← catalogue

Avioelämää 2: Kahdeksantoista aviojuttua

by August Strindberg · Finnish · Gutenberg #46194 · 318,121 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Avioelämää 2: Kahdeksantoista aviojuttua
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Avioelämää 2: Kahdeksantoista aviojuttua

Author: August Strindberg

Translator: Joel Lehtonen


        
Release date: July 5, 2014 [eBook #46194]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46194

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOELÄMÄÄ 2: KAHDEKSANTOISTA AVIOJUTTUA ***

AVIOELÄMÄÄ II

Kahdeksantoista aviojuttua


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suom. ["Giftas"] Joel Lehtonen.



K. Kaatra, Tampere, 1907.






SISÄLLYS:

 Johdanto.
 Post-Scriptum.
 Syksy.
 Leivän puute.
 Lapsi.
 Rikollinen luonto.
 Maksua vastaan.
 Ilman vihkimistä ja vihittyinä.
 Kaksintaistelu.
 Paripuolet.
 Ei riitä.
 Eräs nukkekoti.
 Vahvempi.
 Kuten kyyhkyt.
 Hänen runonsa.
 Vanua, vanua!
 Afääriä.
 Taikauskoa.
 Hänen piikansa eli debet ja kredit.
 Perheen elättäjä.




Johdanto.


Rakastaa, se on: jatkaa elämää tulevassa sukupolvessa jonkun
tois-sukupuolisen yksilön kanssa, näyttää olevan pelkästään miehen
ominaisuus.

Mies uhraa sentähden kaikki saadakseen elää sen naisen kanssa, jota hän
rakastaa.

Nainen rakastaa miehessä ainoastaan niitä etuja ja miestä ainoastaan
niine etuineen, joita tämä hänelle tarjoo. Tätä miehen ominaisuutta on
nainen aina käyttänyt hyväkseen ja miehestä tuli siten toden tosiaan
orja, sillä se joka tekee työtä toisen hyväksi ilman korvausta, on
orja.

Kun nainen siis sanoo olevansa orjatar, niin hän valehtelee.

Nainen on keksinyt ruveta ottamaan maksua lemmestään. Prostitutsionissa
ottaa hän maksun kerralta, avioliitossa pitkäaikaisella kontrahdilla.
Mutta maksun kaikessa tapauksessa. Teeskennellen vastustelevansa, on
hän kiihoittanut miehen intohimoa ihan heikkopäisyyteen, joka ilmenee
naisten jumaloimisessa ja eroottisessa runoudessa, ja jonka vuoksi mies
aina meidän päiviimme saakka on elänyt itsepetoksen autuudessa
tuntematta alennustilaansa ja naisen oikeaa olemusta ja hänen
vallitsevaa asemaansa.

Miksi ei minkään maan kirjallisuudessa löydy ainoaakaan naisen
kirjoittamaa ylistyslaulua miehelle? Siksi että nainen halveksuu
masentamaansa miestä.

Kun nainen on laiskiintunut, on mies tehnyt työtä. Mies on kantanut
koko kuorman, viljellyt maan, jalostanut raaka-aineet, hävittänyt
taikauskon, tehnyt kaikki keksinnöt, suojellut hengellään kotia ja
isänmaata, naisen ollessa rauhassa ja nauttiessa hedelmät miehen työstä
ja vaivoista. Ja tästä hyödyllisestä yhteiskunnan jäsenestä on nyt
tehty narri, tätä uhrautuvaa aviopuolisoa, joka on ahertanut voimansa
loppuun vaimon ja lasten edestä, kohdellaan nyt kuin rikollista.

Nainen valehtelee sanoessaan, että häntä on aina sorrettu ja ettei hän
koskaan ole saanut toimia yhteiskunnallisissa töissä.

Hän on kaikkina aikoina päässyt johtovirkoihin.

Hän on ollut keisarinnana tuntematta maan lakeja, abbedissana käymättä
korkeakouluja, ja hänellä, jonka tukena on ollut työtä tekevä ja huolta
pitävä puoliso, on ollut mitä parhain aika antautua tieteelle ja
taiteelle.

Miksei ole antautunut?

Hän on ollut laiska.

Nainen valehtelee sanoessaan että lapset ja talous ovat vieneet hänen
aikansa.

Sillä hän on lykännyt työnsä 1:o kätilölle, joka on hänet päästänyt
synnytyksissä, 2:o ämmälle, joka on imettänyt, 3:o koulumamselille,
joka on kasvattanut, 4:o "köksälle", joka on valmistanut ruuan, 5:o
sisäkölle, joka on siistinyt miehen huoneen, 6:o "huusalle", joka on
korjannut miehen paidat ja ommellut nuo ylistetyt napit housuihin, 7:o
taloudenhoitajattarelle, joka on hoitanut koko talouden.

Mitäs sitten on nainen tehnyt?

Hän on laiskotellut!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin näyttää nainen sekautuneena siihen
puuhaan rakentaneen koko tuon mainion vehkeen. Se on nimittäin
rakennettu patriarkaatille eli isän velvollisuudelle elättää naisen
synnyttämät lapset. Hyvin viekas keksintö, sillä isyyttä ei voida
todistaa. Oikeudenmukaisimmin olisi yhteiskunta pitänyt rakentaa
matriarkaatille, sillä ainoastaan äitiyden voi todistaa.

Mutta matriarkaatissa olisi äidin pitänyt tehdä työtä -- ja se ei häntä
huvittanut.

Näin on tullut vallitsemaan se kummallinen vääryys, että mies yksin saa
elättää naisen, joka on ollut osakkaana heidän yhteisessä huvissaan, ja
kaikki naisen lapset. Eikä nainen ole hävennyt ottaa lahjaa vastaan.

Mutta orjilla eläminen on aina turmellut ja alentanut orjain haltijaa.
Siksi on nainen jäänyt takapajulle. Laiskuudesta ovat hänen ruumiinsa
lihakset tulleet heikommiksi kuin miehen, ajattelun puutteesta on hänen
älynsä jäänyt tylsemmäksi.

Nainen saattaa taideratsastajana ja nuorallatanssijana, johon ammattiin
yleisön suosio ja onni hänet viettelee, kehittää lihaksiaan, mutta ei
koskaan sellaisiksi kuin mies.

Nainen on säätänyt lakia, hallinnut, huseerannut, propageerannut
uskontoja [Constantinus suuren vaimohan teki tuon oivan kristinopin
Europan valtiouskonnoksi], politikoinut, sytyttänyt sotia, järjestänyt
uskonvainoja kaikkina aikoina, mutta sentään useimmiten piilossa
miesrukan selän takana, sillä nainen on aina ollut kavala pelkuri.

Hän on ollut perustuslaillinen monarkki ja miehet vastuunalaisia
ministereitä.

Meidän päivinämme näyttää nainen heränneen ja nähneen kieron asemansa
ja ruman tehtävänsä ja sen että valta luisuu hänen käsistään; sillä
mies on myös herännyt ja alkanut huomata, että häntä on petetty.

Sen kautta, että pelkuri ja laiska nainen on ajanut miehen yksin
sotaan, on miesten luku vähentynyt.

Myös sen kautta, että miehet ovat saaneet tehdä työtä yksinään yli
voimain, on miesten sukupuoli pilattu työllä. Nyt kun miehet taas
eivät tahdo antautua avioliittoon pelkiksi naisen hyödyttäjiksi, on
paljon naisia jäänyt naimattomiksi, s.o. ilman miehiä, joita he
orjuuttaisivat.

Siitäpä johtuu naissukupuolen raivoisa kirkuna, joka muodostaa niin
sanotun naiskysymyksen.

Nyt nainen herää ja katuu. Katuu tuhmuuttaan, ei vikojaan. Nyt tahtoo
hän ehtiä toisen edelle, viekkaudella ja petoksella.

Sanoo tahtovansa tehdä työtä. Valehtelee: tahtoo valtaa ja omaisuutta.
Ensin tahtoo hän n.s. Naidun Naisen Omistusoikeudella hommata
poikkeuslain, joka täydellisesti vapauttaa hänet elättämästä lapsiaan.

Miehen, joka on yksin luonut maan kaikki hyödykkeet, järjestänyt
työmarkkinat, kaupan ja teollisuuden, tulisi oikeastaan olla kaiken
omaisuuden omistaja. Ja jos oikeus vallitsisi, ei nainen saisi periä.
Nyt on hänellä kuitenkin perintöoikeus ja, mikä vielä pahempi,
naimaosakin.

Avioliiton kautta on mies yksinään velvollinen elättämään vaimon ja
hänen lapsensa, olivatpa lapset sitten miehen tai ei.

Naisen perimä, tai työllä ansaitsema, omaisuus pitäisi nyt
luonnollisesti käyttää kaikkien yhteiseen elantoon.

Mutta nyt vaativat naiset saada huvitella omallaan. He puhuvat
perinnöstä kuin omastaan. Kuka on työllään koonnut sen, mitä he perivät
(isältä tai äidiltä)? Tietysti joku mies, (isä tai isoisä) ei nainen.
On aivan kohtuullista, jos niitä vähiä murusia, joita vaimo joskus tuo
myötäjäisinään avioliittoon, käytetään miehen velkoihin, mitkä oli
tehty saavutetun työtaidon hankkimiseksi.

Tapahtuu luonnoton vääryys, jos nekin muruset eroitetaan vaimolle niin
että rikas vaimo usein voi antaa köyhän miehen elättää itseään.

Jo nykyjään säätää Ruotsin laki, että avioehdon kautta naisen omaisuus
(miehen kokooma) eroitetaan perheen ylläpidosta. Milloin pelastetaan
miehen omaisuus (hänen tai muiden miesten kokooma) tuhlaavaisen,
komeutta rakastavan naisen käyttövallasta? Naimakaaren 9:nen luvun 1 §
säätää:

Jos vaimo jotakin omalla työllään ansaitsee, saakoon hän myös sitä
hallita.

Mutta jos nainen työskentelee kodin ulkopuolella, on miehen palkattava
palvelijat, jotka tekevät hänen tehtävänsä (?) kotona. Siten on mies
Ruotsissa todenteolla naisen hyödyttäjäorja, ja sittenkin kirjoittavat
miehet nimensä naisten omistusoikeusanomusten alle.

Norjassa on mies täydellisesti naisen mielivallan alla. Siellä saavat
merimiesten vaimot nostaa miehen palkan laivain isännistöltä, kun mies
on matkoilla. Ja kun mies palaa kotiin, on perhe usein lisääntynyt
ilman hänen myötävaikutustaan!

Monet miehet eivät tahdo mennä naimisiin, koska heillä on saatavilla
jos miten paljon huvinhaluisia naisia, jotka, maksua vastaan tietysti,
(mies ei koskaan saa maksua) ovat taipuisia antautumaan vapaisiin
suhteisiin.

Täten ovat monet miehet pelastuneet avioliiton orjuudesta. Mutta nyt
kiukkuavat nuo älykkäät naiset näille suhteille, jotka estävät
avioliittojen syntymistä. Tämä on federatsioonin suuri salaisuus.
Naiset näkevät, että miehet ovat olleet heitä viisaampia ja tahtovat
nyt pakottaa miehiä laillistettuun prostitutsiooniin (= avioliittoon).

Uusi surkea todistus naisen pilaantumisesta. He eivät tahdo synnyttää
lapsia, sanovat naiset. Hyvä! Mutta naimisiin he kyllä tahtovat.
Se on: tahtovat antaa miehen elättää itseään täyttämättä niitä
velvollisuuksia, jotka heille tulee ottamalla vastaan elatusta. Tämä on
petosta!

Vielä tahtovat he äänioikeutta. Ilman velvollisuuksia luonnollisesti.
Suorittamatta sotapalvelusta. Se on: he äänestävät miesten hengestä
panematta omaansa vaaralle alttiiksi. He määräävät verot, säätävät
lait, päättävät sodasta ja rauhasta. He määräävät kaiken, sillä he ovat
enemmistönä.

Olkaa varuillanne, miehet!

M:me Adam, joka asetettiin ehdokkaaksi viime vaaleissa Ranskassa,
kieltäytyi ehdokkuudesta kirjoitelmalla, jossa hän kehoitti naisia
ajattelemaan velvollisuuksiaan ennenkun vaativat oikeuksia.

Ajaakseen miehen avionuottaan, ovat naiset nyt onnistuneet saamaan
kapakatkin kiinni. Miehen on seurusteltava "perheissä".

Kyllä olemme paljon saaneet lukea nuorista miehistä, jotka käyvät
tanssiaisissa ja matkustelevat kylpylaitoksiin onkimaan rikkaita
perijättäriä. Lukekaamme nyt muutamia hyviä kertomuksia
(objektiivisia!) hellistä äideistä, jotka kulettavat alastomia
tyttäriään kylpypaikoille ja tanssiaisiin pauloakseen niille elättäjiä.

Kun nyt nainen, levättyään hyvässä unessa 6,000 vuotta, tahtoo hädän
pakottamana tunkeutua työmarkkinoille, jotka mies on järjestänyt, on
hänet, etenkin kun hän tunkeilee julkeasti ja pilattuna, niiltä
karkoitettava! Työmarkkinat on perheen elättäjän!

Ulos kuhnurit!

Mutta nainen ei tahdokaan työmarkkinoille, hän tahtoo virkoihin ja
johtajan paikoille. Miksi tahtovat kaikki tytöt tulla lääkäreiksi?
Tietysti siksi, että pappien suistuttua lääkärit ovat sallimana,
velhomaisuutensa kautta, jota heidän virkansa vahvat etuoikeudet
suojelevat.

Kun Tukholman korkeakoulussa jaettiin miehisen matematiikan professorin
palkka ja annettiin puolet naiselle, tehtiin rikos oikeutta vastaan.

Ja siitä miehet riemuitsivat!

Ja naiset ilkiävät valittaa, että heillä on huonommat palkat kuin
miehillä. Ensinnäkin on se osaksi valetta. Niillä markkinoilla, jotka
nainen itse on järjestänyt, on hänellä aina paremmat palkat. Paheen
markkinoilla saa hän yksin palkkaa, mies ei mitään, ja voi miestä, jos
tohtii pyytää! Näyttämöllä, jossa ruumiillisista sulouksista maksetaan,
ei yksikään oopperalaulaja saa sellaisia honoräärejä kuin arvokas
tanssijatar. Opettajattarena, johon virkaan nainen pääsee kohtalaisen
tutkinnon suoritettuaan, saa nainen paremman palkan kuin mies, joka on
suorittanut vaikean tutkinnon. Vuonna 1867 maksettiin gradueeratulle
opettajalle 750 kruunua, mutta kansakoulunopettajattarille aina 1,800
kruunuun. Ja opettajattarille annettiin stipendejä mennäkseen
opintomatkoille ulkomaille.

Ja jos nainen tunkeutuu perheen elättäjän (miehen) työalueelle, tekee
hän murtovarkauden. Sitäpaitse on hänen työnsä huonompaa kuin miehen,
sillä hän on heikompi ja laiskempi kuin mies; siksi on hänelle
maksettava vähemmän palkkaa.

Naisella on myös sentähden vähemmän palkkaa, ettei laki velvota häntä
elättämään perhettä. Myös sentähden, että nainen elää vähemmällä. Miksi
vähemmällä? Siksi, että mies kaikissa huvituksissa maksaa naisen
puolesta. Lista-tanssiaisissa on pilettejä sekä herroja että naisia
varten, mutta mies lunastaa molemmat. Aina on miehen kutsuttava. Nainen
on ahnas. Hän ottaa maksun kaikesta, hamasta seurastaan hempeensä
saakka. Onko koskaan maailmassa sisar "bjuudannut" veljeään? Mies saa
maksaa kaiken, ne joululahjatkin, jotka nainen hänelle antaa.

Nainen on useimmiten hutiloija ja kun hän on pankkiviroissa, täytyy
miesten tarkastaa hänen tekemänsä työt. Maalla, tiesi muudan maamies
kertoa, täytyy vahtia naisia kun ne on ulkotöissä, kitkemässä tai
paimenessa, muuten ne kyykähtävät nurmelle lörpöttelemään. Humbuugia
siis tuo naisen ahkeruus!

Ensimäinen Ruotsissa ylioppilastutkinnon suorittanut nainen lunttasi
tutkinnossa hullummin kuin koskaan pojat ennen. Hän antoi nitoa Raben
kieliopin latinan sanakirjan lehtien väliin.

Sai reput, muistaakseni, sillä kertaa; mutta pääsi vuoden päästä. Ja
kun hän kuoli, juhlittiin häntä kyynelin kuten uranuurtajaa, sekä
naisten että -- miesten!

Voi niitä kilttiä miehiä!

Nainen on säätänyt kaksi moraalilakia: toisen miehiä, toisen naisia
varten. Jos mies ja nainen ovat yhteydessä keskenään, sanotaan naista
marttyyriksi ("vietelty" tyttö parka) ja miestä raukaksi (sellainen
roisto ja viettelijä).

Miten tuollainen viettely nyt oikeastaan tapahtuu, sitä ei jokainen
tiedä kokemuksestaan; mutta Perustuslaki (luultavasti naisten salaa
säätämä) kieltää siitä puhumasta.

Jos tulee lapsi. Heti esiintyy laki ja mies tuomitaan _yksinään_
kustantamaan sen orpokotiin tai elättämään sitä. Miksei kumpaistakin?
Molemmathan tuosta suloudesta nauttivat. Jos mies ei jaksa maksaa,
pannaan hänet vankeuteen. Mutta nainen on vapaa! Tuo kurja viettelijä
saa siten vastata yhteisestä viasta.

Vielä: avioliitossa petetty aviomies on naurettava, petetty vaimo on
traagillinen. Päin vastoin pitäisi olla, sillä uskoton mies ei hommaa
perheeseen vierasta jäsentä, mutta vaimo kyllä usein hommaa. Ja
sitäpaitse on vaimolla suurempi velvollisuus pysyä uskollisena kuin
miehellä, sillä vaimo ottaa maksua mieheltä uskollisuudestaan; mutta
mies ei!

Naisella on siis kaksi moraalilakia.

Vielä eräs seikka. Vietellylle tytölle ei tule mitään muuta vahinkoa
kuin se että hän menettää naisväen kunnioituksen sentähden, että hän
oli typerä. Miehet naivat sekä vieteltyjä tyttöjä ja leskiä että
prostiteerattuja naisia. Ne eivät juonittele lainkaan niissä asioissa.
Vain naiset ja Björnson nykyään vaativat puhtaita nuorukaisia.

Nainen on kuten sanottu, aina kiskonut hyötyä pettämältään mieheltä ja
kiihoittamalla ja tyydyttämällä hänen auttamatonta intohimoaan, pitänyt
häntä rakkauden kahleissa.

Nainen kutsuu itseään, tuossa ijänikuisessa itsemairittelussaan,
nimellä Mykkä. Hän ei muka osaa puhua, ei vainkaan! Ja kuitenkin on
naisväen kieli aina Sokrateen päiviltä saakka kuuluisa. Mykkä! Hyvä se
että hän vaikenee seurakunnassa, sillä ken on valehdellut 6000 vuotta
ja kauemmankin, hän ei voi eroittaa totuutta valeesta. Hän, joka ei
koskaan ole ajatellut niin ainoaa hyödyllistä keksintöä eikä tehnyt
työtä, hän on menettänyt sananvaltansa kunnes hän katuu, kääntyy ja
tekee parannuksen.

Hän ei ole koskaan välittänyt mistään muusta kuin itsestään, ei
milloinkaan yleisasioista. Jos olisi tahtonut, olisi hän kauan sitten
ymmärtänyt hyvin kaikki yhteiset asiat.

Karakteristista muuten, miten nainen, joka sai valikoida kaikkia aloja,
valitsi vain kehnoja: keisarinnana ja kuningattarena on hän ollut
tyrannillinen, vähäpätöinen tai huono, abbedissana punonut konnan
juonia pappien kanssa, näyttelijänä ja nuorallatanssijana näyttänyt
ruumistaan, prostitueerattuna ja vaimona kaupannut hempeään.

Mitenkähän sitten naisten jumaloiminen on oikeastaan syntynyt ja mitä
se on? Minä arvelin ennen, että se oli pojan kunnioitusta äitiä
kohtaan, mutta pelkäänpä erehtyneeni. Minä en usko enää että on
erikoisen kunnioitettavaa "synnyttää eläviä sikiöitä." Mutta nainen lyö
rahaksi kaikki: äitiyden on hän saanut julistetuksi pyhäksi. Raskauden
aikana on hän irtautunut kaikista perheen emännän velvollisuuksista ja
on paukannut visusti miehen päähän sen, että häntä täytyy hoidella mitä
paraiten ja lellitellä mitä eniten. Hän on viekkaudella hankkinut
itselleen oikeuden tehdä mitä tahtoo yhdeksänä kuukautena. Hänen täytyy
loikoa sohvalla, lukea rauhallisia kirjoja, jotka eivät häntä säikytä
(ei Nordauta eikä Schopenhaueria), saada paraita ruokia, ajella
vaunuilla; ja mies ei saa inttää häntä vastaan, sillä siitä voisi
koitua ikävyyksiä lapselle. Ja mies uskoo mokomaa, vaikka hän tietää
alaluokan naisten synnyttävän helpoimmin sentähden, että he tekevät
raskasta työtä, uskoo, vaikka tietää lääkärin määränneen jonkun ensi
kertaa raskaana olevan naisen luuttuamaan lattioita. Hyvin käytetyn
yhdeksän kuukauden päästä, kun mies on lopullisesti dreseerattu,
tulevat muutaman tiiman kivut, huomatkaa, seuranaan mitä suurin ilo ja,
sanokaamme suoraan, nautinto.

Tämän parin tunnin kärsimyksen mies saa korvata elinkautisella
vankeudella.

Sitten on äidinrakkaus puhkeeva ihanina kukkina kuorestaan ja nainen,
äiti, madonna loistossaan ilmestyvä.

Äidinrakkaus ilmenee seuraavalla tavalla. Hankitaan imettäjä, joka
täyttää äidin "armaimman" velvollisuuden. Äiti on liian heikko
imettämään itse ja hänellä "ei ole antaa". Sitten jätetään äidinhuolet
lapsenpiialle, sitten koulun opettajattarelle ja vihdoin miehelle.

Äidinrakkaus on kuolemaa väkevämpi: kirjoittaa eräs herrasmies!

Jumaliste niitä herrasmiehiä!

Heti kun joku mies suurilla lahjoillaan saa vaikuttavan aseman,
ilmestyy nainen kiskomaan hyötyä hänestä ja alentamaan häntä.

Sokrateella oli vaimo, joka, kun ei voinut pakottaa miestään mairimaan
naisia, häpäisi hänet.

Kun Kristus tuli muotiin ja suurvallaksi, alkoivat naiset tuumia miten
saisivat hänestä hyötyä tai hänet viralta.

He eivät olisi hänestä hyötyneet, sillä hän oli naisvihaaja, siksi
panivat he hänet viralta. Kun hänellä ei ollut vaimoa, eivät he voineet
ylentää hänen vaimoaan miestä alentaakseen. Aprikoivat asiaa neljä
sataa vuotta, ja jo keksivät. Ottivat ja tekaisivat hänen äitinsä,
timmermannin vaimon, "Jumalan äidiksi." Kun kerran Jeesus oli Jumalan
Poika, niin oli Jumalan äiti Jeesuksen mummo. Kylläpä vaati tällainen
keksintö oikein naisen aivoja! Ei tämä tosin varsin viisasta ollut,
paremminkin hölmöä, mutta kavalaa se oli, sillä määrään päästiin. Mies
(Jeesus) oli pantu viralta ja nainen (madonna) nostettu valtaan.

Lahjakkaan marttyyrin sijalle typerä nainen!

Mutta sitten piti Jumalan äidin tietysti tulla äidiksi ilman
epäpuhdasta yhteyttä miehen kanssa.

Ja sitten tehtiin timmermanni Joosepista aisankannattaja ja sitten
julistettiin Jeesus isättömänä syntyneeksi kuten Phylloxera ja
mahoampiainen.

Sitten sopi nainen asioista pappien kanssa ja sitten poltettiin ne,
jotka eivät uskoneet tuohon ihanaan madonnaan.




Post-Scriptum.


Ylläolevan kirjoitettuani on eräs artikkeli Matriarkaatin historiasta,
tämän vuoden Nouvelle Revuessa maalisk. 15 p:ltä, yhä vahvistanut
epäilyksiäni siitä, että naisliike on palautumista naisvaltaan, joka
muinoin on ollut olemassa ja jonka peruja ovat naisen jumaloiminen,
madonnan palvelus, naidun naisen omistusoikeus y.m. Artikkelin tekijä,
Paul Lafargue, lopettaa kirjoitelmansa seuraavasti:

"Patriarkaalinen perhe on siis verrattain nuori yhteiskunnallinen muoto
ja se vihittiin monen monilla rikoksilla, jotka kaikki ehkä
tulevaisuudessakin uusiintuvat, jos yhteiskunnat koettavat jälleen
muodostua matriarkaateiksi."

Sitä koetetaan paraikaa, vaikka kavalasti hyökäten. Ja keinot ovat

    _Naidun naisen omistusoikeus_

               ja

    _nainen työmarkkinoilla_,

jos nimittäin mies yhä jää perheen elättäjäksi. Siis miehet, olkaa
varuillanne!




Syksy.


He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta. Onnellisinako? Mikäli olot
sallivat. He olivat kiskoneet tasaväkisesti, tasaväkisesti, kuten kaksi
yhtä vahvaa nautaa, jotka vetävät kukin köydenpäästään.

Ensimäisenä vuotena haudattiin tietysti paljon kuvitteluja avioliiton
absolutisesta autuudesta. Toisena vuonna tulivat lapset ja elämän
ankara aherrus ei jättänyt paljon aikaa aprikoimiseen.

Mies oli kotirakas, ehkä hyvinkin, ja perhe oli hänen pieni maailmansa,
jonka keskipisteenä hän oli; lapset olivat säteitä ja vaimo koetti
hänkin olla jonakin sisustan pisteenä, mutta ei keskellä ympyrää, sillä
siinä oli mies, ja siksi lankesivat säteet joskus yhteen, joskus
erilleen ja kokonaisuus särkyi.

Nyt kymmenentenä vuonna nimitettiin mies vankilain tarkastuslaitoksen
sihteeriksi ja hänen oli lähdettävä matkoille. Tämä uhkasi hänen
kotoisia tapojaan ja hän oli melkein tyytymätön kun hänen kohta oli
koko kuukaudeksi lähdettävä kodistaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän
tulisi enimmän kaipaamaan, vaimoa vaiko lapsia; ehkä kaikkea.

Lähtöpäivän edellisenä iltana istuu hän sohvallaan ja katsoo kun vaimo
latoo vaatteita hänen matkalaukkuunsa. Vaimo on polvillaan permannolla
ja laittelee laukkuun liinavaatteita. Hän puhdistaa pölyn mustista
vaatteista, kääntää ne huolekkaasti, jotta ne sopivat mahdollisimman
pieneen tilaan; eihän mies sellaisia asioita ymmärrä. Vaimo ei ollut
kodissa koskaan ruvennut palvelijan asemaan, tuskin hänen
vaimokseenkaan. Hän oli äiti: lasten ja miehen. Hän ei koskaan
nöyryytetyin mielin ryhtynyt parsimaan miehen sukkia, hän ei koskaan
tarvinnut kiitoksia. Eikä hän koskaan arvellut miestä tällaisesta
velalliseksi, sillä antoihan mies vastineeksi hänelle ja hänen
lapsilleen sekä ehyitä sukkia että paljon muuta, jota hän olisi saanut
hankkia raskaalla työllä maailmalla lasten täytyessä jäädä yksin
kotiin.

Mies istui sohvan nurkassa ja katseli vaimoaan. Nyt kun jäähyväisten
hetket lähenivät, alkoivat jo pienet kaipauksen ennakkosuoritukset. Hän
katseli naisen vartaloa. Lapaluut olivat jo vähän pönkällään, ja selkä
oli koukistunut työstä kehdon, silityslaudan ja lieden luona. Miehenkin
selkä oli kumarassa työstä kirjoituspöydän ääressä ja hänen oli
täytynyt hankkia apulaiset silmilleen. Mutta nyt ei hän tosiaan
ajatellut itseään. Hän huomasi, että naisen palmikot olivat ohuemmat
kuin ennen ja että jakauksessa näki valkenemisen oireita. Hänenkö
vuoksensa nainen oli kukoistuksensa kadottanut, hänenkö ainoastaan? Ei,
koko sen pienen yhteiskunnan, jonka he kaikki muodostivat; sillä olihan
vaimo tehnyt työtä itsensäkin puolesta. Ja miehenkin päälaella oli
tukka ohennut taistelussa kaikkien edestä. Hän olisi ehkä ollut
nuorekkaampi, ellei niin monta suuta olisi ollut odottamassa, jos hän
olisi ollut yksin, mutta hän ei hetkeäkään toivonut, että hän olisi
ollut yksin.

-- Hyvää tekee, kun pääset vähän kotoa jaloittelemaan, sanoi vaimo,
sinä oletkin istua kyköttänyt sisällä ihan liian paljon.

-- Olet hyvilläsi kun pääset minusta, sanoi mies hiukan katkerana,
mutta minulle tulee teitä ikävä.

-- Sinä kaipaat kuin kotikissa lämmintä nurkkaa, vaan en minä luule,
että sinä kaipaat minua kovinkaan hirveästi.

-- No entäs lapsia?

-- Niin, kun olet poissa, mutta kun olet kotona, niin kitiset niiden
tähden, ei pahasti tietysti, mutta kuitenkin! Oo, ei, kyllähän sinä
niistä pidät, uskonhan minä, en tahdo sinua väärin syyttää.

Illallisella oli mies hyvin lauhkea ja tunsi mielensä alakuloiseksi.
Hän ei lukenut iltalehtiä, mutta koetti vain päästä puheisiin vaimonsa
kanssa; mutta tällä oli niin paljon huolehtimista, ettei hän ruvennut
pitkiin tarinoihin ja sitäpaitse olivat hänen tunteensa ehtineet hyvin
terästyä kymmenen vuoden ottelussa lasten kamarissa ja keittiössä.

Mies oli kovin tuntehikas, vaikkei tahtonut sitä näyttää ja
epäjärjestys hänen huoneessaan vei häneltä sielun rauhan. Hän näki
jokapäiväisen elämänsä, olemassaolonsa kappaleita nakeltuina sinne
tänne tuoleille ja piirongeille ja avonainen, musta matkalaukku ammotti
hänestä kuin ruumiskirstu, jossa valkeat vaatteet olivat kääriliinoina
mustien vaatteiden ympärillä, joissa näkyivät hänen polviensa ja
kyynäspäittensä jälet ja hänestä oli kuin viruisi hän itse tuossa
valkeassa tärkkipaidassa valmiina suletun kannen alla pois
kannettavaksi.

Huomisaamuna, elokuun aamuna, hyökkäsi hän ylös sängystä, pukeutui
sydän kurkussa ja oli hyvin hermostunut. Hän meni lasten kamariin ja
suuteli kaikkia lapsia, jotka hieroivat unta silmistään, ja syleiltyään
vaimoaan hypähti hän ajurin rattaille lähteäkseen asemalle. Matka,
esimiesten seurassa, hauskuutti häntä ja hänestä tuntui tosiaan hyvältä
vähän virkisteleidä. Koti jäi taakse kuin tympeä sänkykamari ja hän oli
oikein iloinen saapuessaan Lindköpingiin.

Seuraava päivä vietettiin hienoilla vankilapäivällisillä suuressa
hotellissa, jossa juotiin maaherran, mutta ei vankien menestykseksi,
vaikka viimemainitun kuitenkin luulisi olleen matkan tarkoituksen.
Mutta sitten tuli ilta ja olo yksinäisessä huoneessa. Sänky, kaksi
tuolia, pöytä, komuuti ja yksi steariinikynttilä, joka levitti kehnoa
valoa alastomille tapeteille. Sihteeri oli ihan hädissään. Ei ollut
mitään: ei tohveleja, yönuttua, piippuhyllyä, kirjoituspöytää; ei noita
pikkukapineita, jotka muodostivat ihan koko hänen elämänsä. Entä vaimo
ja lapset? Mitenkähän ne nyt voivat? Olivatkohan terveitä? Sihteeri
tuli rauhattomaksi ja synkeäksi. Kun hän aikoi vetää kelloaan, ei ollut
kellonavainta. Se jäi kotiin kellotelineelle, jonka kerran hänen
vaimonsa morsiamena ollessaan oli hänelle ommellut. Hän asettui
makuulle ja sytytti sikarin. Mutta sitten täytyi hänen nousta
ottaakseen erästä kirjaa matkalaukustaan. Kaikki oli siihen niin
huolellisesti ladottu, että hän pelkäsi tekevänsä pahaa siivoa. Mutta
kun hän siinä kaiveli, niin löysi tohvelit! No kaikkea se eukko ehtii
ajatella! Ja sitten sai hän kirjan käsiinsä! Mutta ei tullut luvusta
mitään. Siinä loikoessaan ajatteli hän menneitä päiviä, vaimoaan
kymmenen vuotta sitten. Ja silloin ilmestyi kuva menneiltä ajoilta ja
nykyinen haihtui sikarin sinisen ruskeihin sauhuihin, jotka kierrellen
kohosivat sadeveden tahraamaan lakeen. Ja hän kaipasi rajattomasti.
Jokainen lausuttu tyly sana viilsi hänen korvaansa ja hän katui vaimon
jokaista karvasta hetkeä, joiden tuloon hän oli syypää. Viimein
nukahti.

Huomenna työtä ja uudet päivälliset ja maljat tirehtöörin, mutta ei
vieläkään vankien menestykseksi. Ilta yksinäisyyttä, autiota, kolkkoa.
Hän halusi puhella vaimolleen. Ja hän otti esiin paperia ja asettui
kirjoituspöydän ääreen. Ensimäiseen kynänvetoon kirje töksähti. Mitä
hän panisi? "Mamma hyvä", kirjoitti hän aina silloin kun lähetti kotiin
kirjelapun, jossa ilmoitti syövänsä kaupungilla. Mutta nyt ei
hän kirjoittanutkaan mammalle, vaan entiselle morsiamelle,
rakastajattarelle. Ja sitten hän kirjoitti "Lilly, rakkaani", kuten
muinoin. Kömpelösti se alussa kävi, sillä niin monta kaunista sanaa oli
jokapäiväisen, arkipäiväisen elämän raskas, kuiva kieli unohduttanut;
mutta pian hän lämpeni, ja nyt muistuivat ne jälleen mieleen kuin
menneet säveleet; valssin tahtia ja romanssi-katkelmia; sireeniä ja
pääskysiä, auringonlaskuisia iltoja peilikirkkailla ulapoilla; kaikki
elämän kevätmuistot häilyivät esiin auringon pilvinä ja ympäröivät
häntä. Sivun alimmaiseen laitaan laittoi hän tähden kuten rakastavaiset
tavallisestikin ja kirjoitti sen viereen -- aivan kuin ennen --
"Suutele tähän!" Kun hän oli kirjoittanut kirjeen ja luki sen läpi,
tunsi hän poskiaan kuumentavan ja oli vähän kuin nolona. Miksi, sitä ei
hän tarkoin tiennyt. Mutta hänestä tuntui kuin olisi hän uskonut
salaisimmat tunteensa jollekin, joka ei ehkä niitä ymmärtänyt.

Pani kuitenkin kirjeen postiin.

Kesti pari päivää ennenkuin vastaus tuli. Odotellessaan kuleksi hän
lapsellisen hämillään ja hermostuneena.

Mutta sitten tuli vastaus: mies oli koskenut oikeaan kieleen ja
keittiön kärystä ja lapsenkamarin melusta kuului laulu kirkas ja
sointuisa, lämmin ja puhdas kuin ensimäinen rakkaus. Ja sitten alettiin
lähetellä rakkauskirjeitä kahden puolen. Mies kirjoitti joka ilta ja
saattoipa päivilläkin lähettää postikortin. Toverit kummastelivat
häntä. Hän alkoi nimittäin pitää puvustaan ja ulkomuodostaan
niin tarkkaa huolta, että alettiin epäillä hänen joutuneen
rakastelusuhteisiin. Ja hän olikin rakastunut, uudelleen! Hän lähetti
vaimolleen valokuvansa, ilman silmälasia, ja vaimo hänelle kiharan
päästään. He kirjoittelivat lapsellisuuksia ja mies oli ostanut
värillistä kirjepaperia, jossa oli kyyhkysten kuvia. Mutta eiväthän he
vielä olleetkaan kuin keski-ikäisiä ihmisiä, eivät lähelläkään
viittäkymmentä, vaikka olivat elämän taistelujen vuoksi ruvenneet
tuntemaan itseään vanhoiksi. Mies oli viime vuonna lyönyt laimin
vaimonsa avioliitossa, ei niin paljon kylmyydestä kuin kunnioituksesta,
sillä vaimo oli hänelle etupäässä lasten äiti.

Matka läheni loppuaan. Nyt alkoi hän tulla levottomaksi ajatellessaan
kohtaamista. Hän oli vaihdellut kirjeitä lemmityn kanssa; tokkohan äiti
ja perheen äiti hänelle riittäisikään? Hän pelkäsi pettyvänsä kotiin
palatessaan? Hän ei tahtoisi nähdä vaimoaan kyökkiriepu käsissä eikä
lapset helmoissa kun tämä lähestyisi häntä syleilläkseen. Heidän oli
tavattava jossain muualla, kahden. Kutsuisiko hän hänet vastaansa
kohtaukseen Vaxholmalle, ravintolaan, jossa he kihlausaikoinaan olivat
viettäneet niin monta iloista hetkeä? Kas sepä oli hyvä keksintö!
Sielläpä asuen sopisi parina päivänä palautella muistoon menneiden
kevätpäivien ensimäistä iloaikoja, jotka eivät koskaan palaa.

Hän istuutui tekemään ehdotustaan pitkällä, hehkuvalla kirjeellä, johon
vaimo vastasi myöntävästi heti ensi postissa, onnellisena kun mies oli
esittänyt ihan hänen tuumansa.

Kahden päivän päästä oli mies Vaxholmalla ja laittoi huoneet
ravintolassa kuntoon. Oli kaunis syyskuun päivä. Söi päivällisensä
yksin suuressa salissa, joi lasin viiniä ja tunsi itsensä nuoreksi
jälleen. Niin valoisaa ja ilmakasta täällä oli! Tuolla siniset
vedenselät ja vain rantain koivut olivat väriä vaihtaneet. Puistossa
kukkivat vielä upeimmillaan daliat, ja resedat tuoksuivat kukkapenkkien
laiteilla. Joku mehiläinen pujahti vielä ehtyviin kupuihin, mutta
palasi pettyneenä takaisin pesäänsä. Salmeen tulivat ja sieltä lähtivät
purjehtijat heikossa tuulessa ja käännöksissä leputtivat purjeet ja
piiskasivat jalusnuorat ja lokit lensivät pelästyksissään ja kirkuen
silakan pyytäjäin luota, jotka istuivat ryypiskellen veneissään.

Hän rupesi kahville verannalle ja odotteli höyrylaivaa, joka oli tuleva
kello kuusi.

Levottomana, kuin outoa kohtaloa odotellen, maleksi hän edestakaisin
balkongilla, tähystellen tuonne selälle ja kaupungin puoleiselle
salmelle nähdäkseen joko laiva tulee.

Vihdoin kohosi savu Tenölandetin männiköiden takaa. Sydämensä alkoi
hieman jyskyttää, hän joi lasin likööriä. Lähti sitten alas rantaan.
Nyt näkyi savupiippu keskellä salmea ja pian näki hän keulatangon
lipun. Tulikohan hän vai oliko sattunut esteitä? Ei muuta kuin jollekin
lapselle jotain, ja hän ei olisi lähtenyt kotoa ja sittenhän olisi
miehen oltava yötä yksin täällä hotellissa. Lapset, joita hän ei ollut
muistellut viime viikkoina hyvin paljon, tuntuivat ilmestyvän nyt kuin
jokin haitta vaimon ja hänen välilleen. Viimeisissä kirjeissään olivat
he puhelleet hyvin vähän lapsista, kuten koettaen karkoittaa
tunteistaan häiritseviä sivuseikkoja tai todistajia.

Asteli pitkin laituria, joka narisi jalkain alla, kunnes pysähtyi
seisomaan pollarin viereen ja tuijotteli laivaan, jonka runko suureni
ja vanavesi virtaili sulavana kultana sinisellä, hieman värähtelevällä
veden pinnalla. Nyt näki hän väkeä liikehtivän yläkannella ja
matroosien puuhaavan keulassa touvien kimpussa.

Ja sitten vilkkuu valkoista tuolla yläällä perämiehen kopin vieressä.
Mies on yksin laiturilla, ei siis voitane juuri vilkuttaa muille kuin
hänelle; eikä kukaan muu vilkuttane kuin vaimo. Mies ottaa nenäliinansa
ja vastaa tervehdykseen. Mutta huomaa, ettei hänen nenäliinansa ole
valkea, sillä jo kauan sitten alkoi hän käyttää värillisiä,
säästeliäisyydestä. Höyrylaiva huutaa, singnaleerataan ja kone
hiljentää, laiva lähenee nyt laituria ja mies tuntee vaimonsa.
Tervehtivät silmillään, mutta eivät vielä voi puhua pitkän välimatkan
vuoksi. Laiva tulee laituriin. Hän se on, eikä kuitenkaan hän. Kymmenen
vuotta! Muoti on muuttunut, vaatteiden kuosi toinen. Ennen saarsi hänen
hienoja, tummia kasvojaan kuin kehyksiin siihen aikaan käytetty
bahytti, joka soi otsan paistaa avoinna; nyt hänen kasvojaan varjosti
jonkinlainen miehen hattua ilkeästi apinoiva päähine; ennen kuulsi
hänen sorea vartalonsa pienin, leikkivin piirtein kauniisti poimuilevan
visiittikapan peitosta, joka veikistellen kätki ja ilmaisi olkapäiden
pyöreyden ja käsivarsien liikkeet; nyt rumisti koko olentoa pitkä
kuskitakki, joka kuvasti vaatteet, mutta ei vartaloa, ja kun vaimo
astui laivan porraslaudalta, näki mies hänen pienen jalkansa, johon hän
oli ihan rakastunut ennen, silloin kun se oli tiiviissä nappikengässä,
virutettuna suippuiseen kiinalaistohveliin joka ei sallinut jalkaterän
ponnahdella noissa tanssivissa rytmeissä, mitkä häntä ennen hurmasivat.

Hän, eikä hän! Mies syleili häntä, suuteli. Kysyivät vointia ja mies
lasten vointia. Ja lähtivät rannalta.

Sanat kömpelöitä, kuivia, vastahakoisia. Kummallista! He ikäänkuin
häpesivät toisiaan, kirjevaihtoonsa eivät vihjailleetkaan.

Viimein rohkaisi mies mielensä.

-- Lähdemmekö kävelemään ennenkuin aurinko laskee?

-- Lähtään, mielelläni, vastasi vaimo ja luottautui miehen
kyynäskoukkuun.

Kulkivat katua pitkin pieneen kaupunkiin. Kaikki kesäiset huvipaikat
oli sulettu luukuilla, puutarhoista oli kukoistus riistetty. Joku
lehväin taakse piiloutunut omena oli niissä vielä, mutta kukkapenkeistä
oli kukat viety. Verannat, joista oli telttamarkiisit poistettu,
näyttivät luurangoilta ja äänetöntä oli nyt siellä, missä ennen iloinen
nauru oli kajahdellut ja kasvot ilosta loistaneet.

-- Näyttää niin syksyiseltä, sanoi vaimo.

-- Niin, kolkkoa on nähdä kesäiloja tällaisina.

Vaelsivat edelleen.

-- Mennään katsomaan entisiä asumuksiamme, sanoi vaimo.

-- Mennään, se on hauskaa.

Ja he kulkivat kylpylaitoksen ohitse.

Tuossa oli pienoinen tupa ahtaassa tilassa, puutarhurin ja
luotsivanhimman asumusten välillä, punaisen säleaidan sisällä,
verannoineen ja puutarhatilkkuineen.

Muinaiset muistot havahtivat. Tuolla, tuossa kamarissa syntyi
ensimäinen. Riemua, juhlaa! Laulua ja nuoruutta! Tuossahan oli heidän
istuttamansa ruusupensas. Tuohon he laittoivat maamansikkalavan, mutta
ei ollut sitä siinä enää, se oli nurmikoksi ruohottunut. Saarnipuissa
oli keinun jälet, mutta keinua ei ollut.

-- Kiitos kauniista kirjeistäsi, sanoi vaimo ja puristi miehen
käsivartta.

Mies punastui, ei vastannut. Sitten kääntyivät he kulkemaan hotellille
päin, miehen kertoessa kaikellaista matkaltaan.

Mies oli antanut laittaa aterian suureen saliin, heidän entiselle
pöydälleen, jossa he muinoin olivat aterioineet. Ruokaluvuitta
rupesivat syömään.

Ja nyt olivat he kahden jälleen. Mies otti leipäkorin ja tarjosi
vaimolleen. Tämä hymyili. Eipä mies ollut aivan tuonoon ollut niin
kohtelias. Mutta oli nyt taas niin uutta ja hauskaa aterioida
ravintolassa ja pian keskustelivat he lämmenneinä, kuten duettoa,
toinen ehättäen jotain kertomaan toisen puhuessa, muistutellen sitä tai
sitä mennyttä, ja he elivät muistoissa. Katseet loistivat ja kasvojen
pienet rypyt tasoittuivat. Oi sitä kultaista, ruusunhohteista aikaa,
joka on ihmisellä vain kerta, jos on, jota niin monilla, monilla ei ole
ollenkaan. Herkkuihin päästyä kuiskasi mies jotain tarjoilijattarelle,
joka pian toi pöytään pullon sampanjaa.

-- Rakas Aksel, mitä sinä ajatteletkaan? sanoi rouva kuten nuhdellen.

-- Kevättä, mikä meni, mutta mikä palaa. -- Mutta hän ei ajatellut
oikeastaan sitä, sillä vaimon nuhteissa juolahti mieleen tummana
hiipien kuin kissa, kuva lapsenkamarista ja jauhopuurosta.

Mutta mieli selkeni jälleen, ja ruusunpunainen viini kosketti taas
muistojen kieliin ja he antautuivat menneisyyden lumoisaan huumaukseen.

Mies istui nyt kyynärpää pöytää vasten ja käsi silmillä kuten koettaen
karttaa häiritsevää nykyhetkeä, nykyhetkeä, jota hän niin oli halunnut.

Hetket kuluivat vireästi. Nousivat pöydästä ja menivät kahville saliin,
jossa oli piano.

-- Kuinkahan minun pienoiseni jaksavat, tuumi rouva, heräten nyt vasta
huumauksesta.

-- Istupas ja laula, sanoi mies ja avasi soittimen.

-- Mitä minä laulan? Tiedäthän sinä, etten ole laulanut moniin
aikoihin.

Kyllä, hän tiesi kyllä, mutta nyt hän tahtoi laulua. Vaimo asettui
pianon ääreen ja soitteli preludioita. Rämisevä kapakkapiano kalisi
kuin irtohampaat.

-- Sano mitä minä nyt laulan? kysyi vaimo ja kääntyi miehen puoleen.

-- Sinä tiedät, Lilly, vastasi mies tohtimatta hänen silmiinsä
katsahtaa.

-- Sinun laulusi! Niin, kun minä sen vaan muistaisin!

-- Ja sitten hän lauloi: "Maa kaukainen mikä se lienee, miss' armaani
asustelee."

Mutta oi, ääni oli ohut, terävä ja mielenliikutus sen teki
epäpuhtaaksi, hetkin kuin huuto sielun sisimmästä, tunne keskipäivän
katoamisesta ja illan lähenemisestä. Sormet, jotka olivat askaroineet
raskaassa työssä, eivät helposti osuneet oikeihin tangentteihin ja
soitin oli soitettu pilalle; vasaroista kangas kulunut ja vain puut
napsahtelivat metallikieliin.

Kun oli laulanut, ei vaimo pitkään aikaan tohtinut käännähtää
istuimellaan, hän aivan kuin odotteli että mies tulisi hänen luokseen
ja sanoisi jotain. Mutta hän ei tullut, ja äänetöntä oli huoneessa. Kun
vaimo kääntyi tuolillaan, niin mies sohvalla itki. Vaimo halusi
hypähtää hänen luokseen, puristaa hänen päätään käsiinsä ja suudella
häntä kuten muinoin, mutta hän ei voinut nousta, istui liikkumatta,
katseli lattiaan.

Miehellä oli polttamaton sikari peukalon ja etusormen välissä. Kun hän
kuuli laulun vaikenevan, purasi hän sikarista pään, raapaisi tulta.

-- Kiitos, Lilly, sanoi mies sauhutellen. Tahdotko nyt kahvia?

Joivat kahvia ja puhuivat ylimalkaisesti kesähuveista ja tuumivat missä
asuisivat ensi suvena. Mutta keskustelu alkoi kuivua ja asiat toistua
samoina.

Vihdoin sanoi mies, tukauttelematta pitkää haukotustaan:

-- Nyt minä menen makaamaan!

-- Minä menen kanssa, sanoi rouva, nousten ylös. Mutta ensin menen
vähän balkongille.

Mies meni sänkykamariin. Rouva oli hetken ruokasalissa ja jutteli
emännän kanssa sylttysipulista, jonka jälkeen he joutuivat tarinoimaan
villavaatteiden pesusta. Tarinaa kesti puoli tuntia.

Kun rouva palasi, pysähtyi hän sänkykamarin ovelle kuuntelemaan. Ei
hiiskausta, kengät olivat oven edessä. Rouva naputti, mutta ei
vastattu. Silloin avasi hän oven ja meni sisään. Mies makasi.

Nukkui!

       *       *       *       *       *

Huomisaamuna kahvipöydässä herran päätä kivisti ja rouva näytti
levottomalta.

-- Ush, minkälaista kahvia, sanoi herra irvistäen.

-- Se on Brasilialaista, sanoi rouva.

-- Mitäs me nyt tänään tehdään? sanoi herra ja kaivoi kellon
taskustaan.

-- Sinun pitää ottaa voileipä, tuumi rouva, eikä äkäillä kahville.

-- Juu, sen minä teenkin, sanoi mies, ja pikku naukku. Se sampanja,
brr!

Herran eteen tuotiin voileipätarjotin ja viinapullo ja hän virkistyi.

-- Nyt mennään Luotsivuorelle katsomaan näköalaa.

He nousivat ja lähtivät. Ilma oli hurmaava ja kävely raikasta. Mutta
vuorelle kapuaminen oli hidasta, rouvan henkeä ahdisti ja herran polvet
olivat kangistuneet. Nykyisiä entisiin ei vertailtu.

Sitten lähtivät lehtoihin.

Niityt oli niitetty kauan sitten ja äpäre koluttu niin ettei kukkaa
kuultanut. Istuivat parille kivelle.

Mies alkoi jutella vankilain tarkastuksesta ja toimestaan, rouva
lapsista.

Kulkivat jälleen sanaa vaihtamatta vähän matkaa. Mies katsoi kelloaan.

-- Vielä on kolme tuntia päivälliseen, sanoi hän. Ja ajatteli: mitähän
ihmettä me teemme huomenna. Palasivat hotelliin. Mies haki sanomalehtiä
lukeakseen. Rouva hymyili ja istui hiljaa hänen vieressään.

Päivällisillä jotenkin hiljaista. Vihdoin alkoi rouva luvun piioista.

-- No, mutta jumalan nimessä, älä nyt viitsi piioista, huudahti mies.

-- Niin, emmehän tulleet tänne toraamaan, vastasi rouva.

-- Olenko minä torannut?

-- No, en suinkaan minäkään.

Ja tuli hirvittävä paussi. Mies olisi halunnut, että jokin olisi sen
lopettanut. Vaikka puhe lapsista! Tämä tête-à-tête alkoi käydä
kiusalliseksi. Mutta sitten vihlaisi sydäntä, kun ajatteli eilispäivän
kirkkaita hetkiä.

-- Mennään Tammiston mäelle, sanoi rouva, poimimaan mansikoita.

-- Ei näin myöhään ole mansikoita; nythän on syksy!

-- Mennään kuitenkin!

Ja he lähtivät. Mutta ei tullut puheesta. Mies katseli ja haki jotain
esinettä, jotain paikkaa tien varrella josta sopisi puhua, mutta kaikki
oli kuivaa, sanottua. Vaimo tunsi miehen kaikki ajatukset kaikista
asioista, eikä hyväksynyt niistä läheskään kaikkia. Sitäpaitse, nyt
tahtoi mies kotiin, lasten luo. Olihan ihan hullua maleksia täällä
kummituksena ja pelätä joka hetki kinasteluja. Viimein pysähtyivät,
sillä rouvaa väsytti. Mies istuutui tien viereen ja piirteli hietaan
kepillään ja toivoi vain että rouva alkaisi jostain puhetta.

-- Mitä sinä ajattelet, kysyi rouva viimein.

-- Niin minä, vastasi mies kuin taakan alta päästen. -- Niin, sitähän
minä, että me olemme jo vanhoja, mamma; me olemme leikit leikkineet ja
saamme tyytyä siihen mikä on mennyttä. Ehkäpä sinä ajattelet niinkuin
minäkin. -- Lähdetäänkö iltalaivalla kotiin. Vai?

-- Sitähän minä olen ajatellut koko ajan, ukko kulta, mutta sinunhan
piti saada pitää oma pääsi.

-- No tule sitten, niin lähtään kotiin. Ei ole kesää enää. On syksy.

-- Niin on!

He kulkivat kevein askelin takaisin. Miestä vähän nolosti tällainen
asiain yhtäkkinen proosalliseksi kääntyminen ja hänen teki mieli ruveta
selittelemään sitä filosoofisesti.

-- Katsos, mamma, sanoi hän, minun rak ... hm, (sana oli
liian vahva) minun mieltymyksessäni sinuun on vuosien kuluessa
tapahtunut evolutsiooni, kuten nykyään sanotaan. Se on kehittynyt,
anplifieerautunut, niin sanoakseni, niin että kun se alussa kohdistui
indiviidiin, on sen esineenä nyt perhe kollektiiviteettinä. Se ei
kohdistu nyt sinuun persoonallisesti, ei lapsiin, vaan koko...

-- Tai kuten eno aina sanoi, että lapset ne on ukkosenjohtoja!

Filosoofisen selittelynsä jälkeen tuli mies taas entiselleen. Hauskaa
oli nakata pois tämä juhlatakki yltään; ja tuntui kuin olisi hän taas
pukeutunut yönuttuun.

Ja kun he tulivat huoneisiinsa hotelliin, kävi rouva heti kapsäkkien
kimppuun ja oli hyvällä päällä.

Ja tultuaan laivaan, menivät he heti alas ruokasaliin. Häpeissään kun
oli, kysyi mies sentään ensin, eivätkö he jäisi katselemaan auringon
laskua, mutta ei rouva halunnut.

Ja illallisella otti mies ruokaa ensin omalle lautaselleen ja rouva
kyseli tarjoilijattarelta, missä hinnoissa hapanleipä on.

Ja syötyään makonsa täyteen ja kohottaessaan portterilasia huulilleen,
ei mies voinut olla virkkamatta ajatusta, jolle hän mielessään oli
naureskellut jo pitkän aikaa:

-- Vanha hupakko, häh! sanoi ja hymyili vaimolle, joka suu ruokaa
täynnä sattui häneen katsahtamaan.

Mutta vaimo ei suonut hymyä vastaukseksi tuolle säteilevälle
lihavanaamalle, vaan hänen silmänsä välähtivät ja saivat niin
musertavan arvokkaan ilmeen, että mies joutui ihan hämilleen.

Lumous haihtui, viimeiset rakastajattaren sävyt katosivat; mies oli
lasten äidin seurassa ja hän tunsi olevansa nolattu.

-- Älähän halveksi minua sentään, jos olin hupakko jonkun
silmänräpäyksen, sanoi rouva vakavasti. Mutta miesten mieltymys onkin
suureksi osaksi halveksimista; se on merkillistä.

-- Entäs naisten sitten?

-- Vielä enemmän, se on totta! Mutta naisilla onkin suuremmat syynsä.

-- Jumala ties! Taitavat olla yhtä suuret, vaikkei samat. Mutta
luultavasti ovat molemmat väärässä. Sitä, jota on vaikea saada ja jota
siis on ruvennut pitämään liian suuressa arvossa, alkaa pian halveksia.

-- Miksi sitä sitten pitää liian suuressa arvossa?

-- Miksikäs sitä on niin vaikea saada?

Höyrypilli heidän päänsä päällä lopetti keskustelun.

Tultiin perille.

Kun he jälleen tulivat kotiin ja mies näki hänet keskellä lapsilaumaa,
tunsi hän pian, että hänen "mieltymyksensä" häneen oli muuttunut ja
että vaimon mieltymys oli miehestä siirretty lapsiin ja jaeltu noille
huutaville piimäparroille. Ehkäpä mies oli ollut vain välikappaleena,
silloin kun vaimo oli häneen mieltynyt. Miehen osahan tässä näytelmässä
oli niin lyhyt, siksi tunsi hän itsensä syrjäytetyksi. Ellei häntä
olisi tarvittu leivän hankkijaksi, olisi hänet luultavasti jo hylätty.

Mies meni työhuoneeseensa, pani yönutun ylleen ja tohvelit jalkaan,
pisti piippuun ja viihtyi taas kuin kotonaan.

Akkunoita hakkasi sade ja tuuli ja takan torvessa vinkui.

Päästyään lasten luota tuli vaimo sisään.

-- Eipä ole mansikan poimimis-ilma, sanoi hän.

-- Ei, muoriseni, kesä on mennyt ja syksy tullut.

-- Niin, syksy on tullut, vastasi vaimo, mutta ei talvi vielä sentään,
ja se lohduttaa.

-- Lohduttaa! Huono lohdutus, kun ihmisellä ei ole monta elämää.

-- On kaksi, kun on lapsia, kolme, kun saa nähdä lastensa lapset!

-- Mutta siihen se loppuukin sitten.

-- Loppuu, jos ei ole elämää tämän jälkeen.

-- Siitä ei varmaa! Mutta mikäpä tietää? Minä kyllä uskon, mutta eihän
minun uskoni todista mitään!

-- Niin, mutta on niin hauskaa uskoa, uskotaan pois, uskotaan, että
meillekin tulee vielä kerran kevät! Uskotaan nyt!

-- Niin, uskotaan, sanoi mies ja kietoi kätensä vaimon vyötäisille.




Leivän puute.


Hän oli ylimääräisenä kauppakollegiumissa 1200 kruunun palkalla. Hän
oli rakastanut nuorta tyttöä, jolla ei ollut myötäjäisiä; rakkaudesta,
kuten hän itse selitti; päästäkseen juoksemasta tanssiaisissa ja
kaduilla, sanoivat ystävät. Miten liekään ollut, parin yhdyselämä oli
alussa onnellista.

-- Ai kuinka huokeaa on elää naimisissa, -- huudahti hän kerran,
häätouhut kestettyään. -- Sama summa, joka tuskin riitti ennen
poikamiehelle, riittää nyt miehelle ja vaimolle. Se avioliitto, on se
sentään mainio keksintö. Neljän seinän sisällä on miehellä mitä hän
ikinä kaipaa: asunto, kellari, sveitseria -- kaikki. Eikä ruokalistoja,
ei juomarahoja, ei uteliasta porttivahtia aamuisin kurkkimassa, kun
lähtee kaupungille rouva käsikynkässä.

Elämä hymyili hänelle, voimansa kasvoivat yhä ja hän teki työtä miehen
lailla. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut elonvoiman niin itsessään
tulvehtivan ja aamuisin hypähti hän sängystä kuin ponnahtaen ja
mainiolla tuulella; hän oli kuin nuorentunut.

Kahden kuukauden päästä, kun ikävystymistä ei vielä tuntunut, ilmaisi
pikku rouva hänelle eräitä toiveita. Uutta iloa, uusia huolia, mutta
niin ihania kantaa! Oli heti hommattava tulot suuremmiksi, jotta
voitaisiin ottaa arvokkaasti vastaan tuota tuntematonta maailman
mattia. Mies hankki käännöstyötä. Pieniä, somia vaattehuisia oli siellä
täällä huonekalujen päällä, kehto se odotti porstuassa ja pieni tuli
terveenä ja ehin nahoin surujen maailmaan.

Isä oli hurmiossa; mutta kuitenkin tunkihe sieluun jonkinlainen
pelko katsellessa tulevaisuutta kasvoista kasvoihin. Menot ja tulot
eivät pysyneet tasapainossa. Täytyi kuroa kukkaron viilekkeitä
toalettirasioissa. Bonjourin ompeleet alkoivat valeta, paidan rinnan
kätki suuri lapiokravatti, housunlahkeisiin ilmestyi rimsuja, joiden
tähden viraston vahtimestarit alkoivat häntä katsella halveksien.
Sitäpaitsi täytyi hänen pitentää työpäiväänsä.

-- Tässä pitää panna toppi piimäparroille, -- tuumi hän itsekseen. --
Mutta millä tavalla?

Sitä ei hän tiennyt.

Kolmen kuukauden päästä valmisti hänen vaimonsa häntä valituin sanoin
tietämään, että hänen isänilonsa tulisi suurentumaan kaksinkertaiseksi.
Mies ei oikein ihastunut. Mutta eihän tässä tieltä kääntyä auttanut,
vaikka avioliitto näkyikin olevan kaikkea muuta kuin huokea laitos.

-- Mutta antaahan olla, tuumi hän ja rupesi iloisemmaksi, --
nuorempihan perii vanhemman kapalorievut, vai mitä? Ne ei siis maksa
mitään ja muuten, täytyyhän niiden elää niidenkin.

Tuli isäksi toisen kerran.

-- Sinä pusket täydellä höyryllä, -- ilmaisi aivoituksensa eräs toveri,
joka oli nainut mies, mutta jolla ei ollut lapsia kuin yksi.

-- Piru vie, mutta mitäs siinä tekee?

-- Pitää olla järkevä!

-- Järkevä? Kuulehan nyt, hyvä veli! Naimisiinhan sitä mennään sen
tähden että -- -- minä tarkoitan, ei juuri vartavasten sitä varten,
jotta, että -- -- mutta kuitenkin kaikessa tapauksessa myöskin
sentähden jotta -- -- Hyvä! Me olemme naimisissa, sillä hyvä.

-- Eipä ihan. Ja toinen asia, veli, jos toivot, että sinun kannattaisi
käyttää puhdasta tärkkipaitaa ja olet taipuvainen huolimaan
virkaylennystä, niin on absoluuttisesti välttämätöntä, ettei
housunlahkeistasi roiku rimsuja eikä hattusi paista punaiselta.

Ja tuo järkevä kuiskasi muutamia jären sanoja hänen korvaansa.

Niin kävi nyt aviomiesrukan, joka tuumi päässeensä hyville päiville,
sai elellä nälkäruuilla.

Ja sitten alkoi mullin-mallistus.

Ensin liiaksi kiihtyneet hermot, yöt unettomat ja päivän työ kehno; ja
sitten lääkäri. Kolme kruunua joka resepti. Ja millaisia reseptejä,
herra jumala! Hän ei voisi tehdä työtä. Hän oli tehnyt liiaksi työtä,
aivot olivat liiaksi rasittuneet. Mutta työttömyys, se olisi heille
kuolema! Ja työ se oli myös kuolema!

Teki työtä!

Eräänä päivänä kun hän istui virastohuoneessa köyristyneenä loputtomain
numerokolummien yli, pyörtyi hän ja komahti lattialle.

Uusi käynti lääkärin luona, joka oli spesialisti -- 18 kruunua. Uudet
määräykset: virkaloma kivuloisuuden tähden, oiva ratsastusretki joka
aamu, aamiaiseksi pihviä ja lasi hyvää portviiniä.

Ratsuja ja portviiniä!

Mutta vielä pahempaa oli se, että hän alkoi sielussaan tuntea
kylmäkiskoisuutta tuota rakastettua vaimoa kohtaan -- ei tiennyt miksi.
Miestä pelotti lähestyä häntä ja samalla hän himoitsi häntä; hän
rakasti, rakasti yhä, mutta rakkaudessa oli jotain katkeraa.

-- Sinähän laihdut, -- tokaisi eräs toveri.

-- Niin, minä tosiaan luulen, että olen laihtunut, -- vastasi aviomies.

-- En minä sitä tarkoittanut, -- peruutti toinen. -- Kieroa peliä,
poika!

-- En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!

-- Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.

-- Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!

-- Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat
nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän.
Kai älyät puolesta sanasta?

Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot
lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan
luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.

Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina
iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä
pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli
pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa
aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen
heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.

He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa;
päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi
virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien
hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen
kyllästynyt.

Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen
onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies
sellaista epäillä?

Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia
ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten,
pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin
hänen silmiään.

Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman
huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen
huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti
hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä
selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin
rakkaussuhteidensa seurauksista.

Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten
ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.

-- Mikä sinulla on? -- kuiskasi vaimo ja punehtui.

-- En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!

Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti
hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja
suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin
antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja
onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle,
jossa laski hänet maahan.

-- Sinä uuvutat itsesi, rakkaani -- sanoi vaimo häädellen, turhaan
koettaen irtautua hänen syleilystään.

-- Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan
kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai -- lisäsi hän -- miten monta
tulleekaan!

Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.

-- Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin
hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.

-- Mitä sinä puhut!

-- Jospa vain sen olisin tiennyt, olisin säästynyt paljolta
onnettomuudelta. Voi idealisteja.

Ja he menivät huoneeseensa.

Vanha hyvä aika alkaa jälleen ja uusi, parempi näyttää luontuvan. Herra
toimii taas virastossa ja eletään uudelleen rakkauden keväässä.

Ei tohtoria tarvita ja mieli on mitä parhain.

Kolmansien ristiäisten jälkeen alkaa miestä arveluttaa jälleen ja
hän rupee taas kieroon peliin ja seuraukset on tutut. Lääkäri,
virkavapautta, ratsastamista, portviiniä! Tämä täytyy lopettaa! Joka
kerta teki vaurion budgettiin.

Ihan uuvuksissa, koko hermokoneisto sijoiltaan, täytyi hänen päästää
luonto valtoihinsa. Ja menot kasvoi ja tulot väheni heti.

Ei hän tosiaan ollut rikas, mutta ei köyhäkään.

-- Toden totta, muija kulta, tästä tulee taas ihan entinen peli, sanoi
mies.

-- Määrättyyn hetkeen saakka, ystäväni, -- vastasi naisparka, jolla
paitse äidin velvollisuuksia oli myös kaikki palvelijan tehtävät
täytettävänä.

Neljännen lapsivuoteen jälkeen ei vaimo enää jaksanut ja täytyi ihan
pakosta hankkia lapsentyttö.

-- Nyt riittää! -- ilmaisi lohduton aviomies. -- Nyt pannaan piste.

Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.

Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin
kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten
aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies
oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea
kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko
kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.

Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva
tuli sisään vähän tarinoimaan.

-- Mitenkäs nyt rouva jaksaa? -- alkoi vieras.

-- Kiitos, siinä menee! Entä itse?

-- Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan
arvoinen, kun aina täytyy vahtia!

-- Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa...?

-- Ah -- --? -- -- --

-- Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä
kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa!
Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.

-- Tai molemmat! --

-- Ei taida mikään siinä auttaa.

-- Entä oppineet, ajavat hottiinsa ruunun ruokaa? --

-- Niin, oppineet, niillä on niin paljon parempaa ajateltavaa, ja onhan
sopimatonta kirjoittaa tällaisista asioista; niitä ei voisi lukea
ääneen.

-- Mikä on pääasia.

Jonka jälkeen nuo kaksi naista alkoivat kertoa toisilleen kovia
kokemuksiaan.

Seuraavana kesänä täytyi asua kaupungissa kellarikerroksessa kaidan
kujan varrella ja tyytyä näköalana katuojaan, joka löyhki niin, ettei
akkunoita voitu avata.

Vaimo ompelee samassa huoneessa, jossa lapset leikkivät; mies, jonka on
täytynyt erota virastaan, kun ei ollut siistiä pukua, kirjoittaa
puhtaaksi vierushuoneessa ja murisee pienoisten meluamista. Väliovesta
kohdellaan toisiaan tylyin sanoin.

On helluntai, iltapäivä. Mies venyy repaleisella nahkasohvalla ja
tarkastelee ruudusta kujan toisella puolella näkyvää akkunaa. Siellä
hoksaa hän tytön, jonka mainittiin viettävän huonoa elämää,
koristeleivan iltakävelylleen. Toalettipeilin vieressä on hänellä
syreenikimppu ja kaksi appelsiinia. Välittämättä uteliaista katseista,
kiskoo hän kureliivit kiinni tanakoille povilleen.

Eipä nuo vietä niinkään huonoa elämää, tuumi celibaattiin tuomittu
itsekseen, yhtäkkiä leimahtaen liekkiin. -- Tässä maailmassa saa elää
vain kerran ja elettävä on, vieköön se sitten vaikka mihin.

Vaimo, joka juuri tulee huoneeseen, hoksaa hänen katseittensa esineen.
Silmänsä leimahtavat; loppuun palavan rakkauden viimeinen kipenä
tuikkii tuhkan alta ja sytyttää hetkellisen mustasukkaisuuden.

-- Eiköhän lähdetä lasten kanssa Eläintarhaan? kysyi vaimo.

-- Näyttelemään viheliäisyyttä? -- vai? Kiitos kunniasta!

-- Mutta täällä on niin kuuma. Minä lasken uutimet alas.

-- Avaisit paremminkin akkunan!

Mies arvaa vaimon ajatukset ja nousee itse avaamaan akkunaa. Ulkona
istuu hänen neljä pienokaistaan katukäytävän laidalla lähellä
likaviemärin suuta. Ne tallustelevat kuivassa katuojassa ja leikkivät
appelsiinin kuorilla, jotka ovat löytäneet kadulta roskien seasta.
Miehen sydäntä kalvaa ja itku tuli kurkkuun; mutta köyhyys oli
tylsistänyt hänet niin että hän vain seisoi toimetonna kädet ristissä.

Yhtäkkiä pullahti kaksi liejuvirtaa likaviemärin torvesta, täytti
tulvallaan katuojan ja kasteli lasten jalat, ne alkoivat huutaa
tukehtumaisillaan löyhkään.

-- Pane lasten päälle, että pääsevät ulos, mutta joutuin! -- huusi mies
aivan lohdutonna tuosta sydäntä vihlovasta näystä.

Isä lykkäsi korivaunua, jossa pienin oli, ja äiti talutteli toisia. He
tulivat Klaran hautausmaalle, tavalliseen käyntipaikkaansa
tummarunkoisten lehmusten lehväkatoksen alle, joka oli vihreä ja
rehevä, kuten maa olisi lannoitettu ruumiilla, jotka tänne oli
haudattu. Soitettiin iltakirkkoon. Köyhiä mummoja kulki ryhmittäin
kirkkoon istumaan niille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi
rikkailta penkinomistajilta, mitkä olivat virkistäneet sieluaan
puolipäiväsaarnalla ja nyt hyllyivät vaunuissaan kuninkaallisessa
Eläintarhassa. Lapset kiipeilivät latteilla hautakivillä, jotka oli
koristettu vaakunoilla ja muistokirjoituksilla.

Aviopuolisot istuivat penkille lähellä lapsen vaunua, jossa pienin
kellotti imien maitopulloaan. Kaksi koiraa, läheisen haudan ruohikosta
liikehtien, antautui kevättunnelmiinsa pyhäin kellojen soidessa.

Nuori, elegantti aviopari, taluttaen silkkipitseihin ja samettiin
puettua tyttöstään, asteli ohi. Puhtaaksikirjoittaja-rukka
katseli nuorta keikaria ja tunsi hänen olevan entisen toverinsa
Kauppakollegiosta; mutta eipä tämä viitsinyt tervehtiä. Katkera
kateuden tunne kalvoi kirjurin mieltä niin kovin, että hän tunsi tämän
n.s. epäjalon tunteen nöyryyttävän itseään pahemmin kuin surkean
kohtalonsa. Kantoiko hän kaunaa tuolle toiselle sen vuoksi, että tämä
nyt oli saanut toimen, jota hän itse muinoin oli tavoitellut? Ei. Mutta
saattoihan kateus olla hänen oikeudentuntonsa toinen puoli ja hänen
kärsimyksensä sitä suurempi, kun tunsi kokonaisen kansanluokan
tuomituksi aivan perinnöllisesti samaan kurjuuteen. Hän oli vakuutettu
siitä, että nuo yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden ikeellä kytketyt
vaivaishoitolais mummo-rukat kadehtivat hänen vaimoaan, ja oli ihan
varma, että monet näistä jalosyntyisistä vainajista, jotka lepäsivät
täällä vaakunaisissa hautaholveissaan, olisivat kadehtineet häntä hänen
lastensa vuoksi, kun heidän itsensä oli täytynyt erota elämästä ilman
sukukartanonsa perijää. Tosin on elämä aina vajanaista, mutta miksi
pitää lihavain palain joutua niille, joilla ennestään on mukava olla ja
mistä se johtuu, että voitto aina lankee suurarpajaisten järjestäjille?
Ne jotka eivät jätä jälkeensä perintöjä, saavat tyytyä messuun,
iltakirkossa nimittäin (heidän noudatettavakseen ovat luodut se moraali
ja ne hyveet, joita halveksivat muut, joille taivaan portit aukeavat
kultaa kilistämällä). Mutta hyvä, vanhurskas Jumala, miten on hän
jakanut onnen lahjat niin väärin? Parempi olisi tosiaan ollut elää
hyviä päiviä ilman huonoa jumalaa, joka vielä on ollut kyllin
rehellinen ilmoittamaan, että "tuuli puhaltaa kusta hän (tuuli) tahtoo"
ja tunnustamaan, ettei hän puutu meidän asioihimme. Mutta ilman kirkkoa
ei ole lohdutusta nykyisissä olosuhteissa! Mutta pitääkö sitten olla
lohdutusta? Parempihan on laittautua siihen kuntoon, ettei ole pakko
turvautua lohdutukseen. Vai mitä?

Nämä hänen mietteensä keskeytti vanhin tytär pyytäen lehmuksen oksaa
päivänvarjoksi nukelleen. Isä tuskin ehti nousta penkiltä sitä
taittaakseen, kun jo poliisikonstaapeli huomautti tivakasti, ettei
puihin saa koskea. Uusi nöyryytys! Ja samalla käski konstaapeli hänen
pitämään huolta, etteivät lapset nouse hautakiville, sillä oli olemassa
asetus, joka sen kielsi.

-- Parasta on kun mennään kotiin -- huudahti kirjuri sortuneena. --
Hyvää pidetään huolta kuolleista, huonoa elävistä!

He vaelsivat kotiin.

Mies ryhtyi taas työhönsä. Hänen oli kirjoitettava manuskriptien
jälkeen puhtaaksi akateeminen väitöskirja "Liika-asutuksesta".

Hän ei voinut olla tutkimatta vähän sisältöä ja hän alkoi siis lukea
vihkoa.

Nuori kirjoittaja, joka oli n.s. eetillistä eli naissuuntaa, saarnasi
paheellisuutta vastaan.

-- Mitä paheellisuutta? kysyi kirjuri itsekseen. -- Sitä, jonka
voimasta olemme tähän maailmaan tulleet; sitä, jota pappi vihkiessään
käskee harjoittamaan sanoilla: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!"

Ja nuori kirjailija kirjoitti: Suvun lisääminen avioliiton ulkopuolella
olisi tuhoatuottava pahe, sen surullisen kohtalon takia, johon ne
lapset joutuvat, joilta on riistetty tarvittava hoito. Avioliitossa
sitä vastoin oli velvollisuus päästää halunsa valloilleen. Tätä
todistaa muun muassa se seikka, että laki turvaa naisen muniakin, ja
hyvällä syyllä.

-- On siis olemassa, ajatteli kirjuri, -- hyvä sallima aviolapsilla,
mutta ei äpärillä. Mokomaa nuorta filosoofia! Ja kappas lakia, kun
turvaa munia! Millä oikeudella irtautuvat siis nämä mikroskooppisen
pienet oliot joka kerta, kun kuu muuttaa muotoaan? Olisipa sietänyt
panna poliisi vartioimaan pyhiä munia.

Tällaisia apinamaisuuksia täytyi hänen kirjoittaa puhtaaksi niin
kauniilla käsialalla kuin ikinä osasi.

Mikä moraalin tulva, eikä niin valistavaa sanaa!

Koko pakinoimisen moraalinen tai oikeammin sanoen epämoraalinen ajatus
oli: on olemassa jumala, joka elättää ja vaatehtii kaikki aviossa
syntyneet lapset; kai taivaassa; mutta entäs maassa? Täytyypä miettiä!
Tosin lienee hän kerran astunut alas taivaasta nauluuttaakseen itsensä
ristiin, kun ei ollut voinut, vaikka miten yritti, saada selviksi
ihmisten sotkuisia afäärejä. Hän ei mahtanut niille mitään.

Lopuksi kirkui nuori filosoofi kurkkunsa käheäksi, että vehnän suuri
menekki on epäämätön todistus siitä, ettei liika-asutus meitä uhkaa ja
että uusmalthusianismin teoria oli väärä ja sitäpaitse rikoksellinen,
sekä porvarillisen lain että moraalin kannalta.

Ja tämä perheenisä-raukka, joka ei pariin vuoteen ollut pistänyt
suuhunsa niin vehnäsen palaa, nousi paikaltaan ja meni houkuttelemaan
lapsia nielemään sitä ruisjauhopuuroa ja sinertävää maitoa, jota he
ajoivat makoonsa tuntematta itseään kylläisiksi.

Synkeää oli, ei vesipuuro pahinta, mutta entinen raisu mieli, tuo
lumoava haltijatar, joka osasi muuttaa mustan rukiin kultaiseksi
vehnäksi, tuo kaikkivaltias rakkaus runsauden sarvineen oli kadonnut;
se oli haihtunut sumuksi, pisara pisaralta. Lapsista oli tullut pelkkä
taakka ja rakastettu vaimo oli nyt kätketty vihollinen, salaisesti
halveksiva, halveksittu.

Entä syy kaikkiin näihin onnettomuuksiin? Leivän puute! Ja samalla aikaa
tuhoutuvat Uuden maailman suuret kauppahuoneet liian paljon viljasadon
paineesta! Kyllä on maailmassa ristiriitoja! Kyllä siis lie
puutteellisuutta siinä tavassa, jolla leipä jaetaan?

Tiede, joka on tullut uskonnon jälkeläiseksi, ei tähän kysymykseen
vastaa, se vain konstateeraa faktoja ja antaa lasten kuolla nälkään ja
vanhempien janoon.




Lapsi.


Hänen isänsä kuoli varhain ja sitten jäi hän äidin, kahden sisaren ja
joidenkuiden tätien hoitoon. Veljiä ei ollut. He elivät maatilallaan
Södermanlannin sisämaassa eikä heillä ollut juuri naapureita, joissa
olisi "voinut" käydä. Seitsenvuotiaana tuli hänelle ja sisarille
guvernantti ja naisserkku, jonka aika kului taloustoimiin.

Hän nukkui sisarten kanssa samassa huoneessa, leikki heidän leikkejään,
kylpi heidän kanssaan yhdessä eikä kenenkään päähän pistänyt ajatella,
että hän oli eri sukupuolta kuin siskot. Vanhemmat sisaret rupesivatkin
pian häntä hoitelemaan ja heistä tuli hänen koulumestarinsa ja
tyranninsa.

Hän oli aika vankka poika, mutta, niin monien hellyyden esine kun oli,
lelliteltiin hänet vähitellen pilalle ja avuttomaksi.

Kerran livahti hän vapauteen muonalaisten poikain kanssa. He menivät
metsään ja reittivät puihin, särkivät linnunpesiä ja kivittelivät
oravia. Fritiof oli onnellinen kuin vankilasta päässyt ja ei tullut
kotiin päivälliselle. Pojat poimivat mustikoita ja uivat järvessä. Ensi
kerran eläissään oli hänellä hauska päivä. Kun hän iltapuoleen tuli
kotiin, niin sielläkös oli hätä. Äiti oli levoton ja murheissaan ja
purki suoraan iloaan, kun sai hänet kotiin jälleen, mutta naimaton täti
Agata, rouvan vanhempi sisar, joka talossa valtikoi, kiehui kiukusta.
Oli rikos, ettei poikaa kuriteta. Fritiof ei käsittänyt, mikä tässä
oikeastaan oli rikos, mutta täti Agata sanoi, että tottelemattomuus oli
rikos. Fritiof väitti vastaan ja sanoi, ettei häntä koskaan oltu
kielletty leikkimästä muonalaisten lasten kanssa, eikä sitä oltukaan,
sillä olihan itsestään selvää, ettei sitä sallittaisi. Mutta täti piti
päänsä ja äidin näkyvissä raahasi hän pojan huoneeseensa antaakseen
hänelle vitsaa. Hän oli kahdeksan vuoden ikäinen ja aika
rohkeakasvuinen.

Kun täti työnsi kätensä hänen pöksyn kaulukseensa avatakseen pöksyt,
värisi pojan ruumis kuin vilutaudissa; kurkkua tukeutti ja sydän
jyskytti. Hän ei huutanut, mutta tuijotti kuin älytön tuohon vanhaan
eukkoon, joka melkein mairitellen pyysi häntä tottelemaan eikä
vastustelemaan. Mutta kun nainen paljasti hänen ruumiinsa, kuohahti hän
häpeästä ja raivosta ja hyppäsi sohvalle, josta huimi sokeasti
ympärilleen. Hän tunsi jotakin saastaista, hämäräperäistä, ilettävää
lehahtavan tuosta naisesta ja hänen sukupuolihäveliäisyytensä nousi
vastarintaan.

Mutta täti karkasi vihan vimmassa hänen kimppuunsa, kaatoi hänet
tuolille, raastoi paidan auki ja pieksi häntä. Ensin hän huusi, huusi
kiukusta, sillä kipua ei tuntunut, potki kuin puistutuksissa
päästäkseen irti; sitten hän yhtäkkiä oli ihan liikkumatta ja vaiti.

Kun kääkkä oli työnsä tehnyt, ei poika noussut, vaan virui maassa
pitkällään.

-- Nouse ylös, sanoi täti apealla, särkyneellä äänellä.

Poika nousi ja katsahti häneen. Naisen toinen poski oli kalpea, toinen
punainen. Silmissä kiilui outo liekki ja joka jäsenensä vapisi. Poika
katsoi häntä kuin ilkeää elukkaa ja ylimielisesti hymyillen, kuten
tietäen tätin sytyttämässä halveksumisentunteessaan itsensä tuota
naista paremmaksi, säväytti hän hänelle päin silmiä vain tuon ainoan,
ylpeän ja halveksivan: "Perkele!", jonka oli äsken oppinut muonalaisten
lapsilta. Sitten vetäisi hän vaatteet ylleen ja juoksi pois; äidin luo,
joka istui ruokasalissa ja itki.

Hän tahtoi kaivata vääryyttä äidilleen, mutta äiti ei uskaltanut häntä
lohduttaa. Silloin meni hän kyökkiin, jossa piiat antoivat hänelle
rusinoita kaapista.

Tästä lähtien ei hän saanut nukkua siskojen huoneessa, vaan muutettiin
hänet äidin sänkykamariin. Hänestä siellä oli kuumaa ja ikävää ja kun
äiti hellyydessään monta kertaa yössä tuli käärimään peittoa hänen
ympärilleen, häiriytyi hänen unensa ja hän vastaili äkäisesti äidin
kysellessä oliko hänellä hyvä olla.

Hän ei kertaakaan saanut lähteä ulos jonkun olematta pukemassa hänen
päälleen ja hänellä oli niin monta villaista kaulahuivia, ettei hän
tiennyt minkä niistä oikeastaan käärisi kaulaansa. Jos hän pujahti
varkain ulos, niin heti kiruttiin akkunoista häntä tulemaan ja saamaan
jotain ylleen.

Sisarten leikit alkoivat häntä tuskastuttaa. Höyhenpallon hypittäminen
ei enää tyydyttänyt hänen vahvoja käsivarsiaan, jotka tahtoivat
nakella kiviä; ja seisoskeleminen tyhjää hinaillen turhantarkassa
krokettipelissä, johon ei tarvittu lihasten ponnistelua eikä älyä,
ärsytti hänen hermojaan.

Ja sitten vielä aina hännässä se guvernantti, joka puhui hänelle
ranskaa hänen vastatessaan ruotsiksi. Samea viha koko olemassa oloa ja
ympäristöä vastaan alkoi hänessä kyteä.

Hän huomasi myös pian itseään halveksittavan, kun hänen läheisyydessään
käyttäydyttiin niin kursailematta ja häntä kyllästytti pian kaikki.
Ainoa häntä kohtaan hienotuntoinen oli äiti, joka oli antanut aidata
hänen sänkynsä isolla sermillä.

Hänen pakopaikkanaan oli vihdoin kyökkikamari, jossa hänellä toki oli
puoltajia. Joskus sai hän siellä sentään kuulla juttuja, joiden olisi
luullut ärsyttävän pojan uteliaisuutta, mutta hän ei tiennyt
mysterioita olevankaan. Niinpä oli hän kerran sattumalta tullut
uimapaikalle tyttöjen uidessa. Guvernantti oli kiljaissut, mutta hän ei
ymmärtänyt minkätähden, vaan rupesi juttelemaan tyttöjen kanssa, jotka
seisoivat tai kellottivat vedessä ihan alasti. Tuosta ei poika ollut
milläänkään.

Kasvoi nuorukaiseksi. Nyt täytyi hankkia pehtori, joka opettaisi
hänelle maanviljelystä, sillä hänethän oli määrätty kerran ottamaan
kartanon hoitoonsa. Hankittiin vanha, mielenlaadultaan uskonnollinen
mies. Eipä siis nuorukaiselle kovinkaan virkistävää seuraa, mutta toki
parempaa kuin entinen. Hän oppi näkemään asioita uudella silmällä ja
pääsi toimimaan. Mutta pehtori sai alituiseen niin paljon ohjeita
naisväeltä, että hän lopulta muuttui pelkäksi puhetorveksi.

Fritiof sai kuudentoista-vuotiaana Kristuksen ruumista ja kultakellon
ja luvan ratsastaa, mutta mennä pyssy olalla metsään, jota hän
unelmissaan haaveksi, ei hän saanut. Hänen ei tosin tarvinnut pelätä
verivihollisensa selkäsaunaa, mutta äidin kyyneleitä. Häntä pidettiin
aina vain lapsena, ja muiden mielihalujen ehdoton kunnioitus oli hänen
päähänsä pänttäytynyt.

Ja kasvoi ja täytti kaksikymmentä vuotta. Eräänä päivänä seisoskeli hän
kyökissä katsellen kun kyökkipiika suomusteli ahvenia. Nuori, sievä,
hienohipiäinen tyttö. Fritiof rupesi leikittelemään hänen kanssaan,
pujotti kätensä leningin kauluksen väliin hänen selkäänsä.

-- Fritiof-herran pitää olla kiltti, sanoi tyttö.

-- Kilttihän minä olenkin, vastasi hän ja alkoi lähennellä.

-- Ai, Jessus sentään, jos rouva tulisi.

-- Noo, no -- -- --.

Rouva kulki samassa avoimen kyökin oven ohi, mutta kääntyi heti pois ja
meni pihalle.

Fritiofista tuntui tukalalta ja hän pujahti huoneeseensa.

Heille oli tullut uusi puutarhuri. Naisväki viisaudessaan oli
hankkinut siihen toimeen naineen miehen, päästäkseen kyökin ovissa
juoksentelemisista. Mutta kova onni, puutarhuri oli ollut naineena
miehenä niin kauan, että hänen avioliittonsa hedelmä oli ehtinyt kypsyä
hempeäksi neitoseksi.

Eipä Fritiof-herra kauan ollut hoksaamatta tuota ihanaista kukkaista
tarhan muiden ruusujen joukosta. Koko hänen säästetty suopeutensa
toista ihmissuvun puolta kohtaan, jota puolta hän itse ei osunut
olemaan, alkoi nyt ilmetä ja kohdistui tuohon nuoreen tyttöön, joka
oloihinsa nähden oli kasvultaan kaunis ja joka oli vähän saanut
sivistystäkin.

Fritiof alkoi maleksia puutarhassa ja seisoskeli pitkät ajat jutellen
hänen kanssaan tytön kyykkiessä lavoilla tai kitkiessä kukkia. Mutta
tyttö hakasteli ja siitä pojan mieltymys kasvoi.

Eräänä päivänä ratsasti hän metsässä ja näki siihen aikaan sielussaan
ainaisina hourekuvina tytön, joka oli hänestä kaiken täydellisyyden
ilmaus. Hänen mielensä oli ihan sairas kaivatessaan saada olla yksin
tämän läheisyydessä ilman vahteja ja pelkoa siitä, että joku
pahastuisi. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli suurennellut tuon
kaivatun onnen niin äärettömäksi, että hän ei enää tuntenut voivansa
elää ilman tyttöä.

Hevonen kulki käymäjalkaa ohjat höllällään yli polun ja metsästäjä
myykätti hajamielisenä selässä. Yht'äkkiä näki hän jotain vaaleaa
vilkkuvan puiden välissä ja sieltä tuli puutarhurin tytär. Herra
Fritiof laskeutui satulasta ja tervehti. Sitten kulkivat he tietä
pitkin puhellen keskenään ja hevonen käveli heidän jälestään. Fritiof
puhui hämärin sanoin rakkaudestaan, mutta tyttö hylki tarjouksia.

-- Mitäs haastelemme mahdottomia, sanoi tyttö.

-- Mitä mahdottomia? huudahti toinen.

-- Mitenkäs minä, tyttö rukka, rikkaan ja hienon herran rouvaksi.

Huomautus oli oikea ja herra Fritiofin oli peräytyminen. Rakkautensa
oli rajaton, mutta hän tiesi, että hänen oli mahdoton viedä tyttöä sen
hurttaparven läpi, joka vartioi kotia ja kontua ja joka varmaan repisi
hänen hirvi-rukkansa kappaleiksi.

Tämän keskustelun jälkeen vaipui hän hiljaiseen, synkeään
toivottomuuteen.

Syksyllä muutti puutarhuri tuntemattomasta syystä pois. Herra Fritiof
suri lohduttomasti kuusi viikkoa, sillä hänen ensimäinen ja ainoa
rakkautensa oli mennyt, koskaan ei hän enää muka rakastaisi. Ja niin
meni syksy.

Joulunaikaan vihittiin uusi piirilääkäri lähistöllä virkaansa. Hänellä
oli täysikäisiä lapsia, ja kun tätit aina olivat sairaina, alettiin
seurustella. Lääkärin täysikäisissä lapsissa oli myös yksi täysikäinen
tyttö. Eipä kestänyt pitkää aikaa kun jo Fritiof rakastui häneen
kuolettavasti. Hän häpesi ensin uskottomuuttaan edellisen muistolle ja
äkkiä alkoi hän arvella, että rakkaus lienee kai jotain persoonatonta,
koska se kohdistuu milloin siihen, milloin tähän; omistajalle asetettu
valtuutus.

Heti kun vahtiväki oli saanut hajua tästä taipumuksesta, pyysi äiti
poikaansa kahden kesken puheille:

-- Sinä olet nyt siinä ijässä, alkoi emä, jolloin alkaa katsella
vaimoa.

-- Se on jo katsottu, rakas mamma, sanoi poika.

-- Minä pelkään, että olet kiirehtinyt liikaa, sanoi äiti. Sillä
tytöllä, jonka sinä sanot valinneesi, ei ole sellaiset moraaliset
periaatteet, joita sivistyneellä miehellä on oikeus vaatia.

-- Häh. Amelien moraaliset periaatteet! Ken tohtii niitä moittia!

-- Soo-o! En minä moiti häntä, mutta tiedäthän sinä, hänen isänsähän on
vapaa-ajattelija...

-- Minä olen hyvilläni, jos saan sellaisen miehen sukulaiseksi, joka
ajattelee vapaasti, intresseistä välittämättä.

-- No ei nyt hänestä: mutta, Fritiof, sinulla on aikaisempia suhteita.

-- Mitä? Olisiko...

-- Niin, sinä olet leikitellyt Liisun sydämellä -- --

-- Serkun?

-- Niin! Ettekö ole hamasta lapsuudesta pitäneet toisianne tulevana
parina ja etkö sinä luule, että hän on jättänyt toivonsa ja
tulevaisuutensa sinun varaasi.

-- Minä en ole leikkinyt, vaan te, te olette meillä leikkineet ja
usuttaneet yhteen! vastasi poika.

-- Mutta ajattele nyt vanhaa äitiäsi ja sisariasi, Fritiof. Voitko sinä
tuoda tähän kotiin, joka aina on ollut meidän kaikkein koti, vennon
vieraan naisen, jolla on oikeus käskeä ja vallita meitä.

-- Jassoo, siitäkö kohden puristaa. Liisu on siis valittu
hallitsijattareksi.

-- Ei ketään ole valittu, mutta äidillä on oikeus katsoa pojalleen
vaimoa ja kukaan ei paremmin siihen pysty kuin hän. Epäiletkö sinä
minun aikeitani, sano, voitko sinä luulla oman äitisi tarkoittavan
sinulle pahaa?

No eihän herra Fritiof sitä voinut, mutta -- hän ei rakastanut Liisua;
hän piti hänestä kuin sisaresta, kyllä, mutta... -- Ei rakastanut? Voi,
rakkaus oli niin häilyväinen vehe! Sen varaan ei saisi rakentaa, sillä
se oli katoavaista, mutta ystävyys, yhdenkaltaisuus mielipiteissä ja
tavoissa, yhteiset intressit, toistensa luonteiden täydellinen
tuntemus, kas siinä paraat takeet avio-onnesta. Liisu oli kelpo tyttö,
rakasti taloutta ja järjestystä, ja hän tekisi Fritiofin kodin niin
onnelliseksi kuin Fritiof ikinä voi toivoa.

Fritiof ei keksinyt muuta keinoa puheista päästäkseen kuin pyytää
mietintöaikaa.

Mutta sillävälin olivat naiset tulleet terveiksi uskomattoman nopeasti
ja lääkärin oli tarpeetonta käydä talossa. Lääkäri tuli kuitenkin
kerran vieraisiin, mutta hänet otettiin vastaan kuin murtovaras, joka
tuli tutkimaan lukkoja ja salpoja. Hän oli tarkkasilmäinen ja tajusi
heti asiain tilan. Fritiof lähti vastavierailulle, mutta hänet otettiin
vastaan kuin ilmiantaja, ja seurustelu loppui.

Fritiof pääsi täysikäiseksi.

Nyt alkoi väkirynnäkkö. Tätit matelivat uuden hallitsijan edessä,
kohtelemalla häntä kuten älytöntä ja koettivat hänelle todistaa, ettei
hän mitenkään tulisi ilman heitä toimeen. Siskot olivat äidillisempiä
kuin koskaan ennen, ja Liisu rupesi pitämään vahvaa huolta
toaletistaan. Hän puristi uumilleen kureliivit ja pörrötti tukkaansa.
Ei ollut ruma tyttö, pois se, mutta katseensa oli kylmä ja suu livakka.

Fritiof ei häntä kuitenkaan ajatellut sen kummemmin kuin jotain
suvutonta otusta, koska ei hän ollut huomannut hänessä tyttöä.

Nyt äidin tiedonannon jälkeen alkoi serkun läheisyydessä-olo häntä
vaivata, etenkin kun serkku alkoi oleilla limaskaisesti. Joka paikassa
se oli vastassa: portailla, puutarhassa, tallissakin. Eräänä aamuna
tuli serkku hänen huoneeseensa kun hän vielä oli makuulla ja pyysi
lainata nuppineulasia. Yllään kampuujakku, oli olevinaan niin kaino.

Hän alkoi ilettää Fritiofia, ja kuitenkin hän häntä ajatteli.

Ja äiti uudisti taas keskustelunsa pojan kanssa ja tätit ja siskot
vihjailivat väsymättä odotettuja häitä.

Elämä kävi nuorelle miehelle sietämättömäksi. Ei niin repeämää nähnyt
hän tässä verkossa. Liisusta oli tosin tullut hänelle jotain muuta kuin
sisar ja toveri, mutta ei hän ollut häntä ruvennut rakastamaan; mutta
mahdollista avioliiton yhtymää ajatellen, rupesi hän viimein
Fritiofista tuntumaan naiselta, ehkä vastenmieliseltä kyllä, mutta
kuitenkin naiselta. Naimakauppa kaikessa tapauksessa muuttaisi hänen
asemansa toisellaiseksi, ehkäpä pelastaisi hänet orjuudesta. Hän ei
nähnyt niin vilausta naisesta koko pitäjässä; miksipä ei siis Liisu,
paremman puutteessa.

Vihdoin meni hän äidin luo ja esitti ehtonsa kauppaan Liisun kanssa:
oma talous sivurakennuksessa ja oma ruoka; ja vielä se, että äidin oli
kosittava hänen puolestaan, sillä sitä hän ei itse mitenkään tulisi
tehneeksi.

Kompromissi hyväksyttiin ja Liisu talutettiin saamaan Fritiofin
halailua ja hyvin kainoa suudelmaa. He itkivät molemmat, miksi, sitä
eivät tienneet, mutta sitten häpesivät he toisiaan koko päivän iltaan
saakka.

Sitten oli heidän välinsä aivan ennallaan, mutta tätien ja siskojen
äidillisyydellä ei enää ollut rajoja. He sisustivat sivurakennuksen ja
järjestelivät huonekalut paikoilleen, jakoivat huoneet tuleville
puolisoille ja määräilivät kaikessa. Fritiofin mieltä ei kysytty. Ja
sitten ruvettiin hääpuuhiin. Vanhat sukulaiset nuuskittiin maaseutujen
kätköistä virkapalvelukseen, todistajiksi. Ja sitten oli häät.

Häiden jälkeisenä aamuna oli herra Fritiof jalkeilla jo hämärässä. Hän
lähti sänkykamarista niin pian kuin mahdollista, sanoi olevan tärkeitä
peltotöitä. Liisu, joka oli unissaan, ei väittänyt vastaan, mutta juuri
kun Fritiof oli ovessa, sanoi hän:

-- Et tietysti unohda, että aamiainen syödään kello yksitoista. Kuin
käskemällä.

Fritiof meni huoneeseensa, veti jalkaan varsisaappaat, pani päälleen
metsästystäkin ja otti pyssyn piilosta kaapista ja lähti metsälle.

Kaunis, kuurainen lokakuun aamu. Hän astui kiivaasti kuten peläten,
että hänet kutsuttaisiin takaisin tai kuten olisi hän paennut jotain.
Metsä-ilma oli kuin raikas kylpy. Hän tunsi olevansa vapaa, ja ensi
kertaa eläissään lähti hän vapauttaan käyttäen pyssyn kanssa metsään.
Mutta hän tunsi ruumiillisen vapautensa vain tilapäiseksi. Tähän saakka
oli hänellä ollut oma makuuhuone; hänen päivänsä ajatukset ja yön unet
olivat olleet hänen omiaan. Ei enää nyt. Etenkin makuuhuone kiusasi
häntä kuin jokin iletys. Vähinkin häveliäisyys riisutaan kuin naamari,
hienotuntoisuus halveksittuna, kaikki kuvittelut ihmisen korkeasta
alkuperästä luhistuvat, totta vain eläin; sitä ei sietänyt hän,
idealistien kasvatti. Koskaan ei hän ollut aavistanut yhdyselämän
ulkokultaisuutta näin suureksi ja uskonut, että vain seurausten pelko
oli tuon niin sanotun "lausumattoman naisellisen" ytimenä. Mutta jospa
olisi ollut lääkärin tai puutarhurin tytär? Luultavasti olisi kahden
olo heidän kanssaan ollut autuutta, jota vastoin se nyt oli painostavaa
ja rumaa; silloin olisi kaikki verhoutunut hämyyn ja uteliaisuuden ja
tarpeen tyydyttämisen raaka himo olisi häipynyt huumaukseen, mikä tarve
kuten huumauskin oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.

Hän vaelteli metsän helmaan ilman määrää, tietämättä mihin tähdätä,
mutta häntä oudosti himotti kuulla pyssyn pamahtavan ja eläimen
kaatuvan, mutta otusta ei ollut. Linnut olivat muuttaneet muille maille
tai toisille seuduille. Vain orava näkyi hyppelehtivän männyn rungolla
ja pilkistelevän häneen pullosilmillään. Hän nosti pyssyn ja laukaisi,
mutta vikkelä eläin ehti rungon toiselle puolen ennenkuin haulit
rämähtivät puuhun. Mutta pamaus virkisti hänen hermojaan. Hän poikkesi
polulta ja lähti viidakkoon. Kun näki sienen, potkasi rikki. Hän oli
tuhoavalla tuulella. Ja hän toivoi tapaavansa käärmeen, että saisi
polkea ja ampua.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että hänenhän oli mentävä kotiin;
ja että nyt oli hänen hääaamunsa. Tuumiessaan, mitenkä hän sietäisi
kaikki häneen tähdätyt hävyttömät katseet, tuntui hänestä, kuin
aiottaisiin häntä häväistä jostain rikoksesta, siveyttä, jopa
luontoakin vastaan tehdystä. Hän olisi halunnut paeta maailman ääriin,
mutta mitenkä kotona tekisi.

Viimein tylsistyivät ajatukset aina samaa latua laahattuaan tai ehkä
vain siksi, että hänelle tuli nälkä. Hän lähti siis kotiin aamiaiselle.

Kun hän tuli pihalle, olivat kaikki talossa öitsineet häävieraat
latautuneet etehisen portaille seisomaan ja tervehtivät häntä
leikillisillä hurraahuudoilla. Horjuvin askelin kulki hän pihan poikki
ja huonosti tunteensa salaten kuuli hän vieraidensa leikilliset
kuulustelut hänen terveytensä tilasta. Hän riuhtautui heidän kimpustaan
ja meni kiireesti sisään huomaamatta, että vaimo oli joukossa odotellen
hänen tervehdystään.

Aamiaispöydässä kesti hän kidutuksen, jota ei ikänään unohtanut,
vieraiden pilasanain pistellessä ja vaimon hyväilyjen paahtaessa. Hänen
ilopäivänsä oli inhottavin koko elämässä.

Parin kuukauden päästä oli nuori rouva asettunut talon valtijaksi,
apulaisina tätit ja sisaret. Fritiof oli yhä nuorin ja älyttömin.
Häneltä kysyttiin neuvoa, mutta ei koskaan noudatettu sitä, ja häntä
vaivattiin samalla huolenpidolla kuin ennenkin. Aterioimiset vaimon
kanssa kahden nähtiin pian mahdottomiksi sillä mies itsepäisesti pysyi
mykkänä, mitä Liisu ei jaksanut sietää, vaan hankki ukonjohdattimekseen
yhden sisaristaan, joka muutti sivurakennukseen. Fritiof teki useita
emancipationi-yrityksiä, mutta kukistui aina ylivoiman alle; niitä oli
liian monta ja ne papattivat kunnes hän meni metsään.

Illat häntä nykyjään kauhistivat. Hän vihasi sänkykamaria ja meni sinne
kuin mestauslavalle. Hän tuli araksi ja kulki enimmäkseen yksin omissa
ajatuksissaan. He olivat olleet naimisissa kaksi vuotta, silloin äiti
eräänä päivänä käytti jotain tilaisuutta hyväkseen ja puheli poikansa
kanssa kahden.

-- Etkö sinä olisi hyvilläsi, kun saisit pojan esimerkiksi, sanoi emo.

-- Olisin, -- sanoi toinen.

-- Sinä et ole kohtelias vaimollesi, sanoi äiti niin lauhealla äänellä
kuin mahdollista.

Mies kuohahti.

-- Mitä? Mitä te sanotte? Onko jotain valittamista? Tullaanko
hokistelemaan päivätyö-velvollisuuksia? Hm! Liisu onkin ihan toista
kuin mitä he luulivat! Mutta mitä se muihin kuuluu? Tehkää kannekirja,
kyllä minä vastaan.

Ei, eihän toki äiti sitä! Fritiof huomasi nyt yksinäisyydessään, että
pehtori oli nuori mies, joka mielellään joi ja löi korttia. Hän
lyöttäytyi hänen seuraansa ja vietti ikävät iltansa hänen huoneessaan;
tuli myöhään kotiin, niin myöhään kuin mahdollista. Eräänä iltana
valvoi vaimo vuoteellaan ja odotteli häntä.

-- Missä sinä olit? kysyi hän tivakasti ja varmasti.

-- Se ei kuulu sinuun, vastattiin.

-- Sellaisilla ehdoilla on hyvä olla naimisissa, sanoi vaimo. -- Kun
olisi edes lapsi.

-- No se ei ole minun syyni, sanoi mies.

-- Ei minunkaan, sanoi vaimo.

Ja nyt sukeutui kiista siitä, kenen oli syy, ja kiistaa kesti kaksi
vuotta.

Liisu koetteli kaikki keinot. Hän koketeerasi miehelle, mutta mies
inhosi; ärsytti miehen ylpeyttä, mutta tuli yhä vastenmielisemmäksi.

Kun ei kumpikaan tahtonut selvyyttä yksinkertaisimmalla tavalla,
turvautumalla asiantuntijaan, lääkäriin, oli seuraus tavanmukainen;
herra tuli naurettavaksi, rouva traagilliseksi. Lapseton rouva on pyhä,
sillä "Jumalan" kirous lepää hänen päällään, tuntemattomista syistä. Ei
ollut kenenkään mieleen edes pälkähtänyt, että "Jumala" alentuisi
miehen päällä lepuuttamaan kiroustaan.

Mutta Fritiof herra tunsi hyvin, että kirous lepäsi hänen elämänsä
päällä, sillä se oli synkeää, sairaloista. Luonto oli luonut kaksi
sukupuolta, jotka joidenkuiden olosuhteiden vallitessa ovat keskenään
ystäviä, toisten vallitessa vihollisia. Ja Fritiof oli saanut
vihollisen, ylivoimaisen vihollisen.

Eräänä päivänä kysyi eräs sisarista ompeluksensa äärestä sattumalta,
kuten näytti, Fritiofilta, mitä "kapuuni" merkitsi.

Fritiof ei vastannut, mutta tarkasti tuikeasti sisarta ja näki, ettei
tämä sitä tiennyt, vaan oli luultavasti kuullut sen muilta ja tullut
uteliaaksi.

Nyt tuli myrkyksi elämänsä. Hän oli naurettava. Ja tuli epäluuloiseksi.
Mitä ikinä hän kuuli ja näki, piti hän pistoksena. Mutta kiukun
puuskassa kerran meni hän ja vietteli yhden palvelustytöistään,
toivotulla tuloksella. Hän oli tullut isäksi! Liisusta tuli marttyyri
ja Fritiofista kurjimus. Viimemainitusta arvostelusta ei hän piitannut,
sillä hänen kunniansa oli pelastettu, sillä pidettiin tervekasvuisuutta
kunniana eikä onnena.

Mutta tämä tapaus sai Liisun mustasukkaiseksi ja, kumma kyllä,
jonkunlainen rakkaus mieheen alkoi herätä. Rakkaus, joka oli hyvin
kiusallista laatua, sillä se ilmeni etupäässä hermostuneena, alati
valvovana vahtimisena ja samalla äidillisenä suopeutena, joka ei
tiennyt rajojaan. Liisu tietysti aina tarkasti oliko pyssy latingissa,
ja rukoili polvillaan häntä pukemaan lujasti päälleen, jos mies oli
ulos lähdössä j.n.e. Kotona oli vaimo pedanttinen; siivosi ja pyyhki
pölyä lakkaamatta. Mullisteli puhdistuksilla miehen huonetta, pesetti
lattian joka lauantai, pieksi matot ja tuuleutti vaatteet. Mies ei enää
saanut koskaan olla omillaan, ei koskaan ollut varma siitä, saisiko
olla rauhassa huoneessaan.

Työhön ei häneltä aikaa vähääkään kulunut, sillä naisväki hoiti taloa.
Hän alkoi itsekseen lueksia maanviljelysoppia ja tahtoi tehdä joitakin
parannuksia tilalla, mutta hänet estettiin. Kun hän koetti päästä
yksinvaltaan, rettelöitiin hänet toimettomuuteen.

Viimein hän väsyi. Kauan sitten oli hän jo herennyt puhumasta, sillä
hän oli varma, että aina vängättäisiin vastaan. Samoin ajattelevain
seuraa ja onnettomuustovereita kun puuttui, tylseni hänen järkensä;
hermostonsa oli pilalla ja hän ei piitannut ulkoasustaan ja alkoi
juoda. Oli ani harvoin kotona enää. Löydettiin joskus humalassa
majatalosta tai talonpoikain luota. Hän joi kenen kanssa tahansa,
lakkaamatta. Hänestä tuntui helpommalta silloin kun sai alkohoolin
avulla aivonsa toimimaan, ja silloin hän joskus puhelikin. Vaikea
arvata, joiko saadakseen vain puhella jonkun vastaan vänkäämättömän
kanssa, tai pelkästään juodakseenko.

Saadakseen rahaa möi hän salaa talonpojille etuuksia tai viljaa, sillä
kassa oli naisten hallussa. Viimein teki hän murtovarkauden: särki oman
kassakirstunsa, varasti.

Nyt täytyi aina pitää talossa mielenlaadultaan uskonnollista pehtoria,
sillä äskeinen oli täytynyt eroittaa palveluksesta juoppouden tähden.
Kun viimein oli papin avulla saatu väkijuomain tarjoilu majatalossa
lopetetuksi, alkoi Fritiof-herra ryyppiä renkiensä kanssa. Skandaali
toisensa perästä.

Fritiof-herrasta tuli patajuoppo, joka sai kaatuvan taudin kohtauksen
ellei vähään aikaan saanut väkeviä.

Viimein täytyi hänet viedä juoppolaitokseen, jonne jäi
parantumattomana.

Joinakin selkenemishetkinä kun hän saattoi ajatella koko elämäänsä,
säälittivät häntä kovasti nuoret tytöt, mitkä naitetaan miehille, joita
he eivät rakasta, ja säälinsä oli sitä syvempi, kun häneen itseensä oli
kohdistunut koko ankaruudessaan väkivallalla kohdellun luonnon kirous,
ja hänhän oli kuitenkin vain mies.

Mutta hän piti onnettomuutensa syynä myös perhettä ekonoomisena
laitoksena, joka kahlii lapsia pääsemästä oikeaan aikaan itsenäiseen
yksilön elämään. Vaimoaan ei hän syyttänyt koskaan, sillä olihan vaimo
yhtä onneton kuin hän itsekin ja kuten hänkin niiden epäkohtain uhri,
joita kunnioitettiin nimellä: laki.




Rikollinen luonto.


Kutteri kulki hiljaisessa tuulessa viimeisten saarten lomitse ja meri
avautui iltapäivävalaistuksessa.

Tohtori haeskeli sanoja ilmaistakseen hurmautumistaan, sillä hän oli
syntynyt kaukana maan sydämessä ja oli nähnyt merta ainoastaan
höyrylaivan kannelta pari kertaa.

Kun luutnantti oli kääntänyt ruoria ja suunnannut Landsortin majakkaa
kohti, komensi hän pöytään punssia ja sikareja.

Yksinäisyys, hiljaisuus, katsetta kiinnittäväin esineiden olemattomuus
viritti mielet herkkäpuheisiksi ja vaikka nuo kaksi nuoruuden toveria
oli jo kolme vuorokautta tarinoinut paljon vanhaa ja uutta, ilmestyi
yhä uusia puheenaiheita.

-- Mahtaa olla ihanaa elää merellä, sanoi tohtori ja katseensa liukui
ilman rannan piiriä pitkin.

-- Niin tällä tavoin, hyvässä seurassa ja omana herranaan, sanoi
luutnantti. Mutta laivalla palveluksessa, Jumala varjelkoon! Ensiksi on
siellä kuin vankina; laiva on koppi, kuvittelepas, ja horisontti, kun
on tottunut sitä näkemään, se kutistuu, se siniviiva, jonka takana
nuorena uneksin jotain ääretöntä, muuttuu harmaaksi kiviseinäksi.
Kuvittelepas: kopissa muurien sisällä keskellä vankilan pihaa. Ja
sitten; jos on vihamies laivalla, niin tiedätpä mitä maksaa.

-- Mutta se on sittenkin tervettä elämää.

-- Tervettä. Niin luulisi, mutta ajatukset eivät tule terveiksi, kun
aivot eivät saa vaikutteita ulkoapäin ja kun tuijottaa kauan tyhjään,
niin tylsistyy. Mutta on niitä vielä muita varjopuolia merimiehen
elämässä, muita, ei ollenkaan terveitä.

Luutnantin kasvot synkkenivät ja hän katsahti ensin olivatko miehet
kyllin etäällä etteivät voisi kuunnella.

-- Huomaa, että se on munkin ja vangin toisesta sukupuolesta eristettyä
elämää.

-- Ah, kyllä te olette kauniisti eristettyjä kun pääsette maihin,
keskeytti tohtori.

-- Niin, mutta ennen kun pääsemme maihin! Kuukausi, parikin merellä!
Tuskin nimeksi tointa. Ajatukset kulkevat omia teitään, tahto omaa
päätään, vuotaa yli oikeudentunnon, loikkii yli moraalin, kunnian
käsitteiden ja muun sellaisen. Paljon merkillistä sitä on nähty
merillä.

-- Olenhan kuullut, että miehistö oli hyvin hurjistelevaa, sanoi
tohtori.

-- Sääli naineita, sillä, katsos, nuo runoelmat merimiehen vaimosta,
joka istuu surren akkunansa ääressä, ne ovat runoja vain, ei muuta!
Mutta mies, nainut mies, hän noin vain menee remuilemaan kun tullaan
maihin, joten kyllä hän saa rahoillaan hauskaa!

Tavallisinta on, että vaimon suru on lohdutettu jo kauan ennenkun mies
tulee kotiin! Mutta, katsopas, on vielä toisia puolia, yöpuolia kuten
sanotaan, sellaisia kostavan luonnon purkauksia, jotka meistä tuntuvat
niin kamalilta sentähden, kun emme voi niitä ensi tarkastuksella
selittää, ja kun niiden vuoksi yksilöä pidetään rangaistuksen
ansaitsevana, vaikka hän on ainoastaan uhri.

-- Jaha, vai on sitäkin laivoilla. Siitä saa yleensä niin vähän kuulla,
vaikka se on ajan merkittävimpiä ilmiöitä ja sitä on ollut kaikkina
aikoina.

-- Sinä et siis pidä sitä rikoksena, kysyi luutnantti merkillisen
innokkaasti ja imi sikariaan.

-- Rikoksenako? Mikä sitten on rikos? Se, josta nostetaan kanne ja
joudutaan tuomarin eteen. Luonto kyllä rikkoo silloin, kun sukupuoli
jää pitkäksi aikaa syntymisen jälkeen määräämättömäksi, kuten huomaa
noista nimenmuutto-ilmoituksista, joita joskus näkee.

Luonto oikkuilee paljon ja kulttuuri lisää oikkuja, mutta ihmiset
voisivat olla nykyaikaan jo niin valistuneita, etteivät rankaisisi
synnyntävammoista.

-- Vai niin, oletko sitä mieltä? Hauska kuulla älyn sanoja yleisessä
kirkunassa.

-- Oh, minä tiedän varmaan, Ranskassa on jo kamareissa ehdotettu
poistettavaksi niitä lakipykäliä, jotka käsittelevät tätä luuloteltua
rikosta.

-- Ihanko totta! Ja täällä ne kulkevat kuin spitaaliset ja palavat
tuhkaksi yhä kalvavassa rauhattomuudessaan, että heitä epäiltäisiin tai
heidät älyttäisiin. Minä kerron tapauksen, jonka näin omin silmin, niin
saat päättää onko se pahetta, pilaantumista tai mitään muuta kuin
ilmiö, jonka syitä emme tunne.

-- Minusta on samantekevää, miksi sitä sanotaan, se on moukkien ja
merimiesten ammattisairautta; ilmiö on yhtä intressantti kuin se että
luonto tekee ihmisen sikiölle vasikan pään tai kolme kättä.

-- Vähän kummallisempi sentään lienee, etenkin kun se ilmenee
psyykillisenä, kaikkine miehen ja naisen välisine, viattomasta
lemmenhaaveilusta johtuvine symptoomeineen.

-- Viattomasta? Hm!

-- Ihan niin, viattomasta, tarttui luutnantti. Minä tiedän, että
sellainen suhde voi olla viaton.

-- Niin, jonkun aikaa! Minä en saa ja nainen ei tohdi! Kyllä se
tiedetään! Mutta puhupa pakinasi.

He imaisivat punssia ja sytyttivät uudet sikarit.

-- Tiedätkö sinä, mikä mies fregatin kapteeni on? alotti luutnantti ja
asetti ruoritangon parraspuuhun. Se on porsliinijumala. Laivalla, mutta
ei näyttäydy. Hän ei ole ylin päällikkö, sillä se on sekondi, mutta hän
on ylimmän päällikön yläpuolella. Mereläiset sanovat tavallisesti
päällikköä "ukoksi", aivan kuten talonpojat puhuvat "ukon" ilmasta.
Sekondi on "ukko" sotalaivalla; päälliköllä ei ole nimeäkään. Hän istuu
ovi lukossa salongissaan, ei puhele muille kuin sekondille; syö yksin,
paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin hän kutsuu päällystön pöytäänsä
ja toisena päivänä, jolloin päällystö on hänet pyytänyt luokseen. Hän
ei oikaise virheitä koskaan, ei palkitse koskaan; ei komenna koskaan.
Vain sekondi tietää, mitä ukko tekee. Jos hän tulee kannelle, ei hän
koskaan mene peräpurjetta keulemmalle.

Laiva on täydellisin kaikista yhteiskunnista ja on rakenteeltaan tuhat
vuotta ajastaan jälellä! Se olisi epätäydellinen, jos siellä olisi
naisia.

No niin. Minä tein ensimäisen kadettimatkani Thor-fregatilla.

Elämä ei ollut sellaista, miksi oli sen koulupoikana uneksinut
nähdessään merikadetin koketin takin ja tikarin. Se oli ihan toista!
hyvin raakaa, hyvin rumaa! ennen kaikkea hyvin epärunollista.

Eräänä päivänä olin vahtivuorossa, perärattaalla, hyvin
vastuunalaisella paikalla; tuijotin keulaan taklauksen ja touvien läpi,
miehistön yli, koettaen pitää ajatuksiani koossa, ainoastaan ajatellen
suuntaa. Mutta osaksi rauhattomana tärkeästä toimestani, kun minulla
oli koko aluksen miehistö tunnolla, osaksi hermostuneena, kun tunsin
jonkun itseäni tarkastavan, unohdin tehtäväni. Talja vinkui, kokkakara
jiirasi ja ajopurje alkoi lepattaa, kun apukapteeni ilmestyi viereeni
ja huusi:

-- Seis siinä!

Ja minä tunsin rattaan rajusti riipaistavan käsistäni ja samassa sain
tuustin niin että lensin pitkin kantta.

Minä kierin ilmassa kuin kinnas ja seisoin suureksi hämmästyksekseni
en enemmän enkä vähemmän kuin itsensä päällikön edessä. Näin
kellanharmahtavat kasvot, kuten rikkaan suurkauppiaan. Suu oli
teräväpiirteinen, pielissä pari vääristynyttä juonnetta, jotka tekivät
sen ilkeän näköiseksi, mutta tätä vaikutusta lievensivät vaaleat
pulisongit. Näytti kuin olisi hän halunnut paiskata minut mereen, mutta
hän vaikeni, kuten olisi hän ollut kahdella päällä, alentuisiko
puhuttelemaan vai ei moista kurjimusta.

Vihdoin lauhtuivat ankarat piirteet ja hän katseli minua kuin pientä
lasta.

-- Mikä on nimesi, kadetti? kysyi hän.

Sanoin.

-- Ja isäsi?

-- Kuollut, vastasin minä. Mutta hän olikin everstiluutnantti
mekaanisessa osastossa.

-- Niinkö? Minä tunsin kyllä sinun isäsi; me olimme nuoruuden ystäviä
ja minä kunnioitin häntä suuresti. Mene takaisin paikallesi ja pidä
ajatuksesi koossa.

Minä menin jälleen perärattaalle ja koetin kaikin voimin olla
tarkkaavainen. Mutta päällikkö käveli kannella edestakaisin ja minä
tunsin, että hän katseli minua.

Kun vahtivuoro päättyi ja minä tulin alas kadettimessiin, kokoontuivat
toverit ympärilleni ja kyselivät mitä päällikkö oli sanonut.

Kun he saivat kuulla, että hän oli tuntenut minun isäni, katsoivat
nuoremmat kuten kunnioittaen minua, mutta vanhemmat näyttivät pahasti
virnuvan, en ymmärtänyt miksi.

Eräänä päivänä tämän jälkeen istuimme, pari toveria ja minä,
peräkannella ja plitsasimme touvia. Puhelimme sitä ja tätä, mutta minä,
joka olen aina ollut temperamentilta hyvin hermostunut, herkkätuntoinen
kuin kompassineula, tulin jollakin tavoin levottomaksi, kuten olisi
joku tarkastellut minua. Katsoin monta kertaa ympärilleni, kenen silmät
ne niin itsepäisesti ja sitkeästi tähystelivät minua. Vihdoin sattui
silmäni pieneen, pyöreään akkunaan, joka oli päällikön ulkokajutan
seinässä, ja minä näin vain kaksi vääristynyttä juonnetta suupielissä;
silmät olivat ennättäneet piiloon uutimen taa. Tulin levottomaksi, en
tiennyt minkä tähden.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen illalla lähetettiin minua kutsumaan
päällikön salonkiin. Se oli komeasti sisustettu huone, kirjahyllyjä,
tauluja, valokuvia ja urkuharmoonia. Sekondi oli päällikön luona.
Hänellä oli hattu kädessä ja hän näytti olevan hämillään.

-- Komentajakapteeni, alkoi päällikkö puhua luonnottoman keveällä
äänellä, tämä nuori mies on erään jo kuolleen lapsuuden ystäväni poika,
joka kerran auttoi minua suurista vaikeuksista. Tunnen olevani velkapää
tuolle jalolle miehelle ja minä tahdon ottaa hoitooni tämän pojan.
Tahdon ohjata hänen kasvatustaan niin kauan kun hän on täällä
laivallani. -- Tahdotko tulla koulittavakseni? lisäsi hän kääntyen
minun puoleeni.

Kiihtyneenä noista suurista eduista, joita isävainaani ystävä tarjosi,
en kyennyt muuta kuin änkyttämään joitakin käsittämättömiä sanoja
kiitollisuudestani.

Päällikkö pyysi minua sitten istumaan ja sekondi sai merkin, että
audienssi oli lopussa.

Olimme kahden. En tiennyt mikä hänessä minua pelotti. Ei se päällikkö,
epäjumalan kuva, vaan jokin muu. Hän käyttäytyi arkaillen ja puhui
sujuvan kiusallisesti.

Ensin ei hän katsonut minua silmiin.

-- Onko sinulla taipumuksia matematiikkaan, poikani? alkoi hän.

-- Eipä juuri, vastasin.

-- Osaat kai ratkaista toisen asteen ekvationeja?

-- Kyllä, aika hyvästi.

-- No, sitten rupeemme logaritmeihin. Katsos (sanoi hän) merimies ilman
logaritmeja on kuin laiva ilman kompassia.

Hän nousi ylös ja otti hyllyltä logaritmitaulut. Toi tuolin pöydän
ääreen ja otti kynän ja paperia.

Puhuttuaan jonkun aikaa niitä näitä karakteristiikasta ja mantissasta,
jotka hän, kuten sitten jälestä huomasin, sotki, pani hän kynänsä
pöydälle.

-- Noo, keskeytti hän, mitenkä sinä viihdyt täällä laivalla?

-- Hyvin, herra amiraali, vastasin minä.

-- Entä toverit?

-- Ei puhuta, lensi sanat suustani ennenkun ehdin huomata, miten
moittivia ne olivat.

-- Oikein, poikani, sanoi hän ja katsoi minuun kuten ijäkkäät
nuorempiin, kun sallivat heidän uljailla.

-- Tahdotko lasin punssia? kysyi hän, täällä on vähän kosteaa.

Mahdoton oli kieltää, kun en ollut raittiusmies. Mutta samalla minä
sielussani säikähdin: jospa joku tulisi sisään ja näkisi päällikön
juomassa kadetin kanssa! Hetki oli tukala. Oletko koskaan tuntenut
häpeäväsi ja olevasi hämillä toisen puolesta! Minä pelkäsin hänen
tähtensä!

Hän avasi jonkin klaffin ja otti esiin lasit ja karafiinin ja vei ne
hyttiinsä.

-- Käy sisään, sanoi hän.

Tulin yhä levottomammaksi; koko menettely tuntui niin kierolta;
epäjumala suistui ehdottomasti korkeudestaan.

Hytissä istuutui hän minua vastapäätä ja katseli minua kuin
jättiläinen, joka aikoo syödä peukaloisen.

-- Sinä olet kelpo poika, sanoi hän tyhjentäen lasinsa (toki
kilistämättä!) ja ulkonäkösi takaa menestystä urallesi. Tiedätkö, että
olet kaunis poika?

Minä tunsin, että punastuin, enkä tiennyt, mitä hän oikein aikoi.
Huomasin vain hänen kasvoissaan uuden, merkillisen ilmeen ja hänen
silmänsä lekuttivat kuin kaasuliekit.

-- Oletko sinä jo ollut rakkausseikkailuissa? kysyi hän taas ja hänen
silmänsä alkoivat hehkua.

En tiennyt mitä vastata, sillä minua arasteli isän ystävä.

Hän nousi paikaltaan ja käveli edestakaisin.

-- Jospa olisit minun poikani, sanoi hän viimein, jospa olisit!

Hän ei ollut nainut mies, sen tiesin ja luulin ymmärtäväni vanhan
poikamiehen yksinäistunteen purkauksen.

Kuului ruokatoitotus ja minun piti lähteä.

-- Huomisiltana samaan aikaan! sanoi päällikkö.

Tein kunniaa ja läksin.

Iltaopetusta kesti sitten pitkän aikaa. Hän tuli yhä sydämellisemmäksi.
Tämä vaivasi minua joskus kovasti. Jos tahallani tunnilta myöhästyin,
näytti hän olevan murheissaan.

-- Sinä olet kyllästynyt minuun, sanoi. Minä olen niin vanha ja ikävä
mies.

Ja silloin minua alkoi tuo erakkoparka säälittää, hän ei voinut korkean
arvonsa vuoksi seurustella muiden kanssa.

Saavuimme viimein Havannaan, ja minä sain loman mennä maihin, mutta
minun täytyi luvata päällikölle, etten menisi toverien kanssa pahoihin
paikkoihin. Hän suorastaan vaati lupaukseni. Kun palasin laivalle,
kysyi hän minulta, olinko ollut tyttöjen luona. Vastasin ei, mikä
olikin totta.

-- Oikein, poikani, sanoi hän. Varo sinä naisia! Varo aina naisia,
poikani!

Ja taas lähdimme merelle.

Eräänä iltana, en unohda sitä koskaan, Madeiran kohdalla, ilma kuuma
kuin ansarissa ja me oleksimme paitasillamme ja housuillamme ja tyyntä
oli ollut neljä päivää.

Tulin kello kahdeksan aikaan kapteenin hyttiin, täydessä puvussa. Hän
oli hyvin kiihdyksissään. Tuskin voi puhua.

-- Hirveän kuuma, huokasi hän, ota takki pois. No, se oli minulle
mieleen, vaikka loukkasikin mitä pahimmin ohjesääntöjä ja hyvää tapaa.

Hän istuutui viereeni, melkein taakseni. Minä tunsin hänen kuuman
henkensä käyvän niskaani ja aloin sanomattomasti pelätä, minua alkoi
ahdistaa.

Luimme trigonometriaa ja minä olin kumarassa paperieni ääressä. Päässä
tuntui raskaalta ja virkistääkseni itseäni oikaisin vartaloani ja
nakkasin päätäni taaksepäin. Samassa osui katseeni peiliin, joka oli
vastapäätä. Näkö peilissä kauhisti minua niinkuin olisin yhtäkkiä
nähnyt luonnon kiertyvän nurin narin ja näyttävän nureansa. Kuin
aurinko olisi ollut sininen ja taivas keltainen, puut punaiset tai
kuusta kimmonnut salamoita. Hänen kasvonsa olivat olkapääni kohdalla ja
hän ahmi silmillään paitani sisustaa. Minä taisin kiljaista ja aioin
hypähtää ylös, mutta hän piti minua kiinni ja suuteli minua suulle,
kuin härän karkealla kielellä ja kasvoillani kävi läähätys kuten olisi
hyle minua nuoleskellut.

Elämä, luonto, kaikki kaamotti mustana. Olin nähnyt ilkeyden
ilmestyksen, vilauksen itse pahasta.

-- Ja siihen se tuttavuus loppui! sanoi tohtori kylmästi ja joi
lasistaan.

-- Ei vielä kokonaan. Arvaapas, mitä se sitten teki? Se kirjoitti
kirjeitä minulle. Minä luin ainoastaan yhden. Se oli oikea rakkauden
kirje. Hän rakasti minua.

-- Kuten Sokrates Alkibiadesta! Luuletko tällä jotain uutta keksineesi!
Ja luuletko, että nuo ilmiöt syntyvät vain eristetyissä oloissa tai
liiaksi kehittyneestä kulttuurista. Niitä on villeissä kansanheimoissa,
jopa eläimissäkin. Minun mielestäni pitäisi ummistaa silmänsä
sellaisilta luonnon oikuilta tahi ei ainakaan rangaista viattomia,
niinkuin äsken sanoinkin. Haluatko kuulla toisen samanlaatuisen jutun
niin kerron.

-- Kyllä, mutta mennään puraisemaan voileipää ensin; näkyy pöytä olevan
katettu tuolla sisällä.

Luutnantti huusi laivamiehen pitämään huolta ruorista ja he menivät
salonkiin.

Koettelivat puhella muista asioista, mutta miten lie ollut, aina
osuivat he tähän seikkaan.

-- Muistatko, alkoi tohtori jutella, miten koulussa ollessa oltiin
ystävyyssuhteissa samanikäisten kanssa? Aina lähdettiin yhdessä
koulusta, aina oltiin toistensa luona loma-ajoilla, aina oltiin yhtä
poikaa, rahatkin tasattiin. Melkeinpä saattoi olla mustasukkainen
ystävästään, jos hän oleksi toisten kanssa liiaksi. Eikö niin?

-- Juu, mutta se oli ystävyyttä?

-- Tietysti, sitä oli! Mutta samalla tavallahan alkaa rakkaus eri
sukupuolten välillä. Ystävyys on jo hyvin pitkällä, ennenkun jompikumpi
sallii tai edes kaipaa toisen ruumiin kosketusta suudelmana tai
hyväilynä. Tytöt sitävastoin ilmaisevat tätä ystävyyttä syleilemällä ja
suutelemalla. Ihan viatonta se on, en sitä sano, mutta merkit ovat
hyvin yhtäläiset kuin niin sanotulla rakkaudella. Se on yhtä viatonta
kuin sekin tunne, joka pakottaa vanhemmat ottamaan syliin ja
suutelemaan lapsiaan. Mikä sen tietää, mikä on puhdasta tai rumaa,
ruumiillista tai henkistä? Sitä on vaikea sanoa, sillä vanhempain
rakkaus lapsiin vaatii välttämättä ruumiillista kosketusta ja eihän
sitä kuitenkaan mitenkään käy epäileminen aistilliseksi. Mutta annappas
jos asuu köyhä perhe, kaikki yhdessä huoneessa, isä ja tyttäret
nukkuvat yhdessä, tytöt kasvavat isoiksi, kas silloin _voivat_ nuo
tunteet luonteeltaan muuttua. Ulkonaiset seikat siinä ovat
vaikuttimina, kuten esimerkiksi bestialiteettia tiedetään olevan
etupäässä paimenissa ja ratsuväessä. Ei tarvitse luulla, että tässä
ilmenee jokin uusi, luonnoton elementti, se on samaa luontoa vain,
vaikka se silloin kun purkautumistiet suletaan, avaa omat uransa, aivan
kuin ruumiin kudokset avautuvat paiseeksi kun jokin sairaus tukkii
eristystiehyet.

No niin, nyt sen juttuni.

Eräs poika oli pienikasvuinen ja vähäpätöinen ja tytöt eivät
pienenäkään hänestä välittäneet, kun eivät tunteneet hänestä koituvan
ei rakastajaa eikä suojelijaa. Sen vuoksi alkoi hän epäillä itseään ja
karttaa toista sukupuolta. Kun hän sitten tuli vanhemmaksi ja rupesi
tytöstämään, hoksasi hän sen, mitä me muut pidimme ihan luonnollisena
seikkana, että naiset ottivat maksua. Se loukkasi häntä. Miksi vain
toinen sai maksua, eikä toinen, vaikka molemmat nauttivat? Sitten
rupesi hän pieniin suhteisiin erään ompelijattaren kanssa. Se piti
hänestä ja ei ottanut maksua. Mutta tytöltä alkoivat pian viedä rauhan
kummalliset unet, jotka tekivät pojankin levottomaksi. Joskus näki
tyttö unta, että poika vei hänet teatteriin, joskus että hän lahjoitti
hänelle hansikkaat, viimein, että poika maksoi hänen vuokransa. No
ystäväni ei ollut taitava unien selittäjä, sillä hän oli köyhä, ja
tytön unet eivät käyneet toteen. Ystäväni ajatteli, että hänpä se oli
maksanut kaikki illalliset, mutta toinen ei yhtään; vaan näistä
tuumistaan ei hän puhunut tytölle. Mutta vähitellen kyllästyi
tyttö elämään unissa ja hän lahjoitti pian rakkautensa eräälle
konttoristille, jolla oli varoja toteuttaa hänen unensa. Ystäväni
katkeroitui naisille, jotka olivat moisia materialisteja eivätkä
osanneet rakastaa vain rakastaakseen. Sitten pitemmän ajan jälkeen hän
rakastui. Kun tuli kysymys naimisista, meni hän isän luo, joka tietysti
kysyi, oliko hänellä varoja. "Jaha, vai on täälläkin maksettava", tuumi
hän. Maksettava joka paikassa! Mutta hän oli rakastunut ja hän päätti
tehdä kaupat. Hän oli voimistelun ja uimisen opettaja. Joko alat
ymmärtää. Nai. Näki ensimäisen lapsen tultua, että vaimolla oli
taipumuksia "korkeampiin tarkoituksiin" ja ettei tämä tahtonut lisää
lapsia. Myrsky ja myllerrys! Ja sitten vähän tyyntä. Joskus tuntui
miehestä kohtuuttomalta maksaa tyhjästä, mutta mikä oli tehty, oli
tehty. Sitä kesti viisitoista vuotta, celibaattia ja vaimo vältteli
reippaasti hyökkäykset selvittäen suhdetta. "Minä olen sinun lapsesi
äiti, jona minulla on oikeus olla talossa". Mutta eipäs, hän ei
ollutkaan lapsensa äiti, sillä hän puuhaili raamatunselityksiä ja
muitakin korkeampia tarkoituksia valistuksen tukeuttamiseksi, mutta
unohti olevansa aviopuoliso. No! Viidentoista vuoden päästä, pamaus
uimakoululla! Ystäväni oli ryhtynyt johonkin sellaiseen, jota Darwin
olisi sanonut generationin vaihtamiseksi. Viidentoista vuoden
celibaattielämän analyyseistä voit laittaa kokonaisen venäläisen
romaanin; en moskaa viitsi! Seurauksena oli salainen poliisitutkinta.
Vapautus -- ja uusi lapsi avioliitosta. Ja hyvä taas. Tässä oli kaksi
vaikutinta: ammattisairaus eli hyvä tilaisuus toisella ja puute
toisella puolen.

-- Ja myös kolmas, keskeytti luutnantti.

-- Mikä niin?

-- Puute nuorena.

-- No sitten neljäskin!

-- Mikä?

-- Liian korkea työpalkka.

-- Ei, lähtään nyt jo kannelle, sanoi luutnantti, rupeaa tuntumaan
liian "märältä" kun näin syventyy.

-- Juu, mutta aikansa kullakin. Tiedätkö, että Dijonin yliopisto viime
vuonna määräsi 10,000 frangin palkinnon sille, joka voisi tyydyttävästi
vastata kysymykseen: miksi ei saa kirjoittaa niinkuin ajattelee?

-- No, kuka sai?

-- Muudan Växiön sonni. Sanoi syyksi, että jos kirjoittaisi kuten
ajattelisi, joutuisi Långholmiin.

-- Sinulla on ne juttusi!

-- Kas, kuutarkin jo näyttäikse, huudahti tohtori kun tulivat kannelle.

-- Sanotko kuutar, eikös kuu ole "miehinen".

-- Niin, jospa vaikka. Mutta eipäs ennen, Kreikassa!

-- No, kreikkalaiset eivät pitäneetkään sukupuolia kovin selvillä.
Tiedätkö miksei?

-- Kai uskonnollisesta vakaumuksesta. Zeus piti Ganymedeestä! Ja he
olivat suurta, sivistynyttä kansaa, joka kunnioitti uskonnollisia
vakaumuksia!




Maksua vastaan.


Tytön isä oli kenraali ja äiti aikaisin kuollut. Sen jälkeen kävi
heillä etupäässä herroja. Ja isä kasvatti häntä itse.

Tyttö sai ratsastella isän kanssa, nähdä manööverejä,
voimistelunäytöksiä, tarkastuksia.

-- Kun isä oli seurapiirissään korkea-arvoisin, kunnioittivat häntä
kaikki aina enemmän kuin toisiaan yhdenvertaiset koskaan. Ja koska
tyttö oli kenraalin tytär, kunnioitettiin häntä yhtä suuresti kuin
isää. Hän oli arvoltaan kenraali ja sen hän tiesi.

Eteisessä istui alati lähetti, joka kavahti jalkeille hirveällä
räminällä kun tyttö meni ulos tai tuli sisään. Tanssiaisissa pyysi
häntä aina majuri; kapteeneja piti hän alemman asteen ihmisinä ja
luutnantit olivat vain pahankurisia poikasia.

Täten oppi hän arvioimaan ihmisiä arvo-asteiden mukaan. Siviilit olivat
nahkiaisia; kohtalaisesti puetut moskaa ja köyhät roskaa.

Mutta naiset olivat arvoasteikon yläpuolella. Isä, jonka alapuolella
kaikki miehet olivat ja jota tervehdittiin kunnianosoituksin minne hän
vain tuli, ei koskaan toki ollut nousematta istualtaan naisen edessä,
oli se sitten nuori tai vanha, suutelematta kädelle tutumpia ja
juoksentelematta joka kaunottaren pikku asioilla, minkä vain tapasi.

Täten sai hän varhain käsitteen naispyhyydestä ja -paremmuudesta ja
oppi pitämään miehiä joinakin halvempina olentoina.

Kun hän lähti ratsastelemaan, oli aina ratsupalvelija muassa. Kun hän
suvaitsi pysähtyä katsellakseen maisemaa, pysähtyi palvelija. Se
seurasi häntä kuin varjo. Mutta minkä näköinen se oli, vanhako vai
nuori, ei neiti tiennyt. Jos ken olisi kysynyt, mitä sukupuolta se oli,
ei neiti olisi osannut vastata, sillä koskaan ei hän ollut ajatellut,
että varjo voisi olla jotain sukupuolta, ja kun hän satulasta
laskeutuessaan astui pikku kenkänsä palvelijan kämmenelle, astui hän
kuin mille puulle tai kivelle tahansa, ja jos hän silloin sattui
kohottelemaan helmojaan vähän liian korkealle, ei hän siitä sävähtänyt
sen kummemmin kuin jos ei ketään olisi ollut läsnä.

Nämä synnynnäiset arvoaste-katsantokannat ilmenivät kaikkialla hänen
elämässään. Hän ei koskaan voinut tulla majurin tai kapteenin tyttärien
hyväksi tuttavaksi, sillä heidän isänsä olivat arvoltaan alempia kuin
hänen. Eräissä tanssiaisissa oli eräs aliluutnantti tohtinut pyytää
häntä tanssiin. Rangaistakseen tomppelia, ei hän vastannut, kun
kavaljeeri tanssien välillä halusi jutella. Kun hän sitten sai tietää,
että aliluutnantti oli prinssi, kävi hän ihan lohduttomaksi. Hän, joka
tiesi mikä eroitus oli rykmentin upseereilla ja subalterneilla, joka
osasi ulkoa kaikki tähdet ja tittelit, hän ei tuntenut prinssiä.
Kauheaa!

Hän oli kaunis, mutta ylpeys jäykisti piirteensä niin etteivät
ihastelijat tohtineet lähetä. Naimisiin menoa ei hän koskaan ollut
ajatellut. Nuoret eivät olleet kylliksi kvalificeerattuja ja
virka-arvoiset vanhat olivat liian vanhoja. Jos hän olisi mennyt
naimisiin jonkun kapteenin kanssa, olisi hänen pitänyt istua pöydässä
alempana majurien rouvia, hänen, kenraalin tyttären. Sehän olisi
alennusta. Ja sitäpaitse ei hän ollenkaan halunnut joutua miksikään
lisäkkeeksi tai salonkikoristeeksi miehelle. Hän oli tottunut käskemään
ja toteltavaksi, hän ei voinut ketään totella. Vapaa, miesmäinen
oleksiminen miesten joukossa oli sitäpaitse tehnyt kaikki naisten
toimet hänestä aivan vastenmielisiksi.

Myöhään heräsi sukupuolielämänsä. Kun hän oli vanhaa sukua, joka isissä
oli tuhlannut voimansa hengettömiin sotilastoimiin, yövalvontaan ja
juopotteluun, ja äideissä tukeuttanut hedelmällisyyden estääkseen
perintötilain jakoja, näytti luonto kovin epäröineen miksi sukupuoleksi
hänet tekisi -- tai ehkei se hänessä huomannut kylliksi voimia, jotta
olisi voinut päättää jatkaako rotua vai ei. Hänen olemuksestaan puuttui
naisellisuus, terveen luonnon tarkoituksiinsa kehittämä, eikä hän
yrittänyt keinotekoisesti vajavaisuuttaan täyttää.

Hänen vähät naistoverinsa tiesivät hänet kylmäksi, välinpitämättömäksi
kaikissa sukupuolten välisissä asioissa. Itse hän lausui halveksivansa
moisia seikkoja, piti niitä saastaisina ja ei voinut ymmärtää, miten
nainen voi heittäytyä miehelle.

Luonto oli likaista ja puhtaus oli sama kuin puhtaat paidat, kovetetut
hameet ja paikattomat sukat. Köyhyys, likaisuus ja paheellisuus oli
hänestä sama asia.

Kesäisin asui hän isänsä kanssa maatilallaan.

Maaseudusta ei hän pitänyt. Luonnossa hän pieneni, metsä oli
hirvittävä, järvi pöyristi, niityn vihreässä ruohossa piili vaaroja.
Talonpojat olivat hänestä kavaloita, ilkeitä elukoita; ja likaisia.
Sitäpaitse oli heillä paljon lapsia ja pojat ja tytöt paheellisia.
Suurina juhlina, kuten juhannuksena ja kenraalin syntymäpäivinä,
kutsuttiin moukat sentään hoviin olemaan köörinä oopperassa ja
huutamaan hurraata ja tanssimaan taulun kuvioina.

       *       *       *       *       *

Oli kevät jälleen. Helène oli lähtenyt ratsastelemaan yksinään
rotutammallaan ja joutui kauas maantielle. Väsyi ja laskeutui
satulasta; sitoi hevosen läheisen haan aitaan. Meni sitten poimimaan
ojan reunalta kämmekkään kukkia. Ilma oli lämmin ja koivikoista,
nurmikoista nousi huuru. Sammakot pulahtelivat ojassa.

Yhtäkkiä hirnahti tamma ja Helène näki notkean eläimen kurottavan
kaulaansa aidan yli ja sieramet litteinä kiskovan sisäänsä ilmaa.

Alice, tyttö, huusi hän, ole hiljaa! Ja hän jatkoi työtään punoen
kimppua noista kainoista kukista, jotka niin huolellisesti kätkevät
salaisuutensa suloisten, somien uudintensa taa, mitkä ovat kuin
koneella painettua karttuunia.

Mutta taas hirnahti tamma. Kaukaa haasta pähkinäpensaiden takaa vastasi
toinen hirnunta, mutta väkevämpi, syvempi. Helteeseen nääntyvä haan
tanner jymisi, kivet räiskivät valtavista kavion iskuista ja viidakosta
ravasi musta orhi. Pää voimakas, kaula jäntevä ja lihakset paisuivat
suonteina välkkyvän nahan alla. Oriin silmät leimusivat kun se näki
tamman. Ori seisahtui ensin ja kurotti kaulaansa kuten haukotellen,
virnisti ylähuulensa koholle ja näytti hampaansa. Sitten alkoi se
laukata ruohikolla ja läheni aitaa.

Helène kapaisi hameensa ja juoksi päästäkseen suitsiin kiinni; mutta
tamma oli jo riuhtoutunut irti ja hyppäsi aidan yli. Sitten alkoi
kosinta.

Helène houkutteli aidan takaa, mutta villi eläin ei kuullut.
Aituuksessa lyötiin volttia vimmatulla vauhdilla ja situatsiooni alkoi
käydä helläksi. Ori korskutti valkeaa vaahtoa, joka suitsui sieramista
kuin savu.

Helène tahtoi paeta, sillä näky oli kauhistava. Hän ei ollut koskaan
nähnyt luonnon voimain riehuvan elävissä ruumiissa ja hän oli
ylenmäärin kuohuksissa tästä peittelemättömästä purkauksesta.

Hän tahtoi juosta aituukseen ja tuoda tammansa pois, mutta ei tohtinut
hurjistuneen oriin vuoksi. Tahtoi juosta hakemaan apua, mutta silloinpa
olisi hän vain hankkinut todistajia. Kotiin ei voinut mennä, matka oli
pitkä. Hän kääntyi selin temmellykseen ja päätti odottaa.

Kuului kavion kopinaa maantieltä. Tuli vaunut.

Helène ei voinut paeta, vaikka hävetti tähänkin jäädä. Nyt olikin liian
myöhäistä, sillä kuski oli hiljentänyt vauhtia ja seisahtui hänen
eteensä.

-- Niin, mutta se on kaunista, sanoi toinen vaunuissa istuva nainen,
joka oli ottanut esiin kultalornettinsa tarkastaakseen luonnon
näytelmää, mikä nyt oli täydessä käynnissä.

-- Mutta miksi pysäyttää, herran nimessä, huusi toinen nainen. Anna
mennä!

-- Eikö se ole kaunista! vastasi vanhempi nainen.

Kuski hymyili paksuun partaansa ja nykäsi hevoset liikkeelle.

-- Mikä letus sinä olet, rakas Amelie, kuului edellinen ääni, minulle
se on kuin katselisin ukonilmaa tai myrskyävää järveä kun...

Muuta ei kuulunut, Helène oli ihan lamassa kiukusta, häpeästä ja
kauhusta.

Tuli tuolla joku renkimies. Helène kiiruhti häntä vastaan estääkseen
häntä näkemästä ja samalla saadakseen apua, mutta ei ehtinyt.

-- Aa, taitaa olla myllärin musta liikkeellä, tuumi renki vakavasti.
Kyllä se on parasta odotella kunneka ne joutuu, sillä ei siihen ole
hyvä tuppautua. Jos fröökynä menee kotiin, niin minä tuon tamman
jälestä.

Ja hyvillään kun pääsi erilleen, meni Helène matkaansa.

Kun pääsi kotiin, tuli kipeäksi. Tammaa ei tahtonut nähdäkään enää. Se
oli epäpuhdas.

Tämä vähäpätöinen tapaus vaikutti arvaamattomasti Helènen
sielunelämään. Luonnonvietin raaka purkautuminen, jonka
peittelemättömyydestä ihmistä rangaistaan vankeudella, vaivasi häntä
kuin mestauksen muisto. Se häiritsi hänen ajatuksiaan päivällä ja
uniaan yöllä. Se sai hänet yhä enemmän kammomaan luontoa ja hän heitti
entisen amatsoonielämänsä. Sulkeutui kamariinsa ja alkoi lueskella.

Herrastalossa oli kirjasto. Mutta pahaksi onneksi oli sen kasvu
keskeytynyt kenraalin isän kuoltua. Kaikki kirjat olivat siis
miehenijän liian vanhoja ja Helène sai niistä eltaantuneita ihanteita.
M:me Staëlin Corinne sattui ensin käsiinsä. Se oli kylellään hyllyllä,
kuten tarjottuna käytettäväksi, ja sitähän se olikin. Nidottuna vihreän
ja kullan kirjaviin kansiin, imperiaalityyliä, kuluneena ja piirrettynä
täyteen äitivainajan huomautuksia ja pyyhkeitä, tuli se henkiseksi
seurusteluksi kuolleen kanssa, johon nyt tyttö jälleen täysikäisenä
tutustui. Siihen oli lyijykynällä kuvattu kokonainen ihmissielu.
Tyytymättömyys elämän arkisuuteen, luonnon raakuuteen kiihoitti
mielikuvitusta luomaan unelmain maailmaa, jossa sielut elävät ilman
ruumiita. Se maailma oli aristokraatinen, sillä täytyy olla
taloudellisesti riippumattomassa asemassa voidakseen ajatella vain
sielua. Se oli rikkaiden evankeliumi, tuo aivotulehdus, jota sanotaan
romantiikaksi ja joka tulee naurettavaksi surkeuksineen kun se tarttuu
alaluokkaan.

Corinnesta tuli Helènelle nyt ihanne: runoilijatar, joka sai
vaikutuksensa ylhäältä, joka kuten keskiajan nunnat teki siveyden
lupauksen elääkseen puhtaana ja joka tietysti loistavan parvensa
ihailemana oli muita pieniä arkipäiväisiä kuolevaisia korkeammalla!
Vain muunnos kenraali-ihannetta! Kunniaa; kiväärikomennuksia!
Etumaiseksi! Sitä, että m:me Staël itse kehittyi Corinne-ihanteestaan
ja vasta todellisuutta noudattaen nousi arvoonsa, ei Helène saanut
koskaan tietää. Hyläten kaiken toiminnan ulkomaailmassa, vetäytyi hän
kuoreensa ja mietiskeli omaa itseään. Perintö, jonka hän oli saanut
äidiltä noissa jälkeenjääneissä nooteissa, alkoi itää. Hän henkilöi
itsensä Corinneksi ja äidiksi ja hän tuhlasi paljon aikaa kutsumuksensa
tuumiskelemiseen. Hylkäsi sen, että hänen kutsumuksensa oli elää suvun
hyväksi, hänen velvollisuutensa auttaa itämään ja kasvamaan niitä
siemeniä, jotka luonto oli hänen ruumiiseensa kätkenyt. Hänen
kutsumuksensa oli näyttää, mitä madame Staëlin Corinne oli ajatellut
viisikymmentä vuotta sitten, mutta hän kuvitteli nyt, että ne olivat
hänen omia ajatuksiaan, jotka hänen sielussaan kärsivät ja pyrkivät
kuohahtamaan näkyviin.

Hän rupesi kirjoittelemaan. Eräänä päivänä runoja. Luonnistivat. Rivit
yhtä pitkiä ja loput rimmasi. Silloinkos hän hoksasi: hän oli luotu
runoilijaksi. Puuttui vain ajatuksia, ja ne hän sai valmiina
Corinnesta. Ja niin sikisi paljon runoja. Mutta nyt oli maailmankin ne
saatava, ja mitenkäs muuten kuin lehdissä. Hän lähetti kerran tekeleen
nimeltä "Sapho" johonkin kuvalehteen nimimerkillä Corinne. Jyskivin
sydämin vei hän kyhäyksen postiin ja pannessaan sitä laatikkoon,
lähetti hiljaisen rukouksen "Jumalalle". Seuraavat kahden viikon päivät
olivat hirvittäviä. Hän ei syönyt, tuskin nukahti, karttoi seuraa.
Ensimäisenä lauantaina, jona lehti ilmestyi, tärisi hän kuin horkassa
ja luhistui sitten ihan kokoon, kun ei nähnyt runoaan painettuna, eikä
edes selittelyä "kirjevaihto"-osastossa. Seuraavana lauantaina oli hän
varma ainakin vastauksen ilmestymisestä ja vei lehden avaamattomana
mukaansa metsään. Siellä, pensaikon perukassa, veti hän lehden salaa
esiin ja vilkasi ympärilleen oliko kukaan väijyksissä, aukoi lehteä ja
tähysteli palstan toisensa jälkeen. Siellä oli vain yksi ainoa runo,
nimeltä Bellmanin päivä. Mutta sitten "kirjevaihtoa". Noiden pikku
rivien ensimäisellä vilkaisulla rutistui lehti hänen sormiensa
rutaisusta, hän hykersi sen palloksi ja nakkasi pensaikkoon. Ensi
kertaa eläissään oli häntä solvattu. Hän olikin oikein satulasta
suistettu. Se tuntematon sanomalehti-kirjoittelija oli tohtinut tehdä
pahempaa kuin kukaan muu, se oli lausunut epäkohteliaisuuden. Helène
oli lähtenyt varustustensa sisältä tantereelle, jossa virka-arvot eivät
paljoa painaneet, jossa voiton sai se luonnonvoima, jonka nimi oli
kyky, ja jonka edessä oikeudeton mahtikin nöyrtyi, kun ei sitä enää
voinut kieltää. Mutta myös naisena oli tuntematon häntä loukannut. Näin
oli hän tohtinut kirjoittaa: "Vuoden 1807 _Corinne_ olisi laittanut
ruokaa ja tuudittanut lapsia, jos hän olisi elänyt vuonna 1870. Mutta
ettehän te ole mikään Corinne!"

Siinä kohtasi häntä ensi kertaa _se_ vihollinen, perivihollinen, mies.
Vai ruokaa laittaa ja tuudittaa kehtoa! Senpähän näkisi!

Helène lähti kotiin päin. Koko ruumiinsa oli rusennuksissa ja lihakset
tuskin tottelivat heikkoja hermoja. Mutta kulettuaan vähän matkaa,
kääntyi hän yhtäkkiä takaisin. Sillä voisihan joku löytää lehden! Hänen
tuumansa paljastuisi. Hän meni takaisin, otti kepakon ja veti sillä
lehden pensaikosta. Sitten kohotti hän maasta sammalturvetta, piiloitti
lehden sen alle ja vieritti kiven päälle. Niin haudattiin siinä toive,
mutta myös todiste. Rikoksestako? Niin, siltä hänestä tuntui! Kuten hän
olisi tehnyt jotakin väärää. Kuten hän olisi paljastanut itsensä
toiselle sukupuolelle!

Sen päivän perästä alkoi uusi sisällinen taistelu. Kunnianhimo ja
julkisuuden pelko kamppailivat; tulosta ei mitään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana syksynä kuoli isä. Kun oli kuluttanut öitään kortin peluussa
ja tapannut, jäi häneltä maksamattomia velkoja. Mutta koska hän oli
kenraali, ei se asia ollut kovin vaarallista. Helènen ei tarvinnut
mennä tupakkapuotiin, mutta hänet otti hoitoonsa muudan tähän saakka
näkymättömänä pysytelleinyt täti.

Mutta isän kuolemasta tuli mullistava muutos hänen elämäänsä.
Kiväärikomennukset vaikenivat itsestään; rykmentin upseerit rupesivat
nyökkäämään päätään sedällisesti ja luutnantit tohtivat tulla
pyytämään tanssiin. Nyt huomasi hän, että hänen ylhäisyytensä ei
johtunutkaan hänen persoonallisesta arvostaan, vaan oli se lainattua.
Hän tunsi kuin olisi hänet arvossa alennettu ja hänessä heräsi kiihkeä
myötätuntoisuus kaikkia subalterneja kohtaan, tunsipa hän mielessään
oikein rakastavansa niitä, jotka nyt nauttivat hänen entisestä
arvo-asteestaan. Siten kasvoi myös persoonallisen tunnustuksen tunne,
arvo-asteen, joka oli kaikkia muita korkeampi, vaikkei sitä ollut
arvolistoissa.

Hän halusi kunnostautua, raivata tiensä, ja, miksipä ei, hallita.
Hänellä oli kykyjä, joita hän oli tohtinut harjoittaa, vaikkeivät ne
vielä olleet kohonneet eikä kohottaneet häntä keskinkertaista
korkeammalle; hän soitti pianoa. Nyt alkoi hän tutkia sointu-oppia ja
puhui G-molli-sonaatista ja Fiss-duuri-symfoniasta kuten olisi itse ne
sepittänyt. Ja alkoi holhoilla säveltaiteilijoita.

Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen tarjottiin hänelle paikka
hovinaisena. Ja hän meni. Siten palasivat hänen elämäänsä rummun
pärinät ja kiväärikomennukset ja Helènen myötätuntoisuus subalterneja
kohtaan laimeni. Mutta ihminen on häilyvä kuin onni ja Helène sai uusia
ajatuksia uusien kokemusten keralla.

Hän hoksasi nimittäin pian olevansa palvelija. Herttuatar ja hän
istuivat Logårdenissa. Herttuatar virkkasi.

-- Minun mielestäni ovat nämä sinisukat tuhmia.

Helène lensi tuhkanharmaaksi ja katsoi tivakasti herttuattareen sekä
vastasi:

-- Ei minun mielestäni.

-- Minä en ole tahtonut tietää mikä on Teidän mielipiteenne, vastasi
herttuatar ja pudotti keränsä kierimään pitkin hietakäytävää.

Helènen jalat vapisivat, hän näki tulevaisuuden ja tulojen suhahtavan
luotaan tuossa tuokiossa. Nousi noutamaan kerää. Natisi leningin
vyötäre kumartuessa maahan ja hän oli leimuvan punainen antaessaan
kerän herttuattarelle, kiitosta saamatta.

-- Oletteko vihainen? kysyi herttuatar ja katsoi nenäkkäästi uhriinsa.

-- En, teidän kuninkaallinen korkeutenne, valehteli Helène.

-- On väitetty, että Te olette sinisukka, jatkoi herttuatar. Onko se
totta?

Helènestä tuntui kuin olisi hänet riisuttu alasti, hän ei vastannut.

Kerä putosi jälleen. Helène ei ollut näkevinään ja puri huultaan
pidättääkseen kiukun kyyneliä.

-- Olkaa hyvä, antakaa kerä, sanoi herttuatar. Helène röyhisti
rintaansa, katsoi despoottia silmästä silmään ja sanoi:

-- En, minä en anna!

Ja lähti. Hieta kirisi anturan alla ja laahustin tupsutti pilvinä
tomua. Hän melkein juoksi ylös portaita ja katosi holvikäytävään.

Siihen päättyi hoviura. Mutta muudan oas siitä jäi; Helène sai nyt
tuta, mitä on olla epäsuosiossa ja vielä selvemmin sai hän tajuta, mitä
seuraa paikastaan lähdöstä. Yhteiskunta ei pidä siitä, että paikkoja
muutellaan, ja kukaan ei voinut käsittää, kuinka hän omasta tahdostaan
oli voinut hylätä hovin päiväpaisteen. Hänet oli tietysti "potkittu
pois". Juuri tuolla lauseella. Potkittu! Tämä oli suurin nöyryytys mitä
hän oli kärsinyt, se oli häväistys. Hänet oli yläluokasta alennettu ja
hän näki sukulaisten vetäytyvän pakoon luotaan, kuin peläten häneen
kohdistuneen epäsuosion heihinkin tarttuvan. Hän näki ylhäisten
ystävättäriensä kylmenevän ja supistavan tervehdyksensä mitä
vähimpään, mutta keskiluokan väki se otti hänet vastaan liikuttavan
tuttavallisesti kun näki hänen lähenevän heitä lankeemuksensa
kukkulalta. Heidän ystävällisyytensä kaiveli häntä ensin enemmän kuin
noiden toisten kylmyys, mutta sitten valitsi hän osansa ja pitäen
parempana olla ensimäisenä alhaalla kuin viimeisenä ylhäällä,
heittäytyi hän siviilivirkamiesten ja akademian opettajain
seurapiiriin, jossa hänet otettiin avosylin vastaan. Keskiluokassa
vallitsee taikauskoinen kunnioitus linnaa kohtaan, hän tuli heti
ihailluksi. Hän itse rupesi kenraaliksi ja kiiruhti järjestämään
joukkoja ympärilleen. Lauma nuoria oppineita pestautui heti ja hän
alkoi puuhata luennoita naisille. Vanhaa, akateemista roskaa koottiin,
pölyytettiin ja jaettiin yleisölle uutena. Platoa ja Aristotelesta
luennoitiin tyhjäksi raivatussa ruokasalissa kuuntelijajoukolle, jolla
tietysti ei ollut avaimia näihin viisauden pyhimysarkkuihin. Helène
tunsi nousseensa tietämättömän aristokratian yläpuolelle tietämällä
nämä vapaamuurarisalaisuudet. Tämä kuviteltu nousemus sai hänet lujasti
tuntemaan etevämmyytensä ja esiintymään varmuudella, joka imponeerasi.
Miehet palvelivat häntä hänen kauneutensa ja antautumattomuutensa
vuoksi, mutta miesten lähentely ei tehnyt häntä levottomaksi. Heidän
nöyryytensä otti hän vastaan kuin naiselle tulevan veron ainakin ja ei
oppinut hän kunnioittamaan noita pikenttipoikia, jotka hyppivät
paikaltaan ja rupesivat jaloihin asentoihin joka kerta kun hän kulki
ohi.

Mutta hänen asemansa naimattomana ei kauan tuntunut tyydyttävältä ja
katein ajatteli hän rouvain vapautta. Ne voivat kuleksia irtaimina
kaduilla, jutella kenen miehen kanssa tahansa, viipyä poissa kotoa
iltasilla miten myöhään tahtoivat ja aina oli pikentti, mies, valmiina
heitä noutamaan. Sitä paitse: rouvalla oli suurempi arvo, suurempi
vaikutusvalta. Kuinka ylempiarvoisesti kohtelivat naidut matroonat
kaikkia nuoria tyttöjä! Mutta naimisiin menoa ajatellessa tuli mieleen
taas se tammajuttu, ja häntä alkoi kauhistaa niin että hän tuli
kipeäksi.

Mutta toisen työvuoden alkupuolella ilmestyi Helènen seurapiiriin
muudan professorin rouva Upsalasta, jolla paitsi asemaansa oli myös
ruumiin suloudet. Helènen tähti himmeni ja hänen henkiset ihailijansa
luopuivat hänestä ja rupesivat palvelemaan uutta aurinkoa. Kun
Helènellä ei ollut entistä yhteiskunnallista arvoa tukena ja hovin ja
armeijan tuoksu oli haihtunut kuin hajuvesi nenäliinasta, oli hän
ehdottomasti tappiolla. Ainoa hänelle enää uskollinen oli etiikan
dosentti, joka ennen ei ollut tohtinut tungeksia hänen läheisyyteensä.
Nyt koitti dosentin päivä. Hänen huomaavaisuuttaan alettiin pitää
arvossa ja hänen ankara etiikkansa herätti rajatonta luottamusta. Hänen
ahkerat kunniatervehdyksensä alkoivat sentään aiheuttaa juoruja,
kunnioituksella sanoen tietysti, mutta niistä ei Helène välittänyt. Hän
oli niitä ylempänä.

Eräänä iltana istuivat he rottinkituoleillaan tuossa tyhjäksi
raivatussa ruokasalissa, kun professori vapaan matkan ja pienen
kädenpuristuksen maksulla oli pitänyt esitelmän "eetillisestä
momentista avioliitollisessa rakkaudessa eli avioliitosta absoluuttisen
identiteetin manifestatsioonina."

-- Teidän mielipiteenne on siis se, jatkoi Helène, että avioliitto on
koexistensi-suhde kahden identisen minän välillä.

-- Mielipiteeni on, kuten minulla jo esitelmässäni on ollut kunnia
esittää, vastasi dosentti, että oleminen ainoastaan kahden kongruentin
identiteetin relatsionisuhteessa voi konflueerata tulemisen
korkeammassa potensissa.

-- Minä tulemisen? kysyi Helène ja punastui.

-- Se on kahden vitaliteetin postexistensi uudessa minässä.

-- Kuinka? Onko teidän mielipiteenne se, että se minän kontinenteetti,
jonka kahden analogisen olemisen kohabitatsionin kautta välttämättä
täytyy inkorporeerautua tulemiseksi paikassa...

-- Ei, neitiseni, minä tarkoitin ainoastaan että, käyttääkseni
profaania kieltä, avioliitto ainoastaan sielujen kompatibiliteetin
ehdolla, muodostaa reciprocitin kautta uuden henkisen minän, jota ei
voida differencieerata sexuksena. Minä tarkoitin, että sen uuden olion,
joka syntyy avioliitossa, tulee olla miehen ja naisen konglomeraatti,
uusi olento, johon molemmat ovat antaneet persoonallisuutensa, ykseys
moninaisuudessa, tulee olla, käyttääkseni erästä tunnettua
ilmaisumuotoa, hommefemme. Miehen tulee lakata olemasta mies ja naisen
olemasta nainen.

-- Sielujen yhteyttä! huudahti Helène hyvillään kun oli saanut
luovituksi tuon pahan salakarin ohi.

-- Sielujen harmoniaa, josta Plato puhuu. Se on totista avioliittoa,
sellaista, jollaisesta minä olen unelmoinut, mutta jota minä,
valitettavasti, hm, en koskaan tässä existenssimuodossa uskalla toivoa
näkeväni realiseerattuna. Hm!

Helène katseli kruunukoukkuun ja jatkoi kuiskien:

-- Miksipä ei sellainen eliittihenki kuin Te näkisi sitä unelmaa
realiseerattuna?

-- Siksi, että se, joka minun sieluani atraheeraa, ei usko, hm,
rakkauteen.

-- Ei ole niinkään varma, ettei hän usko?

-- Jos hän uskoisikin, vaivaisi häntä aina epäilys sellaisen tunteen
totisuuden olemassa olosta. Muuten, ei ole ainoaakaan naista, joka
tahtoisi minua rakastaa. Ei ainoaakaan!

-- On, sanoi Helène ja katsoi dosentin emaljisilmään (hänen toinen
silmänsä oli hyvin taitavasti emaljista valmistettu).

-- Tiedättekö varmaan?

-- Ihan varmaan! sanoi Helène. Sillä Te ette ole samallainen kuin muut
miehet; Te ymmärrätte, mikä sielujen rakkaus on! Sielujen!

-- Jos se nainen olisi olemassa, en koskaan tahtoisi avioliittoa hänen
kanssaan.

-- Miksette?

-- Asua samassa huoneessa!

-- Ei ole tarpeen! Madame Staël asui vain samassa kerroksessa miehensä
kanssa.

-- Ihanko!

-- Mihinkäs mieltäkiinnittäviin keskusteluihin herrasväki on
syventynyt? kysyi professorin rouva tullen salista.

-- Puhelimme Laokoonista, vastasi Helène, jota professorin rouvan
mahtaileva sävy kiukutti, ja nousi paikaltaan. Hän oli tehnyt
päätöksensä.

Viikko sen jälkeen ilmoitettiin dosentin ja Helènen kihlaus, ja he
aikoivat mennä naimisiin samana syksynä ja asettua asumaan Upsalaan.

       *       *       *       *       *

Oli "Seurassa" pidetty jymisevät poikamiesseksat etiikan professorille.
Oli juotu hirveästi, ja kaupungin ainoa taideniekka, Katedraalikoulun
piirustuksen opettaja, oli mahtavissa tauluissa historiallisesti
kuvaillut uhrin entistä sukupuolikehitystä. Se oli juhlan loistonumero.
Etiikka on opetusaine ja leipäammatti kuten monet muut, mutta
yhteiskuntaan ja yksityiselämään ei sitä liioin sovelleta. Dosentti ei
ollut suinkaan elänyt kuin pyhimys, vaan kokenut kuten kaikki muutkin
seikkailunsa, jotka yleisesti tunnettiin, kun hänellä ei ollut koskaan
syytä niitä salata. Vilpittömästi hymyillen hän siis katseli niitä, kun
ne isossa koossa, hiilellä ja värillä kuvattuina availtiin hänen
humalaisten silmäinsä eteen hupaisia riimiä lausuttaessa. Mutta kun
esitettiin hän tulevan autuutensa viimeinen apoteoosi yksinkertaisin,
mutta voimakkain kädenvedoin, silloin tuli hän kovin noloilleen ja
aivoissaan välähti kuin salama: mitähän jos Helène näkisi.

Seksan jälkeen, joilla hän oli vanhaa hyvää tapaa kunnioittaen
kallistanut kahdeksan naukkua, tuli hän huomattavasti humalaan ja hänen
pelkonsa puhkesi tuttavallisiksi tiedonannoiksi. Kemujen hommaajana oli
muun muassa eräs nainut mies ja hänen puoleensa kääntyi tuo kuritettava
saadakseen neuvoja ja opastusta. Humalassa kun olivat, valitsivat he
salaiseksi neuvottelupaikakseen tuolit keskellä lattiaa kruunun alla,
joten heitä pian ympäröikin iso kuuntelijalauma.

-- Kuules! Sinä kun olet nainut mies, alkoi dosentti huutaen minkä
ikinä jaksoi, etteivät ympärillä olevat kuulisi. -- Kuules! Sinun pitää
sanoa minulle sana, mutta ainoastaan yksi ainoa sana, sillä minä olen
tänä iltana niin saakelin hienotunteinen tässä asiassa etenkin.

-- Minä sanon sinulle, veljeni, sanan, ainoastaan yhden ainoan sanan!
huusi ystävä ja pani kätensä toisen kaulaan aikoen kuiskata jotain
hänen korvaansa. Ja jatkoi täyttä kurkkua huutaen:

-- Jokainen toiminta, hoc est joka actus, jakautuu kolmeen kokonaiseen
momenttiin, veli, progressus, culmen et regressus. Progressus, siitä
minä nyt sinulle puhun, culmenista ei yleensä puhuta. Katsos nyt!
Initsiatiivi, niin sanoakseni, se on mies, se olet sinä! Sinun on siis
ryhdyttävä initsiatiiviin, sinun on pantava alkuun, ymmärrätkös.

-- Niin, mutta jos toinen puoli ei pidä initsiatiivia asiaan kuuluvana?

Ystävä katsoi hämillään noviisiin; sitten nousi hän paikaltaan ja
käänsi halveksien selkänsä.

-- Hölmö! sanoi hän.

-- Kiitoksia! ehti vastaamaan kiitollinen oppilas, joka nyt ymmärsi
yskän.

Seuraavana päivänä lekkui tuli hänen ruumiissaan eilen hotkimainsa
väkijuomain vaikutuksesta, ja hän lähti lämpöiseen kylpyyn, sillä
huomenna oli hänen mentävä naimisiin.

       *       *       *       *       *

Häävieraat olivat lähteneet, palvelijat riisuneet pöydän; he olivat
kahden.

Helène pysyttelihe verrattain levollisena, mutta mies oli aika lailla
hermostunut. Heidän kihlausaikansa oli kulunut kaikellaisissa
keskusteluissa ja he eivät olleet koskaan muuta kuin kihlattu pari; he
eivät olleet syleilleet, suudelleet toisiaan. Helènen kylmä katse hääsi
dosentin yrittämästäkään lähennellä. Mutta dosentti rakasti häntä kuten
mies ainakin naista, sekä ruumiillaan että sielullaan.

He kulkivat edestaas pitkin salin mattoa ja koettivat keskustella
jostakin. Mutta ei aihetta tavattu. Kruunun kynttilät olivat palaneet
tynkiinsä ja steariini herui pitkinä iskoksina manseteille. Huoneessa
lemusivat ruuan ja viinin höyryt ja peilipöydällä oli Helènen
kukkavihko, josta kävi neilikan ja heliotroopin huumaava tuoksu.

Viimein kääntyi dosentti Helènen eteen, ojensi häntä kohti kätensä ja
sanoi väkinäisen keveästi:

-- Ja viimein olet sinä vaimoni!

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? vastasi Helène töykeästi.

Dosentti perin masentui ja kätensä vaipuivat. Mutta sitten suisti hän
arkuutensa ja sanoi hirtehisesti:

-- Minä tarkoitan, että me olemme mies ja vaimo.

Helène katsoi häntä kuin humalaista ja vastasi: -- Selitä!

Mutta sitäpä ei dosentti osannutkaan. Kaikki filosofian ja etiikan
sillat hävitettiin edestä ja hän oli tekemisissä kylmän, hyvin ilkeän
todellisuuden kanssa.

Hän on kaino, -- ajatteli dosentti, -- siihen hänellä on oikeus, mutta
minun täytyy panna alkuun ja täyttää velvollisuuteni.

-- Oletko sinä ymmärtänyt minut väärin? kysyi Helène ja äänensä alkoi
epäröidä.

-- Ei, enhän toki, mutta ... pikku ystäväni, hm, me, hm...

-- Ja miten suvaitset ruveta puhuttelemaan? Pikku ystäväni? Minä sinä
minua oikein pidät? Ja mitä sinä tahdot? Albert, Albert? jatkoi hän
odottamatta vastausta, jota ei halunnut. -- Ole sinä suuri, ole sinä
jalo ja opi näkemään naisessa jotain naista korkeampaakin! Tee niin ja
tulet onnelliseksi ja suureksi!

Albert oli masennettu! Avutonna häpeästä ja kiukusta väärälle
ystävälle, joka oli huonosti häntä neuvonut, lankesi hän Helènen eteen
polvilleen ja änkytti:

-- Anteeksi, Helène; sinä olet ylevämpi kuin minä, puhtaampi, parempi,
sinä olet jalompi luonne kuin minä ja sinun tulee nostaa minua silloin
kun minä rupeen vaipumaan materiaan!

-- Nouse ylös ja ole vahva, Albert, sanoi Helène profeetallisella
äänellä, mene rauhaan ja näytä maailmalle, ettei rakkaus ole alhaisia,
eläimellisiä himoja. Hyvää yötä.

Albert nousi ylös ja katsoi miten vaimo meni huoneeseensa ja lukitsi
oven.

Puhtaiden tunteiden ja jalojen aikeiden vallassa meni Albertkin
huoneeseensa. Hän riisui hännystakin ja sytytti sikarin. Ihan
poikamiehen huoneen oli hän itselleen sisustanut. Makuusohva,
kirjoituspöytä, kirjahyllyjä ja pesukaappi.

Riisuuduttuaan hauteli hän ruumistaan kylmässä vedessä kastetulla
pyyhkeellä. Heittäytyi sohvaan ja avasi Dagligt Allehandan, jota alkoi
lueskella poltellen sikariaan. Luki pätkän suojelustulleista. Sitten,
kuten olisi ajatuksensa palannut jälleen normaaliuralle, laski hän
lehden käsistään ja alkoi mietiskellä asemaansa.

Oliko hän nainut vai poikamies? Poikamies, kuten ennenkin; vain se
eroitus, että hänellä oli nyt naispuolinen täyshoitolainen, joka ei
maksanut hoidostaan. Julma ajatus, perin tosi. Kyökkipiika hoitaisi
talouden ja sisäkkö siistisi huoneet. Mitäs sitten Helène? Kehittäisi
itseään. Eikös roskaa, ajatteli hän, sehän on hassua, ja hän tunsi
olevansa naurettava. Jospa ystävä oli oikeassa, ajatteli hän, jospa
Helène vain letusteli naisten tapaan. Eihän Helène voinut tulla hänen
luokseen, siis oli hänen kai mentävä Helènen luo. Ellei hän menisi,
voisi Helène ehkä vielä hänelle huomenna nauraa, ehkäpä olla
loukkaantunutkin. Niin niin, naisväki on kummallista, täytyy yrittää.

Hän kavahti ylös, vetäisi yötakin ylleen ja meni saliin. Kuunteli
polvet tutisten tokko Helènen huoneesta mitään kuului.

Ei kuulunut! Rohkaisi mielensä ja meni ovelle, naputti. Silmissään
siniset salamat huiskivat.

Ei vastausta. Ruumiinsa tärisi kuin horkassa ja hiki valui otsaltaan.

Naputti vielä kerran ja lausui niin piipattavalla äänellä kuin kuivalla
suullaan suinkin voi:

-- Minä se vain olen!

Ei vastausta! Silloin joutui hän taas häpeilleen ja puikki huoneeseensa
nolona ja jäähdytettynä.

Totta se siis oli!

Hän kömpi sänkyynsä ja alkoi taas katsella lehteä. Mutta vain vähän
aikaa hän ehti lukea, kun kuuli liikuttavan alaalla kadulla. Askeleet
kopisivat sitten hiljaa ja viimein niitä ei kuulunut. Mutta sen sijaan
heikkoja musikaalisia äänen tapailuja ja nyt alkoi kaksinkertainen
kvartetti:

Integer vitse scelerisque purus...

Dosentti heltyi! Miten kaunista. Purus! Hän tunsi itsensä niin
materiasta kohotetuksi. Ajan henkeä se oli, se, että vaadittiin
korkeampia tarkoitusperiä avioliitolta; nuorison oli vallannut ajassa
kuohuva eetillinen virtaus.

Nec venenatis... Onni, ettei Helène päästänyt. Hän nyykkäsi hiljaa
tahtia päällään ja tunsi olevansa aivan niin suuri, niin jalo kuin
Helène oli tahtonut.

Fusce pharetra! Avaisikohan akkunan ja kiittäisi opiskelevaa nuorisoa
puolison puolesta? Nousi ylös!

Nelinkertainen, räjähtelevä pilkkanauru kajahteli akkunaan kun hän
tavoitti rullauudinten nauhaa.

Juu, tässä sitä nyt oltiin! Ne nauroivat. Raivoissaan hyppelehti hän
huoneen perälle ja törmäsi kirjoituspöytää vastaan. Hän oli naurettava!
Alkoi kyteä hiljainen viha tämän nöyryytyksen aikaansaajaa kohtaan
mutta rakkaudesta leppyi hän Helèneen, ja nyt tunsi hän kiukkunsa
iskeytyvän noihin kujeileviin kelmeihin, jotka hän toimittaisi
konsistorion eteen. Mutta alati palasivat ajatuksensa häneen itseensä
ja hän oli vimmoissaan, kun oli antanut kujeilla itsellään.

Hän käveli lattialla edestaas aamupuoleen yötä, kunnes viimein retkahti
sänkyynsä ja nukkui katkerana ja suruissaan hääpäivänsä lopusta,
elämänsä ihanimman päivän, joka oli oleva autuain.

       *       *       *       *       *

Huomenna kahvipöydässä tapasi hän Helènen. Tämä oli kylmä ja ylhäinen
kuten tavallisesti. Albert ei tietysti ollut serenaadista niin
tietävinään. Helène puheli suurista tulevaisuuden tuumistaan,
erittäinkin prostitutsionin lakkauttamisesta. Albert oli suosiollinen
ja lupasi toimia asian hyväksi miten parhaiten voi. Ihmisten tuli olla
puhtaita, sillä vain eläimethän eivät olleet puhtaita.

Sitten lähti hän luennolle. Epäluuloisena luuli hän huomaavansa
auditoriossa eleitä viimeöisestä tapauksesta, ja toverit onnittelivat
häntä erityisellä tavalla, joka häntä loukkasi.

Suuri, lihava, elämänhaluinen apulainen tukkesi hänen tiensä keskellä
Carolinan eteistä, tarttui häntä rinnuksiin ja kysäisi naama
mahdottomassa naurun virnistyksessä:

-- Noo?

-- Häpeä! vastasi äskennainut, kiskoutui toisen käsistä ja kiiruhti
portaita pitkin alas.

Kun hän tuli kotiin, oli se täynnä ystävättäriä. Albert pujahti
piiloon, sotkien koipensa hameisiin, nojatuoliin leninkien taa.

-- No, teillähän oli serenaadikin eilen, sanoi professorin rouva.

Albert kalpeni, mutta Helène sanoi:

-- No sehän ei ollut liikaa se. Mutta olisivat voineet olla edes
selviä. Tuo opiskelevan nuorison juopottelu on nykyään ihan kauheaa.

-- Mitä ne sitten lauloivat? jatkoi professorin rouva.

-- Sitä tavallista "On eloni aalto" ja muuta sellaista, sanoi Helène.

Albert katseli kummastuen Helèneä ja ihaili häntä. Päivä kului kuivissa
jutuissa ja väittelyissä. Albertia alkoi jo väsyttää. Hauskaa kyllä oli
yleensä tarinoida naisväen kanssa pari tuntia illalla työpäivän päälle,
mutta tämä tuntui jo liialta. Ja täytyi vastailla kaikkeen myönnellen.
Jos yritti vastustella, heti nolattiin.

Tuli ilta ja oli mentävä levolle. Sanoivat hyvää yötä kädestä ja
kumpikin lähti omaan huoneeseensa.

Taas alkoi epäilys ja levottomuus dosenttia ahdistaa. Hän luuli
huomanneensa Helènen katsahtaneen häneen kerran hellästi ja muistelipa
Helènen melkein puristaneen hänen kättänsäkin. Sytytti sikaarin ja
lueksi lehteä. Joka kerta kun ajatus palstoja tirkistäessä vilahti
todellisuuteen, tunsi hän silmiensä aukeavan.

-- Hö, höhähti hän itsekseen ja heitti lehden luotaan. Hölmö!

Ja pukeutui yötakkiin ja meni saliin. Kuuli Helènen huoneessa
liikuttavan. Sitten naputti.

-- Loviisako se on? kuului ääni sisältä.

-- Ei, se olen ainoastaan minä, kuiski hän sydän kurkussa.

-- Mitä sinulla on asiana? Mitä sinä minusta?

-- Minä haluaisin puhella sinun kanssasi, vastasi hän melkein
tajuiltaan.

Avain kiertyi lukossa. Albert ei ollut uskoa silmiään. Ovi avattiin.

Helène oli siinä pukimissaan vielä.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän. Samassa huomasi Helène, että mies oli
riisuutunut ja että hänen silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Rajusti lykkäsi hän miehen ulos ja paiskasi oven kiinni.

Dosentti kuuli sisällä permannon jysähtävän ja sitten rajua itkua.

Raivoissaan ja häpeissään palasi hän kamariinsa. Ihanko täyttä totta!
Mutta sehän ei voinut olla normaalia!

Seurasi uneton yö ja ajatusten hautominen, ja aamulla sai hän juoda
kahvin yksinään.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle, otti Helène hänet vastaan
tuskallisin ja nöyrin kasvonilmein ja lausui:

-- Miksis teit minulle tämän?

Mies pyysi anteeksi, mutta jotenkin nyreästi. Ja lamautui sitä
katuessaan.

Niin eleli hän naineena puolen vuotta. Alati kytkyessä, epäillen,
kiukutellen, rakastaen.

Kasvonsa kävivät harmaiksi, silmänsä samenivat. Tuuli epävakainen ja
aina kiehui samea raivo kylmän kuoren kätkössä.

Helêne väitti hänen muuttuneen, tulleen despoottiseksi, kun hän alkoi
vastustella ja hylkiä yhteisiä kokouksia hakeakseen seuraansa
kaupungilta.

Ja kas, eräänä päivänä kehotettiin häntä hakemaan professuuria. Kun
piti kilpailijoitaan ansiokkaampina, ei hän olisi yrittänytkään, mutta
Helène ahdisti häntä kunnes hän näki parhaaksi suorittaa kokeet.
Seuraus: nimitettiin. Ei tiennyt mitä varten, mutta Helène tiesi.

Samaan menoon oli valittava valtiopäivämiehet. Uusi professori, joka ei
koskaan ollut uneksinut sekautuvansa yleisiin asioihin, ihan hämmästyi
nähdessään nimensä ehdokaslistalla ja vielä enemmän, kun hänet
valittiin. Hän tuumi kieltäytyä, mutta Helène kuvaili ja kuvaili
hänelle miten mieluista on muuttaa täältä maakylästä pääkaupunkiin, ja
hän myöntyi.

Ja sitten he matkustivat Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Mutta sillä välin oli uusi valtiopäivämies ja professori seurustellessa
poikamiesmaailmassa puolen vuotta, sattunut tutustumaan niihin uusiin
ajatuksiin, jotka Englannista olivat tulleet uudistamaan mantereen
vanhaa yhteiskunta- ja moraalioppia ja hän aavisti hetken lähenevän,
jolloin hänen ja hänen "täyshoitolaisensa" tuumat törmäisivät
vastakkain. Tukholmassa, jossa uudet henget rohkaisivat häntä
tunnustamaan näitä jo sielussaan vironneita oppeja, alkoi hänelle uusi
elämä.

Helène sitä vastoin, joka oli tuntenut valtiomahdin pitävän maukkaina
kaikkia vanhoillis-evankeelisia kloakkilöyhkiä, vainusi "konjunktuuria
vanavedessä" ja rupesi uskovaiseksi. Mutta silloin väli hajosi ja
Albert kiimastui. Rakkautensa oli jäähtynyt ja hän kävi "muualla",
sillä hän ei katsonut olevansa vaimolleen uskoton, kun vaimo ei ollut
koskaan pyytänyt häneltä uskollisuutta tässä heidän olemattomassa
suhteessaan.

Toisen sukupuolen kosketuksissa heräsi hänen miehuutensa tunne ja pian
hän huomasi missä alennustilassa hän oli.

Helène näki miehen etenevän luotaan. Yhdyselämä tuli kärtyiseksi ja
koska tahansa voi tulla tuho.

Lähenivät valtiopäiväin avajaiset. Helène näytti levottomalta ja
muuttaneen mieltään miehen suhteen. Puheli lempeämmin kuin ennen ja
huolehti tarkoin siitä, että miehellä oli hyvä olla. Niinpä näkyi
paimentavan palvelustyttöjä toimittamaan tehtävänsä täsmällisesti ja
ruuan ajoissa pöytään.

Mies tuli epäluuloiseksi ja ihmetteli, tarkkaili ja odotteli: jotain
oli mielessä!

Eräänä aamuna kahvilla näytti Helène olevan tavallista avuttomampi.
Nypli liinaa ja ryähteli kuivasti vähän väliä. Viimein otti ja uskalsi
sanoa:

-- Albert, alkoi Helène, sinähän tahdot tehdä palveluksen minulle ja
sille asialle, jota minä ajan.

-- Mikä asia se on? kysyi mies lyhyesti ja kuivasti, sillä nyt oli
valtit hänen kourassaan.

-- Tahdothan sinä toki toimia sorretun naisen hyväksi? Tahdothan!

-- Mikä se on se sorrettu nainen?

-- Mikäkö? Oletko sinä kieltänyt suuren asiamme? Sinä olet luopunut
meistä!

-- Minkä asian?

-- Naisasian!

-- En tiedä mikä se on.

-- Et tiedä, mikä se on? Et tiedä! Voi! Eikö kansan nainen ole mitä
hylätyimmässä asemassa?

-- Ei, minä en voi tietää hänen olevan yhtään sorretumman kuin kansan
miehenkään. Mies on vapautettavaa lypsylehmän asemasta niin hänen
naisensakin vapautuu.

-- Mutta nuo onnettomat, joiden täytyy myydä itsensä ... ja kurjat
miehet...

-- Jotka ovat niin kurjat, että maksavat! Oletko kuullut miehen ottavan
maksua huvista, josta molemmat nauttivat?

-- Ei ole kysymys siitä: mutta siitä, että laki on väärä, kun rankaisee
yhtä, vaan ei toista.

-- Siinä se ei tee vääryyttä. Toinen on alentunut tartunnan lähteeksi
myymällä itseään: valtio kohtelee häntä kuin vesikauhuista koiraa. Jos
tapaat miehen, joka alentuu niin syvälle, niin pane hänet poliisin
huollettavaksi! Kas teitä, mokomat puhtaat enkelit, halveksitte miestä
kuin hän olisi teitä likaisempi eläin! Mitä sinä minulta tahdot? Miksi
sinä minua tahdot?

Albert näki, että Helènellä oli kädessä puhtaaksi kirjoitettu vihko,
jonka hän oli tuonut kaapista. Odottamatta vastausta, otti hän
kirjoituksen Helèneltä ja luki.

-- Esitys valtiopäiville! Minun siis pitäisi ruveta bulvaaniksi ja
esittää tämä! Mokomaa moraalia? Onko se sinun mielestäsi, ankarasti
ajatellen, kunniallista?

Helène nousi paikaltaan, mutta purskahti itkuun ja heittäytyi sohvalle.

Albert nousi myös ja meni vaimon luo. Albert tarttui hänen käteensä
koetellakseen pulssia; oliko taudin kohtaus. Helène takertui
suonenvetoisesti hänen käteensä ja pusersi sitä rintaansa vasten.

-- Älä lähde luotani, nyyhkytti hän, älä hylkää minua, jää ja anna
minun luottaa sinuun.

Ensi kerran näki mies nyt hänen purkavan tunteitaan. Voi toki elää
tuokin hieno ruumis, jota hän niin oli ihaillut ja rakastanut! Hänenkin
suonissaan oli lämmin veri, joka eritti kyyneleitä. Mies silitti hänen
otsaansa.

-- Oi, sanoi Helène, tuntuu niin hyvältä, kun sinä hyväilet minua noin.
Oi Albert, kun meidän olisi aina näin!

-- Niin, sanoi mies, miksei ole? Miksei?

Helène käänsi katseensa maahan ja toisti ainoastaan:

-- Miksei?

Helènen käsi lepäsi hänen kädessään ja hän tunsi ihanan lämmön leviävän
ruumiiseensa tuosta pehmeästä, sametin lauhkeasta jäsenestä, jota hän
puristi, ja hänen entiset tunteensa Helèneä kohtaan leimahtivat tuleen,
mutta nyt toivorikkaina.

Viimein Helène nousi.

-- Älä halveksi minua, sanoi hän, kuule, älä halveksi minua.

Ja Helène meni huoneeseensa.

-- Mitäs se nyt oli? ihmetteli Albert itsekseen mennessään kaupungille.
Tuliko käänne? Aikoiko hänen elämänsä naisena nyt vasta.

Mies oli kaupungilla koko päivän. Meni teatteriin illalla. Esitettiin
Ikävää seuraa. Suuttuiko hän, kun näki platoonista rakkautta, sielujen
yhteyttä, ja sen semmoista noin paljastettavan, loukattavan? Ei, ei
yhtään. Oli kuin olisi hienokutoinen valeiden suomus otettu hänen hyvän
älynsä silmiltä; hän hymyili tuolle rakastettavalle eläimelle, joka
tosissaan pisti päänsä esiin teatterienkelien paperisiipien alta; hän
nauroi melkein vesissä silmin pitkälle, pitkälle itsensä pettämiselle
ja ilkkui omaa hulluuttaan. Mikä helvetin mädännäisyys olikaan tämän
valheellisen moraalin perustana tässä heikkopäisessä raivossa pyrkiä
emansipeerautumaan terveestä luonnosta, idealismin ja kristillisyyden
kieltäymysteoriiain sovelluttamisessa yhdeksänteentoista vuosisataan!

Ja hän häpesi niin hitosti! Petettynä niin kauan! Tullessaan kotiin,
näki hän valoa Helènen huoneesta. Hän kulki oven ohi niin hiljaa kuin
mahdollista. Kuului Helènen kamarista ryintää.

Hän meni huoneeseensa ja rupesi levolle. Luki lehteään ja sytytti
sikaarin. Tutki hetken asevelvollisuusasiaa, kun yhtäkkiä kuuli Helènen
kamarin oven aukeavan ja salista askeleita ja kiljaisun. Hän hypähti
ylös katsomaan mikä hätänä, oliko tuli irti.

Salissa seisoi Helène yöpuvussa. Kun hän näki miehensä, kiljahti hän ja
pakeni huoneeseensa, josta kurotteli päätään oven raosta:

-- Anteeksi, Albert, sinäkö se olit. En tiennyt sinun olevan ulkona,
luulin tulleen varkaita. Anteeksi.

Ja ovi sulettiin.

Mitä tämä oli? Rakastiko Helène häntä?

Hän meni huoneeseensa ja seisahtui peilin eteen. Voiko nainen rakastaa
häntä? Hänhän oli ruma. Mutta sieluthan rakastavat toisiaan ja monet
rumat miehet olivat saaneet kauniita naisia. Mutta silloin olivatkin
miehet melkein aina rikkaita tai mahtavia!

Olisikohan Helène huomannut kieroilevansa! Tai olisiko hän huomannut
miehen loittonevan ja tahtoi nyt kietoa hänen pauloihinsa? Mies ei
ymmärtänyt mikä Helènellä oli.

Huomenna kahvipöydässä oli Helène hyvin lauhkea. Professori huomasi,
että hänellä oli yllä uusi, pitsikoruinen aamukauhtana, joka somisti
häntä entistä kauniimmaksi.

Kun mies tavoitti sokeria, sattuivat heidän kätensä yhteen.

-- Anteeksi, rakas, sanoi Helène kasvoillaan ilme, jota mies ei koskaan
ennen ollut nähnyt; kuin nuoren tytön.

Puhelivat joutavanpäiväistä.

Aamupäivällä avattiin valtiopäivät.

Helène oli yhä myöntelevämpi ja tuli päivä päivältä yhä
tunteellisemmaksi ja tunteellisemmaksi.

Esitysaika läheni loppuaan.

Professori palasi eräänä iltana hyvin iloisella päällä kotiin oltuaan
klubilla. Hän meni levolle kuten tavallista ja luki lehteään ja
poltteli sikaria. Hetken päästä kuuli hän Helènen avaavan oveaan.
Sitten hetki ihan hiljaista. Viimein naputettiin hänen oveensa.

-- Kuka se? huusi hän.

-- Minä se vain, Albert! Pane päällesi ja tule tänne, sillä minun
täytyy saada puhella sinun kanssasi.

Hän pukeutui ja meni saliin. Helène oli sytyttänyt lampun ja istui
sohvassa pitsi-peignoiri yllä.

-- Anteeksi, mutta en voinut nukkua. Päässäni tuntuu niin
kummalliselta. Tule tänne puhumaan minun kanssani.

-- Sinä olet hermostunut, ystäväni, sanoi Albert ja tarttui häneen
käteensä, sinun pitää saada lasi viiniä.

Hän meni ruokasaliin ja toi viinikarahvin ja kaksi lasia.

-- Onneksi, rakkaani, sanoi Albert.

Helène joi, hänen poskensa alkoivat liekehtiä.

-- Mikä sinulla on? kysyi mies ja pani kätensä hänen vyötäisilleen ...
Etkö ole oikein sopusoinnussa?

-- En! Minä en ole onnellinen.

Miehestä tuntuivat kyllä sanat kuivilta ja haetuilta, mutta intohimonsa
oli herännyt ja kaikki kävi täydestä.

-- Tiedätkö, miksi et ole onnellinen? kysyi Albert.

-- Ei, en ymmärrä itseäni. Mutta sen tiedän: minä rakastan sinua.

Albert veti hänet syliinsä, rutisti häntä rintaansa vasten ja suuteli
hänen kasvojaan.

-- Oletko minun vaimoni vai etkö? kuiskasi hän.

-- Olen vaimosi, henkäisi Helène, jonka ruumis lamautui kuten kaikki
hänen hermonsa olisivat katkeilleet.

-- Kokonaan? kuiskasi Albert hervottaen häntä suudelmillaan.

-- Kokonaan, läähätti Helène ja hänen ruumiinsa vääntelehtii hiljaa
kuin tiedottomana puistatuksissa, kuten olisi hän unissaan koettanut
torjua jotain vaaraa.

       *       *       *       *       *

Kun Albert seuraavana aamuna heräsi, heräsi hän selvänä, kyllin
nukkuneena ja täysin tietoisena. Ajatuksensa olivat vahvat ja selkeät
kuin hyvän, oikean unen jälkeen. Eilisen tapauksen muisti hän elävästi
mielessään. Totuus ilmeni tinkimättömänä, suorana, varmana.

Helène oli myynyt itsensä!

Kello kolme aamulla oli mies huumattuna, hellänä, hulluna, luvannut
lukea Helènen esityksen kamarissa.

Entä palkinto! Levollisena, kylmänä, liikkumattomana oli Helène ottanut
hänet.

Mikä nainen ensinnä keksi, että hempeä voi myydä? Ja kuka, että mies on
hyvä ostaja? Hän oli avioliiton ja prostitutsionin perustaja. Ja
väitettiin sitten, että avioliiton oli asettanut Jumala.

Albert näki omansa ja Helènen alennustilan! Helène tahtoi ylpeillä
voitolla ystävättäriensä silmissä, ollen ensimäisenä vaikuttamassa
lainsäädäntöön, ja voiton oli hän päättänyt ostaa.

Mutta mies päätti kiskoa verhot hänen yltään. Hän näyttäisi Helènelle,
mikä tämä oikeastaan oli! Hän sanoisi tälle, ettei prostitutsioonia
koskaan maailmassa voitaisi poistaa, ellei nainen luopuisi pyytämästä
etujaan myymällä itseään.

Näillä päätöksillä hän pukeutui.

Tultuaan ruokasaliin, sai hän hetken odottaa vaimoaan. Mies tuumiskeli
mitä pian tapahtuisi ja miehistihe kohtaamaan Helèneä.

Ja sitten hän tuli! Levollisena, hymyillen, voitonriemuisena, mutta
kauniimpana kuin koskaan ennen.

Tumma tuli silmissä; ja mies, joka oli luullut hänet näkevänsä alas
luoduin luomin, punastui kuin vastanainut, masentui perin pohjin.
Nainen se nyt oli voitollinen viettelijä ja mies kaino vietelty.

Mietityt sanat eivät miehen huulilta tulleet; hän nousi ylös,
voitettuna, meni nöyrästi häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.

Helène keskusteli kuten tavallisesti, sanallakaan osottamatta käänteen
elämässään tapahtuneen.

Kun mies sitten vei Helènen kirjoitelman valtiopäivätalolle, riehui
raivo hänen sielussaan, mutta tulevan autuuden toivo rauhoitti hänet.

Iltasella, kun hän aivan uskaliaasti naputti Helènen ovelle, oli se
lukossa.

Se oli lukossa kolme viikkoa. Albert ryömi kuin koira vaimon helmoissa,
totteli hänen pienintäkin vihjaustaan, täytti kaikki mitä hän tahtoi;
turhaan.

Silloin puhkesi kiukku valloilleen ja hän sanoi Helènelle päin kasvoja
kaikki. Helène vastasi rajusti, mutta kun vaimo huomasi olleensa liian
luja ja miehen hioneen poikki kahleensa, niin hän antautui!

Ja mies oli taas kahleissa. Hän puri, repi niitä, mutta ne pitivät.

Helène oppi pian tietämään minkä verran mies sieti ja kun pula uhkasi
tulla, niin hän antoi myötä.

Mies alkoi fanaattisesti kaivata nähdä häntä äitinä. Se ehkä tekisi
hänestä naisen, ajatteli hän, se houkuttelisi terveen luonnon hänessä
eloon. Mutta hän ei tullut äidiksi.

Oliko kunnianhimo, yksilön itsekäs tuli, ehdyttänyt koko elämän
lähteen! Sitä ei mies tiennyt.

Eräänä päivänä ilmoitti Helène miehelle, että hänen täytyy matkustaa
pariksi päiväksi sukulaistensa luo.

Kun Albert tuli Helènen lähdettyä illalla kotiin, jonka näki tyhjänä,
valtasi hänet hirveä tyhjyyden ja kaipuun tunne. Nyt huomasi hän, miten
koko hänen olentonsa oli pelkkää rakkautta tuohon naiseen. Asumus oli
kolkko kuin hautajaisten jälkeen.

Helènen paikka pöydässä tyhjä, Albert ei syönyt paljon mitään.

Illallisen jälkeen pani hän tulen salin kruunuun. Istuutui Helènen
paikalle sohvaan, hyväili hänen siihen jättämäänsä käsityötä -- lapsen
mekkoa, jonnekin tuntemattomaan, vasta perustettuun lasten seimeen
aiottua. Neula oli vielä ompeluksessa. Albert pisti sillä sormeensa
kuten koetellakseen kivun suloutta.

Sytytti sitten kynttilän ja meni Helènen makuuhuoneeseen. Hän säpsähti
sinne astuessaan kuten olisi tehnyt rikoksen. Mutta huone ei ollut
mikään naisen huone. Yhdenmaattava sänky ilman verhoja. Shiffonieri,
kirjahylly, yöpöytä ja sohva. Aivan kuin miehenkin huone. Ei toalettia,
vain pieni seinäpeili.

Tuossa oli Helénen leninki. Hän näki miten paksuun, kirjailtuun
läikesilkkiin olivat painuneet hänen ruumiinsa muodot. Hän silitti
kädellään kangasta ja painoi kasvonsa kaularöyhelöön; kiersi kätensä
vyötäisten ympäri, mutta hame kutistui tyhjäksi ja ontoksi kuin haamu.

-- Ja sanotaanpa sitten, että sielu on henki, tuumi hän. Mutta siinä
tapauksessa se on ruumiikas henki.

Hän kulki vuoteen luo kuten odottaen näkevänsä näyn. Hän kosketteli
joka paikkaa, hypisteli kaikkea.

Vihdoin, kuten olisi hän etsinyt jotain, vastausta johonkin
arvoitukseen, alkoi hän nykiä shiffonierilaatikkoja; mutta laatikot oli
kaikki lukossa. Sattui silloin vetäisemään auki yöpöydän laatikon.
Mutta samassa paiskasi hän sen kiinni, paraiksi ehdittyään lukea erään
kiertokirjeen nimen ja aavistaa siellä olevain outojen kapistusten
tarkoituksen.

Sitä se oli! Fakultatiivinen Steriliteetti! Siitä, jonka olisi tullut
olla tilapäisenä köyhyydestä pelastumisen keinona, hetken hyvänä työnä
alaluokalle, miltä oli ryöstetty elämisen välineet, siitä oli tullut
egoismin, idealismin selvän seurauksen välikappale. Oliko yläluokka
degeneroitunut, koska se ei enää tahtonut lisääntyä, vai oliko se
moraalisesti mädännyt? Kai molempaa, koskapa sen mielestä oli
epämoraalista synnyttää lapsia ilman vihkimistä ja halpaa synnyttää
niitä vihittynä.

Mutta mies tahtoi välttämättä lasta! Hänellä oli elämisen välineet ja
hän piti velvollisuutenaan ja oikeutettuna nautintonaan tuntea
olemuksensa jatkuvan uutena olemuksena. Se oli todellisen, terveen
egoismin tie altruismiin. Mutta Helène, hän kulki muita polkuja ja hän
neuloi kolttuja vieraille lapsille. Oliko se kauniimpaa? Ehkä puusta
katsoen. Mutta Helène vain pelkäsi äitiyden kiusaloisuuksia ja
huokeampaa ja helpompaa oli neuloa kolttua salin divaanilla kuin elää
lapsenkamarin vaivaloisissa puuhissa.

Oli alettu hävetä olla äiti, suvullinen olento, muistaa olevansa
naaras.

Se oli tarkoitus: tehdä työtä taivaan, korkeampain intressien,
ihmisyyden hyväksi, sanottiin; mutta turhamaisuuden itsekkyyden,
julkisuuden tähden tehtiin.

Ja mies oli vielä surkutellut Helèneä, surrut, kun oli mielestään
kohdellut häntä tylysti hänen hedelmättömyytensä vuoksi. Ja ollut
monien "hyväin ja oikeinajattelevain" ihmisten halveksumisen esineenä
kun ei ollut puhunut velvollisesti kunnioittaen onnettomuudesta ja
hedelmättömistä naisista, jotka ovat "pyhiä" sentähden, että heitä on
kohdannut kaikkein suurin onnettomuus, mikä naista voi kohdata.

Ja minkä puolesta tämä nainen teki työtä? Edistymisen; ihmiskunnan
pelastumisenko?

Ei! Edistymistä, vapautta, valistusta vastaan! Hän oli äskettäin
suunnitellut uutta esitystä uskonnonvapauden supistamiseksi.
Kirjoittanut lentokirjasen palvelusväen kurittomuudesta! Työskenteli
sotalakien koventamiseksi! Tuki agitatsioonia tyttöjen pilaamiseksi
samalla kurjalla kasvatuksella, jolla nyt pojat pilataan.

Mies vihasi hänen sieluaan, sillä hän vihasi hänen ajatuksiaan! Ja
kuitenkin rakasti hän häntä. Mitä hän siis hänessä rakasti?

-- Luultavasti, vastasi hän itselleen ja vaipui ehdoin tahdoin
filosofisiin mietiskelyihin, -- sitä uuden olennon siementä, jota vaimo
kantoi, mutta jonka vaimo myös tahtoi tukehuttamalla tappaa.

Mitäpä muuta?

Mutta mitä rakasti vaimo miehessä? Hänen arvonimeään, asemaansa ja
valtaansa.

Ja tällaisten vanhain kanssa oli työskenneltävä uuden yhteiskunnan
rakentamiseksi.

Hän olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi vaimolle, kun tämä tulee
kotiin; mutta tiesi, ettei puhuisi. Hän tiesi, että hän ryömisi Helènen
helmoissa ja kerjäisi hänen suosiotaan, että pysyisi yhä hänen orjanaan
ja möisi kerta toisensa jälkeen sielunsa kuten tuo nainen möi
ruumiinsa. Hän tiesi sen tekevänsä, sillä hän rakasti!




Ilman vihkimistä ja vihittyinä.


Raastuvanoikeuden notaari meni kauniina kevätiltana kävelylle vanhaan
Humlegärdiin. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundalta ja näki valon
virtailevan suurista akkunoista ja heijastavan hohdettaan
äskenpuhenneiden lehmusten varjoon.

Meni sisään ja istuutui yksityisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja
tilasi totia.

Ensin lauloi joku koomikko surullisen laulun Kuolleesta rotasta. Sitten
ilmestyi lavalle nuori tyttö ruusunpunaisissa vaatteissa ja esitti: "Og
intet er saa deiligt som en maanskinstur". Hän näytti verrattain
viattomalta ja omisti laulunsa viattomalle notaarillemme. Sellaisesta
mainiosta kunnioituksesta ihastuneena alkoi notaari sarjan välipuheita
pullolla oikeaa Liljeholmia, ja sovittelut päättyivät kahteen
kalustettuun huoneeseen ja keittiöön tarpeellisine mukavuuksineen
Ladugàrdslandetissa. Nuoren miehen tunteiden analyysi ei kuulu tämän
jutun suunnitteluihin, ei myös huonekaluston ja välttämättömäin
ulkohuoneiden kuvaaminen.

Sanon vain että he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen virtausten yllättämänä ja kaivaten aina nähdä
onnensa silmäinsä edessä, päätti notaari itse muuttaa huoneustoon ja
ottaa ystävättärensä taloudenhoitajakseen, johon tämä mielellään
suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhekin; se on, hänen perheensä piti häntä
jäsenenään ja koska hänen katsottiin loukanneen yleistä moraalia ja
siten pilanneen perheen kunniaa, kutsuttiin hänet vanhempain ja
sisarusten eteen varoituksille. Mutta kun hän piti itseään liian
vanhana kuunnellakseen mokomaa loppuun, katkesivat sovittelut ja välit.

Se sitoi hänet yhä lujemmin omaan kotiin, ja hänestä tuli hyvin
kotirakas avio-, ei, anteeksi, -- avioton mies. He olivat ikiautuaita,
sillä he pitivät toisistaan eivätkä kytkyet heitä rasittaneet. He
olivat alati iloisen levottomia, peläten kadottavansa toisensa ja
koettivat siksi kaikin keinoin säilyttää toisiaan. He kaksi olivat
yksi, mutta heidän elämästään puuttui jotain: seurapiiriä. Yhteiskunta
ei huolinut heistä eikä notaaria kutsuttu suuren maailman keskuuteen.

Oli joulunaaton aatto, karvas päivä niille, joilla on perhe. Notaari
sai aamukahvilleen kirjeen. Eräs sisarista pyysi niin sydäntä
särkevästi häntä tulemaan aattoillaksi kotiin. Vanhain tunteiden kielet
alkoivat väreillä ja notaarin tuli ikävä. Voisiko hän antaa
ystävättären, vaimon jäädä yksin kotiin tuoksi illaksi? Ei! Tulisiko
notaarin paikka olla tyhjänä kotoisessa joulupöydässä, missä hän ennen
oli ollut? Hm! Näitä aprikoi hän työhön mennessään.

Aamiaistunnilla tuli muudan toveri hänen luokseen ja kysyi niin
varovaisesti kuin mahdollista:

-- Vietätkö sinä jouluaattoa perheessä?

Notaari kuohahti. Olikohan tuo kutsujain juonessa? Vai mitä se
tarkoitti?

Toinen tunsi polaisseensa liikavarpaalle, joten jatkoi vastausta
odottamatta.

-- Tuota, näes, jos olet yksin, niin tuumin että ehkä tahtoisit tulla
minun, hm, meidän luo. Sinä ehkä tiedät, hm, minä olen sellaisissa
pienissä suhteissa, hm, katsos, se on niin siivo ja kunnon tyttö, hm...

Tuo oli hyvää ja notaari oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos he
molemmat saisivat tulla. Tietysti; ja siten oli jouluaatto- ja
seurustelukysymys ratkaistu.

He tulivat ystävän luo kello kuuden tienoissa, ja "ukot" istuivat
porhoina ja joivat portviiniä ja rouvat puuhailivat keittiössä.

Ja sitten he kaikki neljä kattoivat toisiaan autellen pöydän ja ukot
levittivät pöydän laajimmilleen ja kyykkivät permannolla kiiloineen ja
pienoineen, ja rouvat olivat keskenään niin hyviä ystäviä, sillä heitä
yhdisti toisiinsa tuo yhteinen, jotensakin näkyvä side, jota suurin
nimin sanotaan maailman tuomioksi. Ja he kunnioittivat toisiaan ja
olivat niin hienotunteisia ja osanottavaisia kuin vain heidän laisensa
voivat olla. Ja he karttoivat tuota epäilyttävää kuhertelua, jolla
aviopuolisot tavallisesti huvittelevat keskenään, ollessaan
näkymättömissä lapsilta, kuten tahtoen sanoa: nythän saamme!

Torttujen tultua puhui notaari omalle kodille, jonne me pakenemme
maailmalta ja ihmisiltä ja jossa me vietämme paraat hetkemme
tosiystäväimme seurassa.

Silloin pillahti Marie-Louise itkuun ja kun notaari kysyi häneltä,
oliko hän pahoillaan, eikö ollut onnellinen, nyyhkytti hän kyllä
näkevänsä, että notaari kaipasi siskojaan ja äitiään.

Notaari vastasi, ettei hän yhtään heitä kaivannut ja että Marie-Louise
varmaan toivoisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jos joutuisi
heidän läheisyyteensä.

-- Niin, mutta miksi he eivät voineet mennä naimisiin?

-- Eivätkö he sitten olleet naimisissa?

-- Juu, mutta oikein!

-- Niin pipit ja papitko? Notaari ei uskonut pappien olevan muita kuin
läksyissä hyväksyttyjä ylioppilaita ja heidän noitalukunsa ovat vain
pakanallisia satuja.

Sitä ei Marie-Louise ymmärtänyt, mutta sen hän tiesi, ettei näin ollut
oikein hyvä olla, ja asuntopaikan väki osoitteli häntä sormellaan.

-- No osoitelkoot!

Nyt huomautti Sophie kyllä tietävänsä etteivät he olleet kyllin hienoja
miestensä sukulaisille, mutta hän siitä viis. Kukin pysyy paikallaan,
omillaan, ja on tyytyväinen.

Mutta seuraliitto oli solmittu ja sovussa elettiin, mikä on harvinaista
perheiden kesken. Oli aina olemassa tuo yhdysside ja toiselta puolen
taas ei ollut tuota toista sidettä. Ja puolisot olivat yhä keskenään
kuin rakastavaiset, joutumatta avioliiton pahoille tavoille, kuten
esimerkiksi epäkohteliaiksi toisilleen ja sen silleen.

Mutta muutamien vuosien kuluttua näki notaari yhdyselämänsä siunautuvan
pojalla. Rakastajatar oli niin kohotettu arvossa hänen lapsensa äidiksi
ja menneet oli menneitä. Kärsimysten ja huolten kautta tuon
äskensyntyneen hyväksi oli Marie-Louise jättänyt vanhat, itsekkäät
tapansa olla aina miellyttävä ja saavuttaa ainoastaan miehensä
rakkautta.

Marie-Louisessa huomasi oireita sellaisia kuin olisi hän nyt ruvennut
tuntemaan itseään ystävätärtä ylemmäksi ja alkanut kohdella entistä
varmemmin miestään.

Eräänä päivänä palasi mies kotiin ilosta säteillen ja ilmoitti suuren
uutisen. Oli tavannut vanhimman sisaren kadulla ja hän tietysti tiesi
jo kaikki. Hän tahtoi niin välttämättä nähdä veljenpoikaansa ja halusi
viimeinkin tulla heille vieraisille.

Marie-Louise kauhistui ja alkoi siivota ja pölyyttää ja notarin täytyi
vihdoinkin hankkia hänelle uusi leninki. Ja sitten odoteltiin viikon
päivät. Uutimet pestiin, kakluunien messinkiluukut kiilloitettiin,
huonekaluja hangattiin, sillä sisaren piti nähdä, että järjestystä
rakastavan ihmisen pariin se hänen veljensä oli joutunut.

Ja sitten keitettiin kahvi kello yhdeksitoista päivällä, jolloin siskon
piti tulla.

Hän tuli, suorana kuin seiväs ja antoi kättä kuin kalikkaa. Hän
tarkasteli sänkykamarin kalustoa, ei huolinut kahvia, ei katsonut kälyä
kasvoihin. Mutta äsken syntynyt häntä sentään vähän intresseerasi ja --
sitten hän lähti.

Mutta Marie-Louise oli mitannut hänen kappansa, arvioinut hänen
leninkinsä kankaan hinnan ja keksinyt uuden kampauskuosin hänen
tukastaan. Hän ei ollut toivonut paljon sydämellisyyttä vieraissa
kävijältä. Käynti riitti hänelle sinään, ja talossa tiedettiin kohta,
että käly oli heillä käynyt.

Mutta lapsi kasvoi ja pian tuli vielä lisää tyttö.

Nyt alkoi Marie-Louise olla hellästi huolissaan lasten tulevaisuudesta
ja vakuutti notaarille yhä ja yhä, että vain vihkiminen voi ne
pelastaa.

Lisäksi tulivat siskon vihjailut mahdollisesta sovinnosta vanhusten
kanssa, jos notaari vain olisi oikeissa naimisissa.

Kahden vuoden kamppailun päästä, öin, päivin ajatellen lasten
tulevaisuutta, päätti notaari vihdoin antautua noihin mytologisiin
seremonioihin.

Mutta ketä kutsuisi häihin? Marie-Louise tahtoi häät pidettäviksi
kirkossa. Mutta sinne ei Sophien passaisi tulla. Ei toki! Sellainen
tyttö! Marie-Louise osasi jo lausua sanan "tyttö" erityisen
moraalisesti ja painavasti. Notaari muistutti, että Sophie oli ollut
heidän ystävättärensä ja ettei pitäisi olla kiittämätön. Marie-Louise
muistutti, että lasten vuoksi täytyy luopua henkilökohtaisista
mieltymyksistä, ja Marie-Louisen tahto voitti.

Häät oli. Ja häät meni. Ei kutsuja vanhuksilta. Järetön kirje
Sophielta, ja väli särkyi ijäksi.

Nyt oli Marie-Louise rouva. Yksin, yksinäisempänä kuin ennen.
Pettymyksestään karvaana, varmana miehestään, joka nyt oli siteissä,
rupesi hän omavaltaiseksi aviovaimon oikeuksien mukaan. Mikä ennen
annettiin hyvästä tahdosta, ilman rescontraa, se otettiin nyt vastaan
verona verovelvolliselta. Rouva valliutui kunnianimensä varuksiin,
miehen lasten äidiksi, ja sieltä teki hän hyökkäyksiään. Typeränä kuin
muutkin naisten kasvattamat petetyt miehet, ei notaari koskaan ennen
ollut tullut tuumineeksi, mikä siinä niin pyhää oli, jos vaimo oli
_hänen_ lastensa äiti. Jonkunhan piti olla isänä, eikä notaari lainkaan
käsittänyt minkä vuoksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin
muiden lapset ja hän itse.

Rauhoittuneena kuitenkin siitä, että hänen lapsensa nyt tosiaan olivat
saaneet lakimääräisen äidin, alkoi hän pujahdella pienille huviretkille
kotoa katsellakseen maailmaa, jonka hän oli jo vähin unohtanut
rakkautensa ensimäisessä huumeessa ja josta ei ollut sitten pitänyt
huolta, kun oli jollakin tavoin pelännyt jättää lapsia ja vaimoa yksin.

Miehen vapaa liikuskelu ei rouvaa miellyttänyt ja kun hänen ei nyt
tarvinnut kursailla ja kun hän oli suora luonne, puhui hän suunsa
puhtaaksi muitta mutkitta.

Notaari, joka oli nuuskinut kaikki juridiikan sokkelot, antoi sanan
sanalta.

-- Onko sinusta sopivaa jättää lastesi äiti näin ja istua itse
kapakassa?

-- Minä, muori, en luullut, että sinä minua kaipaat, vastasi notaari
varustautuen.

-- Kaipaan? Kyllä sitä kaipaa paljonkin, kun mies juopottelee
kaupungilla talousrahat.

-- Ensiksikin, minä en juopottele, sillä minä syön vain murun ruokaa ja
juon niukan kahvia päälle; toiseksi, minä en juo talousrahoja, sillä ne
ovat sinulla lukon takana; minulla on nimittäin muita rahoja, jotka
minä "juopottelen".

Paha kyllä, eivät naiset pidä huumorista ja leikillä huiskutettu
suopunki nakattiin heti notaarin omaan kaulaan.

-- Jaha, sinä siis tunnustat, että sinä juopottelet?

-- Minäkö? Ei, minä toistin leikillä vain sinun sanojasi.

-- Leikillä. Vai leikitellään sitä nyt vaimolla. Eipäs ennen niin.

-- Itsehän sinä tuota mytologiaa toivoit. Miksemme me ole nyt kuin
ennen? Siinä sen näet!

-- Siksi tietysti, että olemme naimisissa.

-- Kai siksi; mutta myös siksi, että huumauksen tapa on haihtua ja
hävitä.

-- Vai niin, se olikin siis vain huumausta sinun puoleltasi.

-- Ei ainoastaan minun; sinun myös, kuten muillakin. Vähemmän tai
kauemman kestävää, näes!

-- Vai niin, miehille on rakkaus siis vain huumausta.

-- Ei heille, mutta kaikille!

-- Mutta huumausta sentään?

-- Niin, niin! Mutta ollaan nyt siltä ystävät.

-- Mutta silloin ei tarvitsisi mennä naimisiin.

-- Ei, samaa mieltä olin minäkin.

-- Sinäkö? Etkö juuri sinä tahtonut, että annettaisiin vihkiä itsemme?

-- Juu, kun sinä olit tahtonut sitä yötä päivää kolme vuotta.

-- Niin, mutta sittenkin tahdoit sinä!

-- Niin, kun sinä tahdoit. Kiitä minua hyvästä tahdostani.

-- Kiittääkö siitä, että jätät lastesi äidin yksin kotiin lasten kanssa
ja asut kapakassa.

-- Ei siitä, mutta siitä, että annoin vihkiä itseni sinun kanssasi.

-- Mutta kiitollinen pitää vain olla?

-- Aivan niin, kuten jokaisen säädyllisen joka saa tahtonsa täytetyksi.

-- On tämä ihanaa naimisissa oloa? Kuin mikäkin muu hemppu, eikä miehen
sukulaisetkaan anna arvoa.

-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä? Enhän minäkään
ole mennyt naimisiin sinun sukulaistesi kanssa.

-- Siksi kun ne eivät ole kyllin hienoja, Jumala paratkoon!

-- Mutta minunpa olivat kyllin hienoja sinusta. Jos olisin ollut
suutarin perheestä, niin tokkopa olisit ollut niin taipuvainen?

-- Suutarin perheestä? Mikä vika niillä? Ihmisiähän ne on kai
suutaritkin.

-- Juu, kyllä minusta, mutta enpä luule, että sinä heidän jälestään
hyppisit.

-- Hyppisin? Minä en ole kenenkään jälestä hypännyt.

-- No hyvä kun et, hyvä.

Mutta ei ollut hyvä eikä hyväksi tullutkaan. Mistä lie johtunut,
vihkimisestä vai mistä, mutta Marie-Louisesta oli kuitenkin ennen ollut
parempi; oli ollut "lystikkäämpää", kuten hän sanoi.

Mutta notaari ei pitänyt syynä juuri yksinomaan vihkimistä, sillä hän
oli nähnyt juonikkaita siviliavioliittojakin. Ja mikä pahinta, hän joka
ennen oli salaisesti ihaillut vanhaa toveriaan ja Sophieta, sai kerran
nähdä miten "sekin loppui", eivätkä he olleet vihittyjä eikä mitään.
Joten ei sekään juuri ollut syynä, ei juuri sekään!




Kaksintaistelu.


Hän oli ruma, siksi eivät hänestä välittäneet raa'at nuoret miehet,
jotka eivät osanneet pitää arvossa ruman pinnan alle kätkettyä kaunista
sielua. Mutta hän oli rikas ja hän tiesi, että miehet kärkkyvät naisten
rahoja, vaikkei selitellyt itselleen, mistä syystä, siitäkö, että rahat
ovat pelkästään miesten työllä koottuja, joten kaikki omaisuus miesten
mielestä kuuluu heidän sukupuolelleen, vaiko siksi, että laki on väärin
tuominnut miehet yksin tekemään työtä toisen sukupuolen ja sen
jälkeläisten hyväksi, -- vai muistako enemmän tai vähemmän
perustelluista syistä! Kun oli rikas, opetettiin hänelle yhtä ja toista
ja kun hän suuresti epäili ja halveksi miehiä, pidettiin häntä
lahjakkaana naisena.

Oli päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Äiti eli ja tytär ei halunnut
enää odottaa viittä vuotta päästäkseen omaisuutensa haltijaksi. Siksi
yllätti hän ystävättärensä eräänä päivänä kihlauskortilla.

-- Se menee naimisiin saadakseen miehen, sanoivat jotkut.

-- Saadakseen pikentin ja päästäkseen vapaaksi, sanoivat toiset.

-- Hullu kun menee naimisiin, sanoivat muutamat; ei tiedä, että hän
sitten vasta oikein joutuu holhuunalaiseksi. -- Elkää pelätkö, tuumivat
toiset, kyllä se pääsee valtoihinsa vaikka menee naimisiinkin!
Minkänäköinen oli sulhanen? Kuka se oli? Miten tyttö oli sen saanut
käsiinsä?

Nuori asianajaja hän oli, naisellinen näöltään, leveälanteinen ja
kainotapainen. Hän oli ainoa poika, äidin ja jonkun tädin kasvatti. Hän
oli aina kammonut nuoria tyttöjä ja vihannut luutnantteja, ne kun
olivat niin miehekkäitä ja aina anastivat etusijat tanssiaisissa ja
illatsuissa. Semmoinen hän oli.

He kohtasivat toisensa tanssiaisissa runnilla. Asianajaja oli tullut
liian myöhään ja naista ei enää hänelle ollut. Nuoret tytöt vastasivat
tavallisuuden mukaan voitonriemuisesti "ei", kun hän tuli heitä
pyytämään, ja he viuhuttelivat ohjelmillaan häneen kuten karkoitellen
tungettelevaa kärpästä luotaan.

Solvattuna, nöyryytettynä meni hän yksin ulos ja istuutui verannalle
tupakoimaan. Kuu paistoi puiston lehmuksien ylitse ja resedat
tuoksuivat lavallaan. Hän näki miten parit yhä huiskahtelivat
akkunain ohi tanssisalissa ja valssin hekumallinen tahti sai hänet
värisemään lamatun olennon voimattomain kiihkojen epämääräisestä
mustasukkaisuudesta.

-- Vai täällä se tuomari haaveilee? virkkoi joku hänelle. Eikä tanssi?

-- Miksette, neiti, sitten itse tanssi? kysyi hän katsoen puhujaan.

-- Siksi, kun olen niin ruma eikä kukaan minusta piittaa, vastasi
toinen.

Asianajaja katseli neitiä. He olivat vanhoja tuttuja, mutta asianajaja
ei ollut ennen ajatellut minkä näköinen hän oli. Tytön puku oli
aistikas. Hänellä oli silmissään tällä hetkellä sellainen tuska,
epätoivon ja voimattoman vihan tuska luonnon vääryyttä vastaan, niin
että asianajaja heltyi hänelle myötätuntoiseksi.

-- Ei kukaan huoli minuakaan, sanoi mies. Mutta luutnanttien
puolellahan on oikeus. Luonnollisessa valinnassa on tietysti
väkevämmillä ja koreammilla oikeus. Katsokaas olkapäitä ja
epoletteja...

-- Hyi mitä Te puhutte!

-- Suokaa anteeksi! Mutta sitä tulee niin karvaaksi epäsuhtaisessa
taistelussa! Tahtoisitteko tanssia minun kanssani?

-- Säälistäkö?

-- Niin, säälistä itseeni. Ja hän heitti pois sikarinsa.

-- Oletteko koskaan tunteneet olevanne kohtalon potkima, ajama,
oletteko tunteneet mitä on joutua aina viimeiseksi? jatkoi asianajaja
lämmeten.

-- Olenko tuntenut? Mutta tällaisissa tilaisuuksissa eivät aina
viimeiset joudu viimeisiksi, lisäsi neiti painavasti. On arvoa
muillakin ominaisuuksilla kuin kauneudella tässä maailmassa.

-- Mitä ominaisuuksia siis pidätte miehessä arvokkaimpina?

-- Hyvyyttä, vastasi tyttö varmasti. Sillä sitä ei ole monella
miehellä.

-- Hyvyys ja heikkoushan ovat veljeksiä, ja naiset rakastavat voimaa.

-- Minkälaiset naiset? Raaka voima on jo aikansa vallinnut ja tulisihan
meidän, kun olemme näin pitkällä sivistyksessä, toki älytä pitää hyvää
sydäntä arvokkaampana kuin lihasten voimaa ja raakuutta.

-- Tulisi! Ja, kuitenkin! Katsokaapas kohtauksia tuolla sisällä.

-- Tosimiehuus minusta on tunteen aateluudessa ja sydämen
intelligensissä.

-- Te siis pitäisitte miestä, jota koko maailma sanoo heikoksi,
nahjukseksi...

-- Mitä minä maailmasta! Sen sanoista!

-- Mutta kuulkaas, Tehän olette tavaton nainen! tuumi tuomari yhä
mieltyneempänä.

-- En yhtään tavaton! Mutta te miehet olette tottuneet pitämään meitä
naisia jonkinlaisina huvinukkina --

-- Minkälaiset miehet? Minä, neiti, olen lapsuudestani saakka
kunnioittanut naista jonakin ihmisen korkeampana ilmestysmuotona ja
aina siitä hetkestä saakka, jona joku nainen minua rakastaisi ja minä
häntä, olisin minä hänen orjansa.

Adèle katsoi häneen kauan ja syvään. Sitten sanoi hän:

-- Tehän olette tavaton mies.

Sitten kun he lähemmin olivat sanoneet toisiaan kehnon ihmissuvun
tavattomiksi lajeiksi, ja purkaneet sappeaan tanssihuvin koreilun
haluisille ja aprikoineet kuun melankolisuutta, menivät he sisään ja
etsivät vis-à-vis'n franseesiin.

Adèle tanssi erinomaisesti ja tuomari valtasi täysin hänen sydämensä,
sillä tuomari tanssi kuin "viaton tyttö".

Franseesin jälkeen istuivat he taas verannalle.

-- Mitä on rakkaus? kysyi Adèle ja katseli kuuhun kuten tahtoen
taivaasta vastausta,

-- Se on sielujen sympatiaa, kuiskasi tuomari niin hiljaa kuin tuulosen
lehahdus.

-- Mutta sympatia voi helposti muuttua antipatiaksi, sitä kyllä
tapahtuu, jatkoi Adèle.

-- Silloin se ei ole oikeaa sympatiaa. On materialisteja, jotka
sanovat, ettei rakkautta olisi olemassa ellei olisi kahta eri
sukupuolta, ja he tohtivat väittää, että aistillinen rakkaus kestää
kauemmin kuin muu. Huu miten alhaista, eläimellistä, nähdä
rakastetussaan pelkkä toinen sukupuoli.

-- Älkää nyt materialisteista!

-- Juu, minun täytyy niistä puhua, että te voisitte ymmärtää, miten
korkeana minä pidän rakkauttani naiseen, jos joskus tulisin jotain
naista rakastamaan. Ei hänen tarvitsisi olla kaunis; kauneus katoo. Hän
olisi minun hyvä toverini, ystäväni. Minä en häpeisi häntä koskaan
kuten jotain tyttöä. Minä menisin suoraan hänen luokseen kuten teidän
nyt, sanoisin hänelle: tahdotko tulla minun ystäväkseni, elinijäksi! Ja
sen sanoisin olematta hämillä kuten kosijat tulkitessaan tunteita
rakastamilleen, hämillä sen tähden, etteivät heidän tunteensa ole
puhtaat.

Adèle katsoi ihastuneena nuoreen mieheen, joka oli tarttunut hänen
käteensä.

-- Te olette ihanteellinen luonne, sanoi Adèle, ja Te olette puhunut
kuin minun sydämestäni. Te olette pyytänyt minun ystävyyttäni, ellen
käsitä väärin. Te saattekin, mutta ensin koe. Tahdotteko näyttää
voivanne sietää nöyryytystä ja pilkkaa hänen tähtensä, josta Te sanotte
pitävänne.

-- Tahdonko! Käskekää, minä tottelen!

Adèle avasi takokultaisen kaulanauhansa, jossa riippui medaljonki.

-- Kantakaa tätä kaulassa ystävyytemme merkkinä.

-- Minä kannan, vastasi tuomari hiukan arkaillen; mutta ehkä rupeevat
sanomaan, että me nyt olemme kihloissa.

-- Ja sitäkö Te pelkäätte?

-- En, jos sinä haluat sitä. Haluatko sitä?

-- Kyllä, Axel! Haluan sitä; sillä maailma ei salli mitään
ystävyyssiteitä miehen ja naisen välillä; maailma on niin kurja ettei
se usko puhtaaseen suhteeseen kahden eri sukupuolta olevan henkilön
välillä.

Ja hän kantoi kahlettaan. Maailma, joka on hyvin materialistinen kahden
kesken, sanoi kuten ystävättäret: -- Tyttö nai päästäkseen naimisiin ja
mies: saadakseen hänet. Se teki myös muutamia rumia viittauksia siihen,
että Axel otti tytön rahojen tähden, koska hän itse selitti, ettei
heidän välillään ollut mitään niin alhaista kuin rakkaus, ja ystävyys
ei pakota ketään käyttämään samaa sänkykamaria, kuten naineilla on
tapana.

He menivät naimisiin. Maailma oli saanut vihjeen, että he tulisivat
elämään kuten sisarukset, ja maailma asettui ilkeästi virnistäen
odottamaan tulosta siitä suuresta uudistuksesta, joka olisi muodostava
avioliiton uudestaan.

Vastanaineet matkustivat ulkomaille. Vastanaineet palasivat kotiin.
Rouva oli kalpea ja huonolla tuulella. Hän alkoi heti ottaa
ratsastustunteja. Maailma höristi korviaan ja odotti jotain. Tuomari
näytti siltä kuin olisi tehnyt jotain rumaa ja käyskentelisi
häpeissään. Ja niin todettiin:

-- Nuo ovat nukkuneet sisarussängyssä, sanoi maailma.

-- Siitä tulee kai sisaruslapsia, sanoivat ystävättäret.

-- Ja ilman rakkautta? Mutta sehän on! Niin, mitä se on?

-- Se on henkinen avioliitto, tai sukurutsausta, sanoi eräs anarkisti.

Tosiasia pysyi, mutta sielujen sympatia alkoi ehtyä. Halveksittu
todellisuus murtautui esiin kostaakseen.

Tuomari harjoitti ammattiaan, ja rouva antoi imettäjän ja piian
harjoittaa omaansa. Siksi hänellä ei ollut mitään puuhaa. Toimettomuus
antoi hänen ajatuksilleen tilaisuuden kehittyä, ja hän alkoi pohtia
asemaansa. Sen havaitsi hän vähemmän tyydyttäväksi. Oliko lahjakkaan
ihmisen toimena olla tekemättä mitään? Tuomari rohkeni kerran
huomauttaa, ettei hänen tarvinnut, ettei ollut pakko olla tekemättä
mitään. Mutta sitä hän ei rohjennut enää koskaan uudelleen.

-- Hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.

-- Ei, olla puuhailematta mitään ei ollut toimi. Miksi hän ei
imettänyt?

-- Imettää? Hän halusi jotain, jolla voisi ansaita rahaa.

-- Oliko hän siis ahne? Hänellähän oli enemmän kuin he kuluttivat;
miksi hänen pitäisi siis ansaita rahaa?

-- Tullakseen miehen kanssa tasa-arvoiseksi.

-- Tasa-arvoisia heistä ei voisi koskaan tulla, sillä hänellä olisi
aina asema, jota mies ei voisi koskaan saavuttaa. Luonto oli laittanut
niin, että naisesta tulisi äiti, mutta miehestä ei.

-- Sepä oli tyhmää se.

-- Se olisi voinut olla myös päinvastoin, mutta asia olisi joka
tapauksessa ollut yhtä raivostuttava.

-- Niin, mutta tästä elämästä tuli sietämätöntä. Hän ei voinut elää
vain perheelleen, hän halusi elää myös muille.

-- Silloin voisi hän kuitenkin aloittaa perheestään, muita voisi sitten
alkaa ajatella myöhemmin.

Keskustelua olisi voinut jatkua iäisyyteen, mutta se kesti melkoisen
ajan kuitenkin.

Tuomari oli luonnollisesti useimmiten asiakaskäynneillä kaiket päivät,
ja kun hän tuli kotiin, oli hänellä vastaanotto. Silloin oli Adèle
epätoivoinen. Hän näki miehensä sulkeutuvan sisään toisten naisten
kanssa ja ottavan vastaan näiden luottamusasioita, joita tämä ei voinut
ilmoittaa hänelle. Heidän välissään oli aina salaisuuksia, ja hänestä
tuntui siltä, että mies oli hänen yläpuolellaan.

Kalvava viha alkoi kasvaa hänen sisässään; viha epäoikeudenmukaisuutta
kohtaan tässä suhteessa, ja hän etsi nyt keinoa saada mies alennetuksi.
Miehen täytyi alentua, jotta tasa-arvoisuus astuisi voimaan.

Eräänä päivänä tekee Adèle esityksen sairaskodin perustamisesta. Mies
ei aluksi kannattanut, koska hänellä oli kylliksi praktiikkansa
hoitamisessa. Mutta sitten mies ajatteli, että olisi hyvä hänen saada
jotain toimitettavaa, joka rauhoittaisi hieman tilannetta.

Adèle sai sairaskotinsa, ja mies meni hänen kanssaan mukaan
johtokuntaan. Adèle istui nyt johtokunnassa ja hallitsi. Hallittuaan
puoli vuotta tunsi hän itsensä niin perehtyneensä lääkärintaitoon, että
hän alkoi antaa neuvoja ja ohjeita omin päin.

-- Se ei ollut mikään konsti, tuumi hän.

Erään kerran sattui Adèle havaitsemaan virheen, jonka sairaskodin
lääkäri oli tehnyt, ja sen jälkeen hänellä ei enää ollut mitään
luottamusta tätä kohtaan. Seurauksena oli, että hän eräänä päivänä
luonnollisessa ylemmyyden tunteessaan lääkärin poissa ollessa otti ja
kirjoitti reseptin. Resepti onnistui menemään läpi, ja potilaskin
nautti sen kuoleman tuottavin tuloksin.

Täytyi heti muuttaa toiseen kaupunkiin. Mutta näin oli tasapaino
häiriintynyt, ja se häiriytyi vielä enemmän uuden perillisen
ilmestymisestä maailmaan. Huhu kuolemantapauksesta oli myöskin
levinnyt.

Puolisoiden välinen suhde oli surullinen ja ankea, sillä siinähän ei
ollut koskaan ollut rakkautta; terveen ja voimakkaan luonnonvietin
heijastumaton perusta puuttui, ja se oli vain surkea egoistisen
ystävyyden löysiin laskelmiin perustuva yhteiselo.

Mitä tapahtui hänen palavassa päässään kuviteltua ylempää etsiessään
tehdyn erehdyksen havaitsemisen jälkeen, siitä hän ei puhunut, mutta
mies sai kokea sen.

Hänen terveytensä alkoi olla hauras, hän menetti ruokahalunsa eikä
tahtonut koskaan lähteä ulos. Hän laihtui ja alkoi yskiä. Mies antoi
tutkia hänet kerta toisensa jälkeen, mutta lääkäri ei voinut löytää
sairauden syytä. Lopuksi mies tottui niin jatkuvaan valitteluun, ettei
hän enää kiinnittänyt siihen huomiota.

-- On ikävää omata sairas vaimo, sanoi hän.

Hän tunnusti sisimmässään, ettei se ollut mikään ilo, mutta jos hän
olisi rakastanut vaimoaan, ei hän olisi koskaan tuntenut tai
tunnustanut mitään sellaista.

Adèle kuihtui huomattavasti, ja hänen täytyi lopulta mukautua tukemaan
tämän päätöstä matkustaa kuuluisan professorin vastaanotolle.

Adèle matkusti professorin luo.

-- Kuinka kauan olette ollut sairas? kysyi tämä.

-- En ole koskaan ollut terve sen jälkeen, kun tulin maalta, jossa olen
kasvanut.

-- Ette siis viihdy kaupungissa?

-- Viihdy? Kuka välittäisi siitä, viihdynkö minä vai en, vastasi hän
marttyyrin ilmein.

-- Luuletteko, että maalaisilma tekisi teille hyvää? kysyi professori.

-- Luulen, että se on ainoa, mikä voisi pelastaa minut, jos saan sanoa
suoraan.

-- No, asettukaa siis asumaan maalle.

-- Mutta mieheni uraa ei kai voida keskeyttää minun tähteni?

-- Oo, mutta hänhän on rikkaissa naimisissa ja asianajajia meillä on
aivan tarpeeksi.

-- Professori on siis sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa maalle?

-- Kyllä, jos luulette, että se hyödyttää teitä. En näe muuta sairautta
kuin niin kutsutun hermostuneisuuden ja luulen, että tekisi teille
hyvää.

Adèle tuli kotiin murtuneena... No? -- Professori oli tuominnut hänet
kuolemaan, jos hän jatkaisi kaupungissa asumista.

Tuomari meni aivan pois tolaltaan, mutta kun hän ei voinut salata
itseltään, että tämä johtui pääasiassa pakosta hylätä praktiikkansa,
sai hän täydelliset todisteet siitä, ettei hän välittänyt vähääkään
vaimonsa hengestä.

Hänkö ei uskonut, että oli kyseessä tämän elämä? Uskoiko hän sitten,
että professori ymmärsi tämän paremmin kuin hän? Tahtoiko hän vaimon
kuolemaa? Ei tosiaan tahtonut ja sentähden ostettiin maatila. Sitä
hoitaisi pehtori. Koska maalla oli nimismies ja kruununvouti, joutui
tuomari nyt toimettomaksi. Päivät viruivat loputtomiksi, elämänsä oli
tukalaa. Kun hänellä ei enää ollut tuloja, täytyi hänen elää vaimonsa
koroilla. Ensimäisenä vuonna hän lueksi ja pelasi Fortuna-peliä.
Toisena vuonna herkesi hän lukemasta, kun ei tiennyt mitä tarkoitusta
varten luki. Kolmantena rupesi hän brodeeraamaan.

Mutta vaimo heittäytyi heti maanviljelyspuuhiin ja tallusteli itse
karjakartanolla hameet kintuissa ja tuli huoneisiin likaisena ja löyhki
lehmältä. Hän voi niin hyvin ja komenteli väkeä niin että oikein, sillä
hän oli maalla kasvanut ja ymmärsi nämä asiat.

Kun tuomari valitteli toimettomuuttaan, vastasi vaimo: rupee jotain
tekemään. Kyllä talossa aina työtä löytyy.

Hän tuumi esittää rupeevansa ulkohommiin, mutta varoipas!

Hän söi, makasi, käveli. Jos meni luhalle tai navetalle, oli hän aina
tiellä ja muija torui.

Kun hän eräänä päivänä oli valitellut tavallista enemmän ja piiat eivät
olleet pitäneet vaaria lapsista, sanoi vaimo tinkimättä: Kaitse lapsia,
siinähän sitä on työtä.

Mies katsoi vaimoonsa: tarkoittikohan tuo totta: -- No, eikö hän voisi
muka katsoa omia lapsiaan? Oliko tämä nyt niin merkillistä?

Mies tuumiskeli tyystin ja hoksasi, ettei se tosiaan ollut niin
merkillistä.

Nyt kulki hän säännöllisesti joka päivä lasten kanssa kävelemässä.

Eräänä aamuna kun heidän piti lähteä, ei oltu pantu lasten päälle.
Tuomari suuttui ja meni rouvan luo, sillä piikoja hän pelkäsi.

-- Miksei ole pantu lasten päälle?

-- Siksi, että Marilla on muuta hommaa! Pane sinä niiden päälle, ei
sinulla ole muutakaan tekemistä. Ei suinkaan ole mikään häpeä pukea
omia lapsiaan?

Mies tuumiskeli hetken ja huomasi, ettei se ollut mikään häpeä. Sitten
hän puki.

Eräänä aamuna huvitti häntä lähteä ulkosalle yksin pyssy mukana,
vaikkei hän koskaan ampunut.

Kotiin tullessa oli rouva vastassa.

-- Miksi sinä et ole tänään ollut lasten kanssa kävelemässä? sanoi hän
tuiman nuhtelevalla äänellä.

-- Siksi, ettei se minua tänään huvittanut!

-- Huvittanut! Kai minua sitten huvittaa teuhata töryssä ja pölyssä
kaiken päivää? Ei näy huvittavan tehdä mitään hyödyllistä edestäsi.

-- Edestäni? Ruokaniko edestä? kai tarkoitat.

-- Minkä tahansa, tarkoitan vain. Ja minusta tosiaan sellainen vanha
mies kuin sinä voisit hävetä loikomasta joutilaana sohvalla.

Mies häpesi tosiaan ja sitten oli hän vakituisena lapsenpiikana.
Täsmällensä työnsä teki. Ei hän tässä mitään väärää huomannut, mutta
kärsi kuitenkin. Jokin oli hänestä nurin narin, mutta vaimo kyllä aina
osasi asiat oikein päin kääntää.

Vaimo istui konttorissa ja hänen luonaan kävivät pehtorit, rättärit;
vaimo seisoskeli aitassa ja mittaili jyvät alusväelle. Ken ikinä tuli
taloon, haki vain rouvaa, kukaan ei herraa,

Kerran kävelymatkalla sattui herra menemään niitylle jossa oli
nautakarjaa. Hän tahtoi näyttää lapsille lehmiä ja talutteli heitä
varovasti syövän karjan ohitse. Yhtäkkiä kohosi musta pää toisten
eläinten selkäin takaa ja katseli vieraita hiljaa mörähdellen.

Tuomari kopaisi lapset syliinsä ja juoksi minkä jaksoi takaisin aidan
luo. Sinne päästyään nakkasi hän lapset miten sattui aidan yli ja
yritti hypätä itsekin, mutta takertui aidakseen. Näki naisia haassa ja
alkoi huutaa minkä jaksoi:

-- Sonni, sonni!

Mutta naiset nauroivat ja auttoivat pahoin ryvettyneet lapset ojasta.

-- Ettekö näe, sonni! huusi tuomari.

-- Eihän sitä sonnia olekaan, sanoi vanha akka. Se lahattiin kaksi
viikkoa sitten!

Herra tuli kotiin nolona ja kiukuissaan. Kaipaili vaimolle väen päälle.
Vaimo vain nauroi. Iltapäivällä olivat he kahden salissa. Oveen
noputettiin.

-- Sisään! huusi rouva.

Muudan eukko, joka oli ollut sonniseikkailussa, tuli sisään kädessään
tuomarin kaulanauha.

-- Tämä on kai rouvan, sanoi hän epäröiden. Adèle katsoi ensin naiseen,
sitten mieheen, joka silmät selällään tuijotti kytkyeeseensä.

-- Ei, se on herran! vastasi rouva ja otti nauhan naiselta. Kiitokset,
hyvä ystävä. Herra maksaa sinulle löytäjäisiä.

Herra istui kalpeana ja liikkumatta.

-- Ei minulla ole rahaa, pyytäkää rouvalta, sanoi tuomari hypiskellen
kaulapantaansa.

Rouva otti kruunun kukkarostaan ja antoi naiselle, joka lähti,
nähtävästi juonta ymmärtämättä.

-- Olisit voinut jättää tämän minulle tekemättä! sanoi herra
tuskallisesti.

-- Eikö sinussa ole miestä pitämään sanaasi ja vastaamaan teoistasi.
Häpeätkö kantaa yhtä minun lahjaani, kun minä kannan sinun lahjojasi?
Oletpa vainenkin pelkuri! Ja olet olevinasi mies!

Siitä lähin ei tuomarilla ollut sielun rauhaa. Mihinkä hän menikin,
näki hän itselleen virnisteltävän ja piiat ja rengit saattoivat koska
tahansa huutaa nurkan takaa: sonni! sonni! aina kun hän kulki ohi.

       *       *       *       *       *

Rouvan piti matkustaa huutokauppaan ja viipyä poissa viikon päivät.
Sillä aikaa oli herran pidettävä väkeä silmällä.

Ensimäisenä päivänä tuli kyökkipiika pyytämään rahaa sokeriin ja
kahviin. Hän antoi minkä pyydettiin. Kolmen päivän päästä tuli
kyökkipiika taas pyytämään rahaa samaan tarkoitukseen. Herra ihmetteli
sitä, että edelliset olivat loppuneet.

-- En minä niitä yksinäni hotki, sanoi piika. Ja rouva ei milloinkaan
ole mitään muistuttanut.

Hän antoi rahat. Mutta haluten uteliaasti tietää, oliko väärässä, avasi
hän talouskirjan ja alkoi laskea.

Ihme summa tuli noista kahdesta menoerästä. Kun hän laski yhteen
kuukauden ajan naulat, tuli leivisköitä. Hän jatkoi tarkastustaan ja
kaikkialla samat tulokset. Siirtyi pääkirjaan ja näki paitse
kohtuuttomia summia myös mitä järettömimpiä yhteenlaskuvirheitä.
Loppuhuomioksi tuli, ettei rouva osannut ei laatu- eikä desimaalilukuja
ja että alustalaiset mitä julkeimmin petkuttaen vievät taloa
perikatoon.

Rouva tuli kotiin. Tuomarin täytyi kuunnella huutokauppakertomukset
loppuun. Sitten kakistelihe mies ja aikoi alkaa, mutta rouva itse
tarttui langan päähän:

-- No, mitenkäs sinä, ukko paha, tulit toimeen piikain kanssa?

-- Ooja, kyllähän minä niiden kanssa, mutta ne eivät varmaankaan ole
rehellisiä.

-- Eivät rehellisiä?

-- Ei, menoerät kahviin ja sokeriin esimerkiksi ovat liian suuret.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Katsoin talouskirjasta.

-- Jaha, vai nuuskit sinä minun kirjojani?

-- Nuuskin! En, mutta minun teki mieli tarkastaa.

-- Mitä sinulla niissä on tekemistä...

-- Ja huomasin, että sinä pidät kirjaa etkä osaa laatu- etkä
murtolukuja.

-- Minäkö? En osaa?

-- Et, sinä et osaa; ja siksi uhkaa taloutta tuho. Pikku humbuugia
olet, muori paha. Usko pois!

-- Mitä se kehenkään, mitä minun kirjoissani on?

-- Kyllä, näes laki voi panna, luultavasti minut, vankeuteen väärästä
kirjanpidosta,

-- Laki? Pyh! Minä vähät laista!

-- Sen kyllä uskon, mutta sittenkin se pitää meidät kurissa, se on
varma. Ja siksi pidän minä itse tästä lähin kirjaa.

-- Otetaan kirjanpitäjä!

-- Ei tarvita! Minulla ei ole muuta tekemistä. Ja päätetty.

Mutta kun tuomari asettui pulpetin ääreen ja väki tuli hänen eteensä,
alkoi rouvan maanviljelys- ja karjanhoitoharrastus kadota.

Tuli raju reaktsioni ja rouva ei pian piitannut ei lehmistä eikä
vasikoista, vaan istui sisällä. Ja siellä hän istua kykki ja hautoi
uusia tuumia.

Tuomari virkeni uuteen eloon. Hän yhtyi maanviljelyspuuhiin ja piti
talonväen aisoissa. Nyt oli hänellä ylivalta. Hän hallitsi ja järjesti
ja määräsi menot ja tarkasti tulot.

Eräänä päivänä tuli rouva konttoriin ja pyysi tuhat kruunua uutta
pianoa varten.

-- Mitä sinä oikein ajattelet? sanoi mies. Juuri kun navetta on
korjattava. Ei meillä ole varaa.

-- Mitä ihmettä? vastasi rouva. Eikö meillä ole varaa? Eikö minun
rahani riitä?

-- Sinun rahasi?

-- Minun tietysti, myötäjäiseni?

-- Ne tulivat perheen rahoiksi naimakaupassa.

-- Siis sinun rahoiksesi.

-- Ei, ystäväni, vaan perheen. Perhe on kommuuni, ainoa, jossa
omaisuuden yhteisyys on suvaittu, hoitajana mies, tavallisesti.

-- Miksi hän, eikä nainen?

-- Siksi, että hänellä on enemmän aikaa, kun hänen ei tarvitse
synnyttää lapsia.

-- Mikseivät molemmat voi olla hoitajina?

-- Samasta syystä, josta yhtiölläkin on vain yksi johtaja. Jos myös
nainen olisi hoitajana, olisivat lapsetkin, sillä omaisuus on heidän.

-- Pelkkiä advokaattijuonia. Mutta kyllä minusta on kovaa se, että
minun täytyy pyytää lupaa saada ostaa itselleni pianoa omilla
rahoillani.

-- Ne eivät ole nyt enää sinun rahojasi.

-- No sinunko ne sitten on?

-- Ei, ei minunkaan, ne on perheen, ja kuules vielä. Älä luikuilekaan
pyytämällä minulta lupaa; jos olet viisas, niin kysyt vain hoitajalta
käykö päinsä perheen raha-asiain tällään ollessa menettää niin paljon
ylellisyyteen.

-- Onko piano sitten ylellisyyttä?

-- Uusi piano silloin kun vanha vielä on olemassa, voi olla
ylellisyyttä. Nyt ovat raha-asiat huonot, siksi _ne_ eivät salli sinun
ostaa uutta pianoa, vaikka _minä_ en tietysti voi enkä tahdo sinua
vastustaa.

-- Eihän nyt tuhat kruunua vie konkurssiin.

-- Kyllä, turhanaikaisella tuhannen kruunun velalla voi aiheuttaa
luisumisen konkurssiin.

-- Sinä siis et anna minun ostaa uutta pianoa.

-- Ei ollenkaan siis. Tilan epävarmat raha asiat...

-- Milloin, milloin koittaa se päivä, jolloin nainen saa hoitaa itse
omaisuuttaan eikä tarvitse kerjätä mieheltä?

-- Silloin, kun hän itse tekee työtä. Mieshän, sinun isäsi, on koonnut
työllään sinun omaisuutesi. Miehethän ovat työllään koonneet kaiken
omaisuuden, siksi, näes, on ollut oikeudenmukaista, että sisar sai
periä vähemmän kuin veli, etenkin kun veli jo syntyessään tuli
velvolliseksi elättämään vaimonsa, mutta sisar ei ollut velvollinen
elättämään miestään. Ymmärrätkös?

-- Niin, se on muka oikeutta se, että jaetaan epätasaisesti. Onko
oikeudenmukaista jakaa epätasaisesti? Luulisi sinulla olevan niin
paljon älyä, ettet sitä voi väittää! Tasanhan aina olisi jaettava.

-- Eipä, ei aina. On jaettava suhteellisesti ansioiden mukaan.
Laiskuri, joka köllöttelee nurmella, katsoa töllöttelee kun muurari
rakentaa, on saapa vähemmän kuin muurari, joka rakentaa.

-- Jaha, minä olen siis laiska.

-- Hm! Parasta on olla virkkamatta mitään. Mutta kun minä makasin
sohvalla ja lueksin, pidit sinä minua hyvin laiskana ja muistanpa sinun
jotain sinnepäin vihjailleenkin; jotenkin selvästi.

-- No mitä minun sitten on tehtävä?

-- Mene kävelemään lasten kanssa.

-- Minä en ole sopiva lapsille.

-- Mutta pitipäs minun olla sopiva lapsille. Kuulepas, ystäväni:
nainen, joka sanoo, ettei hän ole sopiva lapsille, ei ole mikään
nainen. Eikä hän ole mieskään? Mikä hän sitten on?

-- Hui, hui kuinka voitkaan puhua lastesi äidistä!

-- Mitä sanotaan miehestä, joka ei välitä naisista? Kai jotain varsin
kaunista?

-- Oh, en viitsi kuunnella enää.

Ja siksi meni rouva huoneesta ja sulkeutui omaansa. Tuli kipeäksi.
Lääkäri, tuo kaikkivaltias, joka oli anastanut ruumiit sitten kun pappi
oli menettänyt sielut, selitti maaseutu-ilman ja yksinäisyyden rouvalle
epäterveelliseksi ja nyt oli muutettava kaupunkiin, jotta rouva
saataisiin lääkärin hoitoon.

Kaupunki vaikutti erinomaisen edullisesti rouvan terveyden tilaan ja
katuviemärien ilma loihti hänen poskilleen uuden raikkauden.

Tuomari antautui praktiikkaansa ja puolisojen eripuraisilla luonteilla
oli taas ukonjohdattimensa.

Eräänä päivänä julistivat lehdet, että teatteri oli ottanut
näyteltäväkseen erään teatterikappaleen, jonka rouva oli sepittänyt,

-- Näetkös nyt, sanoi rouva miehelleen, että nainenkin voi elää
korkeampia tarkoitusperiä kuin lapsen hoitoa ja ruuan laittoa varten.

Ja mies tunnusti ja pyysi anteeksi.

Kappale näyteltiin. Mies istui etuaitiossa kuin kylmän suihkun alla ja
näytelmän päälle sai hän olla isäntänä seksalla.

Rouvaa saarsivat ihailijat, joille mies sai kaataa naukkuja ja niistää
sikareja.

Sitten pidettiin puheita. Mies seisoi vahtimestarin vieressä ja piti
huolta sampanjapullojen kunniapamauksista kun juotiin malja naiselle ja
suurista tulevan ajan toiveista puhui nuori runoseppä, joka uskoi
naiseen.

Muudan näyttelijä tuli ja taputti tuomaria olalle ja pyysi hänen
tuomaan sisään Garte Blanchea tuon kehnon Roederin asemesta; kyypparit
juoksentelivat kyselemässä rouvan miestä; ja rouva kehoitti lakkaamatta
miestä pitämään huolta siitä, että arvostelijat saivat juomaa.

Nyt oli mies alakynnessä ja se tuntui hänestä hyvin pahalta. Kun he
illalla palasivat kotiin, säteili rouva riemusta.

Sielunsa oli laajentunut ja tulvehti joka soluun, jännitti joka hermoa.
Menestys oli nostanut painot rinnalta ja hän hengitti vapaasti

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46194