← catalogue

Musta kääpiö

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #46277 · 339,834 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Musta kääpiö
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Musta kääpiö

Author: Walter Scott

Translator: Julius Krohn


        
Release date: July 14, 2014 [eBook #46277]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46277

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA KÄÄPIÖ ***

MUSTA KÄÄPIÖ

Kirj.

Walter Scott

Suomentanut J. Krohn







Otava, Helsinki, 1912.




I LUKU


    Vai kelpaa yksin Hearne metsämies?

          _Windsorin iloiset rouvat_.

Eräällä hyvin syrjäisellä seudulla etelä-Skotlannissa, missä raja käy
korkeiden, kolkkojen vuorten kukkuloita myöten erottaen Skotlannin
sisarkuningaskunnastansa Englannista, kulki nuori mies kotiinsa päin
metsäkauriinmetsästyksestä. Hän oli Halbert eli Hobbie Elliot, varakas
maanvuokraaja,[1] joka kehui polveutuvansa rajamaiden sekä historiassa
että lauluissa kuuluisasta, vanhasta Preakintowerin Martin Elliotista.
Metsäkauriita, joita muinoin oli niin lukuisasti noilla autioilla
erämailla, oli nykyään enää vain muutamia harvoja laumoja jäljellä ja
ne piileskelivät syrjäisimmissä paikoissa, mihin oli vaikeinta päästä,
joten niiden pyynti oli nyt yhtä vaivalloista kuin epävarmaakin
työtä. Oli sentään vielä joukko nuorukaisia, jotka olivat kovin
innostuneita tähän metsästykseen sen tuottamista vaivoista ja vaaroista
välittämättä. Miekka oli jo näillä rajamailla saanut levätä tupessaan
toista sataa vuotta, aina siitä saakka kun Jaakko I oli rauhallisella
tavalla yhdistänyt Skotlannin ja Englannin kruunut ja tullut siten
ensimmäiseksi Ison-Britannian kuninkaaksi. Yhtä kaikki oli näillä
rajaseuduilla vielä paljon jälkiä menneisyydestä; asukkaat, joiden
rauhallisia askareita edellisen vuosisadan sisällissodat olivat
useampaan otteeseen keskeyttäneet, eivät vielä olleet oikein tottuneet
säännöllisiin elinkeinoihin; lammastenhoito ei ollut vielä tullut
varsin yleiseksi; seudun mäet ja laaksot olivat pääasiallisesti karjan
laitumena. Mökkinsä ympärillä maanvuokraaja tavallisesti viljeli ohraa
sekä kauraa[2] juuri sen verran, että riitti leiväksi perheelle, ja
tämä huolimattomasti ja taidottomasti harjoitettu peltotyö jätti sangen
paljon vapaa-aikaa talonpojalle sekä hänen rengeilleen. Joutoaikoinaan
nuoret miehet tavallisesti kävivät metsästämässä tai kalastamassa, ja
seikkailunhalu, joka muinoin näillä samoilla seuduilla oli innostanut
asukkaita partio- ja rosvoretkiin, ilmeni yhä vieläkin tällaisena
urheiluintona.

Tänä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa, odottivat tulisimmat seudun
nuorukaiset pikemmin toivoen kuin peläten tilaisuutta päästä sotaisten
esi-isiensä esimerkkiä seuraamaan, sillä nuori sukupolvi kuunteli vielä
hartaasti kertomuksia näistä sankaritöistä. Skotlannissa säädetty
turvalaki oli Englannissa herättänyt pelkoa, koska se näytti
tarkoittavan Britannian molempien kuningaskuntien erottamista
kuningatar Annan, nykyisen hallitsijan, kuoltua. Godolphin, Englannin
silloinen pääministeri huomasi, ettei uhkaavaa sisällissodan vaaraa
voitu välttää millään muulla keinolla, kuin sulattamalla molemmat
valtakunnat täydellisesti yhteen. Kuinka tämmöinen liitto saatiin
toimeen ja kuinka vähässä määrin sen hyödylliset seuraukset tänä
alkuaikana näyttäytyivät, käy selvästi ilmi sen ajan historiasta.
Riittää kun sanomme, että koko Skotlanti oli vimmoissaan niistä
ehdoista, joilla maan oma parlamentti oli hävittänyt maan
itsenäisyyden. Tämä yleinen vimmastus oli synnyttänyt hyvin omituisia
liittoja ja hurjia tuumia. Cameronilaiaten[3] piti tarttua aseisiin
kohottaakseen valtaan Stuart-suvun, jota he tähän asti olivat vihanneet
pahimpana vainoojanansa; ja sen ajan valtiovehkeilyihin ottivat osaa,
omituista kyllä, sekä paavilaiset, piispalaiset että presbyteriläiset
nousten yksissä tuumin salaliittoon Englannin hallitusta vastaan,
kaikki sen yhteisen tunteen kiihottamina, että heidän kotimaallensa oli
tapahtunut vääryys. Koko maa oli kuohuksissa, ja koska Skotlannin kansa
oli harjaantunut käyttämään sota-aseita, niin oltiin jokseenkin hyvin
varustettuja sotaan ja odotettiin vain julkista mielenosoitusta jonkun
korkean aatelisherran puolelta, jotta heti voitaisiin nousta
ilmikapinaan. Tänä valtiollisen rauhattomuuden aikana meidän tarinamme
alkaa.

Se jylhä vuoriseutu, missä Hobbie Elliot oli saalistaan haeskellut, oli
jo kaukana hänen takanaan, ja hän oli jo astunut hyvän matkaa
kotiinpäin, kun yö oli hänet saavuttamaisillaan. Tottunutta
metsämiestämme ei tämä sinänsä huolestuttanut, sillä hän olisi osannut
silmät ummessakin kulkea missä paikassa hyvänsä ympäristön kankailla.
Mutta pimeä yllätti hänet juuri paikassa, mikä seudun vanhojen
tarinoiden mukaan oli erittäin pahassa huudossa, muka yliluonnollisten
olentojen tyyssija. Tämmöisiä tarinoita oli Hobbie pienestä piimäsuusta
pitäen hyvin hartaasti kuunnellut. Ei missään muussa osassa Skotlantia
niitä ollut niin runsaasti kuin täällä hänen kotiseudullaan, eikä
kenenkään muun ihmisen pää ollut niin täynnä noita tärisyttäviä juttuja
kuin Heugh-footin Hobbien. Tämän liikanimen oli urhomme saanut
erotukseksi lukemattomista muista Ellioteista, jotka olivat myös
kastetut Halberteiksi. Hänen ei siis ollut yhtään vaikea johdattaa
mieleensä kaikkia niitä kauheita tapauksia, jotka olivat tapahtuneet
tällä avaralla kankaalla, missä hän nyt astui. Päinvastoin ne
tunkeutuivat hänen mieleensä itsestäänkin niin voimakkaasti, että häntä
rupesi jo hiukan peloittamaan.

Tätä synkännäköistä, autiota nummea nimitettiin Mucklestane-Mooriksi
(Ison kiven kankaaksi). Se oli saanut nimensä isosta, hakkaamattomasta
harmaakivipatsaasta, jonka paksu, raskas huippu kohosi kummulla,
keskellä kangasta, -- lieneekö se sitten ollut jonkun sillä kohtaa
lepäävän sankarin hautakivi vai jonkin verisen kahakan muistomerkki.
Miten se alkuaan oli siihen tullut, se oli kuitenkin jo muistoista
haihtunut. Kansantaru, joka yhtä usein keksii valheita kuin säilyttää
totuutta, oli antanut sille oman selityksensä, joka nyt selvästi johtui
Hobbien mieleen. Patsaan ympärillä maa oli täynnä hajalleen heitettyjä
tai oikeammin ryhmittäin ladottuja lohkareita, jotka olivat samaa
kivilajia kuin patsaskin. Näitä lohkareita oli muotonsa vuoksi, ja kun
ne lepäsivät hajallaan kankaalla, sanottu Mucklestane-Moorin "harmaiksi
hanhiksi." Kansantarun mukaan näiden kivien nimet ja ulkomuoto
johtuivat erään kuuluisan ja hyvin peloittavan noita-akan kuolemasta.
Tällä velholla, joka loihti uuhet ja lehmät saamaan keskosia ja joka
toimitti kaikenlaista pahaa, mistä hänen kaltaisiaan olentoja
aina syytetään, oli muka tapana pitää tässä paikassa pitoja
noitasisarustensa kanssa. Yhä vieläkin näytettiin nurmikossa olevia
ympyrän muotoisia kohtia, joilla ei kasvanut heinänkortta eikä
kanervanvartta: niistä oli muka nurmikko kärventynyt, kun noita-akkojen
helvetilliset pitoveljet olivat niillä tulisine kavioineen riehuneet.

Velhon kerrotaan eräänä päivänä kulkeneen tämän kankaan poikki ajaen
edellään hanhiparvea, josta hän toivoi saavansa kalliin hinnan
lähikylän markkinoilla: se on näet vanha, tietty asia, että paha henki,
vaikka se niin anteliaasti suokin voimaa pahantekemiseen, kuitenkin on
siksi itara, että antaa liittolaistensa kitua halvimmassa työssä
henkipahan elättämiseksi. Päivä oli jo kulunut aika pitkälle, sentähden
-- jos mieli saada hanhista hyvä hinta -- akan olisi pitänyt ehtiä
markkinoille kaikkein ensimmäisenä. Mutta hanhet, jotka siihen asti
olivat kulkeneet siivosti ja hyvässä järjestyksessä, alkoivat nyt,
tultuansa tälle avaralle kankaalle, missä oli vähän väliä suopaikkoja
sekä vesilätäköitä, hajota joka suunnalle, pyrkien kylpemään veteen,
mikä oli heidän mielielementtinsä. Eukko vimmastui hanhien
itsepintaisuudesta, millä nämä tekivät tyhjäksi kaikki hänen
kokoilemisyrityksensä. Hän unohti myös pahan hengen kanssa sopimansa
nimenomaisen ehdon: että tämän oli määrätyn ajan kuluessa täytettävä
kaikki hänen käskynsä, ja kirosi: "Jospa minä, piru vieköön, en
hanhineni pääsisi enää tältä paikalta liikahtamaan!" Tuskinpa nuo sanat
olivat päässeet hänen suustaan, kun sekä akka että hänen vastahakoiset
hanhensa kiviksi muuttuivat, sillä piru, jota hän palveli, piti
ankarasti kiinni sopimuksesta ja oli valmis käyttämään jokaista
tilaisuutta, jolloin hän, täyttämällä liittolaisensa käskyt
sananmukaisesti, saattoi saada velhon ruumiin ja sielun kynsiinsä.
Huomatessaan ja tuntiessaan äkkiä tapahtuvan muutoksen, huusi akka
petolliselle ystävälleen: "Sinä kavala petturi! Kauan aikaa sinä jo
lupailit minulle harmaata hametta, ja nyt minä saankin semmoisen iäksi
päiväksi!" Todisteeksi siitä, että akat ja hanhet olivat ennen vanhaan
suurempia kuin nykyään, vedottiin usein tähän kookkaaseen patsaaseen ja
näihin hajallaan oleviin suuriin kiviin. Varsinkin jos joku, jolla oli
se lohduton mielipide, että kaikki tässä maailmassa huononemistaan
huononee, tahtoi menneitä aikoja ylistää.

Kaikki tämän tarun eri seikat johtuivat nyt Hobbien mieleen, kun hän
kulki pitkin Mucklestane-Moorin kangasta. Hän muisti myös, että kaikki
ihmiset olivat ylläkerrotun tapauksen jälkeen karttaneet tätä paikkaa
ainakin yön aikana, koska täällä muka menninkäiset, kummitukset sekä
muut haltiat, velhon muinaiset pitokumppanit, oleskelivat ja pitivät
kokouksiansa ikäänkuin yhä vielä käyden kivettynyttä emäntäänsä
tervehtimässä. Hobbie, joka oli luonteeltaan rohkea, koetti kuitenkin
uljaasti taistella tuota yltyvää pelontunnetta vastaan. Hän kutsui
lähemmäksi molemmat suuret metsäkoiransa, ainaiset pyyntikumppaninsa,
jotka eivät koskaan pelänneet "paholaista eikä piruakaan", niinkuin
hänellä itsellään oli tapana sanoa. Hän tarkasteli myös pyssynsä
sankkiruutia ja rupesi viheltämään sotaista "Jock of the Side" nimistä
laulua, samoin kuin kenraali sodassa pärisyttää rumpua rohkaistakseen
miestensä lannistunutta mieltä.

Ollessaan tässä mielentilassa hän ilahtui suuresti, kun takaa kuului
ystävällinen ääni, joka kysyi, tahtoiko hän saada matkakumppanin.
Hobbie hiljensi kulkuaan, ja pian hänet saavutti tuttu nuori mies,
tässä syrjäisessä seudussa jokseenkin varakkaana pidetty herrasmies,
joka myös oli ollut metsästämässä. Nuori Earnscliff, Earnscliffin
kartanon herra, oli vastikään tullut täysi-ikäiseksi ja saanut
haltuunsa perintötilan, joka kuitenkin oli vähän rappiolle joutunut sen
vuoksi, että suku oli ottanut osaa aikaisempiin rauhattomuuksiin.
Earnscliffin sukua pidettiin tällä maan kulmalla yleisesti suuressa
arvossa, ja luultavasti oli tämä nuori herrakin pitävä kunniassa tämän
hyvän nimen, sillä hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli
luonteenlaadultaan kelpo mies.

"Oho, Earnscliff", huudahti Hobbie, "olenpa iloinen aina kun tapaan
teidät, hyvä herra. Kumppani on hyvä olemassa tämmöisellä lakealla
kankaalla -- näin kauhean synkällä, rämeisellä paikalla. -- Missä te
olette käynyt metsällä?"

"Carla vuorella, Hobbie", vastasi Earnscliff, myös tervehtien
puolestaan. "Mutta eihän vain meidän koiriemme välille nouse tora, vai
mitä arvelet?"

"Eipä minun koiristani ole pelkoa!" sanoi Hobbie, "tuskinhan ne pysyvät
jaloillansakaan. Koira vieköön! Metsäkauriit ovat luullakseni lähteneet
täältä karkuun joka ikinen! Kävin Ingerfellfootilla asti, ja saakeli
soikoon, jos Hobbien silmät ovat nähneet ainoatakaan sarvea, paitsi
kolmea ruskeata emäkaurista, jotka eivät päästäneet minua kertaakaan
ampumamatkan päähän, vaikka kiersin toista virstaa päästäkseni heitä
muka vastatuulessa lähelle! Enpä siitä niin kovin huolisikaan, jollen
tarvitsisi hiukan metsänriistaa vanhaa mummoani varten. Se akka istua
nököttää nurkassansa ja kerskailee aina niistä menneen ajan
pyssymestareista ja saaliinsaajista -- ovatpa ne, koira vieköön
tappaneet jok'ainoan sorkan koko maasta, niinpä luulen!"

"Mutta Hobbie, minä ammuin toki lihavan metsäkauriin pukin, jonka
lähetin tänä aamuna kotiin; sinä saat siitä puolet vanhaa mummoasi
varten."

"Suur' kiitos, Patrick-herra! Te olettekin tunnettu koko seudulla hyvän
sydämenne tähden. Paisti ilahduttaa meidän vanhan muorin sydäntä,
etenkin, kun hän saa kuulla lahjan olevan teiltä -- ja kaikkein
enimmän, jos itse tahtoisitte tulla meille siitä osaa ottamaan.
Oudoltapa teistä mahtaakin tuntua ypöyksin vanhassa tornissanne, kun
perheenne oleskelee ikävässä Edinburghissa. Mitähän kummaa tekemistä
ihmisillä voi olla tuommoisissa rivittäin seisovissa, liuskakivillä
katetuissa kivitaloissa, kun voisivat asua täällä omilla kauniilla
nurmikkomäillään!"

"Äitini täytyi oleskella Edinburghissa näin monta vuotta minun ja
sisareni koulunkäynnin vuoksi", vastasi Earnscliff, "mutta minä lupaan
sinulle, että koetan nyt täällä korvata siellä hukkaanmenneen ajan."

"Voisittehan te laittaa vanhan torninne hiukan hienommaksi", virkkoi
Hobbie, "ja elää hyvässä sovussa ja naapuriystävyydessä sukunne
vanhojen ystävien kanssa, niinkuin Earnscliffin herrat ainakin. Minä
voin sanoa teille, että äitini -- mummoni, aioin sanoa, sillä äitini
kuoleman jälkeen me nimitämme vanhaa muoria milloin miksikin -- niin
samapa se -- hän näet kehuu olevansa sukua teille, eikä aivan kannon
takaa."

"Se on aivan oikein, Hobbie, ja minä tulen hyvin mielelläni huomenna
Heugh-footiin päivälliselle."

"Kas niin, se on oikein! Olemmehan me toki vanhoja naapureita, vaikka
emme olisikaan sukulaisia -- ja minun mummoni on aina hartaasti
halunnut nähdä teitä -- hän puhuu aina teidän isästänne, joka
surmattiin kauan aikaa sitten."

"Hiljaa, hiljaa, Hobbie! -- ei sanaakaan siitä -- se juttu olisi
mieluummin unohdettava."

"Enpä tiedä -- jos se olisi tapahtunut meikäläisten kesken, niin kyllä
me pitäisimme sen hyvässä muistissa monta monituistakin päivää, kunnes
se olisi saatu korvatuksi ja kostetuksi -- mutta itsehän te parhaiten
tietänette mikä teille sopii, -- te herrat. -- Minä kuulin vain, että
Ellieslaw ystävä pisti teidän isänne kuoliaaksi, kun teidän isänne
ensin oli sivaltanut miekan hänen kädestään."

"Hyi, hyi, Hobbie, tuon hullun kahakan olivat viini ja valtiolliset
erimielisyydet sytyttäneet -- monta miekkaa siinä paljastettiin -- on
mahdotonta sanoa, kuka sen kuolinhaavan pisti."

"Kaikissa tapauksissa oli vanha Ellieslaw kumminkin siinä teossa
apulaisena ja liittolaisena; ja olenpa varma, että jos teidän tekisi
mielenne kostaa se hänelle, niin ei suinkaan kukaan teitä moittisi,
sillä hänen kynsiensä alla on teidän isänne verta. -- Sitäpaitsi
silloisista asianomaisista ei ole enää elossa ketään muuta, jolle voisi
kostaa. Hän on piispalainen ja Jaakko kuninkaan puoluelainen vielä
kaupan päälliseksi. -- Voinpa sanoa teille, että ihmiset täällä
odottavat jotain selvitystä teidän välillänne."

"Hyi häpeä, Hobbie!" vastasi nuori herra. "Sinäkö, joka olet olevinasi
jumalinen, kiihoitat ystävääsi rikkomaan lakia ja kostamaan oman käden
oikeudella, vieläpä teet sen tämmöisessä rämeisessä paikassa, täällä,
jossa voi olla Jumala ties minkälaisia olentoja puhettamme
kuuntelemassa!"

"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi Hobbie, vetäytyen lähemmäksi kumppaniaan,
"enpä niitä nyt ollenkaan muistanut. -- Mutta voinpa hiukan arvata,
hyvä herra, mikä teidän kättänne pidättää. Me tiedämme kaikki, ettei
teiltä puutu uskallusta, vaan että sievän tyttösen, neiti Isabella
Veren, harmaa silmäpari saa teidät näin maltilliseksi."

"Minä vakuutan sinulle, Hobbie", sanoi hänen kumppaninsa jokseenkin
suuttuneena, "minä vakuutan, että olet aivan väärässä. On häijyä, että
tämmöisiä ajattelet, vieläpä puhut ilmi. Minä en salli kenenkään
sekaantua asioihini, niin että antaisin mainita nimeäni jonkun nuoren
neidon nimen yhteydessä."

"Hohoh, hohoh!" sanoi Elliot, "enkö sanonut, ettei ainoastaan taulan
puute tee teitä näin hiljaiseksi! No, no, enhän minä tahtonut loukata.
Mutta yhdestä seikasta voisitte kuitenkin sallia ystävän huomauttaa
teille. Vanhalla Ellieslaw'n herralla on suonissaan tuota muinaista
sortajan verta paljon enemmän kuin teillä. Hän ei, uskokaa pois, tiedä
mitään näistä uudenaikaisista rauhan ja siveyden ajatuksista. Hän pitää
enemmän vanhan kansan hyökkäyksistä ja ryöstelemisistä, ja hänellä on
takanaan hyvä joukko uljaita poikia, jotka ovat rohkeita ja vallattomia
kuin nuoret varsat. Mistä hän saanee siihen tarpeelliset kolikot, sitä
ei kukaan tiedä. Siellä eletään herroiksi ja paljon leveämmin kuin
maakartanon tulot sallisivat; mutta oli miten oli, kyllä hän elämänsä
maksaa. Katsokaa, jos maassa syntyy levottomuutta, niin kyllä hän
ensimmäisenä nousee -- hänellä on tuo vanha riita teidän sukunne kanssa
hyvässä muistissa. Pelkäänpä pahoin, että silloin hänen mielensä tekee
käydä käsiksi Earnscliffin vanhaan torniin."

"Olkoon niin, Hobbie", vastasi nuori herra, "jos hänen mieleensä nousee
tuo paha halu, niin kyllä minä koetan pitää puoliani vanhassa tornissa
häntä vastaan samoin kuin minua paremmat miehet ovat kauan aikaa sitten
siinä pitäneet puoliaan parempiakin miehiä vastaan."

"Se on oikein -- se on oikein -- nuo sanat olivat viimeinkin miehen
puhetta", huusi uljas talonpoika; "ja jos näin todellakin kävisi, niin
pankaa vain palvelijanne soittamaan tornin isoa kelloa. Silloin minä ja
molemmat veikkoni ja Stenhousen pikku Davie, riennämme heti, ennen kuin
pyssynpii kerkiää napsahtaa, teille apuun mukanamme kaikki se voima,
minkä saamme kokoon."

"Kiitoksia paljon, Hobbie", vastasi Earnscliff, "mutta toivonpa
sentään, ettei täällä meidän aikanamme enää synny tämmöistä luonnotonta
ja epäkristillistä sotaa."

"Hyi, herra, hyi!" pisti Elliot väliin, "eihän se olisi muuta kuin
pieni sisällissota, jonka sekä taivas että maa antaisivat kyllä
anteeksi tämmöisessä erämaassa kuin tämä. Se olisi juuri seudun sekä
seutulaisten luonnetta myöten, -- emme me täällä aina voi rauhassa
nahjustella niinkuin Lontoon porvarit -- ei meillä ole niin paljon
tekemistä kuin heillä. Se on aivan mahdotonta, se!"

"Kuules, Hobbie", virkkoi nuori herra, "sinä, joka niin lujasti uskot
yliluonnollisiin olentoihin, otat minun mielestäni taivaan nimen
suuhusi täällä jokseenkin uhkarohkeasti, muistamatta missä paikassa me
kuljemme."

"Mitä minä huolin Mucklestane-Moorista enemmän kuin tekään,
Earnscliff?" tiuskaisi Elliot vähän närkästyneenä. "Onhan se totta että
ihmiset kertovat tässä paikassa jonkinlaisten linnunpelättimien ja
pitkänokkaisten eläinten kuljeksivan, mutta mitä minä niistä huolin?
Minulla on puhdas omatunto eikä minua voida vetää edesvastuuseenkaan
juuri muusta kuin ehkä jostakin liiasta sanasta tyttöjen seurassa
tahi markkinatappelusta, eikä tuommoisista joutavista maksa vaivaa
puhua. Olenpa minä, vaikka itse kehun, yhtä siivo poika ja yhtä
rauhallinen --"

"Entäs se reikä, jonka löit Dick Turnbullin päähän ja Wintonin Willie,
jolle laskit panoksen vasten silmiä?" muistutti matkakumppani.

"Vaiti, Earnscliff, oikeinhan teillä on kaikkien ihmisten kepposet
kirjassanne! -- Paranihan Dickin pää jälleen, ja me aiomme ratkaista
riitamme tappelemalla Jeddartissa pääsiäisenä, joten se asia on
ikäänkuin suosiossa ja sovinnossa päätetty. Ja Willien kanssa ollaan
jälleen hyvät ystävykset -- poika parka -- eihän siihen sattunutkaan
kuin pari kolme haulia. Minä sallisin kenen hyvänsä kelpo ryypystä
tehdä saman. Mutta Willie on alamaan[4] sukua, mies rukka, ja pelästyi
pahasti. -- Ja mitä kummituksiin tulee, niin jos meille sattuisi joku
vastaan tässä samassa paikassa --"

"Mikä ei ole mahdotonta", keskeytti nuori Earnscliff, "koska tuossa
teidän vanha noita-akkanne jo seisookin."

"Minä sanon", jatkoi Elliot närkästyneenä tästä muistutuksesta, "minä
sanon, että jos se vanha ämmä itse nyt kohoaisi maasta eteemme tässä
paikassa, niin en minä enempää... Mutta Jumala varjelkoon, Earnscliff,
mikähän tuo tuossa lienee?"




II LUKU


    "Keri musta, sä kulkija kankaitten,
    Sano kohta mi sun nimes on?" --

    "Mies kankahan musta oon, alhainen,
    Asun alla mä kanervikon."

                     _John Leyden_.

Näky, joka niin oli säikähdyttänyt nuorta talonpoikaa kesken hänen
uljasta kerskailuaan, hämmästytti myös hetkeksi hänen kumppaniaan,
vaikka tämä oli vähemmän taikauskoinen. Kuu, joka heidän keskustelunsa
aikana oli noussut, "kahlaili pilvissä", seudun puheenpartta
käyttääksemme, ja valoi vain hämärää, vähän väliä pimentyvää valoa.
Tämmöinen valon heijastus, joka sattui tuohon suureen, harmaakiviseen
patsaaseen, jota he juuri lähenivät, loihti heidän eteensä ihmisen
näköisen, vaikka aivan kääpiömäisen haamun, joka hitaasti liikkui
hajallaan olevien suurten, harmaitten kivien välissä. Se ei näyttänyt
kulkevan niiden ohi, vaan siirtyi vain hitaasti ja epäröiden paikasta
paikkaan, niinkuin se, joka kuljeskelee surullisia muistoja
herättävässä paikassa. Tavan takaa tuo olento mutisi epäselvästi. Tämä
kaikki soveltui niin hyvin kaikkiin tavallisiin kummitustaruihin, että
Elliot hiukset pystyssä äkkiä seisahtui ja kuiskasi kumppaninsa
korvaan: "Se on vanha Alice itse! Laskenko panoksen häntä kohti Jumalan
nimeen!"

"Älä, Herran tähden, älä!" varoitti kumppani painaen alas pyssyn, jolla
toinen jo tähtäsi. "Se on varmaan joku mielipuoli ihmisparka!"

"Mielipuolipa te itse lienette, kun aiotte mennä tuota lähelle!"
virkkoi Elliot tempaisten kumppaniaan, kun tämä yritti lähteä. "Kyllä
me vielä kerkiämme lukea jonkin rukouksen (jospa semmoinen nyt vain
muistuisi mieleen) ennenkuin se ennättää tänne -- -- -- Jumalan kiitos,
eipä sillä näytäkään olevan kovin kiire!" jatkoi hän rohkaisten
mieltään, kun hän näki kumppaninsa aivan pelottomana, ja kun ei
kummitus myöskään näyttänyt pitävän heistä suurta lukua. "Astua
tassutteleehan se aivan kuin kana kuuman liesiraudan päällä. Kuulkaas,
Earnscliff" (sen hän lisäsi hiljaisella äänellä), "kierretään tuolta
ympäri, ikäänkuin metsäkaurista pyydettäessä pyrkisimme tuulen alle --
eihän suo tuossa upotakaan syvemmälle kuin polvea myöten, ja parempi
vetelä tie kuin kummitus kumppanina."

Mutta Earnscliff, välittämättä kumppaninsa varoituksista ja
nykäyksistä, kulki suoraan samaa polkua myöten, jota he tähän asti
olivat astuneet, ja saapui pian ihmeellisen olennon lähelle.

Tuo olento, joka lähemmäksi tultaessa näytti pikemmin vain kutistuvan
kuin suurenevan, ei ollut kooltaan täyttä neljääkään jalkaa pitkä, ja
ulkomuodoltaan, sen verran kuin sitä tuossa hämärässä valossa saattoi
erottaa, se näytti melkein yhtä leveältä kuin pitkältäkin, tai
paremminkin pallon muotoiselta, sillä silminnähtävästi se oli jollakin
tavalla viallinen. Nuori herra huikkasi kahdesti tälle ihmeellisen
näköiselle olennolle, saamatta sanaakaan vastaukseksi. Hän huusi vielä
kolmannenkin kerran huolimatta siitä, että hänen kumppaninsa koetti
selittää hänelle, että heidän olisi parasta jatkaa matkaa eikä sen
enempää häiritä näin eriskummallista ja yliluonnollista haamua.
Kolmanteen kysymykseen: "Kuka olet? Mitä täällä teet näin yön aikana?"
vastasi vihdoin ääni, jonka kimakka, ilkeä, pahalta sointuva kiljahdus
sai Elliotin harppaamaan kaksi askelta taaksepäin ja hämmästytti myös
Earnscliffiä: "Menkää tiehenne älkääkä kysykö mitään niiltä, jotka
eivät teiltä mitään kysy!"

"Mitä teet täällä niin kaukana ihmis-asunnoista? Oletko eksynyt tieltä?
Tahdotko tulla kotiini ('Jumala varjelkoon!' pääsi vasten tahtoakin
Elliotin suusta), niin saat yösijan?"

"Mieluummin viettäisin yöni yksin Tarras-joen syvyyksissä!" kuiskasi
taas Hobbie.

"Menkää tiehenne!" käski haamu, jonka ilkeä ääni suuttumuksesta vinkui
vielä ilkeämmin. "En minä teitä tienoppaiksi tarvitse -- en minä
yösijojanne kaipaa -- viisi vuotta sitten oli pääni viimeksi ihmiskaton
alla, ja toivonpa että se silloin oli vihoviimeinen kerta!"

"Hän on hullu", virkkoi Earnscliff.

"Hän on aivan samannäköinen kuin vanha Humphrey Ettercap, läkkiseppä,
joka hukkui näihin rämeihin noin viisi vuotta takaperin", vastasi hänen
taikauskoinen kumppaninsa. "Mutta ei Humphrey sentään ollut näin
kauhean paksu ja palleroinen."

"Menkää tiehenne!" käski olento, jota he niin uteliaasti tutkistelivat.
"Teidän hengityksenne myrkyttää koko ilman ympärilläni -- teidän
äänenne raatelevat korviani aivan kuin pistäisitte terävällä
naskalilla!"

"Herra Jumala varjelkoon!" kuiskasi Hobbie. "Kuinka kuolleet voivat
olla näin pahanilkisiä meitä eläviä kohtaan! -- Mahtaapa tämänkin
miehen sielu olla häijynlaisessa paikassa!"

"Tule veikkonen", sanoi Earnscliff, "sinua näyttää painavan raskas
murhe; lähimmäisenrakkaushan vaatii, ettemme jätä sinua tänne yksin."

"Lähimmäisenrakkaus!" huusi haamu ilkeästi nauraen, "mistähän sinä tuon
korean iskusanan keksit! -- tuon ansan teeriä varten -- tuon tavallisen
verhon, johon ihmisille aiotut ansat kätketään -- tuon syötin, minkä
sisässä väijyy väkärauta -- hullu raukka, joka sen nielee, saa kyllä
pian tuntea, että se on kymmenen vertaa terävämpi kuin kaikki
ongenkoukut, joilla te herkutteluhalussanne viettelette eläviä
surmaan!"

"Kuules, ystävä", virkkoi taas Earnscliff, "sinä et itse käsitä missä
tilassa olet -- sinä kuolet tähän erämaahan, jollemme me
sääliväisyydestä vie sinua väkisinkin kanssamme."

"Minä en siihen työhön suinkaan pane jalkaani enkä sormiani", sanoi
Hobbie, "käyköön tuo kummitus omia teitänsä, Jumalan nimeen!"

"Minun vereni tahratkoon oman pääni, jos tähän kuolen", sanoi haamu; ja
huomattuansa, että Earnscliff aikoi käydä häneen kiinni, hän lisäsi:
"Ja sinun veresi tahratkoon sinun oman pääsi, jos minun vaatteitteni
helmoihinkin kosket ja niihin ihmissaastaisuutesi tartutat!"

Kuu kajasti hetken kirkkaammin hänen näin puhuessaan, ja Earnscliff
huomasi haamun kädessä olevan jonkin aseen, joka kylmässä kuutamossa
välkähteli aivan kuin pitkän puukon terä taikka pistoolin piippu.
Hullutusta olisi ollut, jos olisi yrittänyt tehdä väkivaltaa tuolle
olennolle, jolla oli ase kädessään ja joka vielä lisäksi puhui näin
vimmastuneena, varsinkin koska kumppanista ei ilmeisesti olisi ollut
apua; sillä Hobbie oli jättänyt hänet yksin suorittamaan asiaansa
kummituksen kanssa niin hyvin kuin taisi, ja astunut jo muutamia
askeleita edemmäksi kotitietä myöten. Earnscliff kääntyi senvuoksi myös
poispäin ja läksi kumppaninsa perästä. Kerran hän kuitenkin vielä
katsahti tuohon hulluun mieheen, joka kohdattuaan ihmisiä oli ikäänkuin
kiihtynyt pahimpaan vimmaan ja hyppeli hurjalla tavalla ison
kivipatsaan ympärillä, päästäen kurkustansa niin kauheita huutoja ja
kirouksia, että ne kajahtivat kauas pitkin avaraa autiota kangasta.

Molemmat metsämiehet kulkivat jonkin aikaa ääneti, kunnes tuo ilkeä
kirkuminen oli jäänyt kuulumattomiin, vaikka ääni seurasikin heitä
vielä jokseenkin pitkän matkan päähän Mucklestane-Moorin kivipatsaasta.
Kumpikin mietiskeli itsekseen näkemäänsä. Vihdoin Elliot huudahti:
"Kylläpä tahtoisin varmasti väittää, että tuo kummitus, jos se kummitus
lie ollut, on sekä tehnyt että myös kokenut paljon pahaa lihassa
ollessaan, koska hän tällä tavalla riehuu ja pauhaa kuolemansa
jälkeen."

"Minusta hän näyttää olevan ihmisvihasta aivan hullu", virkkoi
Earnscliff jatkaen omaa ajatusjuoksuaan.

"Vai ette te luulekaan häntä ruumiittomaksi henkiolennoksi?" kysyi
Hobbie kumppaniltaan.

"Minäkö? En millään muotoa."

"No, olenpa minäkin osaksi sitä mieltä, että hän saattoi olla elävä, --
vaan, Jumala ties, en minä sentään mielelläni tahtoisi nähdä mitään,
mikä olisi enemmän kummituksen näköinen."

"Oli miten oli", sanoi Earnscliff, "niin tahdon huomenna ratsastaa
paikalle ja ottaa selkoa, mitä tuosta onnettomasta raukasta on tullut."

"Keskellä valoisaa päivääkö?" kysyi talonpoika. "No, Jumalan nimeen,
sittenhän minäkin tulen kanssanne. Mutta tässä me olemme nyt kolmea
mailia lähempänä Heugh-footia kuin teidän kotianne -- eikö olisi
parasta että tulisitte kotiin kanssani, ja että minä lähettäisin rengin
hevosella saattamaan sanaa teidän väellenne, että te olette meillä,
vaikka luullakseni teillä ei kukaan muu taida odottaa teitä kuin
palvelijat ja kissa."

"Tapahtukoon sinun tahtosi sitten, Hobbie veikkoseni", sanoi nuori
herra, "ja koska en mielelläni soisi, että palvelijat olisivat
huolissaan minun, puolestani, enkä myös, että kissimirri jäisi
illallistansa vaille minun poissaoloni tähden, olisin sinulle hyvin
kiitollinen, jos lähettäisit renkipojan viemään sanaa niinkuin
lupasit."

"Kas niin, se oli ystävällisesti tehty, se täytyy tunnustaa. Te tulette
todellakin meidän luoksemme Heugh-footiin? Hyvinpä siitä meidän väki
ilahtuu, kun saa nähdä teidät, hyvin ne ilahtuvat!"

Sovittuaan tämän asian he kulkivat rivakasti kappaleen matkaa
eteenpäin, kunnes heidän saavuttuaan jyrkän harjun kukkulalle Elliot
huudahti: "Katsokaa, Earnscliff, minä tulen aina iloiseksi, kun joudun
tälle paikalle -- näettekö tulen tuolla alhaalla, se loistaa isontuvan
ikkunasta, missä mummo, meidän liukaskielinen vanha muorimme, aina
istuu pyöritellen rukin ratasta. Ja tuo toinen tuli, tuo tuolla, joka
liehuu ja liikkuu edestakaisin ikkunalta ikkunalle -- se tuikkii
serkkuni, Grace Armstrongin talosta. Hän on kaksin verroin vikkelämpi
liikkumaan talossa kuin minun sisareni -- sen nämä myöntävät itsekin,
sillä sen hyväsydämisempiä tyttösiä kuin he ei ole nähty missään
kanervikkokankaalla hyppimässä. Ja he sanovat itse ja sen mummokin
vakuuttaa, että Grace on kaikista toimeliain ja kepeäjalkaisin koko
kylässä, nyt kun mummo ei enää kykene paljoa liikkumaan. Minun
veljistäni on toinen poissa kotoa. Hän on apulaisena herra
rahastonhoitajan luona, ja toinen asuu Mossphadraigissa, meidän
toisella vuokra-tilallamme -- hän osaa hoitaa taloutta siellä yhtä
hyvin kuin jos minä siellä olisin."

"Onnellinen sinä, veli veikkonen, jolla on niin monta kelpo
sukulaista."

"Olenpa niinkin -- Jumalalle kiitos hänen armostaan -- en minä sitä
suinkaan tahdo kieltää. Mutta sanokaapa nyt minulle, Earnscliff, te,
joka olette käynyt koulut ja Edinburghin yliopistot ja olette saanut
mitä parhaan opin -- sanokaapa nyt minulle -- ei siksi että asia minua
kovin koskisi -- mutta kuulin vain S:t Johnin katolilaisen papin ja
meidän kirkkoherran väittelevän siitä talvimarkkinoilla, ja hyvin,
totta tosiaan, he puhuivat kumpainenkin. Pappi sanoi silloin, että
olisi muka lainvastaista naida serkkunsa; mutta minun mielestäni ei hän
tuonut esiin raamatunpaikkoja todisteeksi puoltakaan vertaa niin hyvin
kuin meidän kirkkoherramme -- meidän pastoria kehutaankin parhaaksi
kirkkoherraksi ja saarnamieheksi täältä aina Edinburghiin asti! Mitä te
siitä arvelette, lieneekö hän oikeassa?"

"Tietysti on naiminen, kaikkien protestanttisten kristittyjen opin
mukaan, yhtä vapaata kuin Jumala sen sääsi leeviläislaissa. Senvuoksi,
Hobbie, ei laki eikä uskonoppikaan voi asettaa mitään estettä sinun ja
Grace Armstrongin välille."

"Hyi teitä pilkkakirvestä, Earnscliff!" vastasi hänen kumppaninsa,
"itse te kiivastutte, hyvä herra, jos joku teihin hiukkasenkin kajoaa,
vaikkapa vain kokkakirveen lappeellakin. -- Enpä minä muuten
kysynytkään tuota Gracen tähden, sillä ei hän ole minun oikea serkkuni,
vaan minun setäni vaimon tytär edellisestä aviosta, joten hän ei ole
minulle likeistä sukua, ei edes kannonkaan takaa -- ainoastaan
jonkinmoinen heimolainen. -- Mutta nyt me olemme jo Sheeling-mäellä --
annas kun ammun pois panokseni, että tietävät minun olevan tulossa, se
on aina minun tapani. Ja jos olen saanut metsäkauriin, niin paukahdutan
kaksi panosta, toisen metsäkauriin puolesta, toisen omastani."

Näin sanoen hän laukaisi pyssynsä, ja heti alkoi huoneissa liikkua
kynttilöitä, vieläpä niitä pilkotti pihallakin. Hobbie Elliot osoitti
Earnscliffille valoa, joka näkyi hiipivän asuntotuvasta ulkohuoneelle
päin. -- "Se on Grace", virkkoi Hobbie. "Ei hän tule minua ovelle
vastaan, sen takaan, mutta hän on ulkona muka katsomassa, onko
illallinen noita väsyneitä koiraraukkojani varten valmis."

"Jos rakastat minua, niin rakasta minun koiraani!" vastasi Earnscliff.
"Voi, Hobbie poika, sinua miekkosta!"

Nämä sanat hän lausui ikäänkuin huoaten, mikä ilmeisesti ei jäänyt
hänen kumppaniltaan huomaamatta.

"Hei, saattaisivatpa toisetkin nuoret miehet olla yhtä onnellisia kuin
minä! -- Näinpä kerran, miten neiti Isabella Veren kaula kääntyi erään
herran puoleen, kun he sattuivat vastakkain Carlislen kilpa-ajoissa!
Ken tietää, mitä kaikkea maailmassa vielä voi tapahtua!"

Earnscliff mutisi itsekseen jotakin vastauksen tapaista; mutta oliko se
myöntämistä vai kieltämistä, siitä ei ollut aivan helppo saada selvää.
Näyttipä melkein siltä, kuin puhuja mielellään olisi tahtonut pitää
ajatuksensa salassa. He olivat nyt astuneet alas leveää kujaa, joka
kierrellen pitkin jyrkän harjun rinnettä johti olkikattoisen,
hauskannäköisen talon eteen, jossa Hobbie Elliot ja hänen omaisensa
asuivat.

Oven suussa oli suuri joukko iloisia kasvoja; mutta vieraan läsnäolo
pidätti monta kokkapuhetta, joilla saaliiton metsäkauriinpyytäjä oli
aiottu ottaa vastaan. Vähäinen kahakka syntyi ovessa seisovan kolmen
nuoren, sievän tyttösen kesken, joista kukin olisi tahtonut jättää
toisille toimeksi vieraan saattamisen tupaan, kun jokaisella oli hätä
päästä hiukan siivoamaan asuaan, sillä eihän toki sopinut näyttää
itseään vieraalle nuorelle herralle huolimattomissa vaatteissa, jotka
olivat aiotut vain oman veljen katseltaviksi.

Vihdoin Hobbie, toruttuaan heitä kaikkia muutamilla sydämestään
lähtevillä sanoilla (Grace näet ei ollut joukossa), tempaisi kynttilän
eräältä kyläkeikailijalta, joka seisoi siinä pidellen sitä sievästi
leikitellen kädessään. Sitten hän saattoi vieraan perheentupaan eli
saliin. Entisinä aikoina näet, kun asunto samalla oli puolustuslinna,
oli perheentupa kivilakinen ja kivipermantoinen, tosin kostea ja synkkä
nykyaikaisiin talonpoikaistupiin verraten, mutta sittenkin se näytti
Earnscliffin mielestä rätisevän turve- ja suopetäjävalkean valossa
erittäin hauskalta pimeään, kolkkotuuliseen harjuun verraten. Lempeästi
ja usean kerran lausui hänet tervetulleeksi kunnioitettava vanha muori,
perheen vanhin, joka istuen ison takan ääressä pajusta punotussa
tuolissa johti nuorien talontyttärien sekä kahden, kolmen rivakan,
taampana kuontaloitaan pyörittävän palvelustytön ilta-askareita.
Hänellä oli päässä leveäsiipinen, korkea myssy ja yllä ruumiinmukainen,
siisti, kotikutoinen villaleninki. Kun hänellä vielä lisäksi oli
suuret, kultaiset vitjat kaulassa ja renkaat korvissa, näytti hän yhtä
paljon rouvalta (hän olikin todella herrassukua) kuin talonpoikaiselta
emännältä.

Niin pian kun hän oli tervehtinyt Earnscliffiä ja käskenyt laittaa
kiireesti jonkin erikoisruoan illallisaterian lisäksi, alkoi hän
sisarten kanssa pilkata Hobbie Elliotia sen johdosta, että tämä oli
tyhjin käsin palannut metsäkauriinpyynnistä.

"Turhaan on Jenny pitänyt valkeaa vireillä keittiön takassa Hobbien
saaliin varalta", virkkoi yksi sisarista.

"Turhaan tosiaankin, siskoseni", jatkoi toinen, "olisihan
pohjakekäleestäkin,[5] jos siihen oikein puhaltaisi, ollut kylliksi
tulta meidän Hobbien saaliin paistamiseksi."

"Aivan niin, ehkäpä kynttilänliekissäkin, kun tuuli ei vain sitä
liehuttaisi", lisäsi kolmas. "Jos minä olisin Hobbie, niin olisin
tuonut saaliinani vaikka harmaan variksen sen sijaan, että näin
kolmannen kerran tulisin kotiin ilman kauriin sarveakaan."

Hobbie katsoi toisesta toiseen, kuhunkin vuorostansa, kulmakarvat
rypyssä, vaikka hyvänsävyinen nauru suupielissä tekikin nuo uhkaukset
aivan tyhjiksi. Hän yritti sitten lepyttää heitä kertomalla mitä toveri
oli heille luvannut.

"Minun nuorena ollessani", sanoi vanha rouva, "ei mies olisi kehdannut
tulla kotiin vuoristosta, jollei metsäkauris olisi roikkunut hevosen
kumpaisellakin kupeella, aivan kuin vasikat kuljeskelevalla
lihanmyyjällä."

"Soisinpa hyvin, mummo, että ne olisivat jättäneet meillekin jonkin
sorkan", vastasi Hobbie; "mutta luulenpa, että ne ovat ampuneet koko
seudun putipuhtaaksi, nuo teidän vanhat ystävänne."

"Näetpä, että muut sentään vielä löytävät saalista, vaikka sinä et
löydä, Hobbie", sanoi vanhin sisar iskien silmää Earnscliffille.

"No, no, tyttö, jokaisella koiralla on onnenpäivänsä -- älkää panko
pahaksi tätä vanhaa sananlaskua, Earnscliff -- eikö minullekin toiste
voisi sattua hänen hyvä onnensa ja hänelle minun vastoinkäymiseni? --
Sangen hauskaa tosiaan, kun kotimatkalla vielä kummitukset ja
menninkäiset miestä pelästyttivät -- ei, niin en aikonut sanoa -- vaan
oudoksuttivat. Ja sitten vielä pitää ottaa vastaan toruja naisilta,
jotka koko pitkänä päivänä eivät ole tehneet yhtään mitään, paitsi
pyöritelleet kapulan pätkää, josta langan pää riippuu, tai pistelleet
ryysyihin reikiä."

Ja hän rupesi nyt, panematta lisää kovin paljon omiaan, kertomaan,
minkälaisen oudon olennon he olivat Mucklestane-Moorilla kohdanneet.
Hän lopetti sanoen, ettei hän puolestaan voinut oikein päättää mikä
kumma se mahtoi olla: "Kukaties vaikka olisi ollut itse paholainen tai
joku tuota vanhaa Peght-sukua, joka muinoin hallitsi tätä maankulmaa."

"Joku vanhoista Peghteistäkö!" huudahti vanha muori. "Ei, ei -- Jumala
sinua vahingosta varjelkoon, lapseni! -- ei se ollut mikään Peght -- se
oli itse Kankaan Musta Mies! Kirotut olkoot nuo pahat päivät! Mitähän
varten häijyt henget tulevat taas esiin hätyyttämään tätä onnetonta
maata, kun se oli nyt aloilleen asettunut ja kunnioitti lakia ja eli
suloisessa rauhassa. -- Kirottu olkoon hän! Hän ei ole koskaan
ennustanut hyvää tälle maalle eikä sen asukkaille. Isäni usein kertoi,
että tuo kummitus ilmestyi samana vuonna kuin verinen Marston-Moorin
taistelu taisteltiin, sitten taas Montrosen mellakan aikana, ja vihdoin
ennen Dunbarin verilöylyä. Ja minun aikanani näkivät ihmiset hänet
Bothwell Briggen taistelun aikana. Niinikään kerrotaan, että tuo näkijä
Benarbuckin herra olisi puhutellut häntä vähää ennen Argylen
maahantuloa, mutta siitä en ole varma -- se tapahtui kaukana läntisissä
maakunnissa. -- Voi, minun lapseni! Hän ei koskaan ilmesty muulloin
kuin pahoina päivinä -- muistakaa siis joka ainoa turvata häneen, jolta
apu tulee rauhattomuuden päivinä!"

Earnscliff keskeytti vanhuksen puheen ja sanoi olevansa aivan varma
siitä, että se henkilö, jonka he olivat nähneet, oli joku onneton
mielipuoli eikä mikään näkymättömän maailman lähettiläs, joka oli
tullut sotaa tai muuta pahaa ennustamaan. Mutta hänen mielipidettään ei
otettu kuuleviin korviin, ja kaikki yhdessä kielsivät häntä palaamasta
paikalle, niinkuin hänen aikomuksensa oli tehdä seuraavana päivänä.

"Voi, voi, lapsi kultaseni", virkkoi vanha rouva, joka sydämensä
hellyydessä puhutteli äidin tavoin kaikkia, joita hän piti rakkaina,
"teidän, Earnscliff, pitäisi vielä enemmän kuin muiden ihmisten olla
varuillanne. Isänne murha ja sen jälkeen seuranneet käräjä-asiat sekä
rahalliset tappiot ovat antaneet kovan kolauksen teidän talollenne --
ja tehän olette koko joukkonne kaunistus, se poika, joka on korjaava
vanhan rakennuksen entiselleen (jos Jumala niin tahtoo) koko tälle
seudulle kunniaksi ja sen asukkaille turvaksi. Teidän velvollisuutenne,
enemmän kuin muiden, on olla puuttumatta ajattelemattomiin yrityksiin
-- sillä teidän sukunne on aina ollut uhkarohkea ja siitä on tullut
heille paljon turmiota."

"Mutta ettehän toki, ystäväni, suinkaan soisi, että minä pelkäisin
lähteä aukealle kankaalle valoisalla päivällä?"

"Enpä tiedä", vastasi hyvä emäntä; "en minä suinkaan koskaan tahtoisi
kieltää poikaani tai ystävääni käymästä käsiksi hyvään työhön, oli se
ystävän asia tai heidän omansa -- semmoista kieltoa ei millään tavalla
voisi tulla minun puoleltani eikä kenenkään muunkaan jalosukuisen
puolelta. -- Mutta eipä tästä minun harmaasta päästäni tahdo lähteä se
ajatus, että vaaran etsiminen, silloin kun ei asia meitä koske, on
selvästi sekä lakia että myös Raamattua vastaan."

Earnscliff lakkasi väittelystä, koska hän ei kuitenkaan luullut
voivansa pitää siinä puoliaan hyvällä menestyksellä, ja kutsu
illalliselle keskeytti muutenkin keskustelun. Gracekin oli tullut
näkyviin, ja Hobbie, luoden merkitsevän silmäyksen Earnscliffiin,
istahti pöytään tytön viereen. Iloiset ja vilkkaat puheet, joihin
vanha talonemäntäkin otti osaa vanhalle iälle niin sopivalla
hyvänsävyisyydellä, palauttivat hetken kuluttua tyttösten poskille sen
punan, jonka veljen kummitustarina oli karkoittanut. Ja he tanssivat ja
lauloivat vielä illallisen jälkeen jonkin tunnin ajan aivan
huolettomasti, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan ollut kummituksia.




III LUKU


    Maailmaa vihaan, ihmiskuntaa vihaan;
    Soisinpa että koira oisit sä,
    Niin voisin sua hiukan rakastaa.

                 _Timon Ateenalainen_.

Seuraavana päivänä, aamiaisen jälkeen, Earnscliff sanoi jäähyväiset
vieraanvaraisille ystävilleen luvaten palata takaisin ajoissa, jotta
hänkin voisi olla mukana syömässä metsäkaurista, joka hänen käskystään
oli jo tuotu taloon. Hobbie oli myös sanovinaan jäähyväiset tuvan
kynnyksellä, mutta pujahtikin sitten ulos toista tietä ja saavutti
toverinsa harjun kukkulalla.

"Te aiotte lähteä sinne, Patrick-herra. Koira vieköön, en minäkään
tahdo ruveta seuran pettäjäksi, vaikka mummo murisisi mitä hyvänsä.
Minusta oli kuitenkin parasta hiipiä salaa pois, ettei eukko saisi
vihiä aikomuksestamme. Hänelle ei saa tuottaa huolta millään
muotoa -- ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni lausui minulle
kuolinvuoteellaan."

"Se on tietty, Hobbie", sanoi Earnscliff, "hän ansaitseekin sen, että
pidätte häntä kunniassa."

"Totta tosiaan, mitä tähän asiaan tulee, niin hän olisi melkein yhtä
paljon huolissaan teidän puolestanne kuin minun tähteni. Mutta ettekö
todellakaan pidä liian uhkarohkeana mennä sinne takaisin? -- Eihän
meillä ole sinne erikoista asiaa, sen te tiedätte."

"Jos minä uskoisin samaa kuin sinä, Hobbie", virkkoi nuori herra, "niin
ehkäpä en huolisi puuttua tähän asiaan sen enempää. Mutta minä olen
varma siitä, että yliluonnolliset ilmestykset ovat meidän aikanamme
kokonaan lakanneet tai kumminkin tulleet aivan harvinaisiksi. Senvuoksi
en tahdo jättää tutkimatta asiaa, josta ehkä vaivaisen, mielipuolen
olennon henki voi riippua."

"No hyvä, jos te todella niin uskotte", vastasi Hobbie epäilevästi --
"ja tottahan on, että keijukaisetkin[6] -- hyvät naapurit, niinhän minä
aioin sanoa (sanovathan ihmiset, ettei niitä saa keijukaisiksi
nimittää) -- joita ennen muinoin nähtiin illalla kisailemassa joka
nurmikolla, eivät enää näyttäydy lainkaan niin usein kuin ennen. Minä
en suinkaan voi vakuuttaa nähneeni koskaan ainoatakaan sellaista,
vaikka kerran kyllä kuulin takaani suolta vihellyksen, joka oli aivan
kuin kuovin kuikutusta. Mutta monta kertaa minun isäni näki heitä
iltasella palatessaan kotiin markkinoilta ja varsinkin kun hänellä,
kunnon miehellä, oli päässään tilkkanen viinaa."

Earnscliff oli mielissään, kun hän tästä puheesta saattoi nähdä, miten
taikausko oli vähenemässä polvi polvelta. Ja he jatkoivat keskusteluaan
näistä asioista, kunnes kivi, jonka mukaan paikka oli saanut nimensä,
alkoi näkyä.

"Niin totta kuin viimeiselle tuomiolle pääsen!" virkkoi Hobbie.
"Tuossapa tuo kuvatus yhä vielä maleksii! -- Mutta nyt on kirkas päivä,
ja teillä on pyssy, ja onpa minullakin lihapuukkoni mukana -- ehkäpä
siis uskallamme käydä hänen kimppuunsa."

"Älä, veikkonen, millään muotoa!" sanoi Earnscliff, "mutta, Jumalan
nimessä, mitä kummia hän tuossa tekee?"

"Rakentaa kivimuuria harmaista hanhista -- siksihän noita suuria,
hajallisia kiviä nimitetään -- ihme ja kumma, mokomaa en ikinä ole
nähnyt!"

Astuttuaan lähemmäksi ei Earnscliffkään voinut olla myöntymättä
kumppaninsa selitykseen. Olento, jonka he edellisenä yönä olivat
nähneet, latoi hitaasti ja vaivalloisesti suuria kiviä päällekkäin,
ikäänkuin pieneksi kiviaidaksi. Rakennusaineita hänellä oli yltäkyllin
ympärillään, mutta työnteko oli sanomattoman vaivalloista, kun useimmat
kivet olivat kovin suuria. Täytyi ihmetellä, miten hän lainkaan oli
saanut liikutetuksi muutamia niistä, jotka olivat asetetut rakennuksen
perustaksi. Nuorten miesten tullessa paikalle hän paraikaa väänsi
voimainsa takaa saadakseen hyvin suuren kalliolohkareen siirretyksi, ja
oli niin täydessä toimessa ja puuhassa, ettei hän huomannutkaan
tulijoita, ennenkuin he olivat aivan hänen lähellään. Ponnistelussaan
ja peuhatessaan saadakseen kiven nostetuksi määräpaikkaansa, osoitti
hän tavatonta voimaa, mikä ei lainkaan ollut sopusoinnussa hänen pienen
vartalonsa silminnähtävän viallisuuden kanssa. Jo voitetut vastukset
todistivat hänellä olevan oikeat Herkuleen voimat, sillä muutamat
noista kivistä, jotka hän oli saanut nousemaan, näyttivät vaativan
ainakin kahden miehen voimaa ennenkuin olisi luullut niiden
liikahtavan. Hobbien taikaluulo heräsi uudestaan hänen nähdessään
kääpiön yliluonnollisen voiman.

"Olenpa melkein varma siitä, että tuo on muurarivainajan haamu --
katsos, minkälaisia mukurakiviä hän on pannut tuohon! Jos hän sittenkin
on ihminen, niin olisipa hauska tietää, paljonko hän vaatisi syleltä
työpalkkaa raja-aidan rakentamisesta! Semmoista tarvittaisiin
Cringlehopen ja Shawsin välillä. -- Mies, hoi!" lisäsi hän, korottaen
ääntänsä, "teet aika hyvää, lujaa työtä!"

Olento, jolle hän puhui, kohotti silmänsä, loi heihin kauhean katseen
ja, ojennettuaan itsensä suoraksi, seisoi heidän edessään koko
inhottavuudessaan. Hänen päänsä oli tavattoman iso, ja sitä peitti
harjamainen takkutukka, jonka vanhuus oli jo osittain harmentanut.
Hänen paksut, ulkonevat kulmakarvansa varjostivat pieniä, mustia ja
teräviä silmiä, jotka vilkkuivat syvissä kuopissansa niin tuimasti,
että olisi voinut luulla niiden ilmaisevan mielipuolisuutta. Muuten
hänen ulkomuotonsa oli niin raaka ja karkeapiirteinen, että taiteilija
varmaan piirtäisi sellaiseksi sadun jättiläisen. Sen lisäksi siinä oli
vielä hillitön hurja, omituinen ilme, mikä usein on vaivaisille
ominainen. Hänen vartaloaan, joka oli paksu ja hartiakas kuin
tavallisen miehen, tuki kaksi suurta jalkaa. Mutta sääret ja reidet
näytti luonto peräti unohtaneen, tai ainakin ne olivat niin kovin
lyhyet, että ne peittyivät näkymättömiksi vaatteitten alle. Käsivarret,
jotka päättyivät lujiin käsiin, olivat vahvat, ja ne kohdat, jotka
paljastuivat työn teossa, olivat karkeitten, mustien karvojen peitossa.
Näyttipä siltä kuin luonto olisi aikonut kaikki tämän olennon eri
jäsenet jättiläisen raajoiksi, mutta sitten jostakin syystä puristanut
ne kääpiön ruumiiksi, -- niin huonosti sopivat käsivarsien pituus ja
ruumiin rautaiset voimat hänen vähäiseen varteensa. Pukuna hänellä oli
jonkinlainen karkea, ruskea mekko, aivan kuin munkinkaapu, joka oli
hylkeennahkaisella vyöllä vyötetty. Päässä oli mäyrännahkainen tai
jostain muusta karheasta nahasta tehty lakki, joka teki kääpiön koko
ulkomuodon vieläkin eriskummallisemmaksi ja varjollansa synkistytti
kasvoja, joissa tavallisesti näytti asuvan yrmeä, ilkeä ihmisviha.

Tämä eriskummallinen kääpiö katseli molempia nuorukaisia nurjaa mieltä
ja suuttumusta ilmaisevin silmin, kunnes Earnscliff, joka tahtoi
lepyttää häntä suopeammaksi, sai sanotuksi: "Teillä on kova työ, hyvä
ystävä, sallikaa meidän auttaa teitä!"

Elliot ja Earnscliff nostivat nyt yhteisin voimin kiven kohoavalle
muurille. Kääpiö katseli heidän työtänsä kuin työnantaja ainakin, ja
ilmaisi kiivaalla liikkeellä maltittomuutensa, kun he muka kovin
nahjustelivat sovitellessaan kiveä paikoilleen. Hän osoitti sitten
toista kiveä -- senkin he nostivat -- sitten kolmatta, neljättä. -- Yhä
vielä he tekivät hänelle mieliksi, vaikkakin hiukan vaivalloisesti,
sillä hän osoitti heille aina, ikäänkuin sattumalta, kaikkein
raskaimpia lähellä olevia kallionlohkareita.

"Mutta nyt, hyvä ystävä", virkkoi viimein Elliot, kun mieletön kääpiö
taas osoitti kiveä, joka oli suurempi kaikkia entisiä, "Earnscliff
tehköön mitä tahtoo. Mutta -- olittepa ihminen tai jotain pahempaa,
ykskaikki, -- piru vieköön sormeni, jos rupean kauemmin muurarin tavoin
vaivaamaan selkäpiitäni tuommoisten kivien nostamisessa, saamatta edes
kiitosta vaivastani."

"Kiitostako!" huudahti kääpiö tehden liikkeen, joka ilmaisi kaikkein
syvintä ylenkatsetta. "Heh tuossa -- ota pois, ja liho niistä! Ota ne,
ja olkoot ne sinulle yhtä suureksi hyödyksi kuin ne ovat minulle olleet
-- kuin ne ovat olleet jokaiselle kuolevalle, joka sen sanan koskaan on
kuullut kyykäärme-veljensä suusta! Pois täältä -- tee työtä, taikka
korjaa luusi!"

"Onpa se korea palkka, Earnscliff, jonka saimme temppelin
rakentamisesta paholaisen kunniaksi, ja kukapa tiesi vaikka
päällepäätteeksi olisimme saattaneet vaaraan sielumme autuuden."

"Meidän läsnäolomme", vastasi Earnscliff, "näkyy vain kiihoittavan
hänen hurjuuttansa; parempi lienee, jos lähdemme pois ja lähetämme
jonkun tuomaan hänelle ravintoa ja muuta välttämätöntä."

Niin tehtiin. Paikalle lähetetty palvelija tapasi kääpiön yhä vielä
muuria rakentamassa, mutta ei saanut hänestä irti ainoatakaan sanaa.
Renki, jonka pää oli täynnä seudulla vallitsevaa taikauskoa, kyllästyi
pian turhaan yritykseensä, kun hänen ei onnistunut saada tuota
eriskummallista olentoa vastaamaan kysymyksiin eikä ottamaan vastaan
neuvoja. Hän asetti kääpiötä varten tuomansa tavarat kivelle vähän
matkan päähän ja jätti ne siihen ihmisvihaajan käytettäviksi.

Kääpiö jatkoi työtänsä päivästä toiseen niin uutterasti, että sitä
tuskin saattoi uskoa muuksi kuin yliluonnolliseksi. Päivässä hän näytti
usein saavan tehdyksi kahden miehen työn, ja hänen rakennuksensa alkoi
tulla pian mökin näköiseksi. Se oli tosin pieni ja vain kivistä ja
turpeista tehty sekä ilman savea kokoonpantu, mutta sittenkin, kun sen
seinissä oli suunnattoman suuria kiviä, se näytti paljoa vahvemmalta
kuin miltä noin ahdas ja kömpelösti kokoonkyhätty maja tavallisesti
olisi näyttänyt. Earnscliff, joka yhä piti silmällä hänen töitänsä,
lähetti sinne heti, kun älysi, mitä tarvittiin, kuormallisen katokseksi
kelpaavia parruja. Hän oli käskenyt jättää ne jonnekin lähelle aikoen
seuraavana aamuna lähettää työmiehiä panemaan niitä paikoilleen. Mutta
ennen kun tuo aikomus kerkesi tulla täytetyksi, oli kääpiö illalla,
koko yön ja aamulla varhain tehnyt työtä niin uutterasti ja taitavasti,
että parrut olivat jo melkein paikoillaan. Sen jälkeen hän ensi
töikseen leikkasi kaisloja, joista laittoi majaansa ulkokaton, ja
senkin työn hän sai valmiiksi erinomaisen nopeasti.

Koska kaikki apu, paitsi se, minkä hän silloin tällöin sai joltakin
kulkijalta, näkyi olevan hänelle vastenmielinen, niin heitettiin
hänelle vain lähipaikoille hänen hankkeillensa soveliaita aineita ja
työaseita, joiden käyttämisessä hän osoitti hyvää taitoa. Hän naulasi
kokoon kotansa oven ja ikkunan, hän nikkaroi itselleen kömpelön vuoteen
sekä muutamia hyllyjä, ja näkyi lauhtuvan hiukan leppeämmäksi sitä
myöten kuin hänen asuntonsa edistyi.

Sitten hän rakensi vahvan kiviaidan ja rupesi kaikin voimin viljelemään
maata sen sisäpuolella, kunnes hän osaksi penkomalla ennestään paikalla
olevaa multaa, osaksi tuomalla lisää multaa, sai muokatuksi pienen
kasvitarhan. Tietysti tämä erakko sai, niinkuin jo sanottiin, silloin
tällöin apua matkalaisilta, jotka sattuivat kulkemaan tämän kankaan
poikki, sekä myös niiltä monilta, jotka uteliaisuudesta kävivät hänen
työtään katsomassa. Aivan mahdotonta olikin tosiaan olla hetkeksi
seisahtumatta ja vähän auttamatta, kun näki tämmöisen ihmisolennon,
joka ensisilmäyksellä näytti niin kykenemättömältä kovaan työhön ja
kuitenkin raatoi niin uupumattoman uutterasti. Ja koska ei kukaan hänen
satunnaisista apumiehistään voinut tietää, minkä verran apua kääpiö oli
muilta saanut, niin hänen työnsä nopea edistyminen tuntui heidän
mielestään hyvin ihmeelliseltä. Tuo luja ja vahva rakennus, jonka niin
vaivainen työmies oli niin lyhyessä ajassa saanut valmiiksi sekä
kääpiön erinomainen kätevyys ja taitavuus, herätti naapurien mielessä
epäluuloja. He väittivät, että, jollei hän ollutkaan mikään haamu --
siitä luulosta oli heidän jo täytynyt luopua, koska hän
silminnähtävästi oli lihaa ja luuta aivan kuin muutkin -- niin hän
epäilemättä kuitenkin oli likeisessä liitossa näkymättömän maailman
kanssa ja oli valinnut itselleen tämän yksinäisen paikan, voidakseen
häiritsemättä seurustella henkien kanssa. He väittivät -- käyttäen
väitettä ihan toisessa merkityksessä kuin muinoinen filosofi -- ettei
hän koskaan ollut vähemmän yksin, kuin juuri yksinään ollessaan. Ja
kauempana kankaanlaidalla kohoavilta harjuilta matkamiehet muka olivat
usein nähneet toisen henkilön työskentelevän tämän aution paikan
asukkaan kanssa, henkilön, joka aina heti katosi, kun joku lähestyi
mökkiä. Samanlaisen henkilön nähtiin myös toisinaan istuvan hänen
vieressään mökin kynnyksellä tai kävelevän hänen rinnallaan kankaalla,
tai kantavan hänen kanssaan vettä lähteestä. Earnscliff selitti, että
tämä henkilö oli kääpiön varjo.

"Piru se on eikä varjo", vastasi Hobbie Elliot, joka oli ylen kiivas
yleisen mielipiteen puolustaja. "Hän on siksi likeisessä liitossa 'Sen
vanhan'[7] kanssa, ettei hänellä voi olla varjoa. Paitsi sitä", lisäsi
hän, tuoden esiin vähän järkevämmän syyn, "kukapa on koskaan nähnyt
varjoa ihmisen ja auringon välillä? Ja tämä olento, olkoon se mikä
hyvänsä, on paljon pitempi ja kapeampi kääpiötä, ja sen on nähty
pujahtavan tämän ja auringon väliin useamminkin kuin kerran tai
kahdesti."

Nämä epäilykset, jotka jossakin toisessa osassa Skotlantia olisivat
voineet tuottaa noidaksi epäillylle henkilölle hiukan kiusallisia
tiedusteluja, aiheuttivat täällä vain sen, että häntä kohdeltiin
pelolla ja kunnioituksella. Erakkoa vain huvitti kunnioittava arkuus,
jonka vallassa ohikulkija lähestyi hänen asuntoaan, tuo ällistelevä
kummastus, jota osoittaen tämä katseli häntä ja hänen tavaroitaan, sekä
kiireiset askeleet, joita ottaen hän korjasi luunsa päästäkseen
peloittavan paikan ohitse. Ainoastaan kaikkein rohkeimmat seisahtuivat
ja uteliaisuuttansa tyydyttääkseen pikaisesti tarkastelivat hänen
kotinsa seiniä sekä hänen kasvitarhaansa pyytäen sitten kohteliaasti
anteeksi, mihin erakko joskus armollisesti vastasi jollakin sanalla tai
päännyökkäyksellä. Earnscliff kulki usein sitä tietä, tiedustellen
melkein aina, miten majan yksinäinen asukas voi. Tämä näytti nyt
saaneen asuntonsa elinajakseen kuntoon.

Mahdotonta oli saada häntä puhumaan omista asioistaan. Hän ei myöskään
ruvennut pitemmälti juttelemaan eikä kuuntelemaan toisen puhetta
muistakaan asioista, vaikka hänen raivoisa ihmisvihansa näyttikin
suuresti lauhtuneen. Ainakin ne hulluuden puuskat, jotka hänessä
ilmenivät, sattuivat nyt harvemmin. Kaikista taivutteluista huolimatta
ei häntä voitu saada vastaanottamaan muuta kuin kaikkein
välttämättömimmät tavarat, vaikka Earnscliff armeliaisuudesta, ja hänen
taikauskoisemmat naapurinsa muista syistä monesti tarjosivatkin hänelle
enemmän. Jälkimmäisille hän antoi vastalahjana neuvojansa, kun he
vähitellen alkoivat tulla hänen luokseen tiedustelemaan, miten voisivat
parantaa karjansa ja omat tautinsa. Usein he saivat häneltä myös
lääkkeitä, ja hänellä näkyi olevan, paitsi omasta maasta saatuja, myös
ulkomaisiakin lääkekasveja. Näille avunpyytäjille hän sanoi olevansa
nimeltään Elshender erakko. Mutta kansan kesken hän sai liikanimekseen
"Viisas Elshie" taikka "Mucklestane-Moorin älykäs vanhus." Muutamat
eivät rajoittaneet kyselyjänsä vain ruumiin vaivoihin, vaan pyysivät
neuvoa muissakin asioissa. Hän vastasi aina oraakkelin kaltaisella
älykkyydellä, joka suuresti vahvisti sitä luuloa, että hänellä muka oli
yliluonnollinen taito. Neuvonpyytäjät jättivät tavallisesti jonkin
lahjan jollekin kivelle, vähän matkan päähän kääpiön asunnosta. Mutta
jos se oli rahaa tai jotain muuta tavaraa, jota hän ei tahtonut ottaa
vastaan, niin hän viskasi sen pois tai jätti paikoilleen kajoamatta
siihen. Käytökseltään hän oli aina tyly ja epäkohtelias. Sanoja hän
tuhlasi juuri sen verran kuin hänen sanottavansa selittäminen
lyhimmällä mahdollisella tavalla vaati. Ja hän vältti kaikkea puhetta,
mikä hiukankin olisi poikennut puheena olevasta asiasta. Kun hänen
puutarhassaan talven kuluttua alkoi kasvaa vihanneksia ja
kaaliksia, niin hän ei juuri ensinkään puuttunut mihinkään muihin
ravintoaineisiin. Kuitenkin hän otti vastaan pari Earnscliffin
lahjoittamaa vuohta, jotka hakivat ruokansa kankaalta ja antoivat
hänelle maitoa.

Nähtyään ettei tätä hänen lahjaansa ollut hyljätty kävi Earnscliff pian
sen jälkeen erakkoa tervehtimässä. Ukko istui lähellä kasvitarhansa
porttia, leveällä, litteällä kivellä, joka oli hänen tavallisena
tietäjänistuimenaan, milloin hän oli halukas ottamaan vastaan sairaita
tai muita neuvonpyytäjiä. Kotinsa ja puutarhansakin hän sulki kaikilta
sisäänpyrkiviltä ihmisiltä yhtä tarkasti kuin Otaheiten saaren asukkaat
pyhän morainsa -- nähtävästi hänen mielestänsä olisi ihmisolento
jalallaan saastuttanut ne paikat. Hänen sulkeuduttuaan asumukseensa
eivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset voineet taivuttaa häntä
näyttäytymään tai päästämään ketään puheillensa, oli pyrkijä kuka
hyvänsä.

Earnscliff oli käynyt kalassa vähän matkan päässä olevalla pikku
joella. Hänellä oli onki kädessä ja taimenilla täytetty vasu selässä.
Hän istahti toiselle kivelle, melkein vastapäätä kääpiötä. Tämä oli jo
tottunut näkemään hänet, eikä pitänyt hänestä sen enempää lukua, kuin
että kohotti rumaa, muodotonta päätään tuijottaen tulijaan, ja antoi
sen sitten taas vaipua alas rinnalleen ikäänkuin olisi ollut syvissä
mietteissä. Earnscliff katsahti ympärilleen ja näki, että erakko oli
entisten lisäksi rakentanut katoksen vuohia varten.

"Sinä teet kovasti työtä, Elshie", virkkoi Earnscliff yrittäen saada
tuon eriskummallisen olennon puhumaan.

"Työ", vastasi kääpiö, "on pienin paha ihmisten kurjassa elämässä.
Parempi on tehdä työtä niinkuin minä, kuin huvitella teidän
tavallanne."

"En voi kieltää, että meidän tavalliset huvituksemme täällä maalla ovat
varsin armottomia, Elshie, mutta kuiten..."

"Mutta kuitenkin", keskeytti hänet kääpiö, "ne ovat parempia kuin
teidän tavalliset toimenne: parempi on harjoittaa joutavaa,
ajattelematonta armottomuutta mykkiä kaloja kuin lähimmäisiä kohtaan!
Vaan miksi minä näin puhun? Miksi ei saisi koko tuo ihmiskarja puskea
ja pistää ja pureksia toinen toistaan, kunnes ne olisivat sukupuuttoon
hävitetyt. Jäljelle jäisi yksi ainoa suunnaton, runsaasta ravinnostaan
pöhöttynyt Behemot, joka sitten, imettyään ja kaluttuaan kaikkien
muiden luut putipuhtaiksi, saisi saaliin loputtua ulvoa päiväkaudet
ruoan puutteessa ja viimein tuuma tuumalta nääntyä nälkään -- sepä
juuri olisi sille sukukunnalle sopiva loppu!"

"Sinun tekosi ovat parempia, Elshie, kuin sinun sanasi", virkkoi
Earnscliff, "sinä jatkat työlläsi saman sukukunnan elämää, jota sinä
ihmisvihassasi kiroat."

"Niin teen, mutta miksi? -- Kuule! Sinä olet niitä, joita minä
vähimmällä inholla katselen, sentähden en välitä, vaikka säälien sinun
silmitöntä mielettömyyttäsi tuhlaankin vastoin tapaani muutamia sanoja.
Vaikka en voikaan nostattaa tauteja ihmisiin enkä ruttoa karjaan, niin
enkö pääse sittenkin tarkoitukseni perille, kun jatkan niiden elämää,
jotka yhtä suurella voimalla kykenevät saamaan aikaan turmiota? -- Jos
Bowerin Alice olisi talvella kuollut, niin olisiko nuori Ruthwin saanut
surmansa keväällä sentähden, että hän rakasti tyttöä? Ja kenen mieleen
olisi edes johtunut sulkea karjansa aitaukseen, kun Westburnflatin
tornin Ruskea Rosvo muka makasi kuolinvuoteellaan? -- Minun rohtojeni,
minun taitoni voimasta hän parani jälleen. Ja kukapa nyt taas
uskaltaisi jättää laumaansa vartijatta laitumelle tai käydä levolle
päästämättä verikoiraansa kahleista?"

"Kyllä myönnän", vastasi Earnscliff, "ettet juuri tehnyt hyvää
ihmiskunnalle parantaessasi rosvon. Mutta autoitpa kuitenkin sen sijaan
viime talvena minun ystäväni Hobbien, rehellisen Heugh-footin Hobbien,
kuumetaudista, johon hän olisi saattanut kuolla."

"Näin ajattelevat tomun lapset tietämättömyydessään", virkkoi kääpiö
viekkaasti hymyillen, "ja näin he puhuvat mielettömyydessään. Sano,
oletko huomannut, kuinka kesytetty metsäkissanpoika on lystikäs,
leikkisä ja siivo. -- Mutta annapas sen vain päästä metsänlintujesi,
lampaittesi, kanojesi saapuville, niin sen synnynnäinen verenhimo
puhkeaa kohta ilmi. Se kaappaa ne kynsiinsä, raatelee, surmaa ja
hotkaisee ahneesti suuhunsa."

"Semmoinen on sen eläimen luonne", vastasi Earnscliff, "mutta mitä se
Hobbieen koskee?"

"Se on hänen vertauskuvansa", sanoi erakko. "Hän on tätä nykyä
rauhallinen ja kesy, koska hänellä ei ole tilaisuutta näyttää
synnynnäistä taipumustaan. Mutta annapas sotatorven kajahtaa, annapas
tuon verikoiranpennun saada sieraimiinsa verenhajua, niin hän on
raivostuva yhtä julmaksi kuin hurjin hänen rajalais-esivanhemmistaan,
joka on sytyttänyt tuleen jonkun turvattoman talonpojan mökin. --
Voitko kieltää, että hän nytkin usein yllyttää sinua kostamaan verellä
sen pahan, joka sinulle lapsena tehtiin?" -- Earnscliff säpsähti, mutta
erakko ei ollut huomaavinaan hänen hämmästystään ja jatkoi: "Ja
sotatorvi kajahtaa, ja verikoiranpentu saa nuolla verta. Silloin minä
nauran ja sanon: 'Kas, juuri tätä varten olen sinun henkesi
säilyttänyt!'" Hetken vaiti oltuaan hän taas jatkoi: "Tämmöistä minun
parantamiseni on -- sen tarkoituksena on pitää yllä yleistä kurjuutta
-- sen kautta koetan minäkin täällä erämaassa näytellä osaani
yhteisessä murhenäytelmässä. Jos sinä sairastuisit ja olisit vuoteen
omana, niin ehkä minä säälistä lähettäisin sinulle myrkkypullon."

"Kiitoksia paljon, Elshie, minä tulen varmaan pyytämään sinulta
lääkärin neuvoa, koska minulla on näin lohduttava toivo avun
saamisesta."

"Älä imartele itseäsi liiaksi sillä toivolla, että minä todella voisin
antaa vallan tuolle sydämen heikkoudelle, säälille", sanoi erakko.
"Miksi minä tempaisin semmoisen hupsun kuin sinut, joka olet kuin
vartavasten luotu kokemaan elämän kurjuutta, siitä onnettomuudesta,
johon omat hourailemisesi ja maailman ilkeys sinut kerran saattavat?
Miksi rupeaisin sääliväiseksi intiaaniksi ja musertaisin
sotakirveelläni vangin aivot mäsäksi? Näin pilaisin kerrassaan
heimokunnaltani toivotun kolmipäiväisen huvituksen juuri kun kekäleet
ovat ilmitulessa, nipistimet tulikuumina, kattilat kiehuvina ja puukot
hiottuina -- juuri kun uhri on kärvennettävä, raadeltava ja
kypsennettävä?"

"Sinä tuot minun silmieni eteen hirvittävän kuvan elämästä, Elshie;
mutta minun rohkeuttani se ei kuitenkaan voi masentaa", vastasi
Earnscliff. "Me olemme luodut tänne maan päälle, toisaalta tosin
kärsimään ja näkemään vaivoja, mutta toisaalta myös tekemään työtä ja
nauttimaan iloa. Työssä kuluneen päivän perästä seuraa ilta lepoineen.
Kärsivällisyyttä kysyvä vaivakin tuntuu helpommalta, kun ihmisellä on
se lohduttava tieto, että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

"Minä halveksin tuota orjallista, eläimellistä oppia", huudahti kääpiö,
silmät hulluuden tulta hehkuen, "minä halveksin oppia, joka ei sovi
muille kuin katoaville luontokappaleille, mutta en viitsi enää turhaan
kuluttaa sanojani sinun kanssasi."

Hän nousi kiireesti, mutta, ennen kun hän kätkeytyi mökkiinsä, lisäsi
hän vielä kiihkeän innokkaasti: "Mutta ettet suinkaan luulisi, että
minun muka hyvät tekoni saisivat alkunsa tuosta typerästä, orjamaisesta
tunteesta, jota sanotaan rakkaudeksi lähimmäisiämme kohtaan, niin
tiedä, että jos olisi olemassa ihminen, joka olisi tehnyt tyhjäksi
minun sieluni kalleimman toivon -- joka olisi reväissyt minun sydämeni
kappaleiksi ja kärventänyt minun aivoni hehkuviksi kuin tulivuori -- ja
jos sen miehen onni ja henki olisivat niin kokonaan minun käsissäni
kuin tämä heikko savi (hän tempaisi käteensä lähellä olevan
saviastian), niin minä en rikkoisi häntä pirstaleiksi tällä tavalla"
(hän nakkasi astian vimmoissaan seinää vasten). -- "En!" hän jatkoi
tyynemmin mutta äärimmäisen katkerasti, "minä hemmottelisin häntä
rikkaudella ja vallalla, niin että hänen häijyt himonsa vielä
kiihtyisivät ja jotta hänellä olisi voimaa täyttää ilkeät aikeensa;
häneltä ei saisi puuttua mitään synnin ja pahuuden välikappaletta; hän
saisi olla keskustana pyörteessä, joka rauhaa ja lepoa tuntematta
kiehuisi lakkaamattomalla vimmalla vetäen meren pohjaan jokaisen
laivan, mikä sen piiriä lähenisi! -- Hän saisi olla maanjäristyksenä,
jolla olisi voimaa myllertää koko se maa, missä hän eläisi, ja saattaa
kaikki sen asukkaat vihamielisiksi toisilleen, kurjiksi hylyiksi,
semmoisiksi -- kuin minä!"

Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa,
viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa
eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon
vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen
sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä
vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja
synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka
puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa
etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta
näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli
voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä
yksityisistä asioistakin.

"Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä
näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava
ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa
ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"




IV LUKU


    Myös kolkoin kalliokin kankaall' autiolla,
    Vaikk' oiskin kuiva, tuntee voiman keväisen;
    Ens' kaste, ensi päivän paiste saattaa sen
    Jäkälä-, sammal-peitteen eloon virkoomaan.
    Näin sydän, vaikk' jo suuttui iloon maalliseen,
    Naiskyyneleestä sulaa, hymyst' ihastuu.

                              _Beaumont_.

Kun ilma kevään tullen muuttui lauhkeammaksi, nähtiin erakon istuvan
useammin leveällä paadella talonsa edustalla. Eräänä päivänä hänen
istuessaan siinä sydänpäivän aikaan, tulla tuiskahti joukko herroja ja
herrasnaisia ratsain ja lukuisa palvelijaparvi perässä kankaan poikki
jonkin matkan päässä hänen asunnostaan. Koirat, haukat ja talutettavina
olevat varahevoset kartuttivat joukon vieläkin suuremmaksi, ja ilmassa
kajahteli vähän väliä metsästäjien hoilotuksia sekä torvien
toitotuksia. Nähdessään tämän iloisen seurueen erakko aikoi vetäytyä
mökkiinsä, mutta ennenkun hän vielä sai tämän aikomuksensa toimeen,
lähestyi palvelijoineen kolme nuorta neitosta, jotka olivat eronneet
muusta seurasta ja tehneet kierroksen saadakseen uteliaisuutensa
tyydytykseksi nähdä Mucklestane-Moorin älykkään vanhuksen. Eräs heistä
kiljaisi ja peitti silmänsä käsillään nähdessään tuon tavattoman
julmannäköisen olennon. Toinen kysyi, väkinäisesti nauruun tyrskähtäen
ja koettaen siten salata pelkonsa, osaisiko erakko povata? Kolmas,
jolla oli jaloin ratsu ja komeimmat vaatteet ja joka oli verrattomasti
kaunein kaikista kolmesta, astui likemmäksi ja yritti peittää
kumppaniensa epäkohteliaisuutta.

"Me olemme eksyneet oikealta tieltä, joka vie näiden rämeiden läpi",
sanoi nuori neito, "ja seuramme on kulkenut edelleen ilman meitä.
Samassa me näimme sinut, arvoisa vanhus, mökkisi edustalla ja
poikkesimme tänne kysymään..."

"Vaiti!" keskeytti hänet kääpiö. "Olet nuori ja kuitenkin jo niin
viekas! Te tahdoitte tänne tullessanne -- sen sinä tiedät -- riemuita
omasta nuoruudestanne, kauneudestanne ja rikkaudestanne, vertailemalla
sitä minun vanhuuteeni, rumuuteeni ja köyhyyteeni. Se onkin teko, joka
sopii hyvin teidän isänne tyttärelle -- mutta, voi kuinka sopimatonta
se on sille, jonka teidän äitinne on kantanut!"

"Olivatko sitten minun vanhempani sinulle tuttuja ja tunnetko minut?"

"Kyllä tunnen sinut. Tämä on ensi kerta, jolloin olet valveilla
ollessani sattunut silmieni eteen, mutta minä olen nähnyt sinut
unissani."

"Unissasiko?"

"Niin, Isabella Vere. Mitä minulla olisi tekemistä sinun tai omaistesi
kanssa valveilla ollessani?"

"Valveilla ollessasi", pisti toinen neiti Veren kumppaneista väliin
pilkallisella vakavuudella, "on sinulla tietysti vain viisaita
ajatuksia mielessäsi. Hullutukset eivät pälkähdä päähäsi muulloin kuin
nukkuessasi."

"Sinun mieltäsi", tiuskasi kääpiö kiivaammin kuin mitä viisaan ja
erakon oikeastaan olisi sopinut, "hullutukset hallitsevat aina
rajattomasti, olitpa nukuksissa tai valveilla."

"Jumala varjelkoon!" sanoi neito. "Tuo mies on varmasti profeetta!"

"Yhtä epäilemättä", jatkoi erakko, "kuin sinä olet nainen. Nainenko! --
olisipa minun pitänyt sanoa: herrasnainen -- sivistynyt herrasnainen.
Sinä käskit minua povaamaan itsellesi -- se on kyllä helppoa. Koko
elämäsi, niin pitkältä kuin sinulla ikää riittää, olet lakkaamatta
ajava takaa arvottomia mielettömyyksiä. Jos ne saatkin kiinni, viskaat
ne kuitenkin vähitellen jälleen pois. Tuon takaa-ajon sinä aloitit jo
lapsen horjuvin jaloin ja sinä olet jatkava sitä vielä vanhana
kainalosauvojen varassa. Lelut ja leikit lapsuudessa -- rakkaus
hullutuksineen nuoruudessa -- valttiässät ja herttakuninkaat
vanhuudessa -- niitä kaikkia olet ajava takaa, toista toisensa perästä.
Kukkasia ja perhosia keväällä -- perhosia ja takiaisenhöytyviä kesällä
-- lakastuneita lehtiä syksyllä ja talvella -- kaikkia näitä sinä ajat
takaa, saat kiinni ja heität taas pois. Astu syrjemmäksi; sinun
kohtalosi on ennustettu."

"Olenpa kuitenkin saava _kaikki kiinni_", vastasi nauraen
kaunotar, joka oli neiti Veren serkku; "onpa sitä sentään siinäkin,
Nancy." Näin sanoen hän kääntyi aran neidon puoleen, joka ensiksi oli
kääpiötä lähestynyt. "Etkös sinä nyt vuorostasi tiedustele kohtaloasi?"

"En millään muotoa!" sanoi tämä peräytyen. "Minä olen saanut tarpeeksi
siitä, mitä sinusta kuulin."

"Hyvä on", virkkoi neiti Ilderton tarjoten kääpiölle rahaa, "minä
tahdon sitten maksaa ennustuksestani ikäänkuin oraakkeli olisi sen
lausunut kuninkaan tyttärelle."

"Totuutta", vastasi ennustaja, "ei osteta eikä myydä..." Näin sanoen
hän yrmein ylenkatsein työnsi pois rahat, joita hänelle tarjottiin.

"Hyvä on", sanoi neiti. "Minä voin itsekin, Elshender vanhukseni, pitää
ne matkarahoina tuolla takaa-ajomatkallani."

"Kyllä tuletkin niitä tarvitsemaan", vastasi tyly totuuden puhuja.
"Rahatta onnistuu pyynti harvalle ja vielä harvemmin häntä pyydetään.
Seis!" huusi hän neiti Verelle, kun neidit alkoivat lähteä. "Sinulle on
minulla vielä sanottavaa. Sinulla on sitä, mitä kumppanisikin
tahtoisivat omistaa tai ainakin he toivovat ihmisten ajattelevan että
he sitä omistavat -- kauneutta, rikkautta, korkean syntyperän, hyviä
luonnonlahjoja."

"Salli minun seurata kumppaneitani, vanhus; minä välitän yhtä vähän
imarteluista kuin povaamisista."

"Malta", jatkoi kääpiö tarttuen hevosen suitsiin. "Minä en olekaan
mikään povaaja, en myöskään imartelija. Kaikilla näillä eduilla, joka
ainoalla, on vastaavat paheensa -- toivoton rakkaus, särkynyt sydän,
luostarin synkeä elämä taikka inhoittava avioliitto. En edes minä, joka
vihaan koko ihmiskuntaa, voisi toivottaa sinulle enempää kurjuutta,
niin täynnä sitä on sinun elämäsi polku."

"Ja jos niin onkin, arvoisa vanhus, niin salli minun nauttia lohdutusta
vastaisten vastoinkäymisten varalta niin kauan kun minulle vielä onnen
päivä paistaa. Sinä olet vanha, sinä olet köyhä; sinun asuntosi on niin
kaukana, ettet voisi saada mitään apua, jos tulisit sairaaksi taikka
muuten joutuisit puutteeseen. Sinun elämäntapasi herättää monella
tavalla oppimattoman rahvaan epäluuloa, joka kovinkin helposti voi
puhjeta väkivallaksi. Suo minulle se ilo, että saisin tehdä edes yhden
ihmisen olon hauskemmaksi! Suostu ottamaan minulta sitä apua, mitä minä
voin tarjota. Tee se minun tähteni, jollet tahdokaan itsesi tähden,
jotta sinun ennustamiesi onnettomuuksien tullessa minua ei vielä
lisäksi painaisi se tuskallinen ajatus, että onneni päivät ovat
kuluneet aivan turhaan!"

Vanhus vastasi sortuneella äänellä, puhuen pikemmin itsekseen kuin
nuorelle neidolle:

"Niin, sillä tavalla juuri sinun piti ajatella -- sillä tavalla juuri
sinun piti puhua -- jos ihmisen puheet ja mielipiteet voisivat pitää
yhtä! Mutta sitä ne eivät tee -- ne eivät tee! Oi! ne eivät voi! --
Mutta kuitenkin -- odota vielä hetkinen -- älä liikahda paikaltasi
ennen kun tulen takaisin."

Hän meni pieneen puutarhaansa ja toi sieltä puoleksi puhjenneen ruusun.

"Sinä olet nostattanut kyyneleen silmääni, ensimmäisen, joka
moneen vuoteen on kostuttanut minun silmäkulmiani -- ota tämä
kiitollisuudenmerkki hyvästä teostasi. Se on vain tavallinen ruusu;
pidä se kuitenkin tallella, älä anna sitä pois. Tule sitten minun
luokseni onnettomuuden hetkenä. Näytä minulle tätä ruusua, taikka vain
yhtä lehteä siitä, vaikka se olisi jo niin lakastunut kuin tämä minun
sydämeni. Silloin se, vaikka minä tuntisinkin kaikkein tuiminta,
rajuinta vimmaa inhoittavaa maailmaa kohtaan, kuitenkin saattaisi
sydämeeni leppeämpiä tunteita ja ehkä tuottaisi sinun sydämeesi
paremman onnen toivon. Mutta", huudahti hän jälleen kiihtyen
tavalliseen ihmisvihaansa, "ei sanansaattajaa, ei 'välikättä'. Tule
itse, ja tämä sydän, nämä ovet, jotka ovat suljetut jokaiselta muulta
maalliselta olennolta, aukeavat sinulle ja sinun suruillesi. Ja nyt
voit mennä!"

Hän päästi suitset kädestään, ja nuori neito ratsasti tiehensä,
lausuttuaan kiitoksensa tuolle eriskummalliselle olennolle siinä määrin
kuin hämmästys, joka valtasi tytön mielen hänen kuullessaan kääpiön
kummat sanat, sen salli. Ratsastaessaankin silmäsi hän vielä usean
kerran taakseen kääpiöön, joka oli jäänyt seisomaan asuntonsa
kynnykselle, seuraten hänkin puolestaan neidon kulkua kankaan poikki
Ellieslaw'n linnaa kohti, kunnes ratsuseurue peittyi mäen taakse.

Muut neitoset kertoivat sillä välin leikkiä laskien eriskummallisesta
keskustelustaan Mucklestane-Moorin kuuluisan noidan kanssa.

"Kylläpä Isabella anastaa aina kaiken onnen omakseen, niin hyvin kotona
kuin vieraissakin paikoissa! Hänen haukkansa iskee aina teereen --
hänen silmänsä ampuvat suoraan nuorten herrojen sydämeen -- hänen
ystävillään ja sukulaisneidoillaan ei ole lainkaan mahdollisuuksia.
Eipä edes noita voi varjella itseään hänen viehätyksensä taikavoimaa
vastaan. Pitäisi sinun, Isabella kulta, toki luopua tuosta
yksinoikeudestasi, tai ainakin perustaa kauppa ja myydä pois kaikki,
mitä et kuitenkaan huoli käyttää omiin tarpeisiisi."

"Sinä saat sen kaiken", vastasi neiti Vere, "vieläpä noidankin
kaupanpäällisiksi sangen huokealla hinnalla."

"Ei! Nancy saa noidan", sanoi neiti Ilderton, "oman vaillinaisuutensa
täytteeksi; hän ei juuri ole loitsijain sukua, niinkuin kyllä
tiedätte."

"Hyvänen aika, siskoseni!" vastasi nuorempi neiti Ilderton. "Mitä minä
tekisin tuolla peloittavalla hirviöllä! Minä suljin silmäni heti kun
kerran olin häneen katsahtanut: mutta kuitenkin, tuntuu aivan siltä
kuin vieläkin näkisin hänet, vaikka puristin silmäluomeni kiinni niin
tarkasti kuin mahdollista."

"Sääli", virkkoi sisar. "Valitsepas, Nancy, kaikin mokomin itsellesi
ihailija, jonka puutteet saadaan peitetyksi sulkemalla silmät. No,
sittenpä täytynee minun itseni ottaa hänet, arvelen minä, ja pistää
hänet äidin porsliinikaappiin näytteeksi, että Skotlanti on voinut
luoda maan tomusta tehdyn kummituksen, joka on kymmenentuhatta vertaa
julmempi kaikkia niitä, jotka Kantonin ja Pekingin mestarien hirviöitä
keksivä mielikuvitus on valanut porsliinista kuolemattomiksi ihmeiksi."

"Tämä mies", virkkoi neiti Vere, "on niin säälittävä, etten voi yhtä
helposti kuin tavallisesti nauraa sinun leikkipuheillesi, Lucy. Jos
hänellä ei ole varoja, niin kuinka hän voi elää tässä autiossa paikassa
ja tulla toimeen kaukana kaikista muista ihmisistä? Ja jos hänellä on
varoja, niin että hän silloin tällöin voi saada tarpeellisia apumiehiä,
niin eikö jo se luulo, että hänellä on niitä, viekoittele jotakuta
meidän rauhatonta naapuriamme murhaamaan ja ryöstämään hänet?"

"Mutta ethän muista, että ihmiset sanovat häntä noidaksi", sanoi Nancy
Ilderton.

"Ja jos paholaismainen noitataito pettäisi hänet", lisäsi sisar, "niin
minä käskisin hänen vain turvautua luonnolliseen taikaansa ja pistää
ovesta tai ikkunasta ulos muodottoman päänsä sekä nuo kauheat kasvonsa
aivan päällekarkaajien silmien eteen. Tuskinpa rohkeinkaan rosvo, joka
ikinä on täällä ratsastanut, kestäisi enempää kuin yhden ainoan
silmäyksen. Ohoh, soisinpa että saisin tuon hänen gorgonin päänsä
lainaksi, vaikkapa vain puoleksi tunniksi."

"Mitä varten, Lucy?" kysyi neiti Vere.

"Oi, minä peloittaisin pois teidän kodistanne tuon yrmeän, jäykän ja
röyhkeän Sir Frederick Langleyn, jota sinun isäsi niin suuresti suosii,
mutta sinä itse et lainkaan. Minä vakuutan olevani koko elinaikani
kiitollinen noidalle senkin vuoksi, että me nyt erottuamme hänen
tähtensä muusta seurasta pääsimme toki puoleksi tunniksi näkemästä
tuota herraa."

"Mitäpä sitten siihen sanoisit", kuiskasi neiti Vere hiljaisella
äänellä, jottei nuorempi sisar häntä kuulisi (sillä tämä ratsasti nyt
heidän edellään, kun kaidalla polulla ei ollut tilaa kolmelle hevoselle
rinnakkain), "mitäpä siihen sanoisit, Lucy kultaseni, jos sinun pitäisi
kärsiä hänen seuraansa koko elinaikasi?"

"Mitäkö sanoisin? Minä sanoisin: Ei, ei, ei! kolme kertaa, joka kerran
yhä kovemmalla äänellä, kunnes se kuuluisi aina Carlisleen asti."

"Ja Sir Frederick sanoisi siihen, että yhdeksäntoista kieltoa merkitsee
samaa kuin puoli suostumusta."

"Se", vastasi Lucy-neiti, "riippuu kokonaan siitä, millä lailla nuo
kiellot sanotaan. Minun kieltoni ei ilmaisisi rahtuakaan myönnytystä,
sen lupaan sinulle."

"Mutta jos sinun isäsi", jatkoi neiti Vere, "sanoisi näin: Tee niin --
tai --"

"Niin minä uskaltaisin antaa tuon tai-sanan perästä tulla mitä tahansa,
vaikka hän olisikin julmin, mistä koskaan on kerrottu, ja toteuttaisi
lauseen toisen osan."

"Entä jos hän uhkaisi lähettää sinut katolisen tädin, abbedissan, luo,
luostariin?"

"Sitten minä uhkaisin hankkia hänelle protestanttisen vävyn, ja olisin
iloinen, kun saisin niin hyvän tilaisuuden olla tottelematon
uskonnollisten syiden tähden. Ja nyt kun Nancyn korvat eivät ole
kuulemassa, niin anna minun aivan vakavasti sanoa sinulle, että minun
ymmärtääkseni niin hyvin Jumala kuin ihmisetkin suovat sinulle
anteeksi, jos kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustat tätä
luonnotonta avioliittoa. Tuommoinen röyhkeä, umpimielinen,
kunnianhimoinen mies, joka salassa vehkeilee kuningasta vastaan -- joka
on kaikkialla pahassa huudossa saituudestaan ja tylyydestään -- on
ilkeä vanhemmilleen, ilkeä veljilleen ja sisarilleen, ilkeä ja kitsas
kaikille sukulaisilleen -- Isabella, ennen minä menisin kuolemaan kuin
semmoiselle miehelle puolisoksi."

"Älä anna tämmöisiä neuvoja isäni kuullen", virkkoi neiti Vere,
"muuten, Lucy kulta, saisit paikalla sanoa jäähyväiset Ellieslaw'n
kartanolle."

"Ja jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle sanoisin aivan mielelläni heti
paikalla", jatkoi ystävä, "kun vain näkisin sinun onnellisesti pääsevän
pois sieltä jonkun lempeämmän suojelijan turvissa kuin sen, minkä
luonto on sinulle suonut. Voi, jos minun isä-parkani olisi vielä
entisissä voimissaan, kuinka mielellään olisi hän ottanut sinut
kotiinsa ja suojelukseensa, kunnes tämä naurettava ja julma vaino olisi
mennyt ohitse."

"Minä kiittäisin Jumalaa, jos niin voisi tapahtua, Lucy kultaseni!"
vastasi Isabella. "Mutta pelkäänpä pahasti, että isäsi ei
sairaalloisena millään muotoa voisi suojella minua niitä keinoja
vastaan, joilla heti yritettäisiin saada minut, pakolais-parka,
takaisin."

"Sitä pelkään minäkin, tosiaan", sanoi neiti Ilderton, "mutta
ajatelkaamme ja keksikäämme jokin keino. Nyt kun sinun isäsi ja hänen
vieraidensa kaikki ajatukset ja tuumat näkyvät keskittyneen johonkin
salaiseen vehkeilyyn -- päättäen siitä, että sanansaattajia tulee ja
menee vähän väliä, että outoja naamoja ilmaantuu ja jälleen katoaa
kenenkään ilmoittamatta tänne heidän nimiänsä, että aseita kootaan ja
puhdistellaan, että jokainen miehenpuoli koko kartanossa näyttää olevan
hirveässä huolessa ja puuhassa -- niin kenties ei olisi aivan
mahdotonta -- paitsi ainoastaan siinä tapauksessa, että meidät
pantaisiin kovin ahtaalle -- että mekin suunnittelisimme puolestamme
oman pikkuisen salajuonemme. Minä toivon, etteivät herrat ole
anastaneet yksinomaisuudekseen aivan kaikkea kavaluutta, ja tiedänpä
yhden liittolaisen, joka mielellään saisi yhtyä meidän tuumiimme."

"Et toki tarkoita Nancya?"

"Enpä millään muotoa!" sanoi neiti Ilderton. "Nancy on erinomaisen
hyvä tyttö ja rakastaa sinua hartaasti; mutta ei hänestä ole
salaliittolaiseksi -- hän on yhtä typerä siihen kuin Renault ja kaikki
muut alemmat salaliittolaiset 'Pelastetussa Venetsiassa.' Ei, se, jota
tarkoitan, on Jaffier'n kaltainen, tai Pierren, jos se osa on enemmän
sinulle mieleen. Mutta vaikka tiedänkin sinun siitä ilahtuvan,
peloittaa minua myös, että mainitsemalla sen nimen samalla sinua myös
suututan. Etkö voi jo arvata? Jotakin kotkan ja kallion tapaista[8]  --
ei se merkitse kotkaa englanninkielellä, vaan hyvinkin sinnepäin meidän
skotlantilaisten murteella."

"Et toki tarkoittane nuorta Earnscliffiä, Lucy?" virkkoi neiti Vere
lentäen tulipunaiseksi.

"Ketä muuta sitten tarkoittaisin?" sanoi Lucy. "Jaffiereitä ja Pierrejä
on hyvin harvassa tässä maassa, luullakseni, vaikka kyllä saattaisi
löytyä tarpeeksi sekä Renaulteja että Bedamareja."

"Kuinka saatat puhua tuollaisia hullutuksia, Lucy? Nuo näytelmät ja
romaanit ovat nähtävästi panneet pääsi aivan pyörälle. Tiedäthän sinä,
että puhumattakaan isäni suostumuksesta, jota ilman en koskaan tahdo
mennä naimisiin, ja jota se, ketä sinä tarkoitat, ei ikipäivinä voi
saada -- puhumattakaan siitä, ettemme tiedä mitään nuoren Earnscliffin
tunteista, paitsi mitä oma vilkas mielikuvituksesi on pannut kokoon --
tiedäthän että kaiken sen lisäksi on vielä tuo onneton kahakka!"

"Jossa hänen isänsä sai surmansa?" virkkoi Lucy. "Johan siitä on
kulunut hyvin pitkä aika, ja eihän toki toivottavasti nyt enää eletä
tuolla verivihollisuuden aikakaudella, jolloin kahden suvun välinen
riita meni perintönä isästä poikaan aivankuin espanjalaisessa
shakkipelissä, ja jolloin joka miespolven aikana tehtiin murha tai
kaksikin ainoastaan senvuoksi, ettei vihamielisyys katoaisi. Nykyisinä
aikoina on riitojemme laita sama kuin vaatteittemme; me leikkaamme ne
itseämme varten ja kulutamme ne loppuun omalla elinajallamme. Meille ei
tule mieleenkään vihata esi-isiemme vihollisia sen enempää kuin
ajattelisimme käyttää heidän vanhoja nuttujansa ja polvihousujaan."

"Sinä puhut kovin kevytmielisesti tästä asiasta, Lucy", vastasi neiti
Vere.

"En suinkaan, Isabella kultani", sanoi Lucy. "Ajattelehan toki, että
isäsi tosin oli mukana tuossa onnettomassa kahakassa, mutta ei silti
ole todistettu, että hän olisi iskenyt kuolinhaavaan. Paitsi sitä,
vaikka kahden suvun välillä olisi verta vuodatettukin, niin ei se
millään muotoa estänyt perästäpäin tapahtuvia naimisliittoja;
päinvastoin annettiin usein tytär taikka sisar sovinnon pantiksi. Sinä
naurat minun romaanientuntemukselleni, mutta voin vakuuttaa sinulle,
että jos sinusta kirjoitettaisiin romaani, jommoisia on kirjoitettu
paljoa vähemmänkin sitä ansaitsevista ja vähemmän onnettomista
neidoista, niin älykäs lukija kohta arvaisi, että sinut on määrätty
Earnscliffin mielitietyksi ja puolisoksi päättäen juuri tuosta
esteestä, jota sinä luulet voittamattomaksi."

"Mutta meillä ei ole tekemistä romaanien, vaan surullisten tosiasioiden
kanssa, sillä tuossa on Ellieslaw'n kartano."

"Ja portilla seisoo Sir Frederick Langley toivoen saavansa auttaa näitä
aatelisneitosia alas hevosen selästä. Mutta yhtä mielelläni minä
antaisin sammakon koskettaa kättäni; hän on saava minulta pitkän nenän,
sillä minä otan vanhan tallirengin, Horsingtonin, kavaljeerikseni."

Näin sanoen vilkas nuori neito sivalsi ruoskalla hevosensa täyteen
vauhtiin, nyökäytti ohikiitäessään pahankurisesti päätään Sir
Frederickille, joka juuri valmistautui ottamaan käsiinsä hänen
hevosensa suitsia, ajaa karautti edemmäksi ja hyppäsi vanhan
tallirengin syliin. Mielellään olisi Isabellakin tehnyt samoin, jos
vain olisi uskaltanut. Mutta hänen isänsä seisoi aivan lähellä, ja
suuttumus synkensi jo hänen kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin luodut
ilmaisemaan vain tylyjä tunteita, ja neidon täytyi siis vasten tahtoaan
antautua vastenmielisen kosijansa autettavaksi.




V LUKU


    Älköön meitä, jotka olemme yön henkivartijoita, sanottako
    päivävarkaiksi; meidän nimemme olkoon: Dianan metsäherrat,
    hämärän ritarit, kuun kultapojat.

                                     _Henrik IV. I näytös_.

Loppupuolen sitä päivää, jona nuoret neitoset kävivät erakon puheilla,
oli tämä viettänyt kasvitarhansa aitauksen sisäpuolella. Illalla hän
kuitenkin taas istui tavallisella istuinkivellänsä. Aurinko laski
punaisena vyöryvien pilviaaltojen ympäröimänä heittäen synkän valon
kankaan yli ja tehden purppurankarvaiseksi tuon leveän, lakeitten
harjujen jakson, joka piiritti tätä autiota seutua. Kääpiö istui
katsellen pilviä, jotka tihenevien usvien yläpuolella mustenivat
mustenemistaan, ja kun uppoavan valonantajan leveä, synkkä säde valaisi
kokonaan tuon yksinäisen, muodottoman hahmon, olisi häntä hyvin voinut
luulla nousevan rajuilman haltiaksi tai manalasta nousseeksi
kummitukseksi, jonka rajuilman maanalaiset enteet olivat kutsuneet
esiin manteren pohjaperukoista. Näin hän istui yhä vielä, synkät silmät
luotuina pimenevää, mustenevaa taivaanrantaa kohti, kun eräs ratsumies
läheni häntä joutuisasti ja seisahduttaen hevosensa, ikäänkuin
suodakseen sille huoahtamisen tilaisuuden, teki erakolle jonkinlaisen
kumarruksen, joka ilmaisi sekä hävyttömyyttä että hämillisyyttä.

Mies oli laihavartaloinen, pitkä ja hoikka, mutta kuitenkin
silminnähtävästi voimakas, vahvaluinen ja jäntevä. Hänestä näkyi, että
hän oli kaiken ikänsä ollut sellaisessa kovassa liikunnossa, joka estää
ihmisruumiin paisumasta lihavaksi, mutta karkaisee ja vahvistaa
jäntereitä. Hänen teräväkulmaisissa, ahavoituneissa, pisamaisissa
kasvoissaan kuvastui pahaa, uhkaavaa väkivaltaisuutta, hävyttömyyttä,
sekä kavaluutta, jotka kukin vuorostansa vaihdellen olivat niissä
etualalla. Hiekankarvainen tukka ja punertavat kulmakarvat, joiden alta
terävät, harmaat silmät tuijottivat, tekivät ratsumiehen pahaa
ennustavan ulkomuodon täydelliseksi. Satulataskuissaan hänellä oli
pistoolipari, toinen pari pisti esiin vyön takaa, vaikka hän oli
koettanut peittää sen napittamalla nuttunsa. Päässä oli miehellä
ruosteinen teräskypärä. Hänen varustukseensa kuului sitä paitsi vielä
jokseenkin vanhanmuotoinen nahkatakki, kintaat, joista oikeanpuolinen
oli peitetty pienillä rautasuomuksilla niinkuin ritariajan muinaiset
rautakintaat, sekä pitkä miekka.

"Vai niin", lausui kääpiö, "murha ja ryöstö ovat taas liikkeellä
hevosen selässä."

"Hevosen selässäkö?" kysyi rosvo. "Kyllä, kyllä, Elshie, sinun
lääkärintaitosi on nostanut minut jälleen kelpo raudikkoni selkään."

"Entä kaikki parantumisvalat, joita sairasvuoteellasi vannoit, joko ne
ovat unohdetut?"

"Kaikki ne ovat haihtuneet putipuhtaiksi yhdessä vesiryyppyjen ja
rohtojen kanssa", vastasi taudistaan tointunut häpeämättä. "Tiedäthän,
Elshie, koska sinun sanotaan olevan läheisessä tuttavuudessa sen pojan
kanssa:

    "Kun piru on sairas, piru munkiks tulla vois,
    kun piru on terve, piruko munkkina enää ois!"

"Sinä puhut totta", lausui erakko. "Yhtä hyvin saattaisi susi luopua
verenhimostaan taikka korppi haaskan hakemisestaan kuin sinä noista
riivatuista rosvontöistäsi."

"Entä sitten! Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Se kuuluu
synnyinnäisesti luonteeseeni, se on ytimissäni ja veressäni. Ovathan
Westburnflatin pojat kymmenessä miespolvessa olleet ryöstäjiä ja
rosvoja. He ovat aina juoneet kelpo lailla, eläneet rennosti, kovasti
kostaneet pienetkin loukkaukset, eikä voitosta ole koskaan ollut
puutetta!"

"Niin aivan, ja sinä oletkin yhtä ilmeinen susi", virkkoi kääpiö, "kuin
joku nelijalkainenkin, joka on hypännyt lammastarhan aidan yli yön
aikana. Millä helvetin asialla nyt taas lienet?"

"Eikö sinun ennustustaitosi sano sitä sinulle?"

"Sen verran minä tiedän", lausui kääpiö, "että sinun aikomuksesi on
paha, että sinun tekosi on vieläkin pahempi, ja että asian lopputulos
on kaikista pahin."

"Ja sinä pidät minusta juuri sentähden sitä enemmän, eikö totta, Elshie
ukko?" kysyi rosvo. "Ainahan sinä olet niin sanonut."

"Minulla on syytä", sanoi erakko, "rakastaa kaikkia, jotka ovat
ihmisveljiensä vitsauksena, ja sinä olet oikein verinen vitsaus."

"Ei, en minä tunnusta itseäni siihen syypääksi, en ole koskaan
'verinen', paitsi jos vastarintaan rupeavat, sillä vastarinta nostaa
ihmisen harjan pystyyn, niinkuin tiedät. Ja tämä tässä ei nyt suinkaan
ole mikään suuri asia -- aionpa vain karsia hiukan helttaa
kukkopojalta, joka on vähän liian kovaa kiekahtanut."

"Nuorelta Earnscliffiltäkö?" virkkoi erakko osoittaen hiukan tunnetta.

"Ei, ei nuorelta Earnscliffiltä -- ei nuorelta Earnscliffiltä
_vielä_, vaikka hänenkin vuoronsa voi tulla, jollei hän varo
itseään ja korjaa luitaan tuohon kaupunkiluolaansa, missä hän olisi
parhaiten paikallaan, ja jollei hän lakkaa maleksimasta näillä
seuduilla tappaen sukupuuttoon viimeisetkin metsäkauriit, ja jos hän
yhä edelleen on olevinaan rauhantuomarina ja kirjoittelee paperilippuja
Vanhan Savupesän[9] suurille herroille kertoen maan muka rauhattomasta
tilasta. Varokoon hän vain itseään!"

"Sitten retkesi varmaan tarkoittaa Heugh-footin Hobbieta", sanoi
Elshie. "Mitä vahinkoa se poika on sinulle tehnyt?"

"Vahinkoa? Eipä juuri vahinkoa -- mutta hän kehuu minun jääneen pois
palloleikistä laskiaisaattona senvuoksi, että muka häntä pelkäsin,
vaikka minä vain vältin pitäjän vallesmannia, sillä hänellä oli minulle
vangitsemiskäsky. Kyllähän minä puoleni pidän Hobbieta ja koko hänen
heimoaan vastaan. Mutta en minä niin paljon siitäkään huoli, tahtoisin
vain opettaa hänelle, ettei saa antaa kielensä ohjattomasti liikkua,
kun on paremmista miehistä puhe. Toivonpa, että häneltä ennen
huomisaamua on paras sulka siivistä karissut. Hyvästi nyt vain, Elshie;
muutamat sukkelat pojat odottavat minua tuolla vuoren juurella. Minä
poikkean tänne taas palatessani ja tuon sinulle tuomisiksi hauskan
tarinan palkinnoksi lääkkeistäsi."

Ennen kuin kääpiö sai vastauksen suustansa oli Westburnflatin rosvo jo
kannustanut hevostaan. Ratsu säikähti yhtä niistä kivistä, jotka olivat
hajallaan kankaalla, ja harppasi tienlaitaan. Ratsastaja rupesi nyt
hillitsemättä ja armotta kaivamaan sen kupeita kannuksillaan. Hevonen
vimmastui, alkoi karata pystyyn, potkaista, viskautua maahan, hypätä
ylös, kaikki neljä kaviota yhtaikaa ilmassa, aivan kuin hirvi. Kaikki
oli turhaa; leppymätön ratsumies istui selässä ikäänkuin hän olisi
siihen kiinnikasvanut ja lyhyen, vaikka rajun taistelun perästä hän sai
hevosen pakotetuksi jatkamaan kulkuaan pitkin tietä semmoisella
vauhdilla, että hän pian katosi erakon näkyvistä.

"Tuolla ilkimyksellä", huusi kääpiö, "tuolla kylmäverisellä,
kovasydämisellä, armottomalla rosvolla, tuolla konnalla, jonka mielessä
ei ole sijaa muille kuin rikollisille ajatuksille, hänellä on kyllin
suonia ja jäntereitä, kyllin voimaa ja kätevyyttä, pakottaakseen paljoa
jalomman olennon viemään hänet sille paikalle, missä hän aikoo tehdä
pahat tekonsa. Ja minulta, jos minun päähäni juolahtaisi se hullu
ajatus, että tahtoisin varoittaa hänen onnetonta uhriaan ja
pelastaa turvattoman perhekunnan, minulta jäisivät hyvät aikeeni
toimeenpanematta siitä syystä, että minun vaivaisuuteni kahlitsee minut
tänne! -- Mutta miksi soisinkaan, että asian laita olisi toisin? Mitä
tekemistä on minun tarhapöllöäänelläni, muodottomalla vartalollani tai
rumilla kasvoillani luonnon kauniimpien luomien kanssa? Voivatko
ihmiset silloinkaan, kun he ottavat vastaan apuni, olla näyttämättä
kauhuansa, joka karkoittaa heidät luotani, tai inhoansa, jota he
turhaan koettavat peittää? Ja mitä minä välitän sukukunnasta, joka
sanoo minua äpäräksi ja vaihdokkaaksi ja aina on sellaisena minua
kohdellut? Ei! Kaiken kiittämättömyyden kautta, jota olen niin
ylenmäärin kokenut -- kaikkien vääryyksien kautta, joita minulle on
tehty -- vankeuteni, kahleitteni, piiskanjälkieni kautta vannon, että
tahdon masentaa kaikki rinnassani niskoittelevat säälin tunteet. En
tahdo enää olla niin hullu kuin tähän asti enkä luovu enää
periaatteistani joka kerta, kun minun tunteisiini vedotaan; ikäänkuin
minä, jolle ei kukaan osoita koskaan ystävyyttä, olisin pakotettu
olemaan muille ystävällinen. Ajakoon vain kohtalo viikatevaunuillaan
hämmästyneen ja vapisevan ihmiskunnan yli! Minäkö olisin niin hullu,
että viskaisin tämän vaivaisen ruumiini, tämän muodottoman ihmishahmon
tyngän sen vaunujen pyörien eteen, siksi että kääpiö, noita, köyryselkä
voisi pelastaa turmiosta jonkun kauniimman muodon tahi väkevämmän
vartalon ja että koko maailma saisi taputella käsiään ja iloita
semmoisesta hyvästä vaihtokaupasta? Ei, en koskaan! -- Ja kuitenkin
tämä Elliot -- tämä Hobbie on niin nuori, niin rivakka, niin suora,
niin -- en tahdo ajatella häntä. En voisi auttaa häntä, vaikka
tahtoisinkin, ja minä olen päättänyt -- lujasti päättänyt, etten
tahdokaan auttaa häntä, jos hänen pelastuksensa riippuisi minun
tahdostani!"

Näin päätettyään tämän yksinpuhelunsa, hän meni mökkiinsä päästäkseen
suojaan myrskyn tieltä, joka joutuisasti läheni ja nyt jo alkoi viskata
järeitä, raskaita sadekarpaloita. Auringon viimeiset säteet peittyivät
nyt kokonaan ja kaksi, kolme kertaa aivan peräkkäin jyrähti kaukainen
ukkonen, johon kaiku vastasi useampaan kertaan vuoren kupeilta
ikäänkuin suuri sota olisi syttynyt.




VI LUKU


    Varo vuorten kotka sä valtiuttas,
    En säästä sun parhaita sulkasias!
    Kun pesälles taas tulet, tyhjä se on,
    Noki musta vain paikkaa näyttävi sen,
    Ja hurjana on emo poikasien.

                        _Campbell_.

Koko yö oli pilvinen ja myrskyinen; mutta aamu koitti ikäänkuin
virkistyneenä sateesta. Myöskin Mucklestane-Moorin avarat, lakeat,
karut kanervikot ja niiden välillä olevat mutaiset vesilätäköt
ikäänkuin hymyilivät kirkkaassa päivänpaisteessa aivan niinkuin iloinen
mieli voi luoda selittämätöntä suloutta rumimpaankin ihmismuotoon.
Kanerva oli juuri parhaassa, koreimmassa kukoistuksessaan. Mehiläiset,
joita erakko oli ruvennut hoitamaan muiden maalaisaskareittensa ohessa,
olivat liikkeellä ja lennossa, täyttäen ilman uutteralla
surisemisellaan. Kun vanhus astui ulos matalasta mökistään, tulivat
molemmat vuohet häntä vastaan ja nuolivat hänen käsiänsä kiittäen
heinistä, joita hän toi heille puutarhastaan. "Te ette ainakaan",
lausui hän, "te ette ainakaan erota kauneutta tai rumuutta ulkonäössä,
eikä se voi teidän tunnettanne hyväntekijää kohtaan muuttaa -- te
katselisitte ihanintakin, parhaan mestarin veistämää kuvaa
välinpitämättömästi tai peläten, jos se olisi edessänne tämän
muodottoman kummituksen sijasta, jonka palvelukseen te olette
tottuneet! Milloin minä vielä maailmassa eläessäni sain siellä
tämmöistä kiitollisuutta palkinnokseni? Ei -- palvelija, jonka minä
lapsuudesta asti olin kasvattanut, irvisteli minulle niin pian kuin hän
vain pääsi selkäni taakse; ystävä, jota olin tukenut varoillani ja
jonka hyväksi vielä olin tahrannut -- (hän keskeytti äkkiä puheensa
vavahtaen) -- hänenkin mielestään mielipuolten seura, kaikenlaiset
häpäisevät pakotuskeinot, puute ja kurjuus olivat minulle sopivampia
kuin elämä muiden ihmisten keskuudessa. Hubert on ainoa -- ja Hubertkin
kerran varmaan jättää minut. Kaikki ovat kuin yhdestä puusta veistetyt,
kaikki samaa ilkimysten, itsekkäitten ja kiittämättömien laumaa --
konnia, jotka Jumalaa rukoillessansakin tekevät syntiä! Heidän
rukouksensakin on vain ulkokultaisuutta, ja niin kova on heidän
sydämensä, että he eivät osaa ilman ulkokultaisuutta edes kiittää
Jumalaa hänen lämpimästä päivänpaisteestaan ja ihanasta ilmastaan."

Tästä synkkämielisestä yksinpuhelusta herätti hänet hevosen kavioitten
kopina, joka kajahti aitauksen toiselta puolen, ja äänekäs, heleä
basso, joka lauleli vilkkaasti ja keveällä sydämellä. Laulu kuului:

    "Reipas Hobbie Elliot, reipas Hobbie Elliot, hoi!
    Reipas Hobbie Elliot, tokko kanssas päästä voi?"

Juuri samalla hetkellä harppasi suuri vinttikoira erakon aitauksen yli.
Niinkuin metsästäjät näillä autioilla seuduilla hyvin tietävät, ovat
vuohet näöltään ja hajultaan niin likeistä sukua niille metsän
eläimille, joita koirat tavallisesti pyydystävät, että parhaitenkin
opetetut koirat joskus saattavat käydä mainittujen kotieläinten
kimppuun. Puheena oleva koira hyökkäsikin kohta maahan ja rupesi
kuristamaan yhtä erakon vuohista, eikä Hobbie Elliot, joka varta vasten
hyppäsi alas hevosen selästä ja riensi paikalle, saanut tuota viatonta
elukkaa irti apulaisensa kynsistä ennen kuin se jo oli kuolemaisillaan.
Kääpiö katseli hetken aikaa kuolevan lemmikkinsä tuskallista
väännähtelemistä, kunnes vuohi parka kuolinkamppailussaan nytkähdellen
ja vavahdellen ojensi jäsenensä suoraksi. Silloin hän puhkesi
raivonpuuskaan, vetäisi tupesta pitkän, terävän puukon eli tikarin,
joka hänellä oli päällysviittansa alla, ja oli iskemäisillään koiraa,
kun Hobbie huomasi sen, tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Anna tuon
koiran olla, mies -- anna tuon koiran olla! -- Ei Killbuckia saa tuolla
lailla kohdella!"

Kääpiön vimma kääntyi nyt nuorta talonpoikaa vastaan; äkillisellä
tempauksella, paljoa voimakkaammalla kuin mitä Hobbie olisi arvannut
tämmöisen olennon puolelta odottaa, irroitti hän ranteensa ja ojensi
tikarin vastustajansa sydäntä kohti. Kaikki tapahtui yhdessä
silmänräpäyksessä, ja vimmastunut erakko olisi estämättä saanut
toteuttaa kostonsa pistämällä aseen Elliotin rintaan, jollei oma
sisällinen tunne äkkiä olisi hillinnyt häntä ja pakottanut häntä
viskaamaan veistä kauas luotansa.

"Ei", huusi hän, ehdoin tahdoin ryöstettyään itseltään välikappaleen,
jolla hän olisi voinut tyydyttää kostonhimonsa, "ei toista kertaa enää
-- ei toista kertaa!"

Hobbie peräytyi askeleen tai kaksi, peräti hämillään ja
hämmästyksissään, kun noin suuri vaara oli uhannut häntä ulkonäöltään
niin halvan olennon puolelta.

"Paholaisen voima ja vimma tuossa ruumiintyngässä onkin!" ne olivat
ensi sanat, jotka hänen suustansa pääsivät, ja sitten hän pyysi
anteeksi onnettomuutta, joka oli ollut syynä heidän eripuraisuuteensa.
"En tahdo väittää Killbuckia aivan syyttömäksi ja tietysti minulla on
yhtä paha mieli, Elshie, kuin sinullakin, siitä että tapaturma sattui.
Mutta lähetän sinulle, mies, kaksi vuohta ja kaksi lihavaa uuhta
lisäksi, jotta vääryys tulisi korvatuksi. Sinun kaltaisesi viisaan
miehen ei pitäisi kantaa vihaa järjetöntä luontokappaleparkaa kohtaan.
Tiedäthän sen, että vuohi ja metsäkauris ovat serkuksia, joten koira
oikeastaan vain seurasi luontoaan. Jos se olisi ollut pieni karitsa,
niin siinä olisi ollut enemmän moittimisen syytä. Sinulla pitäisikin
olla lampaita, Elshie, eikä vuohia, täällä missä on niin paljon koiria
liikkeellä -- mutta minä lähetän sinulle kumpaakin lajia."

"Heittiö!" sanoi erakko, "sinun julmuutesi on surmannut toisen niistä
kahdesta ainoasta olennosta koko maailmassa, jotka minua rakkaudella
katselivat!"

"Hyvä, Elshie!" vastasi Elliot. "Minulla on paha mieli siitä, että
sinulla on syytä näin puhua; sillä tosiaankaan se ei tapahtunut minun
tahdostani. Vaan olisi minun sentään, totta tosiaan, pitänyt muistaa
sinun vuohesi ja panna koirat kahleisiin. Mieluummin ne olisivat
saaneet repiä parhaan pässin minun lammastarhastani. Kuules nyt,
vanhus, sovitaan pois vain ja anna minulle anteeksi! Minua tämä asia
surettaa yhtä paljon kuin sinuakin -- mutta minä olen kihlannut
morsiamen, katsopas, ja siinä syy, luulenpa, etten voi mitään muuta
muistaakaan. Molemmat veikkoni kuljettavat parasta aikaa reellä
hää-ateriaa, ainakin runsasta osaa siitä, Ratsumiehen vuorijonoa
myöten, kolmea kelpo metsäkaurista, parhaita mitkä koskaan ovat
hypelleet Dallomlea-vuorella, niinkuin laulussa lauletaan. Niitä ei
voitu tuoda suoraa tietä alas hyllyilevien soitten tähden. Minä
lähettäisin sinullekin paistinpalan, mutta sinä panisit sen kenties
pahaksi, sillä Killbuck on saanut ne kiinni."

Tätä pitkää puhetta, jolla hyväntahtoinen rajalainen koetti kaikin
keinoin lepyttää suuttunutta kääpiötä, tämä kuunteli silmät maahan
luotuina, ikäänkuin syviin mietteihin vajonneena, ja puhkesi viimein
sanoihin: "Luontoko? -- Aivan niin, onhan se tosiaankin luonnon
tavallista menoa. Väkevät iskevät kiinni ja kuristavat heikot; rikkaat
sortavat ja ryöstävät köyhiä; onnelliset (ne nimittäin, jotka ovat niin
hupsuja, että luulevat itseään onnellisiksi) loukkaavat onnettomia ja
vievät kurjalta hänen ainoankin lohdutuksensa. Mene tiehesi, sinä, joka
olet antanut vielä lisää tuskaa jo ennestäänkin onnettomimmalle
kaikista ihmis-olennoista -- sinä, joka minulta olet hävittänyt sen,
jota jo puoleksi pidin lohdutuksenani. Mene tiehesi ja nauti sitä iloa,
joka on sinulle kodissasi varattu!"

"Mielelläni", sanoi Hobbie, "veisin sinutkin kanssani, mies, jos vain
sanallakin sanoisit, että sinua huvittaisi olla maanantaina minun
häissäni. Hääjoukossa ratsastaa sata pulskaa Elliotia -- semmoista
saattoa ei ole nähty vanhan Preakintowerin Martin ajoista asti. -- Minä
voin lähettää hakemaan sinua reellä ja siivolla ponihevosella."

"Kutsutko sinä minut tuon halvan lauman seuraan?" kysyi erakko äänellä,
joka ilmaisi suurta inhoa.

"Halvanko?" vastasi Elliot. "Eipä niinkään halvan -- Ellioteja on jo
kauan aikaa pidetty hyväsukuisina!"

"Pois! Mene tiehesi!" huusi kääpiö taas. "Tulkoon sinun osaksesi siellä
yhtä haikea suru kuin se, jonka jätät tänne minun seurakumppanikseni!
Vaikka en voikaan itse seurata sinua, niin saadaan nähdä, voinetko
välttää sitä, mitä minun seurakumppanini, viha ja viheliäisyys, ovat jo
vieneet sinun asuntosi kynnykselle."

"Kuule, älä puhu sillä lailla", sanoi Hobbie. "Sinä tiedät itse,
Elshie, ettei kukaan luule sinun suovan mitään hyvää ihmisille -- kuule
sentähden nyt vain yksi sana: -- sinä olet toivottanut koko joukon
pahaa minulle ja minun omaisilleni. Jos nyt joku onnettomuus tapahtuu
Gracelle, josta Jumala varjelkoon, taikka minulle, taikkapa tälle
järjettömälle pentuparalle; tai jos joku tapaturma ja vahinko kohtaa
minun ruumistani, rahojani tai muita varojani, niin en silloin unohda,
mistä päin se on minulle tullut!"

"Pois, talonpoika!" huusi kääpiö. "Pois kotiin! Pois kotiin, ja muista
minua, kun näet mitä sinulle on tapahtunut!"

"No, no", virkkoi Hobbie nousten hevosen selkään, "ei kannata väitellä
vaivaisten kanssa, ne ovat aina vihaisella tuulella. Mutta yhden asian
minä sinulle sentään tahdon sanoa, naapuri; jos Grace Armstrongin laita
ei ole hyvä, niin saat minulta aika löylytyksen, mikäli vain yksikin
tervatynnyri löytyy seitsemän pitäjän piiristä!"

Näin sanoen hän ratsasti tiehensä, ja Elshie, katsottuaan hänen
jälkeensä naurahti vihaisesti ja ylenkatseellisesti, otti lapion sekä
kuokan ja rupesi kaivamaan hautaa surmatulle lemmikilleen.

Hiljainen vihellys ja sanat: "Sh, Elshie, sh!" keskeyttivät hänen
surullisen työnsä. Hän katsahti ylös, ja Westburnflatin Ruskea Rosvo
seisoi hänen edessänsä. Niinkuin Banquon murhaajalla oli tälläkin verta
kasvoissaan, verta kannustensa pyörissä sekä uuvuksiin ajetun hevosensa
kupeissa.

"Mitä nyt, rosvo?" kysyi kääpiö, "onko päivätyösi tehty?"

"On maar', on niinkin, älä sitä epäile, Elshie", vastasi ryöväri. "Kun
minä liikun hevosen selässä, niin silloin on minun vihollisillani syytä
parkua. Heugh-footissa on tänä aamuna ollut enemmän itkua kuin iloa;
siellä on tyhjä ja autio lehmätarha, ja itku sekä parku sorean
morsiamen katoamisesta."

"Morsiamenko?"

"Niin, morsiamen. Charles 'Hirtehinen', niinkuin me nimitämme Charles
Fosteria Tinning Beckistä, on luvannut säilyttää häntä Cumberlandissa,
kunnes myrsky on mennyt ohitse. Tyttö näki ja tunsi minut, kun
kahakassa naamio hetkeksi putosi kasvoiltani. Minä pelkään, etten olisi
hyvässä turvassa, jos hän saisi tulla tänne takaisin, sillä noita
Ellioteja on aina joukko ja he vetävät kaikki yhtä köyttä niin hyvässä
kuin pahassakin. Kas, sitäpä varten minä pääasiallisesti tänne
tulinkin, kysyäkseni neuvoa, kuinka saisin varmistetuksi tytön?"

"Tahtoisitko sitten murhata hänet?"

"Hm! en, en, sitä en tahdo tehdä, jos vain on muita neuvoja. Mutta
sanotaanpa, että muutamat osaavat ovelasti viedä merisatamista ihmisiä
Amerikan uudisasutuksille, vieläpä kuuluvat päälliseksi antavan jotain
sille, joka tuo sorean tyttösen. Niitä tarvitaan siellä meren takana,
naaras-karjaa, ja täällä ei niistä suinkaan ole mitään puutetta. Mutta
minä aion paremminkin pitää huolta tuosta tyttösestä. On näet eräs
nainen, joka, vaikka hän onkin parempien ihmisten lapsi, kuitenkin
tulee vietäväksi ulkomaille, tahtokoon hän itse tai ei; minäpä arvelen,
että voisin antaa hänelle Gracen palvelijaksi mukaan -- hän on hyvin
kaunis tyttönen. Ja tuleepa tästä Hobbielle aika hauska aamu, kun hän
saapuu kotiin, ja sekä morsian että kolikot ovat tipotiessään!"

"Vai niin -- etkö sinä yhtään surkuttele häntä?"

"Surkuttelisiko hän minua, jos minun täytyisi astua Linnamäelle
Jeddartissa?[10] Mutta on minun kuitenkin hiukan sääli sitä tytön
tynkää -- saahan Hobbie sentään toisen sijaan, ja sitten vahinko ei ole
niin suuri -- tyttö kuin tyttö. Ja kuules nyt sinä, joka niin
mielelläsi kuulet kerrottavan kahakoista, oletko koskaan kuullut
reippaammasta kuin siitä, minkä minä sain toimeen tänä aamuna?"

"Ilma, meri ja tuli", virkkoi kääpiö puhuen itsekseen, "maanjäristys,
myrsky, tulivuori, ne kaikki ovat lempeitä ja leppyisiä ihmisen vihan
rinnalla. Ja mitä muuta on tämä mies kuin vähän taitavampi muita
täyttämään elämänsä tarkoitusta? -- Kuules, heittiö, mene taas sinne,
mihin olen sinut ennenkin lähettänyt."

"Pehtorinko luokse?"

"Niin, ja sano, että Elshender-erakko käski hänen antaa sinulle rahaa.
Mutta, kuule, päästä se tyttö pois vapaana ja vahingoittumattomana. Vie
hänet takaisin hänen ystäviensä luo ja ota häneltä vala, ettei hän
ilmaise sinun pahaa tekoasi."

"Valako?" arveli Westburnflat. "Mutta entä jos hän rikkoo valansa?
Naisilla ei ole hyvä maine sanansa pitämisessä. Sinun kaltaisesi
viisaan mielien pitäisi se tietää. Ja vahingoittumattomanako -- kukapa
voi taata mitä saattaisi tapahtua, jos tyttö jonkin aikaa oleskelisi
Tinning Beckissä. Charles 'Hirtehinen' on kovakourainen poika. Mutta
jos tuo rahasumma sopisi määrätä kahdeksikymmeneksi kultakolikoksi,
niin voisin, luullakseni, varmaan luvata, että tyttö ennen kuin
vuorokausi on kulunut on taas ystäviensä seurassa."

Kääpiö otti muistikirjan taskustaan, kirjoitti siihen pari riviä ja
repäisi lehden irti. "Mutta kuule, mitä minä sanon! Sinä tiedät, ettet
voi minua kavaluudellasi pettää. Jos uskallat olla tottelematon, niin
saat siitä varmasti vastata kurjalla hengelläsi."

"Kyllähän minä tiedän", virkkoi heittiö, luoden silmänsä maahan, "että
sinulla on suuri valta maan päällä, mistä lienetkin sen saanut. Sinä
taidat kaikenlaista, mitä ei kukaan muu ihminen taida, mitä sekä
lääkitsemiseen että ennustamiseen tulee. Ja kultakolikot valuvat
sateena sinun käskystäsi yhtä tiheään kuin olen nähnyt saarnipuun
siementen karisevan jonakuna hallaisena lokakuun aamuna. Kyllä minä
tottelen sinua."

"Mene sitten tiehesi, että pääsen sinun inhoittavasta seurastasi."

Rosvo kannusti hevostaan ja ratsasti pois mitään vastaamatta.

Hobbie Elliot oli sillä välin jatkanut kiireesti matkaansa, sillä hän
tunsi raskasta ja hämärää pelkoa, ikäänkuin ei kaikki olisi
kohdallansa, pelkoa, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onnettomuuden
aavistukseksi. Ennen kuin hän ennätti ylös harjulle, jonne hänen
tulonsa näkyi, tuli hänen imettäjänsä vastaan, henkilö, jota siihen
aikaan pidettiin suuressa arvossa kaikissa skotlantilaisperheissä, niin
hyvin keskisäädyssä kuin myös ylimmissä. Sidettä imettäjän ja
imetettävien välillä pidettiin niin rakkaana ja likeisenä, ettei sitä
ollut lupa koskaan rikkoa. Ja tavallisesti imettäjä tuli vuosien
kuluttua asumaan sen luokse, jota hän oli imettänyt, autellen hiukan
koti-askareissa ja saaden kaikenlaisia kunnian- ja arvonosoituksia
isäntäväeltänsä. Tuntiessaan Annaplen punaisen hameen ja mustan hilkan
Hobbie ei voinut olla itsekseen huudahtamatta: "Mikä tapaturma on nyt
voinut saattaa meidän vanhan imettäjämme näin kauaksi kotoa, kun hän ei
tavallisesti liikahda pyssynkantamankaan päähän kynnyskiveltä? Niin,
voihan hän vain olla marjassa, karpaloita tai mustikoita tai muita
sellaisia poimimassa suolta ja kankaalta maanantain pitojen kakkuja ja
piirakoita varten. Mutta tuon vihaisen, vanhan helvetinkekäleen sanat
eivät lähde minun mielestäni! -- Vähinkin asia saattaa minut pelkäämään
pahoja sanomia. Voi sinua, Killbuck koiraseni! Eiköhän ollut muuallakin
kylliksi metsäkauriita ja vuohia, kun sinun piti mennä juuri hänen
elukkansa kimppuun?"

Sillä välin oli Annaple, jonka otsalta koko murhenäytelmä oli
luettavissa, tulla hoiperrellut likelle ja tarttunut Hobbien hevosen
suitsiin. Akan ulkomuoto ilmaisi niin suurta tuskaa, että Hobbiella ei
ollut voimaa tiedustella sen syytä. "Voi voi, minun lapsukaiseni!"
vaikeroitsi imettäjä. "Älä mene edemmäksi -- älä mene edemmäksi --
siellä on nähtävänä sellaista, joka voi särkeä jokaisen ihmisen
sydämen, saati sitten sinun!"

"Herran Jumalan nimeen, mikä nyt on hätänä?" kysäisi hämmästynyt
ratsumies, yrittäen irroittaa suitsia vanhan akan käsistä. "Taivaan
tähden, anna minun mennä katsomaan, mikä siellä on hätänä!"

"Voi minua poloista, kun olen elänyt niin kauan, että täytyi nähdä
tämäkin päivä! -- Koko talo on ilmitulessa, olkiladot kytevinä
kekäleinä, ja kaikki karja viety pois. Mutta älä mene edemmäksi -- se
särkisi sinun nuoren sydämesi, lapseni, kun näkisit, mitä minun vanhat
silmäni ovat nähneet tänä aamuna."

"Ja kuka on uskaltanut sen tehdä? Hellitä suitset irti, Annaple --
missä on mummoni ja sisareni? -- missä on Grace Armstrong? -- Herra
Jumalani! -- tuon noidan sanat soivat yhä korvissani!"

Hän hyppäsi alas hevosen selästä päästäkseen irti Annaplesta ja juosten
kiireesti harjun kukkulalle, sai pian omin silmin nähdä sen näyn, jota
akka oli hänelle voivotellut. Se olikin tosiaankin sydäntä särkevä
näky. Talo, joka hänen lähtiessään oli seisonut yksinäisenä vuoripuron
takana ilmaisten talonpoikaista varallisuutta, oli nyt hävitettynä,
mustana rauniona. Kaatuneitten, nokisten seinien seasta tuprusi yhä
vielä savua. Turvekasa,[11] latorivi, navetat täynnä karjaa, koko sen
ajan ylämaan talonpojan rikkaus, jota Elliot paralla oli ollut enemmän
kuin monella muulla, oli nyt yhtenä ainoana yönä hävitetty tai
ryöstetty. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, ja sitten hän huudahti:
"Minä olen joutunut häviöön -- perikatoon! Mutta viis minä veisaan
kaikesta maallisesta rikkaudesta, paha vain, että se tapahtui viikkoa
ennen häitämme! Mutta en minä ole lapsi, että istuutuisin tähän ja
rupeaisin itkemään. Jos vain tapaan Gracen ja mummoni ja sisareni
kaikki tallella, niin voin lähteä sotamieheksi Flanderiin niinkuin
isänikin, ja seurata Bellendenin lippua vanhan Buccleuchin johdolla.
Kaikissa tapauksissa täytyy minun säilyttää rohkeuteni, muuten se
heiltä kokonaan masentuu."

Miehuullisesti astui Hobbie rinnettä alas päätettyään hillitä oman
tuskansa ja koettaa lohduttaa muita toivolla, jota hänellä
itselläänkään ei ollut. Laakson asukkaat, varsinkin ne, jotka olivat
hänen omaa sukuansa, olivat jo tänne kokoontuneet. Nuoret miehet olivat
täysissä aseissa ja huusivat kostoa, vaikka eivät vielä tietäneet ketä
vastaan; vanhempi väki hankki apua onnettomalle perhekunnalle. Annaplen
mökki, joka oli alempana puron varrella, jonkin matkan päässä
hävityksen paikalta, oli otettu väliaikaiseksi suojaksi vanhalle
emännälle sekä hänen tyttärilleen, ja varustettu kaikenlaisilla
naapurien antamilla huonekaluilla, sillä sangen vähän oli saatu
tulipalosta pelastetuksi.

"Seisommeko täällä koko päivän, miehet", huusi eräs pitkä nuori mies,
"ja katsella töllistelemmekö sukulaisemme talon kekäleitä? Jokainen
savukiehkura, joka niistä nousee, on meille häpeätahra! -- Ylös hevosen
selkään ja takaa-ajoon! -- Kenellä on täällä lähinnä verikoira?"

"Nuorella Earnscliffillä", vastasi toinen. "Hän on jo aikaa sitten
lähtenyt kuuden ratsumiehen kanssa liikkeelle katsomaan, saisiko selvää
rosvon jäljistä."

"Lähtekäämme mekin sitten häntä seuraamaan ja nostakaamme seudun kansa
kartuttaen joukkoamme pitkin tietä, ja hyökätkäämme noiden Cumberlandin
rosvojen kimppuun! -- Ryöstä, polta ja hakkaa päälle! -- likimpänä
asuvien selkä kirvelköön ensiksi!"

"Sh! pitäkää suunne, te hurjat pojat", lausui eräs vanhus; "te ette
tiedä, mitä puhutte. Mitä! Tahtoisitteko nostaa sodan kahden
rauhoitetun maan välille?"

"Mitä varten meidän korviimme sitten aina toitotetaan taruja
esi-isistämme", vastasi nuori mies, "jos meidän pitää ristissä käsin
katsella, kuinka meidän ystäviemme taloja poltetaan poroksi, emmekä saa
kohottaa kättämme kostoon? Meidän esi-isämme eivät luullakseni olisi
niin tehneet?"

"Enhän minä väitäkään sitä vastaan, poikaseni, etteikö Hobbielle tehty
vahinko olisi kostettava. Mutta meidän pitää ottaa laki avuksemme näinä
nykyisinä aikoinamme, Simon", arveli varovaisempi vanha mies.

"Ja sitä paitsi", virkkoi toinen vanhus, "enpä luule enää olevan elossa
yhtään miestä, joka tietäisi, mitä sääntöjä on seurattava, kun
lähdetään lailliselle ryöstöretkelle rajan toiselle puolelle.[12] Tom
Whittram ne olisi tiennyt, mutta hän kuoli tuona ankarana
pakkastalvena."

"Niin", sanoi kolmas, "hänhän oli ollut mukana tuossa suuressa
nostossa, kun retkeiltiin hamaan Thirlwalliin saakka; se oli vuosi
Philiphaughin tappelun jälkeen."

"Hohoh!" huusi taas eräs tässä erimielisessä neuvottelukokouksessa.
"Eipä tuohon kovin suurta tietoa ja taitoa tarvita -- pistä vain palava
kekäle keihään tai heinähangon tai jonkun muun sellaisen nenään, ja
toitota torvea, kajahuta nostohuuto, ja sitten on lupa ja valta ajaa
ryöstettyä tavaraa takaa Englannin puolelle rajaa ja ryöstää se
takaisin oman käden oikeudella. Tai ottaa tavaraa sijaan joltakulta
muulta englantilaiselta, kunhan vain ei ota enempää kuin mitä itseltä
on ryöstetty. Sellainen on meidän vanha rajalaislakimme, joka
säädettiin Dundrennanissa, Mustan Douglasin aikoina. Siinä ei ole
epäilemisen sijaa. Se on selvä kuin päivä."

"Lähdetään matkaan sitten, pojat!" huusi Simon. "Kukin hypätköön
ruunansa selkään! Me viemme Cuddien mukanamme, hän tietää hyvin
hävitettyjen varojen ja huonekalujen arvon. Hobbien latojen ja
navettojen pitää tulla taas täpötäyteen, ja jollemme voikaan
silmänräpäyksessä rakentaa tätä vanhaa taloa entiseen korkeuteensa,
niin tahdomme kumminkin tehdä jonkin englantilaistalon yhtä
maanmatalaksi kuin tämä nyt on -- sellainen on oikeus ja kohtuus joka
paikassa koko maailmassa."

Tähän yllyttävään ehdotukseen suostuivat kaikki nuoret miehet
neuvottelujoukossa suurella innolla, mutta samassa alkoi käydä
kuiskutus miehestä mieheen: "Tuolla on Hobbie itsekin, mies parka!
Ottakaamme hänet päälliköksi!"

Se, jota tapaturma oli kohdannut, oli nyt jo joutunut mäen juurelle ja
tunkeutui väkijoukon keskitse, voimatta riehuvien tunteittensa tähden
tehdä mitään muuta, kuin vain puristaa naapuriensa ja sukulaistensa
käsiä ja ottaa vastaan kädenpuristuksia, joilla he ääneti ilmaisivat
osanottonsa. Puristaessaan Hackburnin Simonin kättä, hän vihdoin
viimein sai tuskansa puhkeamaan sanoiksi. "Kiitoksia, Simon, --
kiitoksia, naapurit kaikki! -- Kylläpä tiedän, mitä te tahtoisitte
sanoa. Mutta missä he ovat? -- Missä ovat -- -- --" Hänen puheensa
keskeytyi, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut mainita nimeltä niitä,
joita tiedusteli. Ja saman tunteen vallassa hänen sukulaisensakin,
sanaakaan vastaamatta, viittasivat mökille päin, johon Hobbie nyt
riensi sisään. Hänen kasvoistaan kuvastui toivottomuuden rohkeutta,
niinkuin ainakin, kun ihminen on päättänyt kerta kaikkiaan ottaa selon
pahimmastakin. Yleinen ja lämmin surkuttelu seurasi häntä.

"Voi, poika poloista! Voi, Hobbie parkaa."

"Nyt vasta hän saa tietää pahimman pahan!"

"Mutta toivonpa kumminkin, että Earnscliff pääsee tyttö raukan
jäljille!"

Tämmöisiä puheita kuului joukosta. Mutta kun sillä ei ollut ketään
valittua päällikköä, jäi se mihinkään ryhtymättä odottamaan kovaonnisen
miehen takaisin tuloa, totellakseen sitten hänen käskyjään.

Hobbien ja hänen omaistensa kohtaus oli syvästi liikuttava. Sisaret
kavahtivat hänen kaulaansa ja melkein tukahduttivat hänet syleilyihinsä
ikäänkuin estääkseen häntä katsomasta ympärilleen ja huomaamasta, että
vieläkin rakkaampi olento oli poissa.

"Jumala sinua auttakoon, poikaseni! Hän voi auttaa silloinkin, kun
kaikki maallinen apu on kuin katkennut ruoko." Näillä sanoilla tervehti
vanha muori pojanpoikaansa. Tämä katsahti tuskallisesti ympäri tupaa,
pitäen kahta sisartaan kädestä -- kolmas oli kietonut käsivartensa
hänen kaulansa ympärille. -- "Minä näen teidät -- minä luen teidät --
mummo, Lilias, Jean ja Annot -- mutta missä on -- (hän keskeytyi
puheessaan ja jatkoi sitten, ikäänkuin vain ponnistamalla saaden sanat
suustaan) -- missä on Grace? Tosiaankin tämä ei ole semmoinen hetki,
jolloin sopisi olla piilosilla -- nyt ei ole aika hullutella!"

"Voi veli!" "Voi Grace parkaa!" muuta vastausta hän ei saanut
kysymyksiinsä, kunnes mummo nousi ja irroittaen hänet hellällä kädellä
itkevistä tytöistä, talutti hänet tuolille istumaan. Sitten hän lausui
sillä liikuttavalla sydämenrauhalla, joksi totinen jumalisuus, niinkuin
laineille pirskotettu öljy, saattaa kipeimmänkin tuskan asettumaan: "Oi
lapseni, kun isäsi isä kaatui sodassa ja jätti minut ja kuusi orpoa
jäljelle, niin että meillä tuskin oli leivänmurua syödäksemme, suojaa
päämme päällä, silloin minulla oli voimaa -- ei omaa voimaa, vaan
ylhäältä saatua -- sanoa: tapahtukoon Herran tahto! -- Poikaseni,
meidän rauhalliseen kotiimme ryntäsi viime yönä rosvoja, aseet kädessä
ja naamiot kasvoilla. He ryöstivät ja hävittivät kaikki ja veivät
meidän rakkaan Gracemme mukanaan. Rukoile itsellesi voimaa, jotta
sinäkin voisit sanoa: tapahtukoon Herran tahto!"

"Äiti, äiti, älä pakota minua -- en voi -- en nyt voi -- minä olen
syntinen ihminen ja kovasydämistä sukua. Naamarit kasvoilla, aseet
kädessä -- Grace viety pois! Anna tänne miekkani ja isäni eväsreppu --
minä tahdon kostaa, vaikka minun sitä varten pitäisi mennä aina
helvettiin asti!"

"Voi, lapseni, lapseni! Ole kärsivällinen Herran vitsauksen alla! Kuka
tietää, kuinka pian hän ottaa jälleen pois raskaan kätensä meidän
päältämme? Nuori Earnscliff -- Jumala häntä siunatkoon! -- on jo
lähtenyt takaa-ajoon Stenhousen Davien sekä muiden ensiksi tulleiden
kanssa. Minä huusin heille, että antaisivat talon kiluinensa
kaluillensa palaa ja lähtisivät vain rosvojen jälkeen Gracea
tavoittamaan. Ja niin Earnscliff kiiruhti miehinensä harjun yli jo
kolme tuntia ilkityön jälkeen. Jumala häntä siunatkoon! Hän on oikeata
Earnscliffin sukua, hän on isänsä poika -- uskollinen ystävä."

"Uskollinen ystävä hän tosiaan on -- Jumala häntä siunatkoon!" huudahti
Hobbie. "Ylös nyt vain kaikki hevosen selkään ja takaa-ajoon!"

"Oi lapseni, ennen kuin tuonne vaaran kitaan lähdet, anna minun toki
kuulla suustasi nämä sanat: tapahtukoon Herran tahto!"

"Älä pakota minua, äiti -- älä nyt pakota!" -- Hän oli jo rientämässä
ulos, mutta katsahdettuaan vielä kerran taaksensa, hän näki mummon
seisovan äänettömän, syvän surun vallassa. Hän kääntyi heti takaisin,
riensi mummon syliin ja sanoi: "Kyllä, äiti kulta, kyllä minä voin
sanoa, koska se on sinulle lohdutukseksi: tapahtukoon Herran tahto!"

"Olkoon Herra sinun kanssasi -- olkoon Herra sinun kanssasi, rakas
lapseni! Ja olkoon sinulla hänen suomastaan syytä takaisin tullessasi
sanoa: ylistetty olkoon Herran nimi!"

"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaat sisareni!" huusi Elliot ja riensi ulos
mökistä.




VII LUKU


"Hevosen selkään! Hevosen selkään ja keihäs käteen!" huusi Hobbie
sukulaisilleen. Moni jalka nousikin halukkaasti jalustimiin, ja koko
laakso kajahteli hänen nuorempien ystäviensä riemuhuudoista sillä aikaa
kun Elliot kiireesti haki kokoon vaatteita sekä aseita itselleen (mikä
ei ollut helppo tehtävä nykyisessä sekasorrossa).

"Niin juuri!" huudahti Hackburnin Simon; "tällä lailla on asia
ajettava, Hobbie! Naiset istukoot kotona itkemässä, miesten tulee tehdä
toisille se, minkä toiset ovat tehneet heille -- niinhän Raamatussakin
on kirjoitettu."

"Pidä suusi, nulikka", virkkoi eräs vanhuksista ankaralla äänellä. "Älä
käytä sillä lailla väärin pyhää Jumalan sanaa. Sinä et tiedä, mitä
puhut."

"Onko teillä mitään tietoja? Onko teillä mitään jälkiä, Hobbie? -- Voi,
pojat, älkää toki liikaa hätäilkö!" lausui vanha Dinglen Dick.

"Ei tämä nyt pitkistä puheista parane", vastasi Simon. "Jollei teissä
ole miestä auttamaan, niin älkää ainakaan pidättäkö niitä, jotka
kykenevät."

"Vaiti, poika! Lähdetkö kostoretkelle, vaikka et tiedä, kuka sinulle on
tehnyt pahaa?"

"Ettekö luule meidän löytävän Englantiin menevää tietä yhtä hyvin kuin
esi-isämmekin ennen meitä? -- Englannista aina tulee kaikki paha --
sehän on vanha ja tosi lauseparsi -- ja sinne me nyt lähdemme ikäänkuin
paholainen puhaltaisi meitä eteläänpäin."

"Me lähdemme seuraamaan Earnscliffin hevosten jälkiä erämaan kautta",
huusi yksi Ellioteista.

"Kyllähän minä saan selvän niistä kuivimmassakin kanervikossa, vaikka
siellä olisi pidetty markkinoita päivää ennen", sanoi Hugh,
Ringleburnin seppä, "sillä minä kengitän aina hänen hevosensa omin
käsin."

"Viedään metsäkauriskoirat jäljille", huusi toinen. "Missä ne ovat?"

"Hohhoh, mies, päivä on jo paistanut kauan aikaa ja kaste on kuivunut
maasta -- jäljistä ei voi saada selvää."

Hobbie vihelsi heti luokseen koiransa, jotka maleksivat edestakaisin
vanhan asuntonsa raunioilla ja kaiuttivat ilmaa surullisella
ulvomisellaan.

"No, Killbuck", sanoi Hobbie, "koetapas nyt taitoasi tänä päivänä!"
Mutta sitten, ikäänkuin uusi tuuma olisi äkkiä välähtänyt hänen
mieleensä: "Tuo ilkeännäköinen paholainenhan puhui tästä jotain!
Hänellä saattaa olla siitä enemmänkin tietoa, lieneekö sen sitten
saanut maanpäällisiltä heittiöiltä tai maanalaisilta piruilta. Minä
puristan tiedon hänestä, vaikka minun täytyisi leikata se tällä
puukollani ulos hänen muodottomasta rungostansa." -- Kiireesti hän
antoi nyt käskyjä kumppaneilleen: "Neljä teistä, Simonin johtamina,
rientäköön suoraa tietä Graemen solalle. Jos rosvot olivat Englannista,
niin kyllä he sitä tietä menevät kotiin. Muut hajaantukoot kaksittain
tai kolmittain koko ympäri ja tulkoot sitten Trysting-lammikolle minua
vastaan. Käskekää veljenikin, kun he palaavat tännepäin, myös tulemaan
sinne. Poika parat, onpa tämä sanoma koskeva heidänkin sydämeensä
melkein yhtä kipeästi kuin minun -- vähän aavistusta heillä on siitä,
minkälaiseen suruhuoneeseen he saattavat metsäsaalistaan! Minä itse
ratsastan Mucklestane-Moorin poikki."

"Jos minä olisin sinuna", sanoi Dinglen Dick, "niin menisin
puhuttelemaan viisasta Elshietä. Kyllä hän tietää puhua kaiken, mitä
maassa tapahtuu, kunhan vain on semmoisella tuulella."

"Hänen täytyy kertoa minulle", sanoi Hobbie, joka valmisteli aseitaan
retkeä varten, "kaikki mitä hän tietää viimeöisestä tapahtumasta tai
ainakin minun pitää saada perinpohjin tietää, miksi hän ei tahdo sitä
sanoa."

"Niin, mutta puhuttele häntä kauniisti, poikaseni, puhuttele häntä
kauniisti, Hobbie -- hänen kaltaisensa eivät salli pakottamista. He
ovat niin paljon noiden vihaisten haamujen sekä pahanilkisten
haltioitten kanssa, että siitä muuttuvat itsekin pahankurisiksi
luonteeltaan."

"Anna minun vain suorittaa yksin asiani hänen kanssaan", vastasi
Hobbie, "minun rinnassani kiehuu tänä päivänä jotain, joka kyllä saa
voiton vaikka kaikista maan noidista ja kaikista helvetin piruista."

Ja saatuaan nyt kaikki varustuksensa valmiiksi hän hyppäsi hevosen
selkään ja kannustaen sitä vimmattuun vauhtiin kiiti jyrkkää mäkeä
myöten ylös.

Eipä aikaakaan, niin nähtiin Elliot jo harjun kukkulalla. Hän ratsasti
vastapuolista rinnettä alas samalla vauhdilla, ajoi läpi metsän ja
solan kautta ja joutui vihdoin Mucklestane-Moorille. Koska hänen
kuitenkin oli sitä ennen täytynyt vähentää vauhtia siitä syystä, että
hänen hevosellaan saattoi tällä matkalla olla vielä paljonkin
juostavana, niin hänellä oli tarpeeksi aikaa miettiä, millä tavalla
hänen pitäisi puhutella kääpiötä saadakseen häneltä tapahtuneen
vahingon tekijöistä ne tiedot, joita luuli hänellä olevan. Hobbie,
vaikka olikin kursailematon, suorapuheinen ja tuittupäinen niinkuin
tavallisesti kaikki hänen kansalaisensa, ei kuitenkaan millään muotoa
ollut vailla sitä viekkautta, mikä myös oli heille kuvaava. Siitä mitä
hän oli huomannut tuona merkillisenä yönä, jolloin kääpiö ensi kerran
oli ilmaantunut tänne, ja kaikesta tämän salaperäisen olennon
myöhäisemmästäkin käytöksestä hän teki sen johtopäätöksen, että Elshien
jöröys vain yltyisi, jos häntä uhkailulla ja väkivallalla
kohdeltaisiin.

"Minun pitää puhutella häntä kauniisti", sanoi Hobbie itsekseen,
"niinkuin Dick-ukko neuvoi minua. Vaikka ihmiset sanovat hänen olevan
liitossa saatanan kanssa, niin eipä hän kuitenkaan mahda olla mikään
niin ilmetty piru, ettei tämmöinen seikka, joka minulle nyt on
tapahtunut, säälittäisi häntä. Minä koetan pitää luontoni kurissa niin
hyvin kuin suinkin ja kohdella häntä hellävaroen -- mutta jos käy
oikein hullusti, niin kaikkein viimeisenä keinona väännän häneltä
niskat nurin."

Näin sovinnollisella mielellä hän nyt lähestyi erakon mökkiä.

Vanhus ei istunutkaan tavallisella puhelukivellään, eikä Hobbie nähnyt
häntä myöskään kasvitarhassa eikä muissa aitauksissa.

"Hän on piiloutunut luolaansa", sanoi Hobbie, "ehkäpä siksi, että hän
tahtoo olla poissa minun tieltäni; mutta kylläpä minä romahdutan alas
sen mökkirähjän hänen korviensa päälle, jollen muulla keinolla pääse
hänen kimppuunsa."

Neuvoteltuaan näin itsekseen hän korotti äänensä ja huusi Elshietä niin
rukoilevasti kuin hänen kuohuvat tunteensa suinkin sallivat. "Elshie
ystävä kulta!" Ei mitään vastausta. "Elshie, viisas Elshie-vanhus!"
Kääpiö oli ääneti. "Rutto iskeköön koukkuiseen selkääsi!" mutisi Hobbie
hampaittensa välistä, mutta sitten hän taas yritti saada äänensä
lempeäksi. "Elshie ukko kulta, perin onneton ihminen pyytäisi vähän
neuvoa sinun viisaudeltasi."

"Sitä parempi!" vastasi kääpiön kimakka, pahanilkinen ääni hyvin
kaitaisesta, ampumareiän kaltaisesta ikkunasta, jonka hän oli laittanut
ovensa viereen ja jonka kautta hän saattoi nähdä tulijat, vaikkeivät
nämä nähneet häntä.

"Sitä parempiko!" virkkoi Hobbie vihastuen. "Mikä on sitä parempi,
Elshie? Etkö kuule, että sanon olevani perin onneton ihminen?"

"Ja etkös sinä kuule minun sanovan, että se on sitä parempi? Ja enkö
minä jo tänä aamuna sanonut, kun sinä olit olevinasi niin onnellinen,
minkälainen ilta sinulle oli koittava!"

"Kyllähän sinä sanoit", vastasi Hobbie, "ja sen tähden juuri tulenkin
nyt sinulta neuvoa pyytämään. Se, joka tiesi onnettomuuden jo
ennakolta, mahtanee myös tietää parannuskeinon."

"En minä tiedä mitään parannuskeinoa maallisille suruille", vastasi
kääpiö, "ja jos tietäisinkin, miksi auttaisin muita, kun ei yksikään
ole minua auttanut? Eikö minulta ole ryöstetty rikkauteni, jolla olisin
voinut sadoin kerroin ostaa kaikki nämä teidän autiot vuorenne? Ja
säätyarvoni, johon verraten sinä olisit vain halpa mökkiläinen? Ja
seurani, joka tarjosi kaiken, mikä on mielelle suloista, kaiken, mikä
on mieltä ylentävää? Eikö minulta ole kaikkea tätä ryöstetty? Enkö minä
nyt asu täällä, niinkuin vihoviimeinen hylkiö Jumalan luomassa
maailmassa, tässä autioimmassa maan syrjäisessä sopukassa, itse vielä
näöltäni inhottavampana kuin kaikki minun ympärilläni? Ja minulleko te
muut tallatut maan madot valitatte tuskaanne, minulle, joka itse
mäsäksi ruhjottuna vääntelehdin vaunun pyörien alla?"

"Saattaahan olla, että sinulta on ne kaikki ryöstetty", virkkoi Hobbie
tuskansa katkeruudessa, "rahat ja ystävät, talot ja tavarat -- saattaa
olla, että ne kaikki on ryöstetty -- mutta sinä et kuitenkaan ole
saattanut koskaan tuntea sydämessäsi niin kipeää tuskaa kuin minä,
sillä sinulta ei koskaan ole ryöstetty semmoista kuin Grace Armstrong.
Ja nyt on kaikki minun toivoni mennyt tyhjäksi, enkä minä ikinä enää
saa häntä nähdä!"

Tämän hän puhui syvimmällä mielenliikutuksella ja oli sen jälkeen kauan
aikaa ääneti, sillä ryöstetyn morsiamen nimen mainitseminen oli Hobbie
raukan sydämestä karkottanut kaiken vihan ja vimman. Ennen kun hän
jälleen sai sanotuksi sanan erakolle, ojentautuivat tämän luiset kädet
ja pitkät sormet, jotka olivat puristuneet suuren nahkasäkin ympärille,
pienestä ikkunasta ulos. Säkki luisti sormista, putosi helähtäen
maahan, ja samassa kuului taas kääpiön tyly ääni, joka puhui Hobbielle:

"Heh -- heh tässä on voidetta, joka parantaa kaiken ihmissurun -- niin
kumminkin nuo kurjat ihmiset herkkäuskoisuudessaan luulevat. -- Lähde
nyt tiehesi, mene kotiisi kaksin verroin rikkaampana kuin mitä olit
eilen, äläkä kiusaa minua enää kysymyksilläsi, valituksillasi, äläkä
kiitoksillasi, ne ovat minulle kaikki tyynni yhtä inhottavia."

"Herra Jumala, tuo kaikki on kultaa!" huudahti Elliot vilkaistuaan
säkin sisään. Sitten hän taas kääntyi erakon puoleen: "Suuri kiitos
hyväntahtoisuudestasi, ja mielelläni antaisin sinulle velkakirjan tästä
hopeasta, taikka kiinnityksen Wideopenin talon maihin. Mutta Elshie,
puhuakseni suuni puhtaaksi, en kuitenkaan juuri huolisi ottaa tätä
rahaa käteeni ennen kun tiedän, että se on kunniallisella tavalla
saatua -- sillä se kenties voisi muuttua mukulakiviksi ja saattaa
jonkun köyhän miehen vahinkoon."

"Taikauskoinen hupsu", tiuskaisi kääpiö, "kylläpä tuo roska on
puhtainta metallimyrkkyä, mitä ikinä on kaivettu maan sisuksista. Ota
se, kuluta se, ja tuottakoon se sinulle yhtä paljon menestystä kuin se
on minulle tuottanut!"

"Mutta niinkuin jo sanoin", jatkoi Hobbie, "en oikeastaan tahtonut
kysyä sinulta neuvoja rahan suhteen, olihan minulla kelpo latorivi,
eikä kolmeakymmentä sen koreampaa sarvipäätä ollut nähtävänä missään
muualla tällä puolen Cat-railia. Mutta olkoot tavarat olleet ja
menneet, kunhan vain voisit neuvoa minua hiukan Gracen jäljille, niin
rupeaisin sinun ikuiseksi orjaksesi kaikissa asioissa, jotka eivät
koske sieluni autuutta. Voi, Elshie, puhu, vanhus, puhu!"

"No hyvä", vastasi kääpiö, ikäänkuin suuttuneena hänen
itsepintaisuudestaan, "koska sinulla ei vielä ole kylliksi omista
suruistasi, vaan tahdot sälyttää selkääsi toverinkin tuskat, niin hae
ryöstettyä _lännestä_."[13]

"_Lännestäkö_? Se on avara sana!"

"Se on viimeinen sana", lausui kääpiö, "jonka viitsin puhua sinulle" ja
näin sanoen hän vetäisi ikkunansa luukun kiinni, jättäen Elliotin
ymmärtämään hänelle annetun neuvon miten parhaiten taisi.

"Lännestä! Lännestä!" ihmetteli Hobbie. "Se puoli maata on jokseenkin
rauhaisaa, jollei hän tarkoittaisi Todholen Jackia, mutta ei siitä
ukko-rähjästä ole enää tämmöisiin kepposiin. Lännestä! Niin totta kuin
elän, se oli varmaan Westburnflat! -- Elshie!" huusi hän, "onko se
Westburnflat? Jos minä olen väärässä, niin sano: ei! En tahtoisi
syyttää viatonta naapuria väkivallasta. -- Eikö mitään vastausta? --
Sitten se varmaan on tuo Ruskea Rosvo -- enpä olisi kuitenkaan uskonut,
että hän uskaltaisi käydä minun kimppuuni, niin suuri suku kuin minulla
sitä paitsi on -- mahtaapa hänellä nyt olla parempikin turva takanansa
kuin nuo hänen ystävänsä Cumberlandissa. -- Hyvästi nyt, Elshie, ja
paljon kiitoksia -- en huoli nyt kuitenkaan vaivata itseäni tuolla
kullalla, sillä minun pitää joutua ystäviäni vastaan sovitulle
paikalle. Jollet siis viitsi avata ikkunaa, niin saat tulla noutamaan
sen mentyäni."

Ei mitään vastausta kuulunut nytkään.

"Hän on kuuro tai hullu tai kumpaakin, mutta ei minulla ole aikaa jäädä
tänne hänen kanssaan lörpöttelemään."

Ja Hobbie Elliot ratsasti pois sille kohtauspaikalle, jonka hän oli
ystävilleen määrännyt.

Neljä, viisi ratsumiestä oli jo koolla sovitun lammikon rannalla. He
seisoivat kaikki likekkäin yhdessä ryhmässä, antaen hevostensa syödä
heinää haapojen alla, joiden rehevät oksat kurottautuivat tuon laajan,
sileän lammikon yli. Toinen suurempi parvi oli juuri tulossa etelästä
päin. Siinä olivat Earnscliff ja hänen miehensä, jotka olivat
seuranneet ryöstetyn karjan jälkiä aina Englannin rajalle asti, mutta
he olivat seisahtuneet kuultuansa, että suurenlainen miesparvi oli
liittynyt erään tällä seudulla asuvan jakobiitti-herran[14]
joukkueeseen ja että kapinasanomia oli tullut useista Skotlannin
maakunnista. Tästä päättäen ei tuo tehty pahanteko siis näkynyt
olevankaan yksityisen kostonhimon tai ryöstönhalun synnyttämä;
Earnscliff oli taipuvainen uskomaan sitä alkaneen sisällissodan
merkiksi. Nuori herra tervehti Hobbieta syvimmällä myötätuntoisuudella
ja ilmoitti hänelle saamansa tiedot.

"Sitten, niin totta kuin seison tällä paikalla", virkkoi Hobbie, "on
varmaan ukko Ellieslaw koko tämän ilkityön perimmäisenä syynä! Hän on,
niinkuin tiedätte, liitossa Cumberlandin katolilaisten kanssa, ja se
sopii hyvin siihenkin, että Elshie johti minun epäilykseni
Westburnflatiin, sillä tätä miestä Ellieslaw on aina suojellut ja hän
tahtoisi nyt yksin ryöstää maakunnalta varat sekä aseet, ennen kuin
ilmikapina nousee."

Muutamat muistivat nyt, että rosvot olivat sanoneet tekevänsä sen
Jaakko kuninkaan nimessä ja saaneensa toimeksi riisua aseet kaikilta
maanpettureilta. Toiset olivat joskus kuulleet Westburnflatin kehuvan
juomingeissa, että Ellieslaw oli pian nouseva täysin varustettuna
aseisiin Jaakko kuninkaan puolesta, että hänellä itsellään oli luvassa
alipäällikön virka Ellieslaw'n joukossa, ja että he molemmat eivät
aikoneet elää hyvässä naapurisovussa nuoren Earnscliffin enempää kuin
muidenkaan nykyisen vallassa olevan kuninkaan puoluelaisten kanssa.
Näistä tiedoista tultiin siihen lujaan uskoon, että Westburnflat oli
vienyt sinne Ellieslaw'n komennossa olevan joukon, ja siis päätettiin
viipymättä rientää edellisen tornille, että hänet, jos mahdollista,
saataisiin vangituksi. Nyt oli jo keräytynyt paikalle niin monta
taannoin eri tahoille hajaantunutta kumppania, että heitä oli jo noin
parikymmentä, hyvin hevosin ja välttävin, vaikka hiukan kirjavin asein
varustettua ratsumiestä.

Kapeasta vuorensolasta alkunsa saava puro virtasi Westburnflatin
kartanon kohdalla lakealle, rämeiselle tasangolle, joka leviää noin
mailin verran kaikille haaroille ja on antanut talolle nimensä. Siinä
puro muuttaa luonnettaan. Oltuaan vilkas, vuolas vuoripuronen, matelee
se nyt, sinisen, paisuneen käärmeen tavoin, hitaasti, pitkiä polvia
tehden rämeisen aukean poikki. Tämän aukean puolella törrötti
Westburnflatin torni, yksi niitä harvoja, vielä pystyssä olevia
linnoituksia, jotka ennen muinoin näillä rajamailla olivat niin
monilukuiset. Tornin perusta ja sen lähin ympäristö noin sadan
kyynärän matkan päässä kohosi vähäisen suomaan keskellä kuivana
nurmikkopenkereenä. Sen rajojen ulkopuolella näytti koko alue oudon
silmissä vaaralliselta, ylipääsemättömältä liejulta. Eivät juuri monet,
tornin omistajaa ja sen muita asukkaita lukuunottamatta, tunteneet
niitä polveilevia ja monimutkaisia polkuja, jotka kulkien hiukan
paremmin kannattavia paikkoja myöten saattoivat ohjata vieraan tähän
asuntoon. Mutta Earnscliffin ohjaamista miehistä kelpasi useampikin
kuin yksi oppaaksi. Sillä vaikka tornin isännän ammatti ja tavat olivat
yleisesti tunnetut, niin se omituinen toisen omaisuuden kunnioituksen
puute, joka näillä seuduilla vallitsi, vaikutti, ettei hänen seuraansa
kartettu yhtä paljon kuin jossakin muussa sivistyneemmässä maassa.
Rauhallisempien naapuriensa mielestä hän ei ollut sen pahempi kuin kuka
tahansa kortinlyöjä, kukkotappelija tai kilparatsastaja meidän
silmissämme. Häntä pidettiin miehenä, jonka tapoja moitittiin ja jonka
seuraa ei ylimalkaan juuri suosittu, mutta jolla ei kuitenkaan ollut
mitään sellaista tahraa, mikä liittyi tämmöiseen virkaan niissä maissa,
missä lakia tavallisesti pidetään pyhänä. Ja heidän vimmansa häntä
vastaan ei tässä tilaisuudessa ollut syttynyt niin paljon itse ilkityön
vuoksi, sillä sehän oli tuolle rosvolle luonteenmukaista, vaan sen
vuoksi, että väkivalta oli kohdannut naapuria, jonka kanssa hänellä ei
ollut mitään riitaa -- siksi että se oli kohdannut yhtä heidän
ystävistään -- ja kaikkein enimmin siksi, että se oli kohdannut yhtä
Elliotia, johon sukuun useimmat heistä kuuluivat. Ei siis ole mikään
ihme, että joukossa oli useampia, jotka tunsivat hyvin Westburnflatin
asunnon ympäristön ja osasivat johtaa ja opastaa retkikuntaa siten,
että pian kaikki seisoivat tuolla aukealla, vahvalla nurmikolla tornin
edustalla.




VIII LUKU


    Näin ritari; mut hiisi huus:
    "Vie naikkoses ja korjaa luus,
    Ett' teistä pääsen kokonaan!
    Edestä säihkysilmien
    Ja posken punaruusujen
    En viitsi miekkaa nostaakaan."

               _Laulu haukasta_.

Torni, jonka edustalla pieni retkikunta nyt seisoi, oli sangen synkän
näköinen, pieni nelisnurkkainen rakennus. Seinät olivat hyvin paksut,
ja ikkunat tai niiden virkaa toimittavat raot näyttivät pikemmin olevan
laitetut sitä varten, että puolustajat voisivat niiden kautta lennättää
nuolia tai luoteja kuin että ilmaa ja valoa pääsisi huoneisiin. Matala
sakarapäinen rintavarustus, joka kulki pitkin seiniä, teki puolustuksen
vielä mukavammaksi. Sen sisäpuolella kohosi jyrkkä, suurilla kivillä
peitetty katto. Yhdellä kulmalla törrötti torni vielä sakarapäistä
rintavarustustakin korkeampana. Sisäänpääsyä suojeli suurilla
rautanauloilla vahvistettu ovi ja tornin sisäpuolitse käyvät
kiertoportaat johtivat huoneen katolle.

Tulokkaat olivat huomaavinaan, että joku tornissa piilevä katseli
tarkkaan heidän liikkeitään, ja tämä luulo vahvistui varmuudeksi, kun
kapeasta ampumareiästä ojentui naisen käsi ja heilutti nenäliinaa
ikäänkuin merkiksi heille. Hobbie melkein pyörtyi ilosta ja innosta.

"Se oli Gracen käsi", sanoi hän, "ja minä voin vannoa, että tunnen sen
vaikka tuhansistakin käsistä. Ei ole yhtään sen vertaista tällä puolen
Lowdenin. Meidän pitää saada hänet pois tuolta, vaikka meidän täytyisi
repiä Westburnflatin torni kivi kiveltä."

Earnscliff, vaikka hän suuresti epäilikin, voisiko edes rakastajankaan
silmä tuntea näin kaukaa kauniin tyttösen kättä, ei kuitenkaan tahtonut
sanoa mitään, joka olisi masentanut hänen ystävänsä toivoa. Päätettiin
siis vaatia tornin haltijaa avaamaan ovensa.

Kun tulokkaat olivat jonkin aikaa huutaneet ja toitottaneet torviaan,
ilmestyivät vihdoin erääseen ovenpuoleiseen ampumareikään vanhan akan
laihat kasvot.

"Se on rosvon äiti", virkkoi yksi Ellioteista. "Hän on vielä kymmenen
kertaa ilkeämpi poikaansa, ja hänen syykseen luetaan monet niistä
pahoista teoista, jotka poika tekee meidän maassamme."

"Keitä te olette? Mikä teillä on asiana?" kysyi tuo poikansa arvoinen
äiti.

"Me haemme William Graemea, Westburnflatin isäntää", sanoi Earnscliff.

"Hän ei ole kotona", virkkoi ämmä.

"Milloin hän läksi pois?" jatkoi Earnscliff.

"En tiedä", vastasi ovenvartija.

"Milloin hän tulee kotiin?" kysyi Hobbie Elliot.

"Enpä tiedä sitäkään sanoa", vastasi myöntymätön tornin emäntä.

"Onko ketään muuta tornissa teidän kanssanne?" kysyi Earnscliff taas.

"Ei ketään paitsi minua ja kissimirriä", vakuutti ämmä.

"Avatkaa sitten ovi ja päästäkää meidät sisään", sanoi Earnscliff.
"Minä olen rauhantuomari ja etsin erään pahanteon jälkiä."

"Piru ne sormet vieköön, jotka teille oven salvat auki tempaavat",
kirosi ovenvartija, "minun sormeni eivät sitä koskaan tee. Eikö teitä
hävetä tulla tänne semmoisella miesjoukolla, miekkoinenne, keihäinenne
ja rautakypäreinenne peloittamaan yksinäistä leskeä?"

"Meillä on varmat tiedot", sanoi Earnscliff. "Me haemme tavaroita,
jotka on väkisin joukolla ryöstetty."

"Ja nuorta tyttöä, joka on armottomasti viety vangiksi ja joka on
kalliimpi kaikkia noita tavaroita, kaksin verroin kalliimpi", virkkoi
Hobbie.

"Ja minä varoitan teitä", jatkoi Earnscliff, "sillä ainoa keino, jolla
teidän poikanne viattomuus voi tulla todistetuksi on se, että te
rauhassa ja sovinnolla päästätte meidät sisään tarkastamaan tätä
taloa."

"Ja mitä sitten, jollen huolikaan viskata ulos avaimia enkä vetää auki
salpoja enkä avata ovea mokomalle joutavalle joukkiolle?" pilkkaili
vanha akka.

"Me avaamme ovet väkisin kuninkaan avaimilla ja väännämme niskat nurin
joka ainoalta elävältä olennolta, jonka talossa tapaamme, jollette anna
tornia heti meidän haltuumme!" uhkasi vimmastunut Hobbie.

"Ei suuret sanat suuta halkaise", vastasi ämmä taas yhtä pilkallisesti.
"Tuossahan on rauta-ovi -- koettakaa vain voimianne, pojat -- on se
ennenkin pidättänyt ulkona yhtä kelvollisia miehiä."

Näin sanoen hän naurahti ja poistui ampumareiältä, jonka takaa hän oli
pitänyt puhetta.

Piirittäjät rupesivat nyt asiaa perinpohjin miettimään. Seinien ääretön
paksuus ja ikkunoiden pienuus olisi jonkin aikaa kestänyt tykinkin
ammuksia. Pääsyä torniin esti ensiksi vahva ristikkoportti, joka oli
kokonaan takoraudasta tehty ja niin raskas ja luja, että sen olisi
luullut kestävän vaikka minkälaista ryntäystä.

"Ei siihen pysty mitkään pihdit eikä moukarit", arveli Hugh,
Ringleburnin seppä. "Yhtä hyvin voisi ruveta sitä piipunvarsilla
nakuttelemaan."

Porttikäytävässä, yhdeksän jalan päässä ristikkoportista -- niin paksu
oli seinä -- oli vielä toinen tamminen ovi, joka oli vahvistettu sekä
poikittain että pitkittäin kiinnitetyillä rautatangoilla ja lyöty
täpötäyteen leveäkantaisia nauloja. Näiden kaikkien suojelukeinojen
lisäksi ei suinkaan ollut liiaksi luottamista ämmän vakuutukseen, että
hän muka oli ypöyksinään linnassa. Vikkelimmät tulokkaista olivat
huomanneet kavionjälkiä tiellä, jota myöten he olivat tornia
lähestyneet, ja siitä he olivat päättäneet, että useita ratsumiehiä oli
juuri äsken kulkenut tornille päin.

Kaikki nämä hankaluudet teki vielä hankalammaksi se seikka, ettei
heillä ollut minkäänlaisia kojeita, joilla kävisivät tornin kimppuun.
Ei ollut toivoakaan saada mistään niin pitkiä tikapuita, että ne
olisivat ylettyneet rintavarustukselle asti, ja ikkunoissa, jotka
olivat hyvin kapeat, oli vahvat rautaristikot. Hyökkäyksestä ei siis
voinut olla puhettakaan, eikä myöskään ruutimiinan kaivamisesta, koska
ei ollut tarpeeksi ruutia eikä työaseitakaan käsillä. Piirittäjät eivät
myöskään olleet niin varustettuja muonalla, suojuksilla ja muilla
tarpeilla, että olisivat voineet ryhtyä piiritykseen, jolloin sitä
paitsi olisi ollut tarjona vaara, että jotkut rosvon ystävistä olisivat
saattaneet tulla hänen avukseen. Hobbie kiristeli hampaitansa, kun hän
kuljettuaan koko linnan ympäri ei voinut keksiä mitään keinoa, jolla
voitaisiin väkisin päästä sisään. Viimein hän kuitenkin huudahti:
"Mutta miksi emme mekin tekisi niinkuin esi-isämme ennen muinoin?
Työhön käsiksi, pojat! Hakatkaamme pensaita ja pehkoja, viekäämme ne
yhteen kasaan oven eteen ja pistäkäämme palamaan, että tuosta vanhasta
ämmästä tulee savustettu siankinkku."

Tähän ehdotukseen kaikki muut yhtyivät. Muutamat läksivät hakkaamaan
miekoillaan ja puukoillaan tuon hidaskulkuisen joen rannalta haapa- ja
orapihlajapensaita, joista suuri joukko oli niin lahonneita ja
kuivuneita, että ne kelpasivat hyvin kokoksi. Toiset rupesivat
rakentamaan niistä suurta kasaa latoen puita siten, että ne palaisivat
hyvin ja asettaen kokon niin lähelle ristikkoporttia kuin mahdollista.
Sitten iskettiin tulta pyssynpiistä, mutta juuri kun Hobbie läheni
kasaa palava oksa kädessään, ilmaantuivat rosvon yrmeät kasvot ja
pyssynpiipun suu ovenpuoleiseen ampumareikään. "Suuri kiitos
vaivastanne", sanoi hän pilkallisesti, "kun keräsitte meille näin
paljon polttopuita talveksi. Mutta jos astut vielä askeleenkin
lähemmäksi kekäleinesi, niin se askel on maksava sinulle enemmän kuin
mikään muu askel koko elämässäsi."

"Senpä saamme kohta nähdä", virkkoi Hobbie, pelkäämättä vieden
sytyttimensä likemmäksi.

Rosvo laukaisi pyssynsä, mutta kelpo ystävämme onneksi hän ei
saanutkaan sitä syttymään. Samassa Earnscliff, joka tähtäsi kapeata
ikkunaa ja siitä näkyvää rosvon päätä, sai luotinsa pyyhkäisemään
Westburnflatin poskea. Tämä oli nähtävästi luullut olevansa
paremmassakin turvassa siinä missä seisoi, sillä heti kun hän tunsi
saaneensa vamman, vaikka vain mitättömänkin, hän rupesi jo hieromaan
sovintoa ja kysyi, miksi he näin ahdistivat rauhallista, rehellistä
miestä ja tällä laittomalla tavalla vuodattivat hänen vertansa.

"Me tahdomme, että te annatte vankinne", vastasi Earnscliff,
"vahingoittamattomana meidän käsiimme."

"Mitä teillä on tekemistä sen kanssa?" kysyi rosvo taas.

"Sitä", vastasi Earnscliff, "ei teillä, joka olette hänet väkisin
ryöstänyt, ole mitään oikeutta kysyä."

"No, no, saattanenpa sen kumminkin arvata", virkkoi rosvo. "No hyvä,
miehet, minua ei haluta tulla veriviholliseksenne vuodattamalla teidän
vertanne, vaikka Earnscliff ei suinkaan ole minun vertani säästänyt --
hän saa aina luotinsa sattumaan, vaikkei maali olisi äyriä suurempi --
niin, enemmän vahingon estämiseksi tahdon siis antaa vankini teidän
käsiinne, koska te ette tyydy vähempään."

"Entä Hobbien omaisuus", huusi Hackburnin Simon, "Luuletko sinä, että
sinulla on oikeus ryöstää tyhjäksi hyväsukuisen Elliotin ladot ja
läävät aivan kuin ne olisivat jonkun vanhan akan kanakoppeja?"

"Niin totta kuin syön leipää", vastasi Westburnflatin William, "niin
totta kuin syön leipää, ei täällä ole ainoatakaan sorkkaa hänen
karjastaan! Ne ovat kaikki suon tuolla puolen jo aikoja sitten. Täällä
tornissani ei ole niiden ainoatakaan karvaa. Mutta otan selvää, minkä
verran niitä voisi saada takaisin, ja lupaan kahden päivän kuluttua
tulla Hobbien puheille Castletoniin kahden ystäväni kanssa. Koetan
sitten sopia siitä vahingosta, josta hän syyttää minua."

"Kyllä, kyllä", sanoi Elliot, "se käy hyvin laatuun." Ja sitten hän
puoliääneen kuiskasi sukulaisensa korvaan: "Hiisi vieköön omaisuuden!
Herran tähden, veikkonen, älä puhu niistä mitään. Kunhan vain saisimme
Grace raukan pois tuon vanhan helvetinkekäleen kynsistä."

"Tahdotteko antaa minulle sananne, Earnscliff", virkkoi rosvo, joka yhä
seisoi ampumareiässä, "kunniasananne ja vakuutuksenne kädellä ja
kintaalla, että minä saan vapaasti tulla ja vapaasti lähteä, että
minulla on viisi minuuttia aikaa ristikkoportin aukaisemiseen ja viisi
minuuttia sen sulkemiseen ja salpojen paikoilleen asettamiseen? Vähempi
ei riitä, sillä ne ovat pahasti voitelemisen puutteessa. Tahdotteko
luvata sen?"

"Teille annetaan täysi aika", sanoi Earnscliff, "sen takaan sanallani
ja lupauksellani, kädellä sekä kintaalla."

"Odottakaa sitten hetkinen", virkkoi rosvo, "taikka kuulkaapas,
soisinpa kuitenkin, että te peräytyisitte ovelta pistoolin kantaman
päähän. Ei senvuoksi, etten luottaisi teidän sanaanne, Earnscliff;
mutta täysi turva on kuitenkin aina parempi."

"Ohoh, veikkonen", arveli Hobbie itsekseen peräytyessään, "olisitpa
vain minun kanssani Turnersholmissa,[15] ja kaksi kunnon poikaa
mukanamme valvomassa, ettei mitään kavaluutta tapahtuisi, niin
antaisinpa sinulle niin, että mieluummin olisit suonut sääresi
katkenneeksi ennen kuin rupesit käsiksi minun elukkoihini tai
ihmisiini!"

"Hänellä oli valkoinen sulka siivessään, tällä samalla
Westburnflatilla", lausui Hackburnin Simon, vähän suuttuneena tästä
nopeasta sovinnonhieromisesta. "Ei tämä mies koskaan täytä isänsä
saappaita."

Sillä välin avattiin sisäpuolinen ovi ja rosvon äiti ilmaantui oven ja
ristikkoportin väliseen paikkaan. Sitten tuli esiin William itse
taluttaen naishenkilöä, mutta akka, pantuaan heidän ulosmentyään salvat
jälleen huolellisesti eteen, jäi seisomaan paikalleen ikäänkuin
vahdiksi.

"Astukoon yksi tai kaksi teistä likemmäksi", virkkoi rosvo, "ja ottakaa
tyttö käsistäni terveenä ja vahingoittamattomana."

Hobbie riensi halukkaasti eteenpäin kihlattua morsiantansa noutamaan.
Earnscliff seurasi vähän hitaammin, ollakseen suojana kavaluutta
vastaan. Yhtäkkiä hidastuivat kuitenkin Hobbien askeleet ja hänen
kasvoissaan ilmeni turhaksi menneen toivon katkeruutta. Earnscliff
puolestaan kiiruhti eteenpäin maltittoman hämmästyksen ja ilon
valtaamana. Se ei ollutkaan Grace Armstrong, vaan neiti Isabella Vere;
tämän he olivat vapauttaneet tulemalla tornin edustalle.

"Missä on Grace? Missä on Grace Armstrong?" huusi Hobbie hurjassa
vihassa ja vimmassa.

"Ei minun käsissäni", vastasi Westburnflat, "hakekaa koko torni,
jollette usko sanaani."

"Sinä kavala heittiö, tee kohta selvää hänen olinpaikastaan, taikka
minä surmaan sinut", tiuskaisi Elliot ojentaen pyssynsä.

Mutta hänen kumppaninsa, jotka nyt olivat lähestyneet, tempaisivat
paikalla aseen hänen kädestänsä, huutaen kaikki kuin yhdestä suusta:
"Muista kättä ja kinnasta, sanaa ja lupausta! Hillitse mielesi, Hobbie;
meidän täytyy pitää sanamme Westburnflatille, vaikka hän olisikin pahin
ilkimys, mikä koskaan on ratsastanut hevosen selässä."

Näin suojattuna rosvo sai jälleen rohkeutensa, jonka Hobbien uhkaava
liike oli jokseenkin masentanut.

"Minä olen pitänyt sanani, hyvät herrat", sanoi hän, "ja minä luotan
siihen, ettei minulle tapahdu mitään pahaa teidän seurassanne. Jollei
tämä olekaan se vanki, jota te haette", jatkoi hän sitten kääntyen
Earnscliffin puoleen, "niin antakaa hänet jälleen takaisin minun
haltuuni. Minun tulee vastata hänestä niille, joiden oma hän on."

"Herran Jumalan tähden, herra Earnscliff, suojelkaa minua!" rukoili
neiti Vere, tarttuen kiinni vapauttajaansa, "älkää toki hyljätkö minua,
jonka koko maailma näkyy hyljänneen!"

"Älkää pelätkö mitään", kuiskasi Earnscliff, "minä suojelen teitä
vaikka henkeni menisi!" Sitten kääntyen Westburnflatin puoleen hän
sanoi: "Konna! Kuinka uskalsit näin loukata tätä neitoa?"

"Siitä asiasta, Earnscliff", vastasi rosvo, "minä kyllä vastaisin
niille, joilla on suurempi oikeus sitä kysyä kuin teillä. Mutta kun te
tulette miesjoukolla, aseet kädessä ja ryöstätte hänet pois siltä,
jonka haltuun omaiset ovat tytön antaneet, niin kuinka te _siitä_
vastaatte? Mutta se on teidän oma asianne -- ei yksi mies voi tässä
tornissa tehdä vastarintaa kahtakymmentä vastaan -- ei kukaan voi tehdä
enempää kuin voi."

"Hän puhuu paljasta petosta ja valhetta", virkkoi Isabella, "hän ryösti
minut väkisin isäni seurasta."

"Kukaties hän vain tahtoi, että se näyttäisi siltä sinun silmissäsi,
kanaseni", vastasi rosvo, "mutta eihän se ole minun asiani, oli sitten
miten olikin. Te ette siis anna häntä takaisin minulle?"

"Takaisinko sinulle, heittiö! En suinkaan", vastasi Earnscliff. "Minä
otan neiti Veren suojaani ja saatan hänet täydessä turvassa siihen
paikkaan, mihin hän tahtoo tulla saatetuksi."

"No niin, no niin, kukaties te ja hän olettekin jo sopineet siitä
paikasta", virkkoi Westburnflat.

"Entä Grace?" keskeytti hänet Hobbie tempaisten itsensä irti
ystävistään, jotka yhä vakuuttivat, että turvallisuuden lupaus, jonka
nojalla rosvo oli uskaltanut tulla ulos tornista, oli pyhänä pidettävä.
"Missä on Grace?" Näin huutaen hän ryntäsi miekka kädessä rosvon
kimppuun.

Westburnflat huusi: "Jumalan tähden, Hobbie, kuule minua toki
hetkinen!" Sitten hän kääntyi häneen selin ja läksi pakoon. Hänen
äitinsä oli jo varuillaan, valmiina avaamaan ja sulkemaan
ristikkoportin. Mutta juuri samassa kun rosvo hyppäsi sisään, Hobbie
sivalsi miekallaan semmoisella voimalla, että miekasta jäi aika uurros
muuratun oven yläreunaan. (Tätä uurrosta näytetään yhä vieläkin
merkkinä muinaisten ihmisten suunnattomasta voimasta.) Ennen kuin
Hobbie ehti sivaltaa toisen kerran, oli ovi jo lyöty kiinni, salvat
pistetty eteen, ja hän itse oli kumppaniensa käsissä, jotka pakottivat
hänet poistumaan oven edustalta ja alkoivat tehdä lähtöä. He vaativat
häntäkin tulemaan mukanaan.

"Sinä olet jo kerran rikkonut sanasi ja lupauksesi", virkkoi vanha
Dinglen Dick, "ja jollemme me pidä vaaria sinusta, voisit kenties tehdä
enemmänkin tuommoisia hupsuja tekoja ja saattaa itsesi koko maakunnan
nauruksi, vieläpä lisäksi ystäväsi sen syytöksen alaisiksi, että he
ovat sallineet tappaa miehen, jolle oli luvattu täysi turva. Malta
mielesi siksi kunnes tulette yhteen Castletonissa, niinkuin teillä
oli puhe, ja jos hän ei siellä anna sinulle sovitusta, niin otamme
sitten täyden korvauksen hänen sydänverestänsä. Mutta menetelkäämme
järki-ihmisten tavalla ja pitäkäämme sanamme sekä lupauksemme. Silloin
olen varma, että saamme takaisin Gracen sekä lehmät ja kaikki."

Onnettoman sulhasen oli vaikea niellä tätä kylmäveristä neuvoa; mutta
koska hän ei voinut toivoa apua naapureiltaan eikä sukulaisiltaan
muuten kuin heidän määräämillään ehdoilla, niin hänen täytyi kuin
täytyikin tyytyä siihen, minkä he katsoivat rehelliseksi ja
lainmukaiseksi menettelyksi.

Earnscliff pyysi nyt muutamia miehiä avukseen, voidakseen saattaa neiti
Veren Ellieslaw'n kartanoon, jonne tämä tahtoi tulla viedyksi
viipymättä. Tähän pyyntöön suostuttiin mielellään, ja viisi kuusi
nuorta miestä läksi saattojoukoksi heidän kanssaan. Hobbie ei ollut
niiden joukossa. Hänen mielensä oli masennuksissa tämänpäiväisten
tapausten sekä rauenneitten toiveitten johdosta. Hän meni synkin
sydämin kotiin, pitääksensä, niin hyvin kuin voi, huolta omaistensa
elatuksesta ja suojasta, ja neuvotellakseen naapurien kanssa siitä,
mitä oli tehtävä Grace Armstrongin takaisinsaamiseksi. Muu joukko
hajosi mikä minnekin niin pian kun he olivat päässeet suon toiselle
puolelle. Rosvo ja hänen äitinsä katsoivat tornista heidän kulkuaan,
kunnes he kokonaan katosivat näkyvistä.




IX LUKU


Suuttuneena siitä, että hänen ystävänsä -- ainakin hänen mielestään --
olivat liian kylmäkiskoisia asialle, joka häneen niin kipeästi koski,
oli Hobbie eronnut heistä ja kulki nyt ypöyksin kotiinpäin. "Tulen
korvennettava!" kirosi hän, maltittomasti kannustaen perin uupunutta ja
horjahtelevaa hevostansa, "sinäkin olet juuri samanlainen kuin kaikki
muut. Enkö minä ole kasvattanut sinua ja syöttänyt sinua ja hoitanut
sinua näillä omilla käsilläni, vaan nyt sinä kuitenkin horjahtelet ja
tahdot taittaa niskani, kun olen pahimmassa hädässä? Mutta sinä olet
samanlainen kuin kaikki muutkin -- kaikkein kaukaisin sukulainen siinä
joukossa on minun serkkuni kymmenennessä polvessa, ja yöt päivät olisin
minä parhaalla sydänverellänikin ollut valmis heitä auttamaan.
Mutta he, minun ymmärtääkseni, pitivät hellemmin huolta tuosta
maantierosvosta, Westburnflatista, kuin omasta heimoveljestään. Vaan
olisipa jo aika, että Heugh-footin kynttilät alkaisivat näkyä -- voi
minua poloista!" jatkoi hän muistaen kohtaloansa, "ei Heugh-footista
enää loista mitään kynttilää eikä takkavalkeaa! Jollei minulla olisi
mummoani ja siskojani ja Grace parkaa, niin olisipa sydämessäni tunne,
joka käskisi minua iskemään kannukset tämän luontokappaleen kupeisiin
ja hyppäämään tuon louhikkovietteen yli veteen, niin että kaikesta
tulisi kerrassaan loppu." Tämmöisen epätoivon vallassa hän käänsi
hevosensa mökkiin päin, missä hänen omaisensa olivat saaneet
turvapaikan.

Lähestyessään ovea hän kuuli sisartensa kuiskuttavan ja naureskelevan.
"Piruko on mennyt tuohon naisväkeen!" kirosi Hobbie parka, "he
nauraisivat ja tyrskähtelisivät ja hohottaisivat vaikka parhaan
ystävänsä ruumisarkun ääressä. -- Mutta olenpa sentään iloinen, että he
voivat pitää päänsä niin hyvin pystyssä, nuo hupsut hupakkoraukat.
Mutta koko vahingon kuorma onkin minun niskoillani, sehän on totta,
eikä heidän."

Näin itsekseen puhuen hän sitoi hevosensa vajan seinään.

"Saatpa nyt tulla toimeen ilman satulavyötä, poikaseni", sanoi hän
ratsullensa; "sinä ja minä olemme nyt molemmat typötyhjiä. Meille olisi
melkein ollut parempi, jos olisimme ryöpsähtäneet Tarras-kosken
syvimpään syvänteeseen!"

Tällä hetkellä keskeytti hänen ajatuksensa hänen nuorin sisarensa, joka
tuli juosten ulos ja huusi hänelle puolitukahtuneella äänellä,
ikäänkuin olisi tahtonut väkisin hillitä jotain tunnetta. "Mitä sinä
täällä teet, Hobbie, ja puuhailet oriin kanssa, kun täällä on vieras
Cumberlandista. Hän on odottanut sinua jo tunnin ajan, jollei
kauemminkin? Kiiruhda tupaan, mies, kyllä minä riisun satulan
hevoselta."

"Vierasko Cumberlandista?" huudahti Hobbie, viskasi hevosen suitset
sisarensa käsiin ja riensi mökkiin. "Missä hän on? Missä hän on?" huusi
hän katsahtaen hartaasti ympärilleen nähdessään vain naisia. "Toiko hän
sanomia Gracesta?"

"Hän ei huolinut odottaa hetkeäkään kauemmin", virkkoi vanhempi sisar,
hänkin tukahduttaen nauruaan.

"Hyi, lapset, hyi!" lausui vanha emäntä iloisesti toruen, "eipä teidän
toki pitäisi kiusata Hobbie veikkoanne tällä tavoin. Katsopas
ympärillesi, poikaseni, etköhän huomaa, että täällä on nyt yksi enemmän
kuin aamulla lähtiessäsi?"

Hobbie katsoi hartaasti ympärilleen. "Täällä te olette, mummo, ja
täällä te, kolme siskoani."

"Onpahan meitä nyt neljäskin, Hobbie poikaseni", virkkoi nuorin, joka
tällä hetkellä astui tupaan.

Samassa olikin Hobbie jo temmannut syliinsä Grace Armstrongin, jota hän
ei ollut huomannut sisään tullessaan, sillä hän oli piiloutunut Hobbien
sisaren kaulavaatteen alle. "Kuinka sinä uskalsit tehdä tuolla
tavalla?" sanoi Hobbie.

"Ei se ollut minun syyni", puolusti Grace itseään, koettaen peittää
kasvot käsiinsä, osaksi salatakseen punastumistansa, osaksi
varjellakseen itseään siltä suudelmasateelta, jolla sulhanen nyt
rankaisi häntä tästä pienestä petoksesta. "Ei se ollut minun syyni,
Hobbie! Sinun pitäisi suudella Jeanietä ja kaikkia noita muita, sillä
nehän ovat syyllisiä."

"Niinpä tahdonkin tehdä", sanoi Hobbie ja suuteli nyt sisariansa sekä
mummoansa sen satakin kertaa, ja kaikki tyynni puoleksi nauroivat ja
puoleksi itkivät ilosta. "Minä olen onnellisin mies", huusi Hobbie,
viskautuen melkein rauenneena tuolille, "minä olen onnellisin mies maan
päällä!"

"Sitten, oi rakas lapseni", lausui vanha mummo, joka ei koskaan antanut
jumalisiin kehoituksiin sopivan tilaisuuden mennä ohitse niinä hetkinä,
jolloin sydän on niille erittäin avoinna, "sitten, oi poikani, ylistä
häntä, joka muuttaa kyyneleet hymyksi ja surun iloksi samoin kuin hän
muutti pimeyden valoksi ja loi maailman tyhjästä! Enkö minä sanonut
sinulle, että kun sinä vain saisit sanotuksi: tapahtukoon hänen
tahtonsa! -- silloin tulisi sinulle myös tilaisuus sanoa: olkoon hänen
nimensä ylistetty?"

"Niinhän te sanoitte -- juuri niillä sanoilla, mummo kulta. Minä
ylistänkin häntä hänen armostaan, ja siitä myös, että hän jätti minulle
tämän hyvän äidin, kun oma äitini oli mennyt", sanoi kelpo Hobbie
tarttuen mummon käteen, "että hän jätti minulle tämän äidin, joka aina
kehoittaa minua muistamaan Herraa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä."

Nyt seurasi juhlallinen hetki, jonka tämä toisiaan rakastava perhe
vietti hiljaisesti rukoillen ja lausuen puhtain ja hartain sydämin
kiitollisuutensa siitä, että Jumala oli niin arvaamatta saattanut
heidän ryöstetyn rakkaansa takaisin heidän syliinsä.

Kaikkein ensiksi Hobbie rupesi nyt tiedustelemaan, miten Gracelle oli
käynyt. Tämä kertoi kohtalostaan laveasti kaikkine yksityiskohtineen,
mutta pääsisällys hänen kertomuksessaan oli seuraava: hän oli herännyt
meluun, kun rosvot olivat murtaneet ovet auki ja kun muutamat
palvelijat, jotka kuitenkin heti kukistettiin, yrittivät tehdä
vastarintaa. Puettuaan joutuisasti päälleen hän oli juossut alakertaan
ja tunnettuaan sekamelskassa Westburnflatin, jonka silmiltä oli naamio
luiskahtanut, hän oli ollut varomaton ja huutanut rosvoa nimeltä anoen
armoa. Westburnflat oli silloin kohta tukkinut Gracen suun, temmannut
hänet huoneesta ja nostanut hevosen selkään erään kumppaninsa taakse.

"Minä väännän niskat nurin tuolta riivatulta", ärjähti Hobbie, "vaikka
koko maassa ei olisikaan ketään muuta jäljellä koko Graemen suvusta!"

Grace kertoi edelleen, että rosvot olivat kuljettaneet häntä etelään,
jonne he myös ajoivat ryöstetyn karjan, kunnes oli päässyt rajan yli
Englannin puolelle. Silloin äkkiä eräs mies, jonka Grace tunsi
Westburnflatin sukulaiseksi, tuli täyttä neliä ajaen ja ilmoitti
rosvojen päällikölle Westburnflatin saaneen varmasta lähteestä tiedon,
että asia kääntyisi heille turmioksi, jollei ryöstettyä tyttöä
palautettaisi omaisilleen. Lyhyen keskustelun jälkeen oli joukon
päällysmies siihen suostunut. Grace nostettiin nyt uuden vartijansa
taakse, joka sanaakaan virkkamatta ajoi kiireesti syrjäisimpiä polkuja
myöten Heugh-footille päin ja ennen yötä laski pelästyneen ja väsyneen
tytön maahan, noin puolen mailin päähän hänen omaistensa asuinpaikasta.

Lukemattomat hartaat onnentoivotukset kaikuivat nyt kaikilta suunnilta.
Mutta kun tämä ilo oli asettunut, tunkeutui mieleen toisia, vähemmän
hauskoja ajatuksia.

"Tämä on kurja paikka teidän kaikkien asuttavaksenne", sanoi Hobbie
katsahtaen ympärilleen. "Minä tosin voin hyvin maata ulkovajassa
hevosen vieressä niinkuin olen jo tehnyt monena pitkänä yönä vuorilla
-- mutta kuinka te tulette täällä toimeen, sitä en voi saada päähäni!
Enkä myöskään, mikä on vielä pahempi, voi sitä asiaa parantaa, -- pahin
kaikesta on se, että koittaa huomispäivä sekä ylihuominen teidän
tilanne siitä parantumatta."

"Oli se kamalan julma teko", virkkoi yksi sisarista katsellen
ympärilleen, "kun he näin riistivät ja raastoivat ihmisparat
typötyhjiksi."

"Eivätkä jättäneet meille yhtään härkää eikä hiehoa", lisäsi nuorin
veli, joka nyt astui sisään, "ei uuhta, ei karitsaa, ei yhtään
heinän- tai ohran-syöjää."

"Jos heillä olisi ollut jotain riitaa meidän kanssamme", sanoi Harry,
toinen veli, "emmekö me olisi olleet valmiit sitä taistelulla
ratkaisemaan? Ja että meidän kaikkien piti vielä olla poissa kotoa,
joka ainoan poissa vuorilla! -- Totta maar', jos me vain olisimme
olleet kotona, eipä olisikaan silloin William Graemen vatsa vaatinut
aamuryyppä tänä päivänä. Mutta eipä hän pääse rangaistuksestaan yli
eikä ympäri, eikö niin Hobbie?"

"Meidän naapurimme ovat määränneet päivän, jolloin meidän pitää hieroa
Castletonissa sovintoa hänen kanssaan vierasten miesten läsnäollessa",
vastasi Hobbie surullisesti. "He tahtoivat järjestää asian oman
mielensä mukaan, muuten ei olisi saatu heiltä mitään apua."

"Sovinto hänen kanssansa!" huusivat molemmat veljet yhtaikaa,
"tämmöisen väkivaltaisen rosvontyönkö jälkeen, jommoista ei ole kuultu
eikä nähty tässä maassa muinaisten vainopäivien jälkeen!"

"Juuri niin, pojat, ja minun vereni kiehahtikin siitä; mutta -- Grace
Armstrong on sen taas koreasti asettanut."

"Mutta karjamme, Hobbie", virkkoi John Elliot, "aivanhan me olemme
häviöllä. Harry ja minä kävimme ulkolaitumilta keräämässä mitä siellä
saattoi olla, mutta siellä oli tuskin sorkkaakaan jäljellä. Enpä tiedä
kuinka me voimme tulla toimeen -- meidän täytynee lähteä sotaan,
pelkään minä. Westburnflatilla ei ole varaa, vaikka olisikin tahtoa,
maksaa meidän vahinkoamme; häneltä emme saa mitään korvausta, paitsi
sen, minkä otamme hänen omista luistansa. Hänellä ei ole yhtään
nelijalkaista paitsi tuo pahankurinen koni, jolla hän ratsastelee, ja
sekin on pahasti lamautunut hänen yöretkillään. Me olemme joutuneet
perinjuurin häviöön."

Hobbie katsahti surullisesti Grace Armstrongiin, joka vastasi siihen
luomalla silmänsä alas ja huokaamalla hiljaa.

"Älkää olko niin alakuloisia, lapsukaiseni", lausui mummo, "onhan
meillä kelpo ystäviä, jotka eivät suinkaan jätä meitä tähän hätään.
Onhan herra Thomas Kittleloof serkkuni kolmannessa polvessa äidin
puolelta; hänellä on koko kasa hopeata ja onhan hän sitä paitsi saanut
paroninkin arvon, siitä että hän oli toimitusmiehenä, kun meidän maamme
yhdistettiin Englantiin."

"Hän ei antaisi äyriäkään, vaikka hän sillä voisi pelastaa meidät
nälkään nääntymästä", sanoi Hobbie, "ja jos hän antaisikin, niin
jokainen sillä rahalla ostettu leipämuru tarttuisi kurkkuuni
muistaessani, että se oli osana siitä hinnasta, jolla meidän vanhan
Skotlantiparan kruunu ja itsenäisyys myytiin."

"Onpa sitten Dunderin herra, joka on vanhimpia sukuja Tiviotdalessa."

"Hän istuu Tolbooth-linnassa, äiti, Midlothianin Sydämessä[16]
tuhannen shillingin vuoksi, jotka hän on ottanut velaksi Saunders
Wyliecoatilta, tuolta kirjurilta."

"Voi sitä mies-parkaa!" huudahti vanha Elliotin emäntä, "emmekö voisi
lähettää hänelle jotain, Hobbie?"

"Te unohdatte, mummo kulta, että olemme itse avun tarpeessa", sanoi
Hobbie vähän maltittomasti.

"Niinpä minä tosiaan unohdin, kultaseni", vastasi hyväntahtoinen
emäntä, "aivan samassa hetkessä; onhan niin luonnollista, että suku ja
heimo muistetaan ennen omaa itseä. Mutta onhan nuori Earnscliffkin
olemassa."

"Hänellä ei ole liikaa itselläänkään ja mokoma suuri sukunimi
kannettavanaan", virkkoi Hobbie, "häpeä olisi sälyttää vielä meidänkin
vaivamme hänen niskoilleen. Ja kuulkaa, kun sanon teille, mummo, eihän
siitä ole mitään apua, että te istutte näin ja luettelette koko sukunne
ja heimonne arvonimet ikäänkuin noissa kelpo nimissä olisi taikavoima,
joka voisi meitä auttaa. Suuret herrat ovat jo unohtaneet meidät, ja
meidän omaan säätyymme kuuluvilla ei ole itselläänkään juuri liikaa,
millä toimeen tulla. Meillä ei ole yhtään ystävää, joka voisi tai
tahtoisi auttaa meitä laittamaan tätä taloa taas kuntoon."

"Sitten, Hobbie, turvautukaamme ainoastaan häneen, jolla on voimaa
nostaa meille ystäviä ja varoja lakealta kankaaltakin, niinkuin on
tapana sanoa."

Hobbie kavahti jaloilleen. "Te olette oikeassa, mummo!" huudahti hän.
"Te olette oikeassa! Minä tunnen erään ystävän lakealla kankaalla, joka
sekä voi että myös tahtoo auttaa meitä. Tämän päiväiset hyörimiset ja
pyörimiset ovat saattaneet pääni aivan pyörryksiin. Minä jätin tänä
päivänä niin paljon kultaa maahan Mucklestane-Moorilla, että voisin
sillä varustaa uudestaan vaikka kaksikin kertaa Heugh-footin talon
tavaroilla ja karjalla, ja minä olen aivan varma, ettei Elshie
kieltäisi meitä sitä käyttämästä."

"Elshiekö?" kysyi mummo kummastuneena. "Mitä Elshietä sinä tarkoitat?"

"Mitä muuta minä tarkoittaisin, kuin Viisasta Elshietä, Mucklestanen
vanhusta?" vastasi Hobbie.

"Jumala varjelkoon, poikaseni, että lähtisit noutamaan vettä
rikkinäisistä vesialtaista tai hakisit apua niiltä, jotka ovat
tekemisissä paholaisen kanssa! Ei heidän lahjoistansa tule koskaan
onnea eikä koskaan ole siunausta heidän teillänsä. Ja koko maakunta
tietää, että tuo Elshie ei ole hyvä mies. Voi jos täällä olisi laki
voimassa ja se suloinen, rauhallinen oikeuden käyttö, joka saattaa
kuningaskunnat kukoistamaan rehellisyydessä ja hurskaudessa, niin eipä
sallittaisi mokoman pysyä elossa! Noita ja velho ovat maan kirouksena
ja turmiona."

"Totta tosiaan, äiti", vastasi Hobbie, "sanokaa vain mitä tahdotte,
mutta minun luullakseni ei noidilla eikä velhoilla ole enää samaa
voimaa kuin ennen muinoin. Sen ainakin tiedän, että tuommoinen pahan
miettijä kuin Ellieslaw'n ukko, tai tuommoinen pahantekijä, kuin tuo
helvetin heittiö Westburnflat, ovat maalle suuremmaksi kiusaksi ja
kiroukseksi kuin koko joukko pahimpia noita-ämmiä, jotka koskaan ovat
ratsastaneet luudanvarrella tai lukeneet loitsujaan laskiaisaattona. Ei
Elshie olisi juuri hopussa tullut polttamaan taloani ja talliani
poroksi, ja tahdon kuin tahdonkin mennä kysymään, eikö hän ottaisi
rakentaakseen niitä jälleen. Hänen tavaton taitonsa on kuuluisa koko
maakunnassa aina Broughiin asti, joka kuuluu Stanmoren piiriin."

"Malta vielä vähäisen, poikaseni, muista toki, että hänen apunsa ei ole
kaikille ollut onneksi. Kuolihan Jack Howden lehtien karisemisen aikana
samaan tautiin, josta Elshie oli häntä parantavinaan. Ja vaikka hän
paransi Lambsiden lehmän suotaudista,[17] niin onpa sitä vastoin
kulkutauti vaivannut hänen lampaitansa pahemmin kuin koskaan ennen. Ja
sitten olen kuullut hänen haukkuvan koko ihmiskuntaa niin pahoin, että
tuntuu siltä kuin hän tahtoisi lyödä Luojaa vasten silmiä. Ja
muistathan itsekin sanoneesi hänet ensi kerran nähtyäsi, että hän oli
pikemmin menninkäisen kuin elävän olennon näköinen."

"Älkää, äiti", sanoi Hobbie, "ei Elshie ole niin musta kuin miksi häntä
mustataan. Häntä on kyllä julma katsella, niin kyttyräselkäinen hän on,
se on totta, ja rumia sanoja hänellä myöskin on suussaan, mutta hän
haukkuu pahemmin kuin puree. Jos nyt siis saisin hiukan haukatakseni,
sillä en ole tänä päivänä saanut vielä suuhuni muruakaan, niin kävisin
pariksi kolmeksi tunniksi pitkäkseni hevosen viereen ja lähtisin sitten
Mucklestane-Moorille kohta aamun koittaessa."

"Miksi ei nyt kohta yöllä, Hobbie?" kysyi Harry. "Minäkin tulisin
kanssasi."

"Minun hevoseni on väsyksissä", vastasi Hobbie.

"Sinä saat ottaa minun hevoseni", sanoi John.

"Mutta minä olen itsekin hiukan väsyksissä."

"Sinäkö väsyksissä?" pilkkasi Harry. "Hyi häpeä! Olen nähnyt sinun
istuvan satulassa koko vuorokauden yhtä mittaa, enkä ole koskaan
kuullut suustasi tuommoista sanaa kuin 'väsymys'."

"Yö on kovin pimeä", sanoi Hobbie nousten ylös ja katsoen ulos mökin
ikkunasta, "ja totta puhuakseni, ja häpeä hiiteen -- vaikka Elshie
todellakin on kelpo mies, niin tahtoisinpa kuitenkin mieluummin
valoisan päivän seurakseni, kun menen hänen puheilleen."

Tämä suora tunnustus teki lopun väittelystä, ja Hobbie, valittuaan
siten keskitien veljensä uhkarohkean neuvon ja mummon pelkurimaisten
varoitusten välillä, virvoitti itseään ruoalla, semmoisella mitä tässä
mökissä oli tarjona. Sitten hän, sanottuaan kaikille sydämelliset
jäähyväiset, meni vajaan ja kävi pitkäkseen uskollisen ratsunsa
viereen. Hänen veljensä ottivat yhteiseksi vuoteekseen muutamia
olkikupoja, jotka olivat levitetyt navetan permannolle, missä Annaplen
lehmä muulloin seisoi, ja naisväki valmisti itselleen yösijan niin
mukavasti kuin mökissä oli mahdollista.

Heti kun päivä alkoi koittaa, nousi Hobbie ja suittuaan sekä
satuloituaan hevosensa läksi matkaan Mucklestane-Moorille. Hän ei
tahtonut seuraansa kumpaakaan veljeään, sillä hän luuli kääpiön olevan
myöntyvämmän, jos hänen luokseen tultiin yksin.

"Se mies", arveli hän itsekseen, "ei rakasta seuraa, yksi ihminen
kerrallaan on jo hiukan enemmän kuin hän sietää. Olisipa hauska tietää,
lieneekö hän pujahtanut ulos hökkelistään korjaamaan tuota rahasäkkiä.
Jollei hän ole sitä tehnyt, niin on joku mahtanut saada siitä hyvät
tuomiset itselleen, ja minä saan aika pitkän nenän. Hei, Tarras", sanoi
hän hevoselleen, iskien kannukset sen kupeisiin, "ojenna jalkojasi
paremmin, poikaseni, meidän pitää joutua paikalle, jos mahdollista,
ensimmäisinä."

Hän oli nyt kankaalla, jota nousevan auringon säteet jo alkoivat
valaista. Tuolle pienelle mäelle, jonka rinnettä hän paraikaa ajoi
alas, näkyi kääpiön asunto selvästi, vaikka kaukaa. Mökin ovi aukeni ja
Hobbie näki omin silmin sen kumman, josta hän jo monesti oli kuullut
puhuttavan. Kaksi ihmishahmoa (jos kääpiötä sopi siksi sanoa) astui
ulos erakon yksinäisestä asunnosta ja seisoi nyt ulkoilmassa ikäänkuin
puhellen keskenään. Pitempi kumartui äkkiä nostaakseen jotakin, joka
oli maassa oven vieressä, sitten molemmat astuivat vähän syrjemmäksi ja
seisahtuivat, ikäänkuin hartaasti keskustellen. Koko Hobbien
taikauskoinen pelko heräsi uudestaan, kun hän näki tämän. Oli yhtä
vähän luultavaa että kääpiö avaisi ovensa jollekin kuolevaiselle kuin
että joku tulisi vapaaehtoisesti sinne yöllä käymään. Siinä varmassa
uskossa, että hän näki noidan puhelemassa isäntänsä kanssa, pidätti
Hobbie yhtaikaa sekä hevostaan että hengitystään, sillä hän ei tahtonut
suututtaa kumpaakaan noista olennoista häiritsemällä äkkiä heidän
keskusteluansa. He olivat luultavasti kuitenkin huomanneet hänen
tulonsa, sillä tuskin Hobbie oli hetken aikaa seisonut paikallansa, kun
kääpiö jo palasi mökkiinsä. Hänen seurassaan oleva pitempi hahmo
pujahti kasvitarhan aitauksen taakse ja katosi kummastelevan Hobbien
silmien edestä.

"Onkohan ihminen koskaan ennen nähnyt tuommoista!" ihmetteli hän,
"mutta minä olen nyt niin pahassa pulassa, että ratsastan tältä mäeltä
hänen luokseen, vaikka siinä olisi itse Belsebub."

Vaikka hän oli näin rohkaissut mieltänsä, niin hän kuitenkin hillitsi
hevosensa juoksua, kun hän, tultuaan juuri sille paikalle, missä tuo
pitkä haamu viimeksi oli näyttäytynyt, huomasi pienen, pyöreän,
karvaiselta näyttävän olennon, joka tirkisteli kanervikosta aivan kuin
pieni mäyräkoira.

"En ole koskaan kuullut hänellä olevan koiraa", virkkoi Hobbie, "mutta
monta pirua sanotaan olevan hänellä ympärillään -- Herra Jumala suokoon
minulle anteeksi, että tulin maininneeksi sen nimen! -- Kas, se pysyy
paikallaan, mikä se sitten lieneekin -- kun ei vain olisi mäyrä --
mutta kuka voi tietää, mihin kaikkiin muotoihin haltiat voivat pukeutua
ihmistä peloittaakseen -- ken voi taata, ettei se muutu leijonaksi tai
krokotiiliksi, kun tulen likemmäksi. Entä, jos viskaisin sitä kivellä.
Sillä jos se muuttaa muotoaan, kun tulen sen likelle, niin eipä Tarras
silloin voi olla karkaamatta; ja olisi liian raskasta taistella
yhtaikaa pirun ja hevosen kanssa."

Hobbie viskasi varovasti kiven, mutta hahmo ei liikahtanut. "Eipä se
olekaan elävä olento", virkkoi Hobbie astuen lähemmäksi. "Onpa vain
sama rahasäkki, jonka hän viskasi eilen ulos ikkunasta ja tuo toinen
kummallinen pitkä huiskale on tuonut sen nyt näin paljon likemmäksi
minua." -- Hobbie meni lähemmäksi ja nosti maasta raskaan, karvaisesta
nahasta tehdyn säkin, joka oli täpötäynnä kultaa. "Herra Jumala
armahtakoon!" virkkoi hän, kun hänen sydämensä vuoroin täyttyi riemulla
ja uuden elämän toivolla, vuoroin pelolla, että tämä apu oli annettu
jossakin pahassa tarkoituksessa. -- "Herra Jumala armahtakoon!
Hirvittää, kun pitää sormin koskea sellaiseen, joka äsken on ollut
pahan olennon kynsissä. En saa mielestäni pudistetuksi uskoa, että
tässä kaikessa on saatana tehnyt vehkeitänsä. Mutta minä olen päättänyt
käyttäytyä kuin rehellinen mies ja hyvä kristitty ainakin, tapahtukoon
sitten mitä tahansa."

Hän lähestyi mökin ovea, kolkutti useita kertoja, mutta kun ei tullut
vastausta, hän korotti äänensä ja huusi mökin asukkaalle: "Elshie!
Elshie vanhus! Minä tiedän, että sinä olet kotona ja valveilla, sillä
minä näin sinut oven edustalla, kun ratsastin mäkeä alas. Tahdotko
tulla hetkeksi ulos miehen puheille, jolla on lausuttavana sinulle
paljon kiitoksia? -- Kaikki mitä sinä puhuit Westburnflatista oli
täyttä totta, mutta hän on jo lähettänyt Gracen terveenä ja
vahingoittumattomana takaisin, niin ettei meille ole tullut mitään
sellaista vahinkoa, jota emme voisi kestää ja kärsiä. Tahdotko tulla
hetkiseksi ulos, mies, tai edes vain sanoa, kuuletko mitä minä puhun?
No hyvä, vaikka et vastaa mitään, tahdon kuitenkin jatkaa juttuani.
Minä olen niin ajatellut, että olisi ikävä nuoren kihlatun parin,
semmoisen kuin Gracen ja minun, lykätä häänsä moneksi vuodeksi
eteenpäin, kunnes olisin käynyt ulkomailla ja palannut sieltä
varakkaana miehenä. Ei kuulu enää olevan lupaakaan ottaa sodassa
saalista niinkuin ennen muinoin, eikä kuningattaren palkkakaan ole
kovin runsas -- siitä ei juuri suuria summia säästy. Sitäpaitsi minun
mummoni on vanha -- ja sisareni saisivat vain istua ja torkkua uunin
nurkassa, kun minulla ei olisi myötäjäisiä, millä heitä auttaisin. --
Ja Earnscliff tai muut naapurit, taikka kukaties sinä itsekin, Elshie,
voisitte kenties joskus olla jonkin hyvän avun tarpeessa, jonka Hobbie
Elliot voisi teille toimittaa -- ja surkeatahan olisi, jos vanha
Heugh-footin talo jäisi kokonaan kylmille. Olenpa siis arvellut --
mutta piru vieköön minut, puhuakseni suuni puhtaaksi", jatkoi hän
keskeyttäen sanatulvansa, "jos rupean anomaan armon lahjoja
semmoiselta, joka ei viitsi sanoa minulle edes yhtä sanaa, että voisin
tietää, kuuleeko hän, mitä puhun!"

"Puhu mitä tahdot -- tee mitä tahdot", vastasi kääpiö viimeinkin
mökistään, "mutta lähde tiehesi ja jätä minut rauhaan."

"Hyvä, hyvä", sanoi Elliot, "kun sinä kumminkin tahdot kuulla minua,
niin puhun aivan lyhyesti. Koska olet niin hyvä ja sanot tahtovasi
lainata minulle niin paljon rahaa, että voin sillä jälleen rakentaa ja
varustaa Heugh-footin talon, niin tahdon puolestani ottaa vastaan sinun
hyväntahtoisen apusi syvästi kiitollisena. Ja totta puhuen, luulisin
sen olevan yhtä hyvin tallella minun käsissäni kuin omissasikin, jos
sinä jätät sen tällä lailla jokaisen lurjuksen otettavaksi,
puhumattakaan siitä, että se voi joutua hukkaan teljettyjen ovien ja
lukkojenkin takana, kun parhaat naapuritkin tekevät tuhoja, niinkuin
äsken sain vahingokseni kokea. Sanon vielä kerran, että minä, koska
sinä pidät minusta sen verran huolta, tahdon hyvällä mielellä ottaa
vastaan ystävällisen lahjasi. Äidilläni on elinaikainen omistus- ja
minulla perintöoikeus Wideopenin tilaan ja me annamme sinulle
rahoistasi siihen kiinnityskirjan ja maksamme korot puolivuosittain.
Saunders Wyliecoat kirjoittaa kiinnityskirjan, eikä sinulle tule menoja
siitä."

"Lopeta jo toki lorusi ja lähde siitä tiehesi!" virkkoi kääpiö. "Sinun
lörpöttelevä, härkäpäinen rehellisyytesi tekee sinut sietämättömämmäksi
kuin jos olisit vikkeläsorminen hoviherra, joka ottaisi toisen miehen
koko omaisuuden vaivaamatta häntä pienimmälläkään kiitoksella,
selityksellä, tai anteeksipyynnöllä. Mene tiehesi, sanon minä, sinä
olet noita kesyluontoisia orjia, joiden sana on yhtä hyvä vakuus kuin
heidän velkakirjansa. Pidä rahat, niin hyvin pääoma kuin korotkin,
kunnes niitä sinulta joskus vaadin."

"Mutta", jatkoi itsepäinen talonpoika, "meillä on, Elshie, kummallakin
sekä elämä että kuolema edessämme, ja olisi tosiaankin parempi, jos
olisi jotain paperille kirjoitettuna tämän asiamme vakuudeksi. Jos siis
kirjoittaisit vain pienen muistiinpanon tai muun lipun, millä lailla
itse tahdot, niin minä kopioittaisin sen ja kirjoittaisin nimeni alle
hyvämaineisten vierasten miesten nähden. Kuitenkin, Elshie, minä
pyytäisin, ettet panisi siihen mitään, mikä voisi olla minun sielulleni
vahingoksi, sillä aion viedä paperin papinkin luettavaksi, ja siitä
tulisi sinulle itsellesi vain turhaa vastusta. Mutta nyt minä lähdenkin
pois, sillä sinä mahdat jo olla kyllästynyt minun lörpöttelyyni, ja
minäkin olen kyllästynyt sellaiseen lörpöttelyyn, johon ei tule mitään
vastausta. -- Ja jonakin päivänä tuon sinulle palasen hääkakkua, ja
ehkä tuon Gracenkin silloin nähtäväksesi. Sinun mielesi ihastuisi
nähdessäsi Gracen, vaikka olisit kuinka tyly -- Herra Jumala! toivon
että kääpiö voi hyvin, vaikka hän huokasikin raskaasti -- tai kenties
hän luuli minun puhuvan taivaallisesta armosta[18] eikä Grace
Armstrongista. Voi mies parkaa, pelkäänpä pahoin, ettei hän olekaan
oikealla tiellä! Mutta epäilemättä hän on minulle hyvä kuin pojalleen,
vaikka hauskannäköinenpä isä minulla olisi ollut, jos hän olisi ollut
hänen kaltaisensa."

Hobbie lakkasi viimeinkin kiusaamasta hyväntekijäänsä loruillaan. Hän
ratsasti iloisena kotiin näyttämään saalistansa ja neuvottelemaan,
millä lailla se vahinko, minkä Westburnflatin Ruskea Rosvo oli
tuottanut hänen talolleen, saataisiin parhaiten korjatuksi.




X LUKU


    Kolme rosvoa kaappasi mun,
    Ja sitoi mustahan ratsuhun,
    Ja tukkesi suuni ja vei mun pois --
    Min tyttö raukkanen tehdä vois! --
    Mut -- Taivas armonsa suokohon! --
    En tiedä, ketkä ne olleet on.

                         _Kristabella_.

Meidän täytyy nyt mennä hiukan taaksepäin kertomuksessamme
selittääksemme, millä tavalla neiti Vere oli joutunut siihen vaikeaan
tilaan, josta Earnscliff ja Elliot ystävineen ja seuralaisineen, heidän
saapuessaan aivan toisessa tarkoituksessa Westburnflatin tornin
edustalle, olivat hänet äkkiarvaamatta pelastaneet.

Aamulla ennen sitä yötä, jolloin Hobbien talo ryöstettiin tyhjäksi ja
poltettiin, pyysi herra Vere tytärtään kanssansa pitemmälle kävelylle
Ellieslaw'n linnan ympäristöllä oleville ihanille maille. "Kuuleminen
ja kuuliaisuus ovat yhtä", tämä Itämaan hirmuvaltiaan sananparsi oli
täälläkin täydessä voimassa. Siksi Isabellan sydän vapisi hänen
seuratessaan isäänsä noita epätasaisia polkuja pitkin, jotka väliin
polveilivat rantaa myöten, väliin kapuilivat ylös joen kallioäyräille.
Palvelija, joka kenties oli varta vasten typeryytensä tähden valittu,
oli heidän ainoana seuralaisenaan. Isänsä vaitiolosta Isabella arvasi,
että hän oli valinnut tämän syrjäisen, yksinäisen tien voidakseen
häiritsemättä ottaa puheeksi Sir Frederickin kosinnan, josta he olivat
jo niin monta kertaa puhelleet, ja että hän nyt mietiskeli kuinka hän
vaikuttavimmalla tavalla voisi tyttärellensä osoittaa, että hänen
täytyi välttämättä suostua tähän sulhaseen. Mutta tuo pelko näytti
jonkin aikaa olevan aiheeton. Ne harvat sanat, joita isä aika ajoin
sanoi Isabellalle, koskivat ympäröivän jylhän-jalon seudun ihanuutta,
mikä joka askeleella yhä vaihteli muotoaan. Näihin isän puheisiin,
jotka näyttivät lähtevän synkempien ja samassa myös tärkeämpien huolien
rasittamasta sydämestä, koetti tytär vastata niin iloisesti ja
huolettomasti kuin hän peloltaan suinkin saattoi.

Tällä tavoin he, koettaen vaivalloisesti ponnistellen pitää yllä yhä
katkeavaa puhettansa, saapuivat viimein keskelle pientä metsikköä,
jossa kasvoi suuria tammia koivujen, vuorisaarnien, pähkinäpuitten,
rautatammien sekä monenlaisten pensaitten keskellä. Pitkien puiden
latvat olivat kutoutuneet kiinteästi yhteen ja alhaalla täytti
pensaikko kaikki tyvien lomat. Paikka, missä he nyt seisoivat, oli
vähän aukeampi, salin kaltainen. Puiden korkeat latvat olivat
luonnollisena katoksena ja sivuilta päin pimensi uhkeasti versova
viidakko ja varvikko varjollaan aukeaman reunoja.

"Tähän, Isabella", virkkoi herra Vere jatkaen keskustelua, joka oli
monta kertaa alkanut ja yhä uudestaan jäänyt kesken, "tähän minä
tahtoisin rakentaa temppelin ystävyydelle."

"Ystävyydellekö, isä?" sanoi neiti Isabella; "mutta miksi juuri tähän
synkkään, syrjäiseen paikkaan ennemmin kuin jonnekin muualle?"

"Paikan sopivuus on hyvin helppo todistaa", vastasi isä pilkallisella
äänellä. "Tiedäthän, Isabella (sillä sinä olet, sen kyllä huomaan,
oppinut nuori neito), että roomalaiset ovat kuvanneet persoonina ja
semmoisina jumaloineet jokaista hyödyllistä ominaisuutta ja siveellistä
avua, jolle he vain osasivat keksiä eri nimen, vieläpä palvelivat
erikseen jokaista erilaista hyveen vivahdusta ja ominaisuutta. Se
ystävyys, jolle tähän paikkaan sopisi rakentaa temppeli, ei tarkoita
miesten ystävyyttä, joka ylenkatsoo ja inhoaa liukaskielisyyttä ja
juonia ja peittelemistä. Se olisi rakennettava naisten ystävyydelle,
joka ei ole juuri mitään muuta kuin molemminpuolista halua ystävysten
kesken -- siksihän he kehuvat itseään -- saada auttaa toinen toistaan
salapetosten ja pienten vehkeilyiden aikaansaamisessa."

"Se on ankara johtopäätös, isä kulta", vastasi neiti Vere.

"Ei muuta kuin oikea", virkkoi isä, "luonnon koristelematon jäljennös,
jota tehdessäni minulla on ollut se etu, että olen saanut tutkia kahta
niin oivallista esikuvaa kuin Lucy Ildertonia ja sinua."

"Jos minä pahaksi onneksi olen sattunut loukkaamaan teitä, isä, niin
voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla puhdistaa neiti Ildertonin siitä
syytöksestä, että hän olisi ollut minun neuvonantajani tai apulaiseni."

"Vai niin! Mistä sitten", sanoi herra Vere, "olet saanut tuon
sanasukkeluuden ja väittelemisen vikkelyyden, jolla sinä olet kiusannut
Sir Frederickiä ja viime aikoina tuottanut minulle niin paljon harmia?"

"Jos minun käytökseni on mieltänne pahoittanut, isäni, niin en voi
kyllin hartaasti pyytää anteeksi. Mutta samanlaista katumusta en tunne
siitä, että olen sukkelilla sanoilla vastannut Sir Frederickille, kun
hän ahdisteli minua epäkohteliaasti. Koska hän ei tahtonut muistaa,
että minä olen sivistynyt nainen, niin olihan aika näyttää hänelle,
että ainakin olen nainen."

"Säästä sitten vikkelät vastaväittelysi niitä varten, jotka sinua tästä
asiasta ahdistavat, Isabella", virkkoi hänen isänsä ynseästi, "minä
puolestani olen siihen jo kyllästynyt enkä aio siitä enää koskaan
puhua."

"Jumalan kiitos, isä kulta!" huudahti Isabella tarttuen hänen
vastaanhangottelevaan käteensä, "mitä ikinä te käskette minun tehdä,
sitä en ole sanova enkä käsittävä kovuudeksi, paitsi jos vaaditte minua
kuuntelemaan tuon miehen ahdistavaa kosimista."

"Aika kuuliainen sinä oletkin, Isabella, kunhan vain velvollisuutesi on
mielesi mukainen", virkkoi leppymätön isä, tempautuen irti tyttärensä
hellästi puristavasta kädestä. "Mutta tästä lähtien, lapseni, aion
säästää itseltäni tyhjän vaivan enkä tarjoa sinulle enää missään
asiassa vastenmielisiä neuvojani. Sinä saat itse katsoa eteesi."

Samassa karkasi neljä rosvoa heidän kimppuunsa. Herra Vere sekä
palvelija vetäisivät miekkansa, jommoinen sen ajan muodin mukaan oli
joka miehellä aina vyöllään, ja koettivat puolustautua sekä varjella
Isabellaa. Mutta silläaikaa kun heillä kummallakin oli tekemistä yhden
vastustajansa kanssa, veivät molemmat muut rosvot neiti Veren väkisin
viidakkoon, missä heillä oli pensaitten takana hevosia varalla.
Nostettuaan hänet hevosen selkään hyppäsivät he itsekin satulaan ja
läksivät ajamaan täyttä neliä kuljettaen Isabellan hevosta omiensa
välissä ja pitäen kumpikin puoleltaan kiinni sen suitsista. Monta
tuntematonta, mutkittelevaa polkua myöten, vuoria ja vaaroja, noroja
sekä notkelmia pitkin kuljetettiin Isabella Westburnflatin torniin ja
jätettiin vanhan akan haltuun, joka oli tämän rosvonpesän omistajan
äiti ja joka vartioi neiti Vereä, mutta ei kuitenkaan tehnyt hänelle
mitään pahaa. Ämmä ei ottanut korviinsa Isabellan hartaimpiakaan
rukouksia, kun tämä pyysi häntä ilmoittamaan, mistä syystä hänet oli
näin väkivallalla ryöstetty ja pantu tähän paikkaan lukon taakse. Kun
Earnscliff ilmaantui tornin edustalle lukuisan ratsujoukon kanssa,
joutui rosvo kuitenkin pelon valtaan. Koska hän oli jo käskenyt viedä
Grace Armstrongin takaisin hänen omaistensa luokse, niin hänelle ei
tullut mieleenkään, että nämä kutsumattomat vieraat olisivat tulleet
tätä tyttöä perimään. Ja nähdessään joukon etupäässä Earnscliffin,
jonka rakkaudesta neiti Vereen kuiskuteltiin yleisesti sillä seudulla,
hän ei ensinkään epäillyt, että miehet ryntäisivät hänen linnaansa
vastaan vapauttaakseen Isabellan. Pelko, että tästä asiasta voisi tulla
hänelle pahoja seurauksia, pakotti hänet päästämään vangin irti niin
kuin jo ennen on kerrottu.

Samassa kun neiti Vereä poiskuljettavien hevosten kavioiden kopina
alkoi kajahdella, kaatui herra Vere maahan, ja palvelija, rivakka nuori
mies, joka alkoi jo päästä voitolle siitä rosvosta, jota vastaan hän
tappeli, jätti oman taistelunsa kesken ja riensi avuksi herralleen,
jonka hän luuli saaneen kuolettavan haavan. Molemmat rosvot luopuivat
silloin kahakasta, pujahtivat viidakkoon, hyppäsivät hevostensa selkään
ja läksivät ajaa karauttamaan kumppaniensa jälkeen. Suureksi iloksi
palvelija tapasi herra Veren elävänä, vieläpä aivan haavoittumattomana.
Hän oli tehnyt kovin pitkän harppauksen sivaltaessaan liian kiivaasti
miekallaan vastustajaansa ja kompastunut puun juureen. Herra Veren
tuska, kun hän näki tyttärensä katoavan, oli palvelijan sanoilla
puhuen, "semmoinen, että piikivikin olisi voinut siitä sulaa." Tämä
hirveä tuska sekä turhat yritykset päästä rosvojen jäljille uuvuttivat
hänet niin, että kului jokseenkin pitkä aika, ennen kuin hän joutui
kotiin ja sai palvelusväkensä kokoonkutsutuksi.

Koko hänen käytöksensä ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat mitä
hurjinta epätoivoa.

"Älkää sanoko sanaakaan, Sir Frederick", kielsi hän maltittomasti, "te
ette ole isä -- hän oli minun lapseni, kiittämätön lapsi, epäilemättä,
mutta sittenkin minun lapseni, minun ainoa lapseni! Missä on neiti
Ilderton? Hän epäilemättä tietää tästä jotakin. Se sopii mainiosti
siihen, mitä olen saanut tietää hänen vehkeilyistään. Mene,
Dixon, kutsu Ratcliffe tänne -- hänen pitää joutua hetkeäkään
viivyttelemättä."

Samassa mainittu herra astuikin sisään.

"Kuules, Dixon", jatkoi herra Vere muuttuneella äänellä, "sano herra
Ratcliffelle, että pyydän häntä puheilleni tärkeän asian tähden. Oi,
hyvä herra", virkkoi hän sitten, ikäänkuin hän vasta nyt olisi
huomannut tulijan, "te olette juuri se mies, jonka neuvo voi olla
minulle parhaana apuna tässä hirmuisessa tapahtumassa!"

"Mitä on tapahtunut, herra Vere, miksi teidän mielenne on kuohuksissa?"
lausui herra Ratcliffe vakavasti. Ja sillä aikaa kun Ellieslaw'n
kartanon isäntä tulisimman tuskan ja vimman elein kertoo hänelle
aamuisesta kummallisesta tapauksesta, otamme vaarin tästä tilaisuudesta
selittääksemme lukijoille, missä suhteessa nämä molemmat herrat olivat
toisiinsa.

Varhaisessa nuoruudessaan oli herra Vere, Ellieslaw'n kartanon isäntä,
ollut tunnettu tuhlaavasta elämästään. Hänen vanhemmaksi tultuaan tämä
muuttui hänen varoilleen yhtä turmiollisiksi, salaisiksi ja
kapinallisiksi kuin kunnianhimoisiksikin vehkeilyiksi. Kummassakin
tapauksessa hän oli tyydyttänyt itsessään vallitsevia himoja
välittämättä omaisuutensa vähenemisestä, vaikka hän muuten, milloin
tämmöistä viekoitusta ei ollut, oli ihmisten mielestä kitsas, itara ja
ahne. Koska hänen raha-asiansa tuhlaavan elämän vuoksi olivat joutuneet
pahasti rappiolle, hän läksi Englantiin, missä hänen sanottiin tehneen
hyvin edullisen naimiskaupan. Hän viipyi monta vuotta kaukana
sukutilaltaan. Yhtäkkiä, kenenkään arvaamatta hän ilmaantui jälleen
sinne leskenä tyttärensä kanssa, joka silloin oli kymmenen vuoden
vanha. Tästä hetkestä alkaen hän rupesi aivan rajattomasti kuluttamaan
rahaa, ainakin syntymäseutunsa yksinkertaisten vuorelaisten mielestä.
Ihmiset arvelivat hänen sillä tavalla välttämättömästi vajoavan suuriin
velkoihin. Mutta hän jatkoi yhä samaa hurjaa tuhlausta, kunnes noin
kuukautta ennen tämän kertomuksen alkua yleinen huhu hänen suurista
veloistansa sai vahvistuksen. Herra Ratcliffe näet tuli asumaan
Ellieslaw'n kartanoon, ja sai heti tullessaan talon isännän
sanattomalla suostumuksella, vaikka silminnähtävästi hänen suureksi
kiusakseen, ylimmän ja aivan käsittämättömän vallan hallita herra Veren
yksityisiä asioita.

Herra Ratcliffe oli yksitotinen, vakava, harvapuheinen,
iäkkäänpuoleinen mies. Ne, joiden kanssa hänellä oli ollut tilaisuus
puhua asioista, sanoivat hänen olevan erittäin taitava kaikissa niihin
kuuluvissa seikoissa. Muiden ihmisten kanssa hän ei juuri seurustellut,
mutta jos hän puuttui johonkin puheeseen tai keskusteluun, niin hän
ilmaisi aina virkeyttä ja oppineisuutta. Jo vähää ennen kuin hän oli
lopullisesti tullut asumaan EIlieslaw'n kartanoon, oli hän joskus
käynyt siellä, ja herra Vere (vastoin tapaansa alempisäätyisiä ihmisiä
kohtaan) oli aina kohdellut häntä silmiinpistävän kohteliaasti, voisipa
sanoa nöyrästi. Mutta hänen tulonsa näytti kuitenkin aina olevan
kiusaksi talon isännälle ja hänen lähtönsä huojennukseksi, joten, kun
hän kokonaan asettui taloon, huomattiin herra Veren suhtautuvan häneen
vastenmielisesti. Heidän keskinäinen suhteensa oli tosiaankin
eriskummallista luottamuksen ja jäykkyyden sekoitusta. Herra Ratcliffe
hoiti herra Veren tärkeimpiäkin asioita, ja vaikka Ellieslaw'n kartanon
isäntä ei suinkaan ollut noita itseään hemmoittelevia rikkaita miehiä,
jotka ovat liian laiskoja pitämään huolta omista asioistaan ja
mielellään työntävät ne toisen miehen niskoille, niin huomattiin
kuitenkin sangen usein, että hän luopui omasta tahdostaan ja myöntyi
päinvastaisiin mielipiteisiin, joita herra Ratcliffe pelkäämättä ja
varsin suoraan toi esiin.

Ei mikään näyttänyt olevan pahemmaksi kiusaksi herra Verelle, kuin että
joku vieras jollakin tavalla osoitti huomanneensa, minkälaisen
holhouksen alaisena talon isäntä oli. Jos Sir Frederick tai joku muu
hänen läheisistä tuttavistaan viittasi siihen, niin hän välistä vastasi
heidän puheisiinsa ylpeästi ja pikaisesti, välistä koetti väistää asiaa
sillä, että sanoi väkinäisesti nauraen: "Tuo Ratcliffe ylpeilee liiaksi
siitä, että hän on niin tarpeellinen minulle. Mutta hän on rehellisin
ja taitavin mies maan päällä, enkä minä millään muotoa saisi asioitani
Englannissa hoidetuksi ilman hänen neuvojaan ja apuaan." Tämmöinen oli
mies, joka astui sisään juuri samalla hetkellä, jolloin herra Vere oli
käskenyt häntä kutsua. Silminnähtävän epäilyksen sekaisella
kummastuksella hän kuunteli, mitä Isabellalle oli tapahtunut.

Lopuksi herra Vere sanoi kääntyen Sir Frederickin sekä muiden herrojen
puoleen, jotka seisoivat hämmästyneinä hänen ympärillään: "Ja nyt,
ystäväni, te näette edessänne onnettomimman isän koko Skotlannissa.
Saanko minä teiltä apua, hyvät herrat -- saanko teiltä neuvoa, herra
Ratcliffe? Minä olen itse aivan kykenemätön tekemään tai edes
ajattelemaan mitään tämän äkkiarvaamattoman ja julman tapauksen
tähden."

"Käskekäämme tuoda hevosemme esiin, kutsukaamme palvelijamme kokoon ja
hakekaamme noiden pahantekijöiden jälkiä läpi koko seudun", sanoi Sir
Frederick.

"Eikö ole ketään", kysyi Ratcliffe, "jota te voisitte epäillä
syylliseksi tähän eriskummalliseen rikokseen? Emmehän me enää elä
ritarikaudella, jolloin nuoria neitosia ryöstettiin vain heidän
kauneutensa tähden."

"Luulenpa", vastasi herra Vere, "voivani liiankin hyvin keksiä syyn
tähän eriskummalliseen tapaukseen. Lukekaapa tämä kirje, jonka neiti
Lucy Ilderton on katsonut sopivaksi lähettää Ellieslaw'n kartanosta
nuorelle Earnscliffille, jota minä voin perinnöllisen oikeuteni nojalla
sanoa vihollisekseni ennen kaikkea muita ihmisiä. Te näette, että neiti
Lucy kirjoittaa tässä hänelle sen rakkauden perustuksella, jolla tämä
mies uskaltaa katsella tytärtäni. Neiti Lucy lupaa puhua ystävälleen
hartaasti hänen puolestaan, mutta vakuuttaa, että hänellä on tyttäreni
sydänlinnassa vieläkin voimakkaampi ystävä, joka on valmis häntä
auttamaan. Katsokaa erityisesti näitä alleviivattuja paikkoja, herra
Ratcliffe, jossa vehkeilevä tyttö kehoittaa häntä rohkeisiin keinoihin
vakuuttaen hänelle, että hänen kosimisensa onnistui joka paikassa
Ellieslaw'n kartanon tilusten rajojen ulkopuolella."

"Ja te, herra Vere, tahdotte muka päättää tästä haaveksivan neitosen
haaveksivasta kirjeestä", lausui Ratcliffe, "että nuori Earnscliff on
ryöstänyt teidän tyttärenne ja tehnyt itsensä syypääksi suureen ja
rikolliseen väkivaltaan, ilman mitään parempaa neuvonantajaa ja
kehoittajaa kuin neiti Lucy Ilderton?"




XI LUKU


    Te tänne, toiset tuonne -- tiedätkö
            Mist' ois hän löydettävä?

Seuraavana päivänä taas (ehkäpä vain näön vuoksi) lähdettiin etsimään
neiti Vereä, mutta yhtä turhaan nytkin, ja illalla alkoivat hakijat
jälleen palata Ellieslaw'n kartanolle.

"Kumma se on", virkkoi Mareschal Ratcliffelle, "että neljä ratsumiestä
ja yksi vangittu nainen ovat voineet näin kulkea seudun läpi
vähintäkään jälkeä jättämättä. Luulisipa melkein heidän lentäneen
pilviä myöten tai uponneen maan rakoon!"

"Usein", vastasi Ratcliffe, "saattaa olevien seikkojen perille päästä
siten, että tutkitaan _olemattomia_. Me olemme nyt tutkineet joka
ainoan tien, polun sekä jäljen, joka kartanosta lähtee kaikille ilman
suunnille. Tutkimatta on jäänyt vain tuo monimutkainen ja vaivalloinen
polku, joka kulkee soita myöten etelään Westburnflatiin."

"Ja miksi emme ole tutkineet sitäkin?" kysyi Mareschal.

"Niin, siihen voi herra Vere parhaiten vastata", sanoi hänen
kumppaninsa kuivakiskoisesti.

"Sitten lähden sitä kohta häneltä kysymään", huusi Mareschal. Hän
kääntyi herra Veren puoleen ja sanoi: "Minä olen saanut tietää, että
yksi polku on jäänyt vielä tutkimatta -- se nimittäin, joka vie
Westburnflatiin."

"Ohoh!" naurahti Sir Frederick, "tunnemmehan me Westburnflatin tornin
asukkaan perinjuurin -- hän on hurja poika, joka ei juuri tee eroa
naapurien tavaroiden ja omiensa välillä, mutta muuten hän on kaikissa
asioissa oikeauskoinen -- hän ei suinkaan puuttuisi mihinkään, mikä
kuuluu Ellieslaw'n isännälle."

"Sitäpaitsi", virkkoi herra Vere umpimielisesti, "hänellä oli viime
yönä kuontalossaan toisia pellavia. Ettekö ole kuulleet, että nuoren
Heugh-footin Elliotin talo on poltettu poroksi ja karja ryöstetty sen
tähden, ettei hän ruvennut antamaan aseitansa muutamille kunnon
miehille, jotka aikoivat taisteluun kuninkaan puolesta?"

Herrat hymyilivät toisilleen, kun kuulivat sanoman tästä työstä, joka
oli niin edullinen heidän omille hankkeilleen.

"Mutta yhtä hyvin", jatkoi taas Mareschal, "pitäisi meidän ratsastaa
myös sinnepäin, sillä muuten ihmiset varmaankin moittivat meitä
huolimattomiksi."

Tätä ehdotusta ei sopinut millään järjellisellä syyllä vastustaa, ja
hakijat käänsivät senvuoksi hevosensa Westburnflatin tornin tielle.
Pitkää matkaa ei kuitenkaan vielä ehditty siihen suuntaan kulkea, kun
kuului hevosten kavioiden kopinaa, ja pieni ratsujoukko lähestyi heitä.

"Tuolta tulee Earnscliff", sanoi Mareschal, "minä tunnen hänen
kiiltävänmustan laukkipään oriinsa."

"Ja tuolla on minun tyttärenikin hänen seurassaan!" huusi herra Vere
vimmoissaan. "Kuka nyt voi väittää epäluuloani perättömäksi ja
loukkaavaksi? Hyvät herrat! -- hyvät ystävät! -- auttakaa minua nyt
miekoillanne, että saisin lapseni pelastetuksi!"

Hän paljasti aseensa, jota esimerkkiä myös Sir Frederick ja useat muut
seurueesta noudattivat, valmistuen ryntäämään vastaantulijoiden
kimppuun. Mutta enin osa vielä viivytteli.

"He lähestyvät meitä aivan rauhallisesti ja hiljaa", sanoi Mareschal,
"kuulkaamme siis ensin, miten he voivat selittää tämän salaisen asian.
Jos Earnscliff on vähimmälläkään tavalla häväissyt tai loukannut neiti
Vereä, niin käyn ensimmäisenä miehenä sitä kostamaan. Mutta kuulkaamme
toki ensin, mitä heillä on sanomista."

"Te loukkaatte minua epäluulollanne, Mareschal", jatkoi herra Vere, "te
olette viimeinen, jonka suusta olisin olettanut saavani semmoista
kuulla."

"Te vahingoitatte itseänne vimmallanne, Vere, vaikka sitä, kyllä, asian
syyhyn nähden, ei ole pahaksi pantava."

Hän ratsasti nyt vähän matkaa muiden edelle ja huusi kovalla äänellä:
"Seisahtukaa, herra Earnscliff; taikka tulkaa neiti Veren kanssa kahden
tänne meidän luoksemme. Teidän syytetään ryöstäneen tämän neidon hänen
isänsä kodista, ja me olemme täällä, miekat kädessä, valmiina
vuodattamaan parhaan veremme hänen takaisinsaamisekseen ja
rangaistaksemme niitä, jotka ovat hänelle pahaa tehneet."

"Ja kukapa tahtoisi mieluummin olla avullisena siinä toimessa, herra
Mareschal, kuin minä?" vastasi Earnscliff, "kuin minä, jolla oli tänä
aamuna se ilo, että sain pelastetuksi hänet vankilasta, johon hänet oli
suljettu, ja joka parastaikaa saatan häntä takaisin Ellieslaw'n
kartanoon?"

"Onko asia niin, neiti Vere?" kysyi Mareschal vielä.

"Niin on", vastasi Isabella hartaasti, "aivan niin se on -- Jumalan
tähden pistäkää miekat tuppeen! Minä vannon kaiken pyhän kautta, että
olen joutunut rosvojen käsiin, jotka olivat minulle yhtä tuntemattomia
kuin heidän tarkoituksensakin, ja että tämä herra on vapauttanut minut
urhoollisuudellaan."

"Kuka sitten on tämän tehnyt ja missä tarkoituksessa?" jatkoi
Mareschal. "Ettekö tunne paikkaakaan, mihin teidät oli viety?
Earnscliff, mistä te neiti Veren löysitte?"

Mutta ennen kuin tähän kysymykseen ehti tulla vastausta, lähestyi herra
Vere heitä ja pistettyään miekkansa tuppeen keskeytti keskustelun.

"Kun saan tarkoin tietää", virkkoi hän, "kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa olen herra Earnscliffille, niin hän, siihen hän
luottakoon, saa asianmukaiset kiitokset. Sillä välin", näin sanoen hän
otti neiti Veren hevosen suitsista kiinni, "kiitän häntä ainoastaan
siitä, että hän on saattanut tyttäreni takaisin hänen luonnollisen
suojelijansa huomaan."

Hänen yrmeään päännyökkäykseensä Earnscliff vastasi yhtä tylysti, ja
kun herra Vere, käännyttyään tyttärensä kanssa kotiansa kohti, näytti
vajoavan tärkeään keskusteluun hänen kanssaan, katsoi muu seurue
sopimattomaksi häiritä sitä kovin lähelle menemällä. Sillä välin
Earnscliff, sanoessaan jäähyväiset herra Veren seurassa oleville
herroille, lausui julkisesti: "Vaikka en tiedä, mikä käytöksessäni
olisi voinut antaa aiheen tuommoiseen epäluuloon, niin en kuitenkaan
voi olla huomaamatta, että herra Vere näyttää luulevan minullakin
olleen jotain osaa hänen tytärtään kohtaan tehdyssä väkivallassa. Minä
pyydän siis sanoa teille suoraan, hyvät herrat, että tämä häpäisevä
syytös on perätön, ja että, vaikka voinkin tämmöisellä hetkellä antaa
anteeksi isän hurjistuneet tunteet, minä sittenkin, jos joku herroista
(hän katsahti tuikeasti Sir Frederickiin) arvelisi, etteivät minun
sanani ja neiti Veren vakuutukset sekä seurassani olevien ystävien
todistukset riitä puhdistamaan minua, -- mielelläni -- hyvinkin
mielelläni -- tahdon torjua päältäni tuon syytöksen, niinkuin sopii
miehelle, joka pitää kunniaansa henkeään kalliimpana."

"Ja minusta hän saa apulaisen", virkkoi Hackburnin Simon, "ja minä otan
osalleni kaksi teistä, ketkä tahansa, aatelista tai aatelitonta, herraa
tai talonpoikaa -- se on yks lysti Simonille."

"Kuka on tuo raa'annäköinen lurjus?" kysyi Sir Langley, "ja mitä
hänellä on tekemistä herrasmiesten riitojen kanssa?"

"Olenpa poika High-Teviotista", sanoi Simon, "ja minä olen valmis
käymään kenen miehen kimppuun tahansa, paitsi kuninkaan ja sen herran,
jonka maalla asun."

"Tulkaa pois", virkkoi Mareschal, "älkäämme aiheuttako
markkinatappelua. Herra Earnscliff, vaikka me olemme eri mieltä
muutamissa asioissa, voimmepa olla vastustajia, jopa vihollisiakin
pitämällä kuitenkin hyvää sukua ja rehellistä käytöstä ja toinen
toistamme 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46277