← catalogue

Waverley

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #45697 · 791,645 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Waverley
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Waverley

Author: Walter Scott


        
Release date: May 19, 2014 [eBook #45697]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45697

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK WAVERLEY ***

WAVERLEY

Kirj.

Walter Scott

Suomennos englanninkielestä







WSOY, Porvoo, 1904.


Sensuurin hyväksymä, marrask. 28 p. 1904. Mikkeli.




        _Sanoppa puoluees, tai surman saat!

                                Henrik IV, 2._




I.

Waverley-Honour. -- Katsaus menneeseen.


Kuusikymmentä vuotta takaperin -- tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni
kirjottamaan -- kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit
perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut
upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä,
jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka
säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.

Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta
veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli
isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen
ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut
Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta
nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta
sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo
aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli
pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat,
miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla
kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä -- ja yhtä vaikea olisi
sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä
määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja
huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,

    on raukka miehekseen, ken tottelee
    unohtain vastarinnan kokonaan.

Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja
voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi
aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen
nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden
ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi
siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan
elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka
ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni,
ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä
valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta
ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin
Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija
missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja
jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan
säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki
voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa
turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä
soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir
Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja
Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä
tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.

Yrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää
oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto
oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu
suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas
maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon
ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta
etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä
vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le
Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten
häntä nimittivät, -- vallantavottelijalla -- oli maanpakolaishovinsa,
miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen
lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen
toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi
Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin
kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet.
Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian
huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän
menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä
ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin
ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire
Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota
parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire
Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään
maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.

Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä,
että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat
jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir
Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla
"Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa
siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia;
tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään
kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista
pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta
paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan
tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle
alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se
tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.

Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard
Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir
Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut
vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli
ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen
luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut
niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään
perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan
naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli,
johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.

Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla
tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien
tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat -- paitsi
vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen
veljensä nyt edustivat -- lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken
yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670
suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa
oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen
edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley
Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn
vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.

Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista
suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki
lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin
aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen
Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen.
Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään
vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin
kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin
vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin
laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa,
näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen
jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir
Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän
katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin
tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa
ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti
silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven
keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin
käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa
etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma _Sans
tache_. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha
ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan
häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"

Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti
lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja
sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä
jälleen tarvittaisiin.

Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen
osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku
maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin
tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin
lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa,
jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan
ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita,
periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen
saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.

Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti
arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta
neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady
Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa
hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se
hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren
neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta
kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja
uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä
monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi
pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady
Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen
sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan
tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä
puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä
ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin
sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä
hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä
suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin
tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä
häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti
jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin,
kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti
edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu
isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja
jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt
suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen
tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada
puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan
hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos
kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei
siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä
rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän
kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden
pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät
toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne
vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään
vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille --
niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta
samalla ylpeälle -- ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä
toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja
hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan,
korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen
sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään;
ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden
lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta
vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista,
pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä
whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja
veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi
äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman
vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain
sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli
nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja
yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta
hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä
Waverley-Honourista.

Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari.
Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä
aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen
puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen
vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja
kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne
odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa
rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin
pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin
omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia
omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan
yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui
Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli
kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan
palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä.
Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja
nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi
perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui
sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen
tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi
Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun
taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen
vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille
tien sovintoon.

Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin
muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden
luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir
Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan
tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen
täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään.
Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden
parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse,
perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin
vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin
väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin
Sir Everardilla tiedettiin olevan.

Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai
viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti
molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli
muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen
sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa
enemmän.




II.

Kasvatus.


Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen
terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon
ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin
virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen
suunnitelmansa vuoksi -- ja hän oleskelikin siellä tavallisesti
kahdeksan kuukautta vuodesta -- Edward vietiin Waverley-Honouriin.
Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen
vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja
sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin
kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.

Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin
kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut
erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I:lle, ei
ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli
melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä.
Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli
kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa
siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse
halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella
omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät
ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.

Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali
kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen
hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli
saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti
taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan
kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan.
Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan.
Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat
ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat
hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei
tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin
lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir
Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin
yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen
lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien
silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta,
mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä
parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori
Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia
tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon
sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa
oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle
arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden
kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen
kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse,
alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella
Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa,
huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies
ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat
ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.

Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut
kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli
suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen
hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin
silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir
Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada
veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen
huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan
jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle.
Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia
nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista
kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen
herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion
alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut
varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja
soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.

Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat
entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan
siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti
kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen
pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu
kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu
oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli
suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla
ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista
sen rauhan, jota ei mikään voi riistää -- tällaiset sukutarinat saivat
hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin
vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja
urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen
lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan
miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut
kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko
ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman
poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden
hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala
armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän
silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai
kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne
vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit
seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten
saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen
kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta
lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi,
muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet
ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen
tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä
tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran
vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna -- no, sitä en
muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa,
tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla
Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa
oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot,
tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet
pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa
ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että
yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet
putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja
tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä
niitä vihreinä."

Sellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi
yksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä
herättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa
tunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän
tuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa
menneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien
edessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea
loistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen
seisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa,
jota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi;
hänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen
aseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin
tuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana
antanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla
hän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois
isäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle
Rachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa
kamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen,
sydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan
kuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan
jokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun
kaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja
Edward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen
lähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady
Alice hypähtää seisaalleen -- kauhistunut palvelija ryntää sisälle --
vaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?

Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta
lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen
kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan
ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti
Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä
avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen
kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla
yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli
vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat
Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat
käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin
Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt
puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin
kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi
suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän
lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan
hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia
näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.




III.

Ammatin valinta.


Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley
tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun
vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen
kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa
haamuja todellisen elämän naisolentoihin.

Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka
Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin
oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia
Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" --
mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää
tarkotuksellista temppua -- tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä,
että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän
lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut
saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta
kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on
ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä
pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole
tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi
helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman
mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella
kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.

Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä
todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa
tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja
päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä
naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa
asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin
pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on
huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel
alkoi hyvin varovasti -- ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan -- vaan
kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun
tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen
Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun
edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan
ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi
sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut
vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen
poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin
myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään
haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta
mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies
meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa.
Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti
ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin
toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman
opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada
Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen
viritteli kaikenlaatuisia pauloja -- sitä tulisi mr. Waverleyn punnita.
Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa
mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin
paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä,
jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.

Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut
rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi
loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa
olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän
-- ja oikein -- luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia
kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon
jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi
kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen.
Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että
hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen.
Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien
mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli
kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei
olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt
oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan)
kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen
hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin
leiripaikkaan Dundeehin.

Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman.
Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut
puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä
seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen
jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen
puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia
periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti,
vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä
hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin
loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan
Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi
vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta
ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes
arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan
lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä --
Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. -- joiden nimet löytyivät siinä
mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet
hän tuli -- käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua -- siihen
päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla
millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla
joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi
kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti
Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei
hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja
hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi
varustelemisessa -- erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä
sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä
hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten
kaunis vanha runo lausuu,

    kuin on kulovalkeainen,
    kytö kankahan kanervan,

joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen
synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr.
Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen
katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon
hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä
elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään
runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi
riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit
kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä
ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja
korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja
ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä.
Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai
tarkastaakseen tuon kirjan -- se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja
-- ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole
lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin
mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen
mielialaan:

    Rusonsa äsken ilta loi
    lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,
    ja järven heijastella soi
    puhtaana maan ja taivaan piirin:
    nous nuokkulatva-lehdot niin
    kristallihelmaan tyynen pinnaa,
    ja rannan kummut kuulsi siin'
    ylhäisin huipuin harmaan linnan,
    maailma uus kuin tuolla ois,
    parempi, kauniimp' aallon alla,
    miss' onni meit' ei jättää vois,
    ei pettää harhaan johtamalla.

    Jo tammi taipui latvaltaan, --
    unestaan järven Henki heti
    heräsi tuulen kohinaan
    ja mustan viitan ylleen veti,
    varuksiin sai kuin sotilas
    kun taistohuuto ilmaa halkoi:
    jo myrsky nous, veen kuningas
    vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,
    ol' otsa synkkä, ärjy ään',
    aaltonsa vimmaan käskeissään;
    pyörteiden hurjaan nieluun vaipui
    keijuisten hento ihmemaa,
    hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, --
    ja rusko peittyi pilven taa.

    Ihala riemu syämmessäin
    vaihdosta katsoin aaltoloiden;
    kun tuulten tuiman taiston näin
    laelta linnan raunioiden,
    lujemmaks rinnan tunsin vain,
    se toisti myrskyn riehumista --
    kun temmellyksen nähdä sain,
    en surrut kuvaa rauhallista.

    Niin tyhjät nuoruushaavehet
    totuuden torven-ääni poistaa,
    karkottaa kuvat keijuiset,
    niin hennot kuin se maa, mi loistaa
    pinnassa järven, kunnes sen
    sumentaa myrsky syksyinen.
    Jo jääkööt kaikki kuvittelut
    kuolleiksi sielun silmiltäin,
    naissulon, lemmen vaihdan lelut
    aseihin, mainetöihin näin!

Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä
sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn
sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti.
Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä
viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa
jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta
puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke
sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa
luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki
keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame,
kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen
silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi
kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja
säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,

    halunsa hehkui kunniaan,
    ei lempeen horjahdella,
    sydäntä jäistä neidot maan
    sai turhaan sulatella,

vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian
katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti
panssaroitu.

    Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,
    oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,
    maaurhon vankan, kukan kauneimman,
    pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,
    se iski rintaan.

Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä
väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian,
että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle.
Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien
joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan
vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua,
ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo
sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä
virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan
ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen
tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto
solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka
tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta
(mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori
pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja
syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko
Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.




IV.

Waverleyn jäähyväiset.


Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui
kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien
miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin
kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston
lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla -- ritarin
kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan
peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat
omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard
astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa,
alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi
hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla
ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte
ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan
tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä
Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin
ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen
koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi
sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun
perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat.
Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi,
muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun.
Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat --
tarpeetonta vaaraa tarkotan -- äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi
whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä
palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies
-- presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi
Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" -- (tähän olisi tavallisen järjestyksen
mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla
pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen
sekä kuningasta _de facto_ että _de jure_, vanha ritari
täyttikin loman toiseen tapaan) -- "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa
kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei
veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä
hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin;
toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi
palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa -- jos
apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.

"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir
Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin
koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen
nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun
mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on
sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta
nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja
tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi
isäntiinsä nähden."

Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan
henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa
ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi,
vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin
omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän
tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen
kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja
vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty
Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin
suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen
esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä
Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin
paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."

Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli
v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja
joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka
omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies,
skotlantilaisen käsityksen mukaan -- siten että hänen tietonsa olivat
enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin
kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen
harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi
karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä
niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja
vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen
kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän
kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan.
Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa
etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä
unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas
ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle,
noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää
arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria
ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi
j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän
joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.

Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä
nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät
häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle
päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen
innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden
yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä
huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja
tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät
voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista
lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja
metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat
metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki
tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun
ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut
soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä
Bradwardinen paroonille.

Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi
haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle
oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään
elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja
välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet
sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin
kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä
kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän
veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat
hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta
hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä
saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno
liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä.
Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista
käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi
opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä
siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut
kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. --
Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole
oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman
mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta,
että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu
käsikirjotuksiani lukiessaan. -- Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten
antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu
opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä
kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti
pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.

Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne
lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille
ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia
miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä
kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin
yleisempiä kuin nykyään.

Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista
etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa
määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja
kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään
Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren
itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin
majaili.

Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden
viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään
omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle
nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään.
Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin
asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä
siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi
mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn
aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei
kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin
omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista
mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan
miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa,
joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi
joutunut alttiiksi.

Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin
kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli
jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen
luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja
yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan
ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut
sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen
kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän
tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen
Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi.
Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen
tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan
palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan
lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa
ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte
äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat
kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin
vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen
mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan
ajoista asti siinä majailleet.




V.

Skotlantilainen aateliskartano.


Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin
hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli.
Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin
englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin
sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset
kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen
kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus
mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha
valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle
katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman
holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin
vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua
kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville
torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen
joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne
hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen
aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden
matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle
näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että
valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata
postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta
yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä
epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä -- vaan se ei
kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin
lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.

Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja
vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla
silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja
liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla
keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen
matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa
nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi
purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine
käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen
hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä
kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää
huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa
soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien
mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut
toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan
suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi
päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle
melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä.
Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden
ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein
mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan
äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä,
asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa
nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden
ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa
eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman
vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin
silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat
karkeat, mutta ilmeisen älykkäät -- totiset, vaan eivät millään muotoa
tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin
esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden
ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa
liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen
tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän,
lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja
saavuttamia tietoja.

Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa
Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen
koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin
hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä
kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat,
niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli
näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat
nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri
katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku
tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle;
kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin
painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat
-- monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena -- aitauksena näille
Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän
viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku
sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä
alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti
räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa
näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu
viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä
tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin
edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio
toisella puolella.

Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu
alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä -- muutamia
nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman
rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä -- huippuisessa
holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella,
murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli
aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua,
Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen
pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja
vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin
reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina
alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja
samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta
peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja
muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät
ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä
siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten
matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan
yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin,
oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa
muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen
kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku
torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas
oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana
olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään
puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät
-- lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen
vaikuttavalta.

Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.

Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa
palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen
puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen
mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus
kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta
koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja
jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana,
jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit
eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen
taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto
ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia,
jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia.
Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa
aivan vapaita vaarasta -- siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran
ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen
tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit
ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat
matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja,
muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten
ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa
kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten
tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta
johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen
rajat -- toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan
puutarhasta.

Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin
suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, _columbarium_, kuten sitä
sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni
tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli
suihkukaivo -- suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä
tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen
penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja,
suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain
yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku
torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli
leikattu jokaisen jalustaan.

Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin
takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi
rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se
luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.




VI.

Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä.


Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman
minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen,
jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut,
vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin
pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen
nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa
hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa
Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja

        kun ääneen alkaa huutaa asujoita,
        ei vastausta anna ainutkaan;
        hiljaisuus jylhä vain on eikä noita
    myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.

Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta
voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen
rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen
nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän
näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien
verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin
osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja
koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena
porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä
pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen
jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin
koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret,
takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu
edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja
keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin
kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa,
johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin
matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.

Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä
hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä
kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle
purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen
soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli
aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka
partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli
kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen,
vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka
tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen
paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli
kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä
käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat
puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten
ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut
tuon lumotun paratiisin "_due donzelette garrule_", koskapa
äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli
avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita.
Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään
lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan
toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa
liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi
näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri
tahoille kuin vainotut hirvet -- vaan puoliksi keimaillenkin
kainoudessaan.

Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään
loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön
lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi
tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen;
mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään
vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan
tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin
katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli
niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa
nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä
joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten
estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa
kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen
hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat
jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja
räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta
niiden punainen sisustuskin oli näkösällä -- ja tätä väriä oli muukin
vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan
höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen
kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat
ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua,
hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi
mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä,
jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen
ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti
vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:

    Vain leikkiäkö lemmelläin
    nuo kesäkauden muiskut?
    Oi, maksan sulle, ystäväin,
    kun saapuu talven tuiskut:
    jos et, jos et, sä uskoton,
    jos et sä jälleen käänny,
    hymyni muille armas on,
    en huoliin vuokses näänny!

Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat
pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun
päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja
tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä
vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin
oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi
tavattavissa. Kyselty vastasi -- ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa
yhä laulun laatuun kävi" --:

    Nyt metsällä herra
    jo torvea soittaa,
    ja puoliso seppeltä
    solmia koittaa;
    on kammariss' Ellin
    sammalist' alus,
    kun hiljaa Lord William
    hiipiä halus.

Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward
sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden
vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis
pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten
asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia
ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. -- "Omituinenpa
on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen
temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan
heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." --
Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se
marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla
teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän
vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin
väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen
paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina
tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.

_Major domus_, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä
paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa
sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä
rättäri Macwheeblea ylempikin), -- _major domus_ laski pois
lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan
silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli
tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo
saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras
tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa,
että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan
ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa
omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä
erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin
virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana,
joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet
molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui _molemmat_ erikoisella
äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen
järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja
tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi
harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen
hupiin olikin.

"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin
omituinen seuralainen.

Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David
Gellatley -- siksi hänet nyt mainittiin -- sai jyrkän käskyn etsiä
hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli
saapunut muuan herra etelästä.

"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.

"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin
sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä -- vaikka
hän on enemmän ilkimys kuin narri."

Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti
vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne
kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun
pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle
hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.

"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein
jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt.
Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan
kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose
neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut
pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa,
hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat
pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut
tyhjäntoimittajana pitkin seutua -- tainneepa joskus parannella herran
kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä
ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni
siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa
Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."

Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan
parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.




VII.

Rose Bradwardine ja hänen isänsä.


Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin
-- kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa -- kun eräässä
kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa
Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin
vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan
huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti
"Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu.
Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti
eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o.
joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi.
Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin
tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen
paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea
jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella
hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea
tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput.
Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä
surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä
vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai
koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi,
mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän
saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan
kapteeni Waverleytä.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää,
ettei _musta noita_, joka äsken kellarimestarin selitellessä
herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään
tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli
osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui
häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan
kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana
itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen",
harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen
muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän
oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan
jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin
ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin
englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys
muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut
Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa
käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset
kuin ulkomuotonsakin.

Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa
hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen
lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu
lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet
ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine
matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa
palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan
syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen,
seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa
kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään.
Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen
mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä,
jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat
sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja
jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen
yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä
alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut
tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut
vapaaksi paroonikunnaksi, _cum liberali potest, habendi curias et
justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et
infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand_."
Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan
selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen
parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja
mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin
kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana
puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan
syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä
tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin
vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät
kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään -- ja panetti erään vanhan
eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan
muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin
lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.

Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen
näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan
näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja
täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen
silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä
englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä _à la mode
Française_ ja suudellessaan häntä molemmille poskille -- puristuksen
lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan
rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.

"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät
täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta
rungosta -- _spes altera_, kuten Maro lausuikse -- ja teillä on
isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin
vanha ystäväni, Sir Everard -- _mais cela viendra avec le tempus_,
kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli
puheena _sagesse de Madame son épouse_. -- Ja olette siis ottanut
kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi,
ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja
ajat ovat muuttuneet. -- Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja
kaunis mrs. Rachel? -- Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta
hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu -- _et
singula praedantur anni_ -- se on varma se. Vaan vielä kerran lausun
teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! --
Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän
noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta
Dundeehin."

Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen
kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen --
saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä
omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen
lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.

"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni
Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin
_epulae lautiores_ -- sanon _epulae_ mieluummin kuin _prandium_, koska
jälkimäinen sana on kansanomainen: _epulae ad senatum, prandium vero ad
populum attinet_, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että
Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; _c'est des douze oreilles_, kuten
kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa -- _vinum primae notae_ oli se St.
Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley,
suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä
kellarini voi tarjota."

Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui
puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti.
Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin
pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin
johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella
muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni
vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin.
Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä
riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle
hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat
Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan
yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä
oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut
paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.

Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni
nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple,
lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera
metsästäjä -- _gaudet equis et canibus_ -- muuten hyvin siivo
nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa
maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään,
joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos
saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista
taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua --
_servabit odorem testa diu_ -- ja meidän kesken puhuen luulen,
että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen -- muuan Bullsegg, joka
saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin
semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli
hivutustautiin. Herransa kuoltua -- voinetteko uskoakaan sellaista
häpeää -- tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan,
onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady
Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli
mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi
kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi
omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen
ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku
siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen
viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä
Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin
Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta,
jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu
ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä
vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle;
saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi
kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla.
Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja
sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä -- _vix ea nostra voco_,
kuten Naso sanoo. -- Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin
oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon
pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan
whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen
messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa,
omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin
naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä
kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja
asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen
häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein
tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut
tuottaneet molemmatkin."

    Ja siinä kun miehistä mainittiin,
    he tulivat, atria alkoi niin.




VIII.

Pidot.


Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja
aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä
tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen
loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley
itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä.
Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi
osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa
edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa
syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä
kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan
tekotukan kamaran.

Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle
tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt
sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä
asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman
hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun
nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr.
Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei
suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta
mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan,
harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan
tepastelevaa mäyräkoiraa.

Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä,
miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden
kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka

    vapaasta tahdostansa hylkäsivät
    etunsa, asemansa kaikkineen.

Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa
tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten
hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras
maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään,
oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa
valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen
hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto _ei milloinkaan
ahdistellut omistajaansa_.

Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle,
kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen,
_minkä_ kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt
yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella
sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien
huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen
muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti
vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin
työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin,
myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson -- eli, kuten parooni
leikillään häntä nimitteli, _Alexander ab Alexandro_ -- paroonilta
salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän
palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja
laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu
monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen
avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen
vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen
karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella,
ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben
Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui
Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi
häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista
entisajan muistokapinetta.

"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua,
huomannette -- _seisovaa_ karhua, koskapa jokainen hyvä
vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon:
hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon _in
actu ferociori_ eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa
asennossa olevaksi. No niin, sir, -- tällä mitä kunnioittavimmalla
kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä
vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli
kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi
kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison
tahi tyttären siveyttä -- perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen -- ja
siten kävi kuten Vergilius lausuu:

    "_Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus_.

"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin
St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka
oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien
saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä
on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä
luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia.
Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset _anilia_, niin varmaa on,
että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana
perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin
suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen
saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti
kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."

Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi
lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl.
korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa
Bradwardinen pyhän karhun sisällön.

Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli
ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös
selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa
hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään
muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän
päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista.
Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä
pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli
odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet
aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita -- "tehonsa täytti hyvä viini
heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä
metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset
nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan
käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja
Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi
viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi
iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä
suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen
loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti
erehtynyt.

Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti
kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley
yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä
virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie
Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin
loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta
vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen
vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan
oli nimenä _deoch an doruis_) paroonin suvun kunniaksi.

Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän
pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin,
saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä
hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin
sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle,
kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta)
sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan,
vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä
parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen
tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi _leges conviviales_
eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi
odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä
vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille
ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin
Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi
kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa
liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän
hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat
pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä
Falstaff sanoo yön suloksi.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut
lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin
kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään,
vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen
ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman
jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian
epätasaisuuksiin -- jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä
ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen
seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen
nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi
nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren,
vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan
myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman
työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden
vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua
yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan,
vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti
ranskalaisia _chansons à boire_ ja lasketteli latinalaisia
sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla
äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja
mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta
maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa
ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli
kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan
hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi
hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa
"sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti."
Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin
tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

    Mon coeur volage, dit-elle,
      N'est pas pour vous, garçon;
    Est pour un homme de guerre,
      Qui a barbe au menton.
            Lon, lon, laridon.


    Qui porte chapeau à plume,
      Soulier à rouge talon,
    Qui joue de la flute,
      Aussi de violon.
            Lon, lon, laridon.

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta
huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't,
Cuparin piipari":

    Glenbarchan-kunnaat kiipeän
    ja Killiebraidin pengermän,
    raskaaksi tunnen työni tän,
        pyynnissä vuorien riistan.

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän
luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen _Lon, lon,
laridoniaan_ ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa
halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

    Jos metso nousee lentohon,
    varalla luoti valmis on,
    on reppuun työntää vaivaton --
        hukkaanpa harvoin ammun.

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi
ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä
on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa
yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja
mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta
vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä
tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea
kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa
pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi
tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa
kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen
äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella
niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin
vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin
asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille
samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia
vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä
mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että
kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa
kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa
tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli
erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän
palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli
Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot
mielipiteeni, _tamquam privatus_, näissä asioissa mitkä tahansa,
niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun
vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään
pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita
sotilaslakia, _sacramentum militare_, joka sitoo kunkin upseerin
uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä
Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden
onnettomuudekseen täytyi _exuere sacramentum_ -- rikkoa
legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin
nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä
hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos
kaikki hornan whigit olisivat ottaneet --"

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa.
Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota
tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja
englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea
sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan
mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja
halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut
piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte
_sui juris_ olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta
puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä
pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on
_quasi_ minun -- se kun on vaitiolon kautta uudistetulla
sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa -- täällä olen _in
loco parentis_ teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei
teille mitään vahinkoa tapahdu. -- Ja mitä teihin tulee, loordi
Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä
hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja
Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni
teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta,
olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma,
joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia
hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja
ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja
hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä
vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui
Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan
ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä
asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin
saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle
suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa
poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen.
Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen
tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta.
Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen
asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut
kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja.
Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen:
"Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään
kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti
pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden
päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat
he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla
erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois
Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle
whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja
Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin
avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta
menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät
ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut
selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."




IX.

Katumus ja sovinto.


Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin
kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja
heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista.
Häntä oli mieskohtaisesti loukattu -- häntä aatelismiestä, soturia,
Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se
kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin
hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä
taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään
voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties
rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi
hänen perheensä onnettomuuteen -- tahi saattaisi hän menettää oman
henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto,
tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty
loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli
häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut
tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä,
että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta
upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä
Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi
Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät
vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee
ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna,
kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan
paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka
saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen
ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa
oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi
kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä
lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren
vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä
ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa
käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään
pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni
tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen
lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän
ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut
parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan
sielulliseen hupiinsa -- pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut
syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli.
Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän
ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen
käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun
syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä
yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän
ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti
kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen
herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä.
Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan
epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta.
Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla
tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin
häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään
murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja
näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa
talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle
huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni
Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple,
on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli
_monomachian_ tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä
lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää
muisto muutamista eilis-illan _symposionin_ kohdista, joiden
täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä
hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun
sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen
järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille
ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista
myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän
erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa _dans son
tort_, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le
Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa -- sillä
onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on
ollut, _mavortia pectora_, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja
sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden,
jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi.
Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi
ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea
tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos
mies on _ebrius_ eli päissään -- jollainen sattuma voi ja saa
tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle
-- ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään
ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy
olettaa, että _vinum locutum est_; sanat eivät ole olleet hänen
omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen
henkilöön nähden, joka on _ebriosus_ eli juomari, syystä että, jos
hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä
ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden
säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja
siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. -- Ja lähtekäämme
nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun
myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss
Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa
tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti
hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän
kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi
hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss
Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta;
ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän
aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa
selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen
asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin
päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi
ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja
ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra
osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden,
päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi
pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään
poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen
aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua
vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa
kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti _ebrii_ eli
päihtyneet, vähintään _ebrioli_, minkä nimityksen vanhat antoivat
niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset
vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä,
kapteeni Waverley -- järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte
ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä
minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa
oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt
kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin
nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään
huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista
muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei
ainoastaan ollut _ebriolus_, vaan jotakuinkin likipitäen
_ebrius_, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko
seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen
lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa
tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse
voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan
niitä, jotka ryyppivät viiniä _gulae causa_, vain kurkkunsa
kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen
lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä _Liber
Pater_ oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti
yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu _Historia
naturalis_ teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir -- minä
pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa
kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, _recepto amico_."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena
lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää
kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään
uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David
Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun
haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda
teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin
metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei
milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan.
Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä
kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja
sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley
lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen
luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut
rajupäinen, _nec naturaliter idiota_, kuten hulluudentodistuksissa
lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin
hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti
hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt
väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla
pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia
ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo -- mikä
häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt
ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti
musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen
keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä
suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia
sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen
sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille.
Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat
ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin
karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen.
Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin
parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa
kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun
näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he
johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja
kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat
ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen,
ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi,
kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin
neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on
puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta
otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se
hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen
ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta,
että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen
rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta
metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan),
suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja
eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli
uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen
laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:

    Joutuin vain, joutuin vain
    yli vuorten korkeain,
    missä viita vehmahinna,
    missä lähde leppoisinna,
    missä liekopeite laajin,
    missä aamukaste taajin,
    missä tetri kaunein juo sen,
    missä keijut leijuu luo sen!
    Metsän kätköön rientäkäämme,
    yksiksemme rauhaan jäämme!
    Joutuin vain, joutuin vain
    yli vuorten korkeain.

"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss
Bradwardine?" kysyi Waverley.

"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin
korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle
lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan
setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei
päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja
särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi.
Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli.
Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä
olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi
häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta
sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu.
Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän
vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole
milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan
veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin
tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava
kertomus heti herätti mielenkiintoa.

"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella
hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa
tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan
mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas,
tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta
ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:

    Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout,
    ho la ho! Vite! vite debout.




X.

Eilistä järkevämpi päivä.


Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan
ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena,
metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät
heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit
sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen
kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi
palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä
jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä
eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn
taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä
rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita.
Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden
olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan
nimityksillä niin hivelevillä kuin _Maister Gellatley_, vaikka
luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle
toista arvonimeä, _daft (hassu) Davie_. Mutta tämä ei ole mitään
harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään
kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä
vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa
vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden
ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he
täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua
saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa.
Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy,
ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella _couteau de
chassellaan_ nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti,
oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä _faire la curée_). Tämän
jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän
maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr.
Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa
valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka
muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta
kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan
kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa
opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.

Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat
aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille
hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen,
ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa
runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili
siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä
ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle
kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia -- vanhan
Hardyknuten perikuvana --

    itähän vankkana astui
    ja vankkana länteen taas.

Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista
runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi
kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki
erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa
muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan
erilaiset _toto coelo_, kuten parooni olisi sanonut, niin oli
heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni
tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä
jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli
mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan
mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden
aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin
vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr.
Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat
Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa
ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja
avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten
saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on
tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman
arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan,
jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi
valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle
rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina
vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida
palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.

Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin
tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä
enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista
luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja
nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen,
että Edward oli _puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae
indolis_, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei
kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja -- ja tästä
seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei
ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa,
hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa
keskusteluun.

Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli,
kuten hän sen nimitti, _troisième étageen_. Hän opasti Waverleyn
parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit
näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia;
sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä,
kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen
nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin
kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.

Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei
huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana
oli Rosen _sanctum sanctorum_, vierashuone. Se oli pieni, mutta
miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi
koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään
paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia
kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin,
kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille
omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa
muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen
ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden
piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi
nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua
(Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley -- talon näytin
teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen
kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin
antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui
Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."

Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi
Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian,
koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli
ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen
aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia,
kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että
joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa
arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen
mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin,
joilla itse oli kunnostautunut.

Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja
hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat
luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän
oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin
muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli
yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti
alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä
varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni
klaveerilla säestämään lauluaan -- vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut
Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti,
hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi
voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen
luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto
"säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä
kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen
henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa
useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni
ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta
puuttuva.

Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä
toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka
hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin
kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä
kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha
kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso,
jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui
viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla,
joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä
huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi
sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin
ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä,
osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi
nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen
painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa,
vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes
taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle
miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.

Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja
skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella
innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä
oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina,
josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja
Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku
kylärunoilija, joka

    unhosta säästäin nimet urhojen,
    omansa laulamatta jätti vaan.

Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken
sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä
niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea
kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.

      _Pyhän Swithinin Istuin_.

    Sä Pyhienpäivänä vuoteesees
    kun käyt, heti siunaus huokaa ees,
    tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,
    sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.

    Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön
    villiytyy vimmahan riettaan työn --
    halk' ilman keijuen kuutamossa
    tai piilossa pilven pimennossa.

    Pyhän Swithinin Istuimelle käy
    paroonin puoliso nuor' -- ei näy
    katseessa kauhua, loihdun joskin
    yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.

    Sen Swithin uljas lausua ties,
    kun kesk-yön kätköhön astui mies,
    ja Noidan lennosta käski alas
    sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.

    Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,
    Yön Noita kun ilmassa samoaa,
    ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,
    tuon vastata täytyy -- se varmana pysyy.

    Paroonilla sodissa Robertin
    vasallina vuos' on jo kolmaskin,
    ei tietoa retkistä ritarin urheen,
    siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.

    Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,
    salon huuhkajako noin huutelee,
    noin naurun ja itkun keskitieltä,
    vai virranko haltijan vaivaa mieltä?

    Vaan äkkiä tuuli kuoleutuu,
    veden pauhu on vaiti ja kaikki muu,
    tyven kauhea voittaa myrskyn humun,
    käy haamu keskestä harmaan sumun!

"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin
kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta
laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan
olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten
hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon
aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa,
niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä,
joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi
Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen
kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus
Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä
vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan,
kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon,
sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."

Waverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.

"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin
esittää? No -- olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota
epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli
hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi
poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus
naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä
synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi
pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen
sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon
noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa
mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien
ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei
sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen
maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina
ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja
puhunut hänelle sievistelyjä -- mikä ei ollut suureksi kunniaksi
Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen
Janet rukan -- ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin
pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti
hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa!
Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki,
kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka
olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille
ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne
itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla
uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."

"_Risu solvuntur tabulae_", sanoi parooni; "toinnuttuaan
silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan
uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."

Tämä kasku saattoi puheenalaisiksi kaikki

    nuo joutoaatteet, näköerheen aaveet,
    ja unennäöt, loihtuluvut, taiat,
    ennustusmerkit, heikon järjen haaveet,
    tekaistut tiedot, harmaat satuaiat.

Sellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa
kului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.




XI.

Muuan havainto. -- Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.


Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan
aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin
edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten
holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan
käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa,
ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

    Nuor' rakkaus kaunis on -- häilyvä vain;
    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?
    Vaan vanhan on lempi säilyvä ain',
    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.

    Äkä nuoren on kuin tuli oljissa ois;
    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?
    Viha vanhan ei unholla vaimene pois,
    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.

    Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;
    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?
    Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,
    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen
pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja
koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie
ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen
narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä
muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt
kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin
tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että
hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili
puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään
Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta
Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla,
että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena
hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa
nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten
joutunut aseettomaksi -- ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen
isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä,
estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta -- tätä seikkaa voitaisiin
tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin
epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä
huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että
Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä
molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan
kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella,
joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran
lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei
täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi
ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut
kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys
siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että
vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana
kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa
luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin
_Hieroglyphica Animalium_ teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli
se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle
riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton
kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa,
joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se
olisi ollut _Bear-Warden_ (karhunvartija). Se oli tosiaankin
törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut
villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait
olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille.
Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan
mainetöillä, vaan että se oli muodostunut _paranomasiana_ eli
sanaleikkinä sukunimestämme -- jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on
nimenä _armoires parlantes_ ja latinaksi _arma cantantia_.
Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja
kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle,
kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa
aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä
tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia
kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei
sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."

Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta
Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan
tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti.
Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin
kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli;
mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa,
joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta
kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää
ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan
halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se
ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan
myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden
sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan
tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli
saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli
todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen
huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan -- mikä on
omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen
ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka
isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön
hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä
sokeinta isän hellyyttä.

Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille
taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana
ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko
suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan
sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty
muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss
Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran
raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo
liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa
perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä
tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä)
itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen,
olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja
palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta
lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman,
neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista.
Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli
hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli
miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin
aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia
kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän
_les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki
conseille_; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien
raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa
laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen
ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut
sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa
häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen
salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana
kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen -- ja tämä vielä Bradwardine
-- puuhaisi _in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post
battaliam_ s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun
jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen
paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, _procul
dubio_, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi
pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua
varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi
loukkaamasta heimolaiseni oikeutta -- Malcolm Bradwardinen,
Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni
haaraa."

Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui
kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin
tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten
tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan
leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin
hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa
kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat
englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi
soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan
teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai
kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä
lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen
käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia
muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti
suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua,
joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia.
Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan,
Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias
kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen
sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä
alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan
mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi
syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa,
uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä
uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin
Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla
yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien
naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten
tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja
haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä
Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että
koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen
olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä
lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä
oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni
olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn
penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan
maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä
ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen
kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa
herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin
kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut
juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat
ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen,
liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia
ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva
nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko
mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan
kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia
terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen,
milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan
oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla
noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan
ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä,
jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu
sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä
-- vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä
lausua -- on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä
valinnassa, tahi -- mikä vie yhteen -- valitsee sen (niinkuin
enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää _le
beau idéalille_ tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän
todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän
nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan,
jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen
aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa
kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin
varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi
ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä
pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei
sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän
keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea
muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran
tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat
ystävyyttä ylemmiksi.

Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut
kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen.
Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen
hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten
henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten
olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan,
jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta.
Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet
saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä
sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä,
epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten
ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi
tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu
tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia
periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia
vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi
työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä
asioissa.

Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat
pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr.
Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista
keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen
valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut
maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut
tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi
ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain
etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta,
jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin
ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa
ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa -- ja pysyi edelleenkin
rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.




XII.

Rosvoretki ja sen seuraukset.


Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä
aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä
hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät
maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa,
äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta.
Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta
kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet
mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä
näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa
selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen
kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä
kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.

Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään
selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka
kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he
kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin
näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen
maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä
tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien
hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:

    on mennyt talo, tavara,

kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta
letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.

Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja
huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen
kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan,
että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa
voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä
puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren
ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä
suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain
toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki
hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään
jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko _cateraneja_ on
viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki
lypsylehmämme."

"Joukko _cateraneja_?

"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa,
maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta
isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä
edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta
karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut
tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään
hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin -- ja jos hän ei itse
joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista
hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole
rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua
kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin
hillitön -- oi, mihin joudummekaan!" -- Rose rukka lannistui kokonaan
ja puhkesi kyyneliin.

Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin
Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään.
"Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen
edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja
lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! --
Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin
hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan
isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien
rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään
muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi."
Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä
parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä
isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa
määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon
tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli
miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa
tapaan täysissä aseissa. -- Tämän murheellisen julistuksen annettuaan
hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään
hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte
liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi
taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.

Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä
kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka
esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä
tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa
rintapanssariin. -- "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän
virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan
keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan
roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet _lapis offensionis et petra
scandali_, loukkauskivenä alamaan asujamille -- hän löi heidät
pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita
kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen
pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"

Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on
tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia
neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun
välimiehen _cateranien_ luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti
suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli
sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää
varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän
suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston
onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin
suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward
ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon
sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan,
vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus
Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin,
kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.

Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä.
Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti
häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan
oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet
Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä
myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi
takaisin _in integrum_ jok'ainoa hieho ja mullikka minkä
päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm
Canmoren päivistä asti."

Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti
toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin
ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa,
kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä
_nebulones nequissimi_, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat
saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:

    "elisos oculos, et siccum sanguine guttur."

Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti
taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei
ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi
puolenpäivän. _Cateranit_ oli nähty heti auringonnousun jälkeen
Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla,
olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista,
tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä,
eikä tosiaan mahdollinenkaan.

Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis
mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle
tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri
lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja
panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.

Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä,
Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan
miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.

"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään
suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi,
mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En
oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta
rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan
maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."

"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin
ainakin herrasmies?"

"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka
kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa
tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan
aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni
sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi
hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri
Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut
salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta
Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan
nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin
isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"

"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa
isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on
vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen
tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa
ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä
lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen
palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät
kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja
seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään
väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit,
joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En
voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden
kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja
verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin
linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti
pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä
ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"

Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon
yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli
tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan
sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin
näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan
loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja
puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta
tapauksesta.

Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut
takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta
kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden
Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa
suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan
avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle
täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä
täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli
tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat
poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt
_kilt_ eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet
näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset
puolustusaseet -- tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli
lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet _Duinhewasseliksi_ eli
herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla
kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella
kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän
tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti
arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti
samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan
Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"

"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua,
Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että
sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä
näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo
vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän
pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi
ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa
sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen
vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta
vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät
saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven
vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."

Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän
tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen _kuninkaalle_,
ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä
periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä,
sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä
ole."

Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan
mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän
joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja
kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella
Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi
sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi
paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja
nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi,
saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on
varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa
pikku ryyppyinä -- jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen
enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden
karhun kitaan -- oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset
tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä
tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut
kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan
eivät ole ehtineet imeä ydintä."

Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä
nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja
tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu
puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja
muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi
viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä
merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan
vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi
pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää
vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena
tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä
matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja
sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä
yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen
saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja
toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että
tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan
ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa
sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.

Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät
yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen
polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa,
seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien
vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet
sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen
railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää
kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke
tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa
kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä
jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa
jokunen mäntykin.

"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan
kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan.
Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku
notkelmassa puron toisella äyräällä -- jos näkönne on hyvä, niin voitte
kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se
oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella
vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan
muu kuin ylämaalainen. Polku itse -- eli se osa hiukan tukevampaa
maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat --
oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä
niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä
oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille,
joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja
omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon
ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan
hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei
kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen
oli lähinnä ponnistuksena.

Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu
neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että
Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille.
Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan
eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että
alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä
Donald Bean Lean -- se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat
karjan olevan -- ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä
asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka
oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan
alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen
aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan
parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän
tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla
hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän
ripein askelin poistui näkyvistä.

Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä
kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He
kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua
oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen
sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden
vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he
saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle
ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan.
Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien
vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin
leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään,
ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen
herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta.
Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas,
jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan
-- kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin -- keski-yöllä,
vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä.
-- Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen
sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä
vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli
matkan aihe -- paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän
tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä
hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten:
"Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan
suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti
vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä
kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta
taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan
tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen
pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa
keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista
viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte
airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.




XIII.

Ylämaan sissin tyyssija.


Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se
osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan
kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana
vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä
kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen
runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa
punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa,
että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi
päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi
venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti,
vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla
vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari
venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo
kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena
leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä.
Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen
rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä,
asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan.
Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui
kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat
näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.

Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut,
jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta,
vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan
sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista,
toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan
etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan
roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen
asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena
ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.

Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli
vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan
hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan
mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan
armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan
juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla
tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja
sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän
näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut
nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo
toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden
ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen
nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen
setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli,
Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.

Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä,
asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin
eteen kolme puuvatia, täynnä _eanaruichia_, eräänlaista voimakasta
lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin
maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka
katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina.
Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin
tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei
sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti
pahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: "Olisinpahan vain
tiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka
neljänkymmenen penikulman takaa."

Hän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista,
ja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen
henkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien
linnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen
niiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana
sotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat "aimo
poikia." Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa
sattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon
olleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli
vetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä
äänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista
sanottavaa hänelle.

Waverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen
kysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta
saapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean
katseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi
päätään nyökäyttäen: "Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä
varma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä
tervetullut olette majaani silti."

Waverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän
parhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset
tähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu
kanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän
muutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa
silmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen
ryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen
muutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen
vaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen
sijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka
saapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta
retkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten
tikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja
syöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat
ankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse
tahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan
ainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut
liialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka
enimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat
nauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia
haitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.

Vihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme
silmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut
niitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin
siitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä -- Kuninkaan luolassa,
kuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.

Toinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi.
Käydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla
olivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku
pitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle
pengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana,
jos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan
vesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän
ulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten
kiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen
kuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja
jyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja
puolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat
tunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.

Katsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin
salattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku
koloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt
ylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi
Evan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward
taistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän
kuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui
päiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana
oli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan
puuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista
ja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman
kaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki
tuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman
persoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina
ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka
hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen
kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina
alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia
korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän
oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun
saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle,
oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti
Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka
sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät
silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan
vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen,
johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.

Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden
riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen
muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja
niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan
veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja
levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo
kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen
tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein
Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan
tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään
veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt
pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt
hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän
sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä
vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi.
Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui
esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi
vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen
kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin
geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla
kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä
matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa
kajahtelivat hänen säveleensä.

He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony
lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti
kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa,
mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan
kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta
läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta,
joka hänen sanojensa mukaan oli sekä _näköisä_ että _näpevä_, ja
sitäpaitsi notkein _strathspeyn_ tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi
ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä
pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja
surkeihin oloihin.

"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole
mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään
pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."

"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"

"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä
_nosta_ vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."

"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"

"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän
tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta
karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun
ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän
alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."

"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa
hommassa?"

"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin
reima mies häntä ennen."

"Kuolisi lain edestä!"

"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta -- Crieffin iloisessa
hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät,
niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu
lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."

"_Toivot_ sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"

"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi
märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"

"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"

"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin
mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."

"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin
onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut
paroonin karjan?"

"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä
ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä
lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin
laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin
teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."

"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"

"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin?
Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä
itseäänkin tapaamassa?"

Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän
noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin
ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin
käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.

Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni
puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään
luolan isännästä.

"Asuuko hän aina luolassaan?"

"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on
tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta
soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."

"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"

"Minun herrani? _Minun_ herrani on taivaassa", vastasi Evan
korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta
tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä
hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."

"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."

"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos
laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin
metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten
Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."

"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö
päällikkösi kävisi puolustamaan?"

"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan
-- jos nuo tulisivat lain kanssa."

"Ja mitä tekisikään Donald?"

"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter
Scriveniin."

"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"

"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."

"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"

"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko
Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän
Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan _Sidier
Dhu_."

"Ketä niin nimität?"

"_Sidier Dhu_ merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia
komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan
valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi
vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."

Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen
ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä
murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."

"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla
lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"

Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin
se on hän, ja aivan ilman seuruetta -- ei mukanaan muuta elollista
olentoa kuin Callum Beg."

Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti
kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, _qu'il connait bien ses
gens_. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta
nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä
joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton.
Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista
pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat
häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan
periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta
ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä,
jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt
mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen,
ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla
hän harvoin oli ulkosalla.

Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota
herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen
puku -- jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena -- esitti mitä
edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän
piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin
Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun
lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut
muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti
skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat
ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa
tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään
miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.

Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen
sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut
lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi
katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja
jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti
kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin
kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että
hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti
ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan
omistajansa hallittavissa. -- Päällikön kasvot siten muistuttivat
hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset
merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.

Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi
kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin
ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi
haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin
kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti,
Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald
Mahonyn keralla.




XIV.

Päällikkö ja hänen asuntonsa.


Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut
sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet
voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi
voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään
päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren
ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä
mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian -- mikä oli
seikkailijamme nimi -- liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut
kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai
paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta
sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin
toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin
talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan
kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua
alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen _Ian nan
Chaistel_, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut
lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in
nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.

Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti
osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte
kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin.
Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan
palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta
hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa
oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta
saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen.
Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan.
Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja
kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai
ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan
kuusikymmentä vuotta takaperin.

Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin
häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen
maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta
myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi
ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään
tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani.
Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia
kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden
klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana.
Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä,
vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin
laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin
päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen
alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä
kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin
laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka
jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain
saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita
emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka
varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä
muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen
väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän
toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta
kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.

Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan
komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka
hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen
päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää
huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron
jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he
kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan
taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa
määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle
niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä
hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen
käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen
tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden
haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen
kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot
tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan,
siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut
sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi
häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan
myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän
ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä
laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät
ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan
pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.

Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan
kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi
lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli
kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit.
joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin,
näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle;
eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun
alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat
monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille,
joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan
myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.

Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin
naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin
hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen
kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että
valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa,
jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä
silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen
sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta
oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan
aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan
ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti
riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan
huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea
käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo
kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut
koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin
lairdin kanssa -- missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi
hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta
yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina
aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet
kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan
suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli
olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin
kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle
Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa
Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä
edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden
salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten
toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan
muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja
ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.

Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin
hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin
asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla
_luhdilla_ varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut
Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi
sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä
Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä
oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin
Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt
jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.

Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta
rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut
Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen
esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan.
Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä
käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja
sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli
unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen
olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä
sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen
paroonille tapahtuneen."

"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni
pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo
epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.

"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta
harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää.
Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta
takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin
täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää
asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden
varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."

"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean
Leanin ja monen muun joukkueet."

"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali
Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille
vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme,
säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle
kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."

Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta,
jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän.
Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta
riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja
muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa;
arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat,
lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät
jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden
alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte
päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne
alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän
sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri
kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä
alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin
ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän
nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli
kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja
vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken
näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi
välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.

Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin
taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän
yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja
lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli
suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan
pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu
jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran
kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se
pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45697