← catalogue

Rakkauden narrit

by Mór Jókai · Finnish · Gutenberg #47007 · 671,616 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Rakkauden narrit
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rakkauden narrit

Author: Mór Jókai


        
Release date: September 30, 2014 [eBook #47007]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/47007

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUDEN NARRIT ***

RAKKAUDEN NARRIT

Kirj.

MAURUS JOKAI

Suomennos.






Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1881.




SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

  1. Eräs suuri mies juhla-puvussa.
  2. Suuri mies koti-puvussa.
  3. Eräs mies vähäpätöisten joukosta.
  4. Aspis.
  5. Ihminen uskollinen kuin koira.
  6. Daami ja nainen.
  7. Kauhistuksen vuosi.
  8. Mannermaa-polypi.
  9. Pajazzo.
 10. Tappolyönti -- vaan ei viimeinen.

Toinen osa:

 11. Mitä etelän kukkasista tuli.
 12. Katkeraa leipää.
 13. Kaikellaisia rosvojuttuja.
 14. Nazareno.
 15. Maapallon toisella puoliskolla.
 16. Nuori mies kosioretkellä.
 17. Uusi ihminen.
 18. Kilpailijat.
 19. Sotamies, joka vangitsee rosvoja.
 20. Salama kirkkaalta taivaalta.
 21. Sopimus.
 22. Eläin, jolla on sielu.
 23. Tule siis.
 24. Kaikkivaltiaan hengähdys.
 25. "Hyvä!"
 26. Kuitti.
 27. Rauha.






ENSIMMÄINEN OSA




1 Luku.

Eräs suuri mies juhla-puvussa.


Oli komitatin viimeinen yleiskokous; ei ainoastaan viimeinen sinä
vuonna, vaan viimeinen pitkäksi aikaa; kenpä tietää kuinka pitkäksi?
Ehkä kaikkein viimeisin.

Kokous pidettiin nimittäin Marraskuussa 1861, jolloin "yli-ilmoissa"
-- eli Wien'issä -- ai'ottiin musertaa taikka ainakin masentaa Unkarin
komitati-laitosta.

Ihanat, iki-muistettavat päivät!

Puoleksi olimme lain turvissa, puoleksi piiritystilan vallassa.

Tänään vallanpitäjiä, luottamusmiehiä, puhujia, julkisen elämän
välikappaleita; huomenna orjia, maanpakolaisia, mykkiä henkilöitä,
poisheitettyjä luita.

Kaunis maa meidän maamme! Vahinko vaan ett'ei ole toista senkaltaista
maailmassa!

Mutta rientäkäämme yhteis-istuntoon! Tänään saamme olla osallisina
suurista mielenliikutuksista. Virkamiehet ottavat eron _in corpore_;
kenraalikuvernöri, tuo mainio isänmaan-ystävä on vakuuttanut, että
hän, huolimatta kiellosta, on salliva istunnon jatkamista, ja että
ainoastaan pajonetit voivat karkoittaa hänet valiokunnasta. Hän on
odottava väkivaltaa niinkuin muinoin kerran tekivät roomalaiset
senatorit surullisilla istuimillaan forum'illa.

Kun hän kerran on sanansa sanonut, niin hän sen pitää; hän on mies
sitä pitämään. Sanasta miestä! semmoisena on Harter tunnettu, mutta
unkarilainen sydän. Hän on meidän miehiämme. Entinen elämänsä on siitä
takaus.

Missä meidän etevimmät miehemme olivat, siellä oli hänkin aina
läsnä. Hän oli valtiopäivillä Debreczin'issä 1849, sittemmin
Kápolnan taistelussa ja istui 1850 raudoissa Pesth'in Neugebäudessä.
Hän on kolmekertaisesti koeteltu mies ja on nytkin vapaamielisen
komitati-puolueen päämiesten sielu.

Mutta rientäkäämme, ett'ei puhe mene meiltä hukkaan, sillä sanomalehdet
eivät sitä kerro; ne ovat saaneet salaisen viittauksen olla puhumatta
niistä kokouksista, joista sotamiehet eivät ole vielä loppua tehneet,
muuta kuin että valiokunnat olivat pitäneet tavallista neuvottelua ja
sitten menneet kotia. Joutukaamme siis, saadaksemme hyvän istuinsijan.

Niin, tämä on kyllä helposti sanottu. Mutta arvoisa komitati-yleisö,
joka jo eilen saapui tänne ympäristöstä, on kohta päivän koittaessa
ottanut kaikki kuuntelijasijat niin täydellisesti haltuunsa, ett'ei
viekkaus eikä väkivalta meitä sisään auta. Me saamme siis kiittää
onneamme, jos oman suosituksemme kautta pääsemme johonkin nurkkaan
aatelislehterille, josta me, tanssimestarin tapaisella ponnistuksella
nousten varpaille, emme näe muuta kuin noiden verrattomien ihanain
naisten päähineet, jotka istuvat edessämme. Kenties olemme kuitenkin
niin onnelliset, että nuorten vastavalmistuneiden lainoppineiden
kautta, jotka käyvät tervehtimässä noita verrattoman kauniita naisia,
saamme tietää hiukan mitä tapahtuu, mitä päätetään ja puhutaan alhaalla
salissa; sillä itse emme saa tietoa muusta kuin bravo-huudoista,
jotka raikuvat ilmassa, ja kuumuudesta, joka ei ole hollantilaista
höyrysaunaa huonompi.

Tässä huonossa asemassa menevät nuo mainiot puheet, joidenka tähden
oikeastaan olemme tänne tulleet, meiltä hukkaan, verraton vahinko
meille ja maailmalle; mutta sen sijaan saamme kuulla keskustelua, jota
eräs nuori herra selin meitä kohtaan lakkaamatta pitää erään naisen
kanssa, kumartuen tämän tuolin yli sill'aikaa, kun alhaalla salissa
keskustellaan valtion kohtalolle tärkeitä päätöksiä.

Nainen on kaunotar kahdenkymmenen tai viidenkolmatta vuoden vaiheella.
Hänen kasvoissaan on jotakin kreolintapaista; synkkämielisinä ne ovat
kylmät ja kalpeat, mutta ilomielisyys nostaa niihin lämpimän punan.
Huulien hymyssä kuvautuu lapsellinen hyvyys, mutta silmät muistuttavat
tyynen järven loihtupeiliä, minkä pinnan alla piileskelee salaiset
pyörtehet, joissa lumotut surmansa saavat. Nuo salakähmäiset silmät
osoittavat lumousvoimansa ainoastaan kelle tahtovat, ja samat kasvot,
silmät ja huulet sulkeutuvat täydellisesti jos tahtovat sinut sulkea
tuonne ulos kylmyyteen, ja nuo yhteenvedetyt kulmakarvat melkein sua
jäädyttävät.

Jos tämän naisen tulisi valita itselleen kukkasia, jotka hänen
kasvoilleen soveltuvat, niin emme neuvoisi hänelle ruusuja eikä
kamelioita, vaan hyacintejä. Loruelevat ruusut ja kameliat eivät sovi,
mutta hyacinti on ääneti ja puhuu ainoastaan kysyjälle.

Tämän naisen ruumis on täydellisen kaunis, hoikka ja notkea; hänen
paksut, mustat, luonnolliset kiharansa valuvat esiin Erlauer-päähineen
alta, joka on kultaisista pitseistä tehty ja varustettu pitkillä
leveillä punasilla nauhoilla. Sellainen muoti meillä oli siihen aikaan.
Oi! kuinka vastustamattoman viehättäviä naiset silloin olivat!

Nuori mies, joka puhuttelee tätä naista, voipi olla noin kahdenkymmenen
vanha. Hänellä on kauniit epikurolaiset kasvot, joihin juuri
esiin-pistävä parta luo varjoja poskille ja suun ympärille; kulmakarvat
ovat hienot, haaveksivaiset ja lempeän-muotoiset, mutta rohkea silmäys
ja sala-ivainen suu pyytävät väittää niitä valehtelijoiksi. Hoikka,
äkkiä kasvanut vartalo on hervakko, niinkuin usein nuorukaisissa, jotka
partaa odottavat.

Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen
tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme
helposti syyn siihen.

Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä -- ääni on
sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä
sijaltamme.

Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden
ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee
hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä
huoli.

"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö -- jos saan pyytää; antakaa mun
kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".

(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)

"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"

Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa
etusormeansa perlemo-viuhkallaan.

"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen,
niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan
päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".

(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)

"Menkää -- jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta
hukkaan".

"Taputa käsiäs, niin hän sinun huvikses pitää puheen -- _da capo_".

Siihen nainen vaan hymyili.

Nuori herra havaitsi tämän hymyn.

"Etkö huomaa, kuinka pappa ylpeillen katselee tänne jokaisen
suurenmoisen lauseen jälestä? Minun kasvoistani hän ei varmaankaan
etsi sen vaikutusta. Kun pappa pitää puheita, niin hän todellakin on
kaunis mies. Kuinka hän innostuu ja ojentelee itseänsä! Täynnä voimaa
ja tulta. Tämä komitati-sali on vaarallinen kilpailutanner meille
nuorille; täällä vanhat aina voittavat meidät".

"Miksi ette tekin astu alas puheita pitämään? Olettehan valiokunnan
jäsen ja kunnia-ylimääräinen-notario".

"Minä en osaa sitä ollenkaan. Hiljakkoin koetin esittää maljan eräässä
tilaisuudessa, mutta takelluin niin hullusti, ett'en itsekään tiedä
kelle viimein huusin eläköön. Tämä ei sovi meikäläisille. Kun toinen
tai toinen vanhoista etevistä koulutovereistani juonittelee, koettaen
purjehtia parlamentti-puheen kurjassa ruuhessa vihriän pöydän yli,
ja minä näen hien nousevan hänen otsaansa, kaikkien hänen kymmenen
sormensa vapisevan, silmänsä tuijottavan -- näen kuinka hän vetää
otsansa ryppyyn, pusertaaksensa siitä ajatuksia, silloin kuumeen
väristykset vapisuttavat minua hänen puolestansa! Minä vapisen petosta,
että hän karille joutuu ja hukkuu meren syvyyteen; jos hän jonkun
onnenpotkauksen avulla perille pääsee, niin iloitsen siitä niinkuin
vältetystä vaarasta".

"Sen kyllä uskon, sillä te olette pelkuri".

"Myönnetty! mutta jos minä olisin sellaisen sulhasen morsian, niin
rakkauden tuskat heti poistuisivat, sillä moista nähdessään voi
ihminen joutua tainnoksiin. Aivan toista on kun vanha komea herra
astuu puhuja-lavalle ja ensin tyynellä arvokkaisuudella katselee
kuulijakuntaa, ikäänkuin etsiäkseen niitä, jotka tulevat osansa saamaan
hänen puheessaan, sekä sitten päästää irti suuret sanansa niin että
sali niistä kaikuu. Jos joku silloin tekee vastaväitöksiä, niin saa
kohta paikalla vastauksen, ja toisen tai toisen mahtisanan jälkeen
luo vanha herra silmäyksen galleriaan päin, vaatien kiitosta niiltä
silmiltä, jotka hymyilevät häntä vastaan sieltä ylhäältä, sitten hän
taas syöksee alas innostuksen mereen, nousee sieltä jälleen, milloin
se häntä miellyttää, ja lopettaa puheen yleisen viettymys-myrskyn
pauhatessa. Semmoinen vanha herra on meille vaarallinen kilpailija.
-- Sillä te ette huomaa silloin hänen paljasta päätänsä ja harmaita
hiuksiansa ja unhotatte hänen vale-tukkansa ja värjätyt viiksensä".

"Älkää toki olko niin paha -- jos saan pyytää", vastasi tuo ihana
nainen suutuksissaan. "Eikö teissä siis ole kipinääkään lapsellista
kunnioitusta?"

"Olenko minä sanonut että minun pappani viiksiänsä värjää? Ei
ainoallakaan sanalla! Tiedäthän sinä paraiten, ett'ei hän sitä tee.
Väri on vaan tänä päivänä erittäin hyvä. Mikä pyhyyden loiste häntä
ympäröi! -- tällä hetkellä -- luulen ma -- ei löydy koko isänmaassa
suurempaa miestä, kuin minun pappani. Sä huomaat, emintimäni, mikä
vahinko se oli kun hylkäsit meidät; sillä jos vielä olisit emintimäni,
niin sinua nyt nimitettäisiin kuvernörin rouvaksi ja olisit mahtavan
miehen puoliso".

"Te olette aika narri".

(Hän oli tuon nuoren miehen emintimä.)

"Tosi kyllä että kuvernörin rouva ei huomenna enään olisi olemassa,
koska pappani luopuu virastaan; mutta suuren miehen arvonimi jääpi
kuitenkin jälelle".

"Kuinka voitte puhua noin sopimattomasti totisista asioista?"

"Mitä totisia asioita? Kaikki luopuvat viroistaan, pappani tekee
ehdoituksen ja muut seuraavat kehoitusta. En ymmärrä mitä suurta siinä
on, että pappani luopuu virastaan. Hän jää herraksi niinkuin ennen ja
hänelle tulee vaan hauskempi olo kuin nyt. Vaan mitä hyötyä siitä on,
että nuo muut köyhät pirut luopuvat, jättäen jokapäiväisen leipänsä ja
tulevaisen toimeentulonsa, sitä en todellakaan voi käsittää".

Eräs vieressä seisova kuuntelija (ehkä sinä itse, hyvä lukija) ei
voinut olla antamatta nuorukaiselle muutamalla sanalla seuraavia
tietoja:

"He tekevät sen, nuori ystäväni, siitä syystä, että maan laki on
heille jokapäiväistä leipää kalliimpi, ja sen tähden, ett'eivät tahdo
kansallis-kunniaa voileipänä syödä".

Tuon solakan nuorukaisen kalpeat kasvot eivät tästä sen punaisemmiksi
käyneet. Kohottaen olkapäitänsä vastasi hän:

"Mitäpä minä tiedän tämän lain sisällisestä merkityksestä? Siihen
aikaan olin vielä lapsi, eikä kukaan myöhemminkään ole selvittänyt
minulle asiata".

Hänen onnekseen raivokkaat mieltymyksen osoitukset katkaisivat heidän
keskustelunsa.

Pääpuhuja oli lopettanut esityksensä.

Kun myrskyntapaiset mieltymyksen osoitukset olivat asettuneet, seurasi
meluava kohtaus. Vara-kuvernöri luki valiokunnan nimessä juhlallisen
vastalauseen, jossa komitati-kokous vastustaa väkivaltaa ja lain
rikkomista. Nyt vallitsi lehterilläkin semmoinen hiljaisuus, että
matalimmallakin äänellä lausuttu sana kuului. Jokainen sana muistutti
ruumiinarkulle heitettyä multaa, jota heittäessä sureva kyllä jättää
vainajansa leppymättömän haudan haltuun, vaan samalla, vastustaen
kuolevaisuutta, vetoo ylösnousemisen toivoon.

Kun kirjoitus oli luettu, hengitti yleisö huokeammin. Kaikki olivat
pelänneet, että täälläkin, niinkuin muualla, väkivalta estäisi
vastalauseen panemisen.

Tämä saatiin kuitenkin lausutuksi ilman sotavoiman ilmaantumisen.

Siihen aikaan kaupungissa ei ollut juuri mitään linnanväkeä.

Nyt luki pää-notario edusmiesten luopumuksen _en masse_. Kaikki
ensimmäisestä viimeiseen mieheen luopuivat viroistaan. Kaikki olivat
allekirjoittaneet perustuskirjan. Kun ei enään ole lakia, niin eipä ole
lain valvojiakaan.

Lehterillä rouvat pyyhkivät kyyneleet silmistänsä.

On kuitenkin vähän surullinen tuommoinen luopumus -- kun yht'aikaa
heitetään pois virka-arvo, vaikutus-ala, tienesti.

Mies sen tekee, mutta vaimon silmästä vierii kuitenkin kyynel, hänen
sanoessaan: "sinä olet tehnyt oikein".

Näinä päivinä 9,000 tämmöistä miestä vaimot heidän kodissaan
vastaan-ottivat kyynelhelmet silmissä.

Tämä oli tappelu, josta ei kukaan paennut, jossa halvin sotamies oli
johtajan arvoinen.

Tuo kalpea nuorukainen lehterillä sanoi tällä hetkellä itkevälle
naapurilleen:

"Minun tulee sääli ainoastaan Bilágoschia, oikeus-osaston arkivariota".

"Kuinka? Luopuuko hänkin?"

"Luopuu kyllä. Ja hän on kuitenkin palvellut kaksikymmentä vuotta.
Jokainen hallitus on häntä kunniassa pitänyt".

"Ja kuitenkin hän luopuu?"

"Sanotaanhan, että se on kunnian asia, isänmaallinen velvollisuus. Hän
ei voi jäädä paikalleen. Hänen on seuraaminen muiden jälkiä. Minun
tulee häntä sääli. Ja tämä luopuminen suututtaa minua sitä enemmän
kuultuani että he nyt aikovat lähteä maalle, vuokraamaan maatilaa
jossakin -- ja minä vasta vähän aikaa sitten tanssikoulussa tutustuin
hänen tyttärensä, pikku Ilonkan, kanssa! Suloisin, kauniin lapsi. Mikä
maamoukka hänestäkin tullee".

"Minä tunnen hänet. Hän on sangen näppärä tyttö. Hän ei voi olla
neljäätoista vuotta vanhempi".

"Yhden tekevä. Minä olen jo häneen rakastunut enkä olisi pahaksi
pannut, vaikka teateri-sensuri Pesth'issä olisi kieltänyt näyttämästä
tätä murhenäytelmää".

"St. St. St. St. St", kuului joka haaralta. "Kuka juttelee tuolla
lehterillä näin juhlallisella hetkellä?"

"Nyt lähden kohta, muuten he vielä päälle päätteeksi heittävät minut
ulos!" kuiskasi nuori herra naiselle, hyvästi jättäen. "Hyvästi,
emintimäni! Hyvästi. Me kohtaamme toisemme juhlakulussa".

"Missä juhlakulussa?"

"No kuuntele vaan. Juuri nyt Frans Bélteky ehdoittaa, että tämä
juhlallinen istunto lopetettaisiin mieltä ylemmällä toimituksella; että
mentäisiin kaikki _en masse_ ulos kirkkomaalle laulaen Vörösmartyn
hymniä, ja siellä, Honvédien haudalle, niiden kunniaksi, jotka
kaatuivat isänmaata puolustaessa, pystytettäisiin se lippu, joka on
liepehtinyt komitati-huoneen altailla. Kas vaan kuinka hän pöyhkeilee
ja antaa sappensa kuohua. Hyvästi, hyvästi. Minä riennän, sillä minun
tulee kantaa lippua; se on toimitus, joka sopii entisen kuvernörin
pojalle. _Apropos!_ Kunnioitukseni sun herra miehellesi. Vaan älä sano
hänelle mitään".

"Hulivili!" -- sanoi nainen hymyten ja rupesi sitten puhumaan toisen
kanssa.

Tuolla alhaalla salissa suostuttiin yksimielisesti nuoren puhujan
esitykseen, ja ikäänkuin sopimuksesta irroittivat naiset kukkaset
kiharoistaan ja rintakukkioistaan ja solmivat niistä seppeleen
lippua varten, joka entisestä kunniapaikastaan oli muutettava vielä
arvokkaampaan.

Neljännestunnin kuluttua oli koko ihmisjoukko kadulla, jossa pyhää
isänmaan virttä alettiin ja kulku kävi kirkkomaata kohti.

Etupäässä kävivät vanhukset, koetetut isänmaan-ystävät harmaapäät.
Sitten seurasi miespuolinen nuoriso. Rouvat ja nuoret tytöt muodostivat
jälkijoukon. Keskellä kävi lipunkantaja. Siksi oli edellä mainittu
nuori mies, innostunut ehdoituksen tekijä ruvennut ennen entisen
kuvernörin poikaa ja kantoi sitä, koristettuna naisten seppeleellä,
korkealla ilmassa. Sentähden täytyi nuoren Elemér'in -- se oli
nuoren Harter'in ristimänimi -- tyytyä laulamaan toista tenoria
hymni-laulajien parissa, ihanat naiset lauloivat soprania.

Elemér väärinkäytti kurjalla tavalla tätä luottamustointa,
sillä keskellä juhtakulkua käyden emintimänsä vieressä lauloi
hän hymni-nuoteilla -- ei Vörösmartyn runon yleviä sanoja, vaan
kaikenlaisia pyhissä-kävijäin veisuja, joista toinen oli toista
hullumpi ja jotka paitsi sitä olisivat olleet sopimattomia
pyhissäkävijällekin. Tämmöisillä kujeilla pakoitti hän ehtimiseen
vieressä käyvää naista nauramaan, jonka tähden Elemér sai pitää
hyvänänsä kaikenlaisia liikanimiä emintimältään, jotka liikanimet eivät
olleet erittäin imartelevia laadultaan. Toria sai hän koko matkan ja
vieläpä emintimä uhkasi lähettää hänet kotiin.

Vaan nyt häirittiin juhlakulkua yht'äkkiä odottamattomalla tavalla,
joka hetkeksi veti kaiken huomion puoleensa.

Kun nimittäin juhlakulku poikkesi kirkkomaalle johtavalle kadulle,
ilmestyi sen päässä ratsujoukko, joka tuli vastaan. -- Ne olivat
kyrassierejä; heidän kypärinsä välähtivät esiin tomupilvestä.

Torvien toitotus hämmensi juhlavirttä.

Feri Bélteky, tuo rohkea nuorukainen, joka oli tehnyt ehdoituksen, sai
sattumalta samassa hetkessä sydämenkouristuksen, joka, niinkuin hänen
tuttavansa tiesivät, usein vaivasi tätä pulskeaa nuorukaista. Poika
parka! Kuinka surullista!

"Toveri! ole hyvä, ota lippu", kuiskasi hän Elemér'ille, ja sen
jälkeen hänen täytyi, käsi rintaan painettuna, mennä istumaan eräälle
työkkärille.

Kiusallinen sydämenkouristus, joka tulee niin sopimattomaan aikaan.

Täyttäen kadun koko leveyden, tuli ratsujoukko juhlakulkua vastaan. --
Juuri samat sotamiehet olivat saaneet käskyn vaadittaessa väkivallalla
hajoittaa saman päivän komitati-kokouksen. He olivat myöhästyneet
tullessaan kahdeksan peninkulman päässä olevasta naapurikaupungista,
mutta kuitenkin tarpeeksi aikaisin häiritsemään juhlan loppua.

Kulku seisahtui; miehet kokoontuivat. Mitä nyt on tekeminen?

Katu täytetään kohta koko leveydeltään, toisella puolella isänmaallinen
juhlasaatto, toisella puolella vastaantuleva ratsujoukko.

Kadun vasemmalta puolelta meni pieni kapea kuja, oikotie kirkkomaalle.

Isänmaallinen joukko kokoontui vanhemman Harter'in ympäri. Hän oli
orakeli. Hänen huuliltaan odottivat kaikki, henkeänsä vetämättä,
ratkaisevaa päätöstä, mitä tehtävä oli näin arveluttavassa tilassa.

Ferdinand Harter, isä, oli kokenut mies, joka ei hämmästynyt
tämmöisessäkään hetkessä. Kohta paikalla hänellä oli valmistelematta
puhe käsillä. -- "Isänmaalliset miehet ja naiset! Tuossa raaka
väkivalta meitä lähestyy tiellä, kun menemme isänmaan kaipausta ja
kiitollisuutta osoittamaan. Jos täällä olisi ainoastaan miehiä,
niin minä sanoisin: me puolustamme asematamme emmekä väisty tieltä
tuli kuka tuli vastaan. Mutta heikompaan sukupuoleen katsoen olisi
kuitenkin tarpeeton julmuus saattaa tätä sukupuolta, jota meidän tulee
suojella ja puolustaa, tarpeettoman raa'an kohtelon alaiseksi. Jumala
on todistajamme, että asiamme on oikea; tällä varmalla vakuutuksella
povessamme voimme punastumatta valita tiemme; väistykäämme siis raa'an
väkivallan edestä pois, luomatta silmäystäkään, ja menkäämme tyynesti
päämääräämme kohti -- tuonne vasemmalle -- toista tietä".

Tämä tiesi selvällä Unkarin kielellä että juhla-saatto siirtyisi
sotamiesten edestä pois sivukadulle.

Harter nuorempi seisoi seppelöitty lippu kädessä.

"Mihinkä, jos saan kysyä?" huusi hän kuultuansa isän viisaat sanat:
"tuonneko, sivupolulle? Ja tämän lipun kanssa?"

Nyt kääntyi hän naisten puoleen ja koroittaen lippua huusi hän
kadrillinjohtajan äänellä ja tavalla: "_Mes dames, en avant!
Promenade_!"

Ennenkuin kukaan ehti häntä estää, riensi hän, seurattuna rouvilta ja
tytöiltä, rynnäkkö-askelin mies- ja nuorukaisjoukkojen ohitse, ja tuo
uhkarohkea vei seurueensa suoraan ratsu-joukkoa vastaan. Jokainen oli
hämmästynyt, mutta seurasi.

Torvien räikkyessä sotamiehet ryntäsivät heitä vastaan aina sivukadulle
asti. Kun molemmat joukot siis tässä yhteen sattuivat, antoi
päällikkö merkin joukolleen joka äkkinäisellä liikkeellä -- poikkesi
sivu-polulle, jättäen valta-tien vapaaksi laulu-joukolle.

Upseeri teki päällepäätteeksi, laskien miekkaansa, kunniaa lipulle,
kun tämä ohitse kannettiin, jonka tähden hän sai osakseen kaikuvat
eläköön-huudot.

Tämä rohkeus koroitti Elemér'in arvon kahdenkertaiseksi sekä miesten
että naisten mielessä. Ja kuitenkin oli luultava että tämä Elemér'in
puolesta ainoastaan oli hullunkurinen oikku.

Vaan täksi päiväksi ei tämä ilman seurausta jäänyt.

Kun Feri Béltekyä, tuota mainiota nuorta puhujaa, esti
sydämenkouristus, niin nuoriso hartaasti pyysi Elemér'iä puhumaan
Honvédien haudalla.

Turhaan hän koetti päästä siitä; hän ei ymmärtänyt puheita pitää,
hänellä ei ollut mitään taipumusta siihen. Häntä ei jätetty rauhaan.
Lippu oli hänen kädessään; hän vietiin ylös korkealle hautakummulle,
pakoitettiin pystyttämään lippu ristin juurelle, nostettiin sitten
olkapäille ja tässä asemassa oli hän pakoitettu lausumaan muutamia
sanoja.

Jumalan nimeen siis! Kuunnelkaamme Elemér'iä, päivän sankarin poikaa.

Siis -- Elemér todellakin sanoi jotakin.

"Te urhoolliset Honvédit vuodelta 1849, joita en ikinä ole tuntenut.
Teillä oli isänmaa eläissänne ja kuoltuannekin teillä on isänmaa. Me
olemme tulleet tänne teille ilmoittamaan, ett'ei ylösnousemisen päivä
vielä ole tullut. Te voitte nukkua rauhassa vielä. Vaan me jätämme
teille kuitenkin tämän lipun, jonka kerran hengellänne maksoitte;
meille on se maksanut 7 guldenia ja 25 kreutzeriä varsineen päivineen,
emmekä nyt enää tiedä mitä on sen kanssa tekeminen!"

Helppo on ymmärtää, että Elemér sai kyytiä vanhoilta ja nuorilta
tästä typerästä puheesta. Samoin naisiltakin ja päälle päätteeksi
emintimältään.

"Te olette paranematon veitikka", torui emintimä, kun Elemér saattoi
häntä kotiapäin. "Onko säädyllistä sellaisessa tilaisuudessa puhua
mokomia tuhmuuksia?"

"Kas niin! Nyt sinä rupeat torumaan minua niinkuin kotonamme ennen",
jatkoi Elemér.

"Niinkö!" sanoi emintimä moittivalla silmäyksellä. "Emintimänne on siis
torunut teitä paljon siihen aikaan kun te vielä olitte hänen poikansa
-- eikö niin?"

"Ei sanoilla, vaan silmäyksillä niinkuin äsken. Sinä voit katsella
ihmistä kuin Anakonda-käärme. Ihmekö sitten että isäparkani on saanut
harmaita hiuksia noista silmäyksistä. -- _Pardon!_ -- enhän ole
sanonut, että minun papallani on harmaat hiukset".

"Mene -- minä olen suuttunut teihin! Teille ei mitään ole pyhää".

Tuo ihana nainen antoi sitten Elemér'in auttaa itseänsä vaunuihin,
mutta ei käskenyt häntä viereensä istumaan, niin julma oli hänen
vihansa.




2 Luku.

Suuri mies koti-puvussa.


Viimeinen innostuksella esitetty malja oli juotu niissä
jäähyväis-päivällisissä, joita Ferdinand Harter istunnon jälkeen piti
eroaville virkamiehille sekä hajotetun komitati-kokouksen kunniaksi.
Sen jälkeen jokainen meni kotiinsa sillä vakuutuksella, että hän oli
velvollisuutensa tehnyt. Entisen kuvernörin Harter'in tykö ei kukaan
enää jäänyt; kaikki tiesivät, että hänellä nyt oli paljon tekemistä,
sillä hänen oli kirjoittaminen julkinen ilmoitus virastaluopumisesta,
ja siinä on työtä koko lailla. Paitsi sitä oli hänelle annettava
aikaa koota ajatuksiansa pontevan puheen sepittämiseksi kunnes
tulisoitto-serenadit hänelle kello 10 illalla pidettäisiin.

Vieraat jättivät hyvästi ja menivät; kunnioitettu isänmaan-ystävä
riensi työhuoneesensa lopettamaan päivää uudella työllä.

Työhuone ansaitsee erityistä kuvaamista sekin, sillä se antaa
viittauksen asujansa mielenlaadusta. Seinillä on ylt'ympäri kuvia
meidän maamme surupäivistä. Tuolla mestattu sankari Ladislaus
Hunyady, joka mestattiin 1457 -- kuninkaan valaa vasten -- ja hänen
jalkojensa juurella mielettömäksi käynyt morsiamensa valkoisissa
ruumiin-vaatteissa. -- Tuolla kostoa miettivä isä, Feliks Zach,
ja hänen vieressään muserretulla sydämellä tyttärensä, jota eräs
kuninkaallinen prinssi häpäisi 1318. Eräs toinen taulu kuvasi
ruhtinatarta, joka jätti hyvästi lapsilleen, Helena Zringyitä,
jolta Itävallan elukat ja punatukkaiset jesuitat v. 1699 riistivät
ruhtinattaren ja äidin arvon. Taaskin toinen taulu, kaksi v. 1617
kuolemaan tuomittua ylimystä, kreivit Peter Zrinyi ja Frans Nádasdy,
jotka viimeisen kerran pusersivat toistensa käsiä ennenkun kuolemaan
menivät. -- Siellä murhevaatteissa eräs kuninkaan-tytär, joka mainion
isänsä haudalla etsi turvaa vieraan anastajan väkivaltaa vastaan. Vielä
oli siellä kolmetoista laakerilla seppelöittyä, suruharsoilla peitettyä
kuvaa, isänmaan marttyrit, jotka mestattiin Aradissa 6 p:nä Lokakuuta
1849. -- Täällä kuva verisestä taistelusta synkimmällä historiallisella
pohjalla. -- Sitten taas kuvia mainioista miehistä: unkarilainen
ministeri, tuo suuri kreivi Szecsenyi, joka ampui itsensä v. 1860. --
Unkarilaisen vastustaja-puolueen johtaja, kreivi Ladislaus Teleki, joka
lyhyt aika sitten, 1861, eräänä yönä surmasi itsensä. Tuossa taas jalo
korkea otsa -- myöskin unkarilainen ministeri kreivi Ludvig Batthyany,
joka ammuttiin v. 1849. Hänen vieressänsä Aleksi Petöfi, mailman mainio
unkarilainen runoilija, josta oltiin epätiedossa aina 31 p. Heinäk.
1849 missä hän ammuttiin. -- Ei löydy mitään kansallista taidetta
-- paitsi puolalaista -- joka on peittänyt asuinhuoneitten seiniä
semmoisilla kauhistuksen kuvauksilla kuin unkarilainen taide. Sekin on
kappale nykyajan historiaa. On jo syntynyt täydellinen jumalanpalvelus,
nimittäin kansallisten marttyrien jumaloitseminen.

Minkähänlaisessa mielentilassa se mies lienee, joka elää tämmöisien
kuvien keskellä?

Mutta synkistä ajatuksista eivät ainoastaan puhu kuvat, vaan
myöskin kirjat kirjastossa, salaiset kielletyt teokset surullisilla
ilmoituksilla muinais- ja nykyajoilta, niin myös seinällä olevat
miekat ja taistelukirveet; oudot kivet, jotka pöydällä ovat kirjeitten
painimina, nurkassa seisova keppi puunveistoksilla varressa, jonkun
valtiollisen vangin tekemä vankeudessaan, ja kellonvitjoissa riippuvat,
kultaan lasketut kupari-rahat, joiden ruostuneella pinnalla sana
_libertas_ on luettavana, kaikki puhuvat samaa synkkää kieltä.

Huoneen asuja ei voi luoda silmiänsä mihinkään paikkaan, josta ei suuri
salainen kysymys tuijoittaisi häntä vastaan.

Ferdinand Harter istui kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta salkun,
avasi sen konstikkaan lukon, otti esille puhtaan paperi-arkin ja rupesi
kirjoittamaan suurella tarkkuudella.

Aine, josta hän nyt kirjoitti, vaati varmaankin suurta tarkkuutta.

Kello löi kahdeksan kun hän lopetti kirjoituksensa; nyt hän soitti
palvelijaa.

"Kutsu kohta kirjuri tänne; sano että minun anekirjani on valmis ja on
puhtaaksi kirjoitettava".

Palvelija meni -- hetki sen jälkeen kirjuri astui huoneesen.

Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheella oleva mies. Hän on hieno ja
kohtelias. Huomaa kohta, että hän on tottunut liikkumaan ylhäisissä
piireissä. Hänen kasvojansa voisi melkein sanoa kauniiksi, jos ei
jokaisessa kasvoin eri osassa olisi jotakin outoa ja terävää. Niinpä
olisi esim. suu muodoltaan hyvin kaunis, ellei se olisi kovasti
kiini puserrettu, ikäänkuin kieli ei muuten pysyisi hampaitten
takana, vaan vieläpä huulet, ja nuo kauniit mustat viiksetkin, jotka
puoleksi peittävät suun, olisivat tarpeelliset sitä suojaamaan.
Kaareva nenä puhuu rohkeista toiveista ja lujasta tahdosta; siloinen
otsa, siloisesti ylösharjatut hiukset -- kylmästä aprikoimisesta;
nuo säkenöivät silmät tummien kulmien alla voivat olla kauniit
hymyillessään hekumallisia naissilmiä vastaan; vaan mies on varoillansa
noiden silmien suhteen, sillä niissä hän näkee konstikkaan avaimen,
joka hakee avaimen reikää hänen ajatuksiinsa.

"Te olette ollut hyvä ja kutsunut minut", sanoi hän esimiehellensä.

"Oletteko sulkenut ovet jälkeenne?"

"Molemmat".

"Minä olen kutsunut teidät, kysyäkseni oletteko lopettanut
kertomukseni".

"Se on minulla muassa. Tehkää hyvin ja lukekaa".

"Se on tarpeetonta. Te osaatte mestarillisesti kirjoittaa tuommoista ja
te tunnette mielipiteeni. Olkaa hyvä ja jääkää tänne minun huoneeseni
kirjoittamaan sitä puhtaaksi. Minä olen jo edeltäpäin allekirjoittanut
paperi-arkin".

"Ehkä olisi paras lukea läpi tämän ensin -- kenties olen unohtanut
jotakin".

"Ei ole aikaa. Minulla on vielä paljon järjestettävää. On jo myöhä.
Kello käy yhdeksättä ja kymmenen minutin perästä täytyy minun olla
matkalla".

"Te ai'otte siis lähteä pois?"

"Minä lähden maahoviini. Minun täytyy olla siellä tänä yönä.
Hiljakkoin sain tiedon isännöitsijältä, että verojen kantaja aamulla
ilmoitti ryöstön tapahtuvan. Huomenna hän lähettää kuusitoista miestä
hevosväkeä maatilalleni; jos en maksa ylihuomiseksi, lähettää hän
kolmekymmentäkaksi miestä; sitten kuusikymmentäneljä. Tahdon odottaa
siksi, että hän lähettää koko joukon ja sentähden on läsnäoloni siellä
tarpeellinen, jotta ei mitään onnettomuutta tapahtuisi. Väkeni on
tulisenluontoista. Sentähden pyydän teitä toimittamaan tavalliset
toimet täällä. Tuossa on sinettini, kertomuksen te lähetätte
hovikanslerille. Neljän päivän perästä olen taas täällä".

"Ja jos valtiokomisarius sill'aikaa saapuisi tänne?"

"Niin te jätätte hänelle asiakirjat. Täällä ovat avaimet. Tunnettehan
arkiston avaimen".

"Entäs nämä toiset?"

"Ne kuuluvat kirjoituspöytääni ja kaappiini. Säilyttäkää ne luonanne.
Ei tiedä mitä voi tapahtua tässä mullistusten maailmassa. Joku noista
monista ihmisistä, jotka tähän aikaan käskyjä antavat sinne ja tänne,
voisivat antaa tutkia minun asumustani. Siinä tapauksessa voi olla
hyvä, että avaimet ovat teidän hallussanne. Kirjoituspöydässä ovat
minun yksityiset paperini ja asiakirjat; olkaa hyvä ja katsokaa niiden
läpi; jos näette sellaisia, joidenka ei sovi joutua vieraiden käsiin,
niin saatte hävittää ne. Näissä kätköissä on rahoja, jotka minulle
on annettu kaikenlaisia tarkoituksia varten, Honvéd-yhdistykselle,
hautapatsasta, tiedeakatemiaa ja Jumala tiesi mitä tarkoituksia varten.
Minä en tunne summan suuruutta. Olkaa hyvä, lukekaa se ja jättäkää
sopivassa tilaisuudessa minulle luettelo siitä. Tuossa ovat myös omat
rahani, ne otatte pois ja panette erilleen. En tiedä paljonko siinä
voi olla. Joka päivä te ilmoitatte minulle kureerin kautta mitä täällä
tapahtuu. Antakaa nyt käsky kohta valjastaa".

"Te ette ai'o odottaa tulisoihtu-serenadia?"

"Mitä serenadia? En tiedä mistään semmoisesta. Ei kukaan ole puhunut
minulle siitä".

Kirjuri hämmästyi niinkuin olisi jotain, mikä olisi pitänyt jäädä
sanomatta, luikahtanut hänen huuliltaan, ja hän rankaisi tottelematonta
kieltänsä sulkemalla huulet vielä lujemmin ja puremalla viiksiänsä.
Ja kuitenkin tuo vallaton kieli niin mielellään olisi kertonut, että
kaikki puhuivat siitä ja valmistelivat itseänsä siihen; tulisoitot
olivat jo aikoja sitten reilassa ja koko kaupunki liikkeellä, nekin,
jotka eivät saaneet mitään tietoa tästä, tiesivät vanhastaan, että
tämmöinen päivä tällä tavalla oli lopetettava. Vaan nuo armottomat
huulet eivät kokonaisen tunnin kuluessa avanneet vankihuoneen porttia,
päästääksensä vangitut ajatukset irti. -- Kirjuri otti avaimet.

"Ainoastaan salkun avaimen minä pidän", sanoi Harter, ottaen
avain-renkaasta pienen avaimen, millä hän lukitsi kirjoitussalkun.
"Tämän salkun jätän tänne, sillä minulla se kenties on huonommassa
turvassa. Kaikissa tapauksissa siinä ei ole mitään, josta minun
tarvitsisi olla levotonna; se sisältää ainoastaan päiväkirjan omista
asioistani ja elämäni vaiheista. Vieraalla avaimella ei sitä käy
avaaminen; mutta jos joku viran puolesta tahtoo tietää sen sisällystä
eikä malta odottaa kunnes palajan, niin sanokaa, että hänen siinä
tapauksessa tulee leikata rikki nahkakannet päästäksensä tarkoitustensa
perille".

"Kyllä minä kätken sen luonani, ett'ei kukaan sitä löydä".

"Se on hyvä, rakas Emil. Minä luotan täydellisesti teihin. Mutta
joutukaa nyt ja käskekää vaununi esille".

Kirjuri otti avaimet ynnä salkun. Viiden minutin perästä hän palasi ja
ilmoitti, että kaikki oli valmis lähtöä varten.

Pusertaen hänen kättänsä, pyysi Harter häntä jäämään työhuoneesen
puhtaaksi kirjoittamaan kertomusta.

Kun Harter lähti, ei hän sallinut palvelijan mennä istumaan ajurin
viereen, vaan jätti hänet kotia.

Kirjuri katseli ikkunasta poislähteviä vaunuja. Hänen vakoileva
silmänsä seurasi niitä kunnes katosivat hämärään sekä vaunut että katu.

Miksi tämä kiireinen lähtö ennen tuota hyvästi ansaittua
kunnian-osoitusta?

Muutamia minuttia myöhemmin kuului vastaus pimeältä kadulta.
Suurelta torilta tuli varovasti kaksitoista-miehinen ratsu-patrulli
paljastetuilla miekoilla; viiden minutin perästä se taas palasi ent.
kuvernörin ikkunoiden ohitse.

Aha!

Asiat selvenivät kirjurille. Hän vetäysi takaisin ikkunasta ja,
seisahtuen taulujen eteen, hymyili hän äänetönnä.

En tiedä voiko kukaan pitää ihmisistä, jotka noin äänettöminä nauravat
-- salataksensa naurunsa.

Kuvat tuolla ylhäällä näkevät sen ja suuttuvat kenties häneen, vaan ne
eivät puhu mitään.

Tämä hauska ajanvietto keskeytettiin; joku astui huoneesen.

Se oli nuori Elemér. Seuraus maljojen juomisesta päivällisillä oli
ollut se, että hänen täytyi panna maata eikä hän nyt oikein tietänyt
oliko aamu vaiko ilta.

"Kuka hiljakkoin läksi pois täältä vaunuissa, herra Andjaldy?" -- --
kysyi hän unisena.

"Te'"

"Minäkö?"

"Aivan niin! Te olette lähtenyt pois".

"Todellakin! Minä join niin vahvasti, että melkein voitaisiin minua
luuletella, ett'en ole täällä. Ja isäni, missä on hän?"

"Täällä huoneessaan".

"Missä?"

"Hän istuu tuolla kirjoituspöydän ääressä. Ettekö näe että hän
kirjoittaa kertomustansa?"

"Minä en ole leikkisellä tuulella tänään, herra Andjaldy".

"Minä en ole koskaan leikkisellä tuulella, ja sanon teille sentähden
totisesti, että hänen armonsa on kotona; mutta että te olette lähtenyt
maalle. Tehkää sentähden hyvin ja palatkaa huoneisinne ja älkää menkö
ulos kadulle ennenkun matkavaununne palajavat".

"Onko isäni käskenyt sen?"

"Te tiedätte että hän on määrännyt teille kotiarestin".

"Mutta jos minun tekee mieli vastustaa tätä laitonta kieltoa? Tänään
olisi siihen juuri sopiva päivä".

"Tahdon huomauttaa teille, että siinä tapauksessa kuukausrahanne ovat
vaarassa".

"Hitto vieköön kuukaus-rahat! Jos en saa niitä, niin teen velkoja
siksi. Jos en saa niitä myöhemminkään, niin tulen rentuksi, myyn
takkini, kellon ja kengät; mutta väkivaltaa en kärsi".

"Pysykää nyt kauniisti alallanne; te voitte panna vastalauseita, mutta
teidän on taipuminen asianhaarojen mukaan. Te olette kadottanut paljon
korttipelissä ja siinä tehtyä velkaa sanotaan kunniavelaksi!"

"Aivan oikein; jos en maksa, niin minut heitetään ulos, vaan ei suljeta
sisään".

"Puhukaa hiljaa! Kuulkaa, joku tulee".

"Ken?"

"Sen saatte kohta tietää, mutta olkaa hyvä ja pysykää äänetönnä siksi.
Ettekö kuule sieltä ulkoa Feri Béltekyn ääntä?"

Se oli todellakin ääni, joka pakoitti Elemér'in jäämään huoneesensa.
Tämän päivän onnettomuuden perästä ei hän tahtonut tavata häntä.

Nuori Bélteky kahden toisen nuorukaisen kanssa tulivat lähetyskuntana.

"Hyvää iltaa, ystävä Andjaldy", tervehti hän kirjuria, joka tuli häntä
vastaan vastaanotto-huoneessa. "Onko hänen armonsa kotona".

"On", vastasi kirjuri, "hän on lopettamassa kertomustansa".

"Joku sanoi että on nähty hänen vaunujensa menevän poispäin".

"Elemér on lähtenyt pois niissä. Näettehän että hänen armonsa palvelija
on kotona".

"Niin häneltä ei saa mitään tietää; hän vastaa kaikkiin kysymyksiin,
ett'ei hän mitään tiedä. Me pelkäsimme, ett'ei herra kenralikuvernöri
sallisi tuota loistavaa kunnian-osoitusta tänään tapahtuvan".

"Oh, miksi hän ei sitä sallisi?"

Bélteky oli vähän hämmästynyt, vaan hänen täytyi viimeinkin käydä itse
asiaan.

"No kenties sentähden että komendantti on ilmoittanut pormestarille,
ett'ei hän enää aio kärsiä mitään meluavia mielenosoituksia".

"Tämä on todellakin tärkeä kohta. Minä olen ilmoittava asian hänen
armollensa ja tulen kohta vastauksen kanssa".

Kirjuri palasi työhuoneesen ja sulki varovasti molemmat ovet jälkeensä.
Muutaman minutin perästä hän palasi, jättäen taas toisen oven auki.

"Hänen armonsa lähettää teille tervehdyksen minun kauttani. Hänen
lyhyt vastauksensa on: 'Vakava-luonteiset miehet odottavat pelkäämättä
tapauksia. Missä hyvänänsä etsitte häntä, olette aina löytävä hänet
paikallansa -- tapahtukoon mitä tahansa'".

Lähettiläät katselivat toisiansa ja jättivät noloina hyvästi,
kohteliaisuuksia lausuen.

Herra Andjaldy palasi työhuoneesen.

"Minun täytyy suudella teitä", huusi Elemér häntä vastaan ja
halaili häntä. "Te olette oivallinen ihminen. Pappani pötkii pakoon
tulisoitto-serenadista, peljäten yhteentörmäystä sotaväen kanssa.
Ystävä Bélteky vainustelee tätä ja koettaa pappani kautta saada syytä
jättää kunnian-osoituksen sikseen. Mutta te annatte hänelle takaisin
taulan, joka jo sormiamme polttaa. Nyt ei hänelle muuta neuvoksi jää
kuin sydämen-kouristus ja hänen täytyy kauniisti hieroa sopimusta
väkijoukon kanssa, joka on valmis kaikkeen. Te olette rakastettava
ihminen! Teidän tähtenne tahdon kolme päivää jäädä huoneeseni, enkä
liiku lattialtakaan, ettei kuultaisi minun olevan kotona. Nyt menen
levolle; emme tarvitse toivottaa toisillemme rauhallista yötä, kyllä se
tulee rauhallinen".

"Kiitollisuudesta tahdon antaa isänne maksaa pelivelkanne ja laitan
niin, ett'ei vanha herra saa mitään tietää".

Hymyillen meni Elemér huoneesensa. Kirjuri jäi työhuoneesen.

Hän lukitsi kaikki ovet, saadaksensa olla rauhassa.

Kun hän oli yksin ja varma siitä, ett'ei häntä häirittäisi, otti hän
avaimen taskustaan.

Herra Harter'in vilpitön luottamus häneen ei todellakaan ole kiusausta
vailla.

Hän oli uskonut Andjaldylle kaikkien, salaistenkin kirjeitten
tarkastamisen ja käskenyt hänen polttaa semmoiset, joissa löytyi
valtiolliselta kannalta vaarallisia lauseita; vieläpä oli hän saanut
toimekseen järjestää salaiset rahalahjat, joista antajat tuskin voivat
mitään tilintekoa vaatia. Ei tosiaan kukaan olisi voinut enemmän
luottaa omaan paikkaansa.

Jos petturi kätkeytyy tuon naaman taakse, mikä rajaton voima hänellä on
tarjona surmaamaan mainiota miestä? Ja tämä mies on todellakin hävytön
petturi. Ferdinand Harter peljätköön häntä -- vaan ei kirjeittensä eikä
rahojensa vuoksi.

Tämä mies ei tiedusta mitä osaa Harter näyttelee elämän näyttämöllä,
vaan miltä hän näyttää sydämensä sisimmässä sopukassa.

Harter'in rahakukkarot ja hänen turhuutensa loistavat perhos-siivet, ne
hän jättää rauhaan.

Rahasummat, jotka tämän miehen käsiin jätetään, ne hän antaa
vähentämättä takaisin. Rahat Honvédeja ja hautapatsasta sekä
nimittämättömiä tarkoituksia varten, joista ei vaadita tilintekoa, ne
löytyvät aina samoissa rahoissa, joina ovat annetutkin: täydellinen
rahan-opillinen kokoelma -- paperilippuja. Ei yksikään huku niistä.

Ferdinand Harter ja kaikki muut, jotka uskovat salaisuuksiansa hänelle,
voivat olla huoleti, sillä ei mikään petollinen kieli lörpöttele
siitä, mitä paperille panevat; Andjaldystä kaikki tuo on vaan tyhjää
narrinpeliä, haihtuvia houreita. Hän etsii syvempää vettä.

Avaimista, jotka ovat hänelle uskotut, hän ei valitse arkiston eikä
kassakaapin avainta -- sillä ei ole kiirettä -- vaan hän ottaa
sala-taskustaan salkun avaimen, jota avainta ei uskottu hänelle.

Salkussa oli konstikas lukko; kerran kun Ferdinand Harter oli unohtanut
avaimensa maalle, ei koko kaupungissa kukaan voinut sitä avata; ei
lukkoseppäkään pystynyt siihen. Omistaja voi sentähden olla huoleti
siitä, ett'ei vieras kykene sitä avaamaan.

Mutta Harter ei tunne erästä salaisuutta salkussaan, sitä nimittäin,
että kun Wien'in seppä antoi kirjurille salkun, antoi hän hänelle kaksi
avainta. Toinen sitä tapausta varten että toinen hukkuisi.

Toisen avaimen piti kirjuri itse.

Koska Harter'illa oli tapana säännöllisesti kirjoittaa päivän
merkillisimmät tapaukset sekä omat tunteensa, niin kirjuri mitä
yksinkertaisimmalla tavalla luki isäntänsä sielun salaisuudet ikäänkuin
Dzerzonilaiseen mehiläispesään katsellen voi nähdä mitenkä sen asukkaat
häärivät salaisissa kammioissaan.

Niin pian kun herra Andjaldy oli lukittujen ovien takana, otti hän
esille Harter'in salkun, avasi toisella avaimella sala-lukon ja jatkoi
lukemistaan.

Avatussa salkussa oli Ferdinand Harter'in päiväkirja.

Andjaldy tiesi varsin hyvin sen sisällön. Edellisten lehtien sisältö
oli hänelle aikaa sitten tiedossa ja hän oli siis utelias ainoastaan
viimeisten suhteen.

    Tänään olen taas kestänyt kovan päivän.

    Luulen että se päättyi onnellisesti.

    Moni arvelee, että kohtaus oli sangen helppo.

    Voimakas akrobati on tottunut kantamaan kahta miestä olkapäillään,
    nämä vuorostaan neljää ja viimeksi-mainitut lisäksi kahta lasta.
    Akrobati kävelee hymyten ympäri, tämä ihmispyramidi niskoillaan,
    mutta minä olen vakuutettu siitä että hän joka kerta alkaa
    näytäntöä tällä ajatuksella: "kenties käy hullusti tämän päivän
    näytännössä. Kenties ne, jotka seisovat olkapäilläni, kaatuvat ja
    musertavat joko minun taikka itsensä".

    Mun kohtaloni on sama. Minä kannoin olkapäilläni koko
    ihmispyramidin.

    Kuinka minun nyt on helppo olla päästyäni tuosta taakasta!

    Arvattavasti en tee tuommoista voiman-ponnistusta niin äkkiä
    jälleen; ja ne, jotka ovat luikahtaneet alas mun olkapäiltäni,
    kiittäkööt onneansa että taas seisovat vaan vakavalla pinnalla.

    Provisorium on olemassa ja jättää meidät rauhaan.

    Gordilainen solmu on avattu.

    Rohkeinkin kenrali istuu mukavammin nojatuolissaan kuin satulassa
    -- arvelen ma.

    Ei mikään asema ole niin ikävä kuin se, joka pakoittaa meidät
    olemaan jonakin muuna kuin todellakin olemme.

    Ollessani taistelussa joka kanunan-laukaus kauhistutti minua,
    mutta sanoa pelkääväni oli mahdotonta; minulla ei ollut
    rohkeutta ilmoittamaan, että olin rohkeutta vailla. Minä astuin
    mestauslavalle ja olin vankihuoneessa; joka minut sinne vei,
    oli yhä vaan puuttuva rohkeus sanomaan saattajalle: nyt en mene
    askeltakaan edemmäksi. Nyt näin taas saman tien edessäni, jota
    ennenkin olin käynyt; minä näin että ihmis-pyramidi olkapäilläni
    vei minua yhä likemmäksi kanunia, mestauslavaa, vankihuonetta, ja
    taaskin puuttui minulta rohkeutta sanomaan: nyt en mene edemmäksi,
    minä tahdon päinvastoin seisahtua ja musertua; naurakoon minulle
    ken tahtoo.

    Sattumus tuli avukseni. Väkivalta astui tielleni.

    Mukavammalla ajalla ei se voinut tulla!

    Nyt olen lopettanut sankarina; ei yhtään lehteä puutu
    laakeriseppeleestäni.

    Tänään kestin mestari-koetuksen.

    Seisoin puolijumalana kansan edessä. Aurinkona säteilin kauas
    ympärille.

    Rohkeana, uskaliaana vastustin itse väkivaltaakin.

    Kyrassierien ratsumestari on paitsi sitä hyvä ystäväni, hän
    ilmoitti minulle toissa päivänä, että hän vasta iltapäivällä tulisi
    tänne ratsujoukkoineen; sitä ennen voisin minä saattaa kaikki
    loppuun.

    Hän piti sanansa.

    Ilman tuota arvoisaa nuorisoa olisi juhlallisuus voinut loppua
    varsin rauhallisesti, mutta he olivat pilata kaikki tyyni.

    Nähdessäni ratsujoukon tulevan minua vastaan kadulla, olin
    unohtamaisillani osani.

    Poikani, tuo kelvoton, häpäisi minua kahdenkertaisesti
    -- ensiksikin uhkarohkeudellaan ja sitten cynillisella
    moukkamaisuudellaan.

    Yleisö katselee tarkastavin silmin mainion miehen poikaa, tämän
    käytös on yleisön mielestä mittari, joka antaa tietoa hänen isänsä
    mielipiteistä, kun isä on kotona neljän seinän välissä.

    Jos poika on väliä-pitämätöin -- kohta sanotaan: talonpoika on
    vispilöinyt saipuankuohua maitoon.

    Ja mikä pahempi on, hän pilkkasi minua hänen läsnä ollessaan.

    _Hänelle_, hänen mielestänsä tahdon aina olla loistava ja
    majesteetillinen; häntä ajattelen seisoessani raivoisan väkijoukon
    edessä ja pidättäessäni intoani; hänen tähtensä koetan päästä
    mainioksi, ett'ei hän unohtaisi nimeäni, vaan katumuksetta
    ajattelisi minua ja ikävöitsisi päästä takaisin luokseni. Vaan mikä
    kummallinen arvoitus tämä vaimo on!

    Kaksi vuotta elimme yhdessä ja erosimme syystä, että tulisesti
    vihasimme toinen toistamme. -- Me vaihetimme uskontoakin,
    päästäksemme toisistamme. -- Ja nyt -- erottuani hänestä -- uneksin
    ainoastaan häntä.

    Mutta onko tämä todellakin niin ihmeellistä?

    Onhan tämä vaimo aivan toinen kuin se, jota minä omistin.

    Kahden vuoden kuluessa en nähnyt hänen koskaan hymyilevän.

    Oi! kuinka viehättävästi tämä nainen voi hymyillä! Vasta nyt, kun
    hän on toisen omana, olen kuullut hänen nauravan.

    Kun hän oli mun, ei hän ollut edes kauniskaan.

    Ja nyt -- mikä viehättävä, lumoava olento!

    En tosiaankaan koskaan nähnyt ennen että hänellä on semmoiset
    silmät.

    Kun hän vielä oli mun, kauhistutti se ajatus minua, että
    minun täytyi olla hänen kanssansa saman katon alla, ja nyt
    sydämeni sykkii hekumasta, kuultuani että hän on tullut samaan
    kaupunkiin. Jos me satumme johonkin, missä saan häntä katsella
    vaikkapa kaukaakin, niin olen minä taas nuoreksi muuttunut hänen
    kauttansa, joka ennen teki elämäni ilettäväksi, kun näin hänet
    vieressäni. Vähän aikaa sitten ostin kullalla yhden hänen vanhoista
    hansikkaistaan, -- minä, joka kammoin koskea hänen kättänsä, kun
    tämä käsi ja kaikki vielä oli minun.

    Mutta tämä vaimo onkin nyt aivan toinen kuin silloin oli. Tänään on
    hän hilpeä ja loistava, pelkkää sydäntä ja tunnetta. Jokainen hänen
    sanansa on nyt harmonillinen -- jokainen silmäys viehättävä.

    Ja tuommoisen miehen rinnalla! Hän ei ole mies, tuskinpa
    ihminenkään -- vaan apina. Jos tuommoinen pyytäisi minulta
    palveluspii'oistani jonkun vaimokseen, niin kieltäisin sen häneltä.

    Sanotaan hänen olevan rikas; minä en sitä usko. Hän keinottelee
    arveluttavissa asioissa.

    Hänen kanssansa ei voi puhua muusta kuin numeroista ja
    kauppa-asioista.

    Jos hän olisi paholainen luonteeltaan, niin voisin kuitenkin
    ymmärtää sitä. Semmoinen vaikuttaa naiseen.

    Mutta nyt hän on tavallinen jokapäiväinen ihminen, sitä lajia
    että Lapinmaalla kolme hänen kaltaistansa yhteensä tekee yhden
    kokonaisen miehen ja naiset ostavat heitä kahdella hylkeen-nahalla.

    Millä lailla hän siis voi olla etevämpi minua, joka vielä olen
    pulska mies. Minä käyn ainoastaan viidettä kymmenettä; omaisuuteni
    tekee minun magnatiksi; nimeni on tunnettu koko maassa, sitä
    kunnioitetaan ja pidetään arvossa.

    Olen laiminlyönyt tätä naista niin kauan kun hän oli minun omani.

    Hyvä! Minä tahdon valloittaa hänet uudestaan.

    Mutta sitä ennen tuo kelvoton poikani saa lähteä ulos matkoille.

    Ja nyt riennän pois. Minua ei saa tavata täällä tänä iltana.
    Maamieheni valmistavat suurenmoista kunnian-osoitusta, joka voisi
    saattaa minut rettelöihin korkeain asianomaisten kanssa, joka olisi
    minulle hyvin epämukaista.

    Kirjurini saa järjestää kaikki minun puolestani. Hän on hyvin
    luotettava mies.

    Mikä onni että kohtalo määrää meidän käytettäväksi hyödyllisiä
    käsiä ynnä jalkoja, jotka meidän puolestamme toimivat --
    kohtuullisesta palkasta.

Tässä oli loppu.

Mies noilla hyödyllisillä käsillä ja jaloilla hymyili salaa
itsekseen. Sitten lukitsi hän taas salkun ja asetti sen paikalleen;
sen jälkeen hän teroitti kynänsä ja rupesi kirjoittamaan -- ei hänen
ylhäisyydelleen hovikanslerille, vaan -- rouva Maria von Lemmingille.

Tämä oli tuon mainion naisen nimi.




3 Luku.

Eräs mies vähäpätöisten joukosta.


Kolme päivää komitati-kokouksen hajoamisen jälkeen oli kaikki taas
hiljaa pienen kaupungin katuloilla, niin hiljaa, että oli erinomaisempi
tapaus sekin, kun eräs pieni kaunis tyttö, päässä kansallis-värisillä
nauhoilla varustettu päähine -- jota nimitetään Pártaksi -- kävi katua
myöten.

Tuo pienokainen on tosiaankin näppärä. Hänen hieno solakka vartalonsa
ilmoittaa, että hän tuskin on neljätoistavuotias; hänen suorat nuoret
kasvonsa ovat lapselliset, punaposkiset; silmänsä taivaansiniset;
hymyilevä pikku suunsa, jonka huulilta veitikka esiin pistää, ja
puhdas kirkas otsansa, ovat viattomuuden puhtaan tahraantumattoman
lehden kaltaiset. Tämän nuoren tytön liikunnot ovat niin norjat ja
kepeät, että hän käy pienen kaupungin pisintä katua tahraamatta
kenkiensä kärkiäkään, ja kuitenkin on helposti ymmärrettävä että
vaaditaan jotensakin suurta taitavuutta käydessä Marraskuulla meidän
katuja myöten, valitsematta ainoastaan puhtaita kiviä jalan sijaksi,
päästäksensä perille tahraantumattomilla sääryksillä. Sen ohessa oli
hän niin kaino ja varovainen, ett'ei nostanut hameitansa enemmän, kuin
että hänen vieressänsä kulkeva nuorukainen tuskin sai nähdä hänen somat
jalkasensa.

Nuori saattaja on Elemér Harter, joka sateenvarjo kädessä astukselee
eteenpäin tuon pienen soman tytön rinnalla ja kadulla miellyttelee
häntä, kuten tapana on pikkukaupungeissa.

Mamma on kumminkin nuoren parin jäljissä.

Äitiä kuvaamme vast'edes tarkemmin; se, joka nyt vetää huomiota
puoleensa hänessä, on lukemattomilla napeilla koristettu vaippa, joita
vanhemmat naiset siihen aikaan niin komeasti kantoivat.

"Olkaa hyvä, älkää pitäkö sateenvarjoa minun yli", sanoi neitonen;
"ensiksikin ei sada enää ja toiseksi, jos sataisikin, niin vesi
tippuisi sateenvarjosta suoraan minun niskaani".

"Lähdettekö maalle?"

"Isäni lähtee sinne, vaan minut hän lähettää kauemmaksi. Minä lähden
Englantiin".

"Osaatteko Englannin kieltä?"

"Minä osaan syödä biffipaistia -- muuta tekemistä minulla ei tule
olemaan".

"Vai niin -- minä osaan Englannin kieltä; ja minä epäilemättä en
koskaan pääse Lontoosen".

"Jos minulla olisi ollut yhtä hyvät tiedot kuin teillä, niin
minäcaikoja siiten olisin ollut _attaché_ jossakin ulkomaan
lähetyskunnassa".

"No sehän te varsin hyvin voisitte olla".

"Varsin hyvin! Kiitoksia kohteliaisuudesta".

"Jos pelkäisitte minun kohteliaisuuksiani, ette tulisi niin likelle
minua".

"Kenpä siihen mitään voi jos hyttynen lentää suorastaan tulen
liekkiin".

"Kaikissa tapauksissa teidän isänne on menetellyt varsin
johdonmukaisesti kun hän, pilattuansa ensi karnavalin meiltä -- te
tiedätte että kaikki ovat pannaan julistetut, jotka tällä surun
vuodella tanssihuviin menevät -- lähettää kavaljerit pois maasta".

"Se on hyvä. Sen olen hänelle sanova".

"Mitäpä minä siitä! En minä ollenkaan pelkää mitä ihmiset tavallisesti
pelkäävät. En minä pelkää ketään, jota ette itse pelkää".

Junker Elemér ei voinut olla nauramatta näille sanoille.

"Mitä minä tuon teille Englannista, kun palajan?"

"Tahdotteko todellakin tuoda minulle jotain? -- Kuulkaa, tuokaa minulle
-- joku kielletty kirja".

"Kielletty kirja?" kertoi Elemér kummastellen.

"Niin joku kirja, jota ei saa täällä myydä, jossa suurille herroille
sanotaan semmoista totuutta, jota eivät mielellään kuule".

"Vai niin!"

"Te ymmärrätte siis -- joku niin vaarallinen kirja, että joudutte
vankeuteen jos tullimiehet sen löytävät".

"Kiitoksia toimesta! -- Kyllä minä sen hankin".

"Ei, ei! Minä lasken vaan leikkiä; eihän semmoinen sovi minulle -- en
minä sitä lukisikaan. -- Mutta jos todellakin tahdotte tuoda ulkomaalta
jotain -- niin tuokaa joku hyvä uutinen".

Siihen keskustelu päättyi!

Hyvä uutinen ulkomaalta!

Nyt se ei enää ole ajanmukaista.

Ei kukaan enää niitä pyydä.

"Uskallanko iltapäivällä käydä teidän luona jäähyväis-käynnillä?" kysyi
Elemér kuu saapuivat talon portille.

"Ei, ei!" kiiruhti tyttö sanomaan ennenkuin äiti voi mitään lausua.
"Tänään emme voi ottaa teitä vastaan. Minun täytyy valmistaa
tanssipukuani illaksi; minä olen itse kamarineitsyeni, enkä ollenkaan
hyväksy että kamarineitsyeni ottaa vieraita vastaan, kun hänen pitää
silittää minun tanssipukuani. Iltahuvissa saatte sanoa minulle mitä
tahdotte. Jääkää hyvästi!"

Sitten riensi hän portista sisään noreasti kuin muori vuohi, joka
liikkuu hyppien, koska se sille on kävelemistä helpompi.

Junkkeri Elemér painoi haikaran sulalla koristetun lakkinsa otsaansa ja
mietiskeli itsekseen kävellessään, pää kallella, samaa tietä kuin oli
tullut:

"Sinä pienokainen et tulekaan iltahuviin, johonka valmistelet itseäsi
-- enkä minä kenties koskaan eläissäni näe sinua jälleen".

       *       *       *       *       *

"Eräs vieras on sisällä", kuiskasi palvelustyttö kotia tuleville, kun
nämä astuivat kyökkiin, pienissä kaupungeissa tavallinen sisäänkäytävä
on kyökin kautta.

"Kuka?"

"Rouva Danváry".

"Oi voi!" sanoi rouva.

Pikku neitonen ei sanonut sanaakaan, vaan meni nopeasti
kyökki-kamariin.

"Hän on jo tunnin ajan kiusannut armollista herraa siellä sisällä",
jatkoi palvelija. "Hän on varmaankin saanut harmaita hiuksia siitä".

Rouva Danváry, joka salissa odotti rouva Bilágoschin tuloa, sai
omituisella ky'yllään tietää kaikki mitä kaupungissa tapahtui ja mitä
jäi tietämättä, siitä urkki hän tietoa, juoksennellen pitkin kaupunkia.

Hänen ulkonainen ihmisensä vaati muuten suurta tilaa sekä ruumiin että
krinolinin puolesta, ja tyhjää alaa tämän sisäpuolella, jota hän ei
voinut itse täyttää, koetti hän voimiensa mukaan täyttää myski-hajulla.
Myöskin käytti hän unkarilaista päähinettä, oikeata Debreczin'in
muotoa.

"No viimeinkin sinä tulet, armaani!" vikisi tuo arvoisa rouva, kun
rouva Bilágoschi astui ovesta sisään, ja rouvat suutelivat toisiansa,
kuitenkin suurella varovaisuudella, ett'eivät hiusneulat otsakulmissa
puhkaisisi silmiä heidän päästään.

"Minä olen odottanut sinua ainakin kokonaisen tunnin ja kuluttanut
rakkaan miehesi kallis-arvoista aikaa. Minusta tämä tunti kyllä on
ollut lyhyt kuin minuutti -- niin hupainen oli kanssapuhe (huomattava
on ett'ei hän antanut kellekään suunvuoroa), mutta minä tiedän että
joka minuutti on kallis sille, jolla on niin rasittava virka, varsinkin
nyt kun hänen tulee kantaa hartioillaan kaikki prosessit ja toimet ja
yksinänsä olla, niin sanoakseni, koko komitatina. Kokous on päättänyt
että arkistonhoitaja jääköön virkaansa. Nyt kaikki lakeijat luultavasti
ovat teidän käskyn-alaiset -- vai kuinka?"

"Ei minun, vaan valtiokomisariuksen".

"Ah! Valtiokomisariuksenko? -- totellaanko häntä? Tunnustetaanko häntä?
Eikö häntä sysätä nurkkaan, jos hän käskee jotakin? Oi! jos olisin
mies! Totta tosiaan, jos vaan kohtalo olisi laskettu meidän, naisten
käsihin -- silloin hallitus, kautta Jumalan, olisi pahemmassa kuin
pulassa! Mutta miehet ovat niin hirveän lammasmaiset tähän aikaan.
Juuri tänä päivänä on minulla ollut kuuma kiista kotona Gyurini
kanssa, nimittäin siitä, mitä meidän on vastaaminen kutsumukseen
tanssipitoihin täksi illaksi. Tiedätkö, ystäväni, minä olen juuri
tullut tänne kuulemaan mitä te siitä arvelette. Valtiokomisarius panee
tänä iltana toimeen tanssipidot samassa salissa, josta komitati-kokous
hiljakkoin karkoitettiin. Kaikki komitatin ylimykset ja kaupunkilaiset
on hän kutsunut. Minä olen kuullut että moni on lähettänyt kutsumuksen
takaisin. Mieheni sai myöskin semmoisen, s.o. koko perhe on kutsuttu.
Minä olen jo riidellyt Gyurin kanssa siitä asiasta. 'Mitä sinä
ajattelet, Gyuri! minunko pitäisi tanssia siinä paikassa, missä viikko
sitten lauloin hymnin; minäkö kumartaisin komisariuksen rouvalle!'
Mutta Gyuri, joka on flegmatillinen ihminen, veisasi yhä sitä virttä,
että oli vaikea ylenkatsoa niin mahtavan herran käskyä, ja ett'ei hän
sentähden myy sieluansa, henkeänsä, vaikkapa hänen luonansa vähän
jäävettä juokin. Mitä te arvelette asiasta? Pitääkö mennä vai eikö?"

"Minä sanon, rouva orpanani", vastasi Bilágoschi, "että jokainen tekee
mitä hänestä parhaaksi näyttää".

"Älkää sanoko mitään, herra orpanani. Minä tahdon tietää, mitä Justine
arvelee. Semmoisissa asioissa me rouvat olemme viisaimmat".

"Minä neuvon sinua", vastasi rouva Bilágoschi, "menemään
tanssipitoihin".

"No niin -- ethän sinä voi muuta sanoa -- olet oikeassa. Herra
orpanani on vielä komitatihuoneessa, hänen täytyy olla paikallaan.
Teidän ei ole mahdollista vetää sormikoukkua valtiokomisariuksen
kanssa. Sitä paitsi sen, jolla on niin ihana kukoistava tytär,
kuin minun pikku kummityttäreni, täytyy käyttää joka tilaisuutta
saadakseen näyttää häntä maailmalle. Hän on todellakin kehuttava.
En nyt puhu hänen kauneudestaan -- sen hän on saanut Jumalalta --
vaan kaikesta siitä taidosta, jonka hän ahkeruutensa kautta on
saanut. Minä vakuutan että pikku kyyhkyseni on oikea ihmelapsi --
hän soittaa pianolla vaikeimmatkin opera-partiturit lehdestä, -- kun
hän tanssii, kaikki ihmiset häntä katselevat: niin paljon suloutta
voi ainoastaan haltijattarelta odottaa, mutta sievempi ei mikään
haltijatar voi olla. Eikö hän aina voittanut kunniapalkintoa poikienkin
rinnalla, kun kävi voimistelu-harjoituksissa? Voisi luulta hänen
kohta katkeavan, kun häntä katselee -- ja kuitenkin heilutti hän
raskainta nuijaa niin helposti kuin vahvin poika; yhtä taitavasti
sanotaan hänen florettiakin käyttävän! Entäs sitten hänen taitonsa
ulkomaan kielissä! Hän puhuu saksaa, ranskaa, englannin kieltä. On
todellakin hauska, -- tänään tulee eräs englantilainen tanssipitoihin,
hän tietysti ei voi puhua kenenkään muun kuin Ilonkan kanssa. Vaan
tästä kunnia on teidän, te kun olette antaneet tyttärellenne niin
mainion kasvatuksen. Te ette ole säästäneet mitään hänen suhteensa.
Rakas herra orpanani on tehnyt työtä yöt päivät saadaksensa kokoon
rahat kaikkien noiden tuntien maksamiseksi; olkoon se teille kunniaksi
sanottu. Te olette säästäneet, eläneet hiljaisesti, mutta nyt teillä
onkin iloa siitä. Vaan missä pikku kummityttäreni piileskelee? Ah, hän
neuloo varmaankin tanssipukuansa illaksi; koko kaupunki, vaan mitä
sanonkaan, koko komitati tietää, että, kuinka hienona kummityttäreni
suuressa maailmassa ilmestyköön, hän kuitenkin itse neuloo ja silittää
pukunsa. Hän ei tarvitse mitään muotiompelijaa; niin pitääkin olla! Te
olette niin kasvattaneet häntä, että köyhä mies, jos hänen nai, saa
kelpo vaimon, tai ylhäinen mies hienon naisen, jota hän voi näyttää
ylhäisessä maailmassa. Anna sydänkäpyselleni nämä kaksi suudelmaa
minulta. Jumalan haltuun! Minä suutelen sinua tuhat kertaa. Hyvästi,
ystäväni! Hyvää päivää! -- Rakas herra orpanani -- te neuvotte siis
minua vastaanottamaan kutsumuksen tanssipitoihin?"

"Minä en ole mitään neuvonut -- vaimoni on sen tehnyt".

"Nöyrin palvelijanne, nyt minun täytyy mennä; kotona ei kukaan tiedä
mihin olen joutunut. Oi kuinka aika lentää hupaisessa seurassa! Minä
suutelen teitä kaikkia satatuhatta miljonaa kertaa".

Vihdoin viimein hän meni. Jäätyänsä yksin mies ja vaimo vähän aikaa
katselivat toinen toistansa äänettöminä. Sitten syleilivät toisiansa --
itkien.

Miksi?

Sen he tiesivät varsin hyvin. Molemmat näyttivät niin rehellisiltä.
He eivät olleet erittäin kauniit muodoiltaan, vaan sanomattoman
hyvät kasvot heillä oli. Tuo kaunis lapsi on todistus siitä, kuinka
sydämellisesti vanhemmat rakastivat toinen toistansa.

Pyyhittyänsä pois kyynelet, kysyi mies vaimoltaan:

"Tiedätkö miksi tämä nainen oli täällä tänä päivänä?"

"Nähdäksensä meidän valmistuksista, josko sinä olit päättänyt luopua
virastasi".

"Ja jos olin luopunut, hänen miehensä kohta menisi istumaan tyhjälle
sijalle".

"Siitä syystä minä sanoinkin hänelle, että hänen oli noudattaminen
valtiokomisariuksen kutsumusta".

"Mutta kuule nyt, armaani, kuinka asiat päättyivät komisariuksen
luona".

Rouva Bilágoschi meni istumaan sohvaan miehensä viereen.

"Valtiokomisarius otti hyvin ystävällisesti minua vastaan ja ilmoitti
miksi oli minut kutsunut, jonka minä kuitenkin tiesin edeltäpäin
-- sanoi kuinka tarpeellista oli sekä hänelle että yleisölle, että
minä jäin tärkeään virkaani, jossa kahdentoista vuoden kuluessa olin
saavuttanut perinpohjaisen tiedon kaikista yksityisseikoistakin.
Ilmoitin että olin ollut tässä virassa jo kuusitoista vuotta. Vanha
sääntö-valtainen hallitus oli -- jatkoin minä -- kutsunut minut tähän
virkaan ja seuraavat hallitukset olivat pitäneet minua siinä, syystä
että tarvitsivat minua; -- viimeinen lyhyt säännöllinen hallitus
oli kansan toivomuksen mukaan vakuuttanut minulle tämän viran; --
mutta nyt minä luovun siitä, enkä enää jää. Hän kysyi minulta miksi
en voinut pysyä virassa unkarilaisen provisorium'in aikana, koska
itävaltalaisenkin aikana taisin siinä pysyä? Minä vastasin: 'siihen
aikaan minä palvelin sentähden, ett'ei vaadittu kansan suostumusta
oikku-hallitukseen; mutta joka nyt pysyy virassaan, se suostuu
hallitusmuotoon, johon ei kansa suostu; ei ole enää välinpitämätöntä
asemaa. Ennen ainoastaan oma tahtoni määräsi oliko minun jääminen vai
luopuminen virastani -- nyt on kansan tahto, että minä luovun ja minä
tottelen kansaa".

"Silloin rupesi hän rohkaisemaan minua -- minun ei tarvitsisi pelätä
-- jos hurjimmat koettaisivat taivuttaa mieltäni, suojelisi hän minua
-- hän kyllä pitäisi nurisevat alallaan. -- Tämä minua suututti. --
Sanoin hänelle, että minun vakuutukseni oli, että aika oli tuleva,
jolloin hän ei itsekkään istuisi nykyisellä paikallaan, ja että minun
silloin kuitenkin oli peräytyminen. -- Luulin hänen osoittavan minulle
ovea tästä rohkeasta lauseestani. -- Päin vastoin. -- Lausuessani
tuon ajattelemattoman hävyttömyyden, tarttui hän käteeni, sanoen
ett'en saisi olla pahoillani, ja kiittäen minua kiittämistään. Koko
advokati-sääty, sanoi hän, puhui minun puolestani ja pyysi että
hän pitäisi minua virassani, sillä he arvelivat että minä olin
ymmärtäväinen, ahkera ja taitava ihminen, joka ei pakko-veroittaisi
puolueita. Heidän tähtensä, jotka pitivät minusta ja kunnioittivat
minua, tulisi minun pysyä virassani. -- Saadaksensa asian vielä
painavammaksi, lisäsi hän, että virastaan luopunut kenralikuvernörikin,
Ferdinand Harter, oli minun puolestani hänelle puhunut. -- Tämä
ratkaisi asian. -- 'Nyt en millään ehdolla jää tähän virkaan, hyvä
herra!' -- Teinkö oikein?"

Vaimo ei vastannut, vaan syleili miestänsä ja painoi hänen tuliset
kasvonsa poskiansa vastaan.

"Miksi kasvosi ovat niin tuliset?"

"Sentähden, rakas vaimoni -- että meidän nyt täytyy alottaa alusta.
Uskomatta sitä, lausuin kyllä että aika oli tuleva, joka meille
palkitsisi tämän uhrauksen. Vaan minä en ai'o odottaa sitä hetkeä. Kun
menen, niin menen -- enkä palaja koskaan. Olen kyllästynyt suurten
sekä pienten herrain armoon ja etsin nyt tietä, millä en tarvitse
kerjätä keneltäkään armolahjoja, paitsi Jumalalta ja Häneltäkin
ainoastaan sadetta ja päivän paistetta. Minä rupean maanviljelijäksi.
Täällä Theiss-virran rannalla on maatila vuokrattavana. Sen minä saan
vuokrata kalustoineen. Meidän säästö-rahamme riittävät edeltä-maksuun
ja tarpeellisiin alkutoimiin. Sinä tiedät että rahat ovat palkkasäästöä
rehellisestä palveluksesta. On mahdotonta, ett'ei Jumalan siunaus niitä
seuraisi. Mitä sanot siitä, rakas vaimoni? En ole vielä tehnyt mitään
ratkaisevaa päätöstä".

Vaimo pyyhki pois kyyneleensä ja koetti puhua tyynesti.

"Kaikki on hyvä, minkä sinä olet päättänyt. Sinun kanssasi menen
huoletonna vaikka minne".

"Sinusta olin varma. Mutta Ilonka raukka? Maailma on ollut hänelle
avoinna -- ja nyt meidän pitää sulkea se häneltä. Kaikki, jota varten
niin huolellisesti olemme häntä kasvattaneet, on nyt lopussa. Nyt
seuraa yksitoikkoinen elämä aromaalla. Hänelle se on hauta, minne me
menemme".

"Lapsi raukka! Harter'in poika saattoi häntä tanssikoulusta tänään,
koska satoi; he puhuivat puuhista tanssipitoja varten. Jos iloitsen
siitä, että tämä huvitus jää sikseen, niin tapahtuu se siitä syystä,
ett'ei hän niin muodoin enää tapaa tätä nuorukaista. Tyttö parka, hän
puuhaa nyt tanssipukua illaksi! Jos sinä ilmoitat tämän hänelle, niin
hän kentiesi ei tule murehtimaan".

Isä ja äiti menivät kyökin viereiseen kamariin, joka oli lastenkamari.

Paitsi tyttöä oli heillä pieni kuusivuotias poika, joka oli --
kuuromykkä.

Kun rouva Bilágoschi avasi oven, istui Ilonka tuolilla, pikku veli
sylissä.

Tuo onneton mykkä poika katseli Ilonkan silmiin tarkasti ja
kummastellen, tämän opettaessa hänelle sormikieltä.

"Etkö valmista itseäsi tanssiin täksi illaksi?" kysyi äiti.

"En. Minä en ollenkaan tahdo mennä pois tänä iltana. Laczikalla on
taas ollut tuon vanhan tautinsa kohtaus; hän näkee aaveita kaikkialla,
juoksee, itkee ja vapisee jo päivänvalossakin; kuinkahan sitten
käyneekään yöllä pimeässä. Näetkö, hän on tyyni ainoastaan kun minä
otan hänet syliini ja kun merkeillä luen hänelle 'Isä meidän'. Kun
tulemme rukoukseen: 'älä johdata meitä kiusaukseen', niin hän tyyntyy
ja rupee nauramaan; vaan hän ei voi muistaa sitä rukousta ja kun hän
kertoessaan sitä on unohtanut jonkun paikan, joutuu hän epätoivoon".

Sitten aloitti Ilonka merkeillä, jotka ovat kuuromykkien kieltä,
kertomaan lapselle rukousta uudestaan; poika teki pienillä käsillään
merkit hänen jälkeensä. Se kävi kuin leikki ja tuo pojan pelästynyt
katsanto muuttui; kalpeat kasvot vilkistyivät ja punastuen
kiitollisuudesta hiipi hän sisarensa luo, painoi poskensa hänen
poskiansa vastaan ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

"Laczika parkani, mitä sinä teet tänä yönä kun herätessä et löydäkään
sisartasi vierestäsi? Kun paha sisaresi menee tanssiin, jättäen sinut
tänne itkemään huomiseksi. Hyi hirveä sisar!"

Näin sanoen syleili hän ja suuteli pienokaista ehtimiseen. Hänen
kyyneleensä tippuivat pojan kultaisille kiharoille.

Laczika oli soma pieni poikanen, soma kuin enkeli, sillä eroituksella
vaan, ett'ei hän osannut puhua, jota enkelit arvattavasti osaavat.

Isä meni lasten luo.

Äiti ei voinut sanoa sanaakaan.

"Rakas pikku tyttäreni? Onko sinulle siis yhdentekevä jos olemme
menemättä tanssipitoihin tänään?"

Se silmäys, joka kohtasi isää tytön silmistä, oli riittävä vastaus!

Nyt isä rohkeni sanoa vielä enemmänkin tyttärelleen:

"Ja mitä siitä sanot, tyttöseni, jos sanon sulle, että me nyt jätämme
tämän kaupungin kokonaan? Me lähdemme johonkin maalle, johonkin kylään
taikka arolle ja rupeemme maantoukiksi".

Kuultuansa nämä sanat, hypähti Ilonka seisalleen, tarttui isän käteen,
jota hän suutelemistaan suuteli, katsoi taas hänen silmiinsä, ikäänkuin
kysyäkseen oliko tämä kaikki pelkkää leikintekoa.

"Lähdetäänkö todellakin maalle? Kaikki? Ja jäämmekö sinne ainiaksi? Oi
rakas isäni, kuinka hauska siellä tulee olemaan!"

Tuo pieni poika rukka olisi hyvin mielellään tahtonut tietää, mistä
hänen sisarensa iloitsi. Ilonka riensi sitä hänelle selittämään, vaan
ei enää tuolla hitaisella sormikielellä, vaan mykkien omituisella
stenografialla, jonka avulla he niin nopeasti keskustelevat toinen
toisensa kanssa. Hän osoitti pojalle että heidän tuli matkustaa kauas
pois vaunuissa, piiskan läjähtäessä; sitten tulisivat paikalle, missä
löytyi lampaita, kanoja ja pitkäsarvisia lehmiä, siellä saisivat
ruokkia pieniä kyyhkysiä ja kaniineja, siellä oli puutarha, johon
istuttaisivat kukkasia, kastelisivat niitä ja poimisivat hedelmiä
puista; siellä oli myös heinäsuovia, joissa saisi piehtaroida mielin
määrin, ja avarat nurmikot, missä vapaasti voisi leikkiä lyödä.

Pieni kuuromykkä ymmärsi kaikki.

Kuinka se oli mahdollista, on salaisuus, jota ainoastaan he ymmärtävät,
jotka ovat tätä tutkineet. Kun sisar jatkoi kertomustaan, tuli poika
yhä iloisemmaksi ja nauroi kuuromykkien kummallisella tavalla. Hän
nauroi ääneensä ja pakoitti sisartaankin nauramaan. -- Isä ja äiti
seisoivat käsityksin tätä katselemassa ajatellen: "Jumala on meille
kuitenkin armollinen".

Bilágoschi istui kohta kirjoittamaan virkaero-pyyntönsä; hän ei vienyt
sitä itse, vaan lähetti sen valtiokomisariukselle.

Nyt ei häntä enää mainittaisi suosittujen joukossa.

Hän kuuluu "vähäpätöisten" joukkoon, -- tämä asia on siis vähäpätöinen.
Hänen katoomistansa ei huomata -- ei seura-elämässä eikä valtiollisessa
elämässä. Hän on pian unohdettu.

Ja kuitenkin on tämä ensimmäinen kolaus perheellisessä dramassa; ken
tietää kuinka se päättyy!

Jos mainiot miehet joutuvat suureen onnettomuuteen, niin he sen kautta
tulevat sitä mainiommiksi; mutta nuo vähäpätöiset -- ken heistä lukua
pitää?

He tulevat ja menevät. Ovatko urhoolliset tai pelkurit, se on
yhdentekevä. Jos joku paperille piirtää heidän elämänsä tarinan
myötä- ja vastoinkäymisessä, kertoo heidän ansionsa ja onnettomuutensa
-- kohta sanotaan: hän on runoilija, häneen ei ole luottamista.

Jo seuraavana päivänä alkoi eronnut arkivario perheineen puuhata
muuttoaan aromaalle. He myivät pianonsa, kalliit huonekalunsa ja
silkkivaatteensa kohta kun ostajia ilmaantui. Jo kolmantena päivänä sen
jälkeen istui tuon lihavan rouvan mies tyhjällä arkivario-sijalIa.

Neljäntenä päivänä arvoisa yleisö jo kävi sangen tuttavasti
prosessi- ja perintö-asioissaan uuden arkivarion luona, ikäänkuin hän
jo kauan olisi virassa ollut. Ennenmainittuna iltana vietettiin myös
kuninkaallisen komisariuksen tanssipidot, kuten päätetty oli. Minä
tiedän varsin hyvin, että siellä tanssittiin aamuun asti. Seuraavana
päivänä kaikki, jotka olivat tanssineet hänen luonansa, riensivät
tuttavilleen selittämään mitkä tärkeät syyt heitä siihen pakoittivat --
vaan yhtä kaikki siellä tanssittiin kun tanssittiinkin.




4 Luku.

Aspis.


Aspis, mikähän se lienee? Sitä en voi itsekään sanoa yhdellä sanalla.
Joku kansan mielikuvituksen haltija-olennoista. Joka malttaa lukea tätä
lukua loppuun saakka, hän tulee ymmärtämään mitä Aspis merkitsee.

       *       *       *       *       *

Bilágoschin perhe oli jättänyt hyvästi kaupungille ja lähtenyt
aromaalle viljelemään maata.

Viljellä maata? No se on hyvin yksinkertainen asia. Se ei ole niin
vaikea kuin Raamatun selittäminen. Jokainen sitä ymmärtää. Koko konsti
on antaa heinien kasvaa ja niittää ne heinänteko-aikana.

Vaan ne, jotka ryhtyvät tähän yksinkertaiseen keinoon, eivät tarvitse
kokonaista vuottakaan, käsittääkseen että maanviljelyksen taito on
vaikein maailmassa ja samalla epävakaisin; -- taito, joka on uudestaan
hankittava joka vuosi, ja josta joka vuosi täytyy suorittaa uusi opin
tutkinto.

Bilágoschi oli sen verran viisaampi muita ihmislapsia, että hän
edeltäpäin tunnusti asian vaikeuden. Aloittaaksensa tarpeellisilla
tiedoilla, hankki hän asiantuntevain parhaimmat käsikirjat tällä
alalla. Hän osti "maanviljelys-opin" ja tilasi maanviljelys-sanomia,
hän oppi ulkoa maanviljelys-kemiaa, kuinka monta prosenttia aluminia
(munavalko-ainetta) löytyy humuksessa (ruoka-mullassa); kuinka monta
leiviskää heiniä vastaa yhtä sentneriä perunoita. -- Hän rupesi
tutkimaan eläinlääketiedettä; hän luki kirjoituksia vuoro-viljelyksestä
ja tuotti moista hirssiä, joka antaisi 160:nnen jyvän, kuusirivistä,
punaisia malvasiemeniä ja pumpuli-pensaan siemeniäkin, joka silloin,
amerikalaisen sodan tähden, lupasi hyvää tuloa. Vaan tämä kaikki oli
turha vaiva.

Maanviljelystä ei käy kirjoista oppiminen.

Sitä oppii jokaisesta seikasta ja joka päivä turmiollisesta raesateesta
alkaen maata kääntäviin myyriin asti, ja sentähden saa maksaa joka
päivä oppirahoja.

Ensimmäinen tieto, jonka maamies saavuttaa perinpohjin, on --
palvelusväestään.

Jospa ihminen voisi tulla toimeen ilman palvelevia käsiä!

Kansan-valta on jumalallinen aatos, mutta keino sen toteuttamiseen on
kamalan inhimillinen.

En puhu ollenkaan siitä tilasta, missä Bilágoschi sai vastaan-ottaa
talon entiseltä vuokraajalta.

Enhän kertoisi mitään uuttu, sanoessani että edellinen vuokraaja
ei edes jättänyt ainoatakaan naulaa seinään Bilágosch'ille, eikä
ainoatakaan kunnossa olevaa huonetta koko talossa; ei mitään eheätä
uunia, kelvollista oven-säppiä eikä lukkoa, jota olisi voinut
käyttää; ei yhtään valkoiseksi maalattua seinää -- ei nimeksikään.
Puutarhaan ei jätetty kukan jälkeäkään -- ei yhtään kaalinpäätä sinne
unohdettu eikä mitään Juhannus-pensasta sinne jäänyt. Mitä karjaan ja
maanviljelyskaluihin tulee, niin sopii mainita, että tilanomistaja oli
ottanut ne takavarikkoon maksamattomasta vuokrasta, ja silloin jokainen
helposti käsittänee missä tilassa olivat.

Palatkaamme sentähden palvelusväkeen.

Talo oli sellaisella kohdalla, ett'ei mitään markkinapaikkaa eikä mitään
koulun tapaista löytynyt peninkulmien piirissä. Talon asukkaat olivat,
ikäänkuin Robinson saarellaan, tänne aaltojen ajamat, meren ja myrskyn
halveksimat.

He olivat senlaatuista väkeä, jotka pysyivät täällä sen tähden, ett'ei
heitä muualla suvaittu millään ehdolla.

_Lammas-paimen_ oli vuosi sitten päässyt vankihuoneesta. Sinne hän oli
joutunut syystä että oli polttanut entisen herransa lammas-navetan,
kun herra liian tarkasti laski niiden lammasten nahat, jotka paimenen
kertomuksen mukaan olivat madoista kuolleet.

_Isäntä-renki_ ei olisi niin huono ihminen, jos ei hänen olisi tapana
ryypätä; kun hän kerran oli saanut pisaran liiaksi, ei kukaan voinut
hänen kanssansa toimeen tulla. Hän aloittaa silloin riitaa vaikka oman
isänsä kanssa, ja joka ei anna hänelle niin selkään, ett'ei hän voi
sormeakaan liikuttaa, hän voi olla varma siitä, että itse saa kelpo
löylytyksen. Tämäkin on sentähden useita kertoja tutustunut komitatin
vankihuoneesen.

_Talli-rengillä_ on se kaunis ominaisuus, ett'ei hän koskaan avaa
suutansa kiroomatta. Ilman kirouksia ei hän koskaan voi puhettansa
aloittaa -- se on _exordium_. Silloin on hänelle yhdentekevä kenelle
hän puhuu, talon koiralleko vaiko herralle. Onpa hänellä omituisuutena
sekin, ett'ei piippu koskaan tule hänen suustansa; piippu suussa
hän nukkuu, kuorsailee ja herää. Kaksi kertaa on hän siitä syystä
päästänyt tulen irti talliin; vaan hänen onneksensa on se aina tullut
sammutetuksi hyvään aikaan.

Sitten _renki-poika_. Hän olisi sangen siivo, jos ei olisi hyvin laiska
ja samalla suuri syömäri. Ennenkun on mättänyt itsensä täyteen, ei
hän millään muotoa voi työtä tehdä, ja niin pian kun on syönyt ei hän
jaksa tehdä työtä. Jos ei joku käy hänen jälessänsä alinomaa, niin
istuu hän kädet ristissä, ja jos ei isännän silmä häntä seuraa, on hän
pian huomaava että renkipoika nukkuu heinäparvella. Tuo veitikka on
varmaankin syntynyt ylimyksenä, vaikka sanoo olevansa talonpoikaista
sukua. Yöllä on hän sitä vilppaampi, mutta ei höyhenien kynimisessä,
vaan kyökkipojan viran toimittamisessa kyökkipiian luona. Aina hän
vetelehtii kyökissä, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä.

Ennenmainittu _kyökki-piika_ on punaposkinen ja muhkea tyttö, jonka
tukka on niskassa letitetty jonkinmoiseksi tupsuksi, ja hänen
tulipunaiset käsivartensa ovat sekä kesällä että talvella paljaat
olkapäihin asti. Hän olisi erinomaisen kelpo palvelija, ahkera ja
toimelias, jos vaan voisi hänelle uskoa lusikallisenkaan voita,
ilman että hän varastaisi puolet siitä. Hän varastaa aivan silmien
edestä, varastaa lypsäessään, varastaa kirnutessaan sekä pestessään,
ja ainoastaan sentähden, että renki-pojalla on niin riivatun hyvä
ruokahalu ja on niin pulska poika.

Tämä kentiesi ei olisi niin vaarallista. Sillä mitä _yksi_ ihminen
syö, se ei tee maamiestä kerjäläiseksi; vaan hän on paitsi sitä sangen
liukaskielinen. Kun kielensä kerran on liikkeelle päässyt, on hän aivan
kuin pikku-kana -- huutaa kahta hullummin, mitä enemmin sitä ajetaan.

Hänessä saapi ihmetellä luonnon täydellisyyttä; hän voi tuntikausia
vaivaamatta ajatuksiansa puhua ramsuttaa pitkiä lause-jaksoja
ja höystää niitä harvinaisilla puheenparsilla. Ja nämä hänen
puheensa eivät ole edeltäpäin mietityt eivätkä ulkoa opitut, ne
tulvailevat itsestänsä, kuin myrsky-sateen luomat virrat, jotka
vievät mukaansa kiviä, mutaa ja lokaa. Vaikka kaksi kolme henkeä
yht'aikaa kääntyisi häntä vastaan -- hän kiistelee kaikkien kanssa. --
Ajurin, isäntä-rengin ja paimenen vaimot jäävät kaikki takapajulle;
entisen talonvuokraajan rouva, tuo sävyisä juutalainen, tuli vallan
äänettömäksi noiden jokapäiväisten kiistojen kautta.

Päälle päätteeksi oli talli-rengillä, paimenella ja isäntä-rengillä
koko joukko pienempiä ja isompia lapsi-vekkuleja, jotka kaikki
olisivat varsin hauskat, jos eivät, toinen kuin toinenkin, olisi yhtä
valehtelevaisia, ahneita, omena-varkaita, mainioita ikkunan-särkijöitä,
työtä pelkääviä, maamiehelle yhtä turmiollisia laiskureja, kuin
vanhemmatkin.

Kohta kun kohtasivat toisiansa kyökissä, riensi Böschke -- tämä oli
tuon arvoisan kyökki-piian nimi -- suomeksi "Liisa" -- esittämään
itsensä. Bilágoschin perhe oli tietysti saanut tuoda mukanansa
kaikki mitä elatukseen tarpeellista oli; sillä entinen vuokraaja
ei jättänyt polttopuitakaan jälkeensä niin paljon, että olisivat
saaneet valkeata pesään. Rouva Bilágoschi oli hyvin tarkka emäntä,
joka jo kaupungissakin oli tottunut pitämään lukua jokaisesta
voilusikallisesta, sillä muuten ei olisi mitään säästöä jäänyt heidän
pienistä tuloistaan. Hän rupesi nytkin jakelemaan kappaleittain kaikkia
kyökki-piialle, joka oli talossa ennen häntä, ilmoittaen samalla että
hän, joko itse taikka tyttärensä kautta, antaisi aineet ruokakamarista,
mistä miespuolisetkin palvelijat saivat ruokansa. Jokainen oli saava
tarpeeksi, ja mitä kukin sai, sen oli riittäminen määrä-ajaksi.

"Varsin hyvä!" vastasi Böschke, "olen kerran kuullut tuon saman
entiseltäkin rouvalta. Ikäänkuin olisi niin helppo juosta armollisen
rouvan luo jokaisen jauholusikallisen, voikappaleen ja ätikkäpisaran
tähden! Minä tiedän ett'ei viikkoakaan kulu, ennenkun te olette
siihen enemmän kyllästyneet, kuin minä. En varasta mitään ihmisiltä;
en eläissäni ole ottanut nuppineulaakaan. Vaikka tässä kyökissä
seisoisi yhtä monta säkkiä kultaa kuin perunoita, niin en kuitenkaan
sinnepäinkään katselisi. Minun kanssani on helppo sopia. Mutta sen
minä sanon -- että huonosti minua ei saa kohdella; minä vaan sanon
sen -- että minua ei ole ärsyttäminen, sillä jos niin tehdään, niin
minusta tulee Aspis, oikea Aspis! Tietääkö armollinen rouva ja pikku
neiti mitä Aspis on? Sanalla sanoen -- minä olen hiljainen kuin lammas;
minun kanssani voi lintuja pyytää, kun olen hyvällä tuulella. Mutta jos
varpailleni astutaan, niin silloin minä olen Aspis!"

Unkarin kansa latinalaisella Aspis sanalla ei ainoastaan tarkoita
kyykäärmettä, joka on sanan alkuperäinen merkitys, vaan myöskin
kuvaannollisesti kodin lohikäärmettä.

Rouva Bilágoschi ei vastannut mitään. Hän oli tehnyt perinpohjaiset
tutkimukset tällä alalla. Hän näki, että Böschke oli ahkera ja
toimelias palvelija; hänen kielevyydestään oli hän jo nähnyt
esimerkin ja häntä aavisti, että Böschke varasteli. Sentähden hän ei
tästä huolinut sen enempää, antoi vaan ulos niinkuin tähänkin asti
säännöllisesti ja määrä-ajalla. Böschkellä ei ollutkaan tilaisuutta
kymmenen kertaa päivässä kiusata armollista rouvaa hänen työssänsä
suolapalasen, voin, tai maidon tähden, joka olisi loppunut. Hän sai
kaikki, ennenkuin oli sitä pyytänytkään.

Rouva ei koskaan ruvennut keskusteluun hänen kanssansa. Häneltä ei
koskaan kysytty mitään -- ei edes oliko ulkona kaunis vaiko huono ilma;
hänelle sanottiin vaan mitä hänen oli tekeminen, ja sen pituinen se.

Vaikka hän kuinka olisi tahtonut, ei hän voinut aloittaa riitaa
kenenkään kanssa.

Tämä suututti Böschkeä sanomattomasti. Entisen rouvan kanssa aloitti
hän riitaa kohta aamulla, ja illalla erkanivat siten että milloin
toinen, milloin toinen heistä pisti päänsä ovesta sisään, sanoaksensa
viimeisen sanan. Nyt ei tullut kysymykseen ensimmäinen eikä viimeinen
sana. Rouva, herra, neiti -- kaikki ymmärsivät asiansa niin hyvin,
ett'ei heidän puoleltansa saatu kuulla sanaakaan.

"Kautta sieluni! jos ei tuo pikku kuuro-mykkä olisi täällä, ei
olisi yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi puhua", sanoi Böschke, kun
vaiti-olo kävi hänelle liian raskaaksi. -- Hän piti paljon pienestä
kuuro-mykästä. Puolet päivää tämä istui kyökin ovessa leikkien
puuhevosensa ja lintujensa kanssa. -- Böschke pakisi hänelle koko tämän
ajan -- luuletellen itseänsä, että poika kuunteli koko ajan suurella
tarkkuudella.

Bilágoschilla ja Ilonkalla ei ollut paljon tekemistä tähän aikaan.
Tahallansa äiti ei jättänyt tytärtänsä kyökkiin; hän oli sisässä
kehräämässä naisten kanssa tai ompelemassa tai paikkaamassa kuluneita
vaatteita. Piano oli myyty. Herra taas luki maanviljelyskirjojansa.

Syksyn loppupuolella olivat he vastaanottaneet talonvuoron, ulkotyö oli
päätetty; ainoa tehtävä oli pitää huolta siitä, ett'ei karjan rehua
tuhlattu, että lampaita ja juhtia tunnollisesti hoidettiin. Siemenien
istuttaminen kukkasruukkuihin oli myöskin aikaista vielä. Koko pitkä
talvi oli vielä edessä.

Joka iltapäivänä Ilonka kokoeli talon taidottomia lapsia ympärilleen ja
vaivasi itseänsä opettamalla niille lukemista ja kirjoittamista.

Tietty on, että pienet veitikat tekivät kirjoituspaperista
paperi-leijoja ja lyijykynillään piirsivät pitkänenäisiä ukkoja talon
seinät täyteen. Jos Ilonka tuli ankaraksi heitä kohtaan, nauroivat
hänelle vasten naamaa, juoksivat eri haaroille häntä pilkaten; he eivät
oppineet mitään, mutta suuttuivat Ilonkaan, kun hän ei antanut heille
omenia.

Mitä miespuolisiin palvelijoihin tulee, niin se seikka, että nyt
taas oli talon isäntä paikalla, ei heitä ensinkään häirinnyt.
Hänellä ei ollut tapana tehdä niin kuin edellisen vuokraajan, joka
kyynärpuulla kävi mittaamassa paljonko heinäpielekset vähenivät, ja
kiipesi töllin ylisille lukemaan lampaantaljat, ja joka aamu kirosi
väkeä, joka oli häneltä yön kuluessa varastanut, vaikka tämä ei
estänyt heitä varastamasta uudestaan seuraavana yönä. Nykyiseltäkin
talonvuokraajalta varastavat he jok'ainoana yönä; vaan hän jättää heidät
rauhaan, eikä kuluta omaa terveyttänsä eikä heidän korviansa.

Isäntä-renki varastaa tallirengin vaimolle, tallirenki paimenen
vaimolle, paimen itsellensä, kyökkipiika niin paljon kuin hän voi
renkipojalle ja renkipoika -- on siivo ihminen, jok'ei varasta muuta
kuin päivät taivaalliselta Isältä.

Näin säännöllisissä oloissa kuluu aika hauskasti ja jyvä-aitta tulee
yhä tyhjemmäksi, kunnes uusi vuosi tulee ja tämän kanssa uusia nesteitä
maahan ja kunniallinen maanviljelys alkaa taas.

Vaan jos tavallisesti varastamista katsotaan varsin luonnolliseksi
ja järjestyksen mukaiseksi, on kuitenkin poikkeustapauksia, jolloin
ihminen ei millään lailla voi sitä hyväksyä, jos nimittäin joku
rohkenee varastaa häneltä itseltään, mitä hän varsin hyvin olisi
voinut joltakin toiselta varastaa. Silloin ihmiset ovat hyvin ankarat
siveys-opissaan. Jos Böschke varastaa savutetun kinkun savutorvesta
renkipojalle Marczille, mitäpä paimen, tallirenki ja isäntärenki siitä!
Mutta jos Böschke varastaa mainitun kinkun papurokasta, joka on näille
kolmelle keitetty, niin tätäpä ei mikään kristillinen ihminen voi
kärsiä äänetönnä. Tämmöinen papurokkakinkku-juttu antoi myöskin aihetta
rettelöön, joka eräänä kauniina torstaipäivänä adventissa häiritsi
uusien maalaisten rauhaa; sangen prosallinen aine romanissa, mutta
kenpä siihen mitään voi, että tuommoiset tapaukset ovat niin tavalliset
maalais-raukkain elämässä.

Kun päivällisruoka oli pantu pöydälle, tulivat rengit kaikki kolme
ulos porstuaan rokkavadit kourissa; vatien sisällys oli koskematta ja
puulusikat siihen pistetyt.

"Kutsu armollinen rouva tänne!"

Rouva Bilágoschi tuli porstuaan.

"Mistä on kysymys?"

"Tässä on ruoka", sanoi tallirenki ja asetti vadin kivipöydälle.
tupakkapiippu hänellä nytkin oli hampaissa.

Samalla tavalla teki isäntärenki röyhkeänä, hattu päässä. Paimen ei
ollut huonompi. Hän antoi samalla selityksen tästä kohtauksesta,
osoittamalla luut, jotka vaatimattomina olivat keskellä rokka-astiaa.

"Vai niin, tällä sialla on ollut luita vaan, eikö mitään lihaa?"

"Olemmeko me koiria, koska meille tarjotaan luita? Hä?" kysyi
isäntärenki.

Tallirenki ei sanonut mitään -- hän ainoastaan kiroili.

Mainitut jäännökset siasta, joka oli uhrannut henkensä yhteisen hyvän
tähden, olivat todellakin sangen likellä sitä tilaa, jossa on tapana
jättää tuommoiset selkäranka-eläimet museoihin.

Mutta rouva ei ollut syypää siihen; hän oli antanut luut tavallisella
lihapäällyksellä kyökkipiialle, eikä käskenyt tätä valmistaa niitä
oppineita professoreja varten.

Tuo kaupunkirouva-parka, joka ei missään ollut kuullut tämmöisten
ihmisten puhetta, hämmästyi pahasti niiden raakuudesta. Hän seisoi
kolmen raa'an miespalvelijan edessä. Neljäskin, lihava renkipoika
Marczi, oli hiipinyt porstuaan ja otti tehokkaasti osaa tähän julmaan
vaatimus-prosessiin, vaikka varkaus epäilemättä oli tehty hänen
hyväksensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut muuta kuin kurkistella
pylvään takaa, ojentaen rokkavatinsa esille. Rouva Bilágoschi oli
sangen hämillänsä näiden pahojen raivokkaiden uhrien edessä, jotka
silminnähtävästi olivat vääryyttä kärsineet. Tällaisissa tapauksissa
on herra talossa hyvä olemassa; tuo hiljainen Bilágoschi ei pysty
siihen. Hän pelkää väkeänsä enemmän kuin he pelkäävät häntä, ja kun
kuulee pihalla melua, vetäyy hän sisimpiin huoneisin, päästäksensä sitä
kuulemasta.

Sen verran uskalsi sentään tuo hämmästynyt rouva Bilágoschi sanoa, että
hän oli antanut ruokaa varten tarpeeksi paljon sianlihaa, niinkuin
kyökkipiika paraiten tiesi todistaa.

Tämäpä vaan puuttui, ja nyt pääsi raju-ilma valloilleen.

Böschke väijyi vaan sitä, uskaltaisiko rouva epäillä hänen
rehellisyyttänsä. Niin pian kun kuuli että hänestä puhuttiin, juoksi
hän piisin vierestä, astui kynnykselle ja syöksi kaikin voimin tulta ja
leimua. Hänestä tuntui oikein hyvältä, kun kerran taas sai pauhata ja
näyttää rouvalle mikä Aspis oli.

"Häh!" aloitti hän kädet puuskassa. "Minäkö olen haaskannut jotakin?
Kentiesi varastanut? Vai niin, minäkö olen syönyt vaan sianlihaa, vai
niin? Eikö rouva itse anna ulos kaikkia? Ettekö itse leikkaa kaikkia
kappaleiksi? Älköön kukaan uskaltako puhua semmoista minusta, taikka
minä annan hänelle niin että tuntuu luuhun ja ytimeen asti. Minä annan
hänelle niin että -- --"

Vaan miten hän antaisi, se jäi tällä kertaa sanomatta, sillä samassa
oli joku takaa tarttunut häneen kiinni, joku, jonka sormet pihtien
tavalla pinnistivät hänen käsivarsiaan, ja Böschke heitettiin
porstuan poikki kyökin ovelle; ja vaikkapa hän vauhdissaan kääntyikin
kerran, tuo voimakas kyyti kuitenkin heitti hänet selälleen, eikä hän
pysähtynyt ennenkun meni loiskis räystään alla olevaan vesisaaviin ja
sadevesi kuohui hänen päänsä päällä.

Tämä joku ei ollut kukaan muu kuin Ilonka.

Niin pian kuin huomasi millä raa'alla melulla äitiä kohdeltiin, juoksi
hän kohta ulos ja tuli juuri sopivaan aikaan tekemään pikaisen lopun
Böschken mahtipuheista.

Ilonka oli muuttunut ihan tuntemattomaksi.

Hänen silmänsä pyörivät, kasvot hehkuivat, kulmat olivat rypistyneet
ja hiukset liehuivat epäjärjestyksessä pään ympärillä, suusta näkyi
yhteenpurrut hampaat ja molempain käsien sormet olivat koukistuneet
ikäänkuin villikissan kynnet, kun se rynnäkköä valmistaa.

Hän oli julman ihana. Nuo kolme miestä hämmästyivät niin tästä
ilmiöstä, että kaikki rohkeus katosi.

"No missä on hattusi, kun puhut äidilleni?" huusi nuori neiti
isäntärengille, joka seisoi lähinnä häntä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt
selittää missä hänen hattunsa oli, sillä se lensi samassa hänen
päästänsä ja sai lepopaikkansa pumpun hirrellä.

"Ja mitä sinä piipulla teet?" kysyi hän käskijän äänellä tallirengiltä;
eikä aikaakaan niin piippu ei ollut mikään piippu enään; hän oli
temmaissut sen tallirengin suusta ja heittänyt sen lattialle tuhanneksi
palaseksi.

Paimen ei odottanut vuoroansa, vaan pötki tiehensä tavallista
kiiruummin, ja pylvään takana löi hän otsansa niin kovasti siellä
väijyvän renkipojan Marczin otsaan, että olivat vaihtamaisillaan neniä.

Mutta neiti Ilonka lähetti seuraavan saarnan rappusilta voitetun
sotajoukon jälkeen:

"Jos vielä saan kuulla että joku uskaltaa olla hävytön äitiäni kohtaan,
niin otan minä kepin ja lyön sen poikki hänen selässänsä, se lurjus
kyllä on sen muistava! Ruokansa ottakoon jokainen mukaansa tänä päivänä
ja keittäköön sen huomenna itse; joka ei tähän tyydy, sille alkaa uusi
vuosi! Hän saa mennä matkaansa".

Vaan tätä kaikkea eivät ehtineetkään kuulla. Böschke oli täll'aikaa
päässyt vesisaavista ja näki, niinkuin ennenmuinoin sultani Nureddin
kylpy-ammeesta noustuaan, aivan uuden maailman silmiensä edessä.

Puhuminenkin unohtui häneltä.

Tämä ei ollutkaan sama maailma, jota Böschke oli viimein nähnyt. Tämä
neitonen ei ollutkaan se, jota hän sunnuntaisin oli opettanut sukkia
kutomaan, ja kieli, jota he puhuvat tuolla, ei varmaankaan ole Unkarin
kieltä.

"Ja sinä saat kohta mennä tiehesi!" huusi Ilonka hänelle. "Sillä niin
pian kuin uskallat tulla äitini kasvojen eteen, revin minä silmät
päästäsi ja kielen kurkustasi ja panen sinut pieniksi palasiksi
niinkuin tämän tikun". Tikku oli piipunvarsi, jota hän vielä piti
kädessään.

Böschke aikoi sanoa jotakin, mutta ei ehtinytkään.

"Pois täältä kohta, eikä sanaakaan enää! _Nyt minä_ olen Aspis, ja
tästä hetkestä ai'on aina olla Aspis ja minä olen sinulle näyttävä mitä
Aspis on!"

Mutta Böschke näki sen jo. Hän huomasi myös ett'ei hänen ollut hyvä
jäädä, kun toiset jo olivat paenneet taistelutantereelta. Neiti
katsahti luutaan, joka oli nurkassa. Sen tähden hiipi Böschke hiljaa
ulos pihalle ja katseli salaa taaksensa, oliko neiti luudan kanssa
hänen jälessään.

Renkipoika Marczin ritarillisuus ei ollut niin suuri, että hän tässä
ankarassa ottelussa olisi rientänyt kultansa avuksi. Hän oli hiipinyt
ylös heinäpielekselle ja siellä hän makasi vatsallaan, katsomassa
kuinka leikki päättyisi.

Ilonka veti rakkaan äitinsä mukanaan pois porstuasta.

Rouva Bilágoschi itki. Hän syleili lastansa. Nämä kyyneleet olivat ehkä
puoleksi ilon kyyneleitä siitä, että nyt viimein oli saatu "herra"
taloon.

"Niin, mutta ei kyökkipiikaa".

Tämän muistutuksen teki Bilágoschi, joka kamarin ovesta oli tyynesti
katsellut näytelmää; hän jatkoi:

"Kyökkipiikaa ei teidän olisi pitänyt noin äkkiä ajaa pois".

"Ole huoleti, isä! Minä hoidan itse kyökkitoimet, enkä enää tarvitse
mitään piikaa. Eihän minulla ole muuta tekemistä; menkää te vaan sisään
ja istukaa pöytään, tänne ette saa jäädä millään ehdolla".

Näin sanoen tuuppasi hän isän ja äidin toiseen huoneesen, pani eteensä
esiliinan, aloitti työnsä ja sai ruo'an niin pian valmiiksi, kuin ei
hän olisi eläissänsä muuta tehnyt kuin laittanut ruokaa.

"Tarvitsemmehan me niin vähän", sanoi hän rauhoittaen isälleen,
tuodessansa ruo'an sisään -- "sentähden on aivan turha pitää
kyökkipiikaa". Kun häneltä iltapäivällä kysyttiin kenenkä oli astioita
peseminen, ilmoitti hän että ne jo olivat pestyt.

Siis on nyt sekä "herra" talossa, että hyvä palvelija.

Bilágoschi oli vielä alakuloinen, vaan ainoastaan sentähden, että
palvelijat voisivat kostaa; olihan paimen jo ennenkin erään isännän
luona murhapolttoa yrittänyt.

"Kyllä me näytämme heille, ett'ei ole meidän kanssa leikkimistä", oli
Ilonkan rauhoittava vastaus.

"Me" ei ollut kukaan muu kuin hän itse.

Ja hän pitikin sanansa.

Illan hämärtäessä heitti hän Gyöngyös-vaippansa olkapäille, otti
kaksipiippuisen pistolin ja meni tarkastamaan kartanoa ja ulkohuoneita.
Hän antoi koirille leipää, sulki portin, katsahti talliin ja läävään,
nähdäkseen oliko hevosilla, härillä ja lampailla rehua sekä näkyikö
mitään palavaa heinissä. Hän kävi katsomassa palvelijain asunnoissa,
oliko valkea sammutettu takassa ja olivatko kaikki kotona. Kello kolme
aamulla uudisti hän tarkastelunsa ja hiipi niin hiljaa ulos, ett'ei isä
ja äiti herännyt. Jos koirat haukkuivat kovasti yöllä, meni hän ulos
pihalle. Jos haukkuivat vierasta, kysyi Ilonka tältä mitä hän haki.
Usein siellä oli "köyhä kulkija", miksi muutamat nimittävät itseänsä,
jotka ilmestyvät rosvoina, kun niin sopii. Ei hän näitäkään pelännyt,
vaan antoi heidän levätä porstuassa, ja'ellen heille viiniä, sianlihaa
ja leipää; ei kukaan hänelle vahinkoa tehnyt, sillä he huomasivat
ett'ei hän ketäkään pelännyt.

Kerran kovimmassa talvipakkasessa, kun koirain ulvominen kutsui hänet
pihalle, näki hän siellä teräväkorvaisen vieraan koiran, jota toiset
koirat peläten pakenivat oven taakse.

"Mars, kohta tiehesi", huusi hän tuolle pedolle, heittäen lumipalloja
sen jälkeen. Vasta aamulla Ilonka sai tietää paimenelta, että
tämä vieras oli ollut susi. Hän kielsi väen puhumasta hänen
vanhemmilleen tästä tapauksesta, ett'eivät kieltäisi hänen yöllisiä
tarkastus-retkiänsä. Varmaan susikin tiesi, että hän oli Aspis ja pötki
sen vuoksi pakoon.

Tämä tieto oli erittäin terveellinen kaikille. Palvelijat olivat
ikäänkuin muuttuneet toisiksi ihmisiksi tuosta voittorikkaasta päivästä
alkaen. Laiska muisti työnsä, juomari piti vaarin siitä, mitä hän
otti suuhunsa, ja kiroilija siitä, mitä suustansa laski; sekin ihme
tapahtui, ett'ei tallirenki Pishta enää polttanut piippua heinissä
siitä asti kun Ilonka oli luvannut ampua piipun hänen suustansa, jos
hän vielä näkisi hänen tupakoivan heinäpieleksen läheisyydessä.

Ja Ilonka tekee kun tekeekin mitä hän kerran lupaa, sillä hän on
todellakin Aspis!

Lienee tarpeeton sanoa, että Böschke oli ensimmäinen ryömimään ristin
juurelle. Aamulla, joka seurasi taistelupäivää, tuli hän takaperin
sisään, sanoen:

"Tässä on selkäni, neiti Ilonka! Laittakaa siihen niin monta
siniviivaa, kuin aikoneet olette, vaan älkää ajako minua pois. Kyllä
minä voisin saada paremmankin paikan, mutta minä pidän nyt teistä niin
paljon, ett'en pane sen suurempaa arvoa kehenkään. En tiedä miksi,
mutta juuri nyt minä rakastan teitä niin paljon. Antakaa minun tulla
takaisin, niin ei teidän enää tarvitse kuulla ainoatakaan pahaa sanaa
suustani -- ette te eikä armollinen rouvakaan; jos minun tekee mieli
riidellä, niin valitsen kernaammin Marczin riita-toveriksi. Enkä minä
enää varasta, en niinkään paljon kuin pikkusormen kynnelle mahtuisi.
Olen kyllä sen tehnyt, sen tunnustan, minä varastin Marczille, vaan
tästälähin en tahdo varastaa papuakaan enää sille konnalle. Älkää nyt
enää olko suutuksissa, pikku neitoseni. Antakaa minulle kättä, tuota
kaunista kättä".

Ilonka heltyi. Hän ojensi kätensä Böschkelle ja pusersi hänen karheaa
käpäläänsä.

"Ei, siitä ei tule mitään! Minun kättäni ei suudella; olenhan vielä
tyttö".

Mutta Böschke oli itsepäinen ja Ilonka sentähden vielä
järkähtämättömämpi päätöksessään; hän nosti kädet ilmaan, eikä Böschken
onnistunut saada niitä alas, millään tavalla.

"Oi kuinka teillä on väkevät kädet, neiti! Sentähden ei ollutkaan
leikintekoa saada selkäänsä teiltä, niinkuin minä eilen. Katsokaa
tänne, tässä on vielä kymmenen sormen jälet käsivarsissani".

Ja todellakin näkyivät vielä sormien jäljet komeina sinisinä pilkkuina.

"No hyvä, Böschke, minä otan sinut takaisin", sanoi Ilonka. "Vaan
muista tarkoin että nyt minä olen Aspis. Sinä et ole Aspis, vaan minä,
ja sellaisena ai'on pysyä. Sen pituinen se".

Böschke suostui kauppaan, lisäten että nyt kyllä tulisi olemaan
järjestys talossa.

Muut palvelijat jäivät myös uudeksi vuodeksi. Isäntärenki selitti, että
komento nyt oli aivan järjellinen; jokainen tiesi nyt paikkansa, sillä
välttämätöntä on että joku sanoo ihmiselle, mitä hänen pitää _puhua_ ja
mitä hänen pitää _tehdä_.

Tämä joku oli Ilonka.




5 Luku.

Ihminen uskollinen kuin koira.


"Koira" sanaa käytetään usein herjaussanana ihmisten parissa. Ja
kuitenkin on koira sangen viisas ja uskollinen eläin. Sitä voi
kasvattaa ja sen hyviä ominaisuuksia kehittää; isännän oikut ovat sille
omaa etuansa tärkeämmät, se vartioitsee taloa, ajaa pois pahan-ilkiset,
vainuu otusta ja tuo metsästys-saaliin metsämiehelle, syömättä sitä
-- ja nämä samat ominaisuudet pidetään kaikki suurimmassa arvossa
ihmisissäkin.

Vaan huolimatta tästä on ihminen niin aristokratillinen olento, ett'ei
hän pidä siitä, jos häntä sanotaan koiraksi. Leijonaksi ja kotkaksi
saapi häntä nimittää, vaan hän suuttuu jos nimitetään koiraksi.

Uskollinen koira.

Ei tämäkään häntä miellytä.

Mitähän uskollinen koira ajattelee, vaivaakohan se aivojansa
miettimällä mitenkä hän on ajava saalista herrallensa?

Filosoferaako koira näin itsekseen: tällä otuksella on luitakin, niitä
herrani ei syö -- ne jäävät minun osakseni.

Minä en väitä, että koira näin ajattelee; en tahdo loukata ketään
tämmöisellä väitöksellä, mutta otaksukaamme, että se niin ajattelee.

Herra Andjaldy tietää jo niin paljon, että hänen herrallansa on jalo
otus, oikea paratisi-lintu, jota hän ajelee.

Tämä lintu on paennut häkistään, ja nyt hän katuu hoitaneensa sitä niin
huonosti.

Mutta metsä on iso, siinä täytyy hänen olla väijyksissä ja harvoin on
tilaisuutta ampumiseen.

Ferdinand Harter oli ikävissään siellä maahovissaan, jossakin
Theiss-virran rannalla. Hänen vaimonsa on eronnut hänestä ja mennyt
erään asioitsijan vaimoksi ja jättänyt pienen kaupungin. Hän asuu
nyt Wien'issä, josta ainoastaan juhlallisiin tilaisuuksiin tulee
maaseudulle loistamaan entisten tuttaviensa pariin.

Siis he ainoastaan harvoin enää tapaavat toinen toistansa.

Ei siis muuta neuvoksi, kuin että Ferdinand Harter'in täytyy muuttaa
Wien'iin.

Mutta tähän muuttamiseen ei hänellä ole vähintäkään järjellistä syytä.
Tuommoiselta unkarilaiselta ylimykseltä vaaditaan varmaankin tilintekoa
siitä, mitä hän Wien'issä toimittaa, jos hän sinne muuttaa; valesyitä
ei kukaan helposti usko.

Meillä yleinen mielipide on peloittava hirmuvaltias.

No, tuota hirmuvaltiasta vastaan voi nostattaa kapinaa ja hyvällä
menestyksellä. Mutta eräs toinen seikka Harter'ia rasittaa pahemmin.

Ferdinand Harter on suuri herra hänen tiluksiinsa katsoen, vaan samalla
huono säästäjä. Hän ei tee mitään laskuja eikä itsekään huomaa, että
hänen vekselivelkansa karttuvat ja vuositulonsa vähenevät.

Hänen ainoa perillisensä, Elemér, on myöskin huono säästäjä,
nautinnoista tylsistynyt, kyynillinen junkkeri, mainio velkojen tekijä.

Kun hänen isänsä, päästäksensä hänestä, hiljakkoin lähetti hänet
Italiaan, antoi hän jäähyväis-hetkenä seuraavan hyvän opetuksen hänelle
evääksi:

"Annas nähdä, että käytät itseäs siivosti ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja
syömäreille ja juomareille. Älä juokse kuin rakastunut narri tyttöjen
jälkeen, siihen sulla vielä on hyvä aika. Älä toimita minulle
sanomia kevytmielisistä veloista, sillä siinä tapauksessa pidän
kuukaus-rahasi".

Junkkeri Elemér käänsi sanat hiukan ja antoi ne samalla
kädenpuristuksella takaisin isälleen:

"Ja nyt pyytäisin minä myös puolestani, että käytät itseäs
järjellisesti, ollessani ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja turhuuksiin ja
juominkeihin vaalimiehiä varten. Älä anna naisten itseäsi viehättää,
siksi olet sinä liian vanha; äläkä hanki itsellesi mitään kevytmielisiä
velkoja, sillä jos sen huomaan, että tuhlaat äitini jättämää
perintöäni, niin minä isken siihen kiinni".

Näillä sanoilla erosivat.

Ja junkkeri Elemér olisi kylläksi kovasydäminen täyttämään mitä näin
leikillä oli luvannut. -- Siis, monesta syystä ei voi tulla puheeksi
muuttaa Wien'iin.

Mutta Budapest on puolen matkan päässä; sehän olisi sopiva paikka.

Vaan millä tavoin otus ja sen pyytäjä tulisivat Pesth'iin, jossa ei
heillä ole vähintäkään tekemistä?

Siinäpä solmu.

Miksi erään herran palvelija vaivaa aivojansa, saadaksensa tämän
solmun avatuksi, sitä ei kukaan voi tarkoin tietää. -- Minulla on ovat
ajatukseni siitä -- ja kenties muidenkin ajatukset joutuvat samalle
uralle ennen tämän kertomuksen loppua.

Palvelija puolestansa teki tarkat valmistukset tuon otuksen ajelemista
varten.

Maa oli taas jonkinlaisessa piiritystilassa. Sitä ei hätyytetty
ruudilla ja kuulilla, vaan ainoastaan kuulilla ilman ruutia.

Nämä kuulat tulivat erittäinkin sanomalehtien osaksi.

Sanomalehdenkirjoittajaa sanotaan kohta "sikamaiseksi", jos hän vaan
uskaltaa kirjoittaa pääkirjoituksen, missä viimeiset valtiolliset
nimitykset tarkastellaan.

Ja tämmöinen pääkirjoitus ilmestyi todellakin kerran, jonka alle
Andjaldy oli piirtänyt täyden nimensä.

Tämmöinen hullu rohkeus ei voinut jäädä rankaisematta.

Ryöstö, vankeus tai kunnianloukkaus uhkasi.

Andjaldyssä oli kuitenkin sen verran myrkynsekoittajan älyä, että hän
otti juuri sen verran _aqua tofanaa_ kuin tarvittiin asianomaisten
ärsyttämiseksi, jotka valitsivat viimeisen edellämainituista keinoista.

Hän pääsi tarkoituksensa perille.

Nopeasti sai hän käskyn viipymättä tulla Pesth'iin "_moderator'in_"
luo.

Mikä ihmeellinen sanansepitys, joka rikastuttaa kieltä sanoilla, joita
voi ymmärtää jos niin tahtoo, tai olla ymmärtämättä jos se on
mukavampi.

Siis: "_ad audiendum verbum_", niinkuin Unkarin vanhassa lakikielessä
sanottiin.

Andjaldy riensi tottelemaan käskyä.

Moderatori oli sangen hienosti sivistynyt herra; hän oli erittäin
kohtelias ihmisille, jotka sanomalehdissä kirjoittivat.

Näiden suhteen oli hän todellinen herkku-suu.

Hän ei niellyt heitä raatoina, vaan keitti ne ensin kauniisti, paistoi
ne, voiteli niitä sinapilla, kaatoi kuumaa lientä niiden päälle, pisti
ne ätikkään, ja vasta silloin kun olivat oikein pehmeät, puuttui hän
niihin veitsellä ja kahvelilla.

"Siis, mun rakas ystäväni", aloitti moderatori tunnetulla hauskalla
tavallaan, "siis eivät nimitykset ole teidän mieleen? Te ette pidä
noista henkilöistä? Olettehan uskollinen alamainen?"

"Olen kyllä", vastasi Andjaldy.

"En epäile sitä. Ylimalkain ei enää löydy muita kuin uskollisia
alamaisia maassa. Koska nimitykset eivät siis ole teidän mieleenne,
niin teillä varmaankin on koko joukko hyviä neuvoja antaa hallitukselle
siitä, ken sopiva olisi?"

Tähän kysymykseen moderatori ei voinut odottaa kuin kahta lajia
vastausta, joko jyrkän ja törkeän taikka hiljaisen ja nöyrän, joko:
"hiisi vieköön ne kaikki! valitkaa ken hyvänänsä, vaali tulee aina
olemaan yhtä kurja"; tai kentiesi: "minä pyydän nöyrimmästi --
siinä asiassa minulla ei ole mitään mielipidettä". -- Sitten sopii
neuvon-antajaa keittää joko makeassa taikka happamessa liemessä, kunnes
hän tulee pehmoiseksi.

Moderatori sentähden aivan ällistyi, kun hänen uhrinsa nousi ja
vastasi:

"Minulla on todellakin vakaat mielipiteet niiden periaatteiden suhteen,
joidenka nojalla nämä nimitykset ovat tehtävät, sekä siitä piiristä,
mistä sopivat henkilöt ovat haettavat. Teidän ylhäisyytenne luvalla
tahdon nämä mielipiteet selvittää".

Se huolettomuus, jota tämä nuori mies osoitti, käyttäessään hyväksensä
hänelle tarjotun istuinsijan tuon kaikkivaltiaan miehen läsnä-ollessa,
näytti että hänessä oli itseensä luottamus ja ettei hän pitänyt
moderatorin kohteliaisuutta pilkkana. Joka uskaltaa käydä istumaan
olympiläisen Jupiterin läsnä-ollessa, on itse vähintäin Apollo. Mutta
kysymys oli semmoinen, jota tarkoitetaan puheenparrella: "joka voipi
tähän vastausta antaa, _erit mihi magnus Apollo_".

"Kuinka arvelee siis teidän viisautenne, että meidän olisi
menetteleminen näiden nimitysten suhteen?" sanoi korkeasukuinen herra,
seisoessaan hajasäärin ikkunan edessä.

"Olen esittävä mielipiteeni; mutta tehkää hyvin ja istukaa, ett'en jää
yksin istumaan".

"Oo, saan nöyrimmästi kiittää", kuului pilkallinen vastaus, "mutta minä
tahtoisin vielä kasvaa".

"Minä puolestani en tahtoisi, että etuhuoneessa kuultaisiin mitä täällä
sanotaan", sanoi Andjaldy ja nousi tuolilta. "Jos teidän ylhäisyytenne
siis ainoastaan aikoo antaa minulle varoituksen tuon tunnetun
kirjoituksen johdosta, niin pyydän minä että tämä pian suorttetaan, ja
että sitten määrätään olenko lähetettävä kotia vaiko muualle. Mutta jos
teidän ylhäisyytenne todellakin tahtoo kuulla ajatukseni, niin pyydän
nöyrimmästi että kuuntelette".

"Minä pyydän! Älkää pikastuko, vaan istukaamme kauniisti toinen
toisemme viereen".

"Minä luulen", sanoi Andjaldy, kohta ryhtyen itse asiaan, "että
nykyiset vallanpitäjät suuresti erehtyvät kun he, järjestäessään
hallitushoitoa, nojauvat juuri niihin, jotka ovat kaikkein vähimmin
kansan mieleen".

"Vaan mitä tulee meidän tehdä, kun kansan-mieleiset eivät tahdo ruveta
meidän apulaisiksi? Hallitushoitoa meillä täytyy olla, ja kun emme saa
sitä kokoon hyvistä aineista, niin täytyy meidän ottaa huonoja".

"Joko hyvät aineet ovat koetetut?"

"Ovat todellakin kaikkialla. Ei ole mahdollista saada yhtään ainoata
koko liitosta. Ei edes köyhä, nälkäinen raukka, jolla on seitsemän
lasta olkivuoteilla, anna itseänsä houkutella".

"Se on suuri erehdys, että on aloitettu alhaalta, nälkäisistä. Ne ovat
sitkeät. Ylhäältä olisi pitänyt aloittaa, loistavista piireistä. Mitä
on voitettu tuommoisella raa'alla, nälän ja köyhyyden hätyyttämällä?
Häneen heitetään ylenkatseen silmäys ja sitten mennään ohitse. Mutta
jos puolueen-johtaja, mainio mies, antaa itsensä houkutella ja saattaa
koko leirin hämmästykseen, semmoinen viekoittelee ja valloittaa
muitakin".

"Aivan oikein! Tuota keinoa olisi toinenkin voinut keksiä. Vaan kysymys
on kuinka onnistua. Te vastaatte kenties sananparrella: 'Jos tarvitset
turkkilaista, niin vangitse semmoinen'. Hyvä, minä käyn teihin. Älkää
peljätkö, en tarkoita teidän personaanne, läkki-sorkkia en tarvitse; ne
pistän kauniisti vankeuteen. Mutta mitä sanoisitte, jos teille uskoisin
esim., että ai'on viekotella erästä mainiota ja kansan-mielistä miestä,
joka ei ole kukaan muu kuin teidän esimiehenne, Ferdinand Harter?"

Andjaldy ei joutunut hämille.

"Olkaa hyvä ja koettakaa!"

"Teidän on helppo sanoa: 'olkaa hyvä ja koettakaa!' sillä te tiedätte
varsin hyvin, ett'en voi hänen kanssansa yhteen sattua, sillä hän ei
tee senlaisia tuhmuuksia, että niiden johdosta voisin käskeä hänet
tänne. Hänellä ei ole mitään haettavaa minulta, jonka johdosta hän
tänne tulisi. Jos ystävällisesti kutsun hänet, on hän vastaava että hän
on sairas tai että jalkansa on niukahtanut. Jos on hyvällä tuulella,
vastaa hän ehkä, että minulla on yhtä pitkä matka hänen luoksensa, kuin
hänellä minun luo. Eikö niin?"

"Mutta mitä sanotte te jos minä väitän, että Ferdinand Harter sekä
pyytämättä että käskemättä, vapaa-ehtoisesti on tuleva tänne?"

"Te muka voisitte sen aikaan saada?"

"Niinpä niin, juuri minä".

"Onko teillä joku noita-pilli?"

"Se on minun asiani".

"Ja koska se tapahtuisi?"

"Kahdeksan päivän kuluessa".

"Vai kahdeksan päivän kuluessa! Malttakaa hieman".

Moderatori meni kirjoituspöydän luo, otti laatikosta kirjeen ja antoi
sen Andjaldylle.

"Tunnetteko tätä käsi-alaa?"

"Varsin hyvin. Se on Ferdinand Harter'in."

"Lukekaa se".

"Sen sisällyksen tunnen jo edeltäpäin. Siinä sanotaan, että hän kiittää
hänelle osoitetusta luottamuksesta, vaan että hänen horjuva terveytensä
ei salli mitään pitempiä matkoja ennen kevättä, ja että hän silloin on
lähtevä johonkin kylpylaitokseen".

"Ja te luulette, että hän kahdeksan päivän kuluttua on aivan
muuttunut?"

"Kahdeksan päivän kuluttua ei hän ainoastaan ole terve, vaan on saapuva
tänne, osoittamaan teille kunnioitustansa".

"Jos te sen mestarityön teette, että Ferdinand Harter kahdeksan päivän
kuluttua koputtaa minun ovelleni, niin lupaan minä, että -- --"

"Minä en vaadi palkintoa".

"Sitä en tarkoittanutkaan; ainoastaan, että siinä tapauksessa en rupea
oikeudenkäyntiin teidän kirjoituksenne johdosta".

"Oh", sanoi Andjaldy hymyten, "en pyydä niinkään paljon kiitollisuutta;
teidän ylhäisyytenne osoittakoon vaan minulle kaikkea isällistä
ankaruutta. Minä tiedän, miksi tämän teen. Kaikessa tapauksessa takaan,
että Ferdinand Harter on täällä kahdeksan päivän kuluttua".

"Hyvä! Nyt voitte mennä. Vaan älkää luulko, että nyt olette asiasta
päässeet. Jos olette laskeneet leikkiä minun kanssani, niin teemme
tilinpäätöksen kahdeksan päivän kuluttua".

"Ainoastaan sitä minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne on niin
armollinen, että olette sekauntumatta asiaan, sillä muuten en perille
pääse".

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää ei vielä ollut kulunut, kun Ferdinand Harter oli
Pesth'issä.

Kirjuri, joka oli saanut tiedon hänen tulostaan, odotti häntä
hotellissa hänen huoneissansa. Tälle selitti Harter syyt tuloonsa.
Hänen täytyi kohta ryhtyä keskusteluun vallanpitäjien kanssa. Theiss
haaravirtoineen uhkasi tulvata yli reunojensa ja sulut olivat vaarassa.
Tämä on asia, joka koskee yhteistä hyvää, ja puolue-asiat saavat
sentähden vaipua unohduksiin. Kiireinen apu on tarpeellinen, ja tätä
apua voivat ainoastaan vallanpitäjät antaa; olkoot meidän mielipiteet
mitkä hyvänänsä nykyisen hallituksen laittomuudesta; tällaisissa
tapauksissa täytyy meidän lähimmäistemme tähden ryhtyä toimiin heidän
kanssansa. Kirjurin täytyi sentähden kiiruusti lähteä asianomaisten
luo, pyytämään yksityistä vastaan-ottoa Ferdinand Harter'ille.

Andjaldy toimitti tämän, pyytäen että aika määrättäisiin, jolloin hänen
herransa voisi tulla vastaan-otetuksi.

"Hm! Perhanan mies te olettekin", sanoi moderatori, "te olette
todellakin pitäneet sananne. No mikä saattaa tuon jalon miehen tänne?"

"Theiss on viisi päivää sitten ruvennut tulvailemaan yli reunojensa.
Sulut ovat vaarassa".

"Mutta kuinka te siitä tiesitte kahdeksan päivää sitte?"

Hän luuli saavansa Andjaldyn näyttämään korttinsa. Mutta tämä vastasi
aivan tyynesti:

"Minä ennustan jo kaukaa vedentulvaa, niinkuin abbé Richard".

"En rakasta leikkiä. Minun sopisi leikkiä laskea, vaan teidän ei sovi.
Puhukaa suoraan, kuinka taisitte tietää kahdeksan päivää sitten, että
Ferdinand Harter tästä syystä tulisi luokseni?"

"Hyvä; minä tahdon olla suora. Minä en usko, että hän vedentulvan
tähden on tänne tullut. Hän kyllä siitä huutaa toitottaa, kunnes pääsee
tämän kynnyksen yli; mutta tämän kynnyksen sisäpuolella on hän puhuva
muista asioista".

"Mistä?"

"Teidän ylhäisyytenne armollisella luvalla olen siitä aivan
tietämätön".

"Minä tarvitsisin teidän kaltaista henkilöä".

"Nöyrin palvelijanne -- jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi vaan olla
minua käskemättä -- -- --"

"-- -- -- Mikä siis on voinut saattaa Ferdinand Harter'in tänne?"

       *       *       *       *       *

Vastaanotto-aika lykättiin iltapäivään asti, ja Ferdinand Harter oli
määräajalla moderatorin luona, ei tosin kansallisessa juhlapuvussaan,
vaan mustissa vaatteissa, seurassaan kirjuri, joka jäi etuhuoneesen
puhumaan virkaveljensä kanssa.

Keskustelu kesti täydelleen neljänneksen toista tuntia, mutta
etuhuoneesen ei kuultu paljon siitä, sillä noilla ylimyksillä oli
tapana olla huolimatta siitä josko se, jolle puhuttiin, kuunteli tai
puhui yht'aikaa. Kun molemmat nyt tällä tavoin menettelivät, oli sangen
vaikea oven kautta tajuta mitä he puhuivat.

Kun ovi avattiin, oli kuitenkin huomattava, että tuo mahtava herra
moderatori varsin armollisesti saattoi vieraansa ovelle ja että vieras
oli vähän kuuman näköinen.

"Tervetullut takaisin!" sanoi tuo mahtava herra Ferdinand Harter'ille,
ja sitten, alentaen itsensä, tuttavasti Andjaldylle: "Hyvä, nyt tekin
voitte lähteä kotia".

Tämän Andjaldykin käsitti.

"Mitähän ukot niin kauan siellä sisällä keskustelivat?" kuiskasi
moderatorin kirjuri virkaveljelleen.

"Sitä me emme voi tietää", oli Andjaldyn viisas vastaus.

Saiko moderatorin kirjuri koskaan asiasta selkoa, voimme jättää
sikseen, vaan että se Andjaldylle oli sangen helppoa, tiedämme me,
jotka tunnemme jutun salkun avaimista.

Ferdinand Harter oli tarkka ihminen; hän teki tiliä jokaisesta
päivästä. Hän pani paperille tärkeämmät elämänvaiheensa ja hänen
päiväkirjansa oli kokoelma näistä kertomuksista.

Andjaldyn ei tarvinnut muuta kuin pitää varalla jotakin iltaa, jolloin
hänen herransa huvitteli Kasinossa, avataksensa hänen salaisuuksiensa
portin ja lukeaksensa päiväkirjan viimeisistä lehdistä seuraavaa:

    Sen sijaan, että maa-elämän yksinäisyyden pitäisi johdattaa
    ajatukseni pois hänestä, täyttää se yhä sieluni hänen kuvallansa.
    Minä en voi nähdä pensasta puutarhassani enkä kukkasta
    kasvihuoneessani, muistamatta että tuo pensas ja tämä kukkanen
    olivat hänen lemmikkinsä. Tuossa paikassa olin nähnyt hänen
    istuvan, täällä olin riidellyt hänen kanssansa. Miksi en silloin
    vielä tietänyt rakastavani häntä niin sanomattomasti?

    Käydessäni huoneissani, tuntuu minusta aina ikäänkuin hänen
    pitäisi olla jossakin niistä; ja kun kaikki ympärilläni on
    ääneti, kummastelen mihinkä hänen äänensä helinä on haihtunut.
    Ja kuitenkin, kuinka katkerasti kerran tätä ääntä vihasin? Minä
    suljin oven hänen ja minun huoneitteni välillä! -- Ja nyt, kun 60
    peninkulmaa meidät eroittaa, olen alati hänen luonansa. Jos voisin
    lyhentää meidän välistä matkaa edes puoleksi! Jos asuisimme edes
    samassa kaupungissa ja voisimme joskus toinen toistamme tavata!

       *       *       *       *       *

    Mitä minulle on tänään tapahtunut? Minä sain häneltä kirjeen.
    Päällekirjoituksen tunsin hänen käsi-alakseen. Kerran kammoin tätä
    käsi-alaa; kun hän poissa ollessani kirjoitti minulle, saivat hänen
    kirjeensä päiväkausia maata avaamatta pöydälläni. Nyt vapisin kuin
    rakastunut runoilija. Se oli kummallinen kirje; Madonna kääntyy
    pyynnöllä puoleheni.

    Ja mitä hän pyytää? Jotakin sangen prosallista.

    Ja kenenkä hyväksi? Miehensä hyväksi.

    Hän pyytää, että minä mahtavuuteni kantta hallitsevien piirissä
    vaikuttaisin siihen suuntaan, että Lemming'ille, hänen miehellensä,
    uskottaisiin muonan hankkiminen sotaväelle Pesth'issä.

    Eikö ole narrimaista tehdä minulle semmoinen esitys? Voinko minä
    vastata hänelle muuta kuin: Rouvani, minulla ei ole vähintäkään
    vaikutusvoimaa nykyisissä hallitus-piireissä; minä olen epäsuosioon
    joutunut henkilö. Sillä se ei ole minun asioitani, kuinka
    sotamiehiä ruokitaan, eikä koske minuun, josko herra Lemming
    taikka joku muu leipoo kommissi-leipää? Mitä tekemistä minulla on
    hallituksen kanssa, tai herra Lemming'in, teidän aviomiehenne, tai
    herra Lemming'in rouvan, minusta eroitetun vieraan naisen kanssa?

    Tämä olisi luonnollisin vastaus Malvinan kirjeesen.

    Mutta minä en vastaa näin, vaan sanon muistavani menneitä
    onnellisia päiviä, ja että näiden suloisten muistojen tähden otan
    askeleen, jota maailman aarteet eivät olisi saaneet minun ottamaan;
    minä lähden itse vaikuttamaan tuon Lemming'in hyväksi.

    Päätarkoitus on kuitenkin, että Malvina tulisi Pesth'iin, ja
    silloin on hän minua puolta likempänä.

    Tämähän on sallittu! Eikö se ole sallimus, joka taas tuo hänet
    minun läheisyyteeni?

       *       *       *       *       *

    Tänään tein, mitä hän oli minulta pyytänyt. Otin askeleen, joka
    saattaa ihmisen sangen liukkaalle mäelle, missä kompastuminen
    helposti tapahtuu, eikä pääse nousemaan ennenkuin on luistanut
    mäkeä alas. Minä keksin syyn päästäkseni korkeain asianomaisten
    luo, ilmoittamatta toivoani tulla hänen läheisyyteensä: tavaton
    vedentulva, pikaisen avun tarpeellisuus.

    Sitten puhuttiin muista asioista.

    Ikäänkuin sattumalta mainitsin siitä vääryydestä, jota hallituksen
    nimessä tehdään, vaikk'ei se ole siihen syypää, nimittäin sotaväen
    muonavarain hankkimisessa.

    Lukiessansa armeijan kulunkiarvion voisi luulla että sotamiehet
    uivat kahvissa ja tokayer-viinissä. Niin kyllä kai he uivat,
    nimittäin muonakauppiaat. Minä puolestani sanoin tuntevani kunnon
    miehen, joka ei ole muiden kauppiasten kaltainen; ei minulla ollut
    mitään syytä erittäin häntä suositella, koska hän oli ottanut
    vaimokseen minun eroitetun puolisoni. Minä kartoin maailman edessä
    tätä ihmistä täydestä syystä; kuitenkin täytyi minun tunnustaa,
    että hän olisi luotettava, ja sulkiessani hänet hallituksen
    suosioon Pesth'issä, oli minulla päämääränä ainoastaan valtion etu.

    Mutta nytpä jouduin kauniisti kiikkiin.

    Jos valtion etu oli minulle niin tärkeä, niin minunkin pitäisi
    hyvillä avuillani hyödyttää valtiota, sanottiin. Sillä jos
    jokainen olisi rehellinen alhaisimmasta miehestä ylhäisimpään,
    niin tähän sarjaan ei voisi jäädä yhtään epärehellistä; mutta jos
    joku osa siinä on epärehellinen, niin tämä pakoittaa muitakin
    epärehellisyyteen. Minä esittelin Lemming'in, se oli varsin hyvä;
    mutta minun pitäisi ruveta hänen tarkastajakseen ja vastaanottaa
    se korkea valtiovirka, joka johtaa tätä hallitus-osastoa, siis
    keisarillisen neuvoksen virka.

    Kaikella vakavuudella annoin kieltävän vastauksen. Tämmöinen
    käännös ei soveltuisi entisyyteeni.

    En ymmärrä mitä kasvoissani on huomattavaa, joka ilmaisee
    ajatukseni.

    Näytti siltä kuin minun kieltoni ainoastaan olisi loihtinut esiin
    uusia tarjomuksia. Kävikö silmistäni lukeminen, että vapisin
    ajatellessani, että kerrassaan pääsisin semmoiseen asemaan, jossa
    joka päivä saisin olla hänen läheisyydessänsä, hänen, jota hartahin
    toivoni oli saada niin lähestyä, ett'emme ainoastaan asuisi samassa
    kaupungissa, vaan että hänen etunsa olisi minun vallassani.

    Ja se mies, jonka hän on valinnut, tulisi olemaan nöyrin
    palvelijani, käskyjeni toimittaja, jonka tuli kiittää minua
    kaikesta, jotta oma etunsa liittäisi hänet minuun.

    Tämä ajatus minun hurmasi.

    En tiedä mitä muuta sanoin. Varmaankin puolustin itseäni huonosti,
    sillä mennessäni soivat sanat 'tervetullut takaisin' minun
    jälkeeni.

Suuren isänmaallisen miehen päiväkirja jatkui näin:

    Tosiaankin, kaikki on jo hukassa; odottamattomia seikkoja ei
    kukaan voi lukuun ottaa.

    Tosiasiat kääntyvät meitä vastaan toinen toisensa perästä. Kun ei
    isänmaa itse puoltansa pidä, miksi pitää minun kaikki sen puolesta
    tekemän?

    Yleinen kunnioitus on kuitenkin jotakin suurta.

    Nuo toiset pitävät minua nyt johtajanansa. Mitähän sanoisivat jos
    erkanisin heistä? Seuraisivatkohan minua?

    Entäs jos petyit, jos jättävät minut yksikseni!

    En pelkää kenenkään moitteita enemmän kuin Bilágoschin. Tuo
    ihminen näyttää olevan syntynyt ilmi kaivamaan ikävän asian, joka
    on ollut haudattu, sekä sen uudestaan asettamaan maailman eteen.

    Kun minä 21 vuotta sitten jätin Marian, tuon hupakkoraukan, joka
    uskoi kaikkia loruja, mitä nuorelle tytölle kuiskataan, arvelin
    minä että hän joko kuolisi suruun tai hakisi yksinäisyyttä jossakin
    syrjäisessä paikkakunnassa, jossa en enää saisi häntä nähdä eikä
    hänestä enää puhuttaisi. Silloin tämä ihminen hänen armahtaa ja
    ottaa hylätyn tytön vaimoksensa. Ja sitten olen ollut pakoitettu
    tapaamaan Mariaa joka askeleella. Hän oli rouva, jota yleisesti
    kunnioitettiin, eikä hän luonut silmäystäkään minuun, ja siitä
    ajasta kaikki tiesivät että hän ylenkatsoi minua yhtä paljon kuin
    hän miestänsä kunnioitti; minä olen turhaan taistellut tätä tietoa
    vastaan.

    Luulenpa että Bilágoschi myös on syypää toisen avioni
    onnettomuuteen. Malvina sai tietää minun entisestä liitostani,
    ja tämä teki hänet kylmäkiskoiseksi minua kohtaan. Bilágoschista
    kerrottiin kuinka kaikki häntä kunnioittivat, hänen vaimostansa
    alkaen.

    Tehdessäni sen ehdoituksen, että komitatin virkamiehet luopuisivat
    viroistaan, olisin todellakin suonut, että tuo ihminen olisi jäänyt
    paikallensa eikä seurannut esimerkkiäni.

    Jos olisin voinut häntä edes päiväksikään alentaa vaimonsa
    silmissä! Jos tämä vaimo vaan olisi saanut huomata eroituksen hänen
    ja minun välillä! Minä kansan suosion pyhyyden-loisteessa, hän
    ylenkatseen ryysyissä ja repaleissa -- tarpeeksi hyvät sille, joka
    vilua kärsii.

    Ja nytkö minun pitäisi riisua lämpönen vaippa päältäni ja jättää
    pyhyyden-loiste tuolle toiselle?

    Jos tuo toinen ei löytyisi maailmassa, olisi minun helpompi tehdä
    päätös.

    Tästä maasta paitsi sitä ei enää voi mitään tehdä.

    Vaan kaikissa tapauksissa entisyyteni on minulle esteeksi.

    Minun on sääli kaivaa maahan se toiminnan voima, joka rinnassani
    on; mutta minä tiedän myös, että velvollisuuteni on olla kuollut.
    Minä olisinkin aivan kuollut, jos ei tuo vaimo muistuttaisi minua
    että uneksin.

    Hänestä uneksin aina!

    Nyt olisin tilaisuudessa käydä uneen käsin kiinni ja sanoa:
    valveellakin pidän sua kädessäni.

    Järjettömät houreet!

    Hän oli mun, minä sysäsin hänet luotani enkä tahtonut tietää
    hänestä. Ja nyt huomaan, että hän on valloittanut mieleni, niinkuin
    nuo loistavat mielikuvitukset kunniasta ja korkeasta arvosta.

    Harter tulee olemaan kuin karhu, joka leskeksi jäi. Talvea ja
    huonoa tuulta hänelle kyllä piisaa.

Tämä oli viimeinen lehti.

Andjaldy huomasi että myrkky ei vielä ollut tunkeunut luuhun ja ytimeen
asti. "Antakaamme enemmän sitä ainetta!"

Muutamia päiviä sen jälkeen sai Harter Pesth'istä kirjeen tunnetulla
käsi-alalla.

Malvina lausui hänelle kiitoksensa hänen ystävällisestä välityksestään,
joka jo oli vaikuttanut paljon. Hän toivoi joskus voivansa osoittaa
Harter'ille kiitollisuuttansa. Samalla lähetti hän muutamia muotokuvia
itsestänsä ainoastaan sen tähden, että nämä olivat paremmat, kuin
ne, jotka fotografit tuolla maaseuduilla huonoilla koneillaan ennen
tekivät. Vaikka kaikki siteet heidän välillänsä nyt olivat poikki,
toivoi hän että ystävällinen väli kuitenkin tulisi jatketuksi
eronneitten puolisojen välillä.

Oi! nämä valokuvat olivat tosiaankin toisenlaiset kuin ne, joita
talonpoikais-fotografit ennen auringon avulla olivat paperille
polttaneet.

Toisessa valokuvassa Malvina oli amazonina hevosen selässä ja puettuna
pitkään ratsuhameesen, joka selvästi ilmaisi hänen sorean vartalonsa.
Toisessa oli hän kuvattuna valkoisessa kudotussa kotipuvussa, joka
oli tarkasti ruumiin mukainen, istuessaan nojatuolissa ja käännellen
valokuva-albumin lehtiä. Pikku jalka somassa tohvelissaan lepäsi
samettipallilla ja hennon hameenhelman alta näkyi kaunis nilkka.

Albumin lehdillä nähtiin pari sanomattoman pientä muotokuvaa. Ferdinand
Harter otti esille vahvan suurennuslasin, jonka avulla hän tavallisesti
kartalla etsi pienempäin paikkakuntain nimiä. Hän katsoa tarkasteli,
nähdäkseen mitä kuvaa tuo toinen kuva katseli. Kasvojen muotoja ei
voitu eroittaa, mutta hän päätti sentään dolman napeista ja vaipan
kaavasta, että puku oli aivan ummelleen erään puvun näköinen, jossa hän
kerran oli antanut kuvata itsensä.

Tässä hauskassa tarkastuksessa hänen kirjurinsa tuli häntä
häiritsemään.

Herra Andjaldy tuli puhumaan esimiehellensä sangen jokapäiväisestä
asiasta.

"Täällä on pari kirjettä, joiden tekijät muistuttavat vekseleistä,
jotka joutuvat maksettaviksi ja joita heidän ei tee mieli jälleen
uudistaa, koska heillä on toivo saada rahansa suuremmalla voitolla
käytetyksi".

"Vai niin, vai niin! vai minäkö en kelpaa enää? Niin kauan kuin
olin vallanpitäjien joukossa, tulivat itse tarjoomaan minulle
pitennys-aikaa, vaikk'en sitä pyytänyt. Ehkä vielä kerran tulevat
tekemään sellaisia tarjouksia".

Andjaldy kohotti olkapäitänsä.

"Täällä on myös joukko toisia kirjeitä".

Ulkomaille lähteneet siirtolaiset vuodelta 1849 ja pääkirjoitusten
tekijät ulkomaan sanomissa vaativat apurahojansa, joiden lähteet aikoja
sitten ovat kuivuneet Harter'illa.

"Kummallisia! Eikö tästä ikinä loppua tule?"

"Noo, teille se maksaa sanasen vaan, ja tuo on kaikki lopussa".

Hänen ei tarvinnut muuta kuin muuttaa yks'ainoa sana arvonimessään,
niin tämmöiset kirjeet lakkaisivat tulemasta.

"Ja vielä muutakin. Joukko rätinkejä".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee kenties muistella? Vanhoja
suku-rätinkejä".

Nämä ovat oikeastaan muistoja eronneesta armollisesta rouvasta;
rehelliset silkki- ja muoti-kauppiaat eivät ole säästäneet vaivaa
säilyttäessään tämmöisiä papereita vetääksensä ne esille pitkän ajan
perästä ja lähettääksensä ne eroitetulle miehelle. Tavallinen ihminen
olisi kai, saadessansa tämmöisiä muistoja, päästänyt suustansa "tuhat
tulimmaista" tai kysynyt kaikilta "pommeilta ja kranateilta" eivätkö
tahtoneet iskeä alas velkojiin, jotka työntävät puolison rätingit
ihmisen niskoille sitten kun tämä puoliso jo aikoja on ollut toisen
miehen omana; mutta sen sijaan kysyi Ferdinand Harter ainoastaan:

"Suuriko summa on?"

"Se on parin tuhannen guldenin suuruinen".

"Onko meidän kassassa rahoja?"

"Siinä täytyy aina olla, mutta onko rahaa tähän tarpeesen, sitä en
tiedä?"

"Siinä täytyy olla tähän tarpeeseen. Lunastakaa kaikki rätingit siitä
ajasta, jolloin Malvina oli puolisoni".

Tämähän on mainiota. Nuo kauppiaat olisivat aika pässinpäitä, jos
huomaamatta kenties jättäisivät rätinkejä lähettämättä, koska on niin
helppo saada rahoja tältä herralta ja sitä vastoin niin vaikea saada ne
herra Lemming'iltä.

Ferdinand Harter otti kirjoituspöydän laatikosta esille ne
valtio-arvopaperit, joidenka avulla nämä asiat voitaisiin selvittää ja
sulki mainittuun laatikkoon sen sijaan sangen huolellisesti molemmat
muotokuvat.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää sen jälkeen viralliset sanomat ilmoittivat että Ferdinand
Harter oli nimitetty keisarilliseksi neuvokseksi.




6 Luku.

Daami ja nainen.


Kuukautta myöhemmin olemme taas yhdessä Pesth'issä.

Seura-elämässä tunnetaan jo Lemming'iä.

Malvina on se nainen, josta enimmin puhutaan, loistava kaunotar. Kaikki
ihailevat häntä.

Hänen kasvoistansa näkyy jo kaukaa tuo omituinen loiste, josta
onnellinen puoliso tunnetaan.

Kun tämä nainen vielä seisoi miehen rinnalla, joka itse oli komea ja
loistava, tuskin häntä huomattiinkaan, yhtä vähän kuin kuuta huomataan,
kun se kääntää varjopuolensa maahan päin.

Vaan ken on tuo uusi aurinko, tuo Lemming? Tarkastakaamme häntä
likemmin.

Mitä hänen toimiinsa tulee, on hän keinottelija ja rahamies, joka jo
ruumiinsa ko'on kautta aloitti asioitsija-toimensa niin onnellisesti,
että oli kolmea tuumaa lyhyempi lyhyintä rekryytti-mittaa ja sen kautta
säästi 1,500 guldenia, jonka summan hänen pitemmät yhtä-ikäiset
toverinsa saivat maksaa vapauttamisestaan sotapalveluksesta. Hänen
kasvonsa muistuttavat vanhamaista poikaa. Muuten on hän ulkomuodoltaan
varsin komea ja uusimman muodin mukainen.

Mutta ehkä meidän pitäisi tietää mikä ominaisuus se on, joka on tehnyt
Malvinan hänen onnelliseksi puolisokseen. Minua vähän peloittaa tämän
salaisuuden ilmaiseminen ja katson ensin ympärilleni, löytyykö
läheisyydessäni joku viaton sielu, jonka ei pitäisi saada tietää
semmoisia asioita.

Tuo herra Lemming'in salainen ansio, jonka avulla hän lumoaa ja
onnistuttaa vaimoansa on -- ett'ei hän ole kotona koko päivänä. Aina
hän on matkoilla, aina hän juoksee asioissa; joka kerta, kun hän näkee
Malvinan, joko jättää hän hyvästi taikka tervehtii.

Tuolla tavoin Kolumbuksenkin onnistui asettaa muna seisomaan; vahinko
vaan, ett'ei se silloin enää ollut mikään muna.

Mitä iloa herra Lemming'illä siis on tuosta ihanasta vaimostaan?

Mikäkö ilo? Se ilo, että hän on liikkuva ilmoitus hra Lemming'in
firmasta. Ihana nainen, josta koko maailma puhuu, ja hänestä puhuessaan
tietysti mainitsee miehenkin nimen samalla -- voiko ajatella parempaa
pöyhkäystä? Kaiken maailman sanomalehtien kirjoittajat eivät voisi
hyödyttää asioitsijaa niin paljon kuin kaunis vaimo sen voi.

Käykää, armollinen rouva, kaikissa tanssipidoissa, näytelmissä,
soittajaisissa ja kilpa-ajoissa, pitäkää tukkanne milloin
tornintapaisesti ylöspantuna, milloin kierrettynä näkinkengän
muotoiseksi, milloin pörrötettynä kuin Medusan pää, milloin
kiilanmuotoiseksi kammattuna ja milloin hajallaan kuni Vellamon
neitosen, pitäkää sitä tänään punaiseksi värjättynä, huomenna
puuderoittuna kultapuuderilla; pukekaa itsenne riikinkukoksi,
riikinkukon diadeemi päässä ja pitkä häntä; näyttäkää plastillisen
kauniit käsivartenne, viehättävät olkapäänne, sametin-hieno rintanne;
antakaa timantti-koristeiden kimeltää taivaan kaaren kaikissa väreissä
käsivarsillanne; ilmestykää tänään yö-perhosena, huomenna idän
kuningattarena; miellyttäkää yleisöä; valloittakaa, lumotkaa,
viehättäkää! Kaikki tämä hyödyttää asioitamme. Sillä kaikki, jotka
ihastuneena matelevat jalkojenne juuressa, kaikki, jotka kilpailevat
kanssanne, kaikki, jotka teitä kadehtivat ja panettelevat, niinkuin
myöskin ne, jotka ovat teihin suuttuneet, rypistävät nenänsä teidän
tähden ja teitä moittivat, kaikki nämä toitottavat maailmalle, että
kauppahuone Lemming on suurenmoinen, erinomainen ja verraton. Tämä
tuottaa varmat prosentit.

Kauniin vaimon omistaminen on aina edullista. Löytyy semmoista, josta
miehet saavat maksaa suuret rahat, vaan jota naiset saavat erittäin
halvalla hinnalla. Jotta ei kenenkään päähän juolahtaisi siivottomia
ajatuksia, tahdon heti ilmoittaa mitä se on.

Tämä asia esim., jonka vuoksi kauppahuone Lemming katsoo edulliseksi
muuttaa Wien'istä Pesth'iin, tämä erittäin tuottava yritys olisi
maksanut herra Lemming'ille kuka tiesi kuinka paljon. Ihmisiä on, jotka
ovat kokeneet tämmöistä.

Vaan rouva Lemming osti 50 kreuzerin valokuvan. Tällä valokuvalla hän
osti mainion miehen, ja tällä mainiolla miehellä hän osti yllämainitun
kauppa-asian. -- On maailmassa paljon tuommoista pientä rahaa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Ferdinand Harter päätti tehdä tuon
askeleen, joka saattoi hänet aivan uusiin oloihin, kävi herra Andjaldy
eräänä päivänä k:lo 12 rouva Lemming'in luona.

Tällä rouvalla oli komea huoneisto kauniimman kadun varrella
Leopoldstadt'issa, ja hänen salongeissaan kävi koko ylhäinen maailma.
Andjaldy tapasi etuhuoneessa kamaripalvelijan ja jätti tälle
visiti-korttinsa; kamaripalvelija meni häntä ilmoittamaan, palasi,
avasi ovet ja käski hänen tekemään hyvin ja astumaan sisään, niinkuin
on tapa vastaan-ottaa ylhäistä väkeä.

Rouva Lemming oli puettu paksuun kultakirja-vaatteesen,
puoli-sormikkaat käsissä. Hän istui silkki-damastilla päällystetyssä
sohvassa ja osoitti viehättävällä liikunnolla herra Andjaldylle sijaa
nojatuolissa.

Herra Andjaldy ei näyttänyt olevan noita ylhäisiä, joita hymyten
vastaan-otetaan. Nainen puhutteli häntä äänellä, joka osoitti
armollista alentavaisuutta, Olihan hän vaan kirjuri.

Vähän syrjempänä istui eräs nuori nainen silkkipuvussa, arvattavasti
seuran-pitäjä. -- Huone oli koristettu öljy-maalauksilla.
Messinki-häkissä istui papukaija; flyygeli-piano oli myös, vaikk'ei
rouva Lemming pianoa soittanut. Ehkä hän nyt opetteli.

"On pitkä aika siitä kun viimein kohtasin teitä, herra Andjaldy", sanoi
rouva Lemming kylmällä, huolimattomalla äänellä.

"Niin, sangen pitkä. Minua ilahduttaa, että rouva vielä muistaa nimeni.
Nyt täytyy minun esimieheni puolesta vaivata teitä muutama minuutti".

"Vai niin, esimiehenne lähetti teidät? Ja missä toimessa, sanokaa! Minä
olen hänelle kiitollisuuden velassa -- en ole sitä unhoittanut -- hänen
hyväntahtoisesta vaivastansa".

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Andjaldy viattoman näköisenä. "On
sangen jokapäiväinen asia, joka saattaa minut tänne".

"Olen utelias saamaan siitä tietoa".

Andjaldy katseli epäillen toista naista.

Rouva Lemming ymmärsi häntä.

"Tämän naisen tähden voitte vapaasti puhua, hän ymmärtää ainoastaan
Ranskan kieltä. Minä harjoittelen nyt Ranskan kieltä; minun oloissani
ei voi olla sitä taitamatta".

"Mutta minun asiaani seuraa osoitus, jota umpi-ranskalainenkin
ymmärtää. Se on siis -- tässä".

Herra Andjaldy otti esille myttyyn kokoonkäärityitä paperilippuja ja
jätti ne kohteliaasti rouvalle.

"Mitä se on?" kysyi rouva Lemming, katselematta papereita.

"Olen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, armollinen rouva, jos ette
tahdo vaivata itseänne tutkimalla niitä. Ne ovat rätinkejä siitä
ajasta, jolloin teidän armonne vielä kantoi herra Harter'in nimeä.
Vaikka tämä liitto jo puolitoista vuotta sitten purkautui, ei herra
Harter kuitenkaan tahtonut olla näitä rätinkejä maksamatta. Hän lähetti
ne sentähden, että samat rätingit kenties tuodaan teillekin".

Rouva Lemming ei vastannut sanaakaan tähän, vaan nousi ylpeästi
sohvastaan ja soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

"Sano armolliselle herralle, että minä pyydän saadakseni sanoa hänelle
sanasen nyt kohta".

Sitten istuutui hän taas paikalleen ja rupesi haastamaan ranskaa
seuranpitäjän kanssa.

Herra Andjaldyn oli sill'aikaa tilaisuus katsella öljymaalauksia ja
miettiä mitä ne olivat maksaneet.

Herra Lemming tuli kohta sisään käskyn johdosta.

Hänen oli jo kunnia tuntea herra Andjaldyä; esittelemistä ei tarvittu.

Rouva Lemming osoitti papereita, jotka olivat pienellä
muinais-aikuisella kultajalkaisella pöydällä, ja ilmoitti mitä ne
sisälsivät.

"Siinä on muutamia minun vanhoja rätinkejäni, jotka erehdyksestä on
lähetetty herra Harter'ille ja jotka hän, noudattaen liiallista
kohteliaisuutta, on maksanut".

Herra Lemming tarkasti paperit asioitsijan silmäyksellä, ensin
paljaalla silmällä ja sitten kultaisen lorgnettinsa kautta. Tätä
tarkastelua hän pitkitti kauan kyllä, voidaksensa sill'aikaa tutkia
herra Andjaldyn kasvoja. Mutta ne olivat suljetun kirjan kaltaiset, ei
päästy selville sen nimestä eikä sisällyksestä.

"Kunnioitettu herra kirjuri", sanoi herra Lemming viimein
hävyttömällä honoäänellä. "Te ymmärrätte arvattavasti, ett'ei Rudolf
Lemming voi sallia kenenkään muun maksaa hänen puolisonsa rätinkejä.
Rudolf Lemming tietää mitä hänen on tekeminen, kuin gentleman ainakin".

Herra Lemming teki niin paljon melua omasta rakkaasta itsestänsä, että
hän aina puhui itsestään kolmannessa personassa.

"Rudolf Lemming on maksava nämä 2,000 guldenia Ferdinand Harter'ille
yhden kuukauden korolla, koska maksut tehtiin jo kuukausi sitten".

Rouva Lemming viittasi puolisolleen ja kuiskasi jotakin hänen
korvaansa.

"Anna minun hoitaa tuota asiaa, armaani! Rudolf Lemming ei suinkaan
tahdo loukata Ferdinand Harter'ia, joka on ritarillinen mies
kireestä kantapäähän, jota tämäkin teko osoittaa. Lemming on
osoittava, että hän gentleman'ina, rahamiehenä ja puolisona
osaa menetellä samalla tarkkuudella. Tämä summa on maksettava
pankki-osoitteilla, joidenka korot joutuivat maksettaviksi kuukausi
sitten ja sentähden lunastetaan jokaisen pankkiirin luona".

Kirjuri näytti varsin hämmästyneeltä herra Lemming'in esityksen
johdosta.

Tuommoinen oikea asioitsija on kuitenkin paljoa etevämpi kuin
tavallisella järjellä varustettu ihminen. Hän voi osoittaa, että kauppa
on ainoa tiede maailmassa, jota hän ymmärtää ja tunnustaa.

Kaikki muu on vaan houretta, tämä on todellista. Ja tämä todellisuus
olikin nyt kahden 1,000 guldenin pankki-setelin muodossa tullut herra
Andjaldyn käteen, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä mitään vastaväitöstä.

Herra Ferdinand Harter oli saanut korvauksen jalomielisellä tavalla.

Annettuansa tuon komean vastauksen, tarttui herra Lemming,
voittoriemusta kirkastuneena, puolisonsa käteen, nosti sen huulillensa
ja suuteli kunnioituksella rannetta hansikkaan ja pitsihihan välillä,
jossa näkyi vähän ihon valkoista samettia.

Herra Andjaldy teki samaten, hänkin suuteli armollisen rouvan kättä,
vaan ainoastaan hansikan päälle. Tämä oli hänelle tarpeeksi hyvä.

Kokous oli siis päättynyt. Herra kirjuri sai mennä kotiin. Maksun hän
oli saanut.

Vaan tähän asia ei päättynyt.

"Armollinen herra, meille on annettu rahamme takaisin", sanoi herra
Andjaldy, astuessaan Ferdinand Harter'in työhuoneesen. Hän kertoi asian
laidan.

Korkeasukuinen herra suuttui tästä julmasti.

"Ihmisen parahimmat aikeet käsitetään kaikin tavoin väärin. Mitä on
minun nyt tekeminen noilla rahoilla? Minun tekisi mieli heittää ne ulos
ikkunasta".

"Minä voisin esittää hyvän keinon", kiiruhti kirjuri sanoman. "Ja
minkä?"

"Täällä Pesth'issä on useita hienoja nais-yhdistyksiä hyviä tarkoituksia
varten, jos jättäisimme nämä rahat, jotka kaikissa tapauksissa
olisivat hukkaan menneet, jollekin semmoiselle nais-yhdistykselle ja
nimittäisimme ne rouva Lemming'in rahastoksi, niin peli vielä kerran
olisi voitettu. Se, joka olisi meille kiitollisuuden velassa, olisi
yhtä kaikki rouva Lemming, eikä hän voisi kieltää tämmöistä
kunnian-osoitusta".

"Se oli hyvä tuuma", vastasi Harter. "Jätän sen toimen teille".

"Mutta meidän täytyy edeltäpäin ilmoittaa asia heille, ett'emme
epäkohteliaisuuden tähden saa kieltoa".

"Hyvä, mene siis takaisin Lemming'ille ja kysy heiltä, onko lahjoitus
heidän nimessään heille mieluinen".

Andjaldy meni siis taas iltapäivällä herrasväki Lemming'in luo.

Kamari-palvelija vastaan-otti taas hänen korttinsa, kysyen:

"Tahdotteko tavata armollista rouvaa?"

"En, armollista herraa".

Hän saatettiin siis armollisen herran puheille.

"Mitenkä voin minä palvella teitä?"

"Minä tulen herra Harter'in luota, samassa asiassa kuin viimeinkin".

"Tehkää hyvin ja kääntykää vaimoni puoleen".

"Anteeksi, vaan sitä en tahdo tehdä. Armollinen rouva on antanut
minulle pari tuntia sitten selvän viittauksen siitä, että olin eksynyt
oikealta ovelta; enkä enää ai'o olla niin rohkea, että astun hänen
salonkinsa kynnykselle".

"Ohoo, ystäväiseni, ei hän teitä tarkoittanut, vaan erästä toista".

"Se on ymmärrettävä, sillä minä olen tietysti herra 'ei kukaan'.
Ainoastaan toisen lähettämänä kuljen sinne ja tänne. Tahdon puhua
lyhyeltä. Tämä toinen tahtoo, jos te ja rouva Lemming sen sallitte,
saada jättää takaisin-lähetetyt rahat jollekin täällä olevalle
nais-yhdistykselle hyvää tarkoitusta varten, rouva Lemming'in
perustaman rahaston nimellä".

"Vai niin, siis meidän kuitenkin on kääntyminen vaimoni puoleen".

"Se on teidän vallassanne. Minä olen ainoastaan kääntynyt teidän
puoleenne".

"Tuhat tulimmaista! te olette itsepäinen, saatuanne jotakin
päähänne. Te arvelette siis, että minun itse pitää kysyä
vaimoltani?"

"Koska ei kukaan muu ole siihen oikeutettu, niin --"

"Hyvä! Tehkää hyvin ja kuluttakaa hetken aika kirjastossani".

Herra Lemming vei Andjaldyn kirjastoon, joka parhaasta päästä sisälsi
kuvilla varustettuja koruteoksia, joissa vaskipiirroksissa ja
kirjansitojan työllä oli kalliimpi arvo kuin nerokkaalla sisällyksellä,
ja siellä antoi hän Andjaldyn viettää aikansa, kunnes hän oli ratkaissut
asian rouvansa kanssa.

Tosiaankin oiva kirjasto.

Andjaldy ei edes katsellutkaan noita komeita kirjoja.
Isäntä, joka neljännestunnin kuluttua palasi, näki hänet samassa
asemassa kuin mennessänsäkin, samaan tuoliin nojautuneena, hattu
kainalossa.

"No mitä arvelette, mitä vastausta luulette minun saaneeni?"

Andjaldy nostahutti olkapäitänsä kääntäen kasvot sivulle päin.

"Se on minulle aivan yhdentekevä; eihän asia minua koske".

"Te saatte kuulla vastauksen häneltä itseltään".

Lemming avasi oven ja Malvina astui sisään.

Tuo ihana nainen oli jo ratsupukuun puettuna. Hänellä oli pitkä
ruumiinmukainen silkkihame, kapea pitsikaulus, punanen kaularosetti,
päässä kurjensulalla koristettu hattu ja kädessä kepeä ratsuraippa.
Toisessa kädessä piti hän ratsuraippaa ja kannatti toisella pitkät
liepeet, jotta alushameen hienot ommellukset pääsivät näkyviin.
Rinnassa oli hänellä vihkonen orvokkia ja hiukset valuivat kiharoina
alas hartioille.

Hän oli tavattoman kaunis. Mutta vielä kauniimpaa oli se häneltä, että
hän niin ystävällisesti puhutteli herra Andjaldya.

"Hyvä Andjaldy, tehkää hyvin ja viekää terveiset herra Harter'ille,
että ilolla myönnyn hänen jaloon esitykseensä".

Hän sanoi vaan nämä sanat kirjurille ja riensi taas pois.

"Hyvästi, hyvästi".

Ja hän ojensi Andjaldylle toisen kätensä suudeltavaksi toista kertaa.
Tällä kertaa oli se hansikkaa vailla. Sen oli hän tahallansa pois
jättänyt.

Nämä lempeyden osoitukset maksaa vaivaa mieleen panna.

Herra Andjaldy näytti tuskin niitä huomaavan. Tarjottua kättä suuteli
hän noin ilmassa, koskematta siihen huulillaan, ja kun pois rientävä
amatsoni kynnyksellä pudotti ratsuraippansa, niin herra Andjaldy
varsin tyvenesti katseli kuinka hänen puolisonsa kiirehti sitä
nostamaan. Saatettuansa vaimonsa ulkohuoneesta, tuli hän takaisin
ja vei herra Andjaldyn ikkunalle katsomaan kuinka Malvina ratsasti
portista ulos.

Herra Lemming'in kasvot loistivat ylpeydestä, kun hänen ihana
puolisonsa ratsasti katua alas. Hän olisi mielellään tahtonut lukea
Andjaldyn kasvoista mitä hän tällä hetkellä tunsi.

Ei mitään!

"Tuo täplikäs hevonen on kaiketi mesohegjillistä rotua?" kysyi hän
herra Lemming'iltä.

"En ole vielä mokomaa kuullut!" mutisi herra Lemming hampaissaan,
pudistaen päätään kummastellen. "Ihminen näkee kauniin naisen hevosen
selässä, eikä huomaa muuta kuin että hevonen, jolla hän ratsastaa, on
täplikäs kimo! Kummallista!"

"Mutta mitäpä hyödyttäisi, että tämmöinen jalkapatukkaa marssiva
henkilö katselisi ihanaa naista?" sanoi Andjaldy. "Saanko pyytää teitä
sanomaan minulle, kuinka tämä lahjoituskirja on kirjoitettava!"

Herra Lemming arveli, että Andjaldy oli kun olikin oikeassa. Mikä
älykäs, ymmärtäväinen, vaatimaton nuori mies!

Rouva Lemming'in lahjoituskirja nais-yhdistykselle kirjoitettiin.
Tästälähin herra Lemming voi olla varma siitä, että naispuolinenkin
yleisö, eikä ainoastaan miespuolinen, hartaasti ylistäisi hänen
kävelevää ja ratsastavaa kylttiänsä, puhumatta lukemattomista
imartelevista sanomalehti-kirjoituksista, jotka asiaan kuuluvat.

Hänen korkeasukuisuutensa Ferdinand Harter puolestaan juurtui vielä
enemmin siihen luuloon, että herra Andjaldy oli tuommoinen verraton
ja uskollinen palvelija, joka teki kaikki, arvataksensa esimiehensä
salaisimmatkin ajatukset ja täyttääksensä hänen tahtonsa ennenkuin se
on lausuttukaan.

       *       *       *       *       *

Kevään alkupuolella Andjaldy ilmoitti esimiehellensä, että hän oli
sairas ja että hänen lääkärinsä oli neuvonut häntä lähtemään Osen'in
vuoristoon uusia voimia kokoomaan raittiista ilmasta siellä.

Andjaldy lähti siis hakemaan asuntoa itselleen vuoristossa. Mutta
ei noissa lehdiköissä, joissa rikkaat porvari-rouvat lakaisevat
teitä liepeillään, eikä Kenralin-vuorella, jossa joka ilta positivin
soitannolla tanssitaan 11 kapakassa; ei myöskään "Jumalan-vuorella",
jossa edistynyt viljelys on istuttanut joka rotkoon perunoita ja
papuja; ei "Martin-vuorella", jossa saapi käyttää sateenvarjoansa
aurinkoa vastaan, jos varjoa tahtoo; ei "Kauniin paimentytön"
luona, missä sunnuntai-metsästäjät tikkoja ampuvat ja vanhat akat
astuvat kulkijan tielle tarjoomaan sieniä kaupaksi; ei, tuolla
"Sudenluolassa" on pieni talo, sen hän valitsi.

Ainoastaan harva tuntee tätä sudenluolaa ja vielä harvempi on nähnyt
tuon pienen talon, ja kuitenkin on tämä talo hyvin sovelias erakolle
-- tai rakastavalle pariskunnalle.

Laakso on pitkä, syvä ja ahdas kahden vuoririnteen välillä, jonka
tuuheat tammi- ja pyökkipuut muodostavat katon tien yli. Jos luopi
silmänsä alas tämän varjoisan laakson läpi, niin pilkoittaa tuolla
alhaalla esille sininen Tonava, jota Raczkeveer-saari jakaa kahteen
haaraan, ja vielä etempänä yhtyy taivaanrannan sumuihin unkarilaisen
alankomaan ääretön aro, jota poppeli-puilla reunustetut maantiet
jakavat ristin rastin. Tasangolla virran toisella puolella on vilkas
liike ja elämä, täällä vuorien välillä vallitsee erämaan rauha. Tielle,
joka laaksoon vie, on kasvanut ruohoja ja kukkaset peittävät viime
vuoden heinävaunujen jäljet. Tien molemmilla puolilla lyövät sinikellot
tahtia heinäsirkkojen soitannolle; pyöreät champignonit tarjoovat
hauskaa lepopaikkaa lentäville hyönteisille, ja kukkivissa pensastoissa
kaikuvat rastaitten ja satakielien kilpalaulut.

Päivän yleisö ei kävele täällä, siinä tapauksessa ei täällä enää
olisi sinikelloja, linnunpesiä eikä sieniä. Ne olisivat aikoja
sitten pois noukitut ja hävitetyt.

Kaukana laakson perukassa, tien varrella on kuitenkin pieni talo.

Kenenkä päähän on juolahtanut rakentaa taloa sinne? Jonkun yksinäisen
jörön varmaankin.

Tämä talo on varsin pieni; siinä on yksi huone ja kyökki. Takapuolella
taloa on ulkohuone, jota sopii käyttää talliksikin. Etupuolella on
katto rakennettu niin esiinpistäväksi, että se suojaa ikkunata
kuin sairasta silmää. Kerran oli täällä aituuksia, mutta se ei voinut
kestää iankaikkisesti. Sen sijalle on aikaa myöten kasvanut
metsäruusuja, joiden pensaat ovat miehen korkuiset ja nyt peitetyt
äsken puhjenneilla ruusuilla, valkoisilla, lihavärisillä, punaisilla,
kokonainen kukkasmetsä, joka tuoksuu kuin lumottu yrttitarha.

Joukko kukoistavia selja-pensaita antaa aavistuksen siitä, että täällä
muinoin on ollut kasvitarha. Pihalla kasvaa kyynärän korkuista ruohoa,
josta keltaisia voikukkia hohtaa.

Tämä asunto miellytti Andjaldya ja hän rupesi sen asukkaaksi.
Ihmiselle, joka rauhassa tahtoo seurustella kirjojen kanssa, taikka
rakastavalle pariskunnalle on tämä erittäin hauska olopaikka. Andjaldy
ei nähnyt suurta vaivaa asunnon järjestämisessä, vaikka se tietysti oli
ilman huonekaluja. Lehmuksista sänkyä, pöytää, kirjoitusneuvoja --
näitä ei kukaan varasta, vaikkapa ikkunat ja ovet ovat selällään.
Palvelijaa hän ei tarvitse, hän harjaa itse vaatteitansa ja siivoo
huonettaan. Hän aterioitsee pienessä ravintolassa, joka on puolen
tunnin matkan päässä, ja vettä hän tuo pienessä matkapullossa. Hänellä
on kaksi lasia, toisesta hän juo ja toisessa seisoo kukkasia.

Kuka luulisi hänen huolivan kukkasista? Oppineet käyttävät niitä
ainoastaan botanillisia tutkimuksia varten, jos luovat silmänsä niihin,
mutta hän asettaa ne raittiisen veteen, joka ei juuri ole miesten
tapana, ja ikkunaa, joka on tielle päin, hän koristaa viheriöillä
köynnöksillä.

Byrokrateillakin on romantillisia puuskia!

Eräänä kauniina iltapäivänä Kesäkuulla tulee eräs kaunis
nainen ratsastaen tuota viheriäistä polkua myöten, joka vie
Suden-luolalle. Tuuli on vienyt hunnun kasvojen eteen, mutta tuo
ruumiinmukainen puku ilmoittaa, että vartalo on solakka ja jäsenet
plastilliset, että hän on nuori ja kaunis. Hän ratsastaa yksinänsä,
ilman saattajaa, ja kun tie käy yhä huonommaksi ja siellä täällä on
suuria kivi-lohkareita, astuu nainen alas satulasta, kiipee rotkotien
reunalle ja kävelee kauniissa pehmoisessa ruohikossa, taluttaen
hevostansa suitsista.

Hän poimii kevätkukkia tieltä. Löydettyänsä ne, pistää hän ne rintaansa
sekä jatkaa laulaen tietänsä. Kenties hän ei muuta etsikään täältä?

Ehdittyänsä tuolle pienelle asunnolle laaksossa, seisauttaa hän hevosen
ja sitoo sen kiinni nuoreen pyökkipuuhun.

Hän rientää itse taloa kohti.

Talon ainoa asukas tulee ruohoisella pihalla häntä vastaan.
Ruusupensaat tarttuvat kiinni naisen silkkihameesen, ikäänkuin
sanoakseen: "jää tänne, älä mene edemmäksi!" Vaan hän ei huoli okaista,
vaikka repisivätkin hänen hamettansa, hän ottaa joutuisasti hunnun
pois kasvojensa edestä, ett'ei se poistaisi suudelman lemua.

"Siis sinä todellakin viimeinkin olet täällä!" huusi tuo nuori mies.

Kuinka paljon hurjuutta, kuinka paljon autuutta ja tuskaa nämä muutamat
sanat ilmaisivat!

"Viimeinkin!" ja hän suuteli suutelemistaan tuon valkosen käden
sormenpäitä ja sitten jokaista sormenpäätä erikseen ja sitten koko
ruumista hameenhelmaan asti, kunnes makasi polvillaan naisen edessä,
syleillen hänen jalkojansa, innoissaan huo'aten: "viimeinkin!"

"Oletko odottanut minua?"

"Oi, kauan olen sinua odottanut!"

"Joko nyt uskot, että olen täällä?"

"Minusta on kuin näkisin unta".

Nainen naurahti. "Ha ha ha, mikä ihana uni! Metsiä, pensastoja,
kukkia, yksinäisyyttä, kaikki uni on esiin tuonut, sinä minun
rinnallani, minä sinun; eikä kukaan meidän unennäöstämme tiedä".

"Ainoastaan metsä ja pensastot, mutta nuo todistajat ovat niin
hiljaiset".

"Kaikki hengittää rakkautta: puut ja kukkaset tuoksuvat rakkautta,
perhoset ja mehiläiset surisevat rakkautta, kaikki lintuset laulavat
rakkautta ja tuuloset hengittävät rakkautta".

"Kuinka kaunis sinä olet, jumaloittu! kuinka ihana! Älä katsele minua,
sinä tapat minut!"

"Jos se olisi vallassani, niin minä tappaisin sinut joka päivä ja
herättäisin sinut kuolemasta jälleen, että olisit kuollut milloin en
sinua näe".

"Oi, minä vannon että olen kuollut kun et näe minua. Minä olen kuin
hengetön kuvapatsas. Sinä viet sieluni mukaasi. Oi anna se takaisin
minulle, anna se minulle takaisin!"

Ja nainen tiesi kuinka hänen oli antaminen tuo ryöstetty sielu
takaisin.

Käsillään kannattaen taaksepäin kallistettua päätänsä, nojaten
rakastetun käsivarteen, katseli hän autuaana sinitaivasta.

"Oi kuinka ihana maailma olisi jos ei siinä olisi muuta kuin puita,
kukkasia -- ja me kaksi!"

"Oi, me kaksi!"

"Nyt tuo kirottava maailma on meidän välillämme".

"Mutta me kostamme maailmalle".

"Ihanin kosto! Sen nimi on: rakkaus".

Nuori mies kuiskaa suloisia sanoja naisen korvaan, hän hymyilee,
jokainen säije hänessä kuulee näitä sanoja, jokainen säije tuntee
niiden suloutta; sormensa nyppivät rikki vuohensulan: "hän lempii,
hän ei lemmi". Kun kukkanen on oikeassa, täytyy nuorukaisen vahvistaa
sen lausunto suudelmalla, kun se on väärässä, täytyy hänen kahdella
suudelmalla sitä vakuuttaa valheeksi.

Mitä hän kuiskailee?

"Minä olen suuttunut sinuun, kun näen sinua muualla ja sinä aina olet
kaukana minusta, paitsi kun olemme yksinämme. Muut puhuvat kanssasi
ja uskaltavat lausua sinulle sanoja, jotka houkuttelevat hymyn
huulillesi; he seuraavat sinua tarjoten sinulle käsivartta, enkä minä
voi huutaa noille: 'Pois tieltä siellä! Hän on minun, eikä kenenkään
muun!'"

"Siinä kyllä, että sinä tiedät sen todeksi!" vastasi nainen, katsellen
nuorta miestä suurin, säteilevin, lumoavin silmin.

"Niin, mutta kuinka pitkälle on se totta?"

Nainen hymyili ja vastasi:

"Oi mikä hupsu se, joka on saanut vastauksen edeltäpäin ja kuitenkin
kysyy".

"Tiedän olevani tuommoinen suuri narri. Vaan sinun ei sovi sitä
ihmetellä; ehkä joskus tullessasi tänne näet minun riippuvan tuossa
kauniissa puussa -- -- sillä ajatellessani sinua ja kohdatessani sinua
ulkona maailmassa riehuu sydämessäni koko legiona paholaisia".

Nainen rankaisi ja palkitsi tämän ilmoituksen hänen tunteistansa
veitikkamaisella hymyllä.

"Miksi et anna sydäntäsi minulle? Jos antaisit sen minulle, niin minä
vartioisin sitä paremmin".

"Se syttyisi tuleen, jos olisi sun luonasi".

"Ja etkö näe, että minä jo olen ilmitulessa?" huudahti nainen ja
lakkasi nauramasta; hänen kasvonsa olivat noiden hohtavien ruusujen
kaltaiset, jotka kätkevät itsensä auringon säteiltäkin. -- "Sielu
ja ruumis ovat ilmitulessa sun tähtesi. Ikäänkuin perhonen syöksee
tietämättänsä tuleen, niin minäkin liekkihin syöksen".

Näin sanoen hän taittoi kaksi metsäruusua, pisti toisen rakastettunsa
liiviin ja toisen kiharoihinsa ja kallisti sitten päätään hänen
rintaansa vasten. Eroitetut ruusut tahtoivat tietysti yhtyä jälleen.

"Kuinka kaunis äsken puhjennut ruusu on sun kiharoissasi!" sanoi hän
hellästi. "Se antaa kasvoillesi aivan tyttömäisen luonteen".

"Miellyttääkö se sinua enemmän?"

"Ainoastaan sellaisena voin sinua katsella ilman että sieluni vimmaan
joutuu. Jos tietäisit mitä kärsin nähdessäni sinua rouvan päähineessä,
niin sinä et koskaan panisi sellaista päähäsi. Se on helvetillinen
ajatus, että rouvilla pitää olla erilainen päähine, josta jokainen
voipi lukea: 'tässä on paratiisi, josta sinä olet karkoitettu!' Oi,
älä koskaan pane myssyä päähäsi kun luulet tapaavasi minua. Eikö ole
siinä kylliksi, että olet niin kaunis ja lumoavainen? Pitääkö sinun
myöskin olla julma?"

"Hyvä, sinun ei tarvitse enää nähdä minua semmoisena! Hu, mikä tämä
on?"

Nainen päästi kauhistuksen huudon ja hypähti nurmikosta kuin
säikähtynyt metsävuohi.

"Mikä on?"

"Käärme!"

Hän oli niin pelästynyt, että vapisi koko ruumiissaan. Tuskissaan hän
heittäysi nuoren miehen kaulaan verettömin kasvoin.

"Käärme luikerteli päälleni ruohistosta, tunsin sen kädelläni ... apua
Tihamér! -- minä pyörryn!"

"Leona, rauhoitu! Täällä ei ole mitään käärmettä. Mitä sinä pelkäät?"

Kuulemme nyt ensi kerran rakastavaisten nimet: Tihamér, Leona. Vaan
kenpä tietää, ovatko nämä nimet todelliset vaiko ainoastaan valenimet,
varovaisuudesta otetut?

"Tiedäthän kuinka pelkään käärmeitä, katso kuinka käteni vapisee. Kuule
kuinka sydämeni sykkii!"

Olihan nyt aivan luonnollista, että joku otti vapisevan käden omaan
käteensä ja rauhoitti sykkivää sydäntä, pusertaen sitä toista sykkivää
sydäntä vasten.

"Vaan katso kuinka lapsellinen olet! Oma ratsuraippasi sinua peloitti",
sanoi Tihamér, nostaen tuon peloittavan esineen ruohikosta.

Leona (nimittäkäämme mekin häntä näin tuttavasti) purskahti nyt
nauruun ja ilo luonnon ihanuudesta palasi hänen sydämeensä.

Mutta nurmikolle hän ei uskaltanut enää istahtaa.

"Katsokaamme mitenkä sinä asut täällä erakko-majassasi!" sanoi hän,
luoden uteliaan silmäyksen rakastettunsa suojaan.

Siinä oli todellakin paljon katsomista. Vuode tuoreista ruohoista;
pöytä kukilla peitetty; tuoreita mansikoita viheriäisellä lehdellä,
pieni maljallinen piimää ja karheata leipää.

"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen
iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi
puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla,
ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.

Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.

Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa
karheata leipää!

"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"

Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa,
vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi
kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin
kyyhkynen ruokkii poikiansa!

Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja
lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen
kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.

"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.

"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".

"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet
muuttuvainen".

"Kuka sen sanoo?"

"Kaksi silmääni; sinä et ole niin kaunis, olematta petollinen".

"Ken minut petolliseksi tekisi? Hän kenties, jota näen joka päivä, vaan
jota en koskaan rakasta?"

"Oh ei, ei hän".

"Vai hänkö, joka minua jumaloitsee, vaan jota minä en koskaan näe?"

"Ei hänkään, vaan joku, jota itse kerran olet rakastava".

"Ken hän on?"

"En tiedä, mutta minä tunnen sen. Minä tunnen, että joko sinä tapat
minut taikka minä sinut".

Nainen nauroi sydämen pohjasta näille sanoille.

"Sinäkö tappaisit minut! Ha, ha, ha! Murhaaja! Apua! ha, ha, ha! Ja
kuinka sinä tapat minut? Aiotko leikata kurkkuni poikki ja asettaa sen
muistoksi kirjoituspöydällesi? Vai ai'otko pistää tikarin sydämeeni,
tähän rintaan ja katsella kuinka punanen veri siitä ruiskuu? Sano
minulle, millä keinoin sinä ai'ot minua surmata?"

"Älä naura, äläkä laske leikkiä! Sinä tiedät, että aina kannan myrkkyä
luonani ja että olen hyvin jyrkkä ihminen".

"Myrkkyäkö? Oikeatako myrkkyä, joka kuolettaa? Oi, näytä se minulle.
En koskaan ole myrkkyä nähnyt. Miksi pidät semmoista luonasi?"

"Se on hyödyllistä ihmisille, jotka mielellään ovat äänettömät ja,
jos niin tarvitaan, ijäksi vaikenevat".

"Oi, anna minun nähdä!"

Tihamér otti povestansa pikkusen kulta-kotelon, joka oli nauhaan
kiinnitetty, ja otti tästä kotelosta ohuen kokoonkäännetyn paperin.

"Ja tämäkö on todellista myrkkyä?" kysyi nainen ihmetellen; hän katsoa
tuijotti suurin silmin, sulkien muhkeat huulensa niinkuin se, joka
ensikerran näkee sen salakähmäisen loitsukeinon, jonka nimi on --
kuolema.

"Kuolettavaa myrkkyä".

"Ja sinä surmaisit minut tällä, jos se aika koittaa, jolloin minua
vihaat?"

"Aivan varmaan".

"No tapa minut siis niin kauan kuin minua lemmit!" sanoi hän ja tempasi
salaman nopeudella paperin nuoren miehen kädestä ja pisti sen suuhunsa.

Tihamér ei ehtinyt estää sitä, vaan kun se oli tapahtunut huusi hän
kauhistuneena:

"Jumalan tähden, Leona, mitä teet? Se on kuolettavaa myrkkyä, anna se
pian takaisin! Jos se tulee tuoreeksi ja tarttuu suun lakeen, niin sinä
olet kuoleman oma!"

Hän heittäysi polvilleen Leonan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja
repäisi epätoivossaan hiuksiansa, vääntäen itseänsä kuin mato.

Mutta Leona katseli häneen ylpeästi hymyten ja näyttäen kuinka
valkoiset hammasrivinsä olivat yhteen pinnistetyt paperi-kotelon
eteen, ja nauttien nuorukaisen tuskista ja epätoivosta, ja
tyydytettyänsä tätä paholais-haluansa, otti hän viimein myrkyn
suustansa ja antoi sen Tihamér'ille.

"Kas tässä, ota se takaisin! Ja älä uhkaa enää minua surmata sillä,
sitä sinä kadut".

Tihamér riensi noutamaan lasillisen vettä tuolle kevytmieliselle, että
hän saisi suutansa puhdistaa.

"Suutaniko? pelkäätkö että se on myrkyllinen? No, jos huulillani on
myrkkyä, niin kuole sinäkin siitä!"

Ja hän opetti rakastettuansa kuolemaan.

"Hiljaa nyt! Nyt olet kuollut! Älä puhu sanaakaan enää, murhaaja; sinä
olet minut surmannut, sinua siitä syytetään. Katsos nyt kuinka pidän
huolta siitä, ett'ei sinua rangaista".

Kevytmielisellä uhkamielisyydellä tarttui nainen kynään ja kirjoitti
paperiliuskalle seuraavat sanat:

"Olen väsynyt elämään; -- maailma minua ilettää. Jumala olkoon
sielulleni armollinen!"

"Kun kerran minut surmaat, niin pistä tuo paperipalanen poveeni, tänne
liivien alle. Ymmärrätkö?"

Mitä nuorukainen taisi tehdä muuta kuin heittäytyä kasvoilleen,
kiitollisena tästä äärettömän rakkauden osoituksesta, tästä
rajattomasta lemmestä, joka voitti hänenkin rajut tunteensa, samaten
kuin henget "Tuhat ja yksi yö" nimisessä sadussa toinen toisensa
voittivat.

"Oi, mun aarteeni! Mun elämäni! Minäkö sinut tappaisin, minäkö, joka en
kykene poistamaan jälkeäkään, jonka sinä olet maahan jättänyt. Kaikki
mitä sinä pitelet täällä minun luonani, olkoon vaikka kynä, paperi
tai mitä hyvänänsä, on elävä kauemmin kuin minä itse. Olenko koskaan
pyytänyt, että muistoksi antaisit minulle kiharan hiuksistasi? En ole
koskaan sitä tehnyt, sillä melkein murhan kaltaista olisi minusta yhden
ainoankin hiuskarvan ryöstäminen tuosta komeasta kihara-rikkaudesta,
jonka varjoon usein piilotin kasvoni kun eivät silmäni enää kestäneet
paratiisin loistetta. Ja kuitenkin käyn milt'ei mielettömäksi,
ajatellessani, että toinen käsi samoin kuin minun saa kätkyä noihin
sähköisiin silkki-hiuksiin. Nuo hiukset ovat minusta ikäänkuin tuhansia
kieliä lumotusta kanteleesta, josta taivaallisia säveleitä soi; ja
kuitenkin pidät tukkaasi kiharoissa, etkö arvaa mitä tuskia sytytät sen
rinnassa, joka sinua rakastaa, kun hänen täytyy ajatella, että yhtä
monta hiuskarvaa kuin sinulla on päässä, yhtä monta ihmistä sinua
lähestyy, muukalaisia, rakastuneita, narreja, inhoittavia ihmisiä? Oi
älä pidä hiuksiasi kiharoissa!"

"Oi mikä suuri hupsu sinä olet!" kuiskasi nainen ja hypähtäen
Tihamér'in vierestä, riensi hän ikkunalle ja katseli ulos tuon
vihriäisen verhon läpi. "Kah! hevoseni on valloillaan ja voi juosta
tiehensä; kuinka minä sitten pääsisin kotia ratsupuvussa. Tahdotko
tehdä hyvin ja ottaa hevoseni kiinni?"

"Tuon sen kohta pihalle".

"Älä sitä tee. Hevosen kengistä jää syviä jälkiä; ne eivät saa
pihalle johdattaa. Kun lähden, niin menen kävelemällä pihan yli".

"Oi kuinka viisas sinä olet!"

"Kavala kuin käärme, eikö niin?"

Andjaldy meni ulos ottamaan kiinni lemmittynsä hevosta. Kun palatessaan
aikoi ilmoittaa, ett'ei hevonen ollutkaan valloillaan, jäi hän
hämmästyksissään seisomaan kynnykselle, sillä tuo kaunis rouva oli
leikannut kiharansa poikki. Nuo sähköiset silkkikiharat, joita hänen
sormensa hetki sitten olivat silitelleet, olivat nyt katkaistuina
pöydällä. Nainen oli hänen poissa ollessaan luopunut tuosta
viehättävästä koristuksestaan ja pani juuri sakset pois.

Hymyten viittasi hän Andjaldylle.

"Kas tuossa se nyt on. Älä nyt enää kadehdi hiuksiani. Ne ovat nyt
sinun eikä kenenkään muun."

"Leona, mitä olet tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? Olen kostanut sen, että olet sanonut minua
'viisaaksi'; nyt voit nähdä kuinka hurmautunut minä olen. Ja kun
tavataan, saat joko minua jumaloida taikka paeta, sillä minä olen
mieletön ajatellessani sinua."

Tihamér ei huolinut pötkiä pakoon. Hänen silmänsä sietivät katsella
naista, joka on lemmen raivoissa.

"No", jatkoi hän, "ymmärrätkö nyt että sinulla on lumous-voima,
jommoista sadun haltiatar suo ainoastaan lemmikillensä? Jokainen
toivotus, joka pääsee huuliesi yli, käy toteen. Sentähden ole
varoillasi kun minulle puhut, sillä sinä ei voi puhua mitään niin
suurta ja kauheata, jota minä en olisi valmis tekemään. Sinä sen käsket
-- se tapahtuu".

"En pyydä muuta kuin että palajat".

"Sen tekisin vaikka kieltäisitkin. Pidä vaari tuosta _avonaisesta
akkunasta_".

Päivä oli laskemaisillaan. Erohetki oli tullut. Vaikka nopeastikin
ratsastaa, on tie pitkä kotia, sillä polku vie alas Dersch'iin ja
sentähden täytyy tehdä pitkä mutka. Mutta eroaminen on niin vaikea!
"Jää tänne, älä saata minua. Joku voi meidät nähdä. Mene ruusupensaan
taakse ja katso minun jälkeeni niin kauan kuin voit minua nähdä.
Hyvästi!"

Nainen riensi ulos, löysi hevosensa, asetti suitset reilaan ja nousi
satulaan, ratsasti pienen talon ohitse, tervehtien ratsuraipallaan
ruusupensasta kohti.

Hän katseli takaisin ainakin kymmenen kertaa kunnes tuli erään tien
mutkaan laaksossa, missä kaikki hävisi kallion ja pienen talon
pensaitten taakse.

Täällä käänsi hän hevosen, koski sitä kepeästi ratsuraipallansa
ja riensi täyttä laukkaa takaisin talolle. Hän ratsasti suoraan
ruusupensaasen. Vähätpä siitä jos joku keksisi hevosen jäljet.

Hänen lemmittynsä seisoi vielä paikallaan.

"Minä palajan ainoastaan katsomaan vieläkö seisot siinä ja vieläkö
katselet jälkeeni".

Niin, hän seisoi tietysti siinä ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten molemmat ojensivat toisillensa kättä ruusupensaan läpi. Okaat
pistivät heitä ankarasti. He eivät huolineet siitä.

Sitten vasta amatsoni todenteolla pyrki kotia päin. Ilta jo hämärsi.

Nuori mies katseli hänen jälkeensä siksi kun sumu peitti metsän ja
laakson.

Nyt vasta hän palasi asuntoonsa.

Kun hän siellä näki nuo leikatut hiukset pöydällä -- mikä ihmeellinen
saalis -- tuli hän järkeensä jälleen ja hämmästyi.

"Hohaa, tämä on kiusallinen seikka, joku varmaankin huomaa vajavuuden.
Tämä vaimo on auttamattomasti ilmaissut itsensä. Mitähän tästä tulee?"

Tämä ajatus ei antanut Andjaldylle mitään rauhaa. Hän lähti kohta
matkalle kaupunkiin.

Joka häntä kohtasi, hän tuskin aavisti että tämä oli rintatautinen,
joka juoksi näin mäkeä ylös toista alas. Hän meni suoraa tietä
teateriin, siellä hänen oli tapana kaukaa katsella lemmittyänsä; hän
katseli parketilta -- rouva Lemming loosistaan.

Kun hän tuli parketille, oli Lemming'in loosi vielä tyhjä. Tämä ei
häntä kummastuttanut.

Mutta kolmannen näytöksen aikana loosin ovi avattiin ja tuo odotettu
astui sisään erään tuttavansa kanssa.

Andjaldy aivan ällistyi. Rouva Lemming'in valkoisille hartioille,
hänen, jonka tähden Andjaldy oli semmoisessa tuskassa, valuivat tummat
kiharat alas yhtä kauniisti kuin kaksi tuntia sitte.

Andjaldy painoi kätensä rintaa vasten. Oikeat hiukset olivat varmaankin
samassa paikassa, mihin hän oli ne kätkenyt. Ja kuitenkin ei hän voinut
huomata mitään muutosta tuon ihanan rouvan päässä. Se oli yhtäläinen
tänään kuin eilen.

-- -- -- Se nainen ei ilmaise itseänsä koskaan. Näytelmän jälkeen
Andjaldy jäi teaterin porstupaan ottamaan osaa siihen miesten
huvitukseen, jota sanotaan "naistarkasteluksi".

Ollessaan tässä toimessa ei hän huomannut, että hän, selkä loosiin päin
käännettynä, niinkuin moni muu, seisoi herra Lemming'in tiellä, joka
tuli portaita alas, taluttaen vaimoansa, ja oli pakoitettu pyytämään
herroilta sijaa.

"Ohoo, ette näe meitä ollenkaan, herra Andjaldy!" sanoi tuo suuri
rahamies puoleksi moittivalla äänellä, puoleksi tuttavasti.

"Anteeksi, hyvä herra! -- Hyvää iltaa, armollinen rouva!" sanoi
Andjaldy katsomatta heihin ja jättäen herrasväelle tietä.




7 Luku.

Kauhistuksen vuosi.


Toinen kevät on jo käsissä siitä vuodesta, jolloin Bilágoschin perhe
kaupungin elämän vaihtoi maan elämään, siis kevät 1863.

Ken ei ole lukenut Robinson Crusoën historiaa.

Se on kauhea kertomus.

Askel askeleelta kerrotaan siinä ne vaikeudet, joita vastaan
unkarilainen maamies saa taistella haaksirikosta alkaen ja aina
siihen asti, jolloin uhkaa vaara joutua verenhimoisien villi-ihmisten
suupalaksi.

Kutka ne villit ovat, jotka tulevat meren yli nielemään Robinson'ia
karvoineen päivineen, saapi lukija tietää tämän luvun lopussa.

Täällä aromaallakin, niinkuin Robinson'in saarella, on kaikki alusta
aloitettava.

Maan-ala on hedelmällinen, eikä muuta mitään.

Jos on hyvä vuosi, niin saadaan 20:nes jyvä; toisessa tapauksessa
kuollaan nälkään.

Robinsonina meidän vuokratussa saaressa on nuori tyttö, joka tuskin on
päässyt lapsen kengistä. Ensimmäisenä vuokravuonna hän vasta täytti
viisitoista vuotta. Muut tytöt hänen iällään leikkivät vielä nukeilla
taikka korkeintaan käyvät tanssikoulua, mutta Ilonka hoitaa jo kaikki
asiat.

Paitsi hyvää tahtoa ja säästäväisyyttä on isä vailla kaikkia näitä
ominaisuuksia, jotka maamieheltä kysytään; äiti ei ymmärrä maatalon
hoidosta mitään, kaikki on tuon tyttölapsen hoidettavana.

Ja hän osoittikin siihen kelpaavansa.

Hän on jokapaikassa järjestämässä aamusta varhain iltaan myöhään,
voittaen väsymykset, ja päättäen päivänsä sillä tunnolla, että se on
ollut liian lyhyt.

Huomataan että hän on innostunut työhönsä ja tämä innostuttaa muitakin.

Saamattomalla isännällä on saamattomat palvelijat jopa laiskatkin.

Toimelias tekee muutkin toimeliaiksi.

Mutta kaikki pitivätkin hänestä. Ei sata hävytöntä miestä voisi saada
väkeänsä semmoiseen vauhtiin kuin tuo pieni tyttö vilkkaan ja hilpeän
luontonsa kautta.

Kaikki hänen ympärillänsä olivat kuin yksi sielu, eläimetkin rakastivat
häntä. Sillä niilläkin on sydän ja ne ymmärtävät pitää arvossa hyvää
käytöstä heitä kohtaan; joka niitä rakastaa, sille osoittavat nekin
rakkauttaan.

Kanat ja lehmät kuuntelivat hänen ääntänsä ikäänkuin ymmärtäisivät
hänen sanojansa.

Ilonkalla oli pony-hevonen. Tällä hän ratsasti aavain tilusten ympäri.
Tämä pony oli jo liittynyt häneen aivan kuin leikkikumppaniin. Kun
hallitsija tahtoi nousta satulaan, piti hevonen sill'aikaa ratsuraippaa
hampaissaan, seisoi oven edessä kuunnellen minne päin oli mentävä ja
juoksi sitten minne käsketty oli. Keväisin oli se kukkia poimimassa
ratsastajansa kanssa; missä kukkia näkyi, siihen se seisahtui. Ilonkan
poimiessa kukkia söi hevonen ruohoja, mutta niin varovasti ett'ei
pieninkään kukkanen hukkaan mennyt. Kun pikku neiti kuumina kesäpäivinä
kävi peltoja katsomassa, kuljeskeli pony nolona katsellen yhäti
sivulle; jos sitä silloin uhattiin ratsuraipalla, piti se tätä leikkinä
ja nousi pystyyn kävellen yhä hitaammin, vaikka sitte olisi mitä
puhunut, se odotti korkeintaan kunnes oli päästy jonkun heinäkuorman
ohitse heittäytyäkseen pitkällensä, ja pakoittaen ratsastajansa
nousemaan pois satulasta, siten ilmoittaen että neiti tekisi paremmin
jos lepäisi eikä kuleksisi ympäri päivän paisteessa, jossa voisi saada
auringonpistoksen ja hänen valkoinen kaulansa vaan päivettyisi.
Ja jos pieni hallitsija silloin oli järjellinen ja astui alas nurmelle,
ojensi pony kaulansa hänelle pään-aluiseksi. Jos Ilonka kallisti
päätänsä tuon uskollisen eläimen niskalle, niin se valvoi eikä
liikahtanut paikasta tytön nukkuessa, heilutti vaan häntäänsä
poistaakseen kärpäset nukkuvasta. Jos hevosta aavisti että rajuilma oli
tulossa, varoitti se hallitsijaansa kaikuvalla hirnumisella, kun Ilonka
käveli eloväen luona pellolla, jätettyään hevosensa pellon paulalle
syömään. Jos Ilonka ei huolinut ponyn varoituksesta, juoksi se hänen
luo ja otti maahan heitetyt suitset suuhunsa, tullakseen suitsetetuksi;
jos rajuilma oli ihan likellä ja Ilonka vaan oli ehtinyt satulaan, niin
ei tarvittu ratsuraippaa eikä kehoitusta, sillä pony riensi silloin
niin nopeasti kotia päin, ett'ei rajuilmakaan heitä saavuttanut.
Tschilla meni kyökkiinkin ja sai tarkastaa kaikki avaimet, oliko pieni
hallitsijansa jättänyt niihin jotain ponylle riippumaan. Ajuria se
myöskin piti kurissa; jos tämä oli unohtanut antaa sille kauroja, puri
se hänen takinhihaansa eikä hellittänyt ennenkuin mies oli tunnustanut
Ilonkalle, ettei Tschilla todellakaan ollut saanut mitään kauroja
tänään.

Ilonkan palatessa pelloilta odotti häntä kotona pieni kukkas-tarha,
täynnä kukkia, joita hän itse hoiti, niitä hän ei koskaan jättänyt
muiden hoidettavaksi.

Näillä kukkasillakin oli historia.

Aina siitä asti kuin Bilágoschi oli aromaalle muuttanut, tuli joka
kuukausi kirje, milloin pohjois-, milloin etelä-Italiasta, myöhemmin
Kreikanmaalta ja viimein Espanjasta.

Näissä kirjeissä ei ollut ainoatakaan kirjoitettua sanaa, ei lähettäjän
nimeäkään, ainoastaan pieniä paketteja täynnä kukkassiemeniä,
vieraiden etelämaiden kukkien siemeniä, joita ei täällä tunnettu
nimeksikään. Näitä Ilonka istutti ruukkuihin ja kukkas-tarhaan,
kasteli, hoiti ja kasvatti niitä. Niistä nousi outoja, loistavia
kukkia, joiden nimiä ei kukaan tuntenut; eikä kukaan kysynyt keltä
olivat tulleet tai mistä, vaan hän, joka niin uskollisesti niitä hoiti,
hän olisi voinut sanoa: tämä on Florensista, tämä Neapelistä, tämä
Palermosta ja jokaisesta kukkasesta hän olisi voinut kertoa, mitä
istuttaja ajatteli siitä asti kun punertava taimi nousi maasta ja
kunnes salakähmäiset ummut näkyivät lehtien välistä ja ummusta kukkanen
puhkesi, levittäen lehtiänsä.

Hänen vallassaan oli selittää kukkain ajatukset.

Joka näitä siemeniä lähettää vierailta mailta, hän antaa Ilonkalle vaan
arvoituksia.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen vuosi oli lopussa.

Mitään erinomaisia seurauksia siitä ei ollut. Töin tuskin tultiin
toimeen.

Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi,
ett'ei sen huonompaa voinut olla.

Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.

Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.

Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää
sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.

Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka
saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.

Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka.
Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä
tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.

Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.

Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita
keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot
loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi
vuonna sataa.

Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän
lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä
valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää
puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja
sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen
toivottomuuteen asti.

Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan.
Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät
vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä
kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä
sydämellisesti.

Ilonka kasteli itse kukkiansa kahdesti päivässä. Eräänä aamuna, kun
hän meni kaivolle kannu käsivarrella, sanoi isäntärenki hänelle:

"Neiti! Te ette saa ottaa enempää vettä kukillenne!"

Ilonka katseli häntä kummastellen.

"Mitä sanotte, Andrasch?"

"Vesi-ämpäri ottaa jo kaivon pohjaan; vettä on tuskin korttelin
korkealla, hevoset tarvitsevat mitä siinä on. Härät ajetaan
Berettyo-joelle juomaan. Jos neiti ottaa veden kukkia varten, niin
hevoset jäävät ilman".

Ilonka käsitti, että renki oli oikeassa ja kääntyi alakuloisena
takaisin kannullaan.

Päivällisellä jätti hän vesilasinsa koskematta; hän pani sen erilleen
kukkiansa varren. Illallisestakin varasti hän veden itseltänsä
kukilleen, eikä juonut pisaraakaan. Oi! kuinka paljon tytöt voivat
kärsiä!

Palvelustyttö huomasi tämän ja siitä hetkestä Ilonkan kukkaset
joka aamu olivat kastetut, kun hän tarhaan tuli. Piika toi veden
Berettyolta, puolen tunnin matkan päästä.

Vähän ajan kuluttua tallirenki ilmoitti, että kaivo oli aivan kuivunut.
Siitä lähin oli jokainen ämpärillinen vettä tuotava Berettyolta.

Viimein Berettyokin oli kuivunut. Se ei juossut. Siellä täällä
pohjassa oli lätäköitä, joista ihmiset ja eläimet keskenään veden
jakoivat. Viimein lätäkötkin kuivuivat. Virran pohja oli kivikadun
kaltainen. Täytyi siihen kaivoja kaivaa.

Ja tämän ajan kuluessa oli ilma päivällä paahtava, yöllä kuiva, ei
koskaan sadetta eikä kastetta. Oi, kauhea oli elää siihen aikaan.

Bilágoschi mittasi nyt joka päivä pihaansa askeleillaan. Hän ei
antanut Ilonkan mennä talosta. Se ei sovi heikolle tytölle.

Hävitys levisi pykälä pykälältä joka päivä. Kauhea maisemataulu, autio
ja toivoton. Ei likellä eikä kaukana ollut yhtään vihriäistä
ruohon kortta.

Tuolla, jossa kerran oli niitty ja pelto, oli nyt vaaleankeltainen
nälänpeite levitettynä, johon ei ollut jäänyt yhtään ainoata jyvää.
Vehnä ei ollut korttelin mittaista, tähkäpäitä se ei tehnyt, eikä
mitään toivoa ollut saada siitä satoa. Nälkäinen karja ajettiin
vehnäpellolle, ja ett'ei mitään juuria maahan jäänyt, siitä auringon
synnyttämät miljardit itikat huolta pitivät; päivällä ne kerinä
peittivät maan ja öisin suurissa laumoissa lensivät kattojen
yli edemmäksi; vinkuvia joukkoja heinäsirkkoja istui puissa ja
pensaissa, -- joista kaikki lehdet olivat poissa, niinkuin talvella,
-- täyttäen yön surinallaan ja ikäänkuin vaatien maamieheltä, mitä
eivät enää maasta saaneet.

Jos kohtaloa vastaan taisteleva ihminen tahtoi uudestaan alkaa turhaa
työtänsä ja laski auran peltoonsa, satoa turhaan odotettuansa siitä, ja
kylvi siihen uudestaan, toivoen parempaa menestystä -- silloin tuli,
ei kukaan tietänyt mistä tai kenen lähettäminä, legiona hamstereja
syömään peltoihin kylvetyt siemenet.

Ei mikään vainoominen auttanut niitä vastaan, niitä oli mahdoton
poistaa. Kun olivat yhden pellon tyhjentäneet, muuttivat ne toiseen
suurina joukkoina, uiden Theiss-virran yli ja tutustuen Unkariin, joka
ei ennen nimeksikään niitä tuntenut.

Ei vieläkään sadetta.

Yhä alakuloisempana Bilágoschi päivä päivältä palasi tiluksien
tarkastamisesta. Illallispöydässä hän ei enää puhunut sanaakaan
perheellensä, vaan istui tuijoittaen etehensä. Ruoat ja juomat jäivät
koskematta ja öisin hän tuntikausia kuljeskeli pihalla, katsellen niitä
raskaita pilviä, jotka joka ilta nousivat taivaan rannalta, herättäen
maamiehessä toivoa runsaasta sateesta. Vaan armottomina kulkivat
pilvet hänen päänsä yli toiselle taivaan rannalle, ja aamulla oli
taivas yhtä kirkas kuin ainakin. Ainoastaan kangastus näytti etäällä
vähän vettä.

Kun Bilágoschi luuli olevansa yksinään yöllä ulkona, lankesi hän
polvilleen äänetönnä koroittaen kätensä taivasta kohti. Hän luuli,
ett'ei kukaan häntä nähnyt. Mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä
katselivat häntä sykkivin sydämin makuukamarin ikkunasta.

Vaan sadetta ei tullut.

Tukehduttavan kuumaa kesää kesti, ja kuumuus oli usein tropillinen.

Niin kauas kuin silmä kannatti ei muuta näkynyt kuin erämaa, tuhaksi
poltettu paratiisi. Tästä tuuli vei mustan tomun mukanansa suurina
pylväinä armottomalle taivaalle, jonka alla ei muita lintuja enää
lentänyt kuin korppikotka -- kalman vieras.

Taivas oli muuttumaton. Toivoa ei se enää nostanut ihmisten rintaan.

Tuomio oli langennut. Tämä vuosi oli kuollut vuosi. Jokainen pyyhkiköön
sen pois elämästään, sillä se ei siihen kuulu.

Mutta mitä on sanottava siitä, jota tämän vuoden aikana menetti
henkensä?

Bilágoschin herkkätuntoinen hermoton luonto tuli myrkytetyksi
tästä vuodesta. Turha taistelu kohtaloa vastaan, rau'ennut toivo,
nälkää kärsivät eläimet, valittava palvelusväki, kerjäläisjoukot,
jotka seisoivat ovissa --, tämä kaikki piti hänen mieltänsä alituisessa
jännityksessä. Ja edellä kaikkea: kunnia! Millä talon vuokra oli
maksettava?

Hänen vaimonsa luki kasvoista hänen ajatuksensa.

Oi, vaimolle miehen kasvot ovat avonainen kirja.

"Älä sure armaani", sanoi hän miehelleen. "Huonon vuoden tuhotyöt
hyvä vuosi korvaa. Tärkeimmät rahat -- talon vuokran -- olen minä
säästänyt kokoon. Ennen sinä aina syntymäpäivänäni lahjoitit minulle
kultarahoja; kosiessa annoit minulle niitä morsiuslahjaksikin.
Nämät rahat ovat kaikki säästössä. Minä olen säästänyt ne tämmöisiä
huonoja päiviä varten. Ne kyllä riittävät yhden vuoden vuokra-maksuksi.
Kunniasi ei ole vaarassa. Jumalan avulla kyllä saamme mitä tarvitsemme
muihin tarpeisin."

Muihinko tarpeisin? Jos on kauheata ajatella tätä ajatusta loppuun
asti, niin kuinka kauhea tila on siinä maassa, missä kymmenestä
ihmisestä yhdeksän kerjää eikä kymmenennellä ole mitään antaa!
Ajatellessa tulevaisuutta masentui meidän vuokraajamme mieli
aivan maahan asti. Joka ilta kävivät hänen silmänsä kummallisiksi,
lasin tapaisiksi ja katsantonsa oli niin hajamielinen, että koski
kipeästi sitä katsellessa. Hän unohti joka päivä uudestaan millä arenti
oli maksettava. Ja kuitenkin hänen vaimonsa oli luetellut hänelle
säästetyt tukaatit, ne riittivät juuri ummelleen. Ne jätettiin
Bilágoschin käteen, että hän rauhottuisi.

Se onnistuikin hetkeksi, mutta seuraavana päivänä palasi hänen
levottomuutensa jälleen. Hän unohti taas millä vuokra oli maksettava,
ja kun hänen vaimonsa muistutti tukaateista, oli se hänestä aivan
uutta.

Rouva Bilágoschi sanoi eräänä päivänä murheissaan tyttärelleen:

"Ilonkani, minä pelkään, että isäsi käy heikkomieliseksi".

"Älkäämme heittäytykö epätoivoon, äitini. Vielä Herra taivaassa
hallitsee".

"Se on totta!"

Hän antaa meidän odottaa emmekä tunne hänen teitänsä.

"Kun hätä on suurin, on apu lähellä", sanoo sananlasku.

Mutta ne, jotka hallitsevat maailmassa, arvelevat:

Kun hätä on suurin -- on veron ryöstö lähellä.




8 Luku.

Mannermaa-polypi.


Oclopius Schmerlingianus. Mannermaa-polypi. Medusa officialis. Gorgoe
bureaucraticus. Hidra executor.

Miksi emme sekoittaisi vähän luonnonhistoriaa tähän kertomukseen?

Cuvier, Lamarque, Mense ja muut luonnontutkijat kuvaavat polypia eli
vedessä olevaa kasvi-eläintä seuraavalla tavalla:

Sen haarat ovat pitkät ja jokainen haara on aivan täynnä imu-nystermiä.
Näitä haaroja se käyttää uidessaan ja ryömiessään sekä saalista
saavuttaakseen. Mihin se kerran on kiinni iskenyt -- sanoo Cuvier --
sitä ei se päästä ennen kuin on siitä viimeisen veripisaran imenyt.
S. F. Voigt'in tutkimuksien mukaan on toteen näytetty, että tämä
eläin-kasvi muuttaa väriänsä mustankeltaisesta punaseksi ilman
muutosten mukaan. Jokapäiväisessä puheessa sitä nimitetään
"Läkkikalaksi" (tavallinen Läkkikala).

Aina Herodotuksen päivistä Cuvier'n päiviin asti ei tunnettu muita,
kuin vedessä elävät polypit. Vasta meidän aikakautemme on ollut niin
onnellinen, että on keksinyt niitä, jotka elävät mannermaalla,
erään lajin, joka keksijän kunniaksi, ritari von Schmerling'in (1863
Itävallan ministeri presidentti lauselmalla: "me voimme odottaa"), on
tämän nimellä otettu luonnonhistorian Cephalopodien joukkoon.

       *       *       *       *       *

Bilágoschi oli juuri maksanut viimeiset sataguldenit karjan ruo'asta.
Hänen oma varastonsa oli lopussa, mutta naapurilta saatiin vielä ostaa
vähän kalliista hinnasta. Tarpeelliset rahat oli hän saanut siten,
että eräs ystävällinen nahkakauppias osti häneltä nahkoja, joka
tänä vuonna oli monen unkarilaisen maamiehen ainoa myöntitavara. Kun
nimittäin nuo hyvät koti-eläimet tulivat siihen päätökseen, ett'ei
enää löytynyt mitään syötävää, niin puolet niistä kilvan antoivat
viimeisen, jolla jotakin arvoa oli -- nahkansa. Nahasta saadut rahat
maamies sitten käytti karjan ruo'an ostamiseen jälelle jääneille
elukoille. Näin toinen toistansa auttoivat. Naapuri, joka oli heinänsä
myynyt, sai antaa katto-oljet karjalleen. Hän oli pakoitettu myömään
seinänsä syystä että viikko sitten kuusitoista miestä ratsuväkeä
oli majoitettuna hänen luonansa veronryöstöä toimittamaan, ja ensi
viikoksi hänelle luvattiin kolmekymmentäkaksi. Nämä kuluttavat
heinätkin ja rahoja ei ole.

Niin pian kuin naapuri oli heinänsä myynyt, ryöstön toimittaja
tietysti seurasi heiniä ja muutti pääkortterinsa sinne, mihin heinät
olivat joutuneet.

Samana päivänä kun Bilágoschi oli pielestänyt kalliit heinänsä,
ratsasti hänen pihaansa kuusitoista kyrassieria erään ratsumestarin
johdossa.

Tällä herralla oli kyllä enemmän väkeä, mutta he olivat kaikki eri
haaroilla yhtäläisissä sotatoimissa.

Ratsumestarin tunnemme samaksi mieheksi, joka niin odottamattomasti oli
myöhästynyt kun komitati-kokous erkani ja silloin jätti tien vapaaksi
hymninlaulajille.

Upseri oli pitkä, harteva mies. Arpi kaunisti hänen päivettyneitä
kasvojansa, hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleaväriset, samoin
viikset, kulmakarvat ja ripset. Vaan tämä ei tehnyt hänen äreitä
kasvojansa paljon lempeämmiksi.

"Oletteko talon herra?" sanoi hän astuen alas hevosen selästä
Bilágoschille, joka tuli vastaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Bilágoschi hämmästyneenä.

"Herraseni, minä olen ratsumestari Föhnwald ja olen majoitettu tänne
kuudentoista miehen kanssa. Piakkoin toinen tulee jälessäni, joka on
sanova teille mistä syystä olen täällä ja kuinka kauan".

"Minä arvaan, maksamattomasta verosta".

"Se ei koske minuun. Siitä saatte sopia keskenänne".

"Herraseni", sanoi Bilágoschi lyhyesti, "te näette, ett'ei täällä tänä
vuonna ole kasvanut mitään, millä voisi veroja maksaa".

"Minä en näe mitään muuta kuin päivä-käskyni".

"Ottakaa siinä tapauksessa huoneeni haltuunne; vaimoni, lapseni ja minä
sillä aikaa muutamme toiseen rakennukseen. Eläimet annan ajaa ulos
tallista. Olkaa hyvä ja pankaa hevosenne sinne. Ruokakamarin
avaimen annan teille, että saatte ottaa tarpeenne siitä -- minä en
kiellä mitään".

"Herraseni!" sanoi upseri raa'alla ylpeällä äänellä, "minä en ai'o
pistää sotomiehiäni teidän huoneisinne, enkä minäkään puolestani
tahdo karkoittaa pois rouvaanne eikä lapsianne. Jos teillä on joku
nurkka minulle, missä voi levätä kirottuna yö-aikana, niin näyttäkää
missä se on, muussa tapauksessa makaan porstuassa. Teidän ei tarvitse
ajaa hevosianne tallista, me voimme puun-oksista laittaa meidän
hevosille väli-aikaisia talleja. Sotamiehet makaavat hevosten luona.
Päivälliseksi pitää jokaisen miehen saaman puoli naulaa leipää ja
neljännes lihaa; minä syön miesten kanssa. Tähän sopimukseen heidän
täytyy tyytyä. Jättäkää minut nyt rauhaan, sillä sen lisäksi, mitä nyt
olen puhunut, en ai'o enää vaihtaa sanoja kanssanne, vaikkapa saisin
maata täällä koko vuoden".

Nämä sanat kummastuttivat Bilágoschia. Niissä ilmauntui samalla
sotilaan äreys, joka asemaansa kiroo, jalo, hyvä sydän, yksinkertaiset
tavat ja suuri ylpeys.

Upseri jakeli sitten käskyjänsä väelle.

Sill'aikaa käski Bilágoschi naispalvelijainsa toimittaa päivällistä,
ja kun kumpasenkin käskyt olivat noudatetut, käski talon herra
kohteliaasti ratsumestarin päivälliselle.

"Tahdotteko olla hyvä ja astua sisään?"

"En!"

Ratsumestari istui lehmus-puiselle pallille, joka seisoi
porstuan edustalla, ja otti esille sikarrin.

"Miksi ei?"

"Minä tahdon polttaa".

"Sitä voitte sisälläkin tehdä".

Vastaukseksi tähän teki hän vaon äreän liikunnon päällänsä.

Bilágoschi meni sisään, mutta tuli hetken perästä ulos taas.

"Vaimoni toivoo saavansa nähdä teitä päivällisellä".

"Kiitoksia! Sanokaa terveisiä armolliselle rouvalle, ett'en tahdo tulla
hänen vieraakseen. Niin pian kuin sotamiesten ruoka on valmis, istun
minä pöytään".

Näin sanoen pani hän pitkäkseen puuvuoteelleen ja asetti sapelinsa
nurkkaan. Mutta tämä kaatui kun kaatuikin. Bilágoschi aikoi
nostaa sitä.

"Älkää vaivatko itseänne; se makaa varsin hyvin missä makaa".

Ratsumestari ei todellakaan liikahtanut paikasta, ennenkuin sotamiesten
päivällinen oli valmis. Emäntä ja nuori neiti eivät voineet
parhaimmallakaan tahdollansa joskus olla menemättä porstuan kautta.
Upseri ei heitä katsellut, ei tervehtinytkään ja käänsi pois päänsä
niin pian kuin kuuli heidän askeleitansa.

Kun höyryävä "Gulyasch-liha" oli valmis, jota väki oli valmistanut
sotamiehille, tuli upseri pöydän luo, joka oli myllynkivestä
tehty; siihen iso vati pantiin, ja nyt hän söi hyvällä ruokahalulla
kunnes oli ravittu. Viimein käski hän palvelijansa ottaa esille
kenttäpullon, otti siitä hyvän kulauksen ja oli nyt lopettanut
atriansa.

Sitten istuutui hän taas portaille leposijalleen, sytytti uuden
sikarrin, laski päänsä käden nojaan ja katsoa töllisteli seutua.

Sotamiehet olivat juuri tyhjentämässä vadin sisällystä pohjaa
myöten suuhunsa, kun vaunuin ratina kuului ulkona ja viiden
hevosen vetämät vaunut ajoivat pihalle. -- Vaunuissa varmaankin
tuo "toinen" istui.

Mannermaan polypi!

Oi, tämä ei suinkaan ollut mikään inhoittava luonnonilmiö, niinkuin se,
joka meressä oleskelee! Läkkikala mannermaalla on hieno herra,
ranskalaisen muodin mukaan puettu, timanttinappeja paidassa ja
kiiltonahkaiset saappaat jalassa. Hänen sikarinsa haisi hienoimmalta
Havannan tupakalta eli Kuba-Flor'ilta. Hän ei myöskään ole mikään
irvikuva. Jos Lavaterin lausetta hänen pää-rakennuksestaan olisi
pyydetty, olisi se arvattavasti kuulunut näin: hän on ansioistaan ylpeä
kansalainen, jonka suorassa katsannossa inhimillinen hyväntahtoisuus
kuvautuu ja joka kantaa sen omantunnon-tunnustuksen huulillaan, että
kaikki, jotka häntä tuntevat, siunaavat häntä. Hänen avosydämiset
siniset silmänsä katselevat tuttavia ja tuntemattomia yhtä
ystävällisesti.

Niin todellakin! Ystävällisyys ja hyvänsävyisyys loistaa läkkikalan
kasvoista!

Mutta Sokrates sanoi kerran eräälle pääkallon-tutkijalle: "sinä olet
oikeassa, minä olisin todellakin nyt semmoinen konna, joksi sinä luulet
minulla olevan taipumusta kasvojeni ja pääkalloni muodosta päättäen,
jos ei kasvatus olisi tehnyt minua konnan vastakohdaksi". -- -- On
olemassa vastakohtainenkin sokratismi. Tässäpä todistus siitä.

Ajurin vieressä istuu hänen saattajansa, rahan-vartija.

No, häntä on luonto ainakin siunannut ulkomuodolla, joka vastaa hänen
arvoansa.

Hän katsoo ristiin silmillään, voidaksensa tarkastaa kahta henkilöä
yht'aikaa, ja voidaksensa tarkastaa kahden henkilön käsiä kenenkään
tietämättä minne hän oikeastaan katsoo. Hänen nenällänsä on sama oiva
ominaisuus kuin tapirin, nimittäin notkeus. Se on verraton nenä,
kaikenlaisilla täydellisyyksillä varustettu, tupakan tuntemisesta
ihmistuntemiseen asti. Hänen avonainen kitansa, kahdella hammasrivillä
varustettu, suuri kuin metsäsian, ilmoittaa jo edeltäkäsin sille
onnettomalle, jolla on hänen kanssansa tekemistä, että hän heti
paikalla aikoo hänet niellä, ja että on paras jättää maailmalle
hyvästi.

Koska nämä herrat eivät tarvinneet mitään erityistä esittelemistä,
sillä heidän kohteliaisuutensa esineenä eivät suinkaan talon isäntä
eikä hänen emäntänsä olleet, niin tahdomme me -- päästäksemme
nimittämästä heitä luonnonopillisilla nimillä: vesi-kyyksi ja
hai-kalaksi -- hakea heidän tavalliset nimensä matrikkelista.
Vesi-kyyn nimi on "Saituri" ja hai-kalan "Konyecz", suomeksi roisto.

Kun mainitut herrat olivat astuneet vaunuista, menivät he suoraa tietä
taloon.

Herra Saituri huomasi sikarria polttavan ratsumestarin portailla ja
tervehti häntä ystävällisesti ja kovalla äänellä:

"No hyvää päivää, hyvää päivää, herra ratsumestari!"

Ratsumestari löi vaan kannukset yhteen ja oli olevinaan kuuro. Juuri
sentähden tahtoi herra Saituri näyttää, että hän oli mies saamaan hänen
puhumaan.

"Oletteko jo täällä? Aina tulette ennen meitä ja me olemme kuitenkin
kiirehtineet niin paljon kuin mahdollista!"

Ratsumestari Föhnwald loi häneen silmäyksen, ja nuo vaaleat kulmakarvat
sanoivat herra Saiturille: "sinäkö uskaltaisit astua sisälle siellä,
missä emme me ole edeltäkäsin!"

"No, miltä täällä talossa näyttää?"

Vastauksen sijasta puhalti ratsumestari savupilven suustansa.

"Onko täällä hienot huonekalut, tarpeetonta komeutta? Vai onko kaikki
jo poiskätketty?"

"En tiedä, en ole ollut huoneissa".

"Kuinka? Siis ette vielä ole syönyt päivällistä?"

"Varsin oivallisen päivällisen. Sotamiesten kanssa".

"Oo!"

Ivallisesti hymyillen katseli komisarius ratsumestaria. Alkaako hän nyt
taas tuolla tavalla!

"Onko naista talossa? Nuoria tyttöjä? Hienoja naisia? Hermottomia
hupakoita?"

"Luulenpa että täällä on rouva ja tytär talossa."

"Hyvä; astukaamme sisään!"

Tehdäkseen sisään-astumisensa vielä siistimmäksi, otti hän sikarrin
esille, puri siitä pään poikki ja kääntyi tuttavasti ratsumestarin
puoleen.

"Saanko pyytää tulta!"

"Minun sikarrini on sammunut".

"Vast'ikään se paloi".

"Se sammui juuri nyt!" vastasi Föhnwald ja heitti pois koko sikarrin.

Konyecz riensi tulta ottamaan, hän oli iloissaan kun taisi esimiestänsä
palvella. Hän viritti tulta ja piti tulitikkua taitavasti käden
suojassa, ett'ei se sammuisi, ja sai sillä lailla tulta sikarriin.

Tirkistellen esimiestään, teki hän liikunnon kädellänsä rintaa kohti;
ehkä aikoi ottaa esille noita kirotuita tupakan-oksia, joita korkea
verotuomari antoi valmistaa sitä pyhää tarkoitusta varten, että herra
Konyecz, missä oli itsepäisiä veronalaisia, _con amore_ suitsuttaisi
rouvan sänkykamaria semmoisilla sikarreilla, pitkänänsä ollessaan
silkkipäällyksessä varastetulla sohvalla.

Herra Saituri pudisti päätään. "Myöhemmin!"

Konyecz ymmärsi viittauksen ja pisti sikarrikotelon takaisin
rinta-taskuunsa. Sen jälkeen menivät he kyökkiin ja sitten saliin.

Bilágoschi otti heitä vastaan.

Hän, kuten tiedämme, ei ollut äkäinen, vaan hyvin hyvänluontoinen
ihminen. Hän kysyi armollisilta herroilta mikä syynä oli siihen, että
he kunnioittivat häntä käynnillänsä.

"Näyttää siltä kuin olisitte unhoittaneet, että olette
rästiluettelossa kolmesta maksamattomasta vuosineljänneksestä".

"Sitä en ole unhoittanut, herraseni! Tähän asti olen aina
säännöllisesti maksanut. Tiedän mitä olen velvollinen valtiolle ja
kuinka paljon on maksamatta. Niin pian kuin voin olen heti maksava,
mutta nyt minulla ei ole millä maksaa. Olittehan tänne tullessanne
tilaisuudessa näkemään ett'ei näillä seuduilla tule mitään satoa tänä
vuonna".

"Siitä saatte sopia Herra Jumalan kanssa! Valtiokone ei saa seisattua
huonon vuoden tähden. Teidän asianne on keksiä keino millä maksaa.
Teidän olisi pitänyt säästää mitä viime vuodelta jäi".

"Anteeksi, mutta minä olen uusi vuokraaja. Aloitin viime vuonna ja
sekin oli huono".

"Se on ikävä seikka, mutta me emme voi mitään poikkeuksia tehdä.
Kaikista velvollisuuksista ovat velvollisuudet valtiota kohtaan
ensimmäiset. Jos herrat pitäisivät vähemmän pitoja eivätkä panisi
niin paljon nyöri-koristuksia dolmoihinsa eivätkä tuhlaisi rahoja
kirjoihin, eikä sanomalehtiin, ei hevosiin eikä vintti-koiriin,
niin eivät herrat koskaan olisi rahoista ahdingossa! Valtio vaatii
mitä valtiolle tulee, ja me olemme täällä valtion puolesta sitä
vaatimassa. Teidän velkanne tekee yhteensä 500 guldenia".

"Herraseni, tässä ovat avaimet minun kätköihini. Tutkikaa joka paikkaa
talossani, ja jos jossakin löydätte rahoja taikka niiden arvoista --
niin ottakaa se".

Kuullessaan nämä sanat purskahti läkkikala nauruun.

"Oho, ystäväni! tuota virttä tunnemme: tässä ovat avaimet, saatte,
hyvä herra, itse hakea rahat. Kiitoksia siitä armosta. Me emme aio
leikkiä 'sana ja haukka' leikkiä rahojenne kanssa. Kyllä te saatte
etsiä ne meille itse!"

"Puhun teille täyttä totta, herrani, minulla ei ole äyriäkään".

"Tuon osaan minä ulkoa. Olkaa varmat siitä, ett'en voi mitään uutta
oppia siihen suuntaan. Tämmöiset herrat ovat muuallakin minulle
sanoneet: Minulla ei ole äyriäkään. Tosi kyllä, sillä rahat olivat
he jättäneet rouvilleen ja tyttärilleen; siihen suuntaan se käy.
He arvelevat, että vaikkapa heidän personaansa tarkastellaankin, ei
heidän luonansa kumminkaan rahoja löydy. Mutta minä vakuutan ettei
semmoinen leikinteko auta minun suhteeni. Minä tiedän keinot, millä
voidaan saattaa salatut aarteet ilmi. Ja jos minun kärsivällisyyteni
loppuu ennenkuin herrojen uppiniskaisuus, niin en aio ujostella, vaan
annan tarkastaa naiset paljaasen ruumiisen asti. Sen sanon teille
edeltäpäin. Sillä tavalla on ennenkin paljon rahoja tullut ilmi".

Bilágoschi painoi kädet päätänsä vasten ja änkytti epätoivoissaan:
"minä tulen hulluksi, minun täytyy tulla hulluksi".

"Kas! kas! mitä tämä on?" sanoi herra Konyecz, ottaen kolme
tupakan-lehteä sohvan päällyksen alta. "Onhan täällä tupakkaa
kätkettynä".

Hämmästyneenä arveli Bilágoschi: "Ne on vaimoni varmaankin sinne
pannut, poistaakseen koita".

Molemmat herrat purskahtivat nauruun.

"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi
rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.

"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään,
"voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista
tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".

Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.

"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni
163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".

"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että -- -- --"

"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna
kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne
ovat".

"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti
Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.

"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle
minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen.
Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te
jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä
tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan,
vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi
joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi,
herrani, vaan toisin ei käy laatuun -- te syötte meidän kanssamme tai
rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään _casus
belli_. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä
päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"

Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.

"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".

Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat
kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset
pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu
yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä
Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme
kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä
aamusin.

"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan
joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä
ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän
pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi
kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi,
kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta
ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen.
Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän
ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin.
Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin
maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte
ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat
naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi.
Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa!
veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö
ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään
täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja
kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille
velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".

Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt
sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän
rappusilta aivan lyhyesti:

"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen
käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen
selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".

Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin.
Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki
olivat liikana.

Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut
keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan,
kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.

"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä
toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte
meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia
rahoja?"

"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille.
Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en
voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät
ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt
rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat
vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle.
Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette
sananlaskun: ruokarahat -- hätärahat -- kunniarahat. -- Ensimmäiset eli
ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat
ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon
teille sanoa, herrani".

Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja
sanoi: "tämä on vaimoni huone".

Ratsumestari Föhnwald ei ehtinyt miettiä mitä hänelle oli
lausuttu, sillä hänen takanansa tuli ylpeänä komisarius ja hänen
kilvenkantajansa.

"Mutta, herra ratsumestari, mitä te uskallatte?" sanot komisarius
äreällä hallitsijan-äänellä upserille.

"Minä olen tehnyt mitä jo aikoja olisi ollut tehtävä", sanoi Föhnwald.
"Minä pidän mieskuria voimassa".

"Päin vastoin olette itse antaneet esimerkin laimeudesta työnne
toimittamisessa. Käskyssänne sanotaan, että te ja teidän
miehenne ovat minun käskyni alaiset. Se on käsky, minkä saitte
esimieheltänne".

"Ja minä noudatan sitä myöskin. Minä menen sinne, mihinkä minut
lähetetään, siihen olen tottunut. Custozza'ssa minut vietiin
kartessi-tuleen; minä menin sinne. Olin sen vannonut lipulleni.
Nyt olen lähetetty likalätäkköön, jossa saan käydä li'assa leukaan
asti joka päivä. Siihen valani ei minua sido. Minä olen tullut tänne
sotamiehenä, vaan en polisimiehenä. Minä johdan sotamiehiä, vaan en
rosvoja".

Herra Saituri vastasi tähän ystävällisimmällä hymyllä. Joka ei
ymmärtänyt hänen sanojansa, hän olisi voinut luulla hänen laskevan
leikkiä kaptenin kanssa.

"Tuosta kaikesta, hyvä herra, saatte sopia sotaministerin kanssa.
Jos tämä paikka ei ole teille mieleen, niin saatte jättää sen; mutta
tämä on nyt juuri tämän päivän tehtävä. Nytkin me seisomme vihollisen
edessä, vihollisen auttaminen on nytkin kavaltamista".

"Minä en auta ketään. Mitä huolin minä näistä ihmisistä? Jos he ovat
valtiolle velkaa eivätkä tahdo maksaa, niin te mätätte vaunuihin
kaikki mitä voidaan irti saada ja viette sen pois. Mitä se minuun
koskee? Jos vedätte saappaat isännän jaloista, en tuhlaa minä sanaakaan
siihen. Mutta kun joku minun läsnä ollessani loukkaa naissiveyttä,
niin loukkaa hän minuakin, enkä ai'o sitä sallia. Jos joku minun
sotamiehistäni uskaltaa jotakin siihen suuntaan tehdä, niin hän saa
selkäänsä; jos joku muu sitä uskaltaa, niin kaatuu hän minun ylitseni".

"Ahaa, krinolini siis!"

"Ei mitään krinolinia! En tiedä ovatko naiset tässä talossa kauniita
tahi nuoria. En ole niitä katsellutkaan. Tiedän vaan että ovat naisia.
Ja vaikkapa olisivat hottentottejakin, jos minun läsnäollessani
niitä loukattaisiin, niin se, joka tämän uskaltaisi tehdä, saisi
tietää että minä olen mies".

"Mutta herra ratsumestari", sanoi komisarius suloisella äänellä,
"teidän sopimaton ritarillisuutenne pilaa koko järjestelmäni. Ja tämä
järjestelmä on suoranaisessa yhteydessä valtion politikin kanssa.
Tässä ei ainoastaan ole kysymys niin tai noin monesta groschenista.
Tässä on kysymys laillisen järjestyksen palauttamisesta".

"Sekä teidän prosentti-rahoistanne!"

Tämä armoton viittaus nosti veren polypin kasvoihin. Hän hymyili
nytkin, mutta vihan puna oli hänen kasvoissaan, ja mitä hän nyt
sanoi, sen hän sanoi nousten varpailleen. Herra Konyecz astui hänen
rinnallensa, säistäen tuimalla katsannollaan esimiestänsä, vakaana
oman moittimattomuutensa tunnossa.

"Herra ratsumestari! Teidän seuranne ei ole minulle annettu sitä
varten, että teidän pitäisi tarkastaa minun käskyjäni, vaan sitä
varten, että teidän pitää niitä noudattaa. Tässä toimessa olen minä
määrääjä ja te olette määräyksen toimeenpanija. Jos minä en tee
tehtävääni loppuun asti leppymättömällä ankaruudella, niin minä sillä
saan nuhteita korkealta esivallalta".

Föhnwald käänsi puoleksi selkänsä heille, sanoen varsin tyynesti:

"Uskokaa pois, herra komisarius, jos te saatte hallitukselta nuhteita,
niin saatte pistää ne mihin tahdotte, mutta jos minä sattumalta
sivallan korvanne pois, niin en tiedä antaako korkea hallitus teille
uuden".

Tämä vastaus tyydytti noita herroja siihen määrään että molemmat
yht'äkkiä peräytyivät. Herra Saituri ei jatkanut taistelua ennenkuin
oli mennyt suuren tammisen ruokapöydän taakse. Vasta kun tämä mainio
kapine oli heidän välillänsä puhutteli hän jälleen ratsumestaria:

"Te suvaitsette ruveta ritarilliseksi ja esiintyä jalomielisenä. Se
on teidän vallassanne. Käskekää te sotamiehiänne suutelemaan 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/47007