← catalogue

Julius Krohn runoilijana

by V. K. Trast · Finnish · Gutenberg #45987 · 466,224 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Julius Krohn runoilijana
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Julius Krohn runoilijana

Author: V. K. Trast


        
Release date: June 15, 2014 [eBook #45987]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45987

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JULIUS KROHN RUNOILIJANA ***

JULIUS KROHN RUNOILIJANA

Kirj.

V. K. Trast



Akateeminen väitöskirja, joka Helsingin Yliopiston Filosofisen
tiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston suostumuksella
esitetään julkisesti tarkastettavaksi Historiallis-kielitieteellisessä
oppisalissa lauantaina helmikuun 25 p:nä 1922 klo 12 päivällä.



Helsingin Uusi Kirjapaino Oy, Helsinki, 1922.






SISÄLLYS:

 Johdanto.
   I. Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.
  II. Katsomus ja runoilijaluonne.
 III. Aiheitten käsittely.
  IV. Tyylin ominaisuuksia. -- Kielenkäyttö.
   V. Runomuoto.
  VI. Loppuhuomautuksia.
 Muistutuksia.
 Liite.
 Käytettyjä lähteitä.




JOHDANTO


Julkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanut
suunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsittelevää
monografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori _Kaarle
Krohnille_ auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni Julius
Krohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori _V.
Tarkiaiselle_ taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.

Siteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olen
tarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeet
ovat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavat
lopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.

Iisalmi, tammikuun 23 p. 1922.

_Tekijä_.



Schiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloin
Ahlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta,
esittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija Julius
Krohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollut
nuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos,
vielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi pian
kuulla itsestään enemmän runoilijana. "Mansikoita ja Mustikoita"
kalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa ja
neljätoista "iltaa" "Kuun tarinoita", tehden heti ensi iskulla nimen
Suonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi ja
rakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsingin
teaatterin vihkiäisissä.

Uusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhää
suomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi Julius
Krohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaa
pikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloin
kansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevala
tuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisella
taidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksia
näytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuin
Lagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihin
kokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivat
epäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verran
sellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius,
Juteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkieliset
runoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastusta
runoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivat
taloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennätti
rikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla.
Hänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavin
edustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä "Säkenien" ensimäisessä parvessa on
muutamia siihenastisen lyyrillisen runoutemme parhaita tuotteita. Tästä
runokokoelmasta voi laskea suomenkielisen taidelyriikan varsinaisesti
alkavan, mutta huomauttamista ansaitsee samalla sekin, että "Säkenien"
taiteellista arvoa on alusta alkaen aina viimeisiin aikoihin asti
liioiteltu. Samoin on Suonion runous aikoinaan tullut jossakin määrin
yliarvioiduksi. Joka tapauksessa oli se lisä, minkä Julius Krohn v.
1860 toi suomalaiseen kirjallisuuteen, silloisissa oloissa sekä sinänsä
huomattava että hyviä toiveita herättävä.

Suomalaisen taiderunouden kehitystä olivat hidastuttaneet ja haitanneet
ne väittelyt suomenkielisen runon rakenteesta, jotka olivat jakaneet
teoreetikot ja runoilijat meillä kahteen vastakkaiseen leiriin, n.s.
korkoteorian ja laajuusteorian kannattajiin. Krohnin alkaessa runoilla
suomeksi oli tämä kiista jo loppumassa. Ahlqvistin esittämä
runomittateoria yhdisti eri mielet ja tälle pohjalle ryhdyttiin nyt
rakentamaan. Vuoden 1861 "Mehiläisessä" Ahlqvist arvostellessaan K.M.
Kiljanderin "Nadeschda"-suomennosta antaa yksityiskohtaisia ohjeita
siitä, kuinka koron ja laajuuden yhdistämisperiaatetta on sovitettava
laulantoon, mutta hän kompastelee vielä itsekin sovittaessaan
teoriaansa käytäntöön. Krohnin tehtäväksi tuli viedä tässä suhteessa
kehitystä eteenpäin, mutta vielä hänenkin tuotannossaan nähdään
runomittateorian kannalta katsoen jonkun verran häilähtelyä eri
puolille.

Kieli, jonka Krohn sai ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuvälineeksi
ryhtyessään suorittamaan kirjailija- ja runoilijatoimintaansa suomeksi,
oli vielä vailla joustavuutta, notkeutta ja täsmällisyyttä.[1]
Kuitenkin joutui Krohn omistamaan tämän kielen omakseen edullisella
ajankohdalla. Suomenkielen kehittämiselle tarpeelliset alustavat työt
oli silloin jo suoritettu. Sitäpaitsi oli käytettävinä kaksi elävää
lähdettä, jotka entistä enemmän olivat alkaneet antaa elinvoimaa
kirjakielelle: Kalevala, joka oli Krohnille tuttu ja rakas jo
kouluajoilta[2] ja joka vaikuttikin ratkaisevasti Krohnin runoiluun ja
tieteilyyn, sekä rahvaankieli. Kalevala oli jo ennättänyt synnyttää
luottamusta suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, vahvistaa
suomalaisuutta ja kohottaa kansallishenkeä. Runebergin ja Topeliuksen
ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalainen runous oli saanut
suomenkieltä käyttävienkin lauluninnon uutta tulta leimuamaan ja
asettamaan runoudelle korkeat vaatimukset. Vaikeuksista ja vastuksista
huolimatta olivat suomenmieliset parhaansa mukaan koettaneet toteuttaa
Snellmanin aatteita ja onnistuneet saamaan suomenkielelle yhä enemmän
arvonantoa ja ystäviä. Ei edes vuoden 1850 surkeankuuluisa asetus,
jolla tahdottiin suomenkielisen kirjallisuuden edistys tukahduttaa,
tullut käytännössä erikoisen tuhoisaksi. Saattoipa se, kuten
sortotoimenpiteet yleensä, tavallansa hyödyttääkin sorrettua. Paavo
Tikkanen viittasi siihen kirjeessään Ahlqvistille toukok. 3 p. 1855:
"Jos kielemme saapi elää ja se siksi on aivottu, niin se ainaki on
voitto, että se ahdistusten ja vainon alla on itsensä ylentänyt. Niin
ei sen tarvitse kantaa kenellenkään kiitollisuutta, vastusten kautta se
on pysynyt puhtaana, martyri-muodon kautta se voittaa lujemman
perustuksen ja saapi pyhyyden valon."[3]

Kymmenen vuotta Snellmanin "Saiman" herätyshuutojen jälkeen olivat
suomenkielen saavuttamat voitot käytännössä vielä verrattain vähäiset.
Yliopistossa oli tosin jo suomenkielen professorin virka, mutta Fr.
Polén mainitsee kirjeessään Ahlqvistille 24 p. marrask. 1854
erikoisesti merkittävänä tapauksena, että Lönnrot pitää luentonsa
suomeksi. Huhtikuun 28 p. 1855 pidetyssä juhlassa kaikuu suomenkieli
ensi kertaa yliopiston juhlasalissa ja tästä kertoessaan Ahlqvistille
kirjeessä Tikkanen pitää uutista niin merkillisenä, että huudahtaa:
uskotkos korviasi! -- Suomenkielisen väestön oikeutta oli hiukan otettu
huomioon siten, että lääninhallituksiin oli asetettu suomenkielen
kääntäjiä. Mutta yleensä olivat asiat suomenkielen luonnollisiin
oikeuksiin nähden entisellä nurjalla kannalla. Kohta alkoi kuitenkin
työ suomalaisuuden hyväksi saada vauhtia. Kreivi Bergin tultua
kenraalikuvernööriksi alkoi olla suurempia mahdollisuuksia kuin ennen
Snellmanin lausumien ajatusten toteuttamiseksi. Snellman itse tuli 1856
professoriksi ja pian sangen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi julkisessa
elämässä. Aseman ja siihenastisen työn merkityksen täysin ymmärtäen
Snellman juuri professoriksitulovuotenaan julisti sen ajan olevan
käsissä, jolloin taiteelliselta arvoltaan täysipainoinen suomenkielinen
kansalliskirjallisuus voi syntyä. Kansakoululaitosta ryhdyttiin
suunnittelemaan, suomenkielisiä oppikouluja perustamaan. Julius Krohn
joutui astuessaan kirjallisuutemme ja suomalaisten sivistyspyrintöjen
palvelukseen vilkkaan toiminnan pyörteeseen, jolle käänne vapaampaan
suuntaan valtiollisessa elämässä avasi yhä uusia aloja.

Vielä tähänkin aikaan, 1860-luvun taitteessa, on suomenmielisten
toiminnalla aatteellinen leima. Aineellinen sivistyselämä oli
toisarvoista. Se on sen aikakauden henki, johon Krohnkin kuuluu. Se
henki määrää osaltaan Krohnin runouden ja koko kirjallisen toiminnan
laadun. Kirjallisuuden alalla oli Yrjö Koskinen v. 1855 julistanut
ohjelmaksi: "Suomalaisen kirjallisuuden pitää valloittaman kaikkien
tieteitten alat, voidaksensa jokaisen säädyn vaatimuksia ja tarpeita
jotenkin täyttää." Kun vuoden 1860 jälkeen toimintamahdollisuudet
suurenivat ja tehtävät yhä enemmän laajenivat ja moninaistuivat, oli
tämän ohjelman seuraaminen kylläkin sangen haitallista Krohnin
runoilulle. Hän säilytti kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana asemansa
huomattavana runoilijana. Nämä vuosikymmenet ovat suomalaisen
taiderunouden perustavaa aikaa ja niiden työssä on Krohnilla huomattava
osuus. Tuon aikakauden luonne, se kansallisromanttinen henki, joka
elähdyttää tämän aikakauden fennomaaneja, kuvastuu Krohnin runoudessa.
Täysin ymmärrettäväksi käy Krohnin runollinen tuotanto vasta sitten,
kun sitä katsotaan taustana ne valtiolliset ja yhteiskunnalliset
virtaukset, joiden aikana se on syntynyt. Toiselta puolen on Krohnin
runoilijatoiminnan seikkaperäinen tutkimus omiansa valaisemaan uudemman
suomalaisen kirjallisuuden perustavan ajan, tuon vuosien 1860 ja 1885
väliin jäävän tärkeän ja omalaatuisensa aikakauden, katsomusta ja
luonnetta.



I.

Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.


Julius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista,
monipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen
kansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli
sangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli
kotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn
siirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi
oluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin
poikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona
isän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja
näistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja
Madeira-saarelle.[4]

Leopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v.
1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana
Dorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja
äiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.

Nuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan
Kiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista
Helsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän
hovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut
hyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu
Friedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi
talossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä
uusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön.
Hän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta
luonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold
Krohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja
siirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli
pitänyt vain kesäasuntonaan.

Leopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta.
Vanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa
heinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen _Julius Leopold
Fredrik_. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli
Leopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s.
1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai
elämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon
lapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri
tahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat,
keskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä
perheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt
vanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius
Krohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä
kielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen.
Sisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että
venäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että
nimitys "babinka" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä
vanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä.
Koulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä
monikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius
mainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei
koko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita.
Häntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia
kirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään
isälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena
ylioppilaana _Kiskilä_ (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin
kuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö
myöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi
suomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt
jotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius
Krohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja
isä avusti rahalla Aleksis Kiveä.

Kaikkien johtajana ja yhdistäjänä Kiiskilässä oli perheen äiti.
Liike- ja raha-asioitten kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä,
sillä ne hoiti isä, mutta elämäntavat ja harrastusten suunnan talossa
määräsi tarmokas emäntä. Lasten kasvatukseen hän pani paljon huolta.
Hänen suurta vaikutusvaltaansa osoittaa sekin, että Julius Krohn vielä
yliopistonopettajana ollessaan usein pyysi äitinsä suostumusta
asioihin, jotka koskivat vain häntä tahi hänen omaa perhettään.[9]
Mutta Julius olikin erityisesti kiintynyt äitiinsä ja myös
äidin lempilapsi. Tätä seikkaa on Julius Krohn itse selittänyt
elämäkerrassaan sillä, että äiti hänen syntyessään oli vain 17-vuotias.
Verrattain pieni ikäero äidin ja hänen esikoisensa välillä sekä
Juliuksen ruumiillinen heikkous lähensivät äitiä ja poikaa tässä
tapauksessa tavallista enemmän. Luonteenominaisuuksissa oli näillä
kahdella myös niin paljon yhteistä, että Julius saattoi täydellä syyllä
lausua olevansa äitinsä kuva kaikissa suhteissa. Äidin vaikutus
Juliuksen luonteenkehitykseen on kieltämättä ollut sangen suuri. Avoin
ja luottavainen suhde Julius Krohnin ja hänen vanhempiensa välillä
säilyi koko heidän elämänsä ajan ja Kiiskilään saapui Julius aina, kun
siihen tilaisuutta vain oli.[10]

Kiiskilässä ja Pietarissa vietti Julius Krohn lapsuutensa päivät saaden
ensimäiset opinalkeet äidin ja kotiopettajien johdolla. Lapsuusajalta
on huomattavana tapauksena mainittava ulkomaanmatka, jonka Julius sai
kahdeksanvuotiaana tehdä Englantiin, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan.

Vuonna 1848 tuli Julius Krohn oppilaaksi Viipurin kimnaasiin. Lasten
koulunkäynnin vuoksi asettui perhe asumaan talvisin Viipuriin ja
myöhemmin ostettiin oma kaupunkitalo.

Kouluajoilta on vanhin säilössä oleva Julius Krohnin kirje äidille. Jos
tästä päiväämättömästä, lapsellisella käsialalla kirjoitetusta
kirjeestä tahtoo tehdä kirjoittajan luonnetta ja olosuhteita koskevia
johtopäätöksiä, niin huomio kiintyy siihen, että kirje on hyvin
huolellisesti kirjoitettu, paperi lyijykynällä viivoitettu ja
kirjoittaja sisällyksestäkin päättäen huolellinen miehen alku, sillä
hän kertoo, että hänellä on Kiiskilässä säilössä kaikki saamansa
kirjeet. Vuoden 1849 lopulla rupesi Julius Krohn pitämään päiväkirjaa
elämästään lukukausien aikana. Säännöllistä tämä päiväkirjanpito ei
ollut, mutta sitä jatkui parina seuraavanakin vuonna. Osa näistä
14-vuotiaan muistiinpanoista on säilynyt ja ne antavat kaikessa
lyhykäisyydessään elävän kuvan kirjoittajastaan.[11] Huomaamme, että
Julius on virkeä, iloinen lapsi, joka koulutyön ohella harrastaa
kaikkea, mitä muutkin lapset samanikäisinä, ennen kaikkea leikkejä
ja ulkoilmaelämää kaikissa muodoissa. Tanssikurssi on suuri
tapaus Juliuksen ja hänen hiukan nuoremman veljensä elämässä,
samoin tanssiaiset ja muut juhlat iloineen ja herkutteluineen.
Miekkailuharjoituksetkin miellyttävät. Mutta myös opintojaan Julius
mainitsee päiväkirjassaan. Todistusten saannin edellä joulukuussa 1849
hän ei nukkunut koko yönä, niin suuri oli jännitys. Suuri oli sitten
myös ilo, kun todistus oli paras koko kimnaasissa. "Olin äärettömän
onnellinen", sanoo kirjoittaja. Onnellisuus kohosi huippuunsa, kun
samana päivänä vielä veli vietti syntymäpäiväänsä ja saatiin tanssia
puoleen yöhön ja myös tarjoilupuoli oli "loistava".

Päiväkirjamerkinnöistä huomaa, että Juliuksen harrastukset ovat
monipuoliset, että hän suhtautuu toisinaan kriitillisesti asioihin[12]
ja että hänellä on taipumusta huumoriin ja sanaleikkeihin.
Muistiinpanoista käy myös selville, että Krohnin lapset pääsivät
kouluaikanaan silloin tällöin käymään Pietarissa sukulaisten luona.
Nämä hauskat matkat tietysti avarsivat näköpiiriä ja olivat eduksi
nuorten kehitykselle.

Opinnot kimnaasissa sujuivat Juliukselta sangen hyvin, kuten edellä
oleva viittaus päiväkirjaankin jo osoittaa. Käytös on läpi koko
kouluajan arvosteltu korkeimmalla arvosanalla, samoin ahkeruus ja
tarkkaavaisuus (paitsi yhtä kertaa). Mieliaineita, tahi ainakin niitä,
joissa Julius aina sai parhaat arvosanat, olivat historia, maantiede,
luonnonhistoria, saksa ja kreikankieli. Kreikankielen opinnoista
koulussa on Julius Krohn myöhemmin kertonut; että hän oli luokallaan
ainoa, joka otti vaivakseen etsiä sanat sanakirjasta. Toiset lukivat
ulkoa valmiin käännöksen. Mutta kun tuli kertaus, oli käännösten
muistaminen kovan työn takana, jotavastoin hänelle oli helppoa, kun oli
aikoinaan etsinyt sanat ja ne ymmärsi.[13] luonnontieteitä harrasti
Julius Krohn kouluaikanaan innokkaasti, varsinkin hyönteisten
tutkimista. Usein hän kävi hyönteisiään näyttämässä samaan alaan
innostuneelle hovioikeuden presidentti Karl Mannerheimille.[14]
Ainekirjoitus sujui hyvin tuottamatta pienintäkään vaivaa,[15] mikä
onkin ymmärrettävää, kun hänen kirjalliset harrastuksensa heräsivät
sangen varhain. Hänellä oli myös runsas oma kirjasto, josta toveritkin
lainasivat luettavaa.[16] Että vieraat kielet olivat hänelle koulussa
helppoja, on itsestään selvää. Hänen laaja kielitaitonsa herätti
huomiota toveripiirissäkin. Vain suomenkielen taito oli heikompaa.
Siinä hän sai vasta viimeisellä luokalla korkeimman arvosanan. Muut
oppilaat osasivat yleensä suomea paremmin käytännöllisesti.
Suomenkielen taitoaan näkyy Krohn kuitenkin jo kouluaikanaan saaneen
vahvistaa oleskelemalla kesäloman aikana supisuomalaisella maaseudulla.
Eräs hänen kirjeitään, joka on hänen viimeiseltä kouluvuodeltaan
(1853), on päivätty: "Laiskojen linna in Puhois 23/11 Juni". Siinä
kuvaillaan kesäelämää Oriveden rannalla. Samassa kirjeessä Krohn kuvaa
matkaa Viipurista Puhokseen. Päästyään kuvauksessaan Punkaharjuun asti
hän lausuu: "Tässä täytyy minun, rakkaat vanhemmat, vaieta, sillä tätä
ei voi kuvata, sen voi vain tuntea. Olin ylpeä, kun kirjaan, johon on
merkittävä nimi ja kansallisuus, kirjoitin olevani suomalainen."

Siis suomalainen, ja ylpeä siitä, että on suomalainen! Keskellä
kieltensekoitusta ja kosmopoliittisessa ympäristössä kasvanut
muukalaissyntyinen nuorukainen tunsi kuuluvansa Suomen kansaan. Tämä
tulos oli suureksi osaksi koulun ansiota. Viipurissa oli 1840-luvulla
Snellmanin "Saiman" ja Hannikaisen "Kanavan" vaikutuksesta tapahtunut
valtavampi kansallinen heräys kuin muualla Suomessa. "Täällä
ei ollut sitä vastassa, yhden yhtenäisen ruotsinkielisen sivistyksen
kaikkivalta, vaan sen rinnalla saksalainen ja venäläinen, mikä
teki oman kansallisen kielen alennustilan vielä räikeämmin
silmiinpistäväksi. Suomenkieli, jota kaupungin varsinainen rahvas puhui
ja sivistyneetkin lapsena oppivat, oli täällä kuitenkin käytännöllisenä
yhdyssiteenä eri kansallisuuksien välillä. Vain sitä kehittämällä
sivistyskieleksi voi ajatella yhteistunnon syntyvän."[17] Koulut
Viipurissa olivat aikaisemmin kaikki olleet saksankielisiä ja myöhemmin
perustettiin jälleen senkielinen oppilaitos, mutta v. 1846, jolloin
Julius Krohn veljensä kanssa pantiin asumaan Viipuriin valmistettaviksi
kaupungin ruotsalaiseen alkeisopistoon ja lukioon, ei Viipurissa ollut
saksankielistä koulua. Se seikka vaikutti ratkaisevasti Julius Krohnin
elämänsuuntaan. Hän samoinkuin hänen veljensä sai suomalaisen
koulukasvatuksen, sisaret sitävastoin saksalaisen.

Kansallisten harrastusten etunenässä Viipurissa olivat lukion
opettajat. He olivat m.m. enemmistönä siinä kokouksessa syyskuun 7
päivänä 1845, jossa perustettiin Viipurin suomalaisen kirjallisuuden
seura. H. Kellgren, joka matkallaan Leipzigiin pysähtyi Viipuriin
kolmeksi viikoksi, antaa kirjeessään K. Tengströmille heistä seuraavan
lausunnon: "-- -- -- pahuksen kunnon väkeä ja niin innokkaita
suomalaisia, etten luule missään tavattavan suomalaisempaa
opettajakuntaa."

Toveripiirissä, johon Krohn koulussa joutui, vallitsi myös
isänmaallinen mieli eikä tämä piiri, vaikka olikin ruotsinkielinen,
ollut vieras eikä nurja Snellmanin uudelleen entistä voimakkaampaan
eloon herättämille suomalais-kansallisille harrastuksille. Opettajilla,
joista J.G. Fabritius oli Julius Krohnin läheinen sukulainen
(naimisissa Julius Krohnin äidin sisaren kanssa), oli tietysti suuri
osuus tämän kansallisen hengen ylläpitämisessä.

Kaikesta siitä vaikutuksesta, mistä Krohnin oli koulussa vallitsevaa
isänmaallisuutta kiittäminen, hän lausuu elämäkerrassaan, että se oli
"kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen.
-- -- -- Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus
tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli
koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani."
Aivan pitkäaikaista tuo täydellinen ruotsalaisuus ei Krohnissa
kuitenkaan ollut, sillä hän kertoo itse, että "jo silloin ilmautui
koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalainen itu" ja että
hänen koulutoverinsa Kaarlo Slöörin kehoitukset suomenkielen
viljelemiseen saivat hänet ryhtymään pontevasti opiskelemaan
suomenkieltä. Koska tämä tarmokas suomenkielen opiskelu aivan
määrätietoisesti jatkui ylioppilaaksi tultuakin ja lopulta Krohnin
opinnotkin, osittain: Slöörin vaikutuksesta, tarkoittivat
suomalaisuuden suoranaiseen palvelukseen valmistumista, niin voi sanoa,
että Julius Krohnista tuli teoreettisesti suomenmielinen, ennenkuin hän
käytännöllisesti suomalaistui. Mitä se merkitsi, huomaa Yrjö Koskisen
lausunnosta, että äidinkielen tahallinen muuttaminen oli samaa kuin
"alasastuminen helvettiin".

Paitsi kansallisia harrastuksia oli Viipurin kimnaasilaisilla myös
kirjallisia. Niistä kertoo Krohn itse hauskasti elämäkerrassaan. Julius
Krohnin päiväkirjasta taas v. 1849 löydämme seuraavat muistiinpanot:
"15/11 Oikeastaan olisi tänään ollut pidettävä quartalaisten
kirjallisuusseuran kokous, jonka seuran puheenjohtaja olen, mutta kun
en ollut kirkossa, niin ei kukaan tiennyt olinpaikkaani ja senvuoksi
siitä ei tullut mitään. Kokous on siis lykkäytynyt joulukuun 1
päivään." -- "20/11 Uusi numero quintassa Modeenin toimittamana
ilmestyvää kuvitettua humoristista lehteä _Hulivili_ on taas
ilmestynyt." -- "11/11 Minäkin olen nyt alkanut julkaista sanomalehteä,
jonka nimi on Tarinatar. _Hulivili_ on lakannut ilmestymästä, mutta sen
sijaan on nyt kaksi uutta lehteä kimnaasissa: Tarinatar ja Calle." --
"6/3 K. Slöör kävi tänään hirmuisesti Tarinattaren kimppuun, mutta se
puolusti itseään myös. Viisi palstaa täytti 'Nuorukaisessa' arvostelu
ja yhtä pitkä oli vastaus."[18]

Siihen aikaan kuin "Tarinatar" perustettiin (1850), harjoitti Julius
Krohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa
isoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa
myöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä
keväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten
palvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör.
Runsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy
silloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä.
Runonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein
päiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat
ruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, "Till K.S.", joka on päivätty
helmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:

    Uti trånga lärosalar
    Smägta poesiens knopp.
    Då kom du från diktens dalar,
    Lyfte späda plantan opp.

    Och ifrån den samma stunden
    Växte telningen och blef
    Snart en vacker ros i lunden
    Och än andra knoppar dref.

    Ofta då din lyras toner
    Hördes klinga i vår midt
    Och i diktens helga zoner
    Fick vår tanke sväfva fritt.

Jatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut
toveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille
harrastuksille.

Muita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes
parikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren
aloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja
teeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat
enimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu,
mutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa
vallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa
huomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä
on näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua
olematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias
runoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta,
runolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on "Nordbons
sång". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin
tapaan lähestyvä "Basilisken". Hiukan syvemmälle pyrkii runo "Strid och
försoning", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien
ajoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla
ihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes
myrsky lakkaa, runoilija lausuu:

    Så skall ock, du irrande ande,
    En gång för dig morgonen gry,
    Då tviflenas nattliga mörker
    För sanningens dag måste fly.

    Då trött af den fåfänga striden
    Du sjunker till Frälsarens bröst
    Och finner ett svar på din fråga,
    Försoning och kärlek och tröst.

Tässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä.
Krohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta,
jonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.

Julius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen
uskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W.
Hackman) lausuu hänestä: "Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä
luonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin
mahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa." -- Sama kertoja
on huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja
metsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja
terveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei
koskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin
mielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli
Krohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja
moniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin
maailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea
ruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa
sellaisenkin teoksen kuin Atterbomin "Svenska siare och skalder".
Vieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti.
Huomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että
Krohn sanoo _ensin_ tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin
(Runeberg, Tegnér y.m.), _sitten_ vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe)
ja _viimeksi_ Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja
Pohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.

Näin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli
syyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa
arvosanan "laudatur" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä
tutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi
kaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa
miekkoineen ja kultakalunoineen.

Heti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan
opintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella
ja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi
pian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen
oli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut
filosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi
aluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja.
Hyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti.
Sitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä
lintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee
pääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin
luulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua
tieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa,
jolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko
lapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa
Sakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen
Topeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt
Topeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20]
Tämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina
joulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei
ollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin
itsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa
kantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä
silloisesta kehittymättömyydestään --- "ja" -- lisää tämän kertomuksen
muistoonpanija -- "tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi,
jonka Krohn siihen valoi".[21]

Toverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään
vanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa
yleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että
kurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen
valvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853)
kuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille
tunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien
kanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin
rinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) "tusinan toverin
nimessä", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. "Monet --
hän jatkaa kirjeessään -- moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei
minun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin
useampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä."
Seurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään
ylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä.
Kirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten,
työteliäitten toverien seuraa.

Elämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki
silloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden
kohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän
sattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen,
että Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen,
että useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti
nämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä
vastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo
ottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint.
Työohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin,
koskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin
sanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä
töittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien
näitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen
lukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee
kotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni,
jolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.

Seuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan
tapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän
käsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu
suomeksi.[22]

Kevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin
syyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt
ryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä
astuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin,
että pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja
voimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen
sanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: "Kuten tiedätte
kirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä
kirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen
kuin hän ne oli korjannut. -- -- -- Tänään vein hänelle [taas],
ensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä
virheitä -- niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni
Suomettareen painettavaksi! -- Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu
semmoisen miehen puolelta! -- -- -- Se oli runsas palkinto paljosta
ajasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen.
Miten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt
edelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin." Että Krohn jo vuotta
aikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä
kannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje
vanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä
Helsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten
sydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. "Tästä kaikesta näkee,
että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta." Keisarilla
oli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana
perintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa
perintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota
Krohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös
Aleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun
Krohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan
tämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti
isänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä
huomautti ylioppilaille "yhteistä isänmaata" uhkaavasta sodan vaarasta,
kertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin
siitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.

Muuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut
erikoisemmin mieltynyt politiikkaan -- piirre, joka säilyy hänessä läpi
elämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä
kaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten
alituinen politikoiminen ja puhe sodasta. "Olen niin kyllästynyt tähän
teemaan, että minut voi sillä karkoittaa."

Krohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä
harrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella
myös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello
yhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi.
Lepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli
iloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa
paljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin
luulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti
tulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä
yksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä
voisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka
hän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän
siinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli
tavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa
mitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu "akaksi", mutta siitä ei
ole ollut mitään tulosta.

Ylioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi
huvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä
runoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä
että opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin
oikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon
opintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta
olipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn
selittää sen itse elämäkerrassaan: "Ylioppilaaksi tultuani olin
päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi.
Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi
suomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856."

Itsensä "suomistamista" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on
huomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain
pian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857
Kaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla,
perehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen
innostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea
Emilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös
kestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä
heittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli
suomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy
sanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan
täydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti
jo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin
on suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa
hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin
"Kemian oppikirjaa" -- siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa
ja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]

Koko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että
runoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää
käännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne
tapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne.
Terveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi
1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden
Saksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella.
Kun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän
kokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan
historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän
muutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä
laboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän
harrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle
uralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo
poikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen.
Suomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä
huomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden
kuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin
luennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia
kerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten
olisi ollut tarpeellista.

Entistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli
taas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa,
joka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa
väkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja
keskusteltiin opinnoista. "Ei mikään ole ihanampaa kuin työ",
kirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn
lukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita
(Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään
laiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.

Tähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58.
Suomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856
mainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina
keskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa
yliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi,
vaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi
kirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo
suomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja
Snellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen
mielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin
Kalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän
myös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä
toisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun,
kirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen
mieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli
tunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania
panemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli
olemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista
hän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: "Mitä minä toivon
kansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä
talonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten
suottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta
keskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä
ajatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi
vakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla
koroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa
naisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin
ihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta
kuin hänet yksinänsä."[27] -- Yliopiston varakansleri, parooni J.R.
Munck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään
kansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa
takia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas
kandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi
opettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella
toimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa,
että Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja
jossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja
käytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on
seuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä:
"Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme
Humboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen
kaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys
ehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut
silloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen
katsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin
pitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule
mitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin
sivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin
irtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään
ja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten
hyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua
siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin
mahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa
parastaan ja omaa kehitystään."

Ylioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana.
Ylioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen,
jotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian
hyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän
"Nykyisemmästä" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.

Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä
Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa
Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän
siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa,
mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa
tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten
juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään
venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle
Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli
semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old
merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta
ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot
muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki.
Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika
kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja
kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja
heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista
tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin
Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta
suuren jouluilon -- niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5
päivänä -- voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808
sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys.
Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin.
Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän
kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin
arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia
Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä
tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään
ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan,
jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon,
mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.

Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena
oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi
kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä
tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859)
sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei
pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta
Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9
päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen,
että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi
pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta
voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää
ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen
pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä
tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin
ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys
turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan
semmoinen.

Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen,
joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä
surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858:
"Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi
sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen
annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän
ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken
mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä
1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta
sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja
seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja
huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä
vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen.
Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne
tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. -- Jo
kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ
tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen
itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa
vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt,
että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua
jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on
johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä
luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin
myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin
uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus -- hänellä oli
runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium -- ovat
ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn
aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]

Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi
lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa
Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen
varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on
nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo
Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin
suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon
hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale,
Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia,
osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien,
varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.

Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen
Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti
hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi
seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli
filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä,
pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja
Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä
Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja
tympäisevältäkin -- Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin
olisi syönyt liikaa, -- mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli
entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.

Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa.
Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua
opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion
stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja
Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa
hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan
ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu
Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun.
Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa
tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa
suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka
sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä
tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä
"Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".

Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella
muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä
avustamaan Aleksis Kiveä.

Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi
ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen
runoilustaan suomenkielellä.

Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa
syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on
"Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on
sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen
kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin
syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin
kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat
kielellisestikin paljon heikompia.[30]

Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata,
on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä
runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on
täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31]
Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta
sanoessaan laulavansa vain

    Kun ääni lintuin muitten
    Ei kuulu talvella.

Runoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis
tarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää
suomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis
todistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös
todistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa
runoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan
runoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.

Vuonna 1858, jolloin "Varpunen" on kirjoitettu, harjoitti Krohn
muutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän
ilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla
että korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan
huolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn
lähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon "Nuoren
neidon lohdutus".

Jo ennen "Varpusen" ja "Nuoren neidon lohdutuksen" kirjoittamista oli
Krohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota
tässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta)
oli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään
suomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa
"Angelika". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja
kenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin
ja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on
huonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on
katsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin
"Hurtti-ukko". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka
suorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä
osallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on
ollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin "Vänrikki Stoolin Tarinain"
suomentamiseen.

V. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon "Neidon tunnustus" ja
Schillerin "Sukeltajan". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn
Schiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi
esittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään
vanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen
syntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut
hänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen
hetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo
tämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden
päivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa
"Mansikoita ja Mustikoita I", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo
joka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin
julkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon
itsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka
siitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]

Yleisö näkyy ottaneen "Sukeltajan" suosiollisesti vastaan.
Ahlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: "Suurella
taidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja',
suomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan
runo-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen
ja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset".[34] Totta onkin,
että käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti
alkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä.
Kieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu
jossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin ("Kas
kuohuen nyt kohisee, kihisee -- -- -- kita haukkoo pohjaton hirmuisin,
Manalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e."). Runossa on vauhtia.
Toiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä;
lainata = niellä; piä -- pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa,
poikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin
langettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki
parkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä
vakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn,
monine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun
suomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei
myöhemmin enää parannellut "Sukeltajan" suomennosta. Paavo Cajander
käytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,

Runoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä
1860. Silloin on "Mehiläisessä" (N:o 4) painettuna "Italian herääminen"
ja "Suomettaressa" (N:o 17) "Suksimiesten laulu". Krohnin kirjeistä
vanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että "Suksimiesten laulu" on sinä
keväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon "Italian
herääminen", jonka runomittakin on sama kuin "Suksimiesten laulun".
Tämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina
runolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä
olevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin
varsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena
runoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen
suorastaan loistavaksi. Se tapahtui "Mansikkain ja Mustikkain" II
osassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti "Kuun
tarinoita" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä,
nimittäin runot "Suvilaulu", "Hurtti-ukko", "Varpunen", "Neidon
tunnustus", "Suksimiesten laulu", "Lumisateella", "Lemmen aamu",
"Iltaselle", "Onneton", "Italian herääminen", "Juomalaulu", "Sydämelle"
ja "Soittoa kuullessa".[37]

Enimmän huomiota herättivät "Kuun tarinat". Ne olivat aivan uutta
kirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä
ilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin
tunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten
lausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä
tulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä "Kuun tarinoita"
oli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi
sivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39]
Runotkaan eivät heikentäneet "Kuun tarinain" tekemää hyvää vaikutusta.

Sivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen "Kuun tarinain" taiteellisesta
arvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat
Krohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja
suomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas
tunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja
uhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten,
melkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten
saamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja
kansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri
puolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten
tulkiksi: "Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,
teillä on ääni ja ette laula!" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan
uudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: "Mutta tiedätkös,
että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään
samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä
kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen
tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!"

"Kuun tarinoista" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja
sovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja
ihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa
suurtekonsa piilossa maailman katseilta.

Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti
ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta
saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo
ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa
piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen
proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin
syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt.
Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä
mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan.
Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme
täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli,
kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu
sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut
edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman
vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin
tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin
vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli
sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään,
muodosteltava toisenlaiseksi.

Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo
näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta
Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.

Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten
palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille
sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen
"Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä
lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas
Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot
ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja
miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan
sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja
kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle
herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen
kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja
"Pohjolan valkeneminen".

Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä
mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan,
jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861
esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen
ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin
rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit,
niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään
häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa
kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia
esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti
puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se
joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä
huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen
lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi
seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti
paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely
seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin
kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa
elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi
kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä
vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat
hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman
johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli
ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin
"Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus
näkyy säkeistöstä:

    Tiga må den fega slafven,
    Der det helga kränkes fräckt;
    Men vi höje hänmdeglafven,
    Sanning ljunge oförtäckt!
    Mannaharm,
    Manna-arm
    Blixtrar mot allt uselt ner.

Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa
ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja
muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan
ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö
suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.

Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän
erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin
runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja
Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain
viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja.
Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista
runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan
sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten
vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.

Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen
kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa
vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä
tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.

       *       *       *       *       *

Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista
suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen.
Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli
näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin
hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt,
lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa.
Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia
"Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa
siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään",
"sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä
vakiintumatonta kielitaitoa.[43]

Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen
saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on
kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan
teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus:
"Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem
ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän
henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa;
Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari;
Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. -- Päähenkilö on
Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä
päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy
paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema
juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka
loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on
runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet,
joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan
säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta,
isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri
nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin
"Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin
ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana
lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.

       *       *       *       *       *

Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti
kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana
oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus
kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka
toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että
muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen
kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen
tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä
pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi
hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden
sattuessa.

Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin
Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta
suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen
kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän
tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja
loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se
vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden
nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.

Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä
tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861
kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa
vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää
niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa
olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja
siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni.
Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti
tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei
ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä
yhdessä.

Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä
seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin
hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin
työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa
olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun
alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen
usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa
kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä
hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua.
Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä
kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille
mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa
varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa
Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä.
Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.

Yleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin.
Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan
n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että
venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee
keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän
pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin
pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen
edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten
kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta
kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä
kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa
häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen
luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin
aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon
kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista
perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi,
oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin
johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia
kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi
Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko
Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa
Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä
tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä,
mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi
katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi;
siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin
hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta
haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]

Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti
valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt
isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi
muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa
vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun
3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät
minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että
olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan
vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä
mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään
tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa
isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."

Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje
Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen,
kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei
julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes
voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa:
"Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden
lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä,
kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti
vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina
saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita
ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on
taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa
tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther
olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin
suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään
usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä
taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi?
Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman
häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun
todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän
velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa
jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat
kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen
jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia
asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja
että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata
vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli
oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden
täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei
aikaa varsinaiselta päätyöltä.

Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana.
Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle
ominaisia läpi elämän.

Morsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että
Krohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä", -- kirjoittaa Emma Nyberg. --
"Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa
väitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän
kuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin
olisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä." Itsekin
Krohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista
vilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun
valiokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan
talonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun
hänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti
sanoivat: "Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole
häntä nähneet".

Tammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että
hän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän
selitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin
hyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa
painatuskulut. "Mutta pääsy", -- kirjoittaa hän, -- "miksi työn otin,
oli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä
väiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon
kallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee
tänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin
kuin tähän asti."

Kysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan
suomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin
aikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa
omien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista
avustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet
dosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin
hämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli
laita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin,
jota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä
oli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski
tarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen
toimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki
seuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka
olikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran
läheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi
saada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin
kirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle
tuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.

Yksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle.
Krohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta
näytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä
ratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään,
että on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän.
Krohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua
varmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä
Helsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä
enemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan
vuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla
toimeen Helsingissä.

Väitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä
1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä
saattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen
pakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.

Sitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten
jälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.

Krohnin väitöskirja "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana,
ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" tarkastettiin julkisesti
lokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist.
Krohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti.
Hän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä
huomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu
intressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia
muistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma
dosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa
päivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli
rohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen
kautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat
tulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien
avustukseksi.[47]

Vanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa
harrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30
päivänä 1862: "Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille
aikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän
saakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja
todistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla
kansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen
yleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. -- -- -- Minua ilahduttaa
se varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy
osaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei
suomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt
kuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi
työnnetty syrjään."

Krohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden
tutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän
antoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun
11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta
ja rakkautta tutkimusaineeseensa.

Marraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi.

Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle
suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja
opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista
työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas
uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta
alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri
ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä
Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita
naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras
talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa
miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli
pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään.
Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella
joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua.
-- Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton"
työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi
kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.

Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä
niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava
entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli
ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan
lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin
varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos,
"Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin
samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen
kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi
uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään
Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen
vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28
päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana
siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:

"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen
lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian
elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä
tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin
lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn
isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän
korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti
uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi
seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean
kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit
ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa
itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa
sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu
on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni
jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan
velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. -- Oli miten oli, seuraus
on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen
kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee,
mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita.
Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä
lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni
toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren
kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi
tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden
salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti
kaikesta toivosta."

Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen
suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan
esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja
alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä
tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa
kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset
puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."

Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan
Kertomukset Suomen historiasta, -- tuo jo Rautalammilla ollessa
syntynyt ajatus, -- onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos,
joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia
julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".

Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna
vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm
vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle
hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän
tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin
Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden
toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka
tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava
harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli
suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo
lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden
ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä
käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]

Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman
seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein
yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten
laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän
myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa
kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja
nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan
uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen
tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja
mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja
matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.

Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi
kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa
sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden
alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän
aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo
silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän
säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa
aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän
pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten
lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja
sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865
alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta
menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian
korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta,
niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista
asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi
sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa
suurempikin joukko.

Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien
takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi
ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin
muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista
runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä
sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus
suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan.
"Ei kukaan ihminen", -- lausui Krohn, -- "voi kuvitellakaan, miten
paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja
muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]

Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas
runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla:
"Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen
herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut
puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar,
joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen
luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja
toimintaa."[54]

Toiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja
uusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena
mainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin
toimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn
määrättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa
virsikirjakomitean jäsenenä. "Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle
ihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa
sälytetty", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän
työtaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja
ajoittain Krohn itsekin sairasteli.

Niinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain
"Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865" ja "Suomalaisille", joka
painettiin "Maiden ja Merien takaa" lehden viimeiseen numeroon v. 1865.
Jälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun
2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt.
Hän kirjoittaa samassa yhteydessä: "Minun mielestäni on taistelu vain
silloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka
keskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat
syynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan
nimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle
se, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan -- mädäntymistä. Että
tuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän
ituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta --
que faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin
runotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt."

Aikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti.
Kuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset "Viimeinen
kosija", "Hollannin saaristossa" ja "Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin
läänissä", ja toiseen vuosikertaan "Viimeinen kohtaukseni Neapelin
rosvoin kanssa".

Joskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme,
"aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni
vain pariin siivenlyöntiin", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti
runolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia
estettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan "Vänrikki Stoolin
tarinoita". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen "komitea", jota
Helsingissä mainittiin nimellä "vänrikit"[55] ja joka oli Krohnin
innostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta
kohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen
marraskuun 20 päivänä 1866: "Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko
teoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista
työtä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään
ja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi
nähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää." Hiukan myöhemmin, joulukuun
18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on "leijonan osa" Stoolin
tarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän
käytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla
sitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain
suomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien
vastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta.
Kun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin
loppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei
mitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille
suomennostyön suorittajille.

Omat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana "Runoelmia Suoniolta".

Historian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen
historiasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien
kompiloiminen ja Macaulayn "Englannin historian" suomennos, lienee myös
innostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä
suunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867:
"Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa
tarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja
historialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan
virolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343.
Tahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan
tavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin."

Romaanin kirjoittamiseen ei ollut tilaisuutta, vaikka työkyky ja
työhalu syksyllä 1867, vanhempien luona Kiiskilässä vietetyn kesän
jälkeen, olikin suuri. Puhumattakaan "kiistoista ja aikaa vievistä
sivuhommista" oli Krohn taas kovasti kiinni semmoisissa töissä, jotka
kuuluivat hänen pääharrastuksiinsa. Hän oli myynyt kustantajalle
kuvalehdessä olleet kertomukset Suomen historiasta ja ryhtyi tämän
pyynnöstä täydentämään näitä kertomuksia esityksellä pakanuuden ajasta.
Samalla hän syventyi tutkimaan suomalaisen kirjallisuuden historiaa.
Nämä tutkimukset yhdessä monien muiden töiden kanssa veivät koko
lukuvuoden ja työtä jäi vielä seuraavaksi talveksikin.

Kesä 1868 toi suruja Krohnin perheeseen ja syyslukukauden alkaessa oli
asema sellainen, että Krohn katsoi välttämättömäksi lähteä sairaan
vaimonsa luo Wiesbadeniin. Virkavapauden saanti kyllin pitkäksi ajaksi
kohtasi vaikeuksia, mutta kun Ahlqvist oli omasta aloitteestaan,
Krohnin sitä pyytämättä, ilmoittanut yliopiston konsistorille ottavansa
suorittaakseen Krohnille kuuluvan kirjoitusharjoitusten korjaamisen,
pääsi Krohn lähtemään. Hän oli hyvin iloissaan Ahlqvistin
odottamattomasta ystävällisyydestä. Ikävä oli keskeyttää Suomen
kirjallisuushistorian valmistaminen, joka jo alkoi lähetä loppuansa.
Muita suunniteltuja töitä sen sijaan saattoi tehdä ulkomaillakin.
Liiallisen työn ja huolten rasittamalle miehelle, jota lääkärikin oli
kieltänyt työskentelemästä enempää kuin 4-5 tuntia päivässä, oli
vapauttava ulkomaanmatka epäilemättä hyödyksi, varsinkin kun hän jo
kauan oli toivonut sitä. Olihan historiallinen romaani juuri tällöin
tekeillä ja saattoipa ulkomailla toivoa aikaa liikenevän kaikkein
mieluisimpaankin askarteluun -- runoiluun.

Romaani ei valmistunut tällä matkalla eikä myöhemminkään. Sen sijaan
muodostui matka runotuotantoon nähden Krohnin toiseksi ja tuloksiltaan
merkittävimmäksi nousukaudeksi.

       *       *       *       *       *

Runoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin
siltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta
korkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn
katsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja
suurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös
seurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan
epätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi
Krohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen
Jumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias
kurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman
ankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut
saavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. "Mikä demoonin
valta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?" --
kirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. -- "Toisinaan
tutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on
pannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman
rangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias,
Armosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus
lienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset
minusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen.
Kuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen,
olenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä
Sydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä
suhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo
minun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen.
Mutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun
sielussa on myrskyä ja pimeyttä."

Rukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina,
jolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen
huolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar,
tuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä
Wiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt
vuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän
kirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: "Virolaisilla on vanha
taikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen
jumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä
ilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen
taikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa
tuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on
alkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka
kenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän
käsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen
harjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten
lomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja
-- katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen,
josta saatte sen nähdä.[58] -- -- -- Kunpa vain saisin tehdä enemmän
työtä!"

Montreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana
seurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) "Rantakalliolla keväällä"; 2)
"Tottelemattomat jäsenet"; 3) "Puu syksyllä"; 4) "Koivu Etelässä";
5) "Armahalleni"; 6) "Kukkasten kanssa lahjaksi". -- Itse kirjeessä
sanotaan: "Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos
tämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan!
Mikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa
synnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi
pikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan
olen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen,
jonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän
nälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen
vesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin
keskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä
puolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi
oikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin
mainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan
erityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista
koivua Nerobergillä. -- -- -- Emilielle olkoon sanottuna, että romaani
saa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen
kevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana
luonto täällä on edistävä asiaa." Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä,
Krohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: "Virolainen romaani muodostuu
myöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt,
että tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei
oliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen
vielä kasvaa." Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille
kirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista
kirjoittaen siitä: "Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta
ajatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä
minulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää
kertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri
peloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä
kuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan
panna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa
aion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo." Muista kirjallisista
töistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka
silmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin "Chillonin vangin"
suomentamiseen.

Joulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana,
että hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista
mahdolliseksi. "Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä
tulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani
voimiani." Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi
sillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen,
joka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän
valmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo
kahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: "Luettuani 'Säkenien'
toisen parven", "Komeaa hautakiveä nähdessä", "L'Isle de la paix",
"Clarensin hautausmaalla", "Lempi ja Lempo", "Myrskyn ajalla
Genève-järven rannalla", "Karkuri" ja "Vakoja". Viimeksi mainittuun
runoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä "Gartenlauben" numerosta.

"Karkurista", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut
tyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta
joka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä
runoja: "Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää
sääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina
läpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan
nähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä
tapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi
liikuttanut."[59]

Samassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti:
"Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut
saappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen
sarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja
tätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita.
Komeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen
yläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä
kaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin
takaa _Karkuria_, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset
huiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa
varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin
pitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa
istahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista
säkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua
maalariksi."

Samaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös
ystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen
"Säkenien" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman
luettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon
"Luettuani 'Säkenien' toisen parven" ja lähetti sen samana päivänä
päivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.:
"Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne.
Myötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka
selvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen
'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen
näkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän
jaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin
jokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista,
lempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni
ja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos
tahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] -- Minussakin on tämä
syksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja
ikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken
jääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän
sinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään
painata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä
tahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi
myös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä."

Kirjeen mukana lähetti Krohn runot "Armahalleni", josta huomautetaan:
"kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu", "Koivu etelässä"
(nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja
"Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä" (keväällä kesken jäänyt).

Tammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta:
"Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin
runoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet,
ihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus
kaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet
karstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää
Vaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen
saanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt
kaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi
juuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan
muulloin. Varsinkin on _Karkuri_, jota minä käskin Berndt lankoni
näyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani
korkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi
kertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan
maalariksi. -- En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle,
sillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon,
joka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa
pyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne
hänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se
olisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi
löytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani
tahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri
tapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen
esimerkin lukenut. -- -- -- Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä
kirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat
lapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan
panna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi
niihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas
kirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä
voit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi
jonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin
toimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa
hänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein
koirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua.
-- -- -- Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo
on enemmän kuin puolekseen käännetty. -- -- --"

Kirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869
virolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: "Lyyrillistä olen
sitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa
yhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma
taas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan." --
Kirjeen mukana seurasi näytteeksi runo "Ainoa hetki".

Runotuotannon runsauteen olivat syynä suotuisat olot. Tervehtyminen --
sekä runoilijan itsensä että hänen vaimonsa -- edistyi hyvällä hoidolla
ilahduttavasti, tieteellistäkin työtä tuli tehdyksi koko joukko,[61] ja
vieras ympäristö, joka alussa oli vaikuttanut kiusallisesti, oli usein
myös virkistykseksi. Näemme Krohnin taas yhtä virkeänä ja
moniharrastuksisena kuin ennenkin. Hän lukee "Kuun tarinoita" saksaksi
asuintovereilleen, ja kun huomaa niiden miellyttävän, ryhtyy
suunnittelemaan saksalaista painosta tästä teoksestaan voidakseen sen
palkkiolla avustaa tuhotulvista kärsineitä. Hyväätekevää tarkoitusta
varten hän parina iltana esittää halullisille kuulijoille kuvauksia
suomalais-virolaisesta mytologiasta. Omaksi ilokseen ja hyödykseen hän
opiskelee englanninkieltä ja toivoo pian olevansa "perfect english
gentleman", sillä hänen englanninkielen opettajattarensa on kehunut,
että hän on "very quick to catch the particularities of the
pronunciation".

Elämäänsä näinä aikoina Krohn pitää todellisena laiskurin elämänä ja
saa siitä aihetta kirjoittaa runon "Laiskuuden ylistys", joka sisältää
todeksi osoittautuneen väitteen:

    Ei työjuhtien luo
    Runotar koskahan käy.

Sanaa laiskottelu ei Krohnin käyttämänä voi ottaa kuitenkaan aivan
täydestä. Krohn itse kertoo kirjeissään tekevänsä työtä siihen asti
kuin tuntee itsensä väsyneeksi -- "ei silmänräpäystäkään enempää",
sanoo hän kirjeessä tammikuun 13 p:nä 1869 -- ja saavansa sangen paljon
valmista käsistään. Runoilussa tapahtui vuoden 1869 alussa pieni
pysähdys, joka oli aivan tilapäinen. Krohn kirjoittaa siitä
vanhemmilleen (13/1 1869): "Uusia runoja en ole nyt kirjoittanut.
Luonnollisena reaktiona yhteen aikaan melkein jokapäiväiseksi käynyttä
tuotantoa vastaan on nyt tullut seisahdus. Kohta toivon kuitenkin
saavani valmiiksi suurehkon runon, joka minulla on mielessä."

Tuo mielessä ollut suuri runo on ilmeisesti "Purjehdusretki
saaristossa", sillä tämän valmistusajaksi on käsikirjoitukseen merkitty
helmikuun 18 p. Muut ulkomailla ollessa keväällä 1869 syntyneet runot
ovat: "Ainoa hetki", "Tähden tuikkiminen", "Lempeni ja viisas
ystäväni", "Käynti Valunpajassa", "Viinitarhan edustalla", "Huhtikuun
16 päivänä 1869", "Ne ovat vait!", "Leskisillä", "Suurisuiselle
ystävälle", "Miks sua rakastan" ja "Virsi kotimaan puolesta".

       *       *       *       *       *

Krohn palasi ulkomailta kotimaahan kesäkuun 12 päivänä 1869. "Tuskin
saatoin olla kyyneltymättä", kirjoitti hän vanhemmilleen saman kuun 22
p:nä, "kun taas niin pitkän ajan jälkeen astuin kotimaan rantaan ja
omaisten ja ystävien monet iloiset kasvot lausuivat minut
tervetulleeksi." Kesän vietti runoilija vanhempiensa kodissa
Kiiskilässä.

Syksyllä oli pitkän poissaolon jälkeen taas käytävä käsiksi entisiin
puuhiin, "solmittava uudelleen moni katkennut lanka". Semmoisena
mainitsee runoilija m.m. Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisen.
Muuhun runolliseen työhön ei enää ollut aikaa, sillä uusia, aikaa
vieviä tehtäviä oli taas ilmestynyt, kuten kuraattorin toimi
Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
julkaiseman "Novellikirjaston" vaatimat suomennostyöt. Krohn kirjoittaa
vanhemmilleen Helsingistä syyskuun 27 p:nä 1869: "Olen iltaisin
_enimmäkseen_ ollut poissa kotoa komiteoissa ja kokouksissa. Paljo työ
käy ilolla ja voimalla. Siksi ei ole pelkoa liikarasituksesta. Olen
muuten ottanut järkähtämättömäksi periaatteeksi, että en muulloin kuin
aivan tavattomissa tapauksissa jatka hetkeäkään työtä, kun tunnen
puristusta päässäni."

Krohnin runollisen tuotannon toinen kausi oli täten loppunut. Se oli
ollut niin satoisa, että hän saattoi julkaista nyt uudetkin runot eri
kokoelmana. Vuonna 1865 ilmestynyt "Runoelmia Suoniolta" ilmestyi nyt
syksyllä 1869 uutena, lisättynä painoksena nimellä "Suonion runoelmia,
I, II". Siihen ennättivät mukaan myös syksyllä 1869 Helsingissä
kirjoitetut runot "Vieras lippu" ja "Tuhma, raak' on Suomalainen."

"Työ, kuten onnettomuuskin, ei tule koskaan yksin", lausui Krohn
kerran. Sen Krohn sai todeta taas nytkin ulkomailta palattuaan. Siinä
työssä, jonka hän nyt lähinnä seuranneina vuosina suoritti, oli muun
muassa melkoinen määrä suomennoksia. Äitinsä pyynnöstä hän suomensi
kokoelman K. Gerokin saarnoja. "Suomen Virallisen Lehden" ja "Uuden
Suomettaren" kaunokirjalliseen osastoon hän suomensi Walter Scottin
romaaneja, jotka sittemmin ilmestyivät kirjakauppaankin ja
innostuttivat suomentamaan vielä lisää Scottia. Sen lisäksi hän
suomensi Andersenin satuja ja Topeliuksen tekstin kuvateokseen
"Matkustus Suomessa".

Andersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi
Suomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa.
Semmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten
töitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain
pyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi "Pienokaiset", v. 1872 "Kotieläimet",
v. 1874 "Metsä-elävät", v. 1875 "Minun äitini" ja v. 1880 "Kylän
lapset". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v.
1878 toimitettu "Pikku joululahja". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia
runoja, osaksi mukaelmia.

Tieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa
jälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt
"Viron kieli-oppi Suomalaisille".

Helsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä
aivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta.
Rauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän
ja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan
vaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin
työtaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta,
varsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja
tunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että
yleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä
vähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut
melkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin
hovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä
suututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen
kanssa: "Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten
suvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla.
-- -- -- Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen
niin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta."[62]
Koskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut
seurauksena liiallisesta mietoudesta. "Päinvastoin Julius Krohn oli
varsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi
tulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä
muissa." -- Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi
merkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin
osaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne
ansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan
eivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä,
että työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin
tarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882
promotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin
arvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle
osoittaa.

Joskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä
Krohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen
sydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871
kirjoitettu "Fenialaiset", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen.
Sangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin "Tervehdyssanoja 1873
vuoden maistereille". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä
vanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: "Kuten olette
nähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on
valittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta
ylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan
varmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50
kandidaattitutkintoa." Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn:
"Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo
suurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin
odotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut
pitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja
ryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin
höyrykoneella!"

Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta
huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen
seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta,
että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti
vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin
mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen
keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle
kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi
lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista,
hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle
samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä
vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin
saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan
Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon,
että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat
akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava,
ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.

Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja
tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta
julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta
paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja
harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi
ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat
kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen
spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä
väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden
julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain
vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä
kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat
paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa,
ja sen minä Jumalan avulla teen!" -- lausui hän.

"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä
jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn
voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina
aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas
tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen
toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa.
Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu
itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä
julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä
töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen
johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei
suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä
"Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.

Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen
olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään",
vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa
hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään
ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä.
Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden
hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet
kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan
ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti
hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme
sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä
kulttuuria kohtaan.[66]

Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden
historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen
sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri
ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui
tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja,
joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa
jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee,
mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti
on runoilijaa kohdannut, -- vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, --
on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet
etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas
ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.

Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa
varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan
partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden
kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein
vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita,
1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12
Sun tahtosi tapahtukoon! -- Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää
pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.

Runojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä
masennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön.
"Pää pystyyn!" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä
ja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon
jälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa.
Syyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina
Lindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa
tyttökoulussa.

Jo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen
suomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen
virkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän
tilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän
huomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti
pois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen
supistamalla sopivasti menojaan.

Vieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen
tutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena.
Virsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai
suorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä
1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa
koolla, Krohn kuvaa seuraavasti: "Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja
työskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus
8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut
täysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä
illallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7
tahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta
kangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy
kuin kellokoneisto. -- -- -- Tästä paljosta työstä huolimatta olen
terve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku
päivä sitten, voin työskennellä ulkona."[67]

Suurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan
siitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis
tuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse
sanoo: "Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen
vaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua
on runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias.
Kolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen
muutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön
epähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita;
mutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä."[67] Puhuessaan
Krohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen:
"Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut
niin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei
milloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista."[68] Työn raskautta
lisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen
alaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään
suopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. "Tuntien sen
sokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en
kovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi."[69]

lopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin
tärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun
uuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886
hyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä
muutoksista lausui Krohn: "Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset,
jotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä
kertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen."[70]

Virsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran
julkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen "Suomalaisen
virsikirjan historia", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku
sivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä
tapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen
mukainen.[71]

Vasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana
kirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen
historiasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko
huomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin
suurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden
tutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä
suomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut
tuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v.
1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi
käydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli
huolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan
"Kalevalan karjalaisuus" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan
alkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: "Ei se niin muitta mutkitta
käy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se
seikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne
toisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole
mahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta,
sillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti
selvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa." [72]

Hyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885
nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi
professoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
palkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen
katsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn
hieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut
estetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä
palkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui,
ett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin.
Vain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.

Suurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin
"Suomen suku", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn
edellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt
kansantajuisia luentoja.

Luennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat
seurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla
vilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä
tavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa
kouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on
luonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen
puheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti,
ilman papereita. "Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti
myös piloilla", sanoi hän.[73]

Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi
juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein
kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881),
"Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän
Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon
vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888).
Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".

Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi
hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen
heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen
tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle
juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin
mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen
välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.

Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn
iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä,
jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa
varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista",
kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo
vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin
monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen
purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille
kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen
laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli
likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä
pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa
veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian
hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja
huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!"
hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä.
Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis
haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7
päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä
sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme
hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele
hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."

      *       *       *       *       *

Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva
esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka
Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten
töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen
kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa
käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä
asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin
vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä:
runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen
romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia
suunnitelmia.

Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi
perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä
vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli
rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli
suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan
alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon
hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne,
missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties
arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut
kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan
hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän
nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan
vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina
mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"




II.

Katsomus ja runoilijaluonne.


Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen.
Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus.
Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä
paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen
omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat
olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon
sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä,
vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja
suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, --
siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit
muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään,
hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös
lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi
valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä,
että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän
oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä
sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja
Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen
hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen
puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä
isänä ja jalona kansalaisena."[77]

Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä,
että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa
huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn
saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että
hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin
tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä
sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista
syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos
luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli
useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut
sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä.
Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.

Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa
merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas
toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä
sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri
Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä,
jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui
hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta.
Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka
jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä
yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista
puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi
nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota
hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän
persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta _naisen kaltaisuudeksi_. Luulemme
kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja
moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi
sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä
muodossaan ovat yhdistettyinä -- Kristusta."

Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi
onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta
asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä
sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että
hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua
hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten
katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä
uskonnollisuus oli -- kuten olemme nähneet hänen ulkomailla
kirjoittamistaan kirjeistä -- ankarien sisällisten taistelujen
syventämää.

Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei
saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui
vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen
katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei
siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän
saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl
Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel
Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä
esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille.
On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa
ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83]
"Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti
saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama
ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa
Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.

Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden
hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai
suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki
toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen
vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään
mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan
edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden
ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä
tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä
kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä
suomalaisessa maaperässä.

Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85]
Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti
ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen.
Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi
leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras
suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää
ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka
uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin
saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas
suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden
tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen
siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä
epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan
Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille
kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia
antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen
äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin
ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen
sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu
oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon
rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.

Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä,
kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui
pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse
saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin
juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa
yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli
ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen
liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että
aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen
kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan
päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus
"Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m.
asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän
suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset
runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista
heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen
luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi
ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen
suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä
suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.

Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen
oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää
puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo
Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin
runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden
valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa
sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää
vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä
tapauksessa.

Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi
ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin
asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa
se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat"
kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta
ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat
luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden,
sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen
palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle
elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen
kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on
M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen
turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon
suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on
kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta,
se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle
valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.

"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään
huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu
Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme
niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus.
Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa
nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella
("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät
("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja
yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on
kaikille yhteinen ja rakas:

    Siit' olkohon riita
    Ja kiistamme siitä
    Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa
mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen
vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle
on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ
on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden
edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja
semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran
vuosijuhlassa").

Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija
"runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat
vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman
pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena
runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen
isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt.
Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja
suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös
selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin,
pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies.
Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä
ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien
viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on
ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle
olkoon elämän ohjeena:

    Ylempänä, alempana,
    Mitä siit' on huoltakaan,
    Kun vaan kukin portahana
    Onpi Suomen kunniaan.[89]

Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava
nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten
muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on
Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää
kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen
alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä
suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja
unhoittua ("Suomalaisille").

Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan
hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta
niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli
kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta
yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin
kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole
aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan
ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta.
Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä
vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa
elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti.
Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen
sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen
ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin
hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin
aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli
merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi
kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli
Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi
mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen,
jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä
meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän
puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa,
ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys
ja yksimielisyys.

Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat
jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu
Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".

Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös
"Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä
merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti
runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän
näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]

Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta,
että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna
kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun
tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti
runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo
aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön
tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:

    Epäillen sanot: Pohjan perän jää
    Sydämet lämpimätkin jäykistää;
    Tään pehmittänyt ois? -- Mut tulen henki,
    Ei, veikko, ole ainoo polttava.
    Polttaahan kipeästi pakkanenkin,
    Kuin helvetin sen tul' on ankara.

    Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,
    Muruiksi kalliotkin halkeemaan,
    Mut sydämelle särkeväisin kylmä
    Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;
    Sentähden vieri vesin rosvon silmä,
    Siis tänne hän riens yli veden, maan.

Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi,
kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn
kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin
loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa.
Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki.
Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei
estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale
Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu
kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se
laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin
samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on
niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi
(vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: -- -- --"

Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui
lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis,
harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.

Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on
syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät
säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän
antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua
itse ja valistaa muita.[92]

Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo
mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne
tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot,
vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan
selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole
vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden
turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka
saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina
kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän
ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti
valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen
kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:

    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.

Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan,
palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus
tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden
valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin
isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin
(Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että
Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen
ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä
myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten
Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden
hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä
tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.

Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin
kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä
persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija
tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan
puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.

Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on
noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän
jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista
runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo
esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä
hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo
viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan
uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja
joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista
lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja
hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää
maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu
("Lumisateella"). -- Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat
syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja
suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu
Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa
siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun
ihmisestä asema näyttää toivottomalta:

    Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
    Vaikk' aina ei siintävän näy.

Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että
äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.

Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja
pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut.
Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa
kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen
runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen
katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on
kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys
entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta
Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").

Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin
runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen
olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle
karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen
hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa
vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta
hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä,
aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi
lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään
huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen
rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana
useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä
tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä
ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla
vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja
aiheitten käsittelyä.

Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus.
Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä
nimitystä lempi, -- sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole
aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa
Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan
nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu",
"Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku
runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne
vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla
tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja
miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen
surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon
otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden
ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös
verrattain vähän persoonallinen, -- kokonaan toista kuin esim. Kramsun
samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään
synkkää toivottomuutta. -- Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy
monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija
tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin
taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa
poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi
runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman
ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu
Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on
"Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin
lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.

Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin
toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat
elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän
oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon
hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä
runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa
oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti
ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen
tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma",
"Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa
aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että
lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn
henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä
ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja
nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä,
kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia,
koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat
saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.

Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin
runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja
on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että
ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa
nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua
järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden
vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny
silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta
laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki,
kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin
kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää.
Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin
Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen
loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut
sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan
on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan
saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon
alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on
kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä
taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa
runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on,
että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.

Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä
lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman
johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten
aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän
saattoi jotakin tehdä.

Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin.
Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan,
että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri
vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille.
Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat"
sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan
auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10.
ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti
koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin
laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta
valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876",
"Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta
semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin
runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon
luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi
mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla
keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin
hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin
aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen
runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus
hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa
siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja
yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa
sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta
sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin
olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa
yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin,
jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan
edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin
väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole
pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut
kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo
aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään
aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.

Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän
kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja
Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin
näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti
ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta
Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa
esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna.
Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit
jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava,
teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi
vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen,
näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden
isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen
koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin
varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa,
joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin
väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin
runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole
nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen
katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.

Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme
sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei
ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain
hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa
yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä
ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä.
Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta,
joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen
kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin
painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman
aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja
vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.

Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen
piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee
huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka
saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102]
Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia
elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös
se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103]
Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta
osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta
toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan
suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu
Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet
huumorista.

Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn,
kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix",
"Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi
viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne
osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle.
Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist.
Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista
"gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.

Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen
suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän
tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon
kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman
muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt
merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa,
rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu:
"Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut;
hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla
runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on
lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia
runomittoja."[105]

Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä
muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen
luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös
sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat
tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä
sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä,
jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä
sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja
riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti
piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on
edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu
improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.

Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen
mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä
tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka
sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist
ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön
hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden
Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä
toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui
kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan
suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä
tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja
ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan
suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti
"Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa
epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen
ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana
arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja
viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli
Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista
pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist.
Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat
yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin,
yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin
heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa
taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja
kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata,
on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa
suomalaista sivistyselämää.

Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista
aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen
kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen
runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri
mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.

Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää
semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista
ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut
mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen
kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja
mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina
olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen
kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja
läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki
oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen
kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että
sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin
historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut
kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana
tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines:
kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen
ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä
lausunto kaipaakin hieman tarkistamista -- onhan kansaa kasvattava ja
valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa -- niin se kuitenkin
pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin
runoudesta saa.

Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin
vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi
sopisivat Rückertin säkeet:

    Nichts geschrieben steht darinnen,
    Was nicht aus dem Herzen kam.




III.

Aiheitten käsittely. -- Vieraita vaikutuksia.


Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi
jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka
ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja
tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä
edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on
merkityksensä. Pääasia ei ole, _mitä_ runoilija sanoo, vaan _miten_ hän
sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen
tehon mukaan, joka sillä on.

Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa
tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen
esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös
vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon
arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan
pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta
nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa
ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan
on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin,
sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.

Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin
runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen:
sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus
tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä
eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella
saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa
tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen
seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin
useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.

Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä
hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät
huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa
pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että
siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt
laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista
nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja
ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on
päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on
siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja
sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada
aavistuksen.

Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "... Ja sieluni
eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi
eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin
Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En
tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi
taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon,
väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen
avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken
sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren
pohjaan..."[111]

Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs
tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä
taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa
äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen
esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava
momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut
katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan
totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen
irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä
helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus.
Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin
kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste
säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu
tylsempiinkin mieliin."[112]

Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola
Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin
poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä
siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma.
Siihen yhtyy jokin mielikuva -- joko piilotajunnasta noussut tahi
havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä
mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia
mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa
ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma,
"taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee,
saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan
salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä
alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan
kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa
pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin,
ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on
hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää
alkuaiheesta runoteoksen.[114]

Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen
tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen
tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä.
K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen
luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen.
Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi,
olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja
tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. -- -- -- Parhaimpien luomieni
pohjana on aina rytmi. -- -- -- Rytmin etsiminen sovitettavaksi
tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei
ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut
itsestään -- ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan
tarvinnut -- on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille,
ponnistuksetta pakoittanut esille runon." -- Samanlaista on omasta
kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.

Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla
alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina
elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain _tarve_ saada aihe,
epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää
innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän
kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä
mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki
ilmoille".

Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena,
runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä
runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan
henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja
kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen
tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on
"tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin
jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti
synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen
mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen
välttämätön edellytys.

Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä
harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista
toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa
tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen
tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik".
Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka
eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä.
Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio.
Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä
kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy
omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja --
vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen -- Puskin sanoessaan: "anna
minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen
lentävällä riimillä -- -- --". Alkuperäinen sisällinen kuva --
visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut,
ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] -- elävöityy ja
kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.

Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan
niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen
siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys
kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla
saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa
kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen
tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut
toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista
samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean
"Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä
konseptiosta.

Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet
olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä.
Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa.
Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut.
Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni
määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä,
joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa,
uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista
katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty
en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava
ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja
eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten
aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa
ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin
pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta.
Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni
sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":

    Kyll' rakasti
    Sua sieluni;
    Pyrkinyt pois
    Maan tomust' ois;
    Ja hurskauteen
    Ja pyhyyteen
    Se halavoi --
    Mut aina -- voi!
    Taas vaipui kesken lentoaan.

    Oi rakkaus!
    Oi armahdus!
    Sä rajaton,
    Sä verraton!
    Maan madon tään
    Niin viheljään
    Sä armahdit
    Ja puhdistit,
    Pyhitit omaks' lapsekses.

Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:

    Kuin tomu edessäs on maan
    Suuruudet, voimat, vallat vaan;

Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.

Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet
ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on
kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä
koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin
psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ
virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien
tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.

Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita,
tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin
ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään
Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme
voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana
tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä
samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.

Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon
syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta
runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta
muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä
saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan
laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan.
Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on
suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku
runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin
suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin
vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon
"Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on
myös sangen lähellä kansanrunoutta. -- Kuten etempänä saamme nähdä, ei
"Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on
havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn
kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen.
Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä
toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus,
he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin
mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten
yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta.
Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää,
kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan
kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista
ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen,
nimittäin Runebergia.

Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään
runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin
tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin
runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja
yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu"
kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko
Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea
varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely
viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista
perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia
haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun
sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon
muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen.
Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja
aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi
voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin
vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten
joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä
lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja
jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]

Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on,
että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa
hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana
"Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun
hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa
"Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg.
Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että
Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy
läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin
Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa
huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä
kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen
luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja
runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä
voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on
tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota
huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän
ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys
lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:

    Göm det ljus ej, som du fått,
    Gud det dig att lysa gifvit,
    Om det också ej din lott
    Att som sol få stråla blifvit.

Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä
runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä
Krohnin runouteen.

Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa
runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten
runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee
huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä
runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna"
yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan
erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja
tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot
kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus,
että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee
sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman
ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti
alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä
mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että
runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös
sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka
jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän
pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja
tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina.
Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia.
Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään
ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla
typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että
silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.

Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon
"Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta.
Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa
yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on
ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma
kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen
vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:

    Sist när _tröttnade_ ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,
    Rymme oss jemte hvarann _till ro_ i ditt heliga _sköte_.
    Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi _sväfve_ ifrån dig!

Krohnilla on:

    Vaan _väsyneinä_
    Horjuvat hautaan,
    Töistähän, teistään
    _Lepäjämään_.
    Kerran kun kutsuvi
    Jumalan ääni,
    _Henkinä nousevat
    Taivahasen_.

Edellisessä säkeistössä puhutaan maan _povesta_. Tämä ei ole ainoa
tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan
jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen
yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti
käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi
muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle"
lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti
viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.

Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata
C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo
"Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen"
olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin
jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei
ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli
mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman
huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä
voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä
mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän
näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin.
Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:

    Stå upp, Italia -- --
    Ditt ok från sköna skuldran hvälf!
    Stå upp på nytt och -- lef!

    Då rör sig ock Vesuv,
    Det sprutar eld den långa natt,
    Och slungar sten mot fega män:
    Det är en vink, ett tecken, att
    Italia lefver än.
    Hon lefver. -- Snart den dag skall gry,
    Då ej hon är trälinna mer.

Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille
sen tavoin _heräämään ja survaisemaan ikeet_ päältään liittyy liian
läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon
sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä
yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua,
ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä
taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme
samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa
saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti
luomisen hetkellä toisistaan mitään.

Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat
pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi
Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859
"Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on
yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole
havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa
syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia
alkusäkeitä.

Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu
"Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin
olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan
aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa
Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään,
nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua
purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva
runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä"
sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas
alku:

    Ylös Suomen poijat nuoret,
    Ulos sukset siepaiskaa!

saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin
runosta "Reiterlied":

    Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!
    Ins Feld, in die Freiheit gezogen!

"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä
tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa
kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista
paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat
kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.

Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa
valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja
saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn
säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta,
ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi
lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista
mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää
sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli
melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta.
Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä
yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]

    Vi strida mot naturen,
    Ty den är ej vår vän.
    Vi slåss mot vilda djuren
    Och emot fienden.
    Hvad skönare på jorden
    Finns än vår ädla jagt,
    När kulna höga norden
    Klädt sig i vinterns prakt.

    Vår ädla jagt den gäller
    Ej skogens rädda djur.
    Nej, nordbon trygg sig ställer
    Mot fienden på lur.
    Och mot dess bröst han vänder
    Sin trogna bössas rör;
    Han tunga ledet vänder,
    Som döden med sig för.

    När dagen då förliden
    Och solen ren gått ner,
    Då vunnen är ock striden,
    Och fiender ej mer
    I vilda skaror ströfva
    Kring nordens sköna fält,
    Ej mer de kunna röfva,
    Ty nordbon har dem fällt.

    Glad jag nu återvänder
    Hem till min fosterbygd,
    Till dessa helga stränder,
    Der frihet bor och dygd,
    Der modet ej försvunnit
    Än utur mannens barm
    Och yppighet ej hunnit
    Försvaga än dess arm.

Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja
myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin
luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti
ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin
helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy
sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa
yhteydessä:

    Visst kallar man oss björnar,
    Fritt vore det vårt namn.
    Det ord oss ej förtörnar,
    Det heder är, ej skam.
    Vi slå med björnens styrka.
    -- -- -- -- --

Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja
koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on
sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka,
että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre.
Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja
kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät
yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori
tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin
näissä runoissa:

    _Krohn_:

    Nuoruus se punastuttavi posket.

    _Körner_:

    die Wange glüht.

    _Krohn_:

    Autuus taivahass' lempi on sula vaan.

    _Körner_:

    Das höchste Glück für Menschenbrust
    Das ist der Liebe Götterlust.

    _Krohn_:

    Kannun pohja jo pilkoittaa.
    Viimeisen kerran täytän mä maljain.
    Tehkää se myös!

    _Körner_:

    Jetzt sind die Gläser alle leer.
    Füllt sie noch einmal wieder!

Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. -- Krohn on kirjoittanut runonsa
tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag"
säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen.
Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on
johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä.
Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka
ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa
nuorekasta elämänhurmiota.

Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran
viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist
kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa
aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45987