← catalogue

Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä

by August Strindberg · Finnish · Gutenberg #46177 · 587,991 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä

Author: August Strindberg


        
Release date: July 2, 2014 [eBook #46177]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46177

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN HUONE: KUVITUKSIA TAITEILIJA- JA KIRJAILIJAELÄMÄSTÄ ***

PUNAINEN HUONE

Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suomennos.



Yrjö Weilin, Helsinki, 1902.






    _Rien n'est si désagréable
    que d'être perdu obscurément._

                          _Voltaire_




ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukholma linnunsilmällä katsottuna.


Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha ei
vielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereet
vielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esille
menneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaan
lyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille,
jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenit
odottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivat
vielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille,
jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksain
väliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytäville
viimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimet
kuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia,
joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivät
rakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, ne
noppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivat
päässeet Rosendalin taimitarhasta -- ja kaiken ne näkivät! Ne löysivät
baregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjen
välistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuoden
Josefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää ja
taistelua.

Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisia
sädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhun
läpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkon
ristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle,
leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitusta
ison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivät
rusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltä
tuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksen
ohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katseli
kesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsi
pitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyi
vasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan ja
törmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanut
pois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluen
pärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuuli
kauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitista
ilmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joille
oli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä,
alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset ja
peipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksi
osaksi hälvenneen.

Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutaman
minuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi ja
puutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra.
Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänen
katseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun
hän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä
aavan näköpiirin. Hän kääntyi vasten tuulta, avasi päällystakkinsa
ja veti muutamia aimo hengenvetoja, jotka näyttivät keventävän hänen
rintakehäänsä ja mieltään. Sitten alkoi hän kulkea edestakaisin pitkin
aidan vierustaa, joka erottaa puutarhan järven puoleisista jyrkänteistä.

Kaukana hänen allaan myllersi uudesti herännyt kaupunki; höyryvintturit
surisivat alhaalla Stadsgårdin satamassa, rautatangot rämisivät
rautavaa'assa, sulkuvahtien pillit vihelsivät, höyrylaivat Skeppsbron
luona höyrysivät, Kungsbacken omnibukset hyppivät kalisten pitkin
mukulaista katukivitystä; melua ja huutoja kuului kalastajakujalta,
purjeet ja liput liehuivat virralla, lokkien huudot, Skeppsholman
torventoitahdukset, komentohuudot Södermalmin torilta, työläisten
puukenkien kalina Lasitehtaankadulta, kaikki tuo teki elämän ja
liikkeen vaikutuksen, joka näytti valveuttavan nuoren herran tarmoa,
sillä nyt olivat hänen kasvonsa saaneet uhmaavan ja elämänhaluisen ja
päättävän leiman, ja hänen nojautuessaan kaidepuulle ja katsellessaan
jalkainsa alla olevaa kaupunkia tuntui hänestä kuin hän katselisi
vihollista. Hänen sieramensa laajentuivat, silmänsä säkenöivät ja hän
kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, kuin olisi hän tahtonut vaatia
kaupunkiraukan taisteluun kanssansa tai uhata sitä.

Nyt löi kello Katarinan kirkossa seitsemän ja Marian kirkko säesti sitä
kaihomielisellä diskantillaan; Suurikirkko ja Saksalainen täydensivät
niitä bassoillaan ja koko avaruus väreili pian kaupungin kaikkien
seitsenkellojen äänistä. Mutta kun ne olivat vaienneet, toinen toisensa
jälkeen, kuului vielä kaukaa viimeisen rauhallinen iltalaulu; se oli
korkeampiääninen, puhtaampisointuinen ja nopeampilyöntinen kuin toiset
-- sillä sellainen se on! Hän kuunteli, kokien saada selville mistä
ääni tuli, sillä se näytti herättävän hänessä muistoja. Silloin hänen
ilmeensä leppyi ja kasvoissa kuvastui tuska sellainen, jota tuntee
lapsi huomatessaan jääneensä yksin. Ja hän oli yksin, sillä hänen
isänsä ja äitinsä lepäsivät Klaran kirkkomaalla, josta kellon ääni
vielä kuului, ja lapsi hän oli, sillä hän uskoi vielä kaikkeen, niin
toteen kuin satuihinkin.

Klaran kello vaikeni ja askeleet santakäytävällä havauttivat hänet
ajatuksistaan. Verannalta tuli häntä vastaan pieni mies, jolla oli
suuri poskiparta, silmälasit, jotka enemmän näyttivät tarkotetun
suojaamaan katsetta kuin silmiä, häijy suu, joka aina sai ystävällisen,
jopa hyväntahtoisenkin ilmeen, puoliksi rutistunut hattu, siisti
päällystakki, josta nappeja puuttui, puolitankoon kiskotut housut,
käynti osottaen sekä varmuutta että arkuutta. Hänen epämääräisestä
ulkoasustaan oli mahdoton määritellä hänen yhteiskunnallista
asemaansa tai ikäänsä. Häntä voi yhtähyvin pitää käsityöläisenä kuin
virkamiehenäkin ja hän näytti olevan 29 ja 45 vuoden välillä. Nyt häntä
kuitenkin näytti mairittelevan sen henkilön seura, jota vastaan hän
meni, sillä hän nosti painunutta hattuaan harvinaisen korkealle ja
hymyili hyväntahtoisesti.

-- Tuomari ei kai ole odottanut?

-- En lainkaan; kello juuri herkesi lyömästä seitsemän. Kiitän teitä
hyväntahtoisuudestanne, kun tulitte; sillä minun täytyy myöntää, että
tällä kohtauksella on minulle hyvin suuri merkitys. Suoraan sanoen on
kysymys minun tulevaisuudestani, herra Struve.

-- Oh -- hoo!

Herra Struve räpäytti silmäluomiaan, sillä hän oli ainoastaan odottanut
todinjuontia ja välitti hyvin vähän vakavasta keskustelusta, johon
hänellä kylläkin oli syynsä.

-- Jotta voisimme paremmin puhella, jatkoi tuomari, istumme ulkona,
ellei teillä ole mitään sitä vastaan, ja juomme lasin totia.

Herra Struve veti oikean poskipartansa suoraksi, painoi varovasti hatun
syvemmälle ja kiitti kutsusta, mutta oli levoton.

-- Ensiksikin, minun täytyy pyytää, ettette minua enää kutsu
tuomariksi, jatkoi nuori herra keskustelua, sillä se en koskaan ole
ollut, vaan ainoastaan ylimääräinen notario ja viime mainittunakin
olemasta olen tänä päivänä lakannut ja olen ainoastaan herra Falk.

-- Mitä?

Herra Struve näytti siltä kun olisi hän kadottanut hienon tuttavuuden,
mutta oli yhä edelleen hyväntahtoinen.

-- Te, joka olette mielipiteiltänne vapaamielinen mies...

Herra Struve koetti saada suunvuoroa selittääkseen asiaa, mutta Falk
jatkoi:

-- Koska olette vapaamielisen Punahilkan toimittajia, niin etsin minä
teidät käsiini.

-- Pyydän, minä olen vain kovin vähäpätöinen avustaja...

-- Olen lukenut teidän leimuavat kirjotuksenne työväenkysymyksestä ja
kaikista muistakin kysymyksistä, jotka ovat meille sydämen asioita. Me
kirjotamme nyt vuotemme III, roomalaisilla numeroilla, sillä nyt on
kolmas vuosi, jolloin uusi eduskuntamme kokoontuu ja me saamme kohta
nähdä toiveemme toteutuvan. Olen lukenut Talonpojan Ystävästä teidän
erinomaiset elämäkertanne johtavista valtiollisista miehistä, kansan
miehistä, jotka vihdoinkin ovat saaneet tuoda esille sen, mitä niin
kauan raskaasti ovat mielissään kantaneet te olette edistyksen mies ja
minä kunnioitan teitä!

Struve, jonka katse, sen sijaan että olisi syttynyt tulisesta puheesta,
oli sammunut, vastaanotti mielihyvällä ukkostajohtavan tarjouksen ja
tarttui innokkaasti puheeseen.

-- Minun täytyy sanoa, että todellisella ilolla kuulen tunnustusta
niin nuorelta, ja, minun täytyy se sanoa, erinomaiselta mieheltä, kuin
Te, herra tuomari, mutta toiselta puolen, miksi puhumme asioista,
jotka ovat aivan liian vakavia, etten sanoisi surullista luonnetta,
täällä, kun olemme ulkona luonnon helmassa, tänä kevään ensi päivänä,
jolloin kaikki on kukkaan puhkeamassa ja aurinko levittää lämpöään
koko luontoon; olkaamme suruttomia ja juokaamme rauhassa lasimme.
Suokaa anteeksi, mutta minä luulen olevani vanhempi ylioppilas -- ja --
uskallan -- kenties sentähden esittää...

Falk, joka kuin piikivi oli lähtenyt etsimään terästä, tunsi iskeneensä
puuhun. Hän suostui tarjoukseen erikoisesti lämpenemättä. Ja siinä nyt
uudet veljet istuivat eikä heillä ollut toisilleen mitään sanottavaa,
muuta kuin se pettymys, jonka heidän kasvonsa ilmaisivat.

-- Minä äsken mainitsin veljelle, alkoi Falk keskustelun, että tänään
olen tehnyt tilin entisyyteni kanssa jättämällä virkamiesuran; nyt
tahdon vain lisätä, että aion ruveta kirjailijaksi!

-- Kirjailijaksi! Mutta Herran nimessä minkä tähden? Sehän on synti.

-- Ei se ole synti, mutta nyt on minun kysyttävä, tietääkö veli minne
minä lähtisin etsimään työtä?

-- Hm! Sitä on todella vaikea sanoa. Joka puolelta virtaa paljon väkeä.
Mutta elä ajattele sitä. On todella vahinko, että sinä keskeytät urasi;
tämä kirjailijan toimi on vaikeata!

Struve näytti siltä, kuin se olisi hänen mielestään ollut vahinko,
mutta ei voinut salata jonkillaista tyytyväisyyttä saadessaan
onnettomuustoverin itselleen.

-- Mutta sanohan, jatkoi hän, minulle syy, miksi jätät uran, jolla
saisit sekä kunniaa että valtaa.

-- Kunniaa niille, jotka ovat anastaneet itselleen vallan, ja valtaa
niille, jotka ovat häikäilemättömiä.

-- Laskettelet loruja! Ei kai se niin hullusti ole.

-- Etteikö ole? No -- yhtähyvin kuin puhumme jostain muusta, niin.
Kuvailen sinulle vain yhden niistä kuudesta virastosta, joihin
kirjottausin. Viisi ensimmäistä jätin siitä luonnollisesta syystä,
ettei niissä ollut mitään työtä. Joka kerran kun tulin virastoon ja
kysyin, oliko mitään tehtävää, vastattiin aina: Ei! enkä minä myöskään
nähnyt koskaan kenenkään mitään tekevän. Ja tämä kaikki huolimatta
siitä, että olin niin työteliäissä virastoissa kuin _Kollegio
Viinanpolttoa varten, Kanslia veronsäädäntöä varten_ ja _Virkamiesten
eläkkeiden Pääjohtokunta._ Mutta kun näin tuon virkamiesten paljouden,
jotka matelivat toistensa päällä, pälkähti päähäni ajatus, että
siinä virastossa, jonka piti maksaa näiden kaikkien paikat, toki
lienee jotain tehtävää. Kirjottausin siis _Kollegioon Virkamiesten
palkanmaksua varten._

-- Olitko siinä virastossa? kysyi Struve, jonka mieltä asia alkoi
kiinnittää.

-- Olin. En koskaan unohda sitä vaikutusta, jonka tulo tähän
täydelliseen ja hyvin järjestettyyn virastoon minuun teki. Saavuin
sinne klo 11 e.p.p., koska virasto siihen aikaan piti avattaman.
Vahtimestarihuoneessa makasi pöydällä käsivarsiensa nojassa kaksi
nuorta vahtimestaria, lukien Isänmaata.

-- Isänmaata?

Struve, joka edellisen aikana oli viskellyt sokeria varpusille, höristi
korviaan.

-- Niin! Sanoin hyvää huomenta! Heikko, käärmemäinen liike pitkin
herrojen selkiä osotti, että tervehdykseni vastaanotettiin ilman
erikoista vastenmielisyyttä; tekipä toinen liikkeenkin oikealla
kengänkorollaan, joka kai merkitsi kädenlyöntiä. Kysyin, oliko
jommallakummalla herralla aikaa näyttää minulle huoneistoa. He
selittivät olevansa estetyt; heillä oli määräys pysyä vahtihuoneessa.
Kysyin, eikö ole useampia vahtimestareita. Oli, kyllä oli useampia.
Mutta ylivahtimestarilla oli virkalomaa, ensimmäisellä vahtimestarilla
oli virkavapautta, toinen vahtimestari oli lomalla, kolmas oli
postissa, neljäs sairaana, viides hakemassa juomavettä, kuudes oli
pihalla ja "siellä hän on koko päivän"; sitäpaitsi "ei kellään
virkamiehellä ollut tapana tulla ennen kuin vasta klo yhden korvissa".
Samalla sain viittauksen sopimattomasta, varhaisesta ja häiritsevästä
käynnistäni ja huomautuksen siitä, että vahtimestaritkin olivat
virkamiehiä.

Mutta selitettyäni päättäneeni katsella virkahuoneita, saadakseni siten
käsityksen työn jaosta näin peräti tärkeässä ja laajassa virastossa,
sain nuoremman heistä seuraamaan itseäni. Suuremmoinen näky kohtasi
minua, kun hän avasi oven ja kuusitoista huonetta, suurempaa ja
pienempää, yhdessä jonossa oli edessäni. Täällä mahtanee olla työtä,
ajattelin ja tunsin, että olin saanut onnellisen päähänpiston. Äänet
kuudestatoista koivutulesta, jotka loimusivat kuudessatoista uunissa,
hajottivat miellyttävästi paikan herättämää yksinäisyyden tunnetta.

Struve, joka yhä tarkkaavammin oli kuunnellut, etsi liivin kankaan
ja vuorin välistä esille lyijykynää ja kirjotti 16 vasempaan
kalvostimeensa.

"Tämä on ylimääräisten huone", ilmotti vahtimestari.

"Vai niin! Onko tässä virastossa monta ylimääräistä"? kysyin minä.

"Ojaa -- kyllä niitä riittää."

"Mitä ne tekevät?"

"Kirjottavat tietenkin, vähäsen..." -- Tätä sanoessaan näytti hän
niin tuttavalliselta, että katsoin parhaaksi keskeyttää hänet.
Kuljettuamme kopistien, notarioiden, kanslistien, reviisorien,
revisioonisihteerin, tarkastajan, tarkastussihteerin, kanneviskaalin,
apukamreerin, arkistonhoitajan ja kirjastonhoitajan, kamreerin,
rahastonhoitajan, asiamiehen, protonotarion, protokollasihteerin,
aktuaarion, reistraattorin, toimitussihteerin, virastopäällikön ja
toimituspäällikön huoneitten läpi, pysähdyimme vihdoin oven luo, jossa
kullatuilla kirjaimilla oli: PRESIDENTTI. Minä aioin avata oven ja
astua sisälle, mutta siitä esti minut kunnioituksella vahtimestari,
joka todella levottomana tarttui käsivarteeni kuiskaten: "Hiljaa!" --
"Nukkuuko hän?" en malttanut olla kysymättä, ajatellen erästä vanhaa
kaskua. -- "Luojan tähden, elkää puhuko mitään; tänne ei kukaan saa
mennä, ennenkuin presidentti soittaa." "Soittaako presidentti usein?"
-- "Ei, en minä ole kuullut hänen soittavan tänä vuonna, jonka täällä
olen ollut." -- Me näyimme taaskin tulleen tuttavalliselle alalle,
jonka vuoksi minä keskeytin.

Kun kello läheni kahtatoista alkoivat ylimääräiset virkamiehet saapua,
ja minä hämmästyin koko lailla tavatessani yksinomaan vanhoja tuttavia
Virkamiesten eläkkeiden pääjohtokunnasta ja Kollegiosta viinan polttoa
varten. Mutta vielä enemmän hämmästyin nähdessäni apukamreerin
Veronsäädäntö-virastosta kävelevän sisään ja sitten istuutuvan
aktuaarion huoneeseen nahkatuoliin sekä olevan täällä yhtä kotonaan
kuin edellisessäkin paikassa.

Vein erään nuorista herroista syrjään ja kysyin häneltä, eikö hänen
mielestään ollut sopivinta mennä tervehtimään presidenttiä. "Hiljaa!"
oli hänen salaperäinen vastauksensa, viedessään minua kahdeksanteen
huoneeseen! Taaskin tuo salaperäinen "hiljaa"!

Huone, jossa nyt olimme, oli yhtä pimeä, mutta likaisempi kuin muut.
Jouhitöyhtöjä pisti esiin huonekalujen päällysnahkojen lomista;
kirjotuspöydällä, jota peitti paksu tomu, oli kuivettunut mustepullo,
käyttämätön lakkatanko, johon entinen omistaja oli kaivertanut
nimensä anglosaksilaisilla kirjaimilla, paperisakset, joiden terät
ruoste oli syövyttänyt lukkoon, päivämääränosottaja, joka oli
pysähtynyt juhannuspäivään viisi vuotta takaperin, viisi vuotta vanha
valtiokalenteri ja arkki harmaata paperia, jolle oli kirjotettu vuoroin
Julius Caesar, Julius Caesar, Julius Caesar ainakin sata kertaa ja
vuoroin Ukko Noa, Ukko Noa, yhtä monta kertaa.

"Tämä on arkistonhoitajan huone, täällä saamme olla rauhassa", sanoi
seuralaiseni.

"Eikö arkistonhoitaja tule tänne?" kysyin minä.

"Hän ei viiteen vuoteen ole ollut täällä, ja nyt kai hän häpeää
ilmaantua tänne!"

"Mutta kuka hänen virkaansa hoitaa?"

"Kirjastonhoitaja."

"Mitä työtä heillä sitten on tällaisessa virastossa kuin Kollegio
virkamiesten palkanmaksua varten?"

"Työ on siinä, että vahtimestarit järjestävät kuitit kronologisesti
ja kirjaimellisesti ja lähettävät ne kirjan sitojalle, jonka jälkeen
kirjastonhoitaja pitää huolta niiden asettamisesta sopiville hyllyille."

Struve näytti jo nauttivan keskustelusta ja piirsi silloin tällöin
jonkun sanan kalvostimeensa ja Falkin keskeyttäessä katsoi hän
velvollisuudekseen sanoa jotain tärkeätä ja painavaa.

-- Mutta miten arkistonhoitaja nosti palkkansa?

-- Se lähetettiin hänelle kotiin! Eikö se ole yksinkertaista. Nuori
toverini neuvoi nyt minua kuitenkin kaikitenkin tekemään kumarrusmatkan
aktuaarion luo ja pyytämään, että hän esittäisi minut toisille
virkamiehille, jotka nyt alkoivat saapua kohentamaan valkeata uunissaan
ja nauttiakseen hehkuvien hiilten viime säteistä. Aktuaario oli hyvin
mahtava ja samalla hyvänsuopa henkilö, kertoi ystäväni, ja piti siitä,
että hänelle oltiin huomaavaisia.

Minulla, joka tunsin aktuaarion apukamreerina, oli tosin ollut hänestä
aivan toinen käsitys, mutta minä uskoin toveriani ja menin hänen
luokseen.

Tuo pelättävä istui leveässä karmituolissa uunin edessä ja ojenteli
jalkojaan poronnahalla. Hän oli ankarassa työssä: poltteli tupakkaa
oikealla merivahaimukkeella, jonka ympäri oli ommellut hansikasnahkaa.
Jottei olisi toimetonna oli hän ottanut luettavakseen eilispäivän
Postilehden, saadakseen välttämättömiä tietoja hallituksen toiveista.

Tuloni näytti tekevän hänet huolestuneeksi; hän kohotti silmälasejaan
ja asetti ne kaljulle päälaelleen; oikean silmänsä piilotti hän lehden
reunan taa ja laukaisi vasemmasta minuun oikean suippokuulan. Esitin
asiani. Hän otti imukkeen oikeaan käteensä ja katsoi, miten pitkälle
oli sauhuttanut. Hirmuinen äänettömyys, joka nyt seurasi, osotti kaikki
epäilykseni oikeiksi. Hän karisti kurkkuaan ja sai sitten aikaan
pitkällisen jätinän hehkussa. Sitten muisti hän sanomalehden ja jatkoi
lukemistaan. Katsoin velvollisuudekseni toistaa sanottavani vähän
eri sanoilla. Silloin hän ei kauempaa kestänyt. "Mitä perhanaa herra
meinaa? Mitä pirua herra minun huoneestani tahtoo? Enkö minä saa olla
rauhassa omassa huoneessani? Häh! Ulos, ulos, ulos, herra! Mitä pirua,
eikö herra näe, että minulla ei ole aikaa! Puhutelkaa protonotariota,
jos jotakin haluatte! Älkää minua!" -- Menin protonotarion luo.

Siellä pidettiin suurta tarveaineneuvottelua, jota jo oli kestänyt
kolme viikkoa. Protonotario istui puheenjohtajana ja kolme kanslistia
hoiti pöytäkirjaa. Hankkijoiden lähettämät näytteet olivat levitetyt
pitkin pöytiä, joiden ääressä kaikki vapaat kanslistit, kopistit
ja notariot istuivat. Oli, huolimatta suuresta mielipiteitten
eroavaisuudesta, päätetty tilata kaksi paalua Lessebon paperia ja
monien koeleikkelemisien jälkeen otettu 48 sakset Grätorpin palkittua
tekoa (jossa tehtaassa aktuaariolla oli 25 osaketta); koekirjottaminen
teräskynillä oli vienyt aikaa kokonaisen viikon ja siitä laadittu
pöytäkirja oli niellyt kaksi riisiä paperia; nyt oli päästy
kynäveitsiin, ja kollegio istui juuri koettelemassa veitsiä mustiin
pöytälautoihin.

"Ehdotan Sheffieldin kaksiteräisiä N:o 4, ilman korkkiruuvia", sanoi
protonotario ja vuolasi pöydästä niin suuren sälön, että sillä olisi
voinut sytyttää tulen. "Mitä sanoo ensimmäinen notario?"

Tämä, joka koevuolemisessa oli sattunut viiltämään liian syvälle
ja siten satuttanut veitsensä naulaan ja tärvellyt kolmiteräisen
Eskilstunan N:o 2, ehdotti tätä lajia.

Kun kaikki olivat käyttäneet puheenvuoroja ja ankarasti perustelleet
mielipidettään käytännöllisillä kokeillakin, esitti puheenjohtaja, että
otettaisiin 2 grossia Sheffieldiä.

Ensimmäinen notario pani vastalauseensa tätä vastaan pitemmässä
puheessa, joka otettiin pöytäkirjaan, sitten sitä kopioitiin kaksi
kappaletta, jotka rekisteröitiin, lajiteltiin (aakkosellisesti ja
kronoloogisesti), sidottiin ja vahtimestarit kirjastonhoitajien
valvonnan alaisina asettivat sopivalle hyllylle. Vastalauseesta
huokui lämmin isänmaallinen tunne ja pyrittiin siinä pääasiallisesti
osottamaan, miten välttämätöntä on, että valtio kannattaa kotimaista
teollisuutta. Koska tämä lausunto sisälsi syytöksen hallitusta vastaan,
se kun sattui yhteen hallituksen virkamieheen, täytyi protonotarion
puolustaa hallitusta. Hän alkoi tavaradiskonton synnystä ("diskonttoa"
mainitessa höristivät kaikki ylimääräiset korviaan), loi katsauksen
maan taloudelliseen kehitykseen viime 20 vuotena, jolloin hän niin
syventyi yksityisseikkoihin, ettei ehtinyt itse aineeseen, ennenkuin
Riddarholman kello löi kaksi. Onnettoman kellonlyönnin kajahtaessa
ryntäsivät kaikki virkamiehet istuimiltaan kuin olisi tuli ollut irti.
Kysyessäni eräältä nuorelta toveriltani, mitä tämä merkitsi, vastasi
vanha notario, joka oli kuullut kysymykseni: "Virkamiehen ensimmäinen
velvollisuus on olla täsmällinen, hyvä herra!" Kaksi minuuttia yli
kahden ei ollut niin sieluakaan noissa monissa huoneissa! "Huomenna
saamme kuuman päivän", kuiskasi muuan toveri minulle rappusissa. "Mitä
herran nimessä silloin on?" kysyin levottomana. "Lyijykynät!" vastasi
hän.

Ja kuumia niistä päivistä tulikin! Lakkatangot, kirjekotelot,
paperiveitset, imupaperi, seililanka. Mutta mukiin se meni,
sillä kaikilla oli tointa. Mutta oli tuleva päivä, jolloin tämä
kaikki loppui. Minä silloin rohkasin itseni ja pyysin jotain
tehtävää. Antoivat minulle seitsemän riisiä paperia kotona
puhtaaksikirjotettavaksi, hankkiakseni itselleni "virka-ansioita".
Tein tämän työn hyvin lyhyessä ajassa, mutta sen sijaan, että olisin
saanut tunnustusta ja kehotusta työstäni, kohdeltiin minua epäluulolla,
sillä ahkerista ihmisistä ei pidetty. Sen jälkeen en saanut koskaan
enää mitään työtä. Säästän sinua kuulemasta ikävää selvitystä siitä
vuodesta, täynnä nöyryytyksiä, lukemattomia pistosanoja ja rajatonta
katkeruutta. Kaikkea, jota pidin naurettavana ja pikkumaisena,
kohdeltiin juhlallisella vakavuudella ja kaikkea, jota kunnioitin
suurena ja kiitettävänä, sätittiin. Kansaa nimitettiin roskajoukoksi,
joka oli olemassa ainoastaan sotaväkeä varten, ja jota tarvittaessa
voitiin ammuskella. Julkisesti häväistiin uutta valtiomuotoa ja
talonpoikia kutsuttuun pettureiksi. [Tämä kuvaus ei enää ole
todenmukainen, kun virastojen suuri uudestijärjestely on tapahtunut.]
Tätä kaikkea minä kuuntelin seitsemän kuukautta; minua alettiin
epäillä, kun en ottanut nauruun osaa ja minua ärsytettiin. Seuraavan
kerran, kun käytiin "oppositsionikoirien" kimppuun, sisuni purkautui
ja pidin selittävän puheen, jonka seuraus oli, että tiedettiin, mitä
miehiä minä olin, ja minusta tuli mahdoton. Ja nyt teen minä samoin
kuin monet muutkin haaksirikkoiset: syöksyn kirjallisuuden helmoihin!

Struve, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen typistettyyn loppuun,
pisti lyijykynän pois, joi totinsa loppuun ja näytti hajamieliseltä.
Kuitenkin katsoi hän velvollisuudekseen puhua.

-- Rakas veli, sinä et vielä ole oppinut elämän taitoa; saatpa nähdä,
miten vaikeata on ansaita leipäänsä, ja näet, miten siitä vähitellen
tulee pääasia elämässä. Tehdään työtä, saadakseen leipää, ja leipää
syödään, voidakseen ansaita vielä enemmän leipää, voidakseen tehdä
työtä! Usko minua, minulla on vaimo ja lapsia ja minä tiedän, mitä se
tahtoo sanoa. Täytyy mukautua olosuhteisiin, näetkös. Täytyy mukautua!
Ja sinä et tiedä millainen kirjailijan asema on. Kirjailija on
ulkopuolella yhteiskuntaa!

-- Olkoon, se on rangaistus siitä, kun hän tahtoo asettua yläpuolelle
yhteiskuntaa! Muuten, minä inhoan yhteiskuntaa, sillä se ei perustu
vapaaseen sopimukseen, se on valheista kudottu kangas -- ja minä
pakenen ilolla siitä!

-- Tulee jo kylmä, huomautti Struve.

-- Niin tulee, joko menemme?

-- Ehkä menemme.

Keskustelun liekki oli sammunut.

Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle
ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli
päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin
alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.

Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen
kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä
huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.

Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin
Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt
ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan
levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän
istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno
tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti
heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli
kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan
toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen
alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne
hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi
ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat
tahtoneet toinen toisensa repiä.

Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot
paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet,
vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.

Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa
kauas Ladugårdslandetiin.

Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli
liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut
Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun
artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä
palstaa á viisi kruunua palsta.




TOINEN LUKU.

Veljesten kesken.


Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen
liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman
ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman
kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl
Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin
kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen
vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin
varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija
nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi
nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain
sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa.
Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä,
ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut
ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja
kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin
ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne
oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen
rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi
pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku
tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt
pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla,
osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike
oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana -- Carl Nicolaus Falk
oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka
taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, --
se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes
muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti
kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden
ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta
toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija
oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut
kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä
tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen
vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä
liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa
maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä,
sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen
oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun
hänen tuttavansa -- se oli aivan toista --, notario ja maisteri,
ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta -- silloin huonot,
eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.

Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä
ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut
kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut
kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän
tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot
osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.

-- Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.

-- Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa
kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä
yläpuolella.

-- Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.

He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen
merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia
kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton
lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.

-- Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.

-- Ei, hän oli ulkona.

-- Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?

-- Tuttujen.

-- Ja tuli myöhään kotiin?

-- Koko myöhään.

-- Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös,
kälyni vuoksi.

-- Hän on pian täällä, päättäen askelista.

Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla
vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi
aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista
kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten
kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp -- rapp, rapp -- rapp!

Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.

-- Astukaa sisään!

Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja
olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja
sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana,
jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset,
vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi
hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan
ruumiinsa painon alla.

-- Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman
halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita,
sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat
hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin
pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon
purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei
koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.

-- En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt
ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli
päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta,
ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle
laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit
-- "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän
oli avonainen luonne -- olivat olleet mukana haaksirikossa, joka
teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja
rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.

-- Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus,
sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun
-- hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta
kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen
räätälinsä osasi tuuman päälle sanoa _kuinka_ laaja, ottaessaan mittaa
hänen vyötäisistään.

-- Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid
hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.

-- Istu! komensi veli.

Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi
ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi
helpommin musertaa heidät -- jos niin tarvittiin.

-- Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun
tietääkseni! Onko _sinulla_ asioita, _sinulla?_

-- Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain
saatavaa.

-- Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh?
laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa
hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi
hänen itsensä puhua.

-- Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole
kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen
elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen,
sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten
itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten
tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.

-- Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni
selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.

Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville,
oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla
saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta
sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen
ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja
pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen
ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin
työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan,
pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä,
merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää
luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin
tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:

-- Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!

Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin
oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista,
jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota
jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset
olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen
ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat
sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi
hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän
äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko
hänen veljensä roisto.

-- Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut
minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian
suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän,
ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen,
että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt
tarvitsen, ja jonka nyt haluan -- saada.

Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin
varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen
valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän
käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille,
antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin
luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä
olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja
odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.

-- Oletko sinä kirjottanut tämän? -- Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?

-- Olen!

Arvid nousi lähteäkseen.

-- Ei, istu! -- Istu, istu!

Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.

-- No, miten siinä sanotaan? Lue? -- "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja
vakuutan saaneeni -- veljeltäni -- määrätyltä holhoojaltani -- Carl
Nicolaus Falkilta -- täyden perintöosani -- suuruudeltaan j.n.e."

Hän häpesi mainita summaa.

-- Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et
ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa
kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän
todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole
oikeassa?

Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi
voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla
todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.

-- Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule
tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin
roisto vaiko en?

-- Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään
arvelematta ja lämmöllä.

-- Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto -- jos allekirjotan
väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen,
Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta
sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina
ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä
salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin
sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä
ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä -- et -- ole!
Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla
ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et -- ole --
rehellinen!

Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan
siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan
ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä.
Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi
tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän
tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina,
että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen,
että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai
niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa
hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion
tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen
keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien
vieriessä kadottanut viehätyksensä -- purkaa sisuansa tuolla ylhäällä
-- siihen hän oli kadottanut halun.

Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä
luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta
asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen,
suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten
ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle:
syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että
veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella
asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi
riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi
vaihtaa uraa.

Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella
oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä
hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä
hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin
vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin;
avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut
moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli
juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut
hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut,
unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän
sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut
erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta,
viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle,
nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä
ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä
syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä
ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla
hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen
aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen,
löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi
päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui -- löysi
tulitikkulaatikon.

-- Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän
todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.

Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se
voinut enää palaa.

-- Kas tässä, ota uusi!

Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:

-- Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!

Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti
vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.

-- No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä
seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin
menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!

Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin
liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi
puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.

Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se
merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä,
eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi
tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!

-- Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin
lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin
korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta
oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta
kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin
pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.




KOLMAS LUKU.

Lill-Jansin uutisasukkaat.


Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid,
veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja,
tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä
kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä
olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin
uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut
asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään
näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa,
melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja
ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa.
Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha
vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.

Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla
Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi
Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän
käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys
alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä,
huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi
puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan,
ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-,
työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse
kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora
Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin
lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut
omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat
leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin
vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet
pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika
selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse
ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä
odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen
maalipönttöihinsä.

Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne
tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja
ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä.
Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi,
tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan
vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla
itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin
määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin
ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä
hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään
häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle
kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän
näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että
toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti
vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi,
siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.

Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle,
jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja
omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen
suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli.
Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi
auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä
pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen
retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa,
puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien
vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä
kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.

Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä.
Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat
vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän
näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi,
ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset
mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa
-- hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta -- hän näytti
erikoisella tavalla rappeutuneelta.

Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi
suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi
hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä
kaikkia, ääneen erästä kirjaa.

Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi
lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä
kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.

Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki
sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä,
joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun
kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle.
Pitkä luki:

-- "Korkeimpia periaatteita on, kuten sanottu, kolme: yksi
absoluuttisesti ehdoton ja kaksi relatiivisesti ehdotonta. Pro
primo: absoluuttisesti ensimmäisen, puhtaasti ehdottoman periaatteen
tulee ilmaista sitä tekoa, joka on kaiken tietoisuuden perusteena
ja joka yksinomaan tekee tämän mahdolliseksi. Tämä periaate on
Identiteetti, A = A. Tämä jää jälelle eikä sitä mitenkään voi ajatella
pois, kun erotetaan kaikki tietoisuuden empiiriset määritelmät. Se
on tietoisuuden alkuperäinen tosiasia ja se siis ehdottomasti on
tunnustettava; eikä se sitäpaitsi ole, kuten jokainen muu empiirinen
tosiasia, mitään ehdollista, vaan vapaan teon seurauksena ja sisältönä
on se aivan ehdoton."

-- Ymmärrätkös, Olle? keskeytti lukija.

-- Oi, ymmärrän, se on suloista! -- "Se ei ole, kuten jokainen muu
empiirinen tosiasia, mitään ehdollista." -- Oi, millainen mies!
Enemmän, enemmän!

-- "Kun vaaditaan", jatkoi lukija, "että tämä lause on tosi ilman
mitään muita perusteita --"

-- Kuules millainen veijari -- "tosi ilman mitään muita perusteita",
alkoi kiitollinen kuulija, joka siten tahtoi ravistaa yltään kaikki
epäluulot siitä, etteikö hän ymmärtäisi, "ilman mitään _muita_
perusteita"; miten hienosti, miten hienosti, sen sijaan että vain olisi
sanonut "ilman _mitään_ perusteita".

-- Jatkanko minä, vai aiotko sinä keskeyttää minut useammin? kysyi
vääryyttä kärsinyt opettaja.

-- En keskeytä, jatka vain, jatka vain!

-- "Niin", tässä seuraa johtopäätös (mainio tosiaankin): "omaksutaan
itselleen taito asettaa jotakin".

Olle myhähti.

-- "Siten ei aseteta A" (iso A) "vaan ainoastaan, että A on A, jos
ja siinä määrin kuin A ylipäänsä on olemassa. Ei ole kysymys lauseen
sisällöstä, vaan ainoastaan sen muodosta. Lause A = A on siis
sisällöltään ehdollinen (hypoteettinen) ja ainoastaan muodoltaan
ehdoton."

-- Huomasitko niiden olevan isoja A:ta?

Falk oli kuullut tarpeeksi. Polacksbackenin peljättävän syvällinen
filosofia oli eksynyt aina tänne asti kukistamaan raakaa
pääkaupunkilaisluontoa; hän tarkasti, eivätkö kanat olleet pudonneet
orsiltaan ja eikö persilja ollut lakannut itämästä, kuullessaan
syvällisintä, mitä kielillä koskaan oli Lill-Jansissa puhuttu. Hän
ihmetteli, että taivas oli vielä paikoillaan, huolimatta että se oli
ollut todistajana sellaisessa ihmishengen voimannäytteessä, samalla kun
hänen inhimillinen alempi luontonsa esitti oikeuksiaan ja hän tunsi
kurkkuansa pahasti kuivaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä sisälle
johonkin tupaan pyytämään lasillisen vettä.

Hän siis käänsi kulkunsa ja tallusti siihen tupaan, joka on oikealla
puolen kaupungista tulevaa tietä. Ovi isosta entisestä leipomotuvasta
oli auki eteiseen, joka ei ollut matka-arkkua suurempi. Huoneessa oli
ainoastaan kaappisänky, rikkinäinen tuoli, maalaustelineet ja kaksi
henkilöä; toinen heistä seisoi telineitten edessä puettuna paitaan ja
housuihin, joita kannatti nälkävyö. Hän näytti sälliltä, mutta oli
taiteilija, koskapa maalasi alttaritaulun luonnosta. Toinen oli nuori
mies, hienonnäköinen, ja, katsoen paikan varallisuuteen ja asemaan,
todella hienoissa vaatteissa. Hän oli ottanut takin päältään, käärinyt
paidan alas ja palveli tällä kertaa maalaria komealla rinnallaan.
Hänen kauniissa, jalopiirteisissä kasvoissaan näkyi edellisen yön
irstailun jälkiä ja hän nyökäytti tämän tästä päätään, saaden silloin
ylimääräisen ojennuksen mestariltaan, joka näytti ottaneen hänet
suojelukseensa. Loppusanat tuollaisesta nuhtelusta sai Falk sattumalta
kuulla, astuessaan eteiseen.

-- Että oletkin sellainen sika, että menet juomaan tuon hutiluksen
Sellenin kanssa. Nyt olet täällä ja kulutat hukkaan aamupäiväsi, sen
sijaan että olisit Kauppaopistossa -- kohota hieman oikeata olkapäätä
-- kas noin! Tuhlasitko tosiaankin kaikki vuokrarahasi, niin että et
uskalla mennä kotiin. Eikö sinulla ole mitään jälellä? Eikö rahtuakaan?

-- O-ja, on minulla vähän, vaikkei se pitkälle riitä. Nuori mies otti
housuntaskusta esiin paperitukon ja kääri sen auki, jolloin näkyviin
tuli kaksi riksin seteliä.

-- Anna nuo minulle, niin minä säilytän ne sinua varten, neuvoi mestari
ja otti isällisesti setelit haltuunsa.

Falk, joka turhaan oli koettanut tehdä itsensä huomatuksi, katsoi
nyt hyväksi lähteä tiehensä yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Hän
meni siis vielä lantakasan ja molempien filosofien sivu ja läksi
kulkemaan vasemmalle, kuningatar Kristinan tielle päin. Hän ei ollut
kulkenut kauas, ennenkuin näki nuoren miehen, joka oli pystyttänyt
maalaustelineensä pienen, leppiä kasvavan järven rannalle, siihen,
missä metsä alkaa. Miehellä oli hieno, solakka, miltei siro vartalo,
kasvot hieman terävät ja tummahkot. Pulpahteleva elämä tulvi koko hänen
olennostaan, kun hän siinä seisoi työskennellen kauniin taulun ääressä.
Hän oli riisunut päältään hatun ja takin ja näytti olevan erinomaisen
terve ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän vuoroin vihelteli, lauleskeli
ja jutteli.

Tultuaan tieltä kylliksi kauas, jotta sai nähdä hänet sivulta, Falk
kääntyi:

-- Sellén! Terve, vanha toveri!

-- Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä
merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?

-- En. Mutta asutko sinä täällä?

-- Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä
huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi -- isännätkin
ovat niin turhantarkkoja!

Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.

-- Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka
istuvat taimilavojen luona lukien?

-- Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa,
saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi
oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen
kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän
lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on
keksinyt, että taide on aistillista!

-- No, mutta millä hän elää?

-- Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina
ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai
pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä
"aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin
kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.

-- Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?

-- Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä,
jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut
lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan
tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin
esittää hän toista ryöväriä.

-- Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?

-- Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä,
hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi
saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin
puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on
niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin
Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta
Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.

-- Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.

-- Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi,
oi, oi, millainen mies!

-- No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi
tuvassa-olijaa olivat?

-- Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinen
Lundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväni
Rehnhjelm.

Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä,
jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.

-- Rehnhjelm?

-- Niin, oikein kunnon poika.

-- Hän seisoi mallina.

-- Vai niin? Niin, se Lundell, hän osaa käyttää ihmisiä hyväkseen; hän
on ihmeteltävän käytännöllinen mies. Mutta tule mukaan, niin menemme
sisälle härnäämään häntä, se on hupaisinta, mitä minulla täällä on
tarjottavana; silloin kenties samalla saat kuulla Montanuksen puhuvan
ja se on toden teolla hauskaa.

Ei niin paljon sen houkuttelemana, että saisi kuulla Montanuksen
puhuvan, vaan pikemmin siitä syystä, että saisi lasillisen vettä,
seurasi Falk Selléniä, auttaen häntä kantamaan telineitä ja
maalilaatikkoa.

Tuvassa oli kohtaus sen verran muuttunut, että malli oli saanut
istuutua rikkonaiselle tuolille ja että Montanus ja Ygberg olivat
asettuneet kaappisänkyyn. Lundell seisoi telineitten ääressä poltellen
rätisevää puista nysää köyhien toveriensa edessä, jotka iloitsivat
pelkästä piipun läsnäolostakin.

Kun tuomari Falk oli esitetty, otti Lundell hänet heti huostaansa,
tahtoen kuulla hänen mielipiteensä taulusta. Huomattiin, että taulu
muistutti Rubensia, ainakin aiheensa, joskaan ei värien ja piirustuksen
puolesta. Sitten Lundell purki mieltään taiteilijoille epäsuotuisista
ajoista, repi alas akatemian ja sätti hallitusta, joka ei tehnyt
mitään kotimaisen taiteen hyväksi. Hän maalasi paraikaa alttaritaulun
luonnosta Träskålan kirkkoon, mutta oli aivan varma siitä, ettei sitä
hyväksytä, sillä ilman juonitteluja ja suosituksia ei saavuteta mitään.
Tätä sanoessaan heitti hän tutkivan silmäyksen Falkin vaatteisiin,
nähdäkseen, kelpaisiko tämä suosittajaksi.

Toisellaisen vaikutuksen oli Falkin tulo tehnyt molempiin filosofeihin.
He olivat hänessä heti keksineet "oppineen" ja he vihasivat häntä,
sillä hän voisi anastaa heiltä heidän maineensa tässä pienessä
yhteiskunnassa. He vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, jotka Sellen heti
käsitti ja joka sentähden joutui kiusaukseen esittää nämä ystävänsä
loistossaan ja jos mahdollista saada aikaan sanasodan. Pian keksi hän
eripuraisuuden omenan, tähtäsi, heitti ja se osui.

-- Mitä sanoo Ygberg Lundellin taulusta?

Ygberg, joka ei ollut niin pian odottanut saavansa sananvuoroa,
ajatteli muutamia sekunteja. Sitten vastasi hän painokkaalla äänellä
seuraavasti, Ollen hieroessa hänen selkäänsä, jotta se pysyisi jäykkänä:

-- Taideteos voidaan minun mielestäni erittää kahteen luokkaan:
sisällykseen ja muotoon. Mitä tämän taideteoksen sisällykseen tulee,
on sisältö syvällinen ja yleisinhimillinen, aihe on hedelmällinen,
sellaisenaan ja sinänsä, sekä sisältää kaikki ne käsitemääritelmät ja
potenssit, jotka voivat tulla kysymykseen taiteellisessa tuotannossa;
mitä taasen muotoon tulee, jonka itsessään de facto on ilmaistava
käsite, tahtoo sanoa absoluuttinen identiteetti, oleminen, minuus --
niin ei voi olla huomaamatta sitä vähemmän adekvaatiksi.

Arvostelu mairitteli Lundellia, Olle hymyili autuaallisesti, aivan kuin
olisi nähnyt taivaalliset sotajoukot, malli nukkui ja Sellen huomasi,
että Ygberg oli saavuttanut loistavan menestyksen. Nyt kääntyivät
kaikkien katseet Falkiin, jonka oli nostettava maasta viskattu
taisteluhansikas, sillä että se oli hansikas, siitä olivat kaikki
yksimielisiä.

Falkia sekä huvitti että suututti ja hän etsi muistinsa vanhoista
romusäiliöistä joitakin filosofisia ilmapyssyjä, kun hänen katseensa
osui Olle Montanukseen, joka lopulta oli saanut kasvoihinsa
kouristuksia, jotka merkitsivät, että hän aikoi puhua. Falk tähtäsi
umpimähkään, latasi Aristoteleella ja laukasi.

-- Mitä notario tarkottaa sanalla adekvaatti? Aristoteles ei
muistaakseni käytä sitä sanaa metafysikassaan.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa ja saattoi tuntea, että tässä
oli taistelu Lill-Jansin ja kustavilaisuuden välillä. Äänettömyys tuli
pitemmäksi kuin oli toivottu, sillä Ygberg ei tuntenut Aristotelesta
ja olisi ennemmin kuollut kuin myöntänyt sen. Ollen hidas tekemään
johtopäätöksiä, ei hän huomannut sitä aukkoa, jonka Falk oli jättänyt,
mutta sen huomasi Olle ja hän sieppasi lauaistun Aristoteleen, tarttui
siihen molemmin käsin ja viskasi sen takaisin vastustajaansa.

-- Vaikka olen oppimaton, uskallan minä kuitenkin ihmetellä, tokko
tuomari on kumonnut vastustajansa todisteet. Luulen, että sanan
adekvaatti voi asettaa määräykseksi loogillisessa päätelmässä ja että
se sinä voi ollakin, huolimatta, siitä ettei, Aristoteles mainitse
tuota sanaa metafysikassaan. Olenko oikeassa, hyvät herrat? En tiedä!
Minä olen oppimaton mies, ja tuomari on näitä asioita tutkinut.

Hän oli puhunut silmät puoleksi ummessa; nyt hän sulki ne kokonaan ja
näytti hävyttömän vaatimattomalta.

-- Olle on oikeassa, mutistiin joka puolelta.

Falk tunsi, että tässä on tartuttava asiaan rautakourin, jos mieli
pelastaa Upsala-kunnia; hän teki filosofisella korttipakalla tempun, ja
sai esille ässän.

-- Herra Montanus on kieltänyt ylälauseen eli aivan yksikertaisesti
sanonut _nego majorem!_ Hyvä! Minä selitän taasenkin, että hän on
tehnyt itsensä syypääksi _posterius priukseen;_ hän on, kun hänen piti
tehdä sarvipäätelmä, eksynyt ja tehnyt päätelmän _ferioquen_ mukaan,
sen sijaan että olisi tehnyt _barbaran_; hän on unohtanut kultaisen
säännön: _Caesare Camestres festino barocco secundo_ ja siksi hänen
päätelmästään tuli _limitatiivinen_! Enkö ole oikeassa, hyvät herrat!

-- Aivan oikeassa, aivan oikeassa, vastasivat kaikki muut, paitsi
molemmat filosofit, jotka eivät koskaan olleet pidelleet käsissään
logikkaa.

Ygberg näytti siltä, kuin olisi puraissut hampaansa naulaan, ja Olle
irvisteli aivankuin olisi saanut nuuskaa silmiinsä; mutta ollen
ovela mies, oli hän huomannut vastustajansa menettelytavan. Hän siis
nopeasti päätti olla vastaamatta kysymykseen ja puhua jostain muusta.
Hän siis etsi muististaan esiin kaiken, mitä oli oppinut ja kuullut,
alkaen selostamalla Fichten tiedeoppia, jota Falk äsken oli kuunnellut
lauta-aidan läpi, ja se kesti suuren osan aamupäivää.

Sill'aikaa maalaili Lundell, kärisyttäen märkää puupiippuaan. Malli oli
nukahtanut rikkonaiselle tuolille ja hänen päänsä painui yhä alemma
ja alemma, kunnes se kahdentoista aikaan riippui polvien välissä,
joten matematikko olisi voinut laskea, milloin se joutuisi maan
keskipisteeseen.

Sellén istui avoimessa ikkunassa nauttien, ja Falk parka, joka oli
uneksinut saavansa loppumaan tuon onnettoman filosofian, oli pakotettu
viskaamaan vastustajiensa silmille kokonaisia kourallisia filosofista
nuuskaa. Kidutus olisi ollut rajaton, ellei mallin painopiste
vähitellen olisi siirtynyt tuolin arimmalle puolelle, niin että tuoli
meni rytisten rikki ja parooni putosi lattialle, jolloin Lundell sai
tilaisuuden purkaa sappeaan juoppouden synnistä ja sen surkeista
seurauksista sekä itselle että muille, joilla jälkimmäisillä hän
tarkotti itseään.

Falk, joka halusi pelastaa hämille joutuneen nuorukaisen pulasta,
kiirehti tekemään kysymyksen, joka saattoi vetää puoleensa mitä
yleisintä mielenkiintoa.

-- Missä herrat aikovat syödä päivällistä tänään?

Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuuli kärpästen surinan; Falk ei
tiennyt polkeneensa viidelle liikavarpaalle yht'aikaa. Lundell katkaisi
äänettömyyden. Hän ja Rehnhjelm söisivät Padassa, kuten tavallista,
sillä siellä oli heillä luottoa; Sellen ei tahtonut siellä syödä,
koska ei ollut tyytyväinen ruokaan, eikä hän vielä ollut päättänyt
missä syödä, jota valhetta sanoessaan hän heitti kysyvän, huolestuneen
katseen malliin. Ygbergillä ja Montanuksella "oli paljon työtä",
joten eivät tahtoneet "tärvellä päiväänsä pukeutumalla ja menemällä
kaupunkiin", vaan aikoivat hankkia täältä itselleen jotakin; mitä se
olisi, sitä he eivät sanoneet.

Sitten alkoi pukeutuminen, johon pääasiallisesti kuului peseytyminen
ulkona vanhan puutarhakaivon luona. Sellen, aina kuitenkin keikari,
oli kaappisängyn alle piilottanut sanomalehtipaperin, josta hän
otti esille paperisia kauluksia, kalvostimia ja edustoja, sitten
könötti hän pitkän aikaa polvillaan kaivon aukon edessä, nähdäkseen
solmita ruskeanviheriäisen silkkinauhan, jonka oli saanut joltakin
tytöltä, ja laittaakseen tukkansa erikoisella tavalla; kun hän
sitten oli hangannut kenkiään takkiaisen lehdellä, harjannut hatun
takkinsa hihalla, pistänyt hyasintin napinreikään ja ottanut esille
kaneliruokonsa, oli hän valmis. Hänen kysymykseensä, tulisiko Rehnhjelm
pian, vastasi Lundell, ettei hänellä ole vielä muutamaan tuntiin aikaa,
hänen piti auttaa häntä, Lundellia, piirustamisessa ja Lundellin
oli tapana aina piirustaa kello kahdentoista ja kahden välillä.
Rehnhjelm oli alistuvainen ja totteli, vaikka hänen oli vaikeata erota
ystävästään Sellénistä, josta hän piti, jota vastoin tunsi ehdotonta
vastenmielisyyttä Lundellia kohtaan.

-- Joka tapauksessa illalla tavataan Punaisessa Huoneessa? sanoi Sellén
lohduttavasti, ja siitä kaikki olivat yhtä mieltä, filosofitkin ja
siveellinen Lundell.

Kaupunkimatkalla kertoi Sellén ystävälleen Falkille kaikellaisia
läheisiä seikkoja, mitkä koskivat Lill-Jansin uutisasukkaita ja joista
kävi selville, että hän itse oli rikkonut välit akatemian kanssa,
koska oli eri mielipidettä taiteesta; hän tiesi itsellään olevan
taipumuksia ja onnistuisi, vaikka siihen ehkä menisi jonkun aikaa ja
vaikka oli tavattoman vaikeata saavuttaa nimeä, ennenkuin oli saanut
kuninkaallisen mitalin. Luonnollisiakin esteitä oli hänen tiellään;
hän oli syntynyt Hallannin metsättömällä rannikolla, oli oppinut
rakastamaan sen luonnon suuruutta ja yksinkertaisuutta; yleisö ja
arvostelu pitivät nykyään yksityiskohdista, pikkuseikoista, ja siksi
hän ei saanut myydyksi hänhän kyllä voisi maalata kuten nuo toisetkin,
mutta sitä hän ei tahtonut.

Lundell sitävastoin, hän on käytännöllinen mies -- Sellén lausui aina
sanan käytännöllinen vissillä halveksumisella. -- Hän maalasi kansan
maun ja toivomusten mukaan; häntä ei koskaan vaivannut haluttomuus;
hän oli tosin jättänyt akatemian, mutta salaisista, käytännöllisistä
syistä eikä hän ollut rikkonut välejään sen kanssa, vaikka hän
komeili kertomalla siitä. Hän elätti itseään aika hyvin piirustamalla
kuvalehtiin ja onnistuisi varmasti vielä joskus, huolimatta vähäisistä
lahjoistaan, suositusten ja varsinkin juonien avulla, joita oppi
Montanukselta, joka jo oli tehnyt muutamia suunnitelmia, joita Lundell
menestyksellä oli käyttänyt hyväkseen -- ja Montanus -- hän oli nero,
vaikka oli niin hirveän epäkäytännöllinen.

Rehnhjelm oli muinoin varallisuudestaan kuuluisan miehen poika
Norrlannista. Isä oli omistanut suuren maatilan, joka lopulta oli
joutunut pois häneltä, hoitajan käsiin. Nyt tuo vanha ylimys oli
jotensakin köyhä ja hänen toivomuksensa oli, että poika ottaisi hänen
entisyydestään oppia ja rupeamalla pehtoriksi hankkisi huonekunnalle
sen omaisuuden takaisin, ja siksi poika nyt kävi Kauppaopistoa,
oppiakseen maatalouskirjanpitoa, jota hän inhosi. Hän oli kiltti poika,
mutta vähän heikko ja antoi Lundellin johtaa itseään, tämän, joka ei
vähäksynyt ottaa siveellisyyssaarnoistaan ja suojeluksestaan korvausta
luonnossa.

Sillä aikaa olivat Lundell ja parooni ryhtyneet työhön, jota tehtiin
siten, että parooni piirusti ja mestari makasi kaappisängyssä valvoen
työtä, s.o. tupakoi.

-- Jos nyt olet ahkera, niin saat tulla kanssani syömään päivällistä
_Tinanappiin,_ lupasi Lundell, joka mielestään oli rikas, kun oli
pelastanut nuo kaksi riksiä häviöstä.

Ygberg ja Olle olivat vetäytyneet metsänrintaan mäelle nukkumaan yli
päivällisajan. Olle oli säkenöivällä tuulella voittojensa jälkeen,
mutta Ygberg oli synkkä; oppilas oli voittanut mestarinsa. Sitäpaitsi
olivat hänen jalkansa käyneet kylmiksi ja hän oli tavattomasti
nälissään, sillä vilkas keskustelu syömisestä oli herättänyt uinuvat
tunteet, jotka eivät kokonaiseen vuoteen olleet saaneet tyydytystä. He
paneutuivat kuusen alle maata, Ygberg kätki kallisarvoisen kirjansa,
jota ei koskaan tahtonut lainata Ollelle, hyvin paperiin käärittynä
päänsä alle ja oikaisihe suoraksi täyteen pituuteensa. Hän oli kalpea
kuin ruumis, kylmä ja tyyni kuin ruumis, joka on jättänyt kaikki
ylösnousemuksen toiveet sikseen. Hän näki, miten pikkulinnut söivät
kuusensiemeniä hänen päänsä päällä, pudotellen kuoret hänen päälleen,
näki, miten täyteläinen lehmä kulki syöden lepikossa, ja näki savun
nousevan puutarhurin kyökinpiipusta.

-- Onko sinulla nälkä, Olle? kysyi hän laimealla äänellä.

-- Ei, sanoi Olle nälkäisesti silmäellen ihmeellistä kirjaa.

-- Jospa edes olisin lehmä! huokasi Ygberg, risti kätensä rinnan päälle
ja uskoi sielunsa kaikkiarmahtavan unen huomaan.

Kun hänen heikko hengityksensä oli käynyt kyllin säännölliseksi,
veti valvova ystävä viekkaasti esille kirjan, niin varovasti, ettei
nukkuva häiriintyisi; sitten heittäysi hän mahalleen ja alkoi ahmia
kallisarvoista sisällystä, unohtaen sekä Tinanapin että Padan.




NELJÄS LUKU.

Herroja ja koiria.


Oli kulunut muutamia päiviä. Carl Nicolaus Falkin
kaksikymmentäkaksi-vuotias vaimo oli juuri lopettanut kahvinjuonnin
sängyssään, tavattoman suuressa mahonkisängyssä, avarassa
makuuhuoneessa. Kello oli vasta 10. Mies oli ollut ulkona jo kello
seitsemästä aamulla ja ostanut pellavia sillan luona, mutta ei suinkaan
siinä luulossa, ettei tämä tulisi kotiin, ottanut nuori rouva vapautta
nukkua näin kauan, vaikkakin se muuten oli vastoin talon totuttuja
tapoja. Pikemmin näytti häntä huvittavan saada rikkoa kaikkia talon
piintyneitä tapoja. Hän oli ollut naimisissa ainoastaan kaksi vuotta,
mutta silti oli hänellä ollut aikaa panna toimeen perinpohjaisia
uudistuksia vanhassa, vanhoillisessa porvaristalossa, missä kaikki oli
vanhaa, yksin palvelijatkin; ja tähän hän oli saanut vallan silloin,
kun mies teki rakkaudentunnustuksensa hänelle ja hän armollisesti
antoi suostumuksensa s.o. armossa vapautti itsensä vihaamastaan
kodista, jossa oli saanut nousta ylös aamusin kello kuudelta ja tehdä
työtä pitkän päivän. Kihlausaikansa hän oli käyttänyt hyvin; hän oli
nimittäin silloin koonnut takeet saadakseen omalta kohdaltaan viettää
vapaata ja riippumatonta elämää, miehen siihen sekaantumatta; nämä
takeet tosin olivat vain rakastuneen miehen antamia lupauksia, mutta
hän, ollen silloin täydessä tajussaan, painoi ne tarkoin muistiinsa.
Mies sitävastoin oli kaksivuotisen, lapsettoman avioliiton jälkeen
alkanut osottaa taipumusta unohtaa kaikki nämä sitoumukset, että rouva
saisi nukkua niin kauan kuin tahtoisi, juoda kahvia sängyssä y.m.;
olipa mies ollut niinkin epähieno, että oli hänelle muistuttanut
nostaneensa vaimonsa liejusta, pelastaneensa hänet helvetistä ja
että oli näin ollen uhrautunut mennessään epäsäätyiseen avioliittoon
-- vaimon isä oli näet nimipäällikkö laivastossa. Maatessaan hän
mietti nyt vastauksia näihin ja samantapaisiin syytöksiin, ja kosk'ei
hänen selvä järkensä koskaan heidän tuttavuutensa aikana ollut
tunnehuumausten sokaisemana, osasi hän vielä sitä käyttää täydellisesti
-- ja hän käyttikin. Siksi hän todellisella ilolla kuuli miehensä
aamiaiselle tulon oireita. Ruokasalin ovissa alkoi nimittäin paukkua
samalla kun kuului mahtavata karjuntaa, jolloin rouva pisti päänsä
peitteen alle salatakseen nauruaan. Askelia kuului vierashuoneen
matolla, ja makuuhuoneen ovessa näyttäytyi vihastunut mies, hattu
päässä. Rouva käänsi selkänsä sinnepäin ja mielisteli imelimmällä
äänellään:

-- Pieni pojanlyntyksenikö sieltä tulee? Astu sisään, astu sisään!

Pojanlyntys -- se oli hyväilynimi ja herrasväki käytti niitä sangen
eriskummallisia -- ei ollut halukas tulemaan, vaan pysähtyi ovelle ja
huusi:

-- Miksei aamiainen ole pöydässä? Häh?

-- Kysy piioilta, en minä ole ottanut toimekseni pöydänkattamista! Ja
ole niin hyvä ja ota hattu päästäsi, kun tulet sisälle, herra hyvä!

-- Mihin olet pannut lakkini sitten?

-- Poltin sen! Se oli niin rasvassa että hävetti.

-- Poltit! No, siitä puhumme sittemmin! Miksi makaat ja venyttelet
itseäsi koko aamun, sen sijaan että paimentaisit piikoja.

-- Siksi, että se huvittaa minua!

-- Luuletko minun naineen vaimon, joka ei tahdo talostaan huolehtia?
Häh?

-- Luulen kyllä! Ja miksi luulet minun menneen sinun kanssasi
naimisiin? Olen sen sinulle tuhat kertaa sanonut -- siksi, että
pääsisin tekemästä työtä, ja sen olet sinä luvannut minulle! Etkö
olekin luvannut? Voitko kunniasi kautta vannoa, ettet ole luvannut?
Näetkös nyt millainen mies sinä olet. Aina kuin muutkin sinä olet!

-- Niin, se oli siihen aikaan se!

-- Siihen aikaan! Mihin aikaan? Eivätkö lupaukset ole aina sitovia? Vai
pitääkö ne antaa jonakin erityisenä vuodenaikana?

Mies tunsi liiankin hyvin tuon järkähtämättömän johdonmukaisuuden, ja
vaimon hyvä tuuli teki saman vaikutuksen kuin kyyneleet tällaisessa
tapauksessa -- hän antautui.

-- Minä aion kutsua tänä iltana vieraita, selitti hän.

-- Vai niin, vai aiot kutsua. Herra-vieraita?

-- Tietysti! En kärsi naisia!

-- No, silloin kai olet jo tehnyt ostoksesi?

-- En ole, ne sinä saat tehdä!

-- Minä! En! Minulla ei ole rahaa vieraita varten! Minä en käytä
talousrahojani erikoiskestityksiin.

-- Et, sinä käytät ne pukuihisi ja muihin tarpeettomuuksiin.

-- Onko se tarpeetonta, kun ompelen sinulle? Onko tupakkamyssy ehkä
tarpeeton, ovatko tohvelit kenties tarpeettomia? Sano? Vastaa nyt
suoraan!

Vaimo osasi aina muodostaa kysymyksensä siten, että vastauksen täytyi
tulla musertavaksi vastaajalle. Hän oli käynyt miehensä koulua. Ja
tämän täytyi siis, kosk'ei tahtonut tulla muserretuksi, ehtimiseen
muuttaa puheenaiheita.

-- Minulla on tosiaan syytä, sanoi hän eräällä tavoin liikutettuna,
nähdä tänä iltana ihmisiä; vanha ystäväni Fritz Levin postista on
päässyt vakinaiseksi palveltuaan 19 vuotta ylimääräisenä -- se
oli eileniltaisessa Postilehdessä. Mutta koska se ei näytä sinua
miellyttävän, ja sinä tiedät, että aina teen tahtosi mukaan, niin en
välitä koko asiasta, vaan kutsun ainoastaan hänet ja maisteri Nyströmin
luokseni konttoriin.

-- Vai niin, vai on se Levin hulttio nyt päässyt vakinaiseksi; sepä
hyvä se. Nyt kenties saat takaisin kaikki rahat, jotka hän on sinulle
velkaa.

-- Kyllä niin -- olen sitäkin miettinyt!

-- Mutta sanoppas minulle, miksi seurustelet sellaisen hulttion kanssa
kuin hän on; ja tuo maisteri sitten --! Hehän ovat oikeita vetelyksiä,
joilla tuskin on vaatteita päällään.

-- Kuules eukkoseni, minä en sotkeudu sinun asioihisi; anna siis
minunkin itse hoitaa omat asiani.

-- Koska sinulla on konttorissasi vieraita, niin en käsitä, mikä
estäisi minua kutsumasta vieraita tänne ylös.

-- Ei mikään!

-- No, tule siis tänne, pikku lyntys, ja anna minulle vähän rahaa!

Lyntys, joka kaikin puolin oli tyytyväinen lopputulokseen, seurasi
ilolla käskyä.

-- Paljonko sinä tahdot? Minulla on rahan puute tänään.

-- Oo, viisikymmentä kruunua vain.

-- Oletko hassu?

-- Hassu! ole hyvä ja anna se, mitä pyydän; ei minun tarvitse nälkää
nähdä, silloin kun sinä käyt ravintoloissa herkuttelemassa.

Rauha oli tehty ja asianomaiset erosivat molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi. Mies pääsi syömästä huonoa aamiaista kotonaan, hänen
täytyi syödä ulkona, pääsi syömästä laihaa illallista vaimonsa luona
ja kiusaantumasta naisten vuoksi, sillä hän oli ollut liian kauan
poikamiehenä, eikä hänellä tarvinnut olla omantunnonvaivojakaan, joita
hänellä oli ainoastaan siinä tapauksessa, että vaimo oli yksinään;
mutta nythän hänelläkin oli vieraita ja melkeinpä hän tahtoi miehestään
päästäkin -- ja se kyllä oli viidenkymmenen riksin arvoista se!

Kun mies oli mennyt, soitti rouva sisäkön luokseen, jonka takia hän
tänään oli alistanut makaamaan niin kauan, syystä että tämä oli
selittänyt tässä talossa olevan tapana nousta ylös kello 7. Sitten
käski hän tuoda paperia ja kynän ja kirjotti seuraavan kirjelapun
revisorin rouva Homanille, joka asui vastapäätä.

    Hyvä Evelyn!

    Tule luokseni juomaan teetä tänä iltana, niin saamme puhua tuon
    yhdistyksen säännöistä "Naisen oikeuksien puolesta". Ehkä myyjäiset
    tahi seuranäytelmä olisivat joksikin hyödyksi. Minä niin ikävöin
    saada yhdistyksen syntymään; se on syvä tarve, kuten sinä niin
    usein sanot, ja minäkin tunnen sen hyvin syvästi, jos asiaa
    ajattelen. Uskotko, että hänen armonsa soisi minulle kunnian
    samalla kertaa; ehkä minun ensin täytyy käydä hänen luonaan
    visiitillä. Tule hakemaan minua kl. 12, niin menemme Bergille
    juomaan suklaata. Mieheni on poissa.

                                          _Sinun Eugeniesi_.

    P. S. Mieheni on poissa.

Sitten nousi hän ylös ja pukeutui, ollakseen valmiina kl. 12.

       *       *       *       *       *

Oli tullut saman päivän ilta. Österlånggatanilla oli jo hämärä, kun
kello Saksalaisessa löi 7; ainoastaan heikko valonsäde Ferkenin kujalta
paistoi vielä sisään Falkin liinarihkamakauppaan, jonka Andersson
silloin sulki. Sisäpuolella olevassa konttorissa olivat ikkunaluukut
suljetut ja kaasu sytytetty. Siellä oli lakaistu ja siistitty;
oven luona komeili kaksi korillista pulloja, joiden punalakalla ja
keltalakalla ja tinapaperilla, vieläpä ohuella silkkipaperillakin
ympäröityjä kauloja pisti esiin. Keskellä lattiaa oli valkoisella
liinalla katettu pöytä; sen päällä rehenteli itäintialainen malja ja
raskas, monihaarainen hopeinen kynttiläjalka. Ja lattialla käyskenteli
Carl Nicolaus Falk. Hän oli pukeutunut mustaan pitkääntakkiin ja
oli arvokkaan, mutta samalla iloisen näköinen. Hänellä oli oikeus
vaatia itselleen hupaisa ilta; itse hän sen kustansi ja itse hän sen
oli järjestänytkin; hän oli kotonaan naisten häiritsemättä häntä,
ja vieraansa olivat sitä lajia, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia
ainoastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, vaan vähän enempääkin.
Heitä tosin oli vain kaksi, mutta hän ei pitänyt paljosta ihmisistä;
nämä olivat hänen ystäviään, luotettavia, uskollisia kuin koirat,
alistuvaisia, miellyttäviä, aina täynnä mairittelua eikä heissä
koskaan ilmennyt taipumusta panna vastaan. Hän olisi kyllä rahoillaan
voinut hankkia parempaakin seuraa ja sellaista hänellä olikin kahdesti
vuodessa, jolloin hänen isänsä vanhat ystävät olivat kutsutut, mutta
hän oli, suoraan sanoen, liiaksi hirmuvaltias viihtyäkseen heidän
seurassaan.

Kello oli jo kuitenkin kolme minuuttia yli seitsemän eikä vieraita
kuulunut. Falk alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli tottunut siihen,
että kun hän kerran tilasi väkensä luokseen, tuli sen olla minuutilleen
saapuvilla. Ajatellessaan minkä lamauttavan vaikutuksen harvinaisen
häikäisevät valmistukset tekisivät, jaksoi hän sentään pysyä
kärsivällisenä sen minuutin ajan, joka kului, ennenkuin notario Fritz
Levin postista astui sisälle.

-- Hyvää iltaa, veliseni -- ei! -- tässä hän pysähtyi päällystakin
riisunnassa, otti silmälasit nenältään ja teeskenteli hämmästystä
suurenmoisten valmistusten takia, kuin olisi tahtonut kaatua
selälleen pelkästä kummastuksesta. Seitsenhaarainen kynttiläjalka
ja tapernaakeli! Hyvänen aika, hyvänen aika! puhkesi hän sanomaan,
nähdessään pullokorit.

Hän, joka näiden tarkkaan opeteltujen hupaisuuksien aikana riisui
päällystakkia yltään, oli keski-ikäinen mies, kaksikymmentä vuotta
sitten muodikasta kuninkaallista sihteerityyppiä, viikset ja poskiparta
yhteen kasvaneet ja tukassa syrjäjakaus ja "tuulenpuuska". Hän oli
kalpea kuin ruumis, ohut kuin käärinliina, hienosti puettu, mutta
näytti siltä kuin palelisi hänen kaikkia niveliään ja kuin hän
salaisesti seurustelisi köyhyyden kanssa.

Falk lausui hänet tervetulleeksi raa'alla ja ylpeällä tavalla, joka
osotti, osaksi sitä, että hän halveksi mairittelua, etenkin siltä
taholta, osaksi sitä, että tulija nautti luottamusta hänen ystävänään.
Sopivaksi nimitysonnitteluksi katsoi hän voivansa puhua isänsä
kuninkaallisesta valtakirjasta porvarikaartin kapteenin virkaan.

-- No, tuntuu hyvältä, kun on kuninkaallinen valtakirja! Mitä? Minun
isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja...

-- Suo anteeksi, veliseni, minulla on vain konstitutoriaali.

-- No, konsistoriaali tai kuninkaallinen valtakirja on aivan samaa;
tahdotko sinä neuvoa minulle sitä, sinä! Isälläni oli myöskin
kuninkaallinen valtakirja...

-- Minä vakuutan veljelle!

-- Vakuutat! Mitä sinä vakuuttamisellasi tarkotat! Luuletko sinä, että
minä tässä seison valehtelemassa? Sano? Tarkotatko todellakin, että
minä valehtelen?

-- En suinkaan, elä nyt niin tulistu!

-- Sinä siis myönnät, etten minä valehtele, siis sinulla on
kuninkaallinen valtakirja. Miksi siis löpiset siinä roskaa! Minun
isänic --

Kalpea mies, jolla jo tullessaan konttoriin näytti olevan plutoona
raivottaria kintereillään, sillä kaikki hänen nivelensä tutisivat,
hyökkäsi nyt hyväntekijäänsä kohti, varmana päätöksessään panna juttu
menemään lyhyesti, ennenkuin kemut alkavat, jotta sitten saisi olla
rauhassa.

-- Auta minua, ähki hän kuin hukkuva, vetäen povitaskustaan esiin
vekselilomakkeen.

Falk istuutui sohvaan, huusi Anderssonia, käski hänet vetämään pullot
auki ja rupesi laittamaan boolia. Sitten vastasi hän kalpealle:

-- Auta? Enkö minä ole auttanut sinua? Etkö ole lainannut minulta
lukemattomia kertoja, maksamatta takaisin? Mitä? No, enkö ole sinua
auttanut? Mitä sinä siis tarkotat?

-- Rakas veliseni, tiedänhän minä, että sinä aina olet ollut minulle
hyvä!

-- No, niin, etkö nyt ole vakinainen virassasi? Olet! No siis!
Silloinhan kaikki piti olla hyvin! Kaikki velat piti maksettaman
ja uuden elämän piti alkaa. Tuota virttä minä nyt olen kuullut jo
kahdeksantoista vuotta. No, paljonko sinä nyt saat palkkaa?

-- Tuhat kaksisataa riksiä kahdeksansadan sijasta, jotka ennen sain;
mutta kuule! Valtakirja maksaa sata viisikolmatta, eläkekassa ottaa
viisikymmentä, yhteensä sata seitsemänkymmentä viisi; mistä minä ne
otan! Mutta nyt tulee kaikista pahin -- velkojani ovat pidättäneet
puolet palkastani, joten minulle nyt jää vain kuusisataa millä elää,
sen sijaan että ennen oli kahdeksan, ja tätä minä nyt olen odottanut
yhdeksäntoista vuotta. Tosiaankin hauskaa päästä vakinaiseksi!

-- Mutta miksi olet tehnyt velkoja? Ei saa tehdä velkoja; ei koskaan
saa tehdä velkoja; ei koskaan -- tehdä velkoja! --

-- Kun vuosikausia saa vain sata riksiä lahjapalkkiota.

-- Silloin ei ole siellä mitään tekemistä. Mutta nuo ovat asioita,
jotka eivät liikuta minua! -- eivät -- liikuta -- minua!

-- Etkö nyt tämän ainoan kerran kirjottaisi?

-- Sinä tunnet periaatteeni tällaisessa tapauksessa, minä en koskaan
kirjota. Lopeta nyt!

Levin näkyi olleen tottunut tällaisiin kieltoihin ja tyyntyi. Samassa
saapui maisteri Nyströmkin ja sai aikaan toivotun keskeytyksen
keskustelussa. Hän oli kuiva henkilö, salaperäinen ulkonäöltään
ja iältään; hänen toimensakin oli salaperäinen -- hänen sanottiin
olevan opettajana jossain koulussa etelässä, mutta missä, sitä ei
kukaan kysynyt, eikä hän itsekään ollut herkkä siitä puhumaan. Hänen
tehtävänsä Falkin seurassa oli ensinnäkin käydä arvoltaan maisterista,
silloin kun joku oli kuulemassa, toiseksi olla alamainen ja kohtelias,
kolmanneksi silloin tällöin tulla pyytämään lainaa, enintään viitosta,
sillä kuului Falkin henkisiin tarpeisiin, että käytiin pyytämässä
häneltä rahaa lainaksi, tietenkin hiukan vain, ja neljänneksi kirjottaa
runoja juhlallisiin tilaisuuksiin, mikä ei suinkaan ollut vähäksyttävin
puoli hänen tehtävässään.

Nyt istui Carl Nicolaus Falk tuossa, keskellä nahkasohvaa, sillä ei
saanut unohtaa, että sohva oli hänen, ympärillään pääesikuntansa,
tai koiransa niinkuin myöskin saattoi sanoa. Levinin mielestä oli
kaikki suurenmoista, booli, lasit, kauha, sikarit (koko laatikko
kamiinin reunalta oli pantu esille), tulitikut, tuhkakupit, pullot,
korkit, rautalangat -- kaikki. Maisteri näytti tyytyväiseltä eikä
hänen tarvinnut puhua, sillä siitä pitivät toiset huolen; hänen tuli
ainoastaan olla läsnä, kun häntä tarvittaessa kutsuttiin todistajaksi.

Falk kohotti ensimmäisen lasinsa ja joi -- kenen kunniaksi, sitä
ei kukaan saanut tietää, mutta maisteri luuli päivän sankarin ja
veti senvuoksi esiin runonsa alkaen lukea: "Fritz Levinille, hänen
päästessään vakinaiseksi".

Falk sai silloin ankaran yskänpuuskan, joka haittasi lukemista ja
teki tyhjäksi sukkelimpien kohtien vaikutuksen; mutta Nyström, joka
oli viisas mies, oli jo ennakolta arvannut tämän ja sentähden pannut
väliin seuraavan yhtä kauniisti ajatellun kuin sanotunkin totuuden:
"mihin joutunutkaan ois Fritz Levin, jos ei Falk, Carl Nicolaus, olis'
ollut siin'." Tämä hieno viittaus niihin moniin taskulainoihin, joita
Falk oli antanut varsinaiselle ystävälleen, helpotti yskää, niin että
paremmin voitiin kuulla loppusäe, joka aivan paksunahkaisesti oli
omistettu Levinille, mikä erehdys taasenkin uhkasi häiritä sopusointua.
Falk kaatoi lasin sisällön itseensä, aivan kuin olisi tyhjentänyt
kalkin, joka oli reunoja myöten täynnä epäkiitollisuutta.

-- Et ollut tänään niin sukkela kuin tavallisesti, Nyström! sanoi hän.

-- Ei, hän oli paljoa sukkelampi sinun kahdeksantenaneljättä
syntymäpäivänäsi, auttoi Levin, tietäen mihin suuntaan asia nyt
kääntyisi.

Falk tutki katseellaan hänen sielunsa salaisimmat sopukat nähdäkseen,
piileskelikö siellä vilppiä -- ja ollen liian ylpeä näkemään ei hän
nähnyt mitään. Hän siis jatkoi:

-- Niin, sen ma uskon! Se oli hauskinta, mitä olen kuullut; se oli
niin sukkelaa, että sen voisi painattaa; sinun pitäisi painattaa
sepitelmäsi. Kuules Nyström, kai sinä muistat ne ulkoakin, etkös
muistakin?

Nyströmillä oli kovin huono muisti tai totta puhuaksemme olivat
he juoneet liian vähän, tehdäkseen niin törkeätä väkivaltaa
häveliäisyydelle ja hyville tavoille ja siksi hän pyysi lykkäystä;
mutta Falk, jota tuo hiljainen vastustus ärsytti, ja joka jo oli liian
pitkällä kääntyäkseen takaisin, vaati vaatimallakin. Uskoipa hän
vielä päälle päätteeksi, että hänellä oli jäljennös tuosta runosta
taskussaan; hän etsi lompakostaan ja, aivan niin, sieltä se löytyi.
Häveliäisyys esti häntä itseään lukemasta sitä, sillä senkin oli hän
usein tehnyt, mutta kuuluisi paremmalta, kun joku toinen sen tekisi. Ja
koira parka riisti ketjujaan, mutta ne kestivät. Hän oli hienotunteinen
luonne, tämä maisteri, mutta hänen täytyi olla raaka, jos mieli yhä
edelleen saada vallita elämän kallista lahjaa, ja hän oli ollut raaka
aika lailla. Kaikki elämän sisäisimmät suhteet oli paljastettu, kaikki,
mikä oli yhteydessä kahdeksanneljättävuotiaan syntymän, seurakuntaan
ottamisen, kasvatuksen ja hoidon kanssa, oli tehty naurettavaksi ja
sen olisi täytynyt tuntua asianomaisesta itsestäänkin iljettävältä,
jos se olisi koskenut jotain toista kuin häntä itseään, mutta nyt se
oli erinomainen senvuoksi, että se kosketteli hänen omaa persoonaansa.
Lukemisen jälkeen juotiin Falkin malja riemulla ja se juotiin moneen
kertaan, sillä itsekukin tunsi olevansa liiaksi selvä voidakseen pitää
oikeita tunteitaan aisoissa.

Sitten siivottiin pöytä ja sisään tuotiin mainio illallinen, osteria,
lintua ja muuta hyvää. Falk kulki haistellen asetteja, lähetti
jonkun pois, tarkasti, että englantilainen portteri oli jäähdytetty
ja itsekullakin viinilajilla oli mukaisensa lämpömäärä. Nyt hänen
koiriensa piti häntä palvella ja valmistaa hänelle mieluinen näytelmä.
Kun kaikki oli valmista, veti hän esiin kultakellonsa ja, pitäen sitä
kädessään, teki seuraavan leikillisen kysymyksen, johon vastaajat
olivat niin tottuneet:

-- Paljonko herrojen hopeakellot ovat?

Nämä vastasivat, kuten heidän velvollisuutensa oli, sopivalla tavalla
nauraen: heidän kellonsa olivat kellosepässä. Tämä sai Falkin
loistavalle tuulelle, joka puhkesi ilmi seuraavaan, ei suinkaan
odottamattomaan muotoon.

-- Elukat ruokitaan kello kahdeksan! -- Jonka jälkeen hän istuutui,
kaatoi kolme ryyppyä, otti itse yhden ja käski toisten tehdä samoin.

-- Minä alotan, minä, kosk'ette te tahdo! Tässä ei kursailla! Iskekää
kiinni, pojat!

Ja niin alkoi ruokkiminen. Carl Nikolaus Falkilla, joka ei ollut
erikoisen nälkäinen, oli hyvää aikaa nauttia toisten ruokahalusta,
ja lyönneillä ja iskuilla ja hävyttömyyksillä hän kehotti heitä
syömään. Tavattoman hyväntahtoinen hymy levisi hänen vaalean
auringonpaiste-naamansa yli, kun hän näki heidän intonsa, ja oli
vaikeata sanoa, kumpiko häntä huvitti enemmän: sekö, että he söivät
niin kiltisti, vaiko se, että olivat niin nälkäisiä. Hän istui kuin
kuski ja höpötti ja maiskutti heille huulillaan.

-- Syö, Nyström; et tiedä, koska taasen saat! Aja itseesi, notario;
näytät siltä kuin tarvitsisit lihaa luittesi päälle. Irvisteletkö
ostereille -- eivätkö ne kenties tuollaiselle kelpaa? -- Häh! Ota vielä
palanen! Ota vaan! Et jaksa? Mitä loruja se sellainen on! Kas niin!
Nyt otamme "halvan"! Juokaa olutta, pojat! Enemmän lohta, sinä siellä!
Sinun pitää lempo soikoon, ottaa vielä palanen lohta! Syö, hitto
vieköön! Saman se maksaa!

Kun lintu oli leikattu, täytti Carl Nicolaus erikoisella
juhlallisuudella punaviinilasit, jolloin vieraat, odottaen puhetta,
hetkeksi lakkasivat. Isäntä kohotti lasinsa, haisteli sitä ja sanoi
syvällä vakavuudella seuraavan tervehdyksen:

-- Morjesta, siat!

Nyström vastasi kiitollisena maljaan kohottamalla lasiaan ja juomalla,
mutta Levin ei koskenut omaansa, vaan näytti siltä kuin olisi hän
hionut veistä taskussaan.

Kun illalliset olivat päättyneet ja Levin tunsi vahvistuneensa ruuasta
ja juomasta ja kun viinin höyryt kohosivat hänelle päähän, alkoi hän
tuntea jonkinlaista tavatonta riippumattomuuden tunnetta, ja voimakas
vapaudenhalu heräsi hänessä. Äänensä tuli sointuisammaksi, sanoista
kaikui suurempaa varmuutta ja hän liikkui esteettömästi.

-- Anna sikari tänne, komensi hän, hyvä sikari! Ei nurkantakaista!

Carl Nikolaus, joka luuli tätä hyvin onnistuneeksi pilaksi, totteli.

-- En näe veljeäsi täällä tänä iltana! sanoi Levin ylimielisesti.

Hänen äänessään oli jotain pahaenteistä ja uhkaavaa ja sen tunsi Falk,
sillä hän tuli heti huonolle tuulelle.

-- Et! vastasi hän lyhyesti, mutta epämääräisesti.

Levin viivytteli, ennenkuin antoi seuraavan iskun. Hänen tuottavimpia
toimiaan oli ottaa selko ihmisten asioista, niinkuin sanotaan, ja
hän kuljetti juoruja edes takaisin perheiden välillä, kylvi sinne
tänne pienen eripuraisuuden siemenen, päästäkseen sitten välittäjän
kiitolliseen asemaan. Täten hän hankki itselleen pelottavan
vaikutusvallan ja voi, milloin tahtoi, taluttaa ihmisiä kuin nukkia.
Falk tunsi myöskin tämän epämieluisan vaikutusvallan ja tahtoi siitä
vapautua, mutta ei voinut, sillä Levin ymmärsi niin hyvin tempuilla
ärsyttää hänen uteliaisuuttaan; ja ollen tietävinään enemmän kuin mitä
itse asiassa tiesi, uteli hän ihmisiltä kaikki heidän salaisuutensa.

Mutta nyt oli Levin piiskanvarressa ja hän vannoi suomivansa
sortajaansa. Tosin hän vielä vain läjähytteli ilmassa tyhjää,
mutta Falk odotti selkäsaunaa. Hän koetti muuttaa puheenaihetta.
Kehotti ryyppäämään, ja ryypättiin! Levin tuli yhä valkoisemmaksi ja
kylmemmäksi, mutta humala kohosi! Hän leikki uhrinsa kanssa!

-- Rouvallasi on tänä iltana vieraita, sanoi hän välinpitämättömästi.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Falk ällistyen.

-- Minä tiedän kaikki, vastasi Levin näyttäen hampaitaan. Ja sen hän
melkein tekikin. Hänen laajat raha-asiansa pakottivat hänet käymään
niin useassa julkisessa paikassa kuin mahdollista, ja niissä hän sai
kuulla paljon sellaista, jota puhuttiin sekä hänen että muiden seurassa.

Falk rupesi todella pelkäämään, hän ei itsekään tiennyt miksi, ja
näki hyväksi torjua lähenevää vaaraa. Hän muuttui kohteliaaksi, jopa
nöyräksikin, mutta Levin kävi yhä rohkeammaksi. Lopuksi ei isännälle
jäänyt muuta neuvoksi kuin pitää puhe, muistuttaa sitä todellista
syytä, jonka vuoksi ruokaa ja viiniä näin paljottain nautittiin,
sanalla sanoen antaa tunnustus päivän sankarille. Muuta neuvoa ei ollut
--; hän tosin ei ollut mikään puhuja, mutta nyt sen täytyi tapahtua!
Hän kilisti boolimaljan laitaan, täytti lasit ja muistellen vanhaa
puhetta, jonka hänen isänsä hänelle piti hänen tullessaan itsenäiseksi,
hän nousi ja alkoi hyvin hitaasti.

-- Hyvät herrat! Olen nyt ollut oma herrani kahdeksan vuotta; en
silloin ollut kuin kolmekymmenvuotias.

Asennon muutos hiljaa istumisesta seisomaan sai aikaan äkillisen
verennousun päähän, niin että hän hämmentyi, johon vielä Levinin
ivalliset katseetkin vaikuttivat. Hän joutui niin pois tolalta, että
luku kolmekymmentä tuntui hänestä niin ihmeellisen suurelta, että hän
ällistyi --

-- Sanoinko kolmekymmentä? Minä en -- sitä tarkottanut! Mutta
kuitenkin, olin silloin palvellut isälläni -- monta vuotta, en muista
nyt -- ihan täsmälleen, kuinka monta. Mja! Kävisi liian pitkäksi
kertoa, mitä kaikkea näinä vuosina sain kokea ja nähdä, sillä se on
ihmisen kohtalo! Teidän mielestänne olen kenties itsekäs...

-- Kuulkaa! ähkyi Nyström, joka oli kallistanut raskaan päänsä pöydälle.

Levin puhalteli sauhuja puhujaa kohden, ikäänkuin olisi sylkenyt hänen
päällensä.

Falk, joka nyt oli aivan humalassa, jatkoi ja hänen silmänsä etsivät
kaukaista päämäärää, jota hän ei voinut tavottaa.

-- Ihminen on itsekäs, senhän me kaikki tiedämme. Mja! Isäni, joka piti
minulle puheen, tullessani omaksi isännäkseni, kuten äsken mainitsin...

Tässä puhuja otti esiin kultakellonsa ja irrotti sen vitjoista.
Molemmat kuulijat pyöristivät silmiään. Antaisiko hän Levinille
kunnialahjan?

-- Antoi minulle silloin seuraavan kultakellon, jonka hän oli saanut
isältään vuonna --

Taaskin nuo kauhistuttavat numerot, ja hän pelästyi!

-- Tämän kultakellon, hyvät herrat, olen minä saanut, enkä koskaan --
liikutuksetta -- muistele sitä hetkeä -- jolloin minä sen sain. Olen
teidän mielestänne ehkä itsekäs, hyvät herrat? Mutta minä en ole! Tosin
ei ole kaunista puhua itsestään, mutta, tilaisuudessa sellaisessa
kuin tämä, on aivan luonnollista, että luo silmäyksen taaksepäin --
menneisyyteen. Tahdon vain kertoa yhden ainoan pienen seikan.

Hän oli unohtanut Levinin, unohtanut päivän merkityksen ja luuli nyt
vietettävän hänen poikamiehen kekkereitään. Mutta samassa leijaili
hänen muistoonsa veljen tapaaminen aamulla ja hänen silloin saavuttama
voittonsa. Epäselvästi tunsi hän tarpeen puhua tästä voitostaan,
mutta ei voinut muistaa yksityiskohdista muita kuin sen, että oli
todistanut veljensä roistoksi; koko todisteluketju oli häipynyt hänen
muistostaan ja jäljellä oli ainoastaan kaksi tosiasiaa: veli ja
roisto; hän koetti liittää niitä, mutta ne pysyivät erillään. -- Hänen
aivonsa työskentelivät työskentelemistään, ja uusia kuvia vieri esiin.
Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jostain elämänsä jalomielisestä
piirteestä; muisti antaneensa aamulla vaimolleen rahaa, muisti, että
vaimo saa maata niin kauan kuin tahtoo ja juoda sängyssä aamukahvinsa;
mutta nuo eivät tähän tilaisuuteen sopineet; hän oli sangen tukalassa
asemassa ja heräsi tietoisuuteen pelästyessään syntynyttä hiljaisuutta
ja niitä neljää terävää silmää, jotka herkeämättä tarkastivat häntä.
Hän huomasi seisovansa kello kädessä. Kello? Mistä se oli ilmaantunut!
Miksi istuivat toiset täällä pimeässä ja hän seisoi! Ahaa, niinhän se
olikin, hän puhui heille kellosta ja he odottivat jatkoa.

-- Tämä kello, hyvät herrat, ei tosin ole mikään ihmeellinen kello. Se
on vain Ranskan kultaa.

Hopeakellojen entiset omistajat höristivät korviaan. Se oli heille
uutta!

-- Ja minä luulen, että siinä vain on seitsemän rubiinia -- se ei
ollenkaan ole mikään ihmeellinen kello -- pikemmin se on huono kello!

Jostain salaisesta syystä, jota tuskin hänen aivonsakaan tiesivät,
suuttui hän ja hänen täytyi purkaa johonkin vihaansa. Hän koputti
kelloa pöytään ja huusi:

-- Tämä on pirun huono kello, sanon minä. Kuulkaa, kun minä puhun!
Etkö sinä usko minua, Fritz? Vastaa! Istut siinä kavalan näköisenä.
Sinä et usko, mitä minä sanon! Näen sinun silmistäsi, ettet usko,
mitä minä sanon. Minä, näes, olen ihmistuntija ja voin kyllä vielä
kerran mennä sinulle takuuseen! -- Joko valehtelet sinä tai valehtelen
minä. Kuulkaa, nyt minä todistan, että sinä olet roisto. Mja! Kuules,
Nyström! Jos -- minä -- kirjotan väärän todistuksen -- olenko minä
silloin roisto?

-- Totta helvetissä sinä roisto olet! vastasi Nyström heti paikalla.

-- Niin! -- Mja!

Turhaan hän koetti johdattaa mieleensä, että Levin olisi kirjottanut
jonkun väärän todistuksen tahi ylimalkaan todistuksen -- ja niin asia
raukesi. Levin oli väsynyt ja pelkäsi uhrinsa menettävän tajunsa, niin
ettei sillä enää olisi voimia nauttimaan aiotusta iskusta. Hän siis
katkaisi tilaisuuden kokkapuheella Falkin omaan tapaan.

-- Maljasi, vanha roisto!

Ja sitten antoi hän piiskan vinkua. Hän nimittäin otti esille
sanomalehden ja kysyi Falkilta kylmällä ja murhaavalla äänellä:

-- Oletko lukenut Kansan Lippua?

Falk tuijotti roskalehteä, mutta vaikeni. Välttämättömyyden piti nyt
tuleman.

-- Siinä on lystikäs kirjotus "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua
varten".

Falk tuli valkoiseksi kasvoiltaan.

-- Sanotaan, että veljesi on sen kirjottanut!

-- Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei _minun_ veljeni,
mies!

-- Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu
ajaa pois virastostakin.

-- Sen sinä valehtelet!

-- Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa
Tinanapissa! Sääli poikaa!

Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua.
Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi -- kaikki, mitä
nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos
joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut -- se
asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi
kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet
kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi
kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän
seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut
kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!

Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk,
joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun
tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella
veljeään ja tämän ansioita.

"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä
pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen
kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus
veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden
välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.

Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti
kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla
jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.

-- No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on
sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole
niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin
eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska
esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.

Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan
raivoihinsa.

-- Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä
uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!

Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta
hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän
tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa -- tämä ajatus
sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi
olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä
kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja
olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei
koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!

Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän
ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai
oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai
taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän!
Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut
menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa,
hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan
hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä,
jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa
tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi -- ei tukahduttaakseen
omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään
kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa.
Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka
istuivat lähinnä, korventuivat.

-- Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat
ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!

-- Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.

-- Sinullepa tietenkin!

Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk,
joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan,
otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui
paidan kauluksen alle.

-- Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.

-- Kuka estää?

-- Minä! -- Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että
tärvelet hänen vaatteensa!

-- _Hänen_ vaatteensa! nauroi Falk. _Hänen_ vaatteensa! Eikö tuo ole
minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?

-- Tämä menee jo liian pitkälle -- sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.

-- Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää
juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta?
Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun
taata? Taata!

Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi
yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi
heltyvänsä sitä ajatellessaan.

-- Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En
minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä
olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä
koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et
todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun _minä_
lausun sanan ystävä -- niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut
tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton,
mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin
sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän
sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän
kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka
täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja
juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen
kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!

Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä
äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi
itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä
sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen.
Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä
puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja
miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui
vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan
puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen
kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan
kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi
tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi.
Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui
äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä
rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei
puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello
tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa
pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta,
joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan
seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean
näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa
oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty
hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle
päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen
pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden
välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista
uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä,
heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta
huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin
vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki
pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta
pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat
työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja
kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä -- täytyi lähteä
nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.

Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme
sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas
astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit,
isäntä päästi vieraat ulos -- ja oli yksin! Hän avasi luukut ja
päivänvalo virtasi sisään -- hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta
Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista
taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset
pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla
vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla.
Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen,
puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän
oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja
nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät
ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka
esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa;
poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa
työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli -- selvästi ja
varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo
tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli
pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka
hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva
mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi
ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa
suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä
iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli
herätetty ja nyt hän oli valmis.

Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti
ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei
herättäisi vaimoaan.




VIIDES LUKU.

Kustantajan luona.


Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona -- sen nimen
hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista,
ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, -- tuon pelätyn
tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista
kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa
oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää
sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta.
Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä,
että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli
ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka
vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille,
huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava.
Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon
romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen
lukuun -- enempää hän ei koskaan lukenut -- ja päättää, että maailman
tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla
luettiin: _"Veri ja miekka._ Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm.
Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa
piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e... Luonteitten
syvyys ... selvyys ... voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja
lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta
oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä _Harmaassaviitassa_, jossa
Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf
Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me
suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan
myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin
kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote:
"Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa".
(Harmaaviitta.)

Samana iltana oli _Lahjomattomassa_ arvostelu, jota ei kukaan lukenut.
Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden
malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen
arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska
_Lahjomatonta_ ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt
kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät
tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan,
eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta
eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella
tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.

Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, _Lahjomattomassa_
lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo
nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa
hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille
osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti:
"Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten
puupäitten vastaväitteistä".

Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on
jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin
Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden _Maamme_ vihossa, jota Smith
julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa
monille lukijoillemme, _että suuressa arvossa pidetty_ kirjailija
Gustaf Sjöholm on _luvannut_ meille seuraavaan numeroon alkuperäisen
novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi
vihdoin kalenteri _Kansamme_. Kirjailijoiden joukossa mainittiin
kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia
oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja
yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei
voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä
siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei
olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei
olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen
torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista,
rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä
yönutuntaskussa.

Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman
ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä.
Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien
ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus
kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui
Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen
matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi
hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen
piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään
ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.

-- Hyvää päivää, hyvää päivää!

Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita,
jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.

-- Nimeni on ... Falk.

-- En ole kuullut sitä nimeä. -- Mikä herran isä on?

-- Isäni on kuollut.

-- Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!

Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä
istuutui sen päälle katsomatta sitä.

-- Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin!
Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!

Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.

-- Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut
itsensä huomatuksi!? Ei!

-- Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.

-- Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa -- no! Siltä,
joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!

-- Piikiviasioita!

-- No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla
Strömmenin luona museossa, no!

-- Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä...

-- No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan
ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra,
ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä,
tai -- niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita
minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka
tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta
runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules
Ibsen -- minä sinuttelen häntä -- kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain
aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin
-- mutta sain myöskin maksun. No!

Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja
piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai
sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja
juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman
vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.

-- No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee
myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut
ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä
kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä
Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri,
hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan
luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.

-- Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!

-- Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän
päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa.
Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo
suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä
nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian
huostaansa?

-- En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen
painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,

-- No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin
luku? Sovittu vai --? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen
lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa
minulle mustetta ja kynää, tuolta! -- No!

Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi
nimensä alle.

-- Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni
kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa
tätä! Lentokirja! Nimi: _Der Schutzengel._ No, ja katsokaas
kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva -- tasatankoinen
kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta
on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat
joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki.
Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö
totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin
tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja
minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä,
että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne
meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi
me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin,
kymmenen sivua, aikakauslehteeni _Maamme,_ ja minä vaadin, että
herralla on ymmärrystä antaa nimen _Triton,_ senniminen on eräs uusi
yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa,
ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen _Triton_ pitää
esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei
sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?

Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta
vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai
työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman
suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.

-- Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee
neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme
pienen lapun.

Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.

-- Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas
nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No!
Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!

Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi
vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen
olevan Ulrika Eleonora.

-- Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin
kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä,
ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain
muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana
rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti
minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?

Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti
väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.

-- No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia
á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!

Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi,
yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli
koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän
kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.

-- No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika.
Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso
runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt
herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain
sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten
tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii
Håkan Spegelin! No. -- Hyvästi, hyvästi!

Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.

Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan
oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän
ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut
sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta
sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja
silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä
kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän
järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä
työtuumaa Ulrika Eleonoraa.

Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän
kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi
kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä
tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä.
Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä
itsestään tuskin mitään.

Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut
muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin
tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien
nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote
kirkonkirjasta -- eikä täyttänyt kuin kolme sivua -- jäljellä siis oli
ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi
kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä
ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata
hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu.
Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen
horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin
kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun
lopussa -- jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita!
Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän
ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk
kirjotti neuvostosta -- yhden sivun -- jäljellä siis yksitoista; hän
pelasti Görtzin kunnian -- sivu -- jäljellä kymmenen. Hän ei ollut
edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia,
uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen,
ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta
se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös
yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli
sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli
puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään
kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla
vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen
piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen
pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi
kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä,
joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita
kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut
piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin.
Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen,
alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän
tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin.
Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi
oli _Nereus,_ ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva
Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet
laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen,
epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi
irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät
eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi
luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka
oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä
vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa_
400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen
parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli
vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa,_
jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin.
Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli
tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta
juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin
myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut,
hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa
sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat
hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat
että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he
siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin,
oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän
omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis
oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon,
mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että
vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka
oli langennut suoritettavaksi päivää ennen -- mikä kohtalon oikku! --
Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin
pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo
tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa
syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa
merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa
henkivakuutusmaksujaan.

Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin,
kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi
askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja
kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta
tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja
jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä
ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa
synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja
yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki
näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä
koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla
kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen
oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin
kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis
ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei
koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä
äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan
leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi,
ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta!
Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä
raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja
raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa
jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun
pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat,
kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän
näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin,
poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos
avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien
ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan
ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä,
päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä,
että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän
yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen
aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne
paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille
viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata
sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.




KUUDES LUKU.

Punainen Huone.


Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan
alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi
hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan
telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti
vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja
kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä
kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan.
Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi
hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell
ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme
taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä
jännityksellä.

-- Se on hyvä, Sellén, -- sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!

-- Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei
periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.

Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin
rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia
rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken
viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa;
sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä
aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten
äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.

Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi,
mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen
ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia
satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli
luonut värit, eikä päinvastoin.

-- Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen
etualalehmä!

-- Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.

-- Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen
jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin...

-- Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä
olet patahassu hameiden perään!

-- No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena,
kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. -- Mutta
olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien
sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden
punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!

-- Ah, sitä et sinä ymmärrä!

Sellénin vahvoja puolia ei ollut perusteleminen, mutta hän oli varma
asiastaan ja hänen terve vaistonsa johti hänet varmasti kaikkien
erehdysten yli.

-- Mutta sinä et saa myydyksi, jatkoi Lundell, joka piti tarkkaa huolta
toverinsa taloudellisesta menestyksestä.

-- No, saan minä kai silti elää! Olenko minä koskaan saanut myydyksi?
Olenko silti huonompi! Etkö luule minun tietävän, että saisin myydyksi,
jos tahtoisin maalata kuten nuo toiset; etkö usko minun osaavan maalata
yhtä huonosti kuin nekin? Kyllä maarin! Mutta minä en tahdo!

-- Mutta ajattele toki, että sinun täytyy maksaa velkasi! Olet velkaa
mestari Lundille Pataan parisen sataa riksiä.

-- No, ei hän niistä köyhdy! Sitäpaitsi on hän saanut minulta taulun,
joka on kahdesti sen arvoinen!

-- Sinä nyt olet itserakkain ihminen, minkä olen tavannut! Se taulu ei
ollut edes kahdenkymmenen riksin arvoinen.

-- Minä arvostelen sen viiteensataan, nykyisten hintojen mukaan! Mutta
maku on niin erilainen tässä maailmassa, jumala paratkoon. Minun
mielestäni sinun ristiinnaulitsemisesi on viheliäinen, itse mielestäsi
se on hyvä. No! Siitä ei kukaan voi sinua syyttää! Eri maku, näes!

-- Joka tapauksessa olet tärvellyt meidän muiden luoton Padassa;
mestari Lund sanoi minut eilen irti enkä minä tiedä, mistä tänään saada
päivällistä!

-- No, mitä sinä päivällisellä tekisit! Saat luvan elää ilmankin! Minä
en ole syönyt päivällistä kahteen vuoteen!

-- Oo, sinä ryöväsit kyllä itsellesi tässä tuonnoin päivällisen tuolta
tuomarilta, jonka sait kynsiisi.

-- Se on totta, se! Hän on kiltti poika! Hän on muuten kyky, hänen
runoissaan oli paljon luontoa; luin eräänä iltana muutamia. Mutta minä
pelkään, että hän on vähän liian pehmeä, voidakseen päästä eteenpäin
maailmassa; se kanalja on niin hellätunteinen!

-- Jos hän saa sinun seurassasi olla, niin kyllä hän karaistuu. Mutta
minun mielestäni on jumalatonta nähdä, kuinka sinä tässä lyhyessä
ajassa olet turmellut nuoren Rehnhjelmin. Sinä olet tainnut saada hänen
päähänsä sen, että hänen tulisi mennä teatteriin!

-- No! onko hän puhunut siitäkin! Niin, se on aika vekkuli! Kyllä
hänestä hyvä tulee, jos vain elää saa; mutta sekään asia ei ole niin
aivan helppoa, kun on niin hirveän niukalti ruokaa! -- Jumaliste! Nyt
on väri lopussa! Onko sinulla valkoista? No jumalauta, eikös olekin
kaikki putket puserretut niin kuiviin -- että -- sinun täytyy antaa
minulle väriä.

-- Ei minulla ole muuta kuin omiksi tarpeikseni ja jos olisikin, niin
varoisin itseäni antamasta sinulle mitään!

-- No, elä puhu pötyä; tiedäthän, että on kiire.

-- Vakavasti, minulla ei ole sinun värejäsi! Jos sinä säästäisit, niin
riittäisivät kauemmin...

-- Niin, tuon me tiedämme. Tuo tänne rahoja sitten!

-- Rahoja, no niitä tässä vielä pitäisi olla!

-- Olle, nous' ylös! sinun pitää mennä panttaamaan!

Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä
hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä
ympäri huonetta.

-- Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä,
mutta parempi on myydä ne...

-- Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka
aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. -- Otatko sinä
toisten tavaroita, sinä?

-- Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä
on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä
omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain!
Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien
sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä
kaikki tyynni!

-- Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista
oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut
vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli
tuon houkutellut.

-- Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule!
Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita
tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!

Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti
kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.

Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni
rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta
ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.

-- Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja
katsellen veitikkamaisesti tielle. -- Jos hän vain saa kulkea rauhassa
poliisilta, niin hyvä on! -- Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän
jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää
jotain värirahoista jäljelle!

Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin
olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.

Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia
samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen
halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia
silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut
puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.

-- Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä
pidät, vakavasti puhuen!

-- Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo
tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti!
Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!

-- No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä
sinä sommittelusta arvelet?

-- Liian paljon väkeä!

-- Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari
lisää.

-- Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! -- Sellén katseli
sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja
aavikonasujamelle.

-- Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.

-- Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!

-- Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!

-- Tahdot siis saada naisen?

Lundell katsoi, laskiko toinen leikkiä, mutta sitä oli vaikea huomata,
sillä nyt hän vihelteli.

-- Minulta puuttuu naismalli, vastasi hän. Seurasi äänettömyys, ja se
oli epämieluista, kun oltiin niin vanhoja tuttavia ja kahden kesken.

-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä saisin käsiini mallin. Akatemian
malleista en huoli, sillä ne tuntee koko maailma, ja tämä aihe
sitäpaitsi on uskonnollinen.

-- Tahdot jotain parempaa? Oui! Minä ymmärrän! Ellei sen pitäisi olla
alasti, niin voisin minä ehkä...

-- Ei sen alasti pidä olla, oletko sinä hullu, suuressa miesjoukossa;
sitäpaitsi on aihe uskonnollinen...

-- Niin, niin, sen me jo tiedämme. Hänellä pitää joka tapauksessa olla
puku, hieman itämaalainen, seisoa kumartuneena eteenpäin, arvelen
ma, olla ottavinaan jotain maasta, näyttää olkapäänsä, kaulansa ja
ensimmäiset selkänikamansa, ymmärrän, ymmärrän! Mutta uskonnollisesti,
näes, kuten Magdaleena! Oui! Noin linnunsilmällä katsoen, näes!

-- Sinä nyt pilkkaat kaikkea; ja vedät kaikki maahan!

-- Asiaan! Asiaan! Sinun täytyy saada malli, sillä sellainen täytyy
olla; et itse tunne ketään! Hyvä! Uskonnolliset tunteesi estävät
sinua itseäsi hankkimasta sitä, siis Rehnhjelm ja minä, molemmat
kevytmielisiä poikia, hankimme sen sinulle!

-- Mutta hänen tulee olla säädyllinen tyttö, sen sanon edeltäkäsin!

-- Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna,
kun saamme rahoja.

Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja
kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä
tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.

-- Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.

-- Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon
raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.

-- Oo -- hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!

-- Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä,
miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä
päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua
hänen ystäviinsä!

-- Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon
kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta
kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?

-- Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä
ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi
reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen
sijassa tehnyt.

-- No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi
Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi
menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada
väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.

-- Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä
kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!

-- Voi, rakas sielu! Minun on jo täytynyt puraista hävyn pää poikki,
ei sitä enää auttaa voi. Kaikkeen sitä saa alistua! Muuten on Falk
ylevämielinen mies, joka käsittää asiat. Nyt minä kuitenkin menen. Jos
Olle tulee kotiin, niin sano hänelle, että hän oli nauta! Hyvästi!
Kurkista _Punaiseen Huoneeseen,_ niin saamme nähdä, onko Herramme niin
armollinen, että antaa meille jotain syötävää ennen auringonlaskua! --
Sulje ovi, kun menet, ja pistä avain kynnyksen alle. Hyvästi!

Hän meni ja hetken päästä oli hän Falkin oven takana, kaukana
Gref-Magnikadulla. Hän koputti, mutta ei saanut vastausta! Silloin
avasi hän oven ja astui sisälle. Falk, joka nähtävästi oli nähnyt
rauhattomia unia, havahtui unesta ja tuijotti Selléniin, tuntematta
häntä.

-- Hyvää iltaa, veli, tervehti Sellén.

-- Ahaa, sinäkö se olet! Minä mahdoin uneksia jotain ihmeellistä! Hyvää
iltaa, istu alas ja pane piippuun! Onko jo ilta?

Sellén, joka luuli tuntevansa oireet, ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan tarttui puheeseen.

-- Veli ei tainnut olla Tinanapissa tänään?

-- En, vastasi Falk hämillään, en ollut siellä. Kävin Idunassa!

Hän ei todellakaan tiennyt, oliko sen uneksinut, vaiko ollut siellä,
mutta hän ilostui siitä, että sanoi sen, sillä hän häpesi kovaa onneaan.

-- Niin, se oli oikein tehty, vahvisti Sellén. Ruoka Tinanapissa ei ole
hyvää!

-- No ei juuri voi kehua! sanoi Falk. Heidän lihasoppansa on niin pirun
huonoa!

-- Niin, ja sitten tuo vanha kellarimestari laskee voileivät, se lurjus.

Sana voileivät herätti Falkin täyteen tajuntaan, mutta hän ei enää
tuntenut nälkää, joskin hänen jalkojaan hieman väsytti. Keskusteluaine
kuitenkin oli epämieluinen ja sitä täytyi ensi tilassa vaihtaa.

-- No, sanoi hän, taulusi on kai huomiseksi valmis?

-- Ei, jumala paratkoon, niin hyvin ei ole asiat.

-- No, mitä nyt sitten?

-- En millään ehdi.

-- Et ehdi? Miksi et istu kotona ja tee työtä?

-- Voi, veli hyvä, vanha, iankaikkinen juttu. Puuttuu väriä! Väriä!

-- Kai se on autettavissa! Vai eikö sinulla ehkä ole rahoja?

-- Silloinpa ei hätää olisikaan!

-- Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!

Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun
kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä,
että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä
hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi
niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt
kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:

-- Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme
siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä
aurinkoisena päivänä huhtikuussa.

Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.

-- Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?

-- Kaikesta sitä aina jotain saa -- kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan
vain on mitä antaa.

Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten
veti hän esiin kultakellonsa.

-- Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?

Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan
tavalla.

-- Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.

-- On, kultaa!

-- Leimattua?

-- Leimattua!

-- Molemmat?

-- Molemmat!

-- Sata riksiä! selitti Sellen ja pudisti kättään, jotta kultaiset
vitjat helisivät. -- Mutta se on vahinko! Ei veljen pidä luopua
tavaroistaan minun vuokseni!

-- No itseni vuoksi sitten, sanoi Falk, joka ei halunnut näyttää
epäitsekkäältä, koska ei ollut. Minäkin tarvitsen rahaa. Jos tahdot
muuttaa nuo rahaksi, niin teet minulle palveluksen!

-- No, oli menneeksi sitten, sanoi Sellén, joka ei tahtonut vaivata
ystäväänsä epähienoilla kysymyksillä. Minä panttaan ne! Pue päälles
nyt, veli! Elämä on näes joskus katkeraa, mutta elettävä se kuitenkin
on!

Hän taputti Falkia olalle niin sydämellisesti, että sitä ei usein
päässyt tunkeumaan sen iva-varustuksen läpi, jolla hän itsensä oli
ympäröinyt, ja he läksivät ulos.

Kello oli seitsemän, ennenkuin asia oli toimitettu. Sitten menivät he
ostamaan väriä ja taivalsivat sen jälkeen Punaiseen Huoneeseen.

Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä
sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi
epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun
aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi
ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta
väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee
silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes
päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat
paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja
lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella.
Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään
pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella,
mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu
huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin
keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai
käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt
keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se
vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan
ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi.
Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin
asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen
eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden
ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen.
Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin
hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä
etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen
hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit
ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja
harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia
vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja
siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen
punaiseen peräsohvaan.

Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin,
päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet
illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo
laskeutui heidän pöytänsä yli -- ja heidän edessään seisoi Ygberg
yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli
onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi
heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi.
Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko
täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.

-- Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois
kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.

-- Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän
ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.

-- Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!

-- Mikä kirjotus? En käsitä!

-- Oo -- kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus Kollegiosta
Virkamiesten palkanmaksua varten!

-- En minä sitä ole kirjottanut!

-- Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan
ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja
suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.

-- Mitä sanotte?

Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi,
mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve
oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi
velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin
pitää vaikka -- häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien
olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan
keinon: jatkaa!

-- No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme
jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole
mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai
Haqvin Spegelistä?

-- Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin
historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen
laatia kirjotuksen häneltä.

-- Smithiltäkö? kysyi Falk.

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.

-- On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!

Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui
kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia
enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän
osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän
molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille
jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille.
Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen
kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat
toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas
etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.

-- Senkin velikulta! Katso, tuonne vasemman uutimen taa!

-- Lundell!

-- Niin, juuri hän! Hän etsiskelee Magdaleenaa! Katso, nyt hän
puhuttelee häntä! Mikä potra poika!

Falk punastui, niin että Sellén sen huomasi.

-- Täältäkö hän etsii malleja itselleen? kysyi hän kummastuneena.

-- Niin, mistä muutoin! Eihän niitä pimeästä voi valita!

Kohta sen jälkeen tuli Lundell sisälle ja Sellén tervehti häntä
suojelevalla nyökkäyksellä, jonka merkityksen tämä luuli voivansa
ymmärtää, ja jonka vuoksi hän kumarsikin tavallista kohteliaammin
Falkille ja ilmaisi loukkaavalla tavalla kummastuksensa Ygbergin
läsnäolon johdosta. Ygberg, joka tarkoin tämän huomasi, käytti
tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, mitä Lundell suvaitsisi nauttia,
jolloin tämän silmät suurenivat; hän näytti olevan pelkkien pohattojen
joukossa. Ja hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, tuli helläksi ja
ihmisystävälliseksi ja saatuaan illallista, johon kuului myöskin
lämmintä ruokaa, tunsi hän tarpeen pukea tunteensa sanoiksi. Hänellä
oli jotain sanottavaa Falkille, se oli aivan ilmeistä, mutta hän ei
sitä nyt muistanut. Pahaksi onneksi orkesteri silloin juuri soitti "Hör
oss, Svea!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä "Jumala ompi linnamme".

Falk tilasi lisää juomia.

-- Tuomari rakastaa kuten minäkin vanhaa hyvää kirkkolaulua, alkoi
Lundell.

Falk ei tiennyt pitävänsä oikeastaan mitään kirkkolaulua parempana kuin
toista, ja kysyi sentähden Lundellilta, haluaisiko tämä juoda punssia.
Lundell epäröitsi; ei tiennyt, uskaltaisiko. Hän kenties ensin söisi
vähän enemmän, hän oli niin huono juomaan, minkä hän katsoi asiakseen
todistaa yskimällä pahasti, mutta lyhyeen, kumottuaan kolmannen ryypyn.

-- _Sovinnonsoihtu_ on hyvä nimi, jatkoi hän; se osottaa samalla
sovinnon syvää, uskonnollista tarvetta ja sitä valoa, joka tuli
maailmaan, kun ihmeistä suurin tapahtui, se, joka on ylpeille pahennus.

Samassa pisti hän lihapyörylän viimeisen poskihampaansa taakse ja
katseli, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi -- mutta häntä ei
juuri mairitellut se, että kolmet tyhmät kasvot, joista kuvastui mitä
suurin hämmästys, kääntyi häntä töllistämään. Hänen täytyi puhua
selvemmin.

-- _Spegel_ on suuri nimi ja hänen puheensa ei ole kuin fariseusten
puhe. Me muistamme kaikki, että hän on kirjoittanut tuon ihanan virren
_Nyt vaikenevat valittavat äänet,_ jonka vertaista saa etsiä! Maljanne,
tuomari; minua ilahuttaa, että te olette sellainen edustaja!

Tässä Lundell huomasi, että hänen lasinsa oli tyhjä. -- Luulenpa, että
minun täytyy ottaa vielä naukku.

Kaksi ajatusta surisi Falkin päässä: 1:o mieshän juo viinaa! 2:o mistä
hän tietää nuo asiat Spegelistä? Epäluulo valtasi hänet sitten kuin
salama, mutta hän ei halunnut mitään tietää, vaan sanoi ainoastaan:

-- Maljanne, herra Lundell!

Epämieluisan keskustelun, joka tietenkin olisi äskeisestä seurannut,
keskeytti onneksi Ollen tulo. Sillä hän tuli todellakin, tuli
tavallista räsyisempänä, tavallista likaisempana ja ulkonäöstä päättäen
entistä vaivaisempana lonkiltaan, jotka pistivät esiin kuin kokkapuut
pitkän takin alta, jota nyt enää yksi ainoa nappi ensimmäisen kylkiluun
yläpuolelta piti kiinni. Mutta hän oli iloinen ja nauroi nähdessään
niin paljon ruokaa ja juomaa pöydällä, ja Sellénin kauhuksi alkoi hän
tehdä selkoa retkensä tuloksista ja suorittamaan asioitaan. Hän oli
todella joutunut poliisin kynsiin.

-- Tästä saat kuitit!

Hän ojensi kaksi viheriäistä panttilappua pöydän yli Selénille, joka
silmänräpäyksessä muutti ne paperikuulaksi.

Sitten oli hänet viety vartiokonttoriin. Hän näytti, että toinen
takinkauluksen puolikas puuttuu. Sitten sai hän ilmottaa nimensä.
Se tietenkin oli väärä! Ei kenenkään ihmisen nimi ole Montanus!
Sitten syntymäseutu: Västmanland! Se luonnollisesti oli väärä, sillä
ylikonstaapeli oli itse sieltä ja hän kyllä tunsi maanmiehensä.
Sitten ikä: 28 vuotta. Se oli vale, "sillä hän on vähintään 40".
Asunto: Lill-Jans! Sekin oli vale, sillä siellä ei asunut muita kuin
puutarhuri. Toimi: taiteilija! Sekin oli vale, "sillä hän näytti
rantajätkältä".

-- Täss' on värit, neljä pötkyä! Tarkasta ne! Sitten oli nyytti revitty
auki, jolloin toinen raideista repeytyi.

-- Sentähden sain minä niistä vain 1:25 molemmista! Katso kuittia, niin
näet, että se on oikein!

Sitten kysyttiin häneltä, mistä hän nuo tavarat oli varastanut.
Olle oli vastannut, että hän ei ollut niitä varastanut, jolloin
ylikonstaapeli oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että tässä ei
ollut kysymys siitä, _oliko_ hän ne varastanut, vaan siitä, _mistä_ hän
ne oli varastanut! Mistä! Mistä! _Mistä!_

-- Täss' on rahaa takaisin, viisikolmatta äyriä. Minä en ole ottanut
mitään.

Sitten oli tehty pöytäkirja "varastetuista tavaroista", jotka oli
lukittu kolmella sinetillä. Turhaan oli Olle vakuuttanut olevansa
syytön, turhaan oli hän vedonnut heidän oikeudentuntoonsa ja
ihmisyyteensä. Tästä viimeisestä vetoamisesta seurasi, kuten näytti,
se, että konstaapeli esitti pöytäkirjaan pantavaksi, että "vanki" --
hän oli jo vanki -- tavattaessa oli ollut väkevien juomien liikuttama,
joka tulikin pöytäkirjaan, kuitenkin siten muutettuna, että sanat
"väkevien juomien" jäivät pois ja sanottiin vain "liikutettu".
Kun ylikonstaapeli useita kertoja oli pyytänyt konstaapelin
muistuttelemaan, eikö vanki kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa,
ja tämä oli vakuuttanut, ett'ei hän voi ottaa valalleen vangin
vastarinnantekoa (joka tällaisessa tapauksessa kylläkin olisi voinut
olla raskauttavaa, koskapa vanki oli kavalan ja uhkaavan näköinen),
mutta kyllä sen, että hänestä vanki oli "yrittänyt" tehdä vastarintaa
pakenemalla erääseen porttikäytävään, niin otettiin tämä pöytäkirjaan.

Sitten tehtiin raportti, jonka alle Ollen käskettiin kirjottaa.
Raportti kuului: että mieshenkilö, joka oli kavalan ja uhkaavan
näköinen, oli tavattu hiiviskelemästä pitkin Norrlandsgatanin vasenta
puolta, k:lo 4 ja 35 i.p.p., kädessä epäilyttävä nyytti. Vangittu
mieshenkilö oli puettu viheriäiseen korderoi-kankaasta tehtyyn
pitkään takkiin (puuttui liivit), sinisiin boiji-housuihin, paita
merkitty kauluksessa kirjaimilla P.L. (joka osotti, joko että se oli
varastettu tai oli vangittu ilmottanut väärän nimen), harmaarantuisiin
villasukkiin ja matalaan huopahattuun, jossa oli kukonsulka. Vangittu
oli ilmottanut väärän nimen Olle Montanus, valehteli olevansa syntyisin
talonpoikaisvanhemmista Västmanlandista, ja koetti uskotella, että
hän oli taiteilija, sekä ilmotti asunnokseen Lill-Jansin, mikä
todistettavasti oli väärin. Yritti vangittaessa tehdä vastarintaa
pakenemalla porttikäytävään.

Seurasi määrittely nyytissä olevista tavaroista. Koska Olle kieltäytyi
tunnustamasta raporttia oikeaksi, sähkötettiin heti vankilaan, ja ajuri
vei sitten pois vangin, nyytin ja yhden konstaapelin. Kun he olivat
ajaneet Myntgatanille, oli Olle nähnyt pelastajan, valtiopäivämies Per
Ilssonin Träskålasta, maanmiehensä, jonka hän huusi luokseen ja joka
todisti raportin vääräksi, jolloin Olle päästettiin vapaaksi ja sai
takaisin nyyttinsä. Ja nyt oli hän täällä, ja --

-- Tässä ovat ranskanleivät! Viisi vain on jäljellä, yhden olen syönyt.
Ja tässä on olut.

Hän laski todellakin pöydälle viisi leipää, jotka hän otti
takataskuista, ja kaksi pulloa olutta, jotka veti esiin
housuntaskuista, jonka jälkeen hänen vartalonsa taas sai entisen
epäsuhtaisuutensa.

-- Veli Falk saa suoda Ollelle anteeksi, hän ei ole tottunut olemaan
ihmisten seurassa -- pane pois leivät, Olle; mitä tyhmyyksiä tuo on!
oikaisi Sellén.

Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan,
huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi,
ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta
viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin
ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi
tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti
silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja
humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia,
jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin
nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi
samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen
hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi
kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan,
mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa",
napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt
mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen
ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta
pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla
tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua,
ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla
tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin
kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi
olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he
olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain
puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin
oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon
viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen
vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin
löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois.
Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti
oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.




SEITSEMÄS LUKU.

Jeesuksen seuraaminen.


Seuraavana aamuna herätti siivoojatar hänet, ojentaen kirjeen, joka oli
sisällöltään seuraava:

    Timot. luk. X, v. 27, 28, 29. Ensimmäinen Korint. luk. VI.,
    v. 3, 4, 5.

    Kallis V--i!

    Meidän H:me J. Kr. Armo ja Rauha, Isän rakkaus ja P. H:n osallisuus
    j.n.e. Amen!

    Näin eilisiltaisesta Harmaastaviitasta, että aiot julkaista
    Sovinnonsoihtua. Tule tapaamaan minua toimessani huomen-aamulla
    ennen 9.

    Pelastettu.

                                            _Nathanael Skåre'si_.

Nyt ymmärsi hän osaksi Lundellin arvotukset!

Hän ei tosin tuntenut tätä suurta jumalanpalvelijaa Skårea
persoonallisesti eikä tiennyt mitään Sovinnonsoihdusta, mutta hän oli
utelias ja päätti seurata tungettelevaista kutsua.

Kl. 9 oli hän Regeringsgatanilla mahtavan nelikerroksisen talon
edustalla, jonka fasaadi oli täynnä kylttejä aina kellarikerroksesta
hamaan kattolistaan asti. _Kristillinen Kirjapaino Osakeyhtiö
Rauha, 2 k. Jumalan lasten perinnön toimitus, 1/2 k. Viimeisen
Tuomion toimisto, 1 k. Rauhanpasuunan toimisto, 2 k. Lastenlehti:
Ruoki lampaitani, toimitus, 1 k. Kristillisen Rukoushuoneosakeyhtiö
Armoistuimen Johtokunta, toimittaa maksuja ja myöntää lainoja
ensimmäistä kiinnitystä vastaan, 3 k. Tule Jeesuksen luo, 3 k_. Huom.
Säännölliset myyjät, jotka voivat antaa takuun, saavat täältä työtä.
_Lähetys-Osakeyhtiö Kotka_ jakaa 1867 vuoden voittoa korkokupongeilla,
2 k. _Kristillisen Lähetyshöyrylaiva Zululu'n konttori_, 2 1/2 k.

Laiva lähtee, jos Jumala tahtoo, t.k. 28 p. Tavaroita otetaan
konnossementtia ja kuittia vastaan konttorissa Skeppsbron luona, jossa
laiva lastaa.

_Ompeluseura Muurahaispesä_ ottaa vastaan lahjoja alakerrassa. _Papin
kauluksia_ pestään ja silitetään _Portinvartijan luona! Öylättejä_ à
1,50 naula myydään _Portinvartijalla!_ Huom! _Mustia hännystakkeja_,
jotka sopivat Rippilapsille, vuokrataan. _Käymätöntä viiniä_ (Math.
19:32) saa ostaa _Portinvartijalta_ à 75 äyriä kannu, ilman astiaa.

Alakerrassa portista vasemmalle oli kristillinen kirjakauppa. Falk
pysähtyi ja luki ikkunaan asetettujen kirjojen nimiä! Se oli sitä
vanhaa tavallista: epähienoja kysymyksiä, nenäkkäitä syytöksiä,
loukkaavia tuttavallisuuksia, kaikki jo entuudestaan hyvin tunnettuja.
Mutta enemmän kiinnittivät hänen huomiotaan monet kuvitetut
aikakauslehdet, jotka suurine, englantilaisine puupiirroksineen olivat
levällään houkutellen ihmisiä. Varsinkin lastenlehdillä oli ärsyttävä
ohjelma, ja puotipalvelija tiesi kertoa, miten vanhat ukot ja akat
tuntikausia voivat seisoa ikkunan ääressä katsellen kuvia, jotka
näyttivät tekevän liikuttavan vaikutuksen heidän hurskaisiin mieliinsä
ja herättävän jo menneen -- ehkä turhaan menneen -- nuoruuden muistoja.
Falkin valtasi silmänräpäykseksi jumalaton ajatus, jonka hän kuitenkin
heti karkotti sen siveellisen saarikansan luo, joka syö verta ja juo
leipäänsä, ja ajatuksensa hävetti häntä.

Hän kapuaa pompeijilaisten seinämaalausten välitse leveitä rappusia
ylös, jotka koko lailla muistuttavat sitä tietä, joka ei johda
autuuteen, ja saapuu sitten suureen huoneeseen, joka on sisustettu
kuin pankin sali pulpeteilla vielä ylösnousemattomia kamreereja,
kasöörejä ja kirjanpitäjiä varten. Keskellä huonetta on kirjotuspöytä,
suuri kuin alttari, mutta muistuttaen moniäänisiä urkuja, joita
ensinmainittuja tässä osottaa kokonainen koskettimisto ilmatelegraafin
nappuloita ja trumpettimaiset puhetorvet, jotka johtavat kaikkiin
rakennuksen huoneistoihin. Lattialla seisoo iso mies, ratsusaappaissa,
papintakissa, joka on kiinni kaulan luota viimeisellä ylänapilla,
niin että se muistuttaa avonaista univormutakkia, kaulassa valkoinen
rusetti ja sen yläpuolella merikapteenin naamari, sillä oikeat kasvot
ovat kadonneet pulpetin lokeroon tai pakkalaatikkoon. Iso mies ruoskii
ratsusaappaidensa kiiltäviä varsia ratsupiiskalla, jonka nuppi,
symboolisesti, kuvaa hevosen jalkaa, ja polttaa väkevää sikaria, jota
ahkerasti pureksii pitääkseen, kuten näyttää, suutaan käynnissä. Falk
katseli ihmetellen tuota suurta miestä.

Tämä siis oli tällaisten ihmisten viimeinen kuosi, sillä ihmisilläkin
on oma kuosinsa! Tämä siis oli tuo suuri julistaja, jonka oli
onnistunut tehdä nykyaikaiseksi syntisyys, armon janoominen, huonous,
köyhyys, kurjuus, sanalla sanoen kaikilla tavoin raadollisena oleminen!
Tämä mies oli tehnyt pelastuksesta hienon muodin! Hän oli keksinyt
Stora Trädgårdsgatania varten evankeliumin! Oli saatu kuulla armon
järjestys! Pidettiin synnillisyydessä kilparatsastuksia, joissa
huonoin sai palkinnon, mutta pantiin toimeen ajometsästyksiä köyhien,
pelastettavien sielujen pyydystelemiseksi, mutta pidettiin myöskin,
tunnustakaamme se, ajoja sellaisten uhrien tavottamista varten, joilla
pyytäjät opettelivat itseään parannukseen saattamalla heidät mitä
julmimman hyväntekeväisyyden esineiksi.

-- Vai niin, te olette herra Falk! sanoo naamio. Tervetuloa, ystäväni!
Te kenties haluatte nähdä minun toimeni! Anteeksi, onhan herra Falk
lunastettu? Niin! No! Tämä on kirjapaino-osakeyhtiön toimisto -- suokaa
anteeksi, silmänräpäys.

Hän menee urkujen luo ja vetää ulos parisen ääntä, jolloin vastaukseksi
kuuluu vihellys.

-- Olkaa niin hyvä ja katsokaa ympärillenne sen aikaa!

Hän panee suunsa torveen ja huutaa: -- _"Seitsemäs pasuuna ja
kahdeksas tuska!_ Nyström! Mediaevel, 8, varastossa, fraktuuralla
otsakirjotukset, nimet harvennetut!"

Ääni vastaa samasta torvesta: "Puuttuu käsikirjotusta!" Naamio istuutuu
urkujen ääreen, ottaa kynän ja arkin paperia ja antaa kynän kiitää
paperin yli puhuen sikari hampaissa.

-- Tämä toimi -- on -- niin laaja -- että se piankin menee -- yli
voimieni -- ja -- terveyteni olisi -- huonompi kuin se -- on -- ellen --
minä sitä hoitaisi -- niin -- hyvin.

Hän ponnahtaa ylös ja vetää toisesta äänestä ja huutaa toiseen torveen:
_Oletko maksanut velkasi?_ korrehtuuri -- Ja sitten hän jatkaa
puhumalla toista ja kirjottamalla toista.

-- Te ihmettelette -- miksi -- minä -- käyn jalassani -- näin --
ratsusaappaat. Sen vuoksi -- koska -- minä -- ensiksikin -- ratsastan
-- terveyteni vuoksi.

Poika tuo korrehtuuria. Naamio ojentaa sen Falkille ja sanoo nenällään
-- sillä suu ei ole vapaa -- "lue tuo!", samalla huutaen pojalle
silmillä: "odota!"

-- Toiseksi -- (korvain liikkeellä sanoo hän kehuvasti Falkille:
"kuuletteko, että seuraan mukana!") -- koska mielestäni -- hengen
miehen -- ei tule herättää -- huomiota -- ulkomuodollaan -- toisten --
ihmisten -- suhteen -- sillä -- sitä -- sanotaan -- hengelliseksi --
kopeudeksi -- ja se -- antaa -- moittijille -- syytä.

Kirjanpitäjä tulee sisälle ja naamio tervehtii häntä otsanahalla, ainoa
osa, joka ei ole käytännössä.

Ennemmin kuin istuisi toimetonna ottaa Falk korrehtuurin ja lukee.
Sikari jatkaa puhettaan.

-- Kaikilla muilla -- ihmisillä -- on ratsusaappaat -- minä en millään
muotoa tahdo poiketa heistä -- ulkoasuuni nähden -- sentähden -- koska
-- en ole -- mikään -- ulkokullattu -- käytän minä -- ratsusaappaita.

Sitten antaa hän käsikirjotuksen pojalle ja karjasee -- suullaan:
"Neljä latomahaallista _Seitsemättä pasuunaa_ Nyströmille!" -- ja
sitten Falkille:

-- Nyt olen vapaa viisi minuuttia! Suvaitsetteko tulla
varastohuoneeseen.

Kirjanpitäjälle:

-- Zululu lastaa?

-- Paloviinaa, vastaa kirjanpitäjä ruostuneella äänellä.

-- Käykö se päinsä? kysyy naamio.

-- Se käy päinsä! vastaa kirjanpitäjä.

-- No, Jumalan nimeen siis! -- Tulkaa, herra Falk. He astuvat
huoneeseen, joka on täynnä hyllyjä, joilla on kirjapakkoja. Naamio
sipasee ratsupiiskallaan pitkin niiden selkiä, ja sanoo ylpeästi --
suoraan:

-- Nämä minä olen kirjottanut! Mitä siitä sanotte? Eikö ole paljon?
Tekin kirjotatte -- vähän! Jos saatte jatkaa, niin kirjotatte tekin
vielä näin paljon! -- Hän puri ja repi sikariaan ja sylkäsi sitten
palaset suustaan, jotka lentelivät kuin paarmat, ennenkuin tarttuivat
kirjain selkämyksiin, ja hän näytti siltä kuin olisi ajatellut jotain
halveksuttavaa.

-- Sovinnonsoihtu? Hm! Minun mielestäni se on tyhmä nimi! Eikö
teidänkin? Tekö sen olette keksinyt?

Ensi kerran Falk nyt sai tilaisuuden vastata hänen puheeseensa, sillä
kuten kaikki suurmiehet vastasi hän aina kysymyksiinsä itse, ja vastaus
oli ei. Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin naamio taas oli käynnissä.

-- Minun mielestäni se on hyvin tyhmä nimi! Noo! Te luulette sen
leviävän?

-- En tiedä mitään koko asiasta, enkä tiedä mistä te puhutte.

-- Ette tiedä mitään?

Hän ottaa lehden ja näyttää.

Falk lukee ällistyneenä seuraavan ilmotuksen:

"Tilausilmotus: _Sovinnonsoihtu._ Aikakauslehti kristillistä
yleisöä varten. Ilmestyy kohdakkoin Arvid Falkin toimittamana.
(Kaunokirjallisuus-Akatemian palkitsema kirjailija). Ensimmäinen
vihko sisältää Håkan Spegelin Jumalan luodut teot, tunnustettavasti
uskonnollista henkeä ja syvää kristillisyyttä uhkuva runoteos".

Hän oli unohtanut peruuttaa Spegelin ja siinä hän nyt seisoi sanatonna!

-- Kuinka suuri on painos? Hä? 2,000 otaksun minä. -- Liian vähän:
Ei kelpaa! Minun _Viimeistä Tuomiotani_ leviää 10,000 ja minä en
kuitenkaan saa siitä enempää kuin -- mitä mä sanoisin -- viisitoista
puhdasta!

-- Viisitoista?

-- Tuhatta, poikaseni!

Naamio näytti unohtaneen roolinsa ja joutuneen joillekin vanhoille
jäljilleen.

-- No hyvä, jatkoi hän. Te tiedätte, että minä olen suosittu
saarnamies, voin sanoa sen ilman kehumista, koskapa koko maailma sen
tietää! Te tiedätte, että minusta paljon pidetään, sitähän minä nyt
en voi auttaa, mutta niin se on! Minähän olisin teeskentelijä, jos
sanoisin, etten tiedä sitä, minkä koko maailma tietää! No siis, minä
avustan teidän yritystänne alussa! Te näette tämän säkin! Jos sanon,
että se sisältää kirjeitä henkilöiltä, naisilta -- niin, niin, olkaa
huoleti: minä olen naimisissa -- jotka pyytävät muotokuvaani, niin en
ole sanonut liikaa.

Se nyt tosin vain oli pussi, jota hän ruoski.

-- Säästääkseni heiltä ja itseltäni paljon vaivaa ja tehdäkseni samalla
toiselle suuren palveluksen olen ajatellut antaa teille luvan laittaa
lehteen elämäkertani, muotokuvan seuraaman, jolloin teidän ensimmäistä
numeroanne leviäisi 10,000 ja te voitte siten pistää taskuunne,
ainoastaan siitä numerosta, tuhannen puhdasta!

-- Mutta, herra pastori -- (hän yritti sanoa: kapteeni) -- minä en
tiedä mitään koko tästä asiasta!

-- Ei merkitse mitään! Ei kerrassaan mitään! Kustantaja itse on
kirjottanut minulle ja pyytänyt muotokuvaani! Ja teidän on laadittava
minun elämäkertani! Helpottaakseni tehtäväänne olen antanut erään
ystäväni panna kokoon pääsisällön siitä, joten teidän tarvitsee
laittaa vain johdanto -- lyhyt ja henkevä, korkeintaan muutamia
latomahaallisia! Nyt sen tiedätte!

Falk tuli hämilleen niin suuresta ennaltatietämyksestä, ihmetellen että
muotokuva oli niin erilainen kuin alkukuva ja että ystävän käsiala oli
niin samanlainen kuin naamion oma käsiala.

Naamio oli antanut muotokuvan ja käsikirjotuksen sekä ojensi nyt
kätensä saadakseen siitä kiitosta.

-- Tervehtikää -- -- kustantajaa! -- Hän oli niin vähältä sanoa
Smithiä, että heikko punerrus kohosi hänen poskipartansa väliin.

-- Mutta eihän pastori tunne minun mielipiteitäni -- väitti Falk
vastaan.

-- Mielipiteitänne? Hä? Olenko minä kysynyt teidän mielipiteitänne?
Minä en koskaan pyydä keltään ihmiseltä mielipiteitä! Varjelkoon
taivas! Minä? En koskaan!

Hän suomi vielä kerran kustannustavaroittensa selkämyksiä, avasi oven,
osotti elämäkertansa kirjottajalle tien ja palasi alttaripalvelukseensa.

Falk ei voinut, kuten tavallisesti, ja se oli hänen onnettomuutensa,
ennenkuin vasta jäljestäpäin keksiä sopivaa vastausta ja hän oli jo
kadulla, kun hän sen löysi. Kellarin luukku, joka sattumalta oli
auki (ja jossa ei ollut ilmotuksia), sai vastaanottaa elämäkerran ja
muotokuvan huostaansa.

Sitten meni hän lähimpään sanomalehden toimitukseen peruuttaakseen
uutisen Sovinnonsoihdusta ja sen jälkeen kulkemaan varmaa nälkäkuolemaa
kohti.




KAHDEKSAS LUKU.

Isänmaa parka!


Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk
saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa
kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän,
jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän
meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen
kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne
mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka
ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat
kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä
asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt
suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään
allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello
oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta
elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus,
joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen
naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa
huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä,
pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten,
ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville
pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava
katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon
Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit
ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa.
Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin
kuvaannollisesti -- ivallisesti -- jotain, kun ovet taustassa
paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen
hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen
selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut
pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa,
pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa
askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin
kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää,
keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän -- hän näyttää olevan
tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin
päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon,
ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian
nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista
levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea
liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla
kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin
siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa
nojatuolissa kateederilla.

Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja
niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea
loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain
merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja
sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi
olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa
huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia
päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta
katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta
hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi
hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin
vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta
katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta
ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli
vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi
murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet,
ja hän kätkee kasvonsa käteensä -- ja itkee? -- Ei, hän hieroo
pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen
silmäkalvoonsa.

Mutta ovissa aletaan käydä, edustajia saapuu ja seinäkellon viisarit
matelevat eteenpäin, eteenpäin. Puheenjohtaja jakaa lahjapalkkioita
nyökkäysten ja kädenlyönnin muodossa hyville sekä rankaisee huonoja
kääntämällä kasvonsa heistä pois, sillä hänen täytyy korkeimpana olla
oikeudenmukainen.

Nyt tulee Punahilkan selostaja, rumana, humalassa ja nukkumattomana;
siitä huolimatta näkyy hän mielellään antavan totuuden mukaisia
vastauksia vastatulleen kysymyksiin.

Ovissa käydään kerran vielä, ja sisään tulee henkilö varmoin askelin,
aivan kuin olisi kotonaan, apukamreeri Kansliasta Veronsäädäntöä varten
ja aktuaario Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten; hän menee
aina nojatuolin luo ja tervehtii tutusti puheenjohtajaa ja penkoo
papereita kuin olisivat ne hänen omiaan.

-- Kuka tuo on? kysyy Falk.

-- Hän on ylikirjuri, vastaa Punahilkalainen.

-- Mitä? Kirjotatteko te täällä myöskin!

-- Myöskin! Sen pian näet! Heillä on tuolla kokonainen kerros täynnä
kirjureita; vintit täynnä kirjureita, ja kohta hankkivat he kirjureita
kellariinkin!

Nyt alhaalla kuohuu kuin muurahaispesässä. Vasara putoo ja tulee
hiljaista. Ylikirjuri lukee pöytäkirjan edellisestä kokouksesta ja se
hyväksytään ilman vastustusta. Sitten sama mies lukee Jon Jonssonin,
Lerbakasta, pyynnön saada 14 päivää virkavapautta.

Myönnetään!

-- Onko teillä täällä virkavapauttakin! kysyy vastatullut kummastuneena.

-- On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.

Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja
paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä
ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään
kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.

-- Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. -- Näyttävät tuntevan
sinut!

Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja
katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin
kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he
kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta,
jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla
Falk istuu.

Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta
huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka
tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena
ja vanhoillisena.

Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen
uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.

Myönnetään!

-- Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.

-- Niin, hitto tietköön, missä se istuu.

-- Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."

-- Odotahan hieman myöhempään, niin saat kuulla.

-- Eivätkö he sitten vielä ole tulleet?

-- Täällä mennään ja tullaan, niinkuin hyväksi nähdään.

-- Tämähän on siis aivan kuin joku virasto konsanaan!

Vanhoillinen Struve, joka oli kuunnellut tuota kevytmielistä puhetta,
katsoo velvollisuudekseen puolustaa hallitusta.

-- Mitä se pikku Falk siellä sanoo? Ei pidä mukista.

Falk tarvitsee niin pitkän ajan valitakseen sopivan vastauksen, että
istunto alhaalla ennättää alkaa.

-- Elä sinä hänestä välitä, lohduttaa Punahilkka; hän on aina
vanhoillinen, kun hänellä on rahoja päivälliseksi, ja äsken lainasi hän
minulta viitosen!

Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 54 koskeva Ola
Hipssonin esitystä aitojen poistamisesta.

Puupatruuna Larsson Norrlannista vaatii ehdotonta hyväksymistä: "Miten
käy metsiemme?" sanoo hän, "tahdon vain kysyä: miten käy metsiemme!" ja
hän viskautuu läähättäen penkkiinsä. Tämä ytimekäs kaunopuheliaisuus
on joutunut muodista viimeisinä 20 vuotena ja kohtaus vastaanotetaan
tirskunnalla, jonka jälkeen kuolontyö norrlantilaisten penkissä
itsestään lakkaa.

Voionmaan edustaja ehdottaa hiekkakivimuureja; Skånen edustaja pitää
puksipuupensasaitoja parempina; norrbottenilaisen mielestä ovat aidat
tarpeettomia, kun ei ole peltojakaan, ja eräs puhuja Tukholman penkiltä
esittää, että asia lykättäisiin komiteaan, jossa on asiantuntijoita;
hän panee erikoista painoa asiantuntijoihin. Mutta silloin nousee
myrsky. Mieluummin kuolema kuin komitea! Pyydetään äänestystä. Ehdotus
hylätään ja aidat saavat jäädä paikoilleen kunnes itsestään kaatuvat.

Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 66 koskeva Carl
Jönssonin esitystä määrärahan lakkauttamiseksi Raamattukomissioonilta.
Kun tämän kunnianarvoisan satavuotisen laitoksen nimi lausutaan, sammuu
irvistys ja kunnioittava hiljaisuus syntyy saliin. Kuka uskaltaisi
hyökätä uskonnon perusmuurien kimppuun, kuka uskaltaisi antautua
alttiiksi yleiselle hylkimiselle! Ystadin piispa pyytää puheenvuoroa.

-- Kirjotanko minä? kysyy Falk.

-- Et, tuo ei liikuta meitä mitä hän sanoo.

Mutta vanhoillinen Struve kirjottaa seuraavan selostuksen:

"Isänmaan pyhim. edut. Uskonn. ja ihmisk:n yhdistetyt nim. vuon. 829.
vuon. 1632. Epäuskon sank. Uudistelija. Jumalan sana. Ihmis. san.
Satavuotta Ansgar. Harrast. Oik. muk. Puolueet. Taitav. Oppi. Ruots.
kirk. olemass. Ikivanha Ruotsin kunnia. Kustaa I. Kust. II. Lützenin
kummut. Europan silmät. Jälkimailman tuomio. Suru. Kunniattomuus.
Viheriä turve. Kätten pesu. Eivät ole tahtoneet".

Carl Jönsson pyytää puheenvuoroa.

-- Nyt me kirjotamme! sanoo Punahilkka.

Ja he kirjoittavat, sill'aikaa kun Struve kaunistelee piispan sanoja.

"Loruja! Suuria san. Kom. istunut 100 vuotta. Maksanut 100,000 riks.
9 arkkipiisp. 30 profess. Ups. yhteensä 500 vuotta. Palkkionsaajia.
Sihteer. Amanuens. Ei mitään tehty. Näytearkit. Huonoa työtä. Rahoja,
rahoja, rahoja! Joka asiaa sen omalla nimellä! Humb. Virkam. Nylk.
järjestelmä".

Ei ääntäkään kohoa vastaan, mutta äänestettäessä esitys hyväksytään.

Punahilkan tottuneella kädellä puhdistellessa Jönssonin hakkaavaa
esitystä ja pannessa siihen vahvan otsakkeen, levähtää Falk. Mutta kun
hänen katseensa sattumalta osuu kuulijaparvekkeelle, tapaa se sieltä
vanhan tuttavan pään, joka makaa kaiteen nojassa ja jonka omistaja
on Olle Montanus. Hän on tällä hetkeltä koiran näköinen, joka makaa
vahdaten luuta, ja eipä hän sitä tekemättäkään ollut, mutta sitä taas
ei Falk tiennyt, sillä Olle oli hyvin salaperäinen.

Nyt näyttäytyi oikean lehterin alla olevan penkin luona, juuri siinä,
johon tuo poljettu olento oli antanut lyijykynän jälkien sataa, muuan
herra sinisessä siviiliunivormussa, kolmikulmainen hattu kainalossa ja
kädessä paperikäärö.

Nuija paukahti, syntyi ivallinen, ilkeämielinen hiljaisuus.

-- Kirjota, sanoi Punahilkka, mutta vain numerot; minä otan muun.

-- Kuka se on?

-- Kuninkaallisia esityksiä.

Nyt luettiin paperikääröstä: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan
korottamisesta osastolle, joka tarkottaa kehittää aatelisia nuorukaisia
elävissä kielissä, otsakkeen kohdalla: kirjotusaineet ja tarverahat
50,000 riksistä 56,000 riksiin 37 äyriin."

-- Mitä ovat tarverahat? kysyy Falk.

-- Vesikarahviinejä, sateenvarjopitimiä, sylkylaatikoita, kaihtimia,
päivällisiä Hasselbackenilla, lahjapalkkioita ja muuta sellaista. Pidä
suus'; tulee lisää vielä!

Paperikäärö jatkaa: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan
myöntämisestä 60 uutta upseerinpaikkaa varten Vestgötan ratsuväessä."

-- Oliko se 60? kysyy Falk, jolle valtiomiesasiat olivat aivan vieraita.

-- Oli 60! Kirjota vaan!

Paperikäärö purkautui auki ja suureni suurenemistaan.

"Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä viittä
uutta vakinaista kanslistin paikkaa varten Kollegiossa Virkamiesten
palkanmaksua varten".

Suurta liikettä preferanssipöytien ääressä; suurta liikettä Falkin
tuolilla.

Paperikäärö kääriysi taas kokoon, puheenjohtaja nousi ylös, kiitti
kumarruksella, joka kysyi "eikö haluta enempää?", ja paperikäärön
omistaja istuutui penkkiin ja alkoi puhallella pois lastuja, joita
poljettu oli pudottanut, mutta hänen kankea kullalla kirjailtu
kauluksensa esti häntä joutumasta samaan synnin kiusaukseen, johon
puheenjohtaja oli aamulla sortunut.

Asiain käsittelyä jatkui. Sven Svensson Torrlösasta pyytää puheenvuoroa
vaivashoitoasiassa. Kuin saatuaan määrätyn merkin nousevat kaikki
selostajat istumasta, haukottelevat ja ojentelevat jäseniään.

-- Nyt menemme alas syömään aamiaista, ilmottaa Punahilkka
suojatilleen. Meillä on aikaa tunti ja kymmenen minuuttia.

Mutta Sven Svensson puhuu.

Kamarin jäsenet alkavat liikuskella, jotkut menevät ulos. Puheenjohtaja
keskustelee muutamien hyvien jäsenten kanssa ja ilmaisee siten
hallituksen puolesta paheksumisensa siitä, mitä Sven Svensson tulee
sanomaan. Kaksi vanhempaa edustajaa tukholmalaisten penkeiltä vie
näöltään vastatulleen nuoren herran puhujan eteen näyttääkseen hänelle
tätä kuin ihmeotusta; he katselevat häntä muutaman silmänräpäyksen ajan
silmiin, huomaavat hänet naurettavaksi ja kääntävät selkänsä.

Punahilkka katsoo kohteliaisuuden vaativan häntä ilmottamaan Falkille,
että puhuja on kamarin "vitsaus". Hän ei ole kylmä eikä lämmin, mikään
puolue ei voi häntä käyttää, minkään asian hyväksi häntä ei voida
voittaa, mutta hän puhuu, puhuu. Mutta mistä hän puhuu -- sitä ei
kukaan voi sanoa, sillä mikään lehti ei ole koskaan hänen puheitaan
selostanut, eikä kukaan ole viitsinyt katsoa pöytäkirjoista, mutta
kirjurit pöytien ääressä ovat vannoneet, että kun kerran saavat vallan,
niin antavat hänen vuokseen muuttaa perustuslait.

Mutta Falk, jolla on jonkunlainen heikkous kaikkea sitä kohtaan, mikä
jää huomaamattomaksi, jää paikalleen ja saa kuulla sellaista, mitä
ei ole kuullut pitkään aikaan: kunnian miehen, joka tietään kulkee
moitteettomasti ja joka esittää sorrettujen ja huonostikohdeltujen
valituksen -- jota ei kukaan kuuntele.

Struve on maamiehen nähdessään tehnyt päätöksensä ja mennyt
ravintolaan, jonne nyt toisetkin seuraavat ja jossa he tapaavat puolet
kamaria.

Syötyään ja tultuaan jonkun verran humalaan, menevät he takaisin
jälleen ja istuutuvat orrelleen, ja saavat vielä jonkun aikaa kuulla
Sven Svenssonin tai oikeammin nähdä hänen puhuvan, sillä nyt aamiaisen
jälkeen on juttelu niin vilkasta, että ei kuule sanaakaan puhujan
puheesta.

Mutta kerran se kuitenkin päättyy. Kellään ei ole mitään sen johdosta
sanottavaa, puhe ei johda mihinkään toimenpiteisiin, on, niinkuin sitä
ei koskaan olisi pidettykään.

Ylikirjuri, joka sill'aikaa on ennättänyt juosta kollegioissaan,
katsastanut postilehtiänsä ja kohentanut tulta pesissä, on taasen
paikallaan ja lukee:

"Valtiovarainvaliokunnan memoriaali n:o 72 Per Ilssonin Träskålasta
esityksen johdosta 10,000 riksin suuruisen määrärahan myöntämisestä
vanhojen kuvanveistosten korjaamiseksi Träskålan kirkossa."

Koiranpää kuulijaparvekkeen kaidepuun päällä näytti uhkaavalta, kuin
tahtoen varjella luutaan.

-- Tunnetko tuon epäsikiön tuolla lehterillä? kysyi Punahilkka.

-- Olle Montanuksen, luulisinpa.

-- Tiedätkö, että hän on träskålalaisia? O o, hän on viisas mies!
Katsopas tuota puhuvaa päätä, nyt kun Träskåla astuu esille.

Per Ilssonilla on puheenvuoro.

Struve kääntää halveksuen puhujalle selkänsä ja leikkaa palasen
tupakkaa, mutta Falk ja Punahilkka asettavat kynänsä toimintakuntoon.

-- Ota sinä sananparret, sanoo Punahilkka, niin minä otan asiat!

Falkin paperi oli neljännestunnin kuluttua peitetty seuraavilla
kirjaimilla:

"Isänm. valist. aikakirj. Taloudell. edut. Syyt. materialm. Fichten
muk. mater. Isänm. siv. ei mater. Ergo syyt. heit. tak. Kunnianarv.
templ. Aamuauringon loisteessa. Jonka viiri kohti korkeutta. Pakanuuden
ajoilta. Filos. ei uneksinut. Kansakunn. pyh. oikeudet. Pyhimm. edut.
Isänm. val. Kirj. hist. ja muin. muist. akademia."

Tämä sekamelska, joka osaksi herätti hauskuutta, varsinkin kun kuollut
Fichte kaivettiin esille, sai kuitenkin aikaan vastauksen pääkaupungin
penkiltä ja Upsalan penkiltä.

Edellinen sanoi: että vaikkakaan ei tuntenut Träskålan kirkkoa eikä
Fichteä ja vaikkakaan ei tiennyt, olivatko vanhat kipsiukot sen
arvoisia, että niihin voisi uhrata 10,000 riksiä, niin katsoi hän
kuitenkin, edistääkseen kaunista tekoa kamarissa, koska hän nyt ensi
kerran oli kuullut jonkun enemmistön joukosta pyytävän määrärahaa
jotain muutakin kuin siltoja, aitoja, kansakouluja j.m.s. varten,
velvollisuudekseen kannattaa ehdotusta.

Upsalan penkiltä puhuvan mielestä (Struven muistiinpanojen mukaan)
oli: esityksentekijä a priori oikeassa; hänen peruslauseensa,
että isänmaallista sivistystyötä tuli pitää arvossa, oikea;
johtopäätöksensä, että 10,000 riksiä oli myönnettävä, sitova;
tarkotuksensa, tarkotusperänsä, suuntansa kaunis, kiitettävä,
isänmaallinen, mutta tässä oli tehty virhe. Kuka sen oli tehnyt?
Isänmaa? Valtio? Kirkko? Ei! Esityksentekijä! Järjen mukaisesti
katsottuna oli esityksentekijä oikeassa, ja siksi ei puhuja voinut,
hän pyysi saada toistaa sen, muuta kuin kiittää tarkotusta,
tarkotusperäisyyttä ja suuntaa ja hän oli seuraava esityksen vaiheita
lämpimällä myötätuntoisuudella, ja hän kehotti kamaria isänmaan nimessä
ja sivistyksen nimessä ja taiteen nimessä antamaan sille äänensä; itse
täytyi hänen, koska katsoi esityksen, käsitteen mukaisesti katsottuna
vääräksi, perustelemattomaksi, epävarsinaiseksi, koska sen tarkotus
oli sovelluttaa seudun käsite valtio-käsitteen alaiseksi, vaatia sen
hylkäämistä.

Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan
kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun
se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi
tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.

Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen
läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli
tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä
mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja
välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.

Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi
nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja
Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda
silmänsä alas ja kääntyä poispäin -- siinä oli hänen veljensä,
perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja
loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista
kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan
salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin
kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän
vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja
antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta
tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi
pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät
puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti
vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se
on hyväksynyt."

Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi
hirmumyrsky!

Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:

-- Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan
itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta!
Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on
vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle
leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen
olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi
isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle
velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt
ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per
Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa,
tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla
vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää
sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!

Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.

-- Haa, luuletteko te, että minä pelkään!

Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme
hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei
hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.

-- Tuolla, tuolla! -- Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää
silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä.
Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät
pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa
palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi
pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä --

(Hän mittaa jonkun verran pikkusormeaan) -- ja polttakaa sitten
roju miehineen päivineen, niin olette näkevä, että valtio kukoistaa
levossa ja sen yrtit vuotavat rieskaa. Niin puhuu ruotsalainen ylimys!
Muistakaa se, talonpojat!

Tämä puhe, joka kolme vuotta takaperin olisi otettu vastaan
Ritaritalon torilla hyvä huudoilla ja merkitty pöytäkirjoihin
sana sanalta, sittemmin erikseen painettavaksi ja jaettavaksi
valtakunnan kansakouluihin ja muihin julkisiin armeliaisuuslaitoksiin,
vastaanotettiin kuin ajankuluksi, sitä muodosteltiin pöytäkirjoissa
aika lailla ja selostettiin, merkittävää kylläkin, ainoastaan
vastustuspuolueen lehdissä, jotka muuten eivät mielellään sellaista
painattaneet.

Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti
täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan
käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi
se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta
pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko
henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan
syyntakeeton --

Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut
saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että
isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja
että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio
siten joutuisi vaaraan.

Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin
virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä
käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina
seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj.
selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden
säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku
oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan
varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin
varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta
viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.

Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan;
s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin,
valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli
pelastettu! Isänmaa parka!




YHDEKSÄS LUKU.

Tilauksia.


Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä
eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien
jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja
tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.

-- Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi
-- sanoi rouva iloisesti nauraen.

-- Se nyt on itse...

-- Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!

-- Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?

-- Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän
nyt on merkillistä!"

-- No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle
epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.

-- _Vihastuttaa_, ukkoseni! -- Vai niin, minun pitää kantaa kaikki
huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. --

-- Sälytät, sanotaan!

-- Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä
lupasit naimisiin mennessämme?

-- Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat
täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!

-- Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!

-- Sinun sukuasi! No, et sinäkään!

-- En! Minä en pidä heistä!

-- No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu
pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?

-- Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei
minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.

-- Ylpeä, eukkoseni!

-- Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään
sellaista sanaa!

-- No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.

-- Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla
koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.

-- Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?

-- En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko...

-- Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.

-- Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko -- näin meidän
kesken -- enää tule koskaan tänne.

Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:

-- Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin
epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa
minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta
niihin.

-- Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi
saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria
oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.

-- Varmastiko?

-- Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!

-- Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset...

-- Mitä sinä sanot?

-- No -- no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten
on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?

-- "Naisen oikeuksien puolesta"!

-- Mitä oikeuksia ne muka ovat?

-- Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.

-- No, etkö sinä saa?

-- En, minä en saa!

-- No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?

-- Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!

-- Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?

-- Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi
lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin
ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.

-- Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää
sinut? Se olisi kauniisti tehty!

-- Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin
säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.

-- Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa.
Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!

-- Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.

-- No, mitä ihmisiä niissä käy?

-- Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.

-- Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin.
Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te
muodostaisitte?

-- Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori
Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.

-- Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa
maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei
mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni
aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.

Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa,
herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois
hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.

Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa
ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi,
sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat
mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne
kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi
saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk
koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen
paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko
jotain muutosta ilmassa, mutta -- turhaan.

Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien
muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.

-- Pyydä odottaa! käski herra.

Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta
odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta
saapumisestaan.

Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan
vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa
hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.

-- Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.

-- Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun
maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. --
Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin
paitsi yhteen?

Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään
puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi,
kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja
vekselejä, jotka oli hylätty.

-- Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.

-- Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, -- sillä -- siellä minut
tunnetaan!

-- No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!

Yhdyttiin Nikkarien pankista.

-- Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen
sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta
univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.

-- Vormuni? Ei sitä kukaan käytä...

-- Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla
torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että
minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan
tukkukauppiaan arvonimen.

-- Oo, toivotan onnea...

-- Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin.
Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata
puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No!
Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina
täällä meillä.

-- Täällä? Oliko sinulla...

-- Vaiti ja tottele sinä vain! -- Silloin hän tulee kiukusta
viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään
ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette
molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi,
parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun
pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?

-- En, en oikein.

-- Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä:
voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo
enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin
totta! -- Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen
luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja,
monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.

-- Ymmärrän.

-- Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja -- sitten --

-- Sitten me hänet syöksemme alas!

-- No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!

-- Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?

-- Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville
millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee!
Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa -- se
on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen
pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä,
paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!

Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti
olla olevinaan punehdusta.

-- Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.

-- Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että
asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta
summasta; minä saan sen maksaa -- sehän on selvä!

-- Oo -- oo!

-- Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole
minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on
asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain
muotoseikka!

Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin
jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, v

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46177