← catalogue

Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten

by Zacharias Topelius · Finnish · Gutenberg #46012 · 547,159 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten

Author: Zacharias Topelius


        
Release date: June 17, 2014 [eBook #46012]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/46012

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN ***

MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN

Kirj.

Zacharias Topelius

Suomennos.






WSOY, Porvoo, 1904.




SISÄLTÖ:

Ruotsalaisia kuvia 1843.

 Mademoiselle Marie ----:lle
  1. Meren yli
  2. Mälarin rannalla
  3. Mosebacken
  4. Djurgården
  5. Silmäys taiteen alalle

Itämeren eteläpuolella 1856.

 Bettylle:
  1. Pohjoisesta etelään
  2. Itämerellä
  3. Lübeck
  4. Hamburg
  5. Ravennan miekkailija
  6. Pohjois-Saksa
  7. Berlini
  8. Berlinin freskomaalaukset
  9. Robert ja Bertram
 10. Dresden
 11. Sikstiniläinen madonna
 12. Saksin Sveitsi

 Toinen jakso:
 13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I
 14. Frankfurt ja Wiesbaden
 15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit
 16. Köln ja sen tuomiokirkko
 17. Rein
 18. Koblenz ja Ehrenbreitstein
 19. Belgia
 20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa
 21. Brüsselinpitsit
 22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat
 23. Ranskan aurinko
 24. Pariisi ruusunpunaisena
 25. Särki meressä
 26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi
 27. Notre Dame
 28. Pantheon ja Madeleine
 29. Napoleonin hauta
 30. Napoleon III
 31. Pariisi juhlatamineissa
 32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856
 33. Katukahakka Invaliidisillan luona
 34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri
 35. Uudenaikainen Ooppera
 36. Baletti »Merirosvo»

 Kolmas jakso:
 37. Teaatterin varjopuolet
 38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla
 39. Piirteitä näyttämöltä
 40. Loppusanoja teaatterista
 41. Ylienkeli Mikael
 42. Saint Cloud, Versailles, Trianon
 43. Rahapaja. Père Lachaise
 44. Jäähyväiset Pariisille
 45. Kööpenhamina

Lontoon kirjeitä 1862.

 1. Tulo
 2. Tukala aika
 3. Näyttely
 4. Suomi näyttelyssä
 5. Lontoon kaduilla
 6. Öinen Lontoo
 7. Sydenhamin kristallipalatsi
 8. Fantasia-markkinat

Viiteselitykset.




Ruotsalaisia kuvia 1843.



MADEMOISELLE MARIE ----:lle.


Mademoiselle!

Olette suvainnut pyytää joitakuita ruotsalaisia kuvia, hätäisiä
siveltimenvetäsyjä sangen lyhyen matkani varrelta. Niin suloisten
huulten lausuma toivomus ei siedä vastaväitteitä. Minulla olisi niitä
kyllä useitakin varalla ... tahtoisin sanoa että piirrän huonosti ja
hätiköiden, että aika ei ole myöntänyt minun tarkata kuvattaviani
läheskään niin tyystiin kuin olisin suonut, että olen useinkin
katsellut noita ohikiitäviä kuvia yksipuolisesti ja karsaasti, että ...
suokaa anteeksi, teidän katseenne saa minut sanattomaksi. Te, joka
olette niin hyvä, ette suinkaan kiinnittäne huomiotanne kaikkiin noihin
heikkouksiini.

Eräs pyyntö minulla kuitenkin olisi teille, mademoiselle: älkää
odottako mitään matkakuvauksia! En ole niitä, jotka matkustavat
kirjottaakseen näkemistään matkamuistelmia. Olen tuskin ollenkaan
tehnyt muistiinpanoja ennenkuin nyt vasta, kun vaikutukset ovat jo
muutamia viikkoja vanhat. Se johtuu aivan luonnollisesti meidän
suomalaisesta hitaisuudestamme: meidän on niin vaikeata vakauttaa ja
suullisesti tai kirjallisesti ilmaista kokemuksiamme ja tunteitamme
samana hetkenä kuin ne syntyvät.

Kas tässä muutamia kynänpyörähdyksiä, jommoisia olette pyytänyt ja
joita ette suosiollisuudessanne hyljeksine. Ei mitään egyptiläisiä
pyramiideja tai klassillisten maiden temppeliraunioita, ei mitään
kepeitä kuvauksia pariisilaiselämästä tai Lontoon ylhäisöstä, vain
muutamia hajanaisia ruotsalaisia kuvia tummanvihreässä kesäpuvussaan ja
sinisine taivaineen, jommoisia Fahlcrantz eniten maalailee, tai
muutamia pehmytsävyisiä kuvia, jommoisia Westin niin mielellään
kiinnittää kankaalle -- sillä toivomuksella kuitenkin, ettette ruhjoisi
minua kokonaan näihin herroihin vertaamalla.


1. Meren yli.

Muistatteko miltä tuntui, kun ensi kertaa lähditte lapsuudenkodistanne,
tuosta pienestä, vaaleankeltaisesta pikkukaupunkitalosta punaisine
tiilikattoineen, ja nousitte äitinne viereen vaunuihin matkustaaksenne
pääkaupunkiin, tuohon elämänne uuteen maailmaan, sen kirjavaan,
monivaiheiseen tuoksinaan ... muistatteko kuinka kummallisesti
sydämenne silloin sykähteli ja kuinka kyynel vierähti silmäänne, ettekä
vielä tänä päivänä tiedä oliko se ilosta, surusta vai ikävöimisestä!
Niin niin, te muistatte sen hyvin, muistatte jokaisen puun, jokaisen
puron ja jokaisen pienen punaiseksi maalatun talonpoikaistalon tien
varrella -- ja ensimäistä saapumistanne tuohon outoon kaupunkiin, oi
sitä ette unohda milloinkaan, vaikka tulisitte yhtä vanhaksi ja
harmaaksi kuin isoäitinne, tuo herttainen kunnon eukko. Ja jospa
unohtaisittekin, niin »Illusioneista» ja »Emilin hjertebankenista»
voitte lukea sangen elävän ja selvän kuvauksen siitä, miltä tuo tuntui.
Siellä tapaatte jälleen itsenne.

Mutta toisin on kun nuorukainen ensi kertaa lähtee isäinsä maasta,
vaikkapa ei sen pitemmällekään viikinkiretkelle kuin pienen meren
tuolle puolelle satujen ylistämän Mälarin rannoille. Silloin hän
rakkain silmäyksin katselee taakseen petäjikköisiä rantoja, joilla
ystävät viivähtäen heiluttavat hattujaan, hän tuntee rakastavansa
maataan yli kaiken maailmassa; saaret, salmet, kotimaan ystävälliset
lahdelmat katoavat näköpiiristä, mutta kyyneltä ette hänen silmässään
näe. Hän näkee surua tuntematta kodin häipyvän, murhe ei saa sijaa
nuorukaisen sydämessä, jos se on terve ja voimakas, niinkuin sen olla
pitää. Hän tähystää avartunein katsein elämän hyörinää, tuntuu kuin hän
seisoisi korkealla vaaralla ja maailma lepäisi hänen jalkojensa alla,
ja kuin hän tahtoisi syöksyä alas kukkulalta sinervään avaruuteen ja
heittäytyä myrskyjen ja tuulenpyörteiden siiville, kulettaisivatpa ne
hänet sitte minne tahansa.

Vanhasta hupaisesta Turusta liukuu »Finland» nopeasti pitkin Aurajoen
keltaisia tiber-laineita merelle päin. Tuossa tuokiossa katoovat
rantojen polvekkeet, vanha linna tornineen vaipuu kukkulain taakse,
saaristo laajenee, illansuussa avartuvat ulapat, Degerbyn punaiset
puutalot pilkottavat puiden välitse, kone seisautetaan, uusia
matkustajia otetaan laivaan ja matkaa jatketaan eteenpäin. Pari tuntia
myöhemmin tuo savuava jättiläinen puskuttaa Ahvenanmeren yli, tuon
levottoman, pahankuulun ulapan, jota kulkeissa monta kuolonkalpeata
matkustajaa aavemaisesti hoippuu keinuvalla kannella ja katselee alas
laidan yli kaikessa muussa kuin runollisessa mielentilassa. Jo
nukahtavat ulapan aallot, meri lepää kuin hopealevy tyynessä
loistossaan ja laskevan auringon purppura ja kuun raukea, uneton silmä
sekä tähtien kelmeät, kaihteliaat katseet leikkivät kimeltävin sätein
daguerrotyypillisesti meren sinisellä pinnalla. Kannella istuu
puolisataa huoletonta matkustajaa sohvilla ja penkeillä, kauniit naiset
turvautuvat saaleihin ja päällysvaippoihin yökylmää vastaan ja
haukottelevat herttaisesti päivänvarjojensa takana, herrat astelevat
edestakaisin suitsevat sikaarit suussa, peräsalongissa paukahtelee
samppanjapullot, hilpeitä lauluja kajahtelee...

Mutta kaikki tuo on jokapäiväistä, tavallista, joskin miellyttävää. Te
olette itse matkustanut höyrylaivalla jonakin kauniina kesäyönä,
jolloin jokaisen tunnin uinahdus on tuntunut lyhyen elämänilon
varkaudelta. Sillä pohjoismaalaisen ei pitäisi koskaan nukkua ihania
kesäkuun-öitään, hänen pitäisi etelämaalaisen tavoin viettää
lepohetkensä silloin, kun keskipäivän aurinko paahtaa kuumimmillaan,
livertää leivosten kanssa aamuisin ja öisin virittää laulurastasten
kera riemuitsevan virtensä elämän lyhyelle, unen tavoin pakenevalle
sulolle.

Furusund sivuutettiin kello kolmen aikaan kauniina tiistaiaamuna,
Ruotsin aallot sulkevat »Finlandin» siniseen syliinsä. Ne eivät olleet
vieraita rantoja nuo, ne olivat kuin omat eteläsuomalaiset rannikkomme,
korkeitten, tummien petäjien reunustamia, jyrkkien graniittikallioiden
vyöttämiä. Siellä täällä pilkisti olkikatto havupuiden lomitse tai
jonkun huvilan valkoinen otsikko hymyilevän lahdelman poukamasta, joku
vastaantuleva halkovene, pari etäällä tupruttavaa höyrylaivaa ... siinä
kaikki. Vakava suomalainen sävy seuraa saaristoa aina Vaxholmaan
saakka, joka on samalla leveysasteella kuin Viapori ja näyttää
leikkituvalta. Senjälkeen vaalenevat maisemat tuntuvasti, rannat saavat
oman ruotsalaisen sulonsa, lepät ja tammet kansottavat metsät,
talonpoikaistuvat näyttävät pikku ylhäisiltä, herraskartanoita ja
huviloita kurkistelee yhä useammin korkeine, valoisine ikkunoineen
lehtipuiden lomitse, veneitä ja jahteja vilisee ulapoilla, pienet
höyryveneet polskuttavat kuin sorsat lahdelmien yli, elämä käy yhä
vilkkaammaksi, hauskemmaksi ja rattoisammaksi kaikkialla. Ja tuo on
ruotsalaista kaikki tyyni. Me tunnemme tulevamme meidän hitaan, vakavan
ja umpimielisen kansamme luota ruotsalaisen elämän ripeään,
avomieliseen ja iloiseen piiriin, toisesta Furusundista toiseen
Vaxholmaan. Ja Tukholma sitte.

Siitä on paljo kirjotettu, mutta ehkei sentään liian paljo. Edessämme
lepää Mälarin kaupunki tornineen ja valkoisine fasaadeineen kukkuloilla
ja rinteillä -- se paljastautuu heti miltei kokonaan katseillemme, se
ojentaa lähetessämme molemmat käsivartensa, Norr ja Söder nimiset,
molemmille sivuille vastaamme, ikäänkuin oiti sulkeakseen meidät
avoimeen, rehelliseen syliinsä, josta meidän kerran lienee perin vaikea
irtautua. Sekin on ruotsalaista. Sillä kaikkine virheineenkin on
ruotsalainen avomielistä, iloista ja vieraanvaraista kansaa, me opimme
hänet tuntemaan tuossa tuokiossa sydänjuuriaan myöten, hän näyttäytyy,
kuin Tukholma, kaikkinensa jo ensimäiselle katseellemme. Onhan se joka
tapauksessa kaunista. -- Yhtä viehkeä kuin tuo miellyttävä vihreys, joka
ympäröi hänen pääkaupunkiansa ja sekottaa tuoksujaan torien helteeseen
ja katujen lemuihin, on hänen iloinen, kevyt, leikkisä, suloa ja
eloisuutta uhkuva luonteensakin. Muinaisten päivien muistona on
Tukholmalla vanhat rakennuksensa kirjotuksineen, vaakunakilpineen ja
korkeine päätyineen, mutta uudet rakennukset ovat kuitenkin anastaneet
etusijan. Tukholmalainen on ylpeä entisyydestään, mutta kaikki, mikä
Tukholman tullien sisällä on elävätä, hengittää uuden ajan ilmaa. Minä
olen kirjottanut siitä joitakuita rivejä ja lähetän ne teille hiukan
huolettomassa asussa sen sijaan, että lähettäisin kuvauksen tuosta
tuhansia kertoja kuvatusta kaupungista. Suvaitkaa olla tällä kertaa
siihen tyytyväinen.


2. Mälarin rannalla.[1]

    Mä muistan sen päivän
    kirkkaan, helon,
    niin suloisen;
    vain lauluissa
    semmoisen luo elon
    runoilija.

    Tää kaupunki!
    Laineet, kukkaismäet
    sen saartavi.
    Niin pehmoisen
    helmass' aaltoin näet
    sa vehreyden.

    Ja taivaalta
    säteitä ilma valaa
    niin kirkkaita;
    Siell' yllä on,
    linnaa kohti palaa,
    silm' auringon.

    Ja kansa tää
    rattoisasti vaivat
    voi selvittää;
    nää ihmiset
    tehtävikseen saivat
    työt kevyet.

    Vaan henkinyt
    toinen tuuli ennen
    tääll' on kuin nyt;
    näät kansa, maa
    vaihtaa, ajan mennen,
    oloja saa.

    Se verta joi,
    näiden rantain hiekka,
    nyt vihannoi;
    nyt käsissä,
    joiss' on ollut miekka,
    on helyjä.

    Hävittäen
    voima karski nousi
    tääll' ilmoillen,
    näilt' aalloilta
    vainopurret sousi,
    toi tuhoa.

    Miespolvi tuo
    voiman oikeudella
    maan veriin luo
    ja hiomaan
    tällä kannaksella
    riens aseitaan.

    Oi Mälari,
    kuinka aika muuttaa
    voi osasi!
    On kalmisto
    urhos niellyt, uutta
    on kaikki jo.

    Taa aaltojen
    päivän painuessa
    niin aattelen;
    jos totuutta
    ei liene aatoksessa,
    se unhota.

    Se anteeks suo!
    Arvossa on mainees.
    Kaupunki tuo,
    mi rannallen
    kasvoi kirkkaan lainees,
    on iloinen.

    Sit' armastan.
    Muistoillensa annan
    ma kunnian,
    ja rakkaaksi
    tunnen kauniin rannan,
    oi Mälari!


3. Mosebacken.

Mademoiselle!

Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko
Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen
muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset
kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta
tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi
luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: »tämän kaiken annan
sinulle -- loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia,
nautintoa ilman rajaa -- jos lankeat maahan ja rukoilet minua!» Kuinka,
rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken,
loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja
lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä
silloin vastaisitte?

-- No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.

Hyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän
antaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät
nykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi
alhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja
toimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi
jalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi
ainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän
antaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa
kaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia
lukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta
teidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi,
viidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia
huveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä,
pörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen
Kuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin
tai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu --
niin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä
tanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä.
Te olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte
kätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten
jälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän
sänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä
ja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen
heijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä
kuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta -- te ottaisitte vihreään
marokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte
pehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin
luettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä,
pukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä
tunnissa ja...

Mademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat
luutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne
jollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin
suurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään
kreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te
matkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä;
hänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa
ritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi
kamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen
elämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte
millainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina
kesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.

Mutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle
käskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä
vakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille
jotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En
yksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian
vähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne
sanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.

Ne sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja
kansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla -- avointa,
viljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä
vanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää
läsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin -- muuten
rehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta,
omavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin
ennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä
yksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet,
jotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille
--ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut -- niin
tunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen,
avomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva,
toimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei
aina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi
ihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää
ja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin
muodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen
pieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä
turhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen
seurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin »rouva
sairashuoneparseli-intendentskaa?»

Helppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin
hauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar
Trallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien
muiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan --
nuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa --
mutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla
pukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai
Djurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä,
muodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla
ahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on
erikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen
tuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen
näyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun
tukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen.
Yleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän
suomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien,
vastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole
mainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa,
mutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä
edistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä
korskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän
kuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt
ylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma
täällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa
taajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina
entiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja
levollisina »niinkuin maito pytyssä», käyttääkseni erään suomalaisen
papin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime
vuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja
yleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein
jokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin
valtion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt
hämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta
kaikkiin suuntiin.

Te kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla
Tukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla,
mutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja
auliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän
niinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo
rakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä
sattuvasti kuin kauniisti kansastaan:

    »Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,
    kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,
    ja silloinhan jo puolitiessä tavataan.»

Mutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan
loppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla
avautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne,
kauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut
koillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina
Ritariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette
että saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada
sillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla
yksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille
kertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin
kuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.


4. Djurgården.

Mademoiselle!

Kun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina
silmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte
Tukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle
Djurgårdeniin -- Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen -- kuinka
sykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä
turmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien
välissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja
lamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja
vaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena
kesäiltana. Siellä oli niin »champetert», vakuutti ranskalainen
kotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri
ruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se
oli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita
suuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien
ohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka
hyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan:
»katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta». Ja kun olitte hetkisen
katselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea
upeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös
tuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin
pienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle,
josta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla
tiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein
iloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne
viimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä
laukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä
teille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä
tammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja
ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine
esiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille
ystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa
pääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren
maailman hyörinästä ja upeasta loistosta.

Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut.
Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija -- sillä ulos, ulos
ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa
läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen
mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin
ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän
hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa,
siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat
ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto
on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on
harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka -- monissa muissa
kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat
höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo
suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä
jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin
huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten
rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista
lausuu Marmier sangen sattuvasti: _c'est une villa de gentilhomme
plus q'un palais de suverain_.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa
Bellmankaan:

    »om denna parken
    rår kärleksmonarken
    och en kung.»[3]

Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret -- tosin
puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa
-- liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n
valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen!
Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle
kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja
vereen.

Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari
suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin
samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa
ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee
niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin
hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on
rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen
maalaismaisemaan ja »jumalainen» kalastajatorppa on saanut kilpailijan,
jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.

Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä
leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta
miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita
kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä
mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene
niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa
kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista
vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin
ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon
mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita
varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan
viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun
rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista
viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden.
Mutta -- pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien
alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä
rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat
hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä
laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien
tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin
iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita
laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein
kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin
paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä.
Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen
mieheen -- ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja
juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä
kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä
rintakuvaan ja itki ja puheli: »Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle
juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä
touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin
minä!» -- Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu
runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui
niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten
miesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin
kunniaksi, oli _jälkimaailma_, joka säilyttää tuosta aikoja
nukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo
yksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin
kaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta
takaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa
ikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä
hökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain
sadun ja laulun maailmaan -- kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään
lienee ansainnut.

Kerrotaan -- en tiedä miten vankoilla perusteilla -- että H.M. Kuningas
olisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan,
samantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin
luona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja
suurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi
muistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin
Ruotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä
nimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin
entiset päivät -- näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että
nykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja
jumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän
kuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli
sitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen,
että itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella
jalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili
vanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan -- vierailu, joka
kunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä
unohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.

Mutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä
voi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä
kertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin
yksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta
näkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee
enimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä
luopua.


5. Silmäys taiteen alalle.

Mademoiselle!

Kansa voi olla jalo ja kunnokas, se on saattanut paljon kokea, paljon
oppia, paljon ajatella ja sen ohessa avoimin silmin tarkata muiden
kansojen edistyksiä, mutta siltä voi puuttua rohkeutta itse esiintyä
toimivana suuntaan tai toiseen. Sellaiseen kansaan voi tieteen totuus
ja taiteen ikuinen kauneus tehdä syvän vaikutuksen; mutta se voi siitä
huolimatta seisoa mykkänä, uskaltamatta lausua julki tai pukea näkyvään
muotoon sitä, mitä rakastaa ja kunnioittaa sisimmästä sielustaan. Sillä
sitä kahlitsee pelko ja se ei tunne voimaansa. Mutta niin kauvan, kun
se ei liikuta kättä eikä kieltä jollakin inhimillisen pyrkimyksen
erityisellä alalla, niin kauvan on sen sivistyskin tuolla samalla
alalla eloton, puolinainen. Ja sellainen on meidän ja meidän kelpo
Suomen kansamme laita _taiteeseen_ nähden. Meiltä puuttuu siinä
suhteessa ainoastaan rohkeutta ja ulkoista herätintä. Askel vain, ja
ura aukeaisi eteemme aina siintävään etäisyyteen.

Kun Ruotsin kansan luonne, päinvastoin kuin meidän, on kaikessa niin
ratkaisevasti suunnattu käytännölliseen ja yrittelevään, on se myöskin,
vaikka samalla tietopuolisella sivistysasteella kuin mekin, ennättänyt
ennen meitä ottaa ensimäiset askeleensa taiteenkin alalla. Todisteeksi
voisin mainita joukon nimiä. Mutta sen sijaan halunnette te,
teaatterin, musiikin ja muut kuultavat taiteet sivuuttaen, luoda
silmäyksen kunink. vapaitten taiteitten akademian näyttelyyn kesäkuussa
1843.

Luettelo sisältää kaksisataa kolmekymmentä numeroa viideltäkymmeneltä
kahdeksalta taiteilijalta, joiden joukossa seitsemän naista.
Pystykuvia, relieevejä ja puuveistoksia y.m. samaan alaan kuuluvia on
sangen vähän. _Qvarnström_ näyttää tällä alalla olevan lupaava
nimi. Lukuisimmat ovat nyt, niinkuin ainakin, maalaukset. Saamme tehdä
tuttavuutta sellaisten kuuluisuuksien kanssa kuin _Kraft, C.J.
Fahlcrantz, Westin, Sandberg_. Viimemainitun teosten joukossa on
myöskin tämän taiteilijan Vaasan kirkkoa varten maalaaman alttaritaulun
luonnos. Westiniltä on neljä numeroa. Upein on hänen »Vuodenaikansa».
Tämän taitelijan värisävylle omituinen vienous ja sametinlaheus ilmenee
koko taulussa aina liijotteluun saakka, tuo kaikkien piirteiden
pehmeys, tukehuttaa sen voiman ja rohkeuden, mikä näyttää
alkuperäisesti ryhmityksessä piilleen. Tunnetteko _Södermarkin_
muotokuvia? Täällä on muuan kuva, jonka tutut, kauniit silmät
tarkastavat niin hellästi suomalaista maanmiestään. Ja tuo käsi, joka
hienoon vaaleaan hansikkaaseen puettuna esiintyy niin silmäänpistävänä
mustaa silkkipukua vasten, on sama käsi, joka vielä silloin, kun se oli
suomalainen, sitoi seppeleet 1840-vuoden nuorukaisille Helsingissä.
Miksi lahjotamme sillälailla muille ruusujamme?

Käykäämme eteenpäin järjestyksestä huolimatta, miten mieli milloinkin
vetää. _Cronstrand_, tuo kuuluisa matkailija, on rikastuttanut
näyttelyä seitsemällä numerolla paikalla suoritettuja graafillisia
piirroksia muinais-egyptiläisestä rakennus- ja kuvanveistotaiteesta.
Kolmekymmentäkuusi vuosisataa on katsellut vanhan Theben
Ammonintemppeliä, ja yhdeksästoista vuosisata tavailee vielä sen
hieroglyyfejä. Mutta salaisuuksien paljastumishetki on lähellä; muuan
saksalainen professori on ilman Ariadnen lankaa löytänyt tien
labyrintin kamarien läpi, ja pianpa ei enää jää mitään salaisuuksia
tulevan sukupolven perinnöksi.

_Wickenbergin_ sivellin on loihtinut esiin erään perspektiiviltään
erinomaisen, hymyilevän maiseman ja muutaman liikuttavaa suloa uhkuvan
perhekohtauksen. Ei voi tavata hartaampia, kohtaloonsa tyynemmin
alistuvia ja kristillistä nöyryyttä ilmaisevampia kasvoja kuin tuon
sokean ukon, joka, seisoen lastensa keskellä, näyttää ikäänkuin astuvan
kankaalta esiin ja opettavan kieltäymyksen rauhaa. -- Nuori, Roomassa
paraikaa oleskeleva göteborgilainen Brusewitz on jättänyt näyttelyyn
mieltäkiinnittävän alkuteoksen, nuoren frescatilaisen naisen
pienen poikansa kera. -- _Wahlbom_ on kiinnittänyt Katarina
Maununtyttären ilmielävänä kankaalle. Hän antaa hänen syleillä
Räävelissä maanpakolaista poikaansa Kustaa prinssiä, tuota Vasa-suvun
harhailevaa ritaria. Ryhmitys on erinomainen, värit hämmästyttävän
eloisat. Oletteko ollut Liuksialassa ja nähnyt tuon lempeän
kuningattaren haamun katselevan miettiväisenä kauniin ulapan laineita
iltahämyssä?

_Ekman_ -- meidän Ekmanimme -- esittää meille ryövärinluolan
sisuksen, räikeän ja synkän fantasiakuvan. Tehän tunnette Ekmanin? Se
oli hän, joka oli professori Sandbergin apulaisena Upsalan tuomiokirkon
kauniita freskomaalauksia maalattaessa, ja se oli hän, jolle
yksinään Sandberg uskoi keksintönsä salaisuuden näiden maalausten
säilyttämiseksi pohjolan ankarassa ilmanalassa. Ollen lahjakas kuin
koko sukunsa, voimme täydellä syyllä kiinnittää Ekmaniin, joka nyt
oleskelee kuninkaan apurahalla ulkomailla, mitä parhaimmat toiveet,
ellei siinä huhussa ole jotakin perää, että hänkin olisi taipuisa
tuohon ylen tavalliseen epäsäännöllisyyteen. Varmaan te, niinkuin
minäkin, toivotte että huhu tällä kertaa kulkisi vanhaan tapaansa
valheen kengissä.

Kun emme kuitenkaan voi viivähtää kaikissa mieltäkiinnittävissä
yksityisseikoissa, lienee paikallaan heittää nopea jäähyväissilmäys
teidän sukupuoltanne edustaviin taiteilijoihin. Mad:lle
_Maria Röhl_ on tosin pannut näytteille ainoastaan muutamia
mustallaliidulla piirrettyjä muotokuvia, mutta ne suoritettuna
tunnetulla mestarillisella kyvykkyydellä, joka on hänelle äskettäin
hankkinut tunnustuksen tulla kutsutuksi vapaitten taiteitten akademian
vakinaiseksi jäseneksi. -- Mad:lle _Plageman_, joka on antanut
neljätoista numeroa, lienee mainittava uutteruutensa, joskaan ei juuri
muun vuoksi. Maisemat, kukat, linnut ja muotokuvat ovat niitä aiheita,
joita nämät seitsemän naistaiteilijaa nähtävällä mielihalulla
valitsevat. Hyvä niin. Tuntuuko se niin ihmeelliseltä, että teidän
sukupuoleisenne taiteilijat maalaavat mielellään valoisia maisemia,
sieviä kukkia, kauniita, mitä sielukkaimmilla viiksillä varustettuja
luutnantteja, mitä romantillisimpia univormuja ja ylevimpiä asentoja,
tai jumalkauniita Fingaleja, kaihoavia Fritiofeja kaikkine sisäisine ja
ulkoisina täydellisyyksineen, joita muuan vapaaherratar Knorring on
tuhlannut Aksel Löwensterniinsä? Eikö kaikkien naisten fantasia
haaveile siihen suuntaan?

Näyttelyn kokonaisvaikutus tuntuu tyydyttävältä, vaikkapa ei kaikiste
ole oltukaan kyllin tiukkoja valinnassa. Oikeutta myöten tätä tuskin
voimme sanoa muuksi kuin aluksi, aamunsarastukseksi Ruotsin taiteen
taivaalla. Toivon vaan että meillekin koittaisi samanlainen
aamunpilkahdus ja että sen herätin, jo jonkun aikaa puheenaollut
Helsingin taidenäyttely vihdoinkin saataisiin aikaan. Sillä,
mademoiselle, kun meillä on jo kotona ollut rohkeutta julkilausua
_tieteellisen_ sivistyksemme tulokset, miksi epäröisimme _taiteenkaan_
alalla rientää _from sounds to things_, hiljaisesta mietiskelystä
rohkeaan ja jaloon toimintaan?




Itämeren eteläpuolella 1856.



BETTYLLE.

Ei ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut
veneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi,
vaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto,
tuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat
ohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen
nielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei
hetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty -- kosken kuohujen
keskellä ei kirjoteta.

Voi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille.
Vauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot
sivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden
peräsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja
nyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen
silmäys, nopea tervehdys -- ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja
vastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin
avara ja elämä niin lyhyt ja »Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin».

Et siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista.
Lue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja
kansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja
vaikenevat.

Ainoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä
terveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen.
Mitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita
mielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita
»nokikuvia», jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa
palavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin
kauniita kuin heidän kuvansa.

Nyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista
sysimustana juhannusyönä.

                                                Ystäväsi

                                                Gabriel.


1. Pohjoisesta etelään.

Kerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen
lappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten
pohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon,
tuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun
saapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa
avoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään,
kuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi
kaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän
ympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä,
viljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja
kansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä
kirkolle.

Harhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni;
ajamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne
saavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme
häipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta
rantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme
kaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen
lentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo
pieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine
rakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine
tasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä --
sanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin;
siellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan
meille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on
lämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan
meille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on
etelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja
Pyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme
vuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa
sen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan
rannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa
sen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon
paahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä;
erämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä
kauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan
jäitten keskelle.

Harhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei
olisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole
vielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä
etelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista
kevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme
luvattua maata?

Sitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo
alati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja
tuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina
saavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana
omissa unelmissamme.


2. Itämerellä.

Kaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut.
Äsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret
häipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme
kevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten
aaltojen harteilla.

Noitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa
omistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten
kotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset
kyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä
voidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä
taivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet
elämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta,
vetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää
kodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee
ja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että
taivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että
avara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran
elämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä
lintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen
purkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua
mittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen
joustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa
täyteen mittaansa.

Entisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin
vähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti
opettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta
arvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei
suinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista
oikein tuntuvasti. »Hengist» vääntelihe kuin mato, tuo vanha
saksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä
mentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä,
olutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen
puuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja
hymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.

Tämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on
nähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita,
pohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä,
Erik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik
XIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto
Rudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen,
Wachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin
sankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen -- ja näitten meren
leijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka
myrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita,
jotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen
kuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman
muurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut!
Vuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren
yliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden,
ja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen
itämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot
ikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja
rikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä
hyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa
ehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja
kuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin
pohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut
pohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa
pohjoismaiden maantietoa.

Kuitenkin -- matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja
Saarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme
aina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden
välillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä
nostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka
airojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti
pohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen
kehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut
ensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me
tähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi
katosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin
bellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei
kauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt
Itämeren tarina.


3. Lübeck.

Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi
niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot
ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien
tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän
ensimäinen etelämme -- iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään
keskellä.

Tämä Saksa -- voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä
alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten
puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä
isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on
mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä
kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä
maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen
jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä
nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin
ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut
kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa,
jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä
taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka
askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden
jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän
kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo
korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää
silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan
historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin
etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme
elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on
muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, »joka hallitsisi maailmaa,
jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan», alati heitteleksen oman
suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka
Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.

Se oli Lübeck, »Pohjan Karthago», joka kerran asetti Itämeren
hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen.
Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja
kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina
kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä
pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä
kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja
korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät
nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan
vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten
tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja
kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa
että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista
koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin
koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on
ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse;
se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin
uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että -- Itämeri on niin
lähellä.

Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan
etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen
kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme
äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle
maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.


4. Hamburg.

Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä
päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen
rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää
nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä
Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin
väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin
Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin
takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia
jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine
myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta
tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit
sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin
aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on
sangen kaunis!

Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä
purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe,
joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä
aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä
maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä
monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja
kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi
musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria,
kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli
muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa
käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa.
Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja
älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia
Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli
koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta
käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei
pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona.
Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka
hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin
laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella:
Hamburg on sangen rikas!

Kuitenkin, Betty, »mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman
voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?» Ensimäinen, mikä silmääni
loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg
ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on
Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on
rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä
muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?

Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo
liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.

-- Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa
Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole
laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin
järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita
hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja
rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme
ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia,
ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että
toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen
tien?

-- Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja
leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin
tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos
se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle
sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on
tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen
hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään
herkullisesti, huumataan aistit -- mutta onko siinä kyllin? Mitä on
Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen
hyväksi?

-- Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing
on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta;
kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...

-- Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän
soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri,
sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että
teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa
taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat
numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei
varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat
parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen.
Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne,
noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa
kauppaa ihmissieluista kuin karjasta -- sinne asettavat maalarinne
kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat
sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän
kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...

Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta
suvaitsemattomuutta. -- Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän
kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...

Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei
killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni.
Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä
maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.

Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten
tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus
kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on
sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan
kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin
vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu
jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä
keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan
mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin
paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta
asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti -- ellei
tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.

Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat.
Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä.
Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen.
Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat,
parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa
kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan
uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän
tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa
seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat
ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat
juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.

En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa
kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat
kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä
kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän
sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle
pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.

Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten
palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille,
niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä
ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta
leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta
yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset
pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut
tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen
loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin
jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan
Hamburgin loppumattomassa erämaassa...

Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien
kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä,
jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella,
sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti
hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua
vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin
kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta
ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan
saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun
hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?

-- Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.

-- Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella
hymyilyllä.


5. Ravennan miekkailija.

Hamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä
poloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista
lausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset
erääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja
antoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan
kirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut -- Halmin
kuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua
murhenäytelmää »Der Fechter von Ravenna».

Kuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin
kokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella
varustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan
että sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että
aitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä
punaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat
samana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on
nyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi
esiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä.
Näyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa
lukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon
erinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua
kärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden
näytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.

Siirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee
Rooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä
mieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.

Kaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää
germaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat
roomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita
aikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen
leskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi
tietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika
oli ohitse.

Orjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen
petomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja
niinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki
Italian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa
ravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut
nuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa
viileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta
kauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta
ruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein
koko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.

Silloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä
kahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut
tilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia
vastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta
yritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille
kaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos
hänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä
löydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?

Mutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut
lapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa
miekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta
siihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole
kukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.

Äidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle
jalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian
kohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen
vapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren
isänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase
kädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka
hänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä
ihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras
nainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän
ei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.

Ja nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on
kappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän
vaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa;
oi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori,
jota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön
teurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu
vapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen
orja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo
kunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: »Caesar itse tulee
katselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!»

Ja vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen
pojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa
se ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta
voisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion
kostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä
miekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman
germaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella,
germaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.

Thusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän
poikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen
sotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen
häpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan
rukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja
tottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä
nimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia.
Esiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien
hyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen
kanssaan kilpailevan toverin kostaminen -- kas siinä syyt, jotka
Thumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus,
kunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!

Mutta ei siinä kyllin. -- Mene, sanoo hän äidilleen; mene
germaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut
kasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä
suurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle
arvottomaksi!

Ja Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta
poikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää
velvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet
teurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan
koston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua
Germaanian häpäisemisen välikappaleeksi.

Hetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle
muutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda
tulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä
hän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän
hetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen;
muuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää
Arminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.

Nyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt
tulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda
ylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa
kunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.

Silloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan
lausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta
aikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen
suosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea
työntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.

Tähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo
runollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä.
Tietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut
syytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja
Caligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan
miekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että
ihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka
hänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.


6. Pohjois-Saksa.

Pohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta
aina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia
kankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä
joku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen
kankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo
erämaahankin ylevyyttä. »Da werden wir erst recht schön schlafen»,
sanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän
ollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten
tullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita
»putzsachenia», joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli
tosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti
seurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät
asemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua,
tyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai
Maitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen
noustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen.
Näin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.

Onhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin
Englannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein
kummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan
luonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se
johtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin
asukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita
varisten haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri,
kaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja
kuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin
suunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä
viljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa.
Kun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada
mitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa
ei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät
muuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti
kaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana.
Usein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla:
kaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu
selittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan
lisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: »das haben
die verfluchten Schweden gemacht». »Und die verfluchten Finnen waren
dabei», ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.

Suotaneen anteeksi, jos näin perin romanttisuutta vailla olevissa
seuduissa joskus johtui mieleen -- aidantekovelvollisuus. Kuvittelehan,
Betty, maata jossa pieninkin torppa on kivestä rakennettu, jossa
turhaan etsimme ainoatakaan aitaa. Veräjistä ei puhettakaan. Meidän
hyvät maamiehemme siellä kotona, jotka mielellään aitaisivat koko
Suomen yltä ja ympäri, jos se olisi mahdollista, kysyisivät varmaankin
näitä saksalaisia maisemia nähdessään hämmästyneinä, miten kummassa
täällä tullaan härkien, lampaiden ja muiden elukkain kanssa aikaan.
Niin, siihen kysymykseen en voi todellakaan vastata; en voi edes tehdä
selkoa siitä, oliko porsailla hangot kaulassa. Voin ainoastaan
todistaa, että joka kerta kun näkyi joukko nelijalkaisia kuleksimassa
niityllä tai maantiellä, oli niiden kintereillä aina pieni
kaksijalkainen, eikä kukaan siinä maassa käsittänyt, että olisi
tarpeellista vuosittain haaskata muutamia miljooneja puolikasvuisia
puita säästääkseen joka kylässä muutamilta pikku pojilta ja tytöiltä
vaivan käydä paimenessa. Pensasaitoja näkyi aika tiheään, ne erottivat
pellot toisistaan; olisi sentään saattanut uskoa niiden olevan yhtä
paljon kaunistuksenkin vuoksi.

Kun matkustamme siellä kotimaassa, laskevat lapset huvikseen kirkkoja.
Siellä se on helppoa, mutta Itämeren eteläpuolella se ei ole
mahdollista. Joka kylällä on oma kirkkonsa. Se on kaunista, niin pitää
ollakin. Katoolisissa maissa ovat kirkot auki koko päivän ja siellä
pidetään joka päivä rukouksia tai jumalanpalvelusta. Se on vielä
kauniimpaa. Meillä ei Jumala ole huoneessaan kuin pari kolme tuntia
viikossa.


7. Berlini.

Tämä suuri kaupunki sijaitsee vielä suuremmalla tasangolla, joka on
niin kuiva ja hiekkainen kuin itse »das Stock-Preussenthum». Kun myrsky
puhaltaa itä- tai länsivalloista päin, tupruaa siellä sakeita
tomupilviä, jotka laskeutuvat harmaana harsona sotamiesten komeille
univormuille, virkamiesten harmaapaperi-naamoille ja »kaunosielujen»
ranskalaisille silkkiviitoille. Silloin hiljenee elämä kaduilla,
silloin berliniläinen vetäytyy kuoreensa: kauneihin teaattereihinsa,
vieläkin kauniimpiin museoihinsa ja kirjallisiin iltamiinsa, joissa
yllämainitut kaunosielut eivät enää, kuten J.V. Snellmanin aikana
viisitoista vuotta sitten, syö viiliä, luumuja ja savustettua lihaa,
vaan teetä ja ranskanleipää, kuten muutkin kuolevaiset, mutta, niinkuin
silloinkin, yhä harrastavat musiikkia ja kritiikkiä ja ennen kaikkea --
kokkapuheiden laskemista. Ja nyt, niinkuin silloinkin, sanovat
asiantuntijat noita iltamia erinomaisen runollisiksi, emansipeeratuiksi
ja -- ikäviksi.

On parasta että sanon sinulle, Betty hyvä, jo heti alussa, etten ole
milloinkaan ihaillut Preussia -- voit sitte arvostella asiat sen
mukaan. Tuo valtio on paisunut kuin vampyyri ryöstämällä naapureitaan,
ja sen suurin mies, jolla on lisänimenä »ainoa», on perinpohjaisesti
ylenkatsonut maansa kirjallisuutta ja politiikassa seurannut
perussääntöjä, jotka yksityisessä elämässä olisivat saattaneet jokaisen
muun varkaudesta syytteenalaiseksi. Hänen pronssinen, Rauchin tekemä
ratsastajapatsaansa, joka taideteoksena on aivan mestarillinen,
katselee nyt itäisessä Unter den Lindenissä tuota Berliniä, joka
jumaloi hänen muistoaan, mutta joka verrattoman iroonisesti sijotti
Lessingin ja Kantin hänen hevosensa hännän alle. On merkillistä huomata
miten vähän suosiota Preussi nauttii muualla Saksassa, tai oikeastaan
se ei ole ensinkään merkillistä. Tunnetun historiallisen syntynsä
pohjalle on se perustanut valtiotaidon, joka tänään mielistelee
kansanvaltaa; huomenna yksinvaltaa; on toisena päivänä valmis
tavottamaan Saksan keisarikruunua, toisena suostuvainen ylläpitämään ja
kehittämään vanhaa hajaannusta; idän ja lännen välillä häilyvä,
uskaltamatta julkisesti liittyä kumpaiseenkaan; täynnä toiveita, mutta
vielä enemmän katkeria pettymyksiä; paljo lupaava ja vähän pitävä;
väsymätön pyrkiessään luomaan jotakin erikoista preussilaista, mutta
kykenemätön vakuuttamaan ketään sen olemuksen ytimestä ja eduista --
sellainen, Betty, on tämä valtio, joka pikkuvaltion itsekkyydellä
vaatii suurvaltion vaikutusvaltaa, eikä Berlini olisi Berlini, ellei se
monessa suhteessa edustaisi näitä pyrkimyksiä.

Ehrenberg on sanonut tästä kaupungista, että se on rakennettu
myriaadien kuolleiden infusioonieläinten jätteille. Miten olisikaan
mahdollista olla rakennettu pikkumaisuus-myriaadeille ilmaisematta
muillekin tätä syntyperänsä salaisuutta? Saphir on edelleen sanonut
Berliniä kaupungiksi, joka on »kooltaan» suuri, ja tämä lausunto sattuu
paikalleen, sillä kaikessa suuruudessaan ei Berlini ole kyennyt
painamaan ulkoasuunsa suurkaupungin leimaa. Nuo pitkät, leveät ja
säännölliset kadut tekevät ensi silmäyksellä sitä yksitoikkoisemman
vaikutuksen, kun niiden liike ei mitenkään vastaa niiden leveyttä.
Unter den Linden, vihreine puistokäytävineen keskellä ja komeine
rakennuksineen molemmin puolin, on kieltämättä kaunis ja olisi vieläkin
kauniimpi, jos se olisi maailmassa ainoa laatuaan ja ellei siitä
alituiseen huomautettaisi ihailua vaatimalla. Paljoa pysyvämmän
vaikutuksen tekee sen sijaan yleisillä paikoilla olevien kauniiden
patsaiden lukuisuus, ja siinä suhteessa ei ole Saksassa Berlinin
vertaista, ellei mahdollisesti München kilpaile etusijasta.

Haluan kertoa sinulle jotain parempaa Berlinistä ja toivon saavani
siihen tilaisuuden puhuessani sen taideteoksista. Berlini on paljo
edistynyt niinä viitenätoista vuotena, jotka ovat kuluneet Snellmanin
matkasta, varsinkin sen teollisuutta kuvailtiin minulle arvokkaaksi.
Berliniläiset itse ovat kaltaisiaan, semmoisia miksi lukemattomat muut
ovat heitä kuvanneet paremmin kuin minä. Viisaimmat berliniläiset
itsekin nauravat heikäläisten pyrkimyksille koettaa kirjoissa ja
aikakauslehdissä -- »Das galante Berlin»; »Berlin wie es isst und
trinkt» y.m. -- kuvata heitä jonkunlaisiksi itsenäisiksi mallikuviksi.
Tekisi mieleni sanoa heitä ihmisryhmäksi, josta toinen puoli on
kopioitua, toinen alkuperäistä, ja alkuperäisyys perustuu oikeastaan
jonkinlaiseen arkipäiväiseen järkevyyteen, joka ilmenee miespuolisilla
itsetyytyväisenä mauttomuutena kokkapuheissa, naispuolisilla
senttimenttaalisuutena. Muuan ranskalainen matkustaja on sanonut että
»Berlinin nainen on vielä uudestaan muokattava» (reste encore à
refaire). Mahdollisesti hän on oikeassa; minulla ei ole hänen
lausuntonsa vastapainoksi asetettava muuta kuin muuan lapsi, ihanimpia
mitä milloinkaan olen nähnyt, kaksitoista vuotias tyttönen; ehkäpä
juuri sentähden, että hän oli vain kahdentoista vuoden vanha!

_Justice à tous!_


8. Berlinin freskomaalaukset.

Tulin, paras Betty, äsken maininneeksi Berlinin kokoelmat. Se oli siinä
suhteessa ajattelematonta, etten voi tässä edes lyhyesti luetella niitä
monia ihania taideaarteita, jotka täydellä syyllä ovat berliniläisten
ylpeys. Mitä taas hyödyttää laiha, kaikellaisilla pikku ihasteluilla,
tunteilla ja huudahduksilla varustettu kuvauskaan, ellei se sisällä
suurta yhdistävää yleiskatsausta, pitkiin tutkimuksiin perustuvaa
arvostelua ja kuvattavien esineiden tarkkaa, yksityispiirteistä
tuntemusta? Olen sinulle luvannut ainoastaan katkelmia, tässä on taasen
muuan sellainen.

Sivuutan siis ylistetyn yliopiston kuuluisine herroine professoreineen
ja l,500:ne ylioppilaineen -- viimemainitut, sivumennen sanoen,
kalpeita tummaihoisia apollonpoikia, pelokkaita kirjatoukkia ilman
rahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet. Sivuutan
kirjaston, linnan, asehuoneen, veistokuva- ja taulukokoelmat ja monta
muuta komeaa kokoelmaa, niinpä itse upean oopperatalon, ja pysähdyn
vasta katselemaan Cornelius Kaulbachin freskomaalauksia, jotka ovat
omansa herättämään mielenkiintoamme sen jälkeen, kun meilläkin Ekmanin
mestarikäsi on maalannut samanlaatuisia ihania taideteoksia Turun
tuomiokirkkoon.

Tullessamme linnasta Lustgartenin kautta museon portaille, pysähdymme
ihmetellen katselemaan kuuluisaa Kissin valamaa amatsooniryhmää. Uljas
impi istuu hevosen selässä. Pelosta pärskyen ja vavisten nousee jalo
eläin takajaloilleen; pantteri on iskenyt terävät kyntensä sen kylkeen
ja raatelee hampaineen sen leveää rintaa. Urhotar kallistuu taaksepäin
ja kohottaa keihäänsä; keihäs on iskuvalmis, kuka saa voiton? Sitä ei
kukaan tiedä. Kaunis ja voimakas on tämä ryhmä joka tapauksessa, ja se
on kuitenkin vain kovaa malmia.

Siitä ylempänä, portaiden pylväskäytävän sisäseinillä, ovat
äskenmainitut freskomaalaukset, jotka »Cornelius ynnä muut» ovat
maalanneet Schinkelin luonnosten mukaan. Ne ovat aiheittensa puolesta
yhtä runollisia kuin suorituksensa suhteen taiteellisia, ja valittaa
täytyy vaan ettei ole oikein sopivaa kohtaa, josta niitä voisi
katsella. Kas tässä lyhyt kuvaus niiden sisällyksestä.

Vasemmalla: Uranus ja tähtien tanssi. Saturnus ja titaanit vetäytyvät
takaisin muinaisuuden yöhön. »Kuun pilvet purjehtivat valkoisina
kyyhkyinä taivaalla.» Jupiter, jonka edessä kulkevat Dioskurit, uuden
valon levittäjät, alottaa uuden ajanjakson. Prometheus ryöstää
ihmisille taivaan tulen. Selene (kuu) ajaa yön läpi loistavissa
vaunuissaan; taivaalliset olennot auttavat häntä yön hunnun
kohottamisessa. Yö levittää viittansa, josta uusia olentoja pilkistää
esiin, ja ympärillä lepäävät hänen lapsensa. Elämän voimat kehittyvät;
siellä on äidinrakkaus; siellä uinuva sota; siellä lempeä rauha
runottarineen; lapsi vuodattaa maahan hedelmöittävää sadetta. Kaikki
elämän muodot kehittyvät. Kukon laulu ilmottaa päivän sarastusta; sen
kera tulee suru. Näemme auringon nousun, Venuksen ja Eroksen.
Auringonjumala nousee merestä ja sulottaret liitelevät sen hohtavalla
pinnalla.

Oikealla. Silloin alkaa elämän aamu, elämän kevät. Näemme paimenkansan
ja sen kilpakisat. Runotar ja Psyche virittävät runoilijan lyyryä.
Joutuu kesä ja keskipäivä. Näemme elojuhlan ja nuoren sankarin, joka
lähtee sotaretkelle. Pegasus lentää Helikonin yli; sen kavion potkusta
pulpahtaa mielikuvituksen lähde, josta ihmiset juovat elämän nestettä.
Parcit hallitsevat maan uumenissa, nymfit soittelevat metsässä.
Viisaana ja vakavana lähenee lainsäätäjä. Mutta nyt tulee ilta ja
syksy. Korjataan viiniä. Näemme kuvanveistotaiteen ja rakennustaiteen
ensi askelet. Sankarit tulevat voitokkaina taistelusta. Isät odottavat
heitä kotilieden ääressä. Itse vanhuus iloitsee muusain tanssista.
Viisas mietiskelee tähtien kulkua. Muuan vanhus on vaipunut
alkuaineiden katselemiseen. Merimies purjehtii kuuvaloiselle merelle.
Maassa hallitsee yö ja talvi. Mutta samassa alkaa uusi päivä, ja lapset
leikkivät ajatuksiinsa vaipuneina isiensä haudoilla.

Sellainen on näiden freskomaalausten sisällys, mutta suoranaisemmin
todellisesta elämästä otettuja joskaan ei ihanampia ovat ne, joita
Kaulbach vielä paraikaa maalaa uuden museon suurenmoiseen
porraskäytävään. Ne ovat kuusi suurta taulua, joista neljä on valmista,
viides pääpiirteissään suunniteltu ja kuudes vielä alottamatta. Kaikki
kuusi tulevat käsittelemään ihmiskunnan historian pääkohtia.
_Ensimäisessä_ näemme Babylonin hävityksen, kuningas Nimrodin,
heimojen eron, semiläiset karjalaumoineen, Chamin jälkeläiset
epäjumalineen, Jafetin jälkeläiset ja ihmiskunnan kukoistavimman vesan,
kaukaasialaisen rodun. _Toisessa_ Kreikan kukoistusajan, Homeron,
Hesiodon, Aeschyloon, Sofokleen, Alkaion. Näiden takana Parthenonin
pylväät ja Solonin, metsästäviä sotilaita, Orfeon lyyryineen.
Sateenkaaresta astuu esiin Jupiter ja kaikki Olympon jumalat.
_Kolmannessa_ taulussa näemme Jerusalemin hävityksen, keisari
Tituksen ja hänen legionansa; ylimäisen papin, joka murhaa itsensä ja
omaisensa; Ahasveruksen, ikuisen juutalaisen, joka pakenee hävitystä,
ja ensimäiset kristityt, jotka lähtevät pakanoille saarnaamaan.
_Neljäs_ taulu, joka oli vasta tekeillä, esittää kuuluisaa
hunnitaistelua. _Viides_, jonka aiheena tulee olemaan Jerusalemin
luo saapuneet ristiretkeläiset, ja aiheeltaan määräämätön kuudes taulu
ovat vielä mestarin siveltimessä.

Tuo kaikki, Betty, on ainoastaan muutamia väripisaroita kiinnitettynä
vielä märkään kalkkirappaukseen, mutta se on ajatukseltaan suurta ja
nerokasta, tekotavaltaan voimakasta ja jaloa. Se sisältää muutamissa
piirteissä koko ihmiskunnan elämän.


9. Robert ja Bertram.

Saksan suurempien kaupunkien pikkuteaatterit ovat monia suuria
etevämmät kansanelämän eri puolien reippaassa luonnollisessa ja
elävässä esittämistaidossa. Näytteleminen on usein mestarillista,
jokainen vivahdus oivalletaan silmänräpäyksessä ja tuo yleisön pirteä
tunnelma siirtyy jörömäiseen arvostelijaankin, jolla muuten olisi
paljonkin huomautuksia kappaletta vastaan.

Olet niin useasti kuullut puhuttavan kielletyistä teaatterikappaleista,
että kerrankin kuulet mielihyvin eräästä, jota ei ole kielletty.
Samassa maassa, jossa niin sokeasti pelätään kaikkia nykyaikaisia
aatteita, annetaan kahden varkaan ja roiston mitä hullunkurisimmalla
tavalla polkea lakeja Friedrich-Wilhelmstädterin teaatterissa, joka on
arvojärjestyksessä kolmas Berlinin teaattereista.

Nuo lystikkäät veljekset ovat nimeltään Robert ja Bertram. Näemme
heidät visusti teljettyinä lukkojen takana. Vankilassa on kolme
kerrosta: ylimmässä on Robert, keskimäisessä Bertram ja alimmassa
vanginvartija. Robert sahaa lattiaansa reijän. Vanginvartija, joka on
päästään pyörällä sisarenpoikansa kanssa pitämiensä kekkereiden
jälkeen, tulee ylös katsomaan mikä kolina sieltä kuuluu. Keskimäinen
huone on tyhjä; Bertram on ryöminyt ylös Robertin luo. Vanginvartija
syöksyy ylimpään huoneeseen, vangit ryömivät alas keskimäiseen,
juoksevat ulos lukitsemattomasta ovesta ja salpaavat vanginvartijan
sisään. Tämä istuu nyt putkassa sillaikaa, kun nuo lurjukset alhaalla
jatkavat kekkereitä. Sitte he livistävät tiehensä kaikessa rauhassa.

Maalla vietetään talonpoikaishäitä. Sinne tulevat Robert ja Bertramkin.
Mutta ratsastavat santarmit ovat kintereillä, sieppaavat arvoisat
herrat talteensa ja sulkevat heidät erääseen ylishuoneeseen. Täällä he
narraavat muutaman nuoren tytön päästämään itsensä vapauteen,
kaappaavat sukkelasti talonpojan rahalippaan ja ratsastavat santarmien
hevosilla nelistäen tiehensä.

Muuan rikas turhamielinen pankkiiri panee toimeen suuret tanssiaiset.
Vieraiden joukossa herättää huomiota muuan espanjalainen kreivi ja
italialainen laulaja. Nuo hienot, tomppelimaiset herrat eivät ole muita
kuin Robert ja Bertram. Pankkiiri on ihastunut, ja he syleilevät
häntä niin sydämellisesti, että kaikki hänen jalokivikoristeensa
katoovat. Naiset ovat ihastuksissaan ja kadottavat kaikki kalleutensa.
Nyt alkaa suuret naamiaiset. Näemme kreivi Manteuffelin, punaisena
tietysti, kävelevän erään paksupäisen hölmön rinnalla. Näemme lihavan
turkkilaisen ennen sodan alkamista ja laihan turkkilaisen sodan
päätyttyä lord Palmerstonin seurassa, haikaran ja muiden kuuluisuuksien
rinnalla. Lopulta syntyy yleinen hälinä; kaikilta on jotakin
varastettu. Robert ja Bertram ryömivät kakluuniin ja katoovat.

Sen jälkeen on markkinat ja suuri kansanjuhla. Täytetään paraikaa
mahdottoman suurta ilmapalloa. Kaksi lihavaa maalaismatamia kuleskelee
ympäri ja varastaa oikealta ja vasemmalta. Ketäpä muita he olisivat,
ellei Robert ja Bertram? Lopulta heidät tunnetaan. Poliisit ja
santarmit ajavat heitä takaa. Mutta Robert ja Bertram eivät ole
milloinkaan neuvottomia. Juuri kun heidät aijotaan ottaa kiinni,
hyppäävät he täytetyn ilmapallon veneeseen, leikkaavat nuoran poikki ja
nousevat yläilmoihin katsojien loppumattomien hyvähuutojen kaikuessa.

Hyvin vähän ylentävää, mutta tavattoman hauskaa!


10. Dresden.

Saksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan
paraimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se
tapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka
itsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa
että vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta
saksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen
sorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee
vielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen
suurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on
kullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti
hevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.

Niin, tällä maalla ja tällä kansalla on _hyväntahtoisuuden_ leima,
joka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa
heikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo
vieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä
niin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee
vuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa
huojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät,
ilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä,
näiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin
ympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa
kaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman
onnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin
yläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita
eikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen
iloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten
lempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä
auringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don
Carloksensa.

Dresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja
mennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään
niin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on
toistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa
ääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista
Waldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta
groschenilla[4] saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa
kadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi,
ylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos
täällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle
tahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen
palatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä
loistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.

-- Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä
pieni tyttö, joka möi kirsikoita.

-- Noch nicht, vastasin minä.

-- Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti
pieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa
minulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin
minä.

Näin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä
perheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä
muita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien
elämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää
opettaa lapsia »tuntemaan hyvää kauniin kautta».

Mutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja
pakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki
ja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon
helmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on
evankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne
Saksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään,
meidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen
kristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa,
jotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut
mukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta
lähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa.
Katoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti,
tosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä
täydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko
tuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja
puhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita
kuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja
virsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli
silmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin
monessa katoolisessa kirkossa.

Vielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa
miten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin
monessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin
ainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella
ostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä
sulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen
iltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona,
joka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä
täynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä
sentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja
sunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi
milloinkaan markkinoita pidetty.

Oi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa.
Tuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan
onkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden
ensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen
päälle?


11. Sikstiniläinen madonna.

Tämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael
taiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten
Piacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli
alttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin
August III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää
milloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753,
onnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu
luostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit,
jotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin
sitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä
päivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.

Vuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin
liitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien
aikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus
on yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia.
Sen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi
sylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus,
vasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa
osassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden
vihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä
sädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden
muodostama.

Dresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden
paremman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi
luettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta
suopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä
sinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä
paremmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna
sekä -- harvinaista kyllä -- lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin
taiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen
uuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia
epäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta
paremmin yhteensulautuvan.

Tällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme
pikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain
tavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme
kunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen
ettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain
sen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.

Ja kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan,
niin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä
tuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä,
yli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin
kuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä
ainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin.
Perästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin
jumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen
ylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen
ihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen,
katoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa;
siinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty
kankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä.
Rafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli
pitkänäperjantaina.

Sinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä
hänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä.
Sellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman
majesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan.
Sellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän
sylissään kantaa maailman vapahtajaa. _Ilman_ tätä lasta hän on
vain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus
saattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsen _kanssa_
hän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja
puhdas, »täynnä armoa», niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä
hänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneet _viattoman_
Marian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa
ja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt
Jumalanäidin _ylevyyden_, ja kun edellistä rakastamme, seisomme
miltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun
Kristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen
yliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu
kuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä
ihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja
samalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi
niitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään,
riisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme
seisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa
tuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme
silloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan
»sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan».

Sentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja
maallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan,
vaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on
harmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin
tekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus
rohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.


12. Saksin Sveitsi.

Ken kerran elämässään on nähnyt Mont Blancin ja nukkunut yhdenkään yön
Chamouniissa, sivuuttakoon kernaasti nämä rivit. Mutta kun pidän
jotenkin varmana ettet sinä, Betty, milloinkaan ole nähnyt ikuista
lunta, niin arvelen että voit hetkiseksi tyytyä siihen ihastuttavaan
pikku leluun, jota sanotaan Saksin Sveitsiksi.

Dresdenistä on ainoastaan muutaman tunnin matka pitkin Elbeä ylöspäin
pieneen Wehlen nimiseen kaupunkiin. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna
nousivat siellä maihin berliniläinen, saksilainen ja suomalainen,
päättäen pysyttäytyä yhdessä kuin sadun lintu, rotta ja makkara.
Wehlenistä he laskeutuivat Uttewalder Grundiin, sieltä Wehlener ja
Zscherre Grundien kautta ylöspäin ihanaan Basteihin; sitte edelleen
Amselgrundin kautta syrjään tavallisesta matkailijareitistä erääseen
yksinäiseen meijeriin; sieltä sitte ylöspäin Hohnsteiniä ja Hocksteiniä
kohti, jossa seurueeseen liittyi kaksi elsassilaista, kaksi
würtembergiläistä ja yksi hessiläinen. Sieltä alas Wolfsschluchtin
rotkoihin sekä ukkosen pauhatessa ja sateen valuessa kauniin
Polenzlaakson läpi. Sieltä taasen pilvienkorkuiselle ihanalle Brandille
mitä ihanimpana kesäiltana. Sieltä sitte alas Tiefer Grundin kautta,
viettääksemme yön kauniissa Schandaussa. Sieltä aikaisin seuraavana
aamuna vaunuissa Haidemühleen; sieltä Kuhstalliin; sen jälkeen
kapusimme ylös loppumatonta Kleine Winterbergiä ja edelleen Grosse
Winterbergiin. Sieltä alaspäin rajan yli Prebischthoriin sekä edelleen,
yhä alaspäin, Bielan laakson läpi Kamnitzin joen yli Herniskretscheniin
Böhmissä. Koko tuon taipaleen jalkaisin, lukuunottamatta puolentunnin
vaunumatkaa. Vihdoin jälleen illalla laivalla Dresdeniin. Papststeiniä,
Liliensteiniä ja Königsteiniä katselimme kaukaa. Matkan vaikutelma:
väsähtänyt tyytyväisyys.

Mitä teitä olimmekaan kulkeneet näinä kahtena päivänä! Pysyimme tuskin
enää koossa, mutta olimme kuitenkin iloisia kuin linnut nauttiessamme
oikeata tokaijeria, jota saadaan Herniskretschenissä, ja ainoastaan
siellä yhdellä taalerilla karahvi. Englantilaisia naisia leveälierisine
hattuineen, kaikilla tietysti kirjansa ja albuminsa kädessä, ratsasti
pienillä hevosilla (ponies). Kaikkialla vuoristossa vilisi
harpunsoittajia, tyroolilaislaulajia ja heti Böhmin alueelle tultua
kerjäläisiä. Kaikkialla vetosivat ravintolat ja muistojenkaupustelijat
matkustajien kukkaroihin. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä vuoriseutu
elänyt matkustajatulvasta; sitä ennen se oli miltei tuntematon. Nyt
rakentaa hallitus uusia siltoja rotkojen yli, niin että monet
kauniimmat näköalakohdat vasta viime aikoina ovat tulleet tunnetuiksi.
Korkein kohta on Grosse Winterberg, 1,710 jalkaa merenpintaa
korkeammalla ja 1,400 korkeammalla Elbe-virtaa, joka luikertelee sen
juuritse. Näköala on suuremmoinen. Siellä näemme Saksin, Böhmin ja
Schlesian vuorenhuiput: kolmen valtion suuruudet.

Kolmea luonnonantia kaipasi täällä pohjoismaalaisen silmä: graniittia,
havumetsiä ja järviä. Vuorilaji on etupäässä basalttia mitä
eriskummallisimmissa muodoissa: milloin ihmisolentoja muistuttavina
kallioina, milloin karhujen, hevosten, villisikojen muotoisina, milloin
suunnattomien kiinniköytettyjen jauhosäkkien näköisinä, milloin
kohtisuorina kammottavan korkeina seinäminä, milloin pengermäisesti
syviin laaksoihin laskeutuvina viettoina, milloin alassyöksyvinä
pimeinä rotkoteinä, milloin uhkaavina kallioröykäleinä kulkijan pään
päällä. Tuo kaikki tekee valtavan vaikutuksen, ja juuri se viehättää
hienostunutta kaupunkilaista. Me, jotka olemme nähneet kylliksi
korpimaita, emme näihin samalla lailla ihastu. Meillä on yhtä
suuremmoisia näköaloja, eikä mitään voi verrata petäjien, kuusien ja
harjanteiden ympäröimiin Suomen järviin. Meidän graniittimme ei halkea
kuin basaltti. Me miltei halveksimme tuota haurasta suuruutta, jota
kevättulvat järkyttävät ja joka alati uhkaa raueta raunioiksi.
Hymyilemme noille vesiputouksille, jotka muutamien groschenien maksusta
lasketaan patoluukusta virtaamaan. Meidän vuoremme eivät horju. Meidän
koskiamme ei saata komentaa juoksemaan ja pysähtymään.

Kuitenkin teemme usein vääryyttä arvostellessamme kaikkea vierasta
meikäläisen mukaan. Saksin Sveitsillä on kauneutensa, jota ei edes
kateus saata siltä kieltää. Kun ihanana kesäiltana nousemme
Wolfsschluchtin mustasta kaaoksesta korkean Brandin huipulle ja sieltä
näemme syvällä jalkaimme alla Elben kapeana juovana ja niittoväen
punaisen- ja valkeankirjavissa puvuissaan nukkien kokoisina häärivän
hymyilevillä niityillään, silloin laajentaa sydäntämme onnellinen
rauha, joka virtaa kauniista luonnosta vastaamme, ja kaukaa
sinertävästä avaruudesta etsii silmämme ihanne-maailmoita, jotka
voittavat ihanuudessa ihanimmankin todellisuuden... Näiden kallioiden
keskellä kaikuu laulu niin raikkaalta, vaikkapa maksettujenkin huulien
raiuttamana; nämä rotkot ovat satujen kultamaa, joka solatiellä on
ristinsä, joka luolalla tarunsa, joka luonnonoikulla runollinen
selityksensä. Suomme oppaallemme anteeksi että hän pajattaa opitun
ulkoläksynsä, vaatien kuulijainsa sitä uskomaan. Olkoot vaan minusta
nähden nuo kivet lumottuja prinssejä ja tämä luola prinsessan
makuukamari; sadussa piilee aina totuutta silloin, kun se on syntynyt
kansan keskuudessa luonnon pohjalla, kullaten hohteellaan erämaitten
yksinäisyydenkin.



TOINEN JAKSO.

(Helsingfors Tidningar tammikuu--kesäkuu 1857.)

Meillä on vielä, hyvä Betty, kappale taivalta jälellä. En voi sille
mitään, jos näitä loppumattomia katkelmia lukiessasi sattuisit
ajattelemaan jutelmaa ukosta ja akasta, joilla oli turkit. Arvelen
sentään että näitten vaatimattomien kuvaustenkin läpi puhaltaa avaran
maailman raitis tuulahdus, jota me niin kipeästi kaipaamme, me jotka
olemme seitsemän kuukautta vuodessa jäätyneiden merien kahlitsemina.
Tartu siis jälleen vyyhtiin ja keri kärsivällisesti. Lupaan, kuten
ennenkin, että vaivaan sinua niin vähän kuin mahdollista »ukolla ja
akalla», s.o. kertojan omalla persoonalla, mutta sitä enemmän
»turkeilla». Toivon ettei pakinani tuntuisi liian pitkäveteiseltä.


13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I.

Se suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on
täynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla
arkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa
posliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan
korpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta
myöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää
kestävässä »kansainteurastuksessa» Napoleonin joukot hajalleen ja
seitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea,
josta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä
(Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän
rauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen
vapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin
verelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä
taistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka
juo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa,
käyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä
ja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille
Leipzigin messuihin.

Leipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja
siksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä
kirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa
painokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä
suurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi
pitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin
Helsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista
Leipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua,
jotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia
museoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat
pitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa
meno- ja tulopuolta.

Täällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut
tavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa;
ne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren
vaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin
lammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa;
Wickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon
tytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan -- mutta ennen kaikkea
pysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli
perimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän
suulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden
läpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana -- kahden vuosisadan
suuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi
vastoinkäymisessä suurempi.

Toinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen,
Schraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan
oli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin
historianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi.
Preussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion
juurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin
hävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja
valtionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi
Fontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli
allekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä
päämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin
voitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut
keskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman
itsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka
miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia
mitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana.
Fredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen
selkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin:
suurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen
käyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun
etsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista
suuruutta -- miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että
aikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen -- hän, joka
myöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja
vetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla --
hänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa
piirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä
korvasi uskontoa -- Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan -- vielä
hieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti
katseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate -- olkoonpa
että se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli
kuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei
milloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan
ainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa
kokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet
peittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se
Leipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole
milloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se
hymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelle _ainoa_.

Ja veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita
vuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld,
Merseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen »schwedensteinineen»,
ja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi,
joiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin
tasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin.
Yltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa.
Miltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat
vilusta kalisten -- nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5]
Herrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys.
Pitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa
kulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...

Pian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.


14. Frankfurt ja Wiesbaden.

Kaupunki on olevinaan Saksan liiton pääkaupunki -- tuon merkillisen
liiton, jonka

    kolmekymmentä jalkaa koettaa
    marssia samalla saappaalla,

(joka lause, sivumennen sanoen, hiukan alentaa Frankfurtin tarkotusta).
Se on tietysti ylhäinen kaupunki, enkä ole missään nähnyt niin kovaksi
kiillotettuja irtokauluksia, niin sileitä peruukkeja, niin
kuivettuneita paperinaamoja, niin useita parooneja, niin jäykkiä
neitejä, niin huolellisesti lajiteltuja »hohe, höchste und aller
höchste Herrschaften», sen lisäksi niin ylpeitä palvelijoita, komeita
vaunuja ja hienoja päivällisiä, lyhyesti, sanoen semmoista
kaikenkarvaisen durchlauchtigkeitin heijastusta, joka ponnistaa
kaikkensa hallitsija-arvoaan edustaakseen. Sitäpaitsi on Frankfurt
rikas ja kaunis kaupunki, komeine taloineen ja kauniine puutarhoineen,
Bethmanns-garteneineen, Danneckerin Ariadneineen ja vanhoine
kunnian-arvoisine »der Römer» raatihuoneineen. Kaupungilla on
epäilemättä monta hyvää puolta: uudenaikaiset talot, myymälät, kilvet,
jopa kielikin on usein ranskaa; muuten siellä on paljo itävaltalaista,
jonkun verran preussilaista, yhtä ja toista baijerilaista ja
pikkurihkamaa Saksan muista valtioista, mutta oikeata saksalaista, tuon
sanan paremmassa merkityksessä, perin vähän tai ei ollenkaan. Pistäysin
eräänä päivänä Wiesbadenissa, puolen tunnin rautatiematkan päässä
Mainzista. Se on tykkänään huvila-, hotelli- ja puutarhakaupunki,
kaikki vihreätä ja hohtavan valkoista -- kaupunki, jossa on jokseenkin
hyviä viinejä, vaikka se onkin rakennettu silkasta vedestä saaduilla
rahoilla. 8,700 kylpyvierasta vilisi kauniissa puistossa lampien
keskellä ja joutsenia katsellen, sievässä basaarissa, monissa
juomahalleissa ja komeassa ilmakkaassa »Cursaalissa», joka
_miltei_ työnsi varjoon Helsingin Kaivopuiston tunnetun laitoksen.
On turhaa kuvata saksalaista kylpylaitosta; siitä voit lukea ainakin
kolmestakymmenestä romaanista. Tahdon kuitenkin tunnustaa tunteneeni
samaa halua kuin Kustaa Aadolf Aschaffenburgissa: että nämät kauniit
rakennukset olisivat pyörien päällä. Silloin pyörittäisimme yhteisin
voimin koko laitoksen Helsingin Kaivopuistoon, ja arvelenpa että yhtiö
ja herra Louis Kleineh katselisivat suurin silmin kun tämä siirtola,
nuo 8,700 kylpyvierasta mukana, jonakin kauniina aamuna ilmestyisi
Suomen pääkaupunkiin!


15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit.

Kuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia,
leveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-,
jalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä
uoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin
valoisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää
satakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka
ikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja
tyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa
kello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla
varustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että
viisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman
ajan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot,
keinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.

Tuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä
alueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat
siveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin
meikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin
näidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain
tunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus,
kunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun
olemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on
tuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja
tyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa
viihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä
nykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat,
Tiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut
suuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia,
ja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita
maalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa
linna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas
iloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun
painoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren
valtakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo
hänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä
kohtaan.

Täällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa --
norjalaisilla on täällä suuri maine -- tarttuivat suomalaiset Löfgren,
Ekman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa
on kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään:
Anders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa
ihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen
taiteen huiput.

Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on
täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet
yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella
katua asuu Löfgren, joka on antautunut »Heiligenmalerei» alalle ja
tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata
taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja
loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi -- atelieeri pihalle päin,
asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon
kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään -- on
Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret
maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään
kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä,
vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat
Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia
maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin
maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin
suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä
myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen
pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen
epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.

Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin
jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat
menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen
omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole
maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen
vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa
kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman
kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen
maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut
hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin
pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven
auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista
kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen
hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä
kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan
pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä,
mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian
kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton
omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran
sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.


16. Köln ja sen tuomiokirkko.

Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka
toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet
useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa
jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja
käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän
kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on
jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä
taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu
suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:

    Sie sollen ihn nicht haben,
    den freien deutschen Rhein,

ja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain
ani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa,
perinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan
kenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen
maassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin
paksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että
saisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista
hevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä
vielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten
sekotuksesta niinä aikoina, jolloin »suuri kansa» oleskeli näillä
seuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja
vapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.

»Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista» -- sanoo Snellman
matkamuistelmissaan -- »ole tuota salaperäistä viehätystä kuin
Kölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien
sisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä
Konstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen
hävitetyt linnotukset.» -- Aivan niin. Voimme sanoa että näistä
harmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista
kaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine
rakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista
muurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta.
Mutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea
kunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on
erilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut
vuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa,
miellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran
ahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin
on kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy
mainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos
minä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina,
vaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas
-- korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen
perustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin
käyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen
1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia
alotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan
korkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön
lopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea
päättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan,
ja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin
pitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan _ainoastaan_ kaksikymmentä
vuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on
jumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla,
jotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen
lahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa
huippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen
hiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa
myöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet
rakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan
hiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa,
mutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!

Tahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain
mainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa,
vaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin
kallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien
sisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko
painaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen
keveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme
vapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä
kirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista,
että se »näytti ajatukselta». Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on
varmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen
maan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen
nöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on
jumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa.
Se vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä
pohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.

Tässä temppelissä kivet saarnaavat.

Snellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska
hän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, »joka antaa menneisyydelle
suuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle». Lausunto
saattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi --
haamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien,
ylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin
alkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja
nykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en
ymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista
vähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan
uudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä
kristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen,
jos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi
kunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella
innollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he
pysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että
yhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he
päättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko
kansakunnan arvokkain muistopatsas.


17. Rein.

Sen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin
kansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää
on varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot
keskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja
kuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen.
Vapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja
aaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu
sen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto
kultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.

Meren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin
ylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan
virtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut
Vuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin
verraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden
ylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena
miehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään
kauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin
haastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa
katsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä
ainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä
ovat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön
somisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.

Reinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta
luonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan
suuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin
havumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä
vihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän
metsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme
kyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät,
väsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla
häviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat
uskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.

Mutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä
Rein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista,
mitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset
Tacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet
paremmin kuin minä. »Rein», sanoo viimeksimainittu kirjailija, »on
virta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne;
jonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme
nopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki
pohjaa myöten -- virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan
menneitä ja tulevia kohtaloita...»

Lukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla
tinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole
ainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon
ymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa
rakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin
muista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse
laivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin
tiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen
Reinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun
rajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme
aavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko
meidän maanosaamme koskevan ennustuksen.

Rein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin
korkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä
mukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja
kun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen
kaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua
osaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä,
mutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata,
että tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille
rosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan
kohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta
maalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin,
jatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.

Oli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä -- laiva täynnä meneviä ja tulevia
matkustajia -- juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia
-- ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine
lakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka
seisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein
kuuluisilta kaikumailta -- johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja
kirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita,
joilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja,
Drachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine
katuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.

Astuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista
rantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten
ympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet
kotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana
hopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain
taakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat
Liebensteinin kimaltelevaa tornia.


18. Koblenz ja Ehrenbreitstein.

Koblenzin ja Bingenin välillä puristautuu Rein vuorten väliin, ja tämä
kappale matkaa on maailmankuulu, »Aussicht in das Schönste», niinkuin
Göthe sanoo. Olin eräänä päivänä Koblenzissa, Ludvig hurskaan haudalla,
missä rypäleiden äidin Moselin kaunis virranuoma yhtyy Reiniin. Illalla
oli kaupungin ulkopuolella yksi noita ampumajuhlia, jotka ovat
reiniläisten mieluisimpia kesähuveja.

Noin kolme-, neljäkymmentä koreisiin kansallispukuihin pukeunutta
ampujaa kokoontui lehtimajaan ja ampuili kaikin voimin puiden väliin
kiinnitettyyn maalitauluun. Totta puhuen he saivat paukutella melkein
itsekseen, sillä enimmät katselivat mieluummin erään aitauksen
sisäpuolella olevaa suurta pöytää, jolla olivat näytteillä palkinnot --
metsästyslaukkuja, ruutisarvia, maljoja ja kaiken huippuna pieni
hopeapikari. Mutta ne monet tuhannet, jotka vilisivät täällä puitten
välissä tavallisesta kahden groschenin pääsymaksusta, ajattelivat muita
asioita. Täällä oli katollinen, seinätön tanssisali, jossa vanhat ja
nuoret pyörivät tavattoman innostuneina, isät tyttärineen ja äidit
pienine poikineen, milloin ei muuta tanssitoveria ollut saatavissa. Ja
tanssilavan ulkopuolella oli loppumattoman pitkiä pöytärivejä, joiden
ääressä istuttiin ryhmittäin syöden ja juoden, laulaen ja leikkiä
laskien. Leveä käytävä erotti kaksi toisilleen vihollista
leiriä; vasemmalla hallitsi olut, pelkkä olut voileipineen ja
kinkkuviipaleineen; oikealla oli yksinvaltijaana viini ja sen
liittolaisina hienot mantelileivokset. Valkoinen Zeltinginviini,
Moslerrypäleen tuote, oli yleisimpänä ja ansaitsikin tuon kunniasijan
puhtaan rypälemakunsa ja halvan hintansa vuoksi -- maksoi vain kolme
groschenia puolipullo.

Eräänä aamuna auringonnousun aikana, kello neljän ja viiden välillä,
katselin Koblenzin rantalaiturilta muuatta noita komeita tauluja, jotka
suuremmoisessa kauneudessa etsivät vertaistaan. Tiheä usva peitti
virranuoman, käärien sumupeittoonsa vastapäätä olevan, uhmailevan, 360
jalkaa Reinin yläpuolella sijaitsevan, ainoastaan nälällä vallotettavan
Ehrenbreitsteinin linnotuksen. Silloin lehahti vuorten välisistä
laaksoista hiljainen tuulenhenkäys, joka vei mukanaan ylimmän
sumukerroksen, alemman vielä peittäessä rantoja ja vesiä
läpinäkymättömällä vaipallaan. Samassa kosketti ensimäinen auringonsäde
vuorten korkeimpia huippuja, kimmeltäen kuin sulava kulta
Ehrenbreitsteinin korkeissa tornin-ikkunoissa. Ja häipymistään häipyi
usmainen esirippu ja yhä selvemmin kohosi sen aaltoilevasta savusta
torneja ja muureja, ja kun kaikki tuolla alhaalla vielä uinui varjojen
helmassa, loisti mahtava vuorilinna korkeana, ylhäisenä ja synkän
ihanana kukkulain aamuhohteessa, titaanien rakentamana taikalinnana,
vartioiden sitä maallista paratiisia, joka sen ympärillä odotti päivän
nousua...

Ja tämän lyhyen Reinin-sadun lopuksi salli minun vielä johdattaa
mieleesi seuraavat Victor Hugon sanat: »Caesarin ovat sen aallot
pysäyttäneet, Kaarle suuri ja Napoleon ovat sen yli käyneet -- kolme
titaania, jotka pitelivät maailmaa käsissään ja joiden nimet tapaamme
kaikissa historian virstapylväissä... Rein-virta, lapsuutensa
koskineen, nuoruutensa ja miehuutensa vuolaine virtoineen on kuva
sivistyksen historiasta, jonka palvelukseen se on astunut. Se laskeutuu
kotkien tuntureilta sillien rannikoille, paavien kirkoista ja keisarien
linnoista kauppiasten konttoreihin ja porvarien majoihin, alpeilta
valtamerelle, niinkuin ihmiskunta itse on astunut korkeiden, vankkojen,
loistavien aatteiden valtakunnasta laajojen, liikkuvien, myrskyisten ja
hyödyllisten aatteiden alueelle, jotka yhtaikaa hedelmöittävät ja
helmaansa sulattavat menneisyyden: pappisvallasta ja yksinvallasta
kansanvaltaan, toisesta suuruudesta toiseen.»


19. Belgia.

Kaikki muut saksalaiset muistot -- Bonn kauniine puutarhoineen
ja loistavine tähtitornineen ja siellä asuva harmaahapsinen
iloinen Argelander suomalaisine nuoruudenmuistoineen, hän, joka
Tähtitornivuoren huipulta on laskenut keskusauringon aseman -- Mainz,
ijäkäs valtionkaupunki, ennenmuinoin niin kuulu kauniista naisistaan ja
nyt makkaroistaan -- ja kaikki muu siitä etelään ja itään, josta saat
kuulla toisella kertaa -- kaikki nuo katoovat nyt Kölnin-Aachenin
rautatien tasaisten kiskojen taakse, haihtuen ilmaan kuin Jean Marie
Farinan kuuluisa Kölninvesi, ja Kaarle suuren haudan ja vapahtajan
kapalovaatteiden pyhäinjäännösten ohi kiitää juna, kulkien kuuden
ruotsinpenikulman matkalla viidenkolmatta suuremman ja pienemmän
tunnelin läpi kaunista Belgiaa kohti.

Koko Länsi-Euroopassa on tuskin kauniimpaa tietä ja kauniimpaa maata.
Heti kulettuamme Belgian rajan yli Verviersin länsipuolitse, avautuu
eteemme yhtämittainen jono luonnon ja sivistyksen ihania tauluja. Vuori
vuoren rinnalla, ja me kulemme niiden holvien alitse; laakso laakson
vieressä, ja me kiidämme niiden rotkojen yli; auringonpaisteesta
synkkään yöhön ja synkästä yöstä jälleen kirkkaaseen päivänheloon. Maa
on niin tiheään asuttua, että kaivosten ja sulattojen tupruttaman
kivihiilisavun mustaamat asumukset kiipeevät pitkin vuorien rinteitä
aina huipuille saakka. Maaperä on niin viljavaa, että miltei jokainen
tilkku, joka ei ole kaivoksena, tienä tai pihamaana, on aaltoilevana
viljavainiona tai kukoistavana puutarhana. Joka laaksossa on kaupunki
tai kylä, jonka tehtaitten korkeat savuavat piiput näkyvät jo loitos.
Kiidämme ohitse odottaen löytävämme silmällemme jonkun lepokohdan,
yksinäisen maiseman, metsän, järven tai kankaan. Vaan eipä niinkään,
kun olemme sivuuttaneet tuon laakson, tuon kylän, tuon kaupungin,
silloin ehättää taas jo toinen laakso, toinen kylä, toinen kaupunki,
niin lähellä toisiaan, että ovat miltei yhtenä, ainoastaan vuoren
rajottamina, vaan ei erottamina.

-- Jatkuuko tällaista aina Brüsseliin saakka? kysyin kauniilta vanhalta
mieheltä, belgialaiselta, joka tottuneesti ja miellyttävästi puhalsi
sikarinsavua avonaisesta vaununikkunasta ulos.

-- _Certainement monsieur_, vastasi hän hymyillen; _il n'y a pas
de déserts en Belgique_, Belgiassa ei ole erämaita.

-- Mutta, virkahdin minä, selittäkää minulle mitkä ovat luoneet tämän
erinomaisen kukoistuksen.

-- _Rien de plus simple_, vastasi hän. _C'est la fertilité du
sol, l'esprit national, la constitution et le chemin de fer_ -- maan
viljavuus, kansallishenki, perustuslait ja rautatiet!

Onnellinen Belgia! ajattelin itsekseni. Kuinka monessa yhtä kauniissa
maassa kuin sinä asuu veltostunut, orjamainen, toimeton suku, ja kuinka
monta kansaa, yhtä jaloa kuin sinä, ponnistaa kaikki voimansa
pakottaakseen luonnon hellittämään niukan jokapäiväisen ravinnon! Ja
taasen, kuinka monta maata ja kansaa, jotka omaavat runsaan
kukoistuksen ehdot, mutta joita lannistaa kahlehtivat laitokset, nurja
taikausko ja sisälliset eripuraisuudet! Onnellinen sinä, joka et ole
kyllin suuri hullaantuaksesi maailmanvallan kunnianhimosta, etkä kyllin
pieni kytkettäväksi maan mahtavien talutusnuoraan! Rauhallisena ja
huomaamattomana, voimakkaana ja vapaana, lakien suojaamana, mielivallan
väkivaltaisuuksilta rauhotettuna tarjoat sinä kaikille pojillesi vapaan
miehen itsenäisen, kunniakkaan toimekkuuden, kutsuivatpa taipumukset
häntä mille alalle hyvänsä; jokaiselle kyvylle tarjoat sinä tyydyttävän
päämaalin, jokaiselle harrastukselle avaat kunniakkaan elämänuran.
Sinun keskuudessasi ei eteenpäin pyrkivän tahdon, suuren ajatuksen eikä
rehellisen toivon tarvitse pimeässä hapuilla ja siellä elinvoimiaan
tyhjään tärvätä, kiusautuneena ja epätoivoisena siitä, ettei saa
päivänvalossa taisteluaan suorittaa. Sinun julkinen elämäsi, sinun
aatteittesi kamppailu ja kykyjesi keskinäinen kilpailu tapahtuu
kirkkaassa päivänvalossa. Ja kun se suoritetaan valon silmäin edessä,
niin se on samalla rehellistä, niin että teko kantaa oman ansionsa
leimaa ja sana oman sisällyksensä valtuutusta. Imartelija ei sinun
luonasi menesty ja panettelun vastapainona on aina oikaisu, ja ansaitun
kiitoksen takuumiehenä kaikkien tarkastus ja kaikkien vakaumus. Tosin
sinunkin rajojesi sisällä, niinkuin kaikkialla muuallakin elämässä, on
taistelua, mutta ilman taisteluahan elämä olisikin toimettomuuden unta;
sinullakin on jesuiittisi, jotka julistavat että pimeys on elämänehto,
ja sinulla on inhimilliset intohimosi, jotka tahtovat sinua viekotella
kapinoimaan milloin jumalallista, milloin inhimillistä lakia vastaan.
Mutta kaiken tuon vastapainona on vapaa sana ja herännyt kansanhenki ja
onnelliset laitokset, jotka saattavat yleisen järjestyksen ja
yhteishyvän vaatimukset sopusointuun yksityisen kansalaisen oikeuden
kanssa ajatella, puhua ja toimia vapaasti lakien rajojen piirissä.
Siksi sinä olet rikas ja onnellinen; sillä ilman noita laitoksia ei
sinun kansallista henkeäsi olisikaan, ja ilman tuota henkeä olisivat
laitoksesi vain kuollut kirjain; molemmat kaipaavat toisiaan ja
edellyttävät toistensa olemassaoloa, ja molemmat tekevät sinusta sen,
mikä nyt olet -- kukoistavan, jalon kansan asuman maan!


20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa.

Brüssel on juuri sellainen kaupunki, millaiseksi Belgian pääkaupunkia
täytyy kuvitella. Sen ulkoasu on hohtavan valkoinen, niin valkoinen,
että oikein silmiä häikäisee, ja kuuvalossa se on marmorikaupunki. Se
eroaa silmäänpistävästi vanhoista saksalaisista kaupungeista; täällä on
kaikki uutta, uudenaikaista ja mukavaa. Brüssel on kuin nykyisyys
hyvine puolineen; siitä muistuttaa sen väsymätön pyrkimys, sen
yksinkertainen mutta samalla aistikas ulkomuoto, sen kyky sovittaa
hyödyllinen ja välttämätön muodollisen säännöllisyyden miellyttäviin
puitteisiin. Yksityiskohdittain katsottuna voi Brüssel tuntua
yksitoikkoiselta, sillä kadut jotka kestävät astua tuntikauden päästä
päähän, ovat ensi näkemältä siinä määrässä toistensa kaltaisia, että
muukalainen helposti eksyy. Vähitellen ilmautuu kuitenkin
eroavaisuuksiakin; täällä on joku palatsi, tuolla joku puistikko
enemmän kuin toisessa paikassa; täällä muistopatsas, tuolla tori, jotka
käyvät osviitoista. Sillä Brüsselillä on, niin uudenaikainen kaupunki
kuin se onkin, muinaismuistonsa, esimerkiksi raatihuone, ja jokaiseen
muinaismuistoon liittyy joku taru. Mutta päävaikutus on ehdottomasti
uudenaikainen, samoinkuin kielikin on ranskankieltä. Täällä on
huomattavissa miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa. Jokainen
yksinkertaisemmin puettu mies, nainen ja lapsi puhuu flamandinkieltä ja
pitää siitä sitkeästi kiinni, vaikka ranska onkin sivistyneiden
kielenä. Mutta flamandinkieli on erikoisten harrastusten kautta, jotka
muistuttavat meidän Suomalaisen Kirjallisuudenseuran toimintaa, luonut
itselleen kirjallisuuden, muinaisuuden ja samalla yleispätevyyttä.
Mutta niinpä ovatkin flamandilaiset harrastukset oivaltaneet vetää
piiriinsä monta etevää kirjailijaa, ja niin pitkälle ei ranskalainen
vaikutus kuitenkaan tähtää, että se nyttemmin enää pyrkisi kansankieltä
hävittämään, vaikkapa se olisi mahdollistakin.

Tässä valkoisessa kaupungissa, jossa kuningas asuu kaikkein
valkoisimmassa talossa, niinipuiden siimeksessä, kansan rakkauden
ympäröimänä, on myöskin kaksi palatsia, joissa asustaa kansa itse, s.o.
kansan edustajat. Senaatilla on oma talonsa ja edustajakamarilla
samoin, ranskalaisen heinäkuun vallankumouksen mallin mukaan, sillä
erotuksella kuitenkin että Belgian hallitusmuodostakin tuli se, miksikä
Ranskan hallitusmuoto ei kehittynyt milloinkaan Ludvig Philipin
lahjomiseduskunnan aikana, todellisuus eikä vain sen varjo. Oppaalla
oli paljo kerrottavaa noista palatseista, joiden seiniä täytti
valokuva- ja taulukokoelma viimeisen vapaussodan ajoilta, ja jokaisen
sydän sykkii ehdottomasti lämpimämmin nähdessään miten hyvin pienikin
kansa voi asiansa hoitaa. Mutta se, mikä enin veti huomiotani
puoleensa, mikä voimakkaimmin puhui sydämelleni, osanoton,
myötätuntoisuuden, jopa rehellisesti tunnustaen kateudenkin koko
voimalla, ei ollut puhujalavain, ei sankarimuistojen eikä tämän
isänmaanrakkauden rauhallisen sotatantereen näkeminen -- se oli tuon
kaiken kokonaiskäsite, ikuistettuna neljässä kuvapatsaassa, jotka
seisoivat korkeassa, valoisassa etehisessä edustajakamarien
kokoussaleihin johtavien porraskäytävien suussa. Nuo kuvapatsaat olivat
ihania naisolentoja mitä valkeimmasta marmorista, jokaisella
tunnuslauseensa ja vertauskuvansa, ja nuo neljä lausetta kuuluivat
käännettyinä seuraavasti:

I. Kaikki belgialaiset ovat samanarvoisia lain edessä.

II. Kaikilla belgialaisilla on uskonnon ja ajatuksen vapaus.

III. Kaikilla belgialaisilla on vapaa sananvalta.

IV. Kaikilla belgialaisilla on yhdistymisvapaus.

Noita lauseita lukiessani täyttyivät silmäni kyynelillä ja minä
käännyin pois, ettei rinnallani seisova belgialainen katsoisi ylpeästi
olkansa yli suomalaiseen mieheen.


21. Brüsselinpitsit.

Huolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä
häikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista -- sillä
tehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja
ja ympäristöjä -- näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan
teollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa
ja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis
pysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai
ajoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän
työtunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii
liikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin
ja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää
huvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan,
kehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin
mielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten
sunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä
tunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta
kuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla
kuleksimiseen. _Iloinen työ_ on Belgialle ominaista.

Myymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme
belgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset
valinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa
täysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset,
joita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä
vihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan,
hienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada.
Johtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja
oivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että
Belgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla
kuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin
Ranskassa.

Kun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta
enin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan
pitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia
muistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.

Erään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä
aamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista
harvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja
brüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan
kyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden
tai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on
tutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä
taidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran
liikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei
tahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata
yhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja
koneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy
tunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä
ala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet
kaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja
halvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä
tänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien
brüsselinpitsien valmistajana.

Odotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja,
joissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan
erikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään,
kapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista,
useimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin
vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa
vanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella
näitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän
ääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä
tehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli
tuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen
posket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen
sanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta
paitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan
tyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento
kulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. _Se_ työ ei ollut
iloista.

En ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden
yksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille
sukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita
maltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen
sommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään;
seurasin aina viimeistelyyn saakka -- enkä ymmärtänyt muuta kuin että
se näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar
kohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin
meidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä
käyttäessä kuin -- suo anteeksi -- puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun
hän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja
arvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi -- niin, silloin alkoi
asia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen
ylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia
pitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina
kymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin,
harsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin -- silloin ymmärsin minkätähden
nämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa,
milloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien
kätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.

Tarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta
jotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.

-- Onko hinnalla mitään erotusta, _s'il vous plait_? kysyin minä.

-- _Mais oui, monsieur_, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä
pidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän
huonompana) maksaa viisisataa frankkia...

_Merci_, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä
taiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.

Ja niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet
yhden ihmiselämän.


22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat.

Ihminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä
ainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt
sydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista
haittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon
pehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä
oikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä
liejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää
kapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon
kahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa
tunteakseen.

Urhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei
edes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään
aineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat
katoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien
teollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen
arkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de
Flandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se
valikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa
asunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide,
kuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä
espanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan
Euroopan halki suuntasi tännekin askeleensa -- ei mikään noista
kaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä
ja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.

Päivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja
farisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa
puettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät
vaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden
avulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi
tukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten
harrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden
flamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan
niin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien
anarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa,
ultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen
nykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen
peruskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden
isänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden
suurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset
sivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan
keskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta
ylevien päämaalien puolesta -- mutta ne ottelut suoritetaan
päivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on
lopullisena palkintona valon voitto.

Kun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen
tilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat
kokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että
aikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen
ja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset
kysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa -- ja
liikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista
sivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen
eikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.

Tekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden
nykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden
kivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin
Suomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan
aina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden
ja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme,
vuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan
ei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa
muistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja
rakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä
kaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.

Ken on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin
paraimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä
ojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että
uhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden
pronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta
hän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei
ole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut
kantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa
kantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika
kaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja
myöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria,
ritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria,
pyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid
Bouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman
sankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän
oli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen
nimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa
Aadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon
taistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä
ummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen
elämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat
mielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja
häneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin,
todeksi runoilijan sanat, että

    Wer für die Besten seiner Zeit gelebt,
    der hat gelebt für alle Zeiten.

Ei kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä
toisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen
päälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin
keskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä
askelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden
sankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla
neljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat
Belgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset
ilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa.
Seiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien
kuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat
taulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut.
Paitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista
Euroopan kansallisuuksista -- mutta suomalaisia hain turhaan -- ja
useimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. »_Cet homme là_»,
sanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, »_c'était mon frère_, hän
oli veljeni!» Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut
tuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin
vaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen
yksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle,
Betty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion
ruhtinas tai Belgian kuningas?

Tämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta
semmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä
kosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein
välilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät
mukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää
loistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille,
niiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin
torilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden
merkityksen:

    Niin suloista ei lähteen suihke,
    mi kukkarantaa kostuttaa,
    niin ihanaa ei päivän loiste,
    kuin kuolo eestä synnyinmaan.


23. Ranskan aurinko.

Eräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen
Belgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput
ja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys
pienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia
pyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas,
ehdottoman yksinvallan alueella.

Tuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia
ennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon
peittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä
ylikin -- noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman
harmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon -- erään
nimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla
Charivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin.
Harhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili
Napoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin
porteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa
linnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina
hoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin
hiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta
aurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää
virkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä
vielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia,
innolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan -- josta
kaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin.
Kuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa
virrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa,
koska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen
laskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri
tuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei
ymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on
kullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli
välttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on
tarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. _Marche! Marche
toujours!_ aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.

Ymmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat
Tocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan »L'ancien régime»,
joka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman
kuvan Ranskan kansasta:

»Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on
merkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan
milloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä
vastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän
tunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa
tilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin
mitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan
alapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten;
niin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen
kasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä
muotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin
vaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin
muut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan
jätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran
vastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna,
valmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki;
mielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan
yksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa
muodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken
järjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään
muu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti
talutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat
myötäsukaa -- talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan
yritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä
pelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa
että voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin
lannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia
taipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa,
menestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava;
paljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin
tervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia
laatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin
Euroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan
osakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei
koskaan välinpitämättömyyttä...»

Nämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan
sokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman
ajan mitä loistavimman historian avaimen -- historian niin täynnä
syntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan
lehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä
suuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset
vaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse -- tuon _Arc
de l'étoile_:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi
vielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:

    Léve-toi jusqu'aux cieux portique de victoire,
    que le géant de notre gloire
    puisse passer sans se courber!

Ranskan aurinko! Kuinka monen silmät häikäiseekään jo tuo sen vähäinen
kajastus, joka pilkahtelee oikullisin häivähdyksin sivistyksen
ulkonaisina pikkukoruina: muoteina, ylellisyytenä, huveina,
seuraelämänä, kirjallisuutena ja taiteen päiväperhosina tai
kansankapinan rikkirepiminä kuninkaanvaipan kaistaleina! Ja kuitenkin
on tuo sama aurinko paistanut vuosisatoja, eikä ainoastaan aseiden
loistona, vaan paljoa enemmän elvyttävänä ja hedelmöittävänä lämpönä
ihmiskunnan sivistyksen rikkaimpien ja jaloimpien siementen kylvökseen.
Usein ja enimmäkseen eivät nuo siemenet ole itäneet Ranskan maaperässä;
Kreikka, Italia, Saksa, Englanti, maailma on ollut niiden alkuperäinen
kotimaa; mutta Ranskan aurinko on ne eloon elvyttänyt, Ranskan myrskyt
sirottaneet ne kansojen keskuuteen, ranskalainen veri on ne kostuttanut
ja ranskalainen innostus ne kukkaan kehittänyt. Tällä kansalla on vielä
tänään sekin turhamielisyys, että he haluaisi sivistää koko maailman,
ja tämän turhamielisyyden vuoksi annettakoon sille monet muut
heikkoutensa anteeksi. Se on altis kaikellaisille harhaluuloille, m.m.
sillekin, että luulee oman sivistysmuotonsa joksikin verrattomaksi
malliksi ja ymmärtää sentähden vähemmän kuin mikään muu kansa muita
sivistyksen muotoja. Mutta tästä onnellisesta itseensätyytyväisyydestä
huolimatta ei se tosiaankaan ole säästänyt itseään jakaakseen muille
omasta yltäkylläisyydestään; se voitto, jota se on tavotellut, on ollut
paljoa enemmän kunnian kuin vallan, kaikkein vähimmän rahan voittoa,
joten se yhä vieläkin on sisäisiltä tunteiltaan Englannin vastakohta,
niinkuin tuli veden vastakohta. Jos se voittojensa päivinä on uneksinut
poliitillista maailmanvaltaa, niin on se onnettomuuksien, tappioiden ja
voimattomuuden aikoina lohduttautunut aatteiden voitoilla, kielensä ja
kirjallisuutensa yleismaailmallisella kantavuudella, kohoten äitinsä
Rooman perijäksi älyn viljelyksen kunniasijoilla. Ja siten on Ranskan
ja Ranskan kansan valta lopultakin aina ollut mitä suurimmassa määrässä
yleismaailmallinen ja vähin itsekäs, mitä yksikään historiallinen kansa
on tavotellut, suuri, aatteille rakennettu ja niiden kautta niin
suureksi ja voitokkaaksi paisunut sivistyksen valta. Onko missään
kansaa, jonka tietojen, tapojen, toivomusten tai taipumusten piiriin ei
olisi tunkeutunut jokunen säde Ranskan auringosta. Ja juuri se seikka,
että Ranskan aurinko, aatteiden valonsäteet, ovat tappion ja häpeänkin
läpi tunkeutuneet niin syvälle kansojen tajuntaan -- juuri se, että
Fredrik II, joka heidät voitti ja heitä ilkkui Rossbachin luona, samana
hetkenä olisi ollut valmis piirrättämään Voltairen Henriaden marmoriin
-- sivumennen sanoen sentään hyvin onnistumaton tuuma -- juuri se on
tosiasia, jonka saattaa asettaa Kreikan ja Rooman mahdin rinnalle ja
joka jotenkin selvästi osottaa, mitkä voimat maailmaa hallitsevat.

Ajatusten jouduttua tälle rikkaalle alalle, unohdan veturin
tuulennopean kulun, joka seitsemässä tunnissa siirtää meidät Belgian
pääkaupungista Ranskan sydämeen, ja siellä me ensi kerran näemme
jälleen toisemme -- Ranskan ja sivistyneen maailman pääkaupungissa
Pariisissa.


24. Pariisi ruusunpunaisena.

Niin kiiti veturi joko ohi tai yli Monsin, Valenciennesin,
Arrasin, Amiensin, Clermontin ja monen muun historiallisesti
kuuluisan paikan Brüsselistä luoteisen Ranskan viljaville, tiheään
asutuille tasangoille. Eivät teollisuuden ihmeet eikä lyhyiden
rauhantekojen muistot eikä sadut ensimäisen ristiretken päättäneestä
kirkolliskokouksesta saattaneet muuta, kuin hetkeksi kiinnittää
puoleensa ohikiitävän junan huomiota. Niinkuin painolaki vetää
ainejoukkoja maan keskipistettä kohti, niin veti Pariisi yhä
kiihtyvällä vauhdilla meitä itseään kohti; tuo pyörre imi, kuten
Mal-virta purjehtijan emäpuuta, yhä suppeammin ja huimemmin pyörivin
renkain eteenpäin tuohon vaahtoavaan kuiluun, joka on niellyt niin
monta turhaa toivetta, sirottaakseen sitte niiden pirstaleita maailman
valtamerelle.

Kun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja
suuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten
mielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord -- sillä
täällä ajetaan _comme il faut_ ensi luokan vaunuissa -- istua
lojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai
Frères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta
katsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen
marokiniin sidottua _Guide à Paris'ia_. Saksalainen professori
asetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä;
sveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan;
hamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa;
belgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella
ruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen
maalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen
teaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa;
ainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä
kieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun
ihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen
sanaan: _Paris, c'est le monde, Paris c'est tout_, Pariisi on
kaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa,
niin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas
on keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä,
aistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä
leimalla varustettu.

Hulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla.
Aito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme
kuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka
molemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin
näimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan
mitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin,
huviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran
tiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi
täällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa;
mutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä
Pariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden
viljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan
vilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä
arvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla
ovat näköalat suurenmoisempia.

Läksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät
nuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen
komennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan
pohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla
Pariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten
joukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja
ahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu
tuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti
meneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta
tuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos
ihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja
jälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja -- ilman niitä se ei
tulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.

Nyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka
herhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja.
Vaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli
ruusunpunainen.

Kun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä
katuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien
puut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin
läpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita _effets de
circonstances_, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka
ehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena!
Juuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti
seuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset
karhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin
kömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea
sieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina
pensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan
kuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään
korkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta
suurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat
kademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna.
Pariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka
tavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen
porttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on
rikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan,
salonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta
kannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta
nojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että
kuuntelisi terveen järjen päätöksiä -- ja samalla kertaa ja
samanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja
loistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta
muistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta -- kaikille
se esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran,
läheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo
ja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko
maailmana.

Harhaluuloa! Kuinka monesti onkaan tuo hohde vaalennut odottavalle
maailmalle ja niille monille tuhansille, jotka sieltä ovat etsineet
onnea, kunniaa, menestystä, huvia, rikkautta ja jotka ovat ainaiseksi
kadonneet noihin ihmisaaltoihin, milloin katubarrikaadien juureen,
milloin olkivuoteelle, milloin murtuvin sydämin kullatuissa saleissa,
milloin synkkänä syysyönä Seinen aaltoihin! Joka päivä sinne virtaa
uusia toiveita, jotka huomenna pettyvät; joka tunti murskautuu jonkun
elämän onni; joka minutti nousee taivaalle hylättyjen sydämien
epätoivoisia huokauksia; ja yhä vaan leijailee ruusunpunainen usva tuon
huimaavan kuilun päällä, joka on niellyt ja yhä nielee lukuisia uhreja,
Ludvig XVI:nnen kruunusta ja päästä aina lumppujenkerääjään, joka eilen
löydettiin kuolleena palatsin portaitten vierestä; Marie Antoinetten
verisestä kiharasta aina hylättyyn seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka
tänään makasi hengetönnä la Morguessa; harmaantuneesta oppineesta, joka
päätti elämänsä Bicetressä, aina kaksitoistavuotiaaseen poikaan, joka
ampui luodin otsaansa sentähden, että toinen sai luokalla paremman
todistuksen kuin hän.

Mutta millä oikeudella nimittäisikään Pariisi itseään maailmaksi, ellei
se loistonsa ohessa niin uskollisesti kuvastaisi toivon harhakuvia,
onnen pettymyksiä ja elämän katoovaisuutta? Notre Dame! Pantheon! Jos
voitaisiin koota kaikki se veri, minkä ne ovat nähneet virtaavan,
kaikki ne kyyneleet, mitkä ne ovat nähneet vuodatettavan, niin
Seine-virta paisuisi yli äyräittensä ja huuhtoisi aaltoihinsa nuo niin
monien onnettomuuksien ja monien rikosten näyttämöt. Ja kuitenkin
sirkuttaa niiden ympärillä yhä samat iloiset heinäsirkkaparvet, joiden
katseesta kuvastaa sama suruton luottamus ikuiseen onneen, mikä tässä
maailmassa on onnen ehto ja mitä ilman ilo on vain hymyilyä hautojen
partaalla. Näin kerran pienen pantomiimin, muuten hyvin vähäpätöisen,
mutta loppunäytös esitti Pariisia tuhannen vuoden päästä. Poissa olivat
palatsit, torit, kuninkaitten patsaat ja kaikki, tai miltei kaikki,
mikä nyt hyväilee silmäämme tässä jättiläiskaupungissa. Seinen
autioilla rannoilla söi hirvi ja harmaat rauniot kasvoivat sammalta,
mutta korkeana ja katoomattomana loisti vielä taustalla riemuportti
_Arc d'étoile_ iltaruskon valossa. Kaikki muu oli kadonnut, vain
Ranskan kunnia seisoi vielä koskemattomana.

Kuinka tuo sattuikaan paikalleen! Olisitpa kuullut katsojain
käsientaputukset! Sydän kaipaa onnekseen jonkinlaista ikuisuutta.
Täällä se esiintyi kunnian ikuisuutena, ja sitä ymmärtää ranskalainen
paraiten. Toisella kertaa se on onnen ikuisuus. Eiköhän jokainen
kuolevainen ole kerran elämässään luottanut _siihenkin_?


25. Särki meressä.

Olla rautatievaunuun sullottuna; vyöryä sieltä ulos; lönköttää
eteenpäin omnibussissa ja lopulta majottua johonkin hotelliin, samapa
mihin, »miss' elämämme suojan saa»; se on yksinkertainen, jokapäiväinen
asia. Koti seuraa meitä, jos kohta mitä suppeimmassa muodossa: veneenä,
jos olemme järvellä; vaunuina, jos maitse kulemme; kapsäkkinä;
lompakkona; yhtenä ainoana rakkaana kirjeenä, jos olemme yksinämme
huoneessamme kolmen-, neljänsadan penikulman päässä omasta maastamme ja
rakkaistamme. Mutta tuo itsemme ja muistojemme näkyväinen side katoaa,
niin pian kuin astumme kynnyksen yli ja seisomme ihmishälinän keskellä,
kenenkään meitä tuntematta ja ymmärtämättä, yksinäisinä, ilman
rakkautta, ilman ystävyyttä, pisarana valtameressä -- sanalla sanoen,
niinkuin särki meressä.

Eräs ystäväni, joka oli paljo matkustanut, antoi minulle sen neuvon,
että matkustaisin, jos mahdollista, yksin. Jos tahtoo jotakin oppia,
sanoi hän, silloin ei pidä alituiseen raahata kotia mukanaan ystävän tai
sukulaisen muodossa. Meidän täytyy riistäytyä irti sen tottumuksista ja
ajatustavoista, sen ennakkoluuloista ja elämänkatsomuksesta; meidän
täytyy vieraassa ympäristössä liikkuessamme elää _sen_ tapojen mukaan,
omistaa _sen_ katsantokanta, _sen_ elämänkäsitys. Meidän täytyy, jos
mahdollista, irtautua juuristamme ja kiintyä vieraaseen maaperään, sillä
ainoastaan siten hankautuu yksipuolisuutemme pois ja me ymmärrämme sitä,
mikä siihen asti on ollut vierasta, ei ulkonaisina ilmiöinä, vaan
uutena, kokonaisena ja oikeutettuna inhimillisen olemuksen puolena.

Olen koettanut tuota neuvoa seurata, ja myönnän sen täysin hyväksi.
Mutta se vaatii suurta itsekieltäymistä. Sellainen matka ei ole mikään
_huvimatka_, ei ainakaan aluksi. Ilomme jää monesti puolinaiseksi,
kun emme voi sitä jakaa, ja moni kokemus hautautuu kirstuun, jonka
avaimen muisti niin helposti kadottaa. Yksinäisyyden tunne on alussa
niin voimakas, että tuntee kutistuvansa aivan mitättömäksi. Kaikkien
niiden tuhansien joukossa, jotka rientävät ohitseni, ei ole
ainoatakaan, joka vähimmässäkään määrässä välittäisi siitä, onko minua
maailmassa. Olinpa tahi en, kaikki kulkee kulkuaan yhtä hyvin tai yhtä
huonosti, niinkuin ei tällaista herraa maailmassa olisikaan. Lumihiude,
joka liitelee ilmassa pohjolamme talvipäivänä, voi toki arvella
täyttävänsä jonkun tyhjän paikan lehdettömällä oksalla, kunnes sekin
lopulta sulaa kevätauringon paisteessa; mutta minä olen varma siitä,
että sille paikalle, josta nostan jalkani, astuu seuraavana hetkenä
joku toinen, ja että jos tulen tai menen, ei minulla ole suurempaa
merkitystä kuin hiekkajyväsellä, joka ajelehtii hetkisen erämaan tuulen
lennättämänä, hautautuakseen seuraavana hetkenä myriaadien siskojensa
joukkoon.

Myönnät kai, paras Bettyseni, että se on terveellinen läksy. Eiköhän
moni meistä ole jonakin heikkona hetkenä rakkaassa kodissaan luullut
olevansa jotakin maailmassa? Sitte joudumme avaraan maailmaan ja
mittaamme suurta merkitystämme suuremmalla mittapuulla, jossa
mittailussa eivät tavalliset pienet tumastukkimme riitä, ja silloin
huomaamme ehkä jonkinlaisella hämmästyksellä, joka on kylläkin
terveellistä, että olemmekin maailman rattaassa vain vähäpätöisiä
hampaita, joiden heikko surina, siitä saat olla varma, katoo elämän
hälinään kuin sääsken ääni Imatran pauhuun.

_Nil admirari_, ei ihailla mitään, on lause, jota ainoastaan
mukavuus ja laiskuus saattavat seurata. Suurinkin moittija ja
arvostelija ihailee kuitenkin jotakin, jota hän pitää voittamattomana:
omaa erinomaista terävyyttään. Antakaamme sentähden, kun kerran olemme
Pariisissa, sekä suurelle että pienelle oma arvonsa. Se ei ole missään
tapauksessa enempää kuin nokikyven maailman suuressa suitsutusuhrissa.

Tämä kaupunki on kuningaskunta ja enemmän kuin kuningaskunta. Sen
korttelit ovat maakuntia; Quartier latin, suuruudeltaan niinkuin
Helsingin niemi, on asukasrikkaampi kuin Uudenmaan maakunta.
Esikaupunki S:t Antoine voi kutakuinkin pitää Hämeelle puoliaan. Yhden
ainoan kadun, rue S:t Martinin varrella, joka alkaa samannimisestä
esikaupungista, asuu enemmän ihmisiä kuin Savossa. Rue Richelieun tai
S:t Honorén katu ovat kyllin rikkaita lunastamaan kaikki Suomen pankin
varastot, Suomen kauppalaivaston ja Suomen paloapuyhtiön vastuusumman.
Hôtel du Louvressa, yhdessä ainoassa rakennuksessa, asuu yhtä paljon
ihmisiä kuin Hämeenlinnan kaupungissa. Pariisin määri käsittelee
suurempia rahasummia kuin varakuningas, vaikkei hänen valtaansa
voikkaan verrata viimemainitun valtaan; häntä alemmat virkamiehet ovat
maaherran arvoisia. Pariisi kuluttaa yhtenä päivänä enemmän ruokavaroja
kuin Helsinki yhtenä vuotena; se juo kohtuullisesti, mutta juo
kuitenkin yhtenä viikkona enemmän viiniä kuin koko Suomi yhtenä vuotena
olutta. Se elää yhdessä päivässä enemmän kuin muut koko elinaikanaan,
ja jos se saman ajan kuluessa tekee useampia suurtöitä kuin muut seudut
moneen ihmisikään, niin voimme varmasti otaksua että se samaan aikaan
heittäytyy useampaan mielettömyyteenkin kuin joltisenkin suuren ja
mielettömän maan kaikki asukkaat yhteensä.

Jo tästä voit, hyvä Betty, huomata että täällä on sekä hyvän että pahan
mittapuu suurenmoinen, ja se kai tulee useasti esille näissä
katkelmissa. Ja jos tänne tulee nimetön pikkukaupunkilainen pohjolasta
ja kuvittelee voivansa mitata Pariisia Helsingin esplanaadien tai Turun
torin mukaan -- silloin häntä samalla sekä puristaa että laajentaa
ääretön ympäristönsä; hän hukkuu, hän katoaa -- kuin särki mereen!


26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi.

En edes yritä piirtämään sinulle mitään varsinaista kuvaa Pariisista.
Sentähden, hyvä Betty, saat itse luoda tästä kirjavasta kuvausten
sarjasta niin elävän kuvan kuin voit. En aijo myöskään seurata
määrättyä järjestystä, vaan siirryn taulusta tauluun niinkuin elämä
itsekin siirtyy.

Suureksi helpotukseksi muukalaiselle ja samalla arvaamattomaksi
hyödyksi omalle kansalle on se erinomainen alttius, jolla kaikki
täkäläiset sivistyksen aarteet, historialliset muistomerkit sekä
nykyajan loisto- ja hyötyrakennukset ovat _kaikkien nähtävinä_.
Siellä kotona, rakkaassa Suomessamme, jossa kuitenkin on niin vähän
nähtävää, on tuo pienikin pantu lukittuun arkkuun, ja varovaisuus menee
niin pitkälle, että monin paikoin yksinpä hautausmaiden portit ovat
lukitut (poikaveitikat sentään voivat kiivetä muurin yli). Jos meillä
on joku näkemisen arvoinen vanha tai uusi linna, joku kirkko tai
kokoelma, niin käy niihin pääsy tavallisesti kaikenlaisia mutkateitä,
ja minä tunnen esineitä (esimerkiksi rahakokoelmia), jotka erikoisella
huolella suojellaan kaikilta uteliailta katseilta, niinkuin olisivat
olemassa vain sitä varten, että hoitaja ne kerran vuodessa puhdistaa.
Olen muistavinani akadeemisen konsistorion ainakin kerran päättäneen,
että kokoelmien pitäisi olla määräaikoina yleisön nähtävänä, mutta en
ole huomannut että tällä päätöksellä olisi ollut mitään voimaa ja
vaikutusta, ellei mahdollisesti kirjaston suhteen, joka on ainoa
ahkerammin, vaikkei sentään yleisesti käytetty. Niissä meikäläisissä
kokoelmissa ynnä muissa, jotka näkemistä ansaitsevat, käy enimmäkseen
vain matkustajia ja säätyläisiä, mutta harvoin tai ei milloinkaan
alempiin kansanluokkiin kuuluvia. Ne juuri kuitenkin sitä etupäässä
kaipaavat, varsinkin meillä, missä he ovat suletut kaikista
sivistävistä huveista ja missä itse sivistys on niin vähän levinnyt ja
niin välttämättömän herätyksen tarpeessa. Pelkkä katseleminenkin
sivistää; se herättää aavistuksen tieteen ja taiteen rikkaasta
sisällyksestä, kunnioituksen sen arvoa kohtaan; kuka voi arvata mitä
siemeniä sellainen katseleminen kylvää suureen yleisöön, jolla ei tähän
saakka ole ollut aavistustakaan yhteiskunnan älyllisistä voimista?

Koulut yksin eivät tee kaikkea. Kansa on luonnoltaan kuin lapsi, ja
lapset kaipaavat kuvakirjoja. Ja välitön näkeminen on suurille
joukoille samaa kuin kuvakirjat lapsille. Näkeminen ja sivistys ovat
läheisiä sukulaisia; suositan tätä asiaa meidän kaappisankariemme
ajateltavaksi.

Kruunatun sivistyksen aika, jolloin vain muutamat harvat kantavat
sivistyksen kruunausmerkkiä ja on monta tietämätöntä, on jo ohitse tai
pitäisi ainakin olla ohitse siinä merkityksessä, että opiskelukamarin
ulkopuolella on ainoastaan _profanum vulgus_. Älyniekoilla ja
erikoistutkijoilla on aina oleva oma alansa. _Siinä_ suhteessa
emme voi tasa-arvoisuutta saavuttaa; siinä _täytyy_ olla
ylimystöä. Mutta aatteet, keksinnöt, sovittelut, yleensä kaikki
tulokset olisi saatettava kaiken kansan tiedoksi ja hyödyksi. Juuri ne
ja tieto niiden arvosta, muodostavat sivistyksen varsinaisen
sisällyksen; on eroa sivistyksen ja oppineisuuden välillä,
toinen on päämaali, toinen välikappale. Kaikki sivistys pyrkii
lopultakin kansanomaisuuteen. Sitä ei enää saa myöntää kenenkään
yksityisoikeudeksi. Siihen kristilliseen katsantokantaan, että kaikki
ovat samanarvoisia Jumalan edessä, perustaa sivistyskin vaatimuksensa
kaikkien samanarvoisuudesta ihmisten edessä.

Huomaan että tästä alkaa tulla »pääkirjotus», mikä ei suinkaan
ollut tarkotukseni. Tahdoin ainoastaan kertoa sinulle miten
valistuneet ulkomaat toimivat saattaakseen sivistyksen yleiseksi ja
kansanomaiseksi. En sillä tarkota kirjasivistystä; se on katolisissa
maissa kansan syviin riveihin nähden hyvinkin heikolla kannalla, ja
itse Ranskassa on vielä miljooneja, jotka eivät osaa lukea. Mutta
siellä sivistää heitä sen sijaan elämä jokapäiväisten esikuvien ja
näkemisen kautta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa esimerkiksi, jossa
halvinkin pääsee vapaasti taulukokoelmia katselemaan, voi jokainen
katupoikakin arvostella taulujen kauneutta. Florenzissa, Milanossa ja
Roomassa on samoista syistä jokaisella pikkuneidillä varaa harrastaa ja
arvostella musiikkia, näytelmä- ja kuvanveistotaidetta. Pariisissa ei
ole ainoastaan taide kaikille avoinna, vaan historia, luonnontieteet,
kaikki elämän eri puolet levittävät joka päivä rikkauksiaan katselijan
eteen. Seurauksetkin ovat heti ensi silmäyksellä huomattavissa.
Sivistys on astunut alas yhteiskunnan vähäväkisten luo. Se ilmenee
ensiksikin ulkonaisessa käytöksessä, gentlemannin ryhtinä, jonka
huomaamme yksinkertaisimmassa työmiehessäkin, miellyttävänä
seurustelusävynä, siistinä puhetapana, auliina kohteliaisuutena. Ja
vaikka täytyneekin laskea tuon johtuvan suureksi osaksi ranskalaisen
myötäsyntyneestä luonnonlaadusta ja sulavuudesta, niin elvyttää sitä
kuitenkin suuressa määrässä alituinen yhteys älyllisen kehityksen
kanssa. Ja täällä on joka tapauksessa paljo muutakin kuin pelkkä kaunis
pinta. Täällä on ennen kaikkea sitä, mitä ei meillä ole, harrastusta
johonkin korkeampaan kuin syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväisessä
työssä orjailemiseen.

Joka ilta pidetään tieteellisiä esitelmiä tuhansille päivätyönsä
päättäneille työmiehille. Joka päivä avaavat museot ja taidekokoelmat
määrättyinä tunteina maksutta aarteensa jokaisen nähtäväksi,[6]
ja niinä aikoina, jolloin työhetki vain myöntää, on siellä
puserot edustettuna yhtä lukuisasti kuin hännystakit. Joka
sunnuntai-iltapäivänä kuletetaan koulunuorisoa opettajainsa johdolla
Versaillesin ja Louvren salien taikka Jardin des plantesin sokkeloiden
läpi; sanon kuletetaan, sillä nuo kelpo poikaset ja tyttöset eivät
olisi lapsia, elleivät tarvitsisi paimentajaa; mutta lapsellisen
keveämielisyyden kautta saattaa tunkeutua moni todellisuuden siemen.
Teaatterit ja sanomalehdet työskentelevät kuin muurahaiset, milloin
oikeaan, milloin karsaaseen, milloin silmän pyyntöä, milloin parempia
tarkotuksia tähdäten, mutta aina sentään tarjoten parempaa kuin kapakat
ja unelias horrostila meidän kotimaassamme. Se, joka ei osaa lukea,
luetuttaa itselleen; se, joka ei itse voi saada mitään aikaan tieteen
tai taiteen hyväksi, ymmärtää edes iloita siitä, mitä muut ovat hänen
sijassaan tehneet.

Hotellissa, jossa asuin, työskenteli kaksi yksinkertaista työmiestä
pitemmän ajan asettaen lasikattoa pienen pihan suojaksi. Avoimesta
ikkunastani kuulin aina kello kuudesta alkaen aamulla joka sanan, mitä
he puhuivat. Toinen, kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyräili
enimmäkseen teaatterikupletteja tai arvosteli kirjailijoita ja
näyttelijöitä paremmin kuin joku meikäläinen teaatteriarvostelija.
Toinen, vanhempi mies -- luulen hänen olleen nuoremman isän, vaan en
voinut sitä päättää keskustelusta, sillä molemmat teitittelivät
toisiaan puhuttelussa -- teki selkoa eilispäivän lehtien sekä
oppineista että ei-oppineista uutisista, ja kerran kuulin hänen
kuvaavan äsken Sevastopolista tulleita marmoriesineitä niin, että olisi
voinut luulla häntä kuvanveistäjäksi tai arkkitehdiksi. Jos olisin
kuunnellut heitä viisi vuotta takaperin, niin olisivat kunnon miehemme
epäilemättä puhuneet politiikasta, mutta nykyään ei Pariisissa puhuta
paljokaan politiikasta, koska seinilläkin on korvat.

Sivistynyttä keskustelua, outoa pohjoismaalaiselle, voi kuka hyvänsä
kuulla joka päivä työmiespiireissä, kun vain viitsii vaivautua
tutkimalla tuota »laajaa kansanvaltaista pohjaa», johon Napoleonin
valta ja muutamien lausuntojen mukaan Euroopan tulevaisuus nojautuu;
lausunto, joka muuten vielä on todistamatta. Mutta vaikkapa se olisikin
tulevaisuuden pohja, niin varmaankaan ei sivistys ole yhteiskunnalle
vaarallista, vaan raakuus. Vuoden 1789:n jälkeen ei olisi seurannut
vuotta 1793:a, ellei sivistys silloin olisi ollut korkeampien luokkien
yksityisomaisuutena ja raakuus, kerran valtaan päästyään, sen
luonnollinen vihollinen. Meidän aikanammekin ovat yksinvalta ja
kansanvalta, rikkaus ja köyhyys Ranskassa yhtä jyrkästi vastakkain;
mutta muutamain harvain sivistyksen ja kaikkein muiden raakuuden
vastakohtaisuus on kadonnut, ja sentähden olisivatkin hirmuvallan aika
ja Robespierre nykyään mahdottomia ilmiöitä. Sitä todistavat vuoden
1848 tapaukset ja 1848 vuoden miehet Lamartine, Cavaignac, Marast.
Vielä nytkin sukeltavat sosialismin ja kommunismin haamut esiin ja
rähisevät kahleihinsakin kytkettyinä ja suukapulastaan huolimatta:
»miljaardi rikkailta!» Mutta yhteiskunnan painopiste on muuttunut;
mielettömyyksiä voidaan tehdä, intohimot joutua kuohuksiin, mutta
samalla panevat korkeammat henkiset voimat vastalauseensa, ja entistä
paljoa voimakkaammin, koska niitä nyt on entistä paljoa enemmän.

Älä siis koskaan kuuntele niitä, jotka sanovat että sivistys kuuluu
yksinomaan noille etuoikeutetuille onnellisille, joilla on varaa
hankkia itselleen hienoja sikaareja, piaanon, tohtorinhatun tai
teaatterikiikarin. Uudenaikaisen sivistyksen tulevaisuus perustuu sen
yleisyyteen, niinkuin Rudenschöld on sanonut säätyjen tulevaisuuden
perustuvan säädystä toiseen siirtymiseen. Sen välttämätön perusvaatimus
on tulla koko kansan omaisuudeksi, ja se vaatimus ei koske yksinomaan
Ranskaa, se koskee koko maailmaa.


27. Notre Dame.

Tarkistaaksemme historiallista muistiamme, pitää meidän johtaa mieleen
että Pariisin sydän, ikivanha kaupunki _la Clté_, sijaitsee
Seine-virrassa olevalla saarella, jonka yhdistää rantoihin viisi siltaa
molemmin puolin. Se on tämä paikka, jonka muistot juontavat taaksepäin
aina Caesariin ja Clovisiin saakka. Roomalaiset olivat tänne
rakentaneet Jupiterin temppelin; sen raunioille nousi kahteen kertaan
kristitty kirkko. Myöhemmän niistä, Notre Damen, Meidän rouvan kirkon,
seiniä alettiin rakentaa noin 1162. Samoinkuin Kölnin kirkkoa,
rakennettiin Notre Dameakin useita vuosisatoja, saamatta sitä
kuitenkaan koskaan täysin valmiiksi. Sen ajan rakennusmestarit eivät
hätäilleet enemmän työn jouduttamisessa kuin urakkamaksun nostamisessa
tai lopullisen kunniankaan niittämisessä, jos mitään niittämistä
olikaan. Mutta niinpä eivät heidän muurinsakaan hajonneet heti
muutamien vuosien kuluttua, eikä heidän työtään tarvinnut joka vuosi
paikata, kun se kerran oli tehty.

La Cité on miltei ainoa Pariisin osa, jota ei ole uudistettu. Se ei ole
alaltaan paljoa suurempi meidän pienempiä pikkukaupunkejamme, mutta se
on sellainen harmaiden, korkeiden talojen ja mutkaisten ahtaiden
katujen labyrintti, että kulkija saattaa eksyä vaikka sydänpäivänä. Sen
keskellä on Notre Dame, jonka ympärille on raivattu seudun ainoa
avonainen kenttä. Jos Pariisi on maailma, silloin on Notre Damekin
maailman keskipiste. Paikallaan on että tuona keskipisteenä on kirkko.

Tosin pyrkii maallinen ylpeys ja turhamielisyys ripustamaan Notre
Dameenkin korskeilevaa komeuttaan. Olen nähnyt tuon kunnianarvoisan
temppelin liehuvan kirjavin lipuin keisarillisten juhlien aikana,
olen nähnyt sen lukemattomien kukkaisköynnösten koristamana,
sisältäpäin hopeatähtien ja kruunattujen N-kirjainten koristamalla
helakanpunaisella, purppuranvärisellä ja sinisellä sametilla
verhottuna. Mutta vähäpätöiseltä ja surkuteltavalta näytti tuo
narrinpuku mahtavan kivisen jättiläisen päällä -- turhanaikainen
kevytmielisyyden verho jalolle muistomerkille, jonka tarkotuksena on
julistaa Jumalalle kunniaa eikä palvella ihmisten loistonhalua. Synkän
suurenmoisina katselivat tornit juurellaan upeilevaa koreutta, ja kun
vanhat muurit vapisivat mahtavan kellon kuminasta, saman kellon, jonka
ääni kerran reväytti Qvasimodon korvat, silloin näytti Notre Dame
ijäisyyden ylevyydellä katselevan alas sen ovissa vilisevää
katoovaista, kullalla ja silkillä koristettua joukkoa. Mitä
merkitseekään joku Napoleon Notre Damen rinnalla! Toinen kuningas ja
keisari toisensa jälkeen on mahtaillut sen holvikaarien alla, ja vähää
myöhemmin on hän ryöminyt Saint Denisin holveihin tai johonkin toiseen
kolmen kyynärän pituiseen paikkaan, joka kuitenkin on ollut kyllin
pitkä kätkeäkseen koko hänen suuruutensa. Sellaiseen ovat Notre Damen
muurit tottuneet, tottuneet näkemään sukukunnan toisensa perään sen
juuressa syntyvän ja kuolevan; mitäpä tuollainen jättiläinen välittää
kaikista niistä pikkuharrastuksista, jotka näyttävät olevan sen
ympärillä häärivälle kääpiökansalle niin tärkeitä![7]

Voisi helposti viekottua aavistamaan jotain onnettomuutta uhkaavaa
siinä, että suuri kristitty temppeli alennetaan turhamieliseen
ihmispalvelukseen. Sama Sibour, Notre Damen kirkkoruhtinas ja Pariisin
arkkipiispa, hän joka antoi koristaa temppelin niin upeaksi keisari
Napoleonin vihkiäisiin ja pienen Napoleonin ristiäisiin; hän joka,
vaikka muuten kelpo kirkkoylimys, ehkä liiaksi pyrki maallisen
majesteetin armonauringon loisteeseen, kaatui muutamia kuukausia sen
jälkeen erään toisen kirkon kynnyksellä kurjan murhaajan
tikariniskusta, pappistikarin iskusta. Kauniimmin kaatui joka
tapauksessa hänen edeltäjänsä, piispa Affre -- katusululla, risti
kädessään rauhaan kehottaen.[8]

Tämän rakennuksen tyyliä ei kiitetä aivan puhtaaksi, vaan sanotaan sen
edustavan siirtymistä antiikkisesta goottilaiseen tyyliin sekä
ilmaisevan selvästi useampien mestarien käsialaa. Varsin mahdollista;
sen jättiläismuodot eivät pääty huippuihin eivätkä sentähden ehkä tee
samaa ihmeteltävän sopusointuista ja keveää vaikutusta kuin Kölnin
doomin. Kauvempaa näyttää Notre Damen pääfasaadi kaksine nelitahkoisine
tornineen pikemminkin raskaalta. Vähän lähempänä tuo vaikutus lievenee
erinomaisen taiteellisesti suoritettujen ulkonemain ja veistoksien
kautta, jotka suovat silmälle viihdykettä. Jos taasen seisomme aivan
muurin vieressä, tuntuu se painavan ja meitä hirvittää sen korkeus.
Sisältä näyttää Notre Dame miltei pieneltä monien kuorien ja ahtaan
laivan vuoksi, mutta holvilaitos tekee vapaan ja kohottavan
vaikutuksen, niinkuin goottilaisen tyylin suippokaaret ainakin.[9]

Päästäksemme näiden tornien huippuihin, jotka ovat meille jo ennestään
tutut Victor Hugon romaanin ja siitä birchpfeifferöidyn »Notre Damen
kellonsoittajan» kautta, kiipeämme puolipimeässä, jopa aivankin
pimeässä, ylös 396 kiviporrasta, jotka vuosisatojen kengänanturat ovat
kuluttaneet keskikohdalta aivan kouruiksi. Saavuttuamme perille, on
jalkaimme alla koko tuo ääretön kaupunki, tai oikeastaan sen katot,
tornit ja sadattuhannet tuuliviirit ja niiden välitse harmaankeltaisena
käärmeenä kiemurteleva Seine-virta. Ihmisvilinä torilla ja kaduilla
näyttää todellakin muurahaiskeon hyörinältä. Kun inhimillinen suuruus
jo kivitornista katsoen näyttää näin tuiki vähäpätöiseltä, kuinka
mitättömältä se näyttäneekään tähdistä katsottuna, ijankaikkisuuden ja
Jumalan silmillä!

Kiellosta huolimatta olivat tornin muurit täynnä ihmisten
nimikirjotuksia, ihmisten jotka parempien välikappalten puutteessa
koettivat saada nimensä kulkeutumaan aikojen ja unhotuksen läpi Notre
Damen vankkojen seinien turvissa. Claude Frollon Anauhe ei ollut enää
huomattavissa, ei myöskään ne kourut, joiden sulavaa lyijyä kuuro
valoi Esmeraldan vapauttajan niskaan. Mutta katsellessamme alas
suojusaidakkeen yli, muistui mieleemme Qvasimodon kosto, kuvaus niin
hirvittävän julma, että se ainoastaan täällä, tuon kauhean jyrkänteen
partaalla, saattoi syntyä runoilijan mielikuvituksessa.

Juhannuspäivänä, kello kahdestatoista kahteen, olin saapuvilla Notre
Damessa toimitetussa suuressa messussa, joka pidettiin »tulvasta
kärsineiden hyväksi», jokseenkin samaan tapaan kuin muissa maissa
pidetään konsertteja hätääkärsivien hyväksi. Tarkotus ei ollutkaan niin
paljo hädänalaisten edestä rukoileminen, kuin varojen kokoominen
heille. Sisäänpääsystä maksettiin yksi sou, yksi frankki tai louisdori,
kuinka kukin halusi. Kirkossa kävi Pariisin salonkien kauniimmat ja
ylhäisimmät naiset ympäri kantaen pieniä avonaisia kukkaroita, ja
jokaisen naisen rinnalla saatteleva herra, yhä uudistaen: _pour les
inondés, s'il vous plait!_ Mahdotonta oli vastustaa tuollaisia
haavinkulettajia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet
meikäläisiä, pitkillä haaveillaan onkivia kirkonvartijoita --
epäjärjestys, jota ei tapaa muissa maissa. Kirkosta mennessä
työnnettiin taasen esiin hienosti hansikoitu naisenkäsi; kolmas
verotus, jota ei voinut mitenkään välttää.

Tämä oli tavallista, liikkuipa siihen aikaan missä tahansa Pariisissa.
Rhône oli näet tulvinut äyräittensä yli kesäkuun 1 ja 2 päivänä, vienyt
mukanaan kokonaisia kyliä, upottanut pellot veden alle ja niellyt
satoja uhreja. Kesäkuun 6 p:nä, Pariisiin tullessani, ei siellä
muusta puhuttukaan. Koko tuo suuri kaupunki oli avunkerääjiä
täynnä. Teaatterit, konsertit, arpajaiset, kaikki ilmottivat
jättiläis-ilmotuksilla _pour les inondés_. Innostus oli niin
suuri, että kauniimmat naiset yksityisissä tanssijaisissa ottivat
maksun joka tanssista: louisdorin jokaisesta kontrasta, kaksi
louisdoria valssista j.n.e., kaikki _pour les inondés, s'il vous
plait_. Opera comique antoi muiden muassa yhden illan samaa
tarkotusta varten. Sittenkun sen näyttelijäkunta kolmen tai neljän
näytöksen aikana oli tehnyt parhaansa yleisöä ihastuttaakseen, astuivat
välinäytöksen aikana suosituimmat näyttelijättäret ja näyttelijät
salonkiin, kulettaen ympäri noita samaisia avonaisia kukkaroita:
näyttelijättäret miesten, näyttelijät naisten luona: _pour les
inondés!_ Tuo kaikki suoritettiin erinomaisella hienotuntoisuudella
ja tenhoavalla miellyttäväisyydellä. Aivan mahdotonta taasenkaan
kieltää, jos joku ei olisi mielellään antanutkaan! Mutta ollakseni
suora, tuntui minusta että se sopikin paljoa paremmin teaatterissa kuin
kirkossa.

Kirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen
kirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.

Notre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan,
joihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden
kerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa,
koko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut
ja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä
musikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä
hartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen
jumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella
sälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja
korvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia
vaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet,
yltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät.
Paljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen
kiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan
eteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera
äärettömyyttä kohti.


28. Pantheon ja Madeleine.

On mahdotonta sivuuttaa näitä kirkkoja ilman, että niiden holvien alla
hetkisen muistelisi vuosia 1793 ja 1806.

Pantheon on suuri, korkea- ja pyöreä-kupuinen kirkko -- pikemmin
suurenmoinen kuin kaunis, huolimatta Grosin ja David Angersilaisen
maalaamista kauniista kuvista. Epäsuotuisa kohtalo vainosi sitä alusta
alkaen: sen arkkitehti, Souflot, kuoli mieliharmista, kun keksittiin
ettei kuvulla ollutkaan tarpeeksi tukea, asia, joka kuitenkin sittemmin
voitiin korjata. Vuonna 1751 alotettiin kirkon rakentaminen.
Kansalliskokous, joka piti kaikkia kirkkoja tarpeettomina, teki siitä
neron temppelin ja piirsi fasaadiin sanat: »Kiitollinen isänmaa
suurille miehilleen». Voltaire ja lempeä Rousseau pääsivät sen
ensimäisiksi asukkaiksi. Olen käynyt heitä katsomassa maanalaisessa
kammiossaan, mutta kun ainoastaan sangen viileästi ihailen
kahdeksannentoista vuosisadan filosofiaa, tuntui tuo pimeässä kävely
minusta kolkolta ja ikävältä. Vartijan lyhty heitti kalvakan hoht

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/46012