← catalogue

Rippi

by Maksim Gorky · Finnish · Gutenberg #46741 · 404,918 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Rippi
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rippi

Author: Maksim Gorky

Translator: V. A. Marjanen


        
Release date: August 31, 2014 [eBook #46741]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46741

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIPPI ***

RIPPI

Kirj.

Maksim Gorki


Suomensi V. A. M. [V. A. Marjanen]


Kuopio 1909,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.





    Omistan FEODOR SHALJAPINILLE.




... Sallikaa minun kertoa teille elämäkertani; tämä kertomus vie tosin
teiltä vähän aikaa, mutta sen tunteminen on teille välttämätöntä.

Minä olen -- peukalolintu, löytölapsi, oikeuksia vailla oleva ihminen;
kenen synnyttämä -- sitä en tiedä, mutta minut oli heitetty herra
Losevin taloon Sokolin kylässä Krasnoglinskin piirikunnassa. Äitini --
tai joku toinen -- oli pannut minut herrasväen puistoon, sen
rukoushuoneen portaille, jonne vanha neiti Losev oli haudattu, ja sieltä
löysi minut Danila Vjalov, puutarhuri. Hän saapui varhain aamulla
puistoon ja näkee riepuihin käärityn lapsen liikuttelevan itseään
rukoushuoneen portailla ja sen ympärillä harmaan kollikissan varovasti
kuljeskelevan.

Danilan luona olin minä, kunnes tulin neljän vuoden vanhaksi; mutta kun
hänellä itsellä oli paljon lapsia, niin sain minä etsiä ruokani mistä
löysin, ja kun en löytänyt ruokaa, -- niin vikisin, vikisin nälissäni ja
nukuin vihdoin.

Neljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, oli
hyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaan
pieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänen
hiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänen
sydämessäänkin oli jotakin naisekasta -- hyväilyä tavoittelevaa. Viinaa
hän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen,
silmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, mutta
juopotteluretkillä -- hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muita
lauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.

Hän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensa
papille, pyysi kesät talvet kalaa ja -- huvin vuoksi -- myöskin
laululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkä
linnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankin
hyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään ja
sotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänen
olkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa.
Milloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniä
päähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset,
tiaiset, tilhit -- kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia,
tunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkee
silmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoa
siitä syystä -- sillä minua linnut pelkäsivät.

Larion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen;
ihmisistä en sitä sano -- en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että
-- ihminen ei elä hyväilyillä.

Talvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voitu
ostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa,
ainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessamme
siinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellen
laulua... Larion vihelsi niille -- hyvin hän osasikin -- ja muistutti
itse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen.
Ja silloin sanoo hän aina minulle:

-- No, kuulehan Motka, -- minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka =
Matti.] -- kuulehan!

Hän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienolla
äänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevat
linnutkin, kuuntelevat, mutta alkavat sitten laulaa ihan kilvan;
Larionkin parantaa, mutta siitä linnut aivan raivostuvat varsinkin
keltasirkut, tikliäiset ja kottaraiset. Ja niin kauvan hän laulaa, että
kyyneleet alkavat tipahdella esiin silmäkarvoista, posket kostuvat, ja
hänen kasvonsa muuttuvat kyynelten kylvyssä harmaiksi.

Kerran päättyi sellainen veisuu jotenkin ikävästi, ja kerran sanoin minä
hänelle hiljaa:

-- Mitä sinä, setä, niin paljon laulat, että henki on mennä?

Hän lakkasi, katsahti minuun ja puhuu nauraen:

-- Elä pelkää, hupakko! Ei tämä mitään ole, ja kuolemakin on --
kaunista! Jumalanpalveluksessa on messu vainajain sielun puolesta
kauniinta; siinä on tarpeeksi kiitosta ja sääliä ihmiselle. Meillä ei
osatakaan sääliä muita kuin vainajia.

Nuot sanat muistan erittäin hyvin samoin kuin kaikki hänen puheensakin,
vaikka en tietysti vielä siihen aikaan voinut ymmärtää niitä. Ainoastaan
vanhuus ymmärtää lapsuuden, sillä vanhuus on viisautta.

Minä muistan myös, kuinka kerran kysyin häneltä: minkätähden Jumala
auttaa niin vähän ihmisiä?

-- Se ei ole Hänen asiansa! -- selvitti Larion minulle. -- Auttakoon
jokainen itseään, sen neuvon annan minä sinulle. Jumala -- on sitä
varten, että kuolema ei tuntuisi kauhealta, mutta eläminen on -- oma
asiasi.

Minä unohdin pian hänen puheensa ja muistin sen -- vasta liian myöhään,
-- ja siitä syystä olen saanut kärsiä paljon.

Hän oli hyvin merkillinen mies. Kun muut ihmiset ovat ongella, niin he
eivät huuda eivätkä puhele, jotta eivät peljättäisi kaloja, -- mutta
Larion laulaa väsymättä tai kertoilee minulle elämästä tai puhelee
Jumalasta, ja aina hän vaan sai kaloja. Lintuja pyydetään myöskin
suurella varovaisuudella, mutta hän vihelsi koko ajan, ärsytti niitä,
rupesi seurustelemaan niitten kanssa, eikä siitä näyttänyt olevan
vähääkään haittaa -- lintu joutuu kuitenkin verkkoon. Kerran taas hän
lukee mehiläisiä -- parvi muutetaan toiseen paikkaan tai jotakin muuta
sellaista on tekeillä, -- niin vanhat mehiläiset saadaan töintuskin
taipumaan, eikä sekään jokaiselle onnistu, -- mutta silloin kutsutaan
paikalle minun ukkoni -- ja hän pieksee mehiläisiä, ahdistaa niitä,
räyhää oikein sydämensä pohjasta, -- ja pian näyttää kaikki taas
paremmalta. Mehiläisiä ei hän rakastanut: ne olivat tehneet hänen
tyttärensä sokeaksi. Tyttö -- hän oli kolmen vuotias -- leikki
mehiläisten kanssa, ja mehiläinen pisti häntä silmään. Silmä tuli
kipeäksi ja vihdoin sokeaksi. Sitten kävi toiselle silmälle samoin, ja
vihdoin kuoli tyttö päänsärkyyn, ja äiti tuli mielenvikaiseksi...

Mitään ei hän tehnyt samalla tavalla kuin muut ihmiset, mutta minulle
hän oli hyvä kuin oma äiti. Kylässä ei minua niinkään hyvin suvaittu;
elämä on -- tukalaa, ja minä olen kaikille vieras, liika ihminen...
Tuskin saan luvattomasti anastetuksi leivänpalastakaan...

Larion opetti minut myös temppelipalvelukseen, minä aloin auttaa häntä,
lauloin hänen kanssaan kirkkoköörissä, sytytin suitsutusastian ja tein
kaikkea, mitä käskettiin; kirkonvartija Vlasiaa autoin järjestyksen
ylläpitämisessä kirkossa ja pidin kaikesta työstäni varsinkin talvella.
Kirkko oli kivestä, sitä lämmitettiin hyvästi, ja siellä oli lämmin
olla.

Yöpalvelus oli minulle aamupalvelusta mieluisampi; suurella vaivalla
itsensä puhdistaneet ihmiset irtaantuvat yöksi töistään, seisovat
hiljaisina ja juhlallisina ja antavat pienten tulien vahakynttiläin
tavalla lämmittää itseään; ja silloin näki selvästi, että vaikka heillä
oli erilaiset kasvot, oli suru kuitenkin -- yksi.

Larion rakasti työskentelyä temppelissä; hän sulki silmänsä, taivutti
punasen päänsä taaksepäin niin että aataminpala hyvästi näkyi ja veisasi
ja lauloi. Hän meni jo niinkin pitkälle, että lauloi yli määrän, -- kun
pappi vaan antoi alttarilta hänelle merkin. Ja sitten luki hän kauniisti
ja laulaen ja hänen äänensä ilmaisi ihastusta, vapistusta, ja iloa.
Pappia ei hän erityisesti rakastanut eikä pappikaan häntä, ja usein
sanoi hän minulle:

-- Millainen tuo pappi on! Hän ei olekaan pappi vaan rumpu, jota puute
ja tottumus palikoina pärryttää. Jos minä olisin pappi, niin palvelisin
sillä tavalla, että eivät ainoastaan ihmiset -- vaan pyhät
pyhäinkuvatkin itkisivät.

Ja se olikin totta -- papista ei ollut minnekään; hän oli nykänenäinen,
musta kuin ruuti, leveäsuinen, hampaaton, parta takkuinen, hiukset
pitkät, otsalta kalju, ja pitkät kädet. Hänen äänensä oli käheä ja hän
huohotti aivan kuin olisi kantanut raskasta taakkaa. Tämän lisäksi oli
hän vielä ahne ja aina vihanen siitä syystä, että hänellä oli suuri
perhe ja kylä oli köyhä, talonpoikain maat laihoja, eikä mitään
sivutuloja ollut saatavissa. Kesällä, jolloin sääskikin on rikas, olimme
me Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyytämässä tai virralla
kalastamassa. Äkkiä sattuu onnettomuus, minulla ei enään ole ukkoa enkä
tiedä, mistä hänet löytäisin. Kaikki kylän pojat ajetaan etsimään häntä;
he juoksevat kuin jänikset ja huutavat:

-- Ukko! Larion! Tule kotiin!

Mutta eivät löydä häntä... Pappi on pahalla päällä ja uhkailee, vaan
talonpojat -- nauravat.

Larionilla oli yksi ystävä, Savelka Migun, tunnettu varas ja patajuoppo,
joka usein oli saanut selkäänsä varkaudesta ja vankilassakin istunut,
mutta muuten harvinaisen hyvä ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoili
satuja niin, että niitä on mahdoton olla ilman ihmettelyä muistelematta.

Minä kuuntelin häntä usein, ja nytkin on hän ilmielävänä edessäni
kuivalloisena, vikkelänä, parta kolmessa osassa, tykkänään repaleissa,
naama pienenä ja kiilamaisena, vaan otsa suurena ja sen alla loistavat
iloiset varkaan silmät kuin himmeät tähdet.

Ennen muinoin toi hän mukanaan pullon viinaa tai pakoitti Larionin
ostamaan, ja sitten istuivat he kahden puolen pöytää, ja Savelka lausui:

-- No nyt, ukkoseni, alapas laskea katumusvirsiä!

He ryyppäävät... Larion on hieman levoton, mutta laulaa, ja Savelka
istuu kuin naulattuna paikoillaan, iskee silmää ja pudistelee partaansa.
Hänellä on silmät kyynelissä, kädellään silittelee hän otsaansa,
hymyilee ja koettaa sormillaan pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan.

Sitten hän äkkiä hypähtää ylös kuin pallo ja huutaa:

-- Erinomaisen hyvin, Larja! Nyt minä kadehdin Herraa Jumalaakin tuosta
laulusta. Ihminen, Larja? Mikä on ihminen, kuinka hyvä ja rikas onkaan
hänen sielunsa? Mutta eikö hänen sittenkin ole vaikea mennä Jumalan
eteen? Sillä hän -- no niin -- Sinä et, Herra, anna minulle mitään, vaan
minä annan Sinulle -- koko sieluni!

-- Elä herjaa! -- sanoo Larion.

-- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- Enpä suinkaan. En ainakaan tahallani!
Miten minä herjaan? En mitenkään! Minä iloitsen Herrassa Jumalassa -- ja
siinä kaikki. No, nyt laulan minä sinulle!

Hän nousee seisomaan, ojentaa kätensä ja alkaa laulaa. Hän lauloi
hiljaan, salaperäisesti, silmät selällään ja niissä omituinen tuli, ja
hänen kuivat sormensa olivat ainaisessa liikkeessä aivan kuin olisivat
etsineet jotakin tyhjästä. Larion nojasi käsillään penkkiin ja katselee
suu auki kummastuneena; minä makaan uunilla ja minun sydämeni on
pakahtumaisillaan surullisesta ihanuudesta. Savelkan kasvot muuttuvat
mustiksi, ainoastaan hänen valkeat hampaansa loistavat, kuiva kielensä
värähtelee kuin käärmeen kieli ja hiki muodostuu suuriksi pisaroiksi
hänen otsalleen. Hänen äänellään -- ei ole loppua, vaan virtaa ja
liekehtii se kuin vesipuro niityllä. Mutta vihdoin lopettaa hän,
heiluttelee itseään, pyyhkii otsaansa kämmenillä, molemmat ryyppäävät ja
ovat pitkän aikaa ääneti. Sitten sanoo Savelka:

-- No, nyt, Larja, otetaan "Meren aallot".

Ja sillä tavalla he koko illan seurustelivat keskenään, kunnes juopuivat
molemmat. Nyt alkaa Migun kertoella rivoja satuja papeista, maaherroista
ja kuninkaista. Minun ukkoni nauraa ja minä myös ja Savelka kertoo
väsymättä sadun toisensa jälkeen ja niin huvittavasti, että olemme aivan
kuolla naurusta.

Mutta vielä paremmin lauloi hän juhlapäivinä kapakan edustalla. Hän
nousee kansan eteen, rypistää karvojaan, että rypyt ulettuvat ohimoille
asti, ja alkaa laulaa; kun silloin katsot häntä -- niin näet ikäänkuin
laulu olisi itse maasta tullut hänen rintaansa, -- ja maa lausuu sanat
hänelle ja antaa voiman hänen äänelleen. Talonpojat seisovat tai istuvat
hänen ympärillään; mikä heistä pää kumarassa pureskelee oljenkortta,
mikä katselee pelkkänä hymynä Savelkan suuhun, ja akatkin häntä
kuullessaan itkevät.

Kun hän lopettaa, -- niin pyytävät:

-- Annapas tulla vielä!

Ja tuovat juotavaa.

Migun kertoi usein seuraavan kertomuksen: joku mies varasti kylässä,
hänet saivat talonpojat kiinni, panivat köysiin ja sanoivat:

-- No -- nyt on sinun työsi loppu! Me hirtämme sinut, sillä sinä olet
meille kiusaksi.

Mutta vangittu vastaa:

-- No, elkääpäs nyt, talonpojat, liika kiirettä pitäkö. Varastamani
tavaran olette te jo ottaneet minulta -- ettekä siis ole menettäneet
mitään ja pelto antaa teille yhä uutta, mutta sellaista miestä kuin minä
-- mistä te hänet otatte? Kukahan teitä lohdutteleekaan, kun minua ei
enään ole?

-- Lörpötyksiä, -- sanovat he, -- pidä suusi kiinni!

Häntä lähdettiin viemään metsään hirtettäväksi, mutta tiellä hän alkoi
laulaa. Ensin kulettiin kiireesti, mutta sitten laattiin kiirehtimästä
ja saavuttiin metsään -- ja nuora oli valmiina, mutta odotettiin vaan,
että hän ensin lopettaisi laulunsa, ja sitten puhelevat talonpojat
keskenään:

-- Laulakoon hän vielä yhden laulun, ja se olkoon hänen kuolinlaulunsa.

Ja taaskin lauloi hän ja sitten taas, kunnes aurinko nousi. Talonpojat
katsahtivat taakseen ja näkivät kirkkaan päivän nousevan idästä, Migunin
siinä hymyilevänä seisomassa, ja odottamassa ilman pelkoa kuolemaa.
Talonpojat hämmästyivät.

-- Nyt, pojat, saamme antaa hänet piruille! -- puhelevat he keskenään.
-- Jos me hirtämme hänet -- niin teemme syntiä.

Eivätkä he tohtineet enään kajota Miguniin.

-- Taituruutesi tähden me kumarramme sinua, --puhuvat he, -- mutta
varkautesi tähden täytyy meidän ainakin antaa sinulle keppiä.

Ja sitten he pieksivät häntä hyvin vähän, ja yhdessä heidän kanssaan
lähti Migun takaisin.

Koko tuo kertomus oli ehkä hänen mielikuvituksensa synnyttämä, mutta
hyvin miellyttävästi puheli hän ihmisistä ja osasi saada itsensäkin
hyvään valoon. Ja ajatelkaa tätäkin: jos ihminen osaa noin sujuvasti
kertoa taruja, niin ei hän olekaan läpeensä turmeltunut, ja siinähän on
asian ydinkohta!

Savelka ja Larion eivät ainoastaan laulelleet, he puhelivatkin paljon ja
useimmiten -- perkeleestä, jota he eivät pitäneet juuri suuressa
arvossa.

Minä muistan, kuinka ukko kerran sanoi:

-- Perkele on sinun pahuutesi esikuva, heijastus sinun henkisestä
pimeydestäsi...

-- Se on siis sama kuin minun tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.

-- Niin on -- eikä mitään muuta!

-- Ehkä niin onkin! -- sanoo Migun nauraen. -- Sillä jos hän olisi
elävä, niin olisi hänen aikoja sitten pitänyt viedä minut!

Larion ei yleensä uskonut piruun. Minä muistan, kuinka hän kerran viljaa
puidessa riiteli vanhauskoisten talonpoikain kanssa ja huusi heille:

-- Ei perkeleellinen, vaan -- järjetön! Hyvää ja pahaa -- on ihmisessä.
Jos tahdotte hyvää -- niin tulee siitä hyvää; jos taas pahaa tahdotte,
niin syntyy paha teissä! Jumala ei pakoita teitä hyvään eikä pahaan. Hän
on luonut teille vapaan tahdon ja te voitte saada aikaan sekä hyvää että
pahaa. Ja teidän perkeleenne -- se on puute ja pimeys! Inhimillisyys on
todellakin hyvää, sillä se on -- Jumalasta, mutta teidän pahuutenne ei
ole -- perkeleestä, vaan se on omaa järjettömyyttänne.

He huutavat hänelle:

-- Kadotettu kerettiläinen!

Mutta hän pitää puoliaan.

-- Minkätähden, -- kysyy hän, -- perkelettä sanotaan sarvipäiseksi ja
pukinjalkaiseksi, ell'ei juuri sentähden, että hän on eläimellisyyden
alku ihmisessä.

Mutta kaikkein parhaiten puheli Larion Kristuksesta. Minä muinoin itkin
aina nähdessäni Jumalan kirkkaan pojan surullisen kohtalon. Hän oli
kokonaisuudessaan -- esiintymisestään asti viisaitten miesten kanssa
temppelissä Golgatalle asti -- minun edessäni kuin kaunis ja puhdas
lapsi sanoin selittämättömässä rakkaudessa kansaansa kohtaan. Hänellä
oli hyvä hymy kaikille, lempeä lohdutuksen sana jokaiselle, -- mutta hän
oli aina lapsi, ja häikäisevän kaunis!

-- Ja mitenkä tämä lapsi Kristus seurusteli temppelin viisaitten kanssa,
-- puheli Larion -- ja siitäpä syystä hän yksinkertaisessa viisaudessaan
näyttääkin olevan heitä korkeammalla. Sinä, Motja, muista tämä ja koeta
aina koko elämäsi ajan pitää sieluasi lapsellisena, sillä siinä on --
totuus!

Ja minä kysyin häneltä:

-- Tuleeko Kristus taas pian maan päälle?

-- Tulee pian! -- vastaa hän. -- Pian hän tulee, sillä kuuluu, että
ihmiset ovat uudestaan alkaneet etsiä häntä.

Muistaessani nyt Larionin sanoja tuntuu minusta kuin olisi hän pitänyt
Jumalaa kaiken kauneuden suurena luojana ja ihmistä ymmärtämättömänä
olentona, joka oli eksynyt kulkemaan maallisia polkuja. Ja siitä syystä
surkutteli hän ihmistä, suurten rikkauksien ymmärtämätöntä perillistä,
jotka rikkaudet Jumala oli kieltämä häneltä ollessaan maan päällä.

Hänellä ja Savelkalla oli samanlainen usko. Muistanpa, mitenkä kerran
pyhäinkuva ihmeellisesti ilmaisi itsensä meidän kylässä. Kerran syksyllä
tulee eräs eukko varhain aamulla ottamaan vettä kaivosta, ja näkee äkkiä
pimeän kaivon pohjalla -- valoa. Akka alkoi heti koota kansaa,
kylänkirjuri saapui paikalle ja pappikin tuli. Larion juoksi myöskin
paikalle, ja silloin juuri laskettiin mies kaivoon, ja hän toi sieltä
mukanaan "Palamattoman pensaan" kuvan. Heti alkoi kuulua ympäriltä
rukouksia, ja päätettiin rakentaa rukoushuone kaivon päälle. Pappi
huutaa:

-- Oikeauskoiset, uhratkaa!

Kylänkirjurikin käskee, ja antoi itse kolme kopeekkaa. Talonpojat
avoivat kukkaronsa, akat haalasivat kokoon palttinaa ja viljaa, ja koko
kylä riemuitsi. Minäkin olin iloinen kuin olisi ollut pääsiäissunnuntai.

Mutta jo rukousten aikana näin minä, että Larionin kasvot olivat
surullisen näköiset eikä hän katsonut kehenkään, ja Savelka hymyili
itsekseen. Minä läksin yöllä katsomaan ilmestystä. Kuva oli kaivon
kannella ja levitti ympärilleen savunkaltaista sinertävää valoa,
aivankuin joku näkymätön olisi hellästi hengittänyt siihen ja saanut sen
valoisaksi ja lämpimäksi; minulle se oli raskasta ja samalla hauskaa.

Minä saavun kotiin ja kuulen, mitenkä Larion puhelee surullisesti:

-- Sellaista Jumalan Äitiä ei ole!

Ja Savelka nauraa pitkäveteisesti:

-- Minäpä tiedän. Elihän Mooses aikoja ennen Kristusta! Merkillistä, vai
mitä? Ah, te ihmeitten tekijät!

-- Vankilaan pitäisi panna sekä kylänkirjuri että pappi tuon ihmeen
vuoksi! -- lausui Larion hyvin hiljaan. -- Kas, kun eivät vielä voiton
himonsa vuoksi tappaneet Jumalaa ihmisten nähden.

Minusta tuntuu tuollainen puhe vastenmieliseltä ja minä kysyn uunilta:

-- Mitä te nyt puhelette setä Larion?

Molemmat vaikenivat, kuiskuttelivat keskenään ja olivat nähtävästi
hämmästyneitä. Sitten huutaa Savelka:

-- Mitä sinä? Itse sinä haukut ihmisiä konniksi, ja itse sinä,
häpeemätön, teet konnan Matveikistä! Minkätähden?

Sitten lähestyi hän minua ja puhui:

-- Katsohan, Motka, tässä on tulitikkuja! Näes, minä hieron niitä
käsissäni... Näetkö! Sammuta tuli, Larion!

Lamppu sammutettiin, ja minä näen Savelkan käsien loistavan
samankaltaisella sinertävällä valolla kuin löydetty pyhäinkuvakin. Sitä
oli hirveä nähdä, ja samalla tuntui se loukkaavalta.

Savelka puheli jotakin, mutta minä kätkeydyin uunin nurkkaan, suljin
sormilla korvani ja olin ääneti. Silloin tulivat molemmat luokseni, --
ottivat viinaakin mukaansa, -- ja kauvan kertoi kumpikin minulle
todellisista ihmeistä ja yrityksistä pettää ihmisten uskoa. Ja heidän
puhuessaan nukuin minäkin vihdoin.

Mutta kahden kolmen päivän kuluttua saapui meidän kylään paljon pappeja
ja virkamiehiä. He ottivat takavarikkoon pyhäinkuvan, eroittivat
kylänkirjurin virastaan ja peloittivat pappia oikeudenkäynnillä. Silloin
minäkin uskoin, että tässä oli petos, vaikka minun olikin vaikea
selittää, minkätähden tuo petos oli pantu toimeen juuri sen vuoksi, että
eukoilta saataisiin pellavat ja ukoilta rahat.

Kun minä olin seitsenvuotias, alkoi Larion opettaa minua lukemaan
kirkollisia kirjaimia, ja kahden vuoden kuluttua avattiin meidän kylässä
koulu, jolloin hän vei minut sinne. Alussa minä hieman pelkäsin
Larionia. Oppiminen kyllä viehätti minua, ja minä pidin paljon kirjoista
niin että hän kuulusteltuaan läksyni lausui:

-- Erittäin hyvin, Motka!

Ja kerran hän sanoi:

-- Sinussa on hyvää verta, eikä sinulla nähtävästi ole tyhmä isä!

Silloin kysyn minä:

-- Missä hän on?

-- Kukapa sen tietää!

-- Onkohan hän -- talonpoika?

-- Varmuudella voi sanoa, että hän oli mies. Mutta hänen säätynsä -- on
tuntematon. Tuskin hän sentään lie ollut talonpoika. Sinun kasvoistasi,
ihostasi -- ja luonteestasi -- päättäen on hän herrassäätyä!

Nämät hänen sattumalta lausumat sanansa painuivat muistooni ja tuottivat
minulle paljon ikävyyttä. Koulussa kun sanovat minua lehtolapseksi, niin
silloin minä heti raivostun ja huudan tovereilleni:

-- Te olette -- talonpojan lapsia, mutta minun isäni on -- herra!...

Ja minä vakaannuin tuossa luulossa. Piti puolustautua toisten
pilkkasanoja vastaan eikä muuta puolustuskeinoa tullut mieleeni. Minua
ei rakastettu, alettiinpa kutsua äpäräpojaksi, -- ja minä ryhdyin
tappeluun. Olin siihen aikaan vahva nulikka ja tappelin helposti. Mutta
nyt alkoivat ihmiset, isät ja äidit, valittaa tästä sedälleni sanoen:

-- Hillitse nulikkasi!

Ja toiset taas ryhtyivät oman käden oikeuteen repien minua korvista niin
paljon kuin heitä halutti. Silloin sanoi Larion minulle:

-- Ehkä olet sinä, Matvei, kenraalin poika, mutta ei se ole suurikaan
asia. Jokainen syntyy samanlaisena maailmaan ja jokaisella on oma
kunniansa.

Mutta hän oli myöhästynyt, -- olin siihen aikaan kahdentoista vuotias ja
tunsin syvästi loukkauksen. Minut eroitettiin nyt ihmisistä, minä
lähestyin taas setääni, koko talven kuleskelin hänen kanssaan metsässä
pyydystämässä lintuja, ja oppiminen kävi huonosti.

Minä lopetin koulun kolmentoista vuotiaana, ja Larion alkoi ajatella,
mitä hän nyt tekisi minusta. Me soutelemme vesillä, minä -- airoissa,
hän -- peräsimessä, ja silloin kulettaa hän mielikuvituksissaan minua
kaikilla ihmiselämän poluilla ja kertoilee erillaisista elämänaloista.

Ja hän on näkevinään minut pappina, sotamiehenä ja päällysmiehenä, mutta
mikään ala ei ollut hyvä minulle:

-- Mitä siitä pidät, Motka? -- kysyy hän.

Sitten katsahtaa hän minuun ja sanoo nauraen:

-- No ei se mitään kun ei pelkää! Ellet laske, niin nouset. Mutta vältä
sotaväkeä, sillä sotamiehenä oleminen on syntiä.

Elokuussa heti Uspenin päivän jälkeen lähdin minä hänen kanssaan
Ljubushinin syvänteelle monneja pyytämään. Larion oli ehkä vähän
humalassa, ja hänellä oli viinaa mukanaankin. Maistettuaan pullostaan
puhdisti hän kurkkuaan ja lauloi niin että koko joki sai kuunnella.

Hänellä oli huono vene, pieni ja heiluvainen, hän liikkui siinä liian
rohkeasti, vene kaatui -- ja me molemmat jouduimme veteen. Tämä ei
sattunut ensi kertaa, enkä minäkään pelästynyt. Kun minä olin noussut
veden pinnalle, näin minä Larionin uivan vieressäni. Hän pudisti päätään
ja sanoi:

-- Ui sinä rannalle, minä viheliäinen koetan ajaa tätä purtiloa myös
sinne.

Lähellä rantaa oli virran juoksu heikko. Minä uin aivan rauhallisesti ja
tunsin äkkiä kuin joku olisi kiskassut jalat altani tai minä olisin
pudonnut jääkylmään veteen. Minä käännyin katsomaan taakseni ja näin
veneemme pohja ylöspäin, mutta Larionia en nähnyt missään. Hän oli
poissa.

Aivankuin kivellä olisi isketty päähäni, iski kauhistuskin sydämeeni.
Minua puistatti ja minä sukelsin pohjaan.

Samaan aikaan tuli pellon piennarta pitkin paikalle läheisen maatilan
päällysmies Jegor Titoff ja näki, miten me vedessä melskasimme. Hän oli
myöskin nähnyt Larionin katoamisen, ja kun minä aloin hukkua, niin
Titoff alkoi rannalla riisua vaatteitaan. Hän se veti minutkin kuivalle,
mutta Larion löydettiin vasta yöllä.

Larionin hellä henki oli sammunut, ja minusta alkoi kaikki tuntua niin
pimeältä ja kylmältä. Kun hän haudattiin, niin makasin minä sairaana
enkä voinut saattaa hautausmaalle minulle rakasta miestä. Mutta
päästyäni jalkeille, menin minä ensi työkseni hänen haudalleen, istuin
siellä, mutta -- en voinut itkeä ilmoille tuskaani. Minä muistan hänen
äänensä, hänen vilkkaat puheensa, mutta sitä miestä, joka aina ennen
laski hellän kätensä pääni päälle, ei enään ollut maan päällä. Kaikki
tuntui niin omituiselta ja etäiseltä... Minä suljin silmäni. Äkkiä --
nostaa joku minut ylös, tarttuu käteeni ja kohottaa minua. Minä
katsahdan häneen -- hän on Titoff.

-- No, -- sanoo hän, -- eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä.
Mennään pois!

Ja sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.

Ja hän puhuu minulle:

-- Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa
vainajia.

Minun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:

-- Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän
olisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että
se on Jumalan tahto, sillä -- Hän on uudestaan antanut sinun henkesi
minun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun
luokseni?

Minusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin
siirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.

Jonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff -- oli
pitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta
ajeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi
pelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut
sanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin
olisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat -- ja
muittenkin kylien -- eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli
Malininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt
aina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli
kaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot
verettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli.
Heillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja
myöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.

Ja kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut
matot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen,
ja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat
sammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme
siinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran
rääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja
savunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä
hiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään
aikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.

Titoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle
kirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff
seuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut
minulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.

Minä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen
synkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He
kysyivät minulta -- Titoff ja hänen vaimonsa -- Larionistakin, mutta
minua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.

Minun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa
herättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa,
kirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, -- joka oli nuori ja kaunis ja
kuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani
kulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen
kintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani
yhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.

Tähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni -- Jumalaa rakastaa.

Kun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan
äidin kuvan edessä, niin näin, -- miten Hän ja Pienokainen katsovat
vakavasti ja sydämellisesti minuun... Minä aloin itkeä, lankesin
polvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka
kauvan lienen rukoillut -- en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla,
tuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.

Vlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä
puheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:

-- Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?

Minä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, -- minä löysin usein rahaa
lattialta -- mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä
aivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.

-- Minä rukoilin Jumalaa, -- vastaan minä.

-- Mitä jumalaa? -- kysyy hän. -- Niitä on meillä enemmän kuin sata,
jumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea
jumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!

Minä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta
sittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi -- vanhanaikuinen mies, joka
tuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran
päällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan
hammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari
mieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, -- se ei
voinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin
menettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.

-- Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, -- puhuu hän. -- Minä olen
paimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, -- pian lähden
kirkosta laitumelle.

Hänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.

-- Kirkko, -- puhuu hän, -- on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka,
mutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa
karjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin
minäkin kahden viidettä ikään.

Larion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen:

-- Eiköhän muinainen Veles, karjan jumala, ollutkin sinun esi-isäsi!

Vlasi pakoittaa nyt Larionin puhumaan Velesistä ja kuunneltuaan tarkasti
sanoo hän:

-- Olkoon niin! Minä olen jo kauvan tietänyt, kuka minä olen ja pelkään
pappia! Mutta odota sinäkin, ukkoseni, eläkä virka hänelle mitään! Kyllä
tulee vielä sekin aika, -- jolloin minä kerron...

Ja vaikka minä tunsin hänen vähäjärkisyytensä, saa hän kuitenkin minut
hämilleni.

-- Katso vaan, -- sanon minä, -- taikka Jumala rankaisee sinua.

Mutta hän tokaisee tähän:

-- Minä olen itse -- Jumala! Niin!

Ja yht'äkkiä tarttuu hänen jalkansa jakkaraan, hän on kaatumaisillaan,
mutta minä nostan hänet ylös.

Siitä hetkestä asti rakastin minä intohimoisesti kaikkea kirkollista.
Lapsen sydämen kaikella lämmöllä kiinnyin minä kirkkoon, ja kaikki
tuntui olevan pyhitetty minua varten, kirjat, pyhäinkuvat,
kynttiläjalat, suitsutusastiat, hiilet ja -- tietkin. Minä tunsin
vapistusta ja ihanaa riemua kosketellessani esineitä kirkossa, ja kun
menen alttarille -- niin sydämeni hourailee, ja minä olen valmis
suutelemaan lattian kiviäkin. Minä tunnen, että kaikkinäkevä näkee
minutkin, ohjaa askeliani, täyttää minut taivaallisella voimalla
loistaen samalla itse niin kirkkaalla valolla, että silmät sokeutuvat.
Eikä ihminen silloin enään näe muuta kuin itsensä. Minäkin seisoin yksin
temppelissä, pimeys oli ympärilläni, mutta sydämessäni -- valo, sillä
siellä asui minun Jumalani, siellä ei ollut sijaa lapsellisille
suruille, ei loukkauksille eikä inhimilliselle elämällekään. Jumalan
läheisyys vie kauvas ihmisistä, mutta siihen aikaan en minä
luonnollisesti voinut sitä ymmärtää.

Minä aloin lukea kirkollisia kirjoja, -- kaikkia, mitä käsiini sain, --
ja minun sydämeni täyttyy jumalallisen sanan ihanuudella; minun sieluni
juo ahnaasti elämän lähteestä ja siihen avautuu kiitollisuuden kyynelten
vuo. Minä saavuin kirkkoon ennen muita ihmisiä, lankean polvilleni pyhän
Kolminaisuuden kuvan eteen ja vuodatan kyyneleitä hiljaan ja nöyrästi,
ajattelematta ja rukoilematta; sillä minä en tietänyt, mitä olisin
pyytänyt Jumalalta, ja nöyrällä sydämellä minä kumarruin Hänen edessään.

Ja nyt muistan Larionin sanat:

-- Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei
Jumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan
ei sanoja.

Mutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti
polvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä,
että ymmärsin, -- ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja
Hänen suojeluksessaan.

Tuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni
yksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin
tässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä
ja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.

Mutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata,
vapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:

-- Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein
maailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä
olen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!

Hänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä -- ajattelin minä --
hän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa
Jumalaa.

Siihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja
joka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella
tavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina
suudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä
siitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta
en rakastanut häntä, vaan pelkäsin.

Ja Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä,
nappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua
kohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin
usein:

-- Tuleeko sinusta pyhimys?

Hän oli arka minun kanssani ollessaan, vieläpä silloinkin, kun minä olin
hänelle hellä ja kertoilin pyhimystaruja tai muuta kirkkoon kuuluvaa.
Talvi-illoin luin minä ääneen kirkkokäsikirjaa tai hartauskirjaa. Ulkona
rauhaton lumimyrsky lakaisee maata, kolkuttaa seiniä, ähkyy ja puhkaa,
ja levittää kylmyyttä. Mutta täällä sisällä huoneessa on hiljaista,
kaikki istuvat liikahtamatta. Titoffin pää on vaipunut alas, jotta hänen
kasvojaan ei näy, Nastasia katselee jäykästi minuun, Olgunjka uinailee,
pakkanen paukkaa -- hän havahtuu, katsahtaa taakseen ja hymyilee hiljaa
minulle. Tai toisella kertaa sattuu, että hän ei ole ymmärtänyt jotakin
slaavilaista sanaa, hän kysyy sitä -- hänen pehmeä äänensä kajahtaa, ja
sitten syntyy taas hiljaisuus, ainoastaan siivekäs lumimyrsky laulaa
ulkona surullista virttään ja etsii lepoa lentäen pitkin kenttää.

Ne pyhät marttyyrit, jotka saivat kärsiä Herran tähden ja todistivat
kuolemallaan Hänen voimaansa, ne tulivat nyt lähelle minun sieluani;
hyväntekijät ja autuaat, jotka jättivät ihmisille rakkautensa,
liikuttivat minua, ja samoin ne, jotka Jumalan tähden luopuivat
maailmasta, läksivät luoliin ja erämaihin erakoiksi. Enkä minä voinut
ymmärtää sanoja: Saatana oli liian voimakas heille.

Larion kielsi Saatanan, mutta hänet täytyi ottaa mukaan, pyhäin
elämäkerrat pakoittivat siihen, sillä -- ilman Saatanaa ei ymmärrettäisi
ihmisen lankeemusta. Larion näki Jumalan maailman ainoana luojana,
kaikkivaltiaana ja voittamattomana, -- mutta mistä sitten on kotoisin
synti? Pyhien elämäkerroista näkyy, että kaiken pahan alkujuurena on
Saatana. Minäkin pidin häntä sellaisena: Jumala luo kirsikkapuun,
Saatana -- takkiaisen; Jumala -- leivon, Saatana -- pöllön.

Mutta vaikka minä tunnustinkin Saatanan olemassa olon, en minä
kuitenkaan uskonut häneen enkä pelännyt häntä; Saatana oli minusta
ilmestys pahan olemassa olosta, mutta samalla häiritsi se minua
alentamalla Jumalan suuruutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä,
mutta Titoff vei ehtimiseen minun ajatukseni syntiin ja perkeleen
voimaan.

Kun minä luen, niin hän silmiään näyttämättä kysyy:

-- Matvei, mitä merkitsee sana "kamo"?

Minä vastaan:

-- Minne...

Oltuaan hetken vaiti puhuu hän:

-- Minne (kamo) menen (grjadu) minä Sinun kasvoisi edestä ja minne
(kamo) pakenen minä Sinun vihaasi?

Hänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun
aivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä
ehdottaa:

-- Eiköhän metsään?

-- Sana "grjadu" merkitsee "menen"? -- kysyy Titoff taas.

-- Niin.

Minä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä
pitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten
piilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:

-- Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin
pelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu,
mutta Saatana voitti... Minne menen? Pirun luokse -- eihän sitä
kysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä
orjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne
kiirehtivät.

Hän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen
puheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun
jumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa
minulle:

-- Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän
sitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut
sinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!

Mutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun
laulu auringolle, -- minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan,
hänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, -- joka
oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä.
Minä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla
rukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa
sointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:

-- Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinun
Georgiasi...

-- ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus
häiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä -- enkä jaksa
enempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan
kasvoja, nousen minä ylös hieman -- suuttuneena, hieman -- hämilläni.
Tuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut
ymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen
tähden.

Niinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.

Kun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti
minua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.

-- Kas, -- sanovat he, -- meidän rukoilijamme!

-- Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!

-- Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta usko
Jumalaan.

-- Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?

-- Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!

Ja niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.

Minulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein
kanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin
päästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.

Erittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän
polvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:

-- Teidän pyhyytenne, -- kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa
Savelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa,
miten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä
tuonnemmaksi, tai -- jotta se pysyisi alallaan -- mistä saan puudan
painon sen päälle.

Kansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan
pistoksien kuunteleminen.

Mutta hän jatkaa:

-- Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! -- Konttoorissaan pettää hän
laskussa talonpojan, -- kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu,
vaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.

Minä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet
verille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja
kun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati
minusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen
lauluaan balalaikalla:

/p
    Herra tyttöä syleileepi,
    Tytön vatsa vahvistuupi.
    Herrassulhostapa sitten
    Syntyy nartun poikanen.
    Herralle hän sitten viedään,
    Vaan ei herra suotta ruoki,
    Panee penun konttooriinsa
    Talonpoikain harmiksi.
p/

Laulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä
enimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen
liuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin
vapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.

Vaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin
hillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen
lauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella,
vaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.

Ja minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että
minulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni
valituksia ja katkeria sanoja:

-- Minkätähden, Herra? Onko se minun syyni, että isäni ja äitini
erkenivat minusta ja heittivät minut kuin kissanpojan pensaikkoon?

Muuta syytä en minä itsessäni löytänyt -- ihmiset ovat elämässä
sekaisin, jokainen on tottunut työhönsä, tottumuksesta on tehty laki,
jota vastaan vieras voima kiihoittaa minua.

Mutta kuitenkin aloin minä katsella enemmän ympärilleni, sillä minä
tulin yhä rauhattomammaksi ja levottomammaksi.

Meidän isäntämme Konstantin Nikolajevitsh Loseff oli rikas mies ja
hänellä oli paljon maatiloja, mutta meidän tilalle tuli hän hyvin
harvoin. Häntä pidettiin onnettomana perheellisissä suhteissaan, sillä
hänen äitinsä oli tukehtunut, enonsa pudonnut hevosen selästä ja
kuollut, ja vaimonsa karannut. Minä näin hänet kahdesti. Hän oli
isokasvuinen ja täyteläinen ja hänellä oli kultaiset silmälasit,
alusliivit ja punareunuksinen lakki. Kerrottiin hänen olevan tsaarin
tärkeä palvelija ja niin oppinut, että kirjoittaa kirjoja. Titoffia hän
kuitenkin pari kertaa löylytti oikein hyvästi ja pui nyrkkiäänkin hänen
nenänsä alla.

Mutta Sokolin maatilalla oli Titoffilla kaikki valta ja voima. Tila ei
ollut suuri; viljaa kylvettiin vaan taloustarpeiksi, ja muu maa
vuokrattiin talonpojille. Sitten käskettiin alentaa vuokria ja kylvää
pellavaa, -- lähiseudulle oli nimittäin saatu uusi tehdas.

Paitsi minua istui konttoorin nurkassa Ivan Makarovitsh
Judin, vähäpuheinen ja juopotteleva mies. Hän oli ollut
sähkölennätinvirkamiehenä, mutta oli saanut eron juoppouden tähden. Hän
piti kirjaa, kirjoitti kirjeet, suoritti keskustelut talonpoikain kanssa
ja oli niin paljon ääneti, että se suorastaan herätti ihmettelyä. Kun
hänelle puhuttiin, niin nyökäytti hän vaan päätään, nauraa hissutti
hiljalleen ja joskus voi sattua, että hän sanoi:

-- Niin!

Siinä kaikki.

Hän oli kasvultaan pieni, laiha, kasvot pyöreät, silmiä tuskin näkyi,
kaljupäinen ja käveli varpaillaan äänettömästi ja epävarmasti kuin
sokea.

Kasanin päivänä juottivat talonpojat Judinille viinaa niin paljon, että
hän kuoli, -- ja silloin jäin minä yksin konttooriin. Titoff määräsi
minulle palkkaa neljäkymmentä ruplaa vuodessa ja pani Olgan minulle
apulaiseksi.

Jo aikuisemmin minä olin nähnyt, että talonpojat kuljeskelivat
konttoorin ympärillä kuin sudet sudenloukun ympärillä. He näkivät loukun
-- heillä oli nälkä ja syötti kutsui, no, mutta myöskin turma.

Kun minä jäin yksin konttooriin, sain nähdä kaikki kirjat ja
suunnitelmat, ja silloin pienikin järki jo sanoi, että meidän tilalla
kaikki oli rosvoutta, ympäristön talonpojat olivat veroilla raskautetut,
kaikki he olivat velassa ja työskentelivät ei omaksi hyväkseen vaan
Titoffin hyväksi. Minä en voinut sanoa, että ihmettelin tai häpesin
tätä. Ja vaikka minä nyt ymmärsin, minkätähden Savelka minua haukkui, en
pitänyt häntä sittenkään oikeudenmukaisena, -- sillä enhän minä ollut
tätä rosvousta suunnitellut!

Minä näin nyt, ett'ei Titoff ollutkaan syytön isännän edessä, sillä hän
koetti täyttää omat taskunsa mahdollisimman täyteen. Minä olin
aikasemminkin käyttäytynyt jotenkin rohkeasti häntä vastaan tietäen,
että hän tarvitsi minua, mutta nyt ajattelin minä: tarvitseehan hän
minua puolustamassa itseään Jumalan edessäkin.

Hän kutsui minua siihen aikaan rakkaaksi pojakseen ja samoin hänen
vaimonsa. He vaatettivat minut hyvästi, ja minä luonnollisesti lausuin
heille siitä kiitokset, mutta sydämeni ei lämminnyt heidän hyväilystään.
Mutta Olgan kanssa tulin yhä läheisemmäksi toveriksi, hänen hiljainen
hymynsä miellytti minua, hänen hellä äänensä ja hänen rakkautensa
kukkiin.

Titoff ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä pää alas painuneina
kuin kammitsaan pannut hevoset ja koettivat nöyrällä ujoudellaan peittää
syntiään, raskasta varkautta. Titoffin kädet eivät miellyttäneet minua,
-- hän koetti ehtimiseen kätkeä niitä saaden siten pahat ajatukset
heräämään -- ehkä olivat nuo kädet kuristaneet ihmisen, ehkä olivat ne
veressäkin?

Ja ehtimiseen pyytää hän -- ja hänen vaimonsa -- minulta:

-- Rukoile meidän syntisten puolesta, Motja!

Kerran kun olin kärsimättömällä tuulella vastasin minä:

-- Oletteko te sitten kovinkin paljon syntisemmät kuin muut ihmiset?

Nastasia huokasi syvään ja meni pois, Titoff taas kääntyi syrjin minuun
eikä vastannut.

Kotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja
tyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän
milloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen -- ja tämä oli
pahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan
missään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen
hän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.

-- Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! -- sanoin minä kerran.

-- Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä -- silloin olet
hukassa.

Toisella kertaa taas -- hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin
-- sanon minä hänelle:

-- Ei niin saa tehdä!

-- Miksi ei?

-- Se on synti!

-- Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut.
Kirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan
kysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi
riko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla
kuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan.
Ymmärtänethän sen!

-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- osaat sinä heittää hiekkaa silmille!

-- No, nyt on tarpeeksi, -- sanon minä sitten. -- Kaiken tällaisen
täytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron
minä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.

Hänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli
hampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme
toisiamme, kumpi meistä on pitempi.

Sitten kysyy hän hiljaa:

-- Onko se totta?

-- On!

Titoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi
vierinyt lattialle, ja sanoi:

-- Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten -- sillä
surkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita
ahdistellaan, -- niin alkavat he elää kunniallisesti.

Ja hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit
helisivät.

Minusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut
kujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi
viekottelemasta.

Hän oli muuten hyvin säästäväinen, ja vaikka ei hän kieltänytkään
itseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää
ruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, -- hänellä oli suuri
valta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä:
tyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista
naisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.

Ja minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.

-- Mitä sinä, Matvei, kidutat itseäsi, -- puhuu hän. -- Naisia saa
täällä vaikka kuinka halvalla. Jokainen eukko pitää hyväilyistä, mutta
heidän miehensä -- ovat heikkoja ja väsyneitä, niin että he eivät kykene
mihinkään. Sinä sitä vastoin olet vahva nuorukainen ja kaunis, -- mikä
sinua estää naista lähestymästä? Ja siitä saisit itsekin huvia...

Se heittiö yritti aina sivultapäin yllyttää konnuuteen.

Kerrankin kysyi hän minulta:

-- Mitä sinä luulet, Matvei, -- onko vanhurskaalla ihmisellä paljonkin
valtaa Herran luona?

Minä en rakastanut hänen kysymyksiään.

-- En tiedä, -- vastaan nytkin.

Hän mietti hetkisen ja -- jatkoi:

-- Katsopas, Jumala vei Lotin Sodomasta ja pelasti Noan, vaikka tuhannet
hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on kirjoitettu: elä tapa! Minun
johtuu väliin mieleeni, että tuhannet hukkuivat siitä syystä, että
heidän joukossaan oli joku hurskas. Jumala sai nähdä, että muutamille
onnistuu hurskaan elämän eläminen niinkin ankarain lakien alaisena.
Mutta ell'ei Sodomassa olisi ollut ainoatakaan vanhurskasta, -- niin
Jumala olisi silloin nähnyt, ett'ei kukaan voi noudattaa hänen lakejaan,
ja luultavasti olisi hän silloin pehmennyt eikä olisi tappanut niin
paljon ihmisiä. Hänestä sanotaan, että hän on laupias, -- mutta missä se
laupeus sitten on?

Minä en siihen aikaan ymmärtänyt, että tuo mies etsi syntien
anteeksiantoa, ja siitä syystä hänen sanansa suututtivat minua.

-- Tehän teette pilkkaa! -- vastaan minä. -- Te pelkäätte Jumalaa --
vaan ette rakasta häntä.

Hän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui
harmaaksi.

-- Onko niin tai näin, en tiedä, -- vastaa hän. -- Minusta vaan tuntuu,
että te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä
eihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!

Pitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta
minun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, -- hän oli
minusta ilkeämpi kuin Savel.

Kun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, -- niin pulmahti viha äkkiä
minussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran
inhimillisen rukouksen:

-- Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta
pyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!

Ja minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin
itsekin pelätä hänen kohtaloaan.

Jonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa -- hän
tuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.

Minä kysyn:

-- Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?

Hän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi:

-- Minulla on hyvin pieni asia, -- sanoo hän, -- tulin pyytämään niiniä!

Minun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä
tartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.

-- Onko se minun syyni?

Hän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti
sen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua
vahvempi.

-- Kun ihmistä kiristetään kurkusta, -- sanoo hän, -- niin silloin ei
ole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen
elinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan
tarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia
käskyjä.

Hän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.

Minä huudan hänelle:

-- Mitä sinä tahdot?

-- Niiniä.

Minä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin
katosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja
kylmäksi hänen edessään.

-- Te olette kaikki petoja, -- sanon minä. -- Voiko ihmisestä tehdä
pilkkaa siitä syystä, että hänen isänsä ja äitinsä ovat hänet hylänneet?

Mutta hän sutkii minua sanoilla aivan kuin pieksäisi kivillä:

-- Elä tekeydy köyhäksi, kun me sinulta oikeutta etsimme. Sinä syöt
varastettua leipää, etkä sen vuoksi, että olisit sokea.

-- Sinä valehtelet, lurjus! Minä saan kyllä tehdä työtä leipäni edestä!

-- Ilman työtä ei kanaakaan varasteta, se tiedetään.

Hän katselee minua pirullisesti hymyillen ja puhuu valitellen:

-- Oh, Matvei, hyvä olit sinä lapsena! Mutta sitten rupesit
kirjanoppineeksi ja jumalaapelkääväksi ja rakennat samoin kuin kaikki
muutkin maailman varkaat jumalallisen lain sille tosiasialle, että
meillä kaikilla ei ole yhtä pitkät kädet.

Minä lykkäsin hänet ulos konttoorista. Hänen sanansutkauksiaan en minä
halunnut ollenkaan ymmärtää, sillä minä pidin itseäni Jumalan
uskollisena palvelijana ja omia ajatuksiani parhaimpina muitten ihmisten
ajatuksia. Minun tuli kuitenkin tukala olla, ja minä tunsin, -- miten
heikoksi sieluni kävi.

Minä en voinut -- moittia ihmisiä, enkä ylpeydessäni sietänyt
sellaistakaan ajatusta, että olisin farisealainen, vaikkapa muuten
olisinkin ollut tyhmä ihminen. Minä laskeudun polvilleni abalatsialaisen
Jumalan äidin kuvan eteen, katson häntä kasvoihin ja taivasta kohden
kohotettuihin käsiin -- lampun tuli välähtelee, hieno varjo peittää
kuvan, ja tuo varjo tuo minun sieluuni kylmää, se asettaa jotakin
näkymätöntä ja koskettelematonta Jumalan ja minun välille masentaen
minua. Minä en enään rukoillut ilomielin, tulin surulliseksi ja erkanin
yhä etäämmäksi Olgastakin.

Mutta Olga katseli yhä hellemmin minua. Minä olin siihen aikaan
kahdeksantoista vuotias, hyvän näköinen, valkeakasvoinen ja punaposkinen
nuorukainen. Ja vaikka minä tahdoin, tuntui minusta kuitenkin
epävarmalta lähestyä häntäkin. Siihen aikaan en minä vielä ollut ollut
yhteydessä naisen kanssa. Kylän eukot naureskelivat minua siitä syystä
ja väliin tuntui minusta Olgakin hymyilevän pahaa hymyä. Mutta minä
vaivuin suloisiin ajatuksiin hänestä:

-- Siinä -- on tuleva vaimoni!

Minä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja
jos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä -- siinä koko
meidän seurustelumme.

Hän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset,
ja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle
käsittämättömässä surussaan.

Ja kerran kysyi hän:

-- Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?

Minä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä
tahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni -- hänen
edessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin
häpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja
köyhyydestä, ja hänen isästään, -- kaikesta. Ei, minä en moittinut
ketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä
pinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli -- roskaa.
Minua hävetti, että se oli roskaa.

-- Parasta on mennä luostariin! -- sanon minä.

Hänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut
mitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen
äänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän
sitten -- hiljaan puheli minulle:

-- Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö,
elää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa,
mutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään
kuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä
näen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä
suhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää
rakkautta?

Hänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia
rivakasti, ja niin tein nytkin.

-- Tulisitko sinä, -- kysyn minä, -- minun vaimokseni.

Hän kääntyy poispäin ja kuiskaa:

-- Tulisin...

Luonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat
nyt ovat.

Hän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.

-- Te olette minun lapsiani -- sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa
sietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane
vastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa
meidän puolesta, ja -- oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta
voisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko
taipumus toimimiseen. Se on -- yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden
kuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta
jos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi
vapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää... Mutta ilman rahaa
-- menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi
eikä leskeksi...

Hän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja
silmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja
sielulleni vastenmielisenä -- millainen sotilas minustakin tulisi? Jo
sekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa -- ei itseään
varten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset!
Sotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut
tietämään.

Titoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.

-- Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi... -- sanon minä.

-- Nyt olet -- sieltäkin myöhästynyt, -- nauraa Titoff. -- Munkiksi he
eivät vihi -- vaan ottavat -- palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et
saa itsellesi minkäänlaista alaa!

Silloin sanon minä:

-- Antakaa te rahat, sillä onhan teillä paljon.

-- Ahaa! -- huudahtaa hän. -- Luuletko sen olevan niin yksinkertaista.
Ja mitä hyötyä minulle siitä olisi? Ajattelepas: minä olen saanut rahani
ehkä suurten syntien avulla, ehkä olen minä niitten tähden luvannut
sielunikin pirulle. Sillä aikaa kun minä olen rypenyt synneissä, olet
sinä elänyt hurskaasti, ja tahdotko sinäkin nyt rahaa -- minun syntieni
kustannuksella? Vanhurskaan on helppo päästä paratiisiin, kun syntinen
ihminen vaan kantaa hänet sinne selässään -- mutta minulla ei ole halua
ruveta sinun hevoseksesi! Tee mieluimmin itse syntiä, Jumala kyllä antaa
sen sinulle anteeksi, -- kun lupaat edeskinpäin palvella häntä!

Minä näin nyt, että Titoff oli kasvanut paljon suuremmaksi minua, ja
minä matelin hänen jaloissaan. Minä ymmärsin, että hän oli pitänyt minua
pilkkanaan, lopetin keskustelun siitä asiasta, ja kerroin illalla
Olgalle kaikki. Kyyneleet kimaltelivat tytön silmissä, ja korvan
juuressa värähteli pieni, sininen täplä. Nämät värähdykset herättivät
suuren surun minun sydämessäni. Ja vihdoin sanoo Olga hymyillen:

-- Ei näy käyvän, niinkuin me tahdomme...

-- Ei, ei käy...

Minä sanoin tuon ajattelematta, mutta kun sana kerran oli tullut
sanotuksi, ei sitä enään voinut peruuttaa.

Tästä päivästä alkaen ei mikään enään elähyttänyt minua; olin kuin
juopunut, joka kulkee pimeässä, ja elelin itsekseni kuin kyyhkynen
tulipalon savussa. Ja Olgaa tulee minun sääli, tahdoin häntä vaimokseni,
sillä rakastan tyttöä, mutta näen, että -- Titoff on jossakin asiassa
vahvempi ja järkähtämättömämpi kuin minä, eikä minun ylpeyteni voinut
tätä sietää. Minä halveksin hänen varkauksiaan, hänen pimeää sieluaan,
mutta äkkiä tulee näkyviin, että tuossa sielussa onkin valtaa ja voimaa,
joka sieltä nyt katselee minua.

Kylässä saatiin tietää, että minä olin kosinut, mutta saanut rukkaset;
ja tästä syystä tytöt hymyilivät, eukot ilvehtivät, Savelka laatii
kokkapuheita, ja kaikki tuo sai minut ihan raivoon ja sieluni
täydelliseen pimeyteen.

Minä koetan rukoilla, mutta minusta tuntuu kuin Titoff olisi takanani,
hengittäisi niskaani, ja tästä syystä rukoilen järjettömästi, Jumalaa
pilkaten, enkä riemuitse Herrassa, vaan ajattelen omia asioitani ja omaa
elämääni.

-- Auta minua, Herra, -- rukoilen minä, -- jotta en kadottaisi Sinun
teitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias,
varjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta
vastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi
epäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.

Näin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun
pieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin
mitättömyyteen.

Olga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas
ajattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä
voi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä
tuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja
huokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun
ympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen
kuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä
olin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä.
Elämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.

Kerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:

-- No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus -- mutta
tartukin siihen, jos haluat olla mies!

Tilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon
ja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi
sataa ruplaa.

Hän kertoo minulle asian ja kysyy:

-- No, tohditko?

Jos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en
olisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut
nyt raivoon.

-- Minäkö en tohtisi rosvota? -- sanon minä. -- Rohkeutta ei siihen
tarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan
nyt sitten yhdessä varastamaan!

Se raato hymyilee ja kysyy:

-- Entä synti?

-- Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!

-- No, hyvä on, -- sanoo hän. -- Tiedä nyt myöskin se, -- että jokainen
päivä vie lähemmäksi häitäsi!

Niinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua,
lurjusta, ja sai minut satimeen.

Ja sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla
oli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin
olisimme pelanneet tammea, -- hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin.
Molemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy
silmissä, minä -- vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka
minä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään
tässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä
punnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja
en lukenut enkä edes käteeni ottanut, -- sillä ne tulivat Titoffille.
Luonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään
talonpojille.

Sanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui
raskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin -- rankaisijana,
ja usein minä nuhtelin Häntä:

-- Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut
koetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra,
miten sieluni joutuu kadotukseen?

Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta;
minä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:

-- Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.

Mutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.

Mutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai
ihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä,
ett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen
valtaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, -- ja se
muuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän
kaikki.

Hän riemuitsee. Ja puhuu sitten:

-- No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa,
sillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta -- jos lapsiakin sattuu
tulemaan.

Kutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.

Ja yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli
yhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi,
miten vaikeata minun elämäni oli.

Titoff sai kerjätyksi palasen maata -- hän kävi kumartamassa Loseffin
taloudenhoitajaa -- hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän
rakentaa tupasta meille -- ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia.
Kaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa
jo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä
jo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo
asumaan pääsee.

Kerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, -- panemaan verolle
talonpoikain karjaa, -- ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä
olevasta puistosta, kun näen -- tupani palavan auringon laskussa kuin
vahakynttilän.

Ensin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni
kultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta
sitten näen, miten -- kansa häärää, ja kuulen, -- kuinka tuli ulvoo ja
puut särkyvät.

Viha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni,
ja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin -- suoraan hänen
otsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu
omaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä
tykkänään kiihkon vallassa ja puhelin:

-- Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni
tuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en
kuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat
talonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en
sen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon,
että tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua
hädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä
syystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille
kuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt
vapautua siitä?

Eipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä
ne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää
itsepäisyyttä.

Minun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä
seison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani,
kunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten
vallassa.

Silloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:

-- Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin -- voimakas, -- niin
että olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.

Tulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin
vielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka
itkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin
väärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä
puukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.

Puoliyön aikana tulin minä kylään, -- talon portilla oli Olga isänsä
kanssa odottamassa minua.

-- Missä sinä olet ollut? -- kysyy Titoff.

-- Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.

-- Miksi et tullut sammuttamaan?

-- Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, -- sylkisinkö vaan tuleen, niin
se heti sammuisi?

Olgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun
tahraama, -- naurettavan näköinen.

-- Oletko tehnyt työtä? -- kysyn minä.

Hän puhkeaa taas kyyneliin.

Titoff sanoo yrmeästi:

-- En tiedä, mitä nyt pitää tehdä...

-- Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!

Minussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis
omilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen,
olinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa
vastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, -- oliko Hän minun kanssani vaiko
minua vastaan.

Ja uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan!
Ennen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä
makaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni.
Minä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, -- että
monet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut
leivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun
ahneuteni tähden, -- vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella
tuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, -- kuinka tyhmä ja ahne
minä silloin olin!

Pyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen,
kuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin
Olgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista
puoliruplasen -- niin kaunis poika minusta oli tullut.

Kerran tapahtui minulle erinomaista, -- Olga lähestyy, panee keveät
kätensä olkapäälleni ja sanoo:

-- Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin
mitään muuta maailmassa!

Hän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin
yksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä
voimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä
alkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran
sanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä
ja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin
kiihkeässä rukouksessa.

Pokron päiväksi valmistui asuntomme -- se näytti hyvin kirjavalta, sillä
muutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme
häämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin
piru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti,
hymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.

Titoff sanoo:

-- No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!

Ja sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.

Vieraat olivat kovin vakavia, -- pappi, luonnollisesti, piirin
poliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia
silakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja
heidän joukossaan Migun -- tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen
mies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.

Minä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini,
ja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä
kuitenkin hänen laulavan:

/p
    Jos joisitte enemmän ja repeisitte,
    Jos söisitte enemmän ja halkeisitte!
p/

Hänen ivajuttunsa miellyttivät silloin minua, vaikka ei hän itse saanut
sitä tietää, -- ja Olga puristautui lähemmäksi minua ja kuiskasi:

-- Jospa tämä kaikki pian loppuisi, syöminen ja juominen!

Hänestä oli ilkeä nähdä ihmisten ahneutta, ja minusta se myöskin tuntui
vastenmieliseltä.

Kun me sitten yhdyimme toisiimme, niin aloimme molemmat itkeä, ja sitten
istumme me vuoteessa sylitysten, itkemme ja väliin nauramme avioliiton
suuren ja aavistamattoman onnen vaikutuksesta. Emme nukkuneet koko yönä,
vaan suutelimme yhä ja aprikoimme tulevaa elämäämme. Nähdäksemme
toisemme, -- sytytimme me kynttilän.

Ja syleillen minua lämpimillä käsillään puhui hän:

-- Eläkäämme niin, että kaikki meitä rakastavat! Hyvä on sinun kanssasi
olla, Matvei!

Me olimme molemmat kuin humalassa meidän äärettömästä onnestamme, ja
minä sanoin hänelle:

-- Rangaiskoon minua Jumala, jos sinä, Olga, joskus minun tähteni saat
kyyneliä vuodattaa.

Ja hän vastaa siihen:

-- Minä saan kaiken sinulta, ja minä tulen olemaan äitinäsi ja
siskonasi, sinun kaikkenasi.

Minä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en
näe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni
luokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme
metsään.

Muistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla
valoisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä
ja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun
kotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on
laulanut.

Iltasin luin minä hartauskirjaa tai pyhien elämäkertoja, mutta kaikkein
mieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he
Jumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä
Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä
tiesin, -- ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä,
linnuista ja kaloista.

Kaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa
iloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, -- hänen ilonsa ovat
harvat ja lyhyet.

Minä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan
ja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän
Häntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä -- sellainen oli
luontoni -- aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja
pakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli
väistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi
Sinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin
olla!

Oi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!

Koko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle,
että hän oli tullut raskaaksi, -- ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni
yskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii
hänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin
perustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi
Larionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä --
josta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.

Mutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:

-- Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä,
mutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy
sinulle lapsi -- oletko unohtanut sen?

Minun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden
sellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon
minä:

-- Niin paljon kuin minun on ollut tarvis tehdä syntiä, olen minä tehnyt
täyttääkseni teidän tahtonne. Teidän tasallenne olen päässyt, mutta
alemmaksi en tahdo mennä!

-- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä tahdot minulle sanoa. Minä
puolestani sanon sinulle, että seitsemänkymmentä ruplaa vuodessa
talouteen ei ole rahaakaan, ja tyttäreni myötäjäisiä en anna sinun
ruveta syömään. Ajattelepas! Sinun viisaudestasi -- eli ilkeydestäsi
minua kohtaan siitä syystä, että minä olen sinua viisaampi -- ei ole
ollut hyötyä itsellesi eikä minulle. Jokainen on pyhä, kunnes piru hänet
vie.

Minusta tuntui kovin vaikealta, mutta säälistä Olgaan en minä kuitenkaan
antanut hänelle selkään.

Kylässä tuli pian tiedoksi, että minä en elä sovinnossa appeni kanssa,
ja kansa alkoi siitä syystä ystävällisemmin katsella minua. Itse
puolestani kävin minä ilostani pehmeämmäksi, ja Olgallakin oli hyvä
sydän -- ja niin halutti minun ruveta vähitellen maksamaan talonpojille.
Minä aloin vähän lellitellä heitä, toista koetin auttaa toista suojella.
Mutta kylään näkyi jokainen käteni liike kuin ikkunasta.

Titoff suuttuu:

-- Taasko sinä koetat lahjoa Jumalaa? -- sanoo hän.

Minä päätin jättää konttoorin ja sanon vaimolleni:

-- Kuusi ruplaa kuussa, -- enemmän minä -- linnuillakin saan!

Mutta se saattoi ystävättäreni murheelliseksi.

-- Tee miten tahdot, -- sanoo hän, -- kun me vaan emme maantielle joudu.
Sääli isää! Hän tahtoo sinulle hyvää ja meidän tähtemme on hän
sielulleen ottanut monta syntiä...

-- Äh, lemmikki. Hänen hyvyytensä on kahdennentoista kylkiluun alla.

Seuraavana päivänä sanoin minä apelleni, että eroan konttoorista.

Hän hymähtää ja kysyy:

-- Sotamieheksikö menet?

Iskipäs! Minä ymmärrän, että minun kiusaamiseni on hänelle -- helppoa.
Hänellä on ylhäisiä tuttavuuksia, kaikkialla talonpoikaa poletaan, ja
minä joudun sotamieheksi, että äjähtää. Ei hän sääli tytärtäänkään, --
sillä hänellä on korkea peli pelattavana Jumalan kanssa.

Ja kommellus seurasi kommellusta. Vaimoni alkoi salaa itkeskellä, hänen
silmänsä olivat aina punaiset. Jos kysyt häneltä:

-- Mikä sinun on, Olja?

Niin vastaa hän:

-- En ole oikein terve.

Minä muistan valan, jonka olin hänelle vannonut, ja minä häpesin.
Astunko vielä askeleen -- ja voimaa minulla siihen on -- niin voi
silloin rakasta naistani! Mutta vähät siitä, vaikka joutuisinkin
sotamieheksi, kun vaan pääsisin erilleen Titoffista.

Kesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin
aikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja
minun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään,
hän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:

-- Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!...
Kun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun
elämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat
ajattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan...

Hän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:

-- Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni
päällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun
lempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?

Kun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista
tyhmyyttäni.

Poika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui,
hänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut
oikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän
alkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja
muisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa.
Pikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, --
että meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin
vahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni,
ja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja
kymmenen kanaa, -- niin että siinä piti olla tarpeeksi.

Mutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan
kaupungista, mutta hän alkaa valitella.

-- Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.

Minun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja
pyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin,
heittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu -- rauha, se
ei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo
tuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa
aaltoileminen, -- ajattelen Jumalata.

Näinä hetkinä oli Jumala minulle -- kirkas taivas, sinertävä etäisyys,
kultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot,
vuoret, tähdet, kukat -- kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki
jumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat
mieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on
peljätetty, ja katselee neuvottomana elämään -- eikä jumalallinen
kauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta
kirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja
ihmiset -- ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan.
Minkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää
ja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot
likaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa
nähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka
näkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on
tullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja
rikkautta -- onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta
eivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen
kauneus? Elääkö Jumala? Missä on -- jumalallisuutta?

Mutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää,
-- ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella.
Silloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin
ajatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna
edessäni, -- tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin
pieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja
käärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua
päästäkseni erilleen kauheasta pelostani.

Ihmiset alkoivat nauraa minua -- linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta
-- ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni
sopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja
odotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, --
kiertää tuon inhoittavan lätäkön.

Vaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.

-- Mikä sinun nyt on, Olga?

Ensin koettaa hän kiertää kysymystä -- ei mikään, sanoo, mutta kerran
hän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.

-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- kuolen synnytykseen.

Minä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin
kuitenkin. Koetin lohdutella häntä -- mutta hän ei kuuntele.

-- Uudestaan jäät sinä yksin, -- puhuu hän, -- eikä kukaan sinua
rakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, -- mutta minä pyydän
sinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan
edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...

Hän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat
minut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän
riensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.

-- Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen
lapsi on lähellä.

Asevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos
kieltäydyn -- niin säretään ikkunatkin.

Se päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan.
Vaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti
minua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut
minusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän
on kaikki hyvin järjestänyt.

-- Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? -- sanon minä.

Ja niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei
tahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten
alkoi hän synkästi nauraa.

-- Näkyy, että Jumala on puolellasi!

Minä -- olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se
vapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus
rakkaasta ajastani. Kotona -- Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo
lemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.

-- Kunnia olkoon sinulle, Jumala, -- sanoo hän, -- nyt saan minä kuolla
rauhassa.

Minäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin -- kovin ilkeältä,
sillä tiedän, että hän -- uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että
tuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän
voiman.

Noin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta
kärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat.
Hän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.

Minä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja
kuurona.

Titoff sai minut vihdoin heräämään -- ja tämä tapahtui Olgan haudalla.
Niinkuin nyt muistan -- seisoo hän minun edessäni, katsoo minua
kasvoihin ja sanoo:

-- Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten
teillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös
vahvistua...

Minä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan
päällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin
paljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa,
raskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat
ottaneet haltuunsa kaiken ilman.

Minä vastaan Titoffille:

-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!

-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on
rangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä,
että estin sinun elämästä tahtosi mukaan...

Maa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat
kiinni.

Minä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja
huudan:

-- Ole kirottu, sinä viheliäinen!

Ja taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, -- en
voinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja
voimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan,
kun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota;
minä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan
minun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa:

-- Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun
vihasi on suuri, mutta hyödyllinen.

Mutta omantuntoni mukaan -- en voi lausua noita sanoja, olen monen eri
mielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.

Minä ajattelen:

-- Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen
epäillyt Sinun olemassa oloasi?

Tämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.

-- Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt,
sillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan
päälle avutta ja päämäärättä.

Eikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä.
Vaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot
olivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut
minulla voimia elää.

Minä päätin hirttää itseni.

Tämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä
vuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen
sinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu
katselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta -- tekee minun
sieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta
nuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan
kohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani
kauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja
epäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta
ymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä
katson niitä -- ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä,
posket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan
ihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.

Minun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä
istuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi.
Ja itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja
naurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen
nurkkaan. Kuolemakin -- on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten
ratkaisua.

Mitä pitää minun tehdä? Vielä kului muutama päivä ja minä huomasin, että
tarvitsen rauhaa, ja tästä syystä tahdoin katua, mutta kiristellen
hampaitani läksin minä papin luokse.

Sunnuntaina ennen iltaa tulin minä hänen luokseen. Hän istuu vaimonsa
kanssa teepöydän ääressä, neljä lasta ympärillään, ja hänen mustalla
otsallaan välkkyili hikikarpalot kuin kalan suomukset. Hän otti minut
ystävällisesti vastaan.

-- Istuhan, ja juo kuppi teetä!

Huoneessa oli lämpöä ja valoa, kaikkialla puhtautta ja tarkkaa
järjestystä. Minä muistin, kuinka suurella välinpitämättömyydellä tämä
pappi toimittaa kirkossa virkansa, ja ajattelen:

-- Kas, täällähän hänen oikea temppelinsä onkin!

Minä en tuntenut nöyrtymisen pakkoa.

-- No, Matvei, suretko sinä kovinkin paljon? -- kysyy pappi.

-- Kyllä, suren minä.

-- Ahaa!... Täytynee toimia rukoukset hänen sielunsa puolesta.
Näyttäytyykö hän unissa?

-- Näyttäytyy!

-- Välttämättömästi -- pitää panna toimeen rukouksia!

Minä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein
pitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen
nainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa
korkoa vastaan.

-- Rukoile ahkerasti, -- opettaa pappi. -- Eläkä murehdi -- se on Herran
tahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee...

Minä kysyn:

-- Tietääköhän?

-- Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, -- sanoo hän, -- minä kyllä tiedän,
että sinä olet ylpeä ihmisille, mutta -- elä rohkene olla ylpeä --
Jumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa
vaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän,
vainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!

Papin vaimo sekaantui nyt puheesen:

-- Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian
hyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.

-- Se ei ole totta, -- vastaan minä, -- hän on valittanut, mutta ei
hänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa,
josta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.

Nyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui
sanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan
omiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti
haukkua minua:

-- Sinä, -- sanovat he, -- ja sinun appesi olette molemmat rosvoja ja
kirkon varkaita. Märkä laaksokin kuuluu kirkolle, jonka oikeutena on
tehdä siitä heinä, mutta te olette ottaneet sen meiltä, ja siitä syystä
teitä nyt Jumala rankaisee...

-- Se on totta, -- sanon minä, -- Märkä laakso on otettu teiltä
epäsäännöllisessä järjestyksessä, mutta samalla tavalla olitte te
ottaneet sen -- talonpojilta.

Minä nousin ja tahdoin lähteä.

-- Seis! -- huutaa pappi. -- Entä sielumessuun tarvittavat rahat?

-- Ei ole väliä!

Ja minä läksin ajatellen:

-- Ei, siellä ei, Matvei, sinun sielustasi välitetä!

Kolmen päivän kuluttua kuoli lapseni, Sasha; minä luulin arseniikkia
sokuriksi, poika sai nuoleskella sitä ja kuoli. Tämä ei saanut minua
edes hämmästymään, minä olin kylmennyt kaikelle, tylsistynyt.

Nyt ajattelin lähteä kaupunkiin. Siellä oli esipappi, joka oli nuhteeton
elämässään ja hyvin oppinut -- vanhauskoisten kanssa hän innokkaasti
väitteli uskon asioista ja oli tunnettu teräväjärkisyydestään. Minä
ilmoitin apelleni, että lähden, taloni ja kaiken omaisuuteni jätän
hänelle, mutta hänen pitää niistä antaa minulle sata ruplaa.

-- Niin ei voi menetellä, -- sanoo hän. -- Mutta kirjoita minulle kolmen
sadan ruplan vekseli puolen vuoden ajaksi.

Minä kirjoitin, hankin passin ja lähdin. Tahallani kuljin minä jalkasin,
jotta sieluni myrskyt asettuisivat tiellä. Mutta vaikka minä olin
lähtenyt katumusretkelle, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, -- milloin
pelkään Häntä, milloin Hän taas tuntuu loukkaavalta, -- ajatukseni
asuivat maassa ja kuvasivat minulle taivaan pimeäksi ja epäselväksi.

Minä saavuin paljon vaivoja kestettyäni esipapin luokse, mutta minua ei
päästetty hänen puheilleen. Eräs palvelija, nuori ja ihmisiä tunteva
kaunis mies, otti vastaan vieraat, ja minut johdatti hän neljä kertaa
pois.

-- Minä olen, -- sanoo, -- sihteeri, ja minulle pitää antaa kolme
ruplaa.

-- Mutta minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.

-- Vaan minä en laske sinua sisään.

-- Sitten menen laskematta.

Hän näki, etten minä anna perään.

-- No mennään nyt sitten, -- sanoo hän, -- minä olen vaan laskenut
leikkiä, mutta lystikäs olet sinäkin.

Ja hän saattoi minut pieneen huoneesen. Siellä istui nurkassa olevalla
sohvalla harmaa ukko vihreässä pappisviitassa. Hänen kasvonsa olivat
veltot, mutta silmät, jotka olivat syvällä otsan alla, olivat ankarat.

-- No, -- ajattelen, -- mitähän tuo nyt ensiksi sanonee.

-- Minkätähden sinä tulit? -- kysyy hän.

-- Sieluni on ahdistuksessa, isä.

Mutta sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa:

-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne!

-- Käskekää palvelijan poistua, -- sanon minä, -- hänen läsnä olonsa
kiusaa minua...

Esipappi silmäsi minuun, pureskeli huuliaan ja sanoi sitten:

-- Mene ulos, Aleksei! -- No, sano nyt, mikä sinun on?

-- Minä -- epäilen Jumalan armeliaisuutta.

Hän nosti käden otsalleen, katseli minuun ja kuiskaa pitkäveteisen
laulavalla äänellä:

-- Mitä? Mii-tää se on? Ah sinä, -- keppiä tarvitsisit!

Minulla ei ollut aikaa loukkaantua, enkä loukkaantunutkaan, -- sillä
meidän virkamiesten tapa haukkua ihmisiä johtuu enemmän tyhmyydestä kuin
ilkeydestä.

Minä sanonkin hänelle:

-- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!

Ja samassa olin istumaisillani tuolille, mutta ukko viittasi kädellään
ja huusi:

-- Ylös! Ylös! Sinun pitää langeta polvillesi minun edessäni,
viheliäinen!

-- Minkätähden, -- kysyn minä, -- polvilleniko? Jos olen tehnyt jonkun
rikoksen, niin silloin lankean polvilleni Jumalan eteen vaan en teidän.

Hän suuttui yhä enemmän:

-- Kukako minä olen? Mikä olen minä sinulle? Mikä olen Jumalalle?

Minua hävetti riidellä hänen kanssaan turhasta asiasta. Minä lankesin
polvilleni -- ja nyt oli kaikki hyvin. Hän uhkailee sentään vielä minua
sormillaan ja kähisee:

-- Kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan papistoa!

Minulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se
on tykkänään hävinnyt, -- alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa
hänet, -- ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa
puhettani ja olen -- kuin tulessa.

Mutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:

-- Ole vaiti, onneton!

Minä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo
minun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä
äänellään:

-- Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko
sinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen,
sillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut
tänne kiusatakseen minua.

Minä näen, että hänen kasvoillaan asui -- ei viha -- vaan kauhistus.
Hänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua
kohden, värisivät hieman.

Minäkin pelästyin.

-- Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, --
sanon minä.

-- Sinä valehtelet, kulkukoira!

Ja sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- ja puhua
hiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen
viittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään
savuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä
kasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin
Jehova, muinaisajan Jumala.

Minä sanonkin esipapille:

-- Itse lankeatte te vääräuskoisuuteen, -- jos tuollainen on teidän
Jumalanne. Minne te olette kätkenyt Kristuksen? Minkätähden te esitätte
ihmisille ystävän ja auttajan asemasta ainoastaan heidän tekojensa
tuomarin?

Silloin tarttuu hän minun hiuksiini, repelee niistä ja sanoo kuiskaten
sekä käheällä äänellä:

-- Kuka olet sinä, kirottu? Sinut pitää antaa poliisille ja lähettää
vankilaan, luostariin, Siperiaan...

Mutta silloin havahduin minäkin. Nyt näin selvästi, että jos ihminen
kutsuu poliisia auttamaan jumalaansa, niin ei hänellä itsellä eikä hänen
jumalallaan ole vähääkään voimia, vaan ainoastaan -- kauneutta.

Nousen ylös ja sanon:

-- Päästäkää minut!

Ukkokin hätkähti ja läähätti:

-- Mitä sinä tahdot tehdä?

-- Tahdon lähteä pois! Minulla ei ole teiltä mitään oppimista, -- teidän
puheenne on kuollutta, ja te yritätte sillä tappaa Jumalankin.

Hän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun
vähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.

-- Jumalan kunniaksi, -- sanon minä hänelle, -- palvelevat enkelit eikä
poliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin -- pysykää uskossanne.

Hän hyökkäsi taas kimppuuni.

-- Aleksei, -- huusi hän sitten, -- aja ulos tämä mies!

Aleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.

Oli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt
hämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua --
silloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen
kaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:

-- Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi
väärennetään!

Minä kulen kuin juopunut, tunnen tuskani, vaan en tiedä, -- minne mennä.
Asuntooni kestikievariin -- ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja
heidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot
olivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja
vinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta --
ainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä
rikoksellinen.

-- Mutta entäs, -- ajattelen, -- jos käyn tuota pellon piennarta, niin
minnekä saapuisin?

Mutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa
ja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja
kysyi:

-- Mikä on nimenne?

Minusta tuntui, että hän voisi arvatakin sen, mutta sanon kuitenkin:

-- Minä en sano, sillä olen -- onneton ihminen.

Hän nauraa.

-- Juhlillako olet?

Mutta minun mielestäni ei nyt ollut ilon aika.

-- Onko tässä lähellä, -- kysyn minä, -- joku kapakka, sillä minun
haluttaisi mennä sinne istumaan, -- kylmä tulee.

Tyttö katsahtaa vakavasti minuun ja sanoo tuollaisella hellivällä
äänellä:

-- Tuolla on kapakka, mutta jos sinua haluttaa -- niin tule minun
luokseni, niin saat teetä.

Minä en sen enempää ajatellut, olin tahtoa vailla ja lähdin hänen
jälestään. Pian olin hänen huoneessaan. Seinässä paloi lamppu, nurkassa
pyhäinkuvain alla istui paksu akka pureskellen jotakin ja pöydällä oli
-- teekeittiö. Täällä on kodikas ja lämmin. Nainen istutti minut pöydän
ääreen; hän oli nuori ja punakka sekä korkearintainen. Akka katselee
nurkasta minua. Hänellä on suuret ja lakastuneet kasvot, joissa ei
huomannut silmiäkään. Minulla on tukala olla -- miksi tulinkaan tänne?
Keitähän nämät ovat?

Minä kysyn nuorelta naiselta:

-- Mitä te teette?

-- Kudon pitsiä!

Se olikin totta, sillä hyllyllä näkyi olevan pitsin nypläysvehkeet.

Mutta äkkiä hymyili hän sydämellisesti ja sanoi minulle suoraan vasten
silmiä:

-- Ja sitä paitsi minä -- käyn kävelemässä.

Akka naurahti rasvaisesti:

-- Millainen sinä olet, Tanka, -- hävytön!

Ellei akka olisi tuota sanonut, en minä olisi ymmärtänyt Tatjanan
sanoista mitään, mutta nyt minä ymmärsin -- ja häpesin. Ensi kerran
elämässäni oli kävelevä tyttö noin lähellä minua, ja minä tietysti
ajattelin pahaa heistä.

Tatjana nauroi:

-- Katsohan, Petrovna, miten tuo poika punastui!

Mutta minä olin jo suuttunut siitä, että olin tällaiseen paikkaan
joutunut. Katumusretkelläni joutua tällaiseen viheliäisyyteen!

Minä sanonkin tytölle:

-- Kannattaako siitäkin vielä ylpeillä?

Mutta tyttö vastaa rohkeasti:

-- Minäpä -- ylpeilen!

Ja tähän tokasee taas akka:

-- Ah sinua Tatjana, Tatjana!

Minä en ymmärrä, mitä nyt puhuisin ja millä tavalla pääsisin erilleni
heistä, -- järkiinsä ei heitä ainakaan saa! Istun ja olen ääneti. Tuuli
jyskyttää ikkunaa, teekeittiö kihisee pöydällä ja Tatjana ärsyttää
minua.

-- Oh, täällä on liian kuuma!

Hän oli portilla päästänyt auki kauhtanansa. Hänen kasvonsa olivat
kauniit, ja vaikka silmät olivatkin häikäilemättömät -- miellyttivät ne
kuitenkin minua. Akka toi pullollisen yksinkertaista viinaa pöydälle ja
myöskin likööriä.

-- No, -- ajattelen minä, -- minä juon lasin, maksan ja lähden pois.

Tatjana kysyy silloin suoraan:

-- Mitä sinä suret?

En ennättänyt pidättää itseäni, vaan vastasin:

-- Vaimoni kuoli.

Silloin kysyi hän hiljaisella äänellä minulta:

-- Onko siitä pitkäkin aika?

-- Ainoastaan viisi viikkoa.

Tyttö pani taas kauhtanansa nappiin ja korjasi itseään. Hän miellytti
kovin minua. Minä katson ääneti häntä kasvoihin ja sanon itsekseni:
kiitoksia! Vaikka minun oli kovin raskas olla, olin minä kuitenkin nuori
ja tottunut naiseen, -- sillä olinhan elänyt kaksi vuotta avioliitossa.

Akka puhui nyt läähättäen:

-- Vaimosi kuoli -- ei se mitään tee! Sinä olet nuori ja meidän
siskojamme ovat kaikki kadut kirjavanaan.

Mutta silloin sanoi Tatjana ankarasti hänelle:

-- Mene maata ja nuku, Petrovna. Minä saatan itse vierasta ja sulen
portin.

Ja kun akka oli mennyt pois kysyy hän minulta sydämellisen hyväilevällä
äänellä:

-- Onko teillä sukulaisia?

-- Ei ainoatakaan.

-- Entä tovereita?

-- Ei niitäkään.

-- Mitä te nyt sitten tahtoisitte tehdä?

-- En tiedä.

Hän ajatteli hetken ja nousi sitten ylös.

-- No, minä näen, -- sanoo hän, -- että te olette kovin hajamielinen
eikä teitä voi yksin laskea menemään. Te tulitte ensi pyynnöstä minun
luokseni, ja tänne täytyy teidän jäädäkin, jotta ei ole tarvis mennä
ulos. Täällä, näettekö, on koko kaupunki! Olkaa siis yötä minun luonani,
kas -- tuossa on vuode, nukkukaa Jumalan rauhassa! Jos teillä on suotta
tukala olla, niin antakaa Petrovnalle niin paljon kuin haluatte. Ja jos
minä olen teille haitaksi, niin sanokaa vaan, -- minä poistun enkä tahdo
ahdistella teitä...

Hänen puheensakin miellytti minua ja silmänsä, enkä minä voinut olla
tuntematta ihmeellistä iloa, hymyilin ja sanon:

-- Äh, se esipappi!

Tatjana ihmetteli:

-- Mikä esipappi?

Se oli tullut minulta aivan vahingossa ja nyt -- hämmästyin taas.

-- Niin, -- minulla vaan on sellainen puhetapa. -- Se on -- että minulla
ei ole sellaista puhetapaa, vaan minä näen väliin unissa esipapin...

-- No niin, -- sanoo hän, -- jääkää hyvästi!

-- Ei, elkää vielä menkö. Olkaa hyvä ja istukaa -- ell'ei teidän ole
tukala olla minun kanssani.

Hän istui ja hymyilee.

-- Minun on hyvin hauskaa; mitä te tukaluudesta puhutte?

Hän pyytää minun juomaan likööriä tai teetä ja kysyy vielä, enkö
haluaisi syödä. Hänen sydämellinen hellyytensä sai kyynelet silmiini, ja
minun sydämeni riemuitsi kuin lintu kevätauringosta.

-- Antakaa anteeksi suorat sanani, -- puhun minä, -- mutta minun
haluttaisi tietää, puhuitteko te totta itsestänne, vai haluttiko teitä
siten vaan hämmästyttää minua.

Hänen silmäkarvansa menivät ryppyyn ja hän vastaa:

-- Se on totta. Minä -- olen sellainen. Entä sitten?

-- Ensi kerran elämässäni näen sellaisen tytön, ja minä häpeän sitä.

-- Mikä teitä hävettää? Enhän minäkään tyhjällä jaksa elää!

Ja hän nauraa hiljaan ja hyväilevästi.

-- Minä en häpeä teidän tähtenne, vaan itseni, -- häpeän tyhmyyttäni.

Minä kerroin sitten peittelemättä mielipiteeni kävelevistä tytöistä.

Hän kuuntelee tarkasti ja rauhallisesti.

-- Meidän keskuudessamme, -- sanoo hän, -- on erillaisia, on
huonompiakin kuin te luulette. Mutta kovin keveästi te uskotte ihmisiä!

Minusta tuntuu ihmeelliseltä ajatellakin, että tuollainen tyttö on --
ostettavana. Kysyn sentähden uudestaan:

-- Minkätähden tekin -- puuteko ajoi?

-- Ensi aluksi, -- sanoo hän, -- eräs kaunis mies petti minut, ja
suuttuneena häneen viekottelin minä muita, ja leikittelin sillä
tavalla... Mutta nyt ... täytyy väliin leivänkin tähden ottaa vastaan
miehiä.

Hän puhelee yksinkertaisesti eikä hänen sanoissaan voi huomata edes
sääliä itseään kohtaan.

-- No, käyttekö te kirkossa?

Hän hätkähti ja kävi tulipunaiseksi.

-- Kirkossako, -- sanoo hän, -- eihän sinne ketään kielletä menemästä.

Minä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:

-- Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan
Maria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta
kiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan
suuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.

Hän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:

-- Minä en tiedä, kuka on Jumala?

-- Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on
ihmisen kohtalo!

Mutta hän sanoo:

-- Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen... Ja
siitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, -- niin kelle siitä on
haittaa? Ainoastaan minulle itselle!

Minä tunnen, -- että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan
en voi sitä ymmärtää.

-- Omista synneistäni -- vastaan minä itse! -- puhuu hän kumartuen minun
puoleeni ja hymyillen. -- Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu
minusta suurilta... Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin
on! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu,
ja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin.
Väliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat
silmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä...

Hän vaikeni ja lisäsi sitten:

-- Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus -- siellä näkee
miehiä.

Hän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni,
enkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan
yhteen.

-- Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? -- kysyy hän.

-- Hyvin paljon, -- vastaan minä. -- Ja etupäässä miellytti minua hänen
kaunis yksinkertaisuutensa.

Ja sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta -- suuttumuksestani
Jumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja
rankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee
ja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa
ja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.

Ensi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään
kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, -- se näyttäytyi minusta
selittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja
voimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.

-- Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? -- sanon minä. -- Ihmiset
istuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen
taistelu leipäpalasta -- mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja
rakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan
sokeana syntynyt -- missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut
kukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta
kaunistaa hänen rakkautensa?

Ja sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla
jumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan.
Tatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta,
tuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan
kuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä
totuuteen.

Mutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.

-- Kaikkea minä en ymmärrä -- sanoo hän, -- mutta toisia paikkoja on
kauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.

Minä vastaan:

-- Vaikka en näe Jumalaa -- on hän kuitenkin olemassa.

-- Niin kyllä, -- vastaa hän, -- mutta etteköhän te lähtisi
nyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että
elämä on ihmisille raskasta -- se on totta, ja minäkin väliin ajattelen,
-- että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon
teille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko,
hyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää -- teidän pitäisi
käydä hänen puheillaan.

-- Mitä? -- Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein
hurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!

-- Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, -- sanoo hän ojentaen
minulle kätensä.

Minä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:

-- Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä,
enkä kuinka kallista se on, -- mutta minä tunnen, -- että te olette hyvä
ihminen. Kiitos teille!

-- Mitä te nyt, -- sanoo hän, -- Jumala olkoon kanssanne!

Hän hämmästyi ja punastui.

-- Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.

Ja minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle?
Mutta hän onkin -- iloinen siitä syystä, että -- on voinut hieman
lohduttaa.

Minä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:

-- Joulujuhlaksihan osuin tänne!

Ja vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin
olevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin
innostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän
inhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella
ilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin
jouluna.

Minä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi
sininen kivi. Mutta sitten -- unohdin sen, enkä ostanutkaan... Nyt on
siitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut
tuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle
sormusta.

Aamulla koputti hän ovea.

-- Nyt on jo aika nousta!

Me tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli
ehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin
lupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi
minut ulos portista.

Kaupungissa olin minä yksin kuin -- erämaassa. Luostariin oli matkaa
kolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo
seuraavana päivänä siellä palveluksessa.

Kaikkialla on nunnia mustana joukkona, -- aivan kuin vuori olisi
särkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli
rikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän
kasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt.
Heidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin
jumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja
hänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki
kaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita
kyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.

-- Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... -- ääntelevät
nuoret äänet nöyrästi.

Minä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat,
katselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se
erakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen
ja hämmästyin... Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan
siitä syystä, että sieluni oli -- tyhjä. Enkä minä voinut koota
ajatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä
näen muutamia väsyneitä henkilöitä, -- vanhoja, puolikuolleita akkoja,
jotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei
kuulu.

Minä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli
kirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla
ja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin
ympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen
alapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä
lumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna,
tiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon
vinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla...

Jonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni
akka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka
kasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein
kuiskaamalla ja laulavalla äänellä.

-- Elä syö, nuorukainen, -- sanoo hän, -- omenaa ennen Kristuksen
kirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa
sen siemenet mustua.

Minä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.

-- Kunnioita, -- jatkaa hän, -- isääsi ja äitiäsi...

-- Minulla ei ole isää eikä äitiä!

-- Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta...

-- Mutta ehkä he elävät?

Hän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee
surullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:

-- Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän
antelias!

-- Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä...

Minä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen
silmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on
tointunut -- alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:

-- Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun
mikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan
ratsasta Jumalan valtakuntaan...

Minä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, -- hyvä ja
lempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan
alkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa
minua.

Minä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.

-- Kas niin -- ajattelin minä, -- ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri
osiin, kukin oman tarpeensa mukaan. -- Toisten mielestä hän on -- hyvä,
toisten -- hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja
maksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan
Larionilla oli suuri ja ääretön Jumala.

Nunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät
hiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin
ulos portista -- täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla
peittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä
vaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta
minä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.

Soitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla
äänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin
pääni olisi täynnä pieniä nauloja.

Ja äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan
ankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja
lueskelen... Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä
uudestaan vahvistua?

Noin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin
igumenin edessä -- miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli
kauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja
vahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä
lupaavilta.

-- Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? -- kysyy hän.

Minä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden,
mutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.

Hän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:

-- Onko sinulla rahaa?

-- On, on minulla noin sata ruplaa.

-- Anna tänne! -- Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna
päivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.

Vieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.

-- Meillä on yksinkertainen luostari, -- puhuu hän, -- ja me elämme
todellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä
elä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs
herrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse.
Täällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.

Seuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se
nähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien
edustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä
viheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä
lepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi -- kymmenen virstaa
päästä päähän ja neljä virstaa leveä --, ja järven takana näkyy kolme
Kudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan
tällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat
kaksikolmatta taloa.

Ja ympärillä oli -- mahtava metsä.

Kaikki oli -- hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä
voin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja
pyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota
kulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.

Illalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua,
mutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.

Minä rukoilen:

-- Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta
minä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta
sinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.

Äkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin
nähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee
-- ja kuinka kauniit kasvot minä näin!... Minun pääni vaipui alas, minä
suljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan
niin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta
eteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen
ihania kasvojaan, -- jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja
hänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen
silmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän
hyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen
olennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään
minua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.

Aamulla aikaiseen herättää minut Nifont.

-- Isä igumen on, -- sanoo hän, -- antanut määräyksen sinusta. Mene nyt
leipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on
sinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.

Minä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän
pidetyt ja likaiset vaatteeni.

Katson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket
syylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja
koko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi
näyttänyt hyvinkin naurettavalta, -- mutta hänellä oli suuri otsa, jota
peittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset
silmät.

-- Nopeammin! -- käskee hän.

Hänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä
kellosta.

Nifont sanoo hymyillen:

-- Hänen nimensä on -- veli Miha! Jumala kanssanne!

Me tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin
esineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:

-- Osaatko sotkea taikinaa?

-- Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, -- vastaan minä.

Hän murisee:

-- Akat! Teillä on aina ne akat, kaikkialla akat! Mutta heidän tähtensä
on maailma tullut kirotuksi, se pitää muistaa!

-- Jumalan äitikin oli -- nainen.

-- Hm.

-- Ja paljon on myös naispyhimyksiä!

-- Vai niin! Ja sinä kelpaat pirulle helvettiin!

Minä ajattelen kuitenkin, että hän on hyvin vakava ihminen.

Me saavumme leipomohuoneesen ja hän sytyttää tulen. Siellä oli kaksi
suurta ammetta jauhosäkkien peitossa sekä pitkä hinkalo; ruisjauhoja oli
kulittain ja vehnäjauhoja säkeissä. Täällä oli muuten roskaista ja
likaista, kaikkialla oli hämähäkin verkkoja ja harmaata pölyä. Miha otti
eräästä ammeesta säkin, heitti sen lattialle ja komensi:

-- Opettele nyt! Kas -- tässä on aluksi! Näetkö noita -- rakkuloita? Se
merkitsee, että taikina on valmista, se on noussut.

Sitten otti hän käsiinsä kulin jauhoja yhtä helposti kuin kolmivuotiaan
pojan, pani sen ammeen laidalle, ratkoi säkin veitsellä ja huusi kuin
tulipalossa:

-- Kaada tuonne neljä ämpärillistä vettä! Ja sitten sotke!

Hän oli jo aivan valkea kuin kuurassa oleva puu. Minä heitin pois
pappisviittani ja aloin kääriä ylös hihojani.

Mutta hän sanoo:

-- Ei siitä mitään tule! Ota housut jalastasi!... Jaloilla!

-- Mutta minä en ole käynyt pitkään aikaan saunassa.

-- Eihän kukaan ole sinulta sitä vaatinutkaan.

-- Mutta mitenkä minä likaisilla jaloilla?

Silloin raivostui hän:

-- Olenko minä sinun esimiehesi vaiko sinä minun?

Hänellä on suuri suu, hyvät hampaat ja pitkät kädet, joita hän heiluttaa
hyvin varoittavasti.

-- No, koira vieköön, -- ajattelen minä.

Minä pyyhin hieman jalkojani märällä rievulla, menin ammeesen ja alan
polkea taikinaa. Mutta esimieheni kulkee pitkin leipomahuonetta ja
rähisee:

-- Kyllä minä sinut vielä nöyrrytän, naisen poika!... Kyllä minä opetan
sinulle rauhallista viisautta!

Minä sotkin yhden ammeen -- ja toinen oli valmis alettavaksi. Minä aloin
sotkea sitä, -- siihen pantiin vehnäjauhoja, ja sitä piti käsillä
sotkea. Minä olin vahva poika, mutta en tottunut tällaiseen työhön.
Jauhot takertuivat minun nenääni, suuhuni, korviini, silmiini, minä
tulin kuuroksi ja sokeaksi, hiki valuu virtana ja se tippuu taikinaan.

-- Eikö täällä ole riepuja, -- kysyn minä, -- joilla voisi hikeä
pyyhkiä.

Miha suuttuu:

-- Kyllä me laitamme sinulle samettisen pyyhinliinan! Tämä luostari on
ollut olemassa kaksi sataa kolmekymmentä kaksi vuotta -- ja odottanut
koko tämän ajan sinun määräyksiäsi!

Minua alkoi naurattaa.

-- Enhän minä itseäni varten! Muuthan ne tämän leivän saavat syödä!

Hän lähestyi minua karvat pystyssä kuin piikkisika, vapisee ja
tiuskasee:

-- Pyyhi säkkiin, jos sinua haluttaa. Mutta minä ilmoitan igumenille
sinun röyhkeydestäsi!

Tuo mies kummastutti minua siihen määrään, ett'en minä edes
loukkaantunut hänen puheistaan. Hän teki työtä uupumatta, pusseja
käsitteli hän keveästi kuin tyynyjä, hän oli yltäänsä jauhoissa, murisee
ja haukkuu sekä kiirehtii ehtimiseen minua.

-- Liiku nopeampaan!

Minä tein työtä, että pääni oli pyörällä.

Ensimäiset päivät tuntuivat minusta raskailta. Leipomohuone oli
ruokasalin alla kellarikerroksessa, sen katto oli holvattu ja matala,
siinä oli -- yksi ainoa ikkuna ja sekin lujasti kiinni suljettu; ilmaa
oli siellä vähän, jauhon tomu oli sekaantunut synkkiin varjoihin, ja
kaiken tämän keskessä liikkui Miha varpaillaan kuin karhu, tuli levitti
uunista himmeätä valoaan ja siellä tuntui ahdistavan -- painajainen eikä
työ. Ja koko ajan olemme me kahdestaan täällä, harvoin kukaan tulee
meitä katsomaan ja vielä harvemmin komennetaan ketään auttamaan meitä.
Viran puolesta käymme me joskus kirkossa, ja Miha opettaa minua joka
päivä -- aivan kuin vääntäisi paksua köyttä. Hän on kuin tulessa,
säihkyy vihaa maailmaa vastaan, ja minä kuuntelen hänen puheitaan sekä
olen sisäpuoleltani jo paksun noen peitossa.

-- Ihmiset ovat lakanneet olemasta sinua varten, -- puhuu hän, -- he
siellä maailmassa rypevät synnissä, vaan sinä olet paennut maailmaa.
Mutta vaikka sinä oletkin ruumiillisesti eronnut siitä, ei se riitä,
sillä sinun täytyy ajatuksissakin luopua siitä, unohtaa se. Jos alat
ajatella ihmisiä, niin heti johtuu mieleesi nainen, ja naisen tähden on
maailma sidottu ijankaikkisesti synnin pimeyteen!

Minä olen tuskin saanut suuni auki, kun hän jo huutaa:

-- Ole vaiti! Kuuntele tarkasti ja kunnioituksella kokeneen ja vanhemman
miehen puhetta! Minä tiedän, että sinä haluaisit taas murista Jumalan
äidistä! Mutta Kristus antautuikin ristinkuolemaan juuri siitä syystä,
että hän oli syntynyt vaimosta eikä tullut pyhänä ja puhtaana alas
taivaasta. Ja koko maassa olemisensa aikana koetti hän säilyttää rauhaa
noiden ruojain, akkojen kanssa. Hänen olisi pitänyt heittää
samarialainen vaimo kaivoon eikä puhella hänen kanssaan, ja syntiselle
vaimolle kivestä otsaan, -- niin maailma olisi tullut pelastetuksi.

-- Eihän tuo ole kirkon oppia!

-- Ja minä sanon sinulle vielä kerran, että -- pidä suusi kiinni! Mistä
sinä tiedät, mikä on kirkon oppia mikä ei? Kirkko on kokonaisuudessaan
valkean papiston käsissä, huorintekijäin ja narrien vankina; he käyvät
tuolla ulkona silkkisissä viitoissa, aivan kuin naiset hameissa!
Vääräoppisia ovat he kaikki ja sopivat paljoa paremmin tanssimaan
katrillia kuin kirjoittamaan kirkollisia sääntöjä! Ja voiko nainut mies
milloinkaan ajatella puhtaasti Herraa ja hänen tekojaan? Ei, hänellä ei
ole voimaa siihen, sillä hän jatkaa haureuden suurta syntiä, jonka
vuoksi Herra juuri karkoittikin ihmiset paratiisin yrttitarhoista. Saman
synnin tähden olemme me heitetyt ikuiseen vaivaan, tuomitut hammasten
kiristykseen ja perkeleen piinattaviksi, ja olemme niin sokaistut,
ett'emme näe Jumalan kasvoja ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Papit, --
jotka itse tekevät syntiä siittäen lapsia vaimoista, -- vievät täten
maailman kadotuksen reunalle, ja saadakseen työnsä laillisesti
tunnustetuksi, ovat he väärentäneet kaikki lait!

Yhä useammin alkaa tuo mies heitellä minua kivillä, hän laskee
kokonaisia taloja minun päähäni, ja minun on sangen vaikeata ja raskasta
olla ja kuunnella hänen puheitaan.

-- Mutta -- Jumalahan sanoi: menkäät, lisääntykäät ja täyttäkää maa.

Opettajani muuttuu taaskin aivan siniseksi kasvoiltaan, polkee jalkaa ja
huutaa:

-- Sanoi, sanoi!... Mutta tiedätkö sinä lurjus, miten hän sanoi?
Hän sanoi näin: kantakaa hedelmää, lisääntykää ja täyttäkää maa; minä
annan teidät perkeleen valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Kas niin hän sanoi! Mutta kirotut
haureudenharjoittajat ovat väärentäneet Jumalan lainkin! Oletko nyt
ymmärtänyt tuon inhoittavan valheen?

Hän syyti herjauksia minulle ja oli musertaa minut. Kaikki pimenee
ympärilläni. Minä en voinut uskoa häntä, mutta minulla ei myöskään ollut
voimia kumota hänen väitteitään -- ja siitä syystä minä olin kuolla
hänen intohimonsa poltteesen. Minä koetan vedota raamattuun, mutta hän
on heti -- riistänyt minulta aseet. Raamattu on -- kirjava kukkatarha;
jos tahdot punasia -- niin niitä on, jos taas valkeita -- niin kyllä
nekin kukkivat. Minä olen mykkänä hänen edessään, mutta hän riemuitsee
ja hänen silmänsä palavat kuin suden silmät. Ja yhä me vaan olemme
työssä: minä sotken taikinan, hän leipoo leivän ja panee sen uuniin. Hän
alkaa kiinnittää huomiotani leipomiseenkin, mutta minä panen vaan leipiä
hyllylle ja poltan siinä hommassa käteni. Minä olen taikinan vallassa,
yltäänsä jauhossa, sokea ja kuuro ja väsymys estää minut täydellisesti
ymmärtämästäkään.

Muita munkkeja tulee usein katsomaan meitä, he puhuvat ivallisesti ja
nauravat. Miha haukkuu ilkeästi jokaista ja ajaa leipomahuoneesta ulos,
mutta minä sain -- aina olla tulessa. Ja siitä syystä tulinkin minä
yrmeäksi, minulla oli vaikea tulla toimeen Mihan kanssa, minä en häntä
rakastanut vaan -- pelkäsin.

Jonkun kerran kysyi hän minulta:

-- Näetkö sinä unissasi alastomia naisia?

-- En, -- en minä näe.

-- Nyt sinä valehtelet! Minkätähden sinä valehtelet?

Hän suuttuu, kiristelee hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:

-- Valehtelija ja lurjus!

Minä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla
työssä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset
maata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu
vielä -- naisista!

Kerran menin minä asialle aittaan -- siellä oli kellarikerroksessa
leipomahuoneen vieressä pimeä aitta -- ja näen, että aitan ovi oli auki
ja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan
vatsallaan lattialla ja huutavan:

-- Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!...

Minä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä
hänellä oli.

Vihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja
julkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa
koukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi
niillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu
sietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä
muistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä
avioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa...

-- Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?

Minä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja
itken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:

-- Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron
hänelle kaikki.

Mutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat
metsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan
kutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.

Siihen aikaan -- minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias --
ilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.

Minun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet
ainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta -- hänen ylpeät kasvonsa
näyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata
niitä.

Minä kysyin Mihalta hänestä.

-- Ahaa-a!... -- huutaa Miha. -- Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä
hurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja
naisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta.
Oppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa
voitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli
tuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja
ansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös
korttia -- ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen
kanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan... Oi sitä
kurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa.
Oi, mikä kelvoton hän on!

Minä en uskonut tuota, en voinut uskoa.

Kerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle
pääsyn igumenin puheille.

-- No, mistä sinä sitten haluat puhua?

-- Uskon asioista.

-- Mitä -- uskon asioistako?

-- Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.

Hän katsoo minua ylhäältä alas; hän oli päätään pitempi minua, laiha,
luiseva, ja hänellä oli viisaat ja ilvehtivät silmät, käyrä nenä ja
pitkä, teräväksi leikattu parta.

-- Puhu suoraan -- pääseekö liha voitolle?

Heillä oli aina liha mielessä!

Minua ei juuri haluttanut, mutta kerroin kuitenkin lyhyesti hänelle
muutamia epäilyjäni. Hän näytti synkältä, mutta hymyili samalla.

-- Tuollaista vastaan, poikani, on rukous paras -- keino, ja rukouksella
voit sinä parantaa sieluasi. Mutta ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja
tavattoman pyyntösi, lupaan minä kuitenkin ilmoittaa siitä igumenille.
Odota!

Sana "tavaton" kummastutti minua, ja minä tunsin siinä tyhjyyttä sekä
vihamielisyyttä itseäni vastaan.

Pian kutsutaankin minut igumenin luokse, hän katselee minua tarkasti,
kun kumartelen hänelle, ja puhuu sitten mahtavasti:

-- Isä Isidor on ilmoittanut minulle sinun haluavan keskustella uskon
asioista minun kanssani...

-- Niin, mutta en minä tahdo väitellä...

-- Elä keskeytä vanhemman puhetta! Jokainen mietiskely kahden eri asian
välillä on jo väittelyä, ja jokainen kysymys -- ajatuksen viettelijä, --
kuuluu, ell'ei sen esine näytä jokapäiväiseen veljelliseen elämään
kuuluvaksi, juokseviin asioihin. Täällä teemme me työtä ystävyydessä,
koetamme yllä pitää ruumistamme, jotta sielumme ajallinen olo siinä
olisi mieliksi Herralle, ja sitten rukoilemme me Häneltä laupeutta
syntiselle maailmalle. Meillä ei ole viisauden koulu, vaan työn; emmekä
me tarvitsekaan viisautta, vaan hengen yksinkertaisuutta. Minä tunnen
sinun väittelysi veli Mihailan kanssa enkä voi yllyttää sinua jatkamaan
niitä. Mittaa oman ajatuksesi röyhkeys, jotta et lankeisi kiusaukseen,
sillä ei uskolla sidottu, vaan hillitsemättömän vapaa sielu on perkeleen
terävimpiä aseita. Järki -- on lihasta, ja liha -- perkeleestä, mutta
sielun voima -- on Jumalan hengestä. Ja hurskas saa nähdä ilmestyksen
mietiskelyn kautta. -- Veli Mihaila, sinun esimiehesi, on ankara munkki,
todellinen kiivastelija ja veli, sekä kaikkein rakastama töittensä
tähden. Mutta minä määrään nyt sinulle katumustöitä -- päivätöittesi
päätyttyä pitää sinun vasemman puoleisen alttarin ääressä
ristiinnaulitun edessä lukea rukouksia Jeesukselle kolmasti yössä
kymmenenä yönä. Sitten määrätään sinulle käyntejä ankaruudestaan
kuuluisan munkin Mardarin luona, -- myöhemmin sanon ajan ja päivät.
Oletko ollut tekemisissä meidän taloudenhoitajan kanssa? Mene rauhaan,
minä pidän sinut mielessäni. Sinä sanoit, ett'ei sinulla ole vanhempia?
No, mene nyt, minä rukoilen puolestasi! Toivo parasta!

Minä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä
havaitsin sen -- keveäksi.

Ehkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon
ja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen
taipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin
sieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus
koettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä
löytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä
tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa,
ulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, -- se
oli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut
kenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin -- kaikkea silmällä pitäen,
-- huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa,
pelkäsivät ja inhosivat häntä.

Minä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset
periaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille,
harjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri
hedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli
kahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli
vahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän -- ainoastaan paraattia varten ja
jotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja
seurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet
ulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he
saapuvat lattian pesijöinä; -- ja luonnollisesti käyttävät he
toivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä
minä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan --
valheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt
ovat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan -- karkaa. Niinä kahtena
vuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari
kuukautta ovat he luostarissa -- ja sitten saavat jalat alleen.
Raskasta!

Luonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki
Iosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti,
jota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin
kylmä lähde, -- jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja
vastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia
varten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli
ihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä,
toukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.

Keskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen
luostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi
niin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja
tuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.

Minä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, -- joka
työskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt
huomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina
nopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit,
kasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen.
Hän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään
muuta kuin sen tien, jota kulki.

Sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin
puheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, -- Mihaila oli mennyt isä
rahastonhoitajan puheille rahastoon, -- ja tervehdittyään minua
hiljaisella äänellä kysyi hän:

-- Olitteko, veliseni, igumenin luona?

-- Olin.

-- Puheliko hän paljonkin kanssanne?

-- Ei.

-- Ajoiko hän sitten ulos teidät?

-- Minkätähden?

Hän hämmästyi, korjasi silmälasejaan ja sanoi:

-- Antakaa Kristuksen tähden anteeksi.

-- Onko hän sitten ajanut teidät ulos?

Hän nyökäyttää myöntävästi päätään.

Sitten istui hän aivan köyryssä laarin reunalle, yski kuivasti ja
naputteli sormillaan laarin seinään, ja minä aloin kertoa hänelle, mitä
igumen oli minulle puhunut. Mutta silloin hyppäsi hän äkkiä ylös,
suoristi itsensä kuin vieteri ja alkoi puhua tulisesti ja heleällä
äänellä:

-- Minkähäntähden tätä paikkaa kutsutaan -- sielujen pelastuspaikaksi,
jos täällä kaikki on järjestetty rahoille ja me elämme rahain tähden
kuin maailmakin? Minä pakenin kauppamaailmasta tänne, tahdoin välttää
kaupan syntiä, mutta täälläkin asettuu se minua vastaan, -- ja minne
minä nyt pakenisin?

Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän kertoo nopeasti itsestään: kauppiaan
poika, käynyt kauppakoulun ja isä oli antanut hänelle paikan
liikkeessään.

-- Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, -- puhuu hän, -- olisin minä
mielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta -- viljakauppaa minä häpesin ja
inhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin
käsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli
musertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko,
gymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten
kanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta:
"jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle."
Tyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: "Minä en tahdo sulhasta!" mutta
silloin tarttuu isä hänen -- hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin
niin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli -- rikkaan teekauppiaan
poika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina
kehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran
rinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta
isä sanoo: "Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan
varrella." No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti
tyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin
hänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha; elämä olisi
hyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!"

-- Muistan, -- puhui hän hyvin nopeasti, -- mitenkä minä ikäänkuin
paetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat
minun edessäni -- aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli
täynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja
kihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena:
minkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?

Ja Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:

-- ... Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: "hän on häpäissyt
isänsä, hän on tappanut itsensä!" Ja vasta hautajaisten jälkeen,
nähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti
seppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. -- "Jos", sanoi
hän, "koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä
olen konna tyttäreni rinnalla!"

Grisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.

-- Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt
sanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! -- Hän torui ja pieksi
minua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa
minut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä,
antoi hän minulle vapauden, ja -- nyt olen minä neljän vuoden kuluessa
kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä
löydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa,
hunajalla ja ihmeillä... Minä en voi nähdä tällaista!

Hänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä
asioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai
levottomat ajatukset asettumaan, -- mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas
eloon.

Minä kysyn Grishalta:

-- Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta
kuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja
suuria onnettomuuksia, -- mutta missä on Jumala?

Mutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.

Siitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä
kerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo
minua sovintoon. Minä sanon:

-- Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?

-- Syntien tähden, -- vastaa hän. -- Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan
kädestä -- nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat --
kaikki!

-- Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?

-- Muistele Jobia, onneton! -- kuiskaa hän minulle.

-- Job ei kuulu minulle, -- vastaan minä. -- Hänen sijassaan olisin minä
sanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä --
missä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka
Sinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, -- eläkä sinä nyt alenna
itseäsi työntämällä luotasi lastasi!

Grisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.

-- Rakas veljeni, -- kuiskaa hän, -- minä pelkään ja kauhistun sinun
tähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!

-- Minä en usko perkeleesen -- jos Jumala kerran on kaikkivoipa...

Hän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä
hän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.

Minä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä --
menen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten
saaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta
helinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on
asettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun
lattialle hänen eteensä, -- sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka
jäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien
lukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla
silmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt
kuumat, vaan -- täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja
tuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin,
aivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle --
taivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen
lukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi
täällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä
lamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä
värähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi
ilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen
minun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun
ihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat
pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi,
ja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi
lähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä
vapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen
hiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja
lattialta kohottaa minut ylös ihana uni.

Mutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua
äänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja
sanoo:

-- Mene Jumalan nimeen!

-- Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!

Minä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin
kuultavasti:

-- Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.

Nikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä
kaikilta ja kaikkia kutsui hän "elättäjäkseen".

Kerran kysyin minä häneltä:

-- Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut
rukoilla?

-- En, -- vastaa hän, -- vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.

Ja sitten huokasi hän syvään:

-- Jos tietäisin, miten pitää puhua, -- niin puhuisin.

-- Mutta minkätähden sinä pakenit maailmaa?

-- Muuten vaan.

Ja jos häneltä alkaa kysellä enemmän, niin hän ei vastaa, vaan katselee
silloin tällöin syyllisyyden ilme kasvoissa sinua ja sanoo hiljaan:

-- En tiedä, elättäjäni!

Sinun tulee mieleesi ajatus:

-- Ehkä tämäkin ihminen on etsinyt vastauksia kysymyksiin...

Ja silloin haluttaa lähteä karkuun koko luostarista.

Mutta sinne ilmaantuu vielä uusi herra -- äkkiä kuin pallo yli muurin --
tuollainen vahva hulivili, reipas ja lyhytkasvuinen. Hänellä oli pyöreät
silmät kuin tarhapöllöllä, kyömynenä, vaaleat hiukset, tuuhea parta,
hohtavat hampaat, ja alituinen hymy asui hänen huulillaan. Hän ilahuttaa
pilapuheillaan kaikkia munkkeja, puhuu erittäin mielellään naisista, tuo
heitä öisin luostariin, tuottaa viinaa suunnattomat määrät ja on
kaikissa toimissaan hyvin ketterä.

Minä katselen häntä ja sanon:

-- Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?

-- Minäkö? Saadakseni syödä!

-- Leipää saadaan työn teolla!

-- Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, -- vastasi hän, -- mutta
minä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta
valtiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!

Minä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, -- halusin nimittäin nähdä
kaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut
työhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja
vaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa.
Ihmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden
seurustella heidän kanssaan.

Me kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim.
Grisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee
hiuksiaan ja hymyilee.

Kerran kysyin minä häneltä:

-- Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?

-- Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, -- vastaa hän. -- Kun
kuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen
tietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta
-- valehdellakaan.

Ja sitten alkaa hän kertoa merestä. Hän kertoo siitä kuin suuresta
ihmeestä, merkillisillä sanoilla, hiljaa ja taas kovemmalla äänellä,
pelolla ja rakkaudella, ja koko ajan leimuaa hän ilosta, muuttuu
tähden kaltaiseksi. Me kuuntelemme ääneti häntä ja me tulemme
samalla surumieliseksi kuullessamme hänen kertomuksiaan tuosta
majesteetillisesta, elävästä kauneudesta.

-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, -- on maan sininen silmä, joka on
suunnattu taivaitten etäisyyteen, tarkastelee maan yläpuolella olevia
avaruuksia, ja sen pinnalla, joka on elävä ja herkkä kuin sielu,
kuvastuvat tähtien leikit -- ja lentotähtien salaperäinen juoksu. Ja jos
kauvan katselet aaltoavaa merta, niin taivaskin näyttää etäiseltä
valtamereltä ja tähdet ovat -- sen kultaisia saaria.

Grisha kuuntelee kalpeana häntä, ja hymyillen kuin kuu hiljaista hymyä
virkkaa hän vihdoin surullisesti.

-- Ja kaikkien näitten salaperäisten kauneuksien edessä me vaan --
teemme kauppaa! Ei mitään muuta... O, Herra!...

Tai alkaa Serafim puhua Kaukaasiasta -- esittää meille tuon synkän ja
kauniin maan, sadunomaisen paikan, jossa helvetti syleilee paratiisia,
jossa helvetti ja paratiisi ovat tehneet keskenään rauhan, loistavat
yhtäläisinä kauneudessaan ja ylpeilevät majesteetillisyydessään.

-- Kaukaasian näkeminen, -- lausuu Serafim, -- merkitsee sitä, että
näemme maan todellisen silmän, jossa -- vastaan sanomatta -- sulavat
yhdeksi ainoaksi hymyilyksi lapsen sielun lumivalkea puhtaus ja
perkeleellisen viisauden ylpeä nauru. Kaukaasia on paikka, -- jossa
ihmisen voimat koetellaan: heikko sielu siellä masentuu ja vapisee
kauhusta maan voimien edessä, vaan väkevä saavuttaa vielä suuremman
väkevyyden, tulee korkeaksi ja teräväksi kuin vuori, joka kohottaa
timanttihuippunsa taivaan avaruuksia kohden; ja tuo huippu on -- ukkosen
valtaistuin.

Grisha huokaa ja kysyy hiljaa:

-- Kuka näyttää sielulle tien, jota pitkin sen pitää kulkea? Pitääkö
mennä maailmaan, vaiko pois maailmasta? Minkä pitää hyväksyä ja minkä
hylätä?

Serafim hymyilee hajamielisesti valoisaa hymyään:

-- Ei auringon voimat vähene eikä kasva siitä, että sinä, Grishuha,
taivasta katselet; elä siis myöskään sielun teitä murehdi, poikaseni.

Minä ymmärrän Serafimin -- enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin
vihaisesti häneltä:

-- No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä
kaltaiset?

-- Mitä -- ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean
mielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän
ole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä -- kolmen
vuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.

Hänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla -- hänen suunsa on niitä
täynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian
kuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä
sanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen
myöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan
nauroi.

Kerran sanoin minä kiukussani hänelle:

-- Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi
saat sinä täältäkin leipäsi!

-- Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, -- kuuluu
vastaus. -- Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene
syödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, -- se on totta. Minä olen
nimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen
rikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on -- Jumalan kiitos --
myöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi,
jos sinua miellyttäisi toisen oma.

Jos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli
hän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan
teeskennellyt, vaan sanoi suoraan:

-- Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa
sillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.

Minä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua
kummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää
säilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.

Serafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he
seurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua
vähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä
Olonetsiin, ja Serafim sanoi:

-- Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja
sitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan
meidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii.
Tai hävittää, ja sekin -- on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!

Mutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin
minä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.

Suurella surulla saatoin minä heitä, -- ja minusta tuntui kuin olisi
silloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.

Päämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse
kirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, --
luostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta
suoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu
kivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli
saatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin
lattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat
katsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku
ovena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; -- sen, joka
näitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä,
kaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi
säde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen
tämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.

Kauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla
pimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän
-- ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.

Kun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään
kosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta
ruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna
mustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja
ja keihäitä -- ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa.
Nurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi
kuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina.
Valonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä
hajosi.

Aivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä
lepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa
vasten ja selkä oli koukussa.

Minä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni
ja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme
vallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan
ainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.

Hän kuiskaa tuskin kuultavasti:

-- No...

Vaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä
kohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.

Odotettuaan hetken kysyi hän taas:

-- Mitä ... puhu...

Ja silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta
silmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja
viikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä
ja liikkumattomilla kasvoillaan.

Ja sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:

-- Sinä riitelet itse... Minkätähden sinä riitelet... Jumalaa pitää
nöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet ... Jumalan
kanssa... Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.

-- Minähän rakastan -- Häntä...

-- No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään
sitä, ja sano vaan -- kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja
sano aina niin. Muuta ei ole tarvis.

Hänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut
puhumisen taidon, -- sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja
ääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.

Minä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen
rauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan
säikyttäisi häntä... Seison siinä liikahtamatta... Ylhäältä kuuluu
kirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen
sietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta
pimeys piirittää minut, -- enkä minä liikahda.

-- Rukoile sinä, -- sanoo hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun
puolestasi.

Hän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin
minun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.

Jonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:

-- Oletko sinä vielä siellä?

-- Olen.

-- Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä -- riitele.

Minä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut
hengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan
pyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän,
Mardari, istui neljättä vuotta siellä.

Minun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin
ääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy
sitten haudan kolealla äänellä:

-- Tulitko taas? Eilinenkö?

-- Niin, minä se olen.

Silloin alkaa hän kuiskailla ... katkonaisesti:

-- Elä sinä suututa Jumalaa... Mitä sinä tahdot?... Et sinä tarvitse
mitään... Ehkä palan leipää... Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti
on kotoisin pirusta. Pirut -- ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät
tunnen. Hekin ovat suutuksissaan ... pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on
loukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua,
ellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa,
niin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin
heidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua
he eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.

Hän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka
kaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta
vähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka
on raskasta ja ikävää.

-- Sinä olet ääneti, -- sanoo hän sitten miettiväisesti, -- ja se on
hyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan
ääneti. Toiset kun käyvät täällä, -- niin he puhuvat. Ja paljon he
puhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta
mitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä
ymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen
on käskenyt lohduttaa, -- ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita!
Mutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on
viety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan --
niin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat
kiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia.
Minä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi.
Sanoivat vielä, -- että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat
heittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta.
Langetettiin tuomio -- ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen.
Minä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen -- vaan olen
antanut anteeksi. Oman -- itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia
oli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin
anteeksi, -- niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat
ja poistuivat. Niinpä sinäkin -- anna kaikille anteeksi... Minä en nyt
-- tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.

Neljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:

-- Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko
ja -- anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!

Minun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen
hourailujaan ja ajattelen:

-- Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?

Mutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään:

-- Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen
leivänkannikkaa, -- niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua,
ja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla.
Unissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja
missä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä
vähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on --
tottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt
sen, -- enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No
niin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää.
Toisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri
tavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla.
Hän on määrätty -- vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän
päivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on
tyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut
itse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se
sentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.

Ukko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:

-- Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!

Ja sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:

-- Sellaista se piru puhelee... Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä,
veli? Mene Herran nimeen!

Minä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä... Minkätähden tuon ukon
pitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en
ymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä
häntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.

Kun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni
lämpimällä leivällä; -- vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä
tätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle -- kuiskasi hän:

-- Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o...

Hän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan,
kätkee leivän ja kuiskaa:

-- Ohoo-ho!

Ja pimeys, ja seinien home -- kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan
hiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:

-- O-o-oo.

Neljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli
luonnollisesti nytkin kova nälkä.

Tällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan
imeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut
hampaitakaan.

Odotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:

-- No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä
enään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!

-- Niin, niin, -- vastaa hän hätiköiden, -- kiitos sinullekin, kiitos!
Elä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! He
ovat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin.
Pirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!

Tämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin
juhlallisesti -- pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti
surujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan
haudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.

Kuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi
häpeäksi se oli ihmisille!

Pian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.

Grishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä
tulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja
harjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman
vastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti
naisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä
syljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja
surkuttelusta. Ja hän minun perässäni... Lankesi polvilleen, rukoilee,
että minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:

-- Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on
kovin suuri...

-- Valehtelet, -- huusin minä, -- ja mene sinä nyt kaikkein pirujen
luokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!

Minä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla
sanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin -- koira vieköön...

Ja hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.

-- Tokko tuosta nyt puhumaankaan, -- sanon minä. -- Minä häpeän sinun
puolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi... Ja
sano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.

Ja tästä minä pidin kiinni.

Siihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä
koettelin itse ainoastaan -- pysyttäytyä syrjässä.

Mihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt
työskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin
kului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta
muonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut
terveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan
luonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja
metsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.

-- Minkätähden? -- kysyn minä.

Mutta samassa tulee konttooriin se kaunis munkki, isä Antoni, asettautuu
nöyrästi syrjään seisomaan ja kuuntelee.

Muonavarain hoitaja jatkaa:

-- Sinun niskoittelevan luonteesi tähden ja siitä syystä, että
ehtimiseen lausut röyhkeitä tuomioita veljistä. Se on sinun ikäisellesi
ja sinun asemassasi olevalle sopimatonta ja sinun täytyy saada siitä
rangaistus. Mutta isä priori on hyväntahtoisuudessaan määrännyt, että
saat sitten tulla konttooriin, jossa sinulla on helpompi työ, ja kun
rangaistusaika on loppuun kulunut, niin...

Hän puhui kauvan, pitkäveteisesti ja soinnuttomasti. Minä näin, ett'ei
tuo mies ladellut sanojaan omantuntonsa pakosta, vaan virkansa puolesta.
Mutta isä Antoni katseli minua nojaten seinään, silitteli partaansa,
hymyili kauniilla silmillään ja näkyi tahtovan ikäänkuin ärsyttää minua.
Minua halutti näyttää hänelle luonteeni, ja siitä syystä sanon
muonavarain hoitajalle:

-- Minä en etsi -- ylennystä, alennusta -- en halua, sillä en ole sitä
ansainnut, kuten tiedätte, vaan minä tahdon oikeutta.

Muonavarain hoitaja punastuu, iskee sauvallaan lattiaan ja huutaa:

-- Hävytön lurjus!

Mutta silloin kumartuu isä Antoni sanomaan jotakin hänen korvaansa.

-- Se on -- mahdotonta! -- huutaa muonavarain hoitaja. -- Hänen täytyy
ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta.

Antoni kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun, -- hänellä oli lämmin
bassoääni:

-- Alistu, Matvei!

Hän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän
sitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin,
ja kysyin sitten, -- milloin minä saisin lähteä metsään?

-- Kolmen päivän kuluttua, -- vastaa hän, -- ja nämät kolme päivää saat
istua arestissa! Niin...

Ell'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi
muonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi
viittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja
tämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.

Minut vietiin arestihuoneesen -- konttoorin alla olevaan pieneen
kuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua.
Lattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta.
Hiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä,
että kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, -- niin et voi.

Istun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin
lyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä
kiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota
ajatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua.
Olisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin
käsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää,
sieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.

-- Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja
eivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä
sitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun
kauneutesi ja oikeutesi vartija?

Minä muistan luostarielämän ankaruuden -- ja se tuntuu nyt minusta
jonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat -- Jumalan
palvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen
talonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He
ovat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät
kaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole
voimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, -- sillä jokainen on
nälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan?
Mutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on
heillä viisaita kirjoja, -- vaan kuka heistä Jumalaa palvelee?
Ainoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on
Jumalan nimi -- suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.

Minä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen
ruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; -- heidän
laiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa,
jolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli
kertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti
tehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.

Aloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä,
vaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä
saanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut?
Ainoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut
tuntea inhoa ihmisiin.

Ja ympärilläni -- on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en
tiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. --
Kukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?

Mädäntynyt ilma on tukahuttamaisillaan minut, minun sieluni on kuin
tulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko
sulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa.
Mutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, -- ja minun
kaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat -- hänen luonaan kuin yöperhoset
tulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani,
häneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä
hänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin
kallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, -- niin
sokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet
nauroivat:

-- No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?

Illalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti
pitkän puheen.

-- On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen
niskansa maahan asti...

Minä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan
rauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.

Ja pian -- pehmeni igumenkin.

-- Sinua, lurjus, pidetään arvossa, -- sanoi hän, -- sinua ajatellaan,
sinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan
antaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi
kaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin
konttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?

Se oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja
sain tuskin sanotuksi:

-- Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.

Hän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.

-- Jos rupeat konttoristiksi, -- sanoi hän, -- niin ei sinun tarvitse
kantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin
saat myöskin samalla työskennellä metsässä.

-- Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.

Hän kysyy ankarasti:

-- Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi
kunniallisempaakin.

Minä seison kannallani.

Hänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.

-- Minä sallin sen, -- sanoo hän sitten. -- Sinä olet merkillinen
nuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata... Kuka sen tietää,
millainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!

Minä läksin metsään.

Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.

Työ oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot
olivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, -- ja kun sitten
pani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa
liikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo
puolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli
vaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi
tahtonut sanoa:

-- En voi, veliseni, se on liian raskas!

Minä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.

-- Kyllä minäkin sen näen.

Ja uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä
pudistelee päätään. Hevoset ovat -- viisaat; minä luulen, että he
näkevät milloin mies tekee turhaa työtä.

Siihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä
päättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni
ja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä
-- keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä
mörisi kuin karhu... Mitä tämä on?

Minä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan
heiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja
tyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin
häneltä kepin ja kysyin:

-- Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?

Hän väänteli itseään minun allani ja kähisee:

-- Lähde heti pois luostarista...

-- Minkätähden?

-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois...

Hänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin
näyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii
vaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini.
Mutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen
päältään ja sanoin:

-- Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka,
haudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja -- mistä syystä?

Hän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:

-- Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen...

Minä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon
hänelle hiljaan:

-- Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta
hairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä
kenellekään!

Hän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua
villeillä silmillään ja sanoi:

-- Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle -- niin tuottaisi se vaan
huojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat
minulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, -- enkä minä
tahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua,
senkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!

-- No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, --
tiedä se.

Mutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan
ja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin
paljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.

-- Kuulepas, Mihaila, -- sanon minä. -- Minä lähden jonkun ajan
kuluttua, mutta -- en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä,
vaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!

-- Mene isäsi perkeleen luokse! -- ähkyy hän kiristellen hampaitaan.

Minä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn
matkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole
sen koommin nähnyt häntä.

Minä lopetin työni, -- ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin
luona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin
poltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.

Hän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa
minulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi
huone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia
kirjoja.

-- Tämä on minun rukoushuoneeni, -- sanoo hän.

Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli,
toisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella
nahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli
päällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän
makuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti,
jossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja
kolmannen huoneen seinään, -- joka muuten oli ruma ja tyhjä, -- oli
tehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa
teekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.

Kun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja
sanoi:

-- Istu! Näin minä elän. En juuri munkin tavoin, vai kuinka?

-- Niin, ei sääntöjen mukaan.

-- No niin, -- sanoo hän, -- sinä tuomitset kaikkia ja tulet
tuomitsemaan minuakin.

Ja hän hymyilee ylhäistä hymyä. Minä rakastin hänen kauniita kasvojaan,
mutta hymyily ei miellyttänyt minua.

-- En tiedä, tulenko tuomitsemaan teitä, -- vastaan minä, -- mutta
ainakin tahdon ymmärtää!

Hän naurahti hiljaan, bassoäänellä ja loukkaavasti.

-- Oletko sinä syntynyt avioliiton ulkopuolella?

-- Olen.

-- Sinussa näkyy olevan hyvää verta, -- sanoo hän.

-- Minkälaista hyvää verta? -- kysyn minä.

Hän nauraa taas ja vastaa.

-- Hyvä veri on -- ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!

Päivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen
säteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin
käärme ja pisti sydämeeni, -- minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja
katselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän
ottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:

-- Mikä sinun nyt on?

Minä kysyn häneltä:

-- Etteköhän te ole minun isäni?

Hänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi
aivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi
silmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:

-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on
äitisi?

Ja kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni
nojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.

-- Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, -- sanoo hän.

Minun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, -- jota ei
minulle kuitenkaan annettu.

-- No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, -- kysyy hän, -- niin
mitä sitten?

-- Ei mitään, -- vastaan minä.

-- Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa
ei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät
yhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme
nojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä
onnettomuudessa, jota sanotaan -- elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan
päällä, tiedätkö sen?

Minä näen hänen silmistään, -- että hän nauraa minua. Merkillinen
kysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt
korjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin
asian kysymällä:

-- Minkätähden te otitte käteenne veitsen?

Antoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.

-- Sinä teet rohkeita kysymyksiä! -- sanoo hän. -- Minä otin sen käteeni
tietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.

Ja sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä
oli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.

-- Arabialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä leikkaan sillä
auki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan,
että olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun
koppini onkin täällä syrjässä.

Veitsestä ja Antonin käsistä lähti lempeä, suloinen haju, -- hän
juovutti sillä minut ja sai pääni pyörälle.

-- Mutta puhutaan eteenpäin, -- jatkoi Antoni pehmeällä ja tummalla
bassoäänellään. -- Tiedätkö sinä, että minun luonani on nainen?

-- Olen kuullut siitä.

-- Se ei ole totta, että tuo nainen olisi minun sisareni. Minä makaan
hänen kanssaan.

Minä kysyn häneltä:

-- Minkätähden te tuollaisia kerrotte minulle?

-- Siitä syystä, että ihmettelisit kerran tarpeeksesi ja lakkaisit
sitten ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?

-- En ole niitä lukenut.

Hän otti kaapista nahkakantisen punaisen kirjan, antoi sen minulle ja
sanoi:

-- Mene, pane tulta teekeittiöön ja lue tätä!

Minä aukasin kirjan ja näin sen ensimäisellä sivulla kuvan, jossa oli
nainen alastonna ja hänen edessään mies, joka myös riisui itseään.

-- Minä en rupea lukemaan tätä, -- sanon minä.

Mutta silloin kääntyi hän minuun päin ja sanoi ankaralla äänellä:

-- Vaan jos hengellinen opettajasi käskee sinua? Tiedätkö sinä,
minkätähden se on tarpeellista?... Mene!

Kylkirakennuksessa, jonne hän oli määrännyt minut, istuin minä
vuoteessani pelon ja tuskan jäykistyttämänä. Minusta tuntuu kuin olisin
saanut myrkkyä, olen heikko ja vapisen. En tiedä, mitä ajattelisinkaan,
enkä voi ymmärtää, mistä minä sain sen ajatuksen, että hän on -- minun
isäni. Sellainen ajatus tuntuu nyt vieraalta ja tarpeettomaltakin. Minä
muistan hänen sanansa hengestä -- henki saa alkunsa verestä; ihmisestä,
-- että hän on satunnaisuus maan päällä. Kaikki tuo on selvää
kerettiläisyyttä! Olen näkevinäni hänen muuttuneet kasvonsa, kun kuuli
kysymykseni. Ja kun minä avoin kirjan, niin kerrottiin siinä eräästä
ranskalaisesta kavaljeerista, naisista... Minkätähden hän tuollaisen
kirjan antoi minulle?

Hän soittaa kelloa ja kutsuu minua. Kun saavun hänen luokseen, ottaa hän
minut hyväilevästi vastaan.

-- No, teekeittiö?

-- Minkätähden te annoitte minulle tämän kirjan?

-- Jotta oppisit tietämään, mitä synti on!

Minä ilostuin, sillä minusta näytti, että nyt ymmärsin hänen
tarkoituksensa -- koetella minua. Minä kumarsin nöyrästi, sain
teekeittiön pian kiehumaan, toin sen huoneesen, jossa Antoni jo etsi
teelehtiä, ja kun minä aijoin lähteä pois, sanoi hän:

-- Jää tänne ja juo teetä minun kanssani...

Minä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää
jotakin.

-- Kerro minulle, -- sanoo hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi olet
tullut tänne.

Ja minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan
ajatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät
puoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen
takapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet
kuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron
minun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä
rinnalla. Ja kun minä lopetin, -- kaatoi hän minulle pikarin tummaa,
makeata viiniä.

-- Juo, -- sanoi hän. -- Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä
kirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?

-- Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette
oppinut mies, te tiedätte kaikki.

Hän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:

-- Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle -- niin mene
huipulle asti; jos putoat, -- niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta
itse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen -- laiska. Ihminen ei
ole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä
elämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon
huvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä
arvoitusta en minä ole voinut selvittää... Enkä tahdo sitä
ajatellakaan...

Soitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:

-- Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä
palvelukseen.

Tulinko minä sinä päivänä sen viisaammaksi, ja nyt minun jo täytyi
lähteä hänen luotaan. Mutta hän jäi mieleeni kuin hauska muisto, vaan
hänen puheittensa merkitystä minä en ymmärtänyt.

Minä saavuin huoneeseni ja panin maata, mutta tuo kirja olikin allani.
Sytytin tulen ja aloin lukea sitä kiitollisuudesta opettajaani kohtaan.
Minä luen siitä, että eräs kavaljeeri pettelee aviomiehiä mennen yöllä
ikkunasta näitten vaimojen luokse. Miehet saavat hänet kiinni, aikovat
antaa keppiä, mutta hän pääseekin pakoon. Kaikki tuo on kovin ikävää,
enkä minä jaksa sitä ymmärtää. Tai ehkä minä ymmärränkin, että kirjassa
-- hemmoitellaan tuota nuorta miestä, mutta en käsitä, minkätähden siitä
on kirjoitettu ja minkä vuoksi juuri minun pitää lukea tuollaista
mitätöntä lorua.

Ja uudestaan tuli mieleeni ajatus, että minkätähden minä niin äkkiä olin
alkanut epäillä, että juuri hän -- oli minun isäni. Tämä ajatus syöpyy
kuitenkin sieluuni kuin ruoste rautaan. Ja sitten minä nukuin. Unissani
tunnen minä, että minua tuupitaan, minä hyppäsin ylös, ja hän seisoi
edessäni.

-- Minä olen soittanut soittamistani, -- sanoo hän.

-- Antakaa anteeksi -- Kristuksen tähden, minulla on ollut kovin raskas
työpäivä.

-- Minä tiedän sen.

Mutta "Jumala antakoon anteeksi", sitä ei hän sanonut.

-- Minä menen nyt isä igumenin luokse, --. sanoo hän sitten. -- Valmista
sinä nyt kaikki niin kuin minä olen opettanut. Ahaa! Sinä olet lukenut
tuota kirjaa! Ikävä, että luit, sillä olet oikeassa, se ei ole sinua
varten. Sinun täytyy saada toisellaista lukemista.

Minä valmistan vuoteen. Liinavaatteet ovat hienot, peite pehmeä, ja
kaikki osoittaa sellaista rikkautta, jota en minä ennen ollut nähnyt. Ja
päälle päätteeksi tuoksui sängystä hieno hajuveden tuoksu.

Minä aloin elää tässä juovuttavassa ilmanalassa kuin unessa -- en nähnyt
muuta kuin Antonin, mutta hänkin näytti olevan tykkänään sumussa ja
siinä tuntui hän kahdelta henkilöltä. Hän puhui lempeästi, mutta hänen
silmänsä olivat -- pilkalliset. Jumalan nimeä lausui hän harvoin, --
"Jumalan" asemasta puhuu hän -- "hengestä", "perkeleen" asemasta --
"luonnosta", eikä hän minullekaan puhuessaan vaihda noitten sanain
merkitystä. Munkeille opetti hän kirkollisia juhlamenojakin.

Hän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi
horjunut, -- ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen
silmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen
punaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin
luota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä.
Ja sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja
lakkaamatta, -- väliin aamukirkkoon asti.

Minun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin,
mutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin
aukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä
sinne.

Väliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas
olla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:

-- Eiköhän teistä tulekin perkele?

Hän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen
silmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle
otsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen
pitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa,
hautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.

Mutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta,
että perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se -- taistelee aina, sillä on
halu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä
minua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä
mieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään -- villi sikalauma,
joka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.

-- Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!

-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! -- vastaa
hän hymyillen.

Ainoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän
katseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu
kaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja
herkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, --
sillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen
notkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.

Muuten suuttui hän väliin -- vaikka harvoin.

-- Minä olen, -- huusi hän silloin, -- aatelismies, suurten miesten
jälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää
luomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää
minua vastaan, tuo elävä halunkki... Kaunis -- katoaa, ja jälelle jää
ainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.

Tuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä -- ehkä
minäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään
voimaa vaan -- totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa
takaisin, jotavastoin huomispäivä -- varmaan -- tulee!

Mutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:

-- Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen,
joka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden
voimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee
siitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin
munkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut -- ovat turvattomia
ihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.

-- No entäs te sitten; mikä te olette? -- kysyn minä.

Minä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai
useamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:

-- Sinäkö -- olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla
ijankaikkisesti!

Hänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin
kysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla
raamatun sanoilla, -- vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu.
Sitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.

Mutta juopunutkin Antoni oli luja.

-- Sinä olet viekas, Matvei! -- sanoo hän. -- Viekas ja itsepäinen!
Minun tulee sinua sääli.

Ja minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä,
osasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että
ne joutuvat hukkaan munkkikopissa.

Mutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä
yhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:

-- Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.

-- Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä
sitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä
on elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?

-- Katso kirkkolakeja, -- sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa
olon, niin -- toivotan sinulle onnea.

Hän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen,
että vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon
kauniin herran silmät kuitenkin minulle.

Se, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä,
sillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta,
että hän sillä verisesti loukkasi minua.

Juopuneena puheli hän mielellään naisista.

-- Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman
syöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen
määrään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, -- ehkä
kuolemattomuudenkin!

Kun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin
minä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen
lisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti,
vaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.

-- Muistatko, -- sanoo hän, -- minä annoin sinulle kirjan lukeaksesi?
Lukiessasi sitä täytyy sinun huomata, kuinka viekas ja kettumainen
nainen on ja kuinka koko hänen olentonsa on irstas!

Omituisen vastenmielistä oli kuunnella, kuinka mies, joka on syntynyt
naisesta ja naisen mehulla juotettu, ylenkatsoo ja tahraa äitinsä
riistäen häneltä kaikki hyvät ominaisuudet ja jättäen jälelle ainoastaan
himokkuuden, ja alentaa hänet, synnyttäjänsä, järjettömän
luontokappaleen tasalle.

Kerran minä sanoin hänelle jotakin tähän suuntaan, hienosti enkä näin
suoraan. Hän raivostui ja huusi:

-- Hullu! Enhän minä ole puhunut äidistäni!

-- Jokainen nainen on äiti.

-- Mutta toiset ovat, -- huutaa hän, -- koko elämän ikänsä
irstailijoita!

-- Muutamat ihmiset ovat kyttyräselkäisiä, mutta kyttyrä ei ole
välttämätön kaikille.

-- Mene ulos, lurjus!

Upseeri ei ollut nähtävästi kuollut hänessä.

Jonkun kerran panin minä hänet hyvin ahtaalle kyselemällä Herrasta.
Minua alkoivat nimittäin suututtaa hänen alituiset pilkkasanansa, ja
siitä syystä minä hyökkäsin yöllä kaikkine voimineni häntä vastaan.

Minun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa,
kiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, -- leivän haju
tunkeutuu ulos, -- ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän
tuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.

Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:

-- Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka -- leikkaan minä poikki
kaulani ja saan aikaan häväistysjutun!

Hän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi
hyöriä samoin kuin minäkin.

-- Sinua pitäisi rangaista tästä, -- sanoo hän, -- mutta rangaistus ei
sovi fanatiikolle!

Ja sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:

-- Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on
olemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on -- sielusi
unta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.

Hänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät
minut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt,
väliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa
miehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha
pappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa,
mutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen
puheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen
unelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään...

On toukokuu, ikkuna on auki ... yö hengittää lämmintä kukkain tuoksua
puutarhassa ... omenapuut ovat -- kuin tyttöset, jotka ensi kertaa
menevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa.
Vartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien
vaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin
jäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen
sanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni
surulliseksi -- minä näen vaskea kullan asemesta.

-- Lähde ulos! -- sanoo Antoni minulle.

Minä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin
kirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:

-- Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?

Veljiä alkaa tulla, -- heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön
pimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.

Tästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni
esiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä
eikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle
luettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän
historia -- se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä
loppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, -- mutta
en voi keksiä syytä...

Alku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken
muun kuulemani yläpuolella.

-- Jumala on sielusi unta, -- kertaan minä itsekseni, mutta en tunne
halua väittää vastaankaan.

Pian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä
kuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:

-- Teekeittiö kuntoon, pian!

Ja kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla
väljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän
oli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä
siniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.

Minä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii:

-- Liiku nopeammin, -- nopeammin!

-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- joko nyt olet elementissäsi.

Tällainen hauska toimitus viehätti minua; se on, että minun oli hauska
nähdä Antonin vaikka rakastavalla päällä, mikä ei muuten ollut mikään
viisaan teko. Itse puolestani olin minä siihen aikaan hyvin kylmä
naisille ja munkkien irstailu tuntui minusta vastenmieliseltä, mutta isä
Antoni, -- millainen munkki hän on?... Hänen naisensa oli jotenkin
kaunis, tuollainen tuores, aivankuin uusi leikkikalu.

Aamulla tulen minä siivoomaan huonetta, mutta hän ei ollut kotona, oli
lähtenyt igumenin luokse, vaan nainen istuu sohvalla kirja kädessä,
jalat allaan, kampaamattomana ja vaatettamattomana. Hän kysyy nimeäni,
-- sanon sen; olenko kauvan ollut luostarissa, -- sanon senkin.

-- Eikö täällä ole ikävä?

-- Ei.

-- Ihmeellistä; onkohan se tottakaan.

-- Miksikä ei se olisi totta, -- vastaan minä.

-- Kun sinä olet vielä niin nuori ja -- kaunis.

-- Luuletteko luostarin sitten olevan yksin -- hirviöitä varten.

Hän nauroi ja päästi paljaan jalkansa alas sohvalta. Sitten katselee hän
minua ja käyttäytyy hieman huolimattomasti: hän paljastaa kätensä
olkapäihin asti, eivätkä hänen vaatteensa ole napissa rinnalta.

-- Turhaan sinä tuon teet, -- ajattelen minä: -- alastomuutta pitää
säästää rakastetulleen!

Ja sitten tuo hupakko kysyy:

-- Eivätkö naiset häiritse sinua?

-- Minä en heitä näe, enkä tiedä, miten he voisivat häiritä minua.

-- Kuinka -- miten? -- ja nauraa. -- Kuinkako -- milläkö tavalla?

Mutta oven suussa seisookin Antoni ja kysyy suuttuneen äänellä:

-- Mitä se on, Soja? Häh?

-- Ah, -- huutaa Soja, -- hän on niin huvittava, tuo...

Ja sitten hän alkoi viserrellen kertoa, kuinka huvittava minä olen.
Mutta Antoni ei kuunnellutkaan häntä, vaan antoi minulle jyrkän käskyn:

-- Lähde heti ulos purkamaan laatikoita; sitten pitää viedä osa myöskin
igumenille.

Molemmat joivat he jotenkin paljon päivällispöydässä, ja illalla teen
jälestä oli nainen aivan humalassa ja Antonikin näytti tavallista
juopuneemmalta. Hän ajaa minua nurkasta nurkkaan käskien antamaan
milloin mitäkin. Minä juoksen kuin lakeija kapakkaan hakemaan heille
viiniä, ja sitten alkoivat he vähemmän, ahdistella minua. Naiselle tuli
lämmin, hän riisuu hiljalleen vaatteitaan, mutta silloin kysyykin herra
äkkiä minulta:

-- Matvei, onko hän kaunis?

-- Enpä tiedä.

-- Ei, katso tarkemmin!

Ja nainen nauraa, juovuksissa. Minä tahdon lähteä pois, mutta silloin
huutaa Antoni raivokkaasti:

-- Minne? Seis! Soika, riisu itsesi alasti...

Minä luulin kuulevani väärin, mutta Soja riisui äkkiä päältään vaatteen,
nousi seisomaan ja seisoi edessäni alastomana, horjuen. Minä katson
Antoniin; hän -- minuun... Sydämeni sykähtelee epävarmasti, ja minun
tulee sääli herraani. Tämä sikamaisuus ei ollut hänen luonteensa
mukaista, ja naisenkin puolesta häpesin minä.

Ja nyt huutaa Antoni:

-- Mene ulos, sinä halunkki!

Minä huusin hänelle vastaan:

-- Itse sinä olet se!

Hän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat
särkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin
puutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista,
-- ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:

-- Ulos!

Mutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.

-- Et rohkene, lurjus!

Sitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei
ollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata.
Ovia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti
narisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:

-- Matvei! Missä sinä olet?

Ja hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä,
tarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia
lumena maahan sekä murisee:

-- Äh-h, sinä lu-urjus!

Ja hänen perässään kulkee hänen musta, raskas varjonsa pitkin maata.

Minä makasin aamuun asti puutarhassa ja aamulla menin isä Isidorin
luokse.

-- Antakaa minun passini, minä lähden pois!

Hän ihmetteli niin, että hyppäsi paikaltaan.

-- Minkätähden? Minne?

-- Maata lähden kulkemaan, -- mutta en tiedä, minne, -- vastaan minä.

Hän utelee.

-- Minä en tule ilmaisemaan mitään.

Minä lähdin nyt ulos hänen kopistaan, istuin sen lähettyvillä olevalle
penkille vanhan männyn alle, -- ja minä istuin siihen tahallani, sillä
kaikilla luostarista karkoitetuilla ja pois lähtevillä oli tapana istua
siinä. Veljiä kulkee ohitseni, he katselevat kieroon minuun, toiset
sylkevätkin. Olen unohtanut kertoa, että luostarissa liikkui huhu, jotta
Antoni oli muka ottanut minut rakastajakseen. Luostarin palvelijat
kadehtivat siitä syystä minua, munkit taas minun herraani, -- ja
molemmin puolin paneteltiin meitä.

Veljet kävelevät ohitseni ja puhelevat:

-- Ahaa, vai on tuokin karkoitettu; no kiitos olkoon Jumalalle!

Isä Asaff, viekas, pahanilkinen ukko, igumenin vakoilija, joka
hulluutensa tähden hoiti luostarissa Kristuksen virkaa, alkoi haukkua
minua ruokottomasti, niin että minä vihdoin sanoin hänelle:

-- Lähde heti pois, ukko, taikka minä talutan sinut muuten korvasta!

Vaikka hän oli hyvin itsepintainen, ymmärsi hän nyt kuitenkin minun
sanani.

Luostarin päällikkö kutsui nyt minut luokseen ja puhui hyvästelevällä
äänellä:

-- Minä mainitsin sinulle, poikani Matvei, että olisi ollut parempi, jos
olisit mennyt konttooriin, -- ja minä olin oikeassa. Vanhat ymmärtävät
aina paremmin! Voiko sinua nyt itsepintaisuutesi tähden enään pitää
kamaripalvelijana? Sinähän olet kovin pahasti loukannut kunnioitettavaa
isä Antonia!...

-- Onko hän sanonut niin?

-- Kukas sitten? Ethän sinä itse ole siitä puhunut!

-- Sanoiko hän myös sen, että näytti minulle alastoman naisen?

Isä igumen risti minua hurskaan kauhistuneena ja puhui käsiään
heilutellen:

-- Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei
ole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan!
Ai-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että -- mistä nainen on tullut
miesluostariin?

Minun halutti hieman rauhoittaa häntä:

-- Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? -- kysyn
minä:

Hän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.

-- Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon
sopimattomuutta on mieleesikään tullut?

Hirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.

Noin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle,
josta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta
elämää.

Metsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa.
Rehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat
muurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen
kupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja
niitten yläpuolella -- oli taivaan sininen kello, joka soi kevään
hymniä, -- ja aurinko riemuitsi voitostaan.

Keskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on
jokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät
turhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä
ja liassa.

Minä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin -- vähällä ett'en itkenyt. Ja
sitten nousin minä ylös ja lähdin pois.

Hyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen
päällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden
ja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan
ja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla -- maa oli
lihava ja juopunut omasta voimastaan!

Minä kohtaan talonpojan -- ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin
päätään nyökäyttää, sillä hän -- menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on
halu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä
äänellä.

Vapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen
taivasta, laulelin hiljalleen -- ja nukuin sitten. Aamulla varhain
herätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden
elämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa
juoksemalla juosta eteenpäin.

Kohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä,
vastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain
musta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha,
mutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin
palvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.

Ja minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka
juhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet
käyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti -- se on
muka laiskaa --, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen
luostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä.
Mutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni
ihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä,
jolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin
päämääräni muita ylemmäksi.

Minä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja
sauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta
matka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän
sydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan,
katselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän
joukossaan on joku hurskas, -- he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja
lähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.

Siinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama
ääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä
matkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, -- joka valtaa
minut, häiritsee minua ja ikäänku

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46741