← catalogue

Ylös helvetistä: Romaani

by Konrad Lehtimäki · Finnish · Gutenberg #46785 · 546,385 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Ylös helvetistä: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ylös helvetistä: Romaani

Author: Konrad Lehtimäki


        
Release date: September 6, 2014 [eBook #46785]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46785

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLÖS HELVETISTÄ: ROMAANI ***

YLÖS HELVETISTÄ

Romaani


Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1917
WSOY:n kustantamana Porvoossa.



SISÄLLYS:

 Prologi I, II, III, IV, V, VI
 Herääminen
   Rakkaus
   Kotitarkastus
   Joukkohauta
   Tutkintovanki N:o 3
 Entisyys
   Isäsi
   Jäähyväiset
   Kuumeessa
   Kuolleet silmät
 Pyörteeseen
   Ostettu ihmishenki
   Nälkälakko
   Isku
   Äänetön huuto
 Kostaja
   Punainen arpi
   Kaksintaistelu
   Miljoonien nimessä
 Näkymättömät voimat
   Maanalaisessa huoneessa
   Näkymätön
   Kaikki luhistuu
 Myrsky lähenee
   Kapina
   Perustukset horjuvat
   Yöllinen seikkailu
   Juudaan julistus
 Taistelu
   Viimeinen keino
   Veljien veri huutaa
   Murhenäytelmiä
   Asevarastoon
 Viimeinen ilta
   Laulaen kuolemaan
   Ääni pimeydestä
   Onnellinen päätös
   Jännittävät hetket
 Helvetti
   He eivät tiedä
   De mortuis
   Kadotettujen huuto
   Hirmuisia hetkiä
 Tulimeren rannalla
   Odottamaton kohtaus
   Pienokaiset
   Mielipuolet
   Näkyjä
 Aamu valkenee
   Ensimmäinen valonsäde
   Korkeuteen
   Onni kuoleman keskellä
   Teloittajat työssä
 Alkava elämä
   Hävityksen lintu
   Tuhanten rakkaudella vihitty
   Uuteen elämään
   Onnea matkalle
 Ylös helvetistä
   Marseljeesi
   Pois sota
   Maailma kuohuu
   Ylös helvetistä




PROLOGI.


I.

Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.

Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien
loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto
teräksenharmaana, solakkana -- aivan kuin laukaisuun valmis,
jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä
vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton
kulkue -- kuin kohiseva, vastustamaton virta.

Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä
kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman
suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun
hirviöitä -- siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat
lentokoneet.

Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden
keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli
nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan
taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.

Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen;
kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit,
mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima,
ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut,
jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen
katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.

Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä
puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla:
joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli,
toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita -- ja komppanian
jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni
pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen
jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja
ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua
jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen -- ja
taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita
kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä,
joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja
lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.

Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien
jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti
ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.

Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi:
tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan
oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt
ystäväänsä sellaisena.

-- Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan
hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi
väkinäisesti hymyillen:

-- Ei mikään, miksi niin luulet?

Marcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen
tuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin
syvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta -- ja hän oli
vasta 35-vuotias!

-- Minusta vain tuntui -- ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina!
sanoi Marcus.

-- Olenko? En ole kai oikein terve...

Marcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli
viime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon
kuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla,
hän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen
aavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi.

Marcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt
tykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen
panssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman
huumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen.

Nyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät
30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä
vapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan
hirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet
ohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella
rivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä -- ikään kuin siellä olisi
istunut parvi jurakauden jättiläisliskoja -- mustat, ammottavat kidat
kohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen.

Raskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko
ratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla
varahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen
jälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä.

Marcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen
kaupunkia kohden!

Nyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet
olivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet
vilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan...

Ensin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni
-- nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia,
jotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain
rakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin
suloista _nähdä_ noiden valkoliinojen liehuvan.

Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa
_hänkin_, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi
omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.

Ei -- mitäpä Aurelia minua katselisi! -- Marcus ajatteli katkerana.

Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi
taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat
kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään
tämän sanoja, silmäyksiä... Miten hän kerrankin...

Jospa hän sittenkin -- ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.

-- Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen
äänen.

Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa
veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:

-- Katsos veli -- ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle
toissailtana puhuin.

Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:

-- Älä vain veli, luota _liiaksi_ onneen. Koeta ajatella myös
pettymystä -- sitten on helpompi, jos -- jos se sattuisi tulemaan.


II.

Äkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa
surista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen.

Kajahti terävä kiväärinlaukaus -- ja aivan kuin sitä säikähtänyt
lintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan.
Vasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät
yhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän
kohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas.

Mutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut.
Paikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki
tuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt
ensikerran lähtivät lentoon julkisesti.

Marcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä,
sillä hänen piti lähteä ensimmäisenä.

Kajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi
jotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään.

Kone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta
kun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi
huminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin.

Kun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen
ja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu
raketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen
sekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua
uusi -- aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi
niitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu
yhteen rinnakkain -- se näytti vielä kummallisemmalta!

Huuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen
lentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle -- ja
lukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta,
huuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti
sen joukosta muutamia naisten kirkaisuja:

-- Kauheata!

-- Jumala auttakoon häntä!

-- Tuo on hirveätä!

Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin,
valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä
jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän
antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä -- ja sitten...

Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin
antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen
viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän
saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen,
joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua
näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.

Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen
vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma
ulvoi ja vonkui -- niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon
parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.

Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää
niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita...

Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja -- väkijoukot osoittavat
suosiotaan. Ne vilkuttavat _hänelle_. Oi! Hän olisi tahtonut lentää
vielä hurjemmin!

Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä
kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen
kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.

Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja
kuiskasi jännittyneenä:

-- No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?

-- Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen
miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!

Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:

-- Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin
minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen
naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut
etunenässä!

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. -- Tulen
olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:

-- Hän on todellakin jo sangen korkealla.

Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä
ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy
sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei
taukoa -- se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä,
niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa -- niinkuin varjo...


III.

Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten
vastakkaiseen suuntaan -- vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.

Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän
katsoi alas huimaavaan syvyyteen.

Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä
oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain
vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen
rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti
jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää
katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät
hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen
kohdalla...

Yhä korkeammalle kohoaa Marcus -- ja hurja riemu täyttää hänen
rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan
koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan
tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin
toiset.

Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja
puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan
korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan
ennen.

Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka
moottorit kävivät täyttä vauhtia -- mutta hän kohosi!

Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä
vilusta -- mutta mitäpä siitä -- hän _kohosi sittenkin_, jatkuvasti!

-- Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.

-- Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi
lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa
ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.

Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen
pyrstöön ja pudotti sen alas.

Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.

-- Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle,
ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen
nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.

Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti.
Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti,
ohimoissa jyskytti ankarasti... Mutta kun he sitoivat suulleen
hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.

Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti
hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä,
omasta maailmastaan... Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma
oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret,
suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse.
Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti
salaperäinen, läpinäkyvä verho... Sitä katsellessaan Marcus tunsi
itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh --
lapsellisuuksia! _Ylöspäin!_

Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi.
Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska
hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin...

-- Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan
kuvastui kauhu.

Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen
liukua alaspäin.


IV.

-- Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen!
virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. -- Se olisi
vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.

-- En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen.
-- Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä
vahingoittanut konetta.

-- No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.

Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä
kiihkeästi huudahti:

-- Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän
ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!

Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti
hämmästyneenä:

-- Miten tiedätte...?

-- Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen
viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti
kädessään ja toi suoraan komentajalle.

-- Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra
kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä
kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:

-- Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä -- niin päästään
loppuosaan!

Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa
panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen
lisäksi konepistooli.

Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen
kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia
maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla
huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita,
taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita.
Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan
aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun
lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä
sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin
erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti,
nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.

Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli
laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.

Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä
onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen
näköinen.

-- Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.

-- En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu?

He katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua
poliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia,
tuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja
väentungokseen...

-- Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä
kutsuneet pyöveleitä -- pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti.

-- Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. -- Onko siinä perää,
että palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia?

-- Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan,
annetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on
valmis.

-- Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui
entinen tarmo.

-- Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat
heti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat
vain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet
vapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria
palkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin
palkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin "ohjaajia" koko joukossa!

-- Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi
Marcus hämmästyen.

-- Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan
todellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet,
pian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä.

-- Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus.

-- Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki
omituisuuksillaan! Ja sen tähden...

Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.

-- Nyt se alkaa! Katso itse!


V.

Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän
keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli
viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän
ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja
muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten,
että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet,
suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit;
seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden
mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä
lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.

Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta
alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa
hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä _alkoi pyöriä!_

Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä
vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin
hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä
mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan
hirvittävää vauhtia... Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä
lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri
ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla -- _samanlaisena
säteikkönä_.

Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen,
mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli
kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi... Tuhannet moottorit paukkuivat
ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä,
irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien
alla tuntui maa tuskasta värisevän...

Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä.
Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.

Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia
28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut
olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka
antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan
kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua
sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira.
Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa,
koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin
ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät
olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut...

Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten
paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti
yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi
vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi
pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen
tielle asettuu...

_Ihmistä_ ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla
liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta,
mitättömältä kääpiöltä.

Ja ihmisyys!

Niin -- se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.

Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt
tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.

Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja
silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon
huuto.

Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta
hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun
keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja
tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja
huusi hurjasti:

-- Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden
viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä...?

Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina
ollut niin kylmä.

Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen
ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.

Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin
raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto
salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto
lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto
hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen.
Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa -- ja sitten tomupilvi
peitti kaiken...

Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin
kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.

Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä
lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella
paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta...

Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä
tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia,
jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat,
tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja
hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti...


VI.

Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin
kotiin.

Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin
anteeksi pyytäen:

-- Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen
valvonut liiaksi viime aikoina.

-- Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. -- Minä
olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli!
Sen _täytyy olla totta_, mitä äsken sanoit -- tuo on liian mieletöntä.

-- Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius
taas hetken kuluttua.

Silloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä
käteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään
kuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut
kalliin valan:

-- _Tahdon_.

-- Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa,
painokkaasti. -- Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan
sitten, mitä on tehtävä.

-- Minä lupaan sen! -- vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän
puristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden.

Mutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli
kokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa:

-- Olen ollut sokea.




HERÄÄMINEN.


RAKKAUS.

Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin
hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja
laskeutui pitkäkseen sohvalle.

Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä,
elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä
todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui.
Mutta tunnelmat siellä ylhäällä -- ja hornanpyörteen ääressä --
Antonius...

Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan
juuri samalla _tavalla_ kuin hänkin.

Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius
oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.

Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea
Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen -- ja samalla syvää sääliä. Miten
paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat
harmaat -- ja hänen veljensä...

Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin _isä_ -- hänen
elämänsä ja kauhea kuolemansa...

Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin. -- Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee
lentokoneita isänsä murhaajille... Uskollinen, rakastava poika!

Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus,
ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset
johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan
itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään...

Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli
esittänyt Aureliankin.

Niin, Aurelia!

Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen
muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei _eli_
uudelleen tuon illan.

Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia
myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa;
hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa... Antonius oli hävinnyt
jonnekin sisähuoneisiin.

Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän
taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.

Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se
oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi --
iloisessa perhejuhlassa!

Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan
tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, _suuri_ suru
-- niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista
ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä,
jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.

Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen
olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään
niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen
solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla
kevyesti kuin hyväillen.

Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten
lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.

Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus -- eikä kukaan enää
muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät
häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen
puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön
viereen.

Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat
erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken
soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden -- ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius
lupasi esittää tytöt hänelle.

Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset
olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä
hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman,
18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja
pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei
läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon
kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.

Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen
veitsenpiston rintaansa.

Aureliahan oli pari kertaa puhunut _samoista asioista_ kuin Antonius
tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti
myöntänyt kaikki todeksi -- kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja
vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli
siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen,
uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan -- _hän_, työmiehen poika!

-- Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki
takin ylleen ja syöksyi ulos.

Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski
ajaa nopeinta vauhtia.

Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi
kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!

Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun
hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.

Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:

-- Onko -- onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?

-- Ei, ei mitään tapaturmaa -- tai sellaista, änkytti Marcus; sitten
hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:

-- Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi -- kaikkea... En ole
ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.

-- Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan
tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen
epärehellisyyteen.

-- Niin, minun täytyy tunnustaa --

-- Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei
äidillisen lempeästi:

-- Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset
väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä
minulla on aikaa vaikka kuinka paljon _teitä_ varten!

Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli
ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta;
kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle
hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen
kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja
katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:

-- Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni
mahdollisimman tehokkaan -- murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten
häpeän itseäni.

-- Ette _saa_ sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. -- Teidät
on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt
jättää työtänne -- tulevaisuuttanne.

-- Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa
silmiin. -- Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin
ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.

Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta
sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:

-- No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut
-- ihan lapsuudesta alkaen!

-- En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.

-- Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten
ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että
uskaltaisitte kertoa?

-- Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi
kasvoiltaan.

Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten
äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki
pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa
kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut
puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:

-- Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai
lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon,
ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada
minut kouluun.

-- Olitteko iloinen sinne päästyänne?

-- No enpä tiedä... Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan;
kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä,
luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin
sota-akatemiaan...

-- Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja
hänen silmänsä olivat kosteat.

-- Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta
työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä
tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota,
tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas
-- enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi
mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua -- toista kättä ja jalkaa
vailla.

-- Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.

Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut
jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:

-- Ja kadulla isä sitten ammuttiin -- hiukan myöhemmin.

Aurelia peitti käsillään kasvonsa.

Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa
katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.

Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa
nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon
miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat
niin paljon työtä tehneet.

-- Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen
tuskallinen kysymys. -- Minä olen tällainen, ja te, _te_ teette toista
työtä. Minä arvaan sen.

-- Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. --
Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt... Ja
nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin -- ettekä onnistu! Mitä
teidän siis olisi pitänyt tehdä?

-- Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.

-- Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. -- _Kenelle_
teidän pitäisi kostaa?

-- En tuota -- minä, mutisi Marcus.

-- Kun _se_ selviää teille, niin ehkä teillä silloin on _tilaisuuskin_
siihen!

Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:

-- Mutta lentokone, se minua --

-- Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi
keskeyttäen.

-- Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.

-- Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes
pienintä _erehdystä! Kaikki on hyvin_.

Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen,
loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan
ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:

-- Ehkä se onkin niin! Ja -- ja te annatte siis minulle anteeksi?

Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa
alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi
hellästi ja tulisesti:

-- Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen --
_rikokseenkin_.

Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän
loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin
rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden:
Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman...

Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja
se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän
unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain
rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:

-- Minä tahtoisin _kuolla_ sinun kanssasi.

Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen
liikutuksen vallassa:

-- Ei Aurelia -- me _elämme_ yhdessä!

Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut -- eikä vielä puhunut
sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai
kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin _sen_, mikä täytti heidän
sydämensä sanomattomalla onnella.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:

-- Tämä on kummallinen päivä... Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä
unesta.

Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin
hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia.
Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut
toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä...

Tämä onni on liiallista -- voiko se lainkaan jatkua?

Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.

-- Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja
hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa -- vaikka oli melkein puoliyö.

Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen
silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:

-- Vielä pari yötä kokeilen -- ja sitten...

Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle,
raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten
hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä
mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!

-- Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. --
Silloin menen heti aamulla hänen luokseen -- ja sitten...

Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa -- aivan kuin lehtipuiden
suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.


KOTITARKASTUS.

Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia
kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.

Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.

Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan
tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden
kiehumaan sähkökeittimeen.

Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen
astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:

-- Onko jotakin ikävää tapahtunut?

-- Ei, ei ikävää -- lapsi kulta -- mutta --

Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan
vapisevalla äänellä:

-- Aah -- nyt tiedän, Aurelia! _Hän_ on ollut sinun luonasi -- ja hän
on sanonut _sen_. Eikö niin Aurelia?

-- Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa
rikoksensa.

-- Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi -- ja, ja...

Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin
vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi
tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.

-- Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. -- Sinä siis rakastat
häntä yhtä paljon kuin ennenkin.

Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:

-- Vielä _enemmän_, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän
putosi siten. Olen vavissut tähän asti... Mutta älä vain ole vihainen
-- anna anteeksi! Koetan unohtaa.

Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian
sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa
kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:

-- Rakas, rakas lapsi -- kuinka voit ajatellakaan, että olisin
_sinulle_ vihainen! Julia -- minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä
sanon, etten minä --

-- Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. -- Et saa puhua noin!
Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia -- en
minä _sen tähden_ itke. On vain vähän ikävä.

Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.

-- Voi rakas, pieni sisareni... Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä,
et yhtään ajattele itseäsi, aina vain...

Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten
itkivät kauan -- niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä
ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.

He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi
omituisesti epäröiden:

-- No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut
päivällä kysyä.

-- Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. -- Juuri
tänään sain häneltä kirjeen -- enkä muistanut ottaa mukaan!

-- Mitä äiti kirjoitti?

-- Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä
sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta
rakastamaan isää!

-- Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia
värisevin äänin. -- Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja
siitä huolimatta hän... Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!

-- Mitä sinä puhut, Aurelia? -- Kuinka sinä ... sopersi Julia lievästi
moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti
hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:

-- Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen
olimme molemmat hänen luonaan -- ja nyt sinäkin vielä jouduit
lähtemään... Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!

-- Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. -- Minun
lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan -- ja äiti on tärkeämpi kuin
tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä _tehtävä_, jota ei voi jättää!

Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:

-- Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?

Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:

-- Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on...

Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi,
paheksuen:

-- Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit
taas tulla kotiin, niin hän -- hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa
ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään _isä!_

Julia alkoi taas katkerasti itkeä.

Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät
jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten
jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi
hitaasti:

-- Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet
sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.

Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen
sanoen päättävästi:

-- Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä
minut heti...

-- Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista -- ja...

Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:

-- Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko
jotakin tapahtunut?

-- Ei, mutta -- minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta,
että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin
vangitsisivat sinutkin.

-- Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. -- Mistä epäilet?

Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:

-- Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini
luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti -- ikään
kuin _säälien_. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei
hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa
tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä
sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.

-- Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. -- Sinun pitäisi lähteä pois
kaupungista.

-- Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla
aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton,
Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.

-- Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen
mustat silmänsä leimahtivat. -- Jos sellainen tapahtuu, niin sinun
paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja
anna minulle pieni kirje, että tietävät...

-- Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.

Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja
kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he
yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.

Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.

Kello löi kaksitoista.

Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään
tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia
puhuen hellästi:

-- Jos siis joutuisin _kokonaan pois_, niin anna tuo _hänelle_. Ja
luota, rakasta häntä -- tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt
tarkkaan, mitä sanoin.

-- Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. -- Et saa kuolla -- ei --

-- Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. -- Kaikki käy hyvin. Ehkei
mitään tapahdu -- minä vain siltä varalta...

Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi
hiljaa, sydämellisesti:

-- Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo--

Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä
eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja
kysyi käheällä äänellä:

-- Niitäkö?

-- Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin
tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla
kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu -- kuin ihmisen, joka
herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan
tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta
silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:

-- Julia rakas -- tyynny, ei mitään vaarallista -- ei mitään! -- Ah --
nyt tiedän -- tule!

Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.

Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä,
uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.

Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:

-- Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne -- korvaan teille...

-- Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti
emäntä pelosta vavisten. -- Herra siunatkoon ei, ei!

-- Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!

-- No Jumalan nimeen siis... Tulkaa tänne!

Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka
poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän
hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla
äänellä:

-- Kuka siellä on?

-- Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran
haukahdus. -- Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!

Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka
odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun
otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää
vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:

-- Mitä asiaa teillä on minulle -- näin myöhään?

Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti
santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti
hiukan hämmentyen:

-- Hyvä neiti -- velvollisuus... Ja tiedättehän te, neiti, että meillä
on oikeus tulla milloin tahansa.

-- _Väkivallan_ oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne
mukaan.

Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä
säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa
ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn
taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".

Ja poliisit aloittivat työnsä.

Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki
tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta -- pitkältä, inhottavalta unelta.

Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki
erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki
nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa
täytettä.

Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän
heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.

Tämä on siis _totta_.

Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt --
kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt
toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia
silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta:
niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen
lemmikkiratsuaan.

Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta
hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja
tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta...

Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja
muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski
paksulla nokallaan hänen sydäntään: _hän_ oli äsken täällä -- hän istui
samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin
hetki -- ja nyt tämä.

Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan
sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:

-- Loppu...

Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt
se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu
elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti
tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta -- ja ymmärsi,
että kaikki on turhaa.

Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena.
Äiti, Julia, Marcus -- _kaikki_. Vain kolme tuntia täysin onnellinen --
ja sitten loppu...

Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää
tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina
kivilohkareina.

Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan,
käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin
kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja
suunnitelmat...

Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas
mielikuvitus -- sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen.
Vähitellen hän _unohti_ nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä
kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet
valtasivat hänen mielensä -- hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät
yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän
pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten...

... Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät
käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään -- mutta hän
näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla
olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan
purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat,
punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.

... Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku
vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä
nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät
niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt.
Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti,
sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset,
sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja...

-- Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!

Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi
ankarasti väristä.

Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja
raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä.
Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka
nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.

Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään.
Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen
paljaalle iholleen -- aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet
silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina
punertavien viiksien takaa.

Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen
röyhkeästi apuriltaan:

-- Onko kaikki kunnossa?

Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja
lausui teennäisen kohteliaasti:

-- Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?

Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen
käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen
matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas.
Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.

Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä
kerran kääntyi...

Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien
kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty...
Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.

Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä
pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään;
nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut
heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän
oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen
ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken -- ja nyt se täytyi jättää tänne
avuttomana, raadeltuna... Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia
aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia -- voi! Hän peitti
kädellään kasvonsa -- niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.

Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli
tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti
parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.

Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen
käsi tarttui hänen ranteeseensa...

Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava,
saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä
voimillaan seisoalleen.

Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan
heitettynäkin _Hän_ seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä,
pelottomana.

Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä;
syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen
hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle,
aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään -- joka oli täynnä
liikkumattomia, mustia olentoja.


JOUKKOHAUTA.

Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti
lentokentälle.

Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen.

Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä:
upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi
mainittujen joukossa oli _Aurelia_.

Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut
toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin...

Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi
hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään
yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.

Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:

-- Ei mitään -- nyt vielä.

-- Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.

Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti
sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut
päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia
apulaisia -- loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta
häneltä ei löydetty mitään.

-- Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.

-- Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. -- Se on
kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana
tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on
nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei
ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai
kuukauden kuluttua vapaaksi.

-- Mutta miksi hänet on vangittu?

-- Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi
Antonius.

-- Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.

-- Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat
seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä
paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis -- sinut
vangitaan myöskin.

-- Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät _hänet_ vapaaksi.

-- Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.

-- Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin
onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin
hänet vangittiin.

-- Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan
toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.

-- Oi ystäväni -- nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten.
-- Sinä puhuit salaliitostakin -- oletko sinä --?

-- Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. -- Sinä saat kyllä pian tietää
paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin
muuta häneltä, niin polta heti kaikki.

Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:

-- Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!

Hän hyökkäsi ulos.

Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai
vangitsemista -- mutta ei mitään.

Silloin hänelle selveni koko juttu.

Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi
vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut
todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut,
että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin,
tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus
-- urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus
kuitenkin vangitaan.

Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.

Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.

Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti
pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi
myös Aurelian vaikka millä keinolla!

Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin
hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään
sisäministerin puheilla -- ja sitten on Aurelia vapaa!

Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen
tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa
Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa
työssä ja hyörinässä -- aina liikettä, elämää... Nyt ei päässyt
mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä... Vartija oli
ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä
olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut
sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen
käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.

Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään,
että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja -- edes
kuullakseen ihmisäänen.

Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian
sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen
morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!

Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi
suljettiin ja auto lähti liikkeelle.

Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon
rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi,
maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten,
ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni -- eikä niistä ihminen
milloinkaan voinut paeta.

Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen.
Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa
hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman
tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!

Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita
kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat.
Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että
ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen
kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu,
eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys
ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon
avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi
seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.

Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän _on
joukkohauta_. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset
kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on
Aurelia täällä -- Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää
ulkonaisen tyyneytensä.

Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui
huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa
olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta
paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet...

Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan
tutkintotuomarin puoleen.

Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot
kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse
oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun
tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:

-- Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.

Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita
ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti
milloin...

Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia --
yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.

Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän
viereen -- ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen
levottomuuden.

Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja
epämääräinen tuska -- hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun
sykinnän.

Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti
saada teennäisen väsyneeksi:

-- Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?

-- Vaiti! -- ärjähti tutkintotuomari. -- Odottakaa, kunnes kysytään!

-- Mistä minä sen tiesin --? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen
kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.

Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus
tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän
nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi --
ei pääsisi lainkaan vapaaksi...

Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.

-- Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? -- kuului terävä kysymys.

Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita
repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella
tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän
tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä
Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:

-- Ei, en luule... Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en
muista varmasti...

Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään
venyttäen:

-- Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?

-- Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.

Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän
oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki
pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun
Aurelia kuljetettiin ulos.

Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.

Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.

Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet
yhdessä...

Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken
tuon muutaman viikon aikana -- paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin
kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui
vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen
tietoonsa.

Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi.
Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka
joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä
puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari
saisi sanoa hänen valehdelleen.

Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!

Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät.
Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa
ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua
sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.


TUTKINTOVANKI N:O 30.

Niin kului kolme viikkoa.

Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti
jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.

Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa
jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin
ratkaisu, tutkinto...

Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi
vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.

Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän
kuullut vai ei.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän
katseensa -- ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän,
ikään kuin kuolleen äänen:

-- Ei.

Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta
sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi
sanottavaa!

Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän
selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa
vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.

Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi
tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.

Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa
olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky.
Ja vahtimestari poistui.

Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten
kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli
kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti
hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan
päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän
röyhkeästi kysyi:

-- Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!

Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt
täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän
hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:

-- Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö,
joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on
aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee
meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti
valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät -- Sen tähden
pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle
kenraali --

Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein
hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:

-- Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette
sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että _minä_
antautuisin teidän narriksenne. Keksintö -- keksijä -- erinomaista, he
he...

Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.

Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän
miltei kuiskaten kysyi:

-- Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?

-- Nyt _keksitte_ oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena
sukkeluuteensa. -- Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!

-- Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?

Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja
pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan -- sen tähden
hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä.
Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi
pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.

-- Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt -- siis valmis keksijä!
Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin
vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi
itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:

-- Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä
ei ole mitään _keksijöitä_. Te ette ole "keksijä", vaan _tutkintovanki
numero 30!_ Ymmärrättekö?

Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja
hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja
sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:

-- Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen
mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan
inhottaa nähdä teitä!

Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla
yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään
tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi
täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju.
Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee
uhkaavasti karjahtaen -- samoin karjui päällikkö:

-- Ooh! Oih! Se oli sinun _loppusi!_ Viekää hänet pimeimpään
karsseriin! Ei -- ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!

-- Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. -- Sitten minun ei
ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!

-- Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta
sanat olivat häneltä loppuneet.

Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui
rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan
päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:

-- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua -- te voitte pahoin. Minä
toimitan heti käskynne täytetyksi.

He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa
päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se
virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:

-- Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja
kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!

-- Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. -- En tiedä -- uskaltaako
sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.

-- Mitä -- kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.

-- Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka...

Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin
mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen
lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa,
josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava
ääni:

-- Onko se _hän_, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa -- Niin,
tarkoitan tuo, tuo _kirottu lurjus!_ Onko se sama kuin se -- Vastaa!
Onko se --?

Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:

-- On se tuota...

Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö
tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin
takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja
karjui hurjistuneena:

-- Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!

-- Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän
ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä -- ja --

-- Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?

-- Teidän ylhäisyytenne -- minä --

-- Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan
ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa
loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti
apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se
oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas
apulaista -- niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn
päälle.

-- Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. -- Ahaa! Tietysti et
sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, _virkani!_

-- Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti -- Teidän, ylh--

-- Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö
voitonriemuisesti. -- Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa
tehnyt salaliiton -- yhdessä aiotte ryöstää virkani!

-- Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä,
mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:

-- Vaiti! Sinä tahdot virkani -- kurja, saastainen sammakko! Mutta se
ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän -- vähän -- hieman...

Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan -- ja apulainen ja sihteeri
livistivät nopeasti tiehensä.




ENTISYYS


ISÄ.

Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut
sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.

Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi
vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä
jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!

Mutta _täällä_ hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei
kuulu...

Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei
tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia
hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut
hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.

Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa
lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän
ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.

-- Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.

Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli
syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja,
jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa -- ja aina sama pyöveli!

Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän;
se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden
likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset.
_Entisyys_, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi
hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen
editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.

Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti
suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia
ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat
levinneet yli maan -- niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja
harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus
ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään
annettavaa -- ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat.
Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.

Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa
takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä --
kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen
ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan.
Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja
kylmä kuin jää.

Marcusta puistatti vieläkin tuo näky -- ja hän muisti edelleen,
miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan,
määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot
hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin -- ja poliisit ampuivat kokonaisia
joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten
ylitse -- niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.

Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten
useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin;
seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema
näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta
valtakunnasta -- sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla
koneilla varustetut joukot...

Ja kapina kukistettiin.

Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin
kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot
noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat
panssariautot pikatykkeineen.

Se oli peloittava joukko.

Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot
saivatkin heti näyttää kuntoansa.

Silloin isäkin kuoli...

Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo -- hänen elämänsä,
palautui taas Marcuksen mieleen.

Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä,
nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki _liiankin_
hyvin.

Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli -- ja kauhistui nähdessään
hänet.

Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut
lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.

Mutta ilme oli kamalin -- Marcuksen sydäntä kouristi.

Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä.
Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu -- ikään kuin hän
yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan -- jonka alta ojentuu
tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.

Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin
kauhealla katseellaan.

Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää
kertaakaan nauranut.

Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista
sodassa oikein oli ollut.

Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli
kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa
olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa.
Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen
huopa hartioilla -- hän oli _kuulevinaan_ tuon vilusta, tuskasta
ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat
vastauksensakin.

-- Sodassa? Missä sodassa?

-- Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain
ollut menettänyt järkeänsä...

-- En minä sodassa ole ollut -- vaan _helvetissä!_ huudahti isä
kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset
kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota
ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.

Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas,
ettei esimerkiksi _omia_ miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti
kuin viime sodassa.

-- Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä,
vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä
vedessä -- niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton
heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein
nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen
edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.

-- Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia -- paljonkin? oli Marcus
hiljaa änkyttänyt.

-- Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja
ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen
jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle -- he pitivät
kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee,
niin...

Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi
pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen
vihollinen.

-- Mitä, isä? änkytti Marcus.

-- Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.

Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen
hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan
hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:

-- Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!

-- Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja
hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän
puukonterän vitkallinen viilto. -- Julmimmatkin pedot ovat viattomia
karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet -- se on
ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä
menetin?

Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen.
Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli
kuoleman hiljaista: vankila nukkui.

Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat
hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset... Ne ovat eläviä
kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin
silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin
pimeyttä -- sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.

Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta
kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta
puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he
horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden;
sieltä alkaa konekiväärituli -- jotkut kääntyvät -- ja silloin
puuskahtaa heitä kohden _omien_ konekiväärien terässade. Onnettomat
vaipuvat maahan -- kaikki -- _isäkin_ --. Voi!


JÄÄHYVÄISET.

Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli
tapahtunut muutakin -- mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja
kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, _mitä_ se oli. Hän tunsi
huultensa mutisevan sanaa _vankila_, mutta ei vain jaksanut käsittää --
ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.

Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat... Niin, niin!
Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana --
ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.

Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta
läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi -- aivan kuin jokin
kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty
rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina
hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.

Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän
pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.

He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä
isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa
olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman
kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo
liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta
varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin
kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu
-- niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin
aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää _hulluus_.

Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta
voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli
isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi
vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen -- mutta ei
voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän
laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja
kuiskasi käheästi:

-- Poikani -- Poikani...

Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen
niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja
se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti
hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:

-- Isä -- isäparka!...

Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala,
yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten
niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta
Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin --
niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä...

Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän
näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:

-- Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu...

-- Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. -- Eihän siellä mitään voi --

-- Minä menen. Tahdon nähdä.

Marcus näki, että isä oli _päättänyt_ mennä: Hän ajatteli kiihkeästi
vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:

-- No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.

-- Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. -- Marcus, kyllä sinun tuota --
täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.

-- Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa
edes kävellä!

Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus.
Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän
suostui vihdoin.

Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen.
Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja
kaipaus. -- Hyvästijättö -- lennähti Marcuksen mieleen.

-- Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa
alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä
taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle
toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen
viimeisen kerran. Nyt _isän katse_ muistutti tuon kuolevan
sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria
kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy.
Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä
tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän,
armottoman taistelun -- heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän
rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.

Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä
kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt,
repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä
mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului
kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa...

Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa
ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat
säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä
naisia.

Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen
luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä
verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja
hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:

-- Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat
ihmisraukat saaneet edes vähän syödä.

Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs
mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka:
siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin
oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla:
_verellä_ -- katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi
tahtomattaan vavista.

Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren
umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi
miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä -- aivan
kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin
täysinäisiä perunasäkkejä.

Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko.
Kuului villi huuto -- joukko näytti etenevän...

Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun
hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään
kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön
pettymys.

He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät
ihmisistä.

Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät
hurjaa vauhtia.

Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui
lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:

-- Marcus, _poikani_ -- juokse pian katsomaan takapihalle -- pääsisikö
sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.

Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut
näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.

Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan
perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.

Hänessä heräsi hirveä aavistus: _Isä_ --

Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän
kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen -- ja hänen
porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto --
laukauksia -- ooh...!

-- Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi
jotakin -- ja samassa kaatui.

Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja
kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä,
viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen.
Luinen rinta kohoili korkealle -- ja sitten hänen suustaan purskahti
vaahtoava verivirta.

-- Isä -- isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko -- isä,
isä...

Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat
niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen
veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain
tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: _ei voinut!_ Kuului
vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.

Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät
himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:

-- Isä, isä, _isä!_

Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen
merkkiä -- niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä...

Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota;
punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi
isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan -- niin siinä
se oli, keskellä rintaa... Ja yhä pulppusi... Pitkän aikaa Marcus
katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa
rinnassa -- harmaankalpeita kasvoja -- eikä hän kyennyt ajattelemaan
mitään.

-- Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen
äidin vuoteen vieressä.

Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä -- viimeinen katse. Ja nyt
hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden
sanan. Se oli hyvästijättö _hänelle_. Marcus oli miltei kuulevinaan
noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani...

Isäparka!

Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni
väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään
tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla
näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin
miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä
sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!

Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin
syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle
tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:

-- Poikaraukka!

Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja
työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti
vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas
joitakin säälin ja vihan huudahduksia.

Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän
oli vähällä kaatua -- mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti
jo olikin.

Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut
ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: _poikani_. Ja nyt hänen
ruumiinsa alkoi jäykistyä.

Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan -- vain terävät luut. Mutta
kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha -- nyt vasta.

Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten
kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:

-- Kuka siellä on?


KUUMEESSA.

Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen,
käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän
luuli huohottavansa kantamastaan taakasta -- mutta kun hänen piti
vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja
polttavan kuuma.

Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti
valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.

Hänellä oli siis kuumetta.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään
nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän,
vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain
_muistellut_, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset
mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen -- hän oli suorastaan
_elänyt_ siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi,
kaikki oli omituisen hämärää -- kuin juopuneella. Mutta sama hämärä
vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.

Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan
-- mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana
tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä,
tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän
koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän
seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.

Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat
johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä
tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen
keksintönsä, Aurelia -- ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan!
Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman
hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni
pienenemistään -- lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit
olivat murskaamaisillaan hänet...

Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien
haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten
lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa
huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena
tuulispäänä hänen ympärillään -- hän ei kuule omaa ääntään...

Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa
syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa -- iskee häntä päähän
potkurillaan.

Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi -- sitten hän ei
muistanut enää mitään.

Kolme päivää Marcus oli kuumeessa -- ja neljäntenä hänet vietiin taas
santarmilaitokseen.

Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja
portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli
todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että
jalat vapisivat.

Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden
-- ja hän tunsi Aurelian.

Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi
pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli
kuuluvinaan jostakin kaukaa:

-- Vettä, olkaa hyvä -- Olen sairas.

Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt
Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:

-- Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran
vuoteesta.

Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen
kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut,
syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.

Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi,
silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää
hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen
tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.

-- Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä
tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin
viime kerralla.

Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin
käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa
tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti:

-- Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän
tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi
kauan, että minulla on oikeus _vaatia_ tutkintoa -- tietoa, miksi olen
vangittu!

Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän
tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:

-- Ehkä minä tiedän, mitä kysyn -- ja myöskin sen mikä koskee _teidän_
asiaanne, herra kapteeni.

-- Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua
syytetään!

Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian
puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.

Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran
Marcukseen -- ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan
kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin
epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.

Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui
sodasta -- ja nyt Aurelia katsoi _samalla tavalla_. Eivätkä he voineet
puhua sanaakaan...

Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan
puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset
pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa -- niinkuin suuri,
paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan
tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.

-- Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas
tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.

-- On, sanoi Marcus lujasti. -- Minä tahdon tietää, miksi minut on
vangittu.

-- Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.

Ja Aurelia jäi sinne -- niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien
keskelle.


KUOLLEET SILMÄT.

Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja
entisestäänkin kalvenneet -- tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.

Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:

-- Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli
äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta
-- ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta
santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes
katsovat hyväksi vapauttaa.

Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli
vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko
hänetkin -- niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin _heitäkin_
ensin vangittuina, ja sitten...

Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta
ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen
-- elämänsä hirmuisimman päivän.

-- Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu
ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä
yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini.
Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.

On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa
kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla
sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat --
täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten
näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja
kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä
säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän
orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske -- ikään kuin
rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.

Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta,
hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun
tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä
linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee
hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi -- mutta hänen hampaansa
kalisevat kuin vilutautisella.

Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja
katsoo häntä taas tutkivasti.

Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä
särinä -- ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä
lentoon.

Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä,
niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui
tukahtunut korina.

Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen
korvaansa läpitunkevasti:

-- Sinun _täytyy_ kestää. Muuten et voi _kostaa!_

Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän
pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.

Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa
-- mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.

Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua
käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita,
taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa.
Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki
valtiolliset teloitukset.

He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen -- ja
palkkajoukon päällikkö tuli ulos.

Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut
suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä -- aivan kuin petolinnun
nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen
kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen,
välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.

-- Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli
ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.

Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin
noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa
ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän
mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan
everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen
tuntemattomasta raivosta ja inhosta -- aivan kuin olisi täytynyt
voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.

Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.

Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli
miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta -- mutta sittenkin
hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan,
kauhean rivin.

Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään
rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen
kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen,
loppumattomaan suruun.

Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli
kärsinyt marttyyrikuoleman.

-- Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan
tämä kuiskasi hiljaa:

-- Urkkija -- tarkasta ruumiita!

Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät,
luihut kasvot, kavalat silmät.

He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin
asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot
kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät
liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli
kaivanut kätensä syvälle hiekkaan -- niinkuin olisi viimeisellä,
epätoivon voimalla etsinyt _sieltä_ pelastusta, elämää.

Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä
tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan
itseään.

Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:

-- Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?

Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän,
että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi
ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti,
kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:

-- Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!

Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja
kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella
kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti
kuiskaten:

-- Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!

Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat
kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.

-- Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. -- Puhutaan asia
selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti
urkkija ja lähti.

-- Minä annan kymmenentuhatta!

Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä
luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin
olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:

-- Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu
pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut
itsesi ilmi.

Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä
he makasivat rinnakkain -- _hänen molemmat veljensä_.

-- Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.

Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä
kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen
huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä
-- ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen
aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin _heidät_.

Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa;
yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja
uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut
jäykistyvän nyrkkinsä -- hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan
kostoa, uhkaavan.

Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut
enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin
paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen
hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin
oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi
hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä
vuotanut.

Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei
vihaakaan -- vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut
katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, _minkä tähden
minut tapettiin?_

Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina
tuntui etenevän -- sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori
tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan
jostakin kaukaa:

-- Sinähän lupasit _kostaa_.

Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa
viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti
Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.

Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän
käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla
ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta -- mutta nyt hänenkin
äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.

Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan
avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten
tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja
käski kuljettajan ajaa ulos portista.

Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot
näyttivät _muuttuneen_. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä
kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.

Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa
tukkaansa -- ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat
mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi
hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan
kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:

-- Pikkuveli -- pikkuveli --

Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti,
äänettömästi kuiskaavan:

-- Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.

Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä
käsivarsia, jalkoja -- mitä...? Kaksi kuukautta sitten jäntevä
voimistelijanuorukainen -- nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa,
se kylmentää hänen ruumiinsa -- sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee
yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet...

Paita on kovettunut hyytyneestä verestä -- miltei mielettömänä hän
repii sen halki, ja --

Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena,
korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin
olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.

-- Pikkuveli -- _pikkuveli!_ vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän
tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei
voi mitään -- on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista
tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:

-- Pieni veliraukka...

Poikaparka on ymmärtänyt, että vain _kuolema_ voi pelastaa hänet
kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. _Sen tähden_ hän onkin
tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän,
vilvoittavan käden.

Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät
elävän, niistä pursui kylmä raivo -- _ne vaativat kostoa!_

Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen
vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa
sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun
nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:

-- Ole huoletta veli -- _minä en unohda_.




PYÖRTEESEEN.


OSTETTU IHMISHENKI.

Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen
jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun -- kas, hän oli
polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!

Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti
kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen
mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä
mittaa hänen mieltään.

Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän -- enemmän kuin ketään
toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu
-- jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.

-- Häntä ei saa tappaa, niinkuin...

Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat
peloittavan näköisiksi.

-- No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. --
Minä teen kaiken voitavani. Niin -- huomenna menen sisäministerin
luokse.

Hän nousi ja lähti illalliselle.

Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs
virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.

Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja
riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä
tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym.
puhuen samalla makeasti:

-- Tietenkään ei _teihin_, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään
epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen
ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin -- etteivät todella epäiltävät
henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.

Sama repliikki esitettiin jokaiselle -- Antoniuksen muutamat ystävät,
jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.

Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti,
onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia
valtakunnan puolustukselle.

Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan,
mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla
on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime
keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä
tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan
vangittuna.

-- Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä
alkoivat pälyillä rauhattomasti.

-- Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut _erehdyksestä_,
lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat.
-- Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä
paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä -- ja minä voin
taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.

Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi
tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.

Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti
ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja
epäilevästi:

-- Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt
kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle -- ja jospa heillä kuitenkin
_on_ syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni
virastojen keskeneräisiin --

Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria
seteleitä -- yhteensä kymmenentuhatta markkaa.

Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä
kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain
alkoivat vilkuilla -- hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin,
ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan
pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen
kasvojaan -- ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.

-- Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin
erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:

-- Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä --
niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!

-- Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on
vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. -- Ja minä luulen, että
koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne!
Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään _niin_ suuressa
asiassa.

Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan
sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:

-- Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat
olemaan _meidän vallassamme_. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa
on silloin muistava myöskin _teidät_, herra kreivi!

Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen
kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:

-- Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja
minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä...
Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä
lähteneitä sanoja -- sillä niitä kuulee kovin harvoin!

-- Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei
sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.


NÄLKÄLAKKO.

Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut
uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska
hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.

Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin
toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan -- niinkuin
toisillekin on tehty.

Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista -- kumpikaan ei tullut.
Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän
raivostui -- siitä ei ollut pienintäkään apua.

Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä _nälkälakon_ siksi,
kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.

Neljä päivää oli kulunut.

Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin
silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.

Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt
edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut...

Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili
kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.

Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen
rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: _mitä on
Aurelialle tapahtunut?_ Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät,
joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. --
Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.

Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä
painuivat umpeen.

Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi
ruumiinsa jäykistyvän -- niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.

Kuului _askeleita_ -- raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi
jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden
jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat
ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.

Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia
keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman
varovainen -- mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa
vasten.

Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman,
hillityn hengähdyksen... Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää
hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän _tietää_ koko ajan, että tuo
suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään -- että pimeydestä
tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla
hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista -- mutta yhä hän
odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.

Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan...

Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän
menettää järkensä... Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin
ja hypähtää lattialle...

Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän
alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta
johtuneita houreita.

Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut
joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se
kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut
valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.

Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa
kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta
tämä herätti hänet täydellisesti.

-- Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. _Hän_, joka
oli ollut niin kylmäverinen, voimakas -- parhaimpia ampujia ja
miekkailijoita -- onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa?
Vai tuleeko hän hulluksi?

Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla --
hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!

Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan,
niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut,
mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen
otsalleen.

Silloin hän muisti Aurelian.

Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira!
Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa -- ja _ne_, jotka
ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla
rauhassa,

-- Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.

Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa
ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja
sanoo iloisesti:

-- Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on
parhaat lentokoneet!

-- Ja kaikki ennätykset!

Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että _meillä_
on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että
ulkonaiset viholliset!

-- Helvetin nimessä -- ei!

Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta --
mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut!

Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti _voimaa_. Hän tiesi, että
vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan -- senkin
hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.

-- Minä en tule _mitään_ unohtamaan, hän mutisi hiljaa.

Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!

Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu
olla seuraavaan ateriaan -- sitten se taas oli viety koskemattomana
pois.

Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!

Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei
olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.

Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.

Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän
paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän
ääreen.

Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi -- se
ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli
Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.

Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.

Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa,
kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti
kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.

Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä,
jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain
katkeruutta kärsimästään vääryydestä.

-- Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?

-- Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen
nöyrästi kumartaen.

Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä
elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi
saman kärsineet -- ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin
polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin;
katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja
kaksimielisesti:

-- Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, _miksi_ minut nyt näin
päästetään vapaaksi!

Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut
toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut
milloinkaan kuullut -- hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.

-- En todellakaan, näin yht'äkkiä -- herra kapteeni! änkytti apulainen
nöyrästi. -- Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!

Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen
kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella
tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.


ISKU.

Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä
jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi
hänen levottomuutensa ja tuskansa -- hän olisi tahtonut juosta. Joka
askele kajahti hänen korvissaan: _missä on Aurelia?_

Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa
silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä
Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.

Marcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti
peiliin.

Hän hämmästyi -- muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli
vienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin
aurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket
kuopalla -- ja ohimoilla _harmaita hiuksia!_

Hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy --
30-vuotiaana!

Ja kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että
hänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen.

Kun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän
huomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija.

Siinä se oli!

Marcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä
sikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena
etsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen
viikset oli värjätty -- ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään
pienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli
siis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille
joka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan.

Kas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen
mieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana
hän siis otti kulmasta ensimmäisen auton.

Hän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään
seuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan
hiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa -- ja sitten täyttä vauhtia
hotellin edustalle!

Kun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti
alas, pistäytyi erääseen porraskäytävään -- ja urkkija ajoi ohitse
kiihkeästi viittoillen kuljettajalle!

Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin
Aurelian isän huvilaan.

Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös
marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus
muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä -- sen
sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa
maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa.
Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen
kuin Marcus tapasi heidät.

Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan
salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri
vastaanottohuoneetkin -- ja sitten heti karkottanut toisen kuin
pahantekijän!

Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli
huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas _kotonaan_. Sitten hän huomasi
erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.

Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun
he ensi kerran tapasivat.

Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi
hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa
ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi
satakertaisena hänen sydämeensä -- hän ei voinut puhua.

-- Te -- te olette _vapaa!_ hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä;
ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.

Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä
Juliaa -- tämän _kädetkin_ olivat samanlaiset kuin Aurelian.

-- Niin, minä pääsin -- juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. --
Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin...

-- Ettekö te tiedä _mitään?_ sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja
Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.

-- En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja
hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.

-- Koettakaa olla rauhallinen -- kyllä --

-- Minä rukoilen teitä sanomaan -- sanokaa! keskeytti Marcus oudolla,
käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi
tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. --
Mitä, mitä on tapahtunut?

Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain
äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:

-- Ystäväni -- se on teille raskasta -- mutta -- Aurelia on poistunut
-- elämästä...

Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.

Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku
olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä
hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi
itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä -- mutta yhtään
kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi
rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä
raskaammaksi -- lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.

Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa
hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:

-- Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli _kalleimman_
asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, -- sillä hän kuoli niinkuin
nuori _marttyyri!_

Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi
kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja
samalla lapsellisen avomielinen hymy...

-- Teettekö tekin sitä työtä?

-- Minä alan huomenna! Aurelian kuolema _ei tule_ heitä hyödyttämään --
sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!

Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan
vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja
tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.

-- Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.

-- Rakastin.

Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä
kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja
lausui lujasti kuin itselleen:

-- Ei itkua! Hänkin kielsi.

-- Hän...?

-- Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi
lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun -- paitsi niitä seikkoja,
jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.

Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä
nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista
kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen
sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes
ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin
Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan
mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.

Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki
Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri
hellyys; hän kuiskasi värähtäen:

-- Julia -- te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut
veljenänne?

Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi
seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa
vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:

-- Miksi -- _miksi_ kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti -- teidän...

Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun -- se vapisutti hänen ruumistaan
kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen
sydämensä kiihkeän sykinnän.

-- Älkää itkekö -- pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.

Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys --
ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.

-- Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. -- Miten, minkä tähden hän...?

Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja
sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt
toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime
perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa
hän oli kuitenkin jättänyt.

Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin
tavoittamaan miestä.

Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden
vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan,
jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.

Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti
hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin -- sama tulos: sisältä ei
kuulunut risahdustakaan.

Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa,
asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:

-- Halloo! Täällä on ystäviä -- älkää pelätkö...

Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven
takana.

Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä
kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.

Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana
santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.

Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli
eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä
oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet -- ja tämä sai heti aamulla
toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli
kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin
yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin...
Aurelia oli ottanut myrkkyä.


ÄÄNETÖN HUUTO.

Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan,
kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin
kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain
näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että
Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.

Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan
öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa...
Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt
vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi
elämä, sellaisessa kurjuudessa -- ehkä itkevän lapsiparven keskellä.
Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista
ulvontaa...

Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei
pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan
ajatusta -- asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat
silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.

Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen
laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita -- se virkosi parhaillaan
eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja
hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien
hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta
ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan
joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä he todellakin
näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.

Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun
hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.

-- Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. -- Olenko vieläkin kuumeessa --
hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset -- tulleet tänne?

Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja:
yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli
suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen
poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen,
puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä
olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä,
rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita -- he muistuttivat
jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi
hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut
näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta,
äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen
joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi
mielipuoleksi.

Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan
tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten
jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle
epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret
yhteen -- kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti
pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina,
hyppineet hulluina -- ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta
portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa
näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut
päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.

Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan
perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus
leimahtanut täyteen valaistukseen.

-- Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi
Marcus itsekseen. -- Viime maailmansodan todelliset tulokset!

Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää
teollisuuden hyväksi.

Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma,
että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin
raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia
koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita.
Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt
palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.

Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla
vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta
tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä
kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:

-- Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? _Teräksinen_ heille
annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun
mukaan -- ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään
kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia
liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas
käyttävät konettaan mitä parhaiten -- eivätkä nenättömät ole vähääkään
huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!

Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.

-- Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa!
oli äskeinen kysyjä sanonut moittien.

-- Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien
kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut
vihasta.

-- Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. -- Kaikki saisivat
kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä!
Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää
-- sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä
annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä
merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!

-- Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin
keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos.
Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.

Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä
pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.

Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa
joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he
näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin
hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen,
mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa --
voimatonta, sammumatonta vihaa.

Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että _jokainen_ heistä oli
kerran ollut terve, nuori, voimakas -- hekin olivat silmät onnesta ja
ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin -- hekin olivat
eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he
olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat
jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.

Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi?
Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja
lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä
kadotetun elämän -- muistuttaa _siitä_, mikä aiheutti heidän
loppumattoman helvettinsä...

Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä
tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.

Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa
lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt
mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten -- sillä nyt vasta muuta
väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat
tällä puolella -- ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.

Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia,
viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin -- mutta
heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin
muutamat jäsenet.

Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä
mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen
mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa
oli _voimaa_. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin,
ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten
äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova,
tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton
jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan
ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä
äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa -- ja uhkaa.

Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat
kostaa -- niin tahtoi hänkin!

Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko
ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat
oikeastaan hänen _veljiään_, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja
tarmoa olemukseensa.

Entä nuo äskeiset onnettomat -- voivatko he mitään?

Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat _enemmän_ kuin
toiset!

Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat,
jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut
silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät
kaameasti irvistävän -- äänettöminäkin ne huutavat _kostoa_. Heidän
aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä,
_äänetön huuto:_

-- _Pois sota!_




KOSTAJA.


PUNAINEN ARPI.

Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä
vastaavan, hän astui sisään.

Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään
huolettomasti:

-- No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?

-- Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. -- Sillä
nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!

-- Autonkin?

-- Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään
istahdin urkkijan autoon -- ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja
pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja
sitten alkoivat odottaa -- jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa
katua vartioimaan!

-- No miten pääsit lopulta tänne?

-- Venytin matkan! naurahti Marcus. -- Kaksi kertaa ajoin
raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin -- ja
lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia -- ja
nyt olen tässä!

-- Entä keksintösi?

Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan
katsoen:

-- Siitä ei tule mitään.

-- Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.

Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti
läpitunkevasti:

-- Minä en voi ajatella mitään -- niin kauan kuin _se_ konna on
terveenä -- ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!

Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien
sekä sanoi hiljaa:

-- Veliparka, tuo on hermostumista -- sillä voisithan suorittaa asian
myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle -- mutta
hän on _santarmiupseeri_. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun,
on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta
kostoon. -- No, oletko voimistellut?

-- Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin
miekkaillut itseni näännyksiin -- mutta minä en, en... Kun Antonius ei
sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:

-- Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman
klubin jäseneksi, ja -- ja tuttavaksi -- hän on peluri.

Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi
kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:

-- Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet... Ja itsekin inhoan ja häpeän
itseäni... Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa -- tehdä hänelle
jotakin.

-- En minä sitä puolta ajatellut -- sellaiseen hirviöön ei tarvitse
soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi
kylmäverinen?

-- Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani _kostaa!_ huudahti
Marcus hurjasti.

-- Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi
vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee
tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen -- toimittaa niin,
että _hän_ vaatii sinut --

-- Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: --
Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?

Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.

Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä
olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus
oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse
esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono
pelaaja, hän sai yrittää parhaansa -- hävitäkseen mahdollisimman
vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa
riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin
verran -- suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin
miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla
erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti,
että tämä huudahti isällisesti:

-- Se on vaarallista, nuori ystäväni!

-- Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun
hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari
aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös
sapelimiekkailua.

Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi
tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat
olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule
kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan -- vielä vähemmän, jos hän
aavistaa jotakin kostoa: ja hänen _täytyy_ kostaa!

Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan
ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli
ruumiillisesti entisellään.

Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona -- sillä hän
epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella
hän suoritti harjoituksensakin.

Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa.
Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan,
tarjonnut illalliset -- ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.

Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta
puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille
itse täyttä kurkkua.

Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli
ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli
päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.

Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti
pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja
ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.

-- Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. -- Onhan teillä kokonainen
haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea
mestari naismaailmassa.

Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja
huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi
itserakkaasti:

-- Jaa -- hm... En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat
jäljessäni. Ja onhan niitä ollut -- he, he, herkullisia... Mutta minä
olen aina sanonut: naisia pitää osata _käsitellä_, he, he...

Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin
äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:

-- Oli teillä silloinkin kaunis neiti -- kun minä siellä kävin... Enkö
ole oikeassa?

-- Kaunis se oli kuin enkeli -- mutta kissan sukua! huudahti kapteeni
innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin
muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen
lomasta:

-- Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä
arpea nenässäni -- sen hän puri kun -- he, he -- yritin suudella...

Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö
hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan --
askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa,
kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee -- ja niinkuin inhottava
hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna
hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun -- paksut partaiset huulet
tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon...

-- Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon
kaikki naiset hullaantuvat! He, he...

Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä
kuin leimahdus -- ja hän purskahti onttoon nauruun.

Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi
tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen
onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:

-- Katsokaas _tätä_ arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä --
he, he... Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet...

Kapteeni kallisti päätään -- ja myös hänen paksussa siankaulassaan
näkyi punainen arpi.

Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä
kiduttavampia yksityisseikkoja.

Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen
öhkivän:

-- Ja mikä vartalo -- mikä herkullinen vartalo!

Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja;
hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa
sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa!
Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.

Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä
marssi -- ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:

-- Siinäpäs on todellakin arpi -- Punainen arpi...

Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa
kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.

Täytyi vieläkin odottaa.

Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.

Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa
ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi --
niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja
löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena
oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja
ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:

-- Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.

-- Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. -- Kyllä minä _näytän!_ Minä!

Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut
tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen
päivätyökseen.

Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus
seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti --
ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.

Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät
santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät,
mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin
huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi
sitten varmasti ja voitonriemuisesti:

-- Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat
kumartaen.


KAKSINTAISTELU.

Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui
kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut,
mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.

Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei
jättiläiseltä -- ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili
voitonvarma, ylimielinen ilme.

Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi
aikonut harjoitella miekkailusalissa.

Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan
hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää
Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen -- ja
kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän
hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin --
ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.

Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten
raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi.
Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.

Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan
jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty
puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja
muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui
nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä
vain hiukan liikahtaa paikaltaan -- odottaa vain hiukan kyyristyneenä,
liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja
taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.

Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat
muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja
tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo;
ja taas hän hyökkäsi.

Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli _kahta elämää_.
Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut
kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän
tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei
koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta
sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan
pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.

Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki
uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut
huulet... Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta,
kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi
ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän -- mikä mahtoi
olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä _viimeinen kuiskaus_ hänen
kuolemankalpeilta huuliltaan?

Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut
kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt,
ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin
tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta
leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan
selvästi tuon inhottavan rikoksen.

-- Roisto -- mitä -- mitä tämä on --? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen
sähisevän.

Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka
pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan.
Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki
valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät
keltaiset, petomaiset hampaat -- ja suunnaton ruho hetkui raskaasta
läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:

-- Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä
keskustelemme hiukan -- se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa
naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut
kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri.
Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?

Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän
silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet
huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla
pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta
heti...

-- Konna, hän kähisi vaivalloisesti.

-- Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette
keskustele! -- Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:

-- Muistatteko nyt häntä -- _nyt juuri?_

Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa
ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan
häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän
puhkui hiljaa:

-- Sinä olet -- perkele...

-- Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?

Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.

Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto
valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä
vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta
viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen
kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:

-- Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!

-- Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.

-- Hyvät herrat -- korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.

Mutta enempää hän ei ehtinyt.

Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti
teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi
tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin
ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut
hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle
-- ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea
nenä -- ihan kasvojen pintaa myöten... Kapteeni rojahti maahan kuin
päähän isketty härkä -- ja veri alkoi hurjasti tulvia.

-- Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti
kauhistuneena. -- Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen --

Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:

-- Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut
minua.

Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut
lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän
oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen
käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja
hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina...

Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:

-- Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.

-- Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.

-- Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu,
vastasi Antonius. -- Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti
tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin
pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään
edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta
_kehittää_ kätyreistään tuollaisia petoja -- _se_ täytyy siis kukistaa!

-- Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta
en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!

-- Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. -- Minä kyllä
ymmärrän sinut täydellisesti.

Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen
luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja
Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat
vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:

-- Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta
tuntui -- sittenkin raa'alta. Minua puistatti...

-- Mutta eihän maapallolla _saa_ olla mitään liian raakaa _upseerille!_
huudahti Marcus hillityn harmistuneena. -- Kymmenettuhannet kuolleet,
sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut
kaupungit: hävitys ja kuolema -- sehän on upseerin varsinaista työtä!
Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy
_pakottaa_ viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla!
Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä
vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:

-- Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi
turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet
viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja
kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän
se mitään tee -- eihän _se_ ole raakuutta! Mutta kun minä annan
hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on
tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni
puistattaa. Se on hirvittävän raakaa -- sillä hyttysen te kuurnitsette,
mutta kameelin te nielette!

Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni
raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:

-- Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta
minulle -- niin eikö sinua hävetä?

He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus
seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta
vapisevalla äänellä:

-- Ystäväni -- ystäväni -- anna anteeksi! Olen puhunut
ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei,
ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää,
miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen -- minulla on
sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen -- en ymmärrä itsekään...

Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus
pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:

-- En, en veli! Kun kerran sanot, että... Älä sinäkään veli muistele
minun loukkaavia sanojani -- olen tuon asian tähden kärsinyt _liiaksi_.

-- Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.

-- Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän
koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili
omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan
innostuksesta ja sisäisestä ilosta.

-- Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus.
Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa
raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret
työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:

-- Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi
oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole
ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.

-- Kyllä sinä pian opit tuntemaan...

Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa
kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:

-- Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee
sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä
saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.

-- Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, -- nyt minun _täytyy_ onnistua!
Minä alan kokeilla yöt ja päivät!

-- Älä sentään rasita itseäsi liiaksi -- silloin et onnistu niinkään.
Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon
kokeilupajassasi?

-- Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut
päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta
koneeseeni ... hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän
odottaa jännittyneenä, että onnistuisin -- että ansaitsisin _hänelle_
vielä toisenkin ritarimerkin!

He erosivat hiljaa naurahtaen.


MILJOONIEN NIMESSÄ.

Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja
hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän
tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan -- niinkuin olisi
kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä -- ja kuiskasi
itsekseen:

-- Vihdoinkin!

Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja
juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan
ja päänsä humisevan -- hän oli kuumeisella innolla taukoamatta
työskennellyt kolme vuorokautta.

Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta
sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen
kaupunginosaan, missä Antonius asui.

Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi
taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli
ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius
hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi
levottomasti:

-- Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?

-- On, vastasi Marcus ääni värähtäen.

Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän
tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:

-- Se on valmis...?

-- Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:

-- Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä
muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat
ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan
vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli
vieras ja matala:

-- Veljeni, minä kiitän sinua _miljoonien puolesta_.

Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen
ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton
keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä
hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella
oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.

Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen;
sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten
hän lopulta oli onnistunut.

Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti
näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon
alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka
maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan
irti rungosta ja tähän _väliin_ johdettiin tasainen sähkövalo, joka
säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.

Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:

-- Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin
ympäristön?

Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta
hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon
yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut
laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja
puhui syvän liikutuksen valtaamana:

-- Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään
keksinnön -- ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti
vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat
viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan _aina muistamaan!_

Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen
mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:

-- Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle
hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.

Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:

-- Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut
rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?

-- Jaa, tuota -- en nyt oikein --

-- Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai _ehkä_ sinun olisi annettu
rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö -- ja sinut
itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta
nyt sinä olet elossa -- ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta
maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!

Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja
salaperäisesti ääntään hiljentäen:

-- Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on
meikäläiset ohjaajat.

-- Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä
ystäväänsä. -- Miten sinä olet voinut saada niin paljon...?

-- Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, -- sain periä
miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä
sopivaa nuorukaista lentäjiksi -- ja avustanut vielä muutamia. Nämä
ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö,
ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole
parempi?

Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.

Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.

-- Sen tähden sinä siis minuakin avustit...? änkytti Marcus.

-- No, jos niin tahdot sanoa. -- Mutta älkäämme enää puhuko tästä.

-- Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit
luottaa minuun?

Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei
hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:

-- Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran _muistamaan isäsi_.

Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut
mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.

Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla
katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:

-- Marcus -- sinä tiedät, miten molemmat veljeni... Niin -- sinä olet
samanluonteinen kuin minun toinen veljeni -- ja minä -- minä olen
pitänyt sinusta niinkuin...

Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen
hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään
kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain
hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin
hän änkytti hiljaa:

-- Veljeni -- _sinä_ minut pelastit -- vankeudesta...

-- Minä olin levoton sinun tähtesi, veli...

-- Veljeni -- veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä
Antoniuksen olkapäätä vastaan.

Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää
äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä -- hän pidätti pienen aikaa
hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:

-- Niin veli! Nyt meillä on _toivoa!_ Ja sinäkin kohoat taas yhden
arvoasteen.

-- Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus
neuvottomana.

-- Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista -- ja
santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli:
lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu
_monen_ rehellisen miehen _pää_.

Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen,
leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat
loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei
juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen
luonnollisesti:

-- Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää
koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:

-- Olen teitä niin _kovin_ odottanut.

-- On ollut erittäin tärkeitä toimia -- etten ehtinyt -- vaikka, koetti
Marcus puolustautua.

-- Ymmärrän sen.

Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen
jännittyneenä:

-- No, sanokaa _te_ minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää -- että
hän olisi -- myrkkyä...

Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön
epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.

Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli
kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet
nojatuoliin.

Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville
huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:

-- Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia -- tointukaa! Voi miksi
kerroin...

Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten
katkonaisesti ja tukahtuneesti:

-- Älkää -- älkää -- te minusta mitään... Enhän minä enää --

Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.

Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.

Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi
lohduttaen:

-- Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.

-- Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja
poistui omaan kamariinsa.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja
ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja
silmissä kuvastui tuska.

-- Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.

-- Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä
tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:

-- Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?

-- Miksikö? Se -- se oli jostakin korttipelistä -- aivan pikku asia.

Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen
lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:

-- Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen
kuullut siitä.

Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja
neuvottomuus.

-- Niin tuota -- asia oli nähkääs niin -- että tuota, sitten hän
laukaisi äkkiä läpitunkevasti:

-- Niin, hän on muutenkin konna!

-- Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.

-- Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.

Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja
kuiskasi tulisesti:

-- Tarvitseeko teidän _minulta_ salata totuus? Kyllä minä mieluummin
kuolen kuin ilmaisisin _teistä_ jotakin.

Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan
katsoen:

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan --
ja te kostitte!

Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:

-- Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen
teille koko elämäni ajan kiitollinen!

Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen
elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama
tulinen innostus ja hurmaus kuin _hänenkin_ -- silloin -- onnellisena
iltana.

-- Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.
-- Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä -- kaikkea...

-- Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin
huumaantuneena. _Minäkin_ ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte,
miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa
puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian
nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme
puhua hänestä -- silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.

Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt
mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi,
Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!

-- Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. --
Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä
mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta -- ja sitten hänen
tukkansa oli lumivalkea...

-- Entä äiti -- eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.

-- Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.
Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa...

Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän
muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta -- silloin kun
äiti saapui maalta...

Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti
huudahtavan:

-- Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa
minulle tämän ilon?

-- Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne
vankilasta -- kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.

-- Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan
äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole
vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!

-- No niin -- Älkäämme siis puhuko tästä enempää -- näyttää olevan
turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin
tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:

-- En olisi uskonut -- että voisitte -- loukata minua noin -- noin --

-- Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. -- Se on
totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!

-- Tiedättehän sen -- eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti
sydäntäsärkevästi. -- Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne --
pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte...

Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta
silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:

-- Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla
pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään
matkusta?

Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti
kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.

Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta
samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään
nojatuoliin ja itki katkerasti.

Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin
käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:

-- Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia -- se lohduttaa
parhaiten. Niin _hänkin_ tahtoi.

Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus
oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen
lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian
rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:

-- Sinä _olet_ Aurelia.

Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:

-- Tahdon kaikessa -- tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin
onnellinen -- jos -- te kärsisitte vähemmän, kun...

Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus
tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.

Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli
poissa, ikuisesti poissa.

Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo
kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan;
se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas
jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan
nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella -- mutta siitä ei
pääse hetkeksikään.

Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain
uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen
tuskaansa.

Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset
työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä
lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin
hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.

Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen
luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean
kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.




NÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT.


MAANALAISESSA HUONEESSA.

Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti
laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius
naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.

Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa.
Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja
istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain
kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä,
värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta
tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin
liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.

Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli
salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän
päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla
sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla
äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: -- hallitus aikoo
lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen
sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi,
mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista
lausumaan mielipiteensä.

Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama.
Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten
kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.

Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei
naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin -- sota täytyy estää
vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen
pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa
-- ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois
virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että
hänet poistetaan -- ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!

Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja
alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte,
etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis
voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.

-- Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.

Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta
hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä.
Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena:

-- Miten me sitten estämme sodan?

-- Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni,
puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. -- Ensiksikin meidän on
heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton
pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä
vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle
puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa
ratkaisevalla hetkellä _suurlakon_, pysähdyttää liikenteen ja
sotatarviketeollisuuden -- niin sota on estetty!

-- Oikein! Oikein!

-- Se on totta!

-- Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava _omaa
voimaamme_, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista
herätystyötä sotilaitten keskuudessa -- se on paras keino. Suullisen
agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta
salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko
maan paikalliskomiteoille.

Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.

Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:

-- Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat
välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää
salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita
salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan
taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen
sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.

Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:

-- Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla...?

-- Entä _palkkajoukot?_

-- Niillä on hyvä tykistö.

Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella
äänellä.

-- Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin
siltä varalta, ettemme muuten voita -- ja minä olen ajatellut erästä
keinoa --

-- Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.

Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään
hiljentäen:

-- Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n
testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri
M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla
tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne
esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on
paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät
viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme --,
ja kaikki muuttuu atomeiksi...

-- Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä -- ja viedään
kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.

-- Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri
B. lujasti. -- Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia
pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja
käytetään!

Taas kuului kiihtyneitä ääniä:

-- Mutta miten?

-- Ei mitenkään!

Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:

-- Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat
viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. _Oikeuden_
aseilla me voitamme -- se on minun mielipiteeni!

-- Niin minäkin ajattelen!

-- Oikeus voittaa lopulta!

Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että
passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan
suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan
johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään,
kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:

-- Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!

-- Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan
kadulla kuin koiria!

-- Mitäpä niistä!

-- Missä te oikeutta olette nähneet?

-- Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette _te_ syypäät, kun ette
_uskalla_ hyökätä hirmuvallan kimppuun!

Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät
jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään
ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.

Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä
riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti,
istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla
kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei
tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun -- ja väittely taukosi äkkiä
kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä
ääniä:

-- Mitä sinä naurat?

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Pilkkaatko sinä meitä?

-- Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
kysyi Antonius katkerasti.

Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä
ja sähähti uhkaavasti:

-- Tämä on liikaa -- minä en salli.

-- Paikallesi!

Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa
käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin
hypnotisoituna.

-- Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun
hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän
urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat -- te vain
sätitte toisianne.

-- Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti
Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä
vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. -- Te olette aina
vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet
lopettaa sotaa!

Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen
toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten
se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia
sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat
tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa --

-- Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:

-- Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota
ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi
viime maailmansodan edellä -- ja niin tulee tietysti käymään nytkin!
Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat,
saatettaisiin heidät kauhun valtaan -- niin siinä tapauksessa nuokin
saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä
todelliseen taisteluun -- ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne
tuomiopäivään asti!

-- Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli
tarjoutunut murhaamaan pääministerin.

Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta
kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.

Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta,
että Marcus nousi levottomana seisoalleen -- hän pelkäsi ystävänsä
silmänräpäyksessä tekevän jotakin... Kaikki odottivat henkeä pidättäen,
ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi,
jäätävän tyynesti:

-- Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta -- ja
ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et
ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä.
Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi
mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.

Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:

-- Sitä ei voi enää uskoa!

-- Hän voi olla provokaattori!

-- Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. -- Älkää sanoko niin! Ei hän
petturi ole.

-- Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen
sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:

-- Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!

-- Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.

Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän
kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen
puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui
hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja
läpitunkevasti puhuvan:

-- Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä
syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta.
Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja
suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän
tekevän, kun sota julistetaan?

Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti
tolkuttomana:

-- Esimerkiksi sen -- sen, mitä Augustus ehdotti...

-- Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?

-- Tuota -- niin ... hän mutisi avuttomana.

Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi
painokkaasti:

-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä
erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä,
typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja
oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista!
Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin -- mutta tämä aika on _liian
vakava_ huvitteluun.

Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti
ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus
todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?

-- Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori
jättiläinen.

Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla
äänellä:

-- Älkää nyt _enää_ sanoko tuota! Se on -- se on... Minä olen
ajatellut, että siten voittaisimme...

-- Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti
Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan
ivallisesti:

-- On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on
maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä
anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku
räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin
yksikään uskovainen -- marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla
kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!

Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta
pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti
katseensa ja kysyi katkerasti:

-- Oletko jo kaiken sanonut?

-- Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella
hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.

-- Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme
nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti -- se on
järkevin.

-- Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti
Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.

Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja
painokkaasti:

-- Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme
nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten
voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin
julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan _varmasti_ estää
miljoonien kuolema...

-- Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.
Antonius jatkoi armottomasti:

-- Kun sinä, Brutus, olet aina _puhunut_ rohkeista teoista, niin
tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta
niiden pitäisi olla _ratkaisevia_ ja sellaisia, että ne voidaan
toteuttaa -- äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.

Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei
säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:

-- Oikein! Oikein puhut!

Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti
tolkuttomasti:

-- Eipä ole tuota -- sinullakaan sellaista keinoa...

-- Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista",
sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:

-- Ei koskaan!

-- Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.

Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin
ympärillään ivallisia katseita -- ja hän tahtoi maksaa takaisin:

-- Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin
joudumme tappiolle -- ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?

-- Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.

Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt
tulitikkuja ja hän vastannut _siihen_ myöntävästi; se petti monen
läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo
lyhyt lause sisälsi.

Mutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä
keksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa
katkeruudessaan sanovan pahansuovasti:

-- Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi _viisaskin_ mies -- et kai
sinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen?

-- _En_.

Antonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen
sydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa
kylmenevän omituisesta tunteesta -- niinkuin se olisi ollut hänen
elämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta
ja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen:

-- En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
_hävittää tämän kaupungin maan tasalle_.

Antonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana
ja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, _näki_ taas uhkaavan,
taivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun --
ihmettelevän katseen...

Marcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui
nuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin
suurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku
kysyi kuiskaten:

-- Mitä, onko se mahdollista?

-- Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius.
-- Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä.
Mutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä!
Hän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja
voitonriemuisesti:

-- Sillä _estämme_ nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin
keinoin -- niin me estämme sen _sodan keinolla!_

Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi
pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni
värisyttävän heitä sähkövirran tavoin:

-- Veljeni, veljeni... meillä on nyt ase -- ja _tyrannit vapisevat_,
jos me siihen tartumme!

Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua
sanaakaan.

Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen
varovasti -- ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen,
suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien,
valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen
outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:

-- Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt
siis. -- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi
tältä korkeudelta sementtilattiaan -- niin muutaman sekunnin kuluttua
ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä
lähitaloja.

Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin olisi joku juuri
kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä
kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja
joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui
epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen,
aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:

-- Onko se todellakin mahdollista?

-- Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on
nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren
mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se
räjähtää suunnattomana _liekkipatsaana_, sytyttäen samassa lähistöltään
kaiken palamaan!

Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:

-- Minkälainen on suunnitelmasi?

-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?

-- Tahdomme! vastasivat kaikki.

-- Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori
mies epäröiden.

-- Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei
Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään
teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja
sen tähden kerron, mistä sen tiedän.

Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen
niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.

-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti
sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,
että se on rakkaus -- mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää
vain kaksi -- vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus
sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta _viha_ -- se
yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen ...
olen ottanut kaikesta selvän.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.

Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:

-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö
niin? Ja sinun veljesi? ... kai vielä muistat, että hänet on hirtetty?
Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia -- oletko
unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa
karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi --
voitko löytää äitisi haudan?

Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret
siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat
kauhusta ja tuskasta.

Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:

-- Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit -- muisteletko vielä
usein morsiantasi?

Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi,
ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja
nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja
alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien
läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty
terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea
näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen
historia.

Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat
nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka
kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä;
ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten,
joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat
säälimättömiä -- monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita
haavoja raa'asti revitty auki.

-- Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän
pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin
parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä -- _ei ketään_.
Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme -- vaikka kuinka
riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin,
ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu -- mutta
sinäkään et minua koskaan _petä_. Enkö puhu totta, Brutus?

Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä
-- ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.

Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi
mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi
tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:

-- Anna minulle -- anteeksi, vaikka minä...

Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa
olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä
nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta
sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena:

-- Veljeni -- rakas veljeni... Minä olen jo kaiken unohtanut -- sillä
sinäkin olet onneton...

-- Veli, minä olen ollut typerä -- en ole ymmärtänyt, puhui Brutus
tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. -- Mutta tästä lähtien teen
kaikessa niinkuin _sinä tahdot!_

Nuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään
silmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan
välillä:

-- Kuinka minäkään -- voin koskaan enää -- silmiäni näyttää -- kun olen
puhunut -- niin tyhmästi -- ja...

Antonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen:

-- Veliparka -- niin! Minulla on _ollut_ sellainen veli kuin sinä --
hän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet.
Tästä lähtien olet _sinä_ minun kadonnut veljeni ... jonka jälleen olen
löytänyt.

Nuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi
pimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti -- niinkuin pieni orpopoika,
joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin
kadotettua äitiään.

-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti
Brutus tulisesti

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46785