Gutenberg · e01.org

← catalogue

Lammermoorin morsian

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #46133 · 764,757 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Lammermoorin morsian
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lammermoorin morsian

Author: Walter Scott

Translator: Julius Krohn


        
Release date: June 29, 2014 [eBook #46133]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46133

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAMMERMOORIN MORSIAN ***

LAMMERMOORIN MORSIAN

Kirj.

Walter Scott


Englannin kielestä suomentanut Suonio [J. Krohn]



Ensimmäisen kerran julkaissut SKS Helsingissä 1871.

WSOY, Porvoo, 1925.






ENSIMMÄINEN LUKU.


    Ei ole voitto vielä aivan meidän;
    pakeni kyllä vihollinen, vaan
    mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.

                _Henrik VI. Toinen osa_.

Erään Itä-Lothianin[1] viljavista alangoista vuoristoon vievän
vuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan
rauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja
sotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin
nimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen
muinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa
Douglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan
voimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein
ollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka
aikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin
linna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen --
tällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin
kaakkoista maakuntaa -- ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä
ulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on
monta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä
tietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa
suorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu
taivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto
himmeni suuresti noin 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen
vallankumouksen[2] aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä
suvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan
torniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S:t Abbin niemen ja
Eyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren
selkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä
ravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän
perintömaistansa.

Lordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan
nöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n
vuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka
hänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt
arvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi
Ravenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.

Tämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt
sukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän
luuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin
hän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt
ostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat
maatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies
oli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin
Ravenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana
oli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli
lakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja
kaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi,
valtakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus
kuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen
osanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut
paljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne
erilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten
rikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.

Sen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies
rajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut
aihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli.
Muutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin
kostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä
esi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä
ostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla
yleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän
takana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus
asiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian -- siihen korkeaan virkaan
herra William Ashton oli kohonnut -- olleen suurissa raha-asioissa
Ravenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti
kartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen
sen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin
vaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia
etuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että
kylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi
piti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta,
jonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.

Senaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. "Niinä
päivinä ei ollut kuningasta Israelissa." Siitä saakka kun Jaakko VI oli
lähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli
Skotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka
sitä mukaa kuin heidän juonensa S:t Jamesin hovissa sattuivat
onnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän
hallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset
pahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon
lampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä
hallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi
ollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien
sorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon
kruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan
taipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat
kuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen
omallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän
menettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus,
yhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan
tasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden
perustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on
kuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut
oikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen
oma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.

Mutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun
aatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja
kilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa.
Semmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista
valta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen
sekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan,
omaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut
ollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle
perheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään
valtaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista
samalla tavalla.

Oikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet.
Tärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut
syytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut
virkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: "Näytä
minulle mies, niin näytän sinulle lain" tuli yhtä todeksi kuin se oli
häpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin,
vieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka
käytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja
kukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli
sukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin,
voinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen
omaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein
oikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle
asialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi
osoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa.
Hopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan
neuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin,
niin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman
että asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.

Aikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että
valtiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja
voitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää
kaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän
onnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin
omatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen
noita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin
suurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä
voimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla
Macbethin puolison uskaliaat toiveet.

Rouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää kuin hänen miehensä, jota etua
hän käyttikin niin paljon kuin suinkin vahvistaakseen ja enentääkseen
puolisonsa valtaa sekä myös, jollei huhu ollut aivan valheellinen, omaa
valtaansa herra Ashtoniin. Rouva Ashton oli ollut kaunis ja oli
vieläkin muhkea, majesteetillinen nainen. Luonnolta oli hän saanut
suuret hengenlahjat sekä myös tulisen, intohimoisen mielen; ja kokemus
oli opettanut häntä käyttämään edellisiä hyödykseen, jälkimmäistä
salaamaan, vaikkei hillitsemään. Jumalisuuden ulkonaisia menoja hän
noudatti tarkasti ja ankarasti; vieraanvaraa suotiin hänen talossaan
loistavalla, miltei kerskailevalla tavalla; hänen puheensa ja
käytöksensä, joka noudatti senaikuista ylintä skotlantilaista muotia,
oli vakava, arvokas ja tyystin kaikkien seuraelämän sääntöjen mukainen.
Hänen tapoihinsa ei panettelun häijy hengähdys ollut koskaan ylettynyt.
Mutta siitä huolimatta, että hänellä oli näin monta kunnioitettavaa
hyvettä, kuultiin Ashtonin rouvaa harvoin mainittavan rakkauden tai
ystävyyden tuntein. Oma etu -- suvun etu, vaikka ei aina
persoonallinenkaan -- oli silminnähtävästi kaikkien hänen tekojensa
vaikuttimena; ja missä niin on laita, ei teeskentely helposti saa
teräväsilmäistä, pahansuopaa yleisöä petetyksi. Nähtiin ja sanottiin,
ettei Ashtonin rouva sulavimpienkaan kursastelujensa ja mielistelynsä
aikana päästänyt pyydystettäväänsä koskaan näköpiiristänsä, yhtä vähän
kuin haukka ilmassa kierrellessänsä kääntää silmäänsä saaliistaan.
Tästä syystä ne tunteet, joilla hänen vertaisensa ottivat Ashtonin
rouvan kohteliaisuuden vastaan, aina olivat epäilevät. Alhaisemmissa
näihin tunteihin yhtyi pelkoa, joka olikin suureksi avuksi rouvan
hankkeille, sillä se taivutti ihmisiä pikemmin suostumaan hänen
pyyntöihinsä ja sokeasti tottelemaan hänen käskyjään; mutta toiselta
puolen tämä tunne oli hänelle haitallinenkin, kun se ei voinut soveltua
rakkauden eikä kunnioituksen kanssa yhteen.

Sanottiinpa hänen miehensäkin, jonka menestykseen rouvan avut ja taito
olivat vaikuttaneet niin voimallisesti, katselevan häntä pikemmin
kunnioittavan pelon kuin luottavan rakkauden tuntein; ja jos huhussa
oli perää, oli aikoja, jolloin hän arveli liian kalliisti ostaneensa
mahtavuuden, kun oli maksanut sen kotoisella orjuudella. Tätä ei
kuitenkaan, kaikista luuloista huolimatta, voitu varmasti tietää; sillä
rouva Ashton piti miehensä arvoa omanansa ja ymmärsi hyvin, kuinka
halventavaa tälle arvolle yleisön silmissä olisi, jos nähtäisiin herran
olevan vaimonsa vallan alainen. Kaikissa puheissaan Ashtonin rouva siis
toi esiin miehensä sanoja pettämättöminä totuuksina; hän vetosi aina
miehensä aistiin ja oli kuuntelevinaan hänen mielipiteitään
sillä nöyryydellä, joka sopi kuuliaisen vaimon käytökselle niin
korkeasäätyistä ja suuriarvoista puolisoa kohtaan. Mutta kaiken tämän
alla oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui ontolta ja petolliselta. Ja ne,
jotka tarkkasivat tätä pariskuntaa tarkoin, kenties pahansuovinkin
silmin, olivat varmat siitä, että rouva, lujemmasta luonteestansa,
vanhemmasta sukuperästänsä ja suurista, korkealentoisista toiveistansa
ylpeillen, hiukan halveksi miestänsä ja että tämä puolestaan katseli
rouvaa pikemmin epäluulon ja pelon kuin rakkauden ja ihastuksen
tuntein,

Mutta herra William Ashtonin ja hänen rouvansa hartaimmat pääpyrinnöt
olivat kuitenkin aivan samat. He eivät siis koskaan työskennelleet
muuta kuin yksistä puolin, vaikk'ei sydämellisessä sovinnossa, eivätkä
koskaan missään ulkonaisessa seikassa laiminlyöneet osoittaa sitä
kunnioitusta toista kohtaan, jonka he tiesivät tarpeelliseksi
voidakseen vaatia itselleen yleisön kunnioitusta.

Heidän avioliittoansa vahvistivat upeat lapset, joista kolme oli nyt
vielä elossa. Vanhin poika oli matkoilla; seitsentoistavuotias tyttö
sekä noin kolme vuotta nuorempi poika asuivat vanhempiensa
kanssa Edinburghissa niin kauan kuin Skotlannin parlamentin ja
valtioneuvoskunnan istuntoja kesti, mutta muina aikoma vanhassa,
goottilaistyylisessä Ravenswoodin kartanossa, johon valtiosinetinvartia
oli rakennuttanut suuria, seitsemännentoista vuosisadan tyylisiä uusia
rakennuksia.

Lordi Allan Ravenswood, mainitun vanhan kartanon sekä siihen kuuluvien
avaroiden maatilusten entinen omistaja, jatkoi vielä jonkun aikaa
voimatonta sotaansa uutta omistajaa vastaan nostaen riitoja
kaikenlaisista seikoista, jotka koskivat heidän aikaisempia
raha-asioitansa. Mutta ne ratkaistiin toinen toisensa jälkeen rikkaan,
mahtavan riitaveljen eduksi, ja vihdoin viimein kuolema teki lopun koko
käräjöimisestä haastamalla Ravenswoodin korkeamman tuomioistuimen
eteen. Hänen elinsuonensa, joka kauan aikaa oli kulumistaan kulunut,
katkesi rajusta voimattoman raivon puuskasta, joka Ravenswoodin
sydämessä riehahti hänen saadessaan sanoman tappiostaan eräässä
oikeudenkäynnissä; se oli viimeinen asia, jota hän oli ajanut mahtavaa
vihamiestänsä vastaan ja joka nojautui kenties pikemmin kohtuuteen kuin
lailliseen oikeuteen. Ravenswoodin poika oli läsnä isänsä tuskallisessa
kuolinkamppailussa ja kuuli ne kiroukset, joita vanhus syyti
vihamiestänsä vastaan ikäänkuin jättäen koston pojalle perinnöksi.
Sattuipa pian toisiakin seikkoja, jotka pojassa vielä kiihoittivat
kostonhimoa, mikä silloin oli skotlantilaisen pahin vika, kuten oli
ollut kauan aikaa.

Oli marraskuun aamu, ja valtameren rannalla törröttävät kalliot olivat
paksun, raskaan sumun peitossa, kun vanhanaikuinen, puoleksi raunioina
oleva torni, jossa lordi Ravenswood oli kuluttanut elämänsä viimeiset,
levottomat vuodet, aukaisi porttinsa, jotta isännän maalliset
jäännökset voitaisiin kuljettaa vieläkin synkempään, autiompaan
asuntoon. Loisto ja kunnianosoitukset, joista vainaja viime vuosinaan
oli vieraantunut, olivat vielä kerran vironneet eloon juuri nyt, kun
hänet oli annettava unhotuksen valtakunnan omaksi.

Lippu lipun perässä, koristeinaan tämän vanhan suvun ja sen
heimolaisten vaakunoita ja mielilauseita, kulki surullisessa saatossa
ulos pihan matalasta kaariportista. Seudun etevimmät aatelismiehet
mustimmissa suruvaatteissaan seurasivat jäljestä pakottaen pitkän
hevosjoukkonsa siihen juhlalliseen astuntaan, mikä tämmöisessä
tilaisuudessa sopi. Torvista, joihin oli sidottu mustaa silkkiharsoa,
soi pitkäveteisiä, surullisia säveliä, ohjaten saattojoukon kulkua.
Ääretön parvi alempia hautajaisvieraita ja palvelijoita lopetti jonon;
se ei ollut vielä päässyt portistakaan ulos, kun jo ensimmäiset olivat
saapuneet kappeliin, mihin ruumis oli haudattava.

Vastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui
Skotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä
messupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia
hautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood
kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli
_kavaljeerit_, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä -- tähän
puolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului -- olivat siihen
mielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus,
joka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli
valtiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta,
hankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun
pappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia
aseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta
kaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan
ainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin
nuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi
kädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää
asiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta.
Oikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta
satamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti
vain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan
vastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen
hautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten,
ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona
uppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani."

Tämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin
kaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman
itsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat
kiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun
ylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään
seisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän
suuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään
olivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka
ilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti
vihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki
lähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin.
Eräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun
hänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun
kaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli
hautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine
sametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma
isä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi
nuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin
äänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään
vuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa.
Kivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja
Edgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.

Saattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka
johtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. "Hyvät herrat ja
ystävät", lausui Edgar, "te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin
kuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan.
Kunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin
kristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty
sukulaisenne ruumiilta -- vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin
halvimmasta suvusta -- jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen
oikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja
kunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt
poliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme -- se suru, jota meidän
poismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä -- on paennut poskiltamme
syystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on,
että tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan
muu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla
niin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön
Jumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle
miehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon
hän on minut ja omaiseni saattanut!"

Suuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä
syyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta
tyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista.
Ravenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi
sopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he
arvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen
ilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän
tapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.

Hautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta
nykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja
vainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten
melulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla
vähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka
hautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen
aikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin
puolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla,
kartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti
kahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden
peijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi
Ravenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille,
vaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa
vierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla
tuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka
ilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa
kunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen
näköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin
reunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka
pikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.

Kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti
luvaten apuansa -- jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat
unohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena
oman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.

Ravenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän
töin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon
lähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi
tyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä
kaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta.
Mutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli
manasi esille -- siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja
hävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja
kummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt.
Ennestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja
nuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.

Näytellessään tämän tornin raunioita -- jotka yhä vielä jyrkän kallion
kukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää
ole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri -- talonpoika vakuuttaa
yhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä
herätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka
pahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä
häijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät
saattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!




TOINEN LUKU.


    "Varjelkoon Herra", virkkoi kuningas,
    "minua että ampuisit."

                    _William Bell_.

Hautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut
voinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi,
riensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen
virkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.

Valtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut
entisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin
vaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty
Espanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain
värillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo
laskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä
historioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla -- nämä
kirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston
enimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja
kirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä
pergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin
elämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto
oli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle
virkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja
tuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen
persoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra
Ashton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän
heikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän
itse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi
hän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti
huolellisesti salata sitä muilta.

Hän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua
hautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi
sekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä
suuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä
soimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat
käyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän
kuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen
väärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista
maljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä
seikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka,
jos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina
sen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin
tekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna
siitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä
henkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.

Kun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui
valtiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten
hän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa,
niinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen.
"Nuori Ravenswood", mutisi hän, "on nyt omani -- minun omani -- hän on
itse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen.
En ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä
puolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon
tarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin
häväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota
oikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt -- tämä Edgar --
tämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän
vielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa
tilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden
avulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin
sanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin
ilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen
valtaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna
hänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla
paikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä
sanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta
asiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo -- en tahdo hänen henkeensä
koskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän
saa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? -- Omaisuuteni
takaisinanto -- kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa
vanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja
kokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella.
Siinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän
hallituksemme kumoamista!"

Nämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän
vakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin
kuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona
olevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren
Ravenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä
ääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen
niistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat
tapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien
nimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli
huono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä
ankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, _in terrorem_
(muille peloitukseksi).

Asian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia
sanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin
sanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin,
nuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja
pahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi
päätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar
Ravenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa
kuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä
luomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun
kypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen
kupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus
kuului: "Minä odotan aikaani!" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus
viittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen
aineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.

Vanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen
kolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava
anastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut
jonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana
Ravenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden
mukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa
odottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen
isäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.

Ravenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut
muonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: "Minä odotan
aikaani." Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin
pöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi,
ja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä
tunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti
valtiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi
sen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa,
lukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja
läksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää
ajatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin
ne olivat tulleet välttämättömiksi.

Avaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William
Ashton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat
näkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja
tuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa.
Herra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa
tämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin
ihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen
hopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel,
johon joku oli sovittanut seuraavat sanat:

    Ällös ihaile kaunotarta,
    rauhas istu ja sotaa karta,
    älä maista, kun viini vahtoo,
    älä puhu, kun kansa tahtoo,
    älä kuule, kun lintu laulaa,
    vältä kultaista sormuspaulaa.
    Jos jouten käsi ja sydän ois,
    niin huoleti elää, kuoliakin vois.

Tähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.

Laulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia.
Sillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan
lapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa,
iloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa
kohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat
alas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet,
himmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa
oli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti
pikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan
sitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen
kenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli
perheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi,
voimakkaampi kuin Lucyn oma.

Mutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän
olisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa
aistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille
romanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita
vanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä
uskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin
useimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli
hänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli
pilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista
rakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä
kammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja
nimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan
palkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten
taistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan[3] seurassa
jalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa
koristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.

Mutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy
mielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat,
joita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei
hän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi
ystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan
löytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa
hänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen
jäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä
eläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan
kuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin,
että tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa
nurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden
haluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat
halunsa.

Näin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen,
maallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella,
jonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen
sydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä
ylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita.
Vaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin
Lucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin
sotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi
veli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia,
kertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista
iloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja
riidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia
seikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja
osaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä
kyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.

Yksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla
muut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen
tyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä
siitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman
sijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi.
Mahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista
olentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain
määrin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa,
rakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan
heikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin
rakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten
aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen
nimen mukaan.

"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa
tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka
ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva
herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että
hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi
lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa
kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen
miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä
meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten
vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken
saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo
tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja
pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset
kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä;
meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin
taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten
paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta,
missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille
kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen
luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken
sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä
kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla
matelevainen."

Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja
heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja
maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat,
maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä
arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden
tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat
ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa
ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet
tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi
sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut
yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei
sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii
kosken niskaa kohti!

"Vai niin, Lucy", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli
vaiennut, "opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana
ennenkuin olet sitä koettanutkaan? -- Se varmaankin on hiukan
ennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret,
jotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan
ritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?"

Lucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää,
minkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois
harppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.

Avara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon
takana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta
ylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu
tämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi
majesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin
läksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa
lehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia
ja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia
metsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita
näköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset
toimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja
suurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan
metsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy
olalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.

"Paistiako hankkimaan meille, Norman?" kysyi herra vastaten metsämiehen
tervehdykseen.

"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä
ehkä katsella pyyntiäni?"

"Ei, ei", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä
ajatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista,
oli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi
sanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut
ainoatakaan vastahakoista sanaa.

Metsämies kohotti olkapäitään. "Aivanpa omakin haluni laimenee",
virkkoi hän, "kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni
katsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten
olisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran
täytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo
poika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta
iltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin
ollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku
sarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli
ammuttu, tarjottiin puukko[4] aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt
koskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin
Edgar Ravenswood -- Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan --
hän kun käypi ampumassa -- no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan
hamasta Tristramin ajoista -- Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus
jo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti
mennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua."

Paljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi
valtiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen
palvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei
hänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean
aatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta
metsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen
mies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä.
Herra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä
oli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti;
sittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle
taalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin
komean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan
joltakulta maalaisherralta -- hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu
ylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. "Ettepä te, armollinen herra,
ole viisas palkanantaja", sanoi hän, "kun maksatte ennenkuin mitään
olette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista
ammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?"

"Luultavasti", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, "et arvaa mitä
tarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa _conditio
indebiti_."

"En suinkaan, niin totta kuin elän -- se mahtaa olla joku
lakitieteellinen solmusana -- mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa,
niin' -- tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. -- Mutta
tahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja
penikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea
paksulti rasvaa rintapalassaan."

Hän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi
ikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin
uljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.

"Uljasko! -- onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille",
vastasi Norman. "Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko
suuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka
rupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän.
Pulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset
ja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se
karkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien
luetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen
taakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän
silloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?" kysyi
herra Ashton vielä.

"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta
kahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan
kultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja
ruudilta?"

"Ei suinkaan enempää voisi toivoakaan, se on totta", vahvisti
valtiosinetinvartia. "Mutta me viivytämme sinua metsäretkeltäsi,
Norman. Hyvästi, kunnon Norman."

Ja hyräillen talonpoikaista lauluaan jousimies nyt jatkoi matkaansa.
Hänen laulunsa karkea ääni heikkeni heikkenemistään sitä mukaa kuin hän
joutui kauemmaksi:

    Ja munkki ne nousee kun aamukello soi,
    kun vielä on vuotehell' apotin paikka;
    ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;
    jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!

    Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,
    ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;
    mut kuni lumivalkea tevanani tää,
    ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis."

"Onko tämä mies", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun
sävel oli kuulumattomiin kadonnut, "ollut ravenswoodilaisten
palveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä
sen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa
jokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia."

"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä
kulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan
pienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin,
mistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja
entisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde."

"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni", virkkoi
isä, "tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?"

"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta
kaikenlaista nuoresta Ravenswoodista."

"Vielä vai, lapseni!" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: "Ja
kuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat
ämmät tällä maailman äärellä."

"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja,
kun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on
hän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien
kuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka,
mutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen
pohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän
silmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu,
vaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi
vaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte
sanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä
äly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla
kreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä.
Tulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen
virstankaan päässä hänen mökistään."




KOLMAS LUKU.


    Lomasta puiden latvain korkeain
    hän savun keksi, vienon, ohuen,
    ilmoille kohoilevan tupruttain;
    todistus suotu, hauska hänellen,
    ett' asui, eli täällä ihminen.

                            _Spenser_.

Lucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa
valtiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa,
ettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita
maatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin
Edinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän
Ravenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen
puutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan
jokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.

    "Ja kaikki purot, jotka liritteli,
    pensaitten halki juosta polvitteli."

Aikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut
haluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin
tuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon
kauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito
huomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen
käsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin
vanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa,
missä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle,
joka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku
jälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon,
viekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.

"Kaikki tuo, kultaseni", virkkoi valtiosinetinvartia, "ei ole vastausta
kysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät
entisen omistajan perheeseen."

"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on
pysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän
palveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä
tuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta."

"Kiitos kaunis", vastasi valtiosinetinvartia. "Hän ja hänen omaisensa
syövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken
aikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen
palveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei
itselleen eikä muillekaan!"

"Ei, isä", sanoi Lucy, "uskon varmaan, että te käsitätte väärin
Liisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän
ottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään
nääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset,
kun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee
Ravenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän
palveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on
kiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne
kuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä,
katsomaan Liisa-mummoa."

Ja hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa
siihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.

Kun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas
ulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan
likellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas
pieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka
oli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta
mökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja
oli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen
asukkaan pimentyneen elämän mukainen.

Juuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon
ylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella
seisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista
ja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo
oli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja
tuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen
koko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä
puutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan
kasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä
mehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy
oli tuonut tänne isänsä.

Mitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja
kuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata,
ettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella
ollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.

Hän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun
alla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa
palmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen
näköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä
painunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne
olivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa
peräti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös
puetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä,
oikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin
vaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset
puhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja
kohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen.
Ja sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä
vakavuudella, joka osoitti, ettei hän katsonut saavansa muuta kuin mikä
hänelle oli tuleva. Hän oli aikoinansa ollut kaunis, mutta hänen
kauneutensa oli ollut uhkeaa, miesmäistä laatua, joka ei kestä yli
nuoruuden kukoistusajan. Sittenkin hänen kasvoillaan kuvastui vieläkin
voimallista intoa, syvää ajatusta ja maltillista ylpeyttä, joka, samoin
kuin hänen pukunsakin, näytti todistavan, että hän tunsi olevansa
parempi kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut
mahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla,
saattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän
piti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät
voineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät
saattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat
mehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet
unhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet
häntä uneen.

Lucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan
vaimon huomion puoleensa. "Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan."

"Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin", virkkoi eukko
kumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.

"Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori", sanoi
valtiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias
tietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.

"Niin arvelen olevan, korkea herra", vastasi vaimo, "ilma tuntuu nyt
lämpimämmältä kuin viime aikoina."

"Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? -- Kuinka te
niiden kanssa tulette toimeen?"

"Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat",
vastasi Liisa. "Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri -- Pikku,
hoi!"

Hän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa;
sentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua
palvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei
aivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos
Liisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon
sievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.

"Pikku", käski emäntä, "tarjoa leipää ja hunajaa herra
valtiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille -- kyllä he suovat
kömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat
tehtäväsi."

Pikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti
sopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen
jalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas
toiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä
muu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin
saivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran
lehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin.
Valtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella
tyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti
mielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän,
mistä keksisi sopivan aiheen.

"Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?" kysyi hän
hetken vaiti oltuaan.

"On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin
Ravenswoodin kartanon", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli
kohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän
töin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.

"Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta
syntyisin?" kysyi valtiosinetinvartija vielä.

"En, minä olen syntynyt Englannissa."

"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän
syntymäpaikkanne."

"Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun
maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin
kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona --
täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää -- täällä
Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset -- täällä he
kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he
lepäävät kaikki haudassa -- minulla ei ollut muuta kotimaata kuin
heidän niin kauan kuin he elivät -- minulla ei ole muuta kotimaata kuin
heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."

"Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin
rappiolla!"

"Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa
tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky -- se on: jos niin hyväksi
näette."

"Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy", sanoi sokea
vaimo, "en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa."

"Mutta", sanoi Lucy, "teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te
olitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä
hökkelissä!"

"On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska
sydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt
muiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha
ruumiinikaan saa olla sen heikompi."

"Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita", virkkoi valtiosinetinvartia;
"mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta
odottamaan."

"Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään", kuului vastaus.

"Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua
aikojen kuluessa?" arveli valtiomies.

"Tiesin kyllä, niinkuin tiesin, että se kanto, jonka päällä tai
vieressä te istutte ja joka aikanansa oli korkea, uhkea puu, kerran
välttämättömästi oli kaatuva vanhuuttansa tai kirveen iskusta. Mutta
toivoin kuitenkin, että saisin olla näkemättä sen puun kaatumista, joka
asuntoani varjosti."

"Älkää luulko", sanoi valtiosinetinvartia, "mieleni teitä kohtaan
käyvän nurjemmaksi, vaikka te kaipauksella muistelettekin menneitä
aikoja, jolloin tämä kartanoni oli toisen suvun omana. Teillä
epäilemättä oli syytä heitä rakastaa, ja minä kunnioitan teidän
kiitollisuuttanne. Tahdon vähän korjauttaa mökkiänne ja toivon, että
meistä tulee paremmat ystävykset, kun opimme toinen toistamme paremmin
tuntemaan."

"Minun iälläni", vastasi vanha nainen, "ei enää solmita uusia
ystävyydenliittoja. Kiitoksia tarjouksestanne -- se tuli hyvästä
sydämestä, sitä en epäile. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen enkä
voi, korkea herra, ottaa teiltä vastaan enempää."

"Olkoon niin sitten", jatkoi herra Ashton, "mutta sallikaa minun
kumminkin sanoa, että pidän teitä naisena, jolla on älyä ja sivistystä
enemmän kuin mitä teidän ulkonaisesta tilastanne sopisi päättää. Ja
sentähden pyytäisin, että edelleenkin asuisitte tällä alusmaallani
verotonna elämänne loppuun asti."

"Niin toivonkin saavani", vastasi vanha vaimo vakavasti. "Luullakseni
se oli pantu ehdoksi kauppakirjaan, kun Ravenswoodin kartano myytiin
teille, korkea herra, vaikka semmoinen mitätön seikka on tainnut
haihtua teidän muististanne."

"Kyllä nyt johtuu mieleeni -- kyllä nyt muistan", sanoi herra Ashton
vähän hämillänsä. "Minä näen, että olette liian lujasti kiintynyt
entisiin ystäviinne ottaaksenne vastaan apua heidän jälkeläisiltään."

"Ei millään muotoa, korkea herra. Kyllä minä olen kiitollinen teidän
tarjouksistanne, vaikka en niitä ota vastaan, ja soisin, että voisin
palkita teidän tarjouksenne paremmalla kuin sillä, mitä nyt aion
sanoa."

Valtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut
mitään. "Korkea herra", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla,
juhlallisella äänellä, "varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun
äyräällä."

"Todellako?" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen
kääntyivät maan valtiolliseen tilaan. "Onko jotakin tullut teidän
tietoonne? -- Joku salavehkeily tai salaliitto?"

"Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu
neuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on
toista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja.
Uskokaa sanani -- he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla
tekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi."

"Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on
ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää
vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."

"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta
kannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot
auta."

"Mitä te tarkoitatte?" virkkoi herra Ashton. "Eihän nuori Ravenswood
suinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?"

"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä
nuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä --
kunniallista ja rehellistä, sanoin minä -- olisipa pitänyt lisätä:
laajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin
sukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George
Lockhartin kohtaloa."[5]

Valtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo
äskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: "Chiesley,
hänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin
kartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän
julkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten
tapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei
sopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman
rikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä
tuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli,
kun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta,
ja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa:
varokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä.
Chiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin
veripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa,
mihin hän on joutunut -- minä sanon: kavahtakaa häntä!"

Vanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta,
saanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava
apukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein
käyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön
milloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan
mielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän
tiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi
olla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän
oikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata
sydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei
kukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin
tämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti
vaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän
vastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei
niin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi
varoitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä
vääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi
vastausta odottamatta.




NELJÄS LUKU.


    Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain
    henkeni velaks viholliseltain!

                          _Romeo ja Julia_

Herra Ashton astui edelleen aivan äänetönnä. Hänen tyttärensä oli
luonteeltaan ujo ja kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita sen
ajan nuorison mieleen teroitettiin, että nimittäin lapsen piti pelätä
ja sokeasti totella vanhempiansa; hän siis ei uskaltanut häiritä isänsä
mietteitä.

"Miten olet niin kalpea, Lucy?" kysyi isä äkkiä kääntyen häneen ja
rikkoen äänettömyyden.

Sen ajan sopivaisuussääntöjen mukaan -- nuori neito näet ei silloin
saanut lausua ajatustansa mistään tärkeästä asiasta, jollei erittäin
kysytty -- Lucy ei saanut olla ymmärtävinänsä mitään siitä, mitä Liisa
ja hänen isänsä olivat keskenään puhuneet. Hän sanoi siis kalpeutensa,
jonka isä oli huomannut, johtuvan siitä, että hän pelkäsi metsähärkiä,
joilla juuri tällä Ravenswoodin avaran metsästyspuiston kulmalla, missä
kulkijamme par'aikaa astuivat, oli tavallinen syöntipaikkansa.

Näitä elukoita, muinaisajoilla Caledonian saloilla vapaasti
samoilevien metsähärkien jälkeläisiä, pidettiin tavallisesti joitakuita
"herruuden ylläpitämiseksi" jokaisen skotlantilaisen aatelisherran
metsästysmailla. Muutamia nähtiin, niin tämänkin miespolven ihmiset
muistelevat, viimeksi vielä kolmen suuren herraskartanon, nimittäin
Hamiltonin, Drumlanrickin ja Cumbernauldin mailla. Ne olivat sekä
kooltaan että väkevyydeltään paljon huonontuneet vanhasta juurestansa,
mikäli voidaan päättää vanhojen aikakirjojen kertomuksista sekä niistä
mahdottomista luurangoista, joita hyvin usein löydetään soita ja
rämeitä kuivatettaessa. Urospuoli oli kadottanut uhkean, pörhöisen
harjansa ja koko eläinrotu oli nyt pieni, hoikanlainen, karvaltaan
harmaanvalkoinen tai pikemmin vaaleankeltainen, sarvet sekä sorkat
mustat. Johonkin määrin oli näissä härissä säilynyt niiden esi-isien
metsäläisluonto; niitä ei saatu kesytetyiksi, sillä ne eivät voineet
kärsiä ihmisiä; ja ne kävivät usein vaarallisiksi, jos niitä
varomattomasti lähestyi tai vallattomasti ärsytti. Tästä syystä ne on
hävitetty yllämainituista paikoista, joissa ne muuten luultavasti olisi
säilytetty skotlantilaisen salon omituisina asukkaina ja herraspuiston
sopivina koristuksina. Pari sentään, jollen väärin muista, on vieläkin
tallella Chillingham Castlessa Northumberlandissa, Tankervillen kreivin
kartanon maalla.

Niinkuin sanottu, Lucy oli katsonut sopivaksi selittää kasvoillaan
ilmenevät pelon merkit siten, että muka kolme, neljä tuommoista
metsähärkää näkyi läheisyydessä, mutta hänen kalpeutensa todellinen syy
oli aivan toinen. Sillä metsässä kävellessään hän oli hyvin tottunut
näkemään metsähärkälaumoja; eikä siihen aikaan vielä, niinkuin tätä
nykyä, pidetty syyttä ilmestyviä hermovavahduksia välttämättömästi
nuoren herrasneidon tapoihin kuuluvina. Mutta puheenalaisessa
tilaisuudessa Lucy sai pian syytä todelliseen pelkoon.

Juuri kun hän oli vastannut yllämainitulla tavalla ja ennenkuin isä
vielä kerkesi moittia häntä tästä pelkurimaisuudesta, niin muuan härkä
-- lieneekö neiti Ashtonin punainen päällysvaatteen väri suututtanut
sitä vai muuten vain juolahtanut sen päähän joku niistä julmistumisen
juonista, joihin metsähärät ovat niin helposti taipuvaiset, äkkiä erosi
laumastaan, joka oli syömässä heinäisen, tiheään viidakkoon päättyvän
nurmilakeuden yläpäässä. Eläin astui sen laidunmaalle tulleita
kutsumattomia vieraita vastaan, ensin hitaasti, polkien maata
sorkillaan, välistä aina mylvähtäen ja tonkien maata sarvillansa,
ikäänkuin olisi tahtonut kiihoittaa itseänsä raivoon ja surmatyöhön.

Herra Ashton, joka huomasi näistä liikkeistä, että härkä alkoi tulla
vaaralliseksi, tempasi tyttärensä käsivarren kainaloonsa ja rupesi
kiireesti taluttamaan häntä pitkin metsätietä, toivoen näin pääsevänsä
pois otuksen näkyviltä ja saapuvilta. Mutta tämä oli pahin keino, jonka
hän olisi voinut keksiä; sillä härkä tämän paon rohkaisemana rupesi nyt
ajamaan heitä takaa täyttä vauhtia. Lujempikin miehuus kuin
valtiosinetinvartian olisi voinut masentua. -- Mutta rakkaus lapseen,
"rakkaus, joka on kuolemaa väkevämpi", vahvisti häntä. Hän auttoi ja
talutteli tytärtänsä yhä eteenpäin, kunnes Lucy, joka pelosta oli
käynyt aivan voimattomaksi, vaipui maahan hänen viereensä. Ja nyt, kun
hän ei enää voinut auttaa tyttärensä pakoa, herra Ashton kääntyi ympäri
ja asettui Lucyn ja vimmaisen härän väliin, joka läheni täyttä vauhtia,
takaa-ajon kiihkosta yhä vielä rajummaksi yltyen, ja oli enää vain
muutamien askelien päässä heistä. Valtiosinetinvartialla ei ollut
mitään asetta; hänen vanhuutensa ja korkea arvonsa olivat syynä siihen,
ettei hän edes pitänyt kävelymiekkaa helistimenä vyöllään, niinkuin
siihen aikaan aatelisherroilla oli tapana -- ja vähänpä semmoisesta
olisikin ollut apua.

Näytti ehdottomasti siltä, että isä tai tytär tai molemmatkin
joutuisivat uhkaavan surman uhriksi -- mutta pyssyn laukaus likeisestä
viidakosta keskeytti yht'äkkiä härän juoksun. Luoti sattui niin
tarkkaan selkärangan ja pääkallon liitospaikkaan, että haava, joka
toisessa paikassa tuskin olisi hidastuttanutkaan härän juoksua, heti
paikalla vaikutti kuolettavasti. Kauheasti mylvähdellen härkä horjahti
vielä eteenpäin, pikemmin vauhtinsa kuin jalkojensa liikunnon voimalla,
kunnes se oli kolmen askeleen päässä kummastuneesta herra Ashtonista.
Siihen se sitten kellahti maahan, kaikki jäsenet mustassa
kuolemanhiessä ja vavahdellen henkitoreissaan.

Lucy makasi pyörtyneenä maassa, tietämättä ihmeellisestä
pelastuksestaan. Hänen isänsäkin oli melkein kuin pyörryksissä, niin
joutuisasti ja arvaamattomasti oli uhkaava, välttämättömältä näyttänyt
kuolema vaihtunut täydeksi vaarattomuudeksi. Hän katseli äänettömänä,
hämmästyneesti ihmetellen eläintä, joka kuolleenakin yhä vielä näytti
kauhistavalta. Niin hämärä oli vielä hänen käsityksensä siitä, mitä oli
tapahtunut, että hän olisi luullut ukkosennuolen iskun syypääksi härän
juoksun loppumiseen, jollei hän olisi huomannut miestä, joka seisoi
viidakossa oksien peitossa lyhyt pyssy kädessään.

Tämä näky herätti hänet heti selvään tietoisuuteen tilastansa -- katse,
jonka hän loi tyttäreensä, muistutti hänen mieleensä, että tässä oli
apua tarvis. Hän huusi miestä, jota hän luuli joksikin metsänvartiaksi,
ja käski hänen pitää huolta neiti Ashtonista sillä aikaa kun hän itse
kävisi apua hakemassa. Metsämiehen lähestyessä herra Ashton näki, että
hän oli vieras, mutta hänen mielensä oli niin liikuttunut, ettei hän
voinut enempää häntä tarkastella. Muutamin kiirein sanoin hän käski
metsämiehen, koska tämä oli väkevämpi ja notkeampi häntä itseään,
kantaa nuoren neidon lähellä olevalle lähteelle, jona aikana hän sanoi
itse palaavansa Liisan mökille apua hakemaan.

Mies, jonka parhaaseen aikaan tulleesta avusta heillä oli niin paljon
syytä olla kiitollisia, ei näyttänyt aikovankaan jättää hyvää työtänsä
kesken. Hän nosti Lucyn maasta syliinsä ja läksi kantamaan häntä metsän
lakeita paikkoja myöten, polkuja pitkin, jotka hän näytti hyvin
tuntevan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli vienyt Lucyn perille asti ja
asettanut hänet maahan runsasvetisen, kirkkaan lähteen partaalle. Tämä
lähde oli ennen muinoin ollut goottilaistyylisten rakennusten kattama,
suojelema ja koristama; mutta nyt oli sen katoksena ollut kupu särjetty
ja hajallaan, ja vesisäiliönä ollut goottilaistyylinen allas oli
hävitetty. Vesi kumpuili katotonna maan povesta ja juoksi polvitellen
tietänsä särkyneitten veistokuvien ja sammaltuneitten kivien välitse.

Taru, joka ainakin Skotlannissa on alati valmis koristamaan
ihmeellisillä kertomuksilla jokaisen itsessään merkillisen paikan, oli
ollut keksivinänsä syyn, miksi tätä lähdettä oli pidetty niin suuressa
kunniassa. Eräs Ravenswoodin herra oli muka kerran eräretkellä
sattuessaan tälle paikalle kohdannut nuoren, ihanan neidon ja samoin
kuin muinoin Numa-kuningas ihastunut tähän uuteen Egeriaan. He
kohtasivat toinen toisensa perästäkin monta kertaa, aina auringonlaskun
aikana, ja metsätytön suloisuus vahvisti vielä sitä rakkauden sidettä,
jonka hänen muotonsa kauneus ensiksi oli solminut. Sitäpaitsi hänen
käytöksensä salaperäisyys teki tämän suloisuuden ja kauneuden vieläkin
viehättävämmäksi. Hän ilmestyi ja katosi aina aivan lähteen partaalla,
josta rakastaja päätti hänen käsittämättömällä tavalla kuuluvan
lähteeseen. Niinikään hän oli heidän yhdessäololleen määrännyt muutamia
ehtoja, joihin näytti myös kätkeytyvän joku salaisuus. He kohtasivat
toisensa vain kerran viikossa -- perjantai oli määräpäivä -- ja neiti
sanoi Ravenswoodin herralle, että hänen oli aina pakko lähteä niin pian
kuin iltakello soi kappelissa, joka kuului läheiseen, nyt jo aikoja
sitten raunioksi hajonneeseen erakkoasuntoon. Ilmoittipa Ravenswood
rippituolissa tämän eriskummallisen lemmenasiansa salaisuuden erakolle,
ja Sakarias piti aivan varmana ja ilmeisenä, että herra oli paholaisen
pauloissa ja surman suussa niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta.
Kaikella saarnataidon voimalla hän teroitti tätä vaaraa paronille ja
kuvasi mitä kauhistavimmalla tavalla, minkälainen tuo suloinen
lähteenhaltija muka oikeastaan oli mielenlaatunsa sekä ulkomuotonsa
puolesta, rohkeasti väittäen hänen olevan pimeyden valtakunnan
asujaimia. Rakastaja kuunteli tätä itsepintaisen uskomattomana; mutta
viimein, väsyneenä erakon lakkaamattomiin kehoituksiin, hän lupasi
kuitenkin tutkia mielitiettynsä oikeata luontoa ja olentoa. Hän suostui
Sakariaan ehdotukseen, että kun hän ensi kerralla taas olisi
lähteenhaltijan seurassa, iltakelloa soitettaisiin puolta tuntia
myöhemmin kuin tavallisesti. Erakko näet väitti, mainiten väitteensä
perusteeksi lauseita kirjasta _Matteus Malleficarum_ (noitain
vasara) sekä Sprengeruksen, Remigiuksen ynnä muiden oppineiden
pimeydenvaltojentuntijain teoksista, että muka häijy henki, jos hänet
tällä viekoituksella oli saatu viipymään yli aikansa, oli ilmautuva
todellisessa helvetin asujaimen muodossaan rakastajan kauhistukseksi ja
sitten katoava tulen välähdykseen ja tulikiven katkuun. Raimund
Ravenswood suostui tähän koetukseen uteliaana näkemään miten oli käyvä,
vaikka kuitenkin varmana siitä, että erakon luulo oli osoittautuva
perättömäksi.

Määräaikana rakastajat kohtasivat toinen toisensa ja heidän
yhdessäolonsa kesti yli tavallisen määrän, sillä munkki ei
soittanutkaan iltakelloja tavalliseen aikaan. Haltijan muodossa ei
tapahtunut mitään muutosta; mutta pitenevistä varjoista huomattuansa,
että tavallinen iltakellojen soittoaika oli jo ohitse, hän tempautui
tuskallisesti kiljahtaen irti rakastajansa sylistä, sanoi hänelle
jäähyväiset ikiajoiksi ja katosi lähteeseen sukeltamalla. Vedestä hänen
jäljestänsä nousevat kuplat olivat verestä punaiset, josta onneton
paroni päätti, että hänen ajattelematon uteliaisuutensa oli saattanut
tuon ihastuttavan salaperäisen olennon turmioon. Omantunnonvaivat ja
suloisen neidon kaipaus kiusasivat häntä koko hänen elämänsä ajan, joka
pian saikin loppunsa Floddenin taistelussa muutamia kuukausia
myöhemmin. Mutta sitä ennen hän oli kadonneen haltijaneitonsa muistoksi
koristanut lähteen, jossa tämä näytti asustaneen, ja rakentanut sen
pienen kupukatoksen -- jonka jäännökset yhä vielä näkyivät hajallansa
lähteen reunan ympärillä -- suojaksi, jotta sen vesiä ei päästäisi
sotkemaan ja saastuttamaan. Tästä ajasta saakka Ravenswoodin suku muka
oli alkanut hävitä.

Tämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä
sentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat,
epäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota
mainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden
puuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen -- tällä
nimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat
tämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta
pakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä
mieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin
että lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä
varmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin
vihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen
Bruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S:t Claireille.

Tässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen
henkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen
jälkeen. Kauniina ja kalvakkana -- niinkuin tarussa mainittu
lähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko
erota rakastajasta -- istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen
lohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen
suojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen
tointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka,
ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.

Tuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli
pyörryttänyt hänet -- toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti
ympärilleen -- herra Ashtonia ei näkynyt missään. -- "Isäni -- isäni!",
muuta hän ei saanut suustansa.

"Herra Ashton on täydessä turvassa", vastasi oudon miehen ääni, "hän on
aivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne."

"Onko se oikein totta?" huudahti Lucy. "Härkä oli aivan likellä --
älkää pidättäkö minua -- minun pitää mennä isääni hakemaan!"

Lucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään
muotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli
kaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi
luultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.

Vieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua,
ei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä
ensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta
nuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä
kuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas
paino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt
sydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä,
vaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja
peräytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: "Herra William
Ashton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne
hänen kohtalostaan -- sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut
hänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne
joutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen."

Lucy, joka nyt oli jälleen täydessä tunnossansa, loi vieraaseen tämän
kuultuansa tarkkaavaisen katseen. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään,
joka olisi voinut estää häntä tarjoamasta käsivartensa tukea nuorelle,
hänen apuansa tarvitsevalle aatelisneidolle tai joka olisi pakottanut
aatelisneitoa hylkäämään hänen apunsa. Eikä Lucy tälläkään hetkellä
voinut sittenkään olla huomaamatta, että nuori mies näytti olevan
vastahakoinen apua antamaan. Hänen metsästysnuttunsa mustasta verasta,
vaikka sitä osaksi peittikin väljä, höllästi riippuva, tummanruskea
viitta, saattoi nähdä, että hän oli herrasmies. Metsämiehen lakki ja
siihen kuuluva musta sulka varjostivat hänen otsaansa ja osaksi
peittivät hänen kasvojansa, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat
mustaveriset, säännölliset ja ilmaisivat jaloa, vaikka jotenkin synkkää
mielialaa. Joku salainen suru tai kalvava vihantunne oli masentanut
kevyen, huolettoman hilpeyden, joka tällaisille kasvoille olisi ollut
luonnollinen. Mahdotonta melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman
että salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja
epäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.

Hänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta
sanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli
kohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät
maahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta
puhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä
välttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan
ihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että
vieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin
kuin myös hänet itsensäkin.

Nuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja;
hän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: "Minä jätän teidät, neiti",
-- hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun
ankaraksi, mutta ei tylyksi, -- "minä jätän teidät niiden suojaan,
joiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut."

Lucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin
kiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään
lailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen
pahoitus olisi ollut mahdollinen. "Kiitollisuuteni ilmilausuminen",
sanoi hän, "on minulta huonosti onnistunut -- sen näen selvästi,
vaikken voi muistaa sanojani -- mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni
tulee -- kunnes valtiosinetinvartia tulee -- sallikaa ainakin, että hän
saa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!"

"Minun nimeni ei kuulu asiaan", vastasi vieras. "Teidän isänne -- tai
herra William Ashton, niin sanon mieluummin -- saa sen sittenkin
tarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene
koituva."

"Te erehdytte", vakuutti Lucy hartaasti. "Kyllä hän on oleva
kiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni
tai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen
pelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen
uhriksi."

Tämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti
rientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka
hänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi
inhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin
teoinkin.

"Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun
teille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse
taas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä
metsäkarja oleskeli. -- Mutta jos tahdotte mennä", sillä Lucy, jonka
päähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä
välittämättä kiireesti eteenpäin, "jos te _tahdotte_ mennä, niin
nojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies
teille tukea tarjoamaan."

Tästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. "Jos te
olette mies", rukoili hän, "jos olette aatelismies, niin auttakaa minua
löytämään isäni! Te ette saa jättää minua -- teidän pitää tulla
kanssani -- isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä
puhelemme!"

Ja kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy
tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan
mitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen
tuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä
ajatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä
tavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton
saapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä
kaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen
ilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen,
ettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään
Lucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen
nojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.

"Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? -- Voitko hyvin?" olivat
ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään
tytärtänsä.

"Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun
näen teidätkin terveenä. -- Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen
hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta
arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi
selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti
oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.

"Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa,
jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että
valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta
hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä -- tyttäreni hengen
pelastuksesta -- ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät
molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on
salliva, että pyydämme --"

"Älkää pyytäkö mitään _minulta_, herra", lausui vieras tylyllä,
torjuvalla äänellä. "Minä olen Ravenswoodin nuoriherra."

Seurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen
yhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa
tiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia
jäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne
vastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi
heti viidakkoon.

"Ravenswoodin nuoriherra!" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi
hämmästyksestänsä. "Juoskaa jäljessä -- -- seisahduttakaa hänet --
pyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!"

Molemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he
tulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei
herra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä
miehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin
nuoriherra oli sanonut.

"Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin", vastasi mies
varovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla
vastenmielisen sanoman tuojana.

"Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies", sanoi herra Ashton, "ja
minä tahdon tietää, mitä se oli."

"No sitten, korkea herra", virkkoi mies katsellen maahan, "sanoi hän --
mutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi,
vaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut."

"Se ei ole sinun asiasi, mies; minä tahdon kuulla hänen omat sanansa."

"No, olkoon niin", vastasi mies, "hän sanoi tällä lailla: sanokaa herra
William Ashtonille, että kun ensi kerran taas kohtaamme toisemme, niin
hän on kahta vertaa enemmän iloitseva erostamme kuin yhteentulostamme."

"Hyvä on", virkkoi valtiosinetinvartia, "hän tarkoittaa luullakseni
jotakin vetoa, jonka me olemme lyöneet metsästyshaukoistamme -- se ei
merkitse mitään."

Hän palasi tyttärensä luokse, joka nyt oli jo sen verran tointunut,
että jaksoi astua kotiin. Mutta hermojen säikähdystä pysyvämpi oli
vaikutus, jonka tämän kauhistavan tapauksen synnyttämät monenlaiset
muistot tekivät Lucyn erinomaisen herkkään mieleen. Peloittavat näyt
sekä unissa että myös hänen valveilla mietiskellessään saattoivat yhäti
Lucyn mieleen tuon raivoisan eläimen muodon ja sen hirveän mylvinnän,
kun se karkasi päälle täyttä vauhtia. Ja sitten syöksähti näissä
näyissä Ravenswoodin nuorenherran hahmo koko luonnollisessa piirteiden
ja ryhdin jaloudessaan Lucyn ja uhkaavan, väistämättömän kuoleman
väliin. Muulloinkin taitanee olla hiukan vaarallista nuorelle neidolle,
jos hän kovin usein ja kovin suurella mieltymyksellä sallii saman
miehen muiston viivähdellä mielessänsä. Mutta Lucy ei voinut sitä
välttää. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt nuorukaista, jolla olisi ollut
niin romanttinen, viehättävä ulkomuoto ja olemus kuin nuorella
Ravenswoodilla. Mutta vaikka hän olisikin nähnyt satoja, jotka olisivat
tässä suhteessa olleet yhtä etevät tai vielä etevämmät, niin nuo muut
eivät olisi kuitenkaan voineet kiintyä hänen sydämeensä samoin
voimallisin vaaran ja pelastuksen, kiitollisuuden, ihmettelyn sekä
uteliaisuuden sitein. Sanon "uteliaisuuden", sillä tietysti
Ravenswoodin nuorenherran jäykkä, epäkohtelias käytös, joka ei lainkaan
soveltunut hänen luonnolliseen ulkomuotoonsa ja liikkeittensä
sulavuuteen, herätti Lucyssa kummastusta ja myöskin osaltaan vaikutti
suuresti siihen, että muisto kiintyi hänen mieleensä. Lucy tiesi sangen
vähän Ravenswoodista ja niistä riidoista, jotka olivat riehuneet
nuorenherran isän ja hänen oman isänsä välillä; tuskinpa hänen siveä
mielensä olisi voinut käsittääkään noista riidoista syntyneitä vihan ja
katkeruuden tunteita. Mutta sen hän tiesi, että nuori Ravenswood oli
korkeata syntyperää; että hän oli köyhä, vaikka korkean ja rikkaan
suvun perillinen; ja Lucy tunsi mielessään voivansa käsittää sen
ylpeydentunteen, josta johtui, että nuori Ravenswood oli vastahakoinen
vastaanottamaan kiitollisuuden osoituksia perintökartanonsa ja
perintömaittensa uusilta omistajilta. Olisiko hän yhtä jäykästi
hylännyt heidän kiitollisuutensa ja välttänyt heidän tuttavuuttansa,
jos herra Ashtonin pyyntö olisi lausuttu siloisemmin, vähemmin jyrkin
sanoin, tai jos sitä olisi tehty mieluisammaksi sillä sulavuudella,
jota naiset niin taitavasti osaavat panna puheisiinsa, kun he tahtovat
lauhduttaa väkevämmän sukupuolen hurjia mielenpuuskia? Se oli Lucyn
omalle sydämelle vaarallinen kysymys -- vaarallinen niin alkusyynsä
kuin seuraustensakin puolesta.

Lucy Ashton sanalla sanoen kietoutui noihin mielikuvituksen pauloihin,
jotka ovat kaikkein vaarallisimmat herkkäsydämisille nuorille. Aika,
erilläänolo, toisten paikkojen ja kasvojen näkeminen olisivat
luultavasti kyllä haihduttaneet sen ihannekuvan hänen sydämestään,
niinkuin käy monen muunkin suhteen. Mutta Lucy pysyi yksinäisessä
asuntopaikassaan, missä ei ollut mitään, joka olisi voinut häiritä
hänen rakkaita kuvittelujansa. Tähän yksinäisyyteen oli varsinkin
syynä se, että Ashtonin rouva paraikaa oli Edinburghissa jonkin
valtiovehkeilyn menoa valvomassa. Herra Ashton itse oli luonteeltaan
pikemmin harvapuheinen, seuraa karttava, eikä kutsunut luokseen
vieraita muuten kuin valtiollisten hankkeittensa edistämisen tai
arvonsa kannattamisen tähden. Ei sattunut siellä siis käymään
ainoatakaan nuorta herraa, joka olisi voinut yhtä paljon tai vielä
enemmän ihastuttaa kuin se ritarillisen täydellisyyden perikuva, joksi
Ravenswoodin nuoriherra Lucyn mielessä oli muodostunut.

Näitä mielikuvittelujaan uneksiessaan Lucy tuhkatiheään kävi vanhan,
sokean Liisan luona toivoen helposti saavansa eukon puhumaan tästä
aineesta, jolle hän nyt varomattomasti oli suonut niin paljon sijaa
ajatuksissaan. Mutta Liisa ei tässä asiassa tyydyttänytkään Lucyn
toivoja ja haluja. Hän kyllä kernaasti ja innokkaasti puhui
Ravenswoodeista yleisesti; mutta erinomaisen varovasti hän näytti
karttavan kaikkea puhetta tämän suvun nykyisestä päämiehestä. Ja se
vähä, mitä Liisa hänestä sanoi, ei ollut kaikin puolin niin hyvää kuin
mitä Lucy oli toivonut. Eukko hämärin sanoin ilmaisi, että nuoren
Ravenswoodin mielenlaatu oli tyly, leppymätön, että hän oli
taipuvaisempi kostamaan hänelle tehdyn vääryyden kuin antamaan sen
anteeksi. Ja Lucy suureksi pelokseen yhdisti Liisan hämärät sanat
yllämainitusta vaarallisesta luonteesta siihen neuvoon, jonka eukko
niin hartaasti oli lausunut hänen isälleen: "Kavahtakaa Ravenswoodia!"

Mutta olihan samainen Ravenswood, josta syyttä epäiltiin semmoista
pahaa, todistanut nämä luulot perättömiksi heti sen jälkeen kun ne oli
lausuttu ilmi -- olihan hän pelastanut herra Ashtonin sekä Lucyn
hengen. Jos hänen mielessään väijyi semmoisia mustia kostontuumia, kuin
mitä Liisa hämärine varoituksineen näytti luulevan, niin olisi hän
siinä tilaisuudessa saanut vihantunteensa täydellisesti tyydytetyksi
ilman että hänen itsensä olisi tarvinnut tulla syynalaiseksi. Hän olisi
voinut vain hetkisen viivästää tarpeellista ja pelastavaa apuansa, niin
yhtä välttämätön kuin kauhistuttava surma olisi tullut hänen
vihollisensa osaksi hänen tarvitsematta käydä hänen kimppuunsa. Lucy
päätti siis tästä, että jokin salainen ennakkoluulo tai myös vanhojen,
onnettomien ihmisten tavallinen luulevaisuus oli syynä Liisan pahoihin
ajatuksiin nuoren Ravenswoodin mielenlaadusta, koska ne eivät millään
muotoa soveltuneet tämän herran jaloon käytökseen eivätkä hänen
uljaaseen muotoonsa. Tälle selitykselle Lucy perusti toivonsa ja jatkoi
edelleen lumoavan mielikuvittelukankaansa kutomista, joka oli yhtä
ihana ja katoavainen kuin hämähäkinverkko, kun se ollessaan aamukasteen
helmiä täynnä kimaltelee nousevan auringon säteissä.

Lucyn isäkin ja samoin myös puolestansa Ravenswoodin nuoriherra sillä
aikaa lakkaamattomasti, vaikkakin vakavammalla tavalla, mietiskelivät
tuota merkillistä tapahtumaa. Herra Ashton ensi toimekseen, kun hän oli
palannut kotiin, kutsui lääkärin tutkimaan, oliko hänen tyttärensä
vaarallisessa, peloittavassa tilanteessa millään tavoin vahingoittunut.
Siitä saatuaan rauhoittavat tiedot hän otti jälleen käsille
muistiinpanot, jotka hän oli kirjoittanut miehen selostuksen mukaan,
joka oli käynyt häiritsemässä lordi Ravenswood-vainajan hautajaisia.
Valtiosinetinvartia oli koulussa oppinut selittämään samoja asioita eri
kannoilta ja sittemmin harjaantunut asianajajan kaksimielisiin
juonitteluihin; sentähden hän sangen helposti sai tuon saman metelin
luonteen lievennetyksi, jota hän ensin niin huolellisesti oli koettanut
suurentaa. Hän teroitti valtioneuvoskunnassa virkaveljillensä että
nuoria miehiä kohtaan, joiden veri ja luonto on tulinen ja joilla on
niukalti elämänkokemusta, pitäisi käyttää leppeitä keinoja. Eikä hän
katsonut pahaksi vielä hiukan moittiakin virkamiehen käytöstä, sanoen
sitä muka tarpeettoman ärsyttäväksi.

Semmoinen oli hänen virallisen kertomuksensa sisällys. Vielä suopeammat
olivat hänen yksityiset kirjeensä muutamille ystävilleen, joiden käsiin
tämän asian tutkinta luultavasti oli jäävä. Hän huomautti, että
lempeyden osoittaminen tässä tilaisuudessa olisi yhtä viisasta
valtiolliselta kannalta katsoen kuin myös kansalle mieleistä. Sillä
koska Skotlannissa hautajaismenoja pidettiin erittäin pyhinä, niin
jokainen kova rangaistus, jonka alaiseksi Ravenswoodin nuoriherra
joutuisi sen johdosta, että hän oli suojellut isänsä hautajaisia
häiritsijöitä vastaan, oli herättävä pahaa mieltä kaikilla haaroilla.
Ja lopuksi herra Ashton, muka puhuen ylevämielisen, jalosydämisen
miehen tavoin, pyysi omasta puolestansa, että mainittu asia
jätettäisiin ankarammin rankaisematta. Hän viittasi hienosti itsensä ja
nuoren Ravenswoodin väliseen suhteeseen, kun hän nimittäin oli
menestyksellä saanut lopetetuksi sen pitkän oikeudenkäyntien jakson,
jossa ravenswoodilaisten varat olivat niin vähiksi kuluneet. Hän
ilmoitti, että hänelle olisi erittäin mieleistä, jos hän täten jossakin
määrin voisi avunteollaan korvata sitä pahaa, jota hän oli tehnyt
mainitulle suvulle, vaikka se olikin tapahtunut puolustamalla
kohtuullisia oikeuksia. Sentähden hän hartaasti omasta puolestansa
pyysi, että asia jätettäisiin sikseen, ja sanoi olevansa hyvillään, jos
hän saisi ansiokseen lukea, että asia hänen puolestaan kertomuksen
perusteella ja hänen pyynnöstänsä jää sikseen. Erittäin on huomattava,
että hän, vasten totunnaista tapaansa, ei antanut puolisolleen mitään
tietoa hautajaisissa tapahtuneesta metelistä. Samoin hän tosin
mainitsi, että yksi metsähäristä oli säikähdyttänyt Lucya, mutta ei
kertonut tarkemmin tästä merkillisestä ja kauhistavasta tapauksesta.

Suuri oli herra William Ashtonin valtiollisten ystävien ja virkaveljien
kummastus, kun heille tulleet kirjeet sisällykseltään olivat aivan
toisenlaisia kuin olisi voinut odottaa. Heidän vertaillessaan saamiansa
kirjeitä keskenään joku joukosta hymyili, toinen kohotti kulmakarvojaan,
kolmas nyökäytti päätään merkiksi, että hänkin otti osaa yleiseen
ihmettelyyn; ja neljäs kysyi, oliko varmaa, että tässä olivat _kaikki_
asiaa koskevat kirjeet, jotka valtiosinetinvartialta olivat tulleet.
"Hyvät herrat, olen aivan ymmällä siitä, kun ei mikään noista neuvoista
sisällä itse asian perijuurta."

Mutta eipä ollutkaan tullut yhtään toismielistä salaista kirjettä,
vaikka asia oli sitä laatua, että semmoisen kirjeen tulo olisi ollut
mahdollinen.

"Hyvä on", virkkoi vanha harmaapää valtiomies, jonka oli onnistunut
kääntämällä kokkansa aina tuulen mukaan pysyä kiinni peräsimessä
kaikissa valtiolaivan suunnanmuutoksissa viimeksikuluneina kolmena
vuosikymmenenä. "Olisinpa luullut herra Ashtonin pikemmin suovan, että
olisi toteutunut skotlantilainen sananlasku: 'Yhtä helposti karitsan
nahka joutuu kaupaksi kuin vanhan pässinkin'."

"Meidän pitää olla hänelle mieliksi sillä tavalla kuin hän itse
haluaa", sanoi toinen, "vaikka tapa onkin semmoinen, ettemme olisi sitä
ennen arvanneet."

"Yksipäisen miehen tahtoa pitää noudattaa", vastasi vanha valtioneuvos.

"Mutta kyllä valtiosinetinvartia tätä vielä katuu ennenkuin vuosi on
umpeen vierinyt", arveli kolmas. "Ravenswoodin nuoriherra on niitä
poikia, jotka voivat laittaa hänelle vaikeasti selvitettävän vyyhden."

"No mutta mitäpä te, korkea-arvoisat herrat, tekisitte sille poika
paralle?" kysyi eräs läsnäoleva jalo markiisi. "Onhan jo kaikki hänen
omaisuutensa valtiosinetinvartian käsissä -- eihän hänellä ole
ristinropoakaan jäljellä, jolla voisi silmiänsä ristiä."

Tähänpä vanha lordi Tuuliviiri vastasi:

    "Ken ei maksa rahallansa,
    se saa maksaa nahallansa --"

semmoinenhan meillä oli tapa ennen vallankumousta. -- _Luitur cum
persona, qui luere non potest cum crumena_. -- Eikö se ole oikeata
laki-latinaa, korkea-arvoisat herrat, vai mitä?"

"Tietääkseni", vastasi markiisi, "ei voi kelläkään teistä, jalot
herrat, olla mitään syytä vaatia, että tätä asiaa ajettaisiin
pitemmälle. Sallikaamme siis valtiosinetinvartian tehdä sen suhteen
miten haluaa."

"Myönnetty, myönnetty -- jätetään asia valtiosinetinvartian
tutkittavaksi, ja määrätään toinen mies avuksi vain näön vuoksi --
esimerkiksi lordi Hirplehooly, joka makaa vuoteen omana -- hän on paras
mies siihen. -- Kirjoittakaa päätös päiväkirjaan, herra sihteeri. -- Ja
nyt, korkea-arvoisat herrat, olisi päätettävä, mitä tuon nuoren
tuhlarin, Bucklaw'n herran, sakolla teemme -- arvattavasti se on
annettava herra rahastonvartialle?"

"Piru vieköön jauhopussini sitten", huudahti lordi Tuuliviiri, "ja
teidän kätenne, joka aina kopeloi sen pohjaa! Olin aikonut ottaa sen
omaksi välipalakseni."

"Käyttääkseni yhtä teidän rakkaista sananlaskuistanne, korkea-arvoinen
herra", lausui markiisi, "te olette niinkuin myllärin koira, joka jo
nuolee huuliansa ennenkuin pussin suu vielä on avattu. -- Eihän sitä
miestä vielä ole sakotettukaan."

"Mutta se voitaisiin tehdä parilla kynänvedolla", virkkoi lordi
Tuuliviiri. "Olenhan minä näinä viimekuluneina kolmenakymmenenä vuotena
aina myöntynyt kaikkiin käskyihin, allekirjoittanut kaikennäköisiä
uskontunnustuksia, luopunut kaikesta, mitä on vaadittu, valallani
vakuuttanut kaikki, mitä on ollut valalla vakuutettava, ja pitänyt
kiinni velvollisuudestani valtakuntaa kohtaan sekä ylistyksen että
moitteenkin aikoina. Tottapa siis näiden korkea-arvoisten herrojen
parissa ei liene ketään, joka tahtoisi kieltää minulta hiukan
kielenkostuketta niin monen kovan työn perästä?"

"Se olisi todellakin sangen kohtuutonta, korkea-arvoinen herra",
vastasi markiisi, "jos olisimme arvelleet, että teidän janonne joskus
kaipaisi tyydyttämistä tai että teidän kurkkuunne voisi tarttua jokin
asia, joka tarvitsee irroittavaa huuhtelua."

Ja tähän lopetamme kuvauksen valtioneuvoskunnan istunnoista sillä
aikakaudella.




VIIDES LUKU.


    Vai tuliko kaikki soturit nää
    vain loruja kuuntelemaan?
    Ja muuan joutava kyynelkö sai
    nuo miekat seisahtumaan?

                 _Henry Mackenzie_.

Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä
pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä
kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa
nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä
Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin
raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.

Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha
vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat,
tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin
viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä
muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja
iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti
sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään,
olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä --
siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin
vieraitten varalta -- ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään.
Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat
toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin,
käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä
kumppanilleen niitä ilmoittamatta.

Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä
perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen
yrityksensä liene mennyt myttyyn. -- Miksikä kielsitkään minua häntä
seuraamasta!"

"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden",
vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut
vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin
pitkälle."

"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa
on moni mies ennenkin luullut sinusta."

"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin
silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja
jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin
mielipuoli, niin minä --"

"Niin _sinä_?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee
sitä?"

Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi
sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on
kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi
hurjapäisen pennun henki."

"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo
kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi
Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo
lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan
putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu
päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit
hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa -- mitä
minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora
skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini,
rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."

"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän
sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin
oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia
pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja
pani suun säkkiä myöten."

"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?"
sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi,
joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien
minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja
kujeilemaan -- elää viikon päivät Saint Germainistä[6] tulleen salaisen
kirjeen nojassa -- toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla -- saada
einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta[7] ja
lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin[8] kiharain
asemesta -- seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on
tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä
valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt
tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin
arvonimi!"

"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja
lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema
tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää
nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä
antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"

"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun
tästä kuitenkin lopuksi tulee. -- Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla
Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä -- hänellä ei ole rahaa enempää
kuin minullakaan -- hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu
ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein
riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen
asioihinsa?"

"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi
Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot
v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä
Versailles'issa että S:t Germainissa -- ja sitä paitsi ole hyvä ja
huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin
sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja
luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra,
jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän
ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen
joutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut
sinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin
mitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen
pesästä ja opettamiseen."

"Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa,
Craigengelt?" vastasi nuorempi mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän
itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat
miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti
kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin
nuorenherran luottamuksen."

"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi
Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä
väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen
sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja
vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse
uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos
he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies
torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä
oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun
tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän
nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että
sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja
kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa
tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne
me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa
_L'espoir_-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii
Eyemouthin kohdalla."

"Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon,
josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme
tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan
nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien
ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin
valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari
noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi
siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."

"Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni,
että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa
ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty,
niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa
alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen
Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä,
toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole
nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä
tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle
saattanee johtua mieleen."

"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen
päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa
tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'."
Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:

    "Viisari virka ei, se viittaa vain
    kärjellään selvään murhan hetkeä."

"Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen
takaisin.

"Enpä mitään -- ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa
kuullut", vastasi toinen.

"Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä
olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja
hullutteluja."

"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se
olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt
näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa
osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin
sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä
sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt
olisi tuommoinen pelkuri. -- Mutta eipä sentään mielestäni se virka
olisikaan hullumpia. -- Maltas -- annas kun -- niin -- minä astuisin
sisään Aleksanterina --

    "Näin nousen haudast' avuks armaallein.
    Tupesta miekat! Nuolen' edespäin!
    Kun ryntään mä, ken jäädä uskaltaa?
    Meit' johtaa lempi, kunnia opastaa!"

Samassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan
kahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi
takaisin säikähtyneen näköisenä.

"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa
kietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla -- hänen
tavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa
ja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois
täältä."

"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' -- tällä kertaa", sanoi
Bucklaw kuivakiskoisesti. "Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa
oman hevosesi!"

"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä
ehdotuksesta", vastasi Craigengelt.

"Entäs sitten", sanoi Bucklaw. "Jos onkin valtiosinetinvartialle
tapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä
Ravenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan,
aseettoman miehen -- mutta _jos_ tuolla onkin tapahtunut jokin
kahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä
neuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen
syytä."

"Totta, totta kyllä", vastasi toinen hämillänsä. "Mutta muista, että
minulla on kirjeitä S:t Germainistä."

"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo
kapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi,
niin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani."

"Sinunko omasi?" virkkoi Craigengelt.

"Aivan niin, minun omani", toisti Bucklaw. "Sitä ei pidä koskaan
sanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä
kunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa
että myös asiasta selviydyttäessä."

"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri
vahinko siitä sinulle tulisi?"

"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä
kulta-jaakkoa,[9] se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki
hiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa
kalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on
parannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä
sisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja
ripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele
sitten paistinliemellä, hieroen -- --"

"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen
jalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on
paistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä
Ravenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme
yhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä
merenrantaa."

"Saakeli soikoon!" virkkoi Bucklaw. "Parashan sitten olisi, että
lähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. --
Hs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan."

"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!" sanoi Craigengelt. "Minä
pelkään, että häntä ajetaan takaa -- minusta kuuluu kuin tulisi kolme
tai neljä hevosta täyttä neliä -- olen varma siitä, että kuuluu
useamman hevosen kopinaa."

"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee
kaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni,
olisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi
hiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras.
Mutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin
marraskuun yö."

Nuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt
viittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja
samalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään,
heittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.

"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?" kysyivät Craigengelt ja
Bucklaw molemmat yhdellä haavaa.

"En mitään", oli lyhyt, ynseä vastaus.

"Ettekö mitään? Ja olittehan lähtiessänne päättänyt vaatia tuon vanhan
veijarin tilintekoon kaikesta pahasta, mitä hän on tehnyt teille ja
koko maalle. Näittekö hänet?"

"Näin", vastasi Ravenswoodin nuoriherra.

"Vai näitte? Ja tulitte takaisin suorittamatta sitä velkaa, joka olisi
ollut hänelle jo kauan sitten maksettava?" sanoi Bucklaw. "Sitäpä en
olisi luullut Ravenswoodin nuorestaherrasta."

"Siitä vähät, mitä te luulette", vastasi Ravenswood. "En aio teille
tehdä tiliä teoistani."

"Malttia, Bucklaw", virkkoi Craigengelt keskeyttäen kumppaninsa, jonka
närkäs vastaus pyöri jo kielen päässä. "Joku seikka on varmaankin
estänyt herra Ravenswoodin yritystä. Mutta älköön hänkään panko pahaksi
semmoisten ystävien levotonta uteliaisuutta, jotka niin hartaasti kuin
Bucklaw'n herra ja minä pitävät hänen puoltaan."

"Ystävienkö, kapteeni Craigengelt!" vastasi Ravenswood ylpeästi. "Enpä
tiedä meidän välillämme koskaan olleen likempää tuttavuutta, joka
antaisi teille oikeutta ystävän nimeen. Minun luullakseni koko meidän
ystävyytemme perustuu vain siihen sopimukseen, että me yhdessä seurassa
lähtisimme ulkomaille sen jälkeen kun vielä kerran olisin käynyt
katsomassa esi-isieni kartanoa, joka on joutunut vieraille, ja kun
olisin puhutellut sen nykyistä asukasta -- omistajan nimeä en tahdo
suoda hänelle."

"Aivan oikein, herra", vastasi Bucklaw. "Ja kun me luulimme teidän
aikovan tehdä jotakin, mikä voi saattaa teidän kaulanne paulaan, niin
tämä Craigie-veikko ja minä lupasimme sangen kohteliaasti odottaa
teitä, vaikka se olisi voinut olla vähän vaarallista meidän omallekin
kaulallemme. Mitä Craigie-veikkoon tulee, niin hänestä ei ole mitään
sanottavaa, sillä jo syntyessä oli sana 'hirsipuu' kirjoitettuna hänen
otsaansa. Mutta minäpä en juuri viitsisi häväistä sukuani tämmöisellä
lopulla toisen miehen asian vuoksi."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood. "Olen pahoillani siitä, että teillä
on ollut hiukan vaivaa minun tähteni. Mutta pitääpä minun sentään saada
itse päättää, mitä pidän parhaana omassa asiassani, ilman että minun
tarvitsee antaa selityksiä kenellekään. Olen muuttanut päätökseni enkä
aiokaan lähteä maasta tähän vuodenaikaan."

"Ettekö muka lähtisi maasta, herra!" huusi Craigengelt. "Ettekö menisi
Ranskaan sen jälkeen kun minä teidän tähtenne olen nähnyt niin paljon
vaivaa ja rahaa kuluttanut -- sen jälkeen kun olen ollut niin suuressa
kiinnijoutumisen vaarassa ja sen jälkeen kun olen maksanut rahdin ja
odotuspäivät!"

"Herra", vastasi Ravenswood, "päättäessäni näin äkkiä lähteä ulkomaille
suostuin teidän kohteliaaseen tarjoukseenne, kun te lupasitte hankkia
minulle tilaisuuden matkustaa. Mutta en muista, että olisin sitoutunut
lähtemään matkaan, jos mieleni sattuisi muuttumaan. Vaivasta, jonka
minun tähteni olette nähnyt, olen pahoillani, ja kiitän teitä. Teidän
kulunkinne", hän lisäsi pistäen kätensä taskuunsa, "sallivat
aineellisemmankin palkitsemisen -- rahti ja odotuspäivät, kapteeni
Craigengelt, ovat asioita, joista minä en ymmärrä mitään; mutta
ottakaahan tämä kukkaro ja suorittakaa kulunkinne omantunnon mukaan."
Näin sanoen hän ojensi kapteeniksi sanotulle kukkaronsa, jossa oli
hiukka kultaa.

Mutta Bucklaw vuorostaan tuli nyt väliin. "Sormiasi, Craigie-veikkonen,
näyttää kutkuttavan halu saada tuo vihreälankainen kudos omaksesi",
virkkoi hän. "Mutta sen vannon Jumalan kautta, että silvon puukollani
hyppysesi poikki, jos ne käyvät siihen kiinni. Koska herra Ravenswood
on muuttanut päätöksensä, niin meidän arvattavasti ei tarvitse viipyä
kauemmin täällä. Mutta ensin kuitenkin pyytäisin saada ilmoittaa tälle
herralle --"

"Ilmoita hänelle mitä ikänä tahdot", sanoi Craigengelt "kunhan minä
olen ensin saanut osoittaa hänelle, kuinka paljon vastusta hänelle on
siitä koituva, jos hän luopuu meidän seurastamme, ja kun olen
huomauttanut hänelle, kuinka vaikea hänen on pysyä täällä ja kuinka
monta estettä hän myös on kohtaava ennenkuin hän sopivalla tavalla
tulee esitetyksi Versailles'n ja S:t Germainin hoveissa, jollei hänellä
ole opastajana miestä, joka on siellä hankkinut itsellensä hyödyllisiä
tuttavia."

"Sitä paitsi", lisäsi Bucklaw, "hän menettää ainakin yhden uljaan
kunnon miehen ystävyyden."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood, "sallikaa minun vielä kerta
vakuuttaa teille, että tämä meidän lyhytaikainen seurustelumme näyttää
teidän silmissänne paljoa tärkeämmältä kuin mitä ikänä olin aikonut.
Jos minä menen ulkomaisiin hoveihin, niin en tarvitse vehkeilevää
maankuljeksijaa esittäjäksi eikä minun myöskään tarvitse huolia
tuittupäisen puukkojunkkarin ystävyydestä." Näin sanoen hän läksi ulos
vastausta odottamatta, nousi jälleen hevosensa selkään, ja pian kuului
kavioiden etenevää kopinaa.

"_Mortbleu_!" kirosi kapteeni Craigengelt, "sinnepä minun
rekryyttini meni!"

"Niin, kapteeni", virkkoi Bucklaw, "sinne livahti lohi koukkuineen,
kaikkineen. Mutta minäpä lähden jäljessä, sillä olen saanut häneltä
enemmän hävyttömiä sanoja kuin sappeni sietää."

Craigengelt tarjoutui kumppaniksi; mutta Bucklaw vastasi: "Ei, ei,
kapteeni, kyki sinä vain uuninnurkassa, kunnes tulen takaisin. Hyvä on
maata eheässä nahassaan.

    "Vähän akat arvelevat,
    missä ukot uurastavat!"

Ja laulellen hän läksi kamarista.




KUUDES LUKU.


    "No, Willie Bewick, nyt ole mies,
    ja mitä mä sanon, kuuntele vaan:
    Jos olet mies, sehän liet kenties.
    Yli ojan tule, niin tapellaan!"

                      _Vanha laulu_.

Nähtyään mikä vahinko hänen varahevoselleen oli tapahtunut, nousi nuori
Ravenswood saman ratsun selkään, jolla hän oli tullut. Hän ei tahtonut
liiaksi vaivata hevosta ja ratsasti sentähden hiljakseen Ketunpesän
ravintolasta vanhalle Wolfs Cragin tornille päin. Yht'äkkiä hän kuuli
takanansa täyttä neliä lähenevän hevosen kopinaa ja huomasi taaksepäin
katsahdettuaan, että nuori Bucklaw ajoi häntä takaa. Tämä oli pari
minuuttia viivästynyt, sillä hän ei ollut malttanut olla antamatta
Ketunpesän isännälle muutamia neuvoja vioittuneen hevosen parantamisen
suhteen. Täten kuluneen ajan oli hän kuitenkin kovasti nelistäen
voittanut takaisin ja saavutti nyt Ravenswoodin siinä, missä tie kulki
avaran suon poikki. "Seis, herra!" huusi Bucklaw. "_Minä_ en ole
mikään valtiollinen vehkeilijä -- en mikään kapteeni Craigengelt, jonka
henki on siksi kallis, ettei sitä voi panna vaaralle alttiiksi oman
kunnian puolustamisen tähden. Minä olen Frans Hayston, Bucklaw'n
kartanon herra, eikä minua kukaan mies saa häväistä sanalla, teolla,
liikkeellä eikä katseella minun vaatimatta häntä siitä vastuuseen."

"Se on sangen hyvä, herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi
Ravenswood mitä vakavimmalla, huolettomimmalla äänellä. "Mutta minulla
ei ole mitään riitaa teidän kanssanne enkä tahdokaan semmoista. Meidän
tiemme kotiin päin, samoin kuin myös elämäntiemme, käyvät eri suuntiin;
meillä ei ole aihetta olla toistemme tiellä."

"Eikö ole?" tiuskaisi Bucklaw pikaisesti. "Niin totta kuin tuolla on
taivas, onpa sentään, sanon minä! -- Te haukuitte meitä vehkeileviksi
maankiertäjiksi!"

"Muistakaa tarkemmin, herra Bucklaw; sillä nimellä tarkoitin vain
teidän kumppanianne, ja te tiedätte itsekin, ettei hän ole mikään sen
parempi."

"Entäs sitten! Hän oli silloin minun kumppanini, eikä kukaan saa
haukkua minun kumppaniani, ei syystä eikä syyttömästi, niin kauan kuin
hän on minun seurassani."

"Jos niin on, herra Bucklaw", vastasi Ravenswood yhä yhtä vakavasti,
"niin teidän pitäisi olla tarkempi seuralaistenne valitsemisessa, tai
saatte liiaksi tekemistä kaikkia puolustellessanne. Menkää kotiin
nukkumaan, herra, ja olkaa huomenaamulla järkevämpi vihassanne."

"Ei niin, herra Ravenswood, minä en ole sellainen kuin te luulette.
Ylpeät silmänluonnit ja viisaat sananparret eivät tässä lopeta asiata.
Sitä paitsi te haukuitte minua puukkojunkkariksi, ja teidän pitää
peruuttaa se sana ennenkuin me eroamme."

"Sitä tuskin voinen", virkkoi Ravenswood, "jollen saa parempaa syytä
huomata erehdystäni kuin mitä te nyt annatte."

"No sitten, herra Ravenswood", sanoi Bucklaw, "koska te ette tahdo
selittää loukkaustanne tai peruuttaa sitä ettekä myös määrää
kaksintaistelupaikkaa, niin täytyypä -- joskin vastahakoisesti siten
kohtelen teidän laatuistanne miestä -- teidän nyt saada minulta kova
sana ja kova korvapuusti."

"Kumpaakaan ei tarvita", vastasi Ravenswood. "Minä olen jo kylläksi
koettanut välttää kahakkaa teidän kanssanne. Mutta jos se on teidän
tosi tahtonne, niin tämä paikka on yhtä sopiva kuin joku muukin."

"Alas hevosen selästä sitten ja tempaiskaa miekka tupesta", sanoi
Bucklaw, itsekin samoin tehden. "Minä olen aina pitänyt ja sanonut
teitä kelpo mieheksi; mieleni olisi paha, jos minun täytyisi muuttaa
ajatukseni."

"Siihen ette saa syytä, herra", vastasi Ravenswood hypäten alas
hevosensa selästä ja asettuen puolustusasentoon.

Heidän miekkansa kilahti yhteen, ja Bucklaw alkoi taistelun suurella
kiivaudella. Hän oli sangen tottunut tämmöisiin asioihin ja kuuluisa
taidostaan ja nopeudestaan aseensa käyttämisessä. Tässä tilaisuudessa
ei kuitenkaan hänellä ollut etua taidostansa. Sillä hän oli
närkästyksissään huolettomasta, ylenkatseellisesta tavasta, jolla
Ravenswoodin nuoriherra kauan aikaa oli kieltäytynyt tappelusta ja
viimein siihen suostunut. Suuttumuksestaan yltyneenä Bucklaw siis
ajattelemattoman kiivaasti alkoi hyökkäyksensä. Ravenswood puolestaan,
jonka taito oli yhtä suuri ja mieli paljon tyynempi, tyytyi
pääasiallisesti suojelemaan itseään eikä edes käyttänyt hyväkseen paria
edullista tilaisuutta, jotka vastustajan kiivaus olisi hänelle
tarjonnut. Viimein Bucklaw teki hurjan rynnäkön aikoen lopettaa koko
leikin; mutta siinä yrityksessä hänen jalkansa horjahti, ja hän kaatui
lyhytruohoiselle nurmikolle, jolla he taistelivat. "Pitäkää henkenne,
herra", lausui nuori Ravenswood, "ja parantakaa elämänne, jos voitte."

"Se olisi vain rajasuutarin paikkaustyötä, pelkään minä", virkkoi
Bucklaw hitaasti kohoutuen maasta ja ottaen miekkansa. Hän oli paljon
vähemmin hämmästyksissään vastustajansa voitosta kuin mitä niin
maltittomasta miehestä olisi luullut. "Kiitoksia hengestäni, herra",
jatkoi hän. "Tässä on käteni, en kanna teille vihaa, en kovan onneni
enkä teidän paremman miekkailutaitonne vuoksi."

Ravenswood katsoi hetken aikaa häneen kiinteästi, sitten hän ojensi
hänelle kätensä. "Bucklaw", lausui hän "te olette kelposydäminen poika,
ja minä olen tuominnut teitä väärin. Hartaasti pyydän teiltä anteeksi
sitä sanaa, joka teitä loukkasi. Virkoin sen ajattelemattomasti ja
varomattomasti ja nyt uskon varmaan, että se sattui aivan väärään
paikkaan."

"Uskotteko niin todellakin, herra Ravenswood?" kysyi Bucklaw, ja hänen
kasvonsa saivat samassa jälleen luonnollisen, iloisesti huolettoman ja
rohkean näkönsä. "Sepä on enemmän kuin teiltä toivonkaan. Sillä teidän
laatuisenne miehet, herra, eivät juuri helpolla peruuta ajatuksiansa
eikä sanojaan."

"Sitä en teekään, kun kerran olen ne tarkkaan punninnut", sanoi
Ravenswood.

"Sitten te olette hiukan viisaampi kuin minä, sillä minä käyn aina
ensin kaksintaisteluun ystävieni kanssa ja perästäpäin vasta
selvittelemisiin. Jos toinen meistä kaatuu, niin asia on kuitti;
jollei, niin ihmiset ovat aina sodan jälkeen taipuvaisimmat rauhaan. --
Mutta mitä tuo hoilaava poikanulikka tahtonee?" lisäsi Bucklaw. "Kunpa
Jumala olisi lähettänyt hänet tänne muutamia minuutteja aikaisemmin!
Mutta pitihän sentään leikistä joskus tulla loppu, ja saattaahan tämä
kenties olla yhtä hyvä kuin toinenkin."

Hänen puhuessaan poika läheni ruoskien aasia, jonka selässä istui, niin
että juhta kipaisi parasta vauhtiansa, ja hoilautti, niinkuin joku
Ossianin sankareista, heille äänensä edeltäkäsin: "Herrat! -- Herrat,
paetkaa! Emäntä käski sanoa teille, että hänen talossaan oli miehiä,
jotka ovat ottaneet kapteeni Craigengeltin vangiksi ja etsivät
Bucklaw'ta ja teidän pitää, sanoi hän, ratsastaa minkä jaksatte."

"Totta tosiaan, se on aivan oikein, poikaseni", sanoi Bucklaw, "tässä
on sinulle hopeinen kuudenpennyn raha sanomasta; ja antaisin kaksi sen
vertaa kenelle hyvänsä, joka ilmoittaisi minulle minnepäin minun pitää
ratsastaa."

"Sen saatte tietää minulta, Bucklaw", virkkoi Ravenswood, "tulkaa minun
kotiini Wolfs Cragiin. On siinä vanhassa tornissa paikkoja, missä
voitte olla hyvässä piilossa, vaikka tuhat miestä tulisi teitä
etsimään."

"Mutta siitä koituisi teille itsellenne vastusta, herra Ravenswood. Ja
jollette jo kenties liene takertunut meidän jakobiittirettelöömme, niin
on tarpeetonta, että minä vedän teidät perässäni siihen pulmaan."

"Vielä mitä, ei minulla ole mitään pelkäämistä."

"No sitten seuraan teitä mielelläni; sillä, totta puhuen, en tunne sitä
lymypaikkaa, mihin Craigie-veli aikoi viedä meidät täksi yöksi. Ja olen
varma siitä, että hän, jos hän joutuu kiinni, ilmaisee kaiken toden
minusta ja kaksikymmentä valhetta teistä päälliseksi pelastaaksensa
itsensä pulasta."

He nousivat nyt hevosten selkään ja läksivät yhdessä ratsastamaan
poiketen maantieltä ja seuraten harvoin käytyjä, raivaamattomia
kangaspolkuja. Nämä herrat olivat tämmöisiin metsästysretkillään hyvin
tottuneet; muiden olisi ollut sangen vaikea saada niistä selvää. He
ratsastivat jonkin aikaa ääneti, kulkien niin joutuisasti kuin
Ravenswoodin ratsun väsymys sieti, kunnes yö vähitellen oli luonut
pimeänsä heidän ympärilleen. Silloin he hidastuttivat kulkuaan siitä
syystä, että oli vaikea pitää tietä silmällä, ja myös siinä toivossa,
etteivät he enää olleet takaa-ajajien nähtävissä tai saavutettavissa.

"Ja nyt, kun olemme vetäneet suitset tiukemmalle", virkkoi Bucklaw,
"niin mielelläni kysyisin jotakin teiltä, herra Ravenswood."

"Kysykää vain, olkaa hyvä", sanoi Ravenswood, "mutta älkää panko
pahaksi, jollen vastaa kysymykseen siinä tapauksessa etten katso sitä
sopivaksi."

"No niin, kysymykseni, suoraan puhuen, olisi tämmöinen", vastasi
Bucklaw. "Mikä vanhan pirun nimessä on voinut saattaa teidät, joka
pidätte niin pyhänä hyvää mainettanne, edes hetkeksikään antautumaan
semmoisten veijarien ja heittiöiden pariin kuin Craigengelt ja Bucklaw
ovat ihmisten silmissä?"

"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain
yhtä hurjien kumppanien seuraa."

"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte
liittomme?" kysyi Bucklaw vielä.

"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut", sanoi Ravenswood, "ja että
olin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt
kun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne,
virkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen
Craigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän
että sydämen puolesta?"

"Suoraan sanoen", vastasi Bucklaw, "syynä siihen on se, että olen hupsu,
joka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva
Girnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä,
ja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa
jotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki,
minkälaisessa pulassa olin; hän --ainahan piru väijyy oven kynnyksellä
-- syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta
valtakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S:t Germainissä;
hän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa -- ja minä olin niin tuhma
pöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan,
varmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän
sain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain,
kukkojen, koirien ja hevosten kanssa."

"Niin on, Bucklaw", sanoi Ravenswood. "Itse te olette todellakin
ruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät."

"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood", vastasi toinen. "Mutta
älkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta,
kelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä
teidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on
syövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä
hänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa
välillä."

"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse
sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän
mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"

"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa
aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä
siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa
verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita
päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies
kuoliaaksi."

"Se ei ollutkaan mielessäni", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. "Niin
totta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni
käydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista
teoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle
tehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun
hänen rinnassaan."

"Aivan niin", jatkoi Bucklaw, "ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja
huutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun _ulos_
hänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte
säikähdyttänyt ukon kuoliaaksi."

"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli", vastasi Ravenswood,
"Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen
kovuutensa on aiheuttanut -- hän on peräti hävittänyt vanhan
aatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina
skotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia
pahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea
eikä viholliselle vastusta."

"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele
viekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun
minun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa
minulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi
teoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa
suossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin,
herra Ravenswood, olisi voinut tulla murh -- -- ihmistappaja siitä
syystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne."

"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä", virkkoi Ravenswood,
"kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se
hyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat
valepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien,
jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja
joiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on
sulkenut syliinsä."

"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan", sanoi Bucklaw, "ja
niin aionkin tehdä hyvin pian -- se on: kun vanha rouva Girnington on
kuollut."

"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran
sanoi?" kysyi Ravenswood. "Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu
hyvistä päätöksistä -- mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin
tehdään kuin pannaan toimeen."

"Niin on", vastasi Bucklaw. "Mutta minä aionkin tehdä alun tänä
siunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden
korttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista
lajia."

"Vähänpä kiusausta teille tulee Wolfs Cragissa, sanoi Ravenswood. En
tiedä, voinenko luvata teille muuta kuin katoksen suojaksenne. Kaikki
meidän viini- ja ruokavaramme, vieläpä enemmänkin, suli tyhjiin viime
tilaisuudessa.

"Kulukoon pitkä aika ennenkuin taas tarvitaan viini- ja ruokavaroja
samanlaista tilaisuutta varten", toivotti Bucklaw. "Mutta teidän ei
olisi pitänyt juoda viimeistä pulloanne hautajaisissa; se tuottaa
onnettomuutta."

"Onnettomuutta luullakseni tuottaa kaikki, mikä minuun kuuluu", sanoi
Ravenswood. "Mutta tuossa jo onkin Wolfs Crag, ja kaikki, mitä se vielä
sisältää, on teille tarjona."

Meren mainingin kohina oli jo kauan ilmaissut, että he lähenivät
rantakallioita, joiden korkeimmalle kukkulalle tornin perustaja oli
rakentanut asuntonsa niinkuin kotka pesänsä. Kalpea kuu, joka siihen
saakka oli taistellut ajelevien pilvien kanssa, paistoi nyt ja näytti
heille yksinäisen, paljaan tornin kukkulamaisella kalliolla, joka
kallistihe Pohjanmereen. Kolmelta taholtaan tämä kallio oli äkkijyrkkä;
neljäs, mantereelle päin oleva, oli ennen muinoin ollut kaivannon ja
laskusillan suojelema. Mutta silta oli nyt hajallaan ja rappiolla ja
kaivanto oli puoleksi ummessa, niin että hevosmies saattoi ratsastaa
sen yli ahtaaseen pihaan. Oikealta ja vasemmalta puolelta rajoittivat
pihaa matalat, puoleksi hajonneet tallit sekä muut ulkohuoneet;
mantereen puolelta sen sulki matala, nastallinen muuri. Ja neliön
neljännellä, perimmäisellä taholla kohosi itse torni, joka törrötti
korkeana ja kaitaisena, rakennettuna harmaasta kivestä, kimallellen
kuutamossa aivan kuin valkeaan kääriliinaansa puettu jättiläiskummitus.
Autiomman, kolkomman näköistä asuinpaikkaa olisi ollut vaikea
mielessään kuvitella. Ja meren synkkä, raskas kohina, kun laine
toisensa perästä syöksyi syvässä syvyydessä kalliorantaa vastaan,
vaikutti korvaan samalla tavalla kuin itse paikka silmään -- se ilmaisi
lakkaamatonta, loppumatonta surua, johon osaksi sekaantui kauhua.

Vaikka ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, niin ei ollut mitään
merkkiä, josta olisi voinut huomata, että tässä rappeutuneessa
asunnossa oli elävä asukas; yhdestä ainoasta ikkunasta -- vaikka siellä
täällä seinissä, eri korkeudella ja eri välimatkojen päässä toisistaan,
näkyi hyvinkin monta pientä ikkunaa ilman mitään järjestystä --
pilkoitti hämärä valo.

"Tuossa", sanoi Ravenswood, "istuu ainoa miespalvelija, joka on jäänyt
Ravenswoodin taloon; ja hyväpä, että edes hän on jäänyt, sillä muuten
meillä ei olisi paljon toivoa saada valoa eikä lämmintä. Mutta
ratsastakaa varovasti jäljestäni; tie on kapea, sille ei mahdu kahta
hevosta rinnakkain."

Tie kulkikin nyt todella jonkinlaista kaitaista taipaletta myöten,
jonka takana torni kohosi niemen päässä. Siitäkin näkyi, miten
Skotlannin paronit määrätessään asuntonsa sekä aseman että
rakennusmuodon aina olivat pitäneet silmällä yksinomaan sitä puolta,
että siitä tulisi vahva turvapaikka, jättäen kaiken mukavuuden
syrjäseikaksi.

Kulkien varovaisesti, niinkuin tämän jylhän asunnon isäntä oli
käskenyt, he pääsivät onnellisesti pihalle. Mutta kesti kauan aikaa,
ennenkuin Ravenswood ponnistuksistaan huolimatta sai vastauksen, vaikka
hän kovasti kolkutteli matalakaariseen porttiin ja yhä uudelleen huusi
Kalebia avaamaan ja päästämään heidät sisään.

"Ukko varmaan on lähtenyt pois", sanoi Ravenswood, "tai lieneekö saanut
halvauksen. Olisihan tämmöisellä pauhinalla pitänyt saada kaikki
seitsemän unikekoakin hereille!"

Viimein heikko, epäröivä ääni kuitenkin vastasi: "Nuoriherra --
Ravenswoodin nuoriherra, tekö se olette?"

"Niin, minä olen täällä, Kaleb, portti auki joutuisaan!"

"Mutta tekö tosiaan olette omassa lihassa ja luussa? Sillä mieluummin
katsoisin viittäkymmentä pirua suoraan silmiin kuin oman herrani haamua
tai kummitusta. -- Sentähden, vaikka olisittekin kymmenin kerroin
herrani, korjautukaa tiehenne, jollette ole tullut elävässä ruumiissa,
luissanne, lihoissanne."

"Minä tässä olen, sinä ukko hupakko", vastasi Ravenswood,
"ruumiillisessa muodossa ja elävänä, paitsi että olen puolikuollut
vilusta."

Valo katosi ylimmästä ikkunasta ja pilkoitti aukosta toisensa perästä,
hitaasti aleten. Siitä näkyi, että sen kantaja varovaisesti astuskeli
alas kiertorappusia myöten eräässä niistä pienistä torneista, jotka
koristivat ison tornin kulmia. Ukon astumisen hitauden vuoksi päästi
Ravenswood suustansa pari närkästynyttä sanaa, ja hänen kumppaninsa,
joka oli vielä maltittomampi, aivan kuin elohopea, kirosi useampaan
kertaan. Kaleb taas pysähtyi, kun salpa oli vedettävä ovelta, ja
uudestaan kysyi, olivatko he tosiaan tämän maailman miehiä, kun näin
yösydämellä pyrkivät sisään?

"Jos saisin sinut kynsiini, vanha hupsu", sanoi Bucklaw, "antaisinpa
sinulle tuntuvia todistuksia siitä, että _minä_ olen luuta ja
lihaa."

"Avaa ovi, Kaleb", virkkoi isäntä lempeämmällä äänellä, osaksi siitä
syystä, ettei hän tahtonut loukata vanhaa, uskollista hovimestariansa,
osaksi senvuoksi, ettei hän luullut kovista sanoista olevan paljoakaan
apua niin kauan kuin Kaleb oli lujan, rautalevyllä vahvistetun tammisen
oven takana.

Vihdoin viimein Kaleb vapisevin käsin työnsi syrjään salvat, avasi
raskaan oven ja seisoi nyt heidän edessään. Lekottava lamppu, jota hän
piti toisessa kädessään, toisella varjellen ja varjostaen sen liekkiä,
valaisi hänen harvoja, harmaita hiuksiaan, hänen kaljua päälakeaan ja
kulmikkaita, laihoja kasvojaan. Pelkäävä ja samalla kohtelias silmäys,
jonka hän loi ympärilleen, valon ja varjon vaihtelu hänen harmaan
tukkansa ja valaistujen kasvojen yllä, se kaikki olisi näyttänyt
kauniilta maalauksessa. Mutta matkustajillamme oli siksi kiire päästä
katoksen alle, nousevaa rajuilmaa pakoon, etteivät he malttaneet
ihailla tuota maalauksellista kauneutta.

"Tekö se olette, herra kulta? Tekö se olettekin todella?" huusi vanha
palvelija. "Minun on paha mieli, kun te niin kauan saitte seisoa ja
odottaa oman ovenne edessä. Mutta kuinka voinkaan tietää, että niin
pian näkisin teidät jälleen ja vielä vieraan herran, ja" -- (hän huusi
nyt jollekulle tornin asukkaalle ikäänkuin erikseen, äänellä, jonka
muka ei pitänyt kuulua pihalla-olijoille: 'Anna-Maija, tyttö hoi! Joudu
minkä kerkiät ja lisää puita takkaan. Ota vanha kolmijalkainen tuoli,
tai mitä muuta hyvänsä, josta mitä pikimmin saat hyvän loimun.').
"Pelkäänpä että me olemme sangen huonoissa varoissa, sillä emme
luulleet teidän palaavan useampiin kuukausiin; muuten olisi teidät
kyllä vastaanotettu säätynne mukaan, niinkuin oikeus ja kohtuus on.
Mutta sittenkin --"

"Samantekevää, Kaleb", keskeytti Ravenswood, "meidän pitää saada
hevosemme katoksen alle ja itsemme samaten miten parhaiten voimme.
Toivonpa, ettet ole pahoilla mielin siitä, että tulin takaisin pikemmin
kuin luulit?"

"Pahoilla mielinkö, korkea-arvoinen herra lordi? -- Minä olen varma,
että kaikki kunnon ihmiset suovat teille lordin nimityksen, joka teidän
jaloilla esi-isillänne on ollut kolmensadan vuoden kuluessa, eikä
siihen kysytä kenenkään peruukin lupaa. Minäkö olisin pahoilla mielin
siitä, että lordi Ravenswood käypi katsomassa yhtä omista
kartanoistaan!" -- (Sitten hän taas puhui erikseen näkymättömälle,
kulissientakaiselle kumppanilleen: 'Anna-Maija, tapa muniva kana
arvelematta. Kullakin päivällä on huoli itsestään'). -- "En tahdo
sanoa, että tämä olisi meidän paras kartanomme", lisäsi ukko kääntyen
Bucklaw'n puoleen, "tämä on vain turvapaikka, missä lordi Ravenswood
saattaa piillä -- tai ei juuri _piillä_, vaan olla poissa tieltä
metelisinä aikoina niinkuin tätä nykyä, jolloin hänen ei sovi asua
keskemmällä maassa missään paremmista, uhkeimmista kartanoistaan.
Muuten ihmiset arvelevat Wolfs Cragin ulkomuodon sen muinaisaikuisen
rakennustavan vuoksi ansaitsevankin tarkkaa katselemista."

"Ja sinä olet päättänyt, että meidän pitää nyt saada tilaisuus sitä
oikein tarkkaan katsella", sanoi Ravenswood, jota suuresti huvitti
nähdä, mitä kaikkia koukkuja vanhus keksi saadaksensa heidät viipymään
ulkona kunnes hänen liittolaisensa Anna-Maija oli sisäpuolella
valmistanut varustuksensa.

"No, vähätpä nyt kartanon ulkomuodosta, veli veikkonen!" sanoi Bucklaw.
"Annapas vain meidän nähdä sisusta ja hevosten talli, se on pääasia."

"Aivan oikein, herra -- aivan niin, herra -- epäilemättä, herra -- kun
minun herrani ja joku hänen korkea-arvoisista kumppaneistaan" --

"Mutta hevosemme, ukko kulta, meidän hevosemme -- ne saavat iänikuisen
patin, jos niiden näin kovan ajon perästä täytyy seisoa tässä kylmässä,
ja minun ratsuni on liian kallis, että antaisin sen pilattavaksi.
Sentähden sanon vielä kerran: meidän hevosemme", huusi Bucklaw.

"Kyllä -- kyllä -- teidän hevosenne -- kyllä -- minä huudan tallirengit
tänne." Ja miehen äänellä Kaleb huusi, niin että koko vanha torni
kajahti: "Jussi -- Wille -- Santeri! -- Pojat ovat kylässä tai
nukuksissa", sanoi hän vähän aikaa odotettuansa vastausta, jota,
niinkuin hän hyvin tiesi, ei kuitenkaan ollut mahdollista saada.
"Kaikki käy nurin, kun ei isäntä ole kotona. Mutta voinhan minä itsekin
ottaa teidän elukkanne hoitooni."

"Kyllä se paras taitaa olla", virkkoi Ravenswood, "sillä muuten ei
minulla ole juuri paljoa toivoa, että ne tulisivat hoidetuiksi."

"Hs, hyvä herra -- vaiti, Jumalan tähden", kuiskasi Kaleb rukoilevalla
äänellä hiljaa isännälleen. "Vaikka te ette pidä mitään lukua omasta
maineestanne, säästäkää toki minun hyvä nimeni. Ja täysi työ meille
sittenkin tulee kaikista valheistani huolimatta saada tämä yö
säädynmukaisesti vietetyksi."

"Hyvä, hyvä on, älä ole milläsikään", sanoi herra, "mene vain talliin.
Lieneehän siellä heiniä ja kauroja, toivon minä?"

"On, on, runsaasti heiniä ja kauroja!" Näin hän lausui ääneen ja
rohkeasti, mutta lisäsi hiljaa: "Onhan siellä pari kapallista
rantakauroja sekä muutama vihko luhtaheiniä, jotka hautajaisista jäivät
tähteiksi."

"Hyvä on", sanoi Ravenswood ottaen lampun palvelijansa vastahakoisesta
kädestä. "Minä itse näytän vieraalle tulta rappusissa."

"Ei se suinkaan käy laatuun, hyvä herra -- malttakaa mieltänne vain
viisi minuuttia tai kymmenen, taikka, jos oikein kauan viivyn,
neljänneksen tuntia, ja katsokaa kuinka korealta Bass-lahti ja
Pohjois-Berwickin alanko näyttää kuutamolla, kunnes olen korjannut
hevoset. Minä tahtoisin saattaa teitä niinkuin teitä tulee saattaa,
teitä, lordi Ravenswood, ja teidän korkea-arvoista vierastanne. Ja
minulla on kaikki hopeiset kynttiläjalat lukon takana, ja tämä lamppu
ei sovi -- --"

"Kylläpä se sillä välin kelpaa", sanoi Ravenswood, "eikä sinulle tule
mitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on
puoli kattoa poissa."

"Niin on, hyvä herra", vastasi uskollinen palvelija, heti kuitenkin
kerkeällä neuvokkaisuudella lisäten, "ja ne laiskurit katonkattajat
eivät vieläkään ole käyneet sitä korjaamassa, lordi Ravenswood."

"Jos mieleni tekisi tehdä pilaa sukuni häviöstä", sanoi Ravenswood
neuvoen vierasta yläkertaan, "niin saisin runsaasti aineksia ukko Kaleb
rukasta. Hänellä on sydämen asiana puhua kaikista meidän kurjaan
talouteemme kuuluvista asioista ei niinkuin ne todella ovat, vaan
niinkuin niiden hänen mielestänsä pitäisi olla. Ja totta puhuen minua
on usein huvittanut nähdä, mitä kaikkia keinoja se miesparka keksii
hankkiaksensa semmoista, mitä hänen mielestänsä talon kunnia vaatii. Ja
vielä lystillisemmät ovat hänen selityksensä, kun joku kalu puuttuu,
jonka puutteen täyttämiseksi ei hänenkään älynsä ole voinut mitään
keinoa keksiä. Mutta vaikka ei tornini suinkaan ole avarimpia, niin
onpa meidän sentään vaikea ukon avutta löytää se kamari, missä valkea
palaa takassa."

Näin sanoen hän avasi salin oven. "Tässä ainakaan", virkkoi hän, "ei
ole valkeaa eikä vuodetta."

Sali olikin todella häviön perikuva. Tässä avarassa holvikattoisessa
huoneessa, jonka lakihirret, kokoonliitetyt aivankuin Westminsterissä,
olivat päistään kömpelöillä veistoksilla koristetut, oli melkein kaikki
samassa tilassa kuin lordi Allan Ravenswoodin hautajaispitojen lopulla.
Suuri tamminen pöytä oli vielä täynnä alassuin kumotuita pikareita ja
nahkaleilejä, tinaisia tuoppeja sekä pulloja. Lasit, juhla-iloa
vähemmän kestävät astiat, olivat sirpaleina kivisellä lattialla; monta
niistä olivat vieraat tahallaankin uhranneet innostuessaan jostakusta
mieluisesta maljasta. Mutta hopea-astiat, joita tätä tilaisuutta varten
oli lainattu ystäviltä sekä sukulaisilta, oli heti huolellisesti
korjattu, kun yllämainitut, yhtä tarpeettomat kuin sopimattomat
tuhlaavaiset pidot oli pidetty ja lopetettu. Sanalla sanoen: ei näkynyt
enää mitään, mikä olisi ilmaissut rikkautta; kaikki tähteet puhuivat
äskeisestä tuhlauksesta ja nykyisestä häviöstä. Mustat verkaverhot,
jotka äsken olleessa surujuhlassa oli ripustettu koinsyömien,
repalaisten tapettien sijalle, oli osaksi revitty alas, niin että ne
riippuivat seinältä erisuuruisina riekaleina paljastaen seinän karkean
muurauksen, jota ei ollut millään kalkituksella eikä siloituksella
tasoitettu. Kaatuneet tai sikinsokin heitetyt tuolit todistivat,
minkälaiseen vallattomaan melskeeseen surupidot olivat päättyneet.
"Tässä salissa, herra Bucklaw", lausui Ravenswood lamppua kohottaen,
"tässä salissa mellastettiin silloin, kun olisi pitänyt viettää
surujuhlaa; se on oikea kosto, että se nyt on surullinen, vaikka sen
pitäisi olla iloinen."

He poistuivat tästä kolkosta salista ja menivät yläkertaan, missä
Ravenswood turhaan avattuansa pari ovea viimein opasti vieraansa
pieneen, matoilla varustettuun eteishuoneeseen. Siinä he suureksi
iloksensa löysivät jokseenkin kelvollisen takkavalkean, jonka
Anna-Maija oli saanut viritetyksi jollakin semmoisella keinolla kuin
Kaleb taannoin oli neuvonut. Iloiten sydämessään, että tässä kuitenkin
oli parempi olo kuin mitä tähän asti linnassa oli näyttänyt olevan
tarjona, Bucklaw tyytyväisenä hieroi käsiänsä valkean yläpuolella ja
kuunteli nyt paremmalla mielellä Ravenswoodin nuorenherran
anteeksipyyntöjä. "Hyvää oloa", virkkoi tämä, "en teille voi tarjota,
sillä sitä ei minulla itsellänikään ole. Siitä on aikoja, kun nämä
seinät sitä ovat nähneet, jos lienevät ikänänsä nähneet. Katoksen
suojan ja kätköpaikan, ne minä, toivoakseni, kuitenkin voin suoda
teille."

"Ne ovat kelpo asioita, herra Ravenswood", vastasi Bucklaw, "ja jos
siihen lisäksi saisi suun täydeltä ruokaa ja viiniä, niin enpä tosiaan
tänä yönä muuta kaipaisikaan."

"Pelkäänpä", sanoi Ravenswood, "että te saatte vain kurjan illallisen.
Minä kuulen juuri, kuinka Kaleb ja Anna-Maija siitä neuvottelevat.
Kaleb Balderston paralla on muiden avujensa ohella sekin, että hän on
vähän kuuro. Tästä johtuu, että paljon siitä, mitä hän on hiljaa
erikseen puhuvinansa, saa kuulla koko seura ja erittäinkin ne, joilta
hän hartaimmin tahtoisi salata pienet juonensa. -- Kuulkaapas!"

He rupesivat kuuntelemaan ja kuulivat vanhan palvelijan puhelevan
Anna-Maijan kanssa seuraavalla tavalla: "Älä ole milläsikään, älä ole
milläsikään, tyttö. Pitää näyttää iloiselta, vaikka peli olisi kuinka
huono."

"Mutta muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne
tai saappaan pohjanahka!"

"Sano erehtyneesi -- sano erehtyneesi", neuvoi uskollinen hovimestari
lepyttävällä, matalalla äänellä. "Ota koko syy niskoillesi, älä anna
vain talon kunnian joutua pilalle."

"Mutta kana", vastusteli Anna-Maija, "huu, sehän istuu jossakin laen
kohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija
voi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin
näkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta
valoa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa
kädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä
tappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat
meidän ainoan valkeamme ääressä?"

"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija", lohdutti muonamestari. "Maltas
pikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä."

Heti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että
huoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.

"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?"
kysyi Ravenswood.

"_Toivoako_, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!" sanoi
Kaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka
ilmaisi epäilystä. "Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa
kartanossanne, lordi Ravenswood? -- Vai toivoa, että saisitte
iltaruokaa, tosiaan! -- Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan
meillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai
halsterilla paistettaviksi. -- Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!"
huusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.

"Se on aivan tarpeetonta", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden
vaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin
hätää. "Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain
leipäpalanen."

"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!" huusi Kaleb, paljon huokeammin
hengähtäen. "Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on,
lienee tarpeeksi kylmää -- vaikka enin osa kylmästä paistista ja
piirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus
ja kohtuus vaatikin -- --"

"Kuules, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Jo on aika kerrassaan tehdä loppu
tästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja
sentähden, ymmärräthän -- --"

"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen
takaan", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että
hän ymmärsi. "Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa,
mutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi
moittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä
pahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan
pahoissa pihdeissä", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka
ensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, "vaikka epäilemättä
emme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai
mitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee -- mitä apua valheista?
-- onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme
kertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi
liha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja -- onhan meillä kannikka
lammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja -- ja -- niin, siinä
onkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa."

Ja aivan iloisella mielellä hän nyt kantoi esille vähäiset
vieraanvaransa ja asetti ne hyvin juhlallisesti pienelle pyöreälle
pöydälle, joka oli herrojen välissä. Nämä kävivätkin kimppuun hyvällä
ruokahalulla pelästymättä aterian halpaa laatua tai niukkuutta. Ja
Kaleb palveli heitä juhlallisen kohteliaasti, ikäänkuin olisi toivonut
voivansa kunnioittavalla toimeliaisuudellaan täyttää sen puutteen,
ettei ollut useampia palvelijoita.

Mutta ah! Paljonko tämmöisissä tilaisuuksissa ulkonaiset seikat, vaikka
niitä noudatettaisiin kuinka tarkasti ja huolellisesti, voivat
haihduttaa mielestä itse ruoka-aineitten vaillinaisuutta? Bucklaw
rupesi hartaalla halulla syötyänsä aika palan lampaan lapaluusta, joka
jo kolme kertaa oli ollut veitsen alla, pyytämään nyt olutta.

"Enpä juuri taida uskaltaa kehua oluttamme hyväksi", sanoi Kaleb.
"Maltaat olivat huonot, ja hirveä ukonilma kävi viime viikolla. Mutta
sellaista vettä kuin tässä talossa on, te harvoin olette tainnut nähdä,
Bucklaw'n herra, siitä tahtoisin lyödä vetoa."

"Mutta jos teidän oluenne on huonoa, niin voittehan antaa meille tilkan
viiniä", sanoi Bucklaw irvistellen kuullessaan mainittavan sitä
puhdasta juomaa, jota Kaleb niin hartaasti kehui.

"Viiniäkö?" vastasi Kaleb hämmästymättä. "On meillä viiniäkin
yltäkyllin. Vasta siitä on kaksi päivää -- voi, että sen piti tapahtua
semmoisesta syystä -- kun tässä talossa juotiin niin paljon viiniä,
että iso vene siinä olisi voinut uida. Viinistä ei ole koskaan ollut
puutetta Wolfs Cragissa."

"Tuo sitten meille vähäsen viiniä", käski isäntä, "sen sijaan että
lörpöttelet siitä." Ja Kaleb läksi rohkeasti tähän toimeensa.

Jokaisen tyhjennetyn tynnyrin koko vanhassa kellarissa Kaleb kaatoi
alassuin ja pudisti siinä hurjassa toivossa, että claret-viinin
pohjasakoilla voisi edes saada täytetyksi sen suuren tinatuopin, joka
hänellä oli kädessä. Mutta onnettomuudeksi ne olivat jok'ainoa kovin
tarkkaan tyhjennetyt. Kaikilla puristamisilla sekä muilla tempuilla,
joita hän vanhana juomanlaskijana osasi käyttää, ei tullut kuitenkaan
kokoon enempää kuin puoli korttelia, joka näytti olevan juomakelpoista.
Mutta Kaleb oli liian hyvä kenraali jättääkseen tantereen peittämättä
tappiotaan edes jollakulla sotajuonella. Rohkeasti hän paiskasi tyhjän
pullon maahan, ikäänkuin hän sisäänastuessaan olisi kompastunut.
Kutsuen Anna-Maijaa pyyhkimään viiniä, jota ei ollutkaan kaatunut, hän
kantoi sitten toisen astian pöytään ja sanoi toivovansa, että vielä
olisi sen verran jäljellä kuin herrat tarvitsivat. Ja olipa siinä
todellakin tarpeeksi; sillä Bucklawkaan, vaikka hän oli viinirypäleen
mehun uskollisia ystäviä, ei uskaltanut uudistaa ensimmäistä
rynnäkköänsä Wolfs Cragin viinivarain kimppuun, vaan tyytyi, joskin
vastahakoisesti tosin, selvään veteen. Leposijoista huolehdittiin nyt;
ja koska salakamari määrättiin Bucklaw'lle, sai Kaleb siitä erinomaisen
soveliaan syyn, joka selitti kaikki vaillinaisuudet huonekalujen,
makuuvaatteitten ynnä muitten suhteen.

"Sillä kuka", sanoi hän, "olisi arvannutkaan, että tulisi tarve käyttää
salakamaria? Sitä ei ole käytetty Gowrien salaliiton jälkeen, enkä minä
ole koskaan uskaltanut antaa vaimoihmisen saada siitä tietoa, sillä
senhän te ymmärtänette, hyvä herra, ettei se sitten enää kauan pysyisi
salaisena kamarina."




SEITSEMÄS LUKU.


    Salissa takka musta, kylmillään,
    ei ilomaljaa pöydän päällä näy,
    ei vuode viekoittele lämmöllään.
    "Huh!" sanoi Linnen herra, "hauskaks ei tää käy."

                             _Vanha laulu_.

Tämmöiset tunteet, joista tämä kaunis vanha laulu kertoo, liikkuivat
Linnen herran mielessä kun hän tuhlattuaan koko omaisuutensa näki
olevansa ainoa hylätty asukas "autiossa asunnossaan." Ja jokseenkin
samanlaiset mahtoivat myös olla Ravenswoodin nuorenherran tunteet, kun
hän nyt istui autiossa tornissaan. Hänellä oli kuitenkin yksi etu,
josta tuhlaajapoika mainitussa laulussa ei voinut kehua, se nimittäin,
että hänen köyhyytensä, vaikka se olikin yhtä suuri, ei kuitenkaan
ollut hänen oman ajattelemattomuutensa aiheuttama. Hänen köyhyytensä
oli isän perintö, ja jos siihen lisäämme hänen aatelisverensä sekä
vielä aatelisnimen, jonka kohteliaat saattoivat hänelle suoda ja
epäkohteliaat olla suomatta aivan mieltänsä myöten, niin siinä olikin
koko perintö, minkä hän oli esi-isiltänsä saanut.

Tämä surullinen, mutta silti lohduttava ajatus johtui kenties
onnettoman nuoren aatelisherramme mieleen, hiukan lieventäen hänen
raskasta mieltänsä. Aamu, joka on yhtä edullinen tyynelle miettimiselle
kuin runoilemisellekin poistaessaan yön pimeät, rauhoitti samalla
myöskin ne myrskyiset mielenliikutukset, joiden alaisena Ravenswoodin
nuoriherra edellisenä päivänä oli ollut. Hän pääsi nyt selville
erilaisista sydämessään liikkuvista tunteista, ja hän päätti lujasti
taistella niitä vastaan ja voittaa ne kokonaan. Tyynen, kirkkaan aamun
valossa avara rämeikkö, joka mantereen puolella näkyi linnasta, oli
hauskemman näköinen. Ja toisella puolella jalon ihana meri, karehtien
tuhansin hopeavärein, levittelihe peloittavassa, vaikka samalla myös
ihastuttavassa majesteetillisuudessaan taivaan ääreen asti. Tämmöisiä
rauhallisen yleviä näköaloja ei ihmissydän saata olla ihailematta
rauhattomimpinakaan hetkinään, ja niiden majesteetillisen vaikutuksen
alla itää jaloja, kunniakkaita tekoja.

Näin täytettyänsä itsetutkimuksen tärkeän velvollisuuden tavattoman
ankaralla tarkkuudella Ravenswood ensi toimekseen läksi katsomaan,
miten Bucklaw jaksoi lymypaikassaan. "Kuinka voitte nyt, herra
Bucklaw?" kuului hänen aamutervehdyksensä. "Miltä tuntui teidän
mielestänne vuode, jolla maanpakolaisuuteen tuomittu kreivi Angus
aikoinaan makasi täydessä turvassa, vaikka kuninkaan viha häntä
tulisesti vainosi?"

"Hm!" hymähti herännyt nukkuja. "Eipä minun sovi juuri valittaa, koska
olen maannut samassa paikassa, missä niin kuuluisa mies on majaillut
ennen minua. Mutta olihan sentään patja kovinta lajia, seinät
kosteanlaiset, ja rotat pitivät suurempaa hälinää kuin mitä Kalebin
ruoka-aitan tilasta päättäen olisinkaan voinut arvata. Ja jos tuon
rautaristikko-ikkunan edessä olisi ollut luukku tai vuoteen ympärillä
uutimet, niin olisi se, minun luullakseni, ollut mukavuuden lisänä."

"Kovin vähän mukavuutta tässä onkin, se on toden totta", virkkoi
Ravenswood katsahtaen ympärilleen pienessä kammiossa. "Mutta jos
tahdotte nousta ja tulla ulos, niin Kaleb on yrittävä hankkia
aamiaisen, joka tulee paremmaksi kuin teidän eilinen illallisenne."

"Älkää suinkaan laittako parempaa, hyvä herra", sanoi Bucklaw pystyyn
kohoten ja koettaen pukeutua niin hyvin kuin kammion pimeys salli.
"Älkää, sanon minä, suinkaan laittako sitä paremmaksi, jos toivotte,
että pysyisin aiotulla parannuksen tiellä. Yksin Kalebin tarjoaman
juoman muisto on paremmin masentanut himoni saada aamuryyppy päivän
alkajaisiksi kuin mitä kaksikymmentä saarnaa olisi voinut. Ja te, herra
Ravenswood, oletteko uljaasti taistellut sydänkäärmettänne vastaan?
Niinkuin näette, minä paraikaa poljen rikki omiani toisen toisensa
perästä."

"Aloittanut olen ainakin tappelun, Bucklaw, ja olen nähnyt kauniin
näyn: enkelin, joka tuli minun avukseni", vastasi Ravenswood.

"Voi minua poloista!" sanoi hänen vieraansa, "minulle ei tule mitään
ilmestyksiä, jollei isotätini, rouva Girnington, korjaa luitansa
hautaan. Ja silloinkin mielestäni olisi hyville päätöksilleni enemmän
vahvistusta siitä lihavasta perinnöstä kuin tädin haamun ilmestyksestä.
Mutta tuosta yllämainitusta aamiaisesta puhuen, herra Ravenswood --
vieläkö piirakkaan pantava metsäkauris samoilee omin sorkin, niinkuin
laulussa lauletaan?"

"Pitää tiedustella asiaa", vastasi isäntä. Ja hän läksi kamarista
Kalebia etsimään ja löysikin hänet viimein pimeästä, vankikomeron
tapaisesta kellarista, joka aikoinaan oli ollut talon ruoka-aittana.
Siellä vanha mies oli vaikeassa työssä; hän näet hieroskeli tinapulloa
kirkkaaksi, jotta se näyttäisi hopeankaltaiselta. "Näin luullakseni se
kelvannee -- nyt varmaan se voi käydä hopeasta, jolleivät he vie sitä
kovin likelle ikkunan valoa!" Tämmöisiä toivomuksia ukko aika-ajoin
mutisi, ikäänkuin rohkaistaksensa itseään työn jatkamiseen. Mutta nyt
herran ääni keskeytti koko työn.

"Ota tämä", sanoi Ravenswoodin nuoriherra, "ja hanki mitä talouteen
tarvitaan." Näin sanoen hän ojensi vanhukselle kukkaron, joka
edellisenä iltana oli jo ollut joutumaisillaan Craigengeltin kynsiin.
Ukko punnitsi kädessään sitä vähäistä aarretta, pudistaen
hopeankarvaisia, harvoja hiuksiansa ja katsoen herraansa mitä
kipeimmällä sydämen tuskalla. "Siinäkö kaikki, mitä on tallella?" kysyi
hän surullisella äänellä.

"Kaikki mikä tätä nykyä on tallella", vastasi Ravenswood tekeytyen
iloisemmaksi kuin mitä hän ehkä toden teolla oli. "Siinä vain on
'vihreä vyötasku ja hiukkanen hopeaa', niinkuin vanhassa laulussa
lauletaan. Mutta kyllä meille joskus taas koittaa paremmat päivät,
Kaleb!"

"Mutta ennenkuin ne päivät koittavat", virkkoi Kaleb, "on, pelkään
minä, tuleva loppu siitä vanhasta laulusta ja vanhasta palvelijastakin
päälliseksi. Mutta ei käy laatuun, että minä puhun näin teille, hyvä
herra, kun te näytätte niin kalpealta. Ottakaa kukkaronne ja pitäkää
sitä taskussanne, niin että joltakin näyttää ihmisten silmissä. Ja jos
te, hyvä herra, tahtoisitte hyvää neuvoa totella, niin te ihmisten
seurassa ollessanne aina välistä ottaisitte sen esille ja pistäisitte
sen taskuun jälleen; siten ei kukaan meiltä kieltäisi lainaa huolimatta
kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."

"Mutta, Kaleb", vastasi Ravenswood, "minun aikomukseni on vielä yhä
sangen pian lähteä ulkomaille, ja minä soisin voivani lähteä rehellisen
miehen maineessa, jättämättä mitään velkaa jälkeeni, ainakaan omaa
ottamaani."

"Ja oikeus ja kohtuus onkin, että te lähdette rehellisen miehen
maineessa, ja niinpä te saattekin lähteä. Kaleb-ukko ottaa päällensä
kaikki, mitä talon tarpeeksi otetaan, ja siitä juuri taitaa tullakin
yhden miehen kantamus. Ja minä voin yhtä hyvin elää velkakopissa kuin
vapaanakin, ja teidän sukunne hyvä maine on pysyvä terveenä ja
tahrautumatta."

Ravenswood yritti turhaan saada Kalebia ymmärtämään, että hänen
vastahakoisuutensa tehdä velkaa siitä vain enenisi, jos vastuu velkojen
maksamisesta jäisi hänen palvelijallensa. Mutta hänen puheensa ei
tehnyt sen enempää vaikutusta kuin kuninkaan puheet pääministeriin,
joka on niin täydessä puuhassa koettaessaan keksiä keinoja ja neuvoja,
ettei hän kerkiä vaivata päätänsä niiden puolustamisella, jos niiden
oikeutta tai mahdollisuutta epäillään.

"Kylläpä Eva Smalltrash meille olutta lainaa", puhui Kaleb itsekseen.
"Onhan hän kaiken ikänsä ollut meidän herrasväkemme alustalainen --
kukapaties vielä ryypyn viinaakin lisäksi -- viiniä en tohdi sanoa --
hän on leski ja ostaa viininsä, puolikkaan kerrallaan -- mutta
tilkkasen minä sentään lypsän hänestä väkisin, jollei hyvällä.
Kyyhkysiä meillä on kyyhkyslakassa -- ja tottahan lampuodeilta saanee
kanoja, vaikka Chirnsiden mummo jo sanoo maksaneensa ruokaveronsa kaksi
kertaa. Kyllä me keinoja keksimme, jos vain te, herra, sallitte --
kyllä me keinoja keksimme -- olkaa huoleti -- kyllä talon kunnia
säilyy, niin kauan kuin Kaleb saa siitä huolta pitää."

Ruoat, jotka vanhus kaikenlaisilla keinottelemisillaan seuraavina
kolmena neljänä päivänä sai kokoon molempia nuoria herroja varten,
eivät olleet kovin komeita; mutta helppo on myös ymmärtää, etteivät
Kalebin vieraat olleet liian kärkkäitä ruoanhyljeksijöitä. Ja olipa
sitä paitsi nuorilla herroilla huvia Kalebin hädästä, puolustavista
selityksistä, verukkeista ja keinotteluista; ne tekivät heidän
kokoonhaalitut, epäsäännölliset ateriansa tavallaan hauskoiksikin. Ja
pakko heidän olikin tarttua kiinni jokaiseen seikkaan, joka saattoi
tuottaa vaihtelua tai huvitusta, sillä aika olisi muuten kulunut heiltä
sangen ikävästi.

Bucklaw'sta, joka ei päässyt tavallisille metsästysretkillensä ja
iloisiin juominkeihinsa, koska hänen oli pakko pysyä piilossa tämän
linnan muurien sisällä, tuli synkkämielinen, ikävä seurakumppani. Kun
Ravenswoodin nuoriherra jo oli kyllikseen harjoitellut miekkailua tai
pelannut shovel-peliä hänen kanssaan, kun hän itse oli sukinut ratsunsa
sualla, harjalla ja loimella aivan silkoisensileäksi, kun hän oli
nähnyt hevosen syövän appeensa loppuun ja rauhallisesti käyvän
makaamaan tallissa, silloin Bucklaw tuskin saattoi olla kadehtimatta
eläimen tyytyväisyyttä tämmöiseen yksitoikkoiseen elämään. "Tyhmä
luontokappale", sanoi hän, "se ei edes muistele kilpatannerta eikä
metsästysmaata eikä vihreää nurmikkoansa Bucklaw'n kartanossa; se on
aivan tyytyväinen seisoessaan seimen edessä tässä rappeutuneessa
rakennuksessa, ikäänkuin se olisi täällä ollut varsasta pitäen. Mutta
minun, vaikka minulla on sen verta vapautta kuin mitä kunniasanansa
antaneella vangilla on, ja vaikka minulla on lupa kuljeksia kaikkia
tämän tornihökkelin lokeroita myöten, on kovin vaikea saada
viheltämällä tai torkkumisella aikani kulumaan, kunnes päivällishetki
lyö."

Tämän sangen vähän lohduttavan havainnon tehtyään hän nyt kulkea
laahusteli tornin vallille, josta hän tarkasteli kaikkea, mikä saattoi
ilmestyä kaukaiselle suolle; tai hän nakkeli pienillä kivillä ja
muurista lohjenneilla savipalasilla kalalokkeja sekä meriteeriä, jotka
olivat siksi varomattomia, että kävivät nuoren tyhjäntoimittajan
saavutettaville lepäämään.

Ravenswoodilla puolestaan, jonka mieli oli verrattomasti syvempi ja
nerollisempi kuin Bucklaw'n, oli toisia huolestuttavia ajatuksia, jotka
veivät häneltä kaiken hauskuuden, samoinkuin pelkkä ikävä ja jouten-olo
hänen kumppaniltaan. Syvemmältä kuin ensi silmäys oli Lucy Ashtonin
muisto vaikuttanut hänen sydämeensä. Samalla kuin se katkera, hurja
kostonhimo, joka oli ajanut hänet valtiosinetinvartian puheille, rupesi
vähitellen asettumaan, hänen käytöksensä herra Ashtonin tytärtä kohtaan
alkoi hänen omissa silmissänsä näyttää tylyltä ja sopimattomalta niin
korkeasukuista, kaunista neitoa kohtaan. Lucyn kiitolliset lauseet ja
lempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra
William Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen
hänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut
sen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen
mieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se
tilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären
nähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös
rauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen
puheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus,
ne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli
hylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät
hänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.

Nuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys
saattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla
vielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti
päättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän
vastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä
ajatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja
tunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan
luonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi,
näkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä
kenties todella olikaan.

Jos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin
nuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa
koko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä
isänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti
kieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi
valheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin
täytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli
ollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen
olisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.

Hänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta
-- halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla
sekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan
Ravenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu.
Jälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei
aavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen
todistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista.
Mutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi
päivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan
päätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli
kirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen,
erittäinkin markiisi A:lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja
tavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi
viipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta
herroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin
tärkeän päätöksen.

Markiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään
vastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt
valtaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin
valtioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi
englantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se
uhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin
mahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen
täysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen
sekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai
vielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että
muka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan
muutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä
jyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät
myös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin
tuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti
valtio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken
läheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja,
jotka olivat seudulla liikkeellä.

Bucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin
nuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta
sittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys
hänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti
hänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen
elämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja
mielihaluilleen.

"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood",
hän usein nurisi. "Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä
tässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on,
että tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen
paikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin
Kalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin
hänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi
niinkuin laiskiaisesta kerrotaan -- me olemme jo melkein syöneet
viimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin
pudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme."

"Olkaa huoleti", virkkoi Ravenswood. "On meitäkin kohtalo odottamassa,
ja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka
jo on tehnyt monen sydämen levottomaksi."

"Mikä kohtalo -- mikä vallankumous?" kysäisi kumppani. "Meillä on jo
ollut yksi liika vallankumous minun mielestäni."

Ravenswood keskeytti hänet siksi, että ojensi hänelle kirjeen.

"Ohoo", vastasi Bucklaw, "minun unennäköni uudistuu -- olinhan tänä
aamuna unissani kuulevinani, että Kaleb pakotti jotakuta onnetonta
miestä juomaan kylmää vettä vakuuttaen sen olevan paljoa
terveellisempää vatsalle aamusella kuin olut tai paloviina."

"Markiisi A:n sanantuoja se oli", selitti Ravenswood, "joka kovan
kohtalonsa sallimuksesta oli joutunut Kalebin ylellisiä vieraanvaroja
nauttimaan; lopuksi hän sentään luullakseni sai vähän kaljaa sekä
silakkaa. -- Mutta lukekaa, niin saatte nähdä, mitä sanomia mies on
meille tuonut."

"Kyllä luen niin joutuisaan kuin voin", vastasi Bucklaw. "Mutta en
juuri ole parhaita lukijoita, eikä armollinen markiisi näy olevan
parhaita kynämiehiä."

Ystävämme herra kirjanpainajan selvien kirjasimien avulla on lukijalla
nyt tilaisuus lyhyessä hetkessä lukea kirje, johon Bucklaw'lta meni
runsas puoli tuntia, vaikka Ravenswood autteli häntä. Sisällys oli
seuraava:

     "Korkeastikunnioitettava oma serkkumme.

     Sydämellisimmät tervehdyksemme ensin. Me lähetämme tämän
     vakuuttaaksemme teille, kuinka hartaasti suomme teille onnea ja
     menestystä hankkeissanne tämän onnen enentämiseksi. Jollemme
     teoilla ole osoittaneet teille todellista hyvänsuontiamme niin
     paljon kuin me rakastavaisena sukulaisena ja veriheimolaisena
     mielellämme olisimme tahtoneet, niin pyydän, uskokaa sen
     tapahtuneen vain siksi, ettei meillä ole ollut tilaisuutta osoittaa
     hyvää tahtoamme, eikä minkään penseyden tähden. Mitä siihen tulee,
     että te aiotte lähteä ulkomaille, niin emme tahtoisi siihen tätä
     nykyä kehoittaa senvuoksi, että pahansuovat ihmiset, niinkuin
     semmoisilla on tapana, saattaisivat keksiä syitä lähtöönne, joista
     me kyllä uskomme ja tiedämme teidän olevan yhtä vapaan kuin me
     itsekin. Mutta sittenkin heidän sanansa saattaisivat käydä todesta
     niissä paikoissa, missä semmoinen luulo voisi olla teille suureksi
     vahingoksi, jota nähdessä me tuntisimme mielipahaa ja surua,
     voimatta sittenkään auttaa teitä.

     Tällä tavoin, niinkuin sukulaisen sopii, annettuamme teille
     mitättömän neuvomme ulkomaillelähtönne suhteen tahtoisimme
     mielellämme lisätä muutamia tärkeitä syitä, jotka suuresti
     saattaisivat olla teille sekä teidän isänne suvulle eduksi, jos te
     suostuisitte viipymään Wolfs Cragissa tämän elonleikkuuajan loppuun
     asti. Mutta kuinka sananlasku sanoo: Sat sapienti -- viisas saa
     puolesta sanasta enemmän viisautta kuin tuhma koko saarnasta. Ja
     vaikka olemme nämä mitättömät rivit kirjoittaneet omalla
     kädellämme, ja vaikka täydesti luotamme sanansaattajamme
     uskollisuuteen, joka meihin on kiinnitetty monin sitein, niin asia
     on sittenkin sellainen, että liukkaalla tiellä on kuljettava
     varovasti; emme siis uskalla panna paperille asioita, jotka
     mielellämme virkkaisimme teille suullisesti. Sentähden olisi
     aikomuksemme hartaasti pyytää teitä tulemaan meidän
     vuoristo-erämaahan hirviä ampumaan ja keskustelemaan niistä
     asioista, joihin meidän nyt täytyy vain monella vaivalla ja
     verukkeilla viitata. Mutta asianhaarat eivät tätä nykyä salli tätä
     yhdessäoloamme, joka siis on jätettävä semmoiseen aikaan, jolloin
     täydellä ilolla saamme puhella noista asioista, joista nyt olemme
     vaiti. Sillä välin uskokaa, että me nyt ja vasta olemme teidän hyvä
     sukulaisenne ja ystävänne, joka vain odottaa aikoja, joista jo niin
     sanoakseni hämärä haamu näkyy, osoittautuaksemme myös todelliseksi
     hyväntekijäksi. Ja siinä toivossa me sydämellisesti
     allekirjoitamme,

                                    Korkeasti kunnioitettava Herra,
                                    Teitä rakastava serkkunne,
                                                 A.

     Annettu meidän köyhästä B:n kartanostamme j.n.e.

Otsake: "Korkeasti kunnioitettavalle ja kunnioitetulle sukulaisellemme
Ravenswoodin nuorelleherralle. -- Tällä on kiire, kiire, postikiire.
Ratsasta ja riennä, kunnes se on perille joutunut."

"Mitä te tästä epistolasta arvelette, Bucklaw?" kysyi Ravenswood, kun
hänen kumppaninsa oli saanut kirjeen koko tarkoituksen ja melkein
kaikki sanat selville tavatuksi.

"Totta puhuen, markiisin ajatusta on yhtä vaikea arvata kuin
käsialaakin. Hän todella tarvitsisi avukseen 'Kirjaniekan Tulkin' tai
'Täydellisen opin kirjeitten kirjoittamiseen' ja teidän sijassanne
lähettäisin hänelle yhden kappaleen noita kirjoja sanantuojan mukana.
Hän kehoittaa teitä hyvin ystävällisesti kuluttamaan aikaanne sekä
rahaanne viipymällä tässä kurjassa, tuhmassa, sorretussa maassa eikä
tarjoa teille edes senkään vertaa kuin kartanonsa turvaa ja suojaa.
Minun luullakseni hänellä on hankkeissa jokin vehje, jossa hän arvelee
saavansa apua teiltä, jonkatähden hän tahtoo pitää teitä käsillä
käyttääksensä teitä, kun hanke on kypsä, ja samalla hän kuitenkin
tahtoo säilyttää vallan ja lähettää teidät tuuliajolle, jos hänen
valtiovehkeensä keitos ei onnistuisi."

"Hänen valtiovehkeensä? -- Te arvelette siis jonkin valtiollisen
salaliiton olevan hänellä tekeillä?" kysyi Ravenswood.

"Mitä muuta se olisi?" vastasi Bucklaw. "Markiisi on jo kauan ollut sen
epäluulon alaisena, että hänen silmänsä vilkkuvat S:t Germainiin päin."

"Eipä hän kovin helpolla saakaan minua osalliseksi tämmöiseen
hankkeeseen", virkkoi Ravenswood. "Kun muistelen ensimmäisen ja toisen
Kaarlen sekä äskeisen Jaakko-kuninkaan aikoja, niin eipä se todella
paljon kehoita miestä ja isänmaanystävää paljastamaan miekkaansa heidän
perillistensä puolesta."

"Hm!" sanoi Bucklaw. "Te olette siis kyykähtänyt maahan itkeäksenne
niitä paljaskorvaisia koiria, joita kelpo Claverhouse kohteli niinkuin
heitä pitikin kohdella?"

"Ensiksi noille koirille annettiin herjausnimi ja sitten heidät
hirtettiin", vastasi Ravenswood. "Mutta minä toivon näkeväni sen
päivän, jolloin oikeutta suodaan tasan sekä whigille että torylle ja
jolloin noita herjausnimiä ei enää saa kuulla muualla kuin
kahvilavaltioviisastelijoiden kesken, vain yksityisen pilkan ja vihan
sanoina, samoin kuin omenaämmät keskenään käyttävät sanoja luntus ja
luuska."

"Niin ei tapahdu meidän aikanamme, herra Ravenswood -- eripuraisuuden
oka on painunut kovin syvälle meidän ruumiiseemme ja sieluumme."

"Niin on kuitenkin kerran tapahtuva", vastasi Ravenswood. "Ihmiset
eivät iänikuisesti säpsähdä noista herjaussanoista, niinkuin torven
törähdyksen kuultuansa. Kun yhteiskunnallinen elämämme paremmin
järjestyy, niin sen edut tulevat niin rakkaiksi ihmisille, etteivät he
annakaan niitä alttiiksi vain joutavien valtiovehkeilyjen tähden."

"Ne ovat kauniita sanoja", virkkoi Bucklaw. "Mutta minun sydäntäni
hivelee tämä vanha laulu:

    "Kun nään hyvät viljat riihessä,
    ja whigit kaikki on hirressä,
    ja paikass' oikeass' oikeus on,
    niin riemuitsen kuni raivoton."

"Laulakaa vain niin huikeasti kuin mielenne tekee, _cantabit
vacuus_ (joutilas laulakoon)", vastasi Ravenswood. "Mutta minun
luullakseni markiisi on kovin viisas mies, ainakin hyvin varovainen
mies ruvetaksensa teille tämän laulun säestäjäksi. Minä luulen hänen
tarkoittavan jotakin vallan muutosta Skotlannin valtioneuvoskunnassa
pikemmin kuin Britannian kuningaskunnassa."

"Voi, hiisi vieköön teidän valtiojuonenne!" huusi Bucklaw, "teidän
kylmäveriset, pitkin päätä aprikoidut vehkeenne, joita vanhat herrat
tikatuissa yömyssyissä ja puuhkareunuksisissa kotinutuissa ajavat aivan
kuin shakkia pelatessaan, sysäten virasta jonkun valtiorahastonvartian
tai valtioneuvoksen aivan kuin syödään jokin torni- tai hevosnappula.
Ei, koppiset olkoot minun leikkini ja sota minun tositoimeni! Maila
olkoon leluni ja miekka ruoanhankkijani! Ja teissäkin, Ravenswood,
vaikka nyt olette olevinanne näin syvämietteinen ja viisas, teissäkin
on ainetta, joka kuohuttaa veret kiireempään juoksuun kuin mitä teidän
nykyinen, valtiollisista totuuksista saarnaileva mielentilanne sallisi.
Te olette niitä viisaita miehiä, jotka aivan rauhallisella mielellä
katselevat kaikkia asioita, kunnes veret kiehahtavat, ja sitten --
Jumala varjelkoon häntä, joka muistuttaa heille heidän omia viisaita
opetuksiansa!"

"Kenties", virkkoi Ravensvood, "te todella käsitätte luonteeni
oikeammin kuin minä itsekään. Mutta se, että oikein ajattelen, on
epäilemättä sentään johonkin määrin auttava minua myös tekemään oikein.
Mutta, kuulkaas! Minä kuulen, että Kaleb soittaa päivälliselle."

"Minkä hän aina tekee sitä kaikuvammalla kohteliaisuudella, mitä
laihempi hänen hankkimansa ruoka on", sanoi Bucklaw, "ikäänkuin tuo
helvetin helinä ja kilinä, josta kerran vielä koko kellojalka on
kellähtävä alas kalliolta, voisi muuttaa nälällä näännytetyn kanan
lihavaksi ja lampaanlavan kauriin takapaistiksi."

"Soisinpa, että saisimme edes sen verran kuin teidän pahin luulonne
lupaa, Bucklaw. Sillä Kaleb asettaa tuon yksinäisen, kannella katetun
vadin aika juhlallisin menoin pöydälle."

"Kansi pois, Kaleb! Kansi pois Jumalan tähden!" huusi Bucklaw. "Salli
meidän käydä käsiksi siihen, mitä sinulla on antaa, ilman pitkiä
esipuheita. -- Johan se seisoo tarpeeksi kohdallaan, mies", lisäsi hän
maltittomasti vanhalle hovimestarille, joka mitään vastaamatta asetteli
vatia, kunnes viimein oli saanut sen matemaattisen tarkasti seisomaan
aivan keskikohdalle pöytää.

"Mitä siinä on, Kaleb?" kysyi Ravenswoodkin vuorostansa.

"Hm, herra, kyllä te olisitte sen ennenkin saanut tietää; mutta
armollinen Bucklaw'n herra on niin kovin maltiton", vastasi Kaleb, yhä
vielä pitäen kiinni vatia toisella kädellään, kantta toisella,
nähtävästi vastahakoisena näyttämään sisällystä.

"Mutta mitä siinä on, Jumalan nimeen -- eihän toki pari kirkasta
kannusta, toivon minä, niinkuin ennen muinoin meidän rajaseuduillamme
oli tapana tarjota?"

"Hm, hm!" pani Kaleb. "Te suvaitsette, armollinen herra, tehdä pilkkaa.
-- Mutta sittenkin uskaltaisin sanoa, että se oli hyvä tapa, ja,
niinkuin olen kuullut, kunniallisen, varakkaan suvun tapa. Mutta mitä
tähän tämänpäiväiseen päivälliseen tulee, niin muistin meillä olevan
Pyhän Margareetan aaton, joka pyhä rouva oli arvoisa Skotlannin
kuningatar aikanansa, ja arvelin, että te, korkeasti-kunnioitettavat
herrat, kenties katsoisitte sopivaksi tänä päivänä, jollette
täydellisesti paastota, niin ainakin pitää ruumista voimissa jollakin
keveämmällä ravinnolla, esimerkiksi suolatulla sillillä tai jollakin
sentapaisella." Ja nostaen kannen hän näytti neljää kappaletta noita
maukkaita kaloja, lisäten matalammalla äänellä: "Eivätkä ne olekaan
aivan tavallisia sillejä, vaan suussa sulavaa lajia jokainen, ja
emännöitsijä -- Anna-Maija rukka -- on ne erinomaisella huolella
suolannut nimenomaan meidän armollisen herramme varalle."

"Hiiteen kaikki puolustuspuheesi!" kirosi nuori Ravenswood. "Käykäämme
käsiksi siileihin, koska ei parempaa ole tarjona! -- Mutta alanpa
minäkin jo niinkuin te, Bucklaw, arvella, että me par'aikaa järsimme
vihoviimeistä vihreää lehteä puusta. Ja täytynee meidän tosiaan muuttaa
majaa muonan puutteessa, huolimatta markiisin valtiojuonista ja
odottamatta mitä niistä lopuksi koituu."




KAHDEKSAS LUKU.


    Hei! Iloiten kun metsätorvi soi
    ja otus kavahtaapi piilostaan,
    ken, jossa vielä veri nuori kuohuu,
    loikoisi niinkuin kanto kaatunut,
    hyläten ilot luonnon tarjoomat?

           _Ettwald. I näytös, I kohtaus_.

Keveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme,
minkälaisen päivällisen Kalebin omatunto -- tai pakko, joka, niinkuin
välistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla -- oli Wolfs Cragin
asujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa
ei ollut kovin pitkällinen.

Aamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen,
mikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.

"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! -- Metsämiehet ovat liikkeellä,
ensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te
loiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään
muusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän
esi-isienne hautaholvin kivilattia."

"Olisin suonut", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena
päätään, "että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän
liian aikaisen leikinteon. -- Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla
herätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut
nauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä
paljoa kovempi vuodettani, Bucklaw."

"Loruja, loruja!" vastasi hänen vieraansa. "Nouskaa -- nouskaa! --
Koirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä
Kaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan
käynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja
noiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä
täältä. -- Nouskaa, Ravenswood! -- Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä --
nouskaa, sanon minä -- metsämiehet ovat ajossa!" Ja Bucklaw juoksi
ulos.

"Ja minä sanon", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, "ettei mikään
asia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät,
jotka tulevat niin lähelle meitä?"

"Korkeasti kunnioitettavan lordi Bittlebrainin", vastasi Kaleb, joka
oli astunut maltittoman Bucklaw'n herran perässä isäntänsä
makuukamariin. "Enkä tiedä tosiaan, millä syyllä ja oikeudella näin
haukutaan ja paukutetaan metsästysmaillanne, jotka ovat
uhkasakonalaiset ja teidän omaksi tarpeeksenne rajoitetut!"

"Enkä minäkään, Kaleb", vastasi Ravenswood, "jollei se tapahtune sen
syyn nojalla, että he ovat omakseen ostaneet sekä tilukset että
metsästys-oikeudet ja arvelevat saavansa käyttää oikeutta, josta ovat
rahansa maksaneet."

"Olkoon vaikka niin, korkea herra", vastasi Kaleb. "Mutta ei ole
sopivaa aatelismiehelle tulla tänne ja harjoittaa tätä oikeuttansa
semmoisella ajalla, jolloin te, korkeasti-kunnioitettava herra, olette
kotona omassa Wolfs Cragin linnassanne. Lordi Bittlebrainin pitäisi
suvaita muistaa, mitä lajia hänen sukunsa on ollut."

"Ja meidän pitäisi muistaa, mitä me nyt olemme", virkkoi Ravenswood
hilliten katkeruutensa. "Mutta annapas tänne takkini, Kaleb, minä
tahdon huvittaa Bucklaw'ta tämän metsästyksen katselemisella. Olisin
itsekäs, jos uhraisin vieraani huvin itseni tähden."

"Uhraisitteko!" toisti Kaleb äänellä, joka näytti osoittavan, kuinka
perin hulluna hän piti sitä, että hänen herransa kohteliaisuudesta
täytyi myöntyä kenen mielen mukaan hyvänsä. "Uhraisitteko te! -- Mutta
suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra -- minkä takin te
suvaitsette tänä päivänä pukea yllenne?"

"Minkä vain sinä tahdot, Kaleb -- minun vaatekertojani luullakseni ei
ole kovin monta."

"Eikö monta!" toisti hänen apulaisensa. "Onhan tässä harmaa, hopealla
kirjailtu, jonka te, korkea herra, annoitte Hew Hildebrandille,
postinkuljettajallemme -- ja ranskalainen samettinen, jonka
herra-vainaja, teidän isänne, sai kanssaan hautaan -- Jumala olkoon
hänelle armollinen! -- ja herra-vainajan, teidän isänne muut vaatteet,
jotka ovat annetut perheen köyhille ystäville -- ja drap-de-berry
nuttu -- --"

"Jonka annoin sinulle, Kaleb, ja joka tietääkseni lienee ainoa
saatavilla oleva nuttu paitsi sitä, mikä eilen oli ylläni -- ole hyvä
ja anna se minulle äläkä puhu asiasta sen pitemmälti."

"Jos teidän niin tekee mieli, korkeasti kunnioitettava herra", vastasi
Kaleb, "ja onhan sittenkin nuttu tumma väriltään, ja teillä on suruaika
-- mutta en ole koskaan vielä koettanutkaan tuota drap-de-berry nuttua
-- eihän sitä sopisikaan mokoman miehen pitää -- ja kun ei teillä,
korkeasti-kunnioitettava herra, tätä nykyä satu olemaan toista
vaatekertaa käsillä -- ja se on puhtaaksi harjattu, ja kun tuolla on
naisväkeäkin -- --"

"Naisväkeä!" sanoi Ravenswood. "Ja mitä naisväkeä, sanopas?"

"Mitä minä heistä tiedän, armollinen herra? -- Minä vain katselin alas
vartiotornista ja näin heidän vilahtavan sivuitse helisevin suitsin ja
heiluvin sulkatöyhdöin, aivankuin keijukaisten joukon."

"Hyvä on, hyvä on, Kaleb", sanoi hänen herransa, "autapa nuttu ylleni
ja anna tänne miekkavyöni. -- Mitä kavioiden kopinaa pihalta kuuluu?"

"Se on vain Bucklaw, joka itse taluttaa hevoset ulos tallista", vastasi
Kaleb katsahdettuansa ikkunasta, "ikäänkuin ei olisi väkeä tarpeeksi
tässä talossa tai kuin en minä osaisi toimittaa kenen virkaa tahansa
kaikkien niiden sijasta, jotka ovat kylässä."

"Voi, Kaleb, eipä meillä olisi paljosta puutetta, jos sinulla olisi
yhtä paljon voimaa kuin tahtoa", virkkoi hänen herransa.

"Eipä teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, toivoakseni olekaan
puutetta paljosta", sanoi Kaleb, "sillä kun kaikkia punnitsemme, niin
kannatetaanhan täällä, minun nähdäkseni, suvun kunniaa niin hyvin kuin
vain asianhaarat suinkin myöntävät -- se vain, että Bucklaw aina on
niin suulas ja nenäkäs. -- Ja tuossapa hän jo on taluttanutkin teidän
ratsunne ulos, armollinen herra, eikä ole satulalle koristeeksi
levittänyt kirjailtua lointa, jonka minä hetkessä olisin harjannut
puhtaaksi."

"Kaikki on hyvin näinkin", virkkoi hänen isäntänsä pujahtaen pakoon ja
astuen ahtaita, jyrkkiä kiertoportaita myöten, jotka johtivat alas
pihalle.

"Kaikki _saattaa_ olla hyvin näinkin", sanoi Kaleb vähän
närkästyksissään. "Mutta jos te, armollinen herra, viipyisitte
hetkisen, niin sanoisin teille, mikä _ei_ ole hyvin."

"Ja mitä se olisi?" kysyi Ravenswood maltittomasti, mutta sittenkin
seisahtuen.

"Niin, se vain, jos te käskisitte jonkun herran tänne kotiin
päivälliselle. Sillä minä en voi pyytää toista vierasta paastoamaan
pyhäpäivänä, niinkuin peijasin Bucklaw'n Margareeta-kuningattarella. --
Ja totta puhuen, jos te, korkeasti-kunnioitettava herra, hankkisitte
tänään itsellenne sijan lordi Bittlebrainin päivällispöydässä, niin
minä lupaan kelpo lailla pitää huolta aamiaisesta. Tai jos te sen
sijaan vaikka vain söisitte päivällisen heidän kanssaan kestikievarissa
ja voisitte keksiä jonkin keinon maksun suhteen. Voisittehan sanoa,
että kukkaro oli teiltä unohtunut -- taikka väittää, että kestikievarin
akka ei vielä ole maksanut teille veroansa, ja luvata vähentää tämän
laskun, kun tili tulee."

"Tai keksiä jonkin muun valheen, mikä ensiksi mieleen johtuu, eikö
niin?" jatkoi hänen herransa. "Hyvästi, Kaleb, suuri kiitos siitä, että
pidät niin hellää huolta sukuni kunniasta." Ja hypättyään hevosen
selkään hän seurasi Bucklaw'ta, joka jo samassa, kun näki Ravenswoodin
jalan jalustimessa, oli täyttä neliä, niskansa silminnähtävästä
vaarasta huolimatta, lähtenyt ajamaan sitä jyrkkää polkua myöten, joka
tornin pihalta laskeutui alaspäin.

Kaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti
harvoja, harmaita hiuksiansa: "Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! --
Mutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta
sanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat."

Mielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori
Bucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut
Ravenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa
oli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä
joutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja
kiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle
saattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka
yhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen
koura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood
tunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin
ominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää
olevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka
tasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta
syntynyt halu joutuisaan liikuntaan.

Vähänväliä metsästystorven törähdykset kajahtelevat -- niillä oli
siihen aikaan aina tapana yllytellä ja ohjata koirien juoksua --
koiralauman kova, vaikka kaukainen haukunta, etäältä kuuluvat
metsämiesten huudot, vilahdukselta näkyvät haamut, jotka milloin
pujahtelivat esille kankaan poikki käyvistä notkoista, milloin
samoilivat itse kangasta myöten, milloin etsivät tietä itselleen, kun
suo sattui eteen -- kaikki se ja lisäksi vielä kaikkein eniten oman
vauhdin ilo kohotti Ravenswoodin nuorenherran mielen, ainakin siksi
hetkeksi, niiden tuskallisten ajatusten yläpuolelle, joissa se
tavallisesti liikkui. Ensimmäinen seikka, joka jälleen johti nuo ikävät
seikat hänen mieleensä, oli se huomio, että hänen hevosensa, vaikka
sillä olikin se suuri etu, että ratsumies tunsi tarkoin seudun, ei
jaksanut pysyä ajon jäljissä. Ravenswood siis hillitsi hevosensa
juoksua katkerasti tuntien, että köyhyys kielsi häneltä hänen
esi-isiensä mieluisimman huvituksen, joka totta puhuen myös oli ollut
heidän ainoana tositoimenaan, paitsi silloin, kun he kävivät
sotaretkillä. Samassa kun hän tämän teki, kääntyi mainiolla hevosella
ratsastava vieras, joka hänen huomaamattansa oli seurannut häntä
läheltä tähän saakka, hänen puoleensa alkaen puhua.

"Teidän ratsunne on hengästynyt", virkkoi vieras osoittaen
kohteliaisuutta, jota harvoin näkee metsästysretkillä. "Saisinko
kunnian tarjota käytettäväksenne oman hevoseni?"

"Herra!" vastasi Ravenswood, enemmän kummastuneena kuin ilahtuneena
tästä tarjouksesta. "En todella ymmärrä, millä olisin tuntemattomalta
ansainnut semmoisen ystävyyden."

"Älkää sitä ruvetko turhaan kyselemään, Ravenswood", virkkoi Bucklaw,
joka tähän saakka, joskin vastahakoisesti, oli hillinnyt omaa jaloa
ratsuaan, jottei hänen isäntänsä ja suojelijansa jäisi yksin jälkeen.
"'Ota vastaan Luojan lahjat, jotka sulle suodaan', sanoo mainio Johann
Dryden -- tai maltas -- kuulkaas, ystävä, lainatkaa minulle tuo
hevonen. Minä olen havainnut, että te koko viime puolen tunnin aikana
olette ollut pahassa pulassa saadaksenne sitä hillityksi. Mutta kyllä
minä hänestä pirun kujeet ajan. Kas näin, Ravenswood, käykää minun
ratsuni selkään; se on lentävä teidän allanne niinkuin kotka."

Ja viskaten oman hevosensa Ravenswoodille hän hyppäsi vieraan hevosen
selkään ja ajaa karautti hurjaa vauhtia eteenpäin.

"Onko ikänä nähty hurjempaa miestä!" huudahti Ravenswood. "Ja te, hyvä
mies, kuinka te uskoittekaan hänelle hevosenne?"

"Sen hevosen omistaja", vastasi palvelija, "on mies, jolle te,
armollinen herra, ja kaikki teidän kunnioitettavat ystävänne olette
aina mieluisia vieraita."

"Ja omistajan nimi on --?" kysyi Ravenswood.

"Älkää panko pahaksi, armollinen herra, sen saatte kuulla häneltä
itseltään. -- Jos olette hyvä ja otatte ystävänne ratsun ja jätätte
minulle omanne, niin tavoitan teidät jälleen silloin, kun hirvi on
kaatunut; sillä jopa kuulen torventörähdyksen, joka ilmoittaa, että se
on pysähtymäisillään."

"Taitaapa se, hyvä ystävä, tosiaankin olla paras keino, millä voin
hankkia teille kelpo hevosenne takaisin", vastasi Ravenswood. Ja
hypättyään ystävänsä Bucklaw'n ratsun selkään hän riensi mitä
joutuisimmin sille paikalle, missä torventörähdykset ilmoittivat hirven
juoksun jo pian olevan lopussa.

Torven iloisiin säveliin sekaantuivat myös huudot: "Hei, Talbot! Hei,
Teviot! Joutuin, pojat, joutuin!" sekä muut samanlaiset entisajan
metsämiesten hoilotukset, joihin koirat, ollen nyt aivan saaliin
kantapäillä, vastasivat kiivaasti haukkuen vilkkaana, lakkaamattomana
kuorona. Hajalleen erinneet ratsumiehet alkoivat nyt myös lähetä
lopputapauksen tanteretta keräytyen eri haaroilta yhteiseen
keskuspaikkaan.

Lähdettyänsä ennen muita liikkeelle Bucklaw pysyikin edellä ja joutui
kaikkein ensiksi paikalle, missä hirvi kykenemättömänä enempään
juoksuun oli kääntynyt koiriin päin, taikka metsämiehen tavalla puhuen:
seisoi. Sen komea pää oli alaspäin kumarruksissa, kupeet vaahdosta
valkeat, silmät tuijottivat pelon-sekaisessa vimmassa -- siten vainottu
otus oli nyt vuorostaan peloituksena vainoajillensa. Metsämiehet
saapuivat perille toinen toisensa jälkeen ja väijyivät tilaisuutta
päästä hirven kimppuun, mikä tämmöisessä tilanteessa aina on varovasti
tehtävä. Koirat pysyttelivät jonkun matkan päässä, ilmaisten kovalla
haukkumisella sekä kiivauttaan että myös pelkoaan; ja jokainen
metsämiehistä näytti odottavan, että joku kumppaneista ottaisi tuon
vaarallisen työn tehdäkseen ja kävisi otuksen kimppuun lopettaaksensa
sen. Paikka, kankaan notko, ei ollut juuri sitä laatua, että
huomaamatta olisi voinut päästä likelle hirveä. Suuri oli siis
riemuhuuto, kun Bucklaw senaikuiselle täydelliselle kavaljeerille
ominaisella nopeudella hypähti alas hevosen selästä, äkkiarvaamatta ja
sukkelaan karkasi hirven kimppuun ja kaatoi sen maahan sivaltamalla
metsämiekallaan otuksen takasääreen. Koiralauma riensi nyt kaadetun
vihollisen kimppuun ja lopetti heti sen tuskalliset kouristukset. Ne
viettivät otuksen loppua haukkumisellaan, ja metsämiehetkin torvillaan
ja äänillään soittivat sekä huhusivat surmasäveltä niin että se kajahti
kauas läheisen meren laineita myöten.

Jahtimestari ajoi sitten koirat pois kuristetun hirven kimpusta ja
laskeutui toiselle polvelleen tarjoten puukkoansa ihanalle naiselle,
joka istui valkoisen ratsun selässä ja joka tähän asti pelosta tai
säälistä oli pysynyt etempänä. Hänellä oli musta silkkinen naamio
kasvojensa peittona mikä oli siihen aikaan yleisenä tapana, niin hyvin
siitä syystä, että iholla olisi suojaa päivänpaistetta ja sadetta
vastaan, kuin myös sen vuoksi, että jonkinlainen sopivaisuuden tunne ei
sallinut naisten peittämättömin kasvoin ottaa osaa meluiseen
huvitukseen näin sekalaisessa seurassa. Mutta hänen pukunsa
kalleudesta, hänen ratsunsa kauniista muodosta ja tulisesta luonteesta
sekä jahtimestarin osoittamasta metsämiehen kohteliaisuudesta Bucklaw
sittenkin selvästi huomasi, että tämä nainen oli metsästysjoukon ylin
henkilö. Säälien, jopa ylenkatsoenkin innokas metsämiehemme näki hänen
kieltäytyvän, kun jahtimestari tarjosi puukkoaan, jotta neito saisi
viiltää hirven rintaan ensimmäisen leikkauksen, josta oli nähtävä,
minkälainen liha otuksessa oli. Bucklaw'n olisi hyvinkin tehnyt mieli
lausua neidolle muutamia kohteliaita sanoja. Mutta pahaksi onnekseen ei
hän, viettäessään omanlaistaan elämäänsä, ollut tullut lähempään
tuttavuuteen korkeampain, parempiluokkaisten naisten kanssa. Siitä
syystä Bucklaw, vaikka hän luonteeltaan olikin rohkea, oli peloissaan
ja hämillään, kun hänen piti ryhtyä puhuttelemaan korkeasäätyistä
naista.

Pinnistäen ja ponnistaen rohkeuttansa -- hänen omilla sanoillaan puhuen
-- hän viimein sai kylliksi uskallusta toivottaakseen ihanalle
metsästäjälle hyvää päivää ja kysyäkseen, oliko huvitus hänen
mielestänsä ollut toiveitten mukainen. Neito vastasi sangen
kohteliaasti ja sievästi, kiittäen myös hiukan uljasta herraa, jonka
urhoollinen teko niin taitavasti oli lopettanut leikin, kun sekä koirat
että miehet olivat hiukan kuin pääsemättömässä pulassa.

"Hiisi vieköön puukot tuppineen!" kirosi Bucklaw, joka tämän
kiitospuheen kuultuansa oli taas kuin omassa elementissään, "ei siinä
asiassa ole mitään vastusta eikä ansiota, kun vain poika ei liioin
pelkää saavansa pari sarvea ruokasäkkiinsä. Minä olen ollut tämmöisessä
hirvenajossa sen seitsemänsataa kertaa, jalo neito; enkä ole ikänä
vielä nähnyt sitä seisovaa otusta, en maalla enkä vedessä, jonka
kimppuun en olisi uskaltanut suoraapäätä käydä. Se johtuu vain
tottumuksesta ja tavasta, jalo neito. Mutta on se sentään, sen tahdon
sanoa teille, kunnioitettava neito, tehtävä hyvin huolekkaasti ja
varovaisesti. Ja parasta on, jalo neito, että teillä siinä työssä on
tuiki terävä ja kaksiteräinen puukko, niin että voitte iskeä sekä
edestä että takaapäin, miten sopivammaksi näette. Sillä hirvensarven
pistos on vaarallinen ja myrkyllinen vamma."

"Pelkäänpä pahoin, hyvä herra", vastasi nuori nainen, jonka hymy hieman
näkyi naamionkin alta, "etten saa paljoakaan tilaisuutta käyttääkseni
teidän hyödyllisiä neuvojanne."

"Mutta aivan oikein tämä herra puhuu sentään, armollinen neiti",
virkkoi jahtimestari, joka oli aivan hartaana kuunnellut Bucklaw'n
puhetta. "Ja minä olen kuullut isäni, joka oli metsänvartiana
Cabrachissa, sanovan, että metsäkarjun purema paranee helpommin kuin
hirvensarven pistos; sillä näin sanoo vanha metsämiehen sananlasku:

    "Karjun hampahist' ei haittaa, verimato vamman auttaa;
    vaan kun pisti hirven sarvi, valmihiksi laita hauta."

"Ja jos minä saisin neuvoa", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa
elementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa,
"niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat
hellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi
jahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen
olutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos
hän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä
pilaantumatta."

Tähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui
aivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että
tarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut.
Tämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.

"Luullakseni, herra", sanoi hän poistuen joukosta, "minun isäni, jonka
huvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet
liikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin
kokeneen miehen käsiin kuin te olette."

Sitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset
ja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät
erikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan
hänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden
näyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän
sei

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46133