tapani kaavautuivat osittain sikseen
    jättämistäni opinnoista, osittain taipumuksesta eristäytymiseen,
    mikä ei oikein soveltunut asemaani rykmentin päällikkönä maassa,
    missä jokainen herrasmiehen arvoa vaativa asukas tarjoaa ja odottaa
    yleistä vieraanvaraisuutta.

    Tiedät kuinka suuressa pulassa toisinaan olimme valkoihoisista
    miehistä, täydennellessämme taistelurintamaamme. Erityisen
    ahdingon hetkenä liittyi rykmenttiimme vapaaehtoisena muuan nuori
    mies, Brown nimeltään. Hän oli toiminut kauppa-alalla, mutta
    huomasi sotilaselämän luonteelleen sopivammaksi ja jäi joukkoomme
    upseerinkokelaaksi. Minun on oltava oikeamielinen onnetonta uhriani
    kohtaan: hän käyttäysi kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa niin
    uljaasti, että ensimäistä vapaaksi joutuvaa sijaa pidettiin hänelle
    kuuluvana.

    Olin joitakuita viikkoja etäisellä retkeilyllä. Palattuani huomasin
    tuon miehen vakiintuneen ihan ystäväksi kotiini sekä alituiseen
    seurustelevan vaimoni ja tyttäreni kanssa. Tuollainen olotila oli
    minulle monestakin syystä epämieluisa, vaikkei hänen käytöstänsä
    tai luonnettansa vastaan voinut mitään väittää. Olisin kuitenkin
    saattanut suopua hänen tuttavallisuuteensa perheessäni, ellei
    toinen mies olisi käynyt minulle vihjailemaan.

    Jos luet uudestaan Othellon -- sitä kirjaa en enää hirviä avata
    --, niin saat jotakin käsitystä siitä, mitä noista puheista
    oli seurauksena; tarkotan vaikuttimiani, sillä tekoni, Jumalan
    kiitos, olivat vähemmän moitittavia. Muuan toinen kokelas kaipasi
    ensimäistä upseeriksi ylentämisen tilaisuutta. Hän kohdisti
    huomioni vaimoni ja tuon nuoren miehen välille muodostuneeseen
    suhteeseen, jota johti minut nimittämään keimailuksi. Sofia oli
    puhdas, mutta puhtaudestaan ylpeä, ja mustasukkaisuuteni härnäämänä
    hän varomattomana autteli ja rohkaisi tutunomaisuutta, jota
    näki minun paheksivan ja epäluuloisena tarkkailevan.

    Brownin ja
    minun välillämme vallitsi jonkunlainen sisäinen vieroksuminen.
    Hän yritti parikin kertaa voittaa ennakkoluuloisuuteni; mutta
    mieleenlyöttymäni vallassa ollen tulkitsin hänen vaikuttimensa
    väärin. Tuntiessaan itsensä halveksien työnnetyksi takaisin luopui
    hän siitä, ja ollen ilman sukua ja ystäviä oli hän luonnollisesti
    valppaampi tarkkailemaan sen esiintymistä, jolla oli molemmat edut.

    On kummallista, että näin kiduttavaa kirjettä kyhätessäni pyrin
    kuitenkin pitentämään hommaani, ihan kuin voisin siten tuonnemmaksi
    lykätä vauriota, joka jo kauvan on elämääni katkeroittanut. Mutta
    -- kerrottava se on, ja kerronkin sen lyhyeen.

    Vaikkei vaimoni ollut enää nuori, oli hän yhäkin kukoistavan
    kaunis ja -- olkoon se sanottuna omaksi puolustuksekseni --
    häntä miellytti, että hänestä sitä ajateltiin -- toistan mitä
    edellä huomautin. Sanalla sanoen, hänen siveyttään en konsanaan
    epäillyt, mutta Archerin viekkaiden viittausten vaikutuksesta aloin
    ajatella, että hän ei välittänyt mieleni rauhasta ja että nuori
    Brown osotteli huomaavaisuuttaan ynseydestä minua kohtaan ja minua
    uhmaillakseen. Hän puolestaan kenties katsoi minut sorronhaluiseksi
    ylimysluontoiseksi mieheksi, joka käytin yhteiskunnallista ja
    sotilaallista arvoani alhaisempieni härnäämiseen.

    Ja jos hän
    älysi typerän mustasukkaisuuteni, niin hän luultavasti piti tuon
    luonteeni kipeän kohdan ärryttämistä kostokeinona niiden pikku
    loukkausten vastapainoksi, joita minun vallassani oli hänelle
    tuottaa.

    Eräs teräväjärkinen ystäväni kuitenkin tulkitsi hänen
    lähentelyjänsä haitattomammiksi tai ainakin vähemmän loukkaaviksi.
    Hänen käsityksensä mukaan tarkottivat ne Julia-tytärtäni, vaikkakin
    ensi kädessä kohdistuivat hänen äitinsä kannatuksen suostutteluun.
    Tämä ei olisi ollut mikään kovin imarteleva tai miellyttävä yritys
    hämäräperäisen ja maineettoman nuoren miehen taholta; mutta
    minä en olisi loukkaantunut tällaisesta hullutuksesta niinkuin
    epäilemästäni röyhkeämmästä tavottelusta. Mutta loukkaannuksissani
    minä olin, ja ihan sydänjuuria myöten.

    Pienoinen kipinä virittää lieskan, missä kaikki sytykkeet ovat
    valmiina. Olen ihan unohtanut riitamme lähimmän aiheen, mutta jokin
    korttipöydässä sattunut mitättömyys se johti kiivaisiin sanoihin ja
    kaksintaisteluhaasteeseen. Me kohtasimme toisemme silloin haltuuni
    uskotun linnotuksen muurien ja puistikon ulkopuolella, siirtokunnan
    rajalla. Näin oli järjestetty Brownin turvallisuudeksi, siltä
    varalta että hän olisi pelastunut. Melkeinpä soisin niin käyneen,
    vaikkakin minun kustannuksellani; mutta hän kaatui ensimäisellä
    laukauksella.

    Yritimme häntä auttaa; mutta kimppuumme syöksähti joukkue
    "saalistajia", erästä lajia alkuasukas-konnia, jotka aina
    väijyskelivät rosvottavaa itselleen. Archer ja minä vaivoin
    pääsimme ratsaille ja murtausimme niiden keskitse tuimalla
    kahakalla, jossa hän sai pahoja vammoja. Onnettoman päivän
    vastoinkäymisten kukkuraksi oli vaimoni aavistellut, missä mielessä
    olin lähtenyt linnotuksesta, ja määrännyt kantotuolinsa seuraamaan
    minua. Silloin säikytteli häntä toinen tuollainen ryöväriparvi,
    jonka vangiksi hän oli vähällä joutua.

    Ratsuväkemme osasto ehti
    väleen avuksi; mutta minä en voi salata itseltäni, että tuon
    tuhoisen aamun tapaukset ankarasti järkyttivät jo heikkoa terveyttä.

    Luullen kuolemaisillaan olevansa tunnusti Archer omasta päästään
    keksineensä joitakuita seikkoja ja omiin tarkotuksiinsa pahimmin
    päin tulkinneensa toisia. Mutta tämänkään aiheuttama täysi
    selvitys ja molemminpuolinen sovinto ei kyennyt ehkäisemään
    vaimoni hivumisen kehitystä.

    Hän kuoli noin kahdeksan kuukauden
    kuluttua tämän jälkeen: minulle jäi vain tytär, jonka mrs.
    Mervyn on nyt toistaiseksi ottanut ystävälliseen hoitoonsa.
    Juliakin oli varsin arveluttavasti sairaana, siinä määrin, että
    minä luovuin päällikkyydestäni ja palasin Europaan, missä hänen
    syntymäilmastonsa, aika ja uusi ympäristö ovat autelleet hänen
    alakuloisuutensa hälvenemistä ja terveytensä palautumista.

    Nyt kun tunnet tarinani, et enää kyselle raskasmielisyyteni
    syytä, vaan antanet minun hautoa sitä mieleni mukaan. Onhan yllä
    kerrotussa totisesti kylliksi karvautta, joskaan ei myrkkyä,
    kalkkiin, jonka niin usein mainitset menestyksen ja maineen
    valmistaneen lepovuosieni virkistäjäksi.

    Voisin lisätä seikkoja, joita vanha opettajamme olisi käyttänyt
    esimerkkeinä "sallimanpäivistä", mutta sinä nauraisit, jos
    sellaisista puhuisin, erittäinkin kun tiedät, etten sellaisia usko.
    Kuitenkin olen juuri tähän taloon tultuani, mistä nyt kirjotan,
    kuullut kummallisen yhteensattumuksen, josta meille vastakertana
    koituu omituista puheenaihetta, jos sen saan riittävästi
    todistetuksi.

    Mutta tällä kertaa säästän sinut siitä, odottaessani luokseni
    erästä henkilöä puhelemaan täällä päin parhaillaan myytäväksi
    tulleen maatilan ostosta. Olen samaiseen paikkaan hupsusti
    kiintynyt, ja toivon ostoni olevan nykyisten omistajien parhaaksi,
    koska eräällä taholla suunnitellaan tilan saamista alle arvonsa.

    Kunnioittavat terveiseni mrs. Mervynille; ja uskon sinulle,
    vaikka kerskutkin olevasi niin eloisa nuori herrasmies, Julian
    suutelemisen minun puolestani. Hyvästi, veikkoseni. Veljeydellä

    Guy Mannering."

    Mr. Mac-Morlan astui nyt huoneeseen. Eversti Manneringin hyvintunnettu luonne sai tämän älykkään ja suoran miehen heti esiintymään avomielisenä ja luottavaisena. Hän selitteli maatilan etuja ja haittoja. "Sen tai ainakin isomman osan perintöoikeus", sanoi hän, "kiinnitettiin miespuolisille jälkeläisille, ja ostajalla on valtuus pidättää hallussaan melkoinen osa hinnasta siltä varalta, että kadonnut lapsi ilmestyy esille erityisen määräajan kuluessa".

    "Mitä varten siis joudutetaankaan myyntiä?" kysyi Mannering.

    Mac-Morlan hymyili. "Kauppasumman korkojen saamiseksi muka tuollaisen rappeutuneen tilan huonosti maksettujen ja epätietoisten verotulojen asemesta. Mutta varsinaisena vaikuttimena arvellaan olevan erään ostajaksi haluavan toiveitten ja etujen noudattamisen. Hän oli tullut isoimmaksi saamamieheksi ja omilla keinoillaan työntynyt asiain johtoon. Hänelle lienee erityisen mukavaa ostaa tila maksamatta hintaa rahassa."

    Mannering neuvotteli mr. Mac-Morlanin kanssa toimenpiteistä tuon tunnottoman yrityksen estämiseksi. Sitte he pitkään puhelivat Harry Bertramin kummallisesta katoamisesta viidentenä syntymäpäivänään, siten nähden toteutuneeksi Manneringin umpimähkäisen ennustuksen, josta hän ei kuitenkaan mitään kerskua lausunut, kuten voi arvatakin. Mr.

    Mac-Morlan ei itse ollut virassa tapahtuma-aikaan, mutta tunsi kaikki asianhaarat hyvinkin ja lupasi sankarillemme perinpohjaisen selostuksen itse sheriffiltä, jos hän aikomuksensa mukaisesti asettuisi niille Skotlannin seuduille asumaan. Niinpä he erosivat, hyvin tyytyväisinä toisiinsa ja puhdepakinaansa.

    Sunnuntaina eversti Mannering kaiken sopivaisuuden mukaisesti kävi pitäjän kirkossa. Ellangowanin huonekunnasta ei ollut ketään saapuvilla, ja vanha lairdi kuului olevan pikemmin huononemaan kuin paranemaan päin. Jaakko Jabos oli taaskin lähetetty häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin kuten ennenkin; mutta miss Bertram toivoi, että hänet voitaisiin siirtää seuraavana päivänä.

    13 luku.

    HYVÄNTEKIJÄ JA SUOSIKKI.

    Seuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi palvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä tietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja kansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.

    Tuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin raunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset, miten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään niin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet, toiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus uutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten synkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä, mieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan toivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta mielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.

    "Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja suunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka rakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja valtasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän viimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana maaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa noille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin täytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun perustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla."

    Näissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka sen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana, jotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden esineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa näyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta vaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys, kun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi.

    Kehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi paikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta mukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat häviön ja rappeutumisen leiman.

    Tympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt avattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla heidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille oudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä suuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa tilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia sellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta niille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne, että ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun täydellistä häviötä.

    Kesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan halukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan vanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä edessä, että "lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän muuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki saapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet nojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle, ollakseen tästä mylläkästä poikessa."

    Sinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku ryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten hänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa puheensa.

    Halvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram nojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat vaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla käsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti tunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että musta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet enemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä.

    Vanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento -- noin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen tyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin odottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen isäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän närkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan Sijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti kohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli sorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin huolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja mukavuudesta.

    Tuo nuori mies se ensimäisenä huomasi eversti Manneringin. Hän astui heti tulijaa vastaan, ikäänkuin kohteliaasti estääkseen tätä tulemasta lähemmä murheellista ryhmää. Mannering heti pysähtyi selittämään.

    Hän sanoi olevansa vieras, jolle mr. Bertram oli aikoinaan osottanut ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Hän ei olisi tunkeutunut tämän seuraan tuollaisena hädän hetkenä, ellei se olisi näyttänyt jossakin määrin hylkäyksenkin hetkeltä. Hänen teki vain mieli tarjota mitä palvelusta kykenisi tekemään mr. Bertramille ja nuorelle neidille.

    Hän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha tuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet mitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään murheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies kuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti Manneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten tulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi entisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.

    Hän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. "Isä", sanoi hän, "tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan sinua".

    "Toivotan sydämestäni tervetulleeksi", vastasi vanhus, kohottautuen tuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun vieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen riutuneille kasvonpiirteilleen. "Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas taloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan viininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh -- herra varmaankin maistaa jotain ratsastuksensa jälkeen."

    Manneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan kuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies tervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut pidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti hänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.

    "Voi!" huoahti tämä; "surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa olla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi tuntemaan kaiken."

    Livreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli matalalla äänellä nuorta herrasmiestä: "Mr. Charles, armollinen rouva kipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte mustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki

    • teidän on oitis tultava."

    "Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani katselemassa hevosia."

    "Ei, ei, ei", sanoi Lucy Bertram vakavasti; "jos ette tahdo lisätä tämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä herrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin."

    "Ehdottomasti, hyvä neiti", vakuutti Mannering; "nuori ystävänne saa luottaa apuuni".

    "Hyvästi sitte", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen korvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei olisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.

    "Minne Charles Hazlewood juoksee?" kysyi potilas, joka oli nähtävästi tottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; "minne Charles Hazlewood juoksee? -- mikä hänet nyt vaatii pois?"

    "Hän palaa piammiten", vastasi Lucy leppeästi.

    Raunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee, että linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat kavunneet.

    "Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten näette -- ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa tosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven paljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä --"

    "Hyvä Jumala!" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, "se on tuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky tappaa hänet siihen paikkaan!"

    Sampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin toimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan holvikaaren alta. "Pakene pois!" hän käski. "Pakene pois! tahtoisitko tappaa ja anastaa?"

    "So soh, herra mestari Sampson", vastasi Glossin röyhkeästi, "jos ette osaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me käytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille."

    Tuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä rajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi nyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti häntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena vastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.

    "Pois näkyvistäni, kyykäärme! -- luihu kyykäärme, jota lämmittelin kunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat päällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan kynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, -- koditon,

    • pennitön, kun otin sinut suojellakseni -- ja etkö nyt karkota

    minua -- minua ja tuota viatonta tyttöä -- ystävättömänä, kodittomana ja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja suvullemme tuhannen vuotta?"

    Jos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut tiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa seuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua häpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin julkeudelleen: "Sir -- Sir -- mr. Bertram -- Sir, te ette saisi moittia minua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir --"

    Manneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. "Sir", hän sanoi Glossinille, "tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun ilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan, ajan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta."

    Glossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin kääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin pitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa hyväntekijän edessä.

    "En tiedä, kuka te olette, sir", sanoi hän, "enkä siedä yhdenkään miehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti".

    Mannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät synkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta tiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:

    "Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua tunne. Minä tunnen teidät; ja jollette heti paikalla laskeudu tuota törmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan pääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!"

    Oikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn.

    Hän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä jotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät vihatusta seurastaan.

    Mrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen tämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: "Jos hän olisi takertunut tien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut pyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan nakellut."

    Hän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina potilasta ja hänen tytärtään varten.

    Mutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli lopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan takaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai voihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen muotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären kirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi valtimon pysähtyvän.

    14 luku.

    PAKKOHUUTOKAUPPA.

    Lyö kello yksi. -- Emme aikaa huomaa,
    pait menekistään. Sille antaa kieli
    viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis,
    ma tunnen jylhän soinnun --,

    lausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut välttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa sitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme iäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin antautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta me emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se on kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:

    toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin
    silmäävät alas elon kapealta
    kaltaalta -- mihin? -- kuiluun pohjattomaan,
    ijäiseen häämyyn, -- kerran niiden omaan!

    Ellangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli noudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa toimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä tilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään perheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia takaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa huomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta kun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta muuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi myötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä kalliosta.

    Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja tahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa pitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä ennen kaikkea nyt ja sai.

    Mr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät toimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa talon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi ystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.

    Glossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa kuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut häntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa jatkettavaksi.

    "Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen", vastasi sijaissheriffi, "ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin asianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille asianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean hinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian vastuulleni."

    Glossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja kiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa ystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen poikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois kartanon alueelta.

    Joitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen isänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen tarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään havaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet, jotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti aatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa kunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa kovaonnisuus ollut riittänyt.

    Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen ohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille -- kuten Homeroksen syntymäkaupungista kilvattiin -- seitsemän arvokasta ja varakasta herrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään tarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli hyödytön, matkusta

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Tähdistälukija
    Author
    Walter Scott
    Release date
    October 2, 2014 [eBook #47020]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 24, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    TÄHDISTÄLUKIJA
    
    Kirj.
    
    Walter Scott
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Tähdistälukija
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Tähdistälukija
    
    Author: Walter Scott
    
    Translator: Väinö Hämeen-Anttila
    
    
            
    Release date: October 2, 2014 [eBook #47020]
                    Most recently updated: October 24, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47020
    
    Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #47020. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 47020
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.