
Gutenberg · ebook 46929
Totuus
by Émile Zola · Finnish · public domain in the US
Émile Zola
Reijo Warénin suomennos alkukielestä ["Vérité"].
Eero Erkko, Helsinki, 1902.
ENSIMMÄINEN KIRJA.
I.
Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja Jonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut Mailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan vaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona, joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois, piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi ainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden kilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.
Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten palkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli kello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut kirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja lyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta mennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa sijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei ollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.
Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle pöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja punakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti kaikesta.
- No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.
Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.
- Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan
huvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.
Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.
- Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he
kiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.
Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin pitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen uurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt "Suojelusenkeli" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin tuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin erään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin viisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan korkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo.
Siitä oli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva Berthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen luokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa.
Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies raha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää tulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja tyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat eläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta elämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin kaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi rakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä.
Hän oli pitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset, silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi nähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.
Eräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa, silloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli välittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka viimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen mies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä vaimoltaan; alkoipa hän vielä lopulta seurata vaimoaan messuunkin, mukaantuen tämän pyyntöihin.
Salvan, jolla oli vielä vapaammat mielipiteet ja joka ei uskonut muuta kuin mikä voitiin todistaa, oli parhaassa tarkoituksessa tuonut Markuksen tähän ankarasti uskonnolliseen perheeseen, ajattelematta mahdollisia ristiriitaisuuksia. Molemmat nuoret rakastavat toisiaan tulisesti; asiat järjestyisivät kyllä jollakin tavalla.
Ja niinä kolmena vuonna, jotka he olivat olleet naimisissa, oli Geneviève, entinen Beaumontin luostarikoulun oppilas, vähitellen laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuutensa siihen määrin, ettei hän enää edes rukoillut, niin oli rakkaus mieheensä hänet vallannut. Rouva Duparque oli siitä hyvin pahoillaan, vaikkakin nuori rouva, ollessaan lomaa viettämässä Mailleboisissa häntä miellyttääkseen säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon.
Ankara isoäiti, joka oli vastustanut tätä avioliittoa, vihasi salaa Markusta, jota hän syytti siitä että oli menettänyt tyttärentyttärensä sydämen.
- Neljännestä vailla seitsemän, sanoi hän itsekseen kuullessaan
läheisen kirkonkellon lyövän kolme neljännestä. Emmehän tule koskaan valmiiksi.
Ja hän meni ikkunan luo ja katsoi Kapusiinitorille. Pieni talo, jossa he asuivat, oli tämän torin ja Kirkkokadun kulmassa.
Se oli kaksikerroksinen talo: alakerroksessa keskikäytävän oikealla ja vasemmalla puolella oli ruokahuone ja sali, perällä taas keittiö ja pesuhuone homehtuneelle ja synkälle pihalle päin; toisessa kerroksessa oikealla kaksi huonetta rouva Duparquelle, vasemmalla kaksi huonetta rouva Berthereaulle; ja vihdoin ullakolla vastapäätä Pélagien kamaria vielä kaksi pientä huonetta, jotka olivat sisustettu Genevièvelle hänen ollessaan nuori tyttö, ja joihin hän taas riemuiten asettui tullessaan miehineen Mailleboisiin.
Mutta siellä vallitsi haudantapainen kosteus, synkkä hämärä ja syvä hiljaisuus. Kirkkokatu, joka alkoi Saint-Martin kirkon päästä, oli niin kapea, ettei sitä voitu ajaa, se oli hämärä keskellä päivääkin, rakennukset olivat rappeutuneen näköisiä ja katukivitys sammaloitunut, likavesistä haiseva. Pohjoispuolella oli aivan puuton Kapusiinitori ja sitä pimitti korkea vanha luostarirakennus, jonka kapusiinimunkit ja kristillisten koulujen veljet olivat ottaneet haltuunsa.
Edelliset toimittivat jumalanpalvelusta suuressa kauniissa kappelissa, jälkimmäiset olivat sijoittaneet hyvin suositun koulun luostarin sivurakennuksiin.
Hetkisen rouva Duparque katseli tuota autiota toria, jossa kirkollinen rauha vallitsi, jossa liikkui ainoastaan aaveentapaisia munkkeja ja jota vain veljien oppilaat elähyttivät säännöllisten väliaikojen kuluttua.
Hitaasti kaikuivat kirkonkellon lyönnit syvässä hiljaisuudessa ja hän kääntyi kärsimättömänä ympäri, mutta samassa ovi aukeni ja Geneviève astui sisään.
- Vihdoinkin! sanoi isoäiti. Syökäämme nopeaan, kerran on jo soitettu.
Geneviève, joka oli vaalea, kookas ja hieno, ja jolla oli ihailtava tukka ja iloiset, isää muistuttavat kasvot, nauroi lapsellisesti niin että valkeat hampaat näkyivät, vaikka hän oli jo kahdenkymmenenkahden vuotias. Mutta kun rouva Duparque huomasi hänen olevan yksin, huudahti hän:
- Mitä, eikö Markus olekaan valmis?
- Hän tulee jälestä, isoäiti, hän tuo Louisen alas.
Ja ensin ääneti syleiltyänsä äitiänsä, hän lausui ilonsa siitä, että naituna taas sai olla nuoruutensa rauhallisessa kodissa. Tuolla Kapusiinitorilla hän tunsi jokaisen katukiven, hän tervehti vanhana ystävänä pienintäkin ruohomätästä! Ja ikäänkuin ollakseen kohtelias ja voittaakseen aikaa hän jäi ihastuneena seisomaan ikkunan ääreen, ja huomasi torilla kaksi tuttua mustaa varjoa.
- Kas! isä Philibin ja veli Fulgentius, mihinkähän he näin varhain
menevät?
Kaksi munkkia kulki hitaasti poikki torin, joka ikäänkuin pimeni heidän mustista kauhtanoistaan matalan ja myrskyisen taivaan alla.
Talonpoikaissukuinen isä Philibin, jolla oli neliskulmaiset hartiat, paksut, pyöreät ja punakat kasvot, suuret silmät, suuri suu ja jykevät leukapielet, oli neljänkymmenen vuotias ja oli Valmarie-nimisen, jesuiittain omistaman suuremmoisen maatilan koulun ylitarkastaja. Veli Fulgentius joka oli samanikäinen, mutta pieni, musta ja laiha mies, johti kolmen muun veljen kanssa pitämäänsä kristillistä koulua.
Kerrottiin hänen olevan hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin ja heikkohermoisen, kiihottuneen ja kunnianhimoisen palvelustytön avioton poika. Hän näkyi puhuvan kovalla äänellä tehden suuria liikkeitä.
- Tänään iltapäivällä, selitti rouva Duparque, jaetaan koulussa
palkinnot. Ja isä Philibin, joka suuresti rakastaa kunnon veljiämme, on varmaankin suostunut johtamaan palkinnonjakoa. Hän tulee nyt luultavasti Valmariesta, ja minä otaksun, että hän on menossa veli Fulgentiuksen kanssa järjestämään joitakin yksityisseikkoja.
Mutta hän tuli keskeytetyksi, Markus saapui vihdoin, sylissä tuskin kaksivuotias tyttärensä Louise, joka pienet kädet kiedottuina hänen kaulaansa, leikki ja nauroi ylen onnellisena.
- Hopsis! Hopsis! huusi Markus astuessaan sisään. Me tulemme junalla,
hei! sen pikemmin ei voi joutua!
Markus Froment oli lyhempi kuin hänen kolme veljeänsä, Matheus, Luukas ja Johannes; hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat ja erittäin huomattava oli hänessä korkea otsa, hänen sukunsa tornin muotoinen otsa.
Mutta ennen kaikkea olivat hänelle omituisia silmät ja viehättävä ääni, kirkkaat, lempeät silmät, jotka katsoivat sielun syvyyteen ja puoleensa vetävä, miellyttävä ääni, joka valloitti mielet ja sydämet. Viiksien ja pienen parran lomasta näkyi hiukan ankara ja lujapiirteinen, mutta samalla hyvänsävyinen suu.
Niinkuin kaikki Pierre ja Marie Fromentin pojat oli hänkin oppinut käsityötä, nimittäin kivipiirustusta, ja suoritettuaan tutkintonsa kahdeksantoista vuotiaana hän saapui Beaumontiin täydentämään taitoansa Papon-Larochen työpajassa, jossa valmistettiin maantieteellisiä karttoja ja koulutauluja melkein kaikkiin Ranskan kouluihin. Täällä hän innostui opetukseen siinä määrin, että suoritti alkeisopettajan tutkinnon päästäkseen siten Beaumontin normaalikouluun, josta hän kahdenkymmenen ikäisenä pääsi ulos varustettuna apuopettajan todistuksella.
Myöhemmin saatuaan arvonimen ja todistuksen kasvatusopin taidostaan nimitettiin hänet opettajaksi Jonvilleen. Silloin meni hän naimisiin Genevièven kanssa hyvän ystävänsä Salvanin välityksellä; tämä oli nimittäin vienyt hänet vanhojen rouvien perheeseen ja nuorten kaunis rakkaus liikutti häntä. Kolme vuotta olivat nyt Markus ja Geneviève varattomina, kaikenlaisten rahallisten huolien ja taloudellisten selkkauksien kiusaamina viettäneet ihanteellista rakkauselämää tuskin kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässään.
Rouva Duparque ei, tyytymätönnä kun oli, välittänyt mitään isän ja tyttären iloisesta leikistä.
- Tuo junanne, sanoi hän, ei vedä vertoja minun nuoruuteni aikaisille
postivaunuille... Kas niin, syökäämme nopeaan, muuten emme joudu koskaan.
Hän oli istuutunut ja kaatoi jo maitoa kuppeihin. Sillaikaa kun Geneviève asetti pikku Louisen korkean tuolin itsensä ja äitinsä väliin voidakseen valvoa lasta, koetti Markus, joka oli sopuisa luonteeltaan, pyytää anteeksi.
- Minä olen viivyttänyt teitä, eikö niin?... Se on teidän syynne,
isoäiti, on liian hyvä nukkua teidän luonanne, on niin rauhallista!
Rouva Duparque, joka paraillaan tyhjenti kuppiansa, ei kiireissään suvainnut vastata. Mutta rouva Berthereau katsoi pitkään tytärtään Genevièveä, joka näytti niin onnelliselta miehensä ja tyttärensä välissä, ja hän hymyili väsyneesti. Hiljaisella äänellä, ikäänkuin tahtomattaan hän sanoi katsahtaen hitaasti ympärilleen.
- Niin kyllä, rauhallista, niin rauhallista, ettei tunne elävänsäkään.
- Torilta kuului sentään, jatkoi Markus, melua kello kymmenen aikana.
Geneviève ei voinut sitä käsittää. Yöllistä hälinää Kapusiinitorilla!
Hän epäonnistui taaskin hyvässä tarkoituksessaan saada muut nauramaan.
Tällä kertaa isoäiti vastasi loukatun näköisenä.
- Ihmiset tulivat ulos Kapusiinikappelista. Eilen illalla kello
yhdeksän oli siellä pyhän sakramentin palvelus. Veljet veivät sinne ne oppilaista, jotka tänä vuonna ovat käyneet ensi kerran ripillä, ja nämä lapset uskalsivat hiukan keskustella ja nauraa torilla kulkiessaan... Ja se on sentään parempaa kuin moraalia ja uskontoa vailla olevain lasten inhottavat leikit.
Yht'äkkiä syntyi syvä ja kiusallinen hiljaisuus huoneessa. Kuului ainoastaan lusikoiden kalina kuppeja vastaan. Syytös inhottavista leikeistä tarkoitti Markuksen koulua ja hänen maallista opetustapaansa.
Mutta kun Geneviève loi häneen rukoilevan katseen, ei hän suuttunut, vaan alkoi pian uudelleen keskustelun. Hän puhui rouva Berthereaun kanssa heidän elämästään Jonvillessä, hän puhui oppilaistaankin niinkuin puhuu opettaja, joka rakastaa heitä, jolle he tuottavat tyydytyksen ja ilon. Kolme heistä oli juuri saanut päästötodistuksensa.
Silloin kuului taas autiossa, synkässä kaupunginosassa kellon soitto, jonka hitaat lyönnit ikäänkuin valittaen kaikuivat raskaassa ilmassa.
- Viimeinen soitto, huudahti rouva Duparque, sanoinhan minä jo, että me
emme ehdi!
Hän nousi, ja kiirehti tytärtään ja tyttärentytärtään, jotka vielä joivat kahviaan, mutta silloin ilmestyi Pélagie vapisten kauhistuksesta sanomalehti "le Petit Beaumontais" kädessään.
- Voi, voi, rouva! kuinka kauheaa!... Poika, joka toi sanomalehden
kertoi minulle...
- Mitä sitten? Joutukaa!
Palvelijatar oli tukehtumaisillaan.
- Pikku Zéphirin, koulun opettajan veljenpoika on löydetty murhattuna
täällä, aivan lähellä, huoneessaan.
- Mitä! murhattuna?
- Niin, rouva, ensin oli tehty kaikenlaisia ilkitöitä ja sitten hänet
oli kuristettu!
Hirveä väristys valtasi kaikki, rouva Duparque vapisi hänkin.
- Pikku Zéphirin, Simonin, juutalaisen opettajan veljenpoika, tuo
raajarikkoinen mutta niin kaunis lapsi; ja hän oli katolilainen, hän kävi veljien koulua, eilen illalla hän varmaankin oli jumalanpalveluksessa, sillä hän oli juuri äsken käynyt ripillä. Sanokaa mitä tahdotte! löytyy kirottuja perheitä.
Markus oli kuunnellut jäykistyneenä, kauhuissaan. Ja hän huudahti, tällä kertaa arkailematta.
- Simon, minä tunnen Simonin! Hän oli normaalikoulussa samaan aikaan
kuin minäkin, hän on ainoastaan kaksi vuotta minua vanhempi. En ole kenessäkään nähnyt selvempää järkeä ja hellempää sydäntä. Hän oli ottanut lapsi raukan, katolilaisen veljenpojan luokseen, ja harvinaisesta arkatuntoisuudesta hän antoi tämän käydä veljien koulua...
Kamala onnettomuus on kohdannut häntä!
Markus oli vapisten noussut ylös ja lisäsi.
- Menen häntä etsimään... Minä tahdon tietää, tahdon olla häntä
tukemassa hänen surussaan.
Rouva Duparque ei kuullut enää. Hän työnsi rouva Berthereaun ja Genevièven ulos, tuskin antaen heille aikaa panna hattua päähänsä, Viimeinen soitto oli vaiennut, ja vanhat rouvat kiiruhtivat kirkkoa kohden aution kaupunginosan raskaassa, uhkaavassa hiljaisuudessa Ja uskottuaan pikku Louisen Pélagien hoitoon läksi Markus vuorostaan ulos.
Mailleboisin aivan uusi alkeiskoulu, johon kuului kaksi rakennusta, toinen pojille ja toinen tytöille, sijaitsee République-torin varrella vastapäätä raatihuonetta, joka myöskin on uusi ja samaa tyyliä; Isokatu, tie Beaumontista Jonvilleen kulkee poikki torin ja eroittaa toisistaan nämä kaksi liidunkarvaista rakennusta, joista paikkakunta ylpeilee. Tämä Isokatu, jonka varrella alempana kohosi myöskin Saint-Martin kirkko, oli väkirikas, ja siellä liikkui lakkaamatta edestakaisin kävelijöitä ja ajajia. Mutta koulun takana vallitsi yksinäisyys ja hiljaisuus ja ruohoa kasvoi katukivien välillä.
Lyhytkatu, jonka varrella oli ainoastaan pappila ja rouva Milhommen paperikauppa, yhdisti République-torin aurinkoisen kulman Kapusiinitoriin. Markuksella oli siis ainoastaan pari askelta kuljettavanaan.
Molemmat leikkipihat olivat Lyhyellekadulle päin, ja niitä erotti toisistaan kaksi kapeata puutarhaa, toinen opettajain toinen opettajattarien. Poikien rakennuksen maakerroksessa, pihan nurkassa oli Simon, ottaessaan pikku Zéphirinin luokseen antanut hänelle ahtaan huoneen. Lapsi oli hänen vaimonsa, Rachel Lehmannin veljenpoika, ja hänen isoisänsä oli Lehmann, köyhä juutalainen räätäli, joka omisti pienen, mustan talon Trou-kadun, Mailleboisin kurjimman kadun varrella.
Isä, Daniel Lehmann, oli viisitoista vuotta nuorempi veljeään, räätäliä, ja oli ammatiltaan koneseppä. Hän oli rakkaudesta nainut katolilaisen orpotytön Marie Prunierin, jonka nunnat olivat kasvattaneet ja joka oli ompelijatar. Nuoret jumaloivat toisiaan, ja kun pieni Zéphirin syntyi, ei häntä kastettu, hän ei kuulunut mihinkään uskontoon, sillä isä ja äiti eivät tahtoneet tuottaa surua toisilleen antamalla lasta omalle jumalalleen. Mutta kuusi vuotta myöhemmin tapahtui onnettomuus: Daniel joutui hirveän kuoleman uhriksi.
Hän jäi hammasrattaiden väliin ja murskautui vaimonsa silmien edessä, silloin kun tämä oli tuomassa hänelle ruokaa työpajaan. Marie kauhistuneena palasi nuoruutensa uskontoon, pitäen onnettomuutta Jumalan rangaistuksena siitä, että hän oli rakastanut juutalaista, ja antoi kastaa poikansa, pannen hänet veljien kouluun.
Pahinta oli että lapsi koukistui, tuli kyttyräseläksi jonkun perinnöllisen sairauden vaikutuksesta. Äiti luuli siinäkin huomaavansa taivaan leppymättömän koston, ja hän vihasi itseään, sillä hän ei voinut riistää sydämestään miehensä ihailtua muistoa. Tämä tuska, tämä salainen taistelu ja sen yhteydessä alituinen ompeleminen tekivät hänestä vihdoin lopun. Hän kuoli siihen aikaan jolloin Zéphirinin yhdentoista vuotiaana piti ensikerran päästä ripille.
Ja silloin Simon, joka itsekin oli hyvin köyhä, otti pojan luokseen, ettei tämä joutuisi hänen vaimonsa sukulaisten elätettäväksi, ja ollen hyvä ja suvaitsevainen hän antoi hänelle asunnon ja ruoan sekä salli hänen käydä ripillä ja jatkaa opintojaan läheisessä veljien koulussa.
Huone, jossa Zéphirin nukkui, entinen romuhuone, oli häntä varten sisustettu hyvin siististi. Sen ikkuna oli melkein maanrajassa koulun takana, torin yksinäisimmässä kulmassa. Kun nuori apuopettaja Mignot, joka asui ensimmäisessä kerroksessa, puheena olevana aamuna läksi ulos, huomasi hän että ikkuna oli selko selällään. Mignot, innostunut kalastaja kun oli, tahtoi käyttää hyväkseen ensimmäisiä lupapäiviä ja meni onkivapa olallansa kalastamaan Vervillelle, pienelle joelle, joka virtaa läpi Mailleboisin tehdaskaupunginosan.
Hän oli talonpojan poika ja oli mennyt Beaumontin normaalikouluun aivan samoin kuin hän olisi voinut mennä hengelliseen seminaariinkin, päästäkseen raskaista maatöistä. Hän oli vaalea, tukka lyhyeksi leikattu, kasvot suuret ja rokonarpiset, mikä teki hänet kovan näköiseksi, vaikka hän pohjaltaan ei ollut paha, vaan koetti ainoastaan välttää kaikkea mikä estäisi hänen kohoamistaan virassa. Vaikka hän oli jo kahdenkymmenenviiden vuotias ei hän kiirehtinyt menemään naimisiin, vaan odotti mitä olosuhteet hänestä tekisivät.
Zéphirinin avoin ikkuna hämmästytti häntä siihen määrään, että hän lähestyi ja katsahti huoneeseen, vaikkakaan asiassa ei ollut mitään tavatonta, sillä pienokainen tavallisesti nousi sangen varhain.
Kauhistuneena Mignot pysähtyi ja huusi hirveän pelästyksen valtaamana:
- Hyvä Jumala! lapsi raukka!... Hyvä Jumala! mitä tämä on? mikä hirveä
onnettomuus!
Pienessä, vaaleilla tapeteilla varustetussa huoneessa vallitsi hiljaisuus ja rauha. Pöydällä oli pieni värillinen pyhän neitsyen veistokuva, muutamia kirjoja ja huolellisesti järjestettyjä pyhimysten kuvia. Pieni, valkea vuode oli koskematon, lapsi ei ollut mennyt nukkumaan. Lattialla oli ainoastaan kaatunut tuoli. Ja matolla vuoteen edessä makasi Zéphirin raukan pieni ruumis, puettuna paitaan, kasvot sinertävinä, kuristettuna, kaula, jossa näkyi inhottavan murhaajan sormenjäljet, paljaana. Rikkirevityn, likaisen paidan alta näkyivät laihat, väkivaltaisesti väännetyt jalat, asennossa, joka selvään osoitti luonnottoman ilkityön tapahtuneen.
Mutta pää oli, huolimatta sinertävästä kalpeudestaan suloinen ja kaunis, vaalea, kiharainen enkelinpää, kasvot hennot kuin tytön, siniset silmät, hieno nenä ja pieni, ihastuttava suu sekä hymykuopat poskissa.
Kauhistuneena Mignot huusi lakkaamatta:
- Oi! Hyvä Jumala! oi! Hyvä Jumala! hirveä tapaus!... Oi! Hyvä Jumala!
apuun, tulkaa apuun!
Neiti Rouzaire, opettajatar, kiiruhti paikalle kuullessaan huudot. Hän oli varhain aamulla mennyt puutarhaan katsomaan kasviksiaan, jotka ankaran sateen jälkeen olivat virkistyneet. Hän oli kolmenkymmenenkahden vuoden ikäinen, punakka, suuri ja tukeva eikä juuri kaunis. Hänellä oli pyöreät kesakkoiset kasvot, suuret harmaat silmät, väritön ja terävä nenä, joka ilmaisi viekasta ja saitaa kovuutta. Vaikka hän oli ruma, kerrottiin alkeiskoulujen tarkastajan, kauniin Mauraisinin mieltyneen häneen, mikä seikka takasi hänelle varman ylenemisen.
Hän oli muuten täydellisesti isä Quandieun, seurakunnan kirkkoherran, Kapusiinimunkkien ja vieläpä veljienkin vallassa, ja hän vei itse oppilaansa katkismuskuulusteluihin ja jumalanpalvelukseen.
Nähdessään kamalan näyn, alkoi hän vuorostaan huutaa.
- Laupias Jumala! armahda meitä!... Se on murha, teurastus, perkeleen
teko, oi Jumala armahda!
Nähdessään että Mignot aikoi hypätä sisään ikkunasta, esti hän häntä.
- Ei, ei! älkää menkö, täytyy kutsua ihmisiä ensin.
Mutta juuri kun hän kääntyi mennäkseen hakemaan ihmisiä, huomasi hän isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen, jotka tulivat Lyhyeltä kadulta, missä Geneviève ja vanhat rouvat olivat nähneet heidän kulkevan. Hän tunsi heidät ja nosti kätensä taivasta kohden ikäänkuin itse Jumala olisi ilmestynyt.
- Oi! isäni, oi! veljeni, tulkaa pian, pahahenki on käynyt täällä!
Munkit lähestyivät ja heidät valtasi hirveä väristys. Samalla kun lujatahtoinen ja päättäväinen isä Philibin pysyi äänettömänä, puhkesi herkkätuntoinen veli Fulgentius huudahduksiin, aina haluten pistäytyä esiin.
- Lapsi raukka!... Mikä kirottu rikos! niin suloinen lapsi, niin hyvä,
paras oppilaamme ja niin hurskas, niin harras!... Meidän täytyy tutkia asiaa, emme voi jättää sitä tähän.
Ja ilman että neiti Rouzaire uskalsi vastustaa harppasi hän ensimmäisenä ikkunalaudan yli isä Philibinin seuraamana, joka, huomattuaan ruumiin vieressä paperipallon, meni heti ja otti sen ylös. Opettajatar ei mennyt sisään. Pelosta tai ennemmin varovaisuudesta ei opettajatar mennyt sisään, ja hän pidätti Mignotakin vielä vähän aikaa. Se mitä Jumalan palvelijat saattavat tehdä, ei ehkä ole soveliasta yksinkertaisille opettajille.
Sillä aikaa kun veli Fulgentius hyöri uhrin ympärillä koskematta siihen ja, päästäen yhä uusia huudahduksia, otti isä Philibin paperikäärön ja näytti tarkasti tutkivan sitä. Hän seisoi selkä ikkunaan päin, ja ulos ei näkynyt muuta kuin kyynäspäiden liikkeet, eikä ensinkään paperia, jonka kahinaa vaan kuului. Tätä kesti muutamia silmänräpäyksiä. Ja kun Mignot vuorostaan hyppäsi huoneeseen huomasi hän, että paperikäärö oli tehty sanomalehdestä, ja että sanomalehden sisässä oli kapea, valkoinen, rutistunut ja tahrattu paperiliuska.
- Mitä se on?
Jesuiitta katseli apulaista ja sanoi rauhallisesti, paksulla, verkkaisella äänellään:
- Se on eilispäivän, elokuun toisen päivän "Petit Beaumontais" ja
omituista on, että lehden sisässä on rutistuneena kirjoituskaava...
Katsokaahan hieman.
Hän ei voinut olla paperia näyttämättä, koska Mignot oli jo huomannut sen. Ja hän piti sitä paksuilla sormillaan, antamatta näkyä muuta kuin sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", kirjoitettuina kauniilla käsialalla, englantilaiseen tapaan. Kaava oli likainen ja riekaleina.
Apuopettaja ehti ainoastaan vilkaista siihen, sillä ulkoa kuului uusia kauhun huudahduksia.
Markus saapui ja hänessä pienen, kurjan ruumisraukan näkeminen herätti kauhua ja suuttumusta. Kuuntelematta opettajattaren selityksiä, hän työnsi hänet pois tieltä ja harppasi ikkunalaudan yli, tahtoen tutkia ja saada selvitystä asiaan. Munkkien läsnäolo kummastutti häntä, ja apuopettaja kertoi että hän itse ja neiti Rouzaire olivat kutsuneet heidät, kun he kulkivat ohi juuri silloin kun rikos keksittiin.
- Älkää koskeko mihinkään, älkää muuttako mitään, huusi Markus. Jonkun
täytyy heti juosta pormestarin luo ja santarmihallitukseen.
Ihmisiä alkoi kokoontua, eräs nuori mies otti viedäkseen sanan ja läksi juoksemaan minkä ehti, sillä aikaa kun Markus tarkasti huonetta. Ruumiin vieressä hän näki veli Fulgentiuksen, aivan suunniltaan mielenliikutuksesta. Tämä näky liikutti Markusta, hän oli itsekin pöyristyksissään näkemistään yksityiskohdista, jotka selvästi näyttivät kamalan, inhoittavan ja luonnottoman rikoksen laadun. Silmänräpäykseksi tuntui hänestä kuin olisi hänellä koko asia selvillä, ja tämä ajatus oli myöhemmin palaava uudestaan. Mutta tunne katosi, ja hän näki ainoastaan isä Philibinin, joka yhä seisoi surullisen rauhallisena ja piti kädessään sanomalehteä ja kirjoituskaavaa.
Jesuiitta oli kääntynyt hetkeksi selin ikäänkuin katsoakseen vuoteen alle, sitten hän palasi lähelle Markusta.
- Katsokaa! sanoi hän, näyttäen sanomalehteä ja kaavaa, tämän löysin
lattialta, palloksi käärittynä; aivan varmaan on murhaaja koettanut pistää sen lapsen suuhun estääkseen häntä huutamasta. Kun hän ei siinä onnistunut, kuristi hän lapsen... Te näette, että sylen tahraamassa paperissa on pienokaisraukan hampaanjälkiä... Eikö niin? herra Mignot, käärökin oli tuossa pöydän jalan vieressä, Te näitte sen.
- Kyllä, aivan varmaan, sanoi apuopettaja. Minä huomasin sen heti.
Kun hän lähestyi vielä kerran tarkastaakseen kirjoituskaavaa, valtasi hänet epäselvä hämmästyksen tunne, sillä hän näki että oikeanpuoleinen yläkulma oli pois revitty. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut huomannut revittyä paikkaa silloin, kun jesuiitan ensi kerran oli täytynyt näyttää hänelle paperia. Mutta paksut sormet, jotka pitelivät kapeaa liuskaa, olivat kai epäilemättä peittäneet sen silloin. Hänen muistonsa hämmentyi, hän ei tiennyt enää mitä uskoa, ei enää ollut varma asiasta.
Markus oli silläaikaa ottanut kirjoituskaavan, jota hän nyt tutki, lausuen itsekseen.
- Niin, niin, tätä on purtu ... oh! tästä todistuksesta ei ole paljon
hyötyä, sillä näitä kaavoja löytyy myytävänä, niitä näkyy kaikkialla.
Painettu kirjoitus on persoonatonta... Kas! mutta tässä alhaalla on jonkunlainen nimimerkki, pari kirjainta, joita ei voi lukea.
Isä Philibin lähestyi hitaasti.
- Nimikirjoitus, niinkö luulette? Minusta se näytti mustetahralta,
jonka sylki ja hampaat ovat puoleksi hävittäneet. Hampaat ovat tuossa vieressä puhkaisseet paperin.
- Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa
selvää.
Sitten Markus huomasi revityn paikan.
- Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä...
Oletteko löytäneet palasen.
Isä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi uudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot kumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin sitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä arvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen, koetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä paperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen kääritty kirjoituskaava. Päivän numero "Petit Beaumontais"-lehteä voi selvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli, miten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden sisään?
Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli panna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.
Markuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän pimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.
- Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän
luolansa pohjalla!
Ihmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen paperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet myymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva Alexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat sitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien koulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He kuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi yksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja santarmien tuloa.
- Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa
juhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien koulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme häntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.
- Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias,
sanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö kukaan saattanut häntä kotiin?
- Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä
tiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden vanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana.
Sitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä, ja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan luukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta sisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon lyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi kynttilän.
Markus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:
- Mitä kello oli silloin?
- Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi
juuri.
Ihmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen, jossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva Alexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.
- Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä
syrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä yöksi.
- Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.
Markus sekaantui taas keskusteluun.
- Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?
- Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli
hän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan edessä.
Mignot vuorostaan puuttui puheeseen.
- Tämä akkuna huolestutti herra Simonia, hän olisi suonut voivansa
antaa pienokaiselle toisen huoneen. Hän kehoitti usein lasta sulkemaan huolellisesti akkunaluukut. Mutta minä luulen, ettei hän totellut häntä.
Munkit olivat päättäneet lähteä huoneesta. Isä Philibin oli, pantuaan sanomalehden ja kirjoituskaavan pöydälle, seisonut äänettömänä, katsellut ja kuunnellut, seuraten etenkin Markuksen jokaista sanaa, jokaista liikettä. Veli Fulgentius oli silläaikaa yhä antanut valitusten kaikua. Jesuiitta, joka näytti haluavan lukea nuoren opettajan silmistä hänen ajatuksiaan, sanoi vihdoin.
- Te pidätte siis mahdollisena, että joku yökuleksija nähdessään lapsen
yksinään huoneessa on tullut sisään ikkunasta?
Markus oli niin varovainen, ettei ilmaissut mielipidettään.
- Oh! minä en ajattele mitään, oikeuden tehtävä on syyllisen etsiminen
ja löytäminen... Muuten on vuode koskematon, lapsi oli jo riisuutunut ja oli luultavasti juuri nukkumaan menossa, tämä näyttää todistavan että rikoksen on täytynyt tapahtua hyvin vähän kymmenen jälkeen. Otaksukaamme että lapsi järjesteli kuviansa neljännestunnin, korkeintaan puoli tuntia. Sitten hän varmaankin olisi huutanut nähdessään tuntemattoman tunkeutuvan sisään, ja joku olisi epäilemättä kuullut sen... Te ette kuulleet mitään, neiti?
- En mitään, vastasi opettajatar. Itse minä paneuduin levolle puoli
yksitoista. Kadulla oli kaikki aivan rauhallista. Heräsin vasta yhden aikaan aamulla rajuilmasta.
- Kynttilä on palanut ainoastaan vähäsen, huomautti Mignot. Murhaaja
puhalsi sen varmaankin sammuksiin poistuessaan ikkunan kautta, jonka hän jätti selko selälleen, niinkuin se oli silloin kun minä tulin paikalle.
Tämä huomautus, joka jonkun verran vahvisti arveluita että hurja ja väkivaltainen yökuleksija oli kuristanut kuoliaaksi lapsen, antoi ajattelemista kauhistuneelle joukolle, Mutta kukaan ei tahtonut saattaa itseään selkkauksiin, jokainen piti mietteensä mahdottomuuksista ja epätodenmukaisuuksista omana salaisuutenaan. Kun pormestari ja santarmit viipyivät, kysyi isä Philibin hetken äänettömyyden jälkeen.
- Herra Simon ei siis ole Mailleboisissa?
Mignot, joka ei voinut tointua peljästyksestään, katseli häntä kauhistuneena. Myöskin Markus hämmästyi ja kysyi.
- Simon on luultavasti kotonaan... Eikö hänelle sitten ole ilmoitettu?
- Ei, toden totta! huudahti opettaja. Minä olen kokonaan päästä
pyörällä!... Herra Simonilla oli eilen pidot Beaumontissa, mutta hän palasi aivan varmaan yöllä takaisin. Hänen vaimonsa on hiukan sairas, he eivät varmaankaan ole nousseet vielä.
Kello oli jo puoli kahdeksan, mutta myrskyinen taivas oli yhä niin raskas ja matala, että tässä yksinäisessä torin kulmassa oli kuin aamu olisi vasta hämärtänyt. Apuopettaja läksi Simonia hakemaan. Kaunis herääminen siitä tulee, sanoi hän, ja olikin se hauska sanoma, joka hänen oli vietävä esimiehelleen. Simon oli pienen juutalaisen kellosepän poika Beaumontista ja hänellä oli kolmea vuotta vanhempi veli David. Hän oli viidentoista ja hänen veljensä kahdeksantoista vuotias, kun heidän isänsä, joka oikeusjutuissa oli menettänyt omaisuutensa, kuoli äkkiä.
Kolme vuotta myöhemmin kuoli äitikin suuressa puutteessa. Simon meni normaalikouluun ja päästyään sieltä hyvillä todistuksilla varustettuna, rupesi hän apuopettajaksi Dherbecourtiin, suureen, läheisyydessä olevaan linnoitukseen, missä hän viipyi lähes kymmenen vuotta. Siellä hän kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana nai rakkaudesta Rachel Lehmannin, Trou-kadun varrella asuvan räätälin tyttären. Räätälillä oli Mailleboisissa jotakuinkin suuri ostajakunta. Rachel oli erinomaisen kaunis, tummaverinen nainen, hiuksensa olivat komeat, silmänsä suuret ja hyväilevät, ja hänen miehensä rakasti häntä tulisella jumaloimisella.
Kaksi lasta heillä oli, pieni neljänvuotias poika Josef ja kaksivuotias tyttönen Sarah. Simon oli hyvin ylpeä siitä että hänellä kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä oli virka Mailleboisissa, jossa hän jo oli ollut kaksi vuotta, sillä niin nopea yleneminen oli harvinaista opettajien joukossa.
Markus ei suosinut juutalaisia, ja se johtui jostakin perinnöllisestä epäluulosta ja vastenmielisyydestä, joiden syytä hän ei koskaan ollut koettanutkaan selvittää itselleen huolimatta suuresta vapaamielisyydestään. Mutta kuitenkin hän normaalikoulun ajoilta muisteli ystävyydellä Simonia, jota hän kutsui sinuksi. Hänen mielestään Simon oli erittäin etevä, hyvä opettaja, ja tunsi täydellisesti velvollisuutensa.
Mutta Markus piti häntä liian pelkurimaisena, liian puustaviin kiintyneenä sääntöjen orjana, joka liian tarkasti noudatti määräyksiä, aina pelkäsi joutuvansa huonoihin kirjoihin ja tekevänsä sellaista, joka ei ollut esimiesten mieleen. Hän huomasi Simonissa hänen rodulleen ominaisen nöyryyden, arkuuden ja pelon, joka johtui vuosisatoja kestäneestä vainosta.
Simonilla olikin syytä olla varovainen, sillä hänen nimityksensä Mailleboisiin, tähän pieneen papilliseen kaupunkiin, jossa oli veljien koulu ja mahtava Kapusiinien veljeskunta, oli melkein ollut häväistys. Ja hän saikin anteeksi sen että oli juutalainen ainoastaan ehdottoman nuhteettomalla esiintymisellä ja tuomalla ilmi hartaan isänmaallisuutensa, siten että hän oppilailleen ylisteli asestettua Ranskaa ennustaen sille mainetta ja maailman valtaa.
Simon ilmestyi yhtäkkiä Mignotin seuraamana. Hän oli pieni, laiha ja hermostunut mies, ja hänellä oli lyhyeksi leikattu, punertava tukka ja ohut parta. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät, suu oli hieno, nenä suuri ja kapea juutalaisnenä; mutta kasvot olivat jotakuinkin ilmeettömät, epämääräiset ja rauhattomat, mitättömän näköiset. Tällä hetkellä oli hän niin typertynyt kamalasta uutisesta, että häntä olisi voinut luulla juopuneeksi, kun hän saapui hoiperrellen, änkyttäen, vapisevin käsin.
- Onko se mahdollista, suuri Jumala! moinen julmuus, tuollainen
ilkityö!
Tultuaan akkunan eteen, pysähtyi hän aivan murtuneena, tuijottaen pieneen ruumiiseen, voimatta lausua sanaakaan. Koko hänen ruumiinsa yhä vapisi. Paikalle saapuneet ihmiset, munkit, paperikauppiaat ja opettajatar katselivat häntä ääneti, ihmetellen sitä ettei hän itkenyt.
Markus sääli häntä sydämensä pohjasta ja tarttui hänen käsiinsä.
- Kas niin, toveri, sinun täytyy rohkaista mieltäsi, tarvitset kaiken
voimasi.
Mutta kuuntelematta häntä kääntyi Simon apuopettajan puoleen.
- Rukoilen teitä, Mignot, menkää vaimoni luokse. En tahdo, että hän saa
nähdä tätä. Hän rakasti suuresti veljenpoikaansa, ja hän on niin sairas ettei hän voi kestää tätä kamalaa näkyä.
Nuoren miehen lähdettyä jatkoi hän murtuneella äänellä.
- Oi! mikä herääminen! Sattumalta makasimme myöhäiseen. Rachel raukkani
nukkui: ja kun en tahtonut häiritä hänen lepoaan, makasin silmät auki, mietiskellen, uneksien loma-ajan iloista... Yöllä olin herättänyt hänet tullessani kotiin, eikä hän rajuilman vuoksi ollut saanut unta ennen kello kolmea.
- Milloinka tulit sitten kotiin? kysyi Markus.
- Täsmälleen kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Vaimoni kysyi
minulta kelloa ja minä katsoin.
Neiti Rouzaire näytti hämmästyneeltä ja huomautti ääneen.
- Mutta siihen aikaan ei Beaumontista tule mitään junaa.
- Minä en palannutkaan junalla, selitti Simon. Pidot kestivät kauemmin,
minä myöhästyin puoli yhdentoista junasta ja päätin kulkea jalkaisin nuo kuusi kilometriä, etten olisi ollut pakotettu odottamaan kahdentoista junaa... Minulla oli kiire vaimoni luo.
Isä Philibin oli yhä ääneti ja yhtä tyynen näköisenä; mutta veli Fulgentius ei voinut kauempaa hillitä itseään ja hän alkoi kysellä.
- Kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, rikos oli varmaankin
tehty silloin... Ettekö nähneet tai kuulleet mitään?
- En mitään. Tori oli autio, rajuilma pauhasi jo etäisyydessä... Minä
menin sisään tapaamatta ketään ihmistä. Koko talo oli hiljainen.
- Teille ei siis johtunut mieleen mennä katsomaan oliko Zéphirin raukka
onnellisesti palannut kappelista ja nukkuiko hän? Teillä ei siis ollut tapana pistäytyä hänen luonaan iltasilla.
- Ei. Lapsi kulta oli jo aika neuvokas poika, me annoimme hänelle niin
suuren vapauden kuin mahdollista. Kaikki näytti sitäpaitsi niin rauhalliselta, että en voinut ajatellakaan mennä, häntä häiritsemään.
Nousin suoraan huoneeseemme koettaen olla niin hiljaa kuin voin.
Suutelin nukkuvia lapsiani, paneuduin heti maata ja puhelin hiljaa vaimoni kanssa iloisena siitä, että hän oli vähän parempi.
Isä Philibin nyökäytti myöntävästi päätään ja sanoi vihdoin.
- Tämä kaikki on aivan selvää.
Kaikki läsnäolevat näyttivät pitävän uskottavampana sitä arvelua, että joku yökuleksija on puoli yhdentoista aikana tehnyt tämän työnsä, tullut sisään akkunasta ja paennut samaa tietä. Se mitä Simon kertoi, vahvisti neiti Rouzairen tiedonantoja. Ja molemmat neidit Milhomme väittivätkin iltayöstä nähneensä erään epäilyttävän näköisen miehen kuleksivan torilla.
- Kaduilla kulkee niin paljon huonoja ihmisiä! päätti jesuiitta-isä.
Toivokaamme että poliisi saa kiinni murhaajan, vaikka se tehtävä ei olekaan helppo.
Markus yksin oli epätietoinen ja tyytymätön. Vaikka hän ensimmäiseksi lausui arvelun, että murhaaja olisi tuntematon yökuleksija, oli hän sittemmin huomannut sen olevan hyvin vähän todenmukaista. Olihan luultavampaa että murhaaja tunsi lapsen ja puhutteli häntä ensin mairitellen ja rauhoittaen. Sitten oli varmaankin inhoittava kiusaus syntynyt ja hurja ilkityö, väkivaltaisuus ja murha olivat olleet seurauksena. Mutta tämä kaikki oli niin hämärää että Markus äkkiä taas vaipui epätietoisuuteen, vastakkaisten arvelujen tuskalliseen ristiriitaisuuteen. Hän sanoi Simonille ainoastaan häntä tyynnyttääkseen.
- Kaikki todistukset käyvät samaan suuntaan, totuus on pian tuleva
ilmi.
Nyt palasi Mignot, saatuaan rouva Simonin pysymään huoneessaan. Samassa saapui myöskin pormestari Darras, muassaan kolme santarmia.
Muurausurakoitsija Darras, joka oli saavuttamaisillaan sievän varallisuuden, oli neljänkymmenenkahden vuoden vanha, hänen kasvonsa olivat pyöreät, heikosti punertavat ja parrattomat, hiuksensa vaaleat ja lyhyeksi leikatut. Hän antoi heti sulkea akkunaluukut, asetti kaksi santarmia akkunan eteen, ja kolmannen sisäänkäytävään vartioimaan huoneen ovea, joka oli yksinkertaisella salvalla suljettu. Zéphirin ei koskaan pannut sitä lukkoon. Pormestari oli heti sähköttänyt Beaumontin oikeusistuimelle, ja nyt odotettiin tuomareita, joiden piti saapua ensimmäisellä junalla.
Kun isä Philibin ja veli Fulgentius puhuivat palkintojen jaosta, jonka piti tapahtua iltapäivällä, kehoitti Darras heitä toimittamaan kaikki valmiiksi ja sitten tulemaan takasin, sillä valtion prokuraattori varmaankin tahtoisi kysellä heiltä jotain sanomalehdestä ja kirjoituskaavasta, jotka löydettiin ruumiin vierestä.
Silläaikaa kun santarmit suurella vaivalla hillitsivät yhä kasvavaa, kiihoittunutta ja räyhäävää ihmisjoukkoa, odottivat Simon, Darras, Markus, neiti Rouzaire ja Mignot suuressa koulusalissa, jonne aurinko paistoi leveästä leikkipihalle päin olevasta akkunasta.
Kello kahdeksan alkoi yhtäkkiä ankarasti sataa. Sitten taivas selkeni ja tuli ihana päivä. Tuomarit saapuivat vasta yhdeksän aikaan. Itse valtion prokuraattori Raoul de la Bissonnière saapui paikalle, tutkintotuomari Daixin seuraamana. Molemmat olivat hämmästyksissään rikoksen suuruudesta, ja he aavistivat tästä kehittyvän suuren jutun.
La Bissonnière, joka oli pieni, siro ja tumma mies ja jolla oli keikarimaiset, säännöllisen poskiparran ympäröimät kasvot, oli äärettömän kunnianhimoinen eikä voinut neljänkymmenenviiden vuoden ikäisenä tyytyä nopeaan ylenemiseensä, vaan vaani aina huomiota herättäviä oikeusjuttuja, joiden avulla hän voisi päästä muuttamaan Pariisiin. Siellä hän toivoi saavuttavansa korkean aseman notkean taitavuutensa ja sen kunnioituksen avulla, jota hän kaikkia mahtavia kohtaan aina osoitti.
Daix sitä vastoin oli suuri ja kuiva mies ja hänen kasvonsa olivat terävät kuin veitsen terä. Hän oli erittäin tarkka tutkintotuomari ja kokonaan kiintynyt toimeensa. Hän oli levoton ja arka luonteeltaan, ja hänen ruma, keikaileva ja tuhlaavainen vaimonsa, jota heidän köyhyytensä suututti, kiusasi ja vaivasi häntä katkeruudellaan ja moitti hänen kunnianhimonpuutettaan. Molemmat saapuivat kouluun ja tahtoivat heti mennä huoneeseen, jossa rikos oli tapahtunut tutkiakseen sen ensin, ennenkuin ryhtyivät mihinkään kuulusteluihin.
Simon ja Darras saattoivat heitä, jota vastoin Markus, neiti Rouzaire ja Mignot jäivät odottamaan suureen saliin, jonne isä Philibin ja veli Fulgentius taaskin pian saapuivat. Kun tuomarit palasivat, olivat he jo tutkineet kaikki rikokseen kuuluvat seikat, heille oli kerrottu pienimmätkin tunnetut yksityiskohdat. Ja he toivat mukanaan huoneesta löydetyn sanomalehden ja kirjoituskaavan, jota he näyttivät pitävän erityisen tärkeänä. Istuuduttuaan opettajan pöydän ääreen alkoivatkin he heti tutkia niitä, jutellen keskenään, ja he näyttivät kaavaa molemmille opettajille Simonille ja Markukselle, samoinkuin myöskin opettajattarelle ja munkeille.
Tämä kaikki tapahtui ainoastaan asian selvittämiseksi, koska saapuvilla ei ollut kirjuria, joka olisi pitänyt pöytäkirjaa.
- Nämä kaavat, sanoi Markus, ovat käytännössä kaikissa kouluissa, sekä
maallisissa että hengellisissä.
- Aivan niin, myönsi veli Fulgentius, niitä käytetään meillä ja samoin
luultavasti täälläkin.
La Bissonnière tahtoi tietää tarkemmasti.
- Muistatteko, kysyi hän Simonilta, antaneenne oppilaillenne
kirjoitettavaksi tämän kaavan: "Rakastakaa toinen toistanne", te olisitte varmaankin huomannut sen?
- Tätä kaavaa ei ole koskaan käytetty minun luokallani, vastasi Simon
suoraan. Niinkuin sanoitte, herra, minä kyllä muistaisin sen.
Prokuraattori teki saman kysymyksen veli Fulgentiukselle ja hän vastasi hieman epäillen.
- Minulla on apunani kolme veljeä, Isidore, Lazarus ja Gorgias ja minun
on siis vaikea sanoa mitään.
Sitten lisäsi hän syvän hiljaisuuden vallitessa.
- Ei, ei, tämä kaava ei ole koskaan ollut meillä käytännössä, minä
olisin kyllä nähnyt sen.
Tuomarit eivät puhuneet siitä sen enempää, sillä he eivät tahtoneet näyttää kuinka suuri merkitys heidän mielestään tällä asialla todellakin oli. He lausuivat kuitenkin kummastelevansa sitä ettei revittyä kulmaa oltu löydetty.
- Eikö joskus ole tapana, kysyi Daix, painaa kirjoituskaavojen kulmaan
koulun leima?
- Kyllä joskus, täytyi veli Fulgentiuksen vastata.
Mutta Markus huudahti:
- Minä puolestani en ole koskaan leimannut kirjoituskaavoja. Meillä ei
koskaan tehdä sitä.
- Anteeksi, selitti Simon tyynesti, minulla on ollut tapana käyttää
leimalla varustettuja kirjoituskaavoja. Mutta niissä on leima alhaalla, tässä paikassa.
Huomatessaan tuomarien silminnähtävän neuvottomuuden, naurahti isä Philibin, joka siihen asti oli ääneti kuunnellut.
- Tämä todistaa kuinka vaikeaa on saada totuus selville... Katsokaahan
herra prokuraattori esimerkiksi tuota mustetäplää. Jotkut ovat jo olleet huomaavinaan siinä epäselviä kirjaimia, jonkunlaisen nimimerkin. Minä puolestani luulen sitä mustetahraksi, jota oppilas on koettanut raapia pois sormellaan.
- Onko sitten tavallista että opettajat panevat nimimerkin kaavoihin.
- Kyllä, myönsi veli Fulgentius, se on meillä tapana.
- Me taasen, sanoivat yhtaikaa Simon ja Markus, me emme
kunnalliskouluissa sitä tee.
- Te erehdytte, sanoi neiti Rouzaire. minä puolestani panen niihin
joskus nimikirjaimeni, vaikka en merkitsekään niitä koulun leimalla.
La Bissonnière lopetti keskustelun, sillä hän tiesi kokemuksesta mihin kinasteluihin tällaiset vähäpätöiset kysymykset voivat viedä. Asia oli tutkittava oikeudessa. Sitten hän kuunteli kertomusta siitä kuinka rikos oli keksitty. Mignot kertoi kuinka avonainen akkuna oli herättänyt hänen huomiotansa, ja kuinka hän oli huutanut nähdessään pienen, julmasti rääkätyn ruumiin.
Neiti Rouzaire selitti kuinka hän oli rientänyt paikalle, ja kertoi sitten kaikki yksityisseikat edellisen päivän jumalanpalveluksesta, kuinka hän oli saattanut Zéphirinin ikkunan luo ja kuinka tämä oli siitä hypännyt sisään. Isä Philibin ja veli Fulgentius vuorostaan kertoivat kuinka he sattumalta olivat tulleet paikalle, kuvailivat minkälainen huone oli ollut heidän saapuessaan ja osoittivat tarkasti paikan missä oli ollut paperikäärö, jonka he aivan yksinkertaisesti olivat aukaisseet ja sitten panneet pöydälle.
Ja Markus taas luetteli ne muutamat havainnot, jotka hän oli tehnyt, tultuaan muiden jälkeen paikalle.
Sitten La Bissonnière kysyi kääntyen Simonin puoleen.
- Sanoitte, että palasitte kotiin kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja
että koko talo teistä näytti rauhalliselta... Vaimonne nukkui.
Mutta Daix uskalsi keskeyttää.
- Herra prokuraattori, eikö olisi tarpeellista että rouva Simon olisi
läsnä? Eikö hän voisi tulla alas hetkeksi?
La Bissonnière nyökäytti myöntävästi päätään, ja Simon meni hakemaan vaimoansa, jonka kanssa hän pian palasi takasin.
Puettuna hyvin yksinkertaiseen aamupukuun oli Rachel niin kaunis, että kaikkien täytyi ihailla häntä kun hän syvän hiljaisuuden vallitessa astui sisään. Hän oli täysin kehittynyt juutalainen kaunotar, hänen kasvonsa olivat hienot, hiukset mustat ja komeat, kasvojen väri kullan hohtava, silmät suuret hyväilevät, huulet punaiset ja hampaat loistavan valkoiset. Hän oli luonteeltaan vähän veltto ja oli sulkeutunut kotiinsa miehensä ja lastensa seuraan niinkuin itämaalainen nainen sulettuun puutarhaansa.
Simon oli panemaisillaan ovea kiinni, kun heidän kaksi vahvaa, reipasta lastansa Joseph ja Sarah, joista toinen oli neljän ja toinen kahden vuoden vanha, tunkeutuivat sisään huolimatta siitä, että heitä oli kielletty tulemasta alas; he koettivat piiloutua äitinsä hameisiin ja tuomarit kehoittivat jättämään heidät rauhaan.
Kohtelias La Bissonnière, johon näin suuri kauneus ei voinut olla vaikuttamatta, alkoi huilunheleällä äänellä kysellä.
- Rouva, oliko kello kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista kun
teidän miehenne saapui kotiin?
- Oli, herra, tullessaan hän katsoi seinäkelloa; ja kun kello löi
kaksitoista oli hän paneutunut maata ja me keskustelimme puoliääneen etteivät lapset heräisi.
- Mutta ettekö te, rouva, ennen puolisonne tuloa, puoli yhdestätoista
puoli kahteentoista, kuulleet mitään askeleita, ääniä, taistelun melua tai tukahutettuja huutoja.
- En, herra, en niin mitään. Minä nukuin, puolisoni vasta herätti minut
astuessaan huoneeseen... Minä olin hänen lähtiessään ollut jotakuinkin sairas, ja hän oli iloinen siitä että olin parempi, hän nauroi ja laski leikkiä niin että minun täytyi pyytää häntä olemaan hiljaa, ettei hän häiritsisi muita, sillä niin hiljaista oli kaikkialla... Oh! kukapa olisi aavistanut että niin hirveä onnettomuus oli meitä kohdannut!
Hän oli ankarassa mielenliikutuksessa, kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja hän kääntyi miehensä puoleen ikäänkuin häneltä hakien voimaa ja lohdutusta. Ja Simon itki myöskin nähdessään vaimonsa itkevän, unohti missä he olivat ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Lapset katselivat heihin levottomina, ja hetkeksi valtasi kaikki syvä liikutus ja sääli.
- Olin vähän ihmeissäni siitä, että mieheni tuli siihen aikaan, jatkoi
rouva Simon. Päästyään vuoteeseen kertoi hän minulle asian laidan.
- Minä en voinut olla menemättä pitoihin, selitti Simon; ja olin niin
harmissani kun näin puoli yhdentoista junan jättävän, että päätin heti lähteä jalkaisin kotiin, sillä muutoin olisi minun täytynyt odottaa puoliyön junaa. Yö oli hyvin lämmin ja kaunis... Yhden tienoissa, kun rajuilma jo oli alkanut, kerroin kuinka olin viettänyt iltani ja puhelin hiljaa vaimoni kanssa, hän kun ei voinut saada unta. Tämän vuoksi olimme vielä vuoteessa tänä aamuna kuoleman ollessa vieraana talossa.
Rachel oli taas ruvennut itkemään ja Simon syleili häntä uudelleen.
- No niin, rakkaani! Me rakastimme pienokaista koko sydämestämme, me
kohtelimme häntä niinkuin omaa lastamme, omatunto ei voi mistään nuhdella meitä tässä kauheassa onnettomuudessakaan.
Se oli läsnäolioidenkin mielipide. Pormestari Darras sanoi suuresti kunnioittavansa Simonia opettajana. Mignot ja neiti Rouzaire, vaikkakaan he eivät ollenkaan pitäneet juutalaisista, olivat yhtä mieltä siitä, että Simon kaikin voimin koetti saada syntyperänsä anteeksi käyttäytymällä moitteettomasti. Isä Philibin ja veli Fulgentius puolestaan pysyivät puolueettomina, ikäänkuin olisivat asiaan kuulumattomia, ja he vaan äänettöminä katselivat terävillä silmillään ympärilleen, tutkien henkilöitä ja asioita.
Tuomarit, joista asia näytti pimeältä kuin yö, lukuunottamatta sitä arvelua että joku tuntematon henkilö oli akkunan kautta päässyt sisään ja paennut jälleen, saivat tyytyä siihen mitä olivat huomanneet. Ainoastaan se oli varma että rikos tapahtui puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä; itse tämä inhoittava ja raaka rikos oli täydelleen pimeyden peitossa.
Markus jätti virkamiehet järjestämään joitakuita yksityisseikkoja ja lähti syömään aamiaista syleiltyään veljellisesti Simonia. Äskeinen kohtaus Simonin ja hänen vaimonsa välillä ei ollut mitään uutta hänelle, sillä hän tiesi, kuinka syvästi he rakastivat toisiaan. Mutta hänelle oli tullut kyyneleitä silmiin kun hän näki niin paljon rakkautta ja hyvyyttä. Saint-Martinin kello löi juuri kahtatoista, kun hän saapui torille, missä tungos oli jo niin suuri että hänen oli vaikea raivata itselleen tietä. Sitä mukaa kuin tieto rikoksesta levisi, tuli kaikkialta joukottain ihmisiä, jotka tungeskelivat suljetun ikkunan edessä, niin että santarmeilla oli täysi työ sitä suojellessaan.
Täydellisesti vääristyneet, liioitellut ja kamalat kertomukset kiertelivät suusta suuhun, herättivät vihaa ja yllyttivät kiihoittunutta kansajoukkoa. Kun Markus vihdoin pääsi tungoksen läpi, puhutteli häntä eräs pappi.
- Tulette koululta, herra Froment, ovatko kaikki nuo hirvittävät seikat
tosia?
Se oli abotti Quandieu, Saint-Martinin kirkkoherra, neljänkymmenenkolmen vuotias suuri ja vahva mies, jonka kasvot olivat lempeät ja hyvät, silmät kirkkaan siniset, posket pyöreät ja leuka pehmeä. Markus oli tutustunut häneen rouva Duparquen luona, jonka ystävä ja rippi-isä hän oli; ja vaikka Markus ei ylipäänsä pitänyt papeista tunsi hän tätä kohtaan jonkun verran kunnioitusta, sillä hän tiesi hänen olevan suvaitsevaisen ja oikeamielisen miehen ja sitä paitsi enemmän tunteellisen kuin järkevän.
Muutamin sanoin Markus kertoi asiat, jotka jo itsessäänkin olivat tarpeeksi kauheat.
- Herra Simon raukka, sanoi kirkkoherra säälivällä äänellä, mikä suru
se mahtaakaan olla hänelle, sillä hän rakasti suuresti veljenpoikaansa ja kohteli tätä erittäin hyvin! Minä olen itse nähnyt todistuksia siitä.
Tämä vapaaehtoinen arvostelu miellytti Markusta, joka vielä hetken keskusteli papin kanssa. Silloin lähestyi eräs kapusiinimunkki, isä Theodosius, sen pienen veljeskunnan esimies, joka hoiti jumalanpalvelusta läheisyydessä sijaitsevassa kappelissa. Hän oli komea mies, kasvonsa olivat kauniit, silmänsä suuret ja tuliset ja mahtava parta teki hänet majesteetillisen näköiseksi. Hän oli suosittu rippi-isänä ja salaperäisesti vaikuttava kaunopuhuja, jonka lämmittävää ääntä kuuntelemaan kaikki uskovaiset riensivät. Vaikkakin hän oli salaisessa taistelussa kirkkoherra Quandieun kanssa, osoitti hän nuorempana ja halvempana Herran palvelijana tälle nöyrää kunnioitusta.
Hän alkoi heti puhua mielenliikutuksestaan ja surustaan. Lapsi raukka oli edellisenä iltana kappelissa herättänyt hänen huomiotansa! Kuinka syvä olikaan hänen hartautensa ollut, hän oli oikea taivaan enkeli, kiharatukkainen vaalea kerubiini! Markus oli heti isä Theodosiuksen puheen alussa sanonut jäähyväiset, sillä hän tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä ja epäluottamusta. Taas läksi hän kotiin päin, mutta hänet pysäytettiin uudelleen. Ystävällisesti lyötiin häntä olalle.
- Kas! Férou!... Tekö Mailleboisissa.
Férou oli opettajana Moreuxissa, pienessä neljän kilometrin päässä Jonvillestä olevassa yksinkertaisessa kunnassa, jossa ei edes ollut omaa kirkkoherraa, vaan jossa sielunhoitajan virkaa toimitti Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse. Férou viettikin siellä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa mitä kurjinta elämää. Hän oli pitkä, hintelä mies ja hänen vaatteensa näyttivät aina liian lyhyiltä. Hänen ruskeat hiuksensa seisoa törröttivät pitkässä luisevassa päässä, nenä oli hänellä käyrä, suu leveä ja leuka esiin pistävä, eikä hän koskaan tiennyt mitä tehdä suurilla jaloillaan ja suurilla käsillään.
- Tiedättehän, että vaimoni täti on maustekauppiaana Mailleboisissa. Me
olemme täällä häntä tervehtimässä. Mutta kuinka halpamainen onkaan tuon pienen kyttyräselän murha! Siinäpä vasta tapaus, joka antaa tuolle kurjalle pappijoukolle tilaisuuden ruoskia meitä, kansan turmelijoita ja myrkyttäjiä!
Markus piti häntä hyvin terävänä miehenä, joka oli paljon lukenut, mutta tuskastunut ainaiseen köyhyyteen, tullut katkeraksi, ja jonka ajatukset senvuoksi mitä rajuimmalla tavalla liikkuivat kostontuumissa. Hän hämmästyi kuitenkin tämän huudahduksen katkeruutta.
- Kuinka, ruoskiako meitä? kysyi hän. Minä en ymmärrä mitä meillä on
tämän kanssa tekemistä?
- Mitäkö on! te olette lapsellinen. Te ette tunne heitä; mutta kyllä
saatte vielä nähdä kaikki mustatakit, kaikki hyvät isät ja rakkaat veljet toimessa... Sanokaa minulle, eivätkö he jo ole viitanneet sinnepäin että Simon itse on murhannut veljenpoikansa?
Silloin Markus suuttui. Férou meni todellakin liian kauas vihassaan kirkkoa kohtaan!
- Mutta tehän olette mieletön! Kukaan ei epäile, eikä uskaltaisikaan
epäillä Simonia. Kaikki tunnustavat hänen rehellisyytensä. Kirkkoherra Quandieu juuri sanoi usein nähneensä todistuksia hänen isällisestä kohtelustaan poika raukkaa kohtaan.
Väkinäinen nauru tärisytti Féroun laihaa ja suurta ruumista, ja hiukset hänen pitkässä, hevosmaisessa päässään nousivat vielä enemmän pystyyn.
- Oh! te olette kovin naurettava. Luuletteko että he välittävät
kurjasta juutalaisesta! Ansaitseeko saastainen juutalainen oikeutta?
Teidän Quandieunne ja koko joukkio on sanova, mitä heidän on sanottava, jos tulee tarpeelliseksi että saastainen juutalainen tulee syylliseksi yhdessä kaikkien meidän jumalattomien, isänmaattomien, Ranskan nuorison turmelijoiden kanssa.
Ja kun Markus, jonka sydäntä alkoi kouristaa, yhä väitti vastaan, jatkoi Férou vielä kiivaammasti.
- No, te tiedätte hyvin mitä Moreuxissa tapahtuu. Minä näen siellä
nälkää, minua halveksitaan, pidetään huonompana kuin kurjaa tientekijää, joka hakkaa piikiviä teillä. Apotti Cognasse sylkäisisi minua, jos hän kohtaisi minut mennessään messuun. Minulla ei ole joka päiväksi leipääkään, koska olen kieltäytynyt laulamasta kirkossa ja soittamasta kelloja... Te tunnette apotti Cognassen, te olette melkein nöyryyttäneet hänet täällä Jonvillessä saatuanne pormestarin puolellenne. Mutta sittenkin te saatte taistella joka päivä, ja hän musertaisi teidät, jos voisi sen tehdä... Opettaja on vetojuhta, kaikkien palvelija, talonpojat häntä epäilevät, ja papit haluaisivat polttaa hänet roviolla saadakseen koko maan katkismuksen vallanalaiseksi.
Yhtä katkerasti hän jatkoi puhettaan ja luetteli kirottujen alkeisopettajien, kuten hän heitä kutsui, kaikki kärsimykset ja puutteet. Hän oli paimenen poika, oli kyläkoulussa osoittanut taipumusta lukemiseen ja myöhemmin saanut normaalikoulusta erinomaiset päästötodistukset. Hän oli aina kärsinyt rahanpuutetta, sillä ollessaan apuopettajana Mailleboisissa oli hän tehnyt sen tyhmyyden, että oli rehellisyydessään nainut erään yhtä köyhän puotineidin, ensin tehtyään hänet raskaaksi.
Mutta oliko edes Markus, jonka vaimon isoäiti yhtä mittaa antoi heille lahjoja, paljon onnellisemmassa asemassa Jonvillessä velkojen aina uhkaamana ja alituisessa taistelussa kirkkoherran kanssa säilyttääkseen arvonsa ja riippumattomuutensa? Kaikeksi onneksi oli hänellä apunaan tyttökoulun opettajatar, terävä-älyinen ja hyväsydäminen neiti Mazeline. Tämä oli auttanut häntä saamaan puolelleen kunnallisneuvosten ja koko kaupungin. Tapaus oli ehkä ainoa koko maakunnassa ja oli seurauksena onnellisista asianhaaroista.
Ja olosuhteet Mailleboisissa, nehän täydensivät kuvaa! Siellähän oli neiti Rouzaire, joka oli kokonaan pappien ja munkkien vallassa, joka vei oppilaansa koulutunneilla kirkkoon, joka niin hyvin täytti sisarten tehtävät että veljeskunta piti tarpeettomana perustaa Mailleboisiin omaa tyttökoulua! Ja sitten Simon raukka, joka kyllä oli kunnon mies, mutta joka pelkäsi huonoa kohtelua senvuoksi että oli juutalainen ja sitä välttääkseen mielitteli kaikkia ja kumarsi syvään papeille, jotka myrkyttivät maan!
- Saastainen juutalainen hän on, lopetti Férou kiivaasti, eikä ole
koskaan oleva muuta! Opettaja ja juutalainen samalla kertaa, se on jo liikaa! Saattepa nähdä, saattepa nähdä!
Ja hän katosi väkijoukkoon tehden rajuja liikkeitä, jotka saivat horjumaan koko hänen suuren ruumiinsa.
Markus jäi seisomaan katukäytävän reunalle ja kohautti olkapäitään pitäen häntä puolihulluna; sillä tämä kuvaus oli todellakin hänen mielestään suuresti liioiteltu. Mitä olisi hyödyttänyt vastaaminen tuolle miesraukalle, jonka järjen kurjuus lopulta oli hämmentävä? Ja hän läksi taas kulkemaan Kapusiinitorille päin, mutta kumminkin levottomana ja voimatta unhoittaa mitä oli kuullut.
Kello oli neljännestä vailla kaksitoista kun hän saapui kotiin, pieneen taloon Kapusiinitorin varrella. Vanhat rouvat ja Geneviève olivat odottaneet häntä neljännestunnin ajan pienessä ruokasalissa katetun pöydän ääressä. Rouva Duparque oli suutuksissaan tästä uudesta myöhästymisestä. Hän ei puhunut mitään, mutta se tapa, jolla hän istuutui ja hermostuneesti aukaisi ruokaliinansa, osoittivat selvästi kuinka moitittavana hän piti tällaista epäsäännöllisyyttä.
- Pyydän anteeksi, sanoi Markus, minä olin pakoitettu odottamaan
tuomareita, ja torilla oli sellainen tungos etten enää tahtonut päästä kulkemaan.
Vaikka isoäiti oli päättänyt olla puhumatta, ei hän voinut pidättää huudahdusta.
- Toivon että te ette ainakaan aio puuttua tähän inhoittavaan juttuun.
- Minä myöskin toivon, vastasi Markus yksinkertaisesti, ettei minun
tarvitsisi puuttua siihen ellei velvollisuuteni sitä vaadi.
Sittenkun Pélagie oli tarjonnut omelettia, paistettua lampaan lihaa ja perunakeittoa, kertoi hän kaikki mitä tiesi, luetteli kaikki yksityisseikat. Geneviève kuunteli vapisten kauhusta ja säälistä, ja hänen äitinsä, rouva Berthereau oli myöskin hyvin liikutettu. Hän koetti pidättää kyyneleitään heittäen tuontuostakin salaisen katseen rouva Duparqueen, ikäänkuin kysyäkseen mihin saakka hänen mielenliikutuksensa saisi mennä. Mutta tämä oli jälleen tullut äänettömäksi ja osoitti siten paheksuvansa kaikkea säännöttömyyttä. Hän sanoi vihdoin.
- Muistan selvästi että nuoruudessani eräs lapsi katosi Beaumontista.
Se löytyi Saint-Maxentiuskirkon käytävän alta leikattuna neljään kappaleeseen: sydän vaan oli poissa... Epäiltiin että juutalaiset olivat tarvinneet sydämmen happamatonta leipäänsä varten pääsiäisenä.
Markus katseli häntä silmät selällään.
- Te laskette leikkiä, isoäiti, te ette itsekään usko noihin
häpäiseviin tyhmyyksiin.
Isoäiti katsoi häneen kylmillä, kirkkailla silmillään ja sanoi, vastaamatta suoraan kysymykseen.
- Se on vaan vanha muisto, joka johtui mieleeni... En tietysti syytä
ketään.
Mutta Pélagie, joka juuri toi jälkiruokaa pöytään, uskalsi puuttua keskusteluun vanhan palvelijan tuttavallisuudella.
- Rouva on oikeassa kun ei syytä ketään, ja ihmisten pitäisi tehdä
samoin kuin rouva... Koko kaupunki on kuohuissaan rikoksesta, ja on mahdoton aavistaakaan, mitä hirveitä kertomuksia liikkuu, ja minä kuulin juuri erään työmiehen huutavan, että veljien koulu olisi poltettava.
Nämä sanat synnyttivät syvän hiljaisuuden. Markus teki hämmästyksissään vilkkaan liikkeen, jonka hän heti hillitsi, pitäen parhaana salata ajatuksensa. Ja Pélagie lisäsi.
- Laskeeko rouva minut iltapäivällä palkintojenjakoa katsomaan. En
luule että veljenpoikani Polydor saa mitään, mutta minusta olisi kuitenkin hauskaa olla siellä... Oi! Veli raukoille ei juhla varmaankaan tuota paljon iloa, nyt kun heidän paras oppilaansa on murhattu.
Rouva Duparque antoi suostumuksensa nyökäyttämällä päätään, ja sitten alettiin puhua muista asioista. Aamiaisen loppupuolta ilahutti naurullaan pikku Louise, joka oli ihmeissään katsellut isän ja äidin tavallisesti kirkkaita ja hymyileviä, mutta nyt levottomia kasvoja.
Lopulla perhe jo keskusteli sydämmellisen ystävällisesti.
Iltapäivällä tapahtuva palkintojenjako veljien koulussa herätti suurta mielenkiintoa. Tämä juhlallisuus ei ollut milloinkaan ennen saanut kootuksi niin suurta väkijoukkoa. Ensiksikin se seikka, että isä Philibin, Valmarien kolleegion tarkastaja, johti toimitusta, antoi sille erityisen loiston. Saman kolleegion rehtori, jesuiitta-isä Crabot, joka oli kuuluisa vaikutusvallastaan seuraelämässä sekä siitä merkityksestä, joka hänellä luultiin olevan aikansa tapahtumiin nähden, oli myös siellä osoittaakseen julkisesti veljeskunnalle kunnioitustaan.
Sitten oli siellä vielä eräs maakunnan vanhoillinen edusmies kreivi Hector de Sangleboeuf, joka vaimonsa, suuren juutalaisen pankkiirin, parooni Nathanin tyttären kautta oli tullut muutamien miljoonien markkojen sekä kauniin Désiraden linnan ja siihen kuuluvan maatilan omistajaksi. Mutta etupäässä kiihoitti mieliä aamulla keksitty rikos, ja juuri se täytti kuumeisella kohinalla tavallisesti niin aution ja rauhallisen Kapusiinitorin. Murhattu lapsiraukka oli ollut veljien oppilas.
Ja hän oli ikäänkuin läsnä kaikkialla varjokkaassa pihassa, johon lava oli rakennettu ahtaiden tuolirivien eteen, hän oli läsnä isä Philibinin pitäessä ylistyspuhettaan laitokselle, sen erinomaisen etevälle johtajalle veli Fulgentiukselle ja hänen kolmelle apulaiselleen veli Isidorille, Lazarukselle ja Gorgiaalle.
Tämä tunnelma kävi vieläkin selvemmäksi kun laiha ja luiseva veli Gorgias, jolla oli matala ja ankara otsa, musta kihara tukka, suuri kotkannenä, ulkonevat poskipäät ja paksujen huulien välistä näkyvät valkeat sudenhampaat, nousi lukeakseen luetteloa palkinnonsaaneista.
Zephirin oli paras oppilas luokallaan ja oli saanut palkinnon kaikissa aineissa, niin että hänen nimeänsä mainittiin lakkaamatta; mustaan kauhtanaan ja valkeaan kaulukseen puettu veli Gorgias osasi niin hitaalla ja synkällä tavalla lausua tämän nimen, että joka kerta kasvava väristys puistatti kuulijoita. Joka kerralla tuntui kuin kuollut pienokaisraukka kutsua totellen olisi astunut esiin vastaanottamaan seppelettään ja kultalaitaista kirjaansa.
Seppeleet ja kirjat kasautuivat pöydälle, ja yhä kamalammalta tuntui se tyhjyys ja hiljaisuus, joka seurasi jokaista huutoa, sillä makasihan vähän matkan päässä tämä erinomainen oppilas häväistynä ruumiina. Läsnäolijoiden liikutus kasvoi yhä, nyyhkytyksiä alkoi kuulua, samalla kun veli Gorgias yhä toisti tuota nimeä kohottaen huultaan tapansa mukaan niin että vasemmalla puolella valkeat hampaat pilkoittivat esiin puoleksi ivallisesti irvistäen.
Juhlallisuuden lopussa vallitsi ikävä mieliala. Huolimatta mahtavista vieraista, jotka olivat saapuneet osoittamaan veljille kiitollisuuttaan, oli ahdistus yhä lisääntynyt, ja levottomuus oli vallannut kaikki ikäänkuin jonkun vaaran uhatessa etäisyydessä. Pahin kaikesta oli kuitenkin poislähtö, jolloin sai kuulla kuinka torille keräytyneet joukot talonpoikia ja työmiehiä uhkailivat ja sadattelivat. Ne kamalat kertomukset, joista Pélagie oli puhunut, kiertelivät suusta suuhun kauhun valtaamassa joukossa.
Muisteltiin erästä ilkeää juttua veljestä, jonka hänen esimiehensä olivat kätkeneet tietämättömiin, jotta hän ei joutuisi oikeuden eteen. Ja nyt kerrottiin kaupungilla kaikellaisia kauheita juttuja niistä julmuuksista, joita muka koulussa tapahtui, mutta joista lapset eivät uskaltaneet puhua. Nämä jutut olivat tietysti yhä suurentuneet kierrellessään miehestä mieheen. Torilla tungeskelevain ihmisjoukkojen suuttumus näistä huhuista luonnollisesti yhä kiihtyi, kunnes he viimein alkoivat joutua vimmoihinsa.
Syytökset alkoivat tulla varmemmiksi, kostonhimoisia huutoja kuului; pitiköhän syyllisen tälläkin kertaa päästä rangaistuksetta? eikö tuota veristen ilkitöiden pesäpaikkaa vieläkään suljeta? Ja kun mahtavat herrat kulkivat ohitse, kun munkinviitat ja papinkauhtanat alkoivat näkyä, heristettiin heille nyrkkiä, kuolemanuhkauksia kuului ja pilkkaava joukko ahdisti ivasanoja syytäen isä Crabotia ja isä Philibiniä, jotka kalpeina ja levottomina kulkivat ohi; veli Fulgentius antoi tarkasti sulkea koulunsa ovet.
Markus oli uteliaana katsellut tätä menoa eräästä akkunasta rouva Duparquen pienessä talossa; hetkeksi oli hän mennyt ulos kynnyksellekin paremmin kuullakseen ja nähdäkseen. Férou oli täydellisesti erehtynyt ennustaessaan, että juutalaista syytettäisiin rikoksesta, että maallikko-opettaja joutuisi koko raivostuneen papiston uhriksi. Aivan päinvastoin näyttivät asiat kääntyvän veljille vahingoksi.
Kansan lisääntyvä suuttumus ja kuolemanhuudot osoittivat, että tapauksen seuraukset voivat ulottua hyvinkin laajalle, ne voivat levitä syyllisestä koko veljeskuntaan ja tulisi vaarallisiksi itse kirkollekin, jos syyllinen todellakin oli sen jäseniä. Markus mietti asiaa, mutta ei päässyt varmaan vakuutukseen, sillä hänestä tuntui pieninkin epäileminen liian rohkealta ja kunniattomalta. Isä Philibin ja veli Fulgentius olivat hänen mielestään käyttäytyneet aivan moitteettomasti ja täysin levollisesti.
Hän koetti olla oikein suvaitsevainen ja oikeudenmukainen, sillä täydellisenä vapaa-ajattelijana vältti hän tunteitten valtaan joutumista. Ja hän odotti saavansa lisää tietoja tästä peloittavan salaperäisestä murhatapauksesta.
Mutta hänen seistessään siinä saapui pyhävaatteisiin puettu Pélagie, mukanaan veljenpoikansa, yksitoistavuotias Polydor Souquet, jolla oli kaunis, kultakantinen kirja kainalossa.
- Se on palkinto hyvästä käytöksestä! selitti Pélagie ylpeästi. Se on
vielä parempi kuin palkinto luku- tai kirjoitustaidosta, eikö ole?
Asia oli niin että tyynen ja umpimielisen Polydorin laiskuus kummastutti itse veljiäkin. Hän oli kalpea ja suurikasvuinen lapsi, hänen hiuksensa olivat vaaleat, kasvonsa pitkät ja tylsät. Hän oli juopon tientekijän poika, ja hänen äitinsä oli kuollut varhain joten hän jäi elämään aivan omin valloin, silläaikaa kun isä hakkasi piikiviä teillä. Hän vihasi kaikkea työtä ja pelkäsi että hänenkin vuorostaan täytyisi ruveta piikiviä hakkaamaan, hän antoi sentähden tätinsä Pélagien uneksia että hänestä kerran tulisi munkki, ja hän kävi usein hänen kyökissään toivoen sieltä saavansa jotakin syötävää.
Huolimatta ilostaan oli Pélagie kiukuissaan torilla olevalle ihmisjoukolle.
- Kuuletteko, herra, kuuletteko noita anarkisteja! Kohdella sillä
tavoin veljiä, jotka ovat niin alttiiksi-antavaisia, jotka niin rakastavat lapsia, jotka hoitavat heitä niin äidillisesti!...
Kuulkaahan! Polydor asuu isänsä kanssa Jonviilen tien varrella, kilometrin päässä täältä. No! Eilen illalla kirkonmenojen jälkeen tuli veli Gorgias häntä saattamaan portille asti, peläten että hänelle jotain pahaa tapahtuisi... Eikö niin Polydor?
- Niin. vastasi poika lyhyesti, kumealla äänellään.
- Ja heitä nyt syytetään ja uhkaillaan! jatkoi palvelijatar.
Ajatelkaahan esimerkiksi veli Gorgias raukkaa, joka kulkee nuo kaksi kilometriä edestakaisin pimeässä yössä, ettei tälle pojalle mitään pahaa tapahtuisi. Eipä tosiaankaan luulisi tekevän mieli olla hyvä, kun saa syytöksiä ja uhkauksia palkakseen.
Markus tarkasteli lasta ja häntä kummastutti sen äänettömyys ja ulkokullattu uneliaisuus, johon se näytti olevan vaipunut kuin suloiseen lepoon. Hän ei kuunnellut enää Pélagieta, jonka pakinoista hän tavallisuuden mukaan ei välittänyt. Hän palasi takaisin pieneen saliin, jossa Geneviève luki jotain kirjaa ja rouva Duparque sekä rouva Berthereau olivat ryhtyneet tavalliseen kutomistyöhönsä jotain uskonnollista tarkoitusta varten. Nähdessään vaimonsa tuli Markus levottomaksi, sillä hän oli pannut kirjan pois ja oli sangen kiihtyneessä mielentilassa sen johdosta mitä ulkona tapahtui.
Hän tuli miestään vastaan ja melkein heittäytyi hänen kaulaansa, hän oli ihastuttavan kaunis mielenliikutuksessaan.
- Mitä siellä tapahtuu? kysyi hän. Rupeavatko ne tappelemaan?
Markus rauhoitti häntä. Silloin nosti rouva Duparque katseensa työstään ja toisti vakavasti mitä ennen oli sanonut,
- Markus, minä toivon että te ette puutu tähän ilkeään juttuun...
Epäillä ja herjata veljiä, se on todellakin mieletöntä! Jumala on kostava omiensa puolesta.
II.
Yöllä ei Markus voinut nukkua. Edellisen päivän tapahtumat kiusasivat häntä ja tuon kamalan ja salaperäisen murhan ongelma piti häntä valveella. Silläaikaa kun hänen vaimonsa lepäsi rauhallisesti hänen vierellään, ja pienestä lastensängystä kuului rakastetun Louisen säännöllinen hengitys, kävi hän uudelleen läpi jokaisen yksityisseikan, luokitti ja järjesti sen mitä oli tullut selville, koetti tunkea salaisuuden läpi ja saada selville totuuden.
Markuksella oli johdonmukainen ja selvä järki. Hänen kirkas ja terävä älynsä pyrki aina varmuuteen, ja siitä seurasi hänen rajaton totuudenrakkautensa. Hänen mielestään ei oikeata lepoa, todellista onnea voinut olla kuin varmuudessa, silloin kun se täydellisenä ja ratkaisevana oli hänen omassa olemuksessaan. Hän ei ollut suuri oppinut, mutta sen mitä hän tiesi tahtoi hän tietää varmasti, niin ettei hänen tarvinnut epäillä tietävänsä totuuden, kokeisiin perustuvan, horjumattoman totuuden. Hänen kärsimyksensä loppui samassa kun hänen epäilyksensä, ja silloin hän tuli jälleen iloiseksi ja onnelliseksi.
Hänen totuudenrakkaudelleen veti vertoja vain hänen halunsa opettaa muille totuutta, opettaa kaikkia totuutta rakastamaan ja ymmärtämään.
Silloin tulivat näkyviin hänen suuret lahjansa ja hänen opetustapansa, joka teki selväksi, järjesti ja valaisi kaikki. Hänen tyyni vakuutuksensa tarttui muihin, hämärät käsitteet selkenivät ja näyttivät helpoilta ja yksinkertaisilta. Hän sai viehätystä ja elämää kuivimpiinkiin aineisiin. Hän saattoi innostua kielioppiin ja laskentoon ja voi tehdä ne oppilailleen yhtä jännittäviksi kuin kertomukset. Hän oli todellakin opettajaksi syntynyt.
Tämän opettajataipumuksensa oli hän huomannut silloin, kun hän seitsemäntoista vuotiaana saapui täydentämään kivipiirustus-taitoaan Papon-Larochen luokse Beaumontiin. Hänen toimekseen oli annettu koulutaulujen valmistaminen, ja hän koetti tehdä ne vielä entistä yksinkertaisemmiksi. Hän olikin saanut aikaan mestariteoksia mitä selvyyteen ja täsmällisyyteen tulee, ja siten hänelle selvisi että hänen elämäntehtävänsä, joka tuottaisi hänelle onnen, oli lasten opettaminen.
Papon-Larochen luona oli hän myöskin tutustunut normaalikoulun johtajaan Salvaniin, ja tämä oli, huomattuaan hänen taipumuksensa, kehoittanut häntä täydellisesti antautumaan opettajatoimeen. Hän olikin nyt alkeisopettaja ja oli vakuutettu tehtävänsä jaloudesta, sekä tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan täyttää sitä vähäpätöisessä kylässä. Hän rakasti niitä, joissa kehitysmahdollisuus vielä uinui heräämättömänä, ja se rakkaus ratkaisi hänen elämänsä.
Tässä vaatimattomassa toimessa kasvoi hänen totuudenrakkautensa yhä ja tuli hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. Se oli hänen terveytensä, hänen olemassaolonsa ehto, hänen säännöllinen elämänsä vaati sitä. Kun hän joskus ei tuntenut totuutta jostakin kysymyksestä, joutui hän ahdistukseen ja tuskaan, hänet valtasi ehdoton tarve saada totuus kokonaan selville ja saattaa se muidenkin tietoon. Muuten ei hän voinut elää, hänen päivänsä kuluivat sietämättömässä henkisessä ja ruumiillisessakin ahdistuksessa.
Tästä johtui epäilemättä sekin levottomuus, joka nyt piti häntä valveilla. Hän kärsi siitä että ei tiennyt tuon hirveän lapsenmurhan salaisuutta. Tässä ei myöskään ollut kysymyksessä ainoastaan halpamainen rikos, vaan hän aavisti että sen takana uhkasi kamala, vaarallinen kuilu. Pitikö hänen tällä tavoin kärsiä kunnes totuus tulisi ilmi, ja tulisiko se koskaan ilmi tuosta pimeydestä, joka näytti yhä synkkenevän, kuta enemmän hän koetti haihduttaa sitä?
Epävarmuuden ja pelon vallassa hän toivoi että päivä jälleen koittaisi jotta hän voisi niin pian kuin mahdollista jälleen ryhtyä totuutta etsimään. Hänen vaimonsa naurahti unissaan; hän näki epäilemättä iloisia, rakkaita unia; toiselta puolen muistui Markuksen mieleen isoäiti, ja hän oli kuulevinaan tämän kieltävän häntä puuttumasta tuohon ilkeään juttuun. Riitaantuminen Genevièven perheen kanssa näytti hänestä välttämättömältä, ja hän tuli yhä levottomammaksi ja onnettomammaksi.
Tähän saakka ei ainoatakaan varsinaista ikävyyttä ollut hänelle tullut siitä että hän oli ottanut tästä ankaran uskonnollisesta perheestä nuoren tytön puolisokseen ja elämänsä toveriksi, hän, joka ei uskonut mihinkään, joka ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin, oli vapautunut kaikesta uskonnosta.
Vaikka hän ei ollutkaan siinä määrin suvaitsevainen että olisi seurannut vaimoaan kirkkoon, kuten tämän isä, vapaa-ajattelija Berthereau oli tehnyt, oli hän kuitenkin antanut kastaa tyttärensä Louisen, sillä hän ei välittänyt mitään uskonnollisesta kysymyksestä, vaan toivoi ainoastaan saavansa olla sovussa vanhain rouvien kanssa. Ja koska hänen vaimonsakin rakkaudesta mieheensä oli lakannut käymästä kirkossa, ei heidän välilleen ollut ilmaantunut ainoatakaan väärinkäsitystä.
Välistä Markus kuitenkin huomasi vaimossaan pitkän katolisen kasvatuksen vaikutusta, huomasi hänessä mielipiteitä, jotka erosivat hänen ajatustavastaan, taikauskoa ja halua turvautua itsekkääseen ja julmaan Jumalaan. Ja tämä kaikki häntä kauhistutti. Mutta ne olivat vähäpätöisyyksiä: hän uskoi heidän rakkautensa kyllin vahvaksi voittamaan nämä erimielisyydet, ja he tunsivat jälleen kuuluvansa yhteen oltuaan hetken vieraat toisilleen, ikäänkuin olisivat tulleet kahdesta eri maailmasta.
Geneviève oli ollut nunnakoulun parhaita oppilaita, ja hän oli päässyt oppilaitoksesta opettajatartutkinnon suoritettuansa, ja silloin oli hänkin ensin aikonut ruveta opettajattareksi. Mutta kun hän ei voinut saada paikkaa Jonvillessä, jossa yleisesti suosittu neiti Mazeline hoiti tyttökoulua ilman apulaista, ei hän tietysti tahtonut jättää miestään; ja nyt kun hänellä oli taloustoimet ja pieni tyttärensä hoidettavanaan, oli hän jättänyt ne tuumat toistaiseksi, luultavasti ijäksi.
Olihan hän nyt saavuttanut onnen ja rauhan, jota mikään myrsky ei voinut rikkoa! Jos Berthereaun uskollinen ystävä Salvan valitessaan hänen tyttärelleen, jonka isoäiti ja äiti olivat kasvattaneet mitä suurimmassa jumalanpelvossa, mieheksi tämän vapaamielisen nuorukaisen, oli hetkeäkään epäillyt heidän tulevaa onneaan ja ajatellut vastustaa heidän syvää rakkauttaan, oli hän varmaankin rauhoittunut nähdessään heidän rakkautensa olevan yhtä lämpimän kolme vuotta kestäneen avioliiton jälkeen.
Tänä yönä, vaimon uneksiessa ilosta ja rakkaudesta, valtasi miehen levottomuus kun hän ajatteli tuota omantunnonkysymystä ja arvasi joutuvansa riitaan vanhojen rouvien kanssa ja siten saavansa aikaan kaikellaisia ikäviä tapauksia perheessään, jos antaisi myöten totuudenrakkaudelleen.
Markus nukkui kuitenkin vihdoin hyvään uneen, ja kun hän heräsi kirkkaana ja iloisena aamuna, kummastuttivat häntä nuo yölliset painajaiset. Se tuli varmaankin siitä että tuo hirveä rikos aina pysyi hänen mielessään. Geneviève alkoi ensiksi siitä puhua, hän oli yhä mielenliikutuksissaan ja syvän säälin valtaamana.
- Simon raukka on varmaankin suuressa tuskassa. Sinä et voi jättää
häntä auttamatta. Neuvon sinua menemään hänen luokseen nyt aamulla ja tarjoutumaan hänen avukseen.
Markus syleili häntä onnellisena nähdessään hänen olevan niin hyvän ja rohkean.
- Mutta isoäiti voisi taaskin suuttua, silloin tulee elämä täällä
sietämättömäksi.
Geneviève naurahti ja kohautti hieman olkapäitään.
- Oh! isoäiti on riidassa itse enkelienkin kanssa. Kun tekee puoletkaan
siitä, mitä hän tahtoo, niin siinä on aivan kylliksi.
Tämä huvitti heitä molempia; ja kun Louisekin samassa heräsi, viettivät he muutaman ihanan hetken leikkimällä pienokaisen vuoteen vieressä.
Markus päätti siis lähteä jatkamaan tutkimustaan heti aamulla. Hän mietiskeli pukeutuessaan asiaa tyynesti ja selvästi. Hän tunsi tarkasti suuren Mailleboisin kauppalan, jossa oli kaksituhatta asukasta, ja jonka väestön muodostivat pikkuporvarit, pikkukauppiaat ja noin kahdeksansataa työmiestä. Työmiehet kuuluivat neljän tai viiden tehtailijan tehtaisiin, jotka kaikki menestyivät hyvin Beaumontin läheisyyden tähden. Nämä molemmat väestön osat taistelivat ylivallasta, ja kunnallisneuvosto oli tarkka kuva tästä taistelusta.
Sekin oli jakautunut kahteen osaan. Nämä osat, toinen kirkollinen ja vanhoillinen, toinen tasavaltalainen ja edistystä harrastava, olivat alituisessa taistelussa keskenään. Siellä ei vielä ollut kuin pari kolme sosialistia, ja nekin olivat niin muuhun joukkoon hävinneet, että heidän työnsä ei mitään merkinnyt.
Pormestari, muurausurakoitsija Darras oli kuitenkin innokas tasavaltalainen, olipa hänellä antiklerikaalisia mielipiteitäkin; hänen olikin valitsemisestaan kiittäminen sitä tasapainoa, joka vallitsi kunnallishallituksessa molempien puolueiden välillä. Kahden äänen enemmistöllä oli hän tullut valituksi.
Hän oli rikas ja toimelias mies, ja hänellä oli palveluksessaan satakunta työmiestä, jotavastoin hänen kilpailijansa Philis oli koroillaan elävä entinen nahkatehtailija, jolla oli kymmenen tai kahdentoistatuhannen markan vuotuiset korot, mutta vietti ahdasmielistä ja uskonnollista elämää täydellisessä kirkon orjuudessa.
Darrasin täytyi siis olla äärettömän varovainen, sillä olihan hänen asemansa vain kahden äänen varassa! Jospa hänellä vain olisi ollut vankka tasavaltalainen enemmistö puolellaan, kuinka rohkeasti hän olisikaan toiminut vapauden, totuuden ja oikeuden puolesta, sen sijaan että hänen nyt täytyi tarkoin ottaa lukuun kaikki asianhaarat.
Markus tiesi myöskin, että Mailleboisin jakautuminen kahteen vastakkaiseen puolueeseen oli vaarassa kirkollisen puolueen kasvavan mahtavuuden tähden, joka uhkasi vallata koko seudun. Kymmenen vuotta oli pieni Kapusiiniveljeskunta asustanut entisessä luostarissa, josta se oli antanut osan kirkollisten koulujen käytettäväksi, ja tämä munkkikunta oli harjoittanut yhä rohkeampaa Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta sellaisella menestyksellä, että tulot siitä nousivat vihdoin aivan tavattomiin.
Samalla kun koulu myöskin sai hyötyä tästä menestyksestä vaurastuen ja täyttyen yhä suuremmalla oppilastulvalla kappelin turvissa, käyttivät kapusiinimunkit kappeliansa niinkuin käytetään viinatehdasta, he valmistivat siinä kaikkia mahdollisia myrkkyjä.
Pyhimyksen kuva seisoi kulta-alttarillaan, joka aina oli kukilla koristettu ja hohti vahakynttiläin valossa. Kaikkialle oli asetettu laatikoita almuja varten, ja sakaristossa oli vakinainen kauppatoimisto, jossa ostajia seisoi aamusta iltaan.
Pyhimys ei ainoastaan hankkinut takaisin kadonneita esineitä, se oli laajentanut liikettään ja auttoi muutamista markoista pahimmankin pöllöpään tutkintojen läpi, saattoi huonot asiat jälleen kuntoon, vapauttipa se sotapalveluksestakin isänmaallisten perheiden rikkaita lapsia, puhumattakaan lukuisista todellisista ihmeistä, sairaiden ja raajarikkojen parantamisesta, kuoleman ja onnettomuuden torjumisesta alkaen, erään kaksi päivää kuolleena olleen tytön eloon herättämiseen saakka.
Jokaisen sellaisen uuden kertomuksen jälkeen tuli tietysti rahaa yhä enemmän, avunhakijoiden joukkoon liittyi paitsi vanhoillista Mailleboisia, porvareita ja kauppiaita, myöskin tasavaltalaisen Mailleboisin jäseniä, työmiehiä, joihin myrkky viimein alkoi vaikuttaa. Saint-Martinin kirkkoherra, isä Quandieu saarnasi kyllä joka sunnuntai voimakkaasti tämän taikauskon vaaraa vastaan, mutta häntä ei kuunneltu. Hänen uskonsa oli valistuneempi, ja häntä suretti häpeä, jota veljesten saaliinhimo tuotti uskonnolle.
Ensiksikin veljet saattoivat hänet häviöön; seurakunnan kirkon tulot loppuivat nimittäin, kun kaikki almut ja lahjat menivät munkeille. Sitten oli siitä jalompaakin surua, nimittäin sitä surua, jonka tämä väärinkäyttö tuotti papille, joka ei kumartanut edes Roomaa, ja joka vielä uskoi että riippumaton ja vapaamielinen Ranskan kirkko oli mahdollinen uudenaikaisen kansanvaltaisuuden suuren liikkeen yhteydessä.
Hän oli siis taistelussa temppelikauppiaitten kanssa, jotka tappoivat Jesuksen toistamiseen, ja sanottiin että Beaumontin arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot oli samaa mieltä kuin hän, mutta se ei estänyt kapusiinimunkkeja saavuttamasta uusia voittoja, valloittamasta Mailleboisia ja muuttamasta sitä pyhäksi paikaksi, missä ihmeitä tapahtui.
Markus tiesi vielä, että joskin hänen ylhäisyytensä Bergerot oli kirkkoherra Quandieun puolella, oli kapusiinimunkkien ja veljien kannattajana sen sijaan kaikkivaltias isä Crabot, Valmarien kuuluisan opiston rehtori. Niinpä olikin saman koulun tarkastaja, isä Philibin ollut läsnä palkintojenjaossa antaakseen laitokselle julkisen osoituksen siitä kunnioituksesta ja korkeasta suojeluksesta, joka sillä oli.
Jesuiitat olivat osallisia yrityksessä, sanoivat ilkeät ihmiset. Näihin sekaviin riitoihin, näiden raivoavien uskonnollisten intohimojen keskelle oli siis juutalainen opettaja joutunut ja juuri tällä vaarallisella hetkellä, jolloin voiton oli saava se, joka osasi olla julkein. Kaikki olivat rauhattomat, pieninkin kipinä oli riittävä saamaan kaikki mielet kuohuksiin.
Kunnan maallikkokoulu ei ollut kuitenkaan vielä menettänyt ainoatakaan oppilasta, vaan se pysyi oppilasmääräänsä ja menestykseensä nähden veljien hengellisen koulun tasalla; ja tästä oli sen epäilemättä kiittäminen Simonin viisasta menettelytapaa. Hän pysytteli kaikkien suosiossa, ja häntä kannatti sitäpaitsi julkisesti Darras ja salaa Quandieu.
Mutta juuri koulualalla varmaankin oli varsinainen taistelu tapahtuva ja ennemmin tai myöhemmin ratkaisu tehtävä, sillä molemmat koulut eivät voineet elää vierekkäin, toisen täytyi välttämättömästä hävittää toinen. Kirkko ei voi elää silloin kun se menettää opettamisen mahdollisuuden ja siten parhaimman keinon herruutensa säilyttämiseen.
Syödessään vanhojen rouvien kanssa ensimmäistä aamiaista pienessä synkässä ruokasalissa tunsi Markus yhä suurempaa ahdistusta, sillä nämä mietteet olivat taas tehneet hänet huolestuneeksi. Rouva Duparque kertoi rauhallisesti, että Polydorin palkinnostaan tuli kiittää Pélagien hurskasta varokeinoa. Tämä oli nimittäin antanut markan Pyhälle Antonius Padualaiselle. Rouva Berthereau osoitti hyväksymisensä varmalla päännyökäyksellä. Ei edes Geneviève hymyillyt, vaan kuunteli tarkkaavaisesti näitä ihmeellisiä juttuja. Isoäiti kertoi edelleen kuinka omaisuuksia ja ihmishenkiä oli tullut pelastetuksi siten, että kapusiinimunkkien toimistoon oli annettu kaksi tahi kolme markkaa.
Ja siitä saattoi ymmärtää kuinka kultaa oli alkanut tulvia heille, vähitellen, pienissä summissa kerrallaan, ihmisten tyhmyyden ja tautien verona.
Mutta silloin saapui yöllä painettu "Petit Beaumontais", ja Markus oli iloinen kun pitkässä kertomuksessa murhasta sai lukea hyvin suosiollisen arvostelun Simonista. Siinä kerrottiin että kaikkien kunnioittama opettaja oli saanut osakseen mitä liikuttavinta myötätuntoisuutta suuressa onnettomuudessaan. Kirjoituksen oli nähtävästi joku kirjeenvaihtaja kirjoittanut edellisen illan metelien jälkeen, nähdessään minnepäin asiat kallistuivat.
Kukaan ei voinut erehtyä siitä että yleinen mielipide oli saanut veljille vihamielisen käänteen, ja kaikki salaiset huhut, kaikki ennen tukahutetut ilkeät jutut pahensivat nyt heidän asiaansa, uhkasivat keräytyä hirveäksi häväistykseksi, johon koko katolilainen vanhoillinen puolue voisi suistua.
Markusta kummastuttikin sentähden se että Pélagie näytti niin iloiselta ja voitonriemuiselta, kun hän tuli ruokaa korjaamaan. Markus jäi ruokasaliin ja sai palvelijattaren puhumaan.
- Oi, herra, minulla on hyviä uutisia. Tänä aamuna käydessäni
ostoksilla minä vasta sain kuulla asioita! Tiesin kyllä, että eileniltaiset anarkistit, jotka herjasivat veljiä, olivat valhettelijoita.
Ja Pélagie kertoi kaikki jutut, joita hän oli kuullut kaduilla ja porteilla. Siinä kauhussa ja hirvittävässä salaperäisyydessä, joka painosti kaupunkia, versoivat kaikellaiset järjettömät kuvittelut. Oli ikäänkuin outo kasvullisuus olisi itänyt yön aikana. Ensin ne olivat vain epävarmoja arveluja, ikäänkuin tuulenhenkäyksiä, jotka tuskin maata hiipaisivat. Sitten umpimähkäiset selitykset tulivat varmuudeksi, epävarmat jutut muuttuivat pian kumoamattomaksi totuudeksi. Ja huomattavaa on, että kaikki tämä salainen työ tapahtui veljien hyväksi Simonia vastaan. Mielipiteet muuttuivat hiljaa mutta varmasti.
Ei tiedetty mistä tämä käänne oli saanut alkunsa, mutta se voitti yhä enemmän alaa, se toi epäilystä ja levottomuutta mieliin.
- Tehän tiedätte, herra, että opettaja ei ollenkaan pitänyt
veljenpojastaan. Hän piteli häntä pahoin, ihmiset ovat kyllä nähneet sen... Sitäpaitsi suututti häntä se, ettei lapsi ollut hänen koulussaan.
Ja kun pienokainen pääsi ripille, ei opettaja ollut hänelle ystävällinen, vaan näytti hänelle nyrkkiään pilkaten Jumalaa... Se on hyvin kummallista, että joku on voinut murhata tuon pienen enkelin, melkeinpä juuri kun hän tuli herranehtoolliselta, kun Jumala vielä asui hänessä.
Markuksen sydäntä kouristi, kun hän hämmästyneenä kuunteli palvelijatarta.
- Mitä tarkoitatte? syytetäänkö Simonia veljenpoikansa murhasta?
- Jumal'auta! monet uskovat, että niin on asian laita... Ja tuntuuhan
tämä epäilyttävältä: mies menee pitoihin Beaumontiin, myöhästyy puoliyhdentoista junasta ja palaa kotiin jalan. Hän sanoo tulleensa takaisin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Mutta kukaan ei ole nähnyt häntä, hän on aivan hyvin voinut tulla junalla tuntia aikaisemmin, juuri silloin kun rikos tapahtui. Tehtyään murhan on hän voinut sammuttaa kynttilän ja jättää akkunan auki, jotta luultaisiin murhaajan tulleen ulkoa... Neiti Rouzaire kuuli juuri neljännestä vailla yhtätoista koulusta ääniä, valituksia, huutoja sekä melua ovien sulkemisesta ja avaamisesta.
- Kuinka, neiti Rouzaire? huudahti Markus. Hän ei hiiskunutkaan tästä
ensimmäisessä kuulustelussa. Minä olin läsnä.
- Pyydän anteeksi, herra. Neiti Rouzaire kertoi sen juuri äsken
teurastajan luona jokaiselle, ja minäkin kuulin sen.
Kauhistuneena Markus antoi hänen jatkaa.
- Apuopettaja, herra Mignot sanoi myöskin hämmästyneensä koulun
johtajan raskaasta unesta aamulla; ja se on todellakin omituista, että miestä täytyy käydä herättämässä juuri sinä aamuna, jolloin talossa on tapahtunut murha. Puhumattakaan siitä, että hän ei kuulu ollenkaan olleen liikutettu katsoessaan pientä ruumista, vaan oli vapissut kuin haavanlehti.
Taas tahtoi Markus väittää vastaan. Mutta Pélagie jatkoi ilkeästi ja itsepäisesti.
- Sitä paitsi on hän aivan varmaan murhaaja koska lapsen suusta löytyi
kirjoituskaava, jota oli käytetty hänen luokallaan. Eikö totta? tuo kaava voi olla ainoastaan opettajan taskussa. Kerrotaanpa, että siinä oli hänen nimimerkkinsäkin. Ja eräs rouva kertoi hedelmäkauppiaan luona että tuomarit olivat hänen laatikostaan löytäneet joukon aivan samallaisia kaavoja.
Tällä kertaa Markus selitti totuuden, hän puhui epäselvästä nimimerkistä, kertoi kuinka Simon oli vakuuttanut, ettei kysymyksessä oleva kaava koskaan ole hänen käsissään ollut, vaikka sen käytäntö oli niin yleinen, että se olisi voinut olla missä koulussa hyvänsä. Mutta kun Pélagie yhä väitti, että laillisessa tutkimuksessa oli löytynyt raskauttavia todistuksia, valtasi hänet vihdoin suuri levottomuus, hän lakkasi vastustamasta tuntien kaiken väittelyn olevan hyödytöntä, koska kaikki olivat joutuneet niin hämmennyksiin.
- Nähkääs. herra, kun on kysymys juutalaisesta, niin voi odottaa mitä
tahansa. Maitokauppias sanoi minulle juuri äsken: tuollaisilla ihmisillä ei ole perhettä, eikä isänmaata, he seurustelevat ainoastaan paholaisen kanssa, he ryöstävät ja tappavat ilman syyttä, tekevät pahaa huvin vuoksi... Teidän selityksenne ovat turhat, te ette voi estää ihmisiä uskomasta, että tuo juutalainen on tarvinnut lapsen henkeä johonkin ilkeään kauppaan paholaisen kanssa, ja että hän on viekkaasti odottanut veljenpoikansa ensimmäistä ripilläkäyntiä häväistäkseen ja murhatakseen hänet, kun hän vielä oli aivan puhtaana ja tuoksuvana hostiasta.
Siinä oli taas syytös uskonnollisesta murhasta, siinä ilmeni tuo vuosisatoja vanha kansan harhaluulo, joka aina ilmaantui heti jonkun suuren onnettomuuden jälkeen syyttämään juutalaisia kaivojen myrkyttämisestä tai pienten lasten murhasta.
Kaksi kertaa oli Geneviève, joka kärsi nähdessään Markuksen niin kauhistuneena, tahtonut puuttua puheeseen pitääkseen hänen puoltaan.
Mutta hän oli pysynyt vaiti peläten suututtavansa isoäitiä, sillä hän oli huomannut tämän olevan hyvillään palvelijattaren juoruista ja myöntymykseksi silloin tällöin nyökäyttävän päätään. Rouva Duparque riemuitsi; huolimatta enää saarnata tyttärentyttärensä miehelle, jonka hän luuli olevan voitetun, hän vaan sanoi äänettömälle rouva Berthereaulle.
- Se on aivan samallainen tapaus kuin Saint-Maxentiuksen käytävän alta
löydetyn lapsen murha: eräs vaimo, joka palveli juutalaisten luona, oli vähällä tulla tuomituksi heidän sijastaan, sillä kukaan muu kuin juutalainen ei voinut olla murhaaja. Kun on heidän kanssaan tekemisissä, saa lakkaamatta pelätä Jumalan rangaistusta.
Markus piti parhaana olla vastaamatta ja läksi ulos melkein heti. Mutta hänen levottomuutensa oli suuri, ja viimein pujahti hänen mieleensä pieni epäilys: olikohan mahdollista että Simon oli syyllinen? Tämä ajatus valtasi hänet kuin paha kuume, jota epäterveellinen ilmanala edistää; ja hän tunsi tarvitsevansa miettiä ja rauhoittua, ennenkuin menisi opettajaa tapaamaan. Kauan aikaa hän käveli; hän kulki pitkin autiota Valmarien tietä, muistellen eilistä päivää ja tutkien tapahtumaa ja ihmisiä. Ei, ei! Simonia ei voitu syystä epäillä.
Kaikkialla voi huomata todistuksia siitä. Ensiksikin hänellä ei näyttänyt olevan mitään syytä tehdä tätä halpamaista rikosta, sen otaksuminen näytti epäjohdonmukaiselta ja mahdottomalta. Simon oli terve sekä sielun että ruumiin puolesta, hänellä ei ollut mitään luonteenvirhettä, hän oli lempeäniloinen, mikä osoitti sielun toiminnan säännöllisyyttä.
Hänellä oli kaunis vaimo, jota hän jumaloi, jonka kanssa hän eli täydellisessä sopusoinnussa, ja joka heidän rakkautensa hedelmänä oli lahjoittanut hänelle kauniita lapsia, joissa heidän rakkautensa ikäänkuin tuli eläväksi. Kuinka voisi hetkeksikään otaksua, että tämä mies matkalla kotiinsa rakastetun, odottavan vaimonsa ja nukkuvien lastensa luo, äkkiä olisi antautunut inhoittavan hulluuden valtaan?
Sitäpaitsi oli tuossa miehessä, jota niin moni vihollinen väijyi, täydellisen vilpittömyyden ja totuuden leima, Hän rakasti sankaruuteen saakka ammattiaan ja tyytyi köyhyyteensä milloinkaan valittamatta. Hänen kertomuksensa illan tapauksista oli aivan selvä, hänen vaimonsa ilmoitti oikeiksi tunnit, joista hän oli puhunut, eikä ainoakaan hänen antamistaan tiedoista tuntunut epäilyttävältä.
Ja vaikka epäselvyyttä olikin, vaikka rutistunut, tukuksi kääritty kirjoituskaava ja "Petit Beaumontais"-lehden numero pysyivätkin ratkaisemattomina arvoituksina, sanoi kaikkivaltias järki että selitystä siihen oli haettava muualta.
Simonin todistivat syyttömäksi hänen olemuksensa, elämänsä ja olosuhteensa. Tämä seikka muodostui silloin Markuksen mielessä todistuksiin nojautuvaksi varmuudeksi, horjumattomaksi totuudeksi, koska se perustui huomioihin ja järkiperäisiin päätelmiin. Tästälähin hänellä oli horjumaton vakuutus, hänellä oli varmoja peruskohtia, joihin hän aina vetoaisi; ja mitä erehdyksiä, mitä valheita tulisikaan esiin, karkoittaisi hän ne kaikki mielestään, jos ne eivät soveltuisi siihen totuuteen, joka hänelle jo oli tunnettu ja todistettu.
Iloisena ja keventynein mielin Markus palasi Mailleboisiin, kulkien rautatieaseman sivu, juuri kun ihmiset astuivat ulos eräästä äsken saapuneesta junasta. Hän näki sieltä tulevan alkeiskoulujen tarkastajan, kauniin Mauraisinin.
Tämä oli pienikasvuinen kolmenkymmenenkahden vuoden ikäinen, keikaileva ja hyvin tummaverinen mies, jonka kapeata suuta peitti huolellisesti hoidettu parta, ja jonka vilkkaita silmiä aina suojelivat silmälasit, Hän oli entinen normaalikoulun opettaja, kuului uuteen nousukaspolveen ja vaani aina mahdollisuuksia virkaylennykseen, pyrkien yksinomaan pääsemään etevimpien rinnalle.
Hänen kerrottiin toivoneen normaalikoulun johtajan virkaa, joka joutui Salvanille, ja hän vihasi salaa viimemainittua, mutta oli aina hänelle kohtelias, sillä hän tiesi kuinka suuri vaikutusvalta Salvanilla oli akatemian tarkastajaan Le Barazeriin, josta hän itse oli riippuvainen. Tähän asti oli hän taitavasti pysynyt taistelevien puolueiden ulkopuolella pitämällä mielipiteensä salassa, vaikka hän itse asiassa piti enemmän kirkollisista, papeista ja munkeista, joiden hän tapasi sanoa olevan pirullisen vahvoja.
Markus arvasi, että Le Barazer, jonka suuren älykkäisyyden hän tunsi, oli lähettänyt Mauraisinin Simonia auttamaan tässä hirveässä onnettomuudessa, joka uhkasi syöstä perikatoon Mailleboisin opettajan ja hänen koulunsa,
Markus kiiruhti askeleitaan tahtoen tervehtiä Mauraisinia, mutta eräs kohtaus pysäytti hänet. Muuan pappi tuli näkyviin läheisellä kadulla, ja hän tunsi itse Valmarien kolleegion rehtorin, isä Crabotin. Hän oli suuri ja kaunis mies, eikä hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa hiuksissaan, vaikka jo oli täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta. Hänen kasvonsa olivat leveät ja säännölliset, nenä suuri, silmät ystävälliset ja huulet paksut. Hän oli seuraelämään osaaottava kirkonmies, ja hänen elintapaansa, jota hän koetti saada ylimykselliseksi, soimattiin liian tuhlaavaiseksi.
Mutta hänen valtansa oli vaan kasvanut, häntä sanottiin syystä kyllä maakunnan varsinaiseksi päämieheksi ja yleensä oltiin sitä mieltä että kirkon arvattavasti piankin tapahtuva voitto riippui ainoastaan hänestä.
Markus hämmästyi ja tuli levottomaksi nähdessään hänet jo näin varhain aamulla Mailleboisissa, Hän oli siis lähtenyt Valmariesta hyvin aikaisin. Mitkähän tärkeät asiat, mitkä kiireelliset toimet saattoivat hänet näin rientämään? Mistä hän tuli ja mihinkä hän aikoi mennä kulkiessaan huhuista ja juoruista kuohuksissaan olevan kauppalan katuja tervehtien ja hymyillen joka taholle. Yhtäkkiä Markus näki hänen, nähtyään Mauraisinin, seisahtuvan ja ojentavan tälle kätensä miellyttävällä sydämmellisyydellä.
Keskustelu ei ollut pitkä, lausuttiin epäilemättä tavalliset kohteliaisuudet; mutta molemmat miehet näyttivät erittäin hyvin ymmärtävän toisiaan, olevan salaisessa ja ikäänkuin itsestään ymmärrettävässä liitossa toistensa kanssa; ja kun alkeiskoulun tarkastaja erosi jesuiitasta, oikaisi hän lyhyen vartalonsa nähtävästi sangen ylpeänä tästä kädenpuristuksesta. Näytti siltä kuin olisi hänessä syntynyt ajatus, jota hän ehkä vielä epäili noudattaa.
Jatkaessaan matkaansa isä Crabot huomasi Markuksen, johon hän oli tutustunut rouva Duparquen luona, missä hän joskus suvaitsi pistäytyä, ja hän tervehti komeasti nostaen hattuaan. Markuksen täytyi katukäytävän reunalla seisoen vastata kohteliaisuuteen, ja hän näki papin kulkevan edelleen kauhtana kadun leveydeltä liehuen. Mailleboisilaiset olivat tyytyväisiä ja ylpeitä tästä vieraasta.
Hitaasti läksi Markus astumaan koululle päin. Hänen mietteensä olivat muuttuneet, ne synkistyivät uudelleen, ikäänkuin olisi hän joutunut saastutettuun, myrkylliseen ja vihamieliseen ympäristöön. Talot eivät näyttäneet samoilta kuin edellisenä päivänä, ja varsinkin ihmiset olivat muuttuneet. Kun hän saapui Simonin luokse, hämmästyi hän nähdessään hänet rauhallisena perheensä keskuudessa järjestämässä papereitaan.
Rachel istui akkunan ääressä, lapset leikkivät huoneen nurkassa. Jos ei heissä olisi huomannut syvää surumielisyyttä, olisi voinut luulla, ettei mitään tavatonta ollut tapahtunut talossa.
Simon tuli häntä vastaan, puristi syvästi liikutettuna hänen molempia käsiään, tuntien kuinka suurta ystävyyttä ja uskollisuutta tämä käynti osoitti. Aamullinen tutkimus tuli heti puheeksi.
- Kävikö poliisi täällä? kysyi Markus.
- Kyllä, sehän on aivan luonnollista, minä odotinkin sitä. Hän ei
tietysti löytänyt mitään, sai mennä tyhjin toimin takaisin.
Markus vältti osoittamasta hämmästystään. Mitä olikaan hänelle kerrottu?
Mitä varten tuo melu raskauttavista todistuksista, mitä varten muun muassa puheet aivan samallaisista kirjoituskaavoista kuin oli löydetty rikospaikalta? Oli siis valehdeltu.
- Sinä näet, että järjestän hiukan papereitani, jotka he panivat aivan
epäjärjestykseen. Mikä kamala tapaus, emme tiedä oikein, elämmekö.
Pikku Zéphirinin ruumiinavauksen piti tapahtua aamulla, ja oikeusistuimen lähettämää lääkäriä odotettiin jo. Hautajaiset voisivat epäilemättä olla vasta seuraavana päivänä.
- Ymmärräthän että minusta tuntuu kuin painajainen minua ahdistaisi,
kysyn itseltäni, onko näin suuri onnettomuus mahdollista. Eilisaamun jälkeen en voi ajatella muuta, alan aina saman kertomuksen palaamisestani jalkaisin kotiin, myöhäisestä tulostani nukkuvaan taloon ja hirveästä heräämisestä seuraavana aamuna!
Kun tilaisuus oli sopiva, luuli Markus uskaltavansa tehdä muutamia kysymyksiä.
- Etkö tavannut ketään tiellä? Eikö kukaan; nähnyt sinun menevän sisään
mainitsemallasi hetkellä?
- Ei, toden totta! En tavannut ketään ja luulen ettei kukaan nähnyt
minun menevän sisään taloon. Siihen aikaan yöstä on Maiilebois aivan autio.
Oli hetken hiljaisuus.
- Mutta koska et tullut takaisin junalla, et tietysti tarvinnut
paluupilettiä. Onko se sinulla vielä tallessa?
- Paluupilettikö? ei! olin niin suutuksissani nähdessäni puoli
yhdentoista junan lähtevän silmieni edestä, että heitin sen aseman pihalle päättäessäni lähteä jalkaisin.
Taas syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä Simon katseli tarkasti ystäväänsä.
- Miksi kyselet minulta näitä asioita?
Markus tarttui lempeästi hänen käsiinsä ja piti niitä omissaan päättäen varoittaa häntä vaarasta ja sanoa hänelle kaikki.
- Olen pahoillani siitä, ettei kukaan nähnyt sinua ja vielä enemmän
pahoillani siitä, ettet tallettanut paluupilettiäsi. On niin paljon typeriä ja ilkeitä ihmisiä. Kerrotaan että poliisi on löytänyt luotasi raskauttavia todistuksia, samallaisia kirjoituskaavoja kuin löytyi murhatun huoneesta; kerrotaan että Mignot ihmettelee sitä että nukuit niin raskaasti sinä aamuna, ja että neiti Rouzaire nyt muistaa neljännestä vailla yksitoista kuulleensa ääniä ja askeleita, niinkuin joku olisi tullut sisään.
Opettaja oli hyvin kalpea mutta rauhallinen; hän hymyili kohauttaen olkapäitään.
- Vai niin, minua siis epäillään. Nyt minä ymmärrän miksi ohikulkijat
aamusta alkain niin omituisesti ovat katsoneet tänne päin!... Mignot, joka pohjaltaan on kunnon poika, on sanova samaa kuin muutkin, sillä hän pelkää että hänen luultaisiin olevan juutalaisen puolella. Mitä neiti Rouzaireen tulee, uhraa hän minut vaikka kymmenenkin kertaa, jos hänen rippi-isänsä on viitannut sinnepäinkään, ja jos hän tästä kauniista teosta saa palkinnoksi jonkunlaisia etuja tai edes kunnioitusta... Oh! minua epäillään, ja koko pappilauma on saaliin ajossa!
Hän miltei nauroi. Mutta Rachel heräsi äkkiä tavallisesta velttoudestaan, jota suuri suru näytti vielä lisäävän, ja hänen kauniissa kasvoissaan ilmeni tuskallinen vastalause tälle otaksumallekin.
- Sinua, sinua epäillään moisesta halpamaisuudesta, sinua, joka eilen
illalla tulit kotiin niin hyvänä ja lempeänä, joka syleilit minua lausuen niin helliä sanoja! Se on ääretöntä mielettömyyttä. Eikö ole kylliksi että minä kerron totuuden, sanon ajan, jolloin sinä palasit.
Hän heittäytyi itkien miehensä kaulaan, heikkona kuin rakkauden hemmoittelema nainen ainakin. Simon painoi häntä rintaansa vasten ja koetti tyynnyttää ja rauhoittaa häntä.
- Älä ole levoton, rakkaani! Nuo jutut ovat järjettömiä, niissä ei ole
mitään perää. Minä olen aivan rauhallinen; kääntäkööt täällä kaikki ylösalaisin, tutkikoot elämääni, he eivät tule löytämään ainoatakaan rikoksellista tekoa. Minun ei tarvitse sanoa muuta kuin totuuden, eikä mikään voi vastustaa totuutta; se on suuri ja voittaa aina.
Sitten lisäsi hän ystävänsä puoleen kääntyneenä:
- Eikö niin, hyvä Markus, se, jolla on totuus puolellaan, on
voittamaton?
Jos ei Markuksen vakuutus olisi ollut varma, olisi tämä liikuttava kohtaus hävittänyt hänen viimeisetkin epäilyksensä. Hän antoi myöten tunteelleen ja syleili koko perhettä ikäänkuin antautuen kokonaan heille, sitoutuen auttamaan heitä kovina aikoina, joiden hän aavisti olevan tulossa. Ja tahtoen ryhtyä toimeen käänsi hän taas keskustelun kirjoituskaavaan, sillä hän tiesi hyvin, että se oli ainoa tärkeä todistus, jolle koko juttu oli perustuva.
Mutta kuinka epämääräinen olikaan tuo todistus, tuo rutistunut, pureksittu kaava, josta lapsen hampaat olivat repäisseet kulman, joka oli aivan syljellä tahrattu, ja jonka yhdessä kulmassa oli nimimerkki tai puoleksi poiskulunut mustepilkku! Kauniilla, persoonattomalla kirjoituksella painetut sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", tuntuivat hirveältä ivalta. Mistä se oli tullut? kumpiko, lapsiko vai murhaaja oli tuonut sen mukanaan? kuinka voi päästä selville siitä, kun rouvat Milhomme, läheisen paperikaupan omistajat, myövät samallaisia kaavoja kaikille.
Eikä Simon voinut muuta kuin yhä vakuuttaa, ettei hän koskaan ollut käyttänyt sitä luokallaan.
- Kaikki oppilaani voivat sanoa sen, he eivät koskaan ole nähneet tätä
kaavaa.
Tämä oli kallisarvoinen tieto Markukselle.
- Silloinhan he voivat todistaa sen, huudahti hän. Koska levitetään
sellaisia huhuja, että poliisi muka olisi löytänyt luotasi raskauttavia todistuksia, aivan samallaisia kirjoituskaavoja kuin kysymyksessä oleva, on totuus heti saatava ilmi. Lasten täytyy vanhempiensa läsnäollessa lausua todistuksensa, ennenkuin heidän heikko muistinsa hämärtyy... Sano minulle muutamien oppilastesi nimet, minä otan sen toimekseni, teen sen jo iltapäivällä.
Simon kieltäytyi, hän oli vahva viattomuudessaan. Vihdoin suostui hän kumminkin nimittämään maanviljelijä Bongardin, joka asui Désiraden tien varrella, työmies Masson Doloirin, Plaisirkadun varrella ja virkamies Savinin, Fauchekadun varrella. Nämä kolme riittäisivät, ellei hän tahtoisi käydä myöskin paperikauppiaiden, Milhomme-rouvien luona.
Sovittiin kaikesta, ja Markus meni syömään aamiaista luvaten palata illalla kertomaan retkiensä tuloksista.
Mutta ulkona torilla Markus taas näki kauniin Mauraisinin. Tällä kertaa alkeiskoulujen tarkastaja oli tärkeässä keskustelussa neiti Rouzairen kanssa. Hän oli tavallisesti sangen tarkka ja varovainen käytöksessään opettajattaria kohtaan, senjälkeen kun eräs nuori apuopettajatar oli ollut vähällä tuottaa hänelle suuria ikävyyksiä huutaessaan täyttä kurkkua, kun hän oli tahtonut suudella häntä. Sanottiin että neiti Rouzaire, vaikka olikin ruma, ei huutanut.
Se selittikin hänen erinomaiset arvosanansa ja sen pikaisen ylenemisen, joka epäilemättä oli tuleva hänen osalleen. Hän seisoi pienen puutarhansa portilla, puhui nopeasti ja teki vilkkaita liikkeitä osoittaen viereistä poikakoulua, ja Mauraisin kuunteli tarkasti päätänsä puistaen. Sitten molemmat astuivat puutarhaan, ja portti sulkeutui arkaluontoisesti ja varovaisesti. Hän kertoi nähtävästi rikoksesta ja askeleista ja äänistä, joita hän nyt sanoi kuulleensa.
Markuksen valtasi aamullinen väristys, häntä ahdisti tässä vihamielisessä ympäristössä, ja hän aavisti pimeyden valtain muodostavan salaista liittoa. Se oli kuin nouseva rajuilma, josta ilma synkistymistään synkistyi. Alkeiskoulun tarkastajalla oli todellakin omituinen tapa auttaa vaarassa olevaa opettajaa ottamalla ensin selkoa kaikkien kadehtijain ja vihollisten mielipiteistä.
Kello kahden aikaan oli Markus Désiraden tiellä, Mailleboisin portilla.
Bongardilla oli pieni maatila, muutamia peltoja, joita hän itse suurella vaivalla viljeli, ja joista hän omien sanojensa mukaan töin tuskin sai jokapäiväisen leipänsä. Markus tapasi hänet juuri kun hän palasi kotiinsa heinärattaita vetäen. Bongard oli iso, punatukkainen, kömpelö ja vahva mies, kasvot olivat hänellä ilmeettömät ja rauhalliset, silmät pyöreät, hänen partansa oli ajettu, mutta kuitenkin aina sängellä. Rouva Bongard oli myöskin näkösällä, hän laittoi ruokaa lehmilleen. Hän oli vaalea, luiseva ja päättäväisen näköinen nainen, eikä mikään kaunotar.
Hänen poskipäänsä olivat punaiset ja kasvonsa kesakkoiset. Molemmat katsoivat epäluuloisesti vierasta herraa, joka tuli heidän pihaansa.
- Olen opettaja Jonvillestä. Teillähän on pieni poika, joka käy
Mailleboisin kunnankoulussa?
Tiellä leikkivä poika, Fernand riensi hänen luokseen. Hän oli yhdeksänvuotias, suurikasvuinen ja niinkuin puusta veistetty, otsa oli matala, kasvonpiirteet raskaat. Häntä seurasi hänen seitsenvuotias sisarensa Angèle, jolla oli samallaiset karkeapiirteiset, mutta vähän iloisemmat kasvot. Hänen silmänsä olivat vilkkaat ja niissä ilmeni heräävä ymmärrys. Hän oli kuullut mistä oli kysymys ja huusi kimakalla äänellä.
- Minä käyn neiti Rouzairen luona ja Fernand käy herra Simonin luona.
Bongard oli todellakin pannut lapsensa maallikkokouluihin; ensiksikin koska se ei maksanut mitään ja toiseksi, koska hän vaistomaisesti ei pitänyt papeista. Muulla tavoin hän ei koettanutkaan sitä selittää. Hän ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin, ja hänen vaimonsa kävi kirkossa vaan tavan vuoksi ja huvikseen. Hän oli kokonaan oppimaton, osasi tuskin lukea ja kirjoittaa, ja hän kunnioitti vielä sivistymättömämmässä vaimossaan ainoastaan vetojuhdantapaista kestävyyttä. Tämä voi nimittäin valittamatta työskennellä aamusta iltaan. Hän ei välittänytkään mitään lastensa edistymisestä. Pikku Fernand oli hyvin ahkera ja teki ankarasti työtä, mutta ei saanut mitään päähänsä tarttumaan.
Angèle ponnisteli vieläkin enemmän ja oli keskinkertainen oppilas. Olisi voinut luulla heitä raaoiksi ihmisaluiksi, joissa järki herää hitaasti ja tuskallisella ponnistuksella.
- Olen herra Simonin ystävä, jatkoi Markus ja tulen hänen puolestaan
erästä asiaa kysymään. Olettehan kuulleet puhuttavan rikoksesta?
He olivat kuulleet siitä. Yhtäkkiä heidän levottomat kasvonsa tulivat vielä salaperäisemmiksi eikä niissä ilmennyt enää mitään ajatusta tai tunnetta. Miksi tultiin kyselemään heiltä tällä tavoin? Heidän ajatuksensa asiasta eivät liikuttaneet muita. Ja tämmöisissä tapauksissa täytyi olla varovainen, sillä usea oli tullut tuomituksi yhdestä ainoasta sanasta.
- Minä tahtoisin tietää, jatkoi Markus, onko pieni poikanne nähnyt
koulussa tällaista kirjoituskaavaa.
Hän oli kirjoittanut paperipalalle sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", kauniilla englantilaisella kirjoitustavalla. Selitettyään asian näytti hän paperin Fernandille, joka tyhmistyneenä katseli sitä, sillä hänen hidas ymmärryksensä ei voinut heti käsittää, mistä oli kysymys.
- Katso tarkasti, pieni ystäväni, oletko nähnyt sellaista kaavaa
koulussa?
Mutta ennenkuin poika ehti vastata sanoi Bongard varovaisesti.
- Ei lapsi tiedä sitä, kuinka voitte vaatia, että hän tietäisi?
Ja rouva Bongard toisti.
- Tuollainen lapsi ei tietysti voi sitä tietää.
Kuuntelematta heitä kyseli Markus yhä ja pani kaavan Fernandin käteen, joka peljäten rangaistusta suurella vaivalla sai sanotuksi.
- Ei, herra, en ole nähnyt sitä.
Hän kohotti päätään ja kohtasi isänsä katseen, joka niin ankarasti tuijotti häneen, että hän kiireesti lisäsi änkyttäen.
- Ehkä sentään olen nähnyt. En minä tiedä.
Eikä häneltä millään saanut tietää muuta. Markus sai häneltä ainoastaan katkonaisia vastauksia, samalla kun vanhemmat umpimähkään vastasivat myöntävästi tai kieltävästi, sen mukaan kuin luulivat etunsa vaativan.
Bongardilla oli viisaasti kyllä tapana päätään nyökäyttäen aina myöntyä sen mielipiteisiin, jonka kanssa hän keskusteli, ettei itse joutuisi pulaan. Niin, niin, rikos oli kauhea ja jos syyllinen saataisiin kiinni, olisi aivan oikein leikata häneltä kaula poikki. Jokaisella on oma ammattinsa, santarmit osaavat omansa; kaikkialla on kurjia ihmisiä. Mitä pappeihin tulee, on heissä hyvääkin, mutta ihmisellä on kuitenkin oikeus tehdä mielensä mukaan. Ja Markuksen täytyi lähteä pois. Lapset katsoivat häntä uteliaasti, ja hän kuuli kauvas pikku Angèlen kimakan äänen, kun hän alkoi laverrella veljensä kanssa, sittenkun vieras herra ei enää ollut kuuntelemassa.
Palatessaan Mailleboisiin hän vaipui surullisiin ajatuksiin. Hän oli tavannut törkeätä tietämättömyyttä, äärettömästi sokean ja kuuron joukon, joka vielä eli aineellisuuden orjuudessa. Bongardien tapaan pysyivät kaikki maanviljelijät itsepäisesti synkässä tietämättömyydessään. Siinä oli kokonainen kansa kasvatettavana, jos mieli saada sitä heräämään totuuteen ja oikeuteen. Mutta mikä suunnaton työ olikaan suoritettava ennenkuin saisi sen kohotetuksi loasta, jossa se rypi, kuinka monta sukupolvea tarvittaisiinkaan ennenkuin tämä rotu pääsisi vapautumaan pimeyden vallasta. Tällä hetkellä vielä oli suurin osa yhteiskuntaa lapsuudentilassa, alkuperäisessä tietämättömyydessä.
Bongard ja hänen kaltaisensa olivat ihmisen ensimmäisiä alkeita, kykenemättömiä kaikkeen oikeudenmukaisuuteen, koska he eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.
Markus poikkesi vasemmalle ja kuljettuaan Isonkadun poikki saapui hän Mailleboisin köyhään kaupunginosaan. Ilman pilasivat siellä kaikellaiset tehtaat, kapeilla kaduilla liikkui joukottain työväkeä, ja talot olivat likaiset. Muurari Doloir asui erään Plaisirkadulla olevan talon ensimmäisessä kerroksessa, jossa oli neljä jotakuinkin suurta huonetta, ja jonka alapuolella alakerroksessa oli viinikauppa. Markus ei heti löytänyt hänen asuntoaan, ja etsiessään sitä näki hän joukon muuraria, jotka kävivät työssä eräässä läheisessä rakennuksessa ja nyt olivat viinikaupassa juomassa lasin viiniä. He puhuivat rikoksesta.
- Minä sanon sinulle että juutalainen voi tehdä mitä tahansa, huusi
eräs kookas, vaaleaverinen mies. Sotaväessä oli eräs juutalainen, joka varasti, mutta se ei estänyt häntä tulemasta korpraaliksi, sillä juutalaiset pelastavat aina nahkansa.
Eräs pieni ja tummaverinen muurari kohautti olkapäitään.
- Juutalaiset eivät ole paljon arvoiset, mutta papit eivät myöskään ole
juuri paremmat.
- Oh! sanoi toinen, niitä on hyviä ja niitä on huonoja, ja ne ovat
ainakin ranskalaisia, mutta juutalaiset, mokomatkin saastaiset elukat, ovat kahdesti myöneet Ranskan ulkomaalaisille.
Ja kun toinen epäillen kysyi oliko hän lukenut sen "Petit Beaumontaisista" vastasi tämä.
- En minä, minä en juuri välitä sanomalehdistä. Mutta toverit ovat
kertoneet sen minulle, kaikki sen tietävät.
Silloin muurarit uskoivat, syntyi hetken hiljaisuus, ja he tyhjensivät hitaasti lasinsa. He tulivat juuri ulos viinikaupasta, kun Markus lähestyi heitä ja kysyi tuolta suurelta vaaleaveriseltä mieheltä muurari Doloirin asuntoa. Työmies purskahti nauruun.
- Minä olen juuri Doloir, herra, asun täällä, nuo kolme ikkunaa
kuuluvat minulle.
Suurta, vahvaa miestä, jonka ryhdissä oli jotain sotilasmaista, näytti tämä tapaus suuresti huvittavan. Hänen tuuheiden, vaaleiden viiksiensä alta näkyivät valkeat hampaat, hänen kasvonsa olivat punakat, silmät suuret, siniset ja rehelliset.
- Ette olisi voineet kääntyä sopivamman puoleen, herra. Mitä haluatte
minusta.
Markus katseli miestä ja tunsi myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaikka olikin kuullut hänen ilkeät sanansa. Doloir, joka monta vuotta oli ollut urakoitsija Darrasin työssä, oli jotakuinkin hyvä työmies. Hän joi kyllä välistä lasin liikaa, mutta toi aina säännöllisesti palkkansa vaimolleen.
Hän moitti mielellään isäntiään kutsuen heitä halpamaiseksi joukkioksi ja sanoi itseään sosialistiksi tietämättä juuri mitä se merkitsi; ja kuitenkin hän kunnioitti Darrasia, joka ansaitsi paljon, mutta joka kuitenkin koetti pysyä toverillisella kannalla työmiestensä kanssa. Ne kolme vuotta, jotka hän oli elellyt kasarmissa, olivat ijäksi painaneet leimansa häneen. Sotapalveluksen loppuessa oli hän ollut hurjan iloinen vapautuksestaan ja oli sadatellut sotamiehen vastenmielistä ammattia, jossa ei voinut olla ihminenkään.
Tämän ajan jälkeen oli hän lakkaamatta muistossa elänyt uudelleen nuo kolme vuotta; ei päivääkään kulunut ilman että hän olisi muistanut jotakin tapausta tältä ajalta. Pyssy oli ikäänkuin turmellut hänen kätensä niin, että muurarin lasta tuntui raskaalta, ja hän ryhtyi työhön veltosti, tottumaton kun oli. Hänen tahtonsa oli murtunut, ruumis oli tottunut laiskuuteen sotaharjoitusten välillä. Hänestä ei enää koskaan tullut entistä oivallista työmiestä.
Lisäksi hän aina puhui sotilasasioista, sotki niitä kaikkeen mitä kuuli, ja hänen lörpöttelynsä oli sekavaa ja järjetöntä. Hän ei lukenut mitään, eikä tiennyt mitään, hän oli vaan itsepäinen ja järkähtämätön isänmaan ystävä, ja isänmaanrakkaus oli hänen mielestään siinä että saatiin juutalaiset estetyksi myymästä Ranskaa ulkomaalaisille.
- Teillä on kaksi lasta kunnankoulussa, sanoi Markus, ja minä tulen
opettajan, toverini Simonin puolesta, saadakseni tietää erään asian...
Mutta huomaan ettette ole juutalaisten ystävä.
Doloir nauroi.
- Aivan oikein, herra, Simon on juutalainen, mutta minä olen kuitenkin
pitänyt häntä kunnon miehenä tähän saakka... Mistä asiasta on kysymys. herra?
Ja kuullessaan, että Markus ainoastaan tahtoi näyttää pienokaisille kirjoituskaavaa saadakseen tietää, olivatko he käyttäneet sitä koulussa, huudahti hän.
- Se käy helposti päinsä, herra, jos se on teille hyödyksi... Tulkaa
hetkeksi ylös meille, lapset ovat varmaankin kotona.
Rouva Doloir tuli avaamaan. Hän oli pieni, tumma ja karkeatekoinen nainen, hänen kasvonsa olivat vakavat ja itsepäiset, otsa oli matala, silmissä vilpitön ilme ja leukapielet kulmikkaat. Vaikka vasta kahdenkymmenenyhdeksän vuotias, oli hän jo kolmen lapsen äiti ja oli sitäpaitsi juuri raskaudentilassa, mikä kumminkaan ei estänyt häntä aamulla nousemasta ensimmäisenä ja illalla viimmeisenä paneutumasta levolle, sillä hän oli hyvin uuttera ja säästäväinen. Kolmannen lapsen synnyttyä oli hän lakannut käymästä ompelemassa, hän ei enää toiminut muuta kuin hoiti talouttaan, mutta ansaitsi sittenkin hyvin leipänsä.
- Tämä herra on koulunopettajan ystävä ja tahtoo puhua lasten kanssa,
selitti Doloir.
Markus astui pieneen huoneeseen. Se oli hyvin siisti ruokahuone.
Vasemmalla oli kyökki, jonne vievä ovi oli selällään. Vastapäätä oli vanhempien ja lasten huoneet.
- Auguste! Charles! kutsui isä.
Pojat tulivat esiin, toinen oli kahdeksan, toinen kuuden vuotias. Heitä seurasi heidän pieni sisarensa Lucile, joka oli neljän vuoden vanha. He olivat kauniita, suurikasvuisia lapsia, ja heidän kasvoissaan voi huomata sekä isän että äidin piirteitä, nuorempi oli pienempi ja viisaamman näköinen kuin vanhempi, tyttö oli sievä vaaleaverinen suloinen lapsi.
Mutta kun Markus näytti pojille kirjoituskaavaa ja alkoi kysellä heiltä, keskeytti hänet rouva Doloir, joka ei vielä ollut lausunut ainoatakaan sanaa, ja joka väsyneesti nojasi tuoliin.
- Pyydän anteeksi, herra, minä en tahdo, että lapseni vastaavat teille.
Hän sanoi tämän aivan kohteliaasti ja tyyneesti, velvollisuutensa tekevän, hyvän perheenäidin tavalla.
- Miksi ette tahdo? kysyi Markus ihmeissään.
- Koska emme tahdo sekaantua asiaan, joka näyttää kääntyvän hyvin
pahaksi. Tuo juttu soi eilisestä asti korvissani, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, siinä kaikki.
Ja kun Markus koetti puolustaa Simonia, sanoi hän.
- En puhu pahaa herra Simonista, lapsilla ei ole koskaan ollut syytä
valittaa. Jos häntä syytetään, niin puolustautukoon, se on hänen asiansa. Minä olen aina kieltänyt miestäni puhumasta politiikkaa, ja jos hän tottelee minua, pysyy hän nytkin vaiti ja tarttuu lastaansa välittämättä juutalaisista enempää kuin papeistakaan. Sillä kaikki tämä on oikeastaan politiikkaa.
Hän ei käynyt koskaan kirkossa, vaikka olikin antanut kastaa lapsensa, ja vaikka olikin vahvasti päättänyt antaa heidän käydä ripillä. Se kuului asiaan. Hän oli vaistomaisesti vanhoillinen, hyväksyi sen, mitä oli olemassa ja toimi omissa ahtaissa oloissaan alituisesti peläten tapauksia, jotka riistäisivät leivän hänen perheeltään. Hän lisäsi vielä itepäisesti.
- En tahdo, että meille tulisi mitään ikävyyksiä.
Se oli tärkeä syy, joka taivutti Doloirinkin. Vaikka hän antoi vaimonsa johtaa kaikissa asioissa, ei hän kuitenkaan tavallisesti pitänyt siitä, että hän vieraiden nähden käytti valtaansa.
Mutta tällä kertaa hän taipui.
- En tullut sitä ajatelleeksi, herra, sanoi hän, hän on aivan oikeassa.
Meidän kaltaisemme köyhät raukat tekevät viisaimmin kun pysyvät alallaan. Sotaväessä oli muuan, joka tiesi juttuja kapteenista. Mutta se ei vedellyt, siitä syystä joutui hän monasti kiikkiin.
Markuksen täytyi vuorostaan taipua; ja hän luopui aikeestaan, sanoen.
- On mahdollista, että lapsilta oikeuden edessä kysytään sitä, mitä
minä olisin tahtonut kysyä heiltä. Silloin heidän ainakin täytyy vastata.
- Hyvä, sanoi rouva Doloir siihen tyynellä tavallaan, kysyköön heiltä
oikeus ja saamme nähdä mitä he tekevät. He vastaavat tai ovat vastaamatta, lapset ovat minun, minusta se riippuu.
Markus kumarsi ja läksi pois Doloirin seuraamana, joka kiiruhti työhönsä. Kadulla muurari melkein pyysi anteeksi: vaimoni ei aina ole myöntyväinen, mutta kun hän on oikeassa, niin hän on oikeassa.
Jäätyään yksin kysyi Markus masentuneena itseltään hyödyttikö mitään mennä kolmanteen paikkaan virkamies Savinin luokse. Doloirin luona ei hän kuten Bongardin luona tavannut törkeää tietämättömyyttä. Oltiin yhtä astetta ylempänä, ihminen oli jo kohonnut alkuperäisestä raakuudestaan.
Vaikkakin tämä mies ja vaimo olivat oppimattomia, olivat he kuitenkin tekemisissä muiden säätyjen kanssa ja tiesivät jo vähän elämästä. Mutta kuinka hämärä aamunkoitto se vielä olikaan, kuinka pitkä matka olikaan vielä kuljettavana tietämättömän itsekkäisyyden kautta, ja mikä turmiollinen erehdys olikaan yhteistunteen puute köyhillä ihmisillä! Se että he eivät olleet onnellisemmassa asemassa, tuli siitä, että he eivät tunteneet kansalaiselämän ehtoja, muiden onnen välttämättömyyttä heidän omalle onnelleen.
Ja Markus ajatteli tuota inhimillistä rakennusta, jonka ovia ja akkunoita on vuosisatoja koetettu pitää täydellisesti suljettuina, silloin kun niiden olisi pitänyt olla selko selällään, niin että raitis ilma, lämpö ja valo pääsisivät virtaamaan sisään.
Silläaikaa oli hän poikennut Plaisir-kadulta ja oli nyt Fauche-kadulla, missä Savin asui. Hän häpesi mielensä masentumista ja meni heidän luokseen. Rouva Savin tuli hänen soitettuaan aukaisemaan ovea.
- Puolisoni on kotona, hänellä oli kuumekohtaus tänä aamuna, niin ettei
hän voinut mennä virastoon. Ehkä tahdotte seurata minua.
Rouva Savin oli suloinen, tumma, hento ja iloinen nainen, hän nauroi herttaisesti ja oli vielä nyt, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana niin nuoren näköinen, että häntä olisi voinut luulla neljän lapsensa vanhimmaksi sisareksi. Hänelle oli ensin syntynyt tyttö, Hortense, sitten kaksoiset, Achille ja Philippe ja sitten taas poika Jules, jota hän vielä imetti. Kerrottiin että hänen miehensä oli hirveän mustasukkainen, epäili ja väijyi häntä ainaisen, häijyn levottomuuden vallassa ja sitäpaitsi aivan syyttä. Hän oli ollut köyhä orpotyttö, ja Savin oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden, kun hän oli tätinsä kuollessa jäänyt aivan yksin.
Hän oli siitä miehelleen kiitollinen ja käyttäytyi rehellisesti, oli hyvä puoliso ja hyvä äiti.
Viedessään Markuksen viereiseen huoneeseen näytti hänet äkkiä valtaavan epäilys. Hän pelkäsi varmaankin suututtavansa Savinia, joka aina etsi riitoja ja oli kotonaan kiusallinen, ja jonka tahtoon hänen sopuisa ja suloinen vaimonsa aina taipui säilyttääkseen kotirauhan.
- Kenen saan ilmoittaa?
Markus mainitsi nimensä ja asiansa. Notkealla ja sirolla liikkeellä hän pujahti ovenraosta. Markus jäi odottamaan ja tarkasteli silläaikaa ahdasta eteistä, jossa hän seisoi. Asuntoon kuului viisi huonetta, ja se täytti koko kerroksen. Savinin, joka oli konttoristi veronkantovirastossa, täytyi esiintyä arvokkaasti, ja hän luuli olevansa pakoitettu ulkonaiseen ylellisyyteen. Hänen vaimonsa oli puettu hattuun, ja hän itse kävi ulkona vain pitkään takkiin puettuna. Pahinta oli se tukala varattomuus, joka kätkeytyi tuon ulkonaisen ylellisyyden alle.
Hänen mielensä katkeruus tuli siitä, että hän nyt kolmenkymmenenyhden vuoden ikäisenä tunsi olevansa sidottu huonoon virkaansa, ollen ilman mitään toivoa ylenemisestä, koko elämäkseen pakoitettu pysymään toimessa, josta hän sai juuri niin paljon tuloja, ettei kuollut nälkään.
Hänen terveytensä oli huono, ja hän oli aina huonolla tuulella, ollen samalla kertaa nöyrä ja kiivas. Hän pelkäsi alituisesti herättävänsä esimiestensä tyytymättömyyttä. Virastossaan hän oli matelevainen ja nöyrä, kotonaan kiusasi hän vaimoaan sairaan lapsen tapaisella kärsimättömyydellä. Hänen vaimonsa vain hymyili herttaisesti ja ehti vielä, pidettyään huolta lapsistaan ja taloudestaan, valmistaa helmikukkia erääseen kauppaan Beaumontissa. Se oli hienoa työtä, josta maksettiin hyvin, ja hän kustansi niillä tuloillaan perheen vähäisen ylellisyyden.
Mutta Savin, jota vaivasi yläluokan ylpeys, ei tahtonut että sanottaisiin hänen vaimonsa olevan pakoitettu tekemään työtä, ja siksi hänen täytyi tehdä työnsä lukittujen ovien takana ja viedä salaa tilaukset Beaumontiin.
Yhtäkkiä Markus kuuli vihaisen, kimakan äänen. Sitten kuului lempeä kuiskaus, tuli hiljaisuus, ja rouva Savin ilmestyi uudestaan.
- Olkaa hyvä, astukaa sisään.
Savin tuskin nousi ylös nojatuolistaan, jossa hän hoiteli kuumekohtaustaan. Kyläkoulun opettajasta ei hänen mielestään tarvinnut välittää, Hän oli pieni ja kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä kalpeat kuin kuolleella, piirteet mitättömät ja veltot, silmät vaaleat ja parrassa siellä täällä likaisen keltaisia pilkkuja. Kotonaan hän käytti vanhoja nuttujaan. Värillinen kaulahuivi, joka hänellä tänään oli kaulassa, teki hänet tautien rasittaman ja huonosti hoidetun vanhuksen näköiseksi.
- Vaimoni kertoi, että tulette tuon inhoittavan jutun tähden, johon
olen kuullut koulunopettaja Simonin sotkeutuneen, ja ensimmäinen ajatukseni oli, sen tunnustan, olla teitä vastaanottamatta...
Hän keskeytti puheensa. Hän oli huomannut pöydällä helmikukat, joita hänen vaimonsa oli valmistanut, samalla kun hän luki vieressä "Petit Beaumontaisia". Hän heitti vaimoonsa vimmastuneen silmäyksen, ja tämä ymmärsi sen ja heitti kiireesti sanomalehden työn päälle.
- Älkää luulko, että vastustan asiatanne. Olen tasavaltalainen, enkä
minä salaa sitä, esimieheni tietävät sen aivan hyvin. Kun palvelee tasavaltaa, vaatii yksinkertainen rehellisyys olemaan tasavaltalainen, eikö totta? Olen siis kaikessa hallituksen puolella.
Pakoitettuna kuuntelemaan kohteliaasti, tyytyi Markus myöntävästi nyökäyttämään päätään.
- Ajatukseni uskonnosta on hyvin yksinkertainen: pappien tulee pysyä
alallaan. Olen antiklerikalisti yhtä hyvin kuin tasavaltalainen... Mutta lisään heti, että lapsilla ja naisilla täytyy olla jonkullainen uskonto, ja niin kauan kun katolinen usko on maan uskonto, niin minusta nähden yhtä hyvin se kuin joku muu!... Niinpä olen vaimolleni, jonka näette tässä, selittänyt, että on sopivaa ja tarpeellistakin hänen ikäiselleen ja hänen asemassaan olevalle naiselle käydä kirkossa, niin että hänellä maailman silmissä on jonkullainen siveellinen ojennusnuora, jonka jälkeen elää. Hän käy siis kapusiinien kirkossa.
Rouva Savin joutui hämilleen, hän punastui ja käänsi katseensa maahan.
Kysymys hartauden harjoittamisesta oli kauan aikaa ollut perheen suurena riitakysymyksenä. Hän vastusti sitä kaikella suloisella lempeydellään, herttaisen ja vilpittömän sydämmensä koko voimalla. Raivoisan mustasukkainen mies, joka epäili häntä lakkaamatta uskottomuudesta, piti synnintunnustusta ja ripillä käymistä ainoastaan moraalisena siteenä, joka olisi erinomaisen sopiva estämään häntä uskottomuudesta. Ja hänen oli täytynyt taipua, hän oli ottanut rippi-isäkseen miehensä valitseman isä Theodosiuksen, jota hän salaa kammosi. Nytkin hän loukattuna ja punastuen kohautti olkapäitään ja totteli niinkuin ainakin säilyttääkseen kotirauhan.
- Mitä taas lapsiini tulee, ei minulla ole varaa lähettää kaksoisia,
Achillea ja Philippea kolleegioon ja olen siis pannut heidät maallikkokouluun koska olen virkamies ja tasavaltalainen. Tyttäreni Hortense käy samasta syystä neiti Rouzairen koulua; mutta oikeastaan olen hyvin iloinen siitä, että neiti Rouzaire on uskonnollinen, ja että hän vie oppilaitaan kirkkoon, sillä se on hänen velvollisuutensa ja olisin pahoillani, jos hän ei sitä tekisi... Pojat aina jollakin tavalla pääsevät eteenpäin maailmassa. Ja kuitenkin, jos minun ei tarvitsisi tehdä tiliä töistäni esimiehilleni, niin ettekö luule, että olisi ollut viisaampaa panna heidät hengelliseen kouluun?...
Silloin heitä myöhemmin kannatettaisiin ja heille hankittaisiin virkoja, jota vastoin he nyt saavat viettää toimetonta elämää, niinkuin minäkin olen saanut tehdä.
Hänen katkeruutensa nousi huippuunsa, ja hän hiljensi äänensä salaisen pelon valtaamana.
- Nähkääs, papit ovat mahtavammat, heidän puolellaan olisi kuitenkin
viisainta olla.
Markus tunsi sääliä tuota viheliäistä miesraukkaa kohtaan, joka keskinkertaisuudessaan ja typeryydessään näytti hänestä surkuteltavalta.
Hän nousi ylös odottaen kaikkien näiden puheiden loppupäätöstä.
- Sallitteko minun tehdä lapsillenne tuota kysymystä?
- Lapset eivät ole kotona, vastasi Savin. Eräs rouva, meidän
naapurimme, on vienyt heidät kävelemään... Mutta vaikka he olisivatkin kotona, tulisiko minun antaa heidän vastata, kysyn teiltä sitä?
Virkamies ei missään tapauksessa voi ryhtyä tuohon asiaan. Minulla on aivan kylliksi ikävyyksiä virastossani, enkä tahdo mitään vastuunalaisuutta tuossa ilkeässä jutussa.
Kun Markus kumarsi, sanoi hän vielä.
- Vaikka juutalaiset raatelevat maaraukkaamme, ei minulla ole mitään
herra Simonia vastaan, muuta kuin että juutalaiset eivät ylipäänsä ollenkaan saisi olla opettajina. Toivon, että "Petit Beaumontais" kirjoittaa joskus tästä asiasta... Vapaus ja oikeus kaikille, se olkoon kaikkien tasavaltalaisten tunnuslause. Mutta isänmaa ennen kaikkia! eikö niin? isänmaa yksin, kun se on vaarassa!
Rouva Savin, joka ei enää ollut avannut suutansa, saattoi Markuksen ovelle yhä vielä hämillään. Hän alistui hymyillen, vaikka olikin korkeammalla asteella kuin kova herransa. Kun Markus saapui kadulle, tapasi hän lapset, jotka naapurin rouva toi kotiin. Yhdeksänvuotias Hortense oli jo kaunis ja keikaileva tyttönen, hänen silmänsä olivat luodut alas, ja ne loistivat veitikkamaisesti, kun hän ei peittänyt niitä teeskennellen hartautta, jonka hän oli oppinut neiti Rouzairen luona. Achille ja Philippe miellyttivät Markusta vähemmän. He olivat laihoja, kalpeita ja sairaloisia niinkuin isänsäkin, ja köyhyys oli tehnyt heidät umpimielisen ja tylyn näköisiksi.
He työnsivät sisarensa käsipuuta vasten, niin että hän oli vähällä kaatua. Kun he olivat nousseet portaita ylös, ja kun ovi aukeni, kuului sieltä kimakoita kapalolapsen huutoja.
Ne olivat pikku Léonin, joka oli herännyt, ja jota äiti jo alkoi imettää.
Kadulla Markus huomasi puhuvansa aivan ääneen. Siinä oli kaunis kokonaisuus, alkaen tietämättömästä talonpojasta, pikkumaiseen ja pelkuriin virkamieheen saakka, ja niiden välillä yksinkertainen työmies, kasarmin ja palkkasysteemin pilaantunut hedelmä. Ylemmällä asteella ei ollut sen parempaa, tietämättömyyteen yhtyi ahdas itsekkäisyys ja halpa raukkamaisuus. Vaikka pimeys olikin synkkä kaikkialla, tuntui kuitenkin siltä kuin olisi ilman johdonmukaisuutta saavutetusta puolisivistyksestä, jolla ei ollut mitään vakavaa tieteellistä perustaa, ollut seurauksena järjen myrkytys ja vieläkin suurempi turmeluksen tila.
Sivistys, niin, tietysti! mutta täydellinen, ulkokultaisuudesta ja valheesta vapaa sivistys, joka johtaa kaikki totuuteen! Ja Markus, joka innokkaasti oli ryhtynyt toimeen auttaakseen toveriaan, vapisi nähdessään tuon tietämättömyyden, erehdysten ja pahuuden kuilun avautuvan edessään. Hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Mikä hirveä pettymys olikaan seurauksena, jos noita ihmisiä joskus tarvittaisiin totuutta ja oikeutta puolustamaan!
Nuo ihmiset, ne olivat Ranska, suuri, raskas, tarmoton joukko, jossa epäilemättä oli paljon kunnon miehiä, mutta joka lyijypainon tavalla kiinnitti kansan maahan, niin ettei se voinut elää parempaa elämää, ei voinut olla vapaa, ei oikeudenmukainen eikä onnellinen, koska se oli tietämätön ja turmeltunut.
Markuksen hitaasti suunnatessa kulkuaan koulua kohden, kertoakseen ystävälleen Simonille käyntinsä surulliset tulokset, muistui hänelle äkkiä mieleen, ettei hän ollutkaan käynyt Milhomme-rouvien, Lyhyenkadun paperikauppiaiden luona. Ja vaikka hän ei siltäkään taholta mitään odottanut, tahtoi hän kuitenkin loppuun asti täyttää tehtävänsä.
Näiden naisten miehet olivat olleet kaksi veljestä Mailleboisista, Vanhempi heistä, Edouard, oli sedältään perinyt pienen paperikaupan, jossa hän vaimonsa kanssa vietti hyvin vaatimatonta elämää, jota vastoin nuorempi, Alexandre, joka oli rauhaton ja kunnianhimoinen luonteeltaan, oli tulemaisillaan rikkaaksi matkustaessaan ympäri maata kauppamatkustajana.
Mutta kuolema kohtasi heitä molempia; vanhempi joutui ensiksi surkean onnettomuuden uhriksi: hän putosi erään holvin pohjaan; nuorempi sai kuusi kuukautta myöhemmin verensyöksyn ollessaan matkalla toisessa päässä Ranskaa. Vaimot jäivät siten leskiksi, toiselle jäi pieni kauppa, toiselle noin kaksikymmentätuhatta markkaa, ensimmäiset säästöt toivotusta omaisuudesta.
Rouva Edouard, joka oli päättäväinen ja kekseliäs nainen, kehoitti kälyään, rouva Alexandrea rupeamaan hänen yhtiöosakkaakseen ja panemaan kaksikymmentätuhatta markkaansa paperikauppaan, joten he voisivat ottaa myydäkseen myöskin kirjallisuutta ja koulutarpeita. Kummallakin oli poika ja tästä ajasta alkaen rouva Edouard ja hänen pieni poikansa Victor, sekä rouva Alexandre ja hänen pieni poikansa Sébastien kuuluivat samaan perheeseen ja elivät yhdessä huolimatta heidän aivan vastakkaisista luonteistaan.
Rouva Edouard ei käynyt kirkossa sentähden, että hän olisi ollut erittäin uskonnollinen, mutta kaupan edut sitä vaativat sillä hänen ostajapiirinsä oli uskonnollinen, eikä hän voinut saattaa sitä tyytymättömäksi. Rouva Alexandre sitä vastoin oli avioliitossaan ateistin ja elostelijan kanssa lakannut käymästä kirkossa, eikä hän myöhemminkään käynyt siellä. Tälläkin kertaa teräväpäinen ja valtioviisas rouva Edouard käytti kekseliäästi hyväkseen tätä eroavaisuutta.
Heidän ostajapiirinsä laajentui, heidän kauppansa sijaitsi hyvällä paikalla veljien koulun ja maallikkokoulun välillä, ja sen klassillinen kirjallisuus, koulukirjat, taulut ja kuvat kelpasivat molemmille, puhumattakaan vihoista, teräskynistä ja lyijykynistä.
He päättivätkin kumpikin pysyä omissa mielipiteissään, toinen pappien puolella, toinen vapaa-ajattelijain, joten he tyydyttivät kumpaakin puoluetta; ja ikäänkuin julkiseksi vahvistukseksi, niin että kaikki sen tietäisivät, pantiin Sébastien maallikkokouluun, juutalaisen Simonin oppilaaksi ja Victor veljien kouluun. Näin järjestettynä ja taitavan johdon alaisena yhtiö menestyi ja paperikaupassa kävi ostajia enemmän kuin missään muussa kaupassa Mailleboisissa.
Markus pysähtyi Lyhyellekadulle, jossa oli ainoastaan kaksi taloa, paperikauppa ja pappila, ja katseli hetken tuota kauppaa, jonka ikkunassa oli sekaisin pyhimysten kuvia ja tasavaltaa ylistäviä tauluja, jota vastoin ovi oli ripustettu täpösen täyteen kuvalehtiä. Hän aikoi juuri astua sisään, kun rouva Alexandre ilmestyi kynnykselle. Hän oli suuri, vaalea ja hyvin lempeännäköinen nainen, hänen kasvonsa olivat jo kuihtuneet, vaikka hän vasta oli kolmenkymmenen ikäinen, ja niitä valaisi aina vieno hymy. Hänen helmoissaan riippui hänen pieni poikansa Sébastien, jota hän jumaloitsi.
Sébastien oli seitsemän vuoden vanha, lempeä ja vaalea kuin äitinsäkin, Hän oli hyvin kaunis lapsi, hänen silmänsä olivat siniset, nenä hieno ja suu miellyttävä.
Rouva Alexandre tunsi Markuksen ja rupesi heti puhumaan hänelle tuosta hirveästä rikoksesta, joka tuntui olevan hänellä alituisesti mielessä.
- Oi, mikä tapaus, herra Froment. Ajatelkaahan että se on tapahtunut
niin lähellä meitä! Pikku Zéphirin raukka, minä näin hänen aina kulkevan ohi tästä mennen tullen koulusta, ja hän kävi niin usein meillä ostamassa vihkoja ja kyniä... En ole voinut nukkua ollenkaan sen jälkeen, kun melkein ensimmäisenä näin hänen ruumiinsa.
Sitten hän puhui sääliväisesti Simonista ja hänen suuresta surustaan.
Hän piti Simonia erinomaisen hyvänä ja kunnollisena miehenä, koska hän oli mieltynyt pikku Sébastieniin, joka oli hänen parhaimpia ja etevimpiä oppilaitaan. Hän ei koskaan voinut uskoa, että opettaja olisi voinut tehdä niin hirveän teon. Kirjoituskaava, josta niin paljon puhuttiin ei todistanut mitään, vaikka olisikin koulusta löydetty samallaisia.
- Meillä on kirjoituskaavoja myytävänä, herra Froment, ja minä
tarkastelin niitä, jotka olivat puodissa. Yhdessäkään niissä ei ollut sanoja: "Rakastakaa toinen toistanne."
Silloin Sébastien, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, kohotti päätään.
- Minäpä olen nähnyt sellaisen, serkkuni Victor oli tuonut sen veljien
luota.
Äiti hämmästyi.
- Mitä sanot? et ole kertonut siitä mitään minulle!
- Ethän sinä ole kysynytkään mitään. Sitä paitsi Victor kielsi minua
puhumasta siitä, koska kaavoja ei saa viedä mukanaan.
- Missä tuo kaava sitten on?
- Sitä minä en tiedä. Victor kätki sen jonnekin, ettei häntä
toruttaisi.
Markus kuunteli keskustelua ilon valtaamana, sydän toivosta sykkien.
Tulisiko totuus vihdoinkin ilmi lapsen suun kautta? Tämä saattoi olla pieni valonsäde, joka vähitellen laajenee ja kasvaa loistavaksi valoksi.
Hän alkoi jo tehdä Sébastienille selviä, ratkaisevia kysymyksiä. Mutta silloin saapui rouva Edouard Victorin seuraamana. Hän oli käynyt veli Fulgentiuksen luona jostakin tilauksesta puhumassa.
Hän oli vielä pitempi kuin kälynsä, rouva Alexandre, ja oli tumma ja miesmäinen, kasvot olivat hänellä suuret ja kulmikkaat, liikkeet äkkinäiset ja ääni meluava. Pohjaltaan oli hän hyvänsävyinen ja omalla tavallaan rehellinen, niin ettei hän olisi penninkään vertaa tehnyt vääryyttä ostajilleen. Hän oli mies heidän perheessään, eikä toisella ollut puolustuksekseen muuta kuin lempeytensä, jota hän käytti viikkoja, kuukausia ja sai siten usein voiton. Yhdeksän vuotias Victor oli myöskin kookas ja karkeatekoinen lapsi, hänen päänsä oli iso ja tumma ja kasvonsa karkeapiirteiset, hän oli serkkunsa Sébastienin täydellinen vastakohta.
Kuultuaan mistä oli kysymys rouva Edouard katsoi vakavasti poikaansa.
- Mitä, kaavako? sinäkö olet varastanut kaavan veljiltä ja tuonut sen
tänne?
- En ole, äiti!
- Oletpas, herraseni! koska serkkusi on nähnyt sen. Hänellä ei ole
tapana valehdella.
Lapsi lakkasi vastaamasta, luoden serkkuunsa vihaisia silmäyksiä: tällä ei ollut hyvä olla, sillä hän tunsi leikkitoverinsa ruumiillisen voiman.
Hän oli tavallisesti voitetun ja kuritetun vihollisen asemassa, kun he yhdessä leikkivät sotaa. Victorin johdolla tehtiin peloittavia ratsastusretkiä läpi koko talon ja Sébastien joka oli hiljainen ja lempeä, otti niihin osaa ihastuksen sekaisella pelolla.
- Hän ei varmaankaan ole varastanut sitä, huomautti rouva Alexandre
lempeästi. Ehkä hän on tuonut sen erehdyksestä kotiin.
Ja saadakseen serkultaan anteeksi varomattomuutensa kiiruhti Sébastien vahvistamaan tätä luuloa.
- Niin se aivan varmaan on, en ole sanonut hänen varastaneen sitä.
Rouva Edouard tyyntyi, eikä vaatinut enää vastausta Victorilta, joka yhä pysyi vaiti ja itsepäisesti kieltäytyi tunnustamasta. Rouva Edouard oli varmaankin huomannut, että ei ollut varovaista kuulustella tätä asiaa loppuun vieraan kuullen, ennenkuin oli punninnut kaikki sen vakavat seuraukset, Hän ajatteli, että jos hän menisi jommallekummalle puolelle, niin suututtaisi hän joko veljien koulun tai maallikkokoulun ja kadottaisi silloin yhdellä iskulla toisen puolen ostajapiiriänsä; hän heitti käskevän silmäyksen rouva Alexandreen ja sanoi pojalleen.
- Ole hyvä, astu sisään, herraseni, me selvitämme heti tämän asian.
Ajattele asiaa, ja jos et tunnusta totuutta, joudut minun kanssani tekemisiin.
Sitten lisäsi hän Markukseen kääntyneenä.
- Me kerromme sen teille sitten, herra, ja voitte olla varma siitä että
hän puhuu, ellei tahdo saada selkäsaunaa, jota hän on kauvan aikaa muistava.
Markuksen täytyi tyytyä siihen huolimatta kiihkeästä halustaan saada heti tietää täydellinen, varma totuus, kertoakseen sen Simonille vapahtavana sanomana. Hän ei kuitenkaan enää epäillyt että hänellä nyt oli käsissään ratkaiseva todistus, jonka sattumalta oli saanut, ja hän riensi heti ystävänsä luo tekemään tiliä iltapäivästään, pettymyksistään Bongardin, Doloirin ja Savinin luona sekä odottamattomasta löydöstään Milhomme-rouvien luona. Simon kuunteli rauhallisena osoittamatta suurta iloa, niinkuin Markus oli odottanut. Vai niin! veljien luona oli samallaisia kaavoja. Se ei häntä ihmetyttänyt. Miksi hän puolestaan olisi pelännyt, koska hän kerran oli syytön?
- Kiitän sinua kaikesta vaivastasi, hyvä ystäväni, lisäsi hän. Ymmärrän
täydellisesti lapsen tiedonannon tärkeyden. Mutta, näetkö, en voi käsittää, että kohtaloni riippuisi siitä, mitä sanotaan tai ollaan sanomatta, koska kerran en ole mihinkään syypää. Se on minun mielestäni päivänselvää.
Markus hymyili iloissaan. Hänelläkin oli nyt sama vakaa luottamus. Ja keskusteltuaan vähän aikaa läksi hän kotiinsa, mutta palasi hetken kuluttua uudelleen ja kysyi.
- Onko kaunis Mauraisin vihdoinkin käynyt täällä?
- Ei vielä.
- Silloin, ystäväni, on hän ensin tahtonut tutustua Mailleboisin
mielipiteeseen. Minä näin hänet tänä aamuna ensin isä Crabotin ja sitten neiti Rouzairen seurassa. Ja nyt iltapäivällä kulkiessani kaupungilla luulen taas nähneeni hänet salaa hiipivän Kapusiinikadulla ja sitten menevän pormestarin luo... Hän tutkii asioita, ettei sitten tarvitsisi katua sitä, ettei ollut vahvempien puolella.
Simon, joka tähän saakka oli ollut niin rauhallinen, tuli levottomaksi, sillä hän kunnioitti ja pelkäsi esimiehiään. Koko onnettomuudessa hän enimmin pelkäsi sitä, että tällainen suuri häväistysjuttu voisi viedä häneltä viran tai ainakin saattaa hänet huonoihin kirjoihin. Hän aikoi juuri tunnustaa tämän pelkonsa, kun Mauraisin saapui kylmän ja huolestuneen näköisenä. Vihdoinkin hän uskalsi tehdä sen.
- Niin, herra Simon, riensin tänne tuon kauhean jutun tähden. Olen
epätoivoissani koulun tähden, teidän tähden ja meidänkin tähtemme. Se on hyvin vakavaa, hyvin vakavaa.
Alkeiskoulun tarkastaja oikaisi lyhyen vartalonsa lausuen nuo sanat yhä suuremmalla vakavuudella. Hän oli kuivasti kätellyt Markusta, josta hän tiesi esimiehensä, akateemian tarkastajan Le Barazerin paljon pitävän.
Mutta hän katsoi karsaasti häneen silmälasiensa läpi ikäänkuin kehoittaen häntä poistumaan. Markus ei voinut viipyä kauemmin, vaikka hänestä oli ikävä jättää Simon, jonka hän näki kalpenevan esimiehensä edessä, vaikkakin hän aamusta alkain oli osoittanut niin suurta rohkeutta. Hän läksi siis kotiinsa. Mauraisinin kanta kysymyksessä teki hänet levottomaksi, sillä hän epäili häntä kavaltajaksi.
Ilta oli hyvin rauhallinen vanhojen rouvien luona. Rouva Duparque ja rouva Berthereau eivät kumpikaan puhuneet rikoksesta; ja pieni talo vaipui takaisin kuolleeseen rauhaansa niinkuin ei kamalasta tapauksesta koskaan olisi siellä puhuttukaan. Markus piti siis parhaana olla sanaakaan hiiskumatta, eikä hän myöskään puhunut mitään toimistaan iltapäivällä. Illalla maata mennessään sanoi hän vaimolleen ainoastaan, että hän nyt oli aivan rauhallinen ystävänsä Simonin kohtalosta.
Geneviève oli iloinen siitä, ja he keskustelivat myöhäiseen, sillä he eivät saaneet koskaan olla kahdenkesken, he olivat kuin vieraat toisilleen tässä talossa, jossa he eivät saaneet puhua vapaasti. Aamulla Markus surukseen löysi "Petit Beaumontaisista" halpamaisen kirjoituksen Simonia vastaan. Hänelle muistui mieleen edellisen päivän myötätuntoinen kirjoitus, jossa opettajaa ylenmäärin ylistettiin; ja nyt oli yksi päivä ollut kylliksi, mielipiteet olivat täydellisesti muuttuneet, juutalainen oli raakamaisesti uhrattu, häntä suorastaan syytettiin inhoittavasta rikoksesta tavattoman viekkailla arveluilla ja väärillä selityksillä.
Mitä oli sitten tapahtunut, mikä mahtava valta oli ollut toimessa, mistä oli kotoisin tuo myrkyllinen kirjoitus, joka oli niin huolellisesti muodostettu ja laadittu tekemään juutalaisen ijäksi syylliseksi tietämättömän kansan silmissä, joka ahnaasti kuunteli valheita?
Lopetettuaan lukemisen hänestä tuntui kuin jonkun äärettömän työpajan pimeydessä salaperäiset kädet olisivat eilisestä illasta alkaen työskennelleet saattaakseen viattoman turmioon ja siten pelastaakseen tuntemattoman syyllisen.
Mitään uutta ei kuitenkaan ollut tapahtunut, tuomarit eivät olleet tulleet uudestaan, santarmit vaan vartioivat rikoshuonetta, jossa pieni ruumis raukka odotti hautaamistaan. Edellisenä päivänä tapahtunut ruumiinavaus oli ainoastaan todistanut murhan raakuuden ja tuonut ilmi saastaisia yksityisseikkoja. Zéphirin oli kuoliaaksi kuristettu, jonka myöskin todistivat kymmenen sormen jäljet, kymmenen sinertävää kuoppaa hänen kaulassaan. Hautajaiset oli määrätty iltapäiväksi, ja ne aijottiin kostoksi tehdä tavattoman juhlallisiksi. Kerrottiin että kaupunginhallitus aikoi olla niissä läsnä, ja samoin myöskin kaikki murhatun toverit, koko veljien koulu.
Markus oli taas huolissaan. Hän ei heti mennyt Simonin luokse, vaan päätti lähteä sinne vasta hautajaisten jälkeen. Hän käveli vaan ympäri kaupunkia, joka hänen mielestään oli ikäänkuin uupunut ja kokonaan kauhuisan odotuksen vallassa. Hän oli jo vähän tyyntynyt ja söi juuri aamiaista vanhojen rouvien kanssa pikku Louisen iloisesti leperrellessä, kun Pélagie tuodessaan sisään jälkiruoan, iloisesti sanoi.
- Tiedättekö, rouva, tuo juutalaisheittiö aijotaan vangita... Eikö se
ole suuri vahinko!
Markus kysyi aivan kalpeana.
- Simonko vangita? Mistä sen tiedätte?
- Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Teurastaja juoksi jo katsomaan.
Markus heitti pois ruokaliinansa, nousi ja läksi ulos, koskematta jälkiruokaan. Vanhat rouvat olivat loukkautuneet ja kauhistuksissaan tuollaisesta epäkohteliaisuudesta. Genevièvekin näytti tyytymättömältä.
- Hän tulee hulluksi, sanoi rouva Duparque kuivasti. Niin! rakas
lapseni, sanoinhan minä sen sinulle. Missä ei ole uskontoa, siellä ei voi olla onnea.
Kadulla Markus todellakin huomasi, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Kaikki kauppiaat seisoivat puotiensa ovilla, ihmiset juoksivat, kuului huudahduksia ja hälinää. Hän kiiruhti Lyhyenkadun kautta. Siellä huomasi hän Milhomme-rouvat lapsineen paperikaupan kynnyksellä, hekin odottivat jännityksellä suurta tapausta. Heti hän muisti että siinä oli hyvä todistus, joka hänen täytyi saada.
- Onko totta, kysyi hän heiltä, että Simon vangitaan?
- Kyllä, herra Froment, vastasi rouva Alexandre lempeällä tavallaan. Me
näimme juuri poliisikomisariuksen menevän sivu tästä.
- Muistattehan, sanoi rouva Edouard vuorostaan, katsoen häntä suoraan
silmiin odottamatta kysymystä, jonka hän luki jo hänen katseessaan, muistattehan tuon kirjoituskaavan, on aivan varmaa, ettei se koskaan ole ollut Victorin käsissä. Olen kysynyt häneltä ja olen vakuutettu siitä, ettei hän valehtele.
Lapsi kohotti kulmikkaan leukansa ja suuret hävyttömän rauhalliset silmänsä.
- Se on varma, etten valehtele.
Markus hämmästyi, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kääntyi rouva Alexandren puoleen.
- Mutta, rouva, mitä teidän poikanne sitten sanoi? Hän oli nähnyt tuon
kaavan serkullaan, hän myönsi sen.
Levottoman näköinen äiti ei vastannut heti. Hänen pieni, arka Sébastieninsa oli paennut hänen helmoihinsa ikäänkuin sinne kätkeäkseen kasvonsa; ja vapisevalla kädellä silitti hän koneentapaisesti poikansa hiuksia, hän näytti tahtovan suojella häntä.
- Epäilemättä, herra Froment, oli hän nähnyt sen tai luullut sen
nähneensä. Mutta nyt hän ei enää ole varma siitä, hän pelkää erehtyneensä. Ei siis ole mitään puhumista tästä asiasta, ymmärrättehän sen.
Tahtomatta kauemmin kysellä asiasta rouvilta, kääntyi Markus suoraan pienen pojan puoleen.
- Onko aivan varma, ettet ole nähnyt kaavaa? Lapseni, ei mikään ole
niin paha kuin valhe.
Mitään vastaamatta Sébastien painoi kasvonsa vielä syvemmälle äitinsä helmoihin ja purskahti katkeraan itkuun. Oli silminnähtävää, että rouva Edouardin tahto oli voittanut, sillä hyvänä kauppiaana pelkäsi hän kadottavansa jommankumman ostajapiireistään, jos hän menisi toisen puolelle. Hän oli kuin kivestä, häneltä ei enää saanut mitään tietää.
Hän suvaitsi kuitenkin varovaisesti selittää syitään.
- Jumalani! herra Froment, me emme voi olla ketään vastaan, me jotka
kauppamme tähden tarvitsemme kaikkia ihmisiä... Se täytyy kuitenkin sanoa, että kaikki todistukset ovat herra Simonia vastaan. Esimerkiksi se, että hän sanoo myöhästyneensä junasta, heittäneensä paluulipun rautatieaseman pihalle ja palanneensa kotiin jalkaisin, ilman että kukaan olisi nähnyt häntä tuolla kuuden kilometrin matkalla. Sitäpaitsi tiedättehän, että neiti Rouzaire kuuli melua noin kahtakymmentä minuuttia vailla yksitoista, jotavastoin hän sanoo palanneensa vasta tuntia myöhemmin. Selittäkäähän minulle vielä kuinka on mahdollista, että herra Mignotin täytyi mennä häntä herättämään kahdeksan aikaan, vaikka hän tavallisesti nousee varhain aamulla...
Ehkä hän voi puhdistaa itsensä, toivokaamme sitä hänen puolestaan.
Markus keskeytti hänet. Hän vaan toisti, mitä oli lukenut "Petit Beaumontaisista", ja Markus oli kauhistuksissaan siitä. Hän katseli tarkoin molempia naisia kiireestä kantapäähän, toisen ulkomuoto todisti itsepäistä tunnottomuutta, toisen oli vallannut väristys, kun hän ajatteli heidän suurta valettaan, jonka seuraukset voisivat olla hyvinkin vaikeat. Markus jätti heidät ja kiiruhti Simonin luo.
Umpinaiset ajopelit seisoivat portin edessä, jota kaksi poliisia vartioi. Käsky oli ankara, mutta Markus pääsi vihdoin sisään. Kaksi muuta poliisia vartioi Simonia koulusalissa ja poliisikomisarius, jolla oli mukanaan tutkintotuomari Daixin allekirjoittama vangitsemiskäsky, toimitti paraikaa uutta, tarkkaa tutkimusta läpi koko talon, etsien luultavasti kuuluisaa kirjoituskaavaa. Mutta hän ei löytänyt mitään, ja kun Markus uskalsi kysyä toiselta poliisilta oliko samallaista tutkimusta toimitettu kristillisten koulujen veljeskunnan luona, katsoi tämä häneen tyrmistyneenä: tutkimus veljien luona, mutta minkä vuoksi?
Markus hymyili itsekin lapsellisuudelleen, he olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen, veljet olivat varmaankin aikoja sitten polttaneet ja hävittäneet kaikki. Hän pidätti itseään ryhtymästä vastustukseen, hän oli epätoivoissaan siitä ettei voinut mitään tehdä totuuden ilmisaamiseksi. Tunnin ajan täytyi hänen odottaa etehisessä, kunnes komisariuksen tarkastus oli loppunut. Silloin sai hän vähäisen tavata Simonia, jota poliisit kuljettivat. Rouva Simon ja hänen kaksi lastansa olivat myöskin siellä, ja rouva heittäytyi nyyhkyttäen miehensä kaulaan, sillä aikaa kun komisarius, juro, mutta kunnon mies, oli antavinaan viimeisiä määräyksiä. Se oli sydäntäsärkevä kohtaus.
Simon koetti olla rauhallinen, vaikka oli kalmankalpea ja murtunut tästä virkauransa katkeamisesta.
- Älä nyt sure, armaani. Tämä ei voi olla muuta kuin erehdys, kauhea
erehdys. Kaikki on tietysti selviävä, kun minua kuulustellaan, ja minä palajan luoksesi.
Mutta Rachel nyyhkytti yhä katkerammin, hänen kauniit kasvonsa olivat kosteat kyynelistä, ja hän nosti vuorotellen Josephia ja Sarahta, että hän suutelisi heitä vielä kerran.
- Niin, niin, lapsi rakkaat, rakasta heitä, hoida heitä hyvin, siihen
asti kun palajan... Pyydän sinua, älä itke enää, sinä viet kaiken rohkeuteni.
Hän irtautui vaimonsa syleilystä. Kun hän huomasi Markuksen, loisti hänen silmistään ääretön ilo. Lämpimästi tarttui hän tämän käteen ja sanoi.
- Oi! toverini, kiitos! Ilmoita heti veljelleni Davidille ja sano
hänelle, että olen viaton. Hän on etsivä kaikkialta, hän on löytävä syyllisen, hänelle uskon kunniani ja lasteni kunnian.
- Ole levollinen, vastasi Markus yksinkertaisesti, liikutuksen
valtaamana, minä olen auttava häntä.
Komisarius palasi ja lopetti kohtauksen; rouva Simon vietiin murtuneena pois, silloin kun Simon läksi pois kahden poliisin välissä. Sitten seurasi hirveä kohtaus. Pikku Zéphirinin hautajaiset oli määrätty kello kolmeksi, ja vangitsemisen piti tapahtua kello yksi, jotta ei mitään ikävää yhteensattumista tapahtuisi. Mutta tutkimus oli kestänyt niin kauvan, että sitä ei voitu välttää. Kun Simon ilmaantui pienelle etehiselle, oli tori jo täynnä uteliaita, jotka olivat rientäneet saattoa katsomaan.
Tämä "Petit Beaumontaisin" juttujen kiihoittama joukko alkoikin huutaa heti kun se huomasi opettajan, kirotun juutalaisen, pienten lasten murhaajan, joka noitatemppuihinsa tarvitsi heidän viatonta, hostian pyhittämää vertaan. Tuo kertomus, jota tästälähin oli mahdoton hävittää, kierteli suusta suuhun, yhä kiihoittaen rähisevää, uhkaavaa joukkoa.
- Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle!... Kuolema, kuolema,
juutalaiselle!
Jähmettyneenä, kalpeana ja jäykkänä Simon huusi portailta vastauksen, joka sittemmin yhä oli kaikuva hänen huuliltaan niinkuin omantunnon ääni.
- Olen viaton! olen viaton!
Silloin joukko joutui raivoon, huudot pauhasivat kuin myrsky, ja ääretön aalto nousi anastaakseen onnettoman ja raastaakseen hänet kappaleiksi.
- Kuolema, kuolema juutalaiselle!
Nopeasti työnsivät poliisit Simonin vaunuihin ja ajuri pani hevosensa laukkaamaan, samalla kun Simon väsymättä huusi äänellä, joka kaikui yli melun.
- Olen viaton! olen viaton! olen viaton!
Pitkin koko Isoakatua juoksi joukko vaunujen perästä, ulvoen yhä kovemmasti. Markus jäi paikalle huumautuneena, sydän ahdistettuna, ja hän muisteli aivan vastaisia mielenosoituksia, vihaista melua ja vimmastuneita huudahduksia, joilla palkintojenjako oli vastaanotettu edellisenä iltana. Kahdessa päivässä oli yleinen mielipide ehtinyt kääntyä. Häntä kauhistutti se verraton taito ja hirveä nopeus, millä salaperäiset kädet olivat toimineet, kootessaan yhteen niin paljon pimeyttä. Hänen toiveensa olivat kukistuneet, hän tunsi, että totuus oli pimentynyt, voitettu ja katoamaisillaan.
Mutta kulkue alkoi järjestäytyä pikku Zéphirinin hautajaisia varten.
Markus näki että neiti Rouzaire, joka johti luokkansa pieniä tyttöjä, oli katsellut Simonin kuolemantuomiota osoittamatta vähintäkään myötätuntoisuuden merkkiä, hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan virallista hartautta. Mignot, jonka ympärillä seisoi muutamia oppilaita, ei myöskään ollut puristanut esimiehensä kättä. Hän näytti jöröltä ja kiusaantuneelta, kärsien epäilemättä taistelusta hyvän sydämensä ja etunsa välillä. Vihdoin läksi tavattoman loistava kulkue liikkeelle, suunnaten kulkunsa Saint-Martin kirkkoon päin.
Siinäkin huomasi kuinka huolellisesti taitavat kädet olivat kaiken järjestäneet, niin että kansan sääli ja kostonhimo kiihtyisi. Pienen arkun ympärillä olivat ensiksikin ne Zéphirinin toverit, jotka äskettäin samaan aikaan kuin hänkin, olivat käyneet ripillä. Sitten seurasivat pormestari Darras ja kaupungin hallitusmiehet. Senjälkeen tulivat kaikki muut veljien oppilaat veli Fulgentiuksen ja hänen kolmen apulaisensa, veljien Isidoren, Lazaruksen ja Gorgiaksen johtamina.
Selvästi huomasi veli Fulgentiuksen suuren merkityksen, hän kulki edestakaisin, komensi ja meni toimeliaisuudessaan niin pitkälle, että järjesteli neiti Rouzairenkin tyttösiä, ikäänkuin he olisivat olleet hänen käskettävinään. Sitten oli vielä kapusiinimunkkeja isä Theodosiuksen johdolla, Valmarien kolleegiosta tulleita jesuiittoja sekä heidän rehtorinsa isä Crabot, pappeja oli tullut kaikkialta, oli niin paljon papinviittoja ja kauhtanoita, että olisi luullut koko kirkon olevan liikkeellä ollakseen varma voitostaan.
Kaikki ihmiset nyyhkyttivät: hurjat äänet huusivat.
- Kuolema juutalaiselle! kuolema juutalaiselle!
Lopuksi näki Markus, jonka sydän oli täynnä katkeruutta, vielä yhden kohtauksen. Hän huomasi joukossa alkeiskoulun tarkastaja Mauraisinin, joka epäilemättä oli tullut Beaumontista, niinkuin edellisenäkin päivänä, lisätäkseen ansioluetteloaan. Kun isä Crabot kulki kansan ohitse, huomasi Markus selvästi heidän hymyilevän toisilleen, vaihtavan salaisen tervehdyksen, niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät toisensa. Kaikki se hirveä vääryys, jota noina kahtena päivänä oli salassa kudottu, ikäänkuin ilmaantui hänelle nyt keskellä kirkasta päivää, samalla kun Saint-Martinin kellot soivat pienen vainajan kunniaksi, vainajan, jonka surullista kuolemaa nyt aijottiin käyttää hyväkseen.
Silloin löi joku kovasti Markusta olkapäähän, ja raivoisan ivallinen ääni sai hänen kääntämään päätään.
- No! viaton ja rehellinen virkaveljeni, mitä minä sanoin teille? Nyt
on todistettu että saastainen juutalainen on häväissyt ja kuristanut veljenpoikansa ja silläaikaa kun hän ajaa Beaumontin vankilaa kohden, riemuitsevat veljet!
Se oli opettaja Férou, vimmastunut nälkäkurki, vielä hintelämpänä kuin ennen ja hiukset epäjärjestyksessä.
- Kuinka heitä voitaisiin syyttää, koska pieni vainaja on heidän,
heidän ainoastaan ja heidän hyvän Jumalansa? Ha! ha! kukaan ei tietysti uskalla heitä syyttää, nyt kun koko Maillebois on nähnyt heidän pitävän hänelle niin suuret hautajaiset... Kaikkein hulluinta on tuon naurettavan kärpäsen surina, tuon typerän veli Fulgentiuksen, joka puuhaa kaikkien ihmisten kanssa. Siinä on liiaksi intoa! Näittehän isä Crabotin, joka hymyili niin hienosti. Hienon hymyn takana taitaa piillä aikalailla yksinkertaisuutta, vaikka hän on kuuluisa taitavuudestaan.
Mutta muistakaa, mitä sanon teille, vahvin, ainoa vahva heidän joukossaan on isä Philibin. Saatte etsiä häntä tänään, ei tarvitse pelätä, että hän on täällä. Hän on piiloutunut johonkin ja olkaa varma, että hän toimittaa siellä jotain kaunista työtä... Oi! minä en tiedä kuka on syyllinen, ei kukaan näistä luultavasti, mutta hän kuuluu samaan seuraan, se on päivän selvää, ja he kääntävät maailman nurin ennenkuin antavat syyllisen esille.
Nähdessään, että Markus alakuloisena ja äänettömänä kohautti olkapäätään jatkoi hän.
- Tässä on siis hyvä tilaisuus musertaa maallikot. Alkeiskoulun
opettajana miehen raiskaaja ja murhaaja! hei! mikä erinomainen sodan aihe, kuinka meitä tullaankaan löylyttämään, meitä kaikkia, jotka olemme ilman jumalaa ja isänmaata. Kuolema lahjotuille ja kavaltajille! kuolema juutalaisille!
Ja hän katosi tungokseen heilutellen pitkiä käsivarsiaan. Hänellä oli tapana katkeralla ivalla sanoa, että hänestä oli yhden tekevää kuoliko hän roviolla, puettuna veripaitaan tai nälkään kurjassa Moreuxin koulussa.
Iltapäivä pienessä, kylmässä talossa oli ikävä, ja kun Markus ja Geneviève illalla olivat menneet levolle, huomasi viimemainittu että hänen miehensä oli epätoivoissaan, ja hän syleili häntä hellästi puhjeten kyyneliin. Markus oli syvästi liikutettu, sillä hän oli sinä päivänä tuntenut ensimmäisen heikon alun erimielisyyteen heidän välillään. Hän painoi vaimoaan rintaansa vastaan, ja he itkivät yhdessä kauan aikaa sanaakaan puhumatta.
Vihdoin sanoi Geneviève hiukan epäilevällä äänellä.
- Kuule, rakas Markus, minä luulen, että olisi parasta ettemme enää
viipyisi isoäidin luona. Lähtekäämme huomenna.
Hyvin hämmästyneenä Markus kysyi.
- Olisiko hän jo väsynyt meihin? onko sinua pyydetty sanomaan sitä
minulle?
- Oi! ei, ei!... Se päinvastoin surettaisi äitiä. Meidän täytyisi
keksiä joku tekosyy, toimittaa niin, että meille lähetettäisiin kutsumakirje.
- No, mutta miksi emme olisi täällä kuukauden loppuun niinkuin
tavallisesti! Epäilemättä on ollut jonkun verran epäsopua, mutta minä en välitä siitä.
Geneviève oli hetken hämillään, eikä uskaltanut tunnustaa salaista levottomuuttaan siitä, että kokonaisen illan oli tuntenut itsensä vähän vieraaksi miehelleen ollessaan sen uskonnollisen vihamielisyyden vaikutuksen alaisena, joka isoäidin läheisyydessä vallitsi. Hänestä oli tuntunut kuin olisivat hänen nuoruutensa ajatukset ja tunteet palanneet ja joutuneet ristiriitaan hänen jokapäiväisen elämänsä kanssa puolisona ja äitinä. Mutta se oli vaan hieno aavistus, ja hän tuli jälleen iloiseksi ja luottavaiseksi kun Markus häntä hyväili. Pienestä kätkyestä vierestään kuuli hän Louisensa suloisen säännöllisen hengityksen.
- Sinä olet oikeassa, jääkäämme tänne ja täytä velvollisuutesi niinkuin
sinusta on oikein. Me rakastamme toisiamme niin, että aina voimme olla onnellisia.
III.
Tästä alkaen ei vanhojen rouvien pienessä talossa enää puhuttu Simonin asiasta. Vältettiin pienimpiäkin viittauksia siihen, ettei mitään ikäviä riitoja syntyisi. Aterioiden aikana puhuttiin ainoastaan kauniista ilmasta, ikäänkuin oltaisiin tuhannen penikulman päässä Mailleboisista, missä intohimot yhä hurjempina raivosivat, missä mielipiteet niin ankarasti törmäsivät toisiansa vastaan, että kolmekymmentä vuotta vanhat ystävät ja kokonaiset perheetkin riitaantuivat keskenään. Ja Markus, joka kotona Genevièven sukulaisten luona oli niin äänetön ja välinpitämätön, oli ulkopuolella kaikkein kiivain ja sankarillisin totuuden ja oikeuden puoltaja.
Sen päivän iltana, jolloin Simon vangittiin, toimitti Markus rouva Simonin lapsineen muuttamaan isänsä ja äitinsä luo, joka asui pienessä, synkässä talossa Trou-kadun varrella. Oli lupa-aika, koulu oli suljettu ja apuopettaja Mignot jäi taloa vartioimaan, kokonaan kiintyneenä kalastusretkiinsä läheiselle Verpille-joelle. Neiti Rouzairekin oli tänä vuonna luopunut tavallisesta matkastaan kaukana asuvan tätinsä luokse, sillä hän tahtoi olla läsnä oikeudenkäynnissä, jossa hänen todistuksensa tulisi niin paljon merkitsemään. Rouva Simon oli jättänyt kaikki huonekalunsa entiseen asuntoonsa, ettei luultaisi hänen suin päin paenneen ja siten tunnustaneen rikoksen, toivomatta enää saavansa palata.
Hän oli siis vienyt Josephin ja Sarahin vanhempiensa luo, mukanaan yksi ainoa matkalaukku, niinkuin olisi hän mennyt sinne vaan kesää viettämään muutamiksi viikoiksi.
Tästä lähtien ei kulunut ainoatakaan päivää niin, ettei Markus olisi käynyt räätäli Lehmannin luona. Trou-katu, joka päättyi Plaisir-katuun, oli köyhän kaupunginosan kurjimpia katuja, ja siinä yksikerroksisessa talossa, jossa räätäli Lehmann asui, oli ainoastaan pimeä puoti ja vielä pimeämpi puotikamari kellarikerroksessa ja niiden yläpuolella kolme huonetta, joihin veivät pimeät portaat, ja sitäpaitsi vielä tilava ullakko, ainoa huone, johon joskus aurinko pilkisti. Kellarintapainen puotikamari oli samalla kertaa keittiö ja ruokahuone.
Rachel muutti entiseen synkkään kamariinsa ja vanhan pariskunnan täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen antaakseen kolmannen huoneen lapsille, jotka onneksi voivat saada suuresta ullakosta sangen iloisen ja tilavan leikkipaikan.
Markus ihmetteli lakkaamatta kuinka niin ihailtava ja harvinaisen kaunis nainen oli voinut kasvaa tällaisen kurjuuden keskellä, köyhille vanhemmille, joihin vaivaloinen köyhyys kauan aikaa oli taannuttavasti vaikuttanut. Viidenkymmenenviiden vuotias isä Lehmann oli tyypillinen juutalainen, pieni ja laiha mies, nenä suuri, silmät vilkkuvat, suu paksun harmaan parran peitossa. Räätälinammatissaan oli hänen toinen olkapäänsä kohonnut korkeammalle kuin toinen, ja se teki hänen ennestäänkin nöyrän ryhtinsä vielä enemmän tuskallisen pelokkaaksi.
Hänen vaimonsa, joka myöskin aamusta iltaan ompeli, oli laiha kuin varjo, ja ollen vielä nöyrempi eli hän alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Heidän elämänsä oli ahdasta ja vaikeaa, ja he ansaitsivat vain vaivaloisesti jokapäiväisen leipänsä sitkeällä työllä, hitaasti hankitun ostajapiirin avulla, johon kuuluivat seudun harvat varakkaat juutalaiset sekä muutamia kristittyjä, jotka tahtoivat saada vaatteensa huokealla. Ranskan kulta, jota juutalaiset vihamiestensä sanojen mukaan ahmivat, ei ainakaan tänne ollut kasautunut, ja syvä sääli täytti sydämen, kun näki nämä kaksi vanhusta, jotka alati pelkäsivät, että heiltä riistettäisiin vaivaloisesti hankkimansa leipä.
Lehmannin luona Markus tutustui Davidiin, Simonin veljeen. Hän oli kiiruhtanut Mailleboisiin saadessaan vangitsemispäivänä lähetetyn kirjeen. Hän oli kolme vuotta veljeään vanhempi sekä myöskin pitempi ja voimakkaampi. Kasvot olivat hänellä täyteläiset ja lujapiirteiset, silmät kirkkaat ja nerokkaat. Isänsä beaumontilaisen kellosepän kuoltua aivan varattomana, ja nuoremman veljen, Simonin mentyä normaalikouluun, oli David astunut sotapalvelukseen, jossa hän oli kaksitoista vuotta.
Hän oli luutnantti ja juuri tulemaisillaan kapteeniksi lukemattomia taisteluja ja kärsimyksiä kestettyään. Mutta silloin pyysi hän eroa, sillä hänellä ei enää ollut rohkeutta vastustaa solvauksia, joita hänen syntyperänsä tuotti hänelle toveriensa ja esimiestensä puolelta. Siitä oli nyt viisi vuotta. Simon oli silloin juuri aikeessa naida Rachel Lehmannin, jonka kauneus äkkiä oli herättänyt hänen rakkautensa.
Naimattomaksi jäänyt toimelias ja ponteva David oli tuuminut ruveta harjoittamaan kaivosliikettä eräällä laajalla hiekka- ja piikivialueella, joka siihen saakka oli ollut käyttämättä. Se kuului Désiraden linnaan, joka siihen aikaan vielä kuului rikkaalle pankkiirille parooni Nathanille; tämä suostuikin halvasta hinnasta vuokraamaan sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi uskolaiselleen, jonka yritteliäisyys ja työkyky olivat hänelle mieleen. Näin oli siis David saavuttamaisillaan omaisuuden, sillä hän oli jo kolmessa vuodessa ansainnut satatuhatta markkaa, sekä oli nyt johtajana suuressa liikkeessä, johon hän käytti kaiken aikansa.
Arvelematta hän kumminkin jätti liikkeen erään luotettavan työnjohtajan haltuun. Keskusteltuaan Markuksen kanssa tuli hän heti vakuutetuksi veljensä viattomuudesta. Hän ei ollut sitä koskaan epäillytkään, sillä hän huomasi heti mahdottomaksi, että sellainen mies olisi tehnyt sellaisen rikoksen, mies, jonka hän tunsi paremmin kuin kenenkään muun maailmassa, ja johon hän luotti kuin omaan itseensä. Tämä oli hänelle niin varmaa kuin valo täydessä auringonpaisteessa.
Huolimatta tyynestä rohkeudestaan, noudatti hän suurta varovaisuutta, sillä hän ei tahtonut vahingoittaa veljensä asiaa, tuntien, kuinka heitä juutalaisina vihattiin. Siitä syystä David, kun Markus kiivaasti lausui epäilevänsä erästä kristillistä veljeä ehdottomasti syylliseksi, koetti rauhoittaa häntä, ja vaikka hän oikeastaan oli samaa mieltä, tahtoi hän, että ruvettaisiin hakemaan tuota yökuljeksijaa, joka muka oli mennyt sisään akkunasta ja samaa tietä paennut.
Hän pelkäsi yleisen mielipiteen vielä enemmän kiihoittuvan todistamattomasta syytöksestä, hän aavisti, että ylivoimaiset vastustajat musertaisivat hänet, jos hän esiintyisi ilman ratkaisevaa todistusta. Ja sitä odotettaessa täytyi Simonin saada käyttää hyväkseen tuomariensa epäilystä, jota varten olisi parasta jälleen otaksua tuntematonta kuljeksijaa syylliseksi murhaan, niinkuin kaikki olivat tehneet silloin kun rikos keksittiin.
Se oli erinomainen toimenpide, koska veljet olivat niin varovaisia, ja koska heillä oli niin suuri kannattajajoukko että taistelu suoraan heitä vastaan olisi epäilemättä kääntynyt syytetyn itsensä vahingoksi.
David oli vihdoin onnistunut saamaan luvan tavata Simonia tutkintotuomari Daixin läsnäollessa, ja he olivat pitkään toisiaan syleillessään tunteneet, että heillä oli sama sydän ja sama sitkeä ja luja tahto. David oli nähnyt häntä sittemmin vankilassa, ja tiedot, jotka hän toi häneltä olivat aina samat: suuri epätoivo, lakkaamaton ja huolestuttava aivojen ponnistus arvoituksen selittämiseksi, tavaton kestäväisyys lastensa ja oman kunniansa puolustamisessa.
Kun David pienessä, pimeässä puodissa kertoi käynnistään, tunsi Markus syvää sääliä nähdessään rouva Simonin äänettömänä itkevän. Hän oli niin kaunis ja surkuteltava turvattomuudessaan. Hänen vanhempansa eivät myöskään voineet muuta kuin huokailla syvässä epätoivossaan, taipuen ylenkatseen alle. He jatkoivat yhä ompelemistaan vakuutettuina hekin vävynsä viattomuudesta, mutta uskaltamatta lausua tätä vakuutusta ostajilleen peläten vahingoittavansa hänen asiaansa ja kadottavansa leipänsä.
Pahinta oli, että levottomuus Mailleboisissa yhä kasvoi, ja että rähisevä joukko eräänä iltana oli särkenyt puodin akkunat. Oli täytynyt kiireesti sulkea akkunaluukut. Pienissä käsinkirjoitetuissa lehdissä kehoitettiin isänmaanystäviä polttamaan koko talon. Ja eräänä päivänä Kapusiinien kappelissa vietetyn uskonnollisen juhlallisuuden jälkeen kohosi juutalaisviha siihen määrään, että pormestari Darrasin täytyi pyytää poliisivoimia Beaumontista, sillä hän piti tarpeellisena vartioida Trou-katua estääkseen laittomuuksia tapahtumasta.
Hetki hetkellä asia muutti muotoaan, tuli yhteiskunnalliseksi taistelukentäksi, jossa puolueet ratkaisevasti törmäsivät yhteen.
Tuomari Daix oli epäilemättä saanut käskyn toimittaa tutkimus nopeasti.
Vähemmässä kuin kuukaudessa hän kutsui kokoon ja kuulusteli kaikki todistajat, Mignotin, neiti Rouzairen, isä Philibinin, veli Fulgentiuksen, koululapset ja rautatien-virkamiehet. Veli Fulgentius, joka niinkuin tavallisesti osoitti liikaa intoa, vaati, että veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias myöskin otettaisiin kuulusteltaviksi; hän tahtoi myöskin että hänen koulussaan toimitettaisiin tarkastus kirjoituskaavan tähden, jolloin tietysti ei mitään löydetty.
Mutta Daix piti velvollisuutenaan erityisen tarkasti etsiä tuota otaksuttua yökuljeksijaa, joka olisi keskiviikon ja torstain välisenä yönä voinut käydä murhatun luona. Jokaisessa kuulustelussa oli Simon lakkaamatta vakuuttanut viattomuuttaan ja käskenyt hakemaan syyllistä. Ja Daix oli lähettänyt kaikki maakunnan santarmit maanteille, oli vangittu ja jälleen vapautettu noin viisikymmentä kulkulaista, saamatta vähääkään vihiä asiasta. Eräs kulkukauppias oli ollut kolme päivää lukon takana, turhaan.
Daix oli siis pakoitettu luopumaan tästä arvelusta, eikä hänellä taaskaan ollut muuta lähtökohtaa kuin kirjoituskaava, jolle koko syytös oli perustettava. Markuksen ja Davidin mielet olivatkin vähitellen rauhoittuneet, sillä heistä tuntui mahdottomalta, että mitään todellista syytöstä voitaisiin perustaa tälle epäiltävälle todistukselle. Davidin oli tapana sanoa, että vaikka tuota kuljeksijaa ei oltukaan löydetty, oli sen olemassaolo kuitenkin mahdollinen.
Ja jos tähän lisättiin todistuksien puute Simonia vastaan, siveelliset epätodenmukaisuudet, hänen lakkaamaton viattomuutensa vakuuttaminen, kuinka voi silloin uskoa, että tutkintotuomari, jolla oli vähääkään oikeudentuntoa, tuomitsisi hänet syylliseksi? Asia oli aivan varmaan raukeava, niin uskoivat he lopulta molemmat.
Välistä kuitenkin Markus ja David, jotka toimivat veljellisesti yhdessä, kadottivat tämän vahvan luottamuksensa. He kuulivat pahoja huhuja senkin jälkeen, kun jutun raukeaminen jo näytti terveen järjen mukaan varmalta.
Jos viaton tuomittaisiin, olisi syyllinen ainiaaksi suojattu. Ja papisto puuhasi epätoivoisesti. Oli nähty isä Crabotin käyvän yhä useammin Beaumontissa, syövän päivällistä hallituksen jäsenten ja oikeusistuimen jäsenten kanssa, käyvän yliopistossakin. Kaikkialla taistelu kiihtyi kuta enemmän toiveita oli juutalaisen vapaaksi laskemisesta. Silloin johtui Davidin mieleen herättää parooni Nathanin, rikkaan pankkiirin ja Désiraden entisen omistajan harrastus hänen veljensä asiaan. Hän oli saanut tietää että parooni oli kesää viettämässä tyttärensä kreivitär Sangleboeufin luona, joka oli tuonut miehelleen myötäjäisinä kuninkaallisen Désiraden ynnä kymmenen miljoonaa.
Eräänä kirkkaana elokuun iltapäivänä David siis läksi sinne Markuksen seurassa, joka myöskin tunsi paroonin. Se oli viehättävä kävelymatka: Désirade sijaitsi nimittäin korkeintaan kahden kilometrin päässä Mailleboisista.
Kreivi Hector de Sangleboeuf, viimeinen eräästä Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuvaa Sangleboeuf-sukua, oli kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut aivan perikadon partaalle tehtyään lopun niistä omaisuuden pirstaleista, jotka hänen isältään olivat jääneet hävittämättä.
Hän oli ennen ollut kyrassieriupseeri, mutta oli ottanut eron väsyneenä sotilaselämään ja eli nyt yhdessä markiisitar de Boisen, erään häntä kymmentä vuotta vanhemman lesken kanssa, joka ei kumminkaan tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä hän rakasti liiaksi mukavuutta ja pelkäsi onnetonta tulevaisuutta, jos he molemmat yhdistäisivät kurjuutensa. Kerrottiin hänen saaneen aikaan avioliiton kreivin ja pankkiiri Nathanin tyttären, Lian välillä, joka oli nuori kahdenkymmenen vuotias, upporikas kaunotar.
Nathan oli tehnyt kaupan tuntien tarkoin kaikki asianhaarat ja kadottamatta mitään tavallisesta tarkkanäköisyydestään. Hän tiesi aivan täydellisesti mitä antoi ja mitä sai takaisin, ostaessaan tyttärellään ja kymmenellä miljoonalla, jotka läksivät hänen rahastostaan, vävykseen vanhasta aatelissuvusta polveutuvan kreivin, ja siten saaden pääsön hänelle siihen saakka suljettuun maailmaan. Hän itse oli äsken nimitetty parooniksi ja oli siis vihdoin päässyt vapaaksi siitä satavuotisesta ja yleisestä ylenkatseesta, joka häntä kauhistutti.
Hän oli rahakauppiaana kerännyt itselleen kosolta kultaa, ja hänellä oli ainoastaan kiihkeä halu saada katolilaisten rahakauppiaitten tavalla osakseen kunniaa ja valtaa, olla kumarrettu, kunnioitettu ja ihailtu raharuhtinas ja ennen kaikkia vapautua kiusallisesta ylenkatseen ja sorron pelosta.
Hän olikin riemuissaan asettuessaan asumaan vävynsä luokse, sekä vieraantui niin täydellisesti syntyperästään, että seurusteli kiivaimpien juutalaisvihollisten kanssa, ja oli sitä paitsi tullut hartaaksi kuningaspuolueen jäseneksi, isänmaan ystäväksi ja Ranskan pelastajaksi.
Hienon ja hymyilevän markiisitar de Boisen täytyi hillitä häntä.
Markiisitar oli puolestaan tästä tarkasti harkitusta kaupasta saanut kaiken sen hyödyn, mitä oli odottanutkin ystävälleen, Hector de Sangleboeufille ja itselleen.
Naimiskauppa ei muuten ollut olosuhteita muuttanut; kaunis Lea oli ainoastaan tullut lisäksi markiisittaren ja kreivin vanhaan talouteen.
Markiisitar, joka oli vielä viehättävä, vaalea, uhkea kaunotar, ei ollut mustasukkainen sanan ahtaassa merkityksessä; hän oli siksi järkevä, että mielellään yhdisti rikkauden tuottamat nautinnot heidän rauhallisen yhteiselämänsä onneen. Hän tunsi sitäpaitsi Lian, tuon ihailtavan marmorikuvan, itsekkään ja yksinkertaisen epäjumalan, joka oli onnellinen saadessaan olla pyhätössä, missä ympäristö ihaili häntä olematta liiaksi väsyttävä. Hän ei edes lukenut mitään, sillä hän väsyi heti jos joskus alotti.
Hän istui hyvin mielellään koko päivän kohteliaan huomaavaisuuden esineenä, ajatellen ainoastaan itseään. Kauan ei häneltä voinut olla salassa markiisittaren todellinen suhde hänen puolisoonsa: mutta hän karttoi ikäviä ajatuksia tämän asian johdosta, ja viimein hän ei enää voinut tulla toimeen ilman tätä ystävätärtä, joka aina häntä hyväili, jolla alituisesti oli ihailun sanoja kielellään, ja joka tuhlasi hänelle helliä nimityksiä: kaunis kultaseni, rakas aarteeni.
Ei ole koskaan nähty liikuttavampaa ystävyyttä; markiisitar sai pian Désiradessa oman huoneen ja oman paikan pöydässä. Sitten hän sai uuden nerokkaan ajatuksen, hän alkoi opettaa Lialle katolista uskontoa. Tämä oli siitä ensiksi kauhistuksissaan, peläten että hänet ajettaisiin pois uskonnonharjoituksista. Mutta kun asia uskottiin isä Crabotille, tasoitti hän vaikean tien miellyttävällä, hienolla tavallaan.
Parooni Nathan sai vihdoin tyttärensä suostumaan, sillä hän oli sangen ihastunut markiisittaren tuumaan, ikäänkuin olisi hän toivonut itsekin hiukan puhdistuvansa häpeällisestä juutalaisuudestaan tämän kasteen kautta. Kastejuhlallisuudet hämmästyttivät Beaumontin ylhäisöä, ja tapausta pidettiin suurena voittona kirkolle.
Viimein oli markiisitar de Boise, joka äidillisesti johti Hector de Sangleboeufiä niinkuin suurta, ymmärtämätöntä ja kuuliaista lasta, saanut hänet valituksi Beaumontin edusmieheksi, hänen vaimonsa suuren maa-alueen ja miljoonain avulla.
Hän vaati lisäksi häntä liittymään tasavaltalaisiin yhtyneeseen vanhoillisten pieneen ryhmään, toivoen että hän siten voisi kerran päästä johonkin korkeaan asemaan; huvittava sattuma oli se, että juutalainen parooni Nathan, joka tuskin oli päässyt vapaaksi sukunsa häpeästä ja muuttunut suvaitsemattomaksi kuningaspuoluelaiseksi, oli kuningasmielisempi kuin hänen vävynsä, Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuva ylimys. Parooni riemuitsi tyttärensä kääntymisestä, ja oli itse valinnut hänelle nimen Marie, jota nimeä hän suurella mielihyvällä aina käytti.
Hän riemuitsi myöskin siitä että hänen vävynsä oli edusmies, toivoen epäilemättä voivansa käyttää häntä hyväkseen; hänelle tuotti tavatonta iloa asuminen tässä hienossa talossa, joka nyt oli täynnä pappeja, ja jossa nyt puhuttiin ainoastaan markiisitar de Boisen ja Marien yhä hellemmässä ja lämpimämmässä keskinäisessä sovussa tekemistä hurskaista töistä.
Kun Markus ja David, jotka portinvartija päästi sisään, tulivat Désiraden puistoon, hiljensivät he askeleitaan nauttien ihanasta elokuun päivästä ja ihaillen suurten puitten kauneutta, nurmikenttien pehmeyttä ja purojen suloista raikkautta. Se oli ruhtinaallinen asumus; puisto oli ihastuttavan rehevä ja kaunis, ja sen perällä näkyi komea renässanssityyliin rakennettu linna.
Nähdessään tämän juutalaisen miehen miljoonien synnyttämän paratiisin, tämän suuremmoisen rikkauden, jonka juutalainen rahakauppias Nathan oli ansainnut, muisti Markus pimeää puotia surkeassa hökkelissä Trou-kadun varrella, jonne aurinko ei päässyt paistamaan, ja jossa ilma oli turmeltunut. Siellä oli juutalainen Lehmann kolmekymmentä vuotta ommellut, siten töin tuskin ansaiten leipänsä. Kuinka monta muuta vieläkin kurjempaa juutalaista kuolikaan nälkään inhoittavissa katuojissa! Ja heitä oli ääretön enemmistö.
Juutalaisvihollisten törkeä valhe, kokonaisen kansan syyttäminen yleisestä omaisuuden anastamisesta, se ilmeni selvästi siinä että tähän kansaan kuului niin paljon köyhiä työmiehiä, yhteiskunnan uhreja, jotka ovat sortuneet rahan, olipa se sitten juutalaisen tai katolilaisen, kaikkivallan alle.
Heti kun juutalainen tuli raharuhtinaaksi, osti hän itselleen paroonin arvonimen, naitti tyttärensä jollekin vanhaan ylhäiseen sukuun kuuluvalle kreiville, oli olevinaan kuningasmielisempi kuin itse kuningas, ja tuli lopulta luopioksi, kiivaaksi juutalaisviholliseksi, kieltäen ja sortaen omia kansalaisiaan. Juutalaiskysymyksen ytimenä oli kysymys rahasta, yhteiskunnan myrkyttäjästä ja turmelijasta.
Kun Markus ja David saapuivat linnan eteen, huomasivat he suuren tammen varjossa parooni Nathanin, hänen tyttärensä ja vävynsä, sekä markiisitar de Boisen ja erään munkin, jonka he tunsivat itse isä Crabotiksi. Hyvä naapuri, Valmarien kolleegion rehtori oli kutsuttu perheaamiaisille, molemmat alueet olivat nimittäin ainoastaan kolmen kilometrin päässä toisistaan: ja jälkiruokaa syötäessä oli epäilemättä puhuttu vakavista asioista. Sitten oli tultu tänne tammen varjoon nauttimaan kauniista iltapäivästä. Istuttiin puutarhatuoleissa lähellä marmoriallasta, johon siro luonnotar lakkaamatta kaatoi kristallikirkasta vettä uurnastaan.
Heti tunnettuaan tulijat, jotka hienotunteisesti olivat seisahtuneet vähän matkan päähän, astui parooni esiin, vei heidät syrjään, pyysipä heitä istumaankin tuoleille, jotka olivat asetetut toiselle puolelle allasta. Hän oli pieni, koukistunut ja aivan kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä keltaiset, nenä paksu, ja hänen mustat ja saaliinhimoiset silmänsä olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat surumielistä myötätuntoisuutta, ikäänkuin surisivat hänen vieraansa jotain läheistä sukulaista. Käynti ei häntä ihmetyttänyt, hän oli sitä varmaankin odottanut,
- Oi! David raukkani, kuinka minä teitä surkuttelen! Olen paljon teitä
ajatellut onnettomuuden jälkeen... Te tiedätte kuinka teitä kunnioitan nerokkaan yritteliäisyytenne ja toimeliaisuutenne tähden... Mutta minkä jutun, minkä ilkeän jutun veljenne Simon onkaan pannut niskoillenne! Hän tuottaa teille häpeää, saattaa teidät perikatoon, David raukkani!
Syvän surun valtaamana hän nosti ylös vapisevat kätensä ja lisäsi ikäänkuin kauhistuen nähdessään entisen vainoomisen alkavan uudestaan.
- Hän tuottaa meille kaikille häpeää, tuo onneton!
Silloin David tyynesti ja rohkeasti puolusti veljensä asiaa, sanoi varmasti uskovansa hänen viattomuuteensa ja luetteli ne siveelliset ja asialliset todistukset, jotka hänen mielestään olivat kumoamattomat.
Sillä aikaa Nathan kuivasti puisteli päätään.
- Aivan niin, aivan niin, se on aivan luonnollista, että te uskotte
hänen viattomuuteensa, minäkin tahdon uskoa siihen vielä. Pahaksi onneksi ei minun vakuutukseni merkitse mitään; kaikki riippuu oikeusistuimen vakuutuksesta, ja myöskin tuon raivostuneen kansan ajatuksesta, joka voi meitä kaikkia vahingoittaa, jos häntä ei tuomita... Ei, nähkääs, minä en koskaan ole antava veljellenne anteeksi, että hän on saanut tuollaisen jutun meidän niskoillemme!
Kun David selitti hänelle tulleensa hänen luokseen pyytämään hänen apuaan totuuden ilmaisemiseksi, hän kun oli niin mahtava, tuli hän kylmemmäksi, ja ilme hänen kasvoillaan tuli vähitellen yhä suletummaksi.
- Herra parooni, te olette aina osottaneet hyvyyttä minua kohtaan...
Minä toivoin voivani saada teiltä tietoja, koska te olette kutsuneet oikeusistuimen jäseniä luoksenne. Tehän tunnette muun muassa tutkintotuomari Daixin, joka toivoakseni on julistava jutun rauenneeksi.
Teillä on ehkä tietoja tästä asiasta, ja sitäpaitsi on yksikin sananne kallisarvoinen, ellei päätöstä vielä ole tehty.
- Ei! ei! huudahti Nathan, en tiedä mitään, en tahdo mitään tietää!...
Minulla ei ole mitään virallisia tuttavuuksia, ei mitään vaikutusvaltaa; ja sitten sitoo minut se, että kuulun samaan uskontoon kuin hänkin, minä joutuisin vaan itse selkkauksiin hyödyttämättä teitä laisinkaan...
Odottakaa, kutsun tänne vävyni.
Markus oli äänettömänä kuunnellut, sillä hän oli tullut ainoastaan tukemaan Davidin pyyntöä, opettajana ja Simonin virkaveljenä. Hän katseli myöskin naisia, jotka istuivat tammen alla, kreivitär Marieta, joksi kaunista Leaa kutsuttiin, ja markiisitar de Boisea. Heidän välissään istui isä Crabot tanakassa nojatuolissa, kreivi Hector de Sangleboeuf oli jäänyt seisomaan ja pureskeli sikarinpätkää.
Hieno ja kaunis markiisitar, jolla oli puuteroidut vaaleat hiukset, piti suurta melua auringon säteestä, joka hiveli kreivittären niskaa; tumma ja veltto kaunotar koetti turhaan häntä rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei se häntä vaivannut; markiisitar pakoitti hänen vihdoin vaihtamaan kanssaan paikkaa, kutsuen häntä tavallisilla hyväilynimillään, pikku kissani, kultaseni, aarteeni. Isä Crabot oli hyvin tyytyväinen suvaitsevaisen rippi-isän asemassaan, ja hän hymyili lempeästi molemmille.
Ja kristallikirkas vesi, jota siro luonnotar kaatoi uurnastaan marmorialtaaseen, soi kuin huilunääni.
Appensa kutsuessa astui Sangleboeuf hitaasti lähemmäksi. Hän oli punatukkainen ja suuriruumiinen mies, hänen kasvonsa olivat täyteläiset ja verevät, otsa kapea, hiukset kankeat ja lyhyeksi leikatut, silmät olivat suuret ja sameansiniset, nenä pieni ja hento ja suu suuri, ahneennäköinen ja puoleksi tuuheiden viiksien peitossa. Kun parooni selitti, mitä David oli pyytänyt, suuttui hän ja puhui raa'asti samalla teeskennellen sotilasmaista suoruutta.
- Minäkö sotkeutuisin tähän juttuun, oh! en! siitä ei tule mitään!...
Suonette anteeksi, herra, että käytän vaikutusvaltaani edusmiehenä selvempien ja puhtaampien asioiden hyväksi. Tahdon mielelläni uskoa, että te olette kunnon mies. Mutta teidän on todellakin vaikea puolustaa veljeänne... Sitä paitsi me olemme vihamiehiä, niinkuin kaikki sanovat.
Miksi käännytte meidän puoleemme?
Hän katsoi Markukseen sameilla, vihaisilla silmillään ja alkoi sättiä jumalankieltäjiä, isänmaanpetturia, armeijan herjaajia. Hän oli liian nuori ollakseen ottanut osaa vuoden 70 sotaan, eikä ollut palvellut kuin varaväessä. Mutta hän oli sittenkin omien sanojensa mukaan kyrassieri kiireestä kantapäähän. Ja hän sanoi panneensa vuoteensa yläpuolelle kaksi vertauskuvaa, nimittäin ristinmerkin ja sotalipun, jonka puolesta hän pahaksi onneksi ei ollut saanut kuolla.
- Nähkääs, sittenkun olette jälleen pystyttäneet ristin kouluihinne,
kun teidän opettajanne kasvattavat kristittyjä kansalaisten asemasta, silloin vasta voitte turvata meihin tarvitessanne meidän palvelustamme.
David oli tullut kalpeaksi ja jäykäksi ja antoi hänen puhua, viitsimättä keskeyttää häntä, Sitten sanoi hän tyynesti.
- Mutta, hyvä herra, enhän ole teiltä mitään pyytänytkään. Herra
paroonin puoleen olen luullut voivani kääntyä.
Kun Nathan huomasi kohtauksen alkavan tulla liian vilkkaaksi, keskeytti hän keskustelun ja vei pois Davidin ja Markuksen ikäänkuin näyttääkseen heille puistoa. Kuullessaan kreivin äänen oli isä Crabot hetkeksi kohottanut päätänsä; sitten oli hän jälleen antautunut miellyttävään, keveään keskusteluun kreivittären ja markiisittaren, rakkaimpien rippilastensa kanssa. Sangleboeufin yhdyttyä heihin kuului selvästi heidän naurunsa, kun he iloitsivat siitä karvaasta opetuksesta, jonka luulivat antaneensa kahdelle saastaiselle juutalaiselle.
- Minkä sille tekee? he ovat kaikki tuollaisia, selitti Nathan
Davidille ja Markukselle matalalla äänellä, päästyään muutaman kymmenen askeleen päähän seurasta. Kutsuin vävyni, jotta itse voisitte päättää mimmoisessa mielentilassa maakunta on, tarkoitan yläluokkia, edusmiehiä, korkeampia virkamiehiä ja oikeusistuimen jäseniä. Kuinka siis voisin teitä hyödyttää? Kukaan ei kuuntelisi minua.
Mutta tämä teeskennelty hyväntahtoisuus, jonka alla piili vuosisatoja vanha perinnöllinen pelko, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua raukkamaiselta.
- He ovat sitäpaitsi oikeassa, minä kuulun heihin: ennen kaikkea
Ranska, sen kunniakas menneisyys ja sen vanhojen muistojen yhteys. Me emme voi antaa sitä vapaamuurarien ja kosmopoliittien käsiin...
Malttakaa, rakas Davidini, minä en päästä teitä ennenkuin olen antanut teille hyvän neuvon. Jättäkää tämä juttu oman onnensa nojaan, te tulette menettämään siinä kaikki. Veljenne selviää kyllä yksinkin, jos hän on viaton.
Se oli hänen viimeinen sanansa, hän puristi heidän kättään ja kääntyi rauhallisesti takaisin, silläaikaa kun he äänettöminä poistuivat puistosta. Mutta ulkopuolella he katsoivat toisiinsa melkein huvitettuina, kohtaus oli heistä ollut siihen määrin kuvaava ja sattuva.
- Kuolema juutalaisille! huusi Markus ivaten.
- Hyi! saastainen juutalainen! sanoi David, samoin katkeraa leikkiä
laskien. Hän neuvoi minua suoraan heittämään veljeni oman onnensa nojaan, eikä hän itse epäilisi tehdessään niin! Hän on hylännyt veljensä ja tulee vastedeskin hylkäämään!... Minun ei tarvitse kolkuttaa mahtavien uskonveljieni oville. Pelko tekee heidät raukoiksi.
Vaikka tutkintotuomari Daix oli jouduttanut tutkimusta, viivytteli hän nyt päätöksen julistamista. Epäiltiin hänen olevan yhä suurenevan neuvottomuuden vallassa. Hän oli kyllin teräväjärkinen aavistaakseen totuutta, mutta oli toiselta puolen yleisen mielipiteen orja ja kokonaan vaimonsa vallassa.
Jumalinen, ruma ja keikaileva rouva Daix, joka myöskin oli isä Crabotin rakas rippilapsi, oli erittäin kunnianhimoinen, sillä häntä vaivasi heidän kotinsa köyhyys, ja hän haaveksi pääsevänsä Pariisiin, voivansa pukeutua hienosti ja päästä seuraelämään jonkun huomiota herättävän jutun avulla. Ja nyt hänellä oli tuo juttu; hän toisti lakkaamatta miehelleen, että tämä olisi hyvin tyhmä, ellei nyt käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, sillä jos hän olisi kyllin lapsellinen päästääkseen saastaisen juutalaisen vapaaksi, sai hän varmaankin kuolla vaivaistalossa.
Daix taisteli kuitenkin vielä rehellisesti vastaan, mutta hän epäili jo, eikä enää pitänyt kiirettä, toivoen että joku sattuma tulisi auttamaan häntä velvollisuutensa ja etunsa yhteensovittamisessa. Uudet viivytykset olivat Markuksen mielestä hyviä enteitä. Hän tiesi hyvin missä tuskassa tuomari oli, mutta hän toivoi parasta ja uskoi totuuden vastustamattomalla voimalla voivan taivuttaa kaikki sydämmet.
Hän kävi usein Beaumontissa tervehtimässä vanhaa ystäväänsä normaalikoulun johtaja Savinia. Tämä tunsi tarkalleen asiat, ja Markus sai keskusteluista hänen kanssaan uskoa ja rohkeutta. Sitäpaitsi olivat normaalikoulun rakennukset, joissa hän oli viettänyt kolme vuotta, tulleet hänelle rakkaiksi. Hänelle muistuivat mieleen lukuisat eri opetustunnit, huoneet, jotka he itse saivat järjestää, huvitukset ja kävelyretket ruokatunneilla. Koulu sijaitsi pienen, yksinäisen torin varrella, République-kadun päässä; ja kun Markus astui johtajan huoneeseen, joka oli ahtaalle puutarhalle päin, tuntui hänestä nyt kuin olisi hän ollut levollisessa piilopaikassa ja onnellisessa turvassa.
Mutta kun Markus eräänä päivänä meni sinne, oli Salvan levoton ja toivoton, aivan vasten tavallisuutta. Hänen täytyi ensin odottaa hetken etuhuoneessa; hän tervehti vierasta, joka pian tuli ulos vastaanottohuoneesta. Se oli opettaja Doutrequin, jolla oli matala ja itsepäinen otsa ja leveät, sileäksi ajetut kasvot. Astuessaan vuorostaan sisään ihmetteli hän Salvanin mielenliikutusta. Tämä sanoi heti, kohottaen kätensä.
- No! ystäväni, oletteko kuulleet kauheaa uutista?
Hän oli keskikokoinen vaatimaton ja jäntevä mies, kasvot olivat hänellä pyöreät, iloiset ja avomieliset, ja hänen tavallisesti hymyilevät silmänsä katsoivat suoraan kasvoihin. Tällä kertaa hänen silmistään leimusi jalo suuttumus.
- Mitä on tapahtunut? kysyi Markus levottomana.
- Oi! te ette tiedä vielä... Kuulkaa siis, ystäväni, nuo lurjukset ovat
sittenkin uskaltaneet; Daix on eilen illalla julistanut päätöksen: hän aikoo jatkaa tutkimuksia.
Markus kalpeni ja pysyi vaiti, silläaikaa kun Salvan, osoittaen kirjoituspöydälle levitettyä "Petit Beaumontais"-lehteä, lisäsi.
- Doutrequin, joka äsken läksi täältä, toi minulle tämän inhoittavan
lehden, jossa tuo uutinen on. Hän vahvisti sen sitäpaitsi itse, sillä hän tuntee erään oikeudenkirjurin.
Hän otti lehden, rutisti sen kokoon, heitti sen inholla huoneen nurkkaan ja sanoi.
- Oi! tämä saastainen lehti on myrkky, joka mädättää ja turmelee koko
kansan. Jos vääryys tulee mahdolliseksi, on se seurauksena siitä, että tämä lehti valheillaan myrkyttää vielä tietämättömän Ranskan kansan, joka niin mielellään uskoo sen alhaisia intohimoja tyydyttäviä kertomuksia... Pahinta on, että tuo lehti ensin levisi kaikkialle, pujahti kaikkien käsiin, pysymällä puolueettomana, kuulumatta kummallekaan puolelle, sisältäen ainoastaan kaunokirjallisuutta, pieniä tietoja ja hauskoja kertomuksia, joita yksinkertaisinkin voi käsittää.
Vuosien kuluessa se näin tuli ystäväksi, jokapäiväiseksi leiväksi tietämättömille ja köyhille, koko sille joukolle, joka ei itse voi ajatella. Ja silloin alkaa se käyttää väärin tavatonta asemaansa, ääretöntä lukijakuntaansa, rupeaa vanhoillisen, hairahtuneen puolueen palvelukseen, voittaen rahaa kaikista vääristä valtiovarain käytöistä ja kaikista hämäristä valtiollisista selkkauksista... Mitä puoluelehdet valehtelevat, on melkein yhdentekevää. Ne kannattavat jotakin puoluetta, ne tunnetaan ja niitä luetaan nimensä mukaan.
Niin on "Croix de Beaumont" kirjoittanut raivoisan kirjoituksen ystäväämme Simonia, myrkyttäjää ja lapsenmurhaajaa vastaan; eikä se minua ensinkään liikuttanut. Mutta se että "Petit Beaumontais" on julkaissut tuollaisia halpamaisia ja raukkamaisia kirjoituksia, ilmiantoja ja alhaisia herjauksia, se on rikos, se on kansan salaista myrkyttämistä.
Se on ensin hyvänsävyisyydellään hankkinut itselleen kansan suosion, ja sitten sekoittanut myrkkyä jokaiseen ruokaan, saattanut kansan raivoon, yllyttänyt sitä hirveihin tekoihin, enkä minä tiedä sen suurempaa rikosta...
Sillä jos tuomari Daix ei ole julistanut juttua rauenneeksi, on siihen epäilemättä syynä se, että hän on myöntynyt yleisen mielipiteen painon alle, hän on surkuteltava, köyhä mies, jonka oikeudentunto on horjuva, ja jonka vaimo myöskin on hirveä myrkyttäjä: yleinen mielipide on "Petit Beaumontais", joka muodostaa sen, on kaiken vääryyden juuri, tietämättömyyden ja julmuuden siemen, joka on kylvetty kaikkialle syviin riveihin, ja jonka hirveän hedelmän me piakkoin saamme nähdä.
Salvan heittäytyi nojatuoliinsa epätoivoisen tuskan valtaamana. Oli hetken hiljaisuus, jolla aikaa Markus käveli edes takaisin hitain askelin, hänkin samojen ajatusten valtaamana. Hän pysähtyi ja kysyi.
- On kuitenkin päätettävä, mitä meidän on tehtävä? Otaksukaamme heidän
ryhtyvän tuohon kohtuuttomaan oikeusjuttuun; Simon ei sittenkään voi tulla tuomituksi, se olisi liian kauheaa. Emmekä mekään istune kädet ristissä, luullakseni... Kun David raukka saa tietää tämän kamalan iskun, tahtoo hän toimia. Mitä neuvotte meitä tekemään?
- Oi! ystäväni, huudahti Salvan, kuinka mielelläni toimisin
ensimmäisenä, jos vaan antaisitte minulle keinoja!... Käsitättehän että koko maallikko-opettajakuntaa vainotaan ja koetetaan musertaa onnettoman Simonin kanssa yhdessä. Meidän rakas normaalikoulumme on jumalankieltäjien ja isänmaanpetturien kasvatuslaitos, ja he tahtovat hävittää sen; minä itse, sen johtaja, olen jonkunlainen pahahenki ja kasvatan jumalaakieltäviä lähetyssaarnaajia, joiden perikatoa he kauvan ovat toivoneet. Mikä voitto pappilaumalle, jos joku entisistä oppilaistamme nousisi mestauslavalle syyllisenä niin inhoittavaan rikokseen!...
Oi! kouluraukkaani, jonka minä toivoin tulevan niin hyödylliseksi, niin suureksi, niin välttämättömäksi maan kohtalolle; mitä hirveitä hetkiä se onkaan saava kokea!
Koko hänen harras uskollisuutensa kauniissa toimessaan ilmeni näissä liikutetuissa sanoissa. Entisellä opettajalla ja alkeiskouluntarkastajalla oli, tultuaan normaalikoulun johtajaksi, ollut ainoastaan yksi tarkoitusperä: valmistaa hyviä opettajia, jotka harrastavat kokeisiin perustuvaa tiedettä, Rooman vallasta vapautettuja opettajia, jotka kykenevät opettamaan kansalle totuutta ja tekemään sen vapaaksi, oikeudenmukaiseksi ja rauhaa rakastavaksi. Koko kansallinen ja inhimillinen tulevaisuus oli siinä.
- Me keräydymme kaikki teidän ympärillenne, sanoi Markus, me emme
salli, että teidät keskeytetään työssänne, joka on nykyhetken tärkein ja ylevin pelastustyö.
Salvan hymyili surumielisesti.
- Oi! kaikki ystäväni! kuinka monta teitä sitten on ympärilläni?... Te
olette niitä, ja niitä oli myös onneton Simon, josta toivoin niin paljon. Vielä on neiti Mazeline, teidän toverinne Jonvillessä. Jos meillä olisi muutama tusina hänen kaltaisiaan, saisi tuleva sukupolvi vihdoinkin nähdä pappien vallasta vapautettuja kansalaisia, vaimoja ja äitejä. Férou taas turmelee itsensä kurjuudessa ja raivossa, katkeruus on myrkyttänyt hänen mielensä... Sitten tulemme välinpitämättömään, itsekkääseen, kaavoihin jäykistyneeseen joukkoon, jonka ainoana tarkoituksena on esimiesten liehakoiminen päästäkseen suosioon.
Ottamatta lukuun luopioita, niitä meikäläisistä, jotka ovat menneet vihollisen puolelle, kuten neiti Rouzaire, joka yksinään täyttää kymmenen sisaren tehtävän, ja joka Simonin jutussa on ollut niin halpamainen. Olin unohtaa Mignot raukan, hän oli parhaita oppilaitamme, eikä ole pohjaltaan paha, mutta on taipuvainen luonne, joka on hyvä tai paha vaikutuksen mukaan.
Hän innostui ja jatkoi pontevammin.
- Ja kuulkaa! Eikö tuon Doutrequininkin tila ole kovin surkea? Hän on
opettaja ja opettajan poika, oli viidentoista vuotias vuonna 70 ja tuli normaalikouluun kolme vuotta myöhemmin, vielä aivan kuohuksissaan vihollisten maahanhyökkäyksestä, vihan ja kostonhimon kasvattamana.
Silloin oli koko koulun tarkoitus herättää isänmaallista innostusta.
Tahdottiin saada ainoastaan sotureita, sotajoukko muuttui temppeliksi, pyhätöksi, tuo sotajoukko, joka kolmekymmentä vuotta odotti valmiina taisteluun, ja joka on niellyt miljaardeja. Meillä onkin nyt sotainen Ranska, edistyksen, totuuden, oikeuden ja rauhan Ranskan asemasta, joka voisi pelastaa maailman... Niinpä on siis Doutrequin hyvä tasavaltalainen, entinen Gambettan ystävä, äsken vielä kirkollisten vastustaja, mutta jonka isänmaallisuus jo on muuttanut juutalaisvihaajaksi, ja jonka se pian on muuttava kirkon ystäväksi.
Hän piti minulle juuri äsken eriskummallisen esitelmän, joka oli kaikua "Petit Beaumontaisin" kirjoituksista; Ranska ennen kaikkea, juutalaisten karkoittamisen välttämättömyys, armeijan kunnioittaminen korotettava uskonkappaleeksi, opetusvapautta vieläkin laajennettava, joten opetusveljeskunnat saisivat vapaasti johtaa kansaa harhaan. Se on ensimmäisten isänmaallisten tasavaltalaisten perikato... Doutrequin on kuitenkin kunnon mies, erinomainen opettaja, jolla on viisi apulaista, ja jonka koulu on parhaita Beaumontissa.
Kaksi hänen pojistaan on jo apuopettajina maaseudulla, ja minä tiedän, että heillä on samat mielipiteet kuin isälläkin. Mihin joudumme jos moinen henki vastakin innostuttaa alkeisopettajiamme?... On todellakin aika kasvattaa toisellaisia miehiä, lähettää tietämättömälle kansa raukallemme joukottain vapaita, järkeviä opettajia, opettamaan sille totuutta, joka on ainoa oikeuden, hyvyyden ja onnen lähde!
Hän oli lausunut viimeiset sanat niin innokkaasti, että Markus tuli iloiseksi.
- Kas niin, rakas opettaja, nyt tunnen teidät jälleen, te ette heitä
tehtäväänne, ja te olette voittava, koska totuus on teidän puolellanne.
Iloisena Salvankin tunnusti hetkeksi antaneensa toivottomuuden saada valtaa; kohtuuton oikeudenkäynti, jolla Simonia uhattiin, oli saattanut hänet suunniltaan.
- Neuvo? Te pyysitte minulta neuvoa toiminnallenne?... Katsokaamme
hiukan, tutkikaamme yhdessä asemaa.
Ensiksikin on rehtori Forbes, tuo lempeä ja ystävällinen, hyvin oppinut, hyvin viisas mies, joka kumminkin on vaipunut vanhanajan historian tutkimiseen siinä määrin että hän salaa halveksii nykyisiä aikoja, vain ratas yliopiston johtajan ja henkilökunnan välillä. Mutta akatemiantarkastaja Barazer oli Salvanin toivo.
Hänen rohkeutensa ja viisautensa avulla toivoi Salvan kerran voittavansa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vuotias, ja oli tasavallan sankariaikojen miehiä. Siihen aikaan huomattiin maallikkokoulun välttämättömyys vapaan ja oikean kansanvallan perustana. Hän oli säilyttänyt vihansa kirkollisuutta vastaan, ja hänen vakuutuksensa oli, että papit olivat kiellettävät opettamasta, mielet vapautettavat valheellisesta uskonkappaleiden vallasta jos mielittiin saada vahva kansa, joka tietää jotain ja pystyy johonkin.
Mutta ikä, kohtaamansa esteet, ja kirkon sitkeä vastustus olivat lisänneet hänen tasavaltalaiseen innostukseensa suuren varovaisuuden, taitavan ja notkean menettelytavan; hän käytti heti hyödykseen pienenkin alan, jonka oli voittanut, ja asetti itsepäisen taipumattomuuden vastustajiensa hyökkäyksiä vastaan, kun ei voinut käyttää voimaansa.
Hän oli ennen ollut sijaisprofessorina Pariisissa ja käytti nyt kaikkea vaikutusvaltaansa tarkastajana, antautumatta koskaan julkiseen taisteluun prefektin, edusmiesten tai senaattorien kanssa, vaikka hän samalla kieltäytyikin antamasta myöten.
Häntä tuli Salvanin kiittää siitä, että oli, huolimatta klerikaalisen puolueen raivokkaista hyökkäyksistä, saanut verrattain rauhassa jatkaa työtään, uuden puolueen kasvattamista, alkeiskoulujen opettajakunnan uudistamista; ja hän yksin oli varmaankin jossakin määrin auttava Simonin puolustamista omaa käskynalaistaan, alkeiskouluntarkastaja Mauraisinia vastaan. Sillä kaunis Mauraisin uhkasi pettää yliopiston. Hän oli mennyt kirkon puolelle vakuutettuna siitä, että se tulisi voittamaan ja maksaisi paremmin palvelijoilleen.
- Oletteko kuulleet hänen todistuksestaan? jatkoi Salvan. Hän kuuluu
hirveästi syyttäneen Simonia. Ja tuollaisille jesuiitoille uskotaan koulujemme tarkastus!... Aivan samallainen on Beaumontin lyseon rehtori Depinvilliers, joka jokaisena sunnuntaina käy Saint-Maxentiuksen kappelissa messua kuulemassa vaimonsa ja kahden ruman tyttärensä kanssa.
Jokainen saa tietysti ajatella mitä tahtoo. Mutta jos hän saakin käydä messussa, ei hän silti saane jättää jesuiittain valtaan yhtä oppikouluistamme. Isä Crabot hallitsee lyseossamme, samoinkuin hän hallitsee Valmarien kolleegiossa; eikö ole harmillista ivaa, että tuo maallikkolyseo, tasavaltalainen lyseo, välistä on vastustavinaan kilpailijaansa, hengellistä koulua, mutta oikeastaan on sen häpeällinen haaraosasto?... Oi! meidän tasavaltamme tekee viisaasti, se uskoo itsensä varmoihin ja uskollisiin käsiin, ja minä ymmärrän hyvin, että Mauraisin työskentelee toisen puolueen hyväksi, joka lakkaamatta on toimessa ja maksaa hyvin!
Markuksen sanoessa jäähyväisiä virkkoi Salvan.
- Minä menen siis Le Barazerin luo... Älkää te tehkö sitä, on parempi
että minä puhun hänelle, koska hän niin pontevasti on minua ennenkin tukenut. Häntä ei mikään saa kiirehtimään, hän ymmärtää itse milloin ja millä tavoin hänen on toimittava; ja hän on ainakin pitävä Mauraisinin alallaan, ellei hän voi tehdä Simonille suoranaisempaa palvelusta...
Mutta minä kehoitan teitä menemään puhuttelemaan Lemarroisia, pormestariamme ja edusmiestämme, Berthereaun, vaimonne isän entistä ystävää, jonka kai tunnette aivan hyvin, vai kuinka? Hän saattaisi olla teille hyödyllinen.
Tultuaan kadulle Markus päätti heti lähteä Lemarroisin luo. Kello löi juuri yksitoista, hän olisi varmaankin kotona. Pitkin Gambetta-katua, joka jakoi Beaumontin kahteen osaan, kulkien lyseosta raatihuoneelle, saapui hän Jaffres-kadulle, kuuluisalle kävelypaikalle, joka kulkee läpi kaupungin toiseen suuntaan, maaherranvirastosta tuomiokirkolle. Tällä kadulla, keskellä ylhäisön kaupunginosaa, omisti Lemarrois loistavan palatsin, missä hänen kaunis, pariisilainen vaimonsa piti juhlia.
Hän oli jo rikas ja kuuluisa lääkäri, kun hän vaimoineen muutti Pariisista harjoittamaan tointaan syntymäkaupungissaan, ja hänen sanottiin olevan kunnianhimoinen mies. Aivan nuorena, lääketiedettä tutkiessaan, oli hän sattumalta joutunut Gambettan tuttavuuteen ja elänyt läheisessä yhteydessä hänen kanssaan, innostuneena ja luotettavana tasavaltalaisena ja tuon suuren miehen lempioppilaana.
Beaumontissa häntä pidettiinkin porvaritasavallan pylväänä; hänellä oli miellyttävä vaimo, ja hän itse oli köyhien suosiossa, sillä hän hoiti heitä ilmaiseksi ja oli pohjaltaan älykäs ja kunnon mies. Hänen valtiollinen menestyksensä tulisi varmaankin olemaan nopea, hän oli ensin ollut kunnallisneuvos, sitten yleisneuvos ja viimein edusmies ja pormestari. Kaksitoista vuotta oli hän ollut pormestarina ja edusmiehenä. Hän oli vielä kaupungin epäämätön hallit
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
TOTUUS Kirj.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Totuus
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Totuus
Author: Émile Zola
Translator: Reijo Warén
Release date: September 22, 2014 [eBook #46929]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46929
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #46929. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.