← catalogue

Tuhlaajapoika

by Sir Hall Caine · Finnish · Gutenberg #45665 · 843,910 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Tuhlaajapoika
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tuhlaajapoika

Author: Sir Hall Caine

Translator: Väinö Hämeen-Anttila
        Kaarlo Koskimies


        
Release date: May 16, 2014 [eBook #45665]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45665

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUHLAAJAPOIKA ***

TUHLAAJAPOIKA

Kirj.

Hall Caine


Suomentaneet Väinö Andelin ja Kaarlo Forsman



WSOY, Porvoo, 1904.







        "Kun Sormi kerran piirtää kirjaimet
        se eelleen siirtyy; hurskaudella et,
        älyllä et saa Sitä pyhkimään,
        sanaakaan pois ei pese kyynelet."



    "Taivaalle huusin: 'Mikä Sallimastas
    on viitta, valo ohjaamaan sun lastas
    pienoista, pimeässä hoippuvaa?'
    'Sokea ymmärrys vain!' taivas vastas."






I OSA.


    "Tuhaksi riutuu toive ihmisrinnan,
    tai perii pettymys sen onnen hinnan,
    mi loisti hetken niinkuin lentolumi
    tomuisess' erämaassa peitti pinnan."




I.


Islanti näytti ihmeellisemmältä kuin konsanaan. Päivällä tuon vanhan,
vakaan pohjolan sfinksimäisissä kasvoissa ylt'yleensä näkyy sammuneiden
tulien vuosituhansia sitten uurtamia arpia, ja silloin sitä luulisi
kuolleeksi, jollei kuulisi tuliperäistä jymyä sen maanalaisista
uumenista. Nyt syyskuutamossa se lepäsi kuin suuri rauhallinen eläin,
juhlallisena yön sinertävässä hämyssä.

Kuu vielä kumotti, ja kaikki näytti läikkyvän sen hopeahohteessa,
talot, laivat, kalaveneet, edessä keinuva vuono, takana siintävä järvi,
ympärillä aukeava musta nummi ja etäällä välkkyvät lumihuippuiset
vuoret, kun pieni puurakennuksinen pääkaupunki alkoi herätä
aamuaskareihinsa.

Tänään oli Thingvellirissä vuotuinen lampaiden korjuupäivä.
Lammastarhalle oli runsaan viiden penikulman matka; ja kun Islannissa
ei ollut rautateitä, ei postivaunuja eikä mainittavasti maanteitäkään,
piti kaupungin nuorison, jos mieli joutua mukaan huviretkelle, olla jo
ani varhain liikkeellä pienten pörröisten poniensa selässä.

Tuomiokirkon tornikello juuri löi neljää, kun Thora Nielsen, johtaja
Nielsenin tytär, hätkähtäen heräsi unestaan ja kapsahti jalkeille. Hän
oli yöksi jättänyt uutimensa alas laskematta, havahtuakseen heti päivän
koittaessa, ja malttamatta edes katsoa, että kuutamo se oli hänen
silmäluomiaan kutkutellut, hän jo seisoi keskilattialla ja huusi
onnellisen nuoruuden heläjävällä äänellä:

"Täti Margret! Voi, täti! Olen nukkunut yli ajan! Minä myöhästyn! Täti,
kuulehan!"

Viereisen huoneen avoimesta ovesta kuulunut säännöllinen ja äänekäs
hengitys taukosi. Vanhanpuoleinen ääni, joka yritteli saada suopeaa
sointuaan vihaiseksi, virkahti unisesti:

"Tytön mokoma, herättää koko talonväen."

Kuului vuoteen narinaa ja paljaiden jalkojen tepsutusta, äänen
rapsahdellessa raesateena. Puhujasta ei muka ollut kissaksi, joka
pystyy nukkumaan päivälläkin, ja jos hänet kerran piti yösydännä
herättää, niin täytyihän toki saada siunaaman aika kasvonsa
virauttaakseen.

Tyttö kuunteli kotvasen ja nauroi -- surujen säästämän sielun kevyttä
ja rattoisaa naurua. Hän oli nuori ja harvinaisen vaaleaverinen,
naiseksi pikemmin lyhyehkö kuin keskikokoinen, ja joskaan eivät
kasvojen piirteet olleet kauniit, niin sulostutti niitä tuollainen
juonteiden pehmeys, jossa alituiseen leikkii hymy ihmisen itsensä
tietämättäkin.

Hän sytytti kynttilät, laski säleuutimet alas ja alkoi pukeutuessaan
hyräillä laulunsäveltä osoittaakseen, ettei ollut millänsäkään.
Vierashuoneestakin saapui tuota pikaa sanaryöpyn tyrehtymätön
lähde, vanhahko naishenkilö, joka näytti peräti hullunkuriselta
-- jos sopiikaan käyttää moista hetkeä katsastukseen --
alushameet laskoksilla, pieni karttuunimyssy päässä ja otsakiharat
paperikäärylöissä kuin vastikään valtamerien takaa tulleen laivan
keula imunilviäisten kiehtomana.

Siinä oli täti Margret, jonka kasvojen jokainen uurre ilmaisi
leppeyttä, kielen kuitenkin läplätellessä kuin poudasta piittaamaton
suihkulähde särmäkiville pärskyessään. Siinä silmänräpäyksessä, kun
näki Thoran alkupuuhat, hän huudahti:

"Silkkisetkö -- mitä, nekö aiot panna tähän aikaan aamusta! Ja kukahan
niitä näkisikään suurien saappaittesi alta?"

Tyttö nauroi tätä niinkuin kaikkeakin ja myönnytteli: "No olkoothan,
anna minulle sitten villaiset. Mutta sinäpä vasta olet kärtyinen, täti.
Miten olisi voinut myöhempään maata, kun aikoo kuuden tunnin
ratsastukselle?"

"Mutta kuka sinut saapikaan puoleksi päiväksi jolkottamaan?" jupisi
täti Margret, hengästyneesti hääräten tyttöä valmiiksi.

"Sen sinä, täti, hyvin tiedät -- Magnushan minua tahtoi. Kun valitsivat
hänet tämänvuotiseksi vuorenkuninkaaksi, niin lupasin lujasti tulla
lampaiden korjuuseen, ja tietysti --"

"Et sinä eksytä vanhaa kettua, tyttöseni, ja tässä on sinulle
pesuvettä. Ei ole Magnuksen tahtomisista tapahtumassa tämä lähtö, vaan
koko juttu on siinä, kuka sinut sinne viepi."

"Täti!" huusi Thora, nostaen tippuilevat kasvonsa pesuastiasta.

"Suotta sinä noin punastelet, kultaseni -- todeksi sen muutoinkin
tiedän."

"Puhut aivan päättömiä, täti Margret! Varmastihan tiedät Magnuksen itse
pyytäneen Oskaria minut tuomaan. Hän nimenomaan kirjoitti maatalolta,
kun ei ollut Oskaria nähnyt sen koommin kuin hän yliopistosta tuli ja
tahtoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

"Sitä suurempi hullu hän on!" intti täti Margret. "Mies, joka mielii
tyttöä omakseen ja pyytää poissa ollessaan toista miestä tälle
kaitsijaksi, on holhottavaksi pantava narri. Vain järjetön voi noin
läimäyttää oven takanaan umpilukkoon."

"Voi kuinka sinä viitsitkään, täti!" pahoitteli Thora. "Oskar on
Magnuksen veli --"

"Veli, tosiaankin! Niin oli Jaakob Esaun veli, ja Aabelin veli oli
Kain, ja kymmenen oikein koreaa poikaa oli Joosefin ja Benjaminin
veljiä."

"Hyvänen aika, täti, sinäpä olet kovin huonolla tuulella. Se sinussa on
ikävä puoli -- ainainen huono tuuli. Oskar Stephenssonista puhut kuin
mistäkin hulttiosta, vaikka mies on kuvernöörin poika ja jokaisen
jumaloima."

"Helppo puolustaa, ketä ei kukaan yritä lyödä. En sano Oskaria vastaan
mitään."

"Ethän tietystikään, sinä ikuinen äkäilijä. Enemmän sinä pidät hänestä
kuin kukaan, ja uskonpa sinun kademielin tahtovankin häntä itsellesi,
mielestäsi koko Islannin nerokkainta ja pulskinta miestä."

"Paljonhan kimaltelee kultasepän ikkunassa, mutta ei järki-ihminen sitä
kaikkea tahdo haalia itselleen."

"Voi hyväinen, tahdonko minä sitten?"

"Siltä näyttää, tyttöseni; mutta istuudu nyt tähän kuvastimen ääreen
suorimaan hiuksesi. Sinä olet menossa vihille Magnuksen kanssa, ja
ylihuomenna kihlauksenne laillisesti vahvistetaan kumpaisenkin perheen
kesken. Kuitenkin on sinulla ollut Oskar täällä käymässä jok'ainoa
päivä, ja kaiken päivää, siitä saakka kun hän viikko sitten palasi
Englannista, ja nyt aiotte kahden ratsastaa Thingvelliriin. Sinä saat
vielä pahoja aikaan, minä sanon. Ei samasta luusta kahdelle koiralle."

Tytön yllätti hillitön naurunpuuska. "Täti hyvä, kauniita nimityksiä
käytätkin!"

"Parempi minun puhua kuin jonkun muun. Ihmiset täällä ovat pelkkänä
korvana, ja Oskar höpisee herkeämättä -- aina sinusta."

"Eipähän aina, täti." Thoran sievät kasvot pyrkivät punehtumaan
kuvastimessa.

"Ihan aina! Eilenkin hän sanoi: 'Vastainen kälyni' --"

"Ei 'vastainen kälyni', täti."

"Kenellä se tässä suunvuoro oli, Thora? 'Vastainen kälyni on kerrassaan
viehättävä', hän sanoi --"

"No, mutta tuon 'viehättävän' sinä varmasti muistat väärin, tätiseni."

"Enkä muista, ja pidä sinä pääsi suorassa, neitiseni -- 'kerrassaan
viehättävä', hän sanoi, 'ja melkein minun jo käy kateeksi Magnus
veikkoa'."

Kuvastimessa välkähtelivät siniset silmät riemusta, mutta suu sanoi:
"No, tietysti olisin hirveästi pahastunut, jos sen olisin kuullut,
mutta eihän ole minun vikani --"

"Loruja!" tuhahti täti Margret halveksivasti. "Kuuntele sinä vain
ikuista äkäilijää, kultaseni, äläkä rakenna riitaa kahden veljeksen
välille."

Silloin kävivät kuvastimessa heloittavat kasvot totisiksi ja
miettiviksi, ja Thora virkkoi:

"Millaisia ikävyyksiä saatatkaan haastaa, täti! Pelkästään sen takia,
että aion Oskarin kanssa lammasten korjuuseen --"

"Niinpä niin, purosta suuren virran alku. Mutta puheestako olisi apua
-- peto talttuu, mutta ei niskoitteleva nainen."

Nähdessään sitten kyynelten kihahtaneen Thoran silmiin täti Margret
silitti tytön tukkaa leppoisemmin ja sanoi:

"Magnus ei kukaties ole yhtä nerokas kuin hänen veljensä, mutta
kaksinkymmenin verroin vankempi ja vakaisempi hän on, aivan yhtä
pystyvä pitämään huolta rakastamastaan ja omiaan hänen onnensa
turvaajaksi. Onhan sitä paitsi kaikki sovittua ja valmiina, ja raivattu
tie on huokein astua, rakkaani. Isäsi ja kuvernööri ovat teidän kahden
liiton päättäneet; se on heillä sydämen asiana, ja naimakirja on
laadittu, ja jos nyt jotakin vielä tapahtuisi --"

Mutta Thora oli pää kallellaan kuulostellut ääniä ulkosalta ja hypähti
nyt äkkiä seisaalleen huudahtaen: "Varmasti on tuo Päistärikön
astuntaa."

Katukivityksellä kopsahtelivat kaviot, ja ikkunan alta alkoi soinnukas
miehinen ääni huudella:

"Halloo! Halloo! Halloo!"

Thora syöksähti uutimien luo, raotti kahta sälettä ja sanoi ihmetellen:
"On se Oskar!" Hän naputti ikkunaruutuun ja huusi: "Pian tullaan!"
ulkopuolella olijaa tovin tähystellen.

Nuori kolmenkolmatta ikäinen mies istui ponin selässä ja piteli toista
ohjaksista. Hän oli pitkä ja solakka, lähes yhtä vaaleaverinen kuin
Thora itse, ja tiheät, lyhyet kiharat hulmahtivat alppihatun alta,
hänen sitä nostaessaan liikahtavia uutimia kohti. Kuu oli jo kadonnut;
auringon airueena tungeikse harmahtavan punerva kajastus utuisen
ilmakehän halki; lahdella kelluvat laivat ja kalaveneet häämöttivät
usvahunnussaan, ja katujen pimennossa liikehti edestakaisin häilyvinä
varjoina miehiä ja naisia, kaulaa myöten kääriytyneinä, mutta pakisten
ja naurellen kuin lapset.

"Joutuin, joutuin, täti!" huusi Thora ääntänsä alentaen, ja
makuuhuoneessa naisten kuiskutellen hyöriessä läjäytteli ulkona
odottelija sääryksiään ratsuraipalla ja vuoroin vihelsi ja lauloi
lempilaulun säkeitä --

    "Juo maljani sä si-lmilläs,
    niin vastaan omillain."

"Täytyykö minun pitää näitä rumia --?"

"Täytyy hyvinkin. Ne ovat lämpöiset ja mukavat, ja niitäkö kukaan
näkisi --"

"Täti, älä noin ääneesi puhu, jotteivät ihmiset kuule."

    "Oi, heitä suu-kko ma-ljaha-n,
    niin vii-nin hylkään ain."

"Hänellä on verraton ääni! Varmasti se vielä saavuttaa suuren
menestyksen."

"Saattaa niin sattua, mutta eivät ihmiset äänestä elä -- Islannissa
ainakaan -- tässä on päällyshameesi."

"Hyvänen aika, täti sinä."

    "Se ja-no, jon-ka sielu sai,
    pyys ju-omaa ju-ma-lain."

"Nyt hattuni! Jos minun on pidettävä tätä vanhaa, mustaa
ratsastuspukua, niin otanpa päähäni jotakin siroa. Tuo, jossa on höyhen
-- ei, tämä ja harso. Noin! Olenko sievän näköinen?"

"Kamalan sievän, jos minulta kysyt."

Tyttö nauroi hilpeästi ja virkkoi äänekkäämmin: "Menemme siis alas --
poikaparka on lähtö-innoissaan kait jo kyllästynytkin odotukseensa."

"Ei ole hän luulemma puoleksikaan niin innoissaan kuin tyttöparka."

Hymyävät kasvot jähmettyivät jälleen totisiksi. "Älähän enää puhu
noista ilkeistä asioista, kulta tätiseni."

"Äläkä sinä unohda muistutustani. Varohan tunteitasi, käpyseni."

Katuovi avautui ja eteiseen leijui meren hiljaisen kohinan tuomana
puhdas baritoniääni:

    "Mut nektariin en va-ihtaa vo-is
    ma se-ntään --"

"Hei! Hyvää huomenta, Thora! Täti Margretko siinä?"

Raollaan olevan oven kätköstä, toinen silmä ja kaksi käherrystötteröä
pilkistämässä kolmituumaisesta aukeamasta, vastasi täti Margret siinä
olevansa ja käski Oskaria, joka parhaillaan nosti Thoraa satulaan,
pitämään huolta hänen lapsestaan ja viemään hänet kaikessa turvassa
Magnukselle.

Oskar naurahti hieman huolettomasti ja vastasi -- tädin mielestä ei
kovinkaan vakuuttavasti:

"Ei siitä hätää, täti. Hyvästi!"

"Hyvästi."

"Hyvästi, täti Margret!"

"Hyvästi, Thora! Ja muista!"

Tuossa tuokiossa katosivat nuoret aamun usmaan, samalle suunnalle
häipyvässä ratsujen varjokulkueessa. Puolen tunnin kuluttua oli aurinko
noussut, ja pikku pääkaupunki hyöri vilkkaassa touhussaan.




II.


Oskar Stephenssonin isä -- islantilaisen isännimensä mukaan
Stephen Magnusson -- oli jo kolmattakymmentä vuotta Islannin
kenraalikuvernöörinä. Hän oli järkähtämättömän tunnollinen ja
lujaluontoinen, julkisessa toiminnassaan uuras ja lahjomaton,
yksityiselämältään nuhteeton. Arvokkuus ja ylpeys olivat hänen
luonteensa pääpiirteitä.

Thora Nielsenin isä, Oskar Nielsen, jota yleensä nimitettiin johtaja
Nielseniksi (syntyisin Islannista, mutta tanskalaista sukuperää), oli
maan suurin kauppias ja pääkaupungin varakkaimpia asukkaita. Hänen
liiketapojaan oli useastikin arvosteltu ja kotoisista oloistaan
juorueltu. Väsymättömällä ahertelullaan hän keräsi omaisuutta melkein
ahneuteen asti säästeliäänä.

Nämä kaksi olivat olleet elinaikaisia ystävyksiä. Liitto ei perustunut
mihinkään onttoon kauppakumppanuuteen, mutta yhteinen harrastus sitä
kuitenkin oli lujittanut, ja sananparreksi tuli, että ennen sitä
kumoutuisi perustuslakikin. Tuollaiset pysyväiset tositoveruudet ovat
nuoria viisikymmenvuotiaina ja alituiseen nuortuvat vanhetessaan, mistä
syystä ei uusista ystävyyksistä milloinkaan ole vanhojen sijalle. Puoli
sanaa riitti lauseeksi, puoli katsetta herätti naurun. Ystävyys oli
heidän menneisyytensä kirjoittamaton historia, kuolleiden muistojen ja
aatteiden elävä aikakirja. Se alkoi poikuusvuosina, eikä sitä onnen
vaihteluissa ollut pieninkään pilvenlonka pimittänyt. Mutta ihmiset
sanoivatkin, että jos Stephen Magnussonin ja Oskar Nielsenin välit
milloinkaan rikkoutuisivat, niin heistä tulisi mitä katkerimmat
vihamiehet.

Poikina he yhdessä kävivät kimnaasin ja pääsivät kahden muun
islantilaisen ylioppilaan kanssa apurahalla Kööpenhaminan yliopistoon.
Siihen aikaan ei ylioppilaselämä ollut tyydyttävän säännöllistä, mutta
kolme läpäisi pahemmitta vaurioitta, neljännen joutuessa kompastukseen,
joka kenties oli tämän kertomuksen alkujuurena.

Eron tullessa yksi noista neljästä läksi Oxfordiin kirjastonapulaiseksi
ja pääsi yliopistoon luennoitsijaksi. Toinen antausi kirjuriksi
lontoolaiseen pankkiin ja yleni pankinjohtajaksi. Muut kaksi pysyivät
uskollisina kansallisuudelleen; Stephen Magnusson palasi Islantiin
asianajajaksi, mutta Oskar Nielsen viipyi vielä Tanskassa kauppaoloihin
perehtymässä.

Vuosikymmenessä olivat ystävykset nopeasti edistyneet. Stephen oli
kohonnut asianajajasta asessoriksi, asessorista varakuvernööriksi ja
varakuvernööristä kenraalikuvernööriksi, sill'aikaa kun Nielsen oli
jälleen asettunut Islantiin ensinnä kööpenhaminalaisen kauppahuoneen
haaraliikkeen johtajana ja sittemmin omintakeisena kauppiaana.
Naimisiin olivat menneet molemmat. Kuvernööri oli nainut Grimin
tyttären ja ainoan lapsen; isällä oli Thingvellirissä maatila, maan
suurimpia. Johtaja oli kaikkien kummaksi nainut ennen kotiintuloaan, ja
hänen vaimonsa tiedettiin vain olevan tanskalaisen ja tulleen
Kööpenhaminasta. Mutta kierittely harvoin hukkuu tolaltaan
pimeässäkään, ja kuiskailtiin johtajan vaimon olleen kevyenlainen pikku
näyttelijätär, jonka hän oli siepannut ylioppilasaikoinaan ja pakosta
nainut.

Vaimostaan oli kuvernöörillä kaksi poikaa. Ensimmäinen kastettiin
vaarin mukaan Magnukseksi, mutta jälkimmäiselle pantiin nimeksi Oskar,
kuvernöörin ystävän kunniaksi, joka oli saapunut maahan parahiksi
ollakseen ristiäisissä kummina. Johtajalla taasen oli kaksi tytärtä.
Vanhemman he toivat sylilapsena Islantiin, ja johtaja oli äitinsä
muistoksi nimittänyt hänet Thoraksi. Toisen, joka syntyi pian
jälkeenpäin, hän olisi ystävänsä vaimon mukaan kastattanut Annaksi,
mutta hänen oma vaimonsa pani vastaan, ja lapsesta tuli äitinsä kaima,
Helga. Ei ollut lasten iässä monenkaan vuoden ero, mutta Magnus oli
vangin ja Helga nuorin, Oskar ja Thora taas likipitäen yhdenikäiset.

Ystävysten vaimot olisivat tuskin voineet olla erilaisempia. Anna oli
vaatimaton näöltään, pukeutumisessaan ja tavoissaan. Käytännöllisissä
asioissa hän oli islantilaisen vaimon perikuva, toimelias, säästävä ja
taloudenhoidossa taitava. Vaikka kenraalikuvernöörin asema oli koko
korkea, ei se suinkaan ylellisiä tuloja tuottanut, ja Anna sovitteli
purjeensa puolisonsa laivan kantavuuden mukaan. Hän oli järkevä,
vaikk'ei suurtakaan koulusivistystä saanut, ja viisas, joskaan, ei
valistunut, ja hallitsi kuvernööriä kuuliaisuudellaan. Stephen havaitsi
vaimonsa taatuimmaksi huoneenhaltijakseen ja uskollisimmaksi
neuvonantajakseen ja kunnioitti hänen vaistoaan äärettömästi, joskaan
ei hänen älyään paljon arvoisena pitänyt. Kahden vaiheilla ollessaan
hän aina tiedusti vaimonsa mieltä, ja tämän esittäessä, miten oli
meneteltävä hän istui tarkkaavaisena kuunnellen, mutta nousi tuoliltaan
ja pakeni toisen käydessä syitään selittelemään.

Johtajan vaimo oli ilmeisen komea, oikukas ja turhamainen, ja
käyttäytyi Islantiin tultuaan kuin suorastaan antaakseen tukea nimeensä
liittyneille kulkupuheille. Hän pukeutui ylellisesti, oli toimeton
kodissaan ja tavoiltaan rauhaton sekä kaipaili kaikkea romanttista.
Ennen pitkää hän alkoi nyrpeillä ympäristönsä yksitoikkoisuutta ja
ikävyyttä. Keveäluontoinen vaimo tekee miehen mielen raskaaksi, ja
johtaja, joka ei silloin ollut varoissaan, tuli tajunneeksi
tanskalaisen kaunottarensa naidessaan ostaneensa tavaran, joka jätti
hänen taloutensa hunningolle, ja äidin, joka vähät välitti hänen
lapsistaan.

Lapset ne ensimmäisinä saivat tuntea äitinsä Islannin oloihin
kohdistuvaa haluttomuutta. Hallitustalossa oli aina lämmintä ja
hauskaa, aina jokin iloinen juhla tekeillä -- Magnuksen ensimmäinen
koululoma tahi Oskarin viime syntymäpäivä -- kun taas Nielsenien
hiljaisessa ja yleensä koleassa kodissa ei mitään loma-aikoja eikä
syntymäpäiviä vietetty. Mutta herkkä on äidin korva; kuvernöörin ja
johtajan perheiden välille auenneen juovan yli Anna kuuli pikku
tyttöjen sydämet ja keksi juonia niiden tavoittamiseksi. Johtajan vaimo
ei ollut vähääkään ikävällä mielin päästessään väsyttäviltä
holhoteiltaan rauhassa ahmimaan mannermaan sanomalehtien
kiihoitusjuttuja ja ranskalaisia romaaneja. Ja niinpä viettivät Thora
ja Helga puolet lapsuudenpäiviään Annan seurassa, ja heidän koko
elämänsä iän hän oli se äidin kuva, joka nousi muistiin lapsuuden ja
nuoruuden etäällä siintäviä vuorenhuippuja tähystellessä. Kultaisiapa
aikoja viettivät nuo neljä lapsukaista yhtenä pesueena Annan siipien
suojassa! Heidän pieninä ollessaan oli hallitustalo kuin laululintujen
pesä, ja jos se jonakin kertana enemmän muistuttikin apinahäkkiä, niin
eloisa ja onnea tulvillaan se oli aina. Säästäen vain kuvernöörin
virkahuonetta he anastivat haltuunsa koko rakennuksen, keittiönkin,
sillä niihin aikoihin oli kuvernöörilläkin vain yksi palvelija ja tämä
piti heistä yhtä hellästi kuin emäntäkin. Kesäisin he huimina
juoksentelivat kotitanhuilla ja talvet teuhasivat talon joka sopessa.
Anna lellitteli pilalle koko parven, sillä hänpä ei vain olisi osannut
olla lapsille ärtyinen. Jouluna ja uutenavuotena hän oli apuna heidän
meluavissa puuhissaan, kun keitettiin karamelleja, joita riemastuneessa
naurun rähäkässä venyteltiin kierteisiksi puikoiksi, tahi kynttilät
kädessä marssittiin kaameana kulkueena ullakolta kellariin asti
etsimässä piileksivää vuorenväkeä, pahoja haltiattaria, jotka tulivat
hyviä lapsia varastamaan.

Sellaisina juhlapäivinä ja loma-aikoina tulivat kuvernööri ja johtaja
pitkiä merenvahapiippujaan poltellen virkahuoneesta keittiön ovelle
silmäilemään lapsekasta remua. Ja nähdessään Annan heidän keskessään
kuin haltiamaailman kummitätinä, keski-ikäiseksi ja äidilliseksi
käyneenä, mutta rakkauden viehkeys vielä kirkastamassa vaatimattomia
kasvonpiirteitä, virkahti kuvernööri itsekseen: "Jumala häntä
siunatkoon!" Ja johtaja mutisi: "Jumala siunatkoon äidittömiä
tyttösiäni!" Ja vanhoilla ystävyksillä oli pää kumarassa, kun he
palasivat puhelemaan politiikasta.




III.


Lapsi kasvaa, mutta eivät hänen vaatteensa, ja samaten jäävät hänen
luonteensakin pääpiirteet entiselleen. Mitä kuvernöörin ja johtajan
lapset olivat elämänsä alussa, sitä he olivat loppuun asti. Thora oli
aina iloinen pikku naikkonen, häipymätön hymy sievillä kasvoillaan. Hän
tavallisesti lyöttäysi jonkun seuraan -- enimmiten Oskarin -- mutta
saattoi tuntikaudet istua viihdyttelemässä, torumassa ja uneen
laulamassa nukkeaan, sillä hänessä oli äitiyden vaisto pienestä pitäen
voimakas.

Helga oli kaikinpuolin sisarensa vastakohta. Hänellä oli musta tukka,
leveä otsa, suuret pähkinänruskeat silmät, jotka useasti olivat
puoliummessa, hiukan nykeröinen nenä, suuri suu, ja ohuet, punaiset
huulet yleensä hieman viistossa. Noidalla voi olla heleä hipiä, ja
tummaa ihoa voi enkeli verhonaan käyttää, mutta Helga oli muotonsa
mukainen. Sirona kuin piikivi puron pohjassa hän oli aivan yhtä kovakin
ja sulkeutunut. Itseensä tyytyen hän ei kaivannut kenenkään turvaa,
mutta hurmaantui huomatessaan kaikkien katseiden kääntyvän puoleensa.
Hän laulaa helkytteli kuin laulurastas ja laitteli itselleen paperista
uhkeita aatelispukuja ja kreivillisiä kruunuja, oli aina jotakin
olevinansa, milloinkaan kykenemättä täydellisesti erottamaan totta
kuvitellusta.

Mutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli
isokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja
hiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen
kasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä
ja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä
kuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut
hetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän
palauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti
tunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen
mielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi,
miksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi.
Kaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla,
myyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään.
Ei häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja
synkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia -- mutta Anna piti
hänestä sydämellisesti.

Oskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin,
että heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen,
valkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun,
pulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan
kaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen.
Ennen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien
soittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi
aakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita
paperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti
kultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle
suodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on
kirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka
totuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun
aurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut
häntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen
mieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä
myöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana
tuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen
päätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.

Kukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä
ihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa
ankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden
hillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen
hellimä suosikki ja isänsä silmäterä.

"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi", sanoi
johtaja.

"Joutavia! Miksikä en?"

"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat."

"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene", vastasi kuvernööri.

Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja
tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren
mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä
touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään
kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina
ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki
juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän
ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti
seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta
kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi
siskonsa alas tempaamana.

Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös
äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.

"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No
kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin
Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar
epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti
päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä
minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja
Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "_Teitkö_
sinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja
mene heti sisään ja käy levolle."

Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti
Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta
totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat
silmänsä ja kuoletti sanat huulille.

Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen
ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä
heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä
muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu
kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi
haikeaan itkuun.

Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän
kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.

"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.

"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät
kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois,
kuuletko."

Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen
herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven
takaa, kun lasta vietiin pois.

Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi
Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista
päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava
yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet
itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi,
lapsonen."

Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento
sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin
huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen --" ja sitten hän
puhkesi surkeaan jollotukseen.

Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo.
Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren,
suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi
anteeksi ja vie hänet levolle."

Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten
-- tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin
hilpeästi naureskellessa.

Nuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin
ripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli
äiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän
ensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin
ja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa
ankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.

Oskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti
rauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus
pureskeli peukalonkynttään -- hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti
ja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin
ostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan
viitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.

"Magnus on ensimmäinen", hän määräsi, "Thora toinen, Niels kolmas,
Helga neljäs, ja Oskar -- Oskar on viimeinen."

Oskariin kääntyen hän sitten lausui: "Sait oikean osasi poikani, koska
olisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi
vaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar -- ei elämän kilpa-ajoissa
ensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen
käyttämään."

Oskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien
seuratessa hänen esiintymistään -- suu viistossa Helga ja Thora silmät
sumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää -- pyörähti hän reippaasti
pudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku
lapsi.

Kaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta
kuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja
oli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän
alemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla
mustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja
aurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha
piispa laski kätensä niille yksitellen.

Pienokaisten vannottua valansa puhui piispa: "Olkaa totiset, olkaa
vahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa,
ja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman
aarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan
päivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen
toistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma
vieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä
tempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja
Jumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!"

Jumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat.
Anna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden
suloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä!
Mutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta
nähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten
polvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän
hopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon
tähtistä sinilakea.




IV.


Pian joutuivatkin lapset eroon. Helga se ensimmäisenä lähti. Johtaja
oli päässyt varoihinsa; sitä oli hänen vaimonsa vain odotellutkin
vaatiakseen asuntoeroa ja elatusta ja palasi Tanskaan nuoremman
tyttären kanssa. Viisitoistavuotias Helga läksi ilomielin, mutta
eron ehdoksi sovittiin, että hänen tuli yhdenkolmatta iässä
perintöoikeutensa säilyttääkseen tulla takaisin Islantiin, jos isä sitä
halusi.

Sitten poistui pikku Niels Finsen. Isä oli mennyt uusiin naimisiin, ja
äitipuoli sai ruununvoudin olettamaan pojassaan mainion viuluniekan
lahjoja, joten hänet oli lähetettävä Lontooseen.

Oskar vetelehti kotosalla vielä moniaita talvikausia, yritellen saada
selville oikeata alaansa. Milloin miellytti häntä lakitiede, milloin
kirkon palvelus, mutta eniten viehättivät soitannolliset opinnot,
joista jokainen kuitenkin varoitti mieronkiertäjän ammattina. Vihdoin
hänet toimitettiin kuvernöörin koulutoverin huostaan Oxfordiin, ajan
mittaan suorittaakseen korkeamman yliopistollisen tutkinnon, jotta sen
jälkeen voisi aloittaa julkisen uransa Islannissa.

Niinpä oli ripilläkäynnistä kulunut vasta neljä vuotta, kun viidestä
nuoresta oli enää kaksi kotona, ja nämäkin -- Magnus ja Thora --
osuivat elelemään saman katon alla.

Magnusta ei ollut onnistanut kimnaasissa. Rehtori oli päätellyt ajan
haaskaukseksi koko koulunkäynnin, ja kuvernööri oli aikeissa lähettää
hänet maatilalle, mutta silloin johtaja tarjoutui ottamaan Magnuksen
liikkeeseensä oppiin ja luoksensa asumaan.

Johtajan koti oli suuresti muuttunut. Emännyyttä piti hänen sisarensa,
pieni, älykäs ihminen, jolla oli ystävällinen sydän, mutta terävä kieli
säilyttämään hyvää kuria ja järjestystä. Margretin hallittavana aloitti
Magnus uransa oppilaana kolmen muun joukossa, jotka söivät isäntäväen
kanssa pöydässä, mutta eivät ateriain väliaikoina tulleet ollenkaan
heidän näkyviinsä.

Herransa liikeasioihin perehtyminen oli hänelle työlästä. Käytiin
vaihtokauppaa, jossa maamiehet saivat lampaanvilloista ulkomaan
tuotteita, ja suorituksia tehtiin paperilla. Magnus hairahteli alussa
paljon ja sai alinomaa muistutuksia. Vuosien vieriessä hänestä sukeusi
kookas ja voimakas, ja oppikumppanit ristivät hänet "Jumboksi." Nimi
tarttui, ja häntä kohdeltiin paksupäänä.

Thorasta hän ei nykyisin nähnyt vilaustakaan muulloin kuin kahdesti
päivässä -- päivällisellä ja iltasella. Täti Margret pani tytön
naiskimnaasiin, ja jos hän ja Magnus mennessään tahi tullessaan
sattuivat kadulla vastatuksin, niin Thora loi katseensa maahan ja
juoksi sitten myhäillen pois. Juosta tahtoi Magnuskin, ja aina
vastakkaiselle taholle, sillä sukupuolen salaisuus oli alkanut
kuiskailla kumpaisellekin.

Talvis-aikaan he kerran kuukaudessa kohtasivat toisensa tanssikoulussa,
käsityöläisopiston salissa. Kun Magnuksesta ei toki konsanaan ollut
tanssijaksi, niin oli kaikille käsittämätöntä, mikä hänet sai yhtymään
joukkoon, kunnes eräänä iltana tuli totuus tietoon. Sen perästä ei
häntä enää kukaan pitänyt paksupäänä eikä uskaltanut kuiskutellakaan
Jumbon nimeä.

Vastikään matkalta saapunut näppärä nuori merimies Hans Thomsen
käyttäytyi perin vapaasti. Hän oli sukkelakielinen, liukas ja notkea,
ja tyttöjen huomiota saavutti osaksi hänen tanssitaitonsa, mutta
etupäässä sentään meripojan ammatin kunnia. Hän puolestaan
hauskuttelikin heitä parhaansa mukaan, ja muut keinot käytettyään iski,
ivalleen aihetta hakiessaan, oikopäätä Magnukseen. Jumboksi häntä
huudeltuaan, kunnes tämä pilkka alkoi väljähtyä, sepitti hän
kuorolaulun, jota hoilasi hullunkurisena irvikuvana Magnuksen jyhkeiden
askelien poljennosta:

    Verkkaan lehmä laahustaa --
    alla päin, ei nauraa saa.

Sali kaikui naurun remahteluista, mutta Magnus ei äännähtänyt ja tytöt
pitivät häntä kovin typeränä. Menestyksensä kannustamana vannoi Hans
kumppaneilleen, että kaikki saapuvilla olevat tytöt olivat hänen
valikoitaviaan, ja teiskaroitsi väitettään todistaakseen Thoran luo --
joka tiedettiin Islannin rikkaimmaksi perijäksi -- ja pyysi häntä
tanssiin. Mutta edellisessä kohtauksessa korvia myöten punastunut Thora
vastasi tyynesti, joskin suuttumuksesta väräjävällä äänellä: "en,
kiitos", ja syrjään kääntyen läksi tanssiin Magnuksen kanssa.

Ensin hämmästyi Hans äänettömäksi, mutta sanansa vaieten syödäkseen
täytyy miehen olla kovasti nälissään, ja tuokion kuluttua hän kuiskasi
ystävilleen silmää iskien:

"Malttakaahan!"

Seuraavana tanssina oli kotiljonki. Sen ensimmäisessä jaksossa tuli
tyttöparvesta yhden istua side silmillä huoneen toisessa päässä,
poikien juostessa peräseinältä kilvan häntä sieppaamaan. Etumaisena
ehättäneen tuli taluttaa tyttö sellaisenaan keskilattialle, suudella
häntä ja sitten aloittaa tanssi ympäri lattian.

Hans kuiskasi tanssin johtajalle, Thora valittiin istujaksi, ja kaikki
nuoret miehet -- paitsi Magnus -- ryntäsivät tavoittamaan. Hans
tietysti voitti vaivatta, ja ottaen saaliin haltuunsa vei hän Thoran
määräpaikalle, mutta sitten, kaikkien hiljaisina odottaessa, kumarsi
pilkallisesti tytön sidottujen silmien edessä, ikäänkuin sanoakseen,
ett'ei mielinyt häntä suudella, ja jätti hänet siihen seisomaan.

Tästä tytöt äityivät tirskumaan, ja Thora älysi jotakin ilkeää
tapahtuneen. Temmattuaan pois siteen hän huomasi seisovansa ypö
yksinään; merimies istui seinustalla. Silloinpa sävähti jälleen puna
tytön poskipäille, mutta entistään kolmin verroin tulisempana, ja hän
hiipi häpeillen paikalleen.

Heti jälkeenpäin Hans keskilattialla potkiskeli kengänkorkojaan
korkeammalle kuin pitkäkään mies yletti päällään -- mutta kalpeana kuin
aave astui Magnus esille ja tarttui häneen.

"Nyt on sinun vuorosi tanssia minunkin kanssani", hän sanoi, ja
tuntiessaan leijonan kouraisun vyötäreissään huusi merimies puoleksi
tosissaan, puoleksi leikillään:

"Enhän toki härän kanssa tanssiin lähde. Päästä irti, kuuletko?"

"Ensin sinulle näytän miten härkä tanssittaa", ärjäisi Magnus, ja siinä
silmänräpäyksessä sinkosi merimies laipion kurkihirteen, pelmahuttaen
huoneeseen sankan tomupilven, ja mätkähti lattiaan.

Hansista ei enää tullut merelle lähtijää. Ruununvouti, kuvernöörin
leppymätön vihamies, sakotti Magnusta sata kruunua, pidettyään
nuhdesaarnan pahoista intohimoista ja huonosta kasvatuksesta. Johtaja
maksoi rahat ja vähensi Magnuksen palkasta kymmenen kruunua kuussa
kymmenenä kuukautena. Palkkaa oli siihen aikaan kaksikymmentä kruunua
kaikkiaan, ja toisen puolikkaan vei Magnus salaa Hansille itse, ja
maksoi rujokkaalle hänen koko elinaikansa kymmenen kruunua kuussa,
olivatpa hänen omat tulonsa mitkä tahansa. Hansista tuli renttuileva
veden-ajaja.




V.


Siitä alkaen täti Margret kutsui Magnusta viettämään iltojaan hänen ja
Thoran kanssa: muulloin hän oli saanut nousta muiden oppilaitten
keralla yläkertaan. Hänelle koitui elämänsä onnellisin jakso. Thora
soitteli kitaraa, täti Margretin kutoessa iänikuisia sukkia, ja jotakin
puolestaan toimittaakseen alkoi Magnus puhaltaa huilua. Soitannollisia
lahjoja ei hänessä ollut, vaan hän kiljui ja puhkui soittimellaan kuin
pikajuna tuulisessa tunnelissa. Hengästyttyään hän kuivaili hikeä
otsaltaan Thoran vartoessa herttaisena ja kärsivällisenä.

Nämä yhteissoiton väliajat olivat Magnukselle aina illan kalleimpia
hetkiä, hän kun sai puhella Thoralle silloin. Kookas, vaitelias
nuorukainen haasteli harvoin muille, mutta jutteli tytölle toisinaan
niin voimakkaasti ja kaunopuheisesti, että täti Margretin torkahtelevat
silmät aukenivat suuriksi. Puhe koski vain liikeasioita, mitä oli
puuhannut tänään tahi huomiseksi aikoi, mutta hänen kasvonsa elpyivät,
silmänsä säihkyivät, kieli kulki kangertelematta, ja mies oli aivan
toiseksi muuttunut.

Ajan kuluessa Magnus opista päästyään alkoi hautoa suuria suunnitelmia
ja aatteita, aina ensin kuulustaen niistä Thoran mieltä. Vaihtoliike
joutuisi vielä hunningolle, ja kalastuksessa olivat tulevaisuuden
rikkaudet. Maailman varakkaimpia tulisi niistä, joiden tilukset olivat
meressä, la jos Islannin miehillä oli älyä nähdä, missä aarteet olivat
noutajaansa odottamassa, niin oli rakennettava veneiden sijaan jaaloja
ja ostettava nopeita höyrylaivoja kuljettamaan kaloja Englantiin. Se
kysyi pääomaa, mutta sitä tulisi valtiopäivien myöntää, ja jonakin
päivänä -- mikäänhän ei ole mahdotonta -- Magnus itse astuisi
suurkäräjille sanomaan noille puhekoneille, mitä oli tehtävä.

Johtaja sai täti Margretilta kuulla tästä suunnitelmasta, ja häneen
vaikutti sen kaukonäköisyys ja käytännöllinen järkevyys. Jopa hän
muutamana päivänä, pääkirjansa lehtiä selailtuaan ja useampia
piipullisia poltettuaan, kävi kuvernöörin luo ja huomautti:

"Totta toisen kerran, Stephen, ei tuo poikasi ole hupsu. Hänellä oli
hyviä ajatuksia, enkä mene sanomaan, ett'ei hänestä tulisi jotakin, jos
saisi pääomaa. Mutta leveille reisille on leikattava avarat lahkeet, ja
mitä siis tässä tekisimme, siitä kysymys."

"Pitänee lainata pojalle rahaa, jotta hän saa yrittää."

"Ja luoda kilpailija minua kukistamaan? E-hei! Lähellä paitani, mutta
lähempänä nahkani! Mutta kuulepas veikko -- naikoon Magnus Thoran!"

"Mainiota! Ikäni olen unelmoinut ystävyytemme yhä likeisimpää
solmiutumista toisessa polvessa."

"No järjestämmepä koko jutun kuntoon", huudahti johtaja. Puolen tunnin
kuluttua oli Magnuksen ja Thoran liitto päätetty asia.

Magnus kuuli sen kuvernööriltä. "On ollut johtajaa kanssa asioistasi
puhetta, Magnus, ja olisi mielestämme suotavaa, että sinusta ja
Thorasta tulisi pari. Johtaja ottaa sinut heti liikekumppanikseen, ja
sinä saat periä puolet hänen omaisuudestaan. Jos siis sovitte --"

"Mutta Thora?" Magnuksen silmissä loisti riemun hohde. "Suostuuko
Thora?"

"Siitä saat itse ottaa selvän", vastasi kuvernööri.

Thora vuorostaan sai täti Margretilta tiedon hankkeesta.

"Isäsi alkaa vanhentua, tyttöseni, ja hänen pitäisi jo ottaa
liikekumppani. Vahinko, ett'ei hänellä ole poikaa siksi, mutta lähinnä
paras on vävy, ja jos sinä taikka Helga naisitte jonkun, joka voisi
jatkaa liikettä -- Magnuksen tapaisen --"

"Mutta Magnus on kuin veljeni, täti."

"Sitä huokeampi on sinun ottaa hänet puolisoksesi, lapseni."

"Mutta puolisoaanhan on rakastettava, hyvä täti."

"On kylläkin, mutta Magnukseen nähden se käy hyvin päinsä -- hän kun on
niin likeinen perheen ystävä."

Näytti enää vain Magnuksen itsensä olevan puhuteltava Thoraa, mutta se
vasta olikin tukala tehtävä. Nuori jättiläinen, joka oli rusentanut
korskan rehentelijän, vapisi vilaukseltakaan nähdessään hentoäänisen
pikku neidon, joka loi alas sinisilmänsä, heti kun Magnus vain
huoneeseen astui. Iltasoittelut olivat nyt pitemmät, väliajat lyhyemmät
ja harvalukuisemmat.

Mutta eräänä päivänä oli Magnus ollut lampaiden korjuun vuoksi
Thingvellirissä ja toi sieltä nuoren ponin, kutsuen Thoran kartanolle
sitä katselemaan. Nelivuotias varsa piehtaroi pelkästä elämän ilosta;
sillä oli terveet jäsenet, kiiltävä kastanjanruskea karva ja
hopeanvivahteinen harja ja häntä.

"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.

"Oi miten kaunis!" huudahti Thora. "Se on verraton, viehättävin olento,
mikä on astunut nelin jaloin! Kenen tämä onkaan?"

"Sinun", vastasi Magnus, ja kun Thora kiittääkseen ojensi kätensä, niin
hän Thoraa silmiin katsellen piteli sitä kotvasen, veti hänet sitten
vierelleen ja suuteli häntä.

"Teemmekö niin, Thora?" hän kuiskasi, ja Thora vastasi jostakin povensa
pohjukasta: "Teemme."

Maailma pyöri hurjaa riemutanssia hänen silmissään, kunnes joku
kosketti häntä hartioihin. Se oli johtaja; hän oli nähnyt ikkunasta.

"Parempaa päivätyötä et ole eläissäsi tehnyt, poikani, ja otanpa
huolekseni, ett'et sitä konsanaan joudu katumaan. Mutta mitä kuulinkaan
-- olet vuorenkuninkaana Thingvellirissä tänä vuonna?"

"Niin kyllä", vastasi Magnus.

"No, kernaasti minun puolestani! Ota kymmenen päivää
lampaidenkorjuuseesi, ja poissa ollessasi kirjoitutan naimakirjan
valmiiksi. Sitten pistämme sen alle nimemme heti paluusi jälkeisenä
päivänä, ja häät pidetään milloin tahdot."

Thora ja Magnus astuivat sisään käsitysten kuin lapset. Täti Margret
oli keittiön takana itkeä hyristellyt ja syleili ja suuteli heitä nyt
sydämensä kyllältä. Magnus ei mielestään ollut milloinkaan tuntenut
niin pohjatonta onnellisuutta. Seuraavana päivänä hän palasi
Thingvelliriin, ja vajaan kahden tunnin kuluttua kiiti kautta kaupungin
virkistävänä tuulahduksena sanoma, että höyrylaiva "Laura" oli saapunut
vuonoon, tuoden mukanaan hänen veljensä Oskarin.




VI.


Oskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi
vuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja
kauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät
islantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan
vastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja
lapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.

Mitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin
huonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli
kieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa;
jos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja
jos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei
tähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos
tahtoo -- siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran
aloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.

Laivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin
poro, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen
hallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden
minuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään
kaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli
isäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti
olleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti
sitten: "täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan", ja hävisi kuin
huhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin
kynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa
hämmästyksessään.

"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin", huomautti kuvernööri, painoi
hatun päähänsä ja seurasi häntä.

Johtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja
kietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän
täytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet
nyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu
pinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset
palmikoituina -- syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään,
hymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista
ihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin
he seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä
irtautua.

"Onko mahdollista?" kummasteli Oskar. "Tämäkö on Thora! Lapsina
ollessamme hän suuteli minua, mutta nyt --"

"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora
viettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa."

"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka
tapauksessa", sanoi Oskar.

Thora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi
pyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia
maailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen
liikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen
mihin mikin huonekalu oli joutunut.

"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään", kertoi hän. "ja kun
minulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan
bornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä."

Sitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen
tupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot
vilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin
Magnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.

"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa
on laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä
patriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa."

"Oikeassa on Oskar", sanoi johtaja. "Säilyköön vanha järjestys, niin se
on."

Ja Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: "Tuo
nuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää
silmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä
varpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!"

"Hän on kovin herttainen", huokasi täti Margret, kiharoitaan
kohennellen.

Thora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain
oli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut
olla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen
ja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä
parransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.

Seuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat -- Annalle
kaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille
rintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein
jokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen,
eikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken
maksanut.

Ehtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan
Thoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä.
"Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora", hän sanoi. "Mutta tokkopa
vanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä
tahansa."

Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena
iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen",
ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi.
Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään
asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö
tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin
hiukan.

Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla
jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään
pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään
näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä,
joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut
hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti
hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita
kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä
hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni
oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.

Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista
sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut
sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään
naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee
hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.

"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.

Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla
kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti
muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä.
Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.

"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:

"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman
tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa
kipua rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit
muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."

He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä,
kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat
laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti
näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat
aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi
toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri
mehiläinen hymisemässä niiden välillä.

Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä,
jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut
kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti
rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he
pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina
aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu
monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!

He laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin
haahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden
tyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita
munia, nekin pahenneita.

"Olemme tulleet tänne liian myöhään", sanoi Oskar.

"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?" hän sanoi taasen
kumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli
hyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä
säteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.

"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!" äännähti Oskar. "Etkö
sinäkin sitä soisi, Thora?"

Ennenkuin huomasikaan Thora vastasi: "Kyllä", mutta kääntyi sitten
hämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut
kapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:

"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän."

"Voithan ottaa minut kiinni", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.

Oskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi
vakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää.

"Olenko loukannut sinua?" kysyi Oskar.

"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!" sanoi
Thora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli
hypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.

Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän
näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt
odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:

"Rakas Oskar. -- Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja
soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan
aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt
Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun
oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä
riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään
kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja
teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu
vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää
raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja
kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi
Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa
ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. -- Rakastava
veljesi Magnus Stephensson."

Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi
nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä -- kuin viluinen
huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee
kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti
hermostuneesti:

"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna
kello viideltä aamulla."




VII.


Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa
hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän
muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän
näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla.
Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti
neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä
tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta
seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka
erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja
liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He
hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat
toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle
suunnalleen -- ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran
jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.

Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin
vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja
joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä
oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu
noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas
päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.

Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku
tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään
kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä
noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan
tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun
toisikin Thoran häntä kohtaamaan.

Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen
tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten
alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että
varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän
rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.

Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita
ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten
huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki
riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa
kaikki haastanut hänelle Thorasta.

Hän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen
kuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: "Olenko tuonut
hänet täydessä turvassa?" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran
vyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja
kiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli
hänelle omaa sieluaan kalliimpi.

Kello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan
näkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja
silloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta
muistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin.
Hänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi
olla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä
kaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto,
että nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.

Kello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä
hetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia
myöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa
tervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä
hänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli:
"Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!"

Seuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan
lampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään
hän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän
nuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. "Thora on tuolla", ajatteli
hän ja oli tyytyväinen.

Kello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet
ajoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli
hälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus -- ryvettyneenä,
ruskettuneena ja parta ajamattomana -- kääntyi telttoja kohti.

Kaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina
tuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä
tasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi
Oskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän
lähteneen -- lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan
siitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi
rauha.

Varjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden
juurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun
hevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä,
sillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar
ja Thora, ja alkoi huudella heille. "Halloo!" hän huusi, mutta ei
saanut vastausta. "Hei!" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei
vastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan
soinnahtelevia kitaran säveliä.

"Halloo! Halloo! Halloo!" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman
äänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.

Oskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi
vuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen
tulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä --
heittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista,
eivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin,
hänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän
yllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä
ilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.

Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen
varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella
istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan.
Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi
hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi
kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli.
Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä
näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin
maasta putkahtanut aave.

Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli
Oskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.

"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.

Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi,
Thora?"

Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan:
"Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää
omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen,
niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on
lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"

Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä
riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta
erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului
taasenkin Oskar aloittavan.

"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta -- Jumala
varjelkoon! -- mutta rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus -- on oikean
avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta -- et oikein ja
totisesti, kuten sanot -- niin miksi suostuit ottamaan hänet
mieheksesi?"

Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen
juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä
tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.

Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä
kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä
tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä
tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään
pitäväsi jostakusta toisesta?"

Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu -- sointu, joka ilmaisi niin
iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion
kuvetta myöten.

"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro -- sanoitko jo
huomanneesikin?"

Ja viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten
hyrähdyksessä: "Sinä tiedät sen kyllä, Oskar", ja sitten hän kirkaisi
säikähtäneesti.

Hän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli
jaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki
Thora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan -- silmät tuijottavina, huulet
raollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan,
mitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko
ruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden
tunne.

"Oletko siinä -- sinä -- tosiaan?" hän sopersi, ja hymyili surkean
väkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.

Magnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona
ensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies,
oli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden
kanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat
maailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen,
joka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli
nähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli
pudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin
ja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen
nopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi
ankarasti soimaamaan Thoraa.

"Mitä tämä merkitsee?" hän tiuskaisi. "Vasta kuusi päivää olemme olleet
erillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?"

Mutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut
tointuakseen ja astui häntä puolustamaan. "Ei Thorassa vika ole,
Magnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään
sanottavana, niin puhu minulle."

"Sinulle!" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. "Mikä olet sinä,
haluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään
sinä tulit kotiin -- turmelemaan ihmisten onnen, herättämään
eripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt
siellä mistä tulitkin?"

"Magnus", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, "et saa puhua minulle
tuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden
pois sinusta, sillä --"

"No mitä siis _olet_ tehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitä _olet_
tehnyt?"

"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut -- ei milloinkaan --
vaikka minua surettaa se sanoa -- suuresti surettaa. --"

"Hiiteen surkusi!" murahti Magnus.

"Ja hiiteen hävyttömyytesi!" huudahti Oskar. "Ja jollet tahdo totuutta
kuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin -- Thoran
kihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme
välillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin
orja."

Isku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta
ei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:

"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin
Thoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän
kuluttua."

Silloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: "Ei
syy ole kokonaan minun, Magnus -- tiedät sen. Muut järjestivät koko
asian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei
kertaakaan kysytty -- ei pyydetty."

"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora."

"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus."

"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora -- jos olisit
sanonut, ettet sitä halunnut -- ettet voinut minusta välittää --"

"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."

"Et tiennyt, Thora?"

"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan
oikeaa rakkautta -- että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja
että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja
vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa
miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."

"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, ja
Thora sopersi: "Tunnen."

Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan
ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.

Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän
hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa
puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat
toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän --
joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena -- hän se oikeastaan olikin
tiellä.

Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän
ontolla ja käheällä äänellä:

"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"

Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:

"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän
kestetyksi."

Toiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan
ja jatkoi: "Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän
paluuseemme -- voitko pyytää häntä hävittämään sen?"

Thora ei vastannut.

"Sinä et voi -- tiedän, ettet voi -- isäsi ei milloinkaan sitä antaisi
anteeksi -- ei milloinkaan."

Sitten hän kääntyi Oskariin. "Isällä on suunnitelmia
liikekumppanuudesta -- voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? -- Et?
Onko mahdotonta?"

Oskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: "Sittenpä
kait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula
kohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä."

"Älä sano sitä, Magnus", huudahti Thora.

"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora."

Thora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen
askeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät
uskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan.
Tuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:

"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin
yhdessä -- kaikki sinne yhdessä -- mutta parempi lienee, ettemme niin
tee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan,
niin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Oskar.

"Luoja tiesi!" sanoi Magnus. "Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen
täytyy meidät siitä päästääkin."

He kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen
astellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan,
haastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien
läiskähdyksen, ja sitten -- mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä
-- he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.




VIII.


Varhain seuraavana aamuna Magnus pistäysi hallitustaloon ja astui
Oskarin kamariin. Hän tapasi tämän kynä kädessä istumassa
kirjoituspöydän ääressä, tyhjä paperiarkki edessään ja revittyjä
lappusia ylt'ympärillään, kuin olisi turhaan yritellyt kyhätä kirjettä.
Veljekset tervehtivät toisiaan kankeasti ja koko keskustelun aikana
kumpikaan tuskin katsoi toistaan kasvoihin.

"Tulin sanomaan sinulle", aloitti Magnus kirjoituspöydän sivuun
istuutuen ja katseensa lattiamattoon kiinnittäen, "tulin sanomaan
sinulle, että näen keinon -- luulen näkeväni keinon pulasta
päästäksemme."

"Mikä se on?" kysyi Oskar, vakaasti tuijottaen edessään olevaan
puhtaaseen paperiin.

"Siihen suunnitelmaan ei Thora kuulu ollenkaan, eikä se luo
minkäänlaista varjoa sinuun; älä siis kysy mikä se on. Aion sitä
huomenna koettaa, ja jos se onnistuu, niin seuraukset kohtaavat minua
-- yksistään minua -- eikä siitä tule kenellekään muulle haittaa ja
hankaluutta."

Oskar kumarsi päätään paperiarkkiin päin eikä virkkanut mitään.

"Mutta ennenkuin astun aikomani askeleen, tahdon saada varmuuden siitä,
että tulokset ovat sen arvoisia. Siksi olen nyt tässä -- saavuin
tekemään sinulle muutamia kysymyksiä."

"Mitkä ne ovat?" kysyi Oskar.

"Ne ovat hyvin arkaluontoisia ja mieskohtaisia, mutta minulla
luullakseni on oikeus tehdä ne aikeitteni perustuksella", sanoi Magnus
ja jatkoi lujemmalla äänellä: "ja myöskin oikeus saada niihin vastaus."

"Kysy", äännähti Oskar.

"Tahdon ensinnäkin tietää, naitko Thoran, jos saan hänet päästetyksi
lupauksestaan?"

"Ihan varmasti -- jos hän minut ottaa -- kyllä."

"Muistanet eilen sanoneesi, että rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus --
on oikean avioliiton ainoana pohjana. Kenties sen unhotin omassa
asiassani, mutta en saa sitä sivuuttaa nyt. Ei siis riitä se, että
Thora sinua rakastaa; sinun on rakastettava Thoraa -- sinä rakastat
häntä?"

"Niin teen."

"Tunteesi on ollut lyhytaikainen -- oletko varma siitä, ettei se ole
haihtuva houre?"

"Aivan varma."

"Juhlallisen askelen astuu kaksi ihmisolentoa sitoutuessaan yhteen,
kuten Thora sanoi, myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät
erottaa -- et sitä pelkää?"

"En."

"Rakastat häntä aina?"

"Aina", vastasi Oskar.

"Olet ottanut lukuun kaiken, mitä se maksaa ja mitä siitä seuraa?"

"En tiedä mitään maksamisista enkä seuraamuksista, Magnus. Tiedän vain
rakastavani Thoraa kaikesta sydämestäni ja sielustani ja pyhittäväni
koko elämäni hänen onnelleen, jos hänet vapautat ja hän suostuu
ottamaan minut miehekseen."

Magnus siirrähti tuolillaan, rykäisi ja aloitti uudelleen.

"Thora on suloinen, hyvä tyttö", hän sanoi, "paras ja suloisin tyttö
koko maailmassa, mutta hän on yksinkertainen islantilaisneito eikä ole
milloinkaan käynyt maansa ulkopuolella. Ei hän ole sinun kaltaisesi, ja
jos hänet Englantiin viet, niin hän ei ole sikäläisten ystäviesi
kaltainen. Oletko sitä ajatellut? Oletko valmis tyytymään hänen
kasvatuksensa ja sivistyksensä vajavuuksiin? Kestääkö rakkautesi kaiken
sen pingoituksen, mitä moinen avioliitto aiheuttaa?"

Nyt oli Oskarin vuoro rauhattomana kääntelehtiä istuimellaan. "Miksi
teet tuollaisen kysymyksen, Magnus?"

"Kestääkö?" kertasi Magnus tiukemmin.

"Luulen sen todella kestävän."

"Mutta kestääkö se?" tiukkasi Magnus tuimasti.

"Kestää", sanoi Oskar.

Kotvasen vaiti oltuaan lausui Magnus tyynesti:

"Haluaisin vielä tiedustaa sinulta paria kolmea seikkaa ja niitä kysyn
yhtä paljon sinun kuin Thoran vuoksi."

"Jatka", virkkoi Oskar.

"Thora on nykyään kuin ainoa lapsi ja vanhan isänsä lemmikki. Jos hän
haluaisi tytärtään naineenakin jäämään Islantiin, niin suostuisitko
lopun ikääsi elämään täällä?"

"Jos johtaja Nielsen sen asettaisi ehdoksi -- kyllä."

"Luonnollisesti on meidän isällämme joitakin suunnitelmia,
kustannettuaan niin paljon kasvatukseesi, ja sinullakin on omat aikeesi
ja pyrintösi, mutta jos nämä joutuisivat rakkautesi tielle, jos ne
kiusaisivat sinua pois Thoran luota, niin olisitko valmis luopumaan
niistä?"

"Tietenkin olisin."

"Olet varma siitä?"

"Olen varma siitä -- nimittäin -- olisihan tietysti tukalaa -- heittää
koko elämänsä aikeet ja pyrinnöt -- mutta jos ne joskus, kuten sanot,
joutuisivat rakkauteni tielle, kiusaisivat minua pois Thoran luota
-- kiusaisivat minua jättämään hänet, mennäkseni Englantiin,
esimerkiksi --"

"Tahi johonkin muuhun maahan, tahi jonkun muun naisen luokse?"

"Se ei ole mahdollista, Magnus."

"Mutta jospa olisi?"

"Minä en menisi", sanoi Oskar.

"Joten, jos minä luovun Thorasta ja hän suostuu sinulle, ei mikään eikä
kukaan pääse häiritsemään hänen onneaan?"

"Ei mikään eikä kukaan", toisti Oskar.

"Kirjoita se siis", käski Magnus napauttaen kirjoituspöydällä olevaan
paperiin.

"Kirjoita?"

"Hänelle, ei minulle. Jos olet kaikesta tästä varma, niin ethän arkaile
pistää siitä mustaa valkealle."

"En arkaile, mutta ei kannata kirjoittaa sitä Thoralle."

"Miks'ei?"

"Siksi että hän eilen sinun mentyäsi sanoi antaneensa lupauksensa
sinulle ja olevansa pakotettu sen pitämään, vaikka hänen sydämensä
olikin minun."

"Hän sanoi sinulle noin?"

"Niin teki."

Magnus epäröi kotvasen ja virkahti sitten eilisellä tukahtuneella
äänellään: "Kirjoita se kuitenkin, niin minä vien kirjeen."

"Tarkoitat sitä todella, Magnus?"

"Niin."

"Päästät hänet lupauksestaan ja puhut puolestani?"

"Laadi kirjeesi", lausui Magnus käheästi.

"Sinäpä olet kelpo veikko! Saat minut ajattelemaan kehnoa käytöksestäni
ja toivottelemaan, etten olisi sinä ilmoisna ikänä palannut
Englannista. Mutta enpä sentäänkään voi sitä toivotella, sillä Thoran
rakkaus on nyt koko maailmani ja tekisin mitä tahansa sen
säilyttämiseksi. Mutta jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin en tiedä
mielipahani ilmaisemiseksi sen parempaa tapaa kuin asettaa sinun
käsiisi kalleimmat asiani. Kirjoitan kirjeen heti, Magnus. Koetin
kahteenkymmeneen kertaan turhaan sepittää sitä, mutta nyt voin ja
tahdon sen tehdä."

Oskarin kynän kiitäessä paperiarkilla istui Magnus kumarassa,
kengänkärjellä kaivellen lattiamaton kuvioita. Tuima taistelu riehui
sydämessä vielä nytkin, sillä paholainen tuntui kuiskuttelevan hänen
korvaansa: "Mitä aiotkaan tehdä? Etkö kuullut -- Thora oli päättänyt
pitää lupauksensa? Menetkö taivuttelemaan häntä luopumaan siitä? Et
jaksa kestää tätä kaikkea -- et mitenkään!"

Kirjeensä lopetettuaan Oskar antoi sen Magnukselle ja sanoi: "Tässä se
on. Luullakseni se lausuu kaiken, mistä puhelimme, vaikka vähemmän kuin
hitusen siitä, mitä tunnen. Varma kuitenkin olen siitä, että hän
kuuntelee sinua; mutta jollei hän sitä tee -- jos hän lähettää minulle
saman vastauksen --"

"Niin mitä silloin teet?" kysyi Magnus seisahtuen ovelle.

"Silloin palaan ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin ja pyydän sinua
olemaan kellekään hiiskumatta tapahtuneesta."

Valon välkähdys leimahti Magnuksen kasvoille ja hiutui sitten
hiljalleen pois.

"Mutta en voi vielä sitä harkita, Magnus, kunnes kuulen käyntisi
tuloksen. Mene hänen luokseen, puhu hänelle, sano, ettei hän ole
vastuussa isänsä tekemästä sopimuksesta; rukoile häntä säästämään
tuholta oma elämänsä ja minun. Teetkö sen?"

"Teen."

"Jumala sinut palkitkoon, veikkoni! Olet parhain veli mitä voi
ajatella. Älä viivy liian kauan. Elän hädin paluuseesi saakka. Pelasta
minut jännityksestäni niin joutuin, kuin suinkin kykenet, Magnus. Jospa
vain tietäisit, kuinka hellittämättömästi rakastan tuota pikku tyttöä
ja miten paljoa hänen vastauksensa minulle merkitsee --"

Mutta Magnuksen tuskaiset kasvot olivat jo kadonneet oven taakse.

Porrasten alipäässä tapasi hänen äitinsä hänet ja sanoi: "Oletkin siis
koko ajan ollut ylikerrassa Oskarin luona. Isäsi haeskeli sinua
johtajan kanssa joka paikasta. Heillä oli lakimiehet luonansa kaiken
aamua, ja he olisivat sinun kanssasi jostakin neuvotelleet. Nyt
lieneekin jo kaikki kunnossa, joten ei enää ole siitä huolta. Mutta
siunaa ja varjele, sinäpä vasta näytät kalpealta ja kuihtuneelta,
Magnus! Vuoristossa työskenteleminen ei ole ollut sinulle hyväksi, ja
sinun täytyy välttää sitä."

Magnus selitti olevansa kiireellä asialla ja riensi johtajan asuntoon.
Kiiruhtaessaan pitkin katuja Oskarin kirje povitaskussaan ja
hermostunein sormin sitä painellessaan hän kuuli jälleenkin paholaisen
kuiskuttelun, joka äsken oli häntä houkutellut: "Hävitä se! Etkö
kuullut hänen uhkaavan lähteä maasta? Anna miehen mennä! Kirjeestä ei
saa tietoa yksikään sielu! Ei Thorakaan koskaan kuule siitä mitään! Ja
Oskarin mentyä Thora täyttää sinulle antamansa lupauksen! Anna hänen se
täyttää! Jollei hän sinua nyt rakasta, niin oppiipa tuonnempana
rakastamaan. Ja jollei oppisikaan, niin sinun hän olisi kuitenkin; sinä
omistaisit hänet, ja kenellä on suurempi oikeus? Hävitä se! Hävitä."

Mutta hänen hyvä enkelinsä tuntui sanovan vastaan:

"Mitä hyödyttää saada naisen ruumis, jollet voita puolellesi hänen
sieluansa? Se on himoa, ei rakkautta; ja ainakin on liian myöhä sitä
ajatella. Ratkaistavanasi on perin yksinkertainen kysymys -- rakastatko
itseäsi enemmän, kuin rakastat Thoraa, vai Thoraa enemmän kuin
itseäsi?"

Ja sitten tuntui paholainen taasenkin härnäilevän: "Oletpa narrin
asialla! Jos voitat, niin menetät; jos menetät, niin voitat. Jos
suostuttelet Thoran säilyttämään onnensa, niin tuhoat omasi! Jollet
taivuta häntä ottamaan Oskaria, niin sinä saat hänet! Oletko mies? Onko
sinussa tilkkaakaan kuumaa verta?"

Taistelu oli ankara, mutta Magnus päätti toimia tytön onneksi ja
omaansa vastaan, hokien itselleen joka askelella: "Eteenpäin; tahdot
Thoran onnea, suorita siis toimesi; se on kyllä raskas, mutta
eteenpäin, eteenpäin!"

Hän saapui johtajan talolle vankat raajat allaan notkahtelevina ja
tuhkanharmailla kasvoillaan hikihelmet.




IX.


Johtajan luona tuoksahti kaikkialla vastaan miellyttävä leivoksien
lemu. Keittiössä seisoivat Thora ja täti Margret jauhoilla sirotellun
pöydän takana pehmeää taikinaa vatkaamassa, aamunuttujen edukset
vyötäisten kohdalle kasattuina, hihat käärittyinä ja kaulimet kädessä!

"Siinä Magnus viimeinkin!" virkahti täti Margret, "ja kenties _hän_ voi
minulle sanoa, miten satuit eilen tulemaani kotiin ilman häntä."

Magnus pani parhaansa, päästäkseen naurulla erooni asiasta. "Se on
pitkä juttu, täti hyvä", hän sanoi. "Ei ole hevosenkenkä yhdellä
iskulla taottu, ja tahtoisin puhutella Thoraa."

"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki
valmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä
kymmenellekin."

Magnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä
bornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli
mustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut,
rauhaton.

"Olen häpeissäni eilisestä", hän virkkoi, "ja pyydän sinua unhottamaan
ja antamaan anteeksi."

"En voi myöntää kumpaistakaan", vastasi Magnus, "nimittäin en vielä
enkä tarkoittamallasi tavalla."

Thoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. "Älä ole minulle kovin
ankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa."

"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin
sanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä."

Thora mietti tuokion ja sanoi sitten: "Jos tarkoituksesi on tulla
sanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo
tarpeetonta, koska aion sen tehdäkin."

"Onko se oikein, Thora?"

"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään --"

"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua -- ajattelen itseäni --
onko se minua kohtaan oikein?"

"Mitä enempää voin tehdä, Magnus? Ei ollut kokonaan minun vikani, että
sinulle lupauduin, mutta sitoumukseni annoin ja koetan sen täyttää."

"Olisiko oikein tulla minulle -- kun et minusta välitä, niinkuin itse
sanoit?"

Thora painoi alas päänsä.

"Eilen sanoit, että tytön tulee miehelle mennessään rakastaa häntä
kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan. Etkö tekisi väärin
ottaessasi minut, jos rakastat jotakuta muuta tuolla tavoin? Sitäkö
sinä korjaamiseksi sanot, Thora?"

"Koetin vain tehdä oikein, Magnus; mutta jos vaimoksesi tulla on
mielestäsi väärin, niin en milloinkaan mene naimisiin. En milloinkaan!"

"Mitä hyvää on siitä minulle, Thora? Viisi vuotta, kymmenen vuotta,
kaksikymmentä vuotta tästä lähtien, mitä hyvää on minulle siitä, että
antamasi ja rikkomasi lupauksen tähden elelet yksinäistä elämää
jossakin?"

Thora kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minkälaiseksi mitättömäksi miehen kuvatukseksi minua arvosteletkaan,
Thora?"

"En aikonut sinua loukata, Magnus. Mutta jollen voi omaksesi tulla enkä
naimattomanakaan pysyä, niin mitä on minun tekeminen?"

"Tiedät aivan hyvin mitä sinun on tekeminen, Thora."

Thora paljasti kasvonsa; hänen silmänsä loistivat.

"Tarkoitat, että minun tulee ottaa Oskar?"

"Jos häntä rakastat."

Nuo loistavat silmät olivat hyvin kirkkaat kyynelkylvyssäänkin.

"Rakastatko häntä?"

"Älä sitä kysy, Magnus."

"Mutta minä kysyn, Thora. Minulla on oikeus kysyä. Rakastatko Oskaria?"

"Minä ihailen ja pidän arvossa häntä, Magnus."

"Mutta rakastatko häntä?"

"Kaikki rakastavat Oskaria."

"Rakastatko _sinä_, Thora?"

"Rakastan", vastasi Thora sävyisästi, ja toviin ei kuulunut huoneessa
muuta kuin suuren seinäkellon raksutus.

"No, kun hän rakastaa sinua ja haluaa naida sinut niin on
velvollisuutesi mennä hänelle", selitti Magnus.

"Mutta olen antanut sanani sinulle, Magnus."

"Annan sen sinulle takaisin, Thora."

Loistelevat silmät jo vuodattelivat kyyneleitä, mutta rakkauden
rynnistäessä Oskarin hyväksi ponnistivat Magnuksen puolesta
velvollisuus ja kunnia.

"Mutta olen hänelle ilmoittanut sen mahdottomaksi", virkkoi Thora.

"Hän pyytää sinua toistamiseen, Thora. Tässä on hänen kirjeensä",
selitti Magnus.

"Hän antoi sen sinun tuodaksesi?"

"Pyysin sitä."

"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?"

"Tulin yhtä paljon omasta puolestani."

"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!"

"Lue kirjeesi", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.

Taistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran
kasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa
olisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin
Magnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan
mittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli
loistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut
itsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan
mennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään
missään.

Thora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: "Loistavaa! Jaloa! Oi,
tämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi
syrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta
varjoa häneen. Olet liian hyvä -- liian ylevä -- liian lempeä -- kuinka
kiittäisinkään sinua?"

"Antamalla minulle Oskarin kirjeen", virkkoi Magnus.

"Mihin sitä tarvitset?"

"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin
-- omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen
vakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa."

"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?"

"Monikin kirveensä hioo sitä käyttämättä", vastasi Magnus.

Thora antoi kirjeen takaisin Magnukselle, joka sen pisti jälleen
taskuunsa.

"Nyt sinun täytyy vastata siihen", huomautti Magnus.

"Ei vielä, ei nyt oitis", epäsi Thora.

"Oitis", intti Magnus, otti kynän ja paperia kaapista ja asetti ne
hänen eteensä.

Miehen voima sai naisen taipumaan; Thora istuutui pöydän ääreen ja otti
kynän käteensä.

"Mutta miksi kirjoittaisin tänään?" hän huokasi. "Miks'en huomenna?"

"Huomispäiväksi ovat naittajaiset aiotut, ja jos minun on mitään
tekeminen, niin täytyy minulla kaikesta olla selvät takeet."

"Mutta annahan minun päästä yhden kihloista, ennenkuin lupaudun
toiselle, Magnus."

"Jollei Oskar saa vastaustasi tunnin kuluessa, niin hän palaa
ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin etkä häntä enää ikinä näe."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanoi."

"Särjet vielä sydämeni, Magnus. En tiedä, mitä sinulle sanoa."

"Kirjoita", vaati Magnus.

"En voi. Olet kaikki ajatukseni karkoittanut."

"Kirjoita siis saneluni mukaan: 'Rakas Oskar' --"

"'Rakas Oskar' --"

"'Olen saanut Magnukselta lähettämäsi kirjeen' --"

"'Lähettämäsi kirjeen' --"

"'Ja tunnen kaikkea samaa, mitä sinä sanot' --"

"'Samaa mitä sinä sanot' --"

"'Uskon, että rakastat minua hyvin suuresti etkä koskaan salli minkään
tahi kenenkään tulla väliimme' --"

"'Tulla väliimme' --"

"'Magnus on päästänyt minut lupauksestani, kosk'en häntä rakasta' --"

"Täytyykö minun sanoa tuo, Magnus?"

"'Ja koska hän tahtoo saattaa minut onnelliseksi' --"

"En voi, Magnus, en todellakaan voi --"

"Jatka, Thora. 'Sentähden, jos hän saa tyytymään meidän isämme' --"

"'Meidän isämme' --"

"'Niin tulen vaimoksesi, milloin vain tahdot, sillä' --"

"'Sillä' --"

"'Sillä minä rakastan sinua kaikella sydämelläni, sielullani ja
voimallani'."

Thora itki päästessään kirjeen loppuun.

"Nimesi alle", johti Magnus, ja toinen piirsi nimensä.

"Osoite", jatkoi hän, ja osoite kirjoitettiin.

"Sulje se", hän jatkoi, ja Thora sulki kirjeen kuoren.

"Anna se nyt minulle", virkkoi Magnus, otti kirjeen pöydältä ja
sujautti sen povitaskuunsa.

"Mitä aiot sillä tehdä?" hätääntyi Thora.

"Vien sen perille itse", selitti Magnus.

"Ei, ei!" huusi Thora. "Anna minun pitää sitä edes puoli tuntia --
neljännestunti."

"En voi luottaa sinuun, Thora", lausui Magnus ja astui ovelle.

"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!"

Häntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus
seisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran
sitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.

Katuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin
polttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen
korvaansa: "Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen
suloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut
ikuisesti sinun."

Hän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: "Hän
joutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä
Thoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin
tietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!"

Magnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili,
kuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen;
kuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen
vuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.

"Pidätä se! Vie hänelle omansa!" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi
ja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan
ja juoksi se kädessään perille asti.

Oskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden
ylipäässä vastassa. "Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen!
Anna tänne!"

"Tuossa", virkahti Magnus.

Mutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar
arkaili sitä avata. "Onko asia kunnossa?" hän hätäili.

"Katso itse", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen
istumaan.

Oskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta
riemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan
hellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: "Kaikki hyvin! Hän
suostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta
enpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on
niin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä
puhutaankin kasvatuksesta -- kukaan koko maailmassa ei olisi voinut
esittää asiaa paremmin! Armahin!"

Hän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille,
luki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen
kenenkään muun olevan saapuvilla.

Magnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta
hän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.

"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!" sanoi Oskar. "Ja
kuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin
hengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit
huomenna tehdä. Luulet _voivasi_ tehdä sen?"

"Luulen kyllä", vastasi Magnus.

"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän
vakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan
ja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten
paljon hyvänsä --"

"Maltahan!" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat
kasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: "Olemme puhelleet
sinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua
itseäni mainittu!"

"Älä toki luule, että sinut unhotan", vakuutti Oskar. "En koskaan --
eikä Thorakaan -- ei koskaan!"

"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen
velvollinen -- nimittäin vaitioloon!"

"Luota minuun siinä", lausui Oskar.

"Mitä hyvänsä huomenna sanonkaan tahi teenkään", selitti Magnus, "et
saa antaa vihiäkään siitä, että tunnet aikeeni. Lupaatko?"

"Kyllä lupaan!" vastasi Oskar. "Äänettömyys on välttämätöntä Thoran
pelastamiseksi hänen isänsä suuttumukselta, ja minä _tahdon_ säästää
hänet siitä niinkuin yleensä kaikista suruista."

Magnus oli astunut ovelle, ja silloin Oskar ensi kertaa katsoi häneen.

"Mutta olenpa tunnoton -- puhun aina itsestäni!" pahoitteli hän,
seuraten veljeään porrassiltamalle. "Kun kaikki on saatu tyydyttävästi
järjestetyksi, niin miten käykään sinulle, Magnus?"

"Luoja tiesi!" virkahti Magnus, jalka astuimella. "Jokaisen on
sidottava omat haavansa."

"No Jumala sinua siunatkoon kaikessa tapauksessa, veikkoni!" toivotti
Oskar, taputtaen Magnusta olalle. Ja sitten hän palasi huoneeseensa
vielä kertaalleen lukemaan Thoran kirjettä.




X.


Kihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut
vaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin
sulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu
lakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä
villasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen,
jonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja
teevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit
ylt'ympärillä.

Nämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli
viideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa
puettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen
tarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen
pikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna,
hänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo
juhlatuulella ollen.

"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?" aikaili hän.

"Stephen on tulossa", selitti Anna, "mutta en kuolemaksenikaan tiedä,
missä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa."

"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka", virkkoi täti Margret.
"Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaan
Thingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?"

"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus
on isäparkani lainen -- varmasti asemillaan kuin myllyhevonen
kierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin
tuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen
sellaisesta luonteesta, Margret."

"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos
hän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias,
sinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa,
senhän tiedät."

Jo asteli yläkerrasta johtajakin -- kookas mies, leuka puti puhtaaksi
ajeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen,
yllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen
merenvahapiippu.

"Ei tupakoida vielä!" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä
naurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.

"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?" hän sanoi. "Taikka miksipä tuota
kysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden
totta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä
kaikkea Annalle itselleen puuhanneet."

"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar", lausui Anna.

"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin -- siinä
koko erotus."

Sitten astui sisälle kuvernööri -- keskimittainen jykevä mies, jolla
oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva
virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:

"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme --
toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien
toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."

"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät
eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan
sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"

"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään,
jottei myöhästyisi -- joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka
kananpojista."

"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen
teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi
kannattavan alkaakaan."

Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta
minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa
pahinta -- naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä --"

"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän
sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.

"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri -- "esimerkiksi
naimakirjan sanamuodosta -- vai mitä sanot, veikko?"

"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään
lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."

Miehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin.
Piispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja
valkoparta, mutta rehtori -- kuten koulumies ainakin -- näköjään
teräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.

"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi", sanoi rehtori. "Oskar on
enimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän
etumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä
ystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia."

"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään", virkkoi Anna; ja täti
Margret tokaisi:

"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle
otollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?"

"Mutta missä on Thora?"

"Pukeutumassa", tiesi täti Margret. "Noutakaamme hänet alas, Anna", ja
molemmat naiset läksivät yläkertaan.

"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla", oudosteli kuvernööri. "Missähän
poika vitkastelee?"

"Magnustako kysyit?" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli --
pieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen
virkapuku kuin kuvernöörillä.

"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä
laivasillalla?" kysyi johtaja.

"Eikö mitä", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. "Jos toden sanon,
niin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa."

"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?" kertasi kuvernööri.

Johtaja nauroi. "Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on
sentään päästää rekeä edelle hevosesta."

"Ei", selitti ruununvouti taas. "Toden totta hän oli ypö yksinään."

"Ryyppimässä?" tiedusti kuvernööri.

"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo", puolusti johtaja.

"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen
äidinisänsä --"

"Hm, kuka tietääkään, mitä on toisen ihmisen takin alla", varoitteli
piispa. "Annan isällä oli jotakin vikaa aivoissaan -- en muuta usko."

"Tauditkin periytyvät", intti kuvernööri.

"Mutta vanhus joi vasta vaimonsa haudattuaan eikä ennen häitä", selitti
rehtori.

Samassa palasivat täti Margret ja Anna sanoen: "tässä hän nyt
viimeinkin on!" ja tuoden huoneeseen Thoran, puettuna yksinkertaiseen
hopeavyöllä sitaistuun kauhtanaan, jossa oli avarat hihat ja valkea
pitsireunus kauluksena.

Kuvernööri sulki Thoran syliinsä ja suuteli häntä. "Mutta kovinpa
kalpea sinä olet, lapseni!" hän huudahti.

"Eipä ihme, kuvernööri", sanoi täti Margret. "Hän on itkeä tihrustellut
aikaisesta aamusta asti."

"Itkenytkö?" päivitteli johtaja. "Minäpä en käsitä, minkätähden naisen
täytyy aina vetistellä, kun on naimisiin menossa -- kuin odottelisi
pahaa miehestään."

"Mutta minä olen yhtä mieltä Thoran kanssa", virkkoi kuvernööri. "Jos
on milloinkaan aika itkeä tahi ainakin olla vakavin ja huolestunein
mielin, niin toki siinä elämän käänteessä, jossa pidetään tapana
tanssia ja laulaa kuin voittokulkuetta johtaen, vaikka ollaan
hyppäämässä pimeyteen."

"Ja minä yhdyn kuvernööriin", lausui piispa. "Kun näen morsiamen
itkevän alttarilla niin hillittömästi, että tuskin kykenee
vastailemaan, niin tiedän ylipäätään, että hänestä tulee onnellinen
vaimo."

"Thora voisi sentään odottaa häihin asti", mutisi täti Margret, ja
samassa syöksähti Oskar huoneeseen.

"Ulkona kävelyllä -- en tullut aikaa silmänneeksi -- vain kuusi
minuuttia pukeutua -- tulin viidessä valmiiksi", läähätteli hän.

"Siinä toinen kalpea", nauroi rehtori. "Onko pakkanen yöllä käynyt
nipistelemässä kaikkia ruusunnuppujamme?"

"Kiidin tänne juoksujalkaa", sanoi Oskar, "mutta näytänpä ennättäneen
ennen Magnusta."

"Magnus on edelläsi toisaalla, poikani", virkahti rehtori päällään
nyökäten Thoraan, joka seisoi alla päin punastellen; ja kuvernööri
murahti:

"Oskarin ei sovi avioliittoa vielä tuokioon uneksia. Hänellä on uransa
ajateltavana, eikä ole poika tähän asti käynyt kovinkaan vakavasti
kiinni siihen asiaan."

"Mutta minäpä olen liike-elämässä tullut siihen kokemukseen", huomautti
johtaja, "että nainen höllenee naimisissa, mutta mies kiristyy."

Ruununvouti nyhjäsi rehtoria kylkeen ja kuiskasi:

"Johtajalla on vielä toinenkin tytär, rehtori."

"No entäpä sitten?" hymähti johtaja. "Eihän miehellä voi kahta kälyä
olla yhtä veljeä kohti."

"Ei, mutta hän voi toimittaa veljellensäkin kälyn", selitti rehtori, ja
koko seurue helähti hilpeään nauruun.

"Nytpä muistankin", huudahti johtaja, "että Helga äskettäin lähetti
meille uuden valokuvan. Minne sen panit, Thora?"

"Tässä on", sanoi Thora ottaen valokuvan eräästä laatikosta. Oskar
kurkotti kätensä sitä ottamaan, ja tähysteli kuvaa pitkään ja tarkkaan.

"Sepä siro! Sievä kerrassaan! Olenpa tuskin eläissäni nähnyt niin
kaunismuotoisia kasvoja! Ja aivan aikaihminen jo! Onko Helga tulossa
kotiin kohdakkoin, johtaja?"

"Ei kovinkaan pian", vastasi johtaja.

Lakimies saapui, suuri salkku sullottuna täyteen papereita, joita
levitteli pöydälle.

"Ha, ha!" hohotti rehtori. "Rikkaan lapselle huolellinen kastetoimitus,
näemmä."

"Olette oikeassa, rehtori, ja kirjuriltani on mennyt koko päivä
puhtaaksikirjoittamiseen, mutta eipä se minua tähän asti pidätellyt --
tämä se viivytyksen tuotti!"

"Sormukset!" huudahtivat molemmat naiset, kun lakimies kaivoi
taskustaan pienen samettikotelon.

"Ne juuri. Muistanette, että kun sormukset oli eilisaamuna tilattava,
niin ei Magnusta löytynytkään mistään, joten minun oli ne teetettävä.
No, olinpa antavinani täsmälliset ohjeet, mutta ajatelkaahan,
kaupungissa on yleisenä luulona, että Thoran sulhanen on Oskar eikä
Magnus -- kukaan ei muuta usko -- ja tietysti siis hopeaseppä Olaf
piirsi toisen sormuksen sisäpintaan Oskarin nimen!"

"Eihän toki!" ihmetteli Oskar yritellen nauraa muiden mukana.

"Niin teki, ja erehdys havaittiin vasta viime tingassa, enkä silloin
enää muuta neuvoa älynnyt, kuten näette, kuin raavituttaa 'Oskar' pois
-- oli myöhä kaivertaa! 'Magnusta' sijalle."

"Missä kummassa viipynee Magnus?" tuskaili kuvernööri, rauhattomana
astellen ikkunan ääressä.

"Älä ole Magnuksesta huolissasi, Stephen", lohdutti Anna. "Hän tulee
yhä enemmän ja enemmän isäparkaani. Jos isä lupasi olla jossakin
määrähetkenä, niin hän saapui minuutilleen, vaikka olisi ollut
pakotettu ratsastamaan kaksikin ponia kuoliaaksi perille ehtiäkseen."

Tuomiokirkon kello löikin samassa viisi, eikä tosiaankaan ollut
viimeisen lyönnin sointu häipynyt, kun Magnus astui ovesta sisälle. Hän
näytti veltolta ja miltei siistimättömältä karkeassa takissaan ja
pitkissä saappaissaan ja oli huoneessa ainoa, joka ei ollut huolinut
pukeutua tilaisuutta varten. Kuvernöörin kasvot synkkenivät hänet
nähdessään ja johtajan ääni kuulosti hieman äreältä:

"No, käydäänpä hommaan, jotta siitä pääsemme -- jo puolisen tuntia on
tupakannälkä minua armottomasti kiusannut."

Lakimies avasi salkkunsa ja seurue kokousi pöydän ympärille, jolloin
täti Margret huudahti:

"Magnus, etkö näe -- täällähän Thoran vieressä istuukin Oskar."

"Älkäähän häntä häiritkö", äänsi Magnus. "Tässä on minun mainio olla",
ja hän istuutui matalalle jakkaralle äitinsä viereen.

"No niin", virkkoi johtaja, "aloittakoon virren se, jolla on paras
veisuun ääni."

"Siis lakimies", selitti rehtori, "sillä jokaisella lakimiehellä on
hopeanheleä ääni -- ainakin helähdyttelee hän sitä hopeasta."

Ja sitten avasi lakimies yleisen naurun remahdellessa naimasopimuksen
ja alkoi lukea.




XI.


Seurue kuunteli tarkkaavasti, ja jokaisen pykälän lopulla äänteli
kuvernööri, joka piteli päätään käden varassa ja tuki kyynärpäätänsä
pöytään: "Hyvä!" "Varsin hyvä!" "Jalomielistä!" "Kerrassaan
jalomielistä!"

Lakimiehen lopetettua nojautuivat muut vanhemmat ihmiset tuolinsa
selkää vasten ja hengähtelivät tyytyväisinä mutta kuvernööri nousi
seisaalleen, astui lattian poiki johtajan luo ja pudisti häntä kädestä,
sanoen: "Aivan sinun tapaistasi, veikko!"

Johtaja oli mielissään asiakirjan vastaanotosta; hän vilkastui ja kävi
melkein leikkisäksi. Vasaramiestä matkien hän huusi: "Kuka tarjoaa
enemmän? Menee siis -- ensimmäinen -- toinen -- kol --"

"Maltahan!" sanoi kuvernööri. "Ehkä on parempi kysyä nuorikkojen omaa
mieltä? Hepä lopultakin ovat varsinaiset asianomaiset, ja vaikka lehmä
harvoin potkaisee sille apilasta kannettaessa --"

Ympärillä naurahdeltiin, päät nyökkäilivät ja kuului mutistuja
hyväksymisiä: "Aivan niin!" "Muodon vuoksi!"

"Hyvä on. Thora, mitä _sinä_ sanot?" kysyi johtaja odottaen ihastunutta
hyväksymistä, mutta Thora vain arasti vastasi:

"En tiedä. Kysy ensin Magnukselta, isä!"

"Kernaasti, rakkaani -- Magnukselta ensin, sehän onkin oikea järjestys.
Mitä sanot, Magnus? Mitään huomautettavaa? Mitään pikku parannusta
ehdotettavana? Mitä pidät sopimuksesta?"

Syntyi vanhempia ihmisiä oudostuttava tukala äänettömyys, ja sitten
tapahtui odottamaton ihme. Magnus, joka oli istunut pää kumarassa,
nosti vaaleat ja päättäväiset kasvonsa ja vastasi:

"En ollenkaan pidä tästä sopimuksesta, johtaja, enkä voi kirjoittaa sen
alle."

Vanhemmat ihmiset vilkuivat ällistyneinä toisiinsa, epäillen tokko
olivat kuulleet oikein, mutta Thora ja Oskar alkoivat ymmärtää ja
näyttivät väkinäisin ponnistuksin yrittävän tointua. Johtaja
ensimmäisenä malttui ja kysyi hieman alentuva sävy äänessään:

"Niinkö? Luulin hiukan tuntevani näitä asioita; mutta jos arvelet
voivasi laatia asiakirjan parempaan muotoon, Magnus --"

Mutta silloin puuttui puheeseen kuvernööri. "Tietenkin jokin
vähäpätöinen seikka", huomautti hän lauhkeasti. "Magnus kyllä selittää.
Mitä kohtaa vastustat, poikani?"

Oli jälleen jännittynyt äänettömyys, ja sitten sanoi Magnus järeällä
äänellä:

"Tämä sopimus vaatii minua asumaan koko ikäni Islannissa -- se on
orjuutta, enkä siihen alistu."

"Mutta, rakas Magnus", selitti Anna, "etkö näe sen syytä? Oikeastaanhan
on Thora johtajan ainoa tytär -- hänen ainoa lapsensa -- ja jos hän
poistuu, niin kuka on häntä sen koommin ilahduttamassa, hänen kotiansa
sulostuttamassa? Ole järkevä, Magnus!"

"Anna, puhukoonpahan nuori mies loppuun", arveli johtaja. "Hänellä
saattaa olla muitakin vastaväitteitä. Onko sinulla?"

"On", vastasi Magnus. "Tämän sopimuksen mukaan tulen Thoran naidessani
liikekumppaniksenne, mutta ainoastaan neljänneksellä. Kumppanuus on
kumppanuus, ja missä kumppanuksia on kaksi, siellä pitäisi olla
kahtiajako -- minä tahdon puolet."

Seurue kuunteli tyrmistyneenä, ja johtaja purskahti nauruun. "Miks'ei?"
ivasi hän. "Ei hätä lakia lue. Vävyn saanti on minulla niin lujassa,
etten saisi hevillä paljoksua."

"Ystäväni", sanoi kuvernööri, "älkäämme kiivastuko. Kenties ei Magnus
ole lausunut tarkoitustaan kyllin selvästi."

"Ei enää selvemmästä apua. Hän vaatii tasanjakoa. Mutta kenties ei
siinä kaikki. Onko vielä muuta?"

"Onpa kylläkin, johtaja", pitkitti Magnus hieman ärhentelevästi.
"Sopimuksessa määrätään, että teidän vetäytyessänne pois liikkeestä
tulee minun se ottaa haltuuni, mutta saan ainoastaan kolmanneksen
voitosta -- minun täytyy saada kaksi kolmannesta!"

"Vai -- niin!" ihmetteli johtaja. "Tiedätkös, minusta oli kolmannes
anteliasta, kun päästän sinut perustamaani liikkeeseen, jatkamaan sitä
sitten minun varastollani ja pääomallani."

"Kerrassaan anteliasta!" huokasi kuvernööri, otsaansa pyyhkien. "Mutta
Magnus on hidas -- hidas sekä ajatuksiltaan että puheessaan. Hänellä
kait on jokin selitys. Mitä tarkoitat, Magnus? Älä hätäile ja puhu
selvästi."

"Tarkoitan sitä", selitti Magnus, "että vaihtokauppa piankin surkastuu
Islannissa. Johtajan peräytyessä -- ja ehkä ennemminkin -- ei hänen
liikkeensä ole minkään arvoinen -- ei edes nimeään ansaitseva, sillä se
jää tyhjääkin turhemmaksi. Tulee luotavaksi uusi liike, ja jos minun se
tulee luoda, niin on minun saatava kaksi kolmannesta voitosta, ja
luovutan johtajan rahojen koroiksi kolmanneksen."

Johtaja alkoi menettää malttinsa. "Miksi mitään?" huudahti hän.
"Miks'ei minua järkiään potkaista pellolle? Ei kannata koiraa iskeä
juustolla, kun on ruoska käsillä."

Seurue murahteli Magnusta vastaan, mutta kuvernööri ryhtyi taasenkin
välittäjäksi. "Magnus", hän nuhteli, "liian lievää on sanoa, että
kummastelen käytöstäsi. Johtaja on ollut sinua kohtaan rajattoman
uhraavainen, mutta syvinkin kaivo on tyhjennettävissä, ja jos menet
pitemmälle --"

"Pitemmälle!" tokaisi johtaja. "Mikäpä häntä pidättelisi! Eivät ole
tuuli ja korsi tasaväkisiä, mutta miks'ei hän minua sentään vielä
pikkuisen tuivertelisi? Onko muita vaatimuksia?"

"On", vastasi Magnus silmäänsä räpäyttämättä. "Sopimuksessa määrätään
vaimoni perimään isänsä kuoltua puolet omaisuutta -- hänelle tulee
kaiken jäädä."

"Hyvä Jumala!"

Huudahdus tuntui puhkeavan jokaisen huulilta yleisessä mielipahan
purkauksessa, joka vaatimusta seurasi.

"Unissasiko puhut?" päivitteli kuvernööri. "Unohdatko että johtajalla
on toinenkin tytär?"

"Olkoonpa vain", väitti Magnus. "Mutta toinen tytär on mennyt tipo
tiehensä äitinsä matkassa; hänen paluustaan ei ole tietoa; ja Thoran
vietettyä ikänsä isänsä vierellä -- ilahuttajana, kodin sulostuttajana,
kuten äiti sanoi -- ja kenties viimeisinä aikoina hänen hoitelijanaan
-- saisiko joku muu, joka ei ole mitään tehnyt, pyyhkäistä omaan
pussinsa puolet koko perinnöstä! Ei! Minun vaimoni -- jos nain --
täytyy saada kaikki!"

Vanhemmat ihmiset, sekä vieraat että perheen jäsenet, lausuivat
kiihkeitä vastaväitteitä, johtajan katsellessa ympärille ja sanoessa:
"Kotkako suvaitsee tyytyä kuolleeseenkin lampaaseen! Ja siis, herra
kuvernöörin poika", hän kysyi Magnukseen päin pyörähtäen, "nämä ovat
ainoat ehdot, joilla armollisesti alennutte naimaan tyttäreni?"

Pilkasta piittaamatta vastasi Magnus: "Niin."

"Minun täytyy tunnustaa pettyneeni Magnuksen suhteen", surkutteli täti
Margret. "En luullut hänellä olevan ainoatakaan itsekästä ajatusta
sydämessään."

"Minä en luullut", sanoi johtaja, joka ei enää nauranut, "minä en
luullut, että kenenkään pojalla Islannissa oli mahtavuutta nyrpistää
nokkaansa minun tyttärelleni."

"Nielsen", lausui kuvernööri lujasti, "olemme olleet ystäviä pojasta
pitäen, emmekä tiedä kumpainen meistä toisensa kantaa hautaan --
älkäämme nyt riitaantuko lastemme käytöksestä."

Seurue jupisi hyväksyvästi, ja sitten kuvernööri vielä kerran kääntyi
Magnukseen.

"Poikani -- sillä sinä _olet_ poikani, vaikk'en mitenkään jaksa tätä
tajuta -- saatat epäsopua kahden perheen välille ladellessasi tuiki
mahdottomia ehtojasi. Etkö näe niiden päättömyyttä? Oletko järjiltäsi?
Sekamielisenäkö jaarittelet? Vai onko totta, että olet ryyppinyt --
että olet päissäsi? Hyvä Jumala!"

Magnus ei vastannut, mutta kuvernöörin mielenpurkausta seuranneen
tuskaisen vaitiolon keskeytti hillitön nyyhkiminen. Se puhkesi
Thoralta. Hän ymmärsi vihdoinkin kaikki; tiesi, mitä Magnus teki hänen
puolestaan ja minkä hinnan poloinen saisi siitä maksaa; ja hän tahtoi
huutaa julki, mutta ei kyennyt. Hän painoi päänsä täti Margretin
hartioihin ja itki katkerasti.

Anna luuli Thoran kyynelet häpeän ja nöyryytyksen tuottamiksi, ja
Magnukseen kääntyen hän pyyteli:

"Rakas poikani, et ole ajatellut asioita oikealla lailla, muutoin et
voisi näin menetellä. En itsekään pidä näistä naimasopimuksista. Tuntuu
Kaitselmuksen kiusaamiselta puhua rahoista ja liike-eduista, juuri kun
kaksi rakastavaa sielua on liittymässä ja yhdeksi sulautumassa. Mutta
sinä vain pahennat asiaa, Magnus -- teet siitä pelkän kaupan. Ja
ajattelehan Thoraa! Jos kieltäydyt hänen isänsä tarjouksesta, niin
siitä tulee yleinen puheenaine ja tyttöparka joutuu häpeilemään.
Tahdotko sellaista nähdä, Magnus? Ethän suinkaan! Myönnythän siis,
Thoran tähden -- vaikkakaan et täydellisesti pidä johtajan ehdoista --
Thoran tähden, Magnus, myönnythän?"

Jokainen odotti Magnuksen vastausta, ja Thorakin kohotti päätään.

"En", vastasi Magnus murahtavalla äänellä, ja istui sitten
järkähtämättömin kasvoin, seurueen huomion kohdatessa häntä yhteen
ääneen lausuttuina moitteina: "Häpeällistä!" "Rumaa!" "Kurjaa!"
"Kirottua tunnottomuutta!" "Sillä miehellä on sydän kova kuin
korpilla."

Oskar ei voinut sietää enempää. Hän oli istunut alla päin, ikäänkuin
kätkeäkseen kiihtyneitä kasvojaan rauhattomissa hyppysissään
pyöritellen Helgan valokuvaa, mutta nyt hän nousi, astui uutimien
luokse, jotka erottivat etuhuoneen sisäkamarista, työnsi ne vapisevin
käsin erilleen ja katseli ulos järvelle, jonka taakse aurinko oli
painumassa mailleen.

"Älä mene pois, Oskar", huusi kuvernööri. "Tietenkin veljesi paatumus
sinua iljettää; mutta tahdon, että sittenkin puhuttelet häntä. Tuskinpa
hän kyllä, äidilleen ja minulle kovakorvaisena pysyttyään, ottaa
kuullakseen sinua tahi ketään muutakaan, mutta koetahan kumminkin.
Perheen kunnian vuoksi sano hänelle, että hän joutuu vihatuksi ja
halveksituksi, jos pitää tämän kantansa. Ihmiset inhoavat häntä, niin
kauan kuin hän elää, ja oma perhe häpeää tunnustaa mokomaa jäsenekseen.
Jollei hän Thoraa rakasta, niin katsohan eikö hän edes vähääkään välitä
omasta arvostaan. Puhuttele veljeäsi, Oskar, kaiken hyvän nimessä
puhuttele häntä."

Oskarin käsi tutisi ilmeisesti oviverhon laidassa, ja hän vastasi
vaivaloisesta, kaikkien kuunnellessa, hengitystään pidättäen ja Thoran
raollaan olevain huulten värähdellessä:

"En voi sitä tehdä, isä. En tunne itselläni olevan mitään oikeutta
siihen. Epäilemättä Magnus tietää, mitä tekee, yhtä hyvin kuin mekin,
ja on ottanut lukuun kaikki seuraukset. Kunkin täytyy elää omaa
elämäänsä."

Kuulijat ääntelivät pettymystään, ja poispäin kääntyen astui kuvernööri
ikkunan ääreen. Sitten Oskar tuli takaisin pöydän päähän ja lisäsi
lujemmin, mutta yhtä liikutetulla äänellä:

"Mutta jollen voikaan vedota Magnukseen, niin voin tehdä muuta -- voin
tarjoutua Magnuksen sijalle. Kunhan sinä ja johtaja suostutte, niin
otan hyväksyäkseni sopimuksen ehdot sellaisinaan ja nain perin ylpeänä
Thoran, jos hän minulle myöntyy."

Ensimältä kuvastui kaikkien katseissa pelkkä ällistys, sitten
huoahdettiin huojentunein mielin, ja lopuksi kuhistiin yhteen suuhun:
"Hyvä!" "Oivallista!" "No niin juuri!"

"Niin", virkkoi kuvernööri ääni liikutuksesta painuneena, "aivan
Oskarin tapaista -- aina suurenmoinen teoissaan! Mutta asiassa, joka
näin likeisesti koskee pojan vastaista elämää ja menestystä, en voi
sallia hetkellisen jalomielisyyden puuskan --"

"Ei se ole hetkellinen puuska, isä. Englannista palattuani olen oppinut
rakastamaan Thoraa. Mutta hän oli lupautunut veljelleni, enkä voinut
puhua, ennenkuin Magnus oli sanansa sanonut --"

"Kunnioitettavaa!" "Perin kunnioitettavaa!" huudahtelivat useat äänet,
ja Oskar sai vaivoin jatketuksi.

"Mutta nyt -- jos on katsottava Magnuksen peräytyneen, kieltäytyneen
naimasta Thoraa --"

"Sen hän teki, ei epäilystäkään siitä", selitti johtaja.

"Ja jos Thora ottaa minut --"

Joka silmä kääntyi Thoraan; tämä epäröi hetkisen, nousi sitten
tuoliltaan ja arkaillen ojensi kätensä. Oskar tarttui siihen kiihkeästi
ja joka puolelta kuului onnittelua.

"Mutta emmehän voi sallia Thorankaan heittäytyä äkillisen mielijohteen
varaan", yritti täti Margret vastustella, ahkerasti pyyhiskellen
silmiään, "ja jos hän tämän tekee yksistään häpeällisestä asemasta
pelastuakseen --"

"En, täti", sanoi Thora. "Suostuin ottamaan Magnuksen ainoastaan
isäni toivomusta noudattaakseni, mutta Oskaria rakastan, ja jos isä
suostuu --"

Johtajan silmät säteilivät voitokkaasti, ja hän huusi lattian poikki
kuvernöörille: "Mitä sanot _sinä_, Stephen?"

"Täytyypä sanoa tätä joutuisaksi toimitukseksi -- liian joutuisaksi",
vastasi kuvernööri; "mutta jos nuorikot tyytyvät ja Oskar taipuu
heittämään sikseen Englannissa aikomansa uran -- soitannolliset
harrastuksensa ja muut opintonsa -- ja koko ikänsä asumaan Islannissa,
niin saattaapa siten välttyä juopa perheittemme väliltä ja suljahdamme
ilkeän särkän yli --"

"Olkoon siis niin, kummipoikani", huudahti johtaja, läimäyttäen Oskaria
hartioihin, "ja mitä tulee Englantiin, niin pidänpä tuosta huolen!"

Vieraat vastaanottivat vakuutuksen hyväksymistään huudellen, ja sitten
johtaja pyysi lakimiehen muuttamaan nimet sopimukseen ja
vitkastelematta allekirjoituttamaan sen.

"Mitä sinuun tulee, herraseni", virkkoi hän Magnukseen kääntyen ja
näpsäytellen sormiaan hänen edessään, "niin ovat rumat kananpoikasi
palanneet kotiin hautomaan. Luulit nujertavasi minut, mutta
itsekkyytesi ja aineellisuutesi ovatkin tehneet työn, jota jokainen
näkyy kaivanneen. Ha ha ha! viimeiseksi nauraa on parhainta! Minulle ei
mikään ole mieluisempaa kuin nolata mies, joka on yrittänyt minua
nolata, ja käyn hyvillä mielin levolle tänä yönä."

Magnus oli noussut jakkaraltaan ja seisoi kumaraisena, kädet puuskassa,
myrskyn häntä reutoessa, ja arvellen hänen yhä pysyvän paatumuksessaan
johtaja alkoi taasenkin purevasti naljailla:

"Mutta jos vaihtokauppa ränsistyy pilalle, niin eikö olisi sinun
parempi pelastaa nahkasi ennen keikausta? Raskaasti kaatuu kompastunut
vanhus, ja voisin kukistuessani lytistää sinutkin. Pyydänpä sinun siis
jättämään taloni päivääkään siekailematta, herraseni!"

"Isä!" huudahti Thora ja astui heidän väliinsä, mutta johtaja tuuppasi
hänet syrjään.

"Pysyhän erossa, Thora. Jos oma tyttäreni olisi minulle tehnyt, mitä
tuo tänään on yrittänyt, niin ei hänellä olisi kattoa suojakseen tänä
yönä."

"Eikä ole minun pojallani -- ei tässä kaupungissa ainakaan", vakuutti
kuvernööri. "Magnus Stephensson --"

"Stephen! Stephen!" varoitti Anna ja Oskar voihkaisi isälleen samalla
värähtelevällä äänellä kuin ennenkin.

"Suu kiinni, Anna! Oskar, vaiti, olet tehnyt riittämään asti yhden
päivän osalle! Magnus Stephensson, johtajan talon jättäessäsi sinä
lähdet Thingvelliriin, siellä pysyäksesi, ja kiitä kohtaloasi, kun
sinun sallitaan lopun ikääsi ansaita otsasi hiessä leipäsi."

"Sopimus on valmis, nimikirjoituksia vailla", julisti lakimies, ja
silloin jokainen, paitsi yksi, kääntyi jälleen pöytään päin ja hilpeät
äänet haastelivat rattoisasti. Kun morsiuspari ja todistajat olivat
piirtäneet nimensä, vaihdettiin sormukset, ja kuului pientä
leikinlaskua ja onnellista naurua.

"Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin", lausui piispa. "Jääköön tuo
vakuudeksi välillenne, kunnes tulette luokseni, ollaksenne mies ja
vaimo."

"Illallinen on valmis", huusi täti Margret vetäen syrjään sisemmän
huoneen uutimet, ja nähdessään sitten lattialla valokuvan hän kysyi:
"Mutta kuka on tallannut Helga paran muotokuvaa?"

"Oskar", vastasi Thora. "Hänellä oli noustessaan se kädessään."

Seurueen istuutuessa illallispöytään huomattiin tuoleja olevan yksi
liikaa, ja sen työnsi kuvernööri kärsimättömällä liikkeellä syrjään.
Magnus oli poissa -- kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään.




XII.


Yksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat
kiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä,
vaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli
aikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän
valossa.

Ei niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia -- pikku rahaerä, pari kolme
vaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita,
muutamia soitannonharjoitusvihkoja, "Jobin kirja", "Kristityn vaellus"
(koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän
oli monia siunattuja iltoja hauskutellut -- ne hetket nyt tuntuivat
kuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi
ponia, maatilalle muuttaakseen -- satula- ja kuormahevosen -- ja koko
omaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken
sullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen
makuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti
pullon pois.

Tuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin
monenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli -- milloin
yksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua,
milloin hilpeitä naurun purskahduksia -- ja hänen sydämensä kävi
kovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden
joukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti
kajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.

"Narri!" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. "Mitä odotitkaan?
Luulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi
yli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo -- sulosuuta,
jalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!"

Lähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen
ympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat
intohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän
pitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat
olleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli
pieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.

Loiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle
lattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot
olivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat
näistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta
unelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja
Thoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen
enemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan
-- ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.

Mutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan
hänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi.
Vuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti
Thoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja
puoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut
puolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa
miettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa
näkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja
Thora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta -- varjele Jumala!

Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti
Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä
kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja
nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat
viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta
ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi,
hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.

Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista
vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen
lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä
kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä
lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.

Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia
kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin
kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä
Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.

Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli
haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta
aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen
vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa.
Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä
seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja
muiden mukana Thoran.

Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa
jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja
hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.

Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt
saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta
katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian
poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme
kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.

Päällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä
huoneessa puheltiin. "Onpa merkillistä, Thora", pakisi muuan, "että
kaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!" "Kuulin sitä
minäkin", vahvisti toinen. "Minulle kerrottiin sitä Olafissa,
hopeasepässä, ollessamme kahvilla." "Sepä hullua!" kummaili kolmas --
"ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!" Ja sitten
Oskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: "Älähän! Et
saa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!" "Mutta kuulin, että
Magnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet
pois talosta." "Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä."
"Ei, ei, ei loukannut -- ei voi suorastaan sanoa loukanneen", lausui
Oskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi
ja sydäntä kouri.

Hän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen
ovi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö
yritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä
ja huulilla väikkyi hymy.

"Kuulin sinun olevan täällä", hän sanoi, "enkä voinut olla tulematta
sinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut
hiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä
sinun jättävän meidät tällä tavoin."

"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin", vastasi
Magnus.

"Sen tiedän", sanoi Thora. "Ja tietysti uskon tämän olleen parasta
lopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin
joutunut kovin onnettomaksi."

"Ehkä olisit", myönsi Magnus.

"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista
suunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus."

"Olen luopunut enemmästäkin, Thora", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua
hänen ohitseen ulos mennäkseen.

Hymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein,
rukoilevalla äänellä:

"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle
jäähyväiset iäksi."

"En juuri sitäkään", vastasi Magnus.

"Hyvästi, Magnus!"

"Hyvästi!"

He seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta
silloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä
ääni huusi:

"Thora! Thora! Missä oletkaan? -- Hoo, Magnusko siinä?"

Oskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa,
vierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken
eteisessä.

"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni", selitteli
Oskar, "mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt
pujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä
iltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi
konsanaan olla kyllin kiitollinen."

Magnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:

"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa;
mutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään
käsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se
vaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja
mitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi."

Magnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:

"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin
mitään tehdä hyväksesi -- tarkoitan toimeentuloasi -- jos olet
puutteessa --"

Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta
sanottavaansa loppuun.

"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun
tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta,
korjautuuko vääryys koskaan. _Sinä_ tiedät, mitä varten sen tein, ja
siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle,
jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja
olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet
sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan
tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin.
Kuuletko minua?" -- (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria
käsivarteen) -- "otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta
Luojan, minä surmaan sinut!"

Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin
yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.

Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle
Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina,
uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten
sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen
iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen
ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.






II OSA.


    "Tää Salliman on tammipeli vaan,
    inehmot sillä siin' on noppinaan
    se siirtelee, ja tammeks tekee, kaataa,
    ja yksitellen sulkee rasiaan."




I.


Oskar pani parhaansa pitääkseen tulta vireillä sisäisen pyhättönsä
alttarilla -- rakkauden ja velvollisuuden lieskaa -- mutta useammin
kuin huomasikaan se liehahteli, hiipui ja uhkasi sammua. Hän tahtoi
ilmaista, miten oikeastaan oli Magnuksen laita, mutta aina kun sai
mietityksi sopivan muodon paljastukselleen, nousi eteen ilkeä kysymys,
jonka varmasti saisi vastatakseen: "Onko mahdollista, että seisoit
toimettomana vieressä, meidän tuomitessamme Magnusta paheesta, johon
hän ei ollut syypää, ja ylistellessämme sinua hyveestä, jota sinulla ei
ollut?" Tuollaisen puheen nöyryytys tuntui vaitiolon alennustilaa
tukalammalta, ja päivä päivältä Oskar lykkäsi kiusallisen tunnustuksen
tuonnemmaksi. Siten kului kuukausi, hänen mitään sanomatta.

Asema olisi käynyt helpommaksi, jos olisi paremmin edistynyt työssään
-- jos olisi voinut tuntea mahdottomaksi, että johtaja saattoi katua
Magnuksen menettämistä. Silloin hän olisi sanonut: "Lopultakin,
vaikk'ette tietysti siihen aikaan niin ajatellut, on kaikki käynyt
parhaaksi", johon johtaja olisi vastannut: "Oikeassapa olet,
kummipoika", ja sitten hän olisi kertonut kaikki.

Mutta työ onnistui kehnosti, ja kieltämättä oli lian huono liikemies.
Ensinnä johtajan hommiin naimasopimuksen perusteella mentyään hän
kuljeskeli tarkoituksettomana ja neuvottomana toimiston ja
tavarasuojamain väliä, vapaan herrasmaisesti puettuna, muistuttaen
perhosta takakujassa. Sitten tuumi johtaja: "No no, nuori mies, meidän
on ryhtyminen työhön, valitse osasto ja ole siitä vastuussa."

Oskar valitsi vientipuolen. Täten hän joutui tekemisiin maamiesten
kanssa, ja muutamat puijasivat armottomasti, kätkien ala-arvoisen
villan niiden tukkujen sisukseen, joita hän heiltä osteli. Magnus olisi
kaivanut ilmi sekä kelvottoman tavaran että sen tyrkyttäjät, ja nämä
olisivat pötkineet kiireimmiten pakoon hänen uhkaavien kasvojensa
edestä: mutta Oskar halusi pysyä hyvissä väleissä jokaisen kanssa, ja
liike kärsi vahinkoa sikäli.

Viikon kuluttua hän tahtoi vaihtaa osastoaan, arvellen tuontiliikettä
paremmin alakseen. "Hyvä on", vastasi johtaja. "Erehdyksiä tekevät
nuoret kuin vanhatkin -- käyhän käsiksi tuontipuoleen, poikani."

Tuontiliikkeessä hän sai hyöriä höyrylaivain ja kauppa-alusten
laivurien asioissa, ja nämä olivat nopeat työntämään vastuunsa
vahingoittuneista lasteista Oskarin niskoille.

Taasenkin viikkokauden perästä hän kävi johtajan puheille ja sanoi: "En
luule erityisen osaston soveltuvan itselleni parhaiten, kummi-isä --
etkö antaisi minulle yleistä ylivalvontaa?" Johtaja kohautti
hartioitaan, mutta vastasi: "Kernaasti minun puolestani. Ole siis
lähimpänä miehenäni, ja minä keventelen taakkaani, mikäli sinä
perehdyt."

Mutta sen koommin ei Oskar tehnyt mitään, ei hyvää, pahaa tahi siltä
väliltäkään. Hän juoksenteli alituiseen joka taholla kuin
hengästyksissään, mutta saapui aamuisin millä tunnilla sattui ja läksi
mihin aikaan tahansa iltaisin ja puikahteli yhtämittaa Thoraa
tapaamaan. Tämä pikku naikkonen oli peräti tyytyväinen, mutta johtaja
kuului sanovan täti Margretille: "Magnuksessa oli lopultakin jotakin,
Margret." Ja täti Margret kuului vastaavan: "Monihan hyvä säilä on
huonossa huotrassa."

Mutta eräänä päivänä syöksähti Oskar päätäpahkaa johtajan luo, tuoden
suuria uutisia. Kaupungin valtiopäivämies oli kuollut, ja radikaalinen
puolue jo valmisteli oman ehdokkaan ajamista -- Oddsson-nimisen jyrkän
sosialistin, joka vihasi vanhaa järjestystä sekä politiikassa että
liikealalla.

"Minäkinhän sopisin suurkäräjille." touhusi Oskar. "Voisin suojella
kauppaetuja noilta riivatuilta kumousmiehiltä, ja tukea vanhoja
periaatteita."

"Annahan kun puhun isällesi ensin", sanoi johtaja. Ystävykset
päättivät suunnitelman hyväksi. Tuo Oddsson ei ainoastaan uskonut
Magnuksen väitteitä vaihtokaupasta, vaan oli myös kiihkein
ajamaan uuden perustuslain säädäntää Islannille, jonka mukaan
kuvernöörin virka poistettaisiin ja sijalle asetettaisiin yksistään
valtiopäiville vastuunalainen ministeri. Hänet oli pidettävä poikessa.
Itsepuolustuksessa täytyi heidän taistella yhteistä vihollista vastaan!
Oskar oli hyvä ehdokas, ollen nuori, vilkas ja nerokas ja tunnetusti
yleisön suosikki.

"Mutta minä en voi vaalipuuhissa esiintyä", huomautti kuvernööri.

"Jätä se minun huostaani", tuumi johtaja. Hän palasi kertomaan asiaa
Oskarille, joka ilosta hihkaisten kiiti lennättämään tietoa siitä
Thoralle.

Thora oli nyt viettänyt säteilevässä onnessa kokonaisen pitkän
kuukauden. Jos toisinaan ajattelikin Magnuksen asemaa, niin hän muisti
Oskarin luvanneen selvittää asiat, eikä viivytys tuntunut suurelta,
sillä hän ei enää mitannut olemassaoloa päivittäin, vaan tunteittain,
ja tajusi sydämessään yhden ainoan tunteen -- rakkauden Oskaria
kohtaan, ja siis myöskin kaikkia ja kaikkea kohtaan maailmassa. Vuoden
vanhetessa ja syksyn puhurien ehkäistessä enemmät retkeilyt vuonon
saarille he pysyivät kotona, kisaillen kuin lapset tahi kitaraa ja
pianoa soitellen. Sellaisina hetkinä Thora tuli hienokseltaan
muistelleeksi Magnusta, sillä huone oli sama ja kaikki ennallaan paitsi
päivän tunti, mutta aina oli erotuksena Oskar.

Oskar opetti hänelle joitakuita islantilaisia lempilauluja, ja hän
lauloi niitä hentoisella, viehkeällä sopraanolla, jolle Oskar osoitti
myrskyistä mieltymystä; eikä häntä vähintäkään loukannut, ettei Oskar
milloinkaan käsitellyt hänen lauluaan vakavalta kannalta -- hän ei
kohdellut Thoraa itseäänkään vakavasti. Hän nimitteli lemmittyään
"Thora-lapseksi" ja Thora häntä "Pahaksi pojaksi."

Heti kun Oskar vain pääsi näkyvistä lähetti Thora perästä kirjeen kuin
hänen unohtamansa nenäliinan. Hän vastasi aina; kirjeet olivat
taidokkaasti sommiteltuja ja hellää kiusoittelua täynnä, mutta kenties
Thora sydämessään lopultakin tunsi pikku pettymystä niitä lukiessaan.
Ne eivät olleet oikein rakastajan tapaisia; tuskin oli joukossa
ainoatakaan, jota ei olisi voinut ääneensä lukea täti Margretille,
tuskin ainoatakaan aivan hänen omaansa.

Mutta itse saapuessaan Oskar korvasi kaikki puutteet, ja sinä päivänä,
jona hän huimalla harppauksella tulla tuiskahti vierashuoneeseen
julistamaan, että häntä puuhattiin valtiopäivämieheksi, Thora näki
hänet hetkeksi mahtavana ja suurenmoisena kuin usman läpi auringon
sädehehkuun murtautunut vuorenhuippu, ja sitten hän sanoi: "Ja nyt
täytyy Pahan pojan leikkiä kanssani -- emme ole eilisestä asti olleet
sokkosilla."

Thora oli liian onnellinen ajattelemaan onneaan, mutta toisinaan hän
päätteli yhtä puuttuvan sen täydellisyydestä -- että Helga tulisi
kotiin olemaan siitä osallisena. Hän puhui asiasta Oskarille, mutta
hetkellä, jolloin tämä oli julisteluihinsa uppoutuneena ja virkahti
vain: "Oiva aate! Mainiota! Helga on oikea tenhotar! Kutsu hänet
tosiaan, jos johtaja suostuu", ja yltyi jälleen selittelemään
väsyttäviä valtiollisia tuulentupiaan.

Sitten vihjasi Thora siitä täti Margretille, joka antoi asialle
vähemmän kannatusta. Kiinteästi tähystäen häntä silmälasiensa takaa
pudisti kelpo täti suortuviaan ja varoitteli: "Älä ole hupelo! Kahden
kauppa, kolmannen korvapuusti."

Mutta Thora mainitsi mieleenjohtumastaan Annallekin, ja tämän vanha
äidillinen sydän heltyi. "Olisipa kaunista, jos saisit niin käymään,
Thora", rohkaisi hän, "ja jos se sitten johtaisi toiset kaksi yhteen,
niin se vasta siunaus olisi!"

Siitä asti Thora piti itseään perheen rauhanrakentajana ja lähestyi
siinä mielessä isäänsä. Johtaja kuunteli häntä myötätuntoisesti, sillä
luonto on lujempi kuin lakimiehen kynän vedokset, ja hän oli useasti
syytellyt itseään tyhmäksi, kun oli lapsestaan eronnut. "No, enpä näe
mitään sitä vastaan", hän myönsi. "Tyttö voisi saapua häiksi --
viipyäkseen vuodenkin -- ainakin edes vuoden. Kirjoitan lakimiehelle
Tanskaan."

Samassa postissa kirjoitti Thora Helgalle:

"_Rakkahin Helga_. -- Isä kirjoittaa lakimiehelle, pyytäen häntä
lähettämään sinut takaisin Islantiin, ainoastaan vuodeksi, joten äiti
ei toivoakseni vastusta. Olen varma siitä, ett'et sinä sitä tee, kun
sanon, mitä on tapahtumassa. On tulossa häät, ja tietenkin kemut ja
muita suuria puuhia.

"Helga kulta, minä olen menossa naimisiin Oskar Stephenssonin kanssa,
joka on palannut Englannista ja on ylen pulska ja nerokas. Jos voisit
hänet nähdä nykyisin, niin rakastuisit häneen heti paikalla, mutta hän
pitää minusta hyvin paljon, ja minä olen kovin onnellinen. Vähällä oli
minusta ja hänen veljestään Magnuksesta tulla pari, mutta kihlaus
rikkoutui, ja nyt olen sydämestäni pahoillani Magnuksen tähden, ja jos
kotiin tultuasi koskaan kuulet mitään pahaa hänestä, niin et saa uskoa
sanaakaan siitä, sillä Magnus on kultaakin parempi, mutta _minä_ vain
en voinut hänestä pitää, niin ettei käynyt yrittäminenkään.

"Hyvä Helga, minulla on niin kovasti paljon asioita kerrottavana, mutta
ne täytyy säästää siksi kunnes tulet. Kauppa on ollut huonoa tämän
kesää, ja Oskar on yhtynyt isän liikkeeseen. Minä kudon kangasta isän
joulupuvuksi, mutta ei se paljoa edisty, kun on eräs alituiseen
häiritsemässä, ja onhan naimisiin mennessä paljon hommailtavaa --
senhän arvaat.

"Rakkahin Helga, minulla ei nyt ole enempää kirjoitettavaa. Sano
terveiseni äidille ja muista saapua pian, sillä häät ovat kohdakkoin,
vaikk'ei vielä olekaan varmaa päätöstä. Rakastava sisaresi _Thora_.

"J. K. -- Tule joutuin. Olen niin tavattomasti innostunut esittelemään
sinut Oskarille."

Pari viikkoa jälkeenpäin ilmoitti johtaja saaneensa sanan
lakimieheltään Tanskasta, että Helga lähtee ensi laivalla.

"'Lauralla', ja se tulee marraskuun ensimmäisenä päivänä -- juuri
vaalipäivänä!" huudahti Oskar.

"Onpa onnellinen enne!" huoahti Thora, ja sen iltaa hän kokonaan
hyräili islantilaisia lempilaulujaan onnensa yltäkylläisyydessä.




II.


Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä,
mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut
varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku
maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin
koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli
edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset
nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja;
mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä
oli kiihkeää jännitystä täynnä.

Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä
taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla
pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi
kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:

"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että
Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa
puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää
kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä
hänen vävypojalleen."

"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun
jotakin tarvitset -- orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen,
saammepa nähdä!"

Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen
konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että
lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat
pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut
maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen
koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis
kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän
merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja
käveli tyynesti vaalipaikalle.

Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua
äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle
pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala
istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin
ja selkä oveen päin.

Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti
taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui
pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin,
nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille
pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.

"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon
Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin
sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin
pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin
sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin
merkiten tämän hetimiten perittäväksi.

Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni
heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä
äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista
ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen
oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi
ruununvoudille sopertaa "Odd --", pysähtyi, vaappui, mutisi
"Stephenssonia" ja hoipersi ulos.

Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja
toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään
vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan
tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan,
mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä
saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty
niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään
sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä
pääsevänsä kotiin.

Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja
määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen,
ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän
huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade --
"Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli
käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin
mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.

Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja
silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu,
joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi
pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta
alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.

Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä
kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut
ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle
isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä,
mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet
kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli
huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti
varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa
häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut.
Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän
kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"

"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora
tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän
juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi
Helgaa ja siivoojatar selitti:

"Nuori neiti on hytissään."

"Missä?"

"Toisessa vasemmalla."

Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä
innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.

Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä,
tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi
kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan
Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa
hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos
hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli
paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.

"Thora!" sanoi tyttö.

"Siis siinä _olet_ sinä -- sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.

"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan
Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.

Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun
himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli
kaunis -- kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas
ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen
näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan,
kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä
viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi
ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa
samettikauhtanassaan.

"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.

"Ypö yksinäni", vastasi Thora.

"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo
ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"

"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan
kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.

"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?"
sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli
toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti
jälkeenpäin hupsuuttaan.

"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita,
jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran
odotuksista -- niin peräti toista -- että häntä väkisinkin halutti
syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.

Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä,
ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan
muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille,
niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.

Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää;
Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen
huvitetultakin.

"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti
hän.

"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.

"Ja miten sinä pääset?"

"Jalkaisinhan minä -- pidän kävelystä."

Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella
odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa
tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää,
heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen
astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.

"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.

"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."

"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selitti
Thora.

"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"

He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli
vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon,
sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.

"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.

"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.

Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme
neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin:
"Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:

"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"

"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku
välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään
alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.

Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten
myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten
hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella
aaltoilevalle kansanpaljoudelle -- hento, joustava vartalo, hiukan
pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen
hymy, joka tenhosi jokaisen.

Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli
miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan
ilmeen.

"Hieno, uljas!" virkahti hän.

Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta
sanoi:

"Oskar aikoo puhua -- vieläkö kuuntelemmekin häntä?"

"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit,
kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden
vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"

Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään
loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin
Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta
nähden.

Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.

"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni
vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan,
että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle
ja sinne oli heti lähdettävä -- uusi edusmies saapuisi piakkoin
perästäpäin.

Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa -- Thora yhä lujemmin
liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.

"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"

"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti,
kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko
olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"

Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai
loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston
lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.




III.


Vallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli
kuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria
ei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän
lähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä
saapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan
politiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa
voimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar
vielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen
eilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.

Aikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen
näkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa
puuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha
rouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen
kasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista
ohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja
punaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen
teattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta
näyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta
elämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat
paperosseja ja joivat konjakkia.

Sillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti
kun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen
syliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:

"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut", ja
työntyi vierashuonetta kohti.

"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!"
hätäili Thora.

Ja tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri -- tietämättä
mitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen
kurkussaan visertelemässä -- alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten
kujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi
kätensä hänen silmilleen, komensi: "eespäin, sotamies!" ja marssitti
hänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois
kätensä hän huudahti: "tuossa!" ja astui syrjään silmäilemään
vaikutusta.

Oskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin
Thorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi -- solakkaa,
tummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään
kevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta
tuoksuvana.

"Helga! Onko se mahdollista?"

Hän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin
seisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän
kasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys,
ihailu ja hurmaantuminen -- Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus.
Ja Thoran omatkin kasvot -- niiden surkuttelevien enkelien nähden,
jotka näitä yksinään silmäilivät -- ilmaisivat yhtä moninaisia
tunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen
tuskan pikku vihlausta.

Tätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten
nauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja
leivoksia.

"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?" virkkoi täti, ja
Thora nieli palan kurkustaan ja vastasi:

"Niin."

Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja
alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta,
kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei
osapuilleenkaan tuntenut -- Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa,
Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä
kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.

"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.

"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.

Hämärän tullen palasi johtaja kotiin -- hän ei ollut hiuskarvankaan
vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin
suuruuksia -- piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi
kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin
seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi
kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.

"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin
itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen
on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."

"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin",
huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä
äänenpainolla vastasi hiljaa:

"En sitten ihmettele, veikkoni -- en yhtään ihmettele!"

"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi
käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee
edelle sinusta, pienokainen."

"Niin todellakin!" vastasi Thora.

Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut,
mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi
sisartaan soittamaan jotakin pianolla -- hän oli aamiaisen jälkeen
soittanut ja hyvin kauniistikin.

Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja
ilmaisi suosiotaan meluavasti.

"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika
on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä
vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."

"Niin tuleekin -- Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä
vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.

"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin
kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."

"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori,
"et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"

"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna
miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."

"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti
kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois -- muuan meidänkin
ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"

"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti
johtaja:

"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani
heitin lapsellisuudet pois."

"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla
kahtaalla yht'aikaa", lausui kuvernööri. "Mitä sinä sanot, Thora?"

"Ei kaiketikaan", sanoi Thora.

"Se on varma -- yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla
kertaa", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.

Hän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen
lopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan
kumartuen kuiskasi Helga:

"Ja _sinä_ pyysit _minua_ soittamaan -- minua, jolla on vain opetuksen
antamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!"

Helgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he
soittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli
tiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen
kuulleet moista.

"Eikö ole ihmeellistä?" sanoi joku.

"Eikö tosiaankin?" toisti Thora.

Hän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloin
Helga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:

"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret
sanoo hänen soittavan sitä mainiosti."

"Niin hän toden totta tekeekin -- mainiosti oikein!" vakuutti täti
Margret.

Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun
yrittää tuollaisen soiton jäljestä."

Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä
englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he
esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan
haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat
ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät
yhteen!"

"Niin kylläkin!" sanoi Thora.

"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.

"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon
hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."

Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää -- miltei kuin olisi Helga
yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin
olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.

"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä
kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi
Thora kyyneliin, paeten huoneesta.

"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.

Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes
sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä
olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.

"Olin typerä", puolustihe hän. "En tiedä, mikä minun on."

"Kenties on täällä liian kuuma", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.




IV.


Seuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää
johtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja
liikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina
tarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta "Thora-lapsi"
hänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka
kasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan
juoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja
sukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi
soitannollisista asioista haastellessa.

Niinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta
soitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut
vierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin
pohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita
sopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä,
mutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja
itkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.

"Tämä on loistavaa!" oli hänen tapana sanoa. "En voi sinua koskaan
kylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni
avannut."

Helga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja
virkkoi eräänä päivänä: "On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään,
Oskar -- jotakin Wagnerin tapaan -- varmasti sinä pystyisit."

Arkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja
Helga ylisti niitä maasta pilviin. "Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen
sävelniekka!" huudahteli hän. "Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta
tehdä kuin kehittää luomislahjojasi -- ei kuuna päivänä!"

Oskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen
sanoa:

"Oi, se on mahdotonta."

"Miksi mahdotonta?"

"Valtiopäivät -- julkisen elämän velvollisuudet -- ja niin edespäin ja
aina edelleen."

"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan
haaskata?"

"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?"

"Ei se sitä jokaiselle olisi -- esim. Magnuksen laiselle miehelle --
mutta sinulle kyllä", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman
lystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin
"herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen"
ja "tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää", sekä muita pikku
maan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.

Oskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä)
alkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: "Oiva näyttelijätär
tulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet
ovat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille
poluille, niin hän saa unhottaa tasangot -- etkö sinäkin ole sitä
mieltä, Thora?"

Ja Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti:
"Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua
tavata liikeasioissa."

"Liikeasioissa!" huudahti Helga. "Vielä nekin!"

"Kiellätkö nekin?" kysyi Oskar.

"Sinulta -- tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin", vakuutti Helga.
"Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän
naisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo
olento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille
miehelle aiottu."

"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät", myönsi
Oskar. "Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa
mainitakaan."

"Tietysti sinä olet, Oskar -- muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen
sijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä
jotakin irti saada. Mutta sinä -- mitä kummaa _sinä_ odotat saavasi?"

"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut -- olen
saanut Thoran!"

"Thoran?"

"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen
sitoutuessani."

"Vai se se olikin -- sekö vain?" sanoi Helga; ja sitten Thora itse
alkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.

Helgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.

"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon", hän
selitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.

"Kaunista!" huusi Helga. "Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi
urkuja -- etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?"

"Oiva tuuma", arveli Oskar. "Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi
hankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?"

"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.

Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin
alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä
tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora
vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi
urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.

Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät
tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan,
mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan
Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa
perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja
hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.

"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän
vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet
minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"

"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi
hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä
tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on
noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."

Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi
"mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat
olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän
saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti,
kuin Thoran kanssa kihlautui:

"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla
olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat -- tämän
vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"

Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille,
että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan
taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle
kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin
heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän
päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen:
"Olkoon rauha!"

"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä
siihen?" intoili Oskar.

"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä
asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis.
Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän
tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas
sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli
valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:

"Pistäydytkö _sinä_ tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin
parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina
uudelleen -- se voisi väsyttää."

Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä
pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva
lastiaan -- hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin
kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin
kulmassa oli talo rakenteella -- hän kuuli muuraajan lastan kepeän
kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa
-- hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.

Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin
virralla -- hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä
saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta
esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin,
menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva
kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja
henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.

Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen
ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät
hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin
rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun
päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.

"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa
tämä kuultaisiin Tanskassa!"

"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.

He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus
lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän
äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin
vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen
sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.

Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun
yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon
kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin
kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta
aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"

Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar
istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa
vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden
salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin,
ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri
säveltäjä!"

Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen
ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat
kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa --
Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.

"Helga!" huudahti Oskar.

"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi
tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin
tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet --
työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran
tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen
hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa
ympärille.

Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti
huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti:
"Thorako siellä?"

Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.

"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se
vain on. Alkaa hämärtää."

Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä
piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."

Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen
jatkoi:

"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar -- Oskar Stephensson,
säveltäjä -- kuolee maailmalta."

Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga
alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän
latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen -- sen koronlaskuja, sen
saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja
kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.

"Kyllä on sääli", hän lausui.

"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.

"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"

"Ei, ei, ei!"

"Ei niin mitään tietä, Oskar?"

"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin
muisti jättäneensä hattunsa lehterille.

Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan
takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita
karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen
hymy huulillaan.

"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää -- ei koskaan,
ei!" ajatteli Oskar.




V.


Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli
pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt
käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua -- Oskar alkoi rakastua
Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.

Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta
taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen
puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan
hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä
hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina,
minkä he saivat olla kahden kesken kotona.

"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan
tuon sopimuksen?"

"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren
omaisuuden saajaksi", tuumi täti Margret.

"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa."

"Totta kyllä -- Islannin paras liike."

"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille,
täti Margret."

"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän
Oskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on
ruokaa nälkäiselle."

"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä
suuren arvoisina."

"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita
paikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut,
ja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt
suurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?"

"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?"

"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää
tahdot."

Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin
ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku
laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät
aloittaisivat istuntonsa -- kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään
kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä,
että Oskar nai hänet.

Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin
huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa,
jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus
katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain
suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä
sopessa -- nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar
todenperään välittänyt Helgasta.

"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"

"Miten sattuu, Thora."

"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista
huomaavaisuutta toiselle naiselle -- niin etkö pidä mustasukkaisuutta
siinä typeränä?"

"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei
vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy
mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on
tahtonutkin."

"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"

"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on,
että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on
sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."

"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan --"

"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin
kirkas metalli -- mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä
sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."

"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"

"Niin on, totta tosiaan -- tuskaannuksineen ja pettymyksineen,
lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä,
silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."

"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta -- kumma kun et itse ole
mennyt naimisiin."

"Siksipä juuri, tyttöseni!"

Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän
kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi
Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä
päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he
vetäytyisivät kiinni -- lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että
elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei
mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku
olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa
rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen!
Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se
saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena
loppuun asti.

Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun
Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän
itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki
suloisen rakkauden sankaruus luhistui.

"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"

Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.

"Eteväkö? -- tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa
tulelle!"

"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."

"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan
ääntänsä."

"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti --
juttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä
arvostelemaan työtänsäkin."

"Tahtooko? No jos tahtonee -- mutta hassahtaneeksi tuomitsen
sen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän
taloudenhoitajan."

Siitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa
tuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti
kumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä
hänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena
noiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen,
hänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään
lannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle,
ja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden
olevan estämässä.

"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?"

"Saattaa olla", vastasi täti.

"Sinä _tiedät_ sen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi
tytöksi."

"Ehkä -- ja ehkä en."

"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua -- saat jokaisen ja kaiken
valtaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet
matelevat hänen jaloissaan."

"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä
mailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten
onni."

Puna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa
silmiinsä täti Margret jatkoi:

"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, -- ja tiedän, että muutamat
islantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen
tanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät."

Thoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.

"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei
vatsantäytettä."

"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!"

"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla.
Miksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!"

Tämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja
Helgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua
englantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.

Hänellä oli säästöjä -- isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut
suuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin,
ja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka
oli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä
ilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata
rahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin
vuoksi niin teki.

Homman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen
kaikille yllätyksenä -- puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa.
Hän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen
puvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.

Puku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi
salamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon
yläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin
kyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja
välttelyillä.

Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että
mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti
luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi --
hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.

Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut
kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven,
avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava
ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman
haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli -- sininen
_voile_-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin
auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki
kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat
kiiltävän kuorensa alta.

Thora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen
vaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä
-- lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän
kummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi,
mihin ne nyt käyttäisi -- päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle,
jolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt
Pelastusarmeijan suojakodin väkeen.

Uuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen
ylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja
tiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen
laaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta
röijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa
kiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia
paikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin -- mutta ajatteli,
ettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi
edelleen.

Huoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat
hänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt
hopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut
hiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti.
Kuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja
onnellisena.

Mitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: "No mutta Helgahan
tässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta
aivan -- niin, todellakin aivan yhtä sievä!" Ja sitten Helga
suutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi -- kenties palaisi takaisin
Tanskaan.

Hän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten
tuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.

"Thora!" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.

"Minä tulen", vastasi Thora.

"Entäs se suuri yllätys?"

"Heti kohta!"

Hän odotti, kunnes ovi loksahti kiinni alakerrassa, ja sitten, yhä
hiukan naurahdellen, mutta nopeaan hengittäen, voitostaan varmana,
vaikka pikku pelon väre sydämessään, hän astui alas portaita ja
leijaili vierashuoneeseen.

Oskar nojaili uuninreunukseen, ja Helga istui jakkaralla jalkojaan
pystyvalkean ääressä lämmitellen. He kääntyivät Thoraan ja katselivat
häntä suurin silmin. Jäätävää vaitioloa kesti hetkisen, ja sitten
virkkoi Thora, nopeammin ja yhä nopeammin hengittäen:

"No, mitä arvelette?"

Helga alkoi nauraa, ensin hiljaa tirskuen, mutta lopulta remahtaen
hillittömään puuskaan, joka tarttui hymyään pidätelleeseen Oskariinkin
ja tempasi hänet mukaansa.

Thoran surkea katse masentui, ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:

"Mutta mitä te nauratte?"

"Rakas, rakas lapseni!" huudahti Oskar; ja Helga äännähteli yhä
kikattaen:

"Pikku muotikauppias! Se tekee hänet ihan muotikauppiaan näköiseksi!"

"Ei, ei, ei sitä", puolusteli Oskar. "Mutta Thora se ei ole. Thora on
suloinen, yksinkertainen Islannin impi, jonka viehkeytenä on hänen
koruttomuutensa, kun taasen tämä --"

"Näen", sanoi Thora, ja kääntyi sydän kurkussa lähtemään.

Oskar astui ovelle häntä pysähdyttämään, mutta kimeästi huudahtaen kuin
kuolinhaavansa saanut jänis Thora torjui tulijan luotansa ja pakeni.
Hän astui hitaasti yläkertaan, riisui englantilaisen pukunsa ja sulloi
sen entiseen pahvilaatikkoon, jonka työnsi vuoteen alle -- itkeskellen
hieman ja silmiään pyyhkien.

Hän tiesi vihdoinkin totuuden -- tiesi, mikä hän Oskarin mielestä oli.
Yksinkertainen Islannin impi -- siinä kaikki mitä Oskar milloinkaan oli
hänessä nähnyt! Hänhän oli lumonnut Oskarin vain hetkeksi, ja Helgaahan
Oskar rakastikin!

Vierashuoneen oven sulkeuduttua Oskar katsahti Helgaan ja ihmetteli:

"Mikähän häntä vaivaa?"

"Etkö näe?" kysyi Helga.

"No en kuolemaksenikaan -- mikä?"

"Saattavatpa nämä älykkäät pojat olla lyhytjärkisiä! Voisin sen sinulle
selittää kolmella sanalla."

"Selitähän siis -- selitä."

"Thora on mustasukkainen."

"Puhutko vakavasti?"

Helgan kasvot sävähtivät punaisiksi: hän loi katseensa Oskariin, jota
puistatti salaperäinen väristys. Suuri yllätys oli lopultakin tullut.




VI.


Oskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli
samoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu
huumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana
oman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä
oikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen
unen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja
vaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen
muutamia kamalia kysymyksiä.

Onko Thoran lemmenkateus oikeutettu?

Ei, on! Nimittäin -- olen saattanut heittää hänet yksikseen --
ajattelemattomasti jättää omille oloilleen.

Rakastatko Helgaa?

Sitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä -- ihailen hänen kauneuttaan
ja älykkyyttään, mutta --

Siis _et_ häntä rakasta?

Rakastan hänen seuraansa -- puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on
pirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.

Jollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin
kuin näet Thoran kärsivän?

En voi! En voi!

Siis _rakastat_ Helgaa?

Niin! Niin! Rakastan.

Entäs Thora?

Olen Thoran vuoksi pahoillani -- suuresti pahoillani.

Oletko lakannut häntä rakastamasta?

Sitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.

Et siis ole _koskaan_ häntä rakastanut?

Luulin rakastavani -- luulin vilpittömästi.

Thoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?

Mitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.

Mutta olet kihloissa hänen kanssaan?

Jumala minua armahda, niin olen!

Mitä nyt aiot tehdä?

Mitäkö aion tehdä? Minä -- niin, minä aion totella luonnon käskyä.
Sattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle
naiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten
häntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään
vikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua
tuomitsee, jos niin teen?

Mutta entäs maan laki -- olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?

Niinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset
toimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun
lähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?

Sinä siis _et_ aio naida Thoraa?

En voi -- se on mahdotonta -- nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt
eteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.

Mutta _hän_ rakastaa sinua!

Se on säälittävää. Thora raukka!

Hän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?

Surkeata -- näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.

Mitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?

Hänen sydämensä pakahtuu -- hänen hellä, suloinen lapsensydämensä
pakahtuu.

Voitko särkeä hänen sydämensä?

En, en, en! Särkyköön omani ennen!

Mitä siis teet?

Minun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä -- se on
velvollisuuteni -- siitä ei mikään pelasta.

Maltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja
otat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen
elämäänsä.

Tiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en
sovellu siihen!

Mutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan
elämää.

Niin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun.
Se innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.

Toinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?

En siedä sitä ajatella.

Tiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon
alhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja
ajattelusta?

Tämä on kidutusta -- kidutusta!

Mutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen
alhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä -- kumpaisen valitset?

Se ratkaisee -- minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset
mitkä tahansa.

Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä
selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa
ratkaisu -- hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu
menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä
pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää,
mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.

Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari
kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä,
tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.

Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset
ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto
ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli
jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin,
ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta.
"Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja,
"ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."

Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen
toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet
olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset
nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran
kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja
lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli
ikävä ja kurja olla.

Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa
iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja
kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi
kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää
sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä
maata.

Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet
punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten
märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat
ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen
selälleen.

Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon
urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin
olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään,
jota hän ikävöi -- kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa
ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa
väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.

Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse
ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies
vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli
Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä
hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja
kutsui hänet punnitsijan konttoriin.

Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa
jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus
viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi:
"kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli
entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko
kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli
hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.

"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.

"Minun? No, melko hyvin, kylläkin."

"Onko työ mieleistäsi?"

"Kyllä -- no -- ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta
ei ole hätääkään sentään."

Heidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista
äänekkäämmäksi -- jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.

"Entäs Thora?" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.

"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora
hyvin jaksaa."

"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi."

"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin
käyvät kylmemmiksi."

Syntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen
alkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.

"Helga kuuluu tulleen kotiin", tokaisi Magnus.

"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin", vastasi Oskar.

"Sanovat häntä kauniiksi."

"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä -- ja
soitannollinen -- lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on
tosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö -- varsin viehättävä!"

Taaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli
tavarasuojaman soraäänien lomassa.

"Häät ovat kai piankin?" sanoi Magnus.

"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty."

"Ei vielä?"

"Ei mitään varmaa, tarkoitan -- määrättyä päivää nimittäin. En tiedä
miksi, mutta --"

Oskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.

Magnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä
hiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston
kihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli
sanonut: "Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi
hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko
minua -- otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta Luojan,
minä surmaan sinut."

Oskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän
totinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta
aterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:

"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme
häät?"

Thora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt
iloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet
kuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.

"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin -- pääsiäinen? kysyi johtaja.

"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä
viimeistäänkin", arveli Oskar.

"Mutta mitä Thora sanoo?"

Kirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astui
Thora Oskarin luo ja suuteli häntä.

"Sitä siis sanoo Thora!" nauroi johtaja. "Hyvä on, minulla ei ole
vastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte
päättää keskenänne."

Helgan kalpeat kasvot värähtelivät. "_Siitä_ siis on sovittu!" hän
huudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin
voimakkaasti. Hän soitti hurjaa "Valkyyriain ratsastusta", hetki
hetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.

Oskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. "Onpa siunattu
onni, ettei Helga tiedä!" hän ajatteli. "Jos hän tietäisi, niin en
uskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua
niinkuin minä häntä -- hyvä Jumala!"

Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään
hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt
Oskarille -- julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"




VII.


Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen
voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän
ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:

"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta
muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä
minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat
minut lähtövalmiina."

Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan
sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen
verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.

Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit
kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän
vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi
Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa
-- voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja
määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.

Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut
vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat
puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa
sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea
villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni,
jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen
nuoren nunnan.

Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.

"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti
herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus
kädessä.

"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.

"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.

"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut
kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän
luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun -- ompelemaan
hihallisia liivejä merimies Hansille!

"No jos todella haluat", taipui Oskar.

"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."

"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas
rantaan.

Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen
purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen
koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa
värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen
katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa
kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku
sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.

Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti
heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru
räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.

"Mitä naurat, Helga?"

"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.

Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa -- laveana sysimustana
kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä
mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja
vastaan.

"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.

"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja
nauroi.

He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja
Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!"
Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui
kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan,
vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.

Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista,
se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen
katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa
laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:

"Mennäänpä noiden toisten luo."

Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset
hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua
sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."

"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri,
milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret
ristissä toinen toisensa rinnalla.

Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta
vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.

"Tee odottaa", virkkoi Oskar.

"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar
taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.

Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.

"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi
Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä
näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan
ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin
yöhön.

Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö
muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä
kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja
ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain
äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.

    "Tanssi öin ja päivin vaan,
    kaikki kuihtuu aikanaan,
    lempi vain jää ainiaan."

Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen,
laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen
vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa
uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.

Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana
heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä,
kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.

"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he
ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä
seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat
luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.

"Sepä virvatuli on! Saisin _sinut_ kiinni nopeammin kuin sen!" sanoi
Oskar.

"Etkä saisi!"

"Saisin!"

"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta
sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti
huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta,
kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja
huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi
rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi
kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.

Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin
tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja
hän virkkoi kylmästi:

"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti
pahoillani."

Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko
varma siitä, että minua ajattelet?"

"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua
menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni
puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.

Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat
olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"

Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla
kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.

"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.

"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.

Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa
hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana
repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45665