← catalogue

Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau · Finnish · Gutenberg #46340 · 1,650,999 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Émile eli Kasvatuksesta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Émile eli Kasvatuksesta

Author: Jean-Jacques Rousseau

Translator: Jalmari Hahl


        
Release date: July 20, 2014 [eBook #46340]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46340

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÉMILE ELI KASVATUKSESTA ***

ÉMILE ELI KASVATUKSESTA

Kirj.

Jean-Jacques Rousseau


Suomentanut Jalmari Hahl



Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi
Suomalaisen Kirjallisuuden Sueran kustantamana
Helsingissä 1905.






ESIPUHE.


Aloin kirjoittaa tätä miete- ja havaintokokoelmaa, joka kaipaa
järjestystä, melkeinpä yhtenäisyyttäkin, hyödyttääkseni erästä hyvää ja
arvostelukykyistä äitiä.[1] Alkusuunnitelmanani oli ainoastaan muutaman
sivun pituinen kirjoitelma; mutta kun aineeni vasten tahtoani tempasi
minut mukaansa, tämä kirjoitelma huomaamattani paisui kokonaiseksi
teokseksi, joka epäilemättä on liiankin suuri siihen nähden, mitä se
sisältää, mutta liian pieni käsittelemäänsä aineeseen nähden. Olin
kauan kahden vaiheilla, julkaisisinko sen, vai en, ja usein olen tullut
sitä kirjoittaessani ajatelleeksi, ettei vielä se, joka on kyhännyt
muutamia lentokirjasia, ole kykenevä kirjaa kirjoittamaan. Turhaan
koeteltuani teostani parannella, luulen olevani velvollinen
julkaisemaan sen tämänkuntoisena, sillä pidän tärkeänä, että yleinen
huomio kääntyy näihin kysymyksiin; enkä luule, vaikka esittämäni
aatteet olisivatkin tehottomat, kokonaan hukanneeni aikaani, jos niiden
kautta toisissa herätän hyviä aatteita. Miehen, joka syrjäisestä
asemastaan levittää kirjoituksia yleisöön, ollen vailla ylistelijöitä
ja hengenheimolaisia, jotka niitä puolustaisivat, ja tietämättä edes
mitä niistä ajatellaan tai sanotaan, ei tarvitse pelätä, että jos
erehtyy, hänen erehdyksiään hyväksytään tutkimatta.

En aio puhua paljoa hyvän kasvatuksen tärkeydestä; en myöskään aio
pitkään viipyä todistelemassa, että nykyään käytännössä oleva kasvatus
on huono. Tuhannet muut ovat sen tehneet ennen minua, eikä minun
ollenkaan tee mieli täyttää kirjaa seikoilla, jotka kaikki tuntevat.
Tahdon vaan huomauttaa, että ammoisista ajoista on yleisesti moitittu
käytännössä olevaa kasvatustapaa ilman, että kukaan olisi ehdottanut
parempaa. Vuosisatamme kirjallisuus ja tiede tähtää melkoisesti enemmän
hajoittamiseen kuin rakentamiseen. Käytetään arvostelijan mahtipontista
kieltä; mutta sen, joka tekee uusia ehdotuksia, tulee asettaa puheensa
toisin ja tavalla joka eroaa oppineisuuden ongelmista. Huolimatta
siitä, että on julaistu koko joukko kirjoitelmia, joiden yksinomainen
tarkoitus muka on yhteishyödyn saavuttaminen, on kuitenkin unhotettu
kaikista hyödyllisin seikka, nimittäin ihmisten kasvattamistaito.
Aineeni oli vallan uusi, huolimatta siitä, että jo Locke sitä oli
kirjassaan käsitellyt, ja pelkään suuresti, että niin on oleva vielä
senkin jälkeen, kun minä olen julaissut kirjani.

Emme ollenkaan tunne lapsen luontoa; siitä muodostamiemme väärien
käsitteiden nojalla joudumme, kuta pitemmälle koetamme päästä, yhä
kauemmaksi harhateille. Viisaimmatkin henkilöt käsittelevät etupäässä
sellaista, mikä on tärkeätä täysikasvuisten tietää, ottamatta huomioon
sitä, mitä lapset kykenevät ymmärtämään. He hakevat aina lapsessa
täysikasvuisen ominaisuuksia, ajattelematta millainen lapsi on,
ennenkuin se kehittyy aikaihmiseksi. Juuri tätä lapsen tilaa olen mitä
uutterimmin tutkinut, jotta voitaisiin hyötyä huomioistani, vaikkapa
koko metodini olisikin haaveellinen ja väärä. On mahdollista, että olen
suuresti erehtynyt sen suhteen, mitä pitää tehdä, mutta luulen
tarkanneeni sitä alaa, johon meidän on kohdistaminen toimintamme.
Tutkistelkaa siis aluksi paremmin oppilaitanne; sillä varmaankaan ette
heitä ollenkaan tunne. Jos siis tässä tarkoituksessa luette tätä
kirjaa, luulen teillä voivan olla siitä jotakin hyötyä.

Mitä tulee siihen kirjani osaan, jota tullaan sanomaan
systemaattiseksi, mutta joka oikeastaan vaan kuvaa luonnon kulkua, niin
se on enimmin antava lukijalle aihetta epäilyksiin; ja tältä puolen
myös epäilemättä tehdään hyökkäys minua vastaan ja ehkäpä syystäkin.
Pidetään kirjaani pikemmin uneksijan kasvatusta koskevina haaveiluina
kuin kasvatusta käsittelevänä tutkimuksena. En mahda sille mitään. En
esitä toisten aatteita, vaan omiani. Minun katsantokantani on vallan
erilainen kuin muiden ihmisten; jo aikoja sitten on minua siitä
moitittu. Mutta riippuuko siis omasta vallastani muuttaa
katsantotapaani ja aatteitani? Ei suinkaan. Minun vallassani on vaan
karttaa oman arvostelukykyni ja aatteideni liiallista ihailua ja
välttää sitä luuloa, että minä muka olisin viisaampi kaikkia muita
ihmisiä; minä voin ainoastaan olla ehdottomasti luottamatta
vakaumukseeni, mutta en voi sitä hylätä; siinä kaikki, minkä voin tehdä
ja minkä teen. Jos siis joskus puhun ehdottomaan tapaan, se ei tapahdu
siinä tarkoituksessa, että tyrkyttäisin mielipidettäni lukijalle;
tahdonhan vaan hänelle lausua oman ajatukseni. Minkätähden esittäisin
epäilyksen muodossa sellaista, jota omasta puolestani en ollenkaan
epäile? Lausun tarkalleen ne ajatukset, jotka liikkuvat mielessäni.

Vapaasti esittäessäni mielipiteitäni, en suinkaan kuvittele niitä
yleispäteviksi, minkä vuoksi aina mainitsen perusteeni, jotta niitä
voitaisiin punnita ja minua niiden mukaan arvostella: mutta vaikka en
ollenkaan aio itsepintaisesti puolustaa aatteitani, pidän itseäni
kuitenkin velvollisena niitä julkaisemaan; sillä ne perusteet, joihin
nojaan ja jotka eroavat muiden perusteista, eivät suinkaan ansaitse
välinpitämättömyyttä. Ne ovat senlaatuisia, että niiden todellisuutta
tai epäpätevyyttä on perin tärkeä tuntea, ja niihin perustuu
ihmiskunnan onni tai onnettomuus.

Ehdottakaa vaan sellaista, mikä on toteutettavissa -- tätä kuulen
itselleni lakkaamatta toistettavan. Tämä on samaa, kuin jos minulle
sanottaisiin: ehdottakaa sellaista, mitä jo tehdään; tai ainakin
ehdottakaa jotakin hyvää, joka sopisi yhteen voimassa olevan pahan
kanssa. Sellainen ehdotus on muutamassa suhteessa vielä paljoa
eriskummallisempi kuin minun ehdotukseni, sillä tässä hyvän
ja pahan sekoituksessa edellinen turmeltuu, ja jälkimäinen ei
parane. Kernaammin minä puolestani kokonaan noudattaisin käytännössä
olevaa menettelytapaa, kuin että vaan puoleksi omistaisin hyvän
menettelytavan; siten ihmisessä olisi vähemmän ristiriitaisuutta; sillä
hän ei voi samalla kertaa tavoitella kahta vastakkaista päämäärää. Isät
ja äidit, mikä on toteutettavissa, on sama kuin mitä te tahdotte
toteuttaa. Pitääkö minun vastata teidän tahdostanne?

Jokaisen ehdotuksen toteuttamiseen ryhdyttäessä tulee ottaa huomioon
kaksi seikkaa: ensiksi ehdotuksen taattu oivallisuus, ja toiseksi
mitenkä helppoa tai vaikeata sitä on toteuttaa.

Mitä tulee edelliseen näkökohtaan, takaa riittävästi ehdotuksen
luotettavaisuuden ja toteutettavaisuuden se seikka, että se hyvä, minkä
se sisältää, piilee itse asian laadussa, kysymyksessä olevassa
tapauksessa esimerkiksi se, että ehdotettu kasvatustapa on sovelias
ihmisluonnolle ja että se hyvin vastaa ihmissydämen vaatimuksia.

Jälkimäinen näkökohta riippuu erityisten asianhaarojen aiheuttamista
suhteista, jotka asiaan nähden ovat satunnaiset, ja jotka siis eivät
ollenkaan ole välttämättömiä ja jotka saattavat vaihdella äärettömiin.
Niinpä joku kasvatustapa saattaa olla sovelias Schweitsissä, mutta
sopimaton Ranskassa; toinen taas voi kelvata porvaripiireissä, mutta ei
ylhäisissä. Kasvatustavan suurempi tai vähempi sopivaisuus riippuu
lukemattomista eri seikoista joita on mahdoton määrätä muuten kuin
erityisesti sovittamalla metodia eri maihin ja eri olosuhteisiin. Koska
kaikki nämä erityissovittelut eivät oleellisesti kuulu aineeseeni, en
Myöskään aio niitä käsitellä. Toiset tutkistelkoot niitä, jos haluavat,
kukin silmällä pitäen sitä maata tai valtiota, joka on hänen
silmämääränään. Minulle on tarpeeksi ainoastaan se tieto, että
kaikkialla, missä ihmisiä syntyy, heitä voi kasvattaa ehdottamieni
perusteiden mukaan ja että, jos heidät on saatu kasvatetuksi
sellaisiksi kuin minä ehdotan, on paraiten hyödytetty sekä heitä että
muita. Jos en saa tätä tehtävää toteutetuksi, niin epäilemättä olen
väärässä; mutta jos sen toteuttaminen minulle onnistuu, olisi myöskin
väärin minulta enempää vaatia, sillä enhän lupaakaan enempää.






ÉMILE ELI KASVATUKSESTA.




ENSIMÄINEN KIRJA.


Kaikki on hyvää, lähtiessään luojan käsistä: kaikki huononee ihmisen
käsissä. Hän pakottaa toisen maan kantamaan toisen maan kasveja, toisen
puun kantamaan toisen hedelmiä; hän sekoittaa ja saattaa pois
luonnollisesta järjestyksestään eri ilmanalat, alkuainekset,
vuodenajat; hän silpoo koiraansa, hevostansa ja orjaansa; hän mullistaa
kaikki, rumentaa kaikki; hän pitää muodottomasta ja hirviömäisestä; hän
ei tyydy mihinkään sellaisena, kuin luonto sen on tehnyt, ei edes
ihmiseenkään; ihmisenkin hän välttämättömästi tahtoo oppikurilla
taivuttaa kuin maneesi-hevosen; ihminenkin on taivutettava muodin
mukaan kuten hänen puutarhansa puut.

Mutta ilman tätä kaikki kävisi vielä huonommin, eikä meidän sukumme
tyydy puolinaisuuksiin. Asioiden nykyistilassa ihminen, joka
syntymästään alkaen jätettäisiin omin neuvoin elämään muiden
keskuudessa, olisi kaikista kunnottomin ja kurjin. Ennakkoluulot,
vaikutuksenalaisuus, välttämättömyys, esimerkki ja kaikki ne
yhteiskunta-laitokset, joihin olemme uponneet, tukahuttaisivat hänessä
luonnon, antamatta mitään sijaan. Luonnon kävisi silloin kuin nuoren
pensaan, joka sattumalta on ruvennut kasvamaan keskellä tietä, missä
vaeltajat pian kuihduttavat sen työkkäämällä sitä joka taholta ja
taivuttamalla sitä joka suuntaan.

Sinun puoleesi käännyn, hellä ja huoltapitävä äiti,[2] joka
ymmärtäväisesti kyllä olet vetäytynyt pois valtatieltä ja turvannut
kasvavan vesan ihmismielipiteiden ristiriitaisuuksilta. Kasvata ja
kastele nuorta taimea, ennenkuin se kuihtuu; sen hedelmät ovat kerran
tuottavat sinulle suloista iloa. Rakenna aikaisin suojaava kehys
lapsesi sielun ympärille; joku toinen saattaa määrätä sen laajuuden,
mutta sinun itsesi on pystyttäminen suojaava aituus.[3]

Kasvit voidaan jalostaa puutarhataidon avulla ja ihmiset kasvatuksella.
Jos ihminen syntyisi suurena ja vahvana, hänen vartalonsa pituus ja
hänen voimansa olisivat hänelle hyödyttömät siihen asti, kuin hän olisi
oppimat niitä hyväkseen käyttämään; jopa ne olisivat hänelle
vahingolliset, estäen toisia ajattelemasta hänen auttamistaan;[4] ja
jos hänet jätettäisiin omaan huostaansa, hän kuolisi kurjuuttaan
ennenkuin olisi oppinut tuntemaan tarpeensa. Valitetaan lapsen avutonta
tilaa; mutta ei oteta huomioon että ihmiskunta olisi kuollut
sukupuuttoon, ellei ihminen olisi alkanut elämäänsä ollen lapsi.

Synnymme heikkoina, tarvitsemme voimia; synnymme vailla kaikkea, ja
tarvitsemme apua; synnymme typerinä ja tarvitsemme arvostelukykyä.
Kaiken sen, mitä meillä ei ole syntyessämme ja mitä tarvitsemme
täysikasvuisina, sen meille antaa kasvatus.

Tämän kasvatuksen tarjoaa meille joko luonto, ihmiset tai olot.
Kykyjemme ja elintemme sisäinen kehitys johtuu luonnon kasvatuksesta;
se tapa, jolla meitä opetetaan hyväksemme käyttämään tätä kehitystä,
johtuu ihmisten antamasta kasvatuksesta; ja oma kokemuksemme, jonka
saavutamme kaikesta siitä minkä kanssa tulemme kosketuksiin, on olojen
kasvatuksen tulos.

Jokaista meitä siis kasvattavat kolmenlaiset opettajat. Se oppilas,
jossa näiden eri opettajien antamat opetukset ovat toisilleen
ristiriitaiset, on huonosti kasvatettu, eikä koskaan saavuta sisäistä
sopusointuisuutta; se taas, jossa ne tasasuhtaisesti yhtyvät ja
tavoittelevat samoja tarkoitusperiä, yksistään saavuttaa päämääränsä ja
elää johdonmukaisesti. Ainoastaan sellainen henkilö on hyvin
kasvatettu.

Näistä kolmesta kasvatuslajista luonnon suorittama ei ollenkaan riipu
meistä ja olojen matkaansaama ainoastaan erityisissä suhteissa;
ihmisten antama kasvatus on ainoa, jota todella voimme hallita, mutta
ainoastaan puutteellisesti; sillä kukapa voisi toivoa voivansa kokonaan
ohjata kaikkien niiden henkilöiden puheita ja tekoja, jotka ympäröivät
lasta?

Kasvatus on siis taito, ja sentähden on melkein mahdotonta, että se
tuottaisi hyvää tulosta, kun ne olosuhteet, joiden sopusuhtaisuus on
välttämätön sen menestymiselle, eivät ole kenenkään ihmisen vallassa.
Korkeintaan saattaa noudattamalla tarkkaa huolellisuutta enemmän tai
vähemmän lähestyä päämäärää, mutta jotta se todella saavutettaisiin,
siihen vaaditaan perin suotuisaa onnea.

Mikä on tämä päämäärä? Se on, kuten juuri on osotettu, luonnon asettama
kasvatus. Koska kolmen erilaisen kasvatuksen yhteisvaikutus on
väittämätön, jotta täydellinen tulos saavutettaisiin, niin on meidän
sovittaminen nuo kaksi kasvatuslajia sen kolmannen mukaan, joka ei ole
vallassamme. Mutta kenties tällä luonto sanalla on liian epämääräinen
merkitys; täytyypä siis koettaa sitä tässä lähemmin määritellä.

Luonto, näin meille sanotaan, ei ole muuta kuin tapa.[5] Mitä tämä
merkitsee? Eikö kenties ole tapoja jotka ainoastaan pakollisesti
omistetaan ja jotka eivät koskaan tukahduta luontoa? Onpa kyllä, ja
sellainen on esimerkiksi kasveilla, jotka on taivutettu pois
pystysuorasta asennostaan. Taas vapaaksi päästetty kasvi tosin pysyy
koukistuneena, joksi se on pakotettu vääntymään; mutta sen neste ei
kuitenkaan silti ole lakannut virtaamasta alkuperäiseen suuntaansa, ja
jos se yhä jatkuvasti versoo, se palaa pystysuoraan asentoonsa. Samoin
on inhimillisten taipumuksien laita. Niin kauvan kuin ihminen on saman
tilan alaisena, saattaa hänessä olla sellaisia taipumuksia, jotka
johtuvat tavasta, vaikka ne eivät ollenkaan olisi luonnon mukaisia;
mutta niinpian kuin tämä tila muuttuu, tapa lakkaa ja luonto palaa.
Kasvatus ei suinkaan ole muuta kuin tapa. Mutta on olemassa ihmisiä,
jotka unhottavat ja menettävät saamansa kasvatuksen, toisia taas, jotka
sen säilyttävät. Mistä johtuu tämä erilaisuus? Jos rajoittaa käsitteen
"luonto" luonnonmukaisiin tapoihin, voipi välttää tätä käsitteiden
sekaannusta.

Synnymme vaikutteille alttiina ja syntymästämme alkaen meitä ympäröivät
esineet meihin eri lailla vaikuttavat. Heti kun, niin sanoaksemme,
tajuamme aistimuksiamme, herää meissä taipumus joko tavoittelemaan tai
pakenemaan niitä esineitä, joista ne ovat aiheutuneet, ensin mikäli ne
ovat meille mieluisia tai vastenmielisiä, sitten mikäli huomaamme
sopusuhtaisuutta olevan tai puuttuvan meidän ja näiden esineiden
väliltä ja lopuksi mikäli luulemme niiden vastaavan sitä onnen ja
täydellisyyden käsitystä, jonka järki meille antaa. Tämä taipumus
laajenee ja vahvistuu siinä määrin kuin tulemme vaikutteille enemmän
alttiiksi ja kuin valistumme; mutta tapojemme pakosta ja
mielipiteidemme vaikutuksesta se myöhemmin muuttuu enemmän tai
vähemmän. Ennen tätä muuttumista se on se meissä piilevä ominaisuus,
jota sanon luonnoksi.

Tämän alkuperäisen taipumuksen mukaan pitäisi kaikki järjestää; ja tämä
kävisi päinsä, jos nuo kolme kasvatuslajia olisivat ainoastaan
erilaiset, mutta mitä tehdä, kun ne ovat ristiriitaiset keskenään, kun
esim. tahdotaan kasvattaa joku ihminen toisia eikä häntä itseään
varten. Silloin on sopusointu mahdoton. On näet pakko vastustaa joko
luontoa tai yhteiskuntalaitoksia, kun tulee kehittää joko ihminen tai
kansalainen; sillä molempia ei voi yhdellä haavaa tehdä.

Jokainen pienois-yhteiskunta, kun se on rajoitettu ja hyvin
kokoonpantu, erkanee suuresta yhteiskunnasta. Jokainen isänmaanystävä on
ankara ulkomaalaisille; nämä ovat hänen silmissään pelkkiä ihmisiä,
jopa vallan tyhjänarvoiset.[6] Tätä epäkohtaa ei voi välttää, mutta se
ei kuitenkaan ole varsin tuhoa tuottava. Pääasia on se, että kohtelee
hyvin niitä henkilöitä, joiden keskuudessa elää. Ulkomaalaisia kohtaan
spartalainen osottautui kunnianhimoiseksi, saidaksi ja väärintekeväksi;
mutta hänen omien muuriensa sisällä vallitsi omanvoitonpyytämättömyys,
oikeudellisuus ja sopu. Älkää luottako niihin kosmopoliitteihin, jotka
teoksiinsa hakevat kaukaa velvollisuuksia, joita halveksien
kieltäytyvät täyttämästä omaan ympäristöönsä nähden. Sentapainen
filosofi pitää tataareista, päästäkseen naapureistaan pitämästä.

Luonnollinen ihminen muodostaa itsekseen kokonaisuuden; hän on
numero-yksikkö, ehdoton kokonaisuus, joka suhtautuu ainoastaan itseensä
ja vertaiseensa. Yhteiskunnallinen ihminen on pelkkä murtoluku, joka
riippuu nimittäjästään ja jonka arvon määrää sen suhde kokonaislukuun,
joka on yhteiskunta. Juuri parhaat yhteiskuntalaitokset enimmin
saattavat ihmisen luonnosta poikkeavaksi, riistäen häneltä hänen
ehdottoman olemuksensa ja antaen hänelle sijaan riippuvaisen, ja
siirtäen _minän_ yleis-yhteyteen, niin ettei mikään erityisyksilö enää
pidä itseään kokonaisuutena, vaan yleis-yhteyden osana ja että sillä on
pelkkiä yhteisrientoja ja -tunteita. Rooman kansalainen ei ollut Caius
eikä Lucius, vaan pelkkä roomalainen. Jopa hän rakasti isänmaataan
syrjäyttäen itsensä. Regulus esiintyi kartagolaisena, kun muka oli
joutunut voittajiensa omaisuudeksi. Ollen muukalainen hän kieltäytyi
ottamasta osaa Rooman senaatin istuntoihin; kartagolaisen täytyi se
hänelle käskeä, ennenkuin hän sen teki. Hän paheksui sitä, että
tahdottiin pelastaa hänen henkensä. Hänen vakaumuksensa pääsi voitolle,
ja riemuiten hän palasi kuolemaan kidutuskuoleman. Tämä ei mielestäni
suuresti ole niiden ihmisten kaltaista, jotka me tunnemme.

Lakedaimonilainen Phaidaretes pyrkii päästä kolmisatamiehisen neuvoston
jäseneksi, mutta hylätään. Hän palaa ollen vallan iloissaan siitä, että
Spartassa on ollut kolme sataa miestä, jotka ovat häntä etevämmät.
Luulen hänen lausuntoaan vilpittömäksi, ja on syytä uskoa, että niin
oli laita; siinä oikea kansalainen.

Eräällä spartalais-naisella oli viisi poikaa sodassa, ja hän odotti
taistelu-uutisia. Helootti saapuu; vaimo kysyy vavisten, miten on
käynyt. "Viisi poikaanne ovat kaatuneet taistelussa." -- "Halpa orja,
olenko kysynyt sinulta tätä!" -- "Olemme voittaneet taistelun." -- Äiti
rientää temppeliin ja kiittää jumalia. Siinä oikea kansalainen.

Se, joka yhteiskuntajärjestyksen alaisena eläen tahtoo pysyttää
etusijalla luonnolliset tunteensa, ei tiedä, mitä tahtoo. Ollen alati
sisäisen ristiriidan valloissa hän ei koskaan ole oleva oikea ihminen
eikä oikea kansalainen; hän ei ole kykenevä itselleen eikä muille hyvää
aikaansaamaan. Hänestä on tuleva tuollainen tavallinen nykyaikaisilmiö,
ranskalainen, englantilainen, poroporvari: sanalla sanoen ei yhtään
mitään.

Sen, joka tahtoo olla jotakin, olla oma itsensä ja aina johdonmukainen,
tulee toimia niinkuin puhuu, tulee aina varmasti tietää minkä päätöksen
aikoo tehdä, lisäksi avoimesti se tehdä ja johdonmukaisesti panna
täytäntöön. Tahtoisinpa nähdä sellaisen ihmeellisen ihmisen, jotta
tietäisin, onko hän ihminen vai kansalainen, vai miten hän menettelee,
ollakseen kumpaakin yhdellä haavaa.

Näistä kahdesta vastakohdasta johtuu kaksi toisilleen vastaista
kasvatustapaa, joista toinen on julkinen, yhteiskunnallinen, ja toinen
yksityinen, kotoinen.

Jos tahdotte saada käsityksen julkisesta kasvatuksesta, niin lukekaa
Platon teos "Valtio". Tämä ei ole mikään valtio-opillinen teos, kuten
luulevat ne, jotka arvostelevat kirjoja yksinomaan niiden nimen mukaan.
Se on kaunein kasvatusopillinen tutkimus, mikä koskaan on kirjoitettu.

Kun tahdotaan viitata haaveiden maailmaan, mainitaan Platon
kasvatusoppi. Jos Lykurgos vaan olisi pannut oman kasvatusoppinsa
paperille, pitäisin sitä vielä haaveellisempana. Plato näet on
vaan puhdistanut ihmissydäntä: Lykurgos riistänyt siltä sen
luonnonmukaisuuden. Julkista kasvatusta ei enää ole olemassa eikä enää
voi olla olemassa; sillä kun ei enää ole isänmaata, ei myöskään voi
olla kansalaisia. Nämä kaksi sanaa _isänmaa_ ja _kansalainen_ ovat
poispyhittävät uusista kielistä. Tiedän kyllä syyn siihen, mutta en
tahdo sitä sanoa; se ei ollenkaan kuulu minun aineeseeni.

En pidä julkisena kasvatuksena sitä, jota tarjotaan noissa
naurettavissa laitoksissa, joita sanotaan oppikouluiksi.[7] En myöskään
pidä sellaisena maailman kasvatusta, sillä se tavoittelee kahta
tarkoitusperää, eikä saavuta kumpaakaan. Se ei kelpaa muuhun, kuin
kasvattamaan kaksinaisia ihmisiä, jotka näennäisesti tekevät kaikki
muita varten, mutta jotka itse teossa aina yksinomaan ajattelevat
itseänsä. Ja kun tämä teeskentely on kaikkien yhteisomaisuutta, se ei
kykene ketään pettämään. Se on siis pelkkää turhaa vaivaa.

Näistä ristiriitaisuuksista syntyy sekin, jota alati tunnemme
sisässämme. Luonnon ja ihmisten ajamina eri teille ja pakotettuina
jakamaan harrastuksemme eri suuntiin, käännymme keskitielle, joka ei
vie meitä kumpaankaan päämäärään. Täten ollen koko elinaikamme
taistelun ja epäröimisen alaisina päätämme elämämme, ilman että olemme
päässeet sisäiseen tasapainoon, ilman että olemme voineet hyödyttää
itseämme tai muita.

Jäljellä on siis vaan kodin tai luonnon kasvatus. Mutta mitä on muille
sellainen ihminen, joka on kasvatettu yksinomaan itseänsä varten? Jos
nuo kaksi kasvatuksen päämäärää, joita tavoitellaan, voitaisiin
yhdistää yhdeksi ja näin poistaa ihmisluonnon ristiriitaisuudet,
syrjäytettäisiin hänen onneltaan suuri este. Jotta voisi arvostella
tämän mahdollisuutta, pitäisi nähdä ihminen vallan valmiiksi
kehitettynä; olisi pitänyt tutkia hänen taipumuksiaan, nähdä hänen
edistymistään ja seurata hänen elämänkulkuansa: pitäisi sanalla sanoen
tuntea luonnonihminen. Luulen, että sittenkuin on luettu tämä kirja, on
edistytty muutama askel tämänkaltaisten tutkimusten alalla.

Mitä tulee meidän tehdä kasvattaaksemme tällaisen erinomaisen ihmisen?
Paljo, epäilemättä, nimittäin varoa ettei mitään tehtäisi. Kun on
kysymyksessä vastatuuleen purjehtiminen, niin luovaillaan; mutta jos
aallot ovat rajut ja jos tahdotaan pysyä paikoillaan, täytyy laskea
ankkuri. Varo vaan nuori purjehtija, ettei ankkuritouvisi löyhdy, ettei
ankkuri laahaa jäljessä ja päästä alustasi tuuliajolle, ennenkuin olet
sitä huomannutkaan.

Yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, joka on tarkasti määrännyt jokaisen
paikan, kukin on kasvatettava omaa paikkaansa varten. Jos joku
erityistä paikkaansa varten kasvatettu henkilö jättää tämän paikkansa,
hän ei kelpaa mihinkään. Kasvatus on hyödyllinen ainoastaan silloin,
kun onni suosii vanhempien lapselleen valitsemaa kutsumusta; kaikissa
muissa tapauksissa se on vahingollinen kasvatille, ainakin niiden
ennakkoluulojen vuoksi, joita se on terottanut hänelle mieleen.
Egyptissä, jossa pojan täytyi valita isänsä sääty ja ammatti,
kasvatuksella ainakin oli varma päämäärä; meillä taas, missä eri säädyt
ja ammatit yksistään ovat pysyviä, mutta niiden omistajat ja
harjottajat lakkaamatta vaihtelevat, ei kukaan tiedä kasvattaessaan
poikaansa omaan säätyynsä ja ammattiinsa, vahingoittaako hän häntä vai
ei.

Luonnon järjestyksen mukaisesti kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset, ja
heidän yhteinen kutsumuksensa on pelkästään olla ihminen; ken on hyvin
kasvatettu sellaiseksi, täyttää hyvin kaikki siihen kuuluvat
velvollisuudet. Määrättäköön kasvatti sotilaaksi, kirkonpalvelukseen
tai tuomarinvirkaan, se on yhdentekevää. Ennen vanhempien määräämää
kutsumusta luonto kutsuu itse ihmiselämään. Eläminen on se ammatti,
jonka minä tahdon hänelle opettaa. Lopetettuaan minun antamani
oppijakson hän ei ole oleva virkamies, ei soturi eikä pappi, sen
myönnän; hän on oleva ennen kaikkea ihminen; hänellä on oleva kaikki
ihmisen välttämättömät ominaisuudet, ja tarvittaessa hän on osaava
niitä käyttää vallan yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, ja vaikka
kohtalon vaiheet saattavatkin hänet muuttamaan asemaansa, hän on aina
oleva omalla paikallaan. _Occupavi te, fortuna, atque cepi: omnesque
aditus tuos interclusi, ut ad me aspirare non posses_.[8]

Varsinaisena tutkimuksemme esineenä ovat ihmiselämän ehdot. Se meistä,
joka parhaiten osaa kestää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymiset, on
mielestäni parhaiten kasvatettu; siitä seuraa, että oikea kasvatus
tapahtuu vähemmin ohjekäskyjen kuin harjotusten muodossa.
Koulunkäyntimme alkaa syntymästämme. Kasvatuksemme alkaa samalla
hetkellä kuin elämämme; ensimäinen opettajamme on imettäjämme. Sanalla
kasvatus (educatio) olikin vanhaan aikaan toinen merkitys, kuin minkä
me sille annamme; se merkitsi lapsenhoitoa. _Educit obstetrix_, sanoo
Varro; _educat nutrix, instituit paedagogus, docet magister_.[9] Siis
kasvatus, ohjaus ja opetus ovat kolme tarkoitukseltaan yhtä erilaista
seikkaa kuin lastenhoitajatar, ohjaaja ja opettaja. Mutta näitä
erotuksia on väärin käsitelty; saavuttaakseen hyvän kasvatuksen lapsen
tulee seurata ainoastaan yhtä ohjaajaa.

Meidän tulee siis laajentaa näkökantaamme ja pitää oppilastamme
ihmisenä yleensä, ihmisenä, joka on alttiina kaikille elämän vaiheille.
Jos ihmiset syntyisivät kiinnitettyinä yhden maan maaperään, jos samaa
vuodenaikaa kestäisi koko vuoden, jos kukin alati nauttisi samoja
kohtalon etuja, voimassa oleva kasvatustapa olisi erityisissä suhteissa
hyvä; lapsi, joka olisi kasvatettu omaa säätyänsä ja ammattiansa
varten, joita ei koskaan vaihtaisi toisiin, ei voisi joutua kärsimään
toisenlaisen aseman tuottamia epäkohtia. Mutta kun otamme huomioon
ihmiselon vaihtuvaisuuden ja tämän vuosisatamme levottoman ja vilkkaan
hengen, joka mullistaa jokaisen uuden sukupolven olot, niin saatammeko
kuvitella mielettömämpää menettelyä kuin se, että kasvatetaan lapsi,
kuin ei sen koskaan tarvitsisi astua ulos huoneestaan ja kuin sen alati
täytyisi olla lähimpiensä ympäröimänä? Jos tuollainen poloinen astuu
askeleenkin tasaisella maalla, jos hän astuu askeleenkin alemmaksi, hän
on hukassa. Tuollainen kasvatustapa ei suinkaan opeta häntä kestämään
kärsimyksiä, se päinvastoin harjottaa häntä niitä kahta kipeämmin
tuntemaan.

Ajatellaan vaan lapsen suoranaista suojelemista; se ei riitä. Tulee
opettaa sitä suojelemaan itse itseään varttuneena miehenä, kestämään
kohtalon kolauksia, välttämään yltäkylläisyyttä ja voittamaan
köyhyyttä, elämään, jos niin vaaditaan, Iislannin jääkentillä tai
Maltan paahtavan kuumilla kallioilla. Turhaan olette varovainen
suojellaksenne lastanne kuolemalta; sen täytyy kuitenkin kuolla;
ja vaikka sen kuolema ei olisikaan seuraus hemmottelevasta
huolenpidostanne, niin tämä huolenpito kuitenkin on väärältä kannalta
otettu. Tärkeämpää kuin että estetään sitä kuolemasta on, että
opetetaan sille elämisen taito. Eläminen ei ole hengittämistä, vaan
toimimista; se on elintemme, aistiemme, lahjojemme ja kaikkien
olemassa-olon tietoisuutta herättävien ominaisuuksiemme käyttämistä.
Runsaimmin elänyt ei ole se, joka on elänyt kauimmin, vaan se, joka on
tuntenut vahvimmin elämän tunnetta. Moni on haudattu satavuotiaana,
mutta on ollut kuollut jo syntyessään. Parempi hänen olisi ollut kuolla
nuorena, jos hän todella olisi siihen asti elänyt.

Koko viisautemme on orjamaisten ennakkoluulojen alaisuutta; kaikki
tapamme osoittavat alistumista, epämukavuutta ja pakollisuutta.
Yhteiskuntaihminen syntyy, elää ja kuolee orjuudessa; kun hän on
syntynyt, hän nivotaan kapaloihin; kun hän on kuollut, hän suljetaan
ruumisarkkuun; eläessään ihmisen hahmossa, hänet vangitsevat
yhteiskuntalaitoksemme.

Sanotaan useiden kätilöiden puristelevan vastasyntyneen lapsen päätä
antaakseen sille paremman muodon; ja tämä sallitaan! Päämme, sellaisina
kuin ne lähtevät Luojan kädestä, muka ovat huonosti muodostettuja;
kätilöiden muka pitää muovailla niitä ulkonaisesti ja filosofien
sisällisesti. Karaibit ovat puolta onnellisemmassa asemassa kuin me.

Tuskin on lapsi lähtenyt äidin kohdusta ja tuskin se ehtii nauttia
vapaudestaan saada liikuttaa ja ojentaa jäseniään, kun se uudelleen
sidotaan. Se kapaloidaan, se pannaan loikomaan pää liikkumattomana ja
jalat ojennettuina ja käsivarret puristettuina kylkiin; se kääritään
kaikenlaisiin liinoihin ja siteihin, jotka eivät salli sen muuttaa
asentoansa. Hyvä on vielä, jos ei sitä ole kapaloitu niin kireälle,
ettei se voi hengittää ja jos on oltu kyllin varovaisia ja pantu se
loikomaan kupeelleen, niin että ne nesteet, joiden tulee poistua suun
kautta, pääsevät itsestään valumaan ulos; sillä lapsi ei edes ole niin
vapaa, että voisi kääntää päätänsä sivulle helpottaakseen niiden
valumista.[10]

Vastasyntyneellä lapsella on tarve ojentaa ja liikuttaa jäseniään,
vapauttaakseen ne siitä jäykkyydestä, jonka alaisena, ikäänkuin kerään
käärittyinä, niiden on ollut pakko niin kauvan pysyä. Ne tosin
ojennetaan, mutta ne estetään liikkumasta; pääkin vangitaan myssyyn;
tuntuu siltä kuin pelättäisiin lapsen näyttävän elonmerkkejä.

Näin jokaisen ruumiin sisäosien tarve päästä kehittymään ehkäistään
estämällä se liike, jota tuo kehitys vaatisi. Lapsi ponnistelee
lakkaamatta turhaan ja täten uupuvat sen voimat tai hidastuu niiden
varttuminen. Äidin kohdussa sen oli vähemmin ahdas olla kuin
kapaloissaan; en voi huomata mitä etua sillä on ollut syntymisestään.

Toimettomuus ja pakollisuus, jossa pidetään lapsen jäseniä,
välttämättömästi häiritsevät veren ja muiden nesteiden kiertoa ja
estävät lasta voimistumasta, kasvamasta ja vahingoittavat sen ruumiin
rakennetta. Niillä seuduin, missä ei ryhdytä tuollaisiin luonnottomiin
varokeinoihin, ihmiset ovat kaikki suuria, vahvoja ja sopusuhtaisesti
kehittyneitä. Niissä maissa, missä lapset kapaloidaan, vilisee
kyttyräselkäisiä, ontuvia, vääräsäärisiä, riisitautisia, raajarikkoja
ja kaikenlaisia vaivasia. Pelätään lapsen ruumiin tulevan viallisiksi,
jos annetaan sen vapaasti liikkua, ja sentähden kiireisesti puristetaan
sen jäsenet kokoon, ja täten todella saatetaan se surkastumaan. Näyttää
siltä kuin tahdottaisiin tehdä lapset hervottomiksi, niin etteivät ne
voisi tulla raajarikoiksi.

Täytyy olettaa, että sellainen julma pakkotila vaikuttaa lasten
mielentilaan ja luonnonlaatuun. Heidän ensimäinen tunteensa on tuskan
ja kivun tunne; he kohtaavat estettä yrittäessään pienintäkin tarpeen
vaatimaa liikettä; ollen onnettomammat kuin pahantekijä raudoissaan ne
turhaan ponnistelevat, tuskaantuvat ja huutavat. Niiden ensi ääni, niin
sanotaan, on itku? Tietysti; niitä kiihotetaan syntymästä alkaen; ensi
lahjat, jotka niille annetaan, ovat kahleita; ensi kohtelu, joka niiden
osaksi tulee, on kidutusta. Koska niillä ei ole mikään muu vapaana kuin
ääni, niin miksi eivät ainakin sitä käyttäisi hyväkseen valittaakseen.
Ne valittavat sitä kärsimystä, johon ne pakotetaan: jos teitä yhtä
pahoin pideltäisiin, huutaisitte kovemmin kuin ne.

Mistä tämä järjetön tapa johtuu? Luonnottomasta asianhaarasta.
Siitäperin kuin äidit, unhottaen ensimäisen velvollisuutensa, ovat
jättäneet lastensa imettämisen toisten tehtäväksi, on sitten täytynyt
uskoa ne palkatuille naisille, jotka täten joutuen vieraiden lasten
äideiksi ja kuulematta luonnon ääntä sisällänsä ovat koettaneet päästä
niin vähällä vaivalla kuin suinkin. Täytyisihän lakkaamatta pitää
silmällä vapaana olevaa lasta; mutta kun se on hyvin nivottu
kapaloihinsa, se työnnetään johonkin nurkkaan eikä välitetä sen
huudoista. Kunhan vaan ei ole olemassa todisteita imettäjän
huolimattomuudesta, kunhan pienokainen vaan ei taita käsivarttaan tai
jalkaansa, niin mitä siitä on väliä, jos se kuolee tai jos siitä tulee
heikko potilas koko elinajakseen? Sen raajat säilytetään eheinä ruumiin
kustannuksella; ja sattui mitä sattui, niin imettäjä on syytön.

Tietävätköhän nuo hellät äidit, jotka vapautuneina lastensa
hoitamisesta antautuvat kaupungin iloisiin huvituksiin, minkä kohtelun
kapalolapsi maalla saa osakseen? Pienimmänkin askareen tarjoutuessa,
kapalolapsi ripustetaan naulaan kuin vaatemytty; ja sen ajan kuin
imettäjä pitämättä kiirettä toimittaa askareensa, tuo poloinen riippuu
siinä ikäänkuin ristiinnaulittuna. Kaikki lapset, joita on havaittu
tässä asemassa olevina, ovat olleet kasvoiltaan punasinervät; kun rinta
on ollut kovassa puristuksessa, ei veri ole päässyt kiertämään vaan on
noussut päähän; ja on luultu poloisen olevan vallan tyytyväisen, kun
sillä ei ole ollut voimaa huutaa. En tiedä, montako tuntia lapsi voi
pysyä tässä tilassa menettämättä henkeänsä, mutta en suinkaan luule,
että sitä voi kestää pitkään. Siinä, luullakseni, suurimpia kapaloiden
tuottamia mukavuuksia.

Väitetään, että kapaloimatta jätetyt lapset voisivat asettua
vaarallisiin asentoihin ja tehdä liikkeitä, jotka voisivat vahingoittaa
niiden jäsenten oikeata kehittymistä. Tuo on väärän viisauden
järkeilyjä, joita kokemus ei koskaan ole todeksi osottanut. Niistä
monista lapsista, joita meitä älykkäämmät kansat imettävät ja
kasvattavat vallan vapaina kapaloista, ei yksikään saa vammaa tai tule
rammaksi. Niillä ei ole tarpeeksi voimaa tehdä vaarallisia liikkeitä,
ja kun sattumalta asettuvat väkinäiseen asentoon, niin sen aiheuttama
kipu heti panee ne sen hylkäämään.

Päähämme ei vielä ole pälkähtänyt panna kapaloihin koiranpentuja ja
kissanpoikasia; huomataanko tästä laiminlyömisestä niille olevan
jotakin vahinkoa? Ihmisten lapset ovat raskaammat ja kömpelömmät, se
kyllä myönnetään; mutta ne ovat myös suhteellisesti heikommat. Tuskin
ne voivat liikkua, miten ne sitten voisivat vioittua rammoiksi? Jos ne
käännettäisiin selälleen loikomaan, ne kuolisivat tässä asennossa,
kuten kilpikonna, kun eivät kykenisi kääntymään.

Naiset eivät tyydy yksistään siihen, että ovat hylänneet lasten
imettämisen, he lisäksi menettävät halun synnyttää lapsia; onhan tämä
seuraus vallan luonnollinen. Niin pian kuin äiteys käy rasittavaksi,
keksitään kyllä keino vapautua siitä kokonaan: aviollista yhteyttä
tahdotaan harjottaa niin, ettei kartu lapsia, jotta voitaisiin antautua
nautintoon niin usein kuin suinkin, ja näin käytetään suvun vahingoksi
se viehätys, joka on annettu sen kartuttamista varten. Tämä tapa ynnä
muut väkiluvun vähenemisen syyt osottaa meille mikä kohtalo läheltä
uhkaa Europpaa. Tämän maanosan synnyttämät tieteet, taiteet, filosofia
ja tavat muuttavat sen ennen pitkää erämaaksi. Siinä tulee asumaan
villipetoja; eipä se silloin ole suuresti muuttanut asujamia.

Olen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka
teeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat
niin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti
he osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää
heiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi
suostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi
huutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo
päästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja
uhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Onneksi sentään maalla
tapaa kieltäytyvämpiä vaimoja kuin teidän vaimonne ovat! Vielä
onnellisempi seikka olisi se, jos se aika, jonka nämä voittavat, tulisi
käytetyksi yksinomaan teitä varten!

Naisen velvollisuuksista ei ole mitään epäilystä olemassa; kysymys on
vaan siitä, onko, äitien halveksiessa velvollisuuttaan, yhdentekevää
saako lapsi ravintonsa äidin vai toisen maidosta. Puolestani pidän tätä
kysymystä, jonka arvostelijoita lääkärit ovat, naisten eduksi
ratkaistuna.[11] Minä puolestani olen myöskin sitä mieltä, että lapsen
on parempi imeä terveen imettäjän kuin sairaan äidin maitoa, sillä sen
kautta se voisi saada jonkun uuden taudin siitä verestä, josta se on
syntynyt.

Mutta onko kysymystä tarkastettava ainoastaan aineelliselta kannalta ja
tarvitseeko lapsi vähemmin äidin huolenpitoa kuin hänen rintaansa?
Toiset naiset, jopa eläimet voivat antaa lapselle maitoa; jonka äiti
siltä kieltää; mutta äidin hoitoa ei mikään voi korvata. Se nainen,
joka imettää toisen eikä omaa lastansa, on huono äiti; mitenkä hänestä
siis voisi tulla hyvä imettäjä? Tosin hän saattaa siksi kehittyä, mutta
hitaasti, sittenkuin tottumus on muuttanut luonnon; mutta huonosti
hoidettu lapsi ehtii kuolla sata kertaa, ennenkuin sen imettäjä on
ruvennut tuntemaan äidin hellyyttä sitä kohtaan.

Mutta jos näin edullinen asianlaita esiintyykin, nimittäin että
imettäjä hellästi kiintyy hoidokkaaseensa, niin siitä kuitenkin johtuu
epäkohta, jonka yksinään pitäisi riistää jokaiselta tunteelliselta
vaimolta halu imetyttää lastansa toisella, nimittäin se seikka, että
toinen jakaa hänen kanssaan äidinvelvollisuuksia, tai oikeammin että
hän luovuttaa ne pois, että näkee lapsensa rakastavan toista naista
yhtä paljon ja enemmänkin kuin häntä itseään, että huomaa lapsen
äitiään kohtaan tunteman hellyyden armoksi, mutta kasvatusäitiään
kohtaan tunteman hellyyden velvollisuudeksi. Sillä olenhan velkapää
tuntemaan lapsen kiintymystä siihen henkilöön, joka on suonut minulle
äidin huolenpitävän hoidon.

Tapa, jolla koetetaan saada tämä epäkohta korjatuksi, on se, että
herätetään lapsissa halveksimista niiden imettäjää kohtaan,
kohtelemalla näitä tavallisina palvelijattarina. Kun heidän tehtävänsä
on täytetty, niin lapsi otetaan pois tai imettäjä erotetaan
palveluksestaan: ja kohtelemalla häntä tylysti häneltä viedään halu
käydä katsomassa kasvattiaan. Jonkun vuoden kuluttua tämä ei enää näe
häntä eikä tunne häntä. Äiti, joka luulee astuvansa hänen sijalleen ja
korjaavansa laiminlyömisensä ankaruudella, erehtyy pahasti. Sen sijaan
että tekisi väärin kasvatetusta pienokaisesta hellän pojan, hän
harjottaa häntä kiittämättömyyteen; ja tällä menettelyllään hän saattaa
lapsensa halveksimaan häntä, joka hänelle on elämän antanut samoin kuin
sitä henkilöä, joka on häntä maidollaan imettänyt.

Kovin kernaasti viipyisin vielä tarkastamassa tätä seikkaa, jos ei
olisi niin lamauttavaa turhaan puolustaa näin hyödyllisiä asioita. Tämä
riippuu useammasta seikasta kuin mitä ajatellaankaan. Jos tahdotte että
kukin palaisi täyttämään ensimäiset velvollisuutensa, niin alkakaa
äideistä; olette hämmästyvät aikaansaamistanne muutoksista. Kaikki paha
johtuu järjestänsä tästä ensimäisestä turmeluksesta; koko siveellinen
järjestys mullistuu; luonto surkastuu jokaisessa sydämessä; kotien
sisäinen elämä käy yksitoikkoisemmaksi; kasvavan perheen tarjoama
liikuttava viehätys ei pääse vaikuttamaan perheen isiin eikä
herättämään kunnioituksen tunnetta vieraissa; äitiä, jonka lapsia ei
näe, pitää vähemmässä arvossa; ei ole mitään koossapitävää
yhtenäisyyttä perheissä; jokapäiväisen seurustelun synnyttämä tottumus
ei pääse vahvistamaan perhesiteitä; ei ole enää isiä, äitejä, lapsia,
ei veljiä eikä sisaria. Eiväthän nämä kaikki edes tarpeeksi tunne
toisiaan, mitenkä he sitten voisivat toisiaan rakastaa? Kukin ajattelee
vaan itseään. Kun koti tarjoaa pelkkää surunomaista yksinäisyyttä,
täytyy tietysti mennä muualle huvittelemaan.

Mutta jos äidit suvaitsevat itse ruveta lapsiaan imettämään, niin tavat
paranevat itsestään, ja luonnonmukaiset tunteet heräävät kaikissa
sydämissä; valtion asukasluku on karttuva; tämä ensimäinen seuraus,
tämä ainoa seuraus on liittävä kaikki sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.
Kotielämän tarjoama viehätys on paras vastamyrkky huonoille tavoille.
Lasten meluavat leikit ja heidän aiheuttamansa vaivannäkö, joita alussa
pidetään häiritsevinä, muuttuvat miellyttäviksi; ne saattavat isän ja
äidin toisilleen tarpeellisemmiksi, rakkaammiksi, ne lujittavat
aviollisia siteitä. Kun kotielämä on vilkas ja iloinen, silloin
kotoiset huolenpidot ovat vaimon rakkain tehtävä ja miehen viehkein
huvitus. Näin siis tämän ainoan epäkohdan korjaamisesta seuraisi
yleinen parannustila ja luonto olisi pian palauttanut kaikki
oikeutensa. Niin pian kuin naisista taas on tullut äitejä, niin kohta
miehistä tulee isiä ja puolisoja.

Turhaa puhetta! Ei edes kyllästyminen seuraelämän huvituksiin saata
palauttaa tuota onnellista tilaa. Naiset ovat lakanneet olemasta
äitejä; he eivät enää siksi rupea, eivät tahdo ruveta. Vaikka
tahtoisivatkin, niin tuskinpa voisivat enää. Tätä nykyä näet, kun nurja
ja luonnonvastainen tila vallitsee, jokaisen parempaa tavoittelevan
täytyisi taistella kaikkia niitä vastaan, joiden kanssa tulee
tekemisiin ja jotka kaikki liittoutuisivat vastustamaan menettelytapaa,
jota toiset eivät ole noudattaneet ja toiset eivät tahdo noudattaa.

On kuitenkin joskus olemassa hyvänluontoisia nuoria naisia, jotka tässä
suhteessa rohkenevat vastustaa muodin valtaa ja sukupuolensa
parjaushuutoja, täyttäen hyveisellä pelottomuudella tämän luonnon
heille määräämän suloisen velvollisuuden. Oi jospa heidän lukunsa
lisääntyisi sen siunauksen viehätyksestä, joka on suotu tuota jaloa
menettelytapaa noudattaville! Perustuen mitä yksinkertaisimman
järkitoiminnan päätelmiin sekä tekemiini havaintoihin, joita en koskaan
ole vääriksi huomannut, rohkenen luvata tällaisille äideille vahvaa ja
pysyvää kiintymystä heidän miestensä puolelta, vilpitöntä ja todellista
rakkautta heidän lastensa puolelta, kanssaihmisten kunnioitusta ja
arvossapitoa, onnellisia synnytyksiä ilman pahoja seurauksia, lujaa ja
jäntevää terveyttä ja lopuksi tuon ilon, että kerran näkevät omien
tyttäriensä noudattavan heidän esimerkkiään ja että heitä mainitaan
muille esikuvana.

Jos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi.
Heidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti
täyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä
ennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni
vahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja
sydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo
ensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.

Luonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista
tietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin
velvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän
tekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen
heikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen
vapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki
mielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri
sen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa
sen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton
on sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta
ikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan
itsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi,
näin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx[12] joen vedessä. Tämä
vertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit,
joista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa
hennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet
kaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat
suuriksi tultuaan.

Tarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa
lapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla
koettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on.
Hampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa
niille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot
niitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot
käyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein
koko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista
lapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta.
Kun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian
kuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus
varmemmaksi.

Sellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että
kun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät
seuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa
sisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se
olisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus
osottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin
toisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä
harjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne
kykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten
ruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta,
vieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä.
Ennenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan
vaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat
tottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia
muutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät
ja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen
jänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan
ainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa.
Saattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä
alttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä,
niin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran
välttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne
siihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.

Kuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan
persoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä
huolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille
karttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis
koetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää
silmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat,
ennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy
siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin
mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä
varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?

Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille
alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin.
Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista
kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se
saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen
ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden;
ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon.
Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella
omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.

Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä
keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin
sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se
tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen
oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä
ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla
käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin
se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus
sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista
harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen
intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin
on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.

Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana,
ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on
opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko
sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka
ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset
taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se
tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin;
tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka
huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi
itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja
onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja
tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla
järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos
maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä
ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja
nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on
ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on
vallan toisenlainen.

Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin
ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen
synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on
varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on
paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä
täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi
toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi
isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä
hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.

Entä toimet ja velvollisuudet... Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän
velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan
asetettavat.[13] Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on
ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii
sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se,
minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää
kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen
lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla
niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina
kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat
suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai
oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään.
Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet
kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin
kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin
ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista
suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja,
niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin
typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä
yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.

Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen
osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen
ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja
valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän
kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä
rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei
voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei
köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää
elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani.
Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin
pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään
eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.

Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan
kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa.
Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen
ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi
rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et
siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on
lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.

Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen
ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin -- ja joka edellyttää useita
muita ominaisuuksia -- on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen.
On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta
arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan
ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä
itse. -- Minä en voi sitä tehdä. -- Vai et voi!... Hanki siis itsellesi
sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.

Kasvattaja! -- oi mikä ylevä sielu!... Mutta totisesti, sen, joka
mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai
enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte
palkkalaisille.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia
huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu
oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki,
jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet
sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin
pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka
voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut
hyvää kasvatusta.

Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en
tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi
saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että
tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä
huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin
ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan
merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi
enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi
ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin
kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä
sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.

Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä,
tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa
tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän
valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään
vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin
kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä.
Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä
pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi
tahtonut olla ruhtinas.

Minulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien
merkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni
koskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle
tarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe
kieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän
kirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän
niitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään
tuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin
alalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos
minulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut
siitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen
selityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua
luottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.

Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen
ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä
noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen
sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.

Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti
rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja
antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton
noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä
puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä,
kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.

Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa
omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on
minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä,
alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan
ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu
minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä
kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin
hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan
panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian
huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen
edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.

Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet
vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi,
olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen
tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata
todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai
muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla
yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä
toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt
noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.

Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun
ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset
tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen
saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei
oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten,
enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa.
Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä
näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei
ollenkaan tarvitse minua.

En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki
kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se
joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä
osotan.

Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle
vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa
niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että
hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla
oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa
hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja
varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi
syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta
eivät heitä koskaan rakasta.

Vaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen.
Tämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi
kasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä
oikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?

Se, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin
voisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä
tehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten,
että on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan
halua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi
kerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.

On tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai
kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja
lapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä
tahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt.
Tavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa
oppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva
enempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja
opettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron
kasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka
on lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede.
Tämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo
persialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin
sellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin
opettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin
opettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa
oppilaansa itse niitä huomaamaan.

Jos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta,
niin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin
kun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä
valitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä
tunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen
kasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin
kasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi
juuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat
kasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän
vertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta
siitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.

Maan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan
lauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman
kehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen
vaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen
maahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta
äärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka
kuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean
vyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen
ilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa
asemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän
on yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka
siirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän
kuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin
on tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta
neekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten
aivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa
äärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset
henkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis
tahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen
lauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin
kenenkään muun.

Pohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta
ravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat
sitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät
työteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa
meille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin
köyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla
maalla, jälkimäiset hedelmällisellä.

Köyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet
itsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen
hankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä
laatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen
kasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen
kaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää kasvattaa köyhää
sen mahdollisuuden varalle, että hänestä joskus tulisi rikas, kuin
rikasta sen varalle, että hän voisi köyhtyä; on näet verrattain enemmän
köyhtyneitä kuin nousukkaita. Valitkaamme siis kasvatiksi rikkaan
lapsi; silloin on meillä ainakin se varmuus, että kasvatuksellamme
olemme ihmiskunnalle lahjoittaneet yhden ihmisen lisää; köyhä näet voi
itsestään kehittyä ihmiseksi.

Samasta syystä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Émile on
ylhäistä sukua. Siten ainakin pelastuisi yksi uhri ennakkoluuloilta.

Émile on orpo. Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, ei sillä seikalla
olisi mitään merkitystä. Omistaessani heidän velvollisuutensa otan myös
kaikki heidän oikeutensa. Jos he olisivat elossa, hänen tulisi heitä
kunnioittaa, mutta totella hän ei saa ketään muuta kuin minua. Se on
ensimäinen tai oikeammin ainoa ehtoni.

Tähän lisään vielä toisen ehdon, joka kuitenkin on vaan sen
luonnollinen seuraus, nimittäin ettei meitä koskaan saa erottaa
toisistamme ilman meidän suostumustamme. Tämä ehto on välttämätön, ja
soisin vielä lisäksi, että oppilas ja kasvattaja pitäisivät toinen
toistaan siihen määrään erottamattomina, että heidän kohtalonsa alati
olisi heidän yhteisen huolenpitonsa esineenä. Niin pian kuin
kaukaisessakin tulevaisuudessa näkevät eronhetkensä häämöttävän, niin
pian kuin aavistavat hetkeä, joka on tekevä heidät toisilleen
vieraiksi, he jo ovat siksi muuttuneet. Kumpikin silloin muodostelee
omia suunnitelmiaan, ja kumpikin ajatellessaan sitä aikaa, jolloin
eivät enää ole yhdessä, pysyy toisen seurassa vaan vastenmielisesti.
Oppilas pitää opettajaansa pelkkänä vartijana ja nuoren ikänsä
vitsauksena; opettaja taas pitää oppilastaan raskaana taakkana, josta
hän palavasti haluaa päästä erilleen. Kumpikin odottaa sitä hetkeä,
joka vapauttaa toisen toisesta, ja kun heidän välillään ei koskaan
vallitse todellista kiintymystä, on toinen osottava varsin vähän
valppautta, toinen yhtä vähän oppivaisuutta.

Mutta jos he katsovat elämäntiensä eroamattomasti yhtyneiksi, on
kumpikin koettava saavuttaa toisen kiintymyksen, ja juuri tämän kautta
he tulevat toisilleen rakkaammiksi. Oppilas seuraa häpeämättä
lapsuudessaan sen ystävän neuvoja, joka hänellä on oleva suureksi
vartuttuaankin. Kasvattaja harrastaa sellaista huolenpitoa, jonka
hedelmiä hän on niittävä. Kaikki ne ansiokkaat ominaisuudet, jotka hän
istuttaa oppilaaseensa, muodostavat pääoman, jonka hän tallettaa
vanhojen päiviensä varalle.

Tämä edeltäpäin tehty sopimus edellyttää onnellista synnyttämistä,
hyvin muodostunutta, voimakasta ja tervettä lasta. Isä ei saa valikoida
eikä erityisesti suosia yhtä perheensä jäsenistä, perheen, jonka Jumala
hänelle antaa. Kaikki hänen lapsensa ovat samassa määrin hänen
lapsiaan; hän on velkapää omistamaan heille kaikille samaa huolenpitoa
ja hellyyttä. Olkootpa hänen lapsensa rampoja tai terveraajaisia,
riutuvia tai rotevia, niin on kukin heistä isälle uskottua omaisuutta,
josta hän on vastuunalainen antajalle, ja avioliitto on yhtä paljo
sopimus luonnon kanssa kuin aviopuolisojen kesken.

Mutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto
ei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista
täyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi
sellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen
heikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa
sairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen
ajan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee
itsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa
syyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja
kauan on ylläpitänyt.

Minä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa
lasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli
oppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan
ajattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen
kehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle
turhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon
kaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta?
Ottakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista
raukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan
tunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen
sovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan
ajattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.

Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan
tulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan
pitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen
tekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta
heikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on,
sitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät
veltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden
raivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.

Heikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon
taidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka
se väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista
lääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat
meille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden,
arkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin
ruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he
auttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe
ollenkaan lähtevän heidän käsistään.

Lääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on
joutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten
saisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa
hoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi,
he olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan
pelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset
tarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät
levottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota
kykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.

Aikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen
turhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä
kannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen
käyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden
etsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että
totuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on
punnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan
hänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden
tuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat
haitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat
erinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja
lääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis
erottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme
totuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi;
jos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin,
emme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi
järkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä,
etteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon
vaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.

Minulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta
että lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta
auttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät,
on sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse
taidolta.

Tämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin
ruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se
ei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä
pelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen
edeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja
jos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun
riistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon
se meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme
herättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä
pelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi
mitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty,
runoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen
asemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.

Jos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä
seuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien
seurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen
osaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään,
filosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja
opettavat rauhattomana kuolemaan.[14]

Annettakoon minulle siis oppilas, joka ei tarvitse kaikkia noita
ihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun
työtäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen
kasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli
tutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille
lääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi.
Minä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten
kutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä
hengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin
että tuottaa hänelle surman.

Tiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä.
Jos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos
se paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin:
riemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan
tämän ollessa viimeisillään.

Koska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla
sairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon
terveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii
ääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä
kuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä,
pelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset
heidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut.
Minulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän
luonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me.
Aivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa
oppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.

Ainoa lääketieteen hyödyllinen osa on terveydenhoito-oppi. Mutta sekin
on vähemmän tiede kuin hyve. Kohtuus ja työ ovat ihmisen kaksi oikeata
lääkäriä. Työ lisää ruokahalua ja kohtuus estää sitä väärinkäyttämästä.

Tietääksemme mikä elintapa on hyödyllisin elämälle ja terveydelle,
tulee meidän vaan tietää mitä elintapaa noudattavat ne kansat, joiden
terveys on paras, jotka ovat rotevimpia ja elävät kauimman aikaa. Jos
yleiset havainnot osottavat, ettei lääketiede tuota ihmisille lujempaa
terveyttä tai pitempää ikää, niin yksistään sen tähden, ettei tämä
taito ole hyödyllinen, se on vahingollinen, se kun turhanpäiten vaatii
palvelukseensa ajan, ihmiset ja asiat. Terveyttämme hoitelemalla se
aika, joka tähän kuluu on hukkaan mennyttä ja siis elinajasta
vähennettävä; ja koska lisäksi kulutamme tämän ajan itseämme
kiusataksemme, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan olisi. Ja jos
tasapuolisesti laskemme, niin se on vähennettävä loppuiästämme.
Ihminen, joka elää kymmenen vuotta ilman lääkärejä, elää enemmän
itseään ja toisia varten kuin se, joka elää kolmekymmentä vuotta heidän
uhrinaan. Koska olen kokenut kumpaakin, luulen olevani oikeutettu
enemmän kuin kukaan muu tästä seikasta tekemään johtopäätöksiäni.

Nämä ovat ne syyt ja perusteet, joiden nojalla vastaanotan ainoastaan
rotevan ja terveen oppilaan ja tahdon häntä pysyttää sellaisena.
En tahdo hukata aikaa pitkältä todistamalla käsitöiden ja
ruumiinharjoitusten hyödyllisyyttä terveyden vahvistajina. Sitä ei
kukaan kiellä. Esimerkkejä kaikkein pisimmästä eliniästä tarjoavat
melkein yksinomaan henkilöt, jotka ovat enimmin harjottaneet
ruumiinliikkeitä ja jotka ovat kestäneet kaikkein enimmin vaivoja ja
työtä.[15] En myöskään ole esittävä lukuisia yksityisseikkoja siitä
huolenpidosta, jonka aion omistaa tälle yhdelle kysymykselle.
Lukija on huomaava, että ne niin välttämättömästi liittyvät minun
kasvatusmetodiini, että vaan tarvitsee käsittää sen yleistä henkeä,
päästäkseen kaipaamasta muita selityksiä.

Elämän kanssa alkavat tarpeet. Vastasyntynyt lapsi tarvitsee imettäjää.
Jos äiti suostuu täyttämään velvollisuutensa, on se sitä parempi;
hänelle annetaan ohjeita kirjallisesti. Tämä etu ei näet ole haittoja
vailla, se kun hieman erottaa kasvattajaa oppilaastaan. On kuitenkin
luultavaa, että lapsen menestyksen harrastus ja kunnioitus sitä
henkilöä kohtaan, jolle hän tahtoo uskoa niin kalliin aarteen, saattavat
äidin tarkkaavasti noudattamaan opettajan antamia neuvoja. Saattaa olla
varma siitä, että hän on tekevä kaikki, minkä vaan tahtoo tehdä,
paremmin kuin kukaan muu. Jos on turvauduttava vieraaseen imettäjään,
on ensi tehtävä tunnollisesti valita siksi kelpaava henkilö.

Eräs rikkaiden ihmisten onnettomuuksia on se, että heitä kaikessa
petetään. Onko siis ihmeellistä, että heillä on huono ajatus ihmisistä?
Rikkaus turmelee heidät ja oikeutettuna kohtalonkostona he itse ensiksi
kokevat ainoan tuntemansa vaikutuskeinon puutteellisuudet. Kaikki
heidän talossaan on huonosti tehtyä, paitsi se, minkä itse tekevät,
mutta he eivät melkein koskaan tee mitään. Jos on kysymys imettäjän
hankkimisesta, niin annetaan kätilön valita. Mikä on seurauksena siitä?
Yksinkertaisesti se, että paras imettäjä on se, joka asiamiehelle on
maksanut enimmin. Minä en siis mene pyytämään kätilön neuvoa
hankkiessani imettäjää Émilelle. Aion itse pitää huolta sen
hankkimisesta. En ehkä siitä osaa pitää yhtä oppinutta esitelmää kuin
kirurgi, mutta varmaankin olen onnistuva paremmin, ja hyvä intoni on
minua pettävä vähemmin kuin hänen ahneutensa.

Tätä valitsemusta varten ei suinkaan tarvita mitään salaperäisiä
tietoja. Sitä määräävät säännöt ovat tunnetut. Mutta en tiedä,
pitäisikö kenties kiinnittää vähän enempi huomiota maidon tuoreuteen ja
laatuun. Aivan nuori maito on vallan vetistä; sen täytyy melkein
vaikuttaa ulostavasti puhdistaakseen äsken syntyneen lapsen sisälmykset
sakean _meconiumin_ jäännöksistä. Vähitellen imettäjän maito muuttuu
sakeammaksi ja tuottaa vahvempaa ravintoa lapselle joka on
tarpeeksi voimistunut sitä sulattaakseen. Siinä piilee varmaankin
tarkoituksenmukaisuutta, että luonto kaikissa erilaisissa naaraissa
muuttaa maidon laadun imetettävän iän mukaan.

Vastasyntynyt lapsi tarvitsisi siis imettäjän, joka itse hiljattain on
synnyttänyt. Tähän yhtyy vaikeuksia, sen tiedän; mutta niin pian kuin
poiketaan luonnon järjestyksestä, jokainen seikka kohtaa vaikeuksia,
jos se on hyvin tehtävä. Ainoa mukava suoriutumistapa on hutiloiminen;
se tavallisesti valitaankin.

Imettäjän tulisi olla terve sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Hillittömät intohimot saattavat turmella hänen maitonsa samoin kuin
huonot ruumiinnesteet. Jos taas yksinomaan pannaan painoa imettäjän
ruumiillisiin ominaisuuksiin, katsellaan asiaa vaan toiselta puolelta.
Imettäjän maito saattaa olla hyvä, mutta hän itse häijy; hyvä luonne on
yhtä tärkeä kuin hyvä ruumiinrakennus. Jos imettäjäksi valitaan
paheinen nainen, niin en tahdo väittää, että imetettävä perii hänen
paheensa, mutta ainakin se niistä kärsii. Onhan imettäjä velvollinen
sille maitonsa ohella tarjoamaan huolenpitoa, joka vaatii intoa,
kärsivällisyyttä, lempeyttä ja puhtautta. Jos hän on nautinnonhimoinen,
kohtuuton, niin on hän pian turmeleva maitonsa; jos hän on huolimaton
tai kiivasluontoinen, niin miten käy tuon pienokaisparan, joka on
jätetty hänen mielivaltaansa ja joka ei voi puolustautua eikä valittaa?
Häijyt ihmiset eivät koskaan kelpaa aikaansaamaan minkäänlaista hyvää.

Imettäjän oikea valitseminen on kahta tärkeämpi sen vuoksi, ettei
imetettävällä tule olla muuta kasvattajatarta kuin hän, samoin kuin
sillä ei tule olla muuta opettajaa kuin kasvattajansa. Tämä oli tapana
muinaiskansoilla, jotka tuhlailivat vähemmän sanoja, mutta olivat meitä
viisaammat. Imetettyään omaan sukupuoleensa kuuluvia lapsia imettäjät
eivät enää hylänneet niitä. Senpä tähden heidän näytelmäkappaleissaan
esiintyvät uskotut naishenkilöt ovat imettäjiä. On mahdotonta että
lapsi, joka joutuu toisista käsistä toisiin, voisi saada hyvää
kasvatusta. Kunkin vaihtamisen jälkeen lapsi itsekseen vertailee, ja
seuraus tästä vertailemisesta on se, että sen kunnioitus vähenee
ohjaajiaan kohtaan; ja luonnollinen seuraus taas siitä on, että heidän
vaikutusvaltansa heikkenee. Jos kasvatti joskus johtuu ajattelemaan,
että on olemassa aikaihmisiä, joilla ei ole enemmän järkeä kuin
lapsilla, niin kunnioituksen tunne kokonaan häviää ja kasvatus on
hukkaan mennyttä. Lapsen ei tule tuntea muita esimiehiä kuin isänsä ja
äitinsä tai heidän puutteessa imettäjänsä ja kasvattajansa; ja näissä
kahdessakin jo on liikaa. Mutta tämä kaksinaisuus on välttämätön, ja
ainoa seikka, joka voi lieventää tätä epäkohtaa on se, että nuo kaksi
erisukupuolista henkilöä, jotka lapsen kasvatusta ohjaavat, siihen
määrään ovat yhtä mieltä sen suhteen, että nämä kaksi lapsen mielestä
muodostavat vaan kuin yhden ainoan henkilön.

Imettäjän tulee elää entistään hieman mukavammin, hänen ruokansa tulee
olla vähän ravitsevampaa; mutta hän ei saa kokonaan muuttaa
elintapaansa. Sillä äkillinen ja täydellinen muutos, silloinkin kun se
tapahtuu pahasta parempaan, on aina vaarallinen terveydelle. Ja kun
hänen tavallinen elintapansa on ylläpitänyt hänen terveyttään tai
tuottanut sen hänelle, niin mitä hyödyttäisi sen muuttaminen?

Maalaisnaiset syövät vähemmän lihaa ja enemmän vihanneksia kuin
kaupunkilaisnaiset. Tämä ruokajärjestys näyttää olevan pikemmin
hyödyllinen kuin vahingollinen heidän ja heidän lastensa terveydelle.
Kun maalaisnaisille tuodaan kaupunkilaisten lapsia imetettäväksi,
annetaan heidän syödä kosolta lihalientä ja luullaan varmasti, että
lihamehu tekee heidän maitonsa voimakkaammaksi ja runsaammaksi. Minä en
ollenkaan ole samaa mieltä, sillä minulla puolestani on se kokemus,
että sillä tavoin imetetyt lapset ovat enemmän vatsakivuille ja
madoille alttiina kuin muut.

Tämä ei ollenkaan ole ihmeellistä, kun näet eläimellisissä
ruoka-aineissa, niiden ollessa mätänemistilassa vilisee matoja,
mikä ei ole yhtä suuressa määrin kasviaineiden laita. Maito, joskin se
on muodostunut eläimellisessä ruumiissa, on kasviaineksista
kokoonpantu,[16] tämän todistaa sen kemiallinen tutkiminen. Se happanee
helposti; se ei osota merkkiäkään haihtuvasta lipeäsuolasta, kuten
eläimelliset ainekset, vaan erottaa kasvien tavoin oleellisesti
neutraalista suolaa.

Kasvinsyöjien naarasten maito on makeampaa ja terveellisempää kuin
lihansyöjien. Ollen muodostunut samanlaatuisista aineista se säilyy
paremmin muuttumattomana ja on vähemmin altis mätänemiselle. Mitä tulee
ravintoaineen paljouteen, on yleisesti tunnettua, että jauhoruuat
synnyttävät enemmän verta kuin liharuuat; on siis luonnollista, että ne
myös tuottavat enemmän maitoa. En saata luulla että lapsi, jota ei
liian aikaisin vieroteta pois imettäjästään, tai jota vierottamisen
jälkeen ravittaisiin pelkillä kasviksilla ja jonka imettäjä niinikään
söisi ainoastaan kasviksia, kärsii madoista.

On mahdollista että ravintona käytetyt kasvikset tuottavat maitoa, joka
helpommin happanee; mutta minä en millään muotoa pidä hapanta maitoa
epäterveellisenä. Kokonaiset kansakunnat, jotka nauttivat pelkkää
hapanta maitoa, voivat siitä sangen hyvin, ja minusta tuntuu kaikkien
noiden happoja kuluttavien aineiden käyttäminen täydelliseltä
kujeilemiselta. On henkilöitä, joiden vatsa ei kärsi maitoa, eikä
mikään happoja kuluttava aine voi saattaa sitä sille kärsittäväksi;
toiset taas kärsivät sitä ilman mainittuja aineita. Pelätään hapanta
maitoa, mutta se on järjetöntä, kun tiedetään, että maito aina happanee
vatsassa. Siten siitä tulee tarpeeksi vahva ravinto lapsille ja
eläinten poikasille. Jos se ei happanisi, se valuisi vatsan kautta
ravitsematta.[17] Turhaan tehdään maitoa monella monituisella tavalla
ohuemmaksi ja käytetään lukemattomia happoja kuluttavia aineita, sillä
jokainen joka juo maitoa, sulattaa vatsassaan juustoa; tämä tapahtuu
poikkeuksetta. Vatsa on siihen määrään sovelias juoksuttamaan maitoa,
että vasikan mahalla maitoa juoksutetaan juustoksi.

Luulen siis ettei ole syytä muuttaa imettäjien tavallista ravintoa,
vaan että on vallan riittävää, jos heille annetaan runsaampaa ja
parempilaatuista ravintoa. Rasvattomat ruuat eivät luonnostaan
ole kiihottavia. Ainoastaan niiden valmistamistapa tekee ne
epäterveellisiksi. Parantakaa keittotaitonne säännöt; älkää viljelkö
paljon leivottuja ja paistettuja ruokia; älkää panko tulelle voita,
suolaa ja maitoruokia; älkää höystäkö vedessä keitettyjä vihanneksia
ennenkuin ne vallan kuumina tuodaan pöydälle. Rasvattomat ruuat eivät
suinkaan kiihota imettäjää, vaan tuottavat hänelle päinvastoin
runsasta ja laadultaan parempaa maitoa.[18] Olisiko mahdollista että
liharuokajärjestys olisi parempi imettäjälle, kun kasvisten syöminen
tunnustetusti on parempi lapselle? Olisihan se ristiriitaista.

Etenkin ensi ikävuosina ilma vaikuttaa lapsen ruumiinrakennukseen.
Herkkään ja pehmeään ihoon se tunkee joka huokosesta, muodostelee
kasvavia soluja ja jättää niihin vaikutuksia, jotka eivät häviä. En
siis neuvoisi ottamaan talonpoikaisnaista kylästään ja sulkemaan häntä
kaupungin huoneeseen ja antamaan hänen siellä imettää lasta. Minun
mielestäni on parempi, että lapsi pääsee hengittämään maaseudun
raitista ilmaa, kuin että imettäjä tulee hengittämään kaupungin huonoa.
Lapsi siirtyköön uuden äitinsä säätyyn, asukoon hänen maalaismajassaan,
ja sen kasvattaja seuratkoon sitä sinne. Lukija suvaitkoon muistaa
ettei tämä kasvattaja ole palkattu henkilö, vaan että hän on lapsen
isän ystävä. Mutta ellei tällaista ystävää ole löydettävissä, ellei
tuollainen maallemuutto ole helppoa; ellei mitään siitä mitä olette
neuvonut meille ole toteutettavissa, mitä silloin on tehtävä sen
asemasta? -- näin kysyttäneen minulta. Olenhan sen jo teille sanonut:
tehkää, kuten itse parhaaksi näette; sitä varten ei tarvita neuvoja.

Ihmiset eivät ole luodut elämään sullottuina muurahaispesiin, vaan
elämään hajaantuneina ympäri maapalloa sitä viljelläkseen. Kuta enemmän
he sulloutuvat yhteen, sitä enemmän he turmeltuvat. Ruumiin heikkous
ja hengenvauriot ovat välttämättömiä seurauksia liiallisesta
kokoonkerääntymisestä. Ihminen on kaikista eläimistä vähimmin sovelias
elämään laumoissa. Lampaiden tavoin laumoittuneet ihmiset kuolisivat
sukupuuttoon ennen pitkää. Ihmisen hengitys on kuolettavan turmiollinen
hänen kaltaisilleen; tämä pitää, paikkansa niin alkuperäisessä kuin
kuvaannollisessa merkityksessä.

Kaupungit ovat ihmissukukunnan turmionkuiluja. Muutaman sukupolven
kuluttua rodut kuolevat tai huononevat; niitä täytyy uudistaa, ja
maaseutu toimittaa aina tämän uudistuksen. Lähettäkää siis lapsenne
niin sanoakseni itse uudistamaan itseään ja saavuttamaan keskellä
ketoja sitä elinvoimaa, joka menetetään liian tiheään asuttujen
seutujen epäterveellisessä ilmassa. Maalla oleskelevat raskaat vaimot
palaavat kiireisesti kaupunkiin synnyttämään; heidän pitäisi menetellä
juuri päinvastoin, varsinkin niiden jotka tahtovat hyvin ravita
lapsiaan. He katuisivat sitä paljon vähemmin kuin mitä luulevat; ja
ihmissuvulle luonnollisemmassa olopaikassa luonnon velvollisuuksiin
yhtyneet huvitukset pian karkottaisivat heistä halun sellaisiin
huvituksiin, jotka näille velvollisuuksille ovat vieraat.

Heti synnytyksen jälkeen lapsi pestään haalealla vedellä, johon
tavallisesti sekoitetaan viiniä. Tämä viinin lisääminen minusta tuntuu
jotenkin turhalta. Luonto kun ei tuota mitään käynyttä ainetta, on
sangen epätodenmukaista, että keinotekoinen neste olisi tärkeä sen
synnyttämille olennoille.

Samasta syystä se varokeino, että lämmitetään vesi haaleaksi, ei sekään
ole välttämätön; monet kansat pesevätkin vastasyntyneitä lapsiaan
puroissa tai suorastaan meressä. Mutta meidän lapsemme, jotka ovat
hemmoteltuja ennen syntymistään hemmoteltujen vanhempiensa vuoksi,
saavat kumppanikseen elämään tärvellyn terveyden, eikä sitä heti alussa
saa panna alttiiksi kaikille niille kokeiluille, joiden on määränä
parantaa se. Ainoastaan asteittain saattaa niille hankkia alkuperäisen
elinvoiman. Seuratkaa siis aluksi totuttua menettelytapaa ja poiketkaa
siitä vasta vähitellen. Peskää lapsia usein; niiden likaisuus osottaa,
että se kyllin on tarpeen. Kun lapsia vaan pyyhitään, kiihotetaan
niiden ihoa. Mutta mikäli ne vahvistuvat, niin sikäli vähentäkää veden
haaleutta, kunnes viimein kesät talvet pesette niitä kylmässä jopa
jääkylmässäkin vedessä. Jotta lapsi ei joutuisi vilustumisen vaaraan,
on tärkeää että tämä väheneminen tapahtuu hitaasti, asteittain ja
huomaamatta, ja veden lämpötilaa saattaa tarkalleen mitata
lämpömittarilla.

Niin pian kuin tämä kylvyn käyttäminen on tullut tavaksi, ei sitä enää
pidä keskeyttää, vaan päinvastoin jatkaa koko elinaikansa. Pidän sitä
tärkeänä sekä puhtauden ja nykyisen terveyden kannalta, että myös
hyödyllisenä varokeinona saattamaan notkeammiksi jäntereiden kudokset
ja tekemään ne taitavammiksi vaivatta ja vaaratta mukaantumaan lämmön
ja kylmän eri määriin. Tämän vuoksi neuvoisin, että kukin varttuessaan
vähitellen totuttaisi itsensä kylpemään milloin kuumassa vedessä, jolla
on kaikki eri kärsittävissä olevat astemäärät, milloin taas samalla
tavoin eri asteisessa kylmässä vedessä. Täten totuttuamme kärsimään
veden eri lämpötiloja, veden, joka ollen tiviimpää ainetta koskettelee
meitä useammassa pisteessä ja vaikuttaa meihin enemmän kuin ilma, tämän
vaikutukset menettäisivät melkein kaiken voiman meihin nähden.

Älköön sallittako että lapselle sinä hetkenä, kun se rupeaa
hengittämään ja pääsee vapaaksi äidin kohdun muodostamista kapaloista,
annetaan toisia kapaloita, jotka sitä puristavat entistään kireämmälle.
Pois kaikki myssyt, siteet ja kapalot ja niiden sijaan avarat ja
aallehtivat vaatteet, jotka jättävät lapsen kaikki jäsenet vapaiksi ja
jotka eivät saa olla liian raskaat estämään sen liikkeitä eivätkä liian
paksut, niin että lapsi voi tuntea ilman eri vaikutukset.[19] Pankaa
lapsi suureen kehtoon,[20] jonka laidat sisältäpäin on hyvin pehmeiksi
päällystetty, jotta lapsi siinä itseään loukkaamatta vapaasti voi
liikkua. Kun se alkaa vahvistua, niin antakaa sen ryömiä huoneessa;
antakaa sen kehittää ja ojennella pieniä jäseniään, ja tulette
huomaamaan, miten se voimistuu päivä päivältä. Verratkaa sitä
samanikäiseen ja huolellisesti kapaloittuun lapseen, ja olette
ihmetellen huomaava erotuksen niiden edistymisessä.[21]

Saattaa odottaa suurta vastustusta imettäjien puolelta, joille hyvin
kapaloitu lapsi tuottaa vähemmän vaivaa kuin kapaloimaton, jota alati
täytyy valvoa. Sitäpaitsi näkyy paremmin milloin lapsi on likainen, kun
sillä on yllä avoin kolttu; sitä täytyy useammin pestä. Lopuksi
tottumus on todistusperuste, jota muutamissa maissa ei koskaan saata
kumota kaikkien mieliksi.

Älkää ryhtykö selittämään imettäjille järkisyitä. Antakaa käskynne ja
pitäkää huolta siitä, että ne täytetään, älkääkä säästäkö vaivojanne
saattaaksenne antamanne määräykset helpoiksi käytännössä toteuttaa.
Miksi ette ottaisi osaa tämän tehtävän suorittamiseen? Tavallista
kasvatustapaa noudatettaessa, jolloin pidetään silmällä etupäässä
ruumiillista kehitystä, katsotaan pääseikaksi sitä, että lapsi elää
eikä riudu, ja kaikki muu on sivuseikkoja, mutta kysymyksessä olevassa
tapauksessa, kun kasvatus alkaa syntymästä, on lapsi tästä hetkestä
alkaen oppilas, ei kasvattajan, vaan luonnon oppilas. Kasvattajan
toimena on yksinomaan tutkia tämän ensimäisen opettajan tarkoituksia ja
estää vastustamasta sen huolenpitoa. Hän pitää silmällä hoidokastaan,
seuraa sitä, hän tähystelee valppaasti sen heikon ymmärryksen ensi
valonvälkettä, vallan kuin muhamettilaiset ensimäisen kuunneljänneksen
lähestyessä tähystelevät kuun nousemista taivaalle.

Synnymme omistaen oppimismahdollisuuden, mutta tietämättä mitään,
osaamatta mitään. Sielu ollen kahlehdittu epätäydellisiin ja puoleksi
kehittyneisiin elimiin ei ole itsetietoinen olemassaolostaan.
Vastasyntyneen lapsen liikunnot ja huudot ovat puhtaasti mekaanisia
ilmiöitä, vailla tietoisuutta ja tahtoa.

Olettakaamme että lapsi syntyessään olisi yhtä vahva kuin aikamies,
että se, niinsanoakseni, astuisi ulos äitinsä kohdusta täysiaseisena,
kuten Pallas Atene astui ulos Jupiterin päästä, niin tällainen
täysikasvuinen lapsi olisi täydellinen hölmö, automaatti, liikkumaton
ja melkein tunnoton kuvapatsas. Se ei näkisi mitään, ei kuulisi mitään,
ei tuntisi ketään ihmistä eikä osaisi kääntää silmiään siihen, mitä sen
olisi tarve katsoa. Se ei huomaisi mitään ulkoesinettä eikä sen
aistimet kykenisi siinä aistimuksia synnyttämään; sen silmät eivät
erottaisi värejä, sen korvat eivät kuulisi ääniä, se ei tuntisi
esineiden kosketusta, se ei edes tietäisi, että sillä itsellään on
ruumis; käsiensä kosketuksen se havaitsisi aivoissaan; kaikki sen
aistimukset kokoontuisivat yhteen ainoaan pisteeseen. Sen olemassaolo
ilmenisi vaan yhdessä yhteisessä aistimuskyvyssä (sensorium), sillä
olisi yksi ainoa mielle, nimittäin _minä_, johon se kohdistaisi kaikki
aistimuksensa, ja tämä mielle, eli oikeammin himmeä havaitsemus, olisi
ainoa seikka, mikä kohottaisi sen tavallista lasta ylemmäksi.

Tämä yhtäkkiä täysikasvuiseksi muodostunut ihminen ei myöskään osaisi
nousta pystyyn jaloilleen, se tarvitsisi paljon aikaa oppiakseen
pystyasennossa pysymään tasapainossa; ehkei se sitä edes yrittäisikään,
vaan nähtäisiin ehkä tämän suuren, vahvan ja rotevan ruumiin pysyvän
paikallaan kuin kiven tai ryömivän ja laahaavan itseään eteenpäin kuin
koiranpenikan.

Sillä olisi mielipahan tunne tarpeistaan, niitä tuntematta ja voimatta
keksiä mitään keinoa niitä tyydyttääkseen. Ei ole olemassa mitään
välitöntä yhteyttä vatsa-, käsivarsi- ja jalkalihasten välillä, niin
että nämä, jos olisikin yltympäri ravintoaineita, eivät saattaisi sitä
ottamaan askeltakaan niitä lähestyäkseen eivätkä ojentamaan kättä
niihin tarttuakseen; ja koska sen ruumis olisi täysikasvuinen ja kaikki
sen jäsenet kehittyneet, ei se siis olisi lasten tavoin levoton ja
alati liikkeessä, saattaisipa kuolla nälkään ennenkuin olisi
liikahtanut ravintoa hankkimaan. Ken vähänkin on harkinnut tietokykymme
asteittaista kehitystä, ei saata kieltää että jotenkin sellainen oli
ihmisen alkuperäinen tietämättömyyden ja saamattomuuden tila, ennenkuin
hän oli oppinut mitään kokemukselta tai vertaisiltaan.

Tunnetaan siis, tai voidaan tuntea se kohta, josta kukin lähtee
saapuakseen yleiseen ymmärtämismäärään; mutta kukapa tuntee sen
äärimäiset rajat? Kukin edistyy enemmän tai vähemmän lahjojensa,
makunsa, tarpeidensa, taipumustensa, intonsa ja toimintatilaisuuksiensa
mukaan. En tunne yhtään filosofia, joka olisi ollut kyllin rohkea
sanomaan: kas tuossa se raja, jolle ihminen voipi saapua, mutta jonka
yli hän ei voi astua. Me emme tiedä, kuinka laajan kehityksen luontomme
meille sallii; ei kukaan meistä ole mitannut sitä kehitys-etäisyyttä,
joka saattaa olla olemassa kahden ihmisen välillä. Tokko lienee niin
alhaista sielua, ettei tämä ajatus sitä innostaisi ja ettei se
ylpeydessään joskus itselleen sanoisi: kuinka monet olen jo jättänyt
taakseni, kuinka monen muun tasalle voin vielä päästä! miksi vertaiseni
menisi minusta edelle?

Toistan vielä kerran: ihmisen kasvatus alkaa hänen syntymästään;
ennenkuin hän puhuu ja ymmärtää, hän jo oppii. Kokemus käy opetuksen
edellä; sinä hetkenä jolloin lapsi tuntee imettäjänsä, se on jo oppinut
paljon. Ihmettelisimme mitä raaimmankin ihmisen tietoja, jos olisimme
seuranneet hänen kehitystään hänen syntymästään nykyhetkeen. Jos koko
inhimillinen tietämys jaettaisiin kahteen osaan, joista toinen olisi
yhteinen kaikille ihmisille ja toinen erityisesti oppineiden omistama,
olisi jälkimäinen hyvin vähäinen verrattuna edelliseen. Mutta me emme
ollenkaan ajattele yleistä tiedonsaavutusta, se kun tapahtuu ilman
erityistä punniskelua, jopa ennen järkevän iän tuloa, ja kun tieto
huomataan vaan sen erilaisuudesta, ja koska, kuten algebrallisissa
ekvatsioneissa, yhtäsuuria suureita ei oteta lukuun.

Eläimetkin oppivat paljon. Niillä on aistimet, niiden tulee siis oppia
niitä käyttämään, niillä on tarpeensa, niiden tulee siis oppia niitä
tyydyttämään: niiden tulee oppia syömään, astumaan, lentämään.
Nelijalkaiset eläimet, jotka seisovat jaloillaan syntymästään alkaen,
eivät siltä osaa kävellä; niiden ensi askeleista huomaa, että ne ovat
epävarmoja kokeiluja. Häkeistään päässeet kanarialinnut eivät osaa
lentää, ne kun eivät ole koskaan ennen lentäneet. Kaikki on oppia
elollisille ja tunteville olennoille. Jos kasveilla olisi kyky liikkua
paikaltaan, täytyisi niillä olla aistimet, ja niiden tulisi saavuttaa
tietoja, muuten suvut pian kuolisivat.

Lasten ensimäiset mielteet ovat tunnevaikutteita, ne eivät tajua muuta
kuin mielihyvää ja mielipahaa. Koska ne eivät osaa kävellä eivätkä
käsin tarttua kiinni, tarvitsevat ne paljon aikaa muodostaakseen
itselleen ne kuvittelevat aistimukset, jotka osottavat niille niiden
ulkopuolella olevat esineet; mutta sillä välin kuin nämä esineet heidän
mielessään saavat ulottuvaisuutta, ikäänkuin etenevät heidän silmistään
ja saavat eri kokonsa ja muotonsa, usein toistuvat ulkoaistimukset
alkavat alistaa niitä tottumuksen voiman alaiseksi. Näkee lasten
silmäin lakkaamatta kääntyvän valoa kohti, ja jos valo lankeaa sivulta,
vaistomaisesti kääntyvän sinnepäin. Tulee siis kääntää niiden kasvot
päivää kohti, muuten ne voivat tottua katsomaan kieroon. Lasten tulee
myös aikaisin tottua pimeään; muuten ne itkevät ja parkuvat niin pian
kuin siihen joutuvat. Jos niille annetaan ruokaa ja jos ne pannaan
nukkumaan liian säntillisesti, niin ruoka ja uni näiden määräaikojen
kuluttua käyvät niille välttämättömiksi, ja kohta ne eivät enää halua
niitä tarpeesta, vaan tottumuksesta, tai pikemmin: tottumus lisää uuden
tarpeen luonnon vaatimaan, ja sitä tulee välttää.

Ainoa tottumus, joka on lapseen istutettava, on se, ettei se saa mitään
tottumuksia; älköön sitä kannettako useammin toisella kuin toisella
käsivarrella, älköön sitä totutettako ojentamaan ennemmin toista kuin
toista kättä tai useammin käyttämään toista kättänsä, älköönkä siihen,
että se tahtoo syödä, nukkua ja olla hereillä samoina tunteina ja ettei
se voi olla yksin yöllä eikä päivällä. Valmistettakoon sitä aikaisin
oikein käyttämään vapauttaan ja voimiaan jättämällä sen ruumiille
luonnollinen ryhtinsä ja saattamalla se kykeneväksi aina hillitsemään
itseänsä ja kaikessa käyttämään tahtoansa, niin pian kuin se siinä on
herännyt.

Heti kun lapsi alkaa erottaa esineitä toisistaan, on tärkeätä valita ne
esineet, jotka sille näytetään. Luonnollisesti kaikki uudet esineet
herättävät ihmisessä mielenkiintoa. Hän tuntee itsensä niin heikoksi,
että pelkää kaikkea, mitä ei tunne: tottumus nähdä uusia esineitä,
ilman että ne herättävät epämieluisia tunteita, karkottaa tämän pelon.
Siisteissä taloissa kasvatetut lapset, missä ei kärsitä hämähäkkejä,
pelkäävät niitä, ja tämä pelko pysyy heissä usein vielä suureksi
tultuansa. En koskaan ole nähnyt talonpoikaisihmisen, -miehen, -vaimon
tai -lapsen pelkäävän hämähäkkejä.

Kuinka siis lapsen kasvatus ei alkaisi ennenkuin se puhuu ja ymmärtää,
kun yksistään ne esineet, joita sille näytetään, ovat omansa saattamaan
sen pelokkaaksi tai rohkeaksi? Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään
uusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta
tapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja
kunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee
kosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään
rupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua
katseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia
ilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.

Kaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle
miellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän
naamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja
lapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin
naamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti
toimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan
pelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten
ensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan
pelottaa naamareilla.

Kun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy
isänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy
parkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään,
niin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee
vallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta.
Levollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä
kypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella
niitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan
päähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.

Jos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin
ensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen
ja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman
pannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan
pistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin
totuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä
hirvittävimpiin pamauksiin.

Olen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen
jyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne
eivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama
haavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille
tuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä
taas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella
saatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka
suhteessa.

Alkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen
tarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa
sen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee
tarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi
niitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja
koska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi
selvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien
esineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea;
älkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille
hyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön,
kylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden,
havaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset
ominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,[22]
kuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä
jo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus
aikaansaisi.

Ainoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella
itseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme
ulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä
käsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen
vallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan
esineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon
merkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset
sen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen
menettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen
esineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä,
olevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta
etäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis
huolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta
toiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi
arvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa
menettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan,
eikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää
vie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on
huomattava ja kaipaa selitystä.

Luonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen
kaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä
lasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki
niiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne
nauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne
sen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät
juuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat
mielenliikutusten valloissa.

Kaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko
olemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä
on olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät,
ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta,
mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme
täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä
laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme
lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat
opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän
hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa
hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja,
ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan
äänen painon jolla se on lausuttu.

Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä,
joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten
heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka
ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden
ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette
niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen
salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot.
Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä.
Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten
tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä
ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä,
tunteet katseissa.

Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat
valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se
rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos
sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja
sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä
pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä
useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa
puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia,
nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia
se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä
yhden ainoan mielipahan tunteen.

Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota,
syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi;
siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa
yhteiskuntajärjestyksen.

Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi
tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja
tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku
jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi,
sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä
itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä;
sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus,
jonka se saa mukaansa elämään.

En koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän
sellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin
että se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä
orjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta.
Erehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli
hengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan.
Seuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä
iällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät
sen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos
ennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on
synnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt
vakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle
sattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin
tämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi
loukkaavassa tarkotuksessa.

Tämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja
vihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave
arvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden
pää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin
aikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota
mitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat,
suututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa
vaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen
aiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta
ainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule
uppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä.
Tässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat
vapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat
ja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan
siten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina
huomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei
aina vastustella sen tahtoa.

Lapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme,
ne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne
vaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin
johtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja
hallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin
niiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä
alkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile
luonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen
tutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista
tarkoitusta.

Kun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee
saavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se
erehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin
se ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai
lähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä
tapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä
tapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se
parkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin
totuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole
heidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi
tahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille
antaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle;
lapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän
mukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.

Abotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi
päinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat
tämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä.
Kun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan
ristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy
ainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin
se tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy.
Kaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota
ilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat
olettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana
voimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan
ristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa
esiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.

Järki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka
saattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se
onkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme
saavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä
silloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus
liittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina
olemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä
näkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se
puristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa
sen tietämättä mitä se tekee.

Miksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä
esiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja
inhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden
tietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja
näyttämään itselleen omaa valtaansa. Mutta tarkastakaa heikkoa ja
raihnaista vanhusta, jonka inhimillisen elämän kiertokulku jälleen on
palauttanut lapsuuden heikkoudentilaan. Vanhus ei yksistään itse pysy
asemillaan ja levollisena, hän tahtoo myös, että kaikki muu hänen
ympärillään samoin pysyy alallansa; vähinkin muutos häntä häiritsee ja
saattaa hänet levottomaksi; hän tahtoisi, että yleinen levollisuus
vallitsisi maailmassa. Kuinka sama heikkous yhtyneenä samoihin vikoihin
ja taipumuksiin aiheuttaisi niin erilaisia vaikutuksia näinä eri
ikävuosina, ellei alkusyy olisi muuttunut? Ja mistä voisikaan hakea
tätä syiden erilaisuutta, ellei yksilöjen erilaisesta ruumiintilasta?
Kummallekin yhteinen toiminnanvaisto puhkeaa kehitykseensä lapsessa ja
on sammumaisillaan vanhuksessa; edellinen puhkeaa kukoistukseen,
jälkimäinen kuihtuu, edellinen rientää elämään, jälkimäinen kallistuu
hautaa kohti. Heikkenevä toimintakyky sulloutuu vanhuksen sydämeen;
lapsen sydämessä se kuohuu uhkuvana ja pyrkii levenemään ulospäin; se
tuntee niin sanoakseni omistavansa tarpeeksi elämää elähyttääkseen
kaiken, mikä sitä ympäröi. Joko se sitten rakentaa tai repii alas, on
sille yhdentekevää; sille riittää, kun se vaan muuttaa asioiden tilan,
sillä jokainen muutos vaatii toimintaa. Se, että lapsella näyttää
olevan enemmän taipumusta hävittämään, ei johdu häijyydestä; se tulee
siitä, että luova eli rakentava toiminta aina on hidas, ja hajottava
toiminta on nopeampi, joten se paremmin sopii lapsen vilkkaudelle.

Samalla kun Luoja istuttaa lapsiin tämän toiminnanvaiston, hän
järjestää niin, että se vallan vähäisessä määrässä on vahingollinen,
antamalla lapselle vaan vähäsen voimaa tuota vaistoa tyydyttämään.
Mutta niin pian kuin ne tottuvat pitämään ympäröiviä henkilöitä
välikappaleina, joita ne oman mielensä mukaan voivat käyttää hyväkseen,
niin ne heidän avullaan panevat täytäntöön mielihalunsa, korvaten siten
heikkouttaan. Siten ne ovat kiusaksi, tulevat tyranneiksi, käskeviksi,
häijyiksi, hillittömiksi; tämä muutos ei tapahdu niissä minkään
synnynnäisen vallanhimon vaikutuksesta, vaan se herättää heissä
vallanhimoa. Sillä ei tarvita pitkää kokemusta, jotta huomaisi, kuinka
miellyttävää on saada toiset toimimaan omasta puolestaan ja kuinka vaan
tarvitsee liikuttaa kieltänsä saadakseen kaiken liikkeelle.

Suuremmaksi varttuessaan lapsi saa lisää voimia, tulee vähemmän
levottomaksi ja liikunnonhaluiseksi ja sulkeutuu enemmän itseensä.
Sielu ja ruumis ikäänkuin joutuvat keskinäiseen tasapainotilaan, eikä
luonto enää vaadi muuta kuin itsesuojelemiselle välttämätöntä liikettä.
Mutta käskemishalu ei haihdu sen tarpeen mukana, joka sen on
synnyttänyt. Vallantunto herättää ja kiihottaa itserakkautta ja
tottumus sitä vahvistaa. Siten oikullisuus astuu tarpeen sijaan, siten
juurtuvat ensimäiset ennakkoluulot ja mielipiteet.

Kun nyt siis tunnemme periaatteen, näemme selvästi, missä kohdassa tie
erkanee luonnollisuudesta. Katsokaamme mitä on tehtävä, jotta siinä
pysyttäisiin.

Kaukana siitä että lapsilla olisi liiaksi voimia, niillä ei niitä ole
edes riittämään asti kaikkeen siihen, mitä luonto niiltä vaatii; tulee
siis antaa niiden käyttää kaikkia niitä voimia, jotka luonto niille
antaa ja joita ne eivät saata väärinkäyttää. Tämä on ensimäinen
perusohje.

Tulee auttaa niitä ja korvata se, mikä niiltä puuttuu, sekä mitä tulee
henkisiin että ruumiillisiin voimiin ja tarpeisiin. Tämä on toinen
perusohje.

Tulee auttaessaan niitä yksinomaan rajoittua siihen, mikä todella on
hyödyllistä, tekemättä mitään myönnytystä oikullisuudelle tai
järjettömälle halulle; oikullisuus ei näet ollenkaan niitä vaivaa,
ellei sitä niissä ole herätetty, kun se ei niissä ole synnynnäinen.
Tämä on kolmas perusohje.

Tulee huolellisesti tutkia niiden kieltä ja merkkejä, jotta voisi
niiden vielä ollessa siinä iässä, jolloin ei teeskennellä, erottaa
niiden haluissa sen, mikä johtuu välittömästi luonnosta, ja sen, mikä
johtuu niiden omista oikuista. Tämä on neljäs perusohje.

Näiden sääntöjen päätarkotus on myöntää lapsille enemmän oikeata
vapautta ja vähemmän valtaa, saattaa ne aikaansaamaan enemmän omin
voimin ja vaatimaan vähempää toisilta. Täten tottuen aikaisin
supistamaan halunsa voimiensa mukaisiksi, ne tuntevat varsin vähän
sellaisten seikkojen puutetta, joita eivät kykene omin voimin
toteuttamaan.

Siinä siis on uusi ja hyvin tärkeä syy jättää lasten ruumis ja jäsenet
vallan vapaiksi, kunhan vaan noudatetaan sitä varovaisuutta, että ne
turvataan putoamisen vaaralta ja että niiden käsistä poistetaan kaikki,
mikä voi niitä vahingoittaa.

Kieltämättä lapsi, jonka ruumis ja kädet ovat vapaina, itkee vähemmän
kuin kapaloon kääritty lapsi. Se, joka tuntee ainoastaan ruumiillisia
tarpeita, itkee vaan silloin, kun se kärsii, ja tämä on suuri etu;
silloin näet tarkalleen tietää, milloin se tarvitsee apua, eikä saa
hetkeksikään avun antamista lykätä, jos se vaan on mahdollista. Mutta
ellette voi sen kärsimystä lieventää, niin pysykää alallanne älkääkä
sitä hyväilkö; hyväilynne eivät kuitenkaan paranna sen vatsakipua.
Sillä jos sitä silloin hyväilette, se on muistava, miten on meneteltävä
hyväilyn saamiseksi, ja kun se kerran tietää, miten tulee kohdella
aikaihmistä taivuttaakseen häntä tahtonsa mukaan, niin tulee siitä
aikaihmisen käskijä; silloin kaikki on hukassa.

Jos lasten liikkeitä vähemmän estää, ne itkevät vähemmän; kun niiden
itku meitä vähemmän häiritsee, me vähemmän kiusaamme itseämme
koettamalla saada ne vaikenemaan. Jos niitä uhataan tai hyväillään
vähemmän, ne ovat vähemmän pelokkaita tai vähemmän itsepäisiä ja
pysyvät paremmin luonnollisessa tilassaan. Jos annetaan lasten itkeä,
on niillä paljon vähempi vaara saada tyrät, kuin jos hääritään niiden
ympärillä koettaen niitä rauhoittaa, ja todistukseksi siitä mainitsen,
että hoidon puolesta enimmin laiminlyödyt lapset ovat paljoa vähemmin
tämän vaaran alaiset kuin muut. En siltä suinkaan neuvo niitä
laiminlyömään; päinvastoin tulee niitä varoittaa eikä antaa niiden
ilmaista hätäänsä huudoillaan. Mutta en myöskään tahdo, että se
huolenpito, joka niille omistetaan, sattuu väärään paikkaan. Miksi
lapsi luopuisi kyyneleistään, jos se huomaa, että niistä on monessa
suhteessa hyötyä? Jos ne hyvin tietävät, millä hinnalla ne saadaan
vaikenemaan, eivät ne vaiteliaisuudessa ole liian tuhlailevia. Lopulta
ne saattavat sen niin kallishintaiseksi, ettei siihen enään riitä
varoja, ja silloin ne itkien turhaan kiihottavat, uuvuttavat, jopa
tappavatkin itsensä.

Sellaisen lapsen itku, joka ei ole kapaloitu eikä kipeä ja jolta ei
anneta puuttua mitään, on pelkkää tottumusta ja itsepäisyyttä. Se ei
ole luonnon, vaan imettäjän aiheuttamaa, joka tuskaantuu lapseen ja
tahtoo siitä päästä, mutta joka ei ajattele, että hän saamalla sen
tänään hetkeksi vaikenemaan kiihottaa sitä huomenna itkemään kahta
enemmän.

Ainoa keino parantaa tai ehkäistä tätä tapaa on se, ettei siihen
kiinnitetä huomiota. Ei kukaan huoli turhasta vaivannäöstä, eivät edes
lapset. Ne tosin ovat itsepäiset yrityksissään; mutta jos teidän
järkähtämättömyytenne on suurempi kuin niiden itsepäisyys, ne väsyvät
eivätkä ala uudestaan. Täten niiltä säästetään turhia kyyneleitä ja
totutetaan ne vuodattamaan niitä ainoastaan silloin, kun kipu pakottaa.

Muuten, kun ne itkevät oikullisuudesta tai itsepäisyydestä, on varma
keino estää niitä jatkamasta se, että niiden huomio käännetään johonkin
miellyttävään ja silmäänpistävään seikkaan, joka saattaa ne unhottamaan
itkunhalunsa. Suurin osa lastenhoitajattarista loistaa tällä taidolla,
ja hyvin käytettynä se on sangen hyödyllinen; mutta on perin tärkeätä,
ettei lapsi huomaa tätä huvittamistarkotusta, ja että se saa tuon huvin
tietämättä, että sitä erityisesti ajatellaan; tässä suhteessa kaikki
lapsenhoitajat ovat taitamattomia.

Lapset totutetaan tavallisesti liian aikaisin pois imetyksestä. Tämän
vierottamisen oikean ajan ilmaisee hampaiden puhkeaminen, ja se on
yleensä vaivalloinen ja kipua tuottava. Koneellisen vaistomaisesti
lapsi silloin usein panee suuhunsa kaiken, mikä sillä on käsissä, sitä
pureskellakseen. Luullaan voitavan helpottaa hampaiden saantia
antamalla lapselle leikkikaluiksi kovia esineitä, kuten norsunluuta tai
sudenhampaita. Luulen että siinä erehdytään. Kun tällaisia kovia
esineitä painetaan ikeniä vastaan, eivät ne suinkaan tee niitä
pehmeämmiksi, vaan saattavat ne känsäisiksi ja koviksi ja tekevät
hampaiden puhkeamisen kahta vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi.
Ottakaamme aina vaisto esikuvaksemme. Ei koskaan näe koiranpenikkojen
hiovan esiinpuhkeavia hampaitaan kiviin, rautaan tai luuhun, vaan
puuhun, nahkaan, riepuihin ja yleensä pehmeihin aineisiin, joihin
hammas pääsee pureutumaan.

Ei enää osata noudattaa yksinkertaisuutta missään, ei edes lasten
ympärillä. Hopea-, kulta- ja koralli-kulkusia, särmäkkäitä kristalleja,
kaikenlaisia ja kaikenhintaisia leluja -- kuinka paljo turhaa ja
vahingollista korukalua! Pois kaikki se! Pois kaikki kulkuset ja lelut;
pienet oksat hedelmineen ja lehtineen, unikon kota, jonka sisällä
kuulee siementen kalisevan, lakritsitanko, jota lapsi voi imeä ja
pureskella, huvittavat sitä yhtä paljon kuin nuo komeat leikkikalut
eivätkä ole haitallisia siinä suhteessa, että totuttaisivat lasta
ylellisyyteen syntymästä alkaen.

On tunnustettu seikka, ettei velli ole varsin terveellistä ruokaa.
Keitetty maito ja puolikypsät jauhot ovat raskaat ja epäterveelliset
vatsalle. Vellissä jauhot ovat vähemmin kypsässä tilassa kuin leivässä
eivätkä edes ole nousseet; leivänmuru-liemi ja riisiryynipuuro tuntuvat
minusta paremmilta. Jos välttämättömästi tahtoo keittää velliä, on
parasta sitä ennen hieman paahtaa jauhoja. Synnyinseudullani tehdään
näin paahdetuista jauhoista hyvin hyvänmakuista ja terveellistä lientä.
Lihaliemet ovat nekin keskinkertaista ravintoainetta, jota tulee
käyttää niin vähä kuin mahdollista. Lasten tulee aluksi oppia ruokaa
pureksimaan; se on oikea keino helpottaa hammasten puhkeamista; ja kun
ne alkavat niellä ruokaansa, edistää ravintoaineisiin yhtynyt sylki
niiden sulamista.

Minä siis aluksi antaisin niiden pureksia kuivia hedelmiä tai
leivänkuoria. Antaisin niille leikkikaluiksi kuivia leipäpalasia tai
Piemontin leivän kaltaisia korppuja, joilla kotiseudullani on nimenä
_griffes_.[23] Liottamalla tätä leipää suussaan ne lopulta nielisivät
siitä jonkun murun, niiden hampaat siitä puhkeaisivat esiin ja ne
vierottuisivat maidosta melkein ennen kuin sitä huomaisikaan.
Maalaisväestöllä on tavallisesti hyvin hyvä vatsa, eikä sen lapsia
totuteta pois imettämisestä millään muulla kuin tällä tavalla.

Lapset kuulevat syntymästään alkaen puhuttavan; niitä puhutellaan sekä
ennenkuin ne ymmärtävät, mitä niille sanotaan, että ennenkuin ne
osaavat itse lausua niitä ääniä, joita kuulevat. Niiden jäykkä
puhe-elin taipuu vasta vähitellen matkimaan niitä ääniä, jotka niille
lausutaan, eikä edes ole varmaa, että nämä äänet alussa tunkevat niiden
korviin yhtä selvästi kuin meidän korviimme. Hyväksyn puolestani sen
että imettäjä huvittaa lasta lauluilla ja hyvin iloisilla ja
vaihtelevilla sävelillä, mutta en hyväksy sitä, että hän lakkaamatta
panee lapsen pään pyörälle puhumalla sille koko joukon joutavia sanoja,
joista se ei ymmärrä muuta kuin sen äänenpainon, jolla ne on lausuttu.
Tahtoisin että ensimäiset puheäänet, jotka sille lausutaan, olisivat
harvat, helpot, selvät, usein toistetut ja että niiden ilmaisemat sanat
vastaisivat ainoastaan havainnollisia esineitä, jotka ensin voitaisiin
näyttää lapselle. Onneton taipumuksemme tuhlaillen käyttää sanoja,
joita emme ollenkaan ymmärrä, alkaa aikaisemmin kuin luulemmekaan.
Koulupoika kuuntelee luokalla opettaja-valtiaansa sanatulvaa samoin
kuin kuunteli kapaloihin käärittynä imettäjänsä lörpötystä. Minun
mielestäni olisi oppilaalle hyvin hyödyllistä, jos häntä opetettaisiin
niin, ettei mokomasta mitään ymmärtäisi.

Mietteitä herää kosolta, kun rupeaa kiinnittämään huomiotansa lasten
kieleen ja ensimäiseen puheluun. Meneteltäköön miten tahansa, niin ne
oppivat aina puhumaan samalla tavoin, ja kaikki filosofiset mietiskelyt
sen johdosta ovat aivan turhat.

Aluksi lapsilla on niin sanoakseni ikänsä mukainen kielioppi, jonka
lauseopilla on yleisemmät säännöt kuin aikaihmisten; ja jos sitä
tutkisi tarkkaavaisesti, ihmettelisi, miten tarkasti ne noudattavat
muutamia analogioja (yhdenmukaisuuksia), jotka tosin ovat hyvin
virheellisiä, mutta hyvin johdonmukaisia, ja jotka loukkaavat korvaa
ainoastaan sen vuoksi, että ne ovat karkeita ja ettei yleinen käytäntö
niitä salli. Kuulin hiljan erään isän suuresti toruvan lapsiparkaansa
siitä, että tämä oli sanonut: _mon père, irai-je-t-y_? (isäni, menenkö
sinne?). Kuitenkin tämä lapsi noudatti paremmin analogiaa kuin meidän
kielentutkijat; kun sille näet sanottiin: _vas-y_ (mene sinne), niin
miksi se ei olisi voinut sanoa: _irai-je-t-y_? Huomatkaa lisäksi,
kuinka taitavasti se vältti muodoissa _irai-je-y_ tai _y-irai-je_
esiintyvät hiatukset. Onko se lapsiparan syy, jos me aikaihmiset olemme
tuosta lauseesta aiheettomasti jättäneet pois paikallisadverbin _y_,
kun emme ole tietäneet, miten sijoittaa sitä? On sietämätöntä
turhantarkkuutta ja joutavaa huolellisuutta ryhtyä korjaamaan lasten
puheessa kaikkia noita pieniä virheitä kielenkäyttämisessä, jotka he
aina varmasti aikaa myöten itse korjaavat. Puhukaa aina virheettömästi
lasten kuullen ja tehkää niin, etteivät ne viihdy kenenkään kanssa niin
hyvin kuin teidän kanssanne, niin voitte olla varma siitä, että niiden
kieli on korjaantuva teidän kielenne mukaan, ilman että koskaan olette
sitä korjannut.

Toinen paljoa arveluttavampi erehdys, jota on vielä vaikeampi välttää,
on se, että liiaksi kiirehditään lasten puhumista, ikäänkuin
pelättäisiin, etteivät ne itsestään oppisi puhumaan. Tämä ajattelematon
jouduttaminen aikaansaa vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä on
tavoiteltu. Se vaikuttaa vaan sen, että lapsi myöhemmin puhuu
sekavammin. Se ylenmääräinen tarkkaavaisuus, jolla kuunnellaan kaikkea
mitä lapset sanovat, vapauttaa ne ääntämästä selvästi, ja kun ne tuskin
suvaitsevat avata suutansa, useat niistä säilyttävät koko ikänsä
puutteellisen ääntämistavan ja sekavan puheen, joka tekee, että tuskin
niitä ymmärtää.

Olen paljon elänyt talonpoikien parissa, enkä ole koskaan kuullut
yhdenkään heistä, en miehen, vaimon, en tytön enkä pojan puhuvan
sorakielin. Mistä tämä johtuu? Ovatko talonpoikien elimet toisin luodut
kuin meidän? Eivät, mutta toisin harjotettuja. Vastapäätä ikkunaani on
kumpu, jolle seudun lapset kokoontuvat leikittelemään. Vaikka ne ovat
jotenkin etäällä minusta, erotan vallan selvästi kaiken, minkä ne
puhuvat ja minä teen siitä usein hyviä johtopäätöksiä tätä kirjaani
varten. Joka päivä korvani pettää minua niiden iän suhteen; luulen
kuulevani kymmenvuotisten lasten ääniä, katson ulos ja näen kolmi- tai
nelivuotisten lasten vartalot ja kasvot. Tämä kokemus ei ole yksinomaan
minun tekemäni. Kaupunkilaiset, jotka tulevat minua tervehtimään ja
joille huomautan tätä seikkaa, joutuvat kaikki samaan erehdykseen.

Tämä saa selityksensä siten, että kaupungin lapset, joita kasvatetaan
kamarissa ja kotiopettajattaren siipien suojassa, tulevat viidenteen
tai kuudenteen ikävuoteensa asti toimeen mutisemalla epäselviä sanoja;
heti kun ne liikuttavat huuliaan, koetellaan niitä kuunnella. Niille
lausutaan sanoja, joita ne itse kykenevät huonosti ääntämään, ja aina
tarkkaamalla niiden puhetta samat henkilöt, jotka alati ovat niiden
ympärillä, pikemmin arvaavat mitä ne ovat tahtoneet sanoa, kuin todella
sitä ymmärtävät.

Maalla on laita vallan toinen. Talonpoikaisnainen ei alati ole lapsensa
ympärillä; tämän täytyy siis oppia sanomaan hyvin selvästi ja hyvin
ääneen se, mitä tahtoo tehdä äidilleen ymmärrettäväksi. Ollen kedolla
hajalla ja etäällä isästä, äidistä ja muista lapsista lapset
harjaantuvat saattamaan äänensä kuuluviin kaukaa sekä sovittamaan
ääntänsä sen välin mukaan, joka erottaa ne niistä henkilöistä, joita
tahtovat puhutella. Sillä tavoin todella oppii ääntämään, eikä suinkaan
sopertelemalla muutamia äänteitä tarkkaavaisen kotiopettajattaren
korvaan. Tosin voipi sattua että kysyttäessä jotakin talonpojan
lapselta ujous estää sitä vastaamasta, mutta minkä se sanoo,
sen se sanoo selvästi. Sitävastoin lapsenhoitajan täytyy olla
kaupunkilaislapsen tulkkina, muuten ei kuule mitään siitä, mitä se
mutisee hampaiden välistä.[24]

Kasvaessaan suuremmiksi pitäisi poikien päästä tästä viasta kouluissa
ja tyttöjen luostareissa; ja todella he puhuvatkin yleensä selvemmin
kuin ne, joita aina on opetettu kodissa. Mutta muudan seikka estää
heitä koskaan saamasta niin selvää ääntämistapaa kuin talonpojat,
nimittäin se, että heidän on välttämätöntä oppia ulkoa paljon asioita
ja ääneen toistaa ulkoa oppimansa. Ulkoa lukiessaan he tottuvat
mutisemaan ja ääntämään huolimattomasti ja huonosti. Vastatessaan
opettajalle he ääntävät vielä huonommin; he hakevat sanojaan
vaivalloisesti, he venyttelevät ja pidentävät tavuita; onhan
välttämätöntä että kieli muistin pettäessä sopertelee. Siten syntyvät
tai säilyvät ääntämisviat. Lukija on huomaava kauempana ettei
Émilelläni niitä ole, tai etteivät ne ainakaan johdu samoista syistä.

Myönnän, että kansa ja maalaiset menevät toiseen äärimäisyyteen; he
näet puhuvat melkein aina kovemmalla äänellä kuin mitä on tarpeellista;
ääntäessään liian täsmällisesti he käyttävät liian kovaa ja karkeata
ääntä, panevat liiaksi painoa sanoihin, valitsevat huonosti
puhetapansa, j.n.e.

Mutta joka tapauksessa tämä liiottelu tuntuu minusta paljoa
anteeksiannettavammalta kuin tuo toinen, koska ensimäinen puhumisen
laki on se, että muut kuulevat mitä puhutaan, ja koska siis suurin
virhe tässä suhteessa on puhua niin, etteivät toiset sitä kuule. Ken
kerskailee siitä, ettei puhuessaan painosta sanoja, kerskaa samalla
siitä, että riistää lauseiltaan niiden viehätyksen ja pontevuuden.

Paino on puheen sielu; se luo siihen tunnetta ja totuutta. Paino
valhettelee vähemmin kuin sana; sentähden kenties niin sanotut hienosti
kasvatetut henkilöt sitä niin suuresti pelkäävät. Tavasta sanoa kaikki
samaan ääneen on johtunut tapa ivata ihmisiä heidän sitä huomaamattaan.
Painon laiminlyömistä seuraa naurettava, teeskennelty ja muodinmukainen
ääntämistapa, jommoista huomaa varsinkin nuorissa hovimiehissä. Tämä
puheen ja käytöstavan teeskenteleväisyys tekee yleensä ranskalaisen
esiintymisen epämiellyttäväksi toisille kansoille. Painon asemasta
ranskalainen värittää puhettaan ilmeillä ja liikkeillä. Tämä ei ole
omansa tekemään edullista vaikutusta muihin. Kaikki nuo pienet
ääntämis- ja kielivirheet, joiden niin suuresti pelätään tarttuvan
lapsiin, eivät merkitse mitään, ne vältetään tai korjataan erittäin
helposti. Mutta ne virheet, jotka niihin tartutetaan siten, että
saatetaan niiden puhe himmeäksi, sekavaksi, pelokkaaksi, alati
moittimalla niiden ääntä ja korjaamalla joka sanaa -- ne eivät koskaan
ole korjattavissa. Mies, joka on tottunut puhumaan ainoastaan
makuuhuoneessa, saa huonosti äänensä kuuluviin pataljoonan etunenässä
eikä voi saavuttaa mitään vaikutusta kapinoivaan kansajoukkoon.
Opettakaa siis lapsia ensin puhumaan miesten kanssa: tarpeen vaatiessa
he kyllä oppivat naistenkin kanssa puhumaan.

Kasvatettuina maalla maalaisyksinkertaisuudessa lapsenne saavat
sointuvamman äänen eivätkä kaupunkilaislasten sekavaa soperrusta; ne
eivät myöskään siellä opi talonpoikaisia puhetapoja ja murteellista
ääntämistä, tai vapautuvat siitä ainakin helposti, kun näet niiden
opettaja, joka elää niiden seurassa niiden syntymästä alkaen, ja sitten
myöhemmin vähitellen yksinomaan, on ehkäisevä tai korjaamisella
poistava niiden kielestä talonpoikaismurteen vaikutukset. Émile on
puhuva yhtä puhdasta ranskaa kuin minä itse, mutta hän on puhuva sitä
paljon selvemmin ja on ääntävä paljon paremmin kuin minä.

Lapsen, joka tahtoo puhua, ei tule kuunnella muita kuin sellaisia
sanoja, joita se ymmärtää, eikä lausua muita kuin niitä, jotka se osaa
ääntää. Sen sitä varten tekemät ponnistukset saattavat sen kahdentamaan
saman tavun, ikäänkuin se siten tahtoisi ääntää sitä selvemmin. Kun
lapsi alkaa soperrella, niin älkää niin kovin suuresti vaivatko
päätänne arvaamalla mitä se sanoo. Se, joka vaatii, että häntä aina
kuultaisiin, harjottaa siinäkin jossain määrin vallanpitoa, eikä lapsi
saa sitä ollenkaan tehdä. Riittäköön, että aikaihmiset hyvin tarkasti
pitävät huolen siitä, mikä on välttämätöntä; lapsen tehtävä on osottaa,
mikä ei ole välttämätöntä. Paljon vähemmän tulee kiirehtiä lasta
puhumaan; se on kyllä itsestään rupeava puhumaan, kun huomaa sen
hyödylliseksi.

Huomautetaan tosin etteivät ne, jotka alkavat puhua hyvin myöhään,
koskaan puhu niin selvästi kuin toiset. Mutta heidän puhe-elimensä
eivät ole tulleet kankeiksi sen tähden, että ovat alkaneet puhua
myöhään, vaan päinvastoin sen vuoksi, että he syntymästään ovat saaneet
kankeat puhe-elimet, he ovat alkaneet puhua myöhään; sillä miksi he
muuten puhuisivat myöhemmin kuin toiset? Onko heillä vähemmän
tilaisuutta puhua ja kehotetaanko heitä vähemmän puhumaan? Päinvastoin
tämän viivytyksen aiheuttama levottomuus, niin pian kuin se huomataan,
matkaansaa sen, että kahta kiihkeämmin koetetaan saada tuollaiset
lapset sopertelemaan kuin ne, jotka ovat alkaneet harjotella puhumista
aikaisemmin. Ja tämä varomaton hätäileminen saattaa suuressa määrin
tehdä epäselväksi niiden puheen, jota niillä olisi ollut aikaa
parannella, jos ei niitä olisi niin suuresti kiirehditty.

Lapset, joita liiaksi joudutetaan puhumaan, eivät ehdi oppia hyvin
ääntämään eivätkä hyvin käsittämään, mitä niiden annetaan sanoa. Jos
niiden sitävastoin annetaan mennä omaa tietään, ne harjottavat itseään
ensin lausumaan kaikkein helpoimpia tavuja, yhdistäen niihin vähitellen
jonkun merkityksen, joka käy selville niiden ilmeistä, ja lausuvat
teille sanansa, ennenkuin olette heihin niitä terottaneet; tästä johtuu
että lapset omistavat ne vasta ymmärrettyään ne. Kun ei niitä jouduteta
näitä sanoja käyttämään, ne ensin tarkoin huomaavat minkä merkityksen
niille annatte ja saatuaan sen selville, rupeavat niitä käyttämään.

Suurin epäkohta lapsia joudutettaessa puhumaan ennen aikaansa ei ole
siinä, ettei niihin kohdistetulla puheella eikä niiden lausumilla
sanoilla ole mitään merkitystä niiden mielessä, vaan siinä, että
sanoilla niistä on toinen merkitys kuin meillä, meidän voimatta sitä
huomata, joten lapset näyttävät vastaavan meille, mutta itse teossa
puhuvat kanssamme ymmärtämättä meitä ja meidän ymmärtämättä niitä.
Tällaisesta kaksinaiskäsityksestä tavallisesti johtuu se hämmästys,
joka meidät valtaa joskus kuullessamme lasten puheita, joiden luulemme
tarkottavan vallan toista kuin mitä ne ovat ajatelleet. Tämä seikka,
ettemme huomaa sitä merkitystä, jonka lapset omistavat sanoille, tuntuu
minusta olevan syynä niiden ensi erehdyksiin; ja nämä erehdykset
vaikuttavat, sittenkin kun lapset ovat niistä vapautuneet, koko
loppuiän niiden ajatussuuntaan. Minulla on oleva tuonnempana monasti
tilaisuutta valaista tätä seikkaa esimerkeillä.

Rajoittakaa siis niin paljo kuin suinkin lapsen sanavarastoa. On hyvin
haitallista, jos sillä on enemmän sanoja kuin käsitteitä ja jos se osaa
lausua enemmän seikkoja, kuin mitä se voi ajatella. Luulen yhdeksi
syyksi siihen, että maalaisasukkailla yleensä on tarkempi arvostelukyky
kuin kaupunkilaisilla, sitä seikkaa, että heidän sanavarastonsa on
rajoitetumpi. Heillä on vähän käsitteitä, mutta he vertaavat niitä
hyvin toisiinsa.

Lapsen ensi edistysennätykset tapahtuvat melkein kaikki samaan aikaan.
Se oppii puhumaan, syömään ja kävelemään jotenkin yhdenaikaisesti. Tämä
aika on sen elämän varsinainen ensimäinen kehityskausi. Sitä ennen se
ei ole mitään enempää kuin mitä se oli äitinsä kohdussa, sillä ei ole
mitään tunnetta, ei mitään käsitettä, tuskinpa edes aistimustakaan; se
ei edes ole tietoinen omasta olemassaolostaan.

Vivit, et est vitae nescius ipse suae.[25]




TOINEN KIRJA.


Toinen ikäkausi, josta nyt tulee puhe, on se, jonka alkaessa
varsinainen lapsuus päättyy; sanat _infans_ ja _puer_ eivät ole samaa
merkitseviä. Edellinen sisältyy jälkimäiseen ja merkitsee _puhumatonta,
puhumistaitoa kaipaavaa_, mistä johtuu, että _Valerius Maximus_ käyttää
muotoja _puerum infantem_. Mutta minä käytän edelleen sanaa _lapsuus_
kielemme käytännön mukaisesti, kunnes alan käsitellä sellaista ikää,
jota varten kielessämme on toisia nimiä.

Alkaessaan puhua lapset itkevät vähemmän. Tämä edistys on luonnollinen;
toinen kieli on tullut toisen sijaan. Niin pian kuin ne sanoin voivat
ilmaista kärsivänsä, niin miksi ne ilmaisisivat sitä huudoilla,
muulloin kuin tuskan ollessa liian ankara voidakseen sanoin saada
täyden ilmauksensa? Jos ne silloin jatkavat itkemistään, on syy niitä
ympäröivissä henkilöissä. Niin pian kuin Émile on sanonut: _voin
pahoin_, täytyy hänen tuskiensa olla hyvin kovat jotta hänen olisi
pakko itkeä.

Jos lapsi on heikko, herkkätuntoinen ja luonnostaan rupeaa parkumaan
tyhjästä ja valittaa tarpeettomasti, niin kuivatan pian näiden
kyynelten lähteen. Niin kauvan kuin se itkee, en ollenkaan mene sen
luo; riennän sinne heti kun se on vaiennut. Pian sen tapa kutsua minua
on oleva vaikeneminen, tai enintään yhden ainoan huudon päästäminen.
Ainoastaan silminnähtävän vaikutuksen mukaan lapset arvostelevat
antamiensa merkkien arvoa; niillä ei ole muuta menettelytapaa.
Satuttakoon lapsi itseään kuinka pahasti tahansa, niin on hyvin
harvinaista, että se itkisi yksin ollessaan, ellei se toivo toisten
sitä kuulevan.

Jos se kaatuu kumoon, jos se saa kuhmun päähänsä, jos sen nenästä
vuotaa verta, jos se saa haavan sormeensa, en hääri levottoman
näköisenä sen ympärillä, vaan pysyn alallani ainakin hetkisen. Vahinko
on tapahtunut, on välttämätöntä, että lapsi sen kärsii; koko häärivä
intoni vaan pelästyttäisi sitä enemmän ja lisäisi sen arkuutta.
Pohjalta itse haava tuottaa vähemmän mielipahaa kuin pelko. Säästän
lapselta ainakin tämän pelon; sillä aivan varmaan se on arvosteleva
vammaansa samalla tavoin kuin huomaa minun sitä arvostelevan; jos se
näkee minun rientävän luokseen levottomana sitä lohduttamaan ja
surkuttelemaan, niin se luulee olevansa hukassa. Jos se näkee minun
pysyvän kylmäverisenä, on se itse tekevä samoin ja luulee vamman
parantuneeksi, kun se ei enää tunne kipua. Tässä iässä lapsi saa
eusimäisen opetuksen rohkeuteen, ja silloin opettamalla sitä pelotta
kärsimään vähäisiä tuskia, se opetetaan asteittain kärsimään suuria.

Kaukana siitä että varoisin Émileä haavoittumasta, olisin hyvin
pahoillani, jos ei hän koskaan saisi haavaa ja jos hän kasvaisi
suureksi tuntematta kipua. Kärsiminen on ensimäinen seikka, joka hänen
on oppiminen ja jota hänen enimmin tarvitsee osata. Näyttää siltä kuin
lapset olisivat pieniä ja heikkoja ainoastaan sen vuoksi, että voisivat
vaaratta saada tämän tärkeän opetuksen. Jos lapsi kaatuu maahan
pitkälleen, se ei taita jalkaansa; jos se lyö itseään sauvalla, se ei
taita käsivarttaan; jos se tarttuu terävään aseeseen, se ei purista
sitä kovasti käteensä eikä saa syvää haavaa. Minä en tiedä että koskaan
olisi nähty omiin hoteisiinsa jätetyn lapsen tuottavan itselleen
surmaa, saattavan itseään rammaksi tai tuottavan itselleen huomattavaa
vammaa, ellei sitä olla varomattomasti jätetty korkeaan paikkaan, yksin
tulen ääreen, tai ellei ole unhotettu vaarallisia aseita sen saataviin.

Mitä onkaan sanottava tuosta suojeluskoneistosta, joka järjestetään
lapsen ympärille, jotta se kaikin tavoin löytäisi suojaa tuskalta,
kunnes se suureksi tultuaan jää sille alttiiksi, ollen vailla rohkeutta
ja kokemusta ja luullen itseään kuolleeksi ensi naarmusta ja pyörtyen
nähdessään ensi veripisaran?

Meidän opetusraivoinen ja turhantarkka intomme saattaa meidät aina
opettamaan lapsille sellaista, minkä ne paljon paremmin itsestään
oppisivat, ja unhottakaan sen, minkä ainoastaan me olisimme voineet
niille opettaa. Onko mitään mielettömämpää kuin se vaiva, jota nähdään
opettamalla niitä kävelemään, ikäänkuin oltaisiin nähty ketään, joka
hoitajansa laiminlyömisen takia suurena ei osaisi kävellä? Kuinka usein
päinvastoin näkee henkilöitä, jotka astuvat huonosti koko ikänsä sen
tähden, että heitä on huonosti opetettu kävelemään?

Émilellä ei tule olemaan päätä suojelevia kiehkuroita, ei reikätuolia,
ei lastenvaunuja eikä talutusnauhoja; siitä hetkestä alkaen, kun hän
osaa asettaa toisen jalan toisen edelle, häntä tuetaan korkeintaan
kivetyissä paikoissa, joiden poikki kuljetaan joutuin.[26] Sen sijaan
että annetaan lapsen kuihtua huoneen ummehtuneessa ilmassa, vietäköön
se joka päivä keskelle kenttää. Siellä se juoskoon ja keikahdelkoon ja
pudotkoon sata kertaa päivässä; kahta pikemmin se on oppiva jälleen
nousemaan pystyyn. Vapauden aiheuttama mielihyväntunne korvaa monet
vammat. Minun oppilaallani on usein oleva ruhjevammoja, mutta siitä
huolimatta hän on aina oleva iloinen. Jos teidän kasvateillanne niitä
on vähempi, niin ne ovat alati tyytymättömiä, sidottuja ja surullisia.
Epäilen, tokko etu olisi heidän puolellaan.

Toinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi,
nimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden
ei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne
tiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella
kehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee
itsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen
olemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi,
ja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä
nyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.

Vaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet,
jotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään
epävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat
saavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina
kaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä
vähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät,
enintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei
oppilaanne elä miehuudenikään.

Mitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka
uhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen
kaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon
valmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun
onnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi
siinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi
sovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten
pienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu
alituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että
kaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä
kuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan
poloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa
saapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa
mellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai
kasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos
pääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat
kärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta
ovat tunteneet ainoastaan tuskia.

Ihmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa
inhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole
vierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen,
joka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden
leikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus
kaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha
lakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat
pienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta
ja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi
tahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti
kuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin
teillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne!
Älkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet
hetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea
olemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä;
tehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä
hetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.

Kuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon
väärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita
päämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka
tavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta
siirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis
meidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.

Minulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen
taipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin
tuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi
järkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on
teidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset,
joilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys,
jonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte
sen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä,
että nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa
etteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa
lapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin
luonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee
ihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa
toivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo
pintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja
vapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota
hemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.

Älkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi
turhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä;
lapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee
kohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja
pysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on
ihmisluonnon mukainen -- siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen
hyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole
vallassamme.

Emme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua
tässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme
pysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on
alituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille
kaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin
vastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla
on enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni
tässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on
laskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.

Jokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä
vapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia
siitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme
puutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn
välillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva
olento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi
ehdottomasti onnellinen olento.

Missä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole
varsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä
olisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa
voimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme
kokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme,
sillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä
vielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme,
jos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme
voimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun
kaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on
tunteva itsensä tyytyväiseksi.

Täten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on
säätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset
itsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on
istuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta
ne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä
tilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei
ole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat
toimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja
toimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus
laajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja
kiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta
pyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee
nopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se
muuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme
matkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on
jäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa
päämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni
meitä pakenee.

Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa,
sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä
välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan
ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken
puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että
sen itse kipeästi tuntee.

Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton.
Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä
niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne
kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi
voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu
arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja
omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta.
Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän.
Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan
kysymys käytännöstä.

Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana
heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä
mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet,
olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka
tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura,
valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli,
joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen
kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen
on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin
heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis
kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne.
Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä
tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme
ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki
verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä
meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä
tuntevat.

Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat
pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että
juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa
ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee
välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään
tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi
välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi
liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista
omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota
kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta,
että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen
onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi _elää_,
eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä
etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?

Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On
epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä
elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän
kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä,
niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä
apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja
ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi
eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä
menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota
pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus
laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi,
ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman
välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän
kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä,
ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä
maksetaan.

Henkiset kärsimykset -- paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen
aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme -- johtuvat
mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko
itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me
kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja
kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä
olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole
kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet
tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit
joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja
heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen
sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen
kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille?
Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta
miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä
ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän
voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä
viime hetkeen asti.

Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa.
Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää
arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin
nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä,
jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla
kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä
olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei
huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi
osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä
suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on
voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan
kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme
alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä
määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun
tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta
harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä
keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin
ensimäinen.

Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille
ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi
saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka
mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko
aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa,
ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta
turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa
ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja,
kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se
heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen,
takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla
sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on
meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta
kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli
maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen.
Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä
meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan
menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne
kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen
heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!

Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko
tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän
joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena
tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän,
iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa;
hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on
painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies
katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti
paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy.
Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa
tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean
kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi
sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä
rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on
sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?

Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen
tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo
olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin
sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt
mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin
huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja
mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä
todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin
suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on
elinkeskuksenamme.

Oi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole
tunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle
olentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä
hylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä
uuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole
antanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan
yksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin
se tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset
voimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua.
Hallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä
mielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita
ennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi
mukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he
vaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi.
Niiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan
mielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä,
jotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia
mielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit,
palvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin
lasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas
kuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse
todellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä
toisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan.
Kansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta
mikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi
vuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia,
palvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja
jaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita,
hirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja
säädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja
kahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei
teitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä
vähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme,
mutta teette aina niinkuin muut tahtovat.

Se yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön
pannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei
mahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo
vaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on
ensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja
silloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.

Yhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä
häneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä
saattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä
lisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin
suuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies
on vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi
enempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin
jälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin
neuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa
ja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia
mielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan
toisten avulla voi tyydyttää.

Olen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä
parantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla
liioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät
järjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin
sen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole
välttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He
lisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla
tahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa
tahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen
orjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota
ylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän
kiintymyksensä.

Ymmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei
omaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä,
joita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on
pysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa
olla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea
heikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla
riippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä
käskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja
koska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä
edistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä,
ole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.

Ennenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet
luonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden
oikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden
heikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän
riittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen.
Jokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat
hänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se
elää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii
ainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa
elävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla
riippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja
onnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja
yhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat,
ylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään
heidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat
lapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei
omistettaisi, jos olisivat miehiä.

Nämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista
kaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista
riippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa
ja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus
oloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita
vapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen
järjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen
vaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa
mahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on
se, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain
vallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka
on ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait
voisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan
mikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä
muuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa
yhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin;
liitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys,
joka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan
riippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi
luonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan
fyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat
itse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on
muistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se
siitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää
täyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että
sillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen
on, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut
sille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin
muiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin
paljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu
vallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne
jonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi
olla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin
toimeen.

Luonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa,
joita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään
paikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä
paikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri
turhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa
silloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden
ruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen
suhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä
ja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan.
Silloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve
oikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai
siitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.

Olen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin.
Lisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa
ja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen
kieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä
kiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee
teidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä
myönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia
kyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää
tahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin
sävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu
häijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On
tärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää.
Kieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan
palauttako kerran lausumaanne kieltoa.

Varokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita,
joita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa
alaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken
sen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa
välttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun
terottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei
kukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää
äänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä
vaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan
varmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että _jos
suvaitsette_ niiden suussa merkitsee _jos minä suvaitsen_, ja _minä
pyydän_ merkitsee _minä käsken_. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan
saattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina
esiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile
tulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi,
tahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo _tehkää tämä_, kuin
että hän käskiessään sanoisi _minä pyydän_. Hänen käyttämällään
lausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen
yhdistää.

Sekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on
vältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden
terveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian
huolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan
perustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja
hemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin
ne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä
muutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka
ovat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan
erehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat
lastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka
ehkä ei koskaan tule.

Niin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin
kyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet
alttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää,
jäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän
tarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee.
Jos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän
pakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä
lapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja
vastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä
nykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa
onnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään.
Jos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne,
luuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?

Luuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla
luonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu
kun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset.
Minä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella
arvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä;
sellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset
ominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut
tuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä;
hänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan
vihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.

Tiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on,
jos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut
kasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein
huomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko
kieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa
kuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin
se tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada
kellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se
tahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette
voivanne sitä tyydyttää?

Ihmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen
vallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: "Lisätkää mielihalujemme
ohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden
valtiaaksi", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee
tahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman
kaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on
pakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea
mahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden
merkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei
kykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita.
Se näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne
katkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei
koskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen
karvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.

Miten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja
raatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla
onnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on
samalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt
tällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli
syöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava
kellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva
rykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä
lapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta
kenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden
tahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille
mieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa
tyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti
tahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla
löytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina
toraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja
valittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä
vallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta
hemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta;
ne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät
tyytyväisinä.

Kun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne
jo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne
varttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja
lisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne,
tottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan
elämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa
tuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna
liikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa
tuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia
satelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat
heille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi
kaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet
odottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää
heiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi,
mateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat
kohoavansa.

Palatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se,
että niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä
toteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta
herättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden
pitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta
pelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän
pään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan
näyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä,
juhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille
mitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata
ainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.

Jos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa,
onnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa
ja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin
sen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan
sen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta
ja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja
luonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen
komentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra
ainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se
menehtyisi?

Toiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous
kietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää
tätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti
rajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka
riistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään
naurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka
ansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan
järkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin
että ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme
ainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka
ei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen
vapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta
aiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä
lastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset
ajattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät
omaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.

Palaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään
sen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä
tarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan
välttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat _totella_ ja _käskeä_
karkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat
_velvollisuus_ ja _sitouminen_; mutta sanat _voima, välttämättömyys,
heikkous ja pakko_ saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden
ikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä
"siveellisistä olennoista" ja "yhteiskunnallisista suhteista". Tulee
siis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen
käyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin
yhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei
voida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu
lapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta
tulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen
käsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen
huomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että
se näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen
maailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan
kuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman
suhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan
saa poistetuksi.

Järkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän
päivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin
mielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani
tunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu
järkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on
kaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja
hitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen
kehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen
ihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava!
Tämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos
lapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi
kasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan
kieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin,
arvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä
viisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja
kaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien
nojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua,
pelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.

Seuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen
opetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:

_Opettaja_. Ei saa tehdä tätä.

_Lapsi_. Ja miksi ei saa tätä tehdä?

_Opettaja_. Sillä se olisi väärin tehty.

_Lapsi_. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?

_Opettaja_. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.

_Lapsi_. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?

_Opettaja_. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.

_Lapsi_. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.

_Opettaja_. Sinua pidetään silmällä.

_Lapsi_. Aionpa piilottautua.

_Opettaja_. Sinua kuulustellaan.

_Lapsi_. Aionpa valhetella.

_Opettaja_. Ei saa valhetella.

_Lapsi_. Miksi ei saa valhetella?

_Opettaja_. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.

Tällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää
ymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias
tietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse
varmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa
tunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy
yli lapsen voimien.

Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä.
Jos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme
hedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita
ja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita
ja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella
ja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle
tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani
yhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi
viiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja
todella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike,
eikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.

Koettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on
velvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä
pahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten
oma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne
teeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät
varsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus
vahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta
kun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista,
ja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne
salassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos
niiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit
tunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että
niitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy
tässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä
maailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi.
Sitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön
kuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä
tunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian
oikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.

Mitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta,
jonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille
vastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten
opetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun
koettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi
totuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista
vaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana,
riistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden
tarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että
muut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon
suhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen
myönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen
hemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa
ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei
tarvitse lakeja.

Kohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille
alustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää
tee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on,
on noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan
mitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen
edes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen
suhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva,
että sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen
riippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon;
tuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen,
jonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden
painavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua.
Huomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan
ihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima
eikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee
pidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja
perusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen
pyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea
myöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää
vastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön
lapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon
lausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee
viisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää
sitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi,
kohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa
haluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti
kestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa.
Lause: _ei ole enää jäljellä mitään_ on vastaus, jota ei yksikään lapsi
ole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten
tässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään
vaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen.
Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän
tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva
hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.

On sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia
kasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin
kilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki
mitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin
ja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes
on täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan
painaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät
kasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat
lapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten
he sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen
on ihminen, jonka te olette kehittäneet.

On koeteltu kaikkia keinoja, paitsi yhtä ja juuri ainoata, joka voi
tuottaa hyviä tuloksia, nimittäin oikein järjestettyä vapautta. Ei pidä
ollenkaan ryhtyä lapsen kasvatukseen, jollei osaa ohjata sitä
yksinomaan mahdollisuuden ja mahdottomuuden lakien avulla. Koska näiden
molempien lakien piiri lapselle on yhtä tuntematon, voidaan sitä mielin
määrin laajentaa ja supistaa lapsen ympärillä. Lapsi ehkäistään,
pannaan liikkeelle ja pidätetään yksinomaan välttämättömyyden siteillä,
ilman että se napisee. Se saatetaan taipuisaksi ja oppivaiseksi
ainoastaan olojen pakosta, ilman että mikään pahe on päässyt siinä
itämään; paheet näet eivät koskaan pääse syttymään, jos ne jäävät
vaikutuksiltaan tehottomiksi.

Älkää antako kasvatillenne mitään suusanallista opetusohjetta; tämän
hän saakoon vaan kokemuksesta; älkää millään tavoin sitä rangaisko,
sillä se ei ymmärrä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan käskekö
sen pyytää anteeksi, sillä se ei osaa teitä loukata. Ollen vailla
kaikkea siveellistä toimintaa, se ei voi tehdä mitään siveellisesti
pahaa eikä siis ansaitse rangaistusta eikä soimausta.

Näen jo lukijan pelästyvän ja arvostelevan tätä lasta meidän lastemme
mukaan; mutta hän erehtyy. Se alituinen pakollisuus, jossa pidätte
lapsia, kiihottaa kahta enemmän niiden vilkkautta. Kuta suuremman pakon
alaisia ne ovat teidän silmienne edessä, sitä rajummat ne ovat
päästessään vapaiksi; täytyyhän niiden tilaisuuden tarjoutuessa korvata
siitä kovasta pakkotilasta kärsimänsä vahinko, jossa niitä pidätte.
Kaksi kaupunkilais-koulupoikaa tekee enemmän vahinkoa maalle tultuaan
kuin koko kylän nuoriso. Jos samaan huoneeseen suljetaan pieni
herraslapsi ja maalaispoika, edellinen on ehtinyt panna kaikki mullin
mallin ja pirstaleiksi, ennenkuin jälkimäinen on liikahtanut
paikaltaan. Minkätähden? Yksinkertaisesti sentähden, että toisella on
kiire väärinkäyttää hetken hillitöntä vapautta, kun sitävastoin
toisella, joka aina on varma vapaudestaan, ei ole mitään kiirettä sitä
käyttääkseen. Kuitenkin maalaislapset, joita usein vuoroon lellitellään
tai kovuudella kohdellaan, vielä ovat kaukana siitä tilasta, jossa minä
toivoisin niiden olevan.

Asettakaamme kumoamattomaksi periaatteeksi, että luonnon ensimäiset
vaistot aina ovat hyvät; ihmissydämessä ei ole mitään synnynnäistä
häijyyttä. Siinä ei ole yhtään pahetta, josta ei voisi sanoa miten ja
mistä se siihen on tullut. Ainoa luonnon ihmiseen istuttama intohimo on
rakkaus itseensä, tai itserakkaus laajassa merkityksessä käsitettynä.
Tämä itserakkaus itsessään tai suhteessaan meihin on hyvä ja
hyödyllinen, ja kun se ei välttämättömästi suhtaudu muihin, on se tässä
suhteessa luonnostaan välinpitämätön. Se muuttuu hyväksi tai pahaksi
ainoastaan tavasta, jolla sitä käytetään ja niistä olosuhteista, joissa
se kehittyy. Ennenkuin itserakkauden opas, joka on järki, saattaa
herätä, on tärkeätä ettei lapsi tee mitään sentähden, että se nähdään
ja kuullaan, sanalla sanoen ei mitään, joka tarkottaa toisia, vaan että
se tekee ainoastaan sen, minkä luonto siltä vaatii, ja silloin se tekee
ainoastaan hyvää.

En väitä, ettei se koskaan tekisi mitään vahinkoa, ettei se
haavoittaisi itseään ja ettei se rikkoisi jotakin kallisarvoista
huonekalua, jos se pääsee siihen käsiksi. Se voisi tehdä paljon
vahinkoa tarkottamatta mitään pahaa, sillä teko muuttuu pahaksi vasta
_tarkotuksesta_, joka tähtää vahinkoon, ja sellaista tarkotusta
lapsella ei koskaan ole. Jos se sillä olisi vaan yksi ainoa kerta,
kaikki olisi hukassa; lapsi olisi silloin auttamattomasti häijy.

Seikka, joka saiturin silmissä on paha, ei ole paha järkevän
ihmisen mielestä. Jos antaa lasten täysin vapaasti antautua
leikintemmellykseen, on sopivaa, että poistetaan niiden läheisyydestä
kaikki, mikä voisi saattaa sen kalliiksi ja ettei jätetä niiden
saataviin mitään helposti särkyvää ja kallisarvoista. Olkoon niiden
huone sisustettu jykevillä ja vahvoilla huonekaluilla; älköön siellä
olko mitään peilejä, porsliineja ja ylellisyysesineitä. Mitä tulee
Émileeni, jota kasvatan maalla, ei hänen huoneensa ollenkaan eroa
talonpoikaistuvasta. Mitä hyödyttäisi sitä koristella niin
huolellisesti, kun hän kuitenkin oleskelee siinä niin vähän? Mutta
erehdyn; hän on itse koristava sitä, ja pian saamme nähdä millä tavoin.

Jos lapsi huolimatta varokeinoistanne kuitenkin sattuisi tekemään
epäjärjestystä ja särkemään jonkun hyödyllisen esineen, niin älkää
ollenkaan rangaisko sitä oman huolimattomuutenne tähden, älkääkä sitä
toruko; älköön se kuulko ainoatakaan moitesanaa, älkää antako sen edes
aavistaa, että se on tuottanut teille mielipahaa ja menetelkää vallan
kuin tuo huonekalu olisi särkynyt itsestään; sanalla sanoen, uskokaa,
että olette tehnyt paljon, jos olette voinut hillitä itsenne niin,
ettette ole mitään sanonut.

Rohkenenko tässä esittää suurimman, tärkeimmän ja hyödyllisimmän
kaikista kasvatussäännöistä? Se määrää: älä koeta voittaa, vaan koeta
hukata aikaa. Pintapuoliset lukijat antakoot minulle anteeksi
paradoksini; kun rupeaa järkevästi ajattelemaan, pakostakin niitä tulee
tehneeksi. Ja mitä tahansa sanottaneenkin, tahdon kernaammin esittää
paradokseja kuin olla ennakkoluuloihin takertunut. Vaarallisin aika
ihmiselämässä on se, jota kestää syntymästä kahdenteentoista
ikävuoteen. Se on aika, jolloin erehdykset ja paheet itävät, ilman että
olisi keinoja niitä kitkeä pois; ja kun keino on saatavissa, ovat
juuret jo niin syvässä, ettei niitä enää voi nyhtää irti. Jos lapset
äkkiä äidin rinnoilta hypähtäisivät järjen ikään, nykyinen kasvatustapa
voisi niille soveltua. Mutta luonnollista kehityskulkua seuraten ne
tarvitsevat vallan vastaista kasvatustapaa. Vasta silloin kun niiden
sielu on saanut kaikki kykynsä, niiden pitäisi ruveta sen kykyjä
käyttämään. On näet mahdotonta, että sielu, niin kauan kuin se on
sokea, havaitsisi osottamaanne soihtua ja että se seuraisi poikki
aatteiden ääretöntä kenttää kulkevaa tietä, jolle järki opastaa niin
epämääräisesti, että tarkimmatkin silmät sen vaivoin löytävät.

Ensimäisen kasvatuksen tulee siis olla puhtaasti negatiivista laatua.
Se ei ole siinä, että opetetaan hyvettä tai totuutta, vaan siinä, että
sydäntä suojellaan paheesta ja ymmärrystä erehdyttävistä käsitteistä.
Jos tässä alkukasvatuksessa ette itse tekisi mitään ettekä antaisi
toisten tehdä, jos voisitte saattaa kasvattinne terveenä ja rotevana
kahdentoista vuoden ikään, ilman että hän osaisi erottaa oikeaa
kättänsä vasemmasta, niin hänen ymmärryksensä silmät aukenisivat
järkevyyteen heti ensi opetuksen annettuanne. Koska hän olisi vailla
ennakkoluuloja ja tottumusta, hänessä olisi mitään, joka vastustaisi
huolenpitonne vaikutuksia. Pian hänestä tulisi teidän käsissänne mitä
viisain ihminen, ja vaikka aluksi ette olisi tehnyt mitään hänen
kasvatuksensa suhteen, olisitte kuitenkin tehnyt kasvatusopillisen
ihmeen.

Jos menettelemme vallan päinvastoin kuin mikä on tavallista, osumme
melkein aina oikeaan. Kun lapsesta ei tahdota tehdä lasta vaan
oppinutta, eivät isät ja kasvattajat luule koskaan alkavansa tarpeeksi
aikaisin sitä soimata, korjata, moittia, hemmotella, uhata, houkutella
lupauksilla, opettaa ja sille puhua järkeä. Menetelkää paremmin, olkaa
järkevät älkääkä vedotko oppilaanne järkeen; ennenkaikkea älkää
koettako saada lasta mieltymään sellaiseen, mikä sille on
vastenmielistä, sillä alituinen vetoaminen järkeen, kun on
kysymys epämieluisista seikoista, saattaa nämä sille vaan kahta
vastenmielisemmiksi ja heikontaa jo aikaisin niiden arvon mielessä,
joka ei vielä kykene niitä ymmärtämään. Harjottakaa sen ruumista, sen
elimiä, sen aistimia, sen voimia, mutta pitäkää sen henkeä joutilaana
niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pelätkää kaikkia tunteita,
jotka ovat aikaisemmat kuin niitä punnitseva ymmärrys. Ehkäiskää ja
poistakaa vieraat vaikutelmat, ja välttääksenne pahan syntymistä älkää
ollenkaan kiirehtikö hyvän harjottamista. Sillä hyvä on hyvä vasta
järjen valaisemana. Pitäkää jokaista lykkäystä etuna; siinä on suuri
voitto, jos kompastumatta voi lähestyä päämääräänsä; antakaa lapsuuden
kypsyä lapsissa. Sanalla sanoen, jos jonkun opetuksen antaminen niille
käy välttämättömäksi, niin älkää suinkaan antako sitä tänään, jos sen
vaaratta voi lykätä huomiseen.

Toinen seikka, joka todistaa tämän metodin hyödyllisyyttä, on se, että
lapsilla on erilaiset henkiset lahjat, jotka tulee hyvin tuntea, jotta
voisi tietää mikä siveellinen johto kullekin niistä sopii. Kukin luonne
vaatii että se on erityisellä tavalla ohjattava; ja jos kasvatuksesta
toivoo hyviä tuloksia, on kukin luonne kasvatettava juuri tuolla omalla
omituisella tavalla. Jos siis tahdotte olla varovainen, tarkastakaa
ensin kauan luontoa ja pitäkää kauan oppilastanne huomionne esineenä,
ennenkuin sanotte sille ensimäisen sanan. Antakaa ensin sen luonteen
iduille täysi vapaus näyttäytyä, älkää saattako niitä missään suhteessa
pakonalaisiksi, oppiaksenne tuntemaan ne perinpohjin. Luuletteko että
tämä vapauden aika on lapselta hukkaan mennyttä? Eipä suinkaan;
päinvastoin se on mitä parhaiten käytettyä; siitä näet saatte sen
opetuksen, ettette hukkaa ainoatakaan hetkeä kasvatusaikana, joka on
merkitykseltään paljon tärkeämpi. Jos taas alatte kasvatustoimenne
ennenkuin tiedätte miten on meneteltävä, toimitte umpimähkään; ollen
alttiina erehdyksille on teidän alkaminen alusta ja olette kauempana
päämäärästä kuin jos olisitte koettanut saavuttaa sen vähemmin
hätäisesti. Älkää siis menetelkö kuten saituri, joka menettää paljon
valvoessaan sitä, ettei mitään menettäisi. Uhratkaa lapsen
alaikäisyydestä aika, jonka korkoineen voitatte takaisin sen
varttuneemmassa iässä. Viisas lääkäri ei anna umpimähkään määräyksiään
niin pian kuin vaan on nähnyt sairaan, vaan tutkii ensin sairaan
ruumiin tilaa, ennenkuin määrää mitään lääkkeitä; hän lykkää itse
parantamisen tuonnemmaksi, mutta hän parantaa todella potilaansa; liian
hätäinen lääkäri sitävastoin hänet tappaa.

Mutta minne asetamme tämän lapsen kasvattaaksemme sitä tunteettomana
olentona, koneena? Siirrämmekö sen kuuhun tai autioon saareen?
Poistammeko sen kaikkien ihmisten parista? Eikö se kohtaa kaikkialla
maailmassa toisten intohimojen näkyä ja esimerkkiä? Eikö se koskaan ole
näkevä ikäisiään lapsia? Eikö se ole näkevä vanhempiaan, naapureitaan,
imettäjäänsä, kotiopettajatartaan, palvelijataan ja itse
kasvattajataan, joka ei missään tapauksessa ole mikään enkeli?

Tämä vastahuomautus on varsin painava. Mutta olenko sitten väittänyt
että luonnollinen kasvatus on jotakin helppoa? Oi ihmiset, onko minun
syyni, että te olette tehneet vaikeaksi kaiken, mikä on hyvää? Myönnän
että huomaan nämä vaikeudet; ne ovat kenties voittamattomat. Mutta joka
tapauksessa on varmaa että, jos alati koettaa niitä syrjäyttää, ne saa
jossakin määrin syrjäytetyiksi. Minä näytän sen päämäärän, johon on
pyrittävä; en väitä että se todella olisi saavutettavissa. Sanon vaan
että se, joka on päässyt sitä lähimmäksi, on saavuttanut parhaan
tuloksen.

Muistakaa että ennenkuin rohkenee ryhtyä kehittämään lapsesta ihmistä,
on välttämätöntä että its

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46340