Kantelettaren tutkimuksia 1
by Julius Krohn · Finnish · Gutenberg #45985 · 327,758 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Kantelettaren tutkimuksia 1
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kantelettaren tutkimuksia 1
Author: Julius Krohn
Editor: Kaarle Krohn
Release date: June 15, 2014 [eBook #45985]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45985
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA 1 ***
KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA I
Ritvalan Helkavirret. Historialliset runot.
Kirj.
JULIUS KROHN
Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1900.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. I.
Isävainajansa ystävälle
Suomen kielen hohottajalle
Suomen muinaisuuden valaisijalle
l. Yrjö-Koskiselle
hänen täyttäessään
seitsemänkymmentä vuotta
omistaa
tämän tutkimussarjan
toimittaja.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
I. Ritvalan Helka-virret
1. Hämäläisten runollisuus
2. Helka-virsien muistiinpanijat
3. Helka-juhlan vietto
4. Helka-juhlassa lauletut virret
5. Alku-virsi
6. Mataleenan virsi
7. Inkerin virsi
8. Annikaisen virsi
9. Helka-virsien loppusäkeet
10. Helka-juhlan alkuperä
11. Hämäläisen runon rakenne
II. Historialliset runot
1. Suomen kansan historiallinen käsitys
2. Piispa Henrikin surma
3. Elinan surma
4. Kaarle herttua
5. Jaakko Pontus
6. Kaarlo kuningas
7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin
Viiteselitykset.
ESIPUHE.
Suomalaisen kirjallisuuden historiansa oli isävainajani, Julius
Krohnin, aikomus toimittaa kolmena osana, joista ensimmäinen hänen
eläessään ilmestynyt käsitteli Kalevalaa, ja joista toisen piti esittää
keskiajan kansanrunoutta sekä kolmannen uudemman ajan kirjallisuutta.
Viimeksi mainittu täytyi kuitenkin muodollisista syistä painattaa eri
teoksena: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1897.
Toisen osan julkaisemiseen itsenäisellä ja muutetulla nimellä eivät
ainoastaan muodolliset syyt ole pakoittaneet. Siitä käsityksestä, että
Kalevalan-aineiset kertomarunot edustaisivat erityisesti pakanuuden
aikaa vastakohtana ilmeisesti keskiaikaisille legenda- ja
ballaadirunoille, on minun täytynyt luopua uusien Kalevalan
tutkimuksieni nojalla, jotka toivon vastedes voivani täydellisesti
esittää. Myöskin uudemman ajan kansanrunojen sovittaminen painetun
kirjallisuuden kehitysjaksojen väliin, niinkuin isävainajani oli
suunnitellut, tuotti tutkimus- ja esitystavan erilaisuuden tähden
vaikeuksia, jotka vältin paraiten irroittamalla ne kokonaan siitä
yhteydestä.
Siten kokosin ne isävainajani runontutkimuksista, jotka esittivät
kertomarunoja ulkopuolelta Kalevalan piiriä, ja koska ne miltei kaikki
löytyvät Lönnrotin "Kanteletar" nimisessä kokoelmassa, valitsin tälle
uudestaan järjestämälleni julkaisulle nimen "Kantelettaren
tutkimuksia." Nyt ilmestyvän "edellisen vihkon" lisäksi on
toivottavasti tulevana vuonna valmistuva toinen, joka "jälkimmäinen"
tulee käsittelemään laajaa ja moniosaista Luojan virttä ynnä muutamia
muita legenda-runoja sekä Anteruksen kosintaa ja Lunastettavan neidon
laulua liitteineen.
Siihen nähden että kansanrunouden tutkimuksissa
subjektiivis-esteettisellä näkökannalla on paljoa vähemmän sijaa kuin
objektiivis-tosiasiallisella, olen tässä teoksessa katsonut
velvollisuudekseni kaikki ainekset uudestaan läpikäymällä päästä
itsenäiseen vakaumukseen jokaisen tutkittavan runon suhteen ja tuoda
tämä vakaumukseni esille silloinkin, kuin se poikkeaa isävainajani
ennen julkaisemista mielipiteistä. Olen tämän voinut sitä paremmalla
omallatunnolla tehdä, kun tutkimustapani on aivan sama ja eriävät
tulokset etupäässä riippuvat niistä uusista aineksista, joita minulla
on ollut käytettävänä. Tietysti samalla yksin vastaan teoksen
tieteellisistä puutteista ja virheistä.
Muoto on minun täytynyt itse luoda, koska nämät isävainajani
käsikirjoitukset ovat enimmäkseen lyhennyksillä kirjoitettuja luentoja.
Olen koettanut saada esitykseni niin helppotajuiseksi, kuin aine
suinkin on sallinut, ja siihen nähden vieraskieliset näytteet joskus
runomitallakin, vaikka aivan vaatimattomasti, suomentanut. Samasta
syystä olen myös suomalaisten runojen toisinnoissa, milloin
murteellisuuksilla ei ole ollut esitykseeni nähden minkäänlaista
merkitystä, käsikirjoitusten usein epätarkkaa ja vaillinaista äänneasua
kirjakielen mukaisesti tasoitellut.
Helsingissä joulukuulla 1900.
Kaarle Krohn.
I.
Ritvalan Helka-virret
1. Hämäläisten runollisuus.
"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten
laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon
rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa
esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn
tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa
yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta,
joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.
Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan
kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen
kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime
vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole
jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin
siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa
jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin
Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon
löytöpaikkoja.
Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin
aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito
rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon
myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi
selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi
jälkimmäistenkin puutetta peittämään?
Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle
riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja
yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin
nähden on kieltämätön.
Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä
epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen
luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän -- jollei
eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä
kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että
muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista,
niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne
runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin
Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.
Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin
teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden
runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on
niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara
tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.
2. Helka-virsien muistiinpanijat.
Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän
Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada
tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia
tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on
unheesta pelastanut, _Kaarle Akseli Gottlundille_. Jo nuorena
ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä
pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään
enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti
tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä.
Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä
Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana,
jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä
asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen
Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta;
sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi
esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä
kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa _Otavan_
toiseen osaan v. 1832.
Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot
käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden
sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna,
kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta,
jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen
parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors
Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti
Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.
Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat
täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet
tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa
käytetyt.[4]
V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona _Ritvalan Helka-virret
pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä_ s.o. kahden hämäläisen
ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen
oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan
epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän
jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä
Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä
pitäen.
"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että
Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä
aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa
semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa
huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä
vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko,
muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta
vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti
käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin
varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi
kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti
uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin
ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu
Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta
opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun,
niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.
Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta,
jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi
kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi
lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa
sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo
kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa
laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt
etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut.
Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa
muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.
3. Helka-juhlan vietto.
Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle
Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja
Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät
Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella.
"Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5]
joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa
paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat
laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä
eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".
Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä.
"Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso
_Raitin ristille_ keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee
ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on
nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa
saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä
aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle
valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten
ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja
kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. -- Kun kaikki
nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin
paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti
kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee
heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun
neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan
avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta
ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. -- -- Laulaen liikkuu
koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten
ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin
(Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen
suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen
ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille)
ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä,
käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä
kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään
vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen
ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran
käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. -- -- Täällä päättyy juhla
tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka
tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti
tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään
pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä
keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."
Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun
joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai
Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli
kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei
ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös
herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri
kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa
henkeä.
4. Helka-juhlassa lauletut virret.
Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi
Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo
nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse
laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko
varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo
Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä
neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä;
tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä
toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat
näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä
sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin,
kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä
omaa itseänsä".
Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että
"ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen,
jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa:
niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy
lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi
väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja
pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla,
niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä
ja venytetyltä".
Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa
kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on
lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia
eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin
säännöllisesti: _kaunissa joukos_. Tämän alinomaisen lisäkkeen
muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä
Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty,
väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista.
Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli
(urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon
lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin
ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka
säkeen välissä laulettiin: _Kaunis on joukossa Jumala_."
Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen
milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin
erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.",
joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]
Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis
sanan _sijalla_, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: _Jumala on
joukos_. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: _kaunis on
joukos_. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen
isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä
kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt,
rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] --
Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan
laulavaa neitosten joukkoa.[13]
Helka-virsiä laulamaan, jatkaa Gottlund, "ovat neidot aina sisariltansa
oppineet, joten niiden esittäminen on voinut tähän asti vuosittain
uudistua. -- Puhutaan yleisesti, jos ei tässä kylässä, niin kuitenkin
sivukylissä, että kun Helka-laulu Ritvalassa lakkaa, silloin tulee myös
maailman loppu. Toinenkin taru löytyy, että siinä tapauksessa
_lakkaisivat Ritvalan pellot kasvamasta_".
Viimeksimainittua kansan käsitystä valaisee vielä
Lönnrotin tiedonanto.[14] Joku aika ennen hänen käyntiään olivat
kruununpalvelijat kieltäneet Helka-juhlan viettämisen. Mutta kansa oli
ollut kieltoon tyytymätön; sillä se luotti vanhaan sananparteen: "jo
sitte mailmakin loppuu, kuin _Ridvalan Helka ja Huittulan vainio_".
Sinä vuonna jäivät tosin Helka-virret esittämättä, mutta kun seuraavana
vuonna tuli maankasvusta kato, niin pidettiin tätä taivaan
rangaistuksena ja palattiin takaisin entiseen tapaan.
Reinholm ilmoittaa Helka-juhlaa pyhitetyn viimeisen kerran v. 1867,
vaan ei enää seuraavana vuonna, jolloin hän toisen kerran kävi
paikalla.[15] Suullisten tietojen mukaan sitä kuitenkin on vielä
myöhemmin vietetty.
5. Alku-virsi.
"Se laulu", sanoo Gottlund, "jota nimitetään: ne huutavat Helkaa, on
niin ikivanha, ettei sen alkuperästä ole jälkeäkään löydettävissä. Sitä
vähemmän on löytämisen toivoakaan, koska monet yksinkertaisemmista
vanhuksista päättävät sen olevan maailman luomisen ajoilta, toiset taas
väittävät ja suuremmalla syyllä, että se ainakin on yhdenaikainen kuin
kylän perustaminen ja kukaties tätä aikaisempikin. -- -- Koko laulu on
muuten monelle vaikea ymmärtää. Semmoisten siinä esiintyvien sanojen,
joita ei sillä paikkakunnalla ollenkaan käytetä, niinkuin esim. emo,
pivo, sanottiin olevan alkukielellä, jolla tarkoitettiin maailman
alkukieltä. Ja vaikka niiden merkitys toisinaan tiedettiinkin, oltiin
hyvin tarkat niitä semmoisenaan säilyttämään, vaihtamatta toisiin
vastaaviin".
Tämä käsitys eri kielestä, jota ei enää yksikään varsia ymmärtänyt, on
arvattavasti etupäässä johtunut Helka-virsien alkusanoista. Ne ovat
kansanlaulussa todella milt'ei käsittämättömiksi turmeltuneet. Lisäksi
tulee muistiinpanojen epätarkkuus. Ei Gottlundin, eikä Lönnrotinkaan
kirjaanpano ole tarkoin äänteenmukainen, vaan enemmän tai vähemmän
normaaliseerattu. Onneksi sittenkin Gottlundin ja Lönnrotin
tavoittelema oikeinkirjoitus siksi eroavaa, että niiden
ristiriitaisuudesta joskus kuultaa läpi alkuperäinen muoto.[16] Kolmas
käsikirjoitus on taas perin taitamattoman muistiinpanijan työtä, jos
kohta sillä toisiin verraten on se ansio, ettei siinä ole tahallista
tavoittelua.
Gottlundin kirjaanpano (Antiqv. Saml. III, s. 769).
Ruvetkasme, rohjekasme
Älkäs Eäntämmä häväkkö
Vaik o lapset laulamassa
Pikkuiset pirisämässä
Heikot virrat heittäjälle
Annas mun käien kukata
Meri helmet helkyttälle
Saxan pehkinät sanelle
Ruotiin ruaakoisten puhella
Turun urvut uikkajoille
Väätty vasken vaikajoille
Käukem siukukset sinelle
Mataroille morsiammex
Tuokam sieltä seulan täusi
Mataroita marka vakka
Tehkesme sinistä silta
Uikamme punainen porras
Jumaloihin mennexemme
Jumaloihin puhtaisiin.[17]
Lönnrotin kirjaanpano (S. n:o 52).
Ruvetkaamme, rohjetkaamme
Älkääs ääntämme hävetkö
Vaikk' on lapset laulamassa
Pikkuset pirisemässä
Heikot virret heittäellen
Annas mun käen kukata
Merihelmet helkytellen
Saksan pähkinät sanellen
Ruotsin ruokkosten puheilla
Turun urvut uikaellen
Vääty vaske vaikaellen
Käykääm siukkuset siveellä
Mataroille morsiameks
Tehkäämme sinistä siltaa
Uikasme punanen porras
Jumaloihin mennäksemme
Jumaloihin puhtaisihin
Tuokaam sieltä seula täysi
Mataroita markka vakka.[18]
Tuntemattoman kirjaanpano.
Ruvetkasme, Rohjeskame
Elkäs eäntäme hävetkö
Vaik' on Lapset laulamassa
Pikkuset Pirisemässä
Hejkot virret hejtäjillä
Annas mun ke'än kukatta
-- -- --
-- -- --
Tehkäm me Sinistä Silda
Ujkame punasta porrasta
Jumalojhin menäxämme
Jumalojhin puhtajsen.
Toisiinsa näitä kirjaanpanoja vertailemalla ja paikoittain varovaisesti
arvailemalla voi Helka-virsien alkusanoista päästä kuitenkin
pääasiallisesti selville, niinkuin seuraava korjauksen koe osoittaa.
Alku-virsi korjutussa muodossa.
Ruvetkasme, rohjetkasme,
Älkäs ääntämme hävetkö,
Vaikk' on lapset laulamassa,
Pikkuiset pirisemässä,
Heikot virttä heittämässä.[19]
Annas mun käen kukata,
Merihelmen helkytellä,
Saksan pähkinän sanella,
Ruotsin ruokosen puhella,
Turun urvun uikkaella,
Väättyvasken vaikkaella.[20]
Käykäm siukukset sinelle,
Mataroille morsiamekset,
Tuokam sieltä seulan täysi,
Mataroita markan vakka,
Tehkäsme sinestä silta,
Uikasme punasta porras,[21]
Jumaloihin mennäksemme,
Jumaloihin puhtaisin.
Alku-virsi sisältää niin muodoin hyvin elävän kuvauksen itse
laulajista, jotka kehoittavat toisiaan olemaan ujostelematta omaa
nuoruuttansa. Sillä laulun lahja on heille annettu: heidän äänensä on
verrattava käkeen, merihelmeen s.o. merenvahasta valmistettuun
helyyn,[22] Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehtyyn huiluun,
Turun kirkon urkuihin sekä viimeksi vaskitorveen. Tuolla he jo tulevat
sinikukkia ja punakeltaisia mataroita siroittaen jalkoihinsa ikäänkuin
sillaksi eli portaaksi, nuo morsiameksi kelpaavat puhtaat[23] neitoset
menossa palvelemaan "puhtaita jumalia" s.o. pyhimyksiä, joiden hurskas
elämä on heille esikuvana.
Monikollista muotoa jumalat on tosin koetettu selittää sitenkin, että
siinä olisi säilynyt jälki alkuansa pakanallisille jumalille vietetystä
uhrijuhlasta.[24] Mutta jumalat monikossa tavataan myös muissa,
varmasti kristinuskon aikuisissa runoissa.[25] Eikä tässä kohden puhe
puhtaista jumalista mitenkään sovellu muinaissuomalaisten pakanalliseen
uskontoon.
Sitä paitsi toiset säkeet kaikki todistavat, että runo on kauttaaltaan
katolisperäinen. Vaatimaton johdatus, jossa laulajat voimiansa
vähäksyvät, jo vähin muistuttaa keskiaikaisen runouden nöyrää
lausetapaa. Vaan sitä seuraava soittimien luettelo, jossa Saksasta ja
Ruotsista tuotujen yhteydessä mainitaan myös Turun kaupungin urut,
antaa aivan epäämättömän ajanmääräyksen.
Sinikukkien ja matarojen poimintaa kuvaavat säkeet löytyvät myös
Karjalan kannaksen runoissa.
Läkkä siskokset sinehen,
Matarahan morsiammet,
Keltahan emon kälykset.[26]
Mutta jatko on toisenlainen ja loppukäänne vielä kahtalainen:
Mitä me sisot sinellä,
Mataroilla morsiammet,
Kelloilla emon kälykset?
Jo meill' on sinet sinetty,
Sekä kellat kelloteltu.[27]
Mitä me sisot sinellä,
Keltaheinässä kälykset,
Matarassa morsiamet?
Hamehia painetahan,
Suhmanot soristetahan.[28]
Tavallisesti on tämä kaikki alkuliitteenä Neidon ja lohikäärmeen
runoon, joka on luultavasti Länsi-Suomesta Karjalaan ja Inkeriin
levinnyt.[29] Mahdollista siis on, että Hämeessäkin on laulettu runoa
värikukkain poiminnasta vaatteen "painamista" varten, josta sitten
mainitut alkusanojen säkeet ovat johtuneet.[30] Vaan ainakin
Helkavirressä seuraavat säkeet ovat sille omituisia. Nimitys markan
vakka osoittaa jo vakaantunutta painojen ja mittojen käytäntöä.
Puhe kukkien sirottamisesta sillaksi kuljettavaksi ei ole pelkkää
runollista mielikuvittelua, vaan perustuu Helka-juhlassa todella
noudatettuun tapaan. Reinholmille kerrottiin, että Helatorstaiksi
katot, pihat ja suojat siivottiin sekä kylän raitit havutettiin.[31]
T:ri A.R. Niemellekin, joka viimeksi v. 1899 kävi Sääksmäen Ritvalassa,
vielä muuan vanha nainen muisteli, että entiseen aikaan oli tapana
heittää lehtipuun oksia tielle.[32] Ja tämä tapa ei ole pohjoismainen,
vaan etäältä etelästä kristillisen tiedon mukana tänne kulkeutunut.[33]
Kaikista todistavin on kuitenkin mainittu jälkisäe, jota jokaisen
Alkuvirrenkin säkeen välissä laulettiin. Sen osoitettu alkumuoto:
_Jumala on joukos_, vastaa näet sekä ajatukseltaan että tavuuluvultaan
latinankielistä lause-tapaa: _Dominus nobiscum_ (Herra on meidän
kanssamme). Keskiaikaisissa juhlakulkueissa oli suuren kansanjoukon
tapana ottaa osaa lauluun huudahduksilla, joista yleisin oli _Kyrie
eleison_ (Herra armahda!), sekin yhtämonitavuinen. Semmoisena
tunteellisena huudahduksena, johon koko kansa yhtyi jokaisen
varsinaisten laulajain esittämän värssyn jälkeen, on siis myös
Helan-huutamisessa yhä uudistuva välisäe oikeastansa käsitettävä.
Tätä käsitystä tukevat myös seuraavat kertovaiset Helka-virret, joiden
keskiaikaisesta syntyperästä ei saata olla epäilystä eikä eri mieltä.
6. Mataleenan virsi.
Ensimmäinen varsinaisista Helka-virsistä, Mataleenan virsi, perustuu
alkuaiheeltaan raamatulliseen kertomukseen Maria Magdaleenasta. Mutta
tästä alkuperäisestä ei olekaan säilynyt mitään muuta kuin pelkkä nimi
suomalaisessa runossa, joka on pitkän ja monenkertaisen tarunkehityksen
viimeinen tulos.[34]
Historiallinen Mataleena esiintyy evankelioiden mukaan vasta Kristuksen
kuoleman yhteydessä: taampana katselemassa Hänen ristinsä juurella,
samoin katselemassa haudan kohdalla, kuhunka hän pantiin, ostamassa
hyvänhajuisia voiteita tullaksensa voitelemaan Häntä, sekä ensimmäisenä
näkemässä ja ilmoittamassa Hänen ylösnousseen. Maria Magdaleenan
edellisistä elämänvaiheista mainitaan ainoasti ohimennen, että hän oli
Galileassa seurannut ja palvellut Vapahtajaa, joka oli hänestä
seitsemän pahaa henkeä ajanut ulos.[35]
Vaan kristillinen mielikuvitus ei näin niukkoihin tosiasioihin
tyytynyt. Se koetti arvailevien yhdistelemisien avulla täydentää, mitä
raamatullisissa tiedonannoissa oli puutteellista. Niinpä se kysyi
itseltään: mikä Maria tämä on, kun muut Mariat ovat sukulaissuhteiltaan
tarkoin määrätyt? Toiseksi se teki kysymyksen: missä Maria, Marthan
sisar, joka Vapahtajansa tähden kaikki muut askareensa unohti, oli
silloin kuin Hän kuoli, haudattiin ja ylösnousi; miksi ei tätä Mariaa
mainita niiden vaimojen joukossa, jotka olivat läsnä kaikista
tärkeimpinä hetkinä Vapahtajan elämässä? Ja vastaus oli: Maria
Magdaleena on juuri sama henkilö kuin Bethanian Maria.
Sitä paitsi tehtiin mainitusta Markuksen huomautuksesta, että Maria
Magdaleenasta oli ajettu ulos seitsemän pahaa henkeä, se johtopäätös,
että hän mahtoi olla hyvin syntinen. Mutta Luukas kertoo yhdestä
syntisestä vaimosta, joka muutaman fariseuksen huoneessa itki
Vapahtajan jalkain juuressa, kyynelillä kastaen Hänen jalkojansa ja
niitä päänsä hiuksilla kuivaten ja voidellen kalliilla voiteella.[36]
Markus ja Matheus esittävät yhtäläisen tapauksen Bethaniassa pitaalisen
Simonin huoneessa: tuli yksi vaimo, jolla oli lasi turmelematonta ja
kallista narduksen voidetta, ja hän särki lasin ja vuodatti Hänen
päänsä päälle.[37] Johannes samoin asettaa tapahtuman Bethaniaan, mutta
Latsaruksen kotiin, huomauttaen että se oli Maria, joka otti naulan
voidetta, kallista ja turmelematonta nardusta, ja voiteli Jeesuksen
jalat ja kuivasi Hänen jalkansa hiuksillansa, aivan Luukkaan
mukaan.[38]
Vaikka näissä kertomuksissa selvästi kuvastuu kaksi eri tapausta:
Vapahtajan jalkojen pesu ja voitelu, katumuksen ja uskon ilmauksena,
sekä pään voitelu Hänen ruumiinsa hautaamiseksi, ovat ne kuitenkin
siksi yhtäläisiä, että helposti johtui ajattelemaan, eivätkö kenties
olleet saman henkilön tekoja. Ja kun ei ollenkaan otettu lukuun, mikä
on sielutieteellisesti mahdollista, tai mikä vääryys sillä tehtiin
yhdelle Raamatun hurskaimmista naisista, saatiin Bethanian Mariasta
sama henkilö kuin Luukkaan syntinen vaimo, jonka jälkeen oli vielä
helpompi sovittaa häneen myös Maria Magdaleenan persoona. Tämä käsitys
tavataan nimenomaan länsimaisessa kirkossa, jossa sen paavi Gregorius
Suuri virallisesti vahvisti.
Varsinaisen tarunkehityksen alaiseksi joutui kuitenkin Maria Magdaleena
vasta myöhemmin Etelä-Ranskassa. Lähellä Arlesin kaupunkia Provencessa
näytettiin pyhää luolaa (_la sainté Baume_), jossa tämä Maria muka oli
loppuikänsä elänyt. Käsikirjoituksessa 1200 luvulta on siitä säilynyt
latinankielinen legenda, jonka sisällys on lyhyesti seuraava.[39] Maria
Magdaleena, Martan ja Latsaruksen sisar, oli kuninkaallista sukua.
Nimensä hän oli saanut perintötiluksensa Magdalan mukaan; Marthalla oli
Bethania, ja tämä sisar hoiti molempia tiluksia. Sillä Maria vietti
aikansa irstaisuudessa, jonka vuoksi kadotti ylhäisen nimensäkin ja
kutsuttiin vaan "syntiseksi vaimoksi". Mutta Jeesuksen saarnan
vaikutuksesta Maria kääntyi. Pitaalisen Simonin huoneessa hän pesi
Jeesuksen jalat, kuivasi ne hiuksillaan sekä voiteli kalliilla
voiteella, jonka jälkeen sai syntinsä anteeksi; lisäksi poisti Jeesus
hänestä seitsemän perkelettä ja puolusti häntä Marthan moittiessa
talouden laiminlyönnistä. Vielä hän voiteli Vapahtajan pään. sekä oli
läsnä ristin juurella ja haudan ääressä. Kun sitten Stephanuksen
kuoleman jälkeen kristittyjä alettiin vainota Jerusalemissa, vietiin
Maria, Martha ja Latsarus muiden mukana laivaan, joka ilman peräsintä
työnnettiin merelle. Vaan onnellisesti he saapuivat Marseilleen Ranskan
rannikolle. Siellä jonkun aikaa vaikutettuaan kristinopin
levittämiseksi Maria Magdaleena vetäytyi erämaahan, jossa ei löytynyt
vettä, eikä puuta, eikä kasvia. Muutamaan luolaan sulkeutuneena hän eli
kokonaista 30 vuotta. Ruuan puute ei häntä kuitenkaan vaivannut, sillä
joka päivä määrättyinä hetkinä nostivat hänet enkelit kohti taivasta,
jossa sai lihallisin korvin kuulla yliluonnollista laulua ja tuli siten
ravituksikin. Lopuksi enkelit veivät hänet pääsiäisyönä kirkkoon, jossa
piispan kädestä saatuaan viimeisen ehtoollisen heitti henkensä. -- Myös
Marian sisar Martha kieltäysi maailmasta, vieläpä todellisemmalla
tavalla. Seitsemänä vuonna hän ylläpiti henkeänsä tammen terhoilla ja
juurilla, maan ruohoilla ja metsän omenilla, maaten puunoksilla ja
päänalaisena kivi.
Tämä pyhimystarina levisi pian yli koko katolisen maailman ja tuli
kansankielillekin käännetyksi, muun muassa ruotsiksi jo 1200 luvun
lopulla.[40] Mutta enin suosittu se oli kotimaassaan Ranskassa, jossa
Maria Magdaleenasta oli tehty kansallinen pyhimys. Todistuksena siitä
merkityksestä, joka hänellä on ollut ranskalaisten uskonnollisessa
elämässä, kohoaa vielä tänä päivänä Pariisissa _Sainte Madeleine'n_
temppeli kauneimpana kaikista kirkoista _Nôtre Dame'n_ (Meidän Rouvan
s.o. Neitsyt Maarian) katedraalin jälkeen. Taivaallinen ikipuhdas
neitsyt ja maallinen syntejänsä katuva vaimo, katolisen ja ritarillisen
keskiajan omituiset rinnakkaiset naisihanteet!
Välimeren luoteisella rannikolla, johon Maria Magdaleenan muistot
keskittyivät, sai hänen tarinansa myöskin kansanlaulun muodon.
Kansanlaulun ala ulottuu lännessä nykyisen Espanjan koillisimpaan
maakuntaan Katalooniaan, jonka kielimurre läheisesti liittyy
eteläranskalaiseen. Koska siellä alkuperäinen Mataleenan runo on
täydellisimmässä muodossa säilynyt, otettakoon tähän siitä suomennettu
näyte.[41]
Martta nousee aamulla,
Suoraapäätä messuun juoksee,
Kun hän palaa kirkosta,
Menee sisarensa luokse.[42]
Kysyy Mataleenalta:
"Joko messuss' olet ollut?" --
"Mitäs minä messusta,
En tuot' edes ajatellut." --
"Mene, riennä, siskoni,
Ihastuksiin joudut vielä;
Niinkuin taivaan enkeli,
Nuorukainen saarnaa siellä."
Mataleena kiiruulla
Pistää sormuksia sormiin,
Rantehisin renkaita,
Kultakoristeita korviin.
Heittää kaapun silkkisen
Yli pään ja harteillensa;
Lähtee sitten liikkeellen
Piltteineen ja piikoinensa.
Astuu kirkon ovesta
Suoraan saarnastuolin alle.
Ensi sana saarnassa
Sydämehen sattuu hälle.
Toinen sana saarnassa
Liikuttaa jo kyynelihin;
Kolmannella sanalla
Lankeaa hän tainnoksihin.[43]
Saarna on jo lopussa,
Kun hän nousee paikaltansa;
Pysähtyypi ovella
Vihkivettä ottaissansa.
Katuvaisten penkillä
Näkee miehen, sanoo hällen:
"Virka mullen, missä mä
Jeesuksen voin löytää jälleen?"
"Taloon Fariseuksen
On hän aterjalle mennyt."
Kaikki kirkon ovelien
Seuralaiset jättää hän nyt.
Kiskoo renkaat kultaiset
Korvistaan ja ranteistansa,
Sormistaan myös sormukset,
Silkkikaapun riisuu kanssa.
Kun hän saapuu perillen,
Alle pöydän paikan saapi;
Siellä jalat Jeesuksen
Kyynelillä kostuttaapi.
Sitten päänsä hiuksilla
Jeesuksen myös kuivaa jalat.
"Mit' oot epätoivoisna,
Mitä murheisena halaat?" --
"Tulin rippi-isällein
Tunnustamaan syntejäni." --
"Toivoss' elä, tyttärein,
Pian pääset synneistäsi.[44]
Seitsemän kun vuotta sa
Autioilla erämailla
Yrteistä ja ruohoista
Elät pyhimysten lailla."
Erämaahan kiiruhtain
Mataleena suoraa tietä,
Ruohoist', yrteist' elää vain,
Pyhää elämätä viettää.
Määräajan lopussa
Palajaa hän kotiin jälleen,
Keskitiellä matkalla
Tulee lähde vastaan hällen.
Kätensä ja kasvonsa
Huuhtoo hän ja huoahtaapi:
"Ennen ken tät' ihoa
Näki ja nyt nähdä saapi!"
Kuuluu ääni enkelin:
"Mataleena, mitä teit sä?
Erämaahan takaisin
Vuodeks seitsemäksi käyt sä."
Määräajan lopussa
Palajaa hän kotiin jälleen.
Keskell' yötä kuolema
Etehen jo tulee hällen.
Enkelien seistessä
Kynttilöineen ympärillä,
Verhoo Neitsyt Maaria
Hänet liinakäärehillä.
Ylläolevassa runossa voi helposti eroittaa kolme osaa, joita sopii
nimittää Mataleenan kääntymykseksi, tunnustukseksi ja katumukseksi.
Ensinnä on Martan kehoitus menemään messuun ja Vapahtajan saarnan
vaikutus, joista edellinen on kansanlaulun oma keksintö ja
jälkimmäinen, vaikka siihen pyhimystarinassa löytyy aihe, kuitenkin
kuvaukseltaan itsenäinen. Toiseksi tulee Vapahtajan jalkain pesu ja
kuivaaminen sekä sitä seuraava synnintunnustus; kansanomaisena
piirteenä on pidettävä, että länsimailla tuntematon voiteen käyttäminen
on jätetty pois. Kolmantena on kieltäytyvä elämä erämaassa; tässä
kohden kansanlaulu on mukaillut legendan kertomusta Martasta, eikä
Mataleenasta, ja tehnyt siitä katumus- ja parannus-harjoituksen,
vieläpä kaksinkertaisen.
Etelä-Ranskassa näistä runon kolmesta osasta ensimmäinen aina esiintyy
itsenäisenä ja omituisesti kehittyneenä kansanlauluna; samoin kolmas
osa, johon kuitenkin toinen joskus jatkona liittyy. Mutta muutamassa
Itaalian puolella löydetyssä kappaleessa on vielä toinen osa oikealla
paikallaan kolmannen edellä.[45] Varsinaisen ranskankielen alueella
seuraa ensimmäistä osaa joko toinen tai lyhyt viittaus kolmanteen,[46]
joka muuten esiintyy aina yksinään.
Tämä kolmas osa, Mataleenan katumus, on myöhemmälle runon kehitykselle
tärkein. Painettakoon siitä rinnan kaksi kappaletta, joista toinen on
eteläranskan, toinen varsinaisranskan kielestä suomennettu.[47]
Maria Mataleena,
Naisraukka syntinen,
Jeesusta Kristust' etsein
Käy ovelt ovelien.
Myös ohi kirkon kulkein
Ovelle kolkuttaa,
Sisällä siell' on Jeesus:
"Oi, Jeesus, avatkaa!"
Johannes Pietarilta
Kysyypi: "ken siell' on?" --
"Maria Mataleena,
Naisraukka onneton." --
"Maria Mataleena,
Mit' täältä etsit sä?" --
"Jumala, Herra, Isä!
Synteini päästöä." --
"Siis sano, Mataleena,
Sun syntis sano vaan!" --
"Niit' on niin monta, etten
Voi luetellakaan.
Maa, joka minut kantaa,
Ei mua kannattais;
Kaupunki, jossa synnyin,
Vajota maahan sais." --
"Nyt vuodeks seitsemäksi
Jäät luolan sisällen." --
Kun vuodet umpeen vieri,
Käy Jeesus ohitsen.
"Maria Mataleena,
Mit' olet syönyt sä?" --
"Puun juurta, enkä aina
Sitäkään kyllältä." --
"Maria Mataleena,
Mit' olet juonut sä?" --
"Likaista vettä, enkä
Sitäkään kyllältä.
Hyv' Isäni, jos sallit,
Käteni pesisin."
Lyö Jeesus kalliohon,
Ves' syöksyy esihin.
"Käteni, valkeiks' ennen
Kuin maito kiitetyt
Ja tuoreiksi kuin ruusu,
Ken teidät näkee nyt!" --
"Maria Mataleena,
Teit uuden rikoksen;
Taas vuodeks seitsemäksi
Jäät luolan sisällen." --
"Mitenkä, hyvä Isä,
Sen kestän onneton?" --
"Sisares, pyhä Martta,
Sua lohduttava on.
Ja valkokyyhky sulle
On ruokaa kantava,
Ja sääliväiset linnut
Myös tuovat juomista." --
"Oi, älkää palauttako
Mua enää luolahan!
Silmäini kyynelillä
Kätenne kostutan.
Silmäini kyynelillä
Jalkanne pesen ma,
Ja pääni hivuksilla
Ne tahdon kuivata."
-- -- --
Maria Mataleena
Käy ovelt' ovelien;
Näin pitkin maita kulkee
Jeesusta etsien.
Ovella viimeisellä
Jo löytää Jeesuksen.
"Maria Mataleena,
Mit' täältä etsitten?" --
"Mun isäni ja Herran',
Synteini päästöä." --
"Maria Mataleena,
Mit' teitte syntiä." --
"Mun Isäni ja Herran',
Tein liiaksikin, oi!
Maa, joka minut kantaa,
Ei enää kantaa voi;
Puut, jotka minuun katsoo,
Vapisee yhtenään." --
"Nyt vuodeks seitsemäksi
Te jäätte metsähän."[48]
"Mit', Isäni ja Herran',
Saan siellä syödä mä?" --
"Maria Mataleena,
Puun juurta metsässä." --
"Mit', Isäni ja Herran',
Saan siellä juoda mä?" --
"Maria Mataleena,
Kastetta metsässä." --
"Mill', Isäni ja Herran',
Saan siellä levätä?"
"On orjantappuroilla[49]
Leponne metsässä." --
"Mua, Isäni ja Herran'
Taas tulkaa katsomaan!"
Kun vuodet umpeen vieri,
Käy Jeesus katsomaan.
"Maria Mataleena,
Kuin voinut oletten?" --
"En, Isäni ja Herran',
Oo hyvin voinut, en.
Käteni ennen valkeet
Kuin liljan kukkanen,
Nyt ovat mustunehet
Kuin nahka parkiten." --
"Taas vuodeks seitsemäksi
Te saatte tuomion." --
"Voi, neljätoista vuotta,
Se aika pitkä on!
Mua, Isäni ja Herran',
Taas tulkaa katsomaan!"
Kun vuodet umpeen vieri,
Käy Jeesus katsomaan.
"Maria Mataleena,
Kuin voinut oletten?" --
"Mun isäni ja Herran',
Voin hyvin, parhaiten." --
"Maria Mataleena,
Nyt menkää taivaasen;
On ovi auki ollut
Puol'päivält' eilisen."
Jos näitä kappaleita sekä edellä esitettyä kataloonialaista toisiinsa
vertaa, niin huomaa helposti, että viimeksimainittu edustaa alkumuotoa,
josta ensin eteläranskalainen ja sen välityksellä varsinaisranskalainen
toisinto on kehittynyt. Uudistetun katumuksenharjoituksen aiheena
kataloonialaisessa on ainoasti turhamaisuus, eteläranskalaisessa
ilmaantuu myös tyytymättömyys ruokaan ja juomaan, joka pohjoisempana jo
alkaa syrjäyttää alkuperäisen aiheen.
Romaanilaisesta germaanilaisen kansanlaulun piiriin siirtyessään on
runo Mataleenan katumuksesta saanut aivan uuden johdannon. Siihen on
näet yhdistynyt toinen keskiaikainen runo, joka perustuu raamatulliseen
kertomukseen Samarialaisesta vaimosta.[50] Missä näiden kahden runon
yhteensulautuminen on tapahtunut, on vaikea varmasti päättää. Saksassa,
jota lähinnä ajattelisi, ei ole Mataleenan virttä löydetty ja
Samarialaisen vaimonkin runo on tavattu ainoasti pienellä
slaavilaisella kansan-jäännöksellä, Vendiläisillä Lausitzissa.
Kaunis neiti Aria käy pyhänä vettä noutamassa. Tulee vanha mies, joka
häneltä pyytää juomista. "Vesi ei ole puhdasta, siinä on pölyä ja
lehtiä." -- "Vesi on kyllä puhdasta, mutta sinä olet saastainen." --
"Todista se!" -- "Lähdepäs kirkkoon, sepel (neitsyyden merkki) päässä!"
Hänen lähtiessään ruoho edessä kuihtuu, verta jäljissä tiukkuu.
Kirkkotarhassa tulee hänen ympärilleen yhdeksän päätöntä poikaa. "Äiti,
vieläkö käyt sepel päässä?" -- "Antakaa anteeksi rikokseni!" -- "Me
kyllä antaisimme, mutta ei Jumala." Hän menee kirkkoon, ottaa
vihkivettä, laskeutuu polvilleen alttarin eteen ja tekee ristinmerkin,
mutta samassa vajoo maan sisään.[51]
Tosin Vendiläiset ovat suuren osan laulujansa Saksalaisilta
lainanneet, mutta juuri tästä runosta on tavattu yhtäläisiä toisintoja
myös ulkopuolella Saksaa: Tshekkiläisillä, Puolalaisilla ja
Vähä-Venäläisillä.[52] Missä määrin yleensä nämät slaavilaiset kansat
-- tosin kaikki katolisen vaikutuksen alaiset -- ovat välittömästi tai
välillisesti lainanneet runoja Saksalaisilta, on kysymys, joka yhä
odottaa ratkaisuansa.
Englannissakin on muistiinpantuna kansanlaulu, jonka alkuna on kertomus
Samarialaisesta vaimosta.[53] Neito menee kaivolle pesemään. Tulee
tietä pitkin vanha pyhiinvaeltaja, joka kysyy juoma-astiata. "Minulla
ei ole pikaria eikä kannua." -- "Mutta jos tulisi Roomasta rakastajasi,
niin pian ne löytäisit." Neito vannoo, ettei hänellä ketään rakastajaa
ole ollut. "Vaiti, valapatto! Yhdeksän lasta olet synnyttänyt ja eri
paikkoihin haudannut." -- "Luulenpa, että olette se hyvä vanha mies,
johon koko maailma uskoo. Määrätkää minulle katumuskoe!" -- "Seitsemän
vuotta ole katukivenä, toiset seitsemän kellon läppänä, kolmannet
apinan vahtina helvetissä."
Vaikeampi on eroittaa, onko tämän runon loppuosassa mitään jälkeä
Mataleenan runosta. Katumuskokeen pyytäminen sitä tosin muistuttaa,
samoin seitsemän vuoden aika. Mutta edellinen piirre perustuu yleiseen
katoliseen ajatustapaan ja jälkimmäinen vuosimäärä esiintyy myös
toisessa englantilaisessa ballaadissa "Julmasta äidistä", joka
rangaistuksensa kärsii nimenomaan samantapaisissa tukalissa eri
asemissa.[54]
Toiselta puolen on huomattava, että viimeksimainittu ballaadi, joka
tavataan Saksassa ja Tanskassakin, on juuri liitteenä siinä
Samarialaisen vaimon ja Mataleenan runon yhdistyksessä, joka on yleinen
skandinaavisissa maissa. Sen saksalaisissa toisinnoissa[55] paimen
löytää lapsen ontelosta puusta ja vie taloon, jossa parast'aikaa
vietetään häitä. Lapsi ilmoittaa, että morsian on hänen äitinsä, joka
on yhden lapsen veteen hukuttanut, toisen rikkaläjään tai hiekkaan
haudannut ja kolmannen heittänyt onteloon puuhun. Morsian toivottaa,
että paholainen hänet veisi, jos se on totta; joka tapahtuukin.
Sitä paitsi on Mataleenan lähteellä käynti skandinaavilaisessa
kansanlaulussa niin läheisesti englantilaisen runon kaltainen, ettei
niiden yhteisestä alkuperästä voi olla epäilystäkään. Jos ei siis tahdo
olettaa englantilaista runoa skandinaavilaisesta johtuneeksi,[56] niin
täytyy päättää että se Samarialaisen vaimon runon toisinto, joka
tavataan Mataleenan virren yhteydessä, ja mahdollisesti itse
yhdistyskin on jo ennen runon leviämistä skandinaavisiin maihin
muodostunut. Ja koska Mataleenan virsi on todistettavasti kulkenut
Tanskan kautta ei ainoastaan Ruotsiin, vaan myös Norjaan,[57] niin on
todennäköisintä, että mainittujen runojen yhteen sulautuminen on
sittenkin tapahtunut Pohjois-Saksassa, vaikka siellä uskonpuhdistus
tyystemmin on poistanut katolisuuden jäljet kuin pohjoismailla.
Varmaa kaikissa tapauksissa on, että ranskalainen runo Mataleenan
katumuksesta on perustuksena skandinaavilaisen Mataleenan virren
jälkiosalle. Suomennettakoon näytteeksi yksi ruotsalaisista
toisinnoista,[58] koska ne ovat tutkittavaamme suomalaista runoa
kaikista lähinnä.
Mataleena käy vesilähteellen,
-- Ruskotti ilta --
Herra Jeesus ilmestyi etehen,
Vihreän lehmuksen alla.
"Saisinko juoda?" -- "Jos joutaisin,
Niin hopeapikarin noutaisin." --
"Salamiestä jos sulla ei ollut ois,
Niin paljaasta pivostas juoda vois." --
"Salamiestäkö mulla? En mihinkään
Ole syypää syntiin ja häpeään!" --
"Mataleena, noin älä puhu sä,
Olit lapsen kolmenkin äitinä.[59]
Sä yhden synnytit veljellen,
Sen mustahan upotit jokehen;
Ja toisen synnytit isällen,
Sen punaiseen upotit merehen.
Sait kolmannen pitäjän papilta,
Se synti oli suurin kaikista."[60]
"Mua, Herra Jeesus, ah armahda!" --
"Minull' ei ole sinulle armoa." --
"Mua, Herra, jos tahdot, siis rankaise!" --
"Vuotta seitsemän metsässä käyskele!" --
"Mitä saankaan metsässä syödä mä?" --
"Koivusta varisseita lehtiä." --
"Mitä saankaan metsässä juoda ma?" --
"Oksilta varissutta kastetta."--
"Ja minkä saan metsässä vuotehen?" --
"Kovan vuoren ja sammalet päällä sen." --
"Ja mikä on siell' ajanrattoni?" --
"Sua karhut ja leijonat vaanivi."
Kun seitsemäs vuos' meni umpehen,
Taas Jeesus ilmestyi hänellen.
"Milt' tuntui ruokasi metsässä?" --
"Kuin syöden enkelein evästä." --
"Milt' tuntui juomasi metsässä?" --
"Kuin juoden enkelein viiniä."
"Milt' tuntui vuotehes' metsässä?" --
"Kuin maaten hienolla silkillä." --
"Ajanrattosi oliko millainen?" --
"Kuin enkelein kera leikiten." --
"Paratiisiss' istuin on varallas',
Sen saat sinä vahvasta uskostas'."
Heittäytyen Jeesuksen jalkoihin,
Mataleena ne kostutti kyynelin.
Jos ensiksi tarkastamme ruotsalaisen runon refrängi-säkeitä, niin
huomaamme helposti, että ne hyvin vähän runon ajatusta tai tunnelmaa
ilmaisevat. Tanskalaisissa toisinnoissa[61] sitä vastoin näillä
väli- ja jälkisäkeillä on selvästi kertomuksen kulkua säestävä
merkitys: _Jesus, o Herre min!_ (Jeesus, mun Herrani), joka muistuttaa
Mataleenan puhuttelutapaa ranskalaisissa kappaleissa ja alkuansa
perustunee Johanneksen esitykseen kohtauksesta pääsiäisaamuna,[62] sekä
_Magdalena bad alt till vår Herre_ (Mataleena yhä rukoili Herraamme)
tai pelkästään Maria Magdalena. Viimeksimainitusta on Ruotsissakin
joskus nähtävänä jälki välisäkeen muodossa: _Sjelfver hon allena_ (Hän
itse yksin).[63]
Ruotsalaisilla sen sijaan ovat kertovaiset säkeet paremmin säilyneet.
Niissä esiintyy tavallisesti myös nimi _Magdalena_ taikka joku sen
väännöksistä (_lilla Lena, Helena, Adelin_); harvemmin _Maria_ tai sen
muunnos, niinkuin aina Tanskassa ja Norjassa, milloin neidon nimeä itse
kertomuksessa ollenkaan mainitaan. Mataleenan selitys kotiin
unohtuneesta hopeapikarista vastaa tanskalaista: "antaisin, jos saisin
käsiini hopeamaljan". Pari ruotsalaista kappaletta[64] sitä
toisintelevat enemmän englantilaiseen tapaan: "minulla ei ole pyttyä
eikä pannia (spann)!" Vapahtajan vastaus sisältää ajatuksen: "jos
olisit puhdas neitsyt, niin pitäisin kätesikin kyllin puhtaina niistä
juodakseni". Tanskan toisinnoissa tämä kohta puuttuu tai on sekava,
mutta se on säilynyt Norjassa sekä Färön saarilla, jossa lisäksi
verrataan: "jos olisit puhdas, niinkuin äitini Maria".[65] Ruotsissa
tavataan vielä joskus englantilaisenkin kaltainen vastaus: "jos tänne
saapuisi salamiehesi, niin antaisit juoda paljaasta kädestäsi".[66]
Se osa runoa, joka kuvaa Mataleenan katumusta, on ruotsalaisissa
kappaleissa kehittyneempi kuin missään muissa.[67] Niissä ei ole
ainoasti väritystä ja vaihtelua syömisen ja juomisen kuvauksessa,
etenkin tanskalaisiin nähden, joissa on yksinkertaisempi ja
alkuperäisempi vertaus leipään ja viiniin s.o. pyhään ehtoolliseen.[68]
Vaan ruotsalaisissa on lisäksi keskustelu makuusijasta, joka puuttuu
tanskalaisista, vaikka se löytyy jo varsinaisranskalaisessa runossa.
Ranskassa on Mataleenan makuupaikka orjantappuroilla taikka puun
lehdillä, Ruotsissa paitsi kovalla vuorella myös orjantappuroilla tai
puun juurilla,[69] joten tämänkin piirteen kulkeutuminen muun runon
mukana lienee epäilemätön.[70] Vielä on ruotsalaisissa kappaleissa puhe
ajanratosta tai levosta, joksi luvataan sekä karhujen ja jalopeurain
että susien ja peikkojen seuraa tai lohikäärmeitten ynnä muitten
matojen sähinää, vaikka se sitten kuulostaakin enkelien tai urkujen
soitolta.[71] Tämä lisäys on nähtävästi vasta Ruotsissa syntynyt ja
arvatenkin on sen aiheuttanut kirjallisen Mataleenan legendan kertomus
taivaallisesta musiikista, jota hän joka päivä enkelien käsivarsilla
yläilmoihin kohoten sai kuulla.
Viimeksi on huomattava, että näytteessämme sekä eräässä toisessa
kappaleessa[72] Mataleenan katumusta seuraa Vapahtajan jalkojen pesu,
samoin kuin ennen esitetyssä eteläranskalaisessa. Ilmiö on
selitettävissä joko siten, että sama jatko on välisilläkin runoalueilla
löytynyt, vaikka myöhemmin kadonnut, taikka että se on Mataleenan
legendasta uudestaan kansanlauluun sovitettu. Joka tapauksessa täytynee
olettaa, että se ruotsalaisesta kansanlaulusta on sitten suomalaiseen
runoon siirtynyt.[73]
Olemme vihdoinkin tulleet Ritvalan Helka-juhlassa laulettuun Mataleenan
virteen. Mainitusta kolmesta kirjaanpanosta saamme sille seuraavan
kirjakielelle sovitetun muodon.
Mataleena neito nuori
Kauvan se kotona kasvoi,
Kauvan kasvoi, kauvas kuului,
Tykönä hyvän isänsä,
Kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannoita[74]
Hänen korkokengillänsä,
Hirren kynnystä kulutti
Hänen hienohelmallansa,
Toisen hirren päänsä päältä
Hänen kultakruunullansa;
Rautaisen rahin kulutti
Astioita pestessänsä,
Kulman pöydästä kulutti
Hopeapäällä veitsellänsä.
Mataleena neito nuori
Meni vettä lähteheltä
Kultakiulunen kädessä,
Kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvasiansa:
"Oh minua, neito parka!
Pois on muoto muuttununna,
Kaunis karvani kadonnut:
Eipä kiillä rintakisko,
Eikä hohda päähopea."
Jeesus paimenna pajussa,
Karjalaisna kaskismaissa,
Anoi vettä juodaksensa.
"Ei ole mulla astiata,
Ei ole kannuni kotona;
Pikarit pinona vierit,
Kannut halkoina kalisit."
"Pistäpäs pivon[kin] täysi,
Kahmalon täysi kanniksele!"
"Mitäs puhut, Suomen sulha,
Suomen sulha, maiden orja,
Isäni ikäinen paimen,
Ruotsin ruodoilla elänyt,
Kalanpäillä kasvatettu,
Karjalaisna kaskismaissa!"
"Siis mä lienen Suomen sulha,
Suomen sulha, maiden orja,
Isäsi ikäinen paimen,
Ruotsin ruodoilla elänyt,
Kalanpäillä kasvatettu,
Karjalaisna kaskismaissa;
Ellen mä elkiäs sanele."
"Sano kaikki, mitäs tiedät!"
"Kussas kolme poikalastas?
Yhden tuiskasit tulehen,
Toisen vetkaisit vetehen,
Kolmannen kaivoit karkehesen.
Sen kuin tuiskasit tulehen,
Siit' olis Ruotsissa ritari;
Sen kuin vetkaisit vetehen,
Siit' olis herra tällä maalla;
Sen kuin kaivoit karkehesen,
Siit' olis pappi paras tullut."
Mataleena neito nuori
Rupes vasta itkemähän,
Itki vettä kiulun täyden,
Pesi Jeesuksen jala'at,
Hiuksillansa kuivaeli.
"Itsepäs lienet Herra Kristus,
Kuin mun elkeni sanelit!
Pane minua, Herra Jeesus, --
Pane minua, minkäs tahdot,
Soihin, maihin portahiksi,
Jaloin päälle käytäväksi,
Joka tuulen turjotella,
Laajan lainehen ladella."
Suomalainen Helka-virsi ei niinmuodoin ole muuta kuin poikki Euroopan,
kautta monen kansan ja kielen, Välimereltä Itämerelle vyöryneen
lauluaallon viimeinen harja. Se on kieltämättä mukailu lähimpänä
olevasta ruotsalaisesta runosta. Mutta kuinka paljon itsenäisempi
mukailu se kaikkiin muihin verraten tässä pitkässä runon-siirtymisen
sarjassa on! Ranskalainen tutkija Doncieux antaakin suomalaisesta
runosta sen arvostelun, että tämä on "mukailu, jonka yksityispiirteissä
on runsaasti elävää ja outoa paikallisväritystä".[75]
Mataleenan virren johdanto kuvaa hänen pitkää oloansa neitona kodissa
ja komeaa esiintymistään: korkokengissä, hienohelma hameessa,
kultakruunu päässä ja hopeapää veitsi vyöllä. Tätä johdantoa on myös
säilynyt muutama säe eräässä Mataleenan virren katkelmassa, joka on
muistiinpantu Ruovedellä Satakunnassa:[76]
Mataleena neitsy nuori
Kasvoi toi kotona kauvan.
Sitten seuraa länsisuomalainen Miniän runo. Voisiko siitä päättää, että
mainittu johdanto on Mataleenan virttä suomennettaessa sepitetty
lisäys?
Mutta aivan yhtäläisillä säkeillä alkaa toinenkin Kantelettaren runo:
"Katrin kosiat" (III. n:o 45) ja samoin vielä viimeinen Kalevalan
runoista, Marjatan eli oikeammin Marketan runo.[77] Tutkittava on
niinmuodoin, mihinkä noista kolmesta puheenaolevat säkeet alkuansa
kuuluvat.
Varsinais-Inkerissä ne tavataan yksinomaan Katrinan runon
yhteydessä.[78]
Katrina kotikananen,
Kotokukka lillukkainen,
Kauvan kasveli koissa,
Kauvan kasvoi, riistoin viipyi,
Enemmän emosen luona,
Kauvan luona kantajansa.
Hiiren kynnystä kulutti
Hienoillahan helmoillahan,
Toisen hirren päänsä päältä
Kultasäppälin kukilla;
Kahen puolen kaksi pieltä
Remelillä korkealla.
-- -- --
Katrina kotikananen,
Kati kokko linnukkainen,
Kauvan kasveli koissa,
Enemmän isonsa luona,
Vieri luona veljyensä.
Hirren kynnystä kulutti
Kultakanta kottiloilla;
Toisen hirren päänsä päältä,
Kultaseppelin kukilla;
Reunalla tinaremelin
Kahen puolen pihtipuolet.
Marketan runoon, joka on todistettavasti Virosta Varsinais-Inkerin läpi
kulkenut, liittyy tämä kotitytön kuvaus vasta Karjalan kannaksella.
Katrinan runon vaikutusta ilmaisee säkeen:
Marketta korea neito,
muuntuminen monessa kappaleessa:
Marketta kotikananen,
jonka rinnalla, joskus samassakin kappaleessa,[79] on säilynyt:
Katrina kotikananen.
Marketan runossa ovat mainitut säkeet hyvin eheinä tallentuneet Suomen
ja etenkin Venäjän Karjalassa, missä myös tämän runon sekaantuminen
Neitsyt Maarian virteen on tapahtunut. Painettakoon rinnan näyte
kumpaiseltakin runoalueelta:[80]
Marjatta korea neito,
Kauvanpa koissa kasvoi,
Kauvan kasvoi, viikon viipyi,
Piti viiet vitjat poikki,
Kuuet vyölliset kulutti;
Puolen palkkia kulutti
Ummiskengän uurtehilla;
Pion pihtipuolisia
Hienoilla hijainsa suilla;
Puolen kynnystä kulutti
Heleillä helmoillahan;
Toisen puolen päänsä päältä
Sileällä silkillähän.
-- -- --
Marjatta korea neito
Viikon istui isän koissa,
Kokotteli Koijolassa,
Kuuet vyölliset kulutti,
Viiet vitjat poikki saattoi,
Ison koissa istuessa,
Emon koissa astuessa.
Lahkon latjetta kulutti
Umpikengän uurtehella,
Ison koissa istuessa,
Emon koissa astuessa;
Hirren kynnystä kulutti
Hienosella helmallahan;
Hirren kamoata kulutti
Leveällä lentallahan.
Mutta vielä Vienan läänissä voimme löytää näitä säkeitä Katrinan nimen
yhteydessä.[81] Niiden vanhemmuus Katrinan runossa Marketan runoon
verraten ei siis ole epäiltävissä. Kysymys voi vaan olla siitä, ovatko
ne Katrinan vai Mataleenan runossa alkuperäisemmät. Tässä suhteessa on
huomioon otettava, että ne ovat Katrinan "kotikanasen" runossa
oleellisemmat kuin Mataleenan virressä, jossa tuntuvat pikemmin
lisäkoristeelta. On hyvin luultavaa, että Katrinan runo on aikoinaan
löytynyt länsimurteenkin alalla, joten se on voinut vaikuttaa
Mataleenan virteen.[82]
Ilman yhteyttä seuraavan kertomuksen kanssa ei kuitenkaan johdanto
Helka-virressäkään ole. Siihen liittyy luontavasti Mataleenan valitus
lähteen luona kauniin muotonsa muuttumisesta sekä kiiltävän rintasoljen
ja hopeisen pääkoristeen tummenemisesta. Mutta myös tämä on
skandinaavilaiseen lauluun verraten suomalainen lisäpiirre. Tuskin on
luultavaa, että tässä olisi säilynyt jälki kataloonialaisen Mataleenan
turhamaisesta valituksesta, niinikään veden luona, että hänen kasvonsa
ja erittäin kätensä ovat katumusvuosina mustuneet. Joka tapauksessa on
paikka ja sovitus aivan toinen: se on omantunnon ääni, joka jo ennen
Jeesuksen ilmestymistä muistuttaa Mataleenalle, ettei kaikki ole
entisellään. Koko alkuosa Mataleenan virttä on siis Suomessa
itsenäisesti muodostunut, olkoonpa sitten toisten suomalaisten runojen
avulla. Perin suomalainen piirre on myös Jeesuksen esiintyminen
alhaisen palvelijan muodossa (paimen, sulha s.o. renki, orja), joka
tyytyisi kädestäkin juomaan, jollei Mataleena häntä kopein sanoin pois
häätäisi.
Helka-virren kuvaus Mataleenan kolmesta surmatusta lapsesta on
niinikään verrattain itsenäinen ja ehdottomasti esteettisempi
skandinaavilaista esikuvaansa. Koko tuo mauton luvattomien yhteyksien
luettelo on siitä poistettu, ja sen sijaan sanottu, mitä noista
lapsista olisi tullut, jos olisivat saaneet elää. Muutos on
mahdollisesti tapahtunut Piispa Henrikin surmavirren vaikutuksesta,
niinkuin seuraavista kahden toisinnon säkeistä voi päättää:[83]
Lapsi maalta vierahalta
Se oli herra Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se oli Eerikki _ritari_.
-- -- --
Oli hemme Heinerikko,
Toinen Eerikki _ritari_;
Toinen kasvoi kaupungissa,
Toinen _Suomessa_ sikisi.
Löytyy kuitenkin toinen runo, jonka jäljen vielä paremmalla syyllä voi
olettaa tässä piilevän. Se on "Leinon lesken" runo, jota lauletaan
yleisesti Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä vielä
Itä-Karjalassakin. Pantakoon tähän ensin runon puitteet:
Talo täss' on ennen ollut,
Talo ennen, linna muinoin,
Joss' on nyt kumea korpi.
-- -- --
Leski liehui linnassansa:
"En ole leski, en ole leino,
Enk' ole varaton vaimo;
Kolme on poikoa minulla."
-- -- --
Puuttui surma kuulemahan.
Tappoi -- - --
"Nyt olen leski" j.n.e.
Lesken kolme poikaa ovat Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella
tavallisesti:
Yksi Ruotsissa rovasti,
Toinen piisma pappilassa,
Kolmas herra tällä maalla.[84]
-- -- --
Yksi Ruotsissa rovasti,
Toinen piispa pappilassa,
Kolmas on kotona herra.[85]
Mutta muutamissa Karjalan kannaksen toisinnoissa, joissa runon
alkuosana on Laivaretki ja soutaminen lesken linnan alle, samoin kuin
useimmissa Itä-Karjalan kappaleissa,[86] esiintyvät lesken pojat
enemmän maallisina mahtimiehinä. Kolmas niissäkin tavallisesti
nimitetään: herra tällä maalla, mutta toiset kaksi ovat vaihdellen:
Ruotsissa rovasti ja Puolassa polari, Puolassa polari ja Piiassa ritari
tai Piiassa ritari ja Ruotsissa kuningas.[87]
Tässä runossa löytyvät siis täydelliset vastineet kaikille Mataleenan
poikain kuvitelluille arvoasteille: Ruotsissa ritari -- herra tällä
maalla -- pappi paras (s.o. piispa). Voidakseen vaikuttaa Mataleenan
virteen on Leinon lesken runon tietysti täytynyt olla aikoinaan
Hämeessäkin laulettu. Mutta ei mikään vastustakaan runon
länsisuomalaista alkuperää: se on Virossa tuiki tuntematon ja Inkeriin
nähtävästi Suomen puolelta levinnyt, niinkuin piispa sanan vääntyminen
piismaksi Länsi-Inkerissä osoittaa.[88]
Omintakeisin suomalaisessa Helka-virressä on sittenkin sen loppu. Koko
kertomus katumusharjoituksesta, joka ranskalaisessa kansanlaulussa on
pääasia ja vielä ruotsalaisessa kehitetty, on yksinkertaisesti jätetty
pois. Sen asemella on Mataleenan ehdoton turvautuminen Jeesuksen armoon
ja tyytyminen alhaisimpaan asemaan elämässä, joka vaikuttaa
verrattomasti runollisemmin. Mataleenan virren loppusäkeet ovat
luultavasti lyyrillisten runojemme avulla muodostuneet,[89] niinkuin
seuraavistakin esimerkeistä tekisi mieli päättää:[90]
Soisi minun kyläiset naiset,
Soisi _suohon_ sortuvani,
_Maahan_ vaajaksi vajovan,
Soille _sotkuportahiksi_,
Sillaksi likasijoille,
Palkoiksi pahoille maille;
Lipeä on lihainen silta,
Äsken liukas luinen silta,
_Jaloin päällä käytäväksi_,
Helmoin hersuteltavaksi j.n.e.
ja:
Kuhun _tuuli tutjuttaapi_ --
Sinne tutjahan minäkin.
Kantelettaressa, jossa "Mataleenan vesimatka" on kolmannen kirjan eli
"virsilaulujen" 5:ntenä kappaleena, on Lönnrot näitä loppusäkeitä vielä
laajentanut muitten runojen avulla. Mataleena, ensin pyydettyään päästä
soihin, maihin portahiksi, sitten pyrkii
Silloiksi meren selälle,
ja viimeksi rukoilee:
"Tunge hiiliksi tulehen,
Kekäleiksi valkiahan,
Lahopuiksi lainehille,
Joka tulen tuikutella
Valkiaisen vaikutella!"
Nähtävästi on Lönnrot tahtonut sovittaa Mataleenan rangaistuksen niiden
kolmen paikan mukaan, joihin surmatut pojat ovat kätketyt: tuleen,
veteen ja karkeaan s.o. maahan.
Paitsi mainittua Ruoveden katkelmaa, on Sääksmäen Helka-virsi ainoa
Mataleenan virren kappale, joka länsisuomen alalla on tavattu.
Itä-Suomessakaan ei siitä mitään todellista jälkeä ole, jos johdannon
lukee Katrinan runoon kuuluvaksi.
Näyttää tosin siltä, kuin suomenkarjalaisessa Ogoin ja Hovatitsan
runossa piilisi joku säe Mataleenan virttä. Hovatitsa, papin poika,
näet Ogoilta, jonka hänen äitinsä,
Matalena matala nainen,
on lähettänyt meren rannalle, pyytää:
"Anna vettä maljasella,
Anna vettä, anna kättä!"
johon Ogoi vastaa:
"Enkä anna vettä, enkä anna kättä".[91]
Veden pyytämisellä on kuitenkin tässä selvästi toinen tarkoitus kuin
Helka-virressä, nimittäin: kosimisen. Mataleenan nimi on tässä äidillä,
eikä tyttärellä, jolta vettä pyydetään; sitä paitsi on se äidilläkin
tilapäinen, yhdessä ainoassa kappaleessa tavattava. Toisessa esiintyy
runomittaan sopivampi:[92]
Matrevna matala nainen,
mutta tavallisesti on äiti nimetön. Yhtäläisyys on niinmuodoin aivan
satunnaisena pidettävä.
Myös Venäjän-Karjalassa ilmaantuu säkeitä, jotka Mataleenan virttä
muistuttavat. Päivölän-virressä selitetään kuokkavieraana pitoihin
saapuvalle Lemminkäiselle, että on:[93]
"Pikarit pinoihin pantu,
Kannut kannettu kokohon",
tai:
"Pikarit pinoihin luotu,
Tuopit roukkoihin rovittu."
Vastaavat säkeet Mataleenan virressä eivät kuitenkaan siinä tunnu
oikein asiaan kuuluvilta, vaan perästäpäin lisätyiltä. Koska ei
myöskään voi olettaa, että Päivölän-virsi olisi ollut Hämeessä
tunnettu, niin ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että joku kolmas runo
on molempiin vaikuttanut. Pohjois-Inkerissä löytyykin seuraavanlainen
pitoruno:[94]
Hyppää nokkaa, karkaa nokkaa!
-- -- --
Miks' et eilen meillä käynyt,
Kun olvet jokena juoksit,
Toisin:
Viinat virtoina vilahit.
Olvet läikyit lähtehessä,
_Tuopit rotjassa romait,
Pikarit pinon välissä_.
Toisin:
_Pikarit pinoissa vieri_.
Ettei esillä oleva Helka-virsi ole idemmäksi levinnyt, osoittaa
paraiten se Mataleenan runo, jota todella vielä lauletaan
Varsinais-Inkerissä Hevaan puolella. Siitä on kaksi täydellistä
kirjaanpanoa, jotka yhteensovittamalla kuuluvat:[95]
Mateliina neito kauno[96]
Kiusin kirkkohon menevi,
Päätä kauten kamppalihin,
Sukassa sinertävässä,
Kaputissa kirjavassa,
Löysi verkoja murusen,
Säteriä kappalehen,
Vei veran keritsijälle,
Saattoi Saksan suutarille.
Suloitteli suutaria:
"Suutari sulainen herra,
Räätäli pojut Kalervon!
Tee sie tästä suuri suupa,
Suuri suupa, kauno kaapu;
Tee sie kaita kainaloista,
Riski rintojen kohasta,
Avara alaisin puolin;
Laai sulkut suita myöten,
Löyhyt helmoihin levitä."
Suutari sulainen herra,
Räätäli pojut Kalervon,
Laati tuosta j.n.e.
-- -- --
Mateliina synnin vaimo
Sai pillat tehneheksi.
Kiusin kirkkohon menevi,
Päätä kauten kamppalihin.
Astui kirkkohon jalan,
Toisen kirkon rappusille.
Kiesus kirkui kirkon päältä,
Luoja lauloi laavitsalta,
Jumala jakun nenältä:
"Mataleena synnin vaimo!
Älä kierrä kirkkoamme,
Kamppaliamme kaota.
Kolme on lasta vyösijalla:
Yksi on ismaro isosi,
Toinen vedro velvyesi,
Kolmas on vateruesi." --
"Anna anteeksi Jumala,
Luoja lainaksi latele!
Sain pillat tehneheksi." --
"Kaksi mie annan anteheksi.
Vaan en kolmatta lupaa.
Annan ismaron isosi,
Annan vedro velvyesi,
En anna vateruttasi;
Kuomast' on kovemmat synnit,
Vaterast' on vaikeammat."
Tämä runo on nimittäin virolaista syntyperää. Tosin on Virossa nykyisin
ainoasti alkuosa ja sekin harvoin paperille pantu. Yksi toisinnoista,
joka on Viljannin kaupungin lähiseuduilta, otettakoon suomennoksineen
näytteeksi.[97]
Jeesus läks niaale kõndimaie
Jõulu pikile pühile,
Paastu palve reedielle.
Küsis süüa Maarialta.
"Ei ole anda, Jeesukene!
Leib on armas allitanud."
Küsis juua Maarialta.
"Ei ole anda Jeesukene!
Kibu on kuldane kujunud,
Vitsad vasksed vajunud."
Küsis kaaru Maarialta.
"Ei ole anda, Jeesukene!
Kaarad salve sammeldanud."
Küsis einu Maarialta.
"Ei ole anda, Jeesukene!
Einad kuhja kopitanud."
Ära piab Jeesus surema
Siia Maaria majasse,
Püha risti ooneesse.
-- -- --
Jeesus läksi astumahan
Joulun pitkinä pyhinä,
Paaston rukousperjantaina.
Pyysi ruokaa Maarialta.
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Leipä armas on homehtunut."
Pyysi juomaa Maarialtal
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Kippa on kultainen kuivunut
Vanteet vaskiset painuneet."
Pyysi kauroja Maarialta.
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Kaurat hinkaloon sammaltui."
Pyysi heiniä Maalialta.
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Heinät pielekseen märäntyi."
Jeesuksen täytyy kuolla
Sinne Maarian majahan,
Pyhän ristin huonehesen.
Toiset kaksi ovat Suuren Jaanin pitäjästä niinikään Viljanninmaalta
sekä Amblasta Järvamaalta.[98] Edellisessä pyytää Jeesus Maarialta myös
ohria, joiden sanotaan olevan oraina pellolla; jälkimmäisessä samoin
vastataan, että heinät ja kaurat ovat vielä kasvulla, sekä juomista
pyydettäissä, että olutammeet ovat kellarissa, avaimet vanhemman vyöllä
ja vanhemmat kirkkotiellä.
Mutta paitsi näitä uudempia muistiinpanoja löytyy muudan vanhempi
käsikirjoitus vuosisadan alkupuolelta Kadrinan pitäjän kirkkoherran,
sittemmin superintendentin A.F.J. Knüpfferin suuressa ja arvokkaassa
kokoelmassa Varsinais-Virosta,[99] joka maakunta on Inkeriä lähinnä.
Jöulo laul.
Jesu läks agga söitemaie
Jöulo öse esmisselle,
Maria Marta öhtaalla;
Söitis Madlie maiaje,
Sallerpigade pidduje.
"Anna Madli süakseni,
Ja veel peäle juakseni!"
Madli varsti vasta kostis:
"Mis annan Jesul' süakseni
Ja veel jure juakseni?
Leib on armas hallitanud,
Kibbo kulles kuivetanud;
Vannemad kirrikoteela,
Vöttemad vannema vööla."
Jesu Madlid ähvardanud:
"Oot, oot Madli, no, no Madli!
Kül ma näggin mis sa teggid,
Kolmeed vodeed maggasid,
Ühhed so ennese voded,
Teised ristivenna voded,
Kolmandad vadderi voded."
Madli lassis pölvelissa,
Löi russika rindoje,
Kui se tammise kurrika,
Höbbedase pärje lauda.
"Anna andeks Jesukene,
Lasse lahjaksi Jummala!
Sedda teggin hullutassa,
Ruttasin rummalutassa!"
-- -- --
Joululaulu.
Jeesus läksi ajamahan
Jouluyönä ensimmäisnä,
Maarian-Martan aattona;
Ajoi Mataleenojen majahan,
Solakkain neitojen pitoihin.
"Anna Mataleena syödäkseni,
Ja vielä päälle juodakseni!"
Mataleena heti vastasi:
"Mitä annan Jeesukselle syödä
Ja vielä lisäksi juoda?
Leipä armas on homehtunut.
Kippa kulta kuivettunut;
Vanhemmat on kirkkotiellä,
Avaimet vanhemman vyöllä."
Jeesus Mataleenaa uhkaellut:
"Odota Mataleena, ole siivolla!
Kyllä mä näin, mitä teit;
Kolmet vuotehet makasit,
Yhdet omat vuotehesi,
Toiset ristiveljen vuoteet,
Kolmannet kummi-isän vuoteet."
Mataleena laskihe polvilleen,
Löi nyrkin rintahansa,
Niinkuin tammisen kurikan,
Hopeaisen kampauslaudan.
"Anna anteeksi Jeesunen,
Laske lahjaksi Jumala,
Sitä tein hulluudessani,
Joudutin tuhmuudessani!"
Sitten runo jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolemasta ja
ylösnousemisesta.
Jos tätä virolaista vertaa edellä esitettyyn inkeriläiseen runoon, niin
täytyy päättää, että ne johtuvat yhteisestä alkuperästä. Mataleenan
kolme lasta ovat kumpaisessakin: isän (virolaisessa enese on
erehdysmuoto), luonnollisen veljen tai ristiveljen sekä vaterin s.o.
kummi-isän. Ja alkuperäisenä lähteenä on ollut skandinaavilainen
kansanlaulu, jossa samoin ikään: isä, veli ynnä pitäjän pappi s.t.s.
rippi-isä esiintyvät. Suomenkielelle on niinmuodoin Mataleenan runo
saatu kahta eri tietä: suoraan ruotsinkielestä mukaeltuna
Länsi-Suomessa sekä vironkielen välityksellä Inkerinmaalla.
Minkä ajan kuluessa Mataleenan runo on tehnyt tuon pitkän vaelluksensa
ja milloin se on viimein Suomeen saapunut, voimme myös suunnilleen
arvata. Mataleenan latinankielisen legendan aikaisimmat jäljet ovat
yhdennentoista vuosisadan keskivaiheilta; sitä varhaisempi ei
tietenkään kansanlaulu voi olla, Mutta se on kaikesta päättäen
tuntuvasti myöhempi. Jo alkuperäisessä romaanilaisessa huokuu
verrattain myöhäkatolinen henki, joka sen skandinaavilaisessa muodossa
käy aivan silmiinpistäväksi. Tässä näet kuvataan yhteyttä papin kanssa
isän ja veljen rinnalla suurimmaksi synniksi (_sockenpräst -- synden
störst, syndade allra mest_), joka edellyttää katolisten pappien
aviokiellon vakaantumista kansankäsityksessä pohjoismailla. 1300 luku
on siis ainakin skandinaavilaiselle runolle aikaisin mahdollinen.
Saman piirteen jälleen poistaminen suomalaisessa Helka-virressä vie
meidät vielä myöhempään aikaan, etenkin jos otamme huomioon sen uuden
ajan tuulahduksen, joka myös kaikkien katumusharjoitusten hylkäämisessä
runon lopusta ilmenee.
Ja koska mainittu epäesteettinen piirre on sekä Virossa että
Inkerinmaalla säilynyt, niin todistaa sen muuntaminen nimenomaan Hämeen
Suomalaisten runollista aistia.
7. Inkerin virsi.
Toinen Helka-virsistä siirtää ajatuksemme keskiajan hengellisestä
legenda-runoudesta samanaikaiseen maalliseen ritarirunoiluun.
Ritariromansseja eli -ballaadeja on keskiajalta säilynyt ääretön joukko
germaanilaisillakin kansoilla: Englannissa, Saksassa, Alankomailla,
Tanskassa ja Norjassa sekä Ruotsissa. Kaikki ne ovat yhtä runoutta ja
yhtä suuntaa ne ovat kulkeneet, nimittäin lännestä itään ja etelästä
pohjoiseen päin. Sama virtaus on aikoinaan ulottunut Suomeenkin.
Inkerin virsi kuuluu siihen sarjaan ballaadeja, jossa kerrotaan
uskollisesti odottavasta naisesta: määräajan umpeen mennessä
pakoitettuna viettämään häitä toisen kanssa hän saa vielä ajoissa
omansa takaisin. Aihe on yleinen koko Euroopassa; paitsi
germaanilaisissa, tavataan se myös romaanilaisissa, kreikkalaisissa ja
venäläisissä kansanlauluissa.[100] Mutta se kansanlaulu, josta Inkerin
virsi on mukailu, on erityisesti skandinaavilainen.[101] Se on
alkuperältänsä tanskalainen ja sen täydellisin, vanhoissa
aatelissukujen käsikirjoituskokoelmissa säilynyt teksti kuuluu:[102]
Herra Jumala, jospa sen saisin,
Jonk' omaksein haluaisin!
Niin poistuisi suru ja huoli.
Herra Laamanni pukeuu puuhkihin,
Käy luhtihin luo vähän Inkerin.[103]
Niin poistuisi j.n.e.
"Sua tervehdin, Inkeri ylpeä!
Mua kauanko odotat neitsynnä?" --
"Jos täytymys on, sua odotan,
Ma talvea täyttä kahdeksan.
Sua odotan, tahdon sen näyttää,
Ma kahdeksan talvea täyttä." --
"Siit' ajasta puolehen tyytyisin.
Jos odotat talvea neljäkin."
Kului neljä vuotta, ja neitoaan
Sukulaiset nyt keräy naittamaan
Herra Toordille, joka on kullasta
Äverjäämpi kuin Laamanni mullasta.
Viis päivää häit' ovat juonehet jo,
Viel' ei ole taipunut morsio.
He yhdeksän päivää juonehet on,
Vaan morsian on yhä taipumaton.
Mut kymmenentenä iltana,
Hänet ottivat he väkivallalla,
Ja taluttivat morsiushuoneesen,
Hääsoihtuja edellä kantaen.
Hän seisoi jo luhtinsa sillalla,
Niin laivan hän eroitti salmessa:
"Nään laivan ma purjehin kiitävän!
Herra Laamanni saapunut lieköhän?
Nään siniset ja ruskeat purjehet,
Joit' ompeli sormeni pienoiset.
Viherjäiset ja ruskeat purjehet nään,
Joit' ompeli salaa mun sormenpään'.
Herra Pietari, mun rakas veljeni![104]
Vie rannalle viesti sun siskosi."
Herra Pietari rajusti ratsastaa,
Hyvän orhinsa laukkahan kannustaa,
Pysäyttäen hiekalle valkeellen,
Johon Laamanni laskevi aluksen.
"Herra Pietari, mun rakas veljyein,
Kuink' elävi Inkeri, morsiamein?"[105] --
"Hyvin elävi Inkeri morsio,
Nyt hänen on häitänsä juotu jo." --
"Neljä vuott' olin poissa ja viidennen
Olin sairasna varjossa saaruen,
Alla saaren ma sairasna lepäsin;
Voi, että en sinne ma kuollutkin!
Hyi häpeä parantajanaisten,
Jotk' auttoi mun elämään taasten!
Jos pielet ja purjehet kirota vois,
Jotka rannalle toi eikä rannalta pois!
Hyi häpeä kivien ja karien,
Jotk' ehynnä päästivät aluksen!
Voi, etteivät nuo sinilaineet
Mun laivaani tuhota tainneet!" --
"Herra Laamanni, kiiruhda! Vielä sä
Hänet löydät tän' iltana neitsynnä." --
"Herra Pietari, mun rakas veljeni!
Mulle annatko harmajan orhisi?
Jos lainaat orhisi harmajan,
Sulle laivani kullatun lahjoitan."
Herra Laamanni ratsasti vallan
Kuin maa olis polttanut allaan.
Herra Laamannin tullessa valkeat
Häähuoneen jo ovelta loistivat.
Häähuoneen hän lukitsi jälkeensä:
"Herra Toordille sanokaa terveisiä!"
Herra Toordille pian sana tuotu on:
"Herra Laamanni luona on morsion."
Herra Toord yli hääpöydän hypähtää,
Mesi ruskea lattiaan läikähtää.
Auk' oven hän jalalla potkaisee,
Niin seisoo kauan ja katselee.
Tuoll' lepäsi morsian ihana
Herra Laamannin käsivarrella.
"Mitä minusta, ties Herra Jumala!
Noita kahta en ikänä eroita.
Viel' lahjoitan kakstoista lastia
Sulle häiksesi olutta ja viiniä." --
"Teitä lahjasta kiitän; jos huolitten,
Herra Toord, niin saatte mun sisaren'."
"Teille kiitos suomasta sisaren,
Vähän Kirstin jos saan, hyvin tyytynen."
Nyt ilo ja riemu on ylinnä,
Kun yhdessä juovat he häitänsä!
Niin poistuvi suru ja huoli.
Huomattavia eroavaisuuksia muissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa on
varsin vähän; yhdessä niistä Inkeri lupaa odottaa ei ainoastaan
_kahdeksan talvea_, vaan tarvittaessa _yhdeksännenkin_.
Ruotsissa on kuuluisa kansalaisemme Aadolf Iivar Arvidsson ensimmäisenä
löytänyt kysymyksessä olevan runon[106] ja julkaissut siitä kolme eri
toisintoa, joista kaksi vanhain käsikirjoitusten ja yhden suullisen
sanelun mukaan. Kaikissa näissä pikku _Inga_ lupaa odottaa
_viisitoista_ vuotta ja kauemminkin, jos vaan on mahdollista. Hänen
häitään juodaan päivä, kaksi, kolme (A ja B) tai useampia päiviä: 2, 5,
7, 12 (C). Herra Lagmanin kilpailijana esiintyy nuori herra Thord (B,
vrt. A), Thor eli Thore (C).[107] Loppu on itsekussakin kappaleessa
erilainen. Kansan suusta muistiinpannussa on se vaillinainen, mutta
nähtävästi tanskalaisen tapainen. Veljen kehoitettua Lagmania
kiiruhtamaan seuraa välittömästi: "kaksitoista tynnöriä olutta ja
viiniä lahjoitan Lagmanille morsiamen lisäksi", sekä vastaus: "siinä
tapauksessa annan sinulle vastalahjaksi sisareni, pikku Kirstin".
Toisessa käsikirjoituksista Lagman ryöstää morsiamensa kesken
häätanssia ja surmaa sitten kaksintaistelussa kilpailijansa. Toisessa
taas morsian karkaa itse meren rannalle, astuu laivaan ja lähettää
sieltä terveiset häätaloon. Molemmat muunnokset ilmaisevat muiden
runojen vaikutusta. Jälkimmäinen onkin oikeastaan toinen runo, johon
erinäisiä säkeitä Inkerin runosta on sekaantunut.[108]
Myöhemmistä ruotsinkielisistä kirjaanpanoista on huomattava ainoasti
Suomen Ruotsalaisilta Turun saaristossa saatu.[109] Siinä Lagermanin
pyytäessä odottamaan vuoden tai kaksi, Deielill (s.o. pikku neiti)
lupaa odottaa vaikka kaksikymmentä. Kun häntä sitten väkisin puetaan
toisen morsioksi ja hänen häitänsä aletaan juoda kaksi, kolme, viisi
päivää, hänen silmänsä koko ajan vilkkuvat merelle päin. "Näen
Lagermanin laivoineen purjehtivan maata kohti!" hän äkkiä huudahtaa.
"Vähäisenkin kalastajaveneen nähdessäsi heti ajattelet Lagermanin sillä
purjehtivan!" -- "Näenhän minä hänen sinikeltaisen lippunsa, jonka omin
sormin olen ommellut." Toisena puhujana on arvattavasti Deielillan
veli, jota hän sitten pyytää ratsastamaan rantaan. "Hyvää päivää, herra
Peder, rakas lankomieheni, kuinka Deielilla voi?" kysäisee heti
Lagerman. "Hyvin kyllä", vastaa veli, "tänä päivänä on hänen häitänsä
juotu". Lagerman vaalenee. "Älähän hätäile", lohduttaa toinen, "vielä
hänet tapaat neitsyenä". Lagerman ratsastaa, nopeammin kuin lintu,
häätaloon, jossa syleilee ja suutelee morsiantaan kiitokseksi hänen
uskollisuudestaan. Lopuksi Lagerman tarjoo viisikymmentä tynnöriä
olutta ja saman verran viiniä sulhasen, herra Hjortin, miehille
hääkustannusten korvaukseksi.
Siihen nähden että runon loppu ruotsalaisissa kappaleissa niin monella
tavalla on typistynyt, vääntynyt ja muuntunut, ei ole ihme, jos se
suomalaisesta Helka-virrestä kokonaan puuttuu. Mainitusta kolmesta
kirjaanpanosta saamme sille seuraavan muodon:
Lalmanti iso ritari[110]
Varas se vakuhun neidon,
Antoi kättä kätkyelle,
Isoin kimpuin kihlaeli,
Suurin sormuksin lunasti:
"Kokotteles vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Kanssa kahdeksan kesää,
Ynnä yhdeksän suvea,
Vuosikausi kymmenettä;
Kuin sa kuulet kuolleheni,
Ottakos uros parempi,
Älkös sä pahempatani, --
Älkös sä parempatani,
Ota muutoin muotohitses."
Eerikki vähä ritari
Valhekirjan kannatteli,
Valhekirjan kiiruhulta:
"Lalmanti on sodissa voit'tu,
Pantu maahan paineluissa."
Inkeri ihana neito
Vietihin vihintupahan,
Väen kihlat annettihin,
Väen ei vihillen saatu,
Eikä miehin, eikä miekoin,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimojen valiten (?),
Eikä neitten kauneuden (?).
Inkeri ihana neito
Istui se lutin solassa.
Sekä istui että itki,
Katsoi idän, katsoi lännen,
Katsoi poikki pohjasehen,
Näki kykkärän merellä.
"Jos sa lienet lintuparvi,
Niin sä lähde lentämähän;
Jos sa lienet kalaparvi,
Niin sä vaipunet merehen;
Jos sa lienet Lalmantini,
Laske purtes valkamahan."
"Mistäs tunnet Lalmannikses?"
"Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
Kahden airon laskennasta;
Toinen puoli uutta purtta,
Toinen silkkiä sinistä,
Silkki Inkerin kutoma,
Kauvan neidon kaidehtima.
Minun nuorin veljykäisen,
Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta,
Aja vasta Lalmantia!"
"Terve, nuori näärämiehen,
Kuinka Inkeri elää?"
"Hyvin Inkeris elää,
Viikkokausi häitä juotu,
Toinen lahjoja ladeltu,
Kolmas ann'ttu antimia."
Vaikeinta on löytää oikea muoto säkeille 25-28. Ajatus niissä on kyllä
selvä: Inkeriä ei saada viedyksi, ei miehin eikä miekoin, eikä uljahin
urohin, eikä myös valituin vaimoin, eikä kaunehin neitoin; mutta
tekstin korjaaminen käsikirjoitusten perustuksella ja samalla runomitan
vaatimusten mukaan on epäilyttävä tehtävä. Instruktiivi-sijan
unohtuminen kansankielestä on tämän sekaannuksen laulutavassa
aikaansaanut, niinkuin eri käsikirjoitusten lukutavoista selvästi
näemme.
Gottlundin:
Ei miehiin, eikä miekkan,
Eikä uljoisten uroisten,
Eikä vaimojen valiten,
Eikä neitten kauneuven.
Lönnrotin:
Eikä miehin, eikä miekan,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimojen valitten,
Eikä neitsen kauneuden.
Tuntemattoman:
Ej kä Uljasten, ej kä Udosten,
Ej kä vaimohen valitten,
Ej kä neyten kauneutta,
Ej kä miesten, ej kä mjekon.
Kansanlaulussa väärinkäsityksen kautta turmeltunut on myös 42:s säe.
Sen kirjoittavat:
Gottlund: Tunnen nasta, tunnen purteet;
Lönnrot: Tunnen nasta, tunnen purtesta;
Tuntematon: Tunnen nastan, tunnen purten.
Korjaus on Lönnrotin keksimä ja luultavasti oikein osattu.
Sitä vastoin on Lönnrotin lisäys ja muutos 44:nteen säkeesen hyvin
epäiltävä: (tunnen)
Toisen puolen purjehesta,
Uus' on toinen purjepuoli.
Jos se on varovasti oikaistava, niin on seuraavassa säkeessä uudelleen
esiintyvä sana toinen liikanaisena jätettävä pois. Silloin olisi
lähinnä säkeen muoto:
Puoli uutta purjehessa.
Mutta jos tahtoo pursi sanan säilyttää, olisi vielä ajateltavissa
muoto:
Puoli on punaista purtta,
Toinen silkkiä sinistä.
Eräässä Venäjän-Karjalan häärunossa, jossa kuvataan sulhasen venettä,
löytyykin säepari:[111]
Puoli on punaista purtta,
Toinen haahen haljakoissa,
joka viittaa samantapaiseen kahden värin käyttämiseen, kuin
skandinaavilaisessa ballaadissa.
Lönnrot on tämän Helka-virren painattanut Kantelettareensa nimellä
"Inkerin sulhot" (III. n:o 9). Asiallisen muutoksen on hän tehnyt
ainoasti viimeiseen säkeesen, joka enemmän vaihtelun ja paremman
loppuponnen aikaansaamiseksi on muodostettu:
Kolmasi on kuoletettu.
Suomalaisesta Inkerin virrestä ei Sääksmäen toisinto ole ainoa meille
säilynyt. Inkerinmaalla on siitä löytynyt koko joukko katkelmia, sekä
muutamia eheämpiäkin kappaleita, ei kuitenkaan yhtään, joka olisi
Helka-virttä täydellisempi.
Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin tienoilla, sitä ei tosin ollenkaan
tunneta. Soikkolassa on siitä yleisemmin vaan keskiosa tallella, "Meren
neidon ja metsän sulhon" runon jatkona; samoin Hevaan puolella, jossa
se vuorostaan usein vielä jatkuu Tulenluvulla, niinkuin seuraavasta
esimerkistä näkyy.[112]
Meren tyttö, metsän sulho,
Korven korkea senihka,
Mieltä yhtenen pitävät,
Yhtehen ajattelevat,
Yli metsän mielet käyvät,
Läpi korven tiet koverat.
Niin sanoi merestä neito,
Läkäeli lainehesta:
"Hoi sie suuri metsän sulho,
Korven korkea senihka!
Kun sie ollet miussa mielin,
Ollet mielin ottamassa,
Ei siulle piä rekeä,
Eikä Saksan saanikkea,
Eikä ostantaoroa.
Neito aallossa asuvi,
Ve'en pinnassa pysyvi,
Vesi alla, tuuli päällä,
Keskessä vene matala,
Venosessa neito nuori,
Neito nuori ja verevä,
Neito kauno ja kavala,
Neito ihme ja ihala."
Kiistoin neito kihlattihin,
Kiistoin kihlat kannettihin,
Väen vietihin vihille,
Väen sormus vaihettihin,
Väen pantihin parihin,
Väen vietihin talohon;
Ei mennyt tupahan neito.
Neito seisoi porstuassa,
Itse seisoi, itse itki,
Itse katsoi merelle:
"Mikä on myttynen meressä?
Ollenee tuo olkimytty,
Lieneneekö lehtimytty,
Vai on suuri joutsenjoukko,
Vai suuri kalainen parvi?"
Ei tuo ollut joutsenjoukko,
Eikä ollut kalainen parvi,
Eikä ollut olkimytty,
Eikä ollut lehtimytty.
Istui itse Ilmaroi[nen]
Jääkattila käessä,
Jääkääky kattilassa;
Mikä oli paljolta palanut
Sitä jäällä jäähytteli;
Mikä oli korppunut kovasti,
Sitä hyyllä hyyröitteli.
Täydellisemmin on keskiosa Inkerin virttä säilynyt kahdessa Hevaan
puolen kappaleessa,[113] joissa on ainoasti jompikumpi mainituista
yhdistyksistä.
("Kronstadtin saaren kasvanta"
ja Saaren neidon kosinta.)
-- -- --
Suku suuri, heimo helle,
Suku neittä naittamahan,
Neittä viemähän vihille.
Kiusin kihlat kannettihin,
Suotta sormus annettihin;
Ei mene neito vihille.
Neito istui ikkunalla,
Itse istui, itse itki,
Katsoi neitonen merelle,
Loi hän silmänsä selälle,
Näki myttysen meressä.
"Mikä myttynen meressä?
Lienetkö sie lehtimytty,
Vai sie ollet olkimytty,
Vai lienet kalainen parvi,
Vai sie lienet joutsenjoukko?
Kuin sie lienet lehtimytty,
Niin sie lehtosin leviä;
Kuin sie lienet olkimytty,
Oikiele olkiloiksi;
Kuin lienet kalainen parvi,
Niin sie pohjahan pakene;
Kuin sie lienet joutsenjoukko,
Niin sie nouse lentämähän!"
Ei tuo ollut lehtimytty,
Eikä ollut olkimytty,
Eik' ollut kalainen parvi,
Eikä ollut joutsenjoukko.
Oli itse Ilmaroinen j.n.e.
(Meren neito ja metsän sulho.)
-- -- --
Kun tuo suuri metsän sulho
Meni neittä ottamahan,
Neito seisoi porstuassa,
Ei viitsi tupahan mennä
Soreutta sulhasmiehen,
Uuen miehen uhkeutta,
Nuohinaisen notkeutta.[114]
Neito katsovi merelle.
"Mikä myttynen meressä?
Olleneeko olkimytty,
Lieneneekö lehtimytty,
Vai ollee kalainen parvi,
Vai ollee joutsenjoukku?
Kuin sie ollet joutsenjoukku,
Niin sie nouse lentämähän;
Kuin ollet kalainen parvi,
Niin yksin kaloin katoa;
Kuin sie lienet lehtimytty,
Niin sie lehin leviä;
Kuin sie ollet olkitukku,
Niin yksin olin ohene!"
Inkerin virren alkusäkeet ovat vielä Hevaalla harvinaiset ja esiintyvät
aivan toisessa yhteydessä.[115]
Saroinmanni 1.
Kalamanni mies kavala,
Rahoi neion kätkyehen,
Suuren sormuksen kätehen.
Runo sitten jatkuu paolla ja piilopaikan hakemisella. Nimi Kalamanni,
joka tässä esiintyy, on epäilemätön väännös Lalmannista.
Mutta Venjoen tienoilla lähinnä Pietaria on säilynyt säkeitä sekä
alusta että keskeltä, jopa loppupuolelta Inkerin runoa. Neidon nimikin
tulee näkyviin eräässä Venjoen toisinnossa, joka alkaa lorulla, mutta
jatkuu Hevaan tapaan tulenluvulla.[116]
-- -- --
_Inkerö_ oli _vähäinen neito_,
Jos vähäinen, niin hyväinen,
Kiistoin neittä kihlottihin
-- -- --
Istui itse Ilmaroinen j.n.e.
Sitä paitsi on useita kirjaanpanoja, joissa myös Lalmannin kilpailijan,
herra Thordin eli Thorin, nimen voisi arvella piilevän. Ne alkavat
säännöllisesti:
Poika tuima Tuurikkainen,[117]
l. tuhma Tuurikkainen,
l. _Tuurin_ Tuurikkainen
Poika veitikka verevä,
Rahoi neion kätkyehen,
Suuhun sormuksen sovitti,
Kasvoi neito kaunokainen,
Yleni ylen hyväinen.
Runon jatko on sitten kahtalainen. Yhdessä Venjoen kappaleessa siihen
liittyvät ainoasti seuraavat Inkerin virren säkeet:[118]
Ois tuo kiistan kihlaeltu,
Väkisten vihille viety;
Ei tuo suonut suuri Luoja,
Luvannut hyvä Jumala,
Tuota kiistan kihlaella,
Väkisin vihille vieä.
Mutta muissa kirjaanpanoissa neitoa kositaan Salme-runon tapaan eri
paikkoihin, niinkuin: rannan maalle, Liissilään, Tuuteriin tai yleensä
"kaikin paikoin". Kahdessa kappaleessa, joista toinen täydellisempi on
Inkeröstä, toinen vaillinaisempi Veinjoelta, kertomusta vielä
jatkuu neidon vastauksen johdosta: "_Tuuri ompi minun omani_"
seuraavasti:[119]
Tuli _Tuurin_ sotahan mennä.
Neito karkasi katolle,
Katsoi suurelle merelle:
"Mikä mytty lie meressä:
Liekös mytty lintumytty,
Vai lienee kalainen kaari,
Vai tuo lienee ihmisraukka?
Kun lie mytty lintumytty,[120]
Niin sie läkkä lentämähän;
Kun lienet kalainen kaari,
Niin sie pohjahan pulaha;
Kun sie lienet ihmisraukka,
Niin sie soua rantuelle."
Neito haastoi vellollensa:
"Mene tuonne rantuelle!"
"Terve, terve miun vävyni;
Terve uusi näälämiesi!
Missä viivyit viikon päivät,
Päivät kuukauen kulutit?" --
"Mie raukka rahoja raa'oin,
Verassa vihille mennä,
Paperissa papin etehen."
Varsinais-Inkerin itäisestä osasta on myös talteen saatu kaikista ehein
toisinto, kahdessa toisiaan täydentävässä kappaleessa.[121]
A. Rahaseppä, maan itara,[122]
Rahoi neion kätkyessä,
Suuren sormuksen sisähän;
Käs' oli lyöty kätkyessä,[123]
Sana saunan lautasilla.
Tuo sulho sotahan läksi --
Soreainen soutamahan -- --
Viipyi vuoen, viipyi toisen,
Kokonaista kolmet vuotta.
Neito etsi emosen päätä
Illan suussa suntakina,
Oven suussa, orren alla,
Katsoi ulos ikkunasta,
Vesivietrojen välitse,
Alta muien astioien:
"Tuosta soutavi venonen,[124]
Sekä laiva lainehtivi."
Miepä karkasin kaulle:
"Kun sie lienet lehtipielys,
Niin sie lehiksi lennä;
Kun sie lienet heinäpielys,
Niin sie kaau karheheksi;
Kun sie lienet poikapolkka,
Niin sie pohjahan pulaha:
Kun sie lienet miun omani,[125]
Soua tänne rantuelle."
Sousi laiva rantuelle,
Tuolta astu armahani.
-- -- --
B. "Terve, terve, miun vävyni,[126]
Terve, nuori nääläseni!
Mitä kuuluvi sotahan'?" --
"Ei kuulu mitä kutana;
Sovitti soat Jumala,
Asetti ijäisen rauhan.[127]
Mitä kuuluvi kotihin?
Eikös naitu miun omani,
Eiks viety verellistäni?"
Veikko vasten vastaeli:
"Jo ois naitu siun omasi,
Jo ois viety verellisesi,
Ilman maire mammattasi.
Toits emolle tuomisia?" --
"Toin mie laivan lattarista
Vakan valmista rahaa."
Inkerin virren selveneminen Inkerinmaalla, sitä lännestä itään käsin
tarkastaessamme, todistaa tietysti runon kulkeneen päinvastaista
suuntaa ja tulleen Suomesta Karjalan kannaksen kautta luultavasti
luterilaisten Savakkojen ja Äyrämöisten mukana 1600:n tienoissa.
Karjalan kannaksen runoissa sitä tosin ei löydy, mutta tällä
läpikulkualueella on moni muukin runo kadonnut.
Että se Hämeestä on varmaan Karjalaan asti levinnyt, vakuuttaa vielä
seuraava Ilomantsista tavattu Inkerin virren toisinto.[128]
Latman Tyyri, Tuori nuori
Piennä piian pestaeli,
Sormukset sovitti suuret,
Antoi kättä kätkyelle.
Vaikka tuolla viikon viivyin,
Viivyin tuolla viisi vuotta,
Viisi vuotta, kuusi vuotta,
Seisoin seitsemän keseä,
Ja kaoin kaheksan vuotta,
Ympäri yheksän vuotta,
Kyllä kymmenen keseä.
Nousi neito nostamatta
Yheksän ylisen päälle,
Näki mustasen merellä,
Sinertävän lainehella.
"Jos lienet ve'esen vaahti,
Vesi vaahtesi kaota;
Jos lienet kalainen karja,
Pursto pohjahan purauta;
Vaan kun lienet lintukarja,
Nouse siivin taivahalle;
Vaan kun lienet Latman Tyyri,
Latman Tyyri, Tuori nuori,
Tule kohti omia maita,
Tule pursi puittomia,
Vene väljiä vesiä!"
Heti ensi säkeessä ilmaantuvat molempain sulhasten nimet. Muoto Latman
edellyttää, samoin kuin Sääksmäen Lalmanni, aikaisempaa Ladman muotoa,
joten ruotsalaiseen Lagman sanaan nähden ei ole tapahtunut muuta
äänteellistä muutosta, kuin konsonanttiryhmän gm:n siirtyminen dm:ksi.
Nimet Tyyri, Tuori sekä mainesana nuori vastaavat täydellisesti
ruotsalaista: _unge herr Thor_.
Ilomantsin toisinnossa merkillisimmät ovat kuitenkin ne säkeet, joilla
kuvataan neidon katsomista merelle. Tämä kohta, joka Helka-virressä on
ainoa verrattain itsenäinen luoma, on siinä vielä runollisemmaksi
kehitetty. Satunnaista ei siis liene, että juuri sama kohta on saanut
sijan myös Ilomantsin Kilpakosintarunossa ja siitä levinnyt
vienanpuolisiin Kilpakosinnan toisintoihin, joista taas Lönnrot on
ottanut sen Kalevalaansa, 18:nnen runon alkuun, missä Ilmarisen sisar
puhuttelee Väinämöisen purtta (ss. 61-96). Suomalainen runotar on sen
silminnähtävästi tuntenut omakseen.
Tämän Helka-virren ikää määrätessä on otettava huomioon muutamat
säkeet, jotka siihen ovat eksyneet piispa Henrikin surmarunosta,
niinkuin seuraavasta vertailusta selvästi näkee.
Inkerin virressä.
Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta.
Piispa Henrikin runossa.[129]
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen,
Maatajouhi maltaisilta.
_Iso_lihaisesta ja maatajouhesta (jonka häntä maahan ulottuu) ovat ihan
ilmeisiä väännöksiä ikälihainen ja maata-jalka, etenkin kun tässä on
kysymys kiireisestä ratsastuksesta. Samasta alkulähteestä johtunut on
arvattavasti myös kilpakosijan nimitys: Eerikki vähä ritari.
Inkerin virsi siinä muodossa, kuin se on Sääksmäellä säilynyt, ei siis
saata olla varhaisempi Piispa Henrikin surmarunoa, jonka syntymäaika on
etempänä osoitettava rajoittuvan vuosien 1300 ja 1500 välille.
Ruotsalaisten ritariballaadien kukoistusajan asettaa professori Henrik
_Schück_ vv. 1275-1425 vaiheille,[130] niin ettei myöskään Inkerinmaan
ynnä Ilomantsin toisintoja eikä yleensä Lalmannin ja Inkerin laulua
suomalaisessa runopuvussa voi ajatella aikaisemmaksi 1300 lukua.
8. Annikaisen virsi.
Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista,
Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten
porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten
Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen
rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä
läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset
kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon
sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he
siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat
monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon
kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle
säilyttänyt.
Annikaisen virteen nähden on meidän tyytyminen kahteen kirjaanpanoon,
Gottlundin ja Lönnrotin; tuntemattoman käsikirjoituksessa sitä ei
löydy. Kirjakielelle sovitettuna se kuuluu:
Annikainen neito nuori[131]
Istui Turun sillan päässä,
Kaitsi kaupungin kanoja,
Neuvoi Turun neitosia.
Nousi pilvi luotehesta,
Toinen lännestä läheni.
Se kuin nousi luotehesta,
Se muuttui neiden haaksi;
Se kuin lännestä läheni,
Se muuttui Kestin haaksi.
"Jo mun kerran Kesti petti,
Hukutteli huoran poika,
Söi mun syötetyt sikani,
Joi mun joulutynnyrini.
Minun pieni pellopaitan
Tahtoi verkaista hametta,
Minun verkainen hamehen
Tahtoi vyötä kullatuista;
Minun vyöni kullatuinen
Tahtoi raskaita rahoja;
Minun raskahat rahani
Tahtoi nuorta kauppamiestä;
Minun nuori kauppamiehen
Tahtoi mennä muille maille,
Muille maille vierahille.
Puhui purjehen sijahan,
Kantoi hahtehen kalunsa." --
Tämä virsi esiintyy Lönnrotin Kantelettaressa (III. n:o 32) nimellä
"Kestin lahja".[132] Omituinen siinä onkin kauppamiehen nimitys Kesti,
joka johtuu ruotsin sanasta gäst (vieras) sekä tavataan keskiajan
asiakirjoissa suku-nimenä, esim. Kauppi Gest 1478 ja Lauri Gesti 1481
Tyrväällä.[133] Vastaava sana gost (vieras) oli myös Venäjällä
Novgorodissa Hansa-kauppiaan nimityksenä. Kestin mainesana runossa
"huoranpoika" viittaa vielä siihen, että hän itsekin oli syntynyt
samanlaisesta luvattomasta yhteydestä, jota tässä kuvataan.
Annikaisen, samoin kuin Inkerin virressä, puuttuu loppu. Sen puutteen
kuitenkin hyvin korvaavat Inkerinmaalla löydetyt toisinnot.
Paraimmat Annikaisen virren kirjaanpanot ovat Hevaan puolelta; niihin
liittyy myös yksi Soikkolan Väärnojalta, jonka muistelija toisissakin
runoissa noudattaa Hevaan laulutapaa.[134] Tähän painettu on
täydellisin kappale, toisesta on ainoasti huomattavimmat eroavaisuudet
sivulle merkitty.[135]
Annikke Turusen tyttö, (Toisinnoissa B, C, D Annikka)
Turun tyttö, Saaren neito,
Poltteli Turulla tulta,
Alla vuoren valkeutta, (B ja D: vallin)
Turun uudessa tuvassa. (D lisää: Turun koissa korkeassa)
Kesät Kestiä piteli,
Talvet juotti miestä jouten, (S: kesän -- talven; D: kesän;
Kesät syötti kellerihin, C: talven)
Talvet tammikammarihin, (S: kesän -- talven)
Kuukauet kivikotihin. (C: -- kivikodassa,
Lihat otti, leivät otti, Viikon viinahuonehessa).
Voit otti, oluet otti, (Tässä kappaleessa: otti, mutta muuten
Kalat otti kaikenlaiset, aina: osti).
Kalatsut kaheksanlaiset, (Nähtävästi myöhempisyntyinen säe).
Viienlaiset viinat otti, [S lisää: Luulipa Kestin kestäväisen).
Kestin syöä, Kestin juoa,
Kestin kestiä piteä;
Kestitteli Kestiänsä,
Eipä tuo Kesti kestäkänä.
Kesti toivoi keseä: (E: uotteli)
"[Kun] Kiesus kesän tekisi,
Maaria lumen sulaisi,
Saisin paatissa paeta,
Venosessa vieretellä,
Laivassa lihutta syöä, (Tämä ja seuraava säe löytyvät ainoasti
Lyöä luita lainehesen." tässä kappaleessa).
Tuopa Luoja kuulevainen,
Maaria älyäväinen,
Niin Kiesus kesän tekevi, (S: keritti)
Maaria lumen sulasi;
Kesti paatissa pakeni,
Venosessa vieretteli.
Annikke, Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Rannalla rukoelevi:
"Tuo Jumala pohjoistuulta, (S: Luo tuulesi luotehelle -- kakolle
Anna vastaissaetta, -- itään -- pohjaiseen).
Käännä laiva kallallehen,
Sysäele syrjällehen, (S lisää: Kesti vieretä vetehen).
Aja ankkurit kivihin,
Mastit maille lykkäele; (Säkeet 40-43 löytyvät ainoasti tässä
Saisit rannikot rahutta, kappaleessa. Kaksi viimeistä eivät
Kivet pienet penninkiä." yhtään sovellu runon ajatukseen).
Tuopa Luoja kuulevainen,
Maaria älyäväinen;
Toi Jumala pohjoistuulen,
Antoi vastaissatehen,
Käänsi laivan kallellehen,
Sysäeli syrjällehen,
Ajoi ankkurit kivihin, (S: Kesti vierähti vetehen).
Mastit maille lykkäeli. (C: Kesti pohjahan putosi).
Annikke, Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Annikke kutittelevi:
"Kuti, kuti, kieto Kesti, (B: keito)
Kieto Kesti, lieto leski! (Nähtävästi myöh. synt. säe).
Et ole Annin syömi(si]llä, (S: Oi sie Kesti kelmin kuutti,
Etkä Annin juomi[si]lla, Oi sie Kesti kelmin poika!)
Etkä Annin voipaloilla,
Annin käärykakkaroilla,
Ei ole Annin villavaippa, (E lisää: Eikä Annin päänalaiset).
Eikä Annin höyhenpatja;
Meren vaahi on vaippanasi,
Meren tuuli turkkinasi, (Tois. runosta lainattu säe)[136]
Meren aalto pääsi alla!" (S: Meren paasi patjanasi).
Molemmat toimivat henkilöt sekä heidän suhteensa inkeriläisessä
runossa: Annikka ja Kesti "kelmin poika", yli talven syöttäminen ja
juottaminen sekä petollinen poislähtö ovat aivan samat kuin
sääksmäkeläisessä, niin ettei niiden yhteen kuulumisesta voi olla
epäilystäkään, vaikkei ole ainoatakaan molemmille yhteistä säettä. Sitä
paitsi löytyy Hevaan tienoilla toisinto, joka on muutamassa suhteessa
vielä lähempänä Helka-virttä; se näet alkaa varoituksella sekä sisältää
tämän viimeiselle säkeelle sananmukaisen vastineen.[137]
"Elköön tehkä tyttö toinen,
Kuin tein minä poloinen;
Tein mie itse itselleni
Iäkseni itkukaupan,
Kuukseni kujerruskaupan.
Kesän Kestiä lepytin,
Talven miestä taivuttelin.
Kun mie sain kesähän skelmin
Ja sukan sulahan maahan,
Suotta suuttui Kestin skelmi
_Kantoi laivahan kalunsa_,
Venehesen vei elonsa."
Annikka rukoelevi:
"Tuo Jumala Turja-tuuli,
Saa Luoja rajuinen ilma
Kaa'a Kesti kellallensa,
Kaa'a laivat kallellensa!"
Toi Jumala Turja-tuulen j.n.e.
Annikka kutittelevi:
"Kuttii, kuttii, Kestin kelmi!
Ei ole aina Annin patjat,
Eik' ole Annin pääalaiset;
Meren huuve hurstinasi,
Meren paasi on patjanasi."
Aivan samantapainen kappale on muistiinpantu myös Narvusissa,
läntisimmässä osassa Inkerinmaata.[138] Muuten on siellä, samoin kuin
Soikkolassa, ennen mainittua poikkeusta lukuunottamatta, säilynyt
ainoasti alkuosa Annikaisen virttä kahden eri runon johdantona, joista
toinen kertoo metallisista "Merenkosioista" (Kant. III. n:o 38) ja
toinen saamattoman "Sulhonsa kylvettäjästä" (III. n:o 49). Täydellisin
näistä katkelmista kuuluu:[139]
Annikka Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Turun morsian mokoma,
Istui Turun ikkunalla.
Itse istui, itse itki,
Itse itselleen saneli:
"Älköön tehkö toinen tyttö,
Niinkuin tein minä poloinen,
Kesät miestä jouten syötin,
Talvet miestä jouten syötin,
Kesät syötin kellerihin,
Talvet tammitynnyrihin,
Lihat ostin, leivät ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset,
Tupakat turulta tuotin."
Toisista kappaleista puuttuvat joko kuusi ensimmäistä tai kolme
viimeistä tai kaksi sen edellä käyvää säettä, taikka ovat ainoasti
alkusäkeet säilyneet. Nähtävästi on siis Annikaisenkin virren kulku
Varsinais-Inkerissä ollut idästä länteen. Näiden katkelmien myöhempää
ikää todistaa myös tupakan mainitseminen nautintotavarain joukossa sekä
tammitynnörin säännöllinen esiintyminen tammikammarin asemella. Mutta
niissä on tallella myös yksi hyvin vanha piirre; säe: "Istui Turun
ikkunalla" kuuluu näet kaikissa muissa kappaleissa:
Istui Turun sillan päällä,[140]
joka täydesti vastaa toista säettä Helka-virressä.
Jos taas siirrymme Hevaalta itään ja pohjoiseen päin, Venjoelle sekä
Nevan yli Pohjois-Inkeriin, tuntuu runo tosin kuvaukseltaan
kuivemmalta, niinkuin hyvin huomaa seuraavista näytteistä, joista
edellinen on Venjoelta ja jälkimmäinen Vuoleelta.[141]
Annikka Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Poltteli Turulla tulta,
Alla vallin valkeaista,
Piti pitkiä hihoja,
Levehiä kauluksia.[142]
Neuvoi Turun neitosia:
"Te tytöt minun sisoni!
Älkäät miestä mielistelkö,
Miehen mieltä nouatelko,
Kuin tein minä poloinen;
Aloin miestä mielistellä,
Miehen mieltä nouatella.
Lihat ostin, leivät ostin,
Voit ostin, oluet ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset,
Ahvenet monimakuiset,
Tupakat Turusta tuotin,
Piiput pitkiltä vesiltä."
Suotta suuttui Keistin kelmi,
Kantoi rannalle kotinsa,
Venehesen vei elonsa.
Annikka rukoelevi:
"Tuo Jumala suuri tuuli,
Rakenna rajuinen ilma,
Kaa'a laiva kallellehen,
Sysäele syrjällehen."
Toi Jumala suuren tuulen j.n.e.
Annikka kutittelevi:
"Kutti, kutti, Keistin kelmi!
Ei ole aina Annin vuoe,
Eikä Annin päänalaiset, Eikä aina Annin vaippa;
Meren vaaht' on vaippanasi,
Meren tyrski tyynynäsi,
Meren aallot päänaloina."
-- -- --
Annukka Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Istui Saaren[143] sillan päässä,
Neuvoi Turun[144] neitosia:
"Te älkäät, tytöt typerät,
Miehen mieltä nouatelko,
Niin kuin mie tytön typerä
Miehen mielen nouattelin,
Miehen mielen, Kestin kielen.
Voit ostin, tupakat ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset.
Teki konstin konnanruoka,
Vei rannalle rahansa,
Venehesen vei elonsa."
Annukka rukoelevi:
"Tuo Jumala pohjatuulta,
Lännestä lähetä tuulta,
Vie venonen kallallensa,
Sysähytä syrjällensä."
Toi Jumala pohjatuulen j.n.e.
Rahat vierivät vetehen.
Annukka kutittelevi:
"Ei ole aina Annin armot,
Eikä Annin päänalaiset."
Mutta kokonaisuutena tämä muoto on täydellisempi, kuin molemmat
Hevaanpuoliset, joista puuttuu toisesta varoituksen esitys ja toisesta
kuvaus varoittajasta. Se on lisäksi säilyttänyt Helka-virren säkeen:
Neuvoi Turun neitosia.
Voi siis hyvin olettaa runon kulkeneen Suomesta Pohjois-Inkerin kautta
Hevaalle. Että se on Suomesta Inkeriin siirtyneitten luterinuskoisten
mukana vaeltanut, todistaa myös kreikanuskoisen laulajan huomautus
ennenmainitussa Soikkolan Väärnojan kappaleessa: "tätä runoa sanotaan
Suomalaisten virreksi."
Itä- ja Pohjois-Inkerissä tavataan kuitenkin myös lyhyemmän Hevaan
toisinnon kaltaisia kappaleita, jotka ilman mitään johdantoa alkavat
varoituksella.[145] Toiselta puolen ilmaantuvat siellä, samoin kuin
Länsi-Inkerissä, alkusäkeet yksinänsä "Meren kosijain" runon
johdantona. Tämän Virosta kautta Inkerin vaeltaneen runon mukana ne
ovat sitten kulkeneet yli Rajajoen Suomen puolelle, leviten Savoon ja
sekä Suomen että Venäjän Karjalaan.[146] Viimeksi tavataan Vienan
läänissä säe:
Annikki on Saaren neiti,
Ilmarisen sisaren nimityksenä Kilpakosinta-runossa, siis samassa
paikassa, johon säkeitä Inkerinkin virrestä on kiintynyt.
Täydellisempiä Annikaisen virren kappaleita on Itä-Suomessa löydetty
ainoasti kaksi, toinen luultavasti Suistamolta ja toinen Enosta.[147]
Kumpaisessakin on alkuperäisen johdannon sijaan tekaistu uusi ja
muutenkin näkyy niissä vieraitten runojen vaikuttamaa sekaannusta.
Ennen heitän herkut ruuat
-- -- --
Elköhöt nyt nykyiset,
Nyt nykyiset nuoret neiot,
Ja nykyiset morsiammet,
Vasta kasvavat kanaset,
Nouatelko miesten mieltä,
Miesten mieltä, kiurun kieltä;
Niinkuin mie poloinen nouin,
Nouattelin miehen mieltä,
Miehen mieltä, kiurun kieltä.
Voit ostin, tupakat ostin,
Lihat ostin, leivät ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset,
Tuotin viinat Viipurista,
Suolat Saksan kaupungista,
Oluet omilta mailta.
-- -- --
Läksi Anni katsomahan:
Venehesen vei elonsa,
Kantoi rantahan kalunsa,
Työntävi venon vesille
_Muille maille mennäksensä_,
Heitti neion itkemähän,
Kultansa kujertamahan.
Annikki rukoelevi:
"Hoi Ukko, ylijumala,
Mies vanha taivahassa,
Luota pilvi luotehesta,
Toinen lännestä lähetä,
Kolmas iästä iske, --
Säre tuo veno vesiltä,
Nokka korpenen kohota,
Kanna kaaret kalliolle,
Viskoa vilulle maalle!"
Jopa Anni kukittelevi:
"Kutti, kutti, poika parka!
Meren tyrskyt tyynynäsi,
Meren vaahet vaippanasi,
Aallot on alasinasi;
Ei ole Kirstin kirjatyyny,
Eikä Annin villavaippa,
Eikä utunen uuvi[n]."
-- -- --
Niin sanoi minun emoni,
Varoitteli vanhempani:
"Ellös vainen, neiti nuori,
Vasta kasvaja kananen,
Rengin reilihin ruvetko,
Kauppoihin kasakkamiesten,
Joutolaisten juominkihin.
Renki petti reilistänsä,
Joutomiesi juomingista,
Kaupoistaan kasakkapoika.
Kuin näki kesän tulevan,
Kantoi rannalle kalunsa,[148]
Venehelle vei elonsa,[149]
Heitti raukan rannikolle,
Iäksensä itkemähän,
Kuuksensa kujertamahan."
"Ukkoseni -- --,
Nosta pilvi luotehelta,
Hurjoa hukuttamahan,
Mielipuolta painamahan!"
"Kutti, kutti, keito kesti,
Keito kesti, leino leski!
Ainako sull' Annin tyynyt,
Ainako Annin päänalaset,
Aina Kirstin kirjovaipat?
Meren tyrsky tyynynäsi,
Aalto päänalasinasi,
Meren vaahti vaippanasi".[150]
Edellinen toisinto ilmeisesti johtuu pohjois-inkeriläisestä (_kiurun
kieli < Kestin kieli_) ja on verrattain myöhäiseen aikaan (molemmissa:
tupakat) pitkin Laatokan länsirantaa kulkenut.[151] Ukon, ylijumalan,
avuksi huutaminen ei sen vanhemmuutta todista, sillä se on tullut tähän
loitsurunoista selvästi kristillisen rukouksen sijalle; vaikkei
ottaisikaan sitä mahdollisuutta lukuun, että itse Ukko _yli_-jumalana
on vasta kristinuskon kehittämä käsite.[152] Ainoa alkuperäisempi on
siinä säe:
Muille maille mennäksensä,
jossa luultavasti on säilynyt vastine vielä muutamalle Helka-virren
säkeelle.
Jälkimmäisestä toisinnosta ynnä Meren kosiain yhteydessä säilyneestä
johdannosta on Lönnrot muodostanut Kantelettaren runon "Turusen neiti"
(III. n:o 13), käyttäen lisäksi säkeitä myös muista runoista, jopa
toiseen paikkaan painetusta Helka-virrestäkin. Sen johdosta että Enon
toisinto vielä jatkuu seuraavasti:[153]
Muut kaikki keseä toivoi,
Yksi pelkäsi petäjä,
Kuorensa kolottavaksi,
Varaeli vastakoivu,
Oksansa otettavaksi;[154]
Suot sulaa, maat sulaa j.n.e.
on Lönnrot sovittanut kesää toivomaan ei ainoastaan Kestin ja hänen
laivansa, vaan myös Kestin lapset ja entisen emännän.[155] Runon
alkuperäiseen juoneen ei tämä lisäys kuitenkaan sovellu, sillä
ristiriita ei perustu kaksinaiseen naimiseen, vaan Kestien
naimakieltoon.
Annikaisen virren syntymäpaikkana on Turun ympäristö. Siinä kuvastuu
keskiaikainen Turku siltoineen ja valleineen, kivisine kesäkotineen
sekä tammisine talviasuntoineen. Hyvin sopiva Turun asemaan on myös
Kestin haahden ilmestyminen lännestä. Länsisuomalaista syntyperää
todistavat niinikään sanat semmoiset kuin paatti, tyyny, kelmi 1.
skelmi, jotka inkeriläisissä toisinnoissa tavataan. Neitsyt Maarian
mainitseminen viittaa myös varmasti katoliseen aikaan.
Kysymys on vaan siitä, onko runo varhaisemmalta vai myöhemmältä
keskiajalta, kuvaako se vanhaa Koroisten Turkua Rantamäellä vai vuoden
1300 tienoilla nykyiselle paikallensa siirrettyä "uutta" Turkua.
Valtioarkeoloogi J.B. Aspelin[156] on edellisen paikan puolesta tuonut
esiin todistuksina Kantelettaresta säkeet:[157]
Istuvi Turun _korolla_,
Turun _kosken_ korvasella,
sekä Annikaisen nimityksen Saaren neito, jotka kaikki sopivat siihen
Koroisten niemeen tai milt'ei saareen, jonka Vähäjoki muodostaa
laskiessaan koskena Aurajokeen. Kumminkin on huomioon otettava, että
mainitut säkeet tavataan yksinomaan Vienan läänin kappaleissa,[158]
joiden todistusvoima on kaikista heikoin. Ja mitä nimitykseen "Saaren
neito" tulee, on se nähtävästi lisätty vasta Inkerinmaalla, jonka
runoissa "Saari" tarkoittaa nimenomaan Kronstadtia eli Retusaarta.
Uuden Turun puolustukseksi voisi myös viitata inkeriläiseen säkeesen:
Turun uudessa tuvassa.
Mutta pääasia on, että Hansa-kaupan varsinainen valta-aika Suomessa oli
1300 ja 1400 luvulla. Ja toisiin Helka-virsiin nähden on luultavampi
että jälkimmäinen vuosisata on Annikaisen virren syntymäaika.
Sekä aiheeltaan että kokoonpanoltaan on Annikaisen virsi täydesti
itsenäinen. Tosin löytyy ruotsalainen ballaadi,[159] joka hyvin
muistuttaa sen loppuosaa. Nuorukainen ja neitonen ulkosaarella
heittävät arpaa siitä, kumpi heistä kauvemmin eläisi. Sekä
ensimmäisellä että toisella kerralla voittaa neitonen. Silloin
nuorukainen työntää veneen rannasta. Neitonen rannalta huutamaan: "auta
minua täältä pois, olenhan morsiamesi!" -- "Jos et huoli uida, niin
uppoa, kyllä minä saan kauniimman!" Neitonen ui liki maata ja kivelle
istahtaen rukoilee Kristusta nostamaan tuulen. Tuuli nousee
pohjoisesta, nuorukaisen vene kaatuu kumoon. "Auta minua, olenhan
sulhasesi!" -- "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan
kauniimman!"
Yhtäläisyys molempien runojen välillä on kuitenkin ainoasti yksityiseen
piirteesen rajoittuva, että se saattaa olla aivan satunnainen. Yhtä
hyvin voisi Annikaisen virren loppusäkeitä verrata erääsen kohtaan
Tegnérin Frithiofin sadussa, jossa Frithiof valittaa:[160]
Blåa bolstrar bäddar
Ran i djupet åt oss
Men mig bida dina
Bolstrar, Ingeborg.
Sinipatjat pöyhii
Meille merehen Ran,
Mutta mua vartoo
Patjas', Ingeborg.
Luonnollisesti on mahdoton olettaa todellista yhteyttä, jo siihen nähden
että suomalainen runo oli Tegnérin aikana ihan tuntematon. Mutta
muutenkin on tästä esimerkistä helppo nähdä, kuinka vähän
todistusvoimaa on yhdellä ainoalla yhteisellä piirteellä, tässä
tapauksessa yhteisellä vertauskuvalla. Sillä erilaisuus vertauskuvan
esittämisessä on siksi ilmeinen: Frithiofin suussa se on epämiehekäs ja
äitelä, vaan Annikaisen ivallisessa mielenpurkauksessa on sillä
katkeran huumorin kärki, joka yksin tekee runollisesti mahdolliseksi
koko vertauskuvan käyttämisen.
Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virsillä on kaikilla oma
tarkoituksensa niitä esittäviin neitosiin nähden. Ne muistuttavat heitä
olemaan elämässä puhtaita, uskollisia ja varovaisia. Selvä
kasvatuksellinen eli pedagooginen silmämäärä on siis huomattavana
näissä virsissä, joita määrättiin nuorten tyttöjen laulettaviksi
katolisessa pyhäkulkueessa.
Näillä runoilla on myös kaikilla kolmella eri syntyperänsäkin:
hengellisen, ritarillisen ja porvarillisen elämän ajatuspiiristä. Ne
siis puolestansa todistavat, että keskiajan loppupuolella Suomen
papisto ja aatelisto sekä kaupunkien väestö käyttivät suomenkieltä,
eivätkä ainoastaan jokapäiväisessä puheessaan, vaan myös ilmaistessaan
runollisempia tunteitansa, Siihen aikaan oli suomalainenkin kansanlaulu
sanan täydessä ja oikeassa merkityksessä kansan laulu.
9. Helka-virsien loppusäkeet.
Keskeneräisen Annikaisen virren jälkeen lauletaan vielä joukko säkeitä,
joiden ajatus ei ole minkäännäköisessä yhteydessä sen sisällyksen
kanssa. Näissä säkeissä voi eroittaa kaksikin eri ajatusjaksoa.
Edellinen säejakso sisältää kertomuksen hirvestä, jonka vaahdosta ja
karvasta kasvaa onnea tuottava puu.
Hikos hirvi juostuansa,[161]
Joi hirvi janottuansa,
Heränteestä lähtehestä; 30
Siihen kuolansa valutti,
Siihen heitti haivenensa.
Siihen kasvoi tuomu kaunis,
Tuomuhun hyvä hedelmä;
Karkas siihen kataja kaunis, 35
Katajahan kaunis marja.
Joka siitä oksan otti,
Se otti ikäisen onnen;
Joka siitä lehvän leikkas,
Se leikkas ikäisen lemmen. 40
Muodoltaan nämät säkeet hyvin muistuttavat loitsua eli n.k. syntyrunoa.
Jonkunlaiseen lemmen taikaan ne viittaavatkin. On kevätkesä, tuomen
aika. Tosin on katajastakin puhe, mutta se voi olla myöhempi lisäys.
Paitsi runomitan virheellisyyttä ja kaunis sanan epärunollista
toistamista, on huomattava, että tässä on kysymys lehtevän oksan
taittamisesta -- muuksi kuin lehvän t. lehden on käsikirjoitusten
lemmen vaikea lukea jo alkusoinnun vuoksi.
Yhtäläisiä piirteitä ei olekaan vaikea keksiä loitsurunoissamme.
Ensimmäiselle kahdelle säkeelle tavataan selvät vastineet pienessä
Karjalan kannaksella lauletussa runossa:[162]
Kaari on kaunis taivahalla,
Kaaressa vesipisara,
Pisarassa pieni l. Luojan lampi,
Lammissa vene punainen,
Venehessä miestä kolme.
Mitä miekkoiset tekevät?
Hiien hirviä sukivat,
Petran poikia pesevät:
"Juokse, juokse, Hiien hirvi,
Pure varpa _juostuasi_,
_Juo_ järvi _janottuasi_."
Tämä tosin ilmoitetaan "tanssi"-lauluksi. Mutta paitsi alkusäkeitä,
jotka ovat yleisestä loitsusta, esiintyvät myös kysymyksessä olevat
loppusäkeet Varsinais-Inkerissä loitsurunoon kuuluvina. Koska tämä runo
on hyvin harvinainen eikä ennen julkaistu, sopinee se painattaa tähän
täydellisenä kolmen kirjaanpanon mukaan, jotka kaikki ovat
Hevaalta.[163]
Juoksi hirvi Hiien maalta,
Potki Puolan kankahalta,
Puri varvan juostessahan,[164]
Joi järven janosissahan.
Juoksi uutehen tupahan,
Saksan suurehen salihin,
Herran herkkuhuonehesen.
Näki kyyn oloa juovan,
Maon vierrettä vetävän;
Iski kyytä kylkiluihin,
Ala maksojen matoa.
Kyy itki kylkiähän,
Mato kaljui maksojahan.
Kuka on kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen?
Se on kyien lypsäjäinen.
Ken meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta.
Marketan emo mokoma,
Tuo meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta;
Tuo oli kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen.
Kyy lypsi punaisen maion,
Mato valkean valutti,
Ra'intahan rautaisehen,
Vaskireunahan vatihin.
Sekalutta seulottihin
Seulalla teräksisellä,
Kipeille voitehiksi,
Haavoille parantehiksi.
Enimmin vastaavia säkeitä on kuitenkin löytynyt itäsuomalaisesta Ison
tammen synnystä.[165] Muuan Kajaanin kihlakunnassa muistiin pantu
kappale sisältää selvästi kuvauksen hirven juoksusta ja karvansa
kadottamisesta:[166]
Vilja ennen maata juoksi,
Kave muinen kankahia,
Jopa villat siitä vieri,
Karvat kantahan repesi,
Tuohon kasvoi kaunis tammi.
Toisessa kappaleessa, joka on saatu Ilomantsista, on tuomi
säilynyt:[167]
Kuutar itki kultiahan,
Päivätär hopehiahan,
Vierähti vesipisara
Kaunihille kasvoillensa,
Kaunihilta kasvoiltahan
Riveälle rinnallensa,
Tuosta vierähti norohon,
Tuosta kasvoi kaunis tuomi,
Yleni rutimon raita.
Kolmannessa, Pielisjärveläisessä katkelmassa, tavataan loppuponsi aivan
semmoisenaan:[168]
Puu kasvoi pyhälle maalle,
Tammi virran vieremälle,
Raita maalle rautaiselle;
Kuka siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kuka siitä lehen leikka[s],
Se leikkas ikuisen lemmen.
Viimeksimainitut säkeet ilmaantuvat myös useassa Venäjän Karjalan
tammenrunossa, esim. Latvajärvellä:[169]
Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Ken on lehvän leikkaeli,
Se taittoi ikuisen taian;
Ken on siitä latvan taittoi,
Leikkasi ikuisen lemmen.
Sopii siis ajatella, että nämät Helka-virren säkeet edustavat
länsisuomalaista loitsuntapaista "Tuomen syntyä", joka Itä-Suomeen
levitessään yhtyi Virosta vaeltaneesen Ison tammen runoon, sitten kuin
tästä alkuansa kertovaisesta runosta oli Itä-Karjalassa laitettu
loitsu. Tuomen synty hengästykseen juosseen hirven kuolasta vastaa
täydellisesti Käärmeen syntyä juostessaan uupuneen Juutaksen
kuolasta,[170] joka on niinikään länsisuomalainen ja silminnähtävästi
kristillinen loitsuluku.
Pakanuuden-aikuisina ei missään tapauksessa ole pakko
pitää tutkittavina olevia säkeitä. Puitten pyhittäminen oli
katolisuskoistenkin tapana, jotka niihin myös pyhimyskuvia
kiinnittivät. Ja suomalaisista lemmenloitsuista huokuu kauttaaltansa
katolinen henki. Yleisesti käännytään niissä rukouksella Neitsyt
Maarian puoleen. Tosin on suoranainen lemmennosto-pyyntö harvinainen,
niinkuin säkeissä:[171]
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen!
Nouse lemmen nostantahan,
Kunnian kuku[ta]ntahan. --
Vaan tavallisesti tahdotaan häneltä puhdistus- ja kaunistusvettä,
esim.:[172]
Neitsyt Maaria emonen!
Tuo pullo puhasta vettä,
Kannu kullankarvallista.
Mistä vettä, kusta mettä?
Vettä Juortanan joesta,
Pyhän virran pyörtehistä,
Joll' on Ristus ristittynä,
Kastettuna kaikkivalta;
Jolla neito pestänehen j.n.e.
Joskus vielä anotaan lisäksi koristeita, "kultia kulmille ja päälle
hyviä hopeita":[173]
Jotta kirkko kiitteleisi,
Kaikki kansa katseleisi;
Paras on pappi kirkossahan,
Minä vieläkin parempi.
Silloinkin kun Neitsyt Maarian nimi puuttuu, on lemmennosto-runoilla
enimmiten selvästi kristillinen leima, kuten seuraavassa:[174]
Nouse lempi liehumahan,
Kunnia kupahumahan,
Yli kuuen kirkkokunnan,
Yli seitsemän pitäjän.
(Tai: Yli kappelin kaheksan.)
-- -- --
Kun mä taitan taikavastan,
Lempivastan liekahutan,
Justihin Juhannus-yönä,
Pienen Pietarin välillä;
Mik' on lehtien luku,
Niin on luku sulhasien j.n.e.
Yllämainitut Helka-virsien säkeet selvästi osoittavat, että
laulajaneitoset, sen yleisen siunauksen ohella, jonka Helan
huutamisesta uskoivat maan kasvulle olevan, itselleen vielä erikseen
toivottivat lempionnea. Ja miksi eivät olisi sitä toivoneet?
Esiintyiväthän he keskellä kukkivaa luontoa, lehviä ja kukkasia
kantaen, itse kukkeimmassa ijässään ja äänen heleinnä kaikuessa.
Helka-virsien viimeiset säkeet kuuluvat:
Jeesuksen jätän sijahan',[175]
Maarian hyvän majahan',
Hyvä on toiste tullakseni,
Parempi palatakseni,
Ennen tehdyille teloille,
Aiotuille anturoille.
Kenenkä telat tekemät,
Kenenkä anturat alomat?
Jeesuksen telat tekemät,
Maarian anturat alomat.
Ylläolevia säkeitä on Lönnrot Kantelettaressaan koettanut sovittaa
Annikaisen virteen, jolloin ne saisivat melkein pilkallisen
merkityksen: Kesti heittää petetylle neidolle valepyhät jäähyväiset ja
lupaa palata takaisin entistä suhdettansa jatkamaan.[176] Mutta kaksi
kaikkein viimeistä säettä osoittavat sovituksen peräti mahdottomaksi.
Laulajain, hurskasten katolisten neitosten, omaksi lausumaksi
sitävastoin hyvin soveltuu ajatus: "Jumalan haltuun! Näkemään asti!
Tulemme toistekin pyhäkulkueessa samaa tietä, jota Jeesus ja Maaria
ovat edellämme kulkeneet."
Tämän vähäisen loppuvirren ensimmäiset säkeet ovat idempänäkin
säilyneet. Sakkulassa tiedetään lauletun häiden lopussa:[177]
-- -- --
Jätän tänne jäähyväiset,
Jätän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan.
Samoin muutamassa Pielisjärvellä muistiinpannussa jäähyväisrunossa
lopetetaan:[178]
Pois lähen talosta tästä,
Heitän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan,
Hyvä on toiste tullakseni,
Kaunis kapsutellakseni.
Helka-virren viimeiset säkeet siis lienevät katolisella ajalla
yleisesti käytettyjä, runomuotoon puettuja hyvästelysanoja.
10. Helka-juhlan alkuperä.
Olemme jo nähneet, että Helka-virret, samoin kuin niiden sävelmäkin,
kauttaaltansa ovat katolisperäisiä, vieläpä myöhäkatolisia. Mutta
voimmeko siitä päättää, että itse Helka-juhlan menot ovat näiden
runojen kanssa samanikäisiä.
Uusimmassa tämän aineen tutkimuksessa t:ri Niemi vastaa kysymykseen
kieltävästi. Hänen esiintuomansa perusteet ovat lyhyesti
seuraavat.[179]
1. Jos juhla olisi katolisen papiston alkuunpanosta syntynyt, olisi
siihen pitänyt jäädä kirkollinen leima; mutta mitään jälkiä litanioista
tai hengellisistä virsistä ei siinä tavata, päinvastoin ovat juhlassa
esitetyt laulut tavallisia kansanrunoja.
2. Jos papisto olisi tahtonut panna juhlakulkueen toimeen, olisi toinen
lähempänä Sääksmäen kirkkoa oleva iso kylä, Huittula, soveltunut paljoa
paremmin siihen tarkoitukseen, kuin kaukaisempi Ritvala.
3. Jos tapa olisi kirkon synnyttämä, pitäisi sen olla yleinen.
4. Itse papistosta on lähtenyt se käsitys, että Helkajuhla "vanhana
pakanallisena menona" olisi hävitettävä, niinkuin Gottlundin
kertomuksesta näkyy.[180]
5. Myös kansa väittää, että juhla on ollut olemassa "maailman alusta"
tai ainakin kylän perustamisesta saakka.
6. Se kansan käsitys, että pellot lakkaavat kasvamasta, jos näitä
menoja ei ylläpidetä, viittaa pakanuuden aikuiseen kevät-uhrijuhlaan
maanviljelyksen menestykseksi.
Viimeksi mainittua väitettä kuitenkin vastustaa t:ri Niemen
tiedonanto toisesta epäilemättömästi katolisaikuisesta ja papiston
toimeenpanemasta juhlakulkueesta meidän maassamme. Oravaisissa
Pohjanmaalla muistellaan olleen tapana hyvän vuodentulon
saavuttamiseksi kulkueessa kantaa ympäri pitäjän entisessä kirkossa
säilytettyä pyhän Martin kuvaa, silloin kun lähinnä olevat pellot
olivat kylvetyt, samalla messuten ja litaniaa laulaen.[181] Aivan
luonnollista onkin, että katolisena aikana, yhtä hyvin kuin
pakanallisena, maata viljelevän kansan pyhät menot etupäässä
tarkoittivat maankasvun menestystä. Huomattakoon tässä yhteydessä myös
pieni piirre eräässä Mataleenan virren tanskalaisessa toisinnossa, joka
päättyy säkeihin:[182]
Mataleena nyt istuvi taivaassa,
Ja rukoilee kaikkien puolesta:
Jyvän puolesta, joka on oraana,
Että hyvin se kasvaisi pellolla j.n.e.
Mitä tulee kansan omiin arveluihin juhlastansa, niin on huomattava että
kansan muisti tapahtumien suhteen yleensä rajoittuu pariin, kolmeen
sataan vuoteen ja että se etenkin kaukaisempiin ajanmääräyksiin nähden
on pettäväinen.
Yhtä vähän luotettava on 1700 luvun papiston käsitys siitä, mikä on
pakanuudenaikuisena pidettävä. Että he selvästi katolisiakin muistoja
vainosivat muka "pakanallisina", on aivan ilmeistä. Tähän nähden myös
vaatimus, että Helka-juhlan pitäisi olla yleisemmin säilynyt,
ollaksensa kirkon synnyttämä, kadottaa merkityksensä.
Samoin raukeaa kysymys, miksi ei kirkkoa lähempänä olevassa Huittulan
kylässä ole Helan huutamisen tapaa säilytetty. Ettei sekään aikoinaan
liene aivan osaa-ottamaton ollut, osoittanee kukaties Lönnrotin kuulema
sananlasku, jossa Ritvalan Helka ja Huittulan vainio rinnatusten
mainitaan.
Ritvalassa vietetyn juhlan katolista alkuperää ei myöskään vastusta,
että sen virret ovat kansanrunoja. Milloin kansan keskiaikaisissa
pyhäkulkueissa sallittiin ottaa osaa lauluun, sai se laulaa omalla
kielellään ja omia sävelmiään. Läheisenä esimerkkinä kansanlaulun
käyttämisestä rukouksenkin tavoin mainittakoon pyhän Yrjänän virsi
(_sancti Örjans visa_), jota Ruotsalaiset lauloivat ennen Brunkebergin
taistelua 1471; siinä voitettuaan Tanskalaiset Sten Stuure vanhempi
vielä rakensi pyhälle Yrjänälle erityisen alttarin Tukholman
Isoonkirkkoon 1488.
Mutta pääasia on, että Helka-juhlan menoihin on jäänyt kirkollinen
leima. Sitä eivät todista ainoastaan alku- ja loppusanoihin jääneet
viittaukset: "Jumalan joukossa" kuljettamisesta, "Jumaloihin menosta",
kukkien siroittamisesta ja tuomen lehvien taittamisesta, joita on
edellä koetettu selittää, vaan ennen kaikkea niinkuin professori Eliel
Aspelin on suullisesti huomauttanut, itse juhlan menoissa kulkueen
edestakaisin käydessään muodostama risti.
Mutta, muistuttaa t:ri Niemi, mitenkä on tältä kannalta käsitettävä se,
että juhlakulkue lopulta nousee mäelle kokkoa polttamaan yötä vasten?
Kirkkoko olisi ohjannut kansaa mäille, joilla juuri pakanuudenaikuiset
pyhät paikat sijaitsivat? Tähän voi tosin huomauttaa, että katolinen
kirkkokin mielellään valitsi näkyviä paikkoja kappeleitansa ja
ristinkuviansa varten. Vaan myönnettävä on, että Hela-valkeitten
polttaminen -- vaikkei sitä vielä ole perinjuurin tutkittu -- hyvin
saattaa olla pakanuuden ajoilta johtunut tapa.
Solmu ei liene tässäkään tapauksessa ratkaistava muulla kuin
yksinkertaisesti poikkipanemalla: katolinen pyhäkulkue virsineen ja
menoineen, joka samoaa vuoren ohitse, on eroitettava vanhemmasta
vuorella pyhitetystä kokkovalkeasta, jonka ympärillä ei näitä virsiä
enää laulettu.
Alkuperäiselle pyhäkulkueelle täytyy ajatella ainoasti yhtä määrättyä
päivää vuodessa ja semmoiseksi soveltuu Helka-juhlan pääpyhä Helluntai,
joka on samalla koko Sääksmäen pitäjän vanha kirkkopyhä. Oliko
aikoinaan pyhäkulkuekin yhteinen kaikelle pitäjälle vai ainoasti
erityiselle kylälle, ja kulkivatko jälkimmäisessä tapauksessa
Ritvalaiset "jumaloihin" aina kirkolle asti vai oliko heillä pienempi
pyhäkkö omassa kylässään, ovat kysymyksiä, joihin tuskin voitaneen
toivoa täyttä selvitystä. Mutta epäilemätöntä on, että pyhäkulkueen
yhdistäminen Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla vielä
tavattavaan "Hela-valkeitten" polttamiseen on juuri säilyttänyt tämän
kulkueen menoineen ja lauluineen viime aikoihin asti Sääksmäen Ritvalan
kylässä.
11. Hämäläisen runon rakenne.
Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja
kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen,
kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän
kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.
Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme
nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska
runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken
lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää
karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen,
sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin
osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä
eivät voi täyttää.
Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan,
voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:
Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
Kanssa _kahdeksan_ kesää,
Ynnä _yhdeksän_ suvea (Ink. 8-9);
Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).
Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa
paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin
Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt
joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:
Kiesuksen jalat _pesevi_;[184]
Pane minua, minnes _tahot_;
Kanssa _kaheksan_ keseä, --
Ynnä syksyä _yheksän_;
Niin sä _lähe_ lentämähän.
Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan
ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan
aivan yhtä hyvin suoriutuu.
Helka-virsille ominaisia kielellisiä ilmiöitä, joita runonrakennuksessa
tulee lukuun ottaa, on vielä huomattava ääntiöiden keski- ja
loppuheitossa. Murteellinen keski-heitto esiintyy verrattain harvoin:
Inkerin virressä _voit'tu_ (= voitettu, v. 19) ja _an'ttu_ (= annettu,
v. 58). Yleisempi on runomittaan vaikuttava loppu-i:n heitto.
Supistuvaisten verbien imperfektissä se on aivan tavallinen: rupes
(Mat. 60), hikos ja leikkas (Loppus. 28, 39, 40); varas se (Ink. 2)
voisi kuitenkin yhtä hyvin olettaa kuuluneen varasi, ja säe: "Karkas
siihen kataja kaunis" (Loppus. 35), olisi parempikin muodossa:
Karkasi kataja kaunis,
jos tälle nähtävästi myöhäsyntyiselle säkeelle on annettava
todistusvoima.
Yhtä selvä on loppu-i:n käyttämättömyys toisen persoonan suffiksissa:
elkiäs (Mat. 47), orihis (Ink. 49), poika-lastas (Mat. 49), muotohitses
(Ink. 15); ainoasti kaksi- ja lyhyttavuisen sanan yhteydessä esiintyy
kerran -si pääte:
Isäsi ikäinen paimen (Mat. 43).
Ensimmäisen persoonan suffiksissa sitävastoin on loppu-i useammin
säilynyt; säännöllisesti yksi- ja kaksitavuisissa sanoissa: vyöni (Ann.
19), sikani (Ann. 13), kannuni (Mat. 30),[185] vaihdellen
kolmetavuisissa: kuolleheni (Ink. 11), Lalmantini (Ink. 39), mutta
hamehen' (Ann. 17),[186] ja samoin nelitavuisissa, vaikka päinvastoin:
veljykäisen' (Ink. 48), näärämiehen' (Ink. 53), pellopaitan' (Ann. 15),
kauppamiehen' (Ann. 23), mutta pahempatani, parempatani (Ink. 13-14),
siis riippuen ensi tavuun ääntiön pituudesta.
Näitä kielellisiä seikkoja lukuunottaen ei Helka-virsistä ole
löydettävissä monta varsinaisesti virheellisenä pidettävää säettä.
Lyhyt ensi tavuu nousussa tavataan tosin muutamia kertoja:
Sano kaikki, _mitäs_ tiedät (Mat. 48);
Siit _olis_ pappi paras tullut (Mat. 58);
Jos sa lienet _kala_parvi (Ink. 37).[187]
Mutta nämät harvat virheet voivat olla myöhemmin runoon tehtyjä.
Ainakin kolmannen säkeen voi Inkerinmaan toisinnoista päättäen arvata
alkuaan kuuluneen:
Jos lienet kalainen parvi.
Toiselle löytyy Leinon lesken runossa alkuperäisempi muoto. Ja
ensimmäisen on Lönnrot kukaties oikein korjannut, muuttamalla
Kantelettaressa mitäs sanan muotoon minkä. Sitä paitsi eivät paraatkaan
itäsuomen runoseudut ole vapaita juuri tämäntapaisesta runomitaliisesta
virheestä. Liian raskas tai kevyt ensi tavuu tavataan myös toisinaan,
esim.
Kolmannen kaivoit karkehesen (Mat. 52)
ja
Se muuttui neiden l. Kestin haaksi (Ann. 8, 10).
Vaan siinä onkin sitten melkein kaikki, mitä voi muistuttaa
Helka-virsien runomittaa vastaan.
Mitä alkusointuun tulee, niin säe semmoinen kuin
Hänen kulta-kruunullansa (Mat. 11),
edellyttää kr-yhtymän säilymistä sanan alussa. Lönnrotin yritys
Kantelettaressa muuntaa sitä enemmän itäsuomalaiseen äänneasuun:
Hänen kulta-ruunullansa,
sen selvästi osoittaa.
Säkeen kerto on Helka-virsissä aivan yhtä säännöllinen kuin missä
muissa Suomen runoissa hyvänsä. Se on paikoittain kolmin- ja kerran
(Alkusanoissa) kuusinkertainen. Runollista köyhyyttä siinä ei suinkaan
tunnu. Viimeinen syytös kielen virheellisyydestä näissä virsissä on
vaikea ymmärtää muuten, kuin että se tarkoittaa kirjaanpanojen
vaillinaista ja virheellistä asua taikka myöskin niitä väännöksiä,
jotka ovat syntyneet vanhojen, jokapäiväisestä käytännöstä pois
joutuneiden sanojen ja muotojen väärinkäsityksestä. Mutta että
Helka-virsiä sepittäessä olisi tehty kielivirheitä, ei voitane millään
todistaa, jos semmoista voidaan ajatella edes mahdolliseksi, kun on
kysymys kansanrunoilijasta ja hänen omasta kotimurteestaan.
Muodollisessakin suhteessa Hämäläisten runous, mikäli sitä Helka-virret
edustavat, siis hyvin pitää paikkansa karjalaisen runon rinnalla.
Mitään esteitä ei runomitta ole voinut panna sen kehittymiselle.
Mikä sitten on päävaikuttimena hämäläisten ynnä yleensä
länsisuomalaisten runojen vähäisempään lukuun, joka itäsuomalaisiin
verraten on ilmeinen? Epäilemättä runoalueiden maantieteellinen asema
sekä runojen leviämisen suunta lännestä itään. Siten on kahden puolen
Karjalan kannasta kokoontunut suurin osa sekä länsisuomalaisista että
virolaisista runoaineksista, joihin lisäksi tulevat vielä Karjalaisten
omat luomat, länsisuomalaisia kuitenkin tuskin lukuisammat. Ja koko
tämä kolminkertainen runoaalto on vyörynyt kapeassa uomassa "kahden
Karjalan" välillä; savolaiselle alueelle on siitä ainoasti heikko
sivulaine ulottunut ja länsisuomen runoalue on siltä jäänyt milt'ei
kokonaan hedelmöittämättä.[188] Virossa on tosin heikko vastavirtakin
idästä länteen huomattavissa niiden harvojen länsisuomalaisten ainesten
suhteen, etupäässä loitsujen, jotka ympäri Suomenlahden Inkerinmaan
kautta ovat sinne kiertäneet. Mutta Viron puolella on milt'ei joka
ainoassa pitäjässä runolaulu viime aikoihin asti elänyt. Sitävastoin
Länsi-Suomessa jo 1600 luvulla, jolloin Käkisalmen läänin ja
Inkerinmaan yhdistettyä Ruotsin valtakuntaan, Virosta Karjalaan kulkeva
runovirta oli voimakkain, alkoi vanha runo väistyä hengellisten virsien
ja uudempien kansanlaulujen tieltä.[189] Lukuunottamatta lasten
tuuditus- ja leikkirunoja sekä loitsulukuja, joita käytännöllinen tarve
on ylläpitänyt, on aniharva runo Länsi-Suomessa muuten kuin jonkun
erityisen aiheen johdosta 1800 luvulle tallentunut.[190] Säilyttävänä
aiheena on ollut joskus paikallinen muisto, esim. Elinan surma
Vesilahdella, toisinaan joku vuosittain vietettävä juhla, niinkuin
voimme nähdä Länsi-Suomessa monin paikoin lauletusta Tapanin virrestä
sekä juuri esitetyistä Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virsistä.
II.
Historialliset runot.
1. Suomen kansan historiallinen käsitys.
Kuuluisa italialainen oppinut _Domenico Comparetti_ on tunnetussa
Kalevalan tutkimuksessaan lausunut mielipiteenänsä, että Suomen kansan
runoudessa kokonaan puuttuu historiallinen käsite. "Katolisella ajalla
on tosin muutamiin uskonnollis-historiallisiin tapauksiin runomuoto
sovitettu, sekä myöhemmin, jälkeen uskonpuhdistuksen, joihinkuihin
maallisenkin historian tapahtumiin; mutta ne aineet ovat vähäisiä ja
vähäpätöisiä; vanha kertovainen sankarirunous, Kalevalan runous, on
jäänyt ulkopuolelle historiaa. Suomalaisten muinaiset kosketukset
germaanilaisten ja liettualais-slaavilaisten kansojen kanssa, joista
kielitutkimus tietää kertoa, ovat sille tuntemattomat; vanhojen
skandinaavilaisten viikingien ryöstöretket suomalaiselle alueelle ja
suomalaisten kostoretket Ruotsin puolelle ovat siltä unohtuneet; myös
Novgorodin vaiheet, joissa Suomalaisilla oli niin suuri osa,
Ruotsalaisten valloitukset Suomessa, alituiset ja kiihkeät taistelut
Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tämän maan omistamisesta sekä
Suomalaisten osanotto niihin, kahtia jakaantuneina, vieläpä
Suomalaisten vanhat keskenäiset, Hämäläisten ja Karjalaisten väliset
kiistat, ovat kaikki jääneet ilman vähintäkään muistoa Kalevalan
runostossa. -- -- Ainoa todellinen kansa, joka siinä kuvastuu, ovat
Lappalaiset. -- -- Mutta sekin ajatus, että Kalevalassa olisi kaikua
entisistä kahakoista eteenpäin tunkeutuvien Suomalaisten ja heidän
tieltään pohjoiseen päin väistyvien Lappalaisten välillä, on
ehdottomasti hylättävä."[191]
Historiallista hänen mielestään Kalevalan kertovaisissa runoissa ei ole
mitään muuta kuin Suomalaisten ja Lappalaisten välinen _kilpailu
loitsutaidossa_, joka selvimmin Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulannossa ilmenee. Syynä tähän historiallisen aineksen
puutteesen hän pitää Suomalaisten shamanismin eli noitauskonnon, joka
kiinnittää koko huomion henkimaailmaan, niin ettei todellisille
oloille, teoille ja tapahtumille riitä harrastusta.
Voisi mennä vielä pitemmälle ja kieltää Kalevalalta senkin
historiallisen perustuksen, joka tässä on sille kuitenkin myönnetty.
Väinämöisen kanssa kilpaileva Joukahainen ei näet milloinkaan esiinny
"Lappalaisena" kansanrunoissa. Säkeet:
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
esiintyvät rinnan vasta Uudessa Kalevalassa ja ovat Lönnrotin
yhdistämiä.[192] Yhtä vähän todistava on kertomus "laihasta pojasta
Lappalaisesta", joka Väinämöiselle pitää viikoista vihaa ja
ylenkauvaista kadetta sekä yrittää häntä ampumaan; sillä sitä ei
missään tavata itsenäisenä runona, vaan on se myöhempi luomisrunoon
liittynyt kasvannainen. Se johtuu nähtävästi eteläisemmästä "Lauri
Lappalaisen" runosta,[193] jossa samoin oravaa ammuskellaan ylitse,
alitse ja viimein kohti.[194] Lisäksi on huomattava, ettei
Sampo-runoissakaan, joissa kuitenkin lähinnä luulisi jotain
historiallista piilevän, Lappi käsite Pohjolan rinnalla esiinny
useammin kuin kerran Vanhassa ja kaksi Uudessa Kalevalassa,
kumpaisellakin kerralla Lönnrotin sovittamana.[195]
Mutta samalla kuin Kalevalan kertovaisilta runoilta on riistetty se
historiallinen merkitys, että ne kuvaisivat edes Suomalaisten ja
Lappalaisten henkistä voittosilla oloa, kumoutuu myöskin selitys, joka
perustuu Suomen kansassa oletettuun erityiseen luonteentaipumukseen.
Shamanismiksi nimitetään Siperian kansojen ja sen johdosta myös
suomalais-ugrilaisten pakanallista uskontoa, mutta sama noita- ja
henkiusko tavataan vielä Afrikassa ja Amerikassa ja on se aikoinaan
ollut Euroopankin, niinkuin koko maailman kansojen yhteisenä uskonnon
muotona. Loitsurunous on tosin jotain Suomen kansalle erikoisempaa,
vaan jo se seikka, ettei sitä Lappalaisilla juuri nimeksikään ole,
varoittaa sitä pitämästä alkuperäisen shamanismin ilmauksena. Kun vielä
ottaa lukuun, että Ruotsalaisilla on samansisältöisiä, jos kohta
lyhyt- ja suorasanaisia loitsulukuja, niin Suomen kansan ylen runsas
loitsurunous on pikemmin pidettävä todistuksena sen taipumuksesta
runollisuuteen. Ilmeneehän sama taipumus myös sananlaskujen ja
arvoitusten, osaksi satujenkin, pukemisessa suomalaisen runon muotoon.
Syynä siihen, ettei Kalevala esitä ainoatakaan senaattori Comparettin
luettelemista historiallisista tapahtumista, on hyvin yksinkertaisesti
sen runojen myöhemmyys. Kalevalan kertovaisten runojen joukossa on
tuskin yhtään, josta sen näennäisesti pakanallinen leima ei tyystemmin
tutkiessa ikään kuin haihtuisi; 1300 luku on aikaisin, mihin
toistaiseksi millään varmuudella voidaan päästä.
Vertauksen vuoksi huomattakoon, mitä etevä ranskalainen
tutkija _Gaston Paris_ lausuu muualla Euroopassa kansan suussa
säilyneistä kertovaisista runoista. Osoitettuaan että Ranskan
kansanlauluilla (chansons), joihin myös Katalonian (cansons) ja
Pohjois-Itaalian (canzoni) läheisesti liittyvät, on vielä vastineensa
Varsinais-Espanjassa (romances), Ranskan Bretagnessa (gwerziou),
Englannissa ja Skotlannissa (ballads), skandinaavisissa maissa
(kämpeviser), Alankomailla ja Saksassa (Volkslieder) sekä Kreikassa
ynnä slaavilaisilla alueilla, hän lisää:[196] "Minä tahdon vaan
muistuttaa, ettei mikäli tiedän ainoakaan mainituista runoryhmistä ajan
puolesta huomattavasti eriä siitä, minkä olen luullut voivani
ranskalaiselle määrätä; kritiikki on niiden ajanmääräyksiä vienyt
vähitellen likemmäksi meidän aikaamme. Lukuunottamatta yksityisiä
poikkeuksia, joista on varmat todisteet vaadittava, sopii sanoa,
että koko tämä lyyrillis-eepillisen runouden erinomainen kukoistus
puhkesi ilmi Euroopan eri maissa melkein samoihin aikoihin, s.t.s.
viidennellätoista tai aikaisintain neljännellätoista vuosisadalla." Ei
mikään estä meitä tähän lausuntoon pääasiallisesti yhtymästä myös
Suomen kansan runoihin nähden.
Jos siis tahdomme varmalla perustalla arvostella Suomen kansan
historiallista käsitystä, on meidän täytymys rajoittua keskiajan
loppupuoleen ja uuden ajan alkuun. Osoittavatko niiltä ajoin
säilyneet, tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta? Siihen
kysymykseen vastaaminen vaatii ennen kaikkea näiden runojen
yksityiskohtaista tarkastusta.
2. Piispa Henrikin surma.
Aikaisin historiallinen tapahtuma, jota meille kansanruno kuvaa, on
Suomen ensimmäisen kristinopin saarnaajan, piispa Henrikin surma. Missä
määrin tämä kuvaus on historiallinen, käy paraiten selville, jos
tarkastelemme niitä lähteitä, joista tietomme piispa Henrikistä
johtuvat ja joista runokin silminnähtävästi on ammentanut.
Vanhin tiedonlähteemme[197] on pyhän Eerikin latinankielinen
elämäkerta, kirjoitettu niinkuin myös runomitallinen vuorolaulu samasta
aineesta luultavasti vuoden 1273 tienoilla, jolloin hänen maalliset
jäännöksensä suurilla juhlallisuuksilla siirrettiin Upsalan uuteen
tuomiokirkkoon. Siinä tosin vain sivumennen kerrotaan, mitenkä tuo
kuulu Ruotsin kuningas koottuaan sotajoukon ja otettuaan mukaansa
Upsalasta autuaan Henrik piispan, suuntasi retkensä Suomalaisia vastaan
ja mitenkä hän voitollisena palasi, _jätettyään tänne mainitun autuaan
Henrik piispan, joka sittemmin täällä saavutti marttyyri-kruunun_.
Vähäistä myöhempi on pyhän Henrikin oma elämäkerta, joka on niinikään
latinankielellä sekä suorasanaisena että runomitallisena säilynyt.
Kokoonpantu on sekin kirkkopalvelusta varten, kolmannentoista
vuosisadan lopulla, jolloin tämän Suomen kansallispyhimyksen jäännökset
tuotiin Nousiaisista Turkuun. Mutta vaikka siinä luonnollisesti
kertomuksen päähenkilöön on koko huomio kiinnitetty, ei siitä
merkillistä kyllä löydä mitään todellista tiedonlisää, paitsi että
hänen mainitaan olleen Englannista syntyisin. Eerikin elämäkerran
laihat lauseet ovat siihen otetut milt'ei sanasta sanaan ja höystetyt
tyhjillä koruloruilla, jotka ainoasti kirjoittajan tietämättömyyttä
todistavat.[198] Piispa Henrikin surmaan on kyllä syykin ilmoitettu
seuraavin sanoin: "Kun hän puuhasi Suomen kirkon rakentamista ja
vahvistamista, viisaasti ja uskollisesti, tapahtui että hän erästä
miehentappajaa teon kauheuden tähden tahtoi rangaista kirkkokurilla,
jotta ei liiaksi helppo anteeksisaanti yhä yllyttäisi rikoksiin.
Mainittua autuuden apukeinoa tuo onneton verenvikainen halveksi ja
lisäsi vaan lopullista tuomiotaan, vihaa pitäen sille, joka häntä
terveellisesti ojensi. Niinpä kelvoton karkasi oikeuden pitäjän ja
hänen oman autuutensa innostelijan kimppuun, jonka julmasti surmasi."
Jo Porthan kuitenkin huomauttaa,[199] mitenkä mahdoton on olettaa
moisen raa'an pakanan siihen aikaan välittäneen mistään kirkon
hengellistä rangaistuskeinoista.
Vielä vähemmän tosiasiallista on tietysti siinä ihmetöiden luettelossa,
joka pyhäin elämäkertaa säännöllisesti seuraa. Mainittavat niistä ovat
ainoasti kaksi ensimmäistä, jotka myös kansanrunoon ovat vaikuttaneet.
Kun murhamies -- latinankielisessä legendassa aina nimetön[200] --
palaa kotiinsa, kehuen että oli karhun tappanut, tavoittaa hän
päästänsä hiippaa, jonka oli ryöstänyt surmatulta piispalta; vaan
silloin seuraavat mukana kiinni tarttuneina pääkallon nahka ja liha.
Seuraavana keväänä -- piispa Henrikin surma kuvataan tapahtuneeksi
talvella -- löytyy hänen poikki hakattu sormensa sormuksen kera
jääpalaselta, jonka päällä korppi koikkuu.
Kansan suusta muistiin pantuna tavataan pyhän Henrikin legenda ensi
kerran ruotsinkielisessä käsikirjoituksessa, joka on päivätty
Nousiaisten pappilassa 18 p. Toukok. 1674. Allekirjoittaja on pastori
Albertus Daavidinpoika, joka ilmoittaa sen muistiin panneensa
vanhojen ihmisten suupuheitten mukaan.[201] Tarkastusmatkallansa
Pohjois-Suomeen[202] oli pyhä Henrik Nousiaisten pitäjässä Killaisten
kylässä joutunut Lalli nimisen talonpojan kotiin tämän poissa ollessa
ja pyytänyt ruokaa, juomaa y.m., tietysti rehellistä maksua vastaan.
Mutta Lallin emäntä oli ollut kovin raaka ja epäystävällinen, vastannut
hänelle hävyttömästi ja tykkönään kaikki kieltänyt. Sen vuoksi oli pyhä
Henrik antanut palvelijoilleen käskyn ottaa väkisin, vasten tämän
tahtoakin, mitä tarvitsivat, vaan jättää ottamastaan kunnollisen
maksun; jonka he olivat tehneetkin ja lähteneet tiehensä. Kun sitten
isäntä renkinensä oli palannut metsästä, oli emäntä alkanut pahoin
panetella pyhää Henrikiä, että hän oli ottanut ruokaa, juomaa y.m.
väkisin ja jättänyt lastuja sijalle maksusta. Tästäpä julmistuneena ja
kiukustuneena oli Lalli renkineen lähtenyt häntä takaa ajamaan ja
tavoittanut Kiulon järvellä, kahdeksan peninkulman päässä Nousiaisista,
siellä murhannut hänet ja lyönyt kuoliaaksi. Siinä oli hän myös ottanut
pyhän Henrikin hiipan, pannut sen päähänsä sekä palannut iloiten ja
riemuiten kotiinsa. Vastaan tuleva emäntä oli häntä tervehtinyt ja
kummastellut:
"Custa Lalli lakin saanut,
Mies paha hyfven hytyrin?"
Samassa oli Lalli tavoittanut hiippaa päästänsä, jolloin nahka ja tukka
pääkalloa myöten oli seurannut mukana. Vielä kerrotaan pyhän Henrikin
seuruelleen tiellä ennustaneen kuolematansa ja sen johdosta neuvoneen
palvelijoillensa, että ottaisivat pari iestämätöntä nuorta härkää ja
antaisivat niiden vetää hänen ruumistaan; mihinkä nämät ensin
seisahtuisivat, siihen oli merkiksi risti pystytettävä, jommoinen
seisookin Nousiaisissa Repolan pellolla; kuhunka sitten laskeutuisivat
makuulle, siihen hän olisi haudattava ja hänen ainaiseksi muistokseen
rakennettava kirkko, joka on juuri pyhän Henrikin nimikko Nousiaisissa.
Viimeksi mainitaan, mitenkä hänen kuolemansa jälkeen Juhannuksen aikaan
sokea ukko poikansa kera oli soutanut yli Kiulon järven, jolloin poika
oli nähnyt korpin jääpalasella jotain nokkimassa ja ilmoittanut asian
isälleen. Tämän käskystä likemmä soudettua, oli siellä näkynyt sormi
kultasormuksen kera, jonka luota korppi oli lähtenyt lentoon. Sitä oli
ukko pyytänyt poikaansa antamaan, pyyhkinyt sillä silmiänsä ja saanut
sen avulla heti näkönsä takaisin.
Muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi sama tarina painettuna
latinankielellä Turun papin Andreas Hasselqvistin väitöskirjassa
_Rosa orbis arctoi_ 1682. Eroavaisuuksista siinä huomattakoon: pyhällä
Henrikillä on seurassaan ainoasti yksi tulkkinsa, jonka käskee jättää
kolmenkertaisen raha-arvon väkisin ottamiensa elintarpeitten sijalle;
Lalli yksin ajaa häntä takaa ja huutaa hänelle jälkeen, jolloin hän jää
odottamaan ja paljastaa päänsä tervehtiäkseen; Lalli lyö hänet
kuoliaaksi kirveellä, iskien samalla peukalon poikki kohotetusta
kädestä; läheisestä kylästä lainattu härkäpari päästettynä vapaasti
kulkemaan vasta kolmannella kerralla pysähtyy Nousiaisten kirkon
paikalle.
Tässäkin, samoin kuin kuin edellisessä, tavattavat suomenkieliset
säkeet:
"Custa Lalli Lakin saanut,
Häijy Mies Hyvän Hytyrän?"
viittaavat siihen, että kertomus ainakin osaksi on ollut alkukielellä
runomitallinen.
Varsinainen todistuskappale suomalaisen runon olemassaolosta ilmestyi
kuitenkin vasta Gregorius Halleniusen maisteriväitöksessä Mynämäen
kihlakunnasta 1741.[203] Se sisältää ne sanat, joilla piispa Henrik
ennen kuolemaansa puhuttelee seuralaistansa eli tulkkiansa:[204]
Minun piltin piscuhuni,
Ot' mun luuni lumelda,
Pane silki säckihin.
Ot' sitt' vähäiset häriät,
Jotc' eij ijkän ikes ollet,
An vapana vaelda,
Äl' heit' estä erhetyxist,
Cuhung' ensist seisatt[a]vat,
Sijhen risti rakettackon;
Toisen cusa tavottawat,
Cappel caunis tehtäkön;
Colmannen cusa Kerran,
Kirco coconans coottacon,
Mina sisälle pandacon.
Selityksessä sanotaan härkien toisen kerran pysähtyneen Moision kylän
läheiselle mäelle ja kolmannen kerran Nous-Mäelle.
Samat säkeet tavataan myös toisessa runonkatkelmassa, joka löytyy
käsikirjoituksena Porthanin jälkeenjääneitten paperien joukossa.[205]
Niiden edellä käy pyhän Eerikin varoitus:
"Minun velien Henrich,
Älä mene maalle Suomen!
Kyll sin on monda menny,
Mutt ei ole jälle tullu,
Eikä paljo palainut;"
(johon pyhä Henrik vastaa):
"Osotan liha Jumalani,
Näytän kalkin Kaunin,
Eiköst he hävene häjy."
Vielä on tässä kirjaanpanossa säilynyt Lallin emännän panettelu:
"Täsä olli ruotzi, trani sax[a],
Hän otti leippä u[u]ni pääld,
Heitti lastuja sian,'
Otti olta tynyrist,
Paiskais mulda tapill,
Otti heiniä ladost,
Heitti lastuja sian,"
ynnä kuvaus Henrikin takaa-ajosta:
Lalli otti Laakaris,
Benti pitkän keihäs,
Ja Ouleva ison otas.
Ruotsinkielisessä alkuselityksessä luetellaan niinikään Lalli, Bendt,
Oloff veljeksinä, jotka ovat kotoisin Nousiaisten Alakylästä Rankilan
tilalta. Lopuksi mainitaan kolmeviikkoisen lapsen lausuneen nuo sanat:
"Mistä Lalli -- --?"[206]
Ensimmäisen jotenkin täydellisen kirjaanpanon piispa Henrikin
surmarunoa julkaisi Porthan selityksissään Paavali Juustenin piispain
kronikkaan.[207] Sille omituisista piirteistä on huomattavin, että
Lallin emännällekin on annettu nimi: Kerttu (Chertu). Hänen
panetellessaan Lallille "Hämehen Heinirichiä", sanoo paimen patsahalla
hänet valehtelijaksi. Sama paimen on Lallin vastassa, hänen palatessaan
kotiin piispan lakki päässä ynnä sormus sormessa, joita molempia
koettelee irti kiskoa. Tämän ilmoitetaan olevan Hämäläis-Suomalaisille
tunnetun runon,[208] jota vastoin kaikki edellä mainitut runokatkelmat
ovat varsinaisesti länsisuomalaisia.
Tämä kappale oli myös ainoa, joka oli Lönnrotilla käytettävänä
Kanteletarta kokoonpannessaan (III. n:o 7). Mutta 1856 vuoden
Suomi-kirjaan painatti Lönnrot kaksi uutta toisintoa, jotka ylioppilas
T. Reinius oli muutamaa vuotta ennen löytänyt runonkeräysmatkallansa
Etelä-Pohjanmaalla. Ne ovat viime vuosisadan käsikirjoituksia,
Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin tallentamia. Toinen,
lyhyempi niistä on tämän isän Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin
omalla kädellä muiden kokoomainsa runojen joukkoon kirjoittama; toinen
täydellisempi on jonkun talonpojan painokirjaimien mukaan paperille
piirtämä.[209]
Jälkimmäiselle löytyy yliopistomme kirjastossa siinä määrin yhtäpitävä
vastine, että molemmat voivat olla ainoasti jäljennöksiä samasta
alkuperäisestä, Viimeksi mainittu, prof. E.N. Setälän ensi kerran
julkaisema,[210] on Andreas Israelinpojan Kampin eli Heikkilän kopioima
v. 1739 joulunpyhinä Heikkilän talossa jossain Vaasan puolella
Pohjanmaalla. Toisiinsa vertailemalla saamme niille seuraavan yhteisen
äänneasun.
Kaksi oli pyhää miestä,[211]
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljestä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
Toinen maalla vierahalla.
Pian kasvoit pinnelliset,
Yksin voilliset ylenit.
Lapsi maalta vierahalta,
Se oli herra Henterikki;
Vaan joka Ruotsisa yleni, 10
Se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Henterikki
Eerikillen veljellensä:
"Läkkämme Hämehen maallen,
Maallen ristimättömällen,
Paikallen papittomallen,
Kivikirkkoja teettämähän,
Kappelita rakennuttamahan."
Sitten Eerikki ritari 20
Sanoin lausui, suin puheli:
"Veikkoseni, vaimon poika!
Paljon on sinne mennehitä,
Ei paljon palannehita,
Enämpi evännehitä." --
"Toki lähden, en totelle.
Jos minä tapettanehen,
Maan kuningas kaattanehen,
Toinen jäänevi jälillen."
Sitten herra Henterikki 30
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korkuhinen!
Ota korjani kodasta,
Pane korja kohdallensa,
Perällensä pienikirja,
Anturoillensa aseta.
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen.
Maatajouhi maltaisilta. 40
Aisat tammiset aseta,
Ohjat suoniset ojenna,
Pane ränget mursunluiset,
Valjahat majavaamiset,
Harman kaulan kahden puolen.
Pane luokka kynnäppäinen
Harjallen hyvän hevoisen."
Sitten herra Henterikki
Ajella karuttelepi.
Virman peuroja viritti 50
Jälisänsä juoksemahan,
Latoi se lauman laulajita
Päänsä päällen lentämähän,
Otsaansa virvottamahan;
Karhu oli rautakahlehisa,
Teeri rautainen kukersi;
Karhun rautaisen kidasa;
Jänöin valkoisen hypitti
Edesänsä filtin päällä.
Sanoi piltti pikkuruinen, 60
Vantti vaaksan korkuhinen:
"Jo minun tulepi nälkä."
Sanoi herra Henterikki:
"Jo pian taloi tulepi
Lalloila takaa lahden.
Ota kyrsä uunin päältä
Ota olutta kellarista,
Heitä penninki sijahan;
Heinät heinähuonehesta,
Kaurat kaurahinkaloista, 70
Heitä penninki sijahan."
Paha vaimo pannahinen,
Satasyöjä sappehinen,
Sepä kirkui kiukahalta,
Parkui patsahan nenästä:
"Lahka Lalloi kotihin saapi,
Vielä se luunsi luistelepi,
Vielä päänsi päristelepi,
Suonensi sirottelepi!"
Sitten herra Henterikki 80
Kiiruhti taloista poies.
Lalloi kuin tuli kotihin,
Valehteli vanha naara:
"Poikaiseni nuorempani!
Jopa on täsä sitten käynyt
Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa!
Otti kakun uunin päältä,
Otti olutta kellarista,
Heitti tuhkia sijahan;
Heinät heinähuonehesta, 90
Kaurat kaurahinkaloista,
Heitti tuhkia sijahan."
Sivui Lalloi lahtarinsa,
Piilun pitkän kirvehensä,
Lykkäisi lylyn lumellen,
Kuin oli vuoltu, vuoleskeltu;
Syöksi kalhun kaljamallen
Kuin on talvisen jänöisen.
Lalli hihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinhiästi, 100
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvakon sijasta.
Sitten herra Henterikki
Sanoin lausui, suin puheli:
"Lalloi hihtäin tulepi
Pitkä keihäs kainalosa.
Tunsi hän tuhon tulevan,
Hätäpäivän päällen saavan:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korhuhinen! 110
Katsokkos kiven takaa --
Ei ole kilpiä kivesä --
Katsokkos takaa tammen,
Varjosta hyvän hevoisen,
Kuhunka luuni lentelepi,
Suoneni sirottelepi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Sivu kaikki kaunihista,
Aseta oroin rekehen. 120
Kuhunka orit tauvonnevi,
Siitä härkä pantakohon;
Kuhunka härkä tauvonnevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Herran Hentrikin nimehen.
Tosa on härkä tauvonnunna
Nousiaisten hietamaahan,
Hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki 130
Ensimmäinen haudattihin,
Kirkko myöskin rakettihin
Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,
Vantti vaaksan korkuhinen,
Keksinyt lumen sisältä
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla,
Ennen kuin kesäsydännä, 140
Kuin kevät oli ihana,
Jää oli järvestä sulannut, --
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jäänpalaisen päällä
Tuuli aalloisa ajeli
Sormia pyhän urohon.
Kultasormuksen keralla,
Ihmisillen nähtäväksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi,
Jotta ei suonut suuri Luoja, 150
Eikä sallinut Jumala,
Veden alle vaipumahan,
Eikä hukkahan tulemahan,
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla.
Lalli pahin pakanoista,
Julmin Juudasten seasta,
Joka tappoi pyhän miehen,
Pispan herran Henterikin, 160
Otti korkian kypärän
Pyhän miehen, pispan päästä,
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkiähän,
Meni kiltinä kotihin.
Vaimo kehräis tortillansa,
Sanoin lausui, suin puheli:
"Mistä on Lalloi lakin saanut,
Mies häjy hyvän kypärän?"
Lalli nosti lakkiansa, 170
Hiukset lakkihin imevyit,
Kaikki kamara keralla,
Luikois luusta irrallensa,
Kaikki kallosta erannui.
Loppuosa runoa, niinkuin professori Setälä huomauttaa, on myöhempi
liite, jonka runomitan äkillisestä ontumisestakin voi eroittaa.
Tuli turpa turvattomaksi,
Pää paha paljahaksi,
Nahattomaksi kuin naudan pää,
Paljahaksi pahan panna.
Sen teki suuri Luoja,
Salli väkevä Jumala, 180
Imeheksi isoiksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi.
Nyt on pispa ilosa,
Lalli piinasa pahasa.
Pispa enkelein kansa laulelee,
Ilon virttä veisailee.
Lalli Hiidesä hihtelepi,
Lylyinensä luistelepi,
Piinan savuhun sakiähan,
Sauvallansa satuttelee. 190
Pirut pahoin pistelevät,
Helvetin heltehesä
Sielu parkaa vaivailevat,
Piinailevat hirmuisesti.
Varjele sieltä meitä vaka Jumala,
Ja estä totinen Luoja,
Saata salihin taivahasa,
Ilohon ijankaikkisehen,
Päästä häjystä mailmasta.
Mutta muussa runossa ei ole monta virheellistä säettä. Paitsi neljää
säettä (vv. 132, 157, 159, 172), joissa samoin kuin muutamissa
Helka-virsienkin säkeissä on lyhyt pääkorollinen tavuu nousussa, on
ainoasti toiset neljä (vv. 18-19, 54, 153), jotka eivät mitenkään
näy runomittaan mahtuvan. Merkillistä on, että näissä kaikissa
esiintyy kolmannen infiniitivin illatiivi -mahan, joka Hämeen ja
Etelä-Pohjanmaan murteissa esiintyy myös lyhennettynä _-h-n_
päätteisenä. Mainitut säkeet ovat siis mahdollisesti korjattavat:
v. 54: Otsa'ansa virvottahan;
v. 153: Eikä hukkahan tulehen;
vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan
tai:
Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.
Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei
voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu
kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä,
että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä
legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300.
Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa,
että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista,
viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on
runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi
perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa
edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon
kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu
myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet
Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki
ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin
voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se
tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki"
sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon
säkeessä: "Kusta Lalli -- --".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei
tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi
ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä
korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla;
tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai
muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]
Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300
jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale
sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin _Piae cantiones_ nimisen
keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v.
1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen
Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:
suomeksi:
Jäi tännä pyhä Piispa Henrich
Pakanoit opettaman.
Jollen pahoin palcan maxoi
Lalli paha pacana,
Pyhän Piispan murhalda tapoi,
Vuodhatt veren viattoman.
latinaksi:
Sanctus praesul hic Henricus
Comes fit exilij.
Subit poenas patienter
Palmam per martyrij,
Adest lictor vehementer
Potum dans exitij.
Niinkuin näkyy on säe:
Lalli paha pacana,
jolla ei ole mitään vastaavaa latinankielisessä alkutekstissä, otettu
eteläpohjanmaalaisen toisinnon säkeestä:
Lalli pahin pakanoista (v. 157).
Mutta vielä varhaisemman ajanmääräyksen saamme, jos otamme lukuun
runomme edellä huomautetun vaikutuksen Sääkmäen Ritvalan Helka-virsiin.
Siitä arvaten voimme ainakin vuoden 1500 panna myöhäisimmäksi runon
syntymisajaksi, ja pitäen kiinni vuodesta 1300 sen aikaisimpana rajana,
emme siis erehtyne jos päätämme piispa Henrikin surman runoon pannuksi
keskiaikamme jälkimmäisellä puoliskolla. Ennen keskiajan loppua oli se
myös saavuttanut täydellisimmänkin muotonsa, yllä painetun
eteläpohjanmaalaisen, johon juuri Helka-virsissä säilyneet säkeet
kuuluvat.
Selvää on, näet, ettei tätä runoa ole aina ja joka paikassa samalla
tavalla laulettu, vaan että se on vaihdellut, kasvanut ja kehittynyt.
Helposti voikin eroittaa varsinaisesti länsisuomalaiset katkelmat
Hämeen Suupohjan kappaleista. Huomattakoon esim. edellisissä härkäparin
valjastaminen ja kolme kertaa seisahtuminen, joka on nähtävästi
alkuperäinen piirre; sitä vastaa yhden härän yhden kerran pysähtyminen
hämäläisessä tai ensin oriin ja sitten vasta härän uupuminen molemmissa
eteläpohjanmaalaisissa toisinnoissa.[216]
Onko piispa Henrikin surmarunoa Itä-Suomessakin tunnettu, on hyvin
epäiltävää. Tosin tavataan siellä muissa runoissa samantapaisia
säkeitä, mutta useimmissa tapauksissa voi osoittaa, ettei tämä runo ole
ainakaan suoranaisesti vaikuttanut.
Niin esim. vastaavat täydellisenä tähän painetun runon säkeitä 16-17 ja
107-108 Vienan läänin Sampo-jaksossa:[217]
Tuonne tuuli tuuvitteli
Pimeähän Pohjolahan
_Paikoille papittomille,
Maille ristimättömille_.
Jouvuin puulle pyörivälle,
Varvalle vapisevalle,
_Jo tunnen tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan_.
Mutta edellinen säepari tavataan myös lukuisissa loitsuissa, joista se
on varmaan Sampo-runoon ja mahdollisesti myös piispa Henrikin surmaan
otettu. Jälkimmäinenkin yhdistys on yleisempää laatua, kuin että se
kumpaiseenkaan runoon erityisesti kuuluisi. Virossa se esiintyy
nähtävästi oikeampaan paikkaan sovitettuna Maretan (= Marketan,
Marjatan) runossa:[218]
See tundis tusad tulema,
Hädäpäevad peale kaima,
Pani poja põesaaie j.n.e.
Hän tunsi tuskain tulevan,
Hätäpäiväin päälle käyvän,
Pani pojan pensahasen.
Niinikään säkeet 23-24 löytyvät Vuokkiniemellä Väinämöisen Tuonelassa
käynnin yhteydessä:[219]
Äiä on sinne mennehiä,
Ei paljo palanneina.
Vähä sieltä tullehia.
Vaan nekään eivät loitsurunoissa ole tuntemattomat, esim. eräässä
sotarukouksessa Kajaanin puolella:[220]
Varjele vaka Jumala,
Sorkista sotahevoisten --
Äiä on sinne mennehiä,
Vaan vähän palannehia.
Säkeillä 95-98 on vastineensa parissa Venäjän-Karjalan Hirven
hiihtorunossa:[221]
Lykkäsi lylyn lumelle
Kuin on voina vuolakkeena,[222]
Kantoi kalhunsa sivulle
Kuin on kiitävän havukan.
Lykkää lylyn lumelle,
Solahutti suopetäjän,
Kuin on ruskean reposen
Eli valkean jäniksen.
Hirven hiihtorunossa niitä ei etelämpänä löydy ja ovat ne siis myöhempi
lisäys. Etteivät ne Lallinkaan hiihdon yhteydessä ole syntyneet, tekee
luultavaksi siinä seuraava jatko. Säkeet 101-102 johtuvat näet
ilmeisesti metsästysluvuissa yleisestä säeparista:[223]
Tuli suihki suksen alta,
Savu sauvani nenästä.
Lisäksi on mainittava, että lyhyemmässä Suupohjan toisinnossa esitetään
"Hämeen Heinerikon" ja Eerikki ritarin kasvamista eri paikoissa lapsena
seuraavalla tavalla:[224]
Joka kasvoi kaupungissa,
Se kasvoi kanan munilla;
Joka Suomessa sikisi,
Suomen suurilla härillä.
Näille löytyy näennäinen vastine muutamassa Kullervo-runon
muistiinpanossa Soikkolasta:[225]
Untoi Suomessa yleni,
Söi Suomen sianlihoja;
Kaukoi kasvi Kaarostassa,
Kaarostan kananmunilla.
Säkeet ovat Kullervo-runossa niin harvinaiset, etteivät ole voineet
siihen alkuansa kuulua. Vaan yhtä satunnainen ja sopimatonkin lisäys ne
ovat piispa Henrikin runossa. Jos niillä on mitään todellista yhteyttä,
niin voi se ainoasti siitä johtua, että kumpaisetkin ovat jostain
kolmannesta runosta lainatut.
Lisäksi voisi piispa Henrikin ajon kuvaukseen, vv. 50-59, verrata
sulhasen ajon esitystä Venäjän-Karjalan häärunoissa:[226]
Kuus' oli kullaista kakoista
Vempelillä kukkumassa,
Seitsemän siniotusta,
Länkilöillä laulamassa.
-- -- --
Oliko ruskea reponen
Eessä tietä noutamassa,
Vai oli valkoinen jänönen
Jälessäsi juoksemassa,
Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.
Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä
olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa
tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee
etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin
kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on
karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on
opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai
onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös
sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on
käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa
-- talvella?
Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin
surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni",
Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä
nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön,
hämärän neidon kysymykseen:
"Kunne menet Ruoan Ruotsi?"
Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.
Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin
Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että
itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos
mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä,
jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet
jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.
Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä
syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan
sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä
muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.
Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti
itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen
legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti
perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva
Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä
Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen
puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin
oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä
pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin
vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika,
joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin
maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika
ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt,
voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän
kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik
nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan
Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian
mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä
pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu
Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin
kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa;
että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää
poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä
kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.
Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on
sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia
todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan
muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea
historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin
kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme
konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan
useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa
Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista
viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.
3. Elinan surma.
Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu
tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä
_Klaus Djeknistä_, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan
aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa
siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin
Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän
omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen
tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen
toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti
kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen
tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on
täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]
Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta
eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus
Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella,
jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen
Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä
käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin.
Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena
hän katoaa tietämättömiin -- vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita,
jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.
Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen
poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan
mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen
oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien
yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.
Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on
professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi
tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn
Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen
tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta
v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on
myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon
kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole
todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla,
huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa
(Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina,
alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä
elämäkerroissa.
Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan
semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on
aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan,
mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan
nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten
sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232]
Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä
laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan:
"sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta
linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa
myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]
Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat
kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista
todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin
Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia,
kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen
todelliseen tapahtumaan.
Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi
yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman
teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä,
vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo.
Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan
muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren
ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen
kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä,
päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin
oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli
nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia,
emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan -- tai ainoasti teeskennellen
vihastusta -- isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä
viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan
senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään
voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin,
joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli
rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden
väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan,
Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta
kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja
hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän
puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]
Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin
selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan
päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon
arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei
siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein
suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin
henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo
ja lapsi.
Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa,
jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen
lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti
vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin
runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen
vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta,
kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu
siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen
soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin
olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus
Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä
suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että
kokoonpanoltaan perin suomalainen.
Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta.
Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme
oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on
toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös
käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8).
Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat
kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:
Istu kaicki pöydän pä[äs]sä:
"Elina minun sisaren,
Ejko mu[u]ta ylpiämpä,
Kuin on Klaus Kurki?"
Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);
Nousit kaicki seisovalle.
"O mun muori kuldaiseni,
Älä minua Clavull anna!" --
"Mistäs sinä Clavun tunnet?"
Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet
347-348:
Itku ei Laukosta laka'a,
Valitus Vesilahesta.
Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot
muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842,
vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin
Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka
nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta
Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä
1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta
ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä -- joka on
Ruottin virstan paikoilla Laukosta -- on tähän otettu 'Kanteletar'
nimisen kirjan kolmannesta osasta. -- -- Tähän on se muutettu sille
puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin
monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan
todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut
neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on
suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä
lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]
Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä
näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta
eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan
välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on
ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on
erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: _vaka neitsynen vastaapi_,
Kirstistä: _salaa sanoi_ ja Klauksesta: _puhui suusta kiivahasta_ (A).
Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri
näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti
merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan
jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.
Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa
kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole -- omituista
kyllä -- aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa.
Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan
kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei
niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää
laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua
muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa
löytää.
ELINAN SURMA.
Näytelmäntapainen kansanruno.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
_Elinainen neitty nuori
Meni aittahan mäellä
Vaskivakka kainalossa,
Vaskiavain vakkasessa_.
Elina:
Tuollapa tulee Klaus Kurki!
Äiti:[241]
Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
Elina:
Tunnen tuiman käytännöstä,
Jalan jalon heitännöstä.[242]
Toinen kohtaus.
_Klaus tuo mäelle tuli,
Sadat miehet saattamassa,
Sadat satulahevoset,
Miehillä kultakannukset,
Hopiahelut hevosilla_.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku talonväestä:
Hepo meillä mäellä myydän,
Kartanolla luukavia,
Vaan ei piikaa pihalla myydä,
Eikä kaupita kartanolla.
Kyll' on meillä tupiakin:
Tupa meill' on yljän tulla,
Tupa tulla, toinen mennä.
Talli meill' on hevoset panna,
Vaja varsat valjastella;
Naula meill' on satulat panna,
Laskea hevoisten helut.
Kolmas kohtaus.
_Klaus tuo tupahan tuli,
Miekallans' oven avasi,
Tupellansa kiini tunki.
Elinan viisi veljestä
Istuit kaikki pöydän päässä,
Nousit kaikki seisotellen_.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku veljeksistä:
Ei ole meissä neittyin myyjää,
Eikä naisten naittajata;
Astu toisehen tupahan,
Kysy ensin äidiltäni.
Neljäs kohtaus.
_Klaus tuo kävi käskettyä
Tuonne toisehen tupahan_.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Äiti:
Pi[i]jat meill' on pikkaisia,[243]
Kaikki keskeen kasvavia.
Klaus:
Olispa tuo vähä Elina,
Nuori nainen naitavalla.
Äiti:
Ei taida vähä Elina
Panna työhöön palkollista,
Ruokkia isoo pereettä,
Katsoo isoo tarhakarjaa.
Klaus:
Kyll' on mulle Kirsti piika,
Joka panee työhöön palkollisen,
Ruokkii myös ison perehen,
Katsoo ison tarhakarjan.
_Tuopa vähä Elinainen,
Vaka neitty nen vastaapi_:
Kyll' on sulle Kirsti huora,
Joka mun poltattaa tulella,
Pahoin päiviin (!) kuolettaapi.
Klaus:
Ei ole Kirsti kiivas piika,
Eikä huora huone[e]ssani,
Vaan on töissä toimellinen,
Saattavainen sanoissansa:
Siksi kauan siellä ollut,
Kauan karjani katsonut,
Pannut työhöön palkollisen,
Laittanut ruan pereelle.
_Kukas hullu muu kuin piika,
Jollei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä_.
Viides kohtaus.
_Käsi Klauksen povessa
Kävi Klaun kartanolla_.
_Kirsti katseli klasista,
Välkisteli västäröistä_:
Kirsti:
Ah jos sitäkin olisis,
Joka tuon välin pahennais,
Saat[t]ais asiani entiselle!
TOINEN NÄTTÖS.
_Vuosi vuodelta kuluupi,[244]
Eipä kuulunut kylissä,
Eikä nähty naapureissa,
Tuon välin pakentajata,
Menettäjää mielisuosion;
Eikä toista tarvittuhan
Kirstin ollessa kotona,
Huonehessa häijyn huoran_.
Ensimmäinen kohtaus.
Kirsti (salaa sano Klaukselle):
Uolevi emännän makasi.
Klaus
_Tuopa tuohon vastajapi,[245]
Puhu suusta kiivahasta_:
Jospas tuottelet todeksi.
Mitäs saattelit sanoiksi,
Sinunpa mä silkissä käytän,
Elinan tulella poltan.
Viisi verkasta hameetta
Annan kaikki käydäksesi,
Ennen kuin Elina prouvan;
Kantaakses avaimet annan,
Ennen kuin Elina prouvan;
Lukut lupaan lukitakses,
Ennen kuin Elina prouvan.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Mene Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille,
Ole kauas keräjille
Menevänsä Pohjanmaalle.
Toinen kohtaus.
_Klaus kävi kammarihin
Etehen Elina prouvan_.
Klaus:
Ohoh vähä Elinani!
Käärä säkkihin evästä,
Voita pikku vakkasehen;
Käsky kävi keräjille
Mennäkseni Pohjanmaalle.
Elina:
Oh mun Klaus kultaseni!
Älä tuolla kauvan viivy;
Viikot on viimeiset käsissän,
Päivät viellä viimeisemmät.
Älä tuolla paljoo puhu.
Puhu puolilta puhejas,
Puhu toiste toinen puoli.
Älä tuolla joukoissa juo.
Juo vaan puolilta janojas,
Juo sitte toiste puoli.
Älä uloos tieltä astu.
Astu puolisaappahissa,
Astu toiste toinen puoli.
_Klaus tuo kävi kammarista
Ajo Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille_.
Kolmas kohtaus.
_Kirsti tuo kotahan kävi
Pienten vaattein pesolle,
Paitain Elina prouvan.
Elina kodan kohella[246]
Kuuli kovan kolkutuksen,
Paukkinan patajen luonna_.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaattejani;
Ei net ole täällä saadut,
Vaan on äitini kutonut.
_Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Kolkei vielläkin kovemmin
Prouvan pieniä vaatteeja;
Huora tuo kuoppia virutti,
Polt[t]i puolilta poroksi_.
Elina:
Huora häijy kiukkuhinen!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaatteejani.
Älä, portto, polta niitä!
Kirsti:
Huorat nuot hyvätkin piijat,
Vaan ei portot puoletkan.[247]
_Elina tuo kodasta kävi
Pahoin mieliin kammariinsa
Itteksensä siellä itki_.
Neljäs kohtaus.
_Tuonnepa tuo Kirstikin tuli,
Huora häijy hävitöinen_.
Kirsti:
Oh mun prouva kultaseni!
Pitäkäm pienet pitoiset,
Kansa kempit kestapidot,
Isäntämme pois ollessa, --
Niinkuin ennenkin on tehty.
Ottakamme orja työstä,
Häijy härkäjen perästä.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Tee sä itte, mitäs tahdot.
Iske ensin muut tynnyrit,
Iske kaiketkin tynnyrit;
Älä iske sitä tynnyrii,
Joka on pantu minua vasteen.
_Kirstipä tuokoon mutkan muisti,
Piti kempit kestapidot,
Juotti joukon, joi itekkin,
Iski ensin sen tynnyrin,
Joka oli pantu prouvaa vasteen_.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Toisin teit, toisia käskin.
KOLMAS NÄYTÖS.
_Jopa aurinko aleni
Taivahalla tasasella,
Laski läntehen levolle_.
Ensimmäinen kohtaus.
_Kirsti kävi kammarihin
Etehen Elina prouvan_.
Kirsti:
Mihees prouva maata menne,
Että sianne sioitan?
Uotin uuteen tupahanko
Ylimmäisen portin päälle?
Elina:
Raskas siell' on raskaan maata,
Raskas siell' on raskaan nosta,
Uotin uudessa majassa,
Tuvassa tuntemattomassa.
Tee vaan Klauksen tupahan,
Paremmat on tutut paikat.
Kirsti:
Miekat siell' on välkkäväiset,
Raudat siell' on hohtavaiset,
Pyssyt siell' on paukkuvaiset.
Elina:
Miekat miehillä sodassa
Vaaroin veriset välkkyyvät,
Siellä raudat raateleevat,
Siellä pyssytkin paukkuuvat;
Seinällä ovat sidotut
Väsynneenä väijymästä.
Tee siis sinne yösianni.
Pane kaksin villavaipat,
Pane kaksin vuodiliinat,
Pane kaksin päänaluset,
Pane kaksin lakanatkin.
_Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Pani viidet villavaipat,
Pani viidet vuodiliinat,
Pani viidet päänaluset,
Pani viidet lakanatkin.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Toisin teit, toisia käskin.
Toinen kohtaus.
_Kirsti kävi kammarista,
Meni Uolevin majalle_.
Kirsti:
Uolevi ylimmäinen trenki!
Prouva teitä sinne käski.
Uolevi:
Mitästä mä tuolla tehne?
Totta ma tuonne sentän käyne.
_Kirsti pikemmin perässä,
Yhdeksät lukut lukitsi,
Sadat teljet teljetteli_.
Kolmas kohtaus.
_Juoksi Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille_.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Ompa Uolevi nytkin siellä,
Lukut ovein lukittuna.
Telkeet päällä teljettynä.
Klaus
_Tämä täältäpä tuleepi,
Kiivas kiirutti kotia,
Alla päin, pahoissa mielin,
Tulen tuoheseen sytytti,
Pisti tervaksen tulehen,[248]
Valo valkeen nurkan alle_.
NELJÄS NÄYTÖS.
_Sauvu suitseepi tulinen,
Liekki tuima leimahtelee,
Polttaa huone[e]n huonehelta.
Viell' on paikka palamata,
Viell' on Elina elossa_.
Ensimmäinen kohtaus.
Elina
_Laski lapsensa pienuisen,
Itkeväisen ikkunalle_:
Ohoh kultan, Klaus kultan!
Älä polta poikalastas,
Vaikkas poltat pojan tuojan.
Älä sormustas kadota,
Vaikkas kantajan kadotat.
Klaus:
Pala portto poikineskin,
Maailman lautta lapsineskin!
Ei se ole minun poikan,
Vaan on ison Uolevin poika.
-- -- --[249]
_Tuopa tuolta Elina prouva
Varo Uoti veljetänsä_:
Ohoh Uoti, oma veljen!
Mene käske äitinni tänne,
Pyydä joudulla tulemaan,
Puhu paremmin kuin onkan.
Toinen kohtaus.
Uoti:
Oh mun nuori kultaseni!
Tyttärenne teitä kutsu,
Pyysi joudulla tulemaan.
Äiti:
(Kun tuo puki pukuansa[250]
Puki kaikki eestakasin):
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka hameetin hameeni,
Hameetin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka sukin sukkiani,
Sukin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka kenkiin kenkiäni,
Kenkiin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
_Tuli tielle edemmäksi.
Sauvu Laukosta näkyypi,
Sauvu Klauksen kartanosta_.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Sauvu Laukosta näkyypi,
Sauvu Klauksen kartanosta.
Mitäs tuolla tehtänekän?
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta,
Lampaita siellä lahdattihin,
Sikoja siellä korvettihin,
Kukkoja siellä kuukattihin,
Kanoja siellä kaltattihin,
Pienen prinssin ristiäisiksi,
Pienen poikasen poluksi,
Poikalapsen polkumiksi.
Kolmas kohtaus.
Äiti:
_Kuin kävi Klauksen kartanolle,
Laski kohta polvillensa
Maahaan vävynsä etehen_:
Ota pois tuo tuolta tulesta,
Vaka vaimo valkehesta!
Klaus:
En ota tuota tulesta,
Porttoo pojes valkehesta,
Siksi valkeen vintinkin,
Hyvän huonehen hävitin.
Äiti:
Anna mennä muille maille
Elkeänsä piilomahan,
Töitänsä häpe[i]lemään.
Klaus:
Olkoon siellä Uolen huora,
Palakohon poikain portto!
Neljäs kohtaus.
_Kirsti tuo puodiin poi[k]kesi,
Sieltäpä tuo kruutia kanto,
Kanto Klauksen kätehen.
Kirsti:
Pane panni pahoja jauhoj[a],
Tervatynnyrin sekahan,
Että paremmin palaisis.
Äiti:
Ohoh vähä Elinani!
Mahdois olla mieliin kieliin,
Mieliin kieliin porton kanssa,
Kärsiä Kirstin kiukkuja.
Elina:
Ohoh oma muori kultan!
Ei ole syytä vähintäkän,
Neulaa silmätöintäkän,
Tein kaikki, mitä taisin,
Tein päälläkin vähäsen.
Epiloogi.
_Se oli meno parahan prouvan,
Nuoren Elina emännän,
Kansa kauniin kasvoiltansa,
Että töissänsä taitavan,
Puhtaan aina puheissansa,
Siivon puolisanoissakin.
Kauan kaipaa kansa kaikki,
Itkee sinua alalliset,
Ikävöitsee ylemmätkin.
Olis ottanut hyvästi
Itkevältä äidiltänsä,
Vaan jopa raukesi raukka,
Lenti liekkien sisähän,
Rinnalle poikainen pieni_.
VIIDES NÄYTÖS.
_Se oli meno parahan prouvan,
Se oli hukka huonehenkin,
Kansa kaunihin tavaran,
Sekä kullan kiiltäväisen
Että hopian hohtavaisen.
Klaus tuo asu Kirstinensä
Uotin uudessa tuvassa.
Kaikki kaikkinansa katovat,
Laiho puuttuupi pellolta,
Eikä kasva kauramaatkan:
Kulo poltti parahat paikat,
Kuiva kukisti loputkin.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle_.
Ensimmäinen kohtaus.
_Klaus istu kynnykselle,
Sekä istu että itki.
Jesus äijänä käveli_.
Jesus:
Mitäs itket, Klaus Kurki?
Klaus:
Kyll' on syytä itkemistä,
Siit' on sydämen kipeä,
Ettän poltin puolisoni,
Sytytin syleni täyden,
Vaimon valkeella valotin,
Poltin pienen poikaseni.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle.
Jesus:
Kyllän tiedän Elina prouvan.
Klaus:
Missäs on sitte Elina prouva?
Jesus:
Ylemmäises taivaassa,
Kuuden kynttilän edessä,
Jesuksen jalkain juuressa,
Pikku poikainen sylissä,
Uolevi oven edessä.
Kyllä myös tiedän Klaus Kurjen.
Klaus:
Missäs on sitte Klaus Kurki?
Jesus:
Alammaises helvetissä,
[Alammaisen portin alla],
Kannukset vähän näkyyvät.
Jalat alta kiilustaavat.
Kyllä viellä tiedän Kirsti huoran.
Klaus:
[Missäs on sitte Kirsti huora?]
Jesus:
Alammaises helvetissä,
Alammaisen portin alla,
Palmikoita vähän näkyypi,
Silkit päihin sidottuna.
Loppukohtaus.
_Klaus tuo ajohon lähti.
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Järähytti järven päässä,
Karahutti kankahalla,
Ajo päin sulaan merehen,
Aaltoihin upottikse.
Se oli meno nuoren miehen,
Kansa nainehen urohon:
Kirsti rakkina perässä_.
Kirja on kirjoitettuna,
Löytty Laukosta mäeltä.
Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös
luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää,
verraten tavallisiin ritari-balladeihin.
Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita
esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon
kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä,
kaikki kärsivässä rakkaudessaan.
Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon
emännäksi, mutta hänen ahdistaessaan ei henno kieltääkään, varsinkin
kun uroon uljuus nähtävästi jo on voittanut sijan neidon sydämessä.
Sillä runo kertoo, kuinka Klauksen kaukaa näkyessä Elina oli hänet heti
tuntenut tulennasta, "jalon jalan heitännöstä", sillä ilmaisten
puolinaista pelkoansa, puolinaista ihmettelyänsä.
Silloin kuin Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinään, puhkeaa esiin
Elinan hellä rakkaus ja huolehtiminen hänen pyynnössään, ettei tuolla
suinkaan kauvan viipyisi. Eikä hän sitä ainoastaan oman tilansa tähden
pyydä, vaan kehoittaa häntä varovaisuuteen myös itsensä tähden, joka
tarkoitus toisinnossa (C) erittäin ilmaistaan:
Nijns kauvan elä[ä] saat
Pohjan Noittajen seas.
Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijan muuanne, arvellen, että
Klauksen kamarissa on välkkyvät paljaat miekat ja ladatut pyssyt, ei
Elina siihen suostu, vaikka häntä kenties hiukan peloittaa, osoittaen
siinäkin kiintymystä kaikkeen miehensä omaan.
Vaan kirkkaimpana Elinan rakkaus leimahtaa ilmi silloin, kuin hän
keskellä tulen liekkejä puhuttelee Klausta. _Äitinä_ hän tahtoisi toki
lapsensa pelastaa ja ojentaa siitä syystä itkevän pienokaisen
ikkunasta. Mutta Klaukselta hän saa ainoasti kamalimman solvauksen
vastaukseksi. Silloin Elina vielä ojentaa Klaukselle kätensä, nöyrästi
pyytämällä, että ottaisi talteen edes oman lahjoittamansa
kihlasormuksen. Toisinnossa (C) nimenomaan sanotaan:[251]
Elina klasist sormens pisti,
ja lisätään, että Klaus:
Mjekan tupestansa otti,
Veti oitis Sormen poicki.
Varma kuolema silmäin edessä Elina muistaa vanhaa äitiänsä ja samassa
toisinnossa rukoilee:
Kaikki nurkat palakon,
Tämä vettä vuotakon,
Sixi kuin mä Muorini näen!
Uoti veljeänsä, jota pyytää äitiä noutamaan, hän myös huomaa neuvoa
äidille asiasta hellävaroin puhumaan.
Vaan äidin sydän on herkkä hätäilemään. Aivan verrattomasti on runo
kuvannut hätäytyneen äidin mielentilaa hänen takaperoisessa
pukeutumisessaan. Kuitenkin vasta matkalla vaaran todellinen laatu
äidille selvenee. Granlundin kirjaanpanossa (D), jossa muutenkin tämä
kohtaus on täydellisimpänä, äiti ensin näkee savun ja sitten tuntee,
kuinka:
Tuima käry tulee täältä!
Kuinka liekän tyttäreni''
Perille tultuansa hän hämmentyy niin, ettei ymmärrä tyttärensä
syyttömyyttä puolustaa, vaan heittäytyy heti polvilleen Klauksen eteen
rukoillakseen hänelle armoa tai edes rangaistuksen lievitystä.
Elina kärsii tämänkin, oman äidin käytöksessä piilevän syytöksen yhtä
hiljaisesti, kuin miehensä julkiset häväistykset sekä Kirstin
aikaisemmat salaviittaukset. Vaimon ehdoton uskollisuus on siinä määrin
hänen omaa itseänsä, ettei hän voi ottaa sitä keskustelun alaiseksi.
Vasta sitten, kun äiti, jolle jo hiukan hämärtää asian oikea laita,
alkaa valitella sitä, ettei hän ollut elänyt sovinnossa Kirsti piian
kanssa, loppuu hänen enkelinkaltainen kärsivällisyytensä ja hän
viattomuutensa täydessä tiedossa ilmoittaa, ettei hänessä ollut
vähintäkään syytä, että hän oli koettanut kaikki, mikä hänen voimassaan
oli, ja vähän siitä päällekin. Toisinnossa (C) hän kohtaloonsa alistuen
viimeksi lausuu:
Tämä nurcka palakoon,
Koskan Muorini näin!
Runo lopuksi antaa peittelemättömän tunnustuksensa Elinalle sekä
tulkitsee sitä vilpitöntä surua ja kaipausta, joka hänen muistoonsa
liittyy.
Klaus Kurki on kopea ja kuumaverinen ritari. Heti pihalle tultuansa hän
ylpeästi kysyy, onko häntä varten pidettyä piikaa, ja kun hänelle
vastataan, ettei kartanolla kaupita muita kuin hevosia, niin hän
väkivaltaisesti tunkeutuu tupaan, uudistaen saman kysymyksen. Sitä
kunnioitusta, jota hänen esiintymisensä herättää, kuvaa Elinan veljien
nouseminen seisoalle, kun he vastaavat, että hänen oli astuminen
toiseen tupaan äidin pulleille. Sitten kun Kirsti hänelle valheita
latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen, ruveten epäilemään Elinaa. Ja
nähtyänsä renki Uolevin Elinan makuuhuoneessa, hän tarkemmin tutkimatta
uskoo Kirstin kanteen todeksi sekä päättää polttaa syylliset, josta
päätöksestä häntä ei enää saa peräytymään Elinan hellä käytös eikä
äidin nöyrä rukous. -- Luonteeltaan hän ei kuitenkaan ole pahanilkinen
mies, vaikka tulinen ja pikainen. Tehtyä tekoansa hän katkerasti katuu
ja lopulla omantunnon vaivoissa ajaa aaltoihin.
Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.
Heti Klauksen tullessa nuoren emännän keralla, hän tuota kateellisin
mielin katselee ja toivottaa heidän välinsä rikkoutumista ynnä entisten
suhteitten palajamista.[252] Mihin asemaan hän on tottunut, ilmaisee jo
se tapa, jolla hän vielä tohtii Klausta kahden kesken puhutella: "Ohoh
Klaus kultaseni!" Tämän äkki-pikaisen luonteen tuntien hän laskettaa
ilkeimmän valheen, antaen lisäksi kavalan neuvon, mitenkä muka asiasta
saisi selvän. Klauksen poistuttua hän pesukodassa rupeaa kolkkimaan
emäntänsä vaatteita, purkaakseen niihin kärsimätöntä kiukkuansa.
Toisinnossa (B, vrt. D) paikalle saapunut Elina ensiksi kysyy:
"Mitäs kålkittet Kårassa,
Paukotat patojen luon?"
johon Kirsti ei malta olla vastaamatta ilkeällä viittauksella siihen,
mitä hänen mielessänsä liikkuu:
Huoran huopia virutan,
Pahan pårton va[a]ttehia.
Kun Elina, joka on liiaksi puhdas semmoiseen puheesen puuttuakseen,
lempeästi selittää, ettei hänellä ole minkäännäköistä oikeutta näiden
vaatteiden pahoin pitelemiseen, jotka eivät olleet talon tekoa, vaan
oman äidin kädestä lähteneitä, Kirsti siihenkin "mutkan muistaa", niitä
vielä kovemmin kolkkimalla ja lopuksi pahasti polttamalla. Ilolla hän
näkee, kuinka tämmöinen loukkaus äidin muistoa vastaan saa Elinan
hetkeksi tulistumaan, sillä se antaa hänelle tilaisuuden puolustelevaan
ja samalla purevaan vastaukseen. Toisinnossa (C) tämä kohtaus on vielä
elävämmin esitetty.
Elina:
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa nijn kovasti
Nijn kovin kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vastausta.)
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa niijn kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vieläkään vastausta.)
Älä klappa, Kirsti Huora,
Minun finiä va[a]teitani!
Sill' ej ne ole täälä tehdyt,
Vaan mun Muorini kotona.
Kirsti:
Olispa mun lukua,
Vaicka parka palkollinen!
Olet Sinäkin Iso Emändä
Ollut Olevin ohesa,
Pitkä-parran parmahissa.
Eikä Kirstiä sekään tyydytä, että näin on saanut emäntänsä pahoille
mielin, hän rientää perässä kamariin, jossa Elina itseksensä itkee,
ja rupeaa ehdottamaan pitoja isännän poissa ollessa. Kestien
aikaansaaminen ja talonväen juovuttaminen on näet hänen aikeittensa
toteuttamiselle välttämätön. Kiusaantunut Elina antaa hänelle
suostumuksensa, kuitenkin sillä ehdolla, että yksi tynnöreistä, joka
oli nimenomaan ristijäisiä varten säästetty, jätettäisiin koskematta;
Kirsti tietysti sen ensimmäiseksi iskee. Mutta kun hän tällä
kiusanteollaan, samoin kuin tuodessaan makuuvaatteita enemmän kuin oli
määrä, saa väsähtyneeltä emännältään ainoasti lyhyen, tyynellä
arvokkaisuudellaan masentavan vastauksen: "toisin teit, toisia käskin",
niin hän päättää viipymättä ryhtyä kostotuumiensa lopulliseen
toimeenpanemiseen. Hän houkuttelee ylimmäisen rengin Uolevin muka
rouvan käskyjä kuulemaan makuuhuoneesen, jonka oven salpaa lukkoon, ja
kutsuu sitten Klauksen katsomaan. Eipä Kirstin mielestä Elinan
palaminenkaan tapahdu tarpeeksi joutuisaan, vaan peläten että Elinan
äiti saisi Klauksen taivutetuksi peräyttämään päätöstään, hän muistaa
puodissa löytyvän ruutia, jota kantaa Klaukselle käteen, pyytäen sitä
panemaan tervatynnörin keralla. Toisinnon (C) mukaan hän julkenee nyt
Klausta toistenkin kuullen puhutella, varoittaessaan mitenkään myöten
antamasta:
"Älä vaan, mun Olavus kultan!"
Runo ei ole voinut sattuvammin lausua halveksivaa tuomiotansa
ilkeäsisuisesta Kirsti piiasta, kuin antamalla hänen _rakkina_ juosta
järveen Klauksen perästä.
Aikaan nähden, milloin runo voi olla kokoonpantu, on ylläoleva ruudin
eli pahojen jauhojen ilmaantuminen, samoin kuin paukkuvaisten pyssyjen
Klauksen tuvan seinällä, erittäin huomattava. Näitä mainitaan ensi
kerta Viipurissa ja Savonlinnassa v. 1483. Elinan surmaa ei siis voi
pitää sepitettynä niinkään välittömän vaikutuksen johdosta, siinäkään
tapauksessa että katsoisi runon olevan oikeassa ja asiakirjain
väärässä. Se perustuu kansanmuistelmaan, ja silloin on helppo ymmärtää,
että kului joku aika Klaus Kurjen katoamisesta, ennenkuin hänen
muistonsa tuli tarun omaksi ja saattoi sekoittua vanhempaan tarinaan.
Sen synty täytyy niin muodoin siirtää 1500 luvulle.
Keski- ja uuden ajan vaihteesen viittaavat muutamat muutkin seikat.
Klaus Kurjen saattojoukon lukuisuus ja komeus soveltuu erinomaisesti
keskiajan ylimyksen esiintymiseen, jonka rikkaus on historiallisestikin
tunnettu. Mutta vielä hänen tyttärensä poika komeilee yhtä loistavalla
seurueella lähtiessään sotaretkelle Juhana herttuata vastaan v. 1563.
-- Huomattava on myös _klasin_ kertosanana esiintyvä västärä, josta
Kirsti kurkistelee Klauksen ja Elinan Laukkoon saapuessa. Se vastaa
ruotsalaista sanaa _fönster_ ja tarkoittaa puuikkunaa, jommoisia vielä
lasistenkin rinnalla käytettiin. -- Kirstin ehdotus, että saisi tehdä
Elinalle sijan ylimmäisen portin eli toisinnossa (B) holvin päälle,
viittaa siihen lupaan, joka aatelisilla oli Kalmarin unioonin
kestäessä, vahvistaa kartanoitaan. Jos se ei ollut kivestä, niin
ainakin rakennettiin koko piha umpeen, joten yksistään portin kautta
oli pääsy sisään.[253] Tämä raken
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45985